Kaikki kirjoittajan Matoro artikkelit

Ilmatorjunnan rätinää

Bio-Klaani

Klaanin tilanne oli kaoottiseen kokonaistilanteeseen nähden yllättävän järjestäytynyt. Huolimatta kuin kirkkaalta taivaalta alkaneesta salamaiskusta, pommisuojiin siirtyminen oli sujunut yllättävän hyvin. Suurempi heikkous oli pommisuojien heikko kunto ja keskeneräisyys, Niiden rakentamisessa ei oltu suotta pidetty kiirettä, ja nyt se kostautui.

Bio-Klaanin linnoituksen yläkerrat olivat tyhjentyneet nopeasti. Toimintasuunnitelmaa ilmahyökkäyksen varalle oli harjoiteltu vain kerran, eikä kukaan pitänyt mahdollisena sitä, että se tulisi nyt.

Klaanin harvat pommeilta selvinneet ilmatorjuntatykit rätisivät muurinharjalta, mutta pimeyden ja tulihelvetin paradoksaalisessa yhteistanssissa ei kyetty maasta käsin toimimaan. Kaiken lisäksi tulipalot olivat tehneet paikoin täydellisen savuverhon kaarteleville pommittajille.

Erilaiset sireenit kaikuivat yössä. Sekavasta kakofoniasta oli tunnistettavissa ainakin Klaanin palolaitoksen nopea ja kimeä huuto sekä Klaanin ilmahälytyksen matalan surullinen ulina.

[spoiler=Bluu]Laimea ja lyhyt pätkä, odottelen että Tongu saa postattua ilmataistelua… jossa voi kestää, kun hänen koneensa on rikki.[/spoiler]

Kahviossa Nurukanin ja Delevan kanssa

Bio-Klaani
Kahvio

Kahviossa, tuossa Klaanilaisten jalossa ajanviettopaikassa, oli juotu jo monta kierrosta kuumia kaakaoita ynnä muita Klaanin perinnejuomia. Iloinen puheensorina vallitsi Kahviossa, kun väki siirtyi sinne pikku hiljaa päivän askareilta. Ilta oli vilkasta aikaa.

Eräässä nurkkapöydässä istuivat myös Matoro sekä kaksi Umbran tiimin Toaa, Nurukan ja Deleva.
Taisteluja nähnyt viisas ja vanha maan toa ja tämän puoliksi hopean ja punavalkoisen kirjava kumppani istuivat ja siemailivat jotain kahvintapaista ainetta kanistereita muistuttavista juoma-aseteista. Kaksikko ei oikein tiennyt mitä he edes tekivät täällä linnoituksessa, eiväthän he edes olleet klaanilaisia.
Deleva murahti. Hän ei pitänyt siitä että tätä sekalaista komppaniaa johti sininen skakdi, jolla oli työläisenä mustahopeinen skakdi. Delevalla oli paljon vihaa Skakdeja kohtaan ja tästä syystä häntä sanottiin joskus rasistiksi.
”Koeta nyt rauhoittua vanha kuoma”, Nurukan sanoi, siemaillen kahviaan. Kuuma neste tuntui hyvältä kurkussa ja maistuikin varsin piristävältä. Vanha toa ei ollut usein nauttinut kahvia matkoillaan.
”En minä sille voi että se Metorakk-hirviö myi kyläni ja pilasi lajinsa maineen silmissäni. Saisinpa kostaa sille Skakdin hirvitykselle”, Deleva murahti, mulkoillen eräässä pöydässä istuvaa skakdia.

”Hmm, mitäs te olette pitäneet tästä paikasta? Oletteko meinanneet liittyä Klaaniin?” Matoro kysähti, keskeyttäen kaksikon keskustelun.
”Katsotaan, poikaseni”, Nurukan vastasi jään toalle. ”Jos tämä poppoo osoittautuu liittymisen arvoiseksi, niin kyllähän minä voisin liittyä, Helryxin suunnitelmat kun ovat niin järjettömiä, että…”
”Älä mainitse sitä veden toaa joka haluaa tuhota kaikki makutat”, Deleva murahti, lyöden nyrkkinsä pöytään. ”Sen neidin takia melkein menetin henkeni.”
”Näkee, että olette kokeneet kovia. Minäkin olin samalla tavalla katkeroitunut joskus kauan sitten, kun menetin tiimini, mutta Klaani muutti elämäni”, Matoro kertoi.

”Ai, yrität saada meidät liittymään klaaniin puhumalla, jään toa?” Nurukan mutisi. ”Sanat ovat sanoja, mutta vain teot puhuvat puolestaan. Olen nähnyt tämän universumin loiston ja tuntenut sen pahuuden. Uskotko että minunlaiseni konkari tarvitsisi tällaista paikkaa itselleen?”
”Olen tismalleen samaa mieltä”, Matoro kertoi. ”Teot puhuvat paremmin kuin sanat, vaikka sanojenkaan voimaa ei sovi aliarvioida. Ja takaan sen, et menetä mitään jäämällä Klaaniin. Täällä on kaikki, mitä vain voi toivoa”, Matoro jatkoi. Hän halusi tutustua tähän maan toaan paremmin.

”Kuule, olet itseasiassa aika viisas jään toaksi. Ja yllättävän puhelias”, Nurukan kertoi. ”Meillä Metru Nuilla jään ja maan matoranit eivät tulleet kovin hyvin juttuun keskenään, mutta olen sitä mieltä että sinun kanssasi tulisin juttuun oikein hyvin. Voin harkita Klaaniin liittymistä, mutta epäilen vähän tätä jäsenien laajaa skaalaa, joka teillä on. On niin makutoja, toia, matoraneja, raheja ja skakdeja… Eli jos jonkinlaista ryömijää”, Nurukan kertoi.
Deleva kuunteli keskustelua mielenkiinnolla. Hän ei halunnut enää tehdä ritarikunnan hommia ja oli luvannut Umbran kanssa jättävänsä Mata Nui – uskoisten hörhöjen joukon. Mutta se että joukossa oli Skakdeja, sitä plasman toan oli vaikea sulattaa.

”Meno on vain piristävämpää kun on paljon erisorttista ryömijää”, Matoro kertoi. Sanasta ”ryömijä” hänelle tuli jostakin ihmeen sysytä mieleen Manfred turbaani päässä. ”Ja tosiaan, olen itsekin huomannut että liian moni jään toa ja matoran on turhan epäsosiaalinen.”

”Epäilen tätä teidän johtajaanne, admini Guardiania”, Deleva sanoi, puuttuen keskusteluun. ”Miten voitte antaa näin paljon valtaa ja auktoriteettia skakdille?”
”Sinun pitää tavata joskus Gee”, Matoro aloitti. ”Muutat käsityksesi Skakdeista”
”Missäs se teidän Geenne muuten oikein on?” Deleva kysäisi. Oikeastaan hän ei menettäisi mitään Guardianin tapaamisessa.
Asia tuli tarkemmin Matoron mieleen vasta nyt. Gee oli lähtenyt pitkä aika sitten jonnekin Manfredin kanssa, eikä heistä ollut sittemin kuulunut mitään. ”Tuota, luulen että hän on jossain päin maailmaa tehtävällä”, Matoro tyytyi vastaamaan.

”Suorittaako Klaani oikein tehtäviäkin, ja mitä tehtävät oikein koskevat?” Nurukan kysäisi mielenkiinnolla. Maan toa ei halunnut olla vain vanhus, joka istuisi paikallaan juomassa kahvia kahviossa.
”No vähän vaihtelee”, Matoro aloitti ja nojasi taaksepäin pehmeään nojatuoliin. ”Tällä hetkellä pääpaino on Nimdan jahtaamisessa. Siitä olettekin kuulleet jo. Muutenkin suurin osa nykyisistä operaatioista liittyy tavalla tai toisella sotaamme Allianssin kanssa”

“Mikä tämä ‘Allianssi’ oikein on?” Deleva kysäisi. Hän halusi tietää lisää klaanin vihollisista.

”’Pahuuden Paha Liiga’ on tätä saarta asuttavien ötököiden, skakdi-palkkasotruein ynnä muun satunnaisen, raivohullun porukan muodostama liittoutuma joka tahtoo omista syistäähn tuhota Klaanin. Tällä hetkellä ei ole mitään oikeaa sotaa, jotain pieniä konfilkteja vain. Suurin tappiomme oli Yö Kauhun nimellä kulkeva outo hyökkäys Klaaniin joitakin kuukausia sitten”

”Nyt meni mielenkiintoiseksi. Ötököitä. Skakdeja. Raivohullua porukkaa. Ja sitten tämä Yö Kauhu. Mitä silloin oikein tapahtui?” Nurukan kysäisi ja halusi tietää lisää. Deleva oli myös kiinnostunut aiheesta, olihan vihollisten puolella skakdeja.

”Yö Kauhun tapahtumat ovat pitkälti epäselvät. Joukko metallisia tappajarobotteja hyökkäsi yhtäkkiä Klaaniin sen jälkeen kun joku tai jokin oli räjäyttänyt pommin Klaanin päägeneraattorin luona. Ne tappoivat minkä ehtivät, mutta kun saimme yhden tapetuksi, ne lähtivät”, Matoro selitti. Hän huomasi puhuvansa niinkin ahdistavasta asiasta kuin Yö Kauhusta rennosti ja normaalisti. Nukkejan kohtaamisesta oli jotain hyötyäkin.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Deleva sanoi yhtäkkiä. Plasman toalle oli jostain tullut kauhea hinku jäädä tänne linnoitukseen joksikin aikaa. Ainakin hän voisi olla piilossa ritarikuntalaisia ja saada täältä ehkä uusia ystäviä.
”Minä sanon, että jäädään tänne joksikin aikaa ja katsotaan mitä tapahtuu”, Nurukan sanoi ja hymyili. Paikan ilmapiiri oli alkanut tarttua häneen ja hän tunsi pienen hetken kuin olisi ollut kotonaan. ”Muuten, missä Umbra on?”
”U taisi mennä hoitamaan moden velvollisuuksiaan”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Mutta mitä jos otetaan toinen kierros ja jatketaan syvällistä keskustelua?”

[spoil]U & Martti -tuotanto esittää: THE DIALOGI[/spoil]

Koin Ensimmäinen Tehtävä

Nazorakien lentotukikohta
Bio-Klaanin saari

Kapteeni 088 käveli ryhdikkäästi metallista laskusiltaa pitkin. Hänen pitkä, ruskea takkinsa hulmusi hieman kovassa pohjosituulessa, joka alkoi tähän aikaan jo olla kovin kylmää. Varsinkin Mt. Ämkoon pohjoisrinteden tukikohdassa.

Torakka suoristi hieman kapteeninlakkiaan ja veti harmaan takin tiukasti ruskean kehonsa ympärille. Takin rintapieltä koristi useampi arvomerkki sekä hänen hiljattain saamansa kapteenin merkki. Hän oli edennyt tavallisesta ilmavoimien torakasta komentamaan yhtä Ilmavoimien suurimmista aluksista: Koita.

Metallinen laskusilta loppui pian ja kapteeni siirtyi astelemaan kierreportaita ylöspäin kahden saattajansa kanssa. Kylmä teräs kolisi inhottavasti, mutta kolmikko saapui suhteellisen nopeasti suurelle tasanteelle. Se oli kuin lentotukialus, mutta se oli kiinnitetty jyrkkään vuorenrinteeseen, ikään kuin kielekkeeksi. Yhdessä nurkassa oli jälleen kerran teräksestä tehty rakennelma, jossa sotilaat viettivät aikaansa.

Kapteeni loi katseensa aluksiin. Neljätoista pyörein muodoin koristeltua syöksypommittajaa odottivat tiukassa muodostelmassa lentäjiään. Koneet olivat keskiosaltaan hieman herneenpalon mallisia, mutta niiden takaosa muuttui lähes neliöksi joka kätki sisäänsä voimakkaan moottorin. Siipien alle saisi laitettua runsaat määrät räjähteitä ja erilaisia asejärjestelmiä.

Tukikohdan ylpeys kuitenkin oli massiivinen Koi.
Vaaleanharmaa ilmalaiva odotti ylväänä lentokentän päässä, katsoen alas kallioerämaahan. Aluksen kylkeä koristi suuri Nazorakien tunnus sekä punaruskeat raidat, jotka menivät koko matkan aluksen kärjestä aina suuriin peräsinlapoihin asti.
Ulkopuolelta aluksen aseistusta ei käytännössä edes huomannut: kaikki oli sisäänvedettävää parhaan mahdollisen auredynamiikan aikaansaamiseksi. Taisteluvarustuksessaan aluksen kyljistä pistäisi useita järeitä ilmatorjuntatykkejä. Koin, kuten muidenkin nazorakien ilmalaivojen, pääasiallinen aseistus oli kuitenkin syvällä aluksen sisällä. Pudotuskapseleita torakkasotilaille sekä erilaisia pommeja riitti suuriinkin hyökkäyksiin.

088 katseli ylpeänä komentamaansa alusta vasten vaaleaa taivasta. Pian koittaisi Koin ensimmäinen suuri tehtävä.

Bladis pesee hampaat

Bio-Klaani

Bladevezon heräsi muhkuraiselta pediltään. Hän oli nukkunut yönsä todella huonosti, nähden painajaisunia Mafia Pommista ja syvällä linnoituksen tyrmissä piileskelevästä matatu-pedosta. Skakdi venytteli käsiään, venytteli metallisia sormiaan ja huomasi erään asian. Yhdessä sormista koreili punainen lanka, joka oli kääritty rusetille. Bladis ihmetteli ääneen, mikä kumman naru se oli, mutta ajatteli ettei se ole kovin tärkeää, koska hän ei muista siitä mitään.
Bladis hyppäsi sängystään, laittoi pörröiset aamutohvelinsa jalkaan ja suuntasi pesemään hampaitaan. Hän asteli wc-tiloihin ja katsoi itseään peilistä. Hampaissa oli vähän töhnää siellä täällä, mutta kunnon hampaiden pesu saa hampaat taas loistamaan. Kuten skakdeille aina opetetaan, hampaista on paras pitää huolta, koska kuoleman kohtaaminen säihkyvällä hammasrivillä on useimmiten kunnioitettavampaa kuin rikkinäisellä ja haisevalla kalustolla kuoleminen. Yleensä se on myös hohdokkaampaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Bladis otti hammasharjansa, laittoi siihen tahnaa ja alkoi jynssätä vimmatusti hampaitaan. Skakdi oli todella nopea hampaiden pesijä, olihan hän pessyt hampaitaan tuhansien vuosien ajan. Lopulta Bladis otti hanasta vettä pieneen kuppiin, kaatoi vettä suuhunsa ja purskutteli varsin äänekkäästi, jolloin vesipisaroita lensi peiliin ja ympäri allasta. Sitten skakdi sylkäisi kaiken pois suustaan. Valkoinen hammasrivi kiilteli mukavasti huoneen valaistuksessa.
Bladis asetti mukinsa pöydälle ja näki taas tämän oudon narun sormensa ympärillä. Mikä kumma tämä naru on, Bladis ihmetteli, lähtien ovestaan ulos ja partioimaan klaanin linnoituksen käytäville.

Skakdi käveli käytäviä pitkin hopeamustassa sotisovassaan, toruen aina välillä liian kovaa huutavia tavallisia jäseniä ja juoksi seinille tuhertavien matoranien perässä. Välillä piti auttaa laamansa hukanneita matoraneja tai jotakin muuta yhtä turhanpäiväistä, mikä kävi skakdin hermoille.
Yhdellä seinällä oli keltaisella spray-maalilla kirjoitettu ”Kuka vartioi admineita?” Bladis otti kylmän viileästi tuhertaneen matoranin jalasta kiinni ja roikotti rääpälettä ilmassa, kylmän hien pudotessa matoranin naamalta.

”Pudota tuo rääpäle, vanha kaveri!” kuului äkkiä ääni käytävältä. Bladis pudotti matoranin maahan, jolloin matoran putosi päälleen kivilattialle ja naamio vieri pois matoranin kasvoilta. Pelokas pikku häirikkölähti nopeasti varjoihin.
Käytävän päässä oli joukko uupuneita sotureita. Kaksi Bladis tiesikin, Matoron ja keltamustan soturin, Umbran, jolla oli taas jokin uusi hahmo. Oliko tämäkin jotain muodonmuutospelleilyä, sitä Bladis ei tiennyt.
”Umbra, sinuakin näkee pitkästä aikaa! Ja Matoro, sinäkin olet palannut. Miten tehtävä meni ja ennen kaikkea, saitteko Nimdan?” Bladis kysyi, valkoisen hammasrivin loistaessa. ”Keitäs nämä kaksi korstoa teidän mukananne ovat?”

”Olen Nurukan, Metru Nuin sodan veteraaneja”, Nurukan sanoi, ”ja tämä tässä on Deleva”, musta soturi sanoi, osoittaen kyynärkynsillään punavalkoista Delevaa, joka oli kädet puuskassa. ”Deleva ei pidä Skakdeista, he kun myivät hänen kansansa orjiksi”, Nurukan selitti hämmentyneelle Bladikselle.
”Mitä Umbra tekee klaanissa ja miksi olet ollut noin kauan poissa?” Bladis kääntyi Umbran puoleen.
”Liian pitkä tarina, kerron sen joskus Amaja-ympyrässä. Mitä tälle paikalle on tapahtunut?” Keltamusta moderaattori kysyi. ”Ja selittäkää minulle Feterroista, Nimdasta ja näistä Nazorakeista jotain”.
”No siis, Nazorakit ja Feterrat ovat Klaanin suurimmat uhkat näinä Pimeinä aikoina”, Bladis kertoi. ”Ja Nimda on artefakti jonka Klaani ja pahuuden liittouma, Allianssi haluavat käsiinsä. Sitten on näitä muita pienempiä tahoja joita Nimda kiinnostaa”.
”Okei. Eli siis ei mitään vakavaa. Jokin mahtava muinaisesine, jolla on voima tuhota koko maailman ja se on kuudessa palassa, olenko oikeassa?” Umbra väläytti. ”Miksi aina kuusi…”
”Vähän niin kuin noin. Olemme nyt sotatilassa Nazorakien kanssa. Torakat ovat vallanneet saaren pikkuruisia Matorankyliä ja ne suunnittelevat invaasiota klaaniin,” Bladis kertoi. ”Matoro, saitteko sirun sieltä munkeilta?”
”Emme saaneet sirua, menetimme laivan ja melkein kuolin”, Matoro kertoi ja nosti ranteesta katkennutta kättään.

“Auts. Näyttää pahalta”, Bladis totesi. “Mutta hei, mennään Kahvioon. Mitä me suotta tässä käytävällä olleen.”
Vihaisen näköinen siivoojamatoran pääsi kärryinensä viimein käytävältä läpi, kun viisikko oli lähtenyt.
Klaanin vaaleanharmaat, puhtaat käytävät tuntuivat tutun turvallisilta. Joukko käveli suuren keskustelusalin läpi, jossa oli kymmeniä pöytiä ja tuoleja. Katon rajassa roikkui valtava seinävaate koristeltuna Klaanin tunnuksella.

“Täällä on ollut melko hiljaista”, Bladis selitti. “Kaikki kynnelle kykenevät auttavat Klaanin puolustusten kuntoon saamisessa. Lisäksi tänään aamupäivällä sattui… onnettomuus aulassa jota korjaamassa on väkeä. Sitten vielä moni Klaanilainen on maailmalla ja vain yksi admin on paikalla…”

Matoro painoi vihreää nappia huoneen seinässä kutsuakseen hissin alas. Hetken odottelun jälkeen hän painoi toisen kerran, eikä vieläkään mitään.

“… miksi hissi on aina rikki kun sitä tarvitaan…” hän mutisi. Umbra kääntyi marmorisiin kierreportaisiin muiden seuratessa.

“Nazoista mitään uutta?” Jään Toa kysyi vierellään kävelevältä Bladikselta.
“Hiljaista on. Ovat vain käyneet sukellusvenesotaa”, mode vastasi.
“En tajua. Niitä on enemmän kuin meitä, niillä on parempi kalusto kuin meillä… mikseivät ne hyökkää jo?” Umbra mietti ääneen.
“Ei mitään tietoa”, Bladis mutisi.
“Noh, se on meidän onnemme”, Matoro puhui.

Lyhyen ikuisuuden pituisen ajan kuluttua joukko pääsee yhteen Klaanin ylimmistä julkisista kerroksista. Kyseisessä kerroksessa sijaitsee muun muassa kokoustiloja sekä Kahvio.
Porukka saapuu hiljaisenpuoleiseen kahvioon. He tilaavat Herra Mokelilta kahvion kuuluisaa sinappipatonkia ja käyvät istumaan tummanpunaisille sohville.

[spoil]U teki osan tästä.[/spoil]

Deltan temppelin epilogi: skararar nyt Amazua

Nazorak-luolat
Gaggulabion toimisto

Skakdipomo istui hienossa, ruskeanahkaisessa toimistotuolissaan. Hänen edessään oli puinen pöytä, täynnä kaikenlaisia papereita. Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt niihin yhtään huomiota niihin. Huone oli hieman pimeä. Takaseinällä oleskeli pari isokokoista, aseistettua vartijaskakdia, jotka kuitenkin osasivat pysytellä huomaamattomina.

Pöydällä oli hienosti kuvioitu, tummanruskeita sikareita sisältävä laatikko. Sikareita oli laatikossa ainakin parisenkymmentä. Muutama oli ilmeisesti jo poltettu. Sikarin pää muuttui hetkeksi hehkuvan oranssiksi Gaggulabion siemaisun aikana. Pian se läähtyi jälleen harmahkoksi. Sikarin päällyslehdessä oli hieno, kullanvärinen merkki. Siinä luki jotain Skakdien kielellä. Gaggulabio puhalsi suustaan hienon savurinkulan. Hän asetti sikarin pöydän päälle, töpötellen sitä muutamaan otteeseen pikkusormeltaan. Hieman lisää tuhkaa leijui alas tuhkakuppiin. Skakdi suoritti uuden imaisun. Hieno atomipommin räjähdystä muistuttava savupatsas leimahti ulos tämän huulten välistä. Se hetki tuntui siltä kuin koko maailmassa ei olisi ollut huolen häivää.

Pian alkoi kuulua piippaava ääni. Labio kääännähti tuolillaan tyylikkäästi. Hän painoi pöydällä lepäävän vastaanottimen nappia. Ääni lakkasi.
”Mitä asiaa?”, Gaggulabio lausui värkkiin kiinnitettyyn telineeseen asetettuun mikrofoniin.
”Minä täällä.” Kaiuttimesta kuului matalahko, pienen rosoisuuden säestäm äääni. Skakdipomo tunnisti tämän heti.
”Ahh, Amazua. Olenkin odotellut uutisiasi jo hyvän aikaa. Toivottavasti tehtävä oli menestys.”
”Oikeastaan ei ihan. Sirua ei ollut.”
Pian Amazua alkoi kuulla omasta kommunikaattoristaan yskivää, suorastaan vinkulelumaista ääntä. Henkivartijaskakdi antoi Gaggulabiolle muutaman näpäkän läppäisyn selkään. Sammunut, limaisen nesteen peittämä sikari pompahti ulos hänen nielustaan. Labio piteli kurkkuaan yskien hetken. Tämä väänti kasvoilleen teennäisen hymyn.
köh Khuulehan. Tiedän että olet kiusoittelevaa tyyppiä, mutta köh thämmöinen on jo aika ilkeää. Sen kun kerrot kuinka revit sirun vastustajiesi kylmistä, elottomista raajakkeista.”
Hiljaisuus laskeutui. Skakdin hymy vääntyi hitaasti raivoa kuvaavaan irvistykseen.
”S-sinä… sinä et saanut sitä?” Gaggulabio sanoi hitaasti, kuin jokaisen sanan sanominen olisi aiheuttanut valtavaa tuskaa. Henkivartijasta kenraali näytti olevan aivan räjähtämäisillään.
”Kukaan ei saanut. Sirua ei ollut saarella”, Amazua korjasi kylmän rauhallisena.
”SINÄ EPÄONNISTUIT, SKRARARAR! SINÄ YLIHINTAINEN PALKKASOTURINHYVÄKÄS! SINÄ EPÄONNISTUIT!”

Gaggulabio iski mikrofonin täydellä voimallaan kivilattiaan. Herkkä, Nazorakeilta saatu laite hajosi tuhansiksi sirpaleiksi pitkin hämärän kammion lattiaa.

Gaggulabion raivokohtaus alkoi laantua voimattomaksi vihaksi ja itsesääliksi. Skakdinkielisiä kirosanoja tulvi hänen suustaan kuin haukia ylävirtaan konsanaan.

Kaksi vartijaa katselivat pelokkaina huoneen takaosassa. Gaggulabio kääntyi heitä kohti ja alkoi raivota epäonnistumisesta ja siitä että hän tarvitsi uuden radion.

Vartijoiden poistuttua Gaggulabio heitti työpöytänsä ylälaatikon auki ja otti sieltä lasipullon. Hän joi pullon suoraan tyhjäksi.
Pian uusi laite tuotiin pöytään, ja se viritettiin pian Amazuan laitteen taajuudelle.

Kesti hekten ennen kuin palkkasoturi sai kerrottua raportin koko matkastaan. Siitä, kuinka siru oli yllättäen ilmeisesti siirretty muualle. Siitä, kuinka hän oli onnistunut saamaan joukoikseen pienen ryhmän piraatteja. Myös mystisistä kammiossa roikkuneista olennoista. Lopulta sammuneen Skakdikenraalin pää kopsahti pöytää vasten. Palkkasoturi sulki kommunikaattorinsa, kävellen ulos teknisten laitteiden valtaamasta teltasta. Erään asian hän oli kuitenkin jättänyt kertomatta…

Amazua muisti sen aikaiset tuntemuksensa liiankin hyvin. Hän ei ollut tuntenut mitään vastaavaa tuskin koskaan. Ahdistusta… pelkoa… kauhua… Pian kaikki palasi hänen mieleensä.

Kaapuhahmo lähestyi lähestymistään. Se oli pian katsekontaktissa. Se katse… Palkkasoturi tunsi jälleen olonsa hermostuneeksi. Niitä kasvoja hän ei unohtaisi. Amazua painautui kauhuissaan seinää vasten. Tuntuu kuin hänet olisi painettu sitä vasten. Todellisuudessa hahmo ei ollut minkäänlaisessa fyysisessä kontaktissa hänen kanssaan. Hahmo katsoi häntä tyhjillä, mustilla silmillään. Hahmo ei vaikuttanut elolliselta olennolta. Se oli kuin tyhjä, elävä haarniska. Amazuasta tuntui hetken kuin hän olisi tuojottanut itseään. Hahmo nosti kätensä…

[spoil]Make kirjoitti ison osan tästä.[/spoil]

Deltan temppeli 57: Klaanilaisten kotiinpaluu

Nimdan saari

Skakdien leirissä saaren pohjoispäädyssä vallitsi kireä tunnelma.

”Hittolainen, eikö saarella tosiaan ole ainuttakaan purjehduskelpoista alusta?” skakdi puheli tuohtuneena leirinuotion ääressä. Toinen skakdi huikkasi jotakin epämääräistä juomaa ja kirosi itsekseen.
Gaggulabiolle oli lähetetty radiolla viesti tilanteesta ja sieltä oli luvattu, että kyyti saapuisi parissa päivässä. Se aika olisi vain odotettava.

”Kammiossa ei ollut sirua”, musta-asuinen skakdi aloitti puheensa. Sinihopea skakdi istui hänen edessään vihreän teltan sisällä. Teltassa oli kuuma, mutta silti viileämpi kuin ulkona. Jokin ötökkä pörräsi ilmassa.
”Mitä siellä oli?” Metorakk kysyi.
”Lähinnä ruumiita”, ninja kertoi. ”Merirosvoja ja paikallisia munkkeja. Tutkimme ne kammiot, jotka eivät olleet täynnä vettä”

Metorakk iski nyrkkinsä puiseen pöytään. Pöytä romahti.
”Klaanilaisilla on Nimda”, hän murisi.
”Ja te päästitte ne pakoon”
Ninja nro. 1 katsoi viisaimmaksi lähteä teltasta. Hän livahti kuumaan helteeseen pienempään telttaan, jossa muut ninjat olivat suojassa auringolta.

Bio-Klaanin saari
Sataman vartiotorni

”Hei, onko tuo Gaggulabion lippu?” Pyytoj kysyi toveriltaan.
Ko-Matoran ojensi kiikareita kaverilleen, joka myös katsoi alusta.
”Mata Nui, se on vihollisalus!” toinen panikoi.
Komaukasvoinen Ko-Matoran syöksyi alkeelliseen radiolaitteeseen. Hän katsoi hetken tornista käsin kaukana lipuvaa mustaa alusta, joka ei näyttänyt merkkiäkään vihamielisyydestä. Hän tarttui kuulokkeeseen ja napsautti päälle toiminnon, joka etsii yhteyden kyseisen laivan radioon.
Hän pisti varmuuden vuoksi hätäviestin Laivastolle.

Radiolaite tuuttasi. Lopulta kuului kohinaa ja joku vastasi.

”Olette Bio-Klaanin aluevesillä, skakdit. Kehoitan teitä kääntämään kurssinne, tai aluksemme upottavat teidät”, Pyytoj käski ääni hieman väristen. Hän ei osannut olla tiukan määräilevä.

Toisessa päässä oli hiljaista.

”… skakdit? Mitä hippiä?”

”… teidän laivanne mastossa liehuu Gaggulabion joukkojen lippu”

Toisessa päässä oli jälleen hiljaista.

Kuulokkeesta kuului etäisesti vihaisen matoranin karjuntaa miehistölleen. Kiikareilla näkyi, kuinka lippu putosi mastosta.

Radiossa puhuva ääni vaihtui.

”Haloo, olemme Klaanilaisia. Täällä puhuu Matoro, mukana on moderaattori Umbra ja jäsen Xxonn sekä muita Klaanin liittolaisia. Palaamme epäonnistuneelta tehtävältä. Selitämme aluksemme satamassa”

”Ah, okei. Tulkaa satamaan”, Pyytoj sanoi ja sulki radion. Hän ilmoitti vielä Laivastolle sen olleen väärä hälytys.

Deltan temppeli 56: Pakkomielle kasvaa

Meri
Skakdien laiva

Laiva oli matkannut koko päivän yhtämittaisesti. Luoviminen pois Pohjoisen Mantereen karikkoisilta vesiltä oli onnistunut varsin mainiosti, ja nyt heillä oli suora kurssi kohti Klaania.

Matoro nojasi laivan keulakaiteeseen. Toa kurkoitti itseään eteenpäin nähdäkseen rauhallisen meren. Hänen unirytminsä oli mennyt totaalisen sekaisin viime aikojen tapahtumista.
Pitkä matka. Nuket. Ei Nimdaa. Sekavat muistot.
Käden menetys. Se oli jotain, mikä oli pudottanut hänet kovaa ja korkealta. Hän ei ollut haavoittumaton. Hän ei ollut kuolematon.

Matoro katsoi oikean käden tynkäänsä. Ranteen ympärillä on tiukka side. Rannepanssari on poistettu kokonaan, harppuunan jäännökset sen mukana.
Toa mietti mitä tekisi kätensä kanssa. Klaanin teknologialla täydellinen robottikäsi ei olisi ongelma eikä mikään, mutta on kyse enemmänkin siitä haluaisiko hän robottikättä.
Käden puute kuitenkin muistutti häntä siitä, että hän ei ollut kuolematon.

Se muistutti siitä, kuinka heikko elämän lanka loppujen lopuksi on.

Matoro syventyi ajatuksiinsa. Kaikki muut pimeässä laivassa nukkuivat, tai ainakin vaikuttivat nukkuvilta. Alus oli ankkurissa eräässä laguunissa pienellä saarella.

Kannattaisiko vain antaa olla? Hänhän on jo hankkinut Klaaniin yhden sirun Nimdaa. Miksi riskeerata ainutta elämäänsä johonkin muinaiseen salaisuuteen.
Matoroa totta vie kiinnosti salaisuudet. Hän halusi teitää Nimdasta. Mutta kun sen vaatimat uhraukset ovat suurempia kuin oma hyöty…

Silti jokin hänen päässään pakotti hänet yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Nimda kiehtoi ja pelotti. Matoro ei usknut ajatuksiaan. Hän myönsi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, että häntä pelotti.

Deltan temppeli 55: Klaanilaisten kotimatka

Pohjoisen Mantereen rannikko
Skakdien Laiva

Tummalla tervalla värjätty, hieman dzonkkimainen purjevene eteni tasaista vauhtia merellä. Skakdien lippu oli laskettu yhden, korkean maston huipusta alas.
Jardirt seisoi ruorissa onnessaan. Kunnollinen alus kaiken tämän jälkeen.

Kapteeni Notfun istui laivan perässä. Matoran oli harmistunut siitä, että laivasta ei löytynyt lainkaan rommia. Vain jotain b-luokan roska-alkoholia.
Gaggulabio on julma olento, hän ajatteli. Ei anna edes kunnon rommia.

Pian ’Funin vieressä istui Matoro ja tämän vieressä Umbra. Kaksikko oli levittänyt suuren merikartan eteensä ja kävivät reittisuunnitelmaa läpi samalla kun muistelivat seikkailujaan alueella.
Vaikka Matorolta puuttui toinen käsi, hän oli huomattavan iloisella mielellä. Nimdasaaren synkkyys oli poissa silmistä, poissa mielestä…

Nurukan ja Deleva olivat jossakin laivan sisäosissa. Samol opetteli innokkaana laivan köysistöjen toimintaa. Kannen miehistö oli minimissään, sillä Notfun oli antanut suuren osan mennä lepäämään. Hän ymmärsi, ettei edellinen seikkailu ollut helppo kenellekkään. Kukaan ei voittanut mitään.

”Niin hei, Notfun?” Matoro aloitti, kääntäen kartan hetkeksi pois.
Notfun käänsi päänsä puhujaan. Hän olisi valittanut tittelin ”Kapteeni” puuttumisesta ellei puhuja olisi ollut Klaanilainen.

”Sanooko nimet Arupak tai Tarip sinulle mitään?”

Ikävät muistot runosta ja luolasta hiipivät mieleen, mutta asiat piti puhua poikki.

”Muistan Kapteeni Arupakin. Näiden vesien kruunaamaton kuningas silloin joskus… Miksi kyselet?”

”Missä hän on nyt?” Matoro jatkoi ignoroiden Notfunin kysymyksen.

”Öäääh. En ole varma.”

”Ei mitään hajua?”

”Hänen merirosvon uransa pysähtyi kuin seinään. Tarinat kertoivat hänen kohdanneen Meren Henget ja tulleen hulluksi”, Notfun kertoi.

”No siis. Aikana jona olit kadoksissa luolastossa… löysimme ansaluolan. Tarip ”Ruostasilmäksi” itseään kutsunut henkilö oli kirjoittanut seinään tarinan hänen ja Arupakin matkasta etsimänä Nimdaa ja… ja N-ne. Ne tekivät Arupakin hulluksi, eivät mitkään merimieslegendat.”
Matoro ei kyennyt lausumaan sanaa Nuket. Liikaa pahoja muistoja. Liikaa jotain, mikä oli oman ymmärryksen ulkopuolella.

Notfun oli täysin hiljaa.

”Et siis tiedä missä Arupak nykyisin on?” Matoro kysyi vielä.

”En tiedä”, Fun vastasi lyhyesti. Kummatkin tunsivat viimeistenkin Deltalle johtavien lankojen katkeavan.