Kaikki kirjoittajan MaKe artikkelit

En ole itsekriittinen, minä vaan kirjotan paskasti...

Rasvattu appelsiini

25.7.2014 MaKe 6 kommenttia

Bio-Klaani, keskusaula

Linnakkeen keskusaulaan yhtyvän käytävän täytti hulina ja vilinä, kun monenväristä, -hajuista ja -muotoista klaanilaista tulvi ovista taikka oviin ja tukki toisten itseään kiireisempien hulisijoiden ja vilisijöiden käyntiä. Hyvin pientä väestöä tukeva Klaanin kaupunki alkoi jo natista liitoksistaan pohjoisten kyläläisten, vierailevien Athin seurakuntalaisten ja entisen Ämkoon veljeskunnan matoranien rynnäkön myötä.

Väkijoukkoon oli myös siten entistä helpompaa sulautua.
Varsinkin jos oli juuri ja juuri ohikulkevaa Toa-soturia polveen asti.

“Anteeksi”, Jake sanoi hiljaa hampaidensa välistä törmäillessään ohikulkijoihin. “Anteeksi, anteeksi…”
Kaikkea anteeksipyytävä hiirimäisyys jäi huonommin klaanilaisten mieleen kuin täysi hiljaisuus.Hiljaisuus oli epäilyttävämpää. Tämän hän oli oppinut. Paljon hän olikin oppinut välteltyään kaikkea klaanilaiskontaktia viimeiset kuukaudet. Klaanilaisen huoneen postiluukussa oli vino pino administon sinetillä suljettuja kirjeitä.
Hän ei oikeastaan halunnut lukea niitä.

Jake ei voinut enää pakoilla. Hänen oli vain päästävä pois.
Renkaat alkoivat surrata hieman äänekkäämmin.

“Duu-di-duu-di-duu…” Jake hyräili mahdollisimman epäepäilyttävästi. Se ei ollut epäepäilyttävää.

Jäsenen jalkojen tilalla olevat pyörät surisivat hiljaa suuren joukon jalkojen töminän alla. Pienet oranssit kourat kynsivät hermostuneina toisiaan, ja ankkamaisen pään syvissä silmäkuopissa olevat keltaiset viirut pomppivat eestaas. Reitti vaikutti olevan selvä. Edessäpäin häämöttävän porraskäytävän vieressä olevalle höyrykäyttöiselle hissille oli patikoimassa vain muutama sekavärinen matoran. Niiden joukkoon hän kyllä sopisi huomaamattomasti. Ja reitillä jota hän sinne pääsisi oli useampikin häntä suurikokoisempi mörrimöykky, jonka varjossa olisi helppoa edetä huomaamatta. Oli koneöljyltä löyhkäävää steltinpeikkoa, kalpeaa punasilmäistä vartioselakhilaania, ja…
… hopeinen skakdi pyörätuolissa suoraan hänen edessään.

“Jake, otaksun?” kuului Bladiksen ääni. Skakdin ilme oli ammattilaismainen. Sen kädet lepäsivät pyörätuolin renkaiden päällä.
Peräkärryn ja protosorsan äpärälasta muistuttava Jake laski epäröiden kellertävän katseensa skakdin silmiin. Hän kyllä tunsi Bio-Klaanin moderaattorin kun näki tällaisen. Tosin kaksikon viime kohtaamisessa vain Jakella oli ollut pyörät allaan.
“Ööööö joo”, hikikarpaloa puskeva jäsen sanoi lainvalvojalle raapien sormiaan yhä äänekkäämmin. “P-päivää vain.”

“Tulet mukaani”, hopeinen skakdi sanoi rauhallisesti artikuloiden. Se ei peittänyt sitä että kyseessä oli käsky.
“Että sellaista”, Jake sanoi leveällä virneellä. Silmät sinkoilivat päässä villisti. “Mihin niin?”
“Ylläpitosiipeen tietty”, Bladis hörähti ja jatkoi “minä luulen, että meillä on vähän puhuttavaa.”

Bladis ei oikeasti sanonut tätä lausetta loppuun asti. Hän ehti parhaiden arvioidensa mukaan puoliväliin sanan “puhuttavaa” toista tavua ennen kuin se mitä hän oli sanomassa muuttui lähinnä sanojen “MITÄ” ja “HELVETTIÄ” mielivaltaisiksi yhdistelmiksi.

Niiden jälkeen hän sai sanansa jokseenkin kasaan. “PYSÄHDY”, Bladis raivosi kourat pyörätuolinsa renkailla vapisten.

Renkaat kirskuivat ja matot lensivät rullalle, kun Jake singahti pakoon hölmistynyttä skakdimoderaattoria. Kaksirenkainen oranssi salama törmäsi kahvioon matkaavaa le-matorania selkään ja kaatoi ison pinon laseja, kuppeja ja tuoppeja lattialle yhdeksi sirpalemyrskyksi.

“PYSÄYTTÄKÄÄ TUO JÄSEN!”

Siitä renkaiden kirskunta jatkoi tasaista tahtia ja huimaa vauhtia siihen asti kunnes törmäsi kahden ja puolen sekunnin päästä postikeskukselta tulevaan kuriiriin. Kirjepino räjähti ilmaan kuin lehtikasa ja aivan pinon päällä ollut ruskea kulahtanut paketti kolahti Jakea päähän.

Se ei oranssia vauhtihirmua pysäyttänyt, vaan tämä hetken ympyrää pyörittyään jatkoi matkaa käytävää pitkin.
Otettuaan vauhtia ensiksi kahden seinän, kolmen matoranin ja yhden kaiteen kautta.
“MINUA ETTE SAA!” kuului syvemmälle käytävään vähitellen loittonevan oranssin viuhahduksen vaimeneva huuto.

Bladiksen silmät pullistuivat. Suoni tykytti otsassa.
“MIKSEI KUKAAN TEE MITÄÄN?”

Vaitelias ja väsynyt Gekko tallusteli pää painuksissa ankeaa harmaata käytävää kohti huonettaan, jonka Klaanin ylläpito oli hänelle laittomien mökkinikkarointiensa jälkeen myöntänyt. Rakkaan mökkipahasensa menetys oli kuitenkin toan murheista ehkä kolmanneksi pienin. Unettomuus oli vaivannut häntä jo pitkään. Ja niinä aikoina kun hän oli saanut nukuttua, hän oli nähnyt enimmäkseen pelkkiä painajaisia.

Gekon painajaisten lähteet ulottuivat ainakin kolmen kuukauden päähän. Niinkuin se ei olisi riittänyt että säälimätön mielipuolimakuta oli ottanut hänet osaksi sadistisia kokeitaan, kaiken sen lisäksi mysteerin varjoihin kiedottu Punainen Mies oli päättänyt syystä tai toisesta ottaa hänet pelinappulakseen…

Liian synkkiin ajatuksiin Gekko ei kuitenkaan ollut syventynyt. Klaanilainen kykeni kuitenkin tuntemaan hienoa positiivisuutta siitä kuinka hän oli viimeiset viikot saanut kunnolla toipua rauhassa. Moni kanssaklaanilainen oli ollut hyvin huomaavainen ja huolehtivainen. Gekosta tuntui pitkästä aikaa siltä, että hän saisi ehkä nukuttua makeasti pitkästä aikaa. Klaanilaisella ei ollut vihiä varoa ajatuksiaan…

Gekko oli saapunut vihdoin oman huoneensa ovelle. Hän tarttui kahvaan syvästi huojentuneena. Ainoa ajatus mikä klaanilaisella oli mielessään oli aikomus heittäytyä pitkälleen mukavalle sängylleen. Klaanilainen käänsi kahvaa. Ovi narahti auki toan miltei heittäytyessä huoneensa sisälle ajatuksena se, että pian hän pääsisi rentoutumaan. Liike-energian lakeja seuraten ovi heittäytyi auki melkoisella voimalla.

“Au!”

Oven ja seinän välistä kuuluva ääni sai Gekon miltei säpsähtämään säikähdyksestä. Asia ei ollut ihmekään ottaen huomioon klaanilaisparan mieleen painuneet traumat. Gekko käänsi nopeasti valokatkaisijaa sulkien oven paljastaakseen piileskelijän.

Oven takaa seinää vasten nojaava olento ei ollut hullu tiedemiesmakuta tai groteski varjomonsteri. Pelkästään arpista vatsaansa hierova Make. Mutta se ei saanut Gekkoa rauhoittumaan. Vaikka häntä ei odottanutkaan Abzumo tai Avde, häntä odotti moderaattori… Voi perhana. Voi perhanan perhana…
“Ööh, tuota, heippa vaan…” Make lausui milteinpä tuskastuneen kömpelösti.

“No voi perse nyt Make.”

Gekko kääntyi kannoillaan kuultuaan vielä toisenkin äänen suoraan selkänsä takaa. Hän näki vielä isommaksi kauhukseen viherkultaisen Paacon seisomassa keskellä huonettaan piilostaan esiin kömpineenä. Ja niinkuin se ei olisi vielä riittänyt, moderaattoritoa raahasi toisessa kädessään kookasta perunasäkkiä. Viherkultaisen toan ilme oli nyrpeän pettynyt.
Voi perhanan perhanan perhana…

“Siinä meni hyvä källi pilalle. Minä kun kehittelin perunoihin liittyviä iskurepliikkejä ainakin puoli tuntia.”
“No anteeksi vaan”, Make puhisi. “En ihan odottanut että saisin ovesta naamalleni.”
Paaco sekä Make astelivat lähemmäs Gekkoa.
Klaanilaisen hyvä tuuli oli tuulahtanut tiehensä kuin myrskytuuli. Hän kykeni enää vain änkyttämään hätääntyneenä. “M-m-m-inä, t-t-tuota…”

“Tämä nyt oli alun alkaenkin tuomittu idea”, Make tokaisi kollegalleen kiinnittämättä Gekkoon miltei sen enempää huomiota, mikä hämmensi tätä suuresti.
“Oli minusta alun alkaenkin moraalisesti hyvin arveluttavaa pelästyttää toisia puolikuoliaaksi ja todeta sitten ‘Jäit kiinni, potuttaako?’ Miksemme olisi vaan voineet tulla pyytämään häntä mukaamme?”
“No mitä hauskaa siinä olisi?” Paaco argumentoi takaisin.
“En kauheasti usko että toisten traumatisointi on kovinkaan hauskuutuskysymys.”
“No itsepähän lähdit hommaan mukaan.”
“Koska anelusi alkoi tuntua melko raastavalta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.”
“Erittäin tasokasta kettuilua. Hööhööö.”
Make käänsi huomionsa takaisin Gekkoon, jota he olivat lähteneet hakemaan.
“Jokatapaukses…”

Huoneen ovi liikahti hitaasti narahtaen Gekon ampaistua vauhdilla ulos huoneesta.
“…” Make totesi.
“…” Paaco yhtyi kollegansa sanoihin.

Hopea toa ryntäili jos jonkinmoisen olentokatraan läpi Klaanin harmailla korkeilla käytävillä. Hän kirosi toivottomuuttaan. Voi perhanan perhanan perhana…

Make liihotti karkulaista vaanien muiden käytävälläliikkujien päiden yläpuolella. Moderaattori pysähtyi käytäväristeyksessä hetkeksi. “Tuolla se menee!” Make havaitsi Gekon harppovan oikeanpuoleisella käytävällä. Puolirahi syöksähti vauhdikkaaseen liitoon Klaanilaisen perään viikkojen istumatöistä ilmeisesti hieman rapakuntoon päätynyt Paaco kannoillaan.

Gekko tajusi pian moderaattorikaksikon saavuttavan häntä. Paniikissa klaanilainen oli miltei törmätä pariin itseään lyhyempään klaanilaiseen. Hänen puoliväsähtänyt juoksutyylinsä ei ollut niinkään paras.

“Tuotah”, Gekkoa lähestyvä Make alkoi kuuluttaa, “anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää sinua, ainakaan noin pahasti.” Vaikka puolirahi yrittikin olla uskollinen moderaattorien asialle, ei hänestä ollut huutamaan täyttä kurkkua uhaten Gekkoraasua pysähtymään.

“Me ihan oikeasti haluamme vain jutella kanssasi! En halua käyttää kovia otteita, joten toivoisin että tulisit vain mukaamme kiltisti jotta voisimme käydä asiat kunnolla läpi!”
Maken viaton mutta kömpelö vakuuttelu katkesi äkisti kuin Gekon pakomatka (ja miltei toisen jalan sisäiset tukirangat).

Kuului vain lyhyt suhahdus kun jokin oranssi kiisi risteyksestä sivusuunnasta Gekon jalan kohdalta. Hopea toa miltei kierähti iskun voimasta ympäri mätkähtäen vatsalleen käytävän kovalle lattialle voihkaisten tuskasta. Suuresti yllättynyt Make laskeutui miltei Gekon viereen.
Mikä ihmeen rasvattu appelsiini tuo oikein oli… puolirahi mietti mielessään.

Jake tömähti käytävän päässä jotain harmaata vasten. Jokin harmaa rääkäisi ja kaatui. Viha pihisi Bladiksen sisällä. Kaikki vain tuijottivat.
“PYSÄYTTÄKÄÄ SE. KUINKA VAIKEA SITÄ ON YMMÄRTÄÄ?”

Koko käytävä oli täysin hiljainen, mutta kukaan ei reagoinut pyörätuolista kuuluvaan ärjyntään. Jake jatkoi sekasorron levittämistä. Renkaat ujelsivat ylikierroksilla kauempana kaartuvaa käytävää pitkin. Kohti hissiä.

“PEE YY ÄS ÄÄ YY- okei skarrararr sitten.”
Bladiksen punaiset silmät muljahtelivat silmäkuopissaan keskittyneenä. Kaksi raavasta kämmentä tarttui tiiviisti kiinni pyörätuolin renkaista.
“Okei skarrararr sitten.”

Hän ei tarvisi moottoroituja pyöriä. Irnakkit moottoroiduista pyöristä.

https://www.youtube.com/watch?v=JcNhDstL4-k

“MINÄ OLEN MOOTTORI!” kuului lähtölaukausta muistuttava karjaisu. Pyörätuoli ja skakdi sen kyydissä singahtivat vauhtiin. Pyörät pyörivät yhä kovempaa, kun suuret harmaat kourat lykkivät vauhtia.

Tällä kertaa käytävällä möllöttävät klaanilaiset äkkäsivät loikata pois tieltä.
Todella, todella pois tieltä.

Make tuskin ehti miettiä oranssia välähdystä pariakaan sekuntia ennen kuin maailman nopeimman sitrushedelmän tulosuunnasta kuului metallisten renkaiden kirskunaa ja voimakasta uhoamista.

“POIS ALTA, HYLSYT JA RYNKYNMÄTKYT!”

Käytävillä kaikui pyöriensä päällä viilettävän hopeisen skakdin mahtipontinen varoitus, joka vaikutti olevan osoitettu juuri maassa makaavalle Gekolle. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan ennen kuin Bladis oli luonteeseensa sopien kuin tykin suusta rullannut suoraan voivottelevan klaanilaisen säärien päältä.

Gekko ei voinut kuin parkaista.

Make katsoi hetken Bladiksen perään mitä hämmentynein kasvoin hyvän hetken ennen kuin kiinnitti huomionsa jälleen Gekkoon. Make ei voinut kuin tuijottaa klaanilaista hyvin säälivä ilme kasvoillaan toivoen, että tämä pystyisi vielä kävelemään…

“OLEN MELKEIN PAHOILLANI”, kuului hengästynyt huuto pyörätuolista jossain kauempana.

Jake ei juuri ehtinyt ajatella. Nyt hän kuitenkin tajusi vilkaista epäilevästi taakseen, kun miehekäs huohotus ja karjunta saavuttivat hänen niskansa. Oranssi pakolainen inahti paniikissa nähtyään Bladiksen katseen astetta liian läheltä ja lisäsi vauhtia. Pyörät kävivät jo kuumina, mutta hänellä niiden pyörivyys ei sentään ollut kunnosta kiinni.
Tömähdys isoa pulleaa matorania vasten. Hissin ovien sulkeutumisen ääni. Jake tajusi, että hänellä ei välttämättä olisi aikaa odottaa seuraavaa hissiä.
Päätöksentekoaikaa oli arviolta kolme sekuntia. Jake valitsi ensimmäisen ja ainoan näkemänsä pakoreitin.

Sekuntia myöhemmin suuria portaita poukkoili alas jotain oranssia ja kirkuvaa. Renkaiden ujellus katkesi aina puoleksi sekunniksi, kun ne tömähtivät seuraavaa porrasta vasten.
Jos Bladiksella olisi ollut enemmän kuin sekunnin kuudesosa mietintäaikaa ja enemmän kuin sekunnin puolikas jarrutusaikaa, hän olisi ehkä harkinnut seuraavaa siirtoaan vakavasti ennen päätä pahkaan ratkaisuun syöksymistä.

Ei, ei olisi harkinnut. Ei sekuntiakaan.

Tum-tum-tum-tum, sanoi pyörätuolin ja portaiden harmoninen duetto. Bladis ei tapansa mukaan sulkenut suutaan vaikka oli melkein purra kielensä irti.
“M-O-D-E-R-A-A-T-T-O-R-I-E-N-N-I-M-E-E-N-P-Y-S-Ä-H-D-Y-!-!-!”

Portailla kävelevät klaanilaiset loikkivat pois tieltä. Bladiksen ja tämän kohteen välimatka pieneni pienenemistään. Jaken oli pakko hidastaa ylikierroksilla pyöriviä renkaitaan että ei lentäisi kymmenenä palasena pitkin rappukäytävää.
Bladiksen joka iskulla yhä vaikeammin tunnistettavaksi mukiloituva pyörätuoli ei hidastunut. Jarrupala lepäsi jossain hissin oviaukon vierellä. Ei sillä että Bladis olisi sen olemassaolosta edes tiennyt.
“K-U-U-N-T-E-L-E-T-K-O-S-I-N-Ä-E-D-E-S-?-?-?”

Moderaattori ei kuitenkaan saanut tarpeeksi vauhtia saavuttaakseen portaikon alapäässä poukkoilevasti kiitävää kohdettaan. Ei aivan tarpeeksi.
Ajoituksesta kaikki oli kiinni. Skakdi päästi otteensa irti tuolista. Hän työnsi nyrkkinsä selkänojaa vasten ja suuntasi koko miehisen ylävartalonsa miehisen voiman miehisiin käsiinsä. Sen olisi pakko riittää työntövoimaksi. Irnakkit pyörätuolista, moderaattori olisi ajatellut jos olisi ehtinyt ajatella tällaisissa tilanteissa.
“S-K-A-R-R-A-R-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA-”

Jaken sisällä alkoi kasvaa toivo. Myös pahoinvointi, mutta toivo. Hän alkoi olla portaiden alapäässä. Kohta tämä hirvittävä kokovartalohieronta loppuisi ja hän ehtisi ehkä takaporteille…
90 kiloa skakdia rojahti Jaken niskaan ennen kuin hän ehti ajatella tämän ajatuksen loppuun.

Näky herätti monen sitä ihmettelevän klaanilaisen kiinnostuksen. Ja merkillinen se olikin: pitkä selakhialainen soturi vihreänä hohtava moderaattorikivi vyöllään marssitti kävelevää lumipullaa sotilaallisella otteella halki Bio-Klaanin käytävien.

Tylystä otteesta huolimatta protestin ääniä ei kuulunut – Snowien kysymykset olivat jo loppuneet. Hänellä oli vahva vainu siitä, mihin tässä oltiin menossa. Ylläpitosiivessä oli vähän käytetyt kuulustelutilat. Bio-Klaani turvautui useammin neuvotteluun kuin ristikuulusteluun, mutta lumiukkeli pelkäsi pahoin, että viimeaikaisten tapahtumien puitteissa toimintatapoja oltiin valmiita suoraviivaistamaan.

Samen ilme viesti samaa.

Snowie toivoi, et-
Hetkinen, mitä?

Portaissa tapahtui. Kumpikaan valkoisista klaanilaisista ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä, mitä se oli. Äänekästä ainakin.
”Öö”, lumiukko ilmaisi kantansa.
Same kurtisti kulmiaan. ”Älä minulta kysy.”

Kiroilua ja ujellusta. Jotain oranssia.

“Bladis, mitä sinä teet.”

“Pysy nyt paikallasi!” Same saarnasi.
“Gahhnhgnnggngn”, Bladis intti.
Lievästi mustelmilla oleva skakdi istui moderaattorien taukohuoneen pöydän vieressä tuolilla tämän selakhilaanikollegan sormeillessa tämän lievästi sijoiltaan vääntynyttä leukaa. Vaikka Samella oli reippaammin kokemusta luiden katkaisemisesta enemmän kuin paikkaamisesta, uskoi hän suoriutuvansa operaatiosta helposti, mikäli hopea irvihammas olisi osannut pysyä paikoillaan eikä heilunut holtittomasti kuin pikkulapsi tai Kepen ohjelmoiman kolmiulotteissimulaation hahmo. Bladis oli usein kerskaillut sillä, kuinka oli valtavasta kivusta huolimatta usein purrut taistelukentällä ammuksia irti lihastaan, mutta ilmeisesti leuka oli Bladis-raasun Varjotun kantapää.

Same veti kasvonsa hieman lähemmäs silmäillen tarkasti Bladiksen turpavärkkiä. Hän kun ei halunnut että moderaattorin leuka olisi kokonaan lähtenyt sijoiltaan. “No niin, uskon että pienellä liikkeellä saisin tämän oikenemaan. Pysypä nyt ihan liikkumatta…”
“Ghngghhh…” Bladis voivotteli hermostuneena vetäen suutaan supummalle jännittyneesti.
Huoneen ovi narahti auki. Punaoranssi moderaattori astui sisään.
“Hört”, Maken signatuuritervehdys kuului heti kun puolirahi avasi oven. “Hyviä uutisia. Minä ja Paaco saatiin Gekko. Hän itse meni vie…”
Maken ajatus katkesi tämän nähdessä Bladiksen ja Samen suhteellisen läheisissä tunnelmissa. Kaksikko katsoi häntä kiusalliset ‘tälle on selitys’- ilmeet naamoillaan. Maken ilme puolestaan viesti kiusallisuutta.

Molemmin puolin tuijottelua jatkui ehkä muutaman sekunnin, mutta se tuntui tunneilta.

Bladiksen leuka sanoi NARSKIS Samen suoritettua nopean venäytysliikkeen katsomatta potilaaseensa sen suoremmin. Pienen kipupiikin johdosta yllättynyt Bladis älähti lyhyesti kaatuen tuolillaan. Same suoristi asentonsa nopeasti yskien nyrkkiinsä.
Maken oli edelleen hankalaa sulatella näkemäänsä. Mutta hän uskoi saavansa asiaan järkevän selityksen. Ehkä.
“Mitäs te…?”
Bladis otti käsillään tukea pöydästä. “Ai saitte te Gekon? Hyvä. Erittäin hyvä. Mutta tämä tuoli meni nyt rikki. Pyydetään Bobia tekemään uusi. Jatketaan tätä keskustelua sitten ikinä.”

“Niin, mihin Paaco meni”, Same kysyi melko neutraalisti. Makella kesti hetki äkätä, että se oli kysymys ja että se oli osoitettu hänelle, sillä selakhialainen keskittyi lähinnä tuijottelemaan ikkunasta mietteliäänä.
Make veti syvään henkeä ja avasi suunsa. “Ai joo, hän meni varmistamaan kuulustelutilat.”
… oli asia, jonka hän olisi sanonut jos olisi ehtinyt.

Ovi potkaistiin auki saranat tuskasta ulvoen. Katseet kääntyivät.
Paaco rynni sisään yhtenä viherkultaisena ohjuksena iskuryhmäläisen elkein pidellen radiopuhelinta suunsa edessä. Ilman täytti moderaattoriradion särinä, joka lähti samanaikaisesti jokaisesta kommunikaattorista jokaisen huoneessaolijan vyöllä. Kun särinä selkeni, alkoi kovaääninen pälpätys, joka kaikui pahasti.
“HUOMIO, HUOMIO, KAIKKI YKSIKÖT”, Paaco kailotti niin, että radio särisi, ikkunalasi resonoi ja päähän särki. “ROTAT OVAT LOUKUSSA. TOISTAN – ROTAT – LOUKUSSA.”
“Paaco”, Same sanoi viileän hiljaisesti. Hän piti katseensa yhä ikkunassa. “Me tiedämme.”
“LIEROT KOUKUSSA. TOISTAN – LIEROT – KOUKUSSA.”
“Kävi jo selväksi.”
Paacolle ei käynyt.
“SUDET KUOPASSA. TOISTAN – SUDET – KUOPASSA.”
“Me olemme kirjaimellisesti samassa huoneessa.”
“MAKKARAT VARTAASSA. TOISTAN – MAKKARAT – VARTAASSA.”

Same pyöritteli silmiään. Toisinaan Make oli suorastaan hämmästynyt, kuinka paljon hänen esimiehellään riitti kärsivällisyyttä.
Paaco hirnahti vielä kerran ilkikurisesti linjalle ja sulki sen. Hän laittoi lopulta radiopuhelimen vyötärölleen.
“Meidän pitäisi käyttää näitä useammin”, hän sanoi hymyillen leveästi.
“Toivottavasti tekosyitä siihen ei tule”, Same sanoi. Make ja Bladis jakoivat katseen ja hymähtivät.
Selakhialainen siirsi jadenvihreän katseensa lopulta Paacoon. “Mitä epäillyille kuuluu?”
Paaco otti tämän selvästi sanattomana käskynä siirtyä koodikieleen. Hän antoi Mahikilleen piirtyä suorastaan samemaisen vakavan ilmeen ja laski ääntään matalaksi ja vaaralliseksi.

“Pehmis on huone ykkösessä, Rasvattu appelsiini kakkosessa ja Kalteva torni kolmosessa. Toistan, Peh-”
Bladis saattoi kyllästyä. “Matorania, tanopää, puhutko sitä?” hän ärjyi suu vaahdoten. Paaco säpsähti todellisuuteen.
“… älä nyt noin huuda, sattuu päähän. Snowie 1, Jake 2 ja Gekko 3.”
“Onko vartio määritetty?” Same kysyi.

“Angorangerit”, Paaco vastasi.
“Angorangerit”, Same sanoi.
“Angorangerit”, Paaco varmisti.
“Angorangerit”, Same kyseenalaisti. “Oletko ihan varma.”
Paaco kohautti olkiaan. “Tuntui hyvältä idealta. Jos joku noista kolmesta yrittää pakoon… mitä en kyllä henk.koht. usko, tulee kyllä turpaan aika rankasti.”
Same osoitti erimielisyytensä pelkillä silmillään. “Jos joku heistä kolmesta yrittää pakoon, kuulustelutilojen aula räjähtää sateenkaaren väreissä.”
“Yritä itse sanoa ei niille trikoopuvuille”, Paaco hekotti. Hänen katseensa jumittui taukotilan takapöytään. “Uuh, donitseja.”

Vihreä toa singahti leivonnaisia kohti vielä nopeammalla vauhdilla kuin oli singahtanut sisään taukotilaan. Keskustelu oli käytännössä sitten siinä.
Tai ei ihan vielä. Jokin syttyi Paacon silmissä ja tämä nosti yhden sormen pystyyn kääntyen kollegojaan kohti.

Paacon suu yritti puhua. “Mmmmf mmmf mmf”. Donitsit olivat eri mieltä lopputuloksesta.
“Aiiivan”, Bladis vastasi.
Uusi yritys. “Mfffiten jakaudummmfe?”
“Minä ja Bladis otamme Snowien. Sinä ja Make Jaken.”
“… entä Gekko?” Make kysyi yhtäkkiä.
“Aiheellinen kysymys”, Bladis pohti. “Se kaveri ei ole hirveän puhelias. Tiedä sitten miten siitä saa mitään irti.
Valkoinen selakhilaani hieroi leukaansa mietteliäänä. “Älkää huoliko. Luulen, että asia on hoidossa.”
Tämä kryptinen kommentti oli tarpeeksi katkaisemaan keskustelun.

Make tarttui taukohuoneen ovenkahvaan valmiina poistumaan. Hänen toimintansa katkesi kuitenkin valkomustan käden laskeutuessa olalleen. Make vilkaisi kysyvästi taakseen nähden vieressään vakavailmeisen Samen.
“Oletko nyt varma tästä?” Same tiedusteli melko vakavamielisesti kollegansa mietteitä tulevasta kuulustelusta.
“Enköhän.”
Maken ailahtelevainen äänensävy ei vakuuttanut Samea. Selakhilaani kääntyi hieman lähemmäs
“Yritä pitää mielessäsi, että nyt ei ole kyseessä mikään iloinen kaakaohetki. Tässä otetaan nyt selville se henkilö, joka petti luottamuksemme. Ja jonka toimet edesauttoivat monen viattoman kuolemaa. Nyt ei ole tilaa tunteilulle.”

Samen sanat saivat Maken ilmeen vakavoitumaan. Vielä pienen hetken ajan Make tuntui melkein epäröivän, mutta lopulta nyökkäsi vaimean päättäväisesti. Same nyökkäsi takaisin. Make oli jo astumassa ulos huoneesta, kun pyörätuolilleen kavunnut Bladis nosti kätensä.
“Top tykkänään!” skakdi julisti matalasti, “Ette kai vain unohtaneet yhtä tärkeää asiaa?”

Same huokaisi. “Onko meidän pakko tehdä tämä joka ikinen kerta?”
Bladis hymähti mahdisti kaivaen esiin kolme mustaa esinettä ja sitten ojentaen kätensä kolmen muun moderaattorin ulottuville. Paaco, Same ja Make kaivoivat vuorollaan Bladiksen koukistettujen sormien välistä mustat, hieman ylisuuret mutta miehekkäät taitellut aurinkolasit. Yksi kerrallaan jokainen mode aukaisi sangat ja asetti lasit naamalleen. Suuri hetki oli pian käsillä.

“Noniin”, Bladis valmistui. Hän hengitti syvään, ja avasi suunsa:
“Oli petturi kuka hyvänsä, kokeneena pyssymiehenä voin todeta, että…luotin häneen.”
https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

“Kuulustelun tunnelma tulee olemaan…” Same pudisti päätään haudaten kasvonsa kätensä suojiin, “…yhtä kireä kuin otsanauhani…”
https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

“Tästä petturiehdokkaat eivät… pidättäydykään pois helpolla” Paaco totesi itsevarmana.
https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

Makella kesti hetkensä keksiä jotain sanottavaa.
“Olen metsästänyt petturia kynsin ja hampain, mutta nyt myös… lasittunein katsein…”
https://www.youtube.com/watch?v=oRp_mVi969I

“…”

“…olet häpäissyt Lasit”, Bladis totesi järkyttyneenä.

Klaanon Rope

Työhaastattelu

2.7.2014 MaKe 11 kommenttia

Yön Timo II:n kapyysin tunnelma oli lämmin. Koko kahdeksan matoranin konkkaronkka oli kokoontunut pitkän pöydän ympärille. Kaikki paitsi Tokka ja Nany. Edellä mainittu kasvillisuuden matoran seisoi korkean jakkaran päällä mustan pyöreän padan edessä tasapainotellen vaivattomasti puujalallaan. Padasta leijaili valkean juovamaisen höyryn saattelema pulppuavan keiton tuoksu.

De-matoran Argo istui pöydän ääressä selin kyökkinurkkauseen päin. Matoranilla oli kädessään pieni kirjaopus ja oikealla vierellään pienen lautasen päällä oleva kupponen kuumaa. Onu-matoran Gatta istui lueskelevaa Akakunaamaa vastapäätä käsivarret pöydälle levitettynä. Oikeanpuoleisilla sormillaan matoran esitti hiljaista Merenkävijöiden rommimarssin pöydännaputussovitusta. Gattan vasen jalka vispasi vimmatusti kuin vispilä hänen odoteltuaan saavansa jotain suuhunpantavaa jo hyvän hetken.

Huivipäinen pikkuveijari Lyan istui Argon puolella pöytää edessään vanha kartta. Kartta oli jo kulahtanut ja rähjääntynyt, sekä eritoten reunoista melko repaleinen. Karttaan oli tihrustettu taidokkailla vedoilla ja yksityiskohdilla Bio-Klaanin saari. Nopealla vilkaisulla saaren siluetti näytti ehkä irronneelta iguanarahinjalalta jonka päälle oli ajettu, ainakin jos Gattalta kysyttiin. Po-matoran Paku nojaili rennosti puisen tuolin selkänojaan kädet mukavasti niskan takana. Tämän Kakamalta paistava ilme oli myreä.

Hän oli tehnyt hetki sitten sen virheen että oli haastanut Lyanin pelaamaan kanssaan (taas) erän korttipeliä, mikä oli johtanut hänen häviöönsä (taas). Koska Paku oli sentään loistelias ja kaikin puolin äijämäinen tyyppi (salskea ja rehentelevä), tappio otti kieltämättä vähän kunnian (ylisuuren egon) päälle. Hän oli kuitenkin saanut arvokkaan opetuksen olla pelaamatta enää yhtään korttia kenenkään kanssa, ainakaan siihen mennessä kun joku kysyisi häneltä “pelataanko korttia”.

Pakun ja Gattan puolella pöytää istuskeli myös jaloa Mahikia kantava Koli.

“En muista että Notfunin aikana olisimme jumittaneet missään näin pitkään”, Gatta vaikeroi.
“Parempi täällä kuin torakoiden ummehtuneessa kolossa”, Lyan totesi.
“Totta virkat, kuomaseni”, Argo vastasi laskien kuppinsa. “Tunkkainen tehdassisäilma ei tee hyvää mielelle tai sielulle.”
“Lisäksi ne kaiken maailman kulkupelien ja työkoneiden äänet. Sai hädin tuskin unen päästä kiinni”, Paku sisäsi. “Miten ne torakat ylipäätään voivat levätä kaiken sen mökän keskellä?”

“Vaikuttaa siltä etteivät ne juurikaan lepää…” Koli teorioi.
“Nazorakeilla on ehkä unia… mutta onko niillä unelmia?” Argon äänensävy oli syvällinen ja kryptinen.
“Lisäksi ne niiden aamunavaukset”, Paku alkoi murista, “‘Minä Nazorak. Minä puhdas. Ole sinäkin puhdas.’ Jättäisivät sotahommat ja alkaisivat kauppaamaan vaikka hoitoaineita.
Gattan mieli ei kohentunut. “No kuitenkin, olisi kiva jos olisi edes jotain tekemistä.”

“No mene vaikka ulos ampumaan öttösiä jos on tylsää”, Tokka neuvoi napaten soppakoemaistiaisen kauhastaan. Liemi kaipasi hieman lisää maustetta.
“Haen tässä nyt sitä kun ei olla tehty paljon mitään sen jälkeen kun palattiin tänne niin ei olla tehty oikein mitään”, Gatta selvensi. “Hemmetin turha olo.”
“Kieltämättä samaa mieltä”, Paku totesi.
“Leuat pystyyn, ystävät rakkaat”, Argo kannusti, “hyvällä tuurilla hyvä kapteenimme palaa yhtiökumppaniensa tapaamisesta mukanaan uusi tehtävänanto.”

“Kunhan ei taas jouduttaisi irvileukojen kuljetuspalveluksi”, Gatta jatkoi synkistelyä, “En enää toistamiseen haluaisi ruumaan nukkumaan.”

“Ei se nyt niin epämukava kokemus ollut”, Nany totesi.

“Sanoo hän jolla oli yösijana lemmenkipeän huvipään tekemä köysiriippumatto eikä paputynnyri”, Gatta huudahti ilkkuvasti kyökkinurkkausta päin.
“Hei!” Lyan huudahti, “Viidakkojen soturin koodi velvoittaa olemaan kääntämättä selkää naiselle hädässä!”
Naistennaurattajien koodi pikemminkin… Gatta tuhahti itsekseen.

Joku olisi voinut heittää oletuksen että Gatta ja Lyan eivät olisi olleet kovin hyvissä väleissä, mutta toisinaan helposti turhamaisen Onu-matoranin ja naispuolisen merirosvotoverinsa suosiota kalastelevan Le-matoranin kesken tällainen oli arkipäivää. Minä tahansa muunlaisina aikoina kyseinen matorankaksikko oli kuitenkin mitä mainioin parivaljakko, Nanyn mielestä lähinnä siksi että kumpikin oli yhtä vajaaälyinen.

Kapyysin ovi narahti auki koukkukätisen Fe-matoran Kiron astuessa sisään. Mekaanikkomatoranin hopea pinta oli nyt tavallista enemmän erilaisten konerasvojen ja liuottimien peitossa. Silmäpuolen suusta pääsi tökerön tuttavallinen “Terse.”
“No mutta, kukas se astuikaan ulos kolostaan”, Argo lausui toverillisesti.
“Sain tehtyä jo Lyanin leluihin pieniä uusia ominaisuuksia ja Nanylle pienen uuden veitsisarjan.”
“Entä se minun pieni vaatimaton tilaukseni?” äänen matoran uteli.

“Työn alla, valmis varmaan ylihuomemma”, Fe-matoran selosti. “Nyt kyllä pieni naposteltava maistuisi”, Kiro alkoi talsia keittiönurkkaa päin. Nany aavisti pahaa kääntyen tuttuun tapaansa veitsi tanassa raudan matorania päin.
“Tännehän et astu jalallasikaan ennen kuin olet jynssännyt itsesi puhtaaksi!”
Jos Kirolla olisi vielä ollut kädet, hän olisi asettanut ne levälleen aneeminen ilme kasvoillaan viestien No okei, mokoma pirttihirmu…
Silmäpuoli kääntyi pöytää päin astellen kookkaalle penkille. Hänen itsensä asentamien sivutasojen ansiosta se oli kaikille nyt suuresti helpompaa.

Kiro valitsi Argon viereisen penkin. Niin suvaitsevainen ja kohtelias kuin äänen matoran olikin, tunsi hän hieman helpotusta siitä että istuimet olivat hyvän matkan etäisyydellä toisistaan, ettei akselirasvan haju tunkeutunut liian vahvasti hänen hajuaistiinsa. Kiro ärähteli vaimeasti taivutellen naksuvia jäseniään etsien sopivaa istuma-asentoa. Matoranin kyynärvarsista roiskui pöydälle mustaa nestettä. Se ei kuitenkaan erottunut kovin vahvasti edukseen koko pöydän ollessa täynnä kulumajälkiä niin teräaseilla leikkimisen kuin skakdien kallonmurtajaisten pitkän historian jäljiltä.

“Alkaa jo vähän tympiä kaikenlaisten pikkuvempuloiden väsääminen. Sitä kaipaisi jotain vähän vaativampaa”, Kiro märehti.
“No rakenna minulle sitten tankki!” Gatta hihkaisi innoissaan.
“En jaksa.”
“Saisit olla varovaisempi niiden vehkeidesi kanssa”, Koli saarnasi, “Viime kerralla oli onni myötä ettet menettänyt toistakin silmääsi.”

“Joojoo.” Raudan matoranin huomio kiinnittyi Lyaniin joka istui pari penkkiä hänestä oikealle. “Mikä musteläikkätesti sinulla siinä on?”
Le-matoran tuhahti. “Tästä ei osaa sanoa onko mokomalla saaripläntillä lehtimetsää, havumetsää, vai kumpaakin. Ihan kuin kartan tihrustaja ei olisi itsekään ollut varma asiasta. Aika tyhmää jos tällaisessa paikassa ei ole mitään paikkaa missä svengailla.”
Gattan mieleen tulvi epämieluisia muistoja. “No kunhan täällä ei ole naamapalmuja…”
“Tämä iso metsäpläntti tässä on näköjään ns. ‘Lehu-metsä’”, Lyan jatkoi.

“Mistä nimi ‘Lehu-metsä’ muuten tulee?” Paku uteli.
Argo nosti katseensa kirjasesta hetkeksi pölyillen ylleen mietteliäänä leukaansa hieroen. “Hmm. ‘Le’ on tunnetusti ilman elementin etuliite, ‘hu’ taas voinee tarkoittaa vanhemmassa matoranien termistössä hieman useampaakin asiaa, mutta mikäli nimeäjät ovat olleet mahdollisesti hyvin runollisia henkilöitä, olettaisin että vapaasti käännetty nimi olisi kenties jotain suuntaan ‘Ilman kuiskaus’”, äänen matoran teoiroi.
“Aika lällyä”, romantiikasta kiinnostumaton Onu-matoran mutisi.

“Tuo iso tuossa on näköjään itse Bio-Klaanin saari, mutta entä nuo pari muuta”, Kiro tähysteli Lyanin edessä makaavaa paperinpalaa.
“Nnnnoh”, Lyan aloitti, “tämä tässä vasemmalla on Hautasaaret ja tässä alhaalla on…” Le-matoran taukosi hetkeksi yrittäen saada selvää saaren kohdalle merkittyä kulahtanutta otsikkotekstiä. “…Ämkoon veljeskunnan saari.”

“…kuka hiivatti noita on pistetty oikein nimeämään”, Gatta äimisteli. “Ei niin pienintäkään mielikuvitusta.”
“Ja olisit varmaan itse keksinyt paremman saarinimen?” Nany leimautti.
“Jep”, Onu-matoran totesi tomerana.
“No minkä?” Argo katsahti vastapäistä toveriaan.
“Kinuskimaa.”
Äänen matoran hymähti huvittuneena suu vääntyneenä vienoon hymyyn. Ilman pientä maakansalaista laiva olisi varmaan ollut astetta tylsempi paikka.

“Nuo nimet on joko mielikuvituksettomia tai sitten saarten pomot ovat todella itserakkaita”, Kiro torasi.
“Tuskin sen itserakkaampia kuin Paku”, Nany näpäytti.
Po-matoran oli liian keskittynyt miettimään suihkumoottorikamelilla ratsastamisen siisteyttä havahtuakseen heti tämän kommenttiin.

Kapyysin ovi avautui. Tummamaskinen piraattipoppoon kapteeni seisoi ovella.
“Tervetuloa takaisin”, Argo toivotti, “miten matkanne suj…”
“Nipin napin karttahuoneeseen. Saitte hommia.” Amazua sanoi jämäkästi. Hänen visiiriinsä pisti matoranien epämääräinen katse.
“Tuota, alamme kohta syömään…” Tokka kurkisti patansa takaa.

Amazua tuijotti matoranjoukkoa hetken hiljaa. “Olkoon. Mutta nopeasti sitten”, palkkasoturi sanoi ja oli jo sulkemassa ovea.
“Ettekö te syö?” Koli kysyi.
“En.”
Ovi pamahti vaimeasti jättäen kapyysiin vain hiljaisuuden.

Gatta levitti sormensa pöydälle kuiskaten rosoisen kryptisesti muille pöydässäolijoille; “Se sanoi… ettei syö…”
“Hillitsehän heppasi”, Argo topuutteli, “ei tuo vielä kerro että hän olisi jonkin sortin robotti.” Hän kääntyi kuitenkin epäileväinen ilme kasvoillaan Kiroa kohti. “…eihän?”
Raudan matoran kohautti olkiaan.

https://www.youtube.com/watch?v=YMK8zv0q6Os

“Soluttautuminen vihollislinnakkeeseen?” Paku äimisteli.

“Jep.” Amazua totesi.

“Vihollisten sotakalustoon suoritettu sabotaasi?” Lyan mietiskeli.

“Kyllä.”

“Vihollisten tärkeiden tietojen haltuunottaminen?” Argo kertasi.

“Näin on.”

“Saanko tarkastella käsiänne hetken?” Kiro kysyi.

“Et.”

Amauza istui tuolilla karttahuoneen keskellä olevan ison pöydän edessä pieni kivi olkapäällään. Kahdeksanpäinen pikkupiraattijoukko oli kokoontunut oven puoleiselle seinälle. Palkkasoturi oli selittänyt sekalaiselle sakille osan siitä mitä näillä olisi edessään.

“Lyhyehkön poissaolomme aikana tällä saarella on ehtinyt tapahtua paljon, mutta ei näemmä mitään mikä olisi erityisemmin ollut liikekumppaniemme osalta antoisaa”, palkkasoturi jatkoi selostustaan torakoiden ja skakdien liittouman nykytilanteesta antamatta kuitenkaan piraateilleen liian luottamuksellisia yksityiskohtia.
“Arvoisa herra skakdi-isoherramme kaikessa näennäisessä turhautuneisuudessaan on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä. Mitä ilmeisemmin kahakka tämän pikkusaaren herruudesta on alkanut eskaloitua kohti päätöstään, mutta näemmä vastapuoli on osoittautunut yllättävän sitkeäksi.”

“Tuotanoin…”, Gatta aloitti varovasti. Palkkasoturikapteenin punaisen visiirin painostava katse kääntyi Onu-matoraniin päin. “…ette te sattuisi tietämään mikä tällaisesta pikkumaapläntistä sotimisen taustalla oikeen on?”

“En”, Amazua vastasi ilmeettömästi. “Eikä sillä ole minulle väliä. Pääasia on vain se, että saan hoidettua tehtäväni kenraalini toiveiden mukaisesti. Ja niin kauan kun olette palveluksessani, teidän tavoitteenne on oleva sama”, palkkasoturi loi katseen koko matoranjoukkioon.
“Joka tapauksessa”, hän jatkoi, “kuten mainitsin, vastapuoli ei ole osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä että nämä aikoisivat antautua helpolla. Yksi viimeaikaisista iskuista toki vei heiltä yhden ilmeisesti parhaista ilmalaivoistaan, mutta ei ole mitään syytä uskoa että heillä ei olisi paljonkin kortteja takataskussaan.”

Amazua paussasi monologinsa hetkeksi. Hän otti kätensä pois puuskasta ja levitti toisen kätensä sormet matoranjoukkiota päin. “Tässä kohti te astutte mukaan.”
Osa matoraneista nosti kulmiaan.
“Se, mitä vihollisemme tuskin odottavat, on se, että meidän puolellamme olisi matoraneja. Te olette matoraneja. Te sulaudutte hyvin massaan. Te olette huomaamattomia. Paitsi ehkä te kolme…” Amazua osoitti vuorotellen puujalkaista Tokkaa, huivipäistä Lyania, ja koukkukätistä silmälapullista Kiroa.

“Toisin sanoen, meidän olisi tarkoitus hiippailla vihollisten linnoitukseen ja ottaa selville heidän sotasalaisuutensa ja murtaa heidän puolustuksensa sisältä päin”, Koli mietti.
“Naulan kantaan, Tohtori”, Amazua vastasi.
“Mutta asia ei ole niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Tähän tehtävään liittyy paljon riskejä. Mutta mikäli teistä ei ole hyödyksi, voisivat skakdit varmaan yhtä hyvin hankkiutua teistä eroon. Heille teidän pienet henkenne tuskin merkitsevät mitään. Oli miten oli, sain harteilleni tehtävän yrittää muodostaa porukastanne jotenkuten uskottava iskujoukko.”

“Ette taida luottaa arvostelukykyymme?” Nany kysyi epäilevänä.
“En sitten pätkääkään”, Amazua varmisti.

Matoranit mietiskelivät hiljaa itsekseen. Tuntui sanomattakin selvältä että heidän uusi kapteeninsa jakoi ainakin osittain skakdien mieltymykset tuhrien pikku piipertäjien painolastina pidosta. Po-matoran Paku kuitenkin kohensi asentoaan paukuttaen nyrkiä rintakehäänsä varma ilme maksillaan.
“Ei huolta, kapteeni hyvä, tällaiset missionit eivät ole meille mitään uutta!” matoran julisti pöyhkeänä.

“Onko noin?” Amazuan äänensävy oli epäilevä.

“Jo vain”, Gatta yhtyi Pakun sanoihin, “Kerran muutama meistä soluttautui erään pikkukaupungin tuomioistuimeen pelastaaksemme muutaman entisen piraattikaverimme hirttotuomiolta. Sen seurauksena tosin meinasimme joutua itsekin hirtetyiksi, mutta pääsimme nipin napin pakoon.”
Muut matoranit vilkaisivat Onu-matorania kuin miettien menikö tämä puhuneeksi ohi suunsa.

“Saatatte ehkä ihmetellä, miksi oikein jouduimme hirtettäväksi”, Gatta jatkoi.
“Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään”, Amazua vastasi.
“Asiaan liittyi Lyanin osallistuminen ‘Eniten köysisarvikuonoja minuutissa’- kilpailuun, jonka olisi selkeästi voittanutkin viidelläsadalla kolmellakymmenellä seitsemällä tekeleellään, ellei raivopäinen Mekalo- sarvikuono olisi rynninyt paikasta sisään ja pistänyt kaikkea matalaksi”, Gatta selosti.
“Eivätkös ne ole äärimmäisen uhanalaisia?” Amazua ihmetteli.
“Jep”, Tokka vastasi. “Kyseinen yksikö oli oikeastaan viimeinen lajiaan, sekä kyseisen kaupungin symboli. Eivät kovasti arvostaneet, että Numa, siis yksi entisistä jäsenistämme, pillastutti sen kovaäänisellä räiskimisellään jonka jälkeen turhautunut ja äkkipikainen Lyan… kuristi sen hengiltä.”

Amazua aprikoi kuulemaansa hetken epäuskoisena. Häntä mietitytti suuresti miksi hän oli vaivautunut kuulemaan koko tarinaa. Hänen luottamuksensa näihin pieniin piraatteihin ei ollut ollut alkuun mitenkään vankkumaton, mutta kuulemansa perusteella häntä alkoi vahvasti epäilyttää taktisen operaation uskominen näiden lilluputtien käsiin.
“Minua eivät teidän menneet kokkurointinne pahemmin kiinnosta, minulle pääasia on vain varmuus siitä, että uskallan luottaa tämän tehtävän teidän harteillenne. Jos en, voitte minun puolestani painua takaisin sinne mereen minne olisin varmaan teidät heittänytkin ellen olisi harkinnut että teistä voisi kenties olla vähääkään hyötyä.”

Palkkasoturin sanat saivat matoranit nähtävästi mietteliäiksi. Amazuan painostava suorasanaisuus oli selvästi purrut. Hän oli pitkällä urallaan oppinut tuntemaan merirosvojen lait ja säännöt, joissa kaiken kruununa oli uskollisuus. Ja ennen kaikkea itsestään epävarma matoranjoukkio ilmeisesti halusi ennen kaikkea todistaa olevansa kelpo merimiehiä. Ja ennen kaikkea, mitäpä kourallinen sekalaisia pikkumiehiä olisi ilman kapteenia?

Äänen matoran Argo uskaltaitui avaamaan suunsa “Arvoisa herra kapteeni, jos saan sanoa, niin uskallan vahvasti luottaa siihen että kukin meistä tekee varmasti parhaansa teidän sekä tämän operaation hyväksi. Olen tuntenut tämän konkkakornan jo kauan ja sen jos minkä olen oppinut, että nämä veijarit jos ketkä ovat mainio esimerkki siitä kuinka epäpätevältäkin tuntuvat tyypit voivat tarpeen tullen osoittautua mitä etevimmäksi ryhmäksi.”
Muiden matoranien mielet kohentuivat ystävänsä sanoista ja heidän ilmeilleen nousi syvä päättäväisyys.

Amazuan mieli kohentui hieman. Jos tässä sakissa oli yksikin jäsen johon hän jollain tapaa uskaltaisi luottaa, oli se tuo Akakunaamainen De-matoran.
“Hyvä”, Amazua totesi nyökäten vaimeasti, “Mennään siis asiaan…”
Palkkasoturi kumartui hieman matoranjoukkioon päin.
“Kuten jo mainitsin, tavoitteita on kaksi; vihollisten sotakaluston sabotointi sekä tiedon urkkiminen. Jotta voittaisimme mahdollisimman paljon aikaa, on parasta että teidät jaetaan kahteen ryhmään. Näin ollen minun pitäisi saada osaamisistanne vähän selkoa.” Hän asetti kämmenensä polvilleen. “Kuka teistä on paras neivottelija?”

Matoranit lausuivat vuoron perään “Argo” (paitsi Paku, joka ehdotti itseään).
“Kuka teistä on Argo?” Amazua ihmetteli.
Äänen matoran viittasi.
“Selvä. Sinä saat johtaa tiedonkeruuryhmää. Tohtori lähtee mukaasi. Hän tuntuu omaavan jonkin verran tietoa korkeamman tason teknologiasta, jollaista Klaanilla ilmeisemmin on hallussaan. Yrittäkää saada niin paljon Klaanilaisten tietoja kuin vain mahdollista”, Amazua määräsi tomeralla puhutteluäänensävyllään.
Palkkasoturin huomio kiinnittyi silmälappuiseen Kiroon. “Sinä olet jo osoittanut osaavan hoitaa tekniset laitteet”, Amazua osoitti matorania sormellaan, “Tietojemme mukaan merkittävä osa Klaanin kalustosta koostuu höyrykoneista. Miten hyvin tunnut hallitsevasi sellaiset?”

Kiron ilme oli salskea. “Olin mukana kehittämässä alkuperäisiä Exo-Toaprototyyppejä ja tusinoittain erilaisia koneita muiden Nynrah-haamujen kanssa. Parin höyryhärvelin kopeloinnissa tuskin on sen kummempaa haastetta…”
“Hyvä on. Sinä saat ottaa vastuun viholliskoneiden sabotoimisesta.” Amazua käänsi katseensa taas muihin matoraneihin, ja sitä kautta pieneen Gattaan.

“Olen saanut vahvan käsityksen että sinä olisit hyvinkin tietäväinen erilaisista aseista”, Amazua tiedustelu. Onu-matoran nyökkäsi.
“Hyvä. Menet Kykloopin seuraksi. Sillä aikaa kun hän hoitaa Klaanin kulkuneivoja, sinä saat ottaa kontollesi heidän aseidensa peukaloinnin.”
Gattan suu kääntyi leveään hymyyn. “Ei huolta kapteeni, asia on selvä kuin kännikala jäätyään aamuhaaviin.”
Amazua hiljeni hetkeksi. “Että mitenkä…?”
“Tai toisin sanoen kuin kalkkarokalmari löydettyään parittelukumppanin mutta huomattuaan lopulta sen olleenkin vain lauma kiimaisia ankeriaita.”
“…mihin sinä nyt oikein tähtäät?” palkkasoturi kysyi epätavallisen hämmentyneenä.
“Tuota ikkunassa istuvaa töpötiaista”, Gatta osoitti huoneen taaimmaiseen ikkunaan, “Se ilveilee minulle…”

Amazua nosti katseensa muihin pikkupiraatteihin.
“Onko hän humalassa?” palkkasoturi osoitti maan matorania sormellaan.
“Ei…” Nany totesi, “Hän on vain Gatta…”

Palkkasoturin katse pälyili matoranjoukkiota hetken. Hänen mekaaninen sormensa osui seuraavana itsevarmana seisovaan Po-matoraniin.
“Sinä. Menet hänen lapsenvahdikseen. Yksinään häntä ei selvästi uskalla mihinkään päästää.”
Vaikka Pakua ei niinkään harmittanut ajatus mitä hyvimmän ystävänsä kanssa tehtävällepääsystä, vaan pikemminkin se kuinka hän ei tuntunut saavansa tilaisuutta selittää kapteenilleen kuinka hän oli merten suurin ja mahtavin soturi joka oli päihittänyt lukemattomia tiellensä astuneita suuruudenhulluja merenkävijöitä (vaikka muut olivatkin auttaneet hieman)…

Persiilleen menee… Kiro mietiskeli.

Seuraavana palkkasoturin huomio osui huivipäiseen Lyaniin.
“Noniin. Vaikka sinä vaikutatkin äkkipikaiselta, ja suoraan sanoen lievästi sekopäiseltä, olen huomannut että sinulla on muiden Le-matoranien tapaan oivalliset kyvyt viekkauteen ja salamyhkäisyyteen”, Amazua arvioi, “Klaanin linnake on sanomattakin selvästi hyvin vartioitu. Uskotko selviytyväsi haasteesta?”

Le-matoran painoi päänsä alas. “Harjoittelin vuosia syrjäisellä saarella viidakkosoturitoverieni kanssa. Harjaannutin kaikki aistini ja kykyni huippuunsa. Yhdessä ystävieni kanssa olimme lyömättömiä. Mutta kaikki muuttui kun yllättävä vihollinen nosti päätään, ja ennen kuin ehdin huomata, vanhat taistelutoverini olivat mennyttä, ja olin kävin itsekin hetken kuoleman rajamailla…” Le-matoranin äänestä kumpusivat syyllisyys ja katkeruus.

“Aiiivan…” Amazua totesi. Vaikka hänen mielestään huivipäällä olikin kykyjä, tuntui aivan liian epäuskottavalta että tällä olisi ollut mitään hajua siitä millaista oli olla melkein kosketusten kuoleman kanssa.
Kapteenin äänensävy ei jättänyt Lyanille paljon tulkinnanvaraa. Hän tarttui huiviinsa nostaen sen etummaista reunaa.
Vaikka palkkasoturi oli nähnyt yhtä ja toista, se mitä Le-matoranin huivin alta paljastui sai tämän hätkähtämään inhotuksesta. Vaikka hän ei ollut koskaan ajatellut miltä matoranin aivot näyttäisivät, hän oli saanut asiaan vastauksen…
“Älä sitten tee tuota toiste.” Amazua sanoi matoranin laskettua huivinsa.

“Joka tapauksessa…” palkkasoturi tokaisi sulateltuaan näkemäänsä hetken, “en ole varma köysikikkailuistasi, mutta niistä saattaa kenties olla hyötyä. Mitä mahdat käyttää pääasiallisena aseenasi?”

Lyan kaivoi jotain esiin ojentaen kätensä palkkasoturin näkyville. Amazua tuijotti matoranin kämmenellä lepäävää esinettä pienen hetken.

Se oli jojo. Metallinharmaa, pienillä kaiverruksilla koristeltu jojo.

Amazua katsahti Le-matoranin naamaan. “Oletko tosissasi?”
Matoran nyökkäsi päättäväisesti.
“Uskallanko edes kysyä metodeistasi käyttää tuota pikku leluasi aseena?” Amazuan äänensävy oli sarkastisen epäuskoinen.
“Minulla on yliluonnollisia jojovoimia!” huivipää julisti.

Amauza mietti hetken oliko hänellä halua kommentoida matoranin sanomisia kun Koli tuikkasi häntä kääntymään puoleensa.
“Yrittäkää ymmärtää”, Ko-matoran supisi, “vammansa takia hän kärsii mm. jatkuvasta päänsärystä, ja saattaa sen takia olla hieman… omalaatuinen.”
Palkkasoturi käänsi katseensa jojollaan temppuilemaan ryhtynyttä Le-matorania vielä pieneksi hetkeksi. Jossain mielensä sopukoissa hän varmaan kykeni osoittamaan pikkumiestä kohtaan sellaista tunnetta kuin sympatia.

“No, olkoon. Oletan sinun jotenkuten tietävän mitä teet. Uskotko tarvitsevasi apua?” palkkasoturi jatkoi matoranin tenttaamista.
“No oikeastaan”, Lyan aloitti tyypillinen vikittelyvirnistys Haullaan, “arvoisa Nany-neiti soveltuisi täydellisesti kanssani tälle jajolle tehtävälle.” Le-matoran käänsi katseensa takavasemmallaan seisovaan Ga-matoraniin. “Vai mitä sanot, kulti?”
“Mieluummin hyppään rantakivikkoon”, Nany vastasi nopeasti ja jääräpäisesti.

“Asia on sitten selvä”, Amazua totesi, “te kaksi menette Tohtorin ja Nelisilmän mukaan.”
Lyan virnisti härskisti vetäen ylävitoset Pakun kanssa kun Argo asetti lohduttavaisen kätensä Nanyn olkapäälle.

Amazua suoristi istuma-asentonsa. “Selvä. Ryhmäjako on siis selkeä. Nelisilmä (Argo), Tohtori (Koli), Marakatti (Lyan) ja Kimuli (Nany) toimivat nuuskijoina, ja Nuijapää (Paku), Kyklooppi (Kiro) ja Pätkä (Gatta) vastaavat sabotoinnista.”
Puujalkaisen Tokkan yksinäinen käsi nousi esiin muiden matoranien takaa.
“Tuota… herra kapteeni, entäs minä?”
Amazua kiinnitti katseensa Kakamakasvoiseen kasvillisuuden matoraniin. “Rehellisesti sanottuna sinusta en osaa sanoa mitään. Ruoanlaitosta tai viidakkosuunnistuksesta ei liene erityisemmin hyötyä ison vihollislinnoituksen sisällä. Tee vaikka kuten itse parhaaksi näet.”

Tokkan apeailmeinen pää kääntyi lattiaan. Kapteeni tuntui kieltämättä olevan oikeassa… Gatta puolestaan ei tuntunut olevan kovin innoissaan uudesta lyhyemmästä lempinimestään.

“Noniin”, palkkasoturi jatkoi, “mikäli kellekään ei jäänyt mitään epäselvää, voinemme siirtyä eteenpäin. Kenraali Gaggulabion”, hän paussasi hetkeksi kuultuaa Gattan vaimean tirskahduksen, “määräysten mukaisesti teidät pitäisi saada Klaanin muurien sisälle viikon loppuun mennessä. Haluan teidän valmistautuvan hyvissä ajoin ennen sitä. Sen jälkeen voimme siirtyä skakdien ennaltamäärättyyn tapaamispaikkaan etelänpuoleiselle rannikolle. Siellä voimme hioa pienemmät yksityiskohdat. Oletteko ymmärtäneet?”

Matoranjoukkio nyökkäili.

“Hajaantukaa”, Amazua viittoi kädellään.

Pienessä hetkessä kahdeksanpäinen matoranjoukkio tallusteli ulos huoneesta.

Klaanon Rope

Makeaa pelleilyä

1.6.2014 MaKe 10 kommenttia

Make tallusteli linnakkeen käytävällä. Tuuhea punainen, kultareunainen pitkä matto oli hyvin tuuhea ja pehmeä. Se tuntui mukavalta puolirahin jalkapohjissa. Makea arvelutti hieman. Suuri osa vastaantulijoista oli tuntunut moden nähdessään kiinnittävän huomionsa ensisijaisesti hänen vatsaansa koristavaan arpeen. Se tuntui hieman ahdistavalta, mikä oli sulkenut Maken silmät tulkitsematta kunnolla viestivätkö katseet huolta vaiko ihmettelyä. Onneksi kukaan ei ollut kysynyt ääneen siitä mitä Makelle oli käynyt. Toisaalta saattoi hyvinkin olla että jo aika lailla jokainen tiesi kyseisestä yöstä…

Lakkaa jo märehtimästä, hitto soikoon, Make takoi sanojaan omaan kalloonsa. Yksi moderaattorin ikävimmistä piirteistä oli se, että hänen oli hankalaa olla täysin positiivinen jos päässä pyöri yksikin jossittelun arvoinen huolenaihe. Mutta hän oli tottunut pitämään ajatuksensa piilossa ollen muiden seurassa ulospäin parhaansa mukaan mahdollisimman hyväntuulinen. Eritoten nyt, kun pelissä oli paljon isompia ja tärkeämpiä asioita. Hän ei halunnut vaivata ketään omilla turhanpäiväisillä huolenaiheillaan.

Make pysähtyi oikealla seinällä olevan kaksoisoven viereen. Hän tiiraili hetken ovea ylhäältä alas. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun hän oli astunut siitä sisään. Tai ollut tekemisissä sen henkilön kanssa, joka huoneessa lymyili. Ennalta oli hankala sanoa, saisiko kyseisen henkilön kanssa tekemisissä oleminen Maken mielen kohentumaan tai alenemaan vielä entisestään. Hetken aikaa Make tuntui hieman epäröivän, mutta lopulta moderaattori tarttui ovenkahvaan ja pian oven saranat narisivat.

Käytävän valo liukui yhä enemmän pimeään huoneeseen. Huone oli pimeä ainakin siltä osin, että huoneessa ei ollut päällä yhtäkään lamppua. Sen sijaan vastapäinen seinä oli täynnä näyttöjä. Niissä vilisi mitä erilaisimpia linnakkeen turvakamerakuvia, jotka vaihtuivat tiuhaan.

Näyttöjen alapuolella pilkotti koko hirvityksen levyinen pöytä, jota kansoitti joukko pienen pieniä näppäimiä. Pöydällä oli myös pienellä jalustalla lepäävä mikrofoni ja kahvikuppi.

Huone oli suurelta osin hiljainen. Ainoastaan monitoreja pyörittävät koneet pitivät vaimeaa hurinaa ja rutinaa. Sen lisäksi, naputusta. Niin hiivatin paljon naputusta.

Näppäinviidakon edessä oveen selin olevan istuimen sivujen takaa erottuivat selvästi vihertävät, pieniltä osin kultaiset kädet, joiden sormet tekivät ahkeraa työtä painellen samoja nappeja yhä uudelleen ja uudelleen. Tai siltä se sivustakatsojan silmiin ainakin näytti. Make tuijotti näkyä hetken aikaa haikeana.

“Viimeisen kerran, osaan kyllä kertoa kun tarvitsen lisää kahvia! Ei tarvitse tyrkyttää!” Tuolin takaa vastasi ärhäkkä ääni.
“No ei sitten”, Make vastasi nipottavaan sävyyn.
Tuolillaistuja tuntui hiljenevän hetkeksi yllättyneisyydestä kun sormet lakkasivat naputtamasta. Kädet ottivat pöydän reunasta tukea kun tuoli käännähti.

Paaco katsahti huoneeseen astuneeseen Makeen yllättyneenä sekä suhteellisen iloisena. Veikeästi hymyilevä moderaattorikaksikko tuijotti toisiaan hetken. Paacon katse kuitenkin harhautui pian kollegansa silmistä vähän alaspäin. Make tajusi pian mitä Paaco tällisteli.
“…mitä?” Maken ilme oli hapan.
“Tuotanoin”, Paaco oikaisi, “eipä mitään. Mukavaa nähdä.”
Make nyökkäsi toverillisesti.
“Laitatko oven kiinni”, Paaco pyysi kääntyen pian takaisin teleruutuviidakon pariin, “En halua sokaistua.”
Huoneen ovi narahti takaisin kiinni Maken astuessa kokonaan sisään.

Make asteli kultavihreän toan tuolin vierelle. Hän alkoi nojata rennosti kyynärvarrellaan Paacon tuolin selkänojaan. Tuoli narahti äänekkäästi Paacon heittäytyessä tuolinsa mukana muutaman kymmentä astetta taaksepäin. Sitä hän ei tuntunut juurikaan arvostavan.
“Hei!”

“Oho”, Make tokaisi päästäen irti. Tuoli istujineen heilahti takaisin pystyyn. Paaco tuhahti harmistuneena siitä että joutui etsimään uudestaan mukavan työasennon ennen kuin jatkoi hypnoottista naputustaan.

Make ei ymmärtänyt kyseistä teknologiaa. Paaco tuntui hallitsevan jokikistä seinällä hohtavaa näyttöä vain painelemalla nappeja. Hän itse ei ollut koskaan halunnut/uskaltanut kajota kyseisenlaisiin vempaimiin. Hän olisi saattanut melko todennäköisesti rikkoa suuren osan näppäimistä.

Make seurasi kollegansa epämääräistä naputtelua sivusta, oikeammin miltei Paacon pään vierestä, hieman ihmettyneenä. Tuolilla istuvan moderaattorin sormet tuntuivat naputtelevan tiettyä nappulasarjaa tietyssä kohti isoa näppäinkolossia yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän jo hieman verestävien silmien katse pysyi muutamassa alatason teleruudussa. Niissä vilisteli muutama yksittäisten kameroiden kuvia tietyistä huoneista. Make tunnisti joistain vilisevistä kuvista linnakkeen aulan. Toisilla piskuisemmilla näytöillä näkyi selkeitä kuvia pääkäytävistä ja admin-siivestä. Pari muuta kuvaa olivat Makelle vieraampia, mutta niissä näytti komeilevan jonkinlaisia reaktoreita tai generaattoreita.

Make vaihtoi katseensa takaisin näyttöröykkiöstä Paacoon. Vaikka Make itse ei tajunnut koko hommasta hölkäsen pölähtämää, toinen moderaattori itse tuntui keskittyvän hommiinsa päättäväisesti. Se muistutti häntä itseään siitä, kuinka vielä vuosia aiemmin hän itse oli vaaninut pusikoissa väijymässä pienempiä raheja suupaloikseen.

“Oletko tehnyt tätä kaikki viime viikot?”, Make kysyi lopulta saadakseen huoneeseen jotain muuta ääntä kuin jatkuvan naputtelemisen.
“Hyvin pitkälti. Entäpä itse?” Paaco kysyi takaisin, irrottamatta katsettaan näytöistä.
“Jaa-a”, Make tokaisi, “Enpä juuri muuta kuin seikkaillut huoneeni ja kahvion välillä.”
“Etkö ole mitään muuta tehnyt?” Paacon äänensävyssä oli havaittavissa lievää yllättyneisyyttä.
“No mitäpä muuta oikein odotit?”
“No en kai mitään.” Paaco totesi.

“Korkeammalta taholta tuli käsky yrittää rentoutua. Minkäs teet.”
“On niitä muitakin tapoja kuin vain märehtiä sängyssä”, Paaco saarnasi.
“Kuten?”
“No vaikka lukeminen.”
Make aprikoi hetken. “Näh.”
Paaco tunsi itsensä hieman turhautuneeksi. Sitä yrittää antaa kaverille neuvoja mutta tätä ei tuntunut kiinnostavan. “Oikeasti, sinä jäät paljosta paitsi linnoittautumalla viikoiksi pieneen koppiisi.”
“Ei ole kauheasti huvittanut pyöriä pitkin linnaketta kun kaikkialla rupatellaan vain sodasta. Yritä siinä nyt sitten rentoutua.”

“No kieltämättä on ollut aika levotonta viimeaikoina”, Paaco totesi vaitonaisesti.
“Joo, mikäpä olisi parempi tapa olla perillä muiden asioista kuin istua viikkoja linnoittautuneena pimeässä kopissa”, Make totesi.
Paaco lakkasi näpytyksensä hetkeksi aneeminen ilme maskillaan “…jos se ei ole selvää, teen töitä.”
“Anteeksi”, Make sanoi siltä varalta että Paaco olisi mahdollisesti ottanut pahastikin nokkiinsa. Tosin jos kaksikko olisi koskaan ottanut pahakseen moisesta, he olisivat varmaan raadelleet aikoja sitten toisensa kappaleiksi. Mutta joka tapauksessa Paacolla oli varmaan jotenkuten enemmän perillä siitä mitä Klaanissa oli hänen lomansa aikana tapahtunut. Make päätti udella enemmän, “Onko levottomuustilanne pahakin?”

Paacon kulmat kurtistuivat ja hänen suunsa aukesi puoliavoimeksi, mutta Toa ei lakannut tuijottamasta näyttöpäätteitä. “No. Tuota”, hän mähmi. “Onhan täällä paremminkin mennyt.” Kun Make ei vastannut vaan jatkoi kollegansa tuijotusta, joutui Paaco vastaamaan vihdoin tämän katseeseen ja ilmaan jääneeseen kysymykseen. “Ötökät saivat justiinsa Nui-Koron ja kadut ovat täynnä pakolaisia. Että ei hirveän lujaa mene, mutta kyllä tässä pärjäillään.”

Paacon sanat saivat Maken huolestumaan. Nui-Koro? Siellähän Snowie, Kepe , Same, ja jalkansa tohjoksi saanut Bladis olivat majailleet jo hyvän aikaa.
“Siis että mitä?”
“Siellä on ollut melkoista mättöä maalla, ilmassa ja maan alla”, Paaco huikenteli kädet vispaten. “Ensiksi torakan ketaleet ampuivat Rautasiivestä aikamoisella rysäyksellä pakolaisia kohti. Oletan, että sen ainakin kuulit.”
Make nyökkäsi huolestuneena.
“No se ei mennyt putkeen niiden kannalta”, Paaco naurahti ilkikurisesti. “Eivät tappaneet yhtään meikäläistä. Torangan pudottivat, mutta valtaosa meikäläisistä ja Nui-Koron väestä saatiin muurien suojaan maanalaista reittiä.”
Make näytti äärimmäisen helpottuneelta. Häntä kuitenkin suretti niiden Matoranien puolesta jotka mahdollisesti olivat menettäneet henkensä Torangan mukana.

Make sulatteli kuulemaansa hetken ja kysyi sitten, “Entä missä he ovat nyt?”
“Bladis ja Same ottivat oikeastaan yhteyttä juuri vähän aikaa sitten. Selvisivät maanalaisesta matkastaan hämmästyksellisen ehjin nahoin, ottaen huomioon että matkan varrella törmättiin niin torakoihin kuin muinaisiin hirviökaivuriraheihin. Ainoaksi uhriksi koituivat erään matoran-aparan porkkanaviljelmät.”

“Oho”, Make hämmästeli, surren mielessään puoli-ironisesti porkkanaparkoja.
“Joo”, Paaco sanoi ja otti hörpyn mukista työpöydällään. “Olen ihan tyytyväinen omaan duuniini.”
Hän uppoutui syvemmälle mukavaan nojatuoliinsa ahkerammin kuin juuri mainitsemansa teräkaivajat.
Make oli selvästi helpottunut. “Hienoa. Aloin jo suuresti ikävöidä sitä lumiukonkutaletta ja Kepetystä”, Make totesi leppoisasti.

“Ai, onko Game Joysi taas epäkunnossa?”

Make hiljeni hetkeksi kollegansa vihjaavasta kommentista. Hän tunsi voivansa kenties hieman loukkaantua. “Mitähän sinä tuolla mahdat tarkoittaa? Eikö täällä saa enää edes ystävistään kysellä?”

“No kunhan kysyin”, Paaco tokaisi vaatimattomasti. “No, onko?”

“Joo…” Make myönsi vaitonaisesti. Hänestä oli aina tuntunut siltä kuin kultavihertävä moderaattori olisi omannut kyvyn tulkita hänen mieltään jopa paremmin kuin joku Visu. Mutta vaikka Makella olikin omat taka-ajatuksensa, ystävien turvallisuus oli hänelle aina pääasia. Vaikka Paaco kykenikin kenties saamaan hieman kiksejä siitä että oli arvannut oikein, myös hän ymmärsi toveriaan sen verran.

“Bladis tuli muuten kerskailleeksi sillä miten oli vetänyt pientä maatorakkarykmenttiä lättyyn (luodeilla ja räjähteillä) erään viiksivallumatoranin avustuksella.”
Maken suu vääntyi virneeseen. “Pyörätuolista käsin?” Jos sodankäynnistä jotain hilpeää löytyi, se oli Bladiksen omahyväinen kerskuminen siitä kuinka tuliaseet olivat paljon tehokkaampi ja kätevämpi keino räimiä vihollisia kuin ylisuuret pellonniittovälineet.
“Jep”, Paaco totesi yhtä heppoisasti.
“Same varmaan piti hänestä hyvää huolta.”
Paaco naurahti. “Voi niitä kahta. Voisivat edes joskus yrittää tulla toimeen keskenään.”
“Sanos muuta.”
“Jep…”
“Jep…”

Seurasi jälleen pieni hiljaisuus.

“Mutta”, Paaco tokaisi jälleen, “eipä tämä ole ollut mitään ruusuillatanssimista kuitenkaan.”
“Mitä meinaat”, Make kysyi.
Paaco lopetti vihdoin näpyttämisensä nojautuen täysin istuimensa selkänojaa vasten. Hän vaikutti muuttuvan vakavamieliseksi.
“Uskon että sinullakin on varmasti muistissasi tämä… petturikuvio”, Paaco tuntui etsivän hetken oikeaa sananvalintaa.

Maken mieli synkkeni. Hänen katseensa kääntyi viherkultaisesta moderaattorista alassuin.
“Mäksä…” Make totesi hiljaa puristaen vasemman kätensä nyrkkiin.
“Ei vaan se toinen.”
Make nosti katseensa takaisin Paacon naamavärkkiin kysyvänä.
“Muistat varmasti Yö Kauhun?”
Maken ilme mutristui. Sitä massahyökkäystä hän ei unohtaisi koskaan.

Paaco tuli purkaneeksi Makelle tuttuun äänensävyynsä (joka kuulosti pöyhkeältä naiselta joka oli jäänyt alennusmyyntipäivänä ilman uutta mekkoa) kaikesta siitä miten hän oli tehnyt viime päivät parhaansa saadakseen petturin selvittämistä eteenpäin, mutta tuloksetta. Make tunsi syyllisyydentunnetta siitä ettei osannut kommentoida kollegansa tilitystä mitenkään ymmärtäväisesti, mutta ei kyseenalaistanut Paacon vaivannäköä tai intohimoa.

“Kieltämättä vaikuttaa erittäin turhauttavalta”, Make vastasi omasta mielestään kömpelöhkösti.
“Pah,”, Paaco tuhahti kuuluvasti, “Synkeiden Sisinten rinnalla tämä ei ole mitään. Osta se.”
“En.”
“Mikset?”
“Liian synkkää”, Maken äänensävy oli jäykkä. Hän ei pitänyt ajan viettämisestä mieltäsynkistävien asioiden parissa. Moderaattorin hommissa oli hänelle tarpeeksi.
“Joopa joo”, Paaco tokaisi.
Make halusi välttää mahdollisen uuden sanaharkan kaksikon välillä ja päätti siirtyä takaisin pääasiaan.
“Kuitenkin, mitä kaikkea olet tähän mennessä saanut selville, sopiiko kysyä?”
Viherkultainen moderaattori naksautti kevyesti niskojaan ja vetreytti sormiaan. Hän hieroi niskaansa vasemmalla kädellä ja näytti miettivän tiiviisti koko kuviota.
“Eli”, Paaco aloitti, mutta jäi pohtimaan. “Asia on näin. Petturin ryökäle on tehnyt kaksi suoraa iskua meitä vastaan. Ehkä enemmänkin. Mutta siis. Tiedämme kahdesta.”
Vihreät sormenpäät tanssahtelivat hetken näppäimistön oikealla puolella ja näyttöpäätteiden kuvamateriaali vaihtui. Nyt jokaisessa kymmenistä näytöistä oli pysähtyneitä kuvia Bio-Klaanin llinnakkeen apuvoimageneraattorista – ja pääreaktorista. Makenkin näöllä oli vaikea erottaa huoneita pimeistä kuvista. Tosin kellarin pääreaktori oli hehkunut suurella valolla koko hyökkäyksen ajan. Sitä olisikin ollut todella vaikea lamauttaa. Bio-Klaanin pääreaktori oli linnakkeen teknologisesti hienostunein asia ja Kepen silmäterä, vaikkakaan ei hänen oma luomuksensa.

“Apuvoimageneraattori pyörittää linnakkeen valoja”, Paaco jatkoi, “ja pääreaktori kaikkea elintärkeää. Jos apuvoimageneraattori sammahtaa, pääreaktori antaa sille käynnistyskipinän. Simppeliä, eikö?”
Rahi-mies näytti epävarmalta, mutta nyökkäsi hitaasti. “Niin kai…”
Lausahduksen epävarma sävy ei pysäyttänyt Paacoa, hän oli jo vauhdissa. “No joku oli varautunut tähän. Tämän ZMA:n – niiden pahansuopien peltipellejen luojan – tekemä sähköpommi poksahti apuvoimageneraattorin juurella ja lamautti kaiken valaistuksemme. Ei ollut kyllä mikään tavallinen pommi, sillä se himmensi myös valokivet. Ihan kuin se olisi…”

Paaco näytti epävarmalta. “No. Imenyt valoa. En tiedä mikä järki siinä on, mutta se toimi. Ja esti pääreaktoria käynnistämästä apuvoimageneraattoria uusiksi.”
Make nyökkäsi pohdiskelevan näköisenä. “Petturiko?”
Paacon tuijotus oli myöntävä. “Liero livahti apuvoimageneraattorin luo huoltopäivänä. Pommi oli tosi huolellisesti piilossa.”
“Jos tiedät, milloin pommi laitettiin, etkö voisi katsoa kameroista kuka sen laittoi?” Make kysyi.

“Mahtavaa, Make!” Paaco sanoi taputtaen. “Loistavaa! Tuota en ajatellutkaan! Olet sinä ässä mies. Ässä.”
“No okei, okei, ei tarvitse huutaa…”
“Tietenkin katsoin”, Paaco hörähti läimäisten pikaisesti otsaa. “Ja arvaapa. Arvaa mitä. Arvaatko jo. Arvaa mitä.”
Make ei näyttänyt haluavan arvata. Hän tiesi että Paaco sanoisi sen joka tapauksessa. Kunhan olisi hieronut sitä tarpeeksi kauan hänen naamaansa.
“No arvaatko jo. No arvaapa. Sitä samaa kameraa huollettiin samana päivänä!” Toan äänensävy oli huikenteleva ja hän alleviivasi sanoja molemmilla käsillään. Jopa kirjaimellisesti. “Samana. Päivänä.”

“No okei, se oli ilmeisesti aika tyhmä kysymys”, Make tuhahti.
Paaco jatkoi välittämättä kollegansa huomiosta. “Siis miten. Miten joku voi ajatella noin pitkälle ja noin huolellisesti.” Hän huokaisi. “Saakeli.”
Make antoi toverinsa puntaroida ajatuksiaan hetken. Tuossa mielentilassa Paacosta sai useimmiten irti vain äkkipikaisia turhautuneita kommentteja ja pahaa mieltä.
“Puhuit kahdesta iskusta”, Make totesi kun toa tuntui rauhoittuneen tarpeeksi, “Millainen se toinen oli?

Paaco ojenteli hämärässä vasenta kättään pöydälle katsomatta juurikaan sen suuntaan. Ja hetken hän sai ojennellakin. Ensiksi hän kaatoi mikrofoninsa pöydälle, painoi epähuomiossa sen päälle ja päästi siten Klaanin keskusradioon äärimmäisen kiusallisen manauksen. Sitten hän huomasi kaataneensa limunsa ja kiroavansa jälleen, mutta ei huomannut kytkeä mikrofonia uudelleen pois päältä. Lopulta moderaattori veti mikrofonin piuhan irti koneistosta ja kytki pöytälampun päälle. Hän löysi etsimänsä paperinpalan ja ojensi sen Makelle.

“Arkistoista puuttuu nuo kirjat”, Paaco sanoi, “ja ne katosivat aika lailla samoihin aikoihin. Vähän liian otollinen sattuma. Varsinkin, kun katsoo kirjojen nimiä.”
Maken silmät selasivat listan läpi löytämättä heti mitään ilmiselvää. Mutta hänen katseensa pysähtyi yhden nimen kohdalla.
Turaga Sadra (Serza Nui) – Mieletön maailmanhistoria 6: Athismi ja Nimda
“Kieltämättä liian hyvä sattuma”, Make sanoi purren hampaitaan tiiviisti yhteen. Moderaattori ei kuitenkaan voinut olla tuomatta mielessään esille yhtä asiaa. Mieletön. Hehheh.
“Ja siis. Ne listan viimeiset jutut. Eivät ehkä sano sinulle hirveästi, mutta…”
Make katsoi viimeistä kahta nimeä.
Tri. Delek – Aivot
Randacius (Xia) – Adorium Selecius ja valheen verho
“… arkistoveijarit olivat tutkimassa juuri näitä juttuja. En väitä tietäväni paljoa, mutta tämä Selecius-säätiö on kai joku juttu jossain joka on joskus jostain syystä jotenkin tutkinut niitä siruja. Älä kysy minulta.”

Make katseli listaa hetken. Kirjojen nimet eivät tuntuneen tuovan rahimiehelle erityisemmin mitään mieleen. Eikä ihme. Make oli hädin tuskin koskaan astellut Arkistoihin, oikeastaan massiivinen kirjasto oli saaren pohjoisen viileän tundran lisäksi ainoa paikka minne Make ei ollut juuri koskaan mielellään jalallaan astunut. Aina hän oli käynyt siellä lähinnä virka-asioissa, tai joskus ihan vain VT:n tai GV:n kutsumana. Hän kun oli huono kieltäytymään…

Make laski listan takaisin pöydälle. Paaco siirsi sen kuitenkin muualle, sillä se oli näppäimistön edessä. “Onko meillä yhtäkään potentiaalista epäiltyä”, Make kysyi.
“On…”, Paaco vastasi vaimeasti. Ilmeisesti tulossa oli melko tulenarkaa materiaalia.
“Muistat varmaan, kuinka heti hyökkäyksen jälkeen Visu ilmoitettiin kadonneeksi.”
Make nyökkäsi.
“Noh, se Avde- niminen varjomöykky näemmä vei hänet mukanaan. Sitä ennen se oli kuitenkin ilmeisesti antanut hänelle tukun nimiä.”
Make mietiskeli itsekseen hetken. Miksi ihmeessä koko hyökkäyksen takana ollut taho olisi halunnut paljastaa valttikorttinsa? Oliko hän jollain tapaa todella niljakas? Vaiko vain huono? Makea puistatti. Ajatus siitä että kukaan hänen hyvistä ystävistään Klaanissa olisi voinut syyllistyä mihinkään sellaiseen. Jo Mäksän takinkääntö oli tarpeeksi iso kolaus nieltäväksi. Mutta jälleen kerran Make huomasi että yksi hänen suuremmista kiroistaan oli hänen uteliaisuutensa. Hän uskaltutui kysymään; “Ketkä…?”

Paaco painoi muutamaa nappulaa valtaisan näppäimistörivin alarivillä. Makella kesti hetki etsiä ruutulabyrintista se mihin hänen olisi pitänyt katsoa. Lopulta yhdelle ruuduista ilmestyi peräkkäin viiden eri Klaanilaisen henkilötietoikkunat.

Jake

Gekko

Kapura

Domek

Make katsoi neljää ensimmäistä kuvaa tietämättä mitä ajatella. Jake ja Gekko olivat aina vaikuttaneet hyviltä tyypeiltä. Kapura oli toki toisinaan vähän eriskummallinen, mutta ei ollut koskaan vaikuttanut olevan valmis menemään niin pitkälle. Tai sitten Make oli arvioinut hänet väärin. Tai ehkä Kapuraparkaa oli manipuloitu. Domek vaikutti yhtä epävarmalta kuin kaikki edellisetkin. Viimeinen näytölle ilmestyvästä viidestä ikkunasta kuitenkin sai Maken silmät (ja leuat) avautumaan hämmästyksestä.

Snowman

Maken epäuskoinen katse tuijotti kuvaa veikeästä hymyilevästä oranssinenäisestä nappisilmästä.
“Ei kai…”
“Sanopa muuta”, Paaco totesi. Hänen reaktionsa oli ollut aika lailla samanlainen.
“Mutta…”, Make mutisi, “eihän hän edes ollut täällä silloin kun hyökkäys tapahtui?”
“Sitä minäkin olen miettinyt. Mutta saattoi hyvinkin olla silloin kun apugeneraattoria huollettiin.”

Maken mieleen muistui mitä epämiellyttävin tapaus viikkojen takaa. Tapaus, jota paremman nimen puutteessa nimitettiin Tapaus: Demoninärheksi. Parasiitin valtaaman Snoppelin demoninen hymy sekä katse kuvastuivat jälleen Maken mieleen. Se sai hänet värisemään. Sellaista katsetta hän ei ollut halunnut nähdä. Ei noilta kasvoilta…
“Se parasiitti.”

Paaco nosti kulmaansa kysyvästi.
“Demoninärhi.”
Kultavihreä toa tajusi saman tien mistä Make puhui. Hän ei itse ollut ollut läsnä todistamassa kyseistä tapausta, mutta oli kuullut kaiken siitä.
“Se närhitaimikälie otti Snopan valtaansa”, Make muisteli, “Ehkä se oli tehnyt niin aiemminkin…”
“Kenties”, Paaco totesi, “Mutta pahoin pelkään että asia ei ole noin yksinkertainen. Tällaisissa tapauksissa ei kuitenkaan voi jättää mitään sattuman varaan.”

Silloin Make näki Paacon Mahikilla jotain, mitä sillä ei usein nähnyt: Turhautumista. Aitoa väsymystä ja turhautumista, joka oli levinnyt toan koko kehoon. “Täällä minä istun niska limassa ja tuijottelen näyttöjä päivät kaiket. Ja silti joku pelle on ajatellut joka. Hiton. Asian. Ennen kuin ehdin edes miettiä sitä.”
Vihreä moderaattori tuijotti ankeana näyttöpäätteitä ja otti kouraansa limulasillisensa.
“HYI SAAKELI”, hän rääkäisi huomatessaan, että se oli tahmea kaatumisestaan. Toa joi limun loppuun ja pyyhki kätensä tuolinsa käsinojaan.
Niin ikävältä kuin Makesta tuntuikin seurata kollegan ikävää mielentilaa, ei hän voinut olla heittämättä kasvoilleen kömpelösti piilotettua hymyä. Make kuitenkin palasi pian takaisin asiaan.

“Entä jos…”, Make aloitti. Paaco käänsi päätään hieman tämän suuntaan.
“Entä jos se Avde valehtelee?”
“Ei se taida.”
“Miten niin?”
“Se sanoi niin itse.”
Make hiljeni. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli heittää väliin mahdollisimman sarkastinen “seems legit”- kommentti, mutta toisaalta, Visu itsekään ei tuntunut epäilevän Avden sanoja, ja viimeinen asia mitä Make halusi oli kyseenalaistaa viisaan admininsa arvostelukyky. Mutta sisimmässään hänen oli vain vaikea uskoa että kukaan Klaanin sisältä olisi ollut valmis mihinkään sellaiseen mikä olisi johtanut Yö Kauhun tapaiseen katastrofiin.

“Yksi asia tuntuu erityisen oudolta”, Make sanoi.
Paaco kääntyi katsomaan kollegaansa kysyvänä.
“…miksi vain viisi?”
Paacon mielessä välähti. “Tiedätkö, olen miettinyt täysin samaa asiaa. Mutta luulin jo että olen vain vainoharhainen. En vain osaa ilmaista että miksi, mutta jostain syystä se ei tunnu käyvän järkeen.”

Kumpikin moderaattori mietti hetken omiaan. Paaco tuijotti edelleen näyttöpäätteitään, Make nojasi käsillään siihen kohti pöydän reunaa jossa ei ollut nappeja.

Make rikkoi hiljaisuuden tälläkin kertaa. “Mitä jos avittaisin sinua?”
“Aihäh”, Paaco käänsi päänsä yllättyneenä Maken suuntaan.
“Nosiis, sinulla tuntuu olevan melkoinen umpikuja ja minä tuossa päätin ryhdistäytyä vihdoin tekemään jotain. Ja näköjään mitään muuta ei ole tarjolla juuri nyt.”
Paaco hieroi Mahikinsa leukaosaa miettien Maken tarjousta. Make huomasi selvästi kollegansa epäröivän.
“Jokin vialla”, Make kysähti.
“Ei sikäli, tuota, vähän vain mietityttää oletko ihan valmis tällaiseen.”
“Usko pois, olen jo tarpeeksi timmissä kunnossa”, Make vakuutteli.
“En minä sillä”, Paaco korjasi, “Mutta kai sinä tajuat että tässä ollaan nyt metsästämässä petturia Klaanin muurien sisällä, ei räimimässä pahiksia pitkin metsikköä?”

“Mihin tähtäät?”
“No, tässä vuosien varrella olen tullut oppineeksi sinusta sen verran että olet melko sosiaalinen ja leppoisa tyyppi.”
Make tuntui hieman heltyvän kollegansa sanoista. Awww, sinä ajattelet minua sittenkin…
“Älä ota tätä pahalla, mutta epäilen hieman onko sinusta tällaisiin etsivähommiin. Kai ymmärrät että joutuisit hyvässä tapauksessa kovistelemaan kovalla kädellä niitä keiden kanssa olet aina tullut hyvin toimeen?”

Paacon sanat saivat Maken hieman epäröimään. Hänelle valkeni miksi tällaiset työt oltiin aina annettu Bladikselle tai Samelle. Tai huonoimmissa tapauksissa kummallekin. Mutta Make tunsi ettei olisi halunnut jättää asiaa sikseen. Hänestä oli jo pitkään tuntunut turhalta ja tarpeettomalta. Ja hän oli aina saanut mitä parhaimman mielen tuntemalla voivansa olla hyödyksi muille.
“Haluan ainakin yrittää”, Make totesi päättäväisenä.

Paaco ihmetteli Maken innokkuutta hetken ja tyytyi sitten kohauttamaan olkapäitään.
“No okei. Mikäs siinä.” Paaco nojasi taas kunnolla työtuolinsa selkänojaa vasten näyttäen rennommalta kuin koko juttutuokion aikana. Make virnisti vaimeasti.
“Minun pitänee käydä puhumassa asiasta Adminien kanssa”, Make osoitti oikealla peukalollaan huoneen oven suuntaan. Hänellä oli ollut suuri ikävä Nöpöä.
“No teeppä sinä se”, Paaco tokaisi kääntyen lopulta takaisin näppäinten pariin kohentaen asentoaan. Ei kestänyt kauaa ennen kuin vihertävät sormet olivat taas vanhoissa puuhissaan.

Make raotti huoneen ovea ja oli astumassa ulos. Paaco kuitenkin avasi vielä suunsa hienovaraisesti.
“Älä sitten rasita itseäsi…”

Maken suu kääntyi vienoon hymyyn. Moderaattori vilkaisi huomaamattomasti olkansa yli.
“Eipä hätiä”, Make vastasi häileällä äänensävyllä. Hän kuitenkin raikasti ääntään hieman.
“Teen kyllä kaikkeni savustaakseni petturin esiin.”

Paaco lopetti hetkeksi näpyttelynsä pyöritellen silmiään.
“NYT oli huono.” Hän tokaisi pyöräyttäen päätään sivulle. Moden äänestä puhkusi pöyhkeys ja yllättyneisyys siitä että Make ei kehdannut laittaa heittoonsa sen enempää yritystä.

“Opin parhaalta.” Make totesi kääntyen kokonaan takaisin oven puoleen.

Paaco käänsi tuolinsa ovelle päin valmiina tokaisemaan ultimaattisen sarkastisen vastauksensa, mutta oli jo myöhäistä. Toinen moderaattori oli jo poistunut huoneesta ja ovi narahti kiinni.
“…” Paacon ilme palasi peruslukemiin tämän kääntyessä takaisin hirviömäisen monitorikompleksin tykö. Moderaattori tuhahti itsekseen hiljaa.

Perse.

Klaanon Rope

Nyt loppu löhöily

20.5.2014 MaKe 3 kommenttia

Maken huone

Huoneen seinien alaosat olivat kirkkaan oransseja, ja ylös mentäessä vaihtuivat hiljalleen punertavaan väriin mikä sopi sen asukkaan kuvaan oikein hyvin. Seiniin oli maalattu myös hailean keltaisia leimahtavia juovia.

Punaoranssi Moderaattori makasi hieman velttona sängyssään. Maken vasen reisi ja kyynärvarsi roikkuivat patjan reunojen yli velttoina ja oikea kyynärvarsi nojasi pystysuunnassa vuoteen oikeanpuoleista seinää vasten. Aina välillä Make asetti sen vastaansa jo kauan peittäneen siteen päälle.

Vuodetta ei oltu pedattu kunnolla miesmuistiin ja peitto oli rypistynyt vuoteen hieman perustuksiltaan liikkuneen patjan ja seinän väliin. Ei sillä että Make olisi koskaan mitään peittoa tarvinnut. Mt. Ämkoo- reissuja ja saaren talvia lukuunottamatta Moderaattori ei ollut koskaan tuntenut sellaista asiaa kuin kylmyys. Juuri tästä syystä Make piti paljon enemmän siitä, että huoneen ympyräiset ikkunat olivat auki jotta raikas ulkoilma pääsivät virtaamaan sisään. Sellaisesta hän nautti. Siitä hän ei nauttinut että monesti hänen huoneensa vierailijat valittivat siellä olevan ihan saamarin viileää.

Sängyn vastapäisellä puolella huonetta oli Makea itseään vain hitusen korkeampi puinen hyllykkö. Hyllyillä lepäsi joitakin kirjoja ja lehtiä. Make ei kuitenkaan tunnetusti ollut lukumiehiä. Kun hän oli lukenut ensimmäistä kertaa, hän oli saanut epämieluisia muistoja ja kylkiäisenä karsean migreenin. Hän piti enemmän jos kirjainkönttien seassa oli kuviakin. Hän ei ollut tainnut ikinä lukea yhtään kirjaa…

Toisessa hyllyssä oli pinossa muutama alelaarista ostettu Lörde- yhtyeen levy, joita Make aina joskus kuunteli. Ainoat muut jotka kyseistä hälinäjoukkiota kohtaan osoittivat kiinnostusta taisivat olla Visu, Manu ja Killjoy. Ehkä yksi harvoista asioista mitä Makella ja sillä hämyllä haarniskapellellä oli yhteistä…

Moderaattorin sängyn jalkopään suuntaisella seinällä oikealla oli suhteellisen kookas teleruutu, jonka alla oli pyörällinen taso, jonka päällä oli kaikenlaisia viihdehärpäkkeitä, joita Make kuitenkaan ei osannut kunnolla itse käyttää. Mutta mitäpä puolirahi tekisi ohjekirjoilla kun koko linnake oli täynnä hyviä ystäviä joilla oli usein parempaakin tekemistä, Kepe etunenässä.

Jopa teleruudun käyttäminen oli omanlaisensa haaste. Vastaanotinsäätimen pieniä nappeja ei oltu tehty hänen teräväkyntisille nakkisormilleen joten turhautuneisuuksissaan hän tyytyi usein heittelemään niillä Kewa-lintua, joka usein saapui moden terassin puiselle kaiteelle aamuisin häntä aamuääntelyllään härnäämään.

Maken huoneen hyllyn vasemmalla puolella oli tosiaankin ovi huoneen omalle terassille. Sen kautta Make pystyi usein tulemaan ja menemään miten halusi. Teleruudun puoleisella seinällä oli taas seinälle ripustettu kaksipäinen keihäs. Sen kärki oli kookas ja koostui kolmesta terästä, joista keskimmäinen oli suora ja sivuilla olevat koukkumaisia, melkein kuin haistattelevan rahipedon eturaajan jäänteet. Kärjen juureen oli sidottu paksuilla nahkasuikaleilla kiinni teräviä, tummentuneita rahinhampaita. Keihään alapää koostui vierekkäin kiinnitetyistä kaarevista pihdeistä.

Ase oli Maken itse tekemä. Hän oli muistellut kuinka kyseinen ase oli ollut ensimmäinen asia mihin hän oli käyttänyt sellaista asiaa kuin luovuus. Mutta hän ei itse välttämättä kutsunut sitä aseeksi, sillä hän oli hädin tuskin koskaan koskenut siihen. Make ei ollut ikinä turvautunut taistelutilanteissa minkäänlaiseen kättä pidempään. Hän oli katsonut omien käsiensä olevan kyllin tehokkaat aseet.

Huoneessa ei ollut yhtäkään lamppua tai valokiveä. Sen sijaan katosta ja seinistä roikkui pieniä lyhtyjä. Make oli aina tuntunut osaavan kontrolloida tulta paremmin ja luovemmin kuin tavallinen tulen Toa. Mutta nyt lyhdyt olivat sammuneet. Ne olivat tarpeettomia kirkkaan auringon valaistessa huonetta.

Make oli tuijotellut huoneensa punaista kattoa jo hyvän aikaa. Hän mietiskeli. Päälimmäisenä hänen mieltään painoi Kepe ja Snökke, sekä kollegansa Bladis ja Same. Hän ei ollut ollut kunnolla tietoinen nelikon tilanteesta paitsi kuin että nämä olivat saaneet vastaansa joitain Nazorakien eliittejä, mutta selvinneet joten kuten hengissä takaisin Nui-Koroon. Ainakin he puolestaan olivat saaneet tiedon että Make itse oli kunnossa ja hyvissä voimissa. Jotenkuten…

Paaco oli hoitanut koko Moderaattorihommaa itsekseen. Mutta silti Klaani ei ollut vielä painunut kasaan sisältä päin… Visu oli ollut Feterroina tunnettujen lentävien ananastölkkien hyökkäyksen jälkeen teillä tietämättömillä, mutta hämppiadminin palattua rakas juuriadmin Tawa oli vuorostaan joutunut sairasvuoteelle ilmeisesti loppuunpalamisen seurauksena. Mutta kaikki mitä Make oli saanut kuulla oli ollut se, että myös arvoisa Kaikkien äiti oli jo paremmassa kuosissa. Sitten, Mäksä…

Maken mielessä myllersi katumus. Klaani oli sodassa. Sota itsessään ei ollut aiemmin hänelle mikään täysin selvä ilmaisu, mutta viimeistään pommituksen aikaiset tapahtumat olivat avanneet kyseisen konfliktin kauhut hänelle kaikessa karmeudessaan. Kaikki hänen ystävänsä ja toverinsa vaaransivat kaikkensa Klaanin hyväksi. Ja mitä hän oli tehnyt. Maannut sairasvuoteella päivätolkulla avuttomana mitättömien vatsavaivojen takia. Hän oli kohdannut Zyglakit, mutta oli päätynyt surkeuttaan vielä pahempaan kuntoon.

Maken haikea ilme muuttui pienen hetken ajaksi taas tuskastuneeksi Liskojen yön tunkeuduttua tämän ajatuksiin. Mutta sitä enemmän Make sai myös sisäistä voimaa Moderaattoriesimiehensä pienen kaksosen kannustavista sanoista.

Make nousi sängyltään. Moderaattori asteli itsestään katsoen vasemmanpuoleiselle seinälle ripustettua peiliä kohti. Hän käveli sen eteen. Hän katsoi oman peilikuvansa keskivartaloa, ja sen ympärille sidottua sidettä. Hän tunnusteli sitä. Hän mietiskeli. Viime päivät hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin sitä. Oleskellut huoneessaan ja ajatellut omiaan. Samaan aikaan kun kaikkialla käytiin kamppailua henkeen ja vereen hänen rakkaan kotiyhteisönsä puolesta. Make oli kantanut sidettään pitkään, vaikka hänelle oli puhuttu vain muutamasta päivästä. Hoitajat olivat sanoneet että epämääräisestä liskokonfliktista tulisi mahdollisesti jäämään hänelle pysyvä arpi. Aina aiemmin hänen kehonsa oli osoittanut epämääräistä kykyä toipua ties millaisista haavoista ja ruhjeista, mutta ilmeisesti Maken oma raja meni keihään terän saamisessa suoraan vatsaan. Kuka tahansa normaali henkilö olisi mahdollisesti kohdannut loppunsa. Mutta Maken ennuste oli ollut häiritsevän hyvä.

Kenelle tiedemiehelle tahansa Maken tapainen ilmestys olisi ollut varmasti himottu kohde tutkittavaksi. Mutta Make ei ollut halunnut luovuttaa itseään laboratoriohärveleiden huostaan. Koska häntä oli pelottanut mitä tutkimustuloksien seasta olisi mahdollisesti voinut tulla vastaan. Kaikki mikä hänelle riitti, oli ollut hoitajien tulos siitä että hän toipuisi täysin.

Mutta jostain syystä hän ei ollut luopunut siteestään. Mutta ajatuksia herättävä keskustelu pikku-Umpan kanssa oli selkeyttänyt hänen ajatuksiaan. Hän oli pelännyt. Ja hän oli etsinyt itselleen tekosyytä olla joutumatta uudestaan ikäviin tilanteisiin, koska hän pelkäsi. Ei sitä mitä hänelle itselleen tapahtuisi, vaan sitä mitä muille saattoi käydä. Mutta juuri siksi he tarvitsivat kaiken mahdollisen avun. Mukaan lukien hänet. Kun hän katsoi peilikuvaansa siteineen, hän tunsi olleensa pitkään täysin hyödytön. Hän oli yrittänyt etsiä toimettomuudelleen jotain kolmannen osapuolen tekijää, mutta sisimmässään hän tiesi että se johtui puhtaasti hänestä itsestään.

Mutta se muuttuisi nyt.

Make kurotti sormillaan vasenta kylkeään, johon siteen koossapitosolmu oli sijoitettu. Hän etsi sormenpäillään sopivaa kohtaa josta lähteä purkamaan sitä. Ilmeisesti sellaiset tarranomaiset siteiden alku-ja loppupäät olivat liian helppoja. Lopulta Moderaattorin sormet saivat solmun purettua. Make alkoi kiertää siteen nyt vapaata päätä vyötärönsä ympäri. Maken mieli täyttyi itseään kannustavista ajatuksista samalla kun pitkään pesemättömän siteen alla hionneen ihon aromi alkoi tunkeutua hänen hajuaistiinsa.

Ei enää epäröintiä. Ei enää avutonta makoilua sairaalavuoteella. Ei enää pelkoa. Hän ei enää perääntyisi. Hän menisi ja käyttäisi kaikkia voimiaan siihen mikä olisi oikein. Hän auttaisi ystäviään. Jos hänen rajansa tulivat vastaan, hän ylittäisi ne.

Klaani oli sodassa. Ja sota vaati ankaria toimia. Hänen oma hyvinvointinsa ja jopa henkensä olivat pieni hinta siitä että Klaanilla olisi kaikki hyvin…

Hän oli epävarmuuksissaan pidätellyt itseään jo kyllin pitkään. Hänen vihollisensa olivat armottomia ja säälimättömiä. Ja niin ikävältä kuin se saattoi tuntua, niin pitäisi hänenkin…

Viimeinenkin osa sidekäärettä putosi Maken jalkoihin. Hän tuijotti peilistä sitä mitä side oli paljastanut altaan. Hän haukkoi henkeään.

Peilistä ei heijastunut Moderaattorin minkäänlainen tavallinen suora arpi. Se muistutti ennemminkin jotain epämääräistä kuviota. Kuviota, jonka hän oli nähnyt ennenkin.

Maken mieleen palautui yksi lukuisista viimeaikaisista pahoista unista. Se, minkä hän oli nähnyt ennen heräämistään sairasosastolta juuri purkamansa side vatsallaan.

Hän muisti kuinka oli herännyt vasten pimeyttä keskeltä kirkkaita liekkejä ja surmattujen uhrien jäänteitä. Hän oli nähnyt edessään kaiken sen aiheuttajan. Itsensä. Hän, tai se jokin oli yhtäkkiä kadonnut jonnekin. Ikään kuin eräänlaiseen näkymättömään vankilaan, epämääräisen kuviollisen sinetin taakse…

Se kuvio tuijotti häntä peilistä juuri nyt. Se oli käänteinen peilikuva, mutta se oli täsmälleen samanlainen. Make perääntyi peilikuvansa edestä parilla epäilevällä askeleella.

Täsmälleen samanlainen…

Klaanon Rope

Hirviöt eivät itke

22.4.2014 MaKe 7 kommenttia

Matoran-Umbra istui kahvion mukavimmalla penkillä, ainakin omasta mielestään. Hän piteli kolmisormisella kädellään redstarbucksin caramel mukau-lattea, josta hörppi aina välillä lämmintä juotavaa. Päivä lähtisi hyvin käyntiin laadukkaalla kahvilla, kuten tavallista.

Päivän klaanilehti oli rutussa pöydällä. Tai ehkä se oli edellisen päivän. Siitä Umbra ei välittänyt, sillä hän joisi nyt vain kahvia, samalla syöden voileipää. Tuolin asentoa sai säädettyä mukavasti sopivaan asentoon. Matoran pystyi tiirailemaan tästä tuolin asennosta parhaiten kahvinurkan valikoimaa. Kahvion tuotteet olivat vähentyneet selvästi kauppasaarron alkaessa. Hinnat olivat alkaneet kohota, sillä erilaisten kauempana tuotettujen hyödykkeiden kuskaamista Klaaniin oltiin vaikeutettu. Mikään ei ollut kuitenkaan kallistunut liikaa ja Matoran-Umbra käytti surutta kaksosensa Ritarikunnalta saamia palkkoja kahviin ja hillomunkkeihin, sekä jellybohrok-karkkeihin, joita hän osti säkeittäin varastoon. Hän piti tätä oikeutettuna, koska hän siivosi Umbran kämppää sekä hoiti tämän lemmikkejä, Fikou-hämähäkkiä ja kewa-lintua.

Punaoranssi hahmo asteli pitkin poikin miltei täpötäyttä kahviota toisessa kädessään lautanen, jossa oli muutama linturahinkoipi. Tämä pälyili ympärilleen miltei eksyneen näköisenä. Jokainen nurkkapaikka jokaisessa pöydässä oli varattuna, ja istujien väliset raot olivat niin pieniä että niihin mahtuisi suunnilleen puolitettuja Matoraneja. Umbra pälyili mahdollisimman huomaamattomasti hahmon suuntaan. Hänen pöytänsä näytti olevan ainoa pöytä koko kahviossa jossa hän yksinään istui. Lopulta hahmo astui tungoksesta kokonaan näkyvälle. Matoran-U kykeni helposti tunnistamaan vieraan. Syvän tummanpunaisena ja oranssina kimmeltävä, osittain miltei suomumainen vartalonpeitto, tukevat, hieman tylppäkyntiset varpaat, selkään miltei huomaamattomiin taittuneet siivet, sekä osittain sisään piiloon vedetyt sormenkynnet, ja ennen kaikkea Suuri Kanohi Arthron, jossa oli muista, Kanoka-kiekoista valetuista voimanaamioista erkanevia, miltei rahimaisia piirteitä.

Tuon täytyy olla se Make, Umbra totesi mielessään hörpäten kahvia.

Moderaattori vilkaisi Umbran pöytään. Matoran esitti tälle ilmeellään “tänne kyllä mahtuu”. Moderaattori ei kuitenkaan tuntunut asiaa huomaavan. Tämä vaikutti ulospäin aika vaisulta. Make kuitenkin käytti tilaisuuden hyväksi päästä istumaan ja asteli Matoran-U:n pöytään. Puolirahi istahti nahkaiselle leveälle sohvalle laskien lautasensa puiselle pöydälle. Hän notkui tuolilla hetken etsien sopivaa asentoa.

Make tarttui tuumasta toimeen napaten kouraansa ensimmäisen linnunkoiven lautaseltaan. Terävät hampaat upposivat rahinlihaan jättäen lopulta tähteeksi vain biomekaanisen tukirangan.

Umbra tiiraili sivusilmällä vierustoverinsa syömistä. Hänen isokokoisempi kaksosensa oli usein liekkimielisesti todennut omalaatuisen kolleegansa rakastavan ahmia aina suunsa täyteen huolimatta tukehtumisvaarasta. Nyt puolirahi kuitenkin nautti ateriaansa yhtä hillitysti kuin hieno rähmäistä iltapäivälientä ryystävä hienostorouva.

Matoranin silmät kääntyivät äkkiä pois moderaattorin kääntäessä katseensa tähän. Hetken aikaa pikku-U mietti oliko kenties vaikuttanut tunkeilevalta, mutta Make jatkoi rouskuttamista mistään muusta välittämättä.

Umbra ei tiennyt miten yrittää kontaktia henkilöön joka tuntui mieluummin syövän. Hieman varovaisesti Matoran avasi suunsa:
“Tervehdys.”
“Hört”, kuului vaatimaton vastaus Maken suusta.
Umbra ihmetteli hetken mikä kyseisen vastauksen tarkka merkitys oli, mutta päätti jatkaa. “Mitäs sinulle kuuluu?” matoran aloitti vaisusti.
“Mikäs tässä”, Make vastasi ennen kuin alkoi pureksia viimeisiä lihanpaloja irti koiven jäänteistä.
“Kerro nyt jotain vähän tarkemmin kun kerran kysyin jotain. Minua raivostuttavat tyypit jotka eivät kerro mitään elämästään kun kuulumisia kysytään. Haluan tutustua muihin ja vähäinen informaatio ei siihen auta”, U sanoi, hörppien kahviaan kiivaasti. Hän tärisi kofeiinin vaikutuksesta. Karamelli maistui todella hyvältä hänen suussaan ja maitokahvista muodostui viikset hänen mustalle pakarilleen.

Make näytti vaivaantuneelta ja pisti ruokapalan lautaselle syrjään. Hän huokaisi ja katsahti pikkumiestä, joka todellisuudessa oli matorania kookkaampi.
“Kuka sinä muuten oikeastaan olet”, Maken huulilta loksahti kysymys, “muistan kyllä kohdanneeni sinut muutamaan otteeseen, mutten muista sinun lausuneen halaistua sanaa erilaisten tervehdysten lisäksi…”

“Olen vain tieteellinen koe toisesta maailmasta. Maailmasta jossa Makuta ja Mata Nui ovat jumaluuksia jotka pitävät maailman harmoniassa. Valitettavasti Mata Nui rankaisi Makutaa ja vei tämän 42 voimaa, mitkä sitten laitettiin palloihin. Olin laboratoriossa, jossa kuulia tutkittiin, koko ikäni siihen asti että Makuta sai kerättyä tarpeeksi voimiaan kasaan ja lähti hakemaan 42 kuulaansa takaisin. Minulle annettiin yksi kuulista, jolla voi hallita painovoiman elementtiä”, U lopetti puhumisen hengästyneenä. Tarina oli raskasta kerrottavaa ja hän oli ahtanut sen yhteen hengenvetoon. Nyt Make jäisi punnitsemaan tarinaa ja tekisi omat johtopäätöksensä.

“…täh?”

“Lyhyesti sanottuna olen tieteellinen koe, jossa yritettiin luoda matoranista Toa ilman Toa-voimaa. Olen Umbra. Hauska tutustua”, Matoran ojensi kättään kättelyyn.

Maken leuka loksahti moderaattorin puidessa kaikkea mitä oli juuri kuullut Matoranin suusta.

“Joo. Asun tuolla ylhäällä tämän maan vastineeni, Umbran työhuoneessa. Siivoilen ja hoidan hänen lemmikkejään kun hän on matkalla Metru Nuilla. Jotain seikkailua Matoron kanssa. On hassua kun voi olla mielilinkissä itsensä kanssa”, violetti sankari kertoi.

Maken leuka nousi hiljalleen peruslukemiinsa moderaattorin yritettyä sulattaa kuulemaansa.

“Otappas alusta…”

Matoran kertoi Makelle pitkän tovin matkoistaan klaanilaisten kanssa. Hän kertoi saapumispäivästään ja siitä kuinka hänen uusi ystävänsä, Levah-niminen orton sai surmansa Yö Kauhussa, hän kertoi järvisekoiluistaan Gekon kanssa ja tuli siihen lopputulokseen että osa hänen kokemastaan oli kuviteltua koska heidän mukanaan olleiden eväiden päiväys oli jo aikoja sitten mennyt ja majoneesi maistui oudolta. Ei mikään lintu voisi vain kasvattaa itselleen siipiä kesken kaiken.

Umbra hörppi hiukan jo väljähtänyttä kahviaan, ja jatkoi sitten. “Järvikaupungissa oli itse asiassa aika hienoja asioita. Siellä oli hienoa, tosin aika lahoa arkkitehtuuria ja pidin ratkaisuista miten ilmakuplilla paikat oltiin saatu kuiviksi. Ne muistuttivat ihan majavarahien patoratkaisuja. Zyglak, jolla hänen tykkinsä silloin oli ei ollut nyt niin paha tyyppi. Hänet oli vain opetettu vihaamaan matoraneja ja tiedemiehenä hän ei olisi halunnut antaa uutta instrumenttiaan pois.

Kului useita minuutteja Matoran-U:n selittäessä koko tämänhetkisen universuminsa seikkailut Makelle, joka suhtautui koko asiaan hämmennyksen sekaisella mielenkiinnolla…

“…ja sitten ratsastitte mielilinkkisolmusta pois Manulla, joka oli purjevene?”

“Juurikin näin se meni”, Matoran vastasi tomerasti.

“…okei.”

“Perin eriskummallista, vai mitä”, Matoran hymähti hörppien taas kahviaan. Make ei ollut koko tarinatuokion aikana koskenutkaan ruokaansa.
“No hiivatti, tämähän on jäähtynyt”, Matoran-U tokaisi harmissaan siemaisunsa jälkeen.

“Odotas…” Moderaattori asetti avonaisen kämmenensä Matoranin kahvikupin ylle. Maken käsi alkoi hohtaa liekehtivän oranssina kuin tulinen hiili. Umbra seurasi vierestä kuinka kahvi alkoi jälleen höyrytä. Maidon proteiinit lämpenivät paljon ja muodostivat uutta vaahtoa kahviin.
Matoran tarttui kupin korvaan, joka kuitenkin oli tulikuuma.
“Hupsista…” Make tokaisi ottaen kiinni kupin reunoista. Posliinisen juoma-astian hehkeä lämpö virtasi Maken sormiin ja niiden kautta muualle hänen kehoonsa.
“Sinun pitäisi jättää Moderaattorin hommat ja ryhtyä hellaksi”, U totesi tyytyväisenä.
Make naurahti. Hän kykeni jälleen keskittymään omaan ruokaansa.

Matoranin huomio kiinnittyi siteeseen joka moderaattorin keskivartaloa koristi.
“Mitäs sinulle on muuten sattunut?”

Make pysähtyi niille sijoilleen lihanpala suupielessään. Moderaattori katsoi apeana alassuin. Sitten Umbra muisti. Hän oli kuullut huhuja. Huhuja siitä yhdestä kohtalokkaasta yöstä, jolloin Klaaniin tunkeutui lauma mitä epätoivotuimpia vieraita; Zyglakeja. Ne eivät olleet mitään mairittelevia huhuja.

“Oi jestas, anteeksi”, Matoran-U sanoi hätääntyneenä.
“…ei se mitään”, Make vastasi näyttäen vähän virkeämmältä. “Et ole ensimmäinen joka tuota kysyy. En vain ole kuullut sitä kovin pitkään aikaan. Olen lähinnä ollut omassa rauhassani.”

“Olen kuullut huhuja siitä yöstä. En minäkään varmasti olisi kovin seurallinen tuollaisen tapahtuman jäljiltä. Paraneminen ja traumat vaativat aikaa, mutta kyllä sinä seuraakin tarvitset,” matoran katsahti ystävällisesti Makea ja ojensi nyrkkinsä Toa-tervehdykseen.

Make katsahti elettä ja nosti oman nyrkkinsä. Kaksikko tökkäisi rystysiään yhteen hymyillen toisilleen.

“Kunpa kaikki olisivat noin suopeita kuin sinä”, Make totesi. Hän ei vielä jatkanut ateriansa nauttimista, siinä missä Umbra hörppäisi pian lisää kahvia.
“Mitä tarkoitat”, Matoran kysyi, “vaikka yöstäsi liikkuisi huhuja, ei se tarkoita että niitä kukaan uskoisi.”
“Minäkin haluaisin ajatella niin…”
“Onko sinulla aihetta ajatella toisin?”

Make tuntui lyyhistyvän hieman istuimeensa. “Minä kyllä tunnistan epäilevän katseen kun sellaisen näen”, Make sanoi katsellen tyhjästi eteensä. “Katseen, joka ei osaa olla varma tuijottaako häntä takaisin ystävä, vai vihollinen…”

Umbra aprikoi hetken esittäisikö mielessään käyneen kysymyksen ääneen. Mutta hänen suunsa aukesi; “Haluaisitko kenties kertoa tarkemmin..?”

Maken katse laskeutui tämän uppoutuessa mietteisiinsä. Hänen uusi tuttavuutensa oli juuri uskoutunut hänelle arkaluontoisista taustoistaan ja seikkailuistaan. Moderaattorilla ei ollut mitään syytä olla luottamatta tähän hyväntahtoiseen Matoraniin. Make rohkaisi mielensä. Hän alkoi kertomaan tarinaa.

Tuntematon saari, yli viisitoista vuotta sitten

Tulkitsemattoman ajan oli pelkkää mustaa. Pian kaikki tummuus kuitenkin repeytyi hiljalleen auki.

Raskaalta tuntuvat silmäluomet avautuivat. Syvän vihreät silmät katsoivat maailmaa ensi kertaa. Vaaleanvihreät pupillit pienenivät hieman harmaan pilvipeitteen verhoaman taivaan suoman valon alla. Silmät räpsähtelivät hetken aikaa ennen kuin näkymä saavutti täyden terävyytensä.

Kivikkoinen maa rohisi. Maassa makaava olento yritti liikkua. Se yritti kömpiä pystyyn. Sen sormet tarrasivat maata ja olento ponnisti ylävartalollaan kääntyäen noustessaan hieman vasemmalle. Pian olennon huomio kiinnittyi sen oikeaan käteen, jossa se tuki oikeaa puolta vartalostaan.

Olento nousi täydelliseen istuma-asentoon pitäen katseensa toisessa kädessään nostaen sen silmiensä eteen, tehden näin myös toiselle kädelleen. Se tuijotti ruumiinosiaan häkeltyneenä. Kaksi kättä, jossa kummassakin oli neljä tukevaa, teräväpäistä sormea. Olento koukisteli sormiaan. Se kiinnitti pian huomion yläraajoistaan muualle vartaloonsa. Tummanpunaisten ja hehkuvan oranssien erikoisia painaumia omaavien ulkoisten osien alta erottui syvän mustaa alempaa kuorikerrosta. Kaksi jalkaa. Kolme koukkukyntistä varvasta. Selästä pilkottavat oudot pitkät läpyskämäiset ulokkeet. Punaoranssi olento ei tiennyt mitä ajatella. Se kykeni vain hämmästelemään omaa olemustaan.

Olennon huomio kiinnittyi sitä ympäröivään maailmaan. Kivikko, jolla olento oli maannut, jatkui vähän matkaa jonka jälkeen sen ympärillä näkyi metsää. Muttei tavallista metsää. Puut olivat joko kaatuneet voimalla maahan tai palanneet pystyyn, tai kumpaakin. Savupatsaita kohosi taivaalle. Helvetti oli riehunut. Ympäröivää kivikkoa myöten, koko ympäröivä maailma tuntui olleen itsensä paholaisen temmellyskenttä.

Maassa istuva olento tuijotti ympäröivää maailmaa hämmentyneenä. Se päätti yrittää nousta jaloilleen. Se nousi hieman kömpelösti mutta varmasti pystyyn. Mutta ei kestänyt kauaakaan ennen kuin sen jalat tuntuivat epävakailta ja täriseviltä. Punaoranssi olento miltei mätkähti vatsalleen maahan, ehtien kuitenkin tukea ylävartaloaan eturaajoillaan. Siinä samassa sen pään valtasi ilkeä, jomottava kipu. Luultavasti äkillisen liikkumisen seurauksena. Olento irvisteli ilkeän näköisesti yrittäen ottaa uuden rauhallisen lepoasennon lepyttääkseen kipua painaen kämmentään tiukasti otsaansa vasten. Mutta jyskytys ei ottanut loppuakseen. Olento hengitti syvään, miltei vaikeroiden. Siinä samassa jotain tapahtui. Vaikka olennon kiinni puristetut silmät näkivät pelkkää mustaa, jokin muu siinä näki jotain muuta. Ne olivat häilyviä kuvajaisia.

Pieniä olentoja. Kaikkialla. Erilaisissa värikirjoissa. Niiden kasvoista osa oli täysin identtisiä, mutta suuri osa hyvinkin erilaisia. Ne katsoivat häntä. Ja hymyilivät.

Punaoranssi olento yritti koota kuvia mielessään. Sen mielen valtasi jokin hyvin lämmin ja miellyttävä tunne. Pian inhottava kipu oli poissa. Olento avasi jälleen silmänsä. Sillä oli päättäväinen katse vihreissä silmissään. Se nousi ylös. Vaikka kahdella jalalla seisomisessa oli vielä haastetta, kykeni se jotenkuten pitämään tasapainonsa kävelemällä hieman kyyryssä. Se kiinnitti katseensa yhteen suuntaan. Se ei tiennyt miksi, mutta jokin sen sisimmässä viesti sille “Tuolla…”
Olento alkoi ottaa yhden hitaan, vakaan askeleen kerrallaan kohti määränpäätään…

Syrjäinen metsänkolkka

Taivas tummeni pikkuhiljaa, ja pilviverho seurasi perässä. Synkeää lehtimetsäkasvustoa koristi pian kostea, häilyvä usvavaippa.

Punaoranssi olento jatkoi talsimistaan kostealla ruoholla. Se ei tiennyt miten pitkään se oli vaeltanut, eikä tiennyt miten pitkä matka sillä olisi vielä harpattavana. Mutta se ei tuntunut välittävän. Hatarien muistikuvien siivittämä suuri halu etsiä vastauksia sen olemassaolosta täyttivät sen pääkopan varmuudella ja sitkeydellä. Olennon kävelytyyli ei ollut muuttunut lähtömetreiltä sen vakuuttavammaksi, ja se joutui jokaisella askeleella ottamaan kummankin jalkansa kolmella varpaalla hyvän tuen maasta ennen kuin uskalsi nostaa sillä hetkellä takimmaisena olevan alaraajakkeensa siirtääkseen sen eteenpäin.

Olento hengitti syvään sisään ja ulos kävellessään. Sitä väsytti. Mutta silti se jatkoi…

Lopulta sankan metsän verhoaman usvan suojista alkoi erottua jotain keltaista ja kirkasta. Monia pieniä häilyviä pisteitä. Olennon väsymys ja uupumus olivat tiessään ja sen kävely muuttui nopeammaksi. Kerran pari sen tasapaino oli pettää ja se joutui ottamaan tukea viereisistä puista. Mutta silti se tarpoi huojentuneena eteenpäin. Se oli perillä.

Usva olennon ympärillä jäi taakse kun se saapui pienelle pientareelle. Pientareen päältä alkoi parikymmenmetrinen loiva alamäki. Mäen juurella sijaitsi pieni rypäs oksista, puista ja isoista lehdistä koottuja kyhäelmiä. Niissä oli ainakin yksi iso reikä ja useampi pienempi. Niiden sisällä loistivat pienten kirkkaankeltaisten hehkujen alkulähteet.

Olento tiiraili häkkyröiden lomassa taapertavia pieniä olentoja. Se tunsi ne. Kaikki ne. Tai ainakin se uskoi niin. Pian se huomasi kuinka kaikki pienet olennon hiljalleen käänsivät katseensa siihen. Osa pysähtyi paikoilleen, osa osoitti sitä yläraajojensa pitkuloilla ulokkeilla. Punaoranssi olento pystyi miltei kuulemaan pienten olentojen seassa vellovat hämmästyksen ja yllättyneisyyden äänet.

Punaoranssin olennon kasvot valtasi hymy. Se tunne, minkä se oli tuntenut etäisesti epämääräisten muistikuviensa yhteydessä valtasi sen jälleen. Lämpö sekä suunnaton mielihyvä. Olento alkoi ottaa hitaita askeleita eteenpäin. Sen teki suunnattomasti mieli juosta alas pienten olentojen keskuuteen. Sen sisimmässä sykki suuri riemuvoitto. Koko pienen olemassaolonsa ajan sitä vaivannut kysymys tuntui saaneensa vastauksen. Se kuului näiden pienten olentojen luo…

Pienessä hetkessä tapahtui jotain. Punaoranssin olennon aistit hellittivät tarkkuutensa pieneksi toviksi. Se ei kyennyt huomaamaan pientä, pitkää esinettä joka lensi suurella nopeudella sitä päin.

Ainoa asia minkä olento pystyi huomaamaan, oli sen rintakehästä kumpuava syvä, pistävä kipu. Olento parahti tuskissaan kaatuen kyljelleen maahan. Siinä samassa se alkoi tuntea itsensä hyvin heikoksi. Olennon hätäinen ja hämmentynyt katse tiiraili kivun lähdettä. Se oli pitkä, suora, olennon vasempaan rintamukseen uponnut keppi. Punamustan olennon hengitys miltei salpaantui sen hamuillessa vartalostaan törröttävää esinettä tärisevällä yläraajallaan.

Olennon hätääntynyt ja apua hakeva katse kääntyi mäen juurelle. Suuri osa pienistä olennoista oli järjestäytynyt isoksi joukoksi häkkyräryhmittymän eteen. Niiden kaukaa kantautuvat äännähdykset olivat muuttuneet raivoisiksi ja vihaisiksi. Ne olivat poimineet käsiinsä pitkiä teräviä kolmikärkisiä esineitä ja paksuja leiskuvia pökkelöitä. Punaoranssin olennon tuntemukset täyttivät hämmennys ja pelko. Pienten olentojen joukko lähestyi sitä.

Seuraava tikku lensi ilmojen halki. Punamusta olento käänsi ylävartaloaan juuri ajoissa. Tikku iskeytyi terävä kärki edellään suoraan olennon olkapään vieren. Se käänsi hätäisen katseensa pienten olentojen suuntaan vielä kerran. Niiden kasvot viestivät suurta inhoa ja säälimättömyyttä. Punaoranssin olennon hätää kärsivä ja apua hakeva katse jäi piiloon niiden silmiltä.

Olento käänsi surullisen katseensa poispäin lähestyvästä pikkuolentojen joukosta. Se ponnisti ja kääntyi vatsa ruohikkoa vasten niin pian kuin rintamuksestaan kumpuavasta kivusta huolimatta pystyi. Se yritti nousta ylös. Mutta sen jalat eivät tuntuneet kantavan. Se kuitenkin ponnisti kaikilla neljällä raajoillaan miltei torso ruohikossa kiinni ryömien hätäisesti pienen matkan eteenpäin.

Olento parkaisi uudelleen. Sama kipu mikä juuri säteili sen rintakehästä pitkin sen vartaloa, alkoi levitä nyt olennon oikeasta säärestä. Toinen keppi oli osunut kohteeseensa. Olento voihki epätoivoisena, jatkaen kuitenkin hätääntynyttä ryömimistään. Pian se keräsi voimansa ja yritti nousta vaivalloisesti pystyyn. Kepin aiheuttama kipu sen toisessa jalassa tuntui yhtäkkiä monin verroin pahemmalta. Mutta kipuakin suurempi oli se hädän ja pakokauhun tunne. Täältä oli päästävä pois.

Punaoranssi olento nousi melkein pystyyn. Se alkoi ottaa jalkaa toisen eteen mahdollisimman pian uskottuaan voivansa jotenkin pitää tasapainonsa. Olennon juoksu muistutti enemmänkin väsynyttä lenkkeilijää. Epämääräisesti kovaa eteenpäin löntystellen ja huojuen, olento katosi sumun sekaan.

Puuta vasten istuva punaoranssi olento hengitti syvään. Se vetäisi vartalostaan törröttävän terävän tikun pois mahdollisimman nopeasti. Se parkaisi. Ehkä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kipu oli monin verroin kovempi kuin silloin kun olento oli vetäissyt samanlaisen tikun pois jalastaan. Olento viskaisi kepin toisen viereen. Kumpikin niistä oli terävästä harmaasta kärjestään kauttaaltaan punaisen nesteen peitossa. Olento painoi kädellään kipeää rintaansa. Sen kivun sekainen parkuna hiljeni lopulta hiljaiseksi nyyhkimiseksi. Mutta se ei itkenyt.

Olento hellitti niskalihaksensa ja nojasi takaraivollaan puun kulunutta puunrunkoa vasten. Se sulki silmänsä. Se näki kohtaamiensa pienten olentojen kasvot. Vihaiset, inhotusta pursuavat kasvot. Pienet olennot olivat häätäneet sen kauas tiehensä luotaan. Se ei voinut käsittää sitä. Se mikä punaoranssin olennon oli saanut sitkeästi löytämään tiensä niiden luo, tuntui olevan enää vain jotain kaukaista ja teennäistä. Sen ensimmäiset olemassaolon hetket olivat olleet täynnä hämmennystä ja epävarmuutta. Niinä aikoina se oli tuntenut syvällä sisimmässään toivoa. Toivoa siitä, että se löytäisi vastauksia. Toivoa, joka oli nyt kaukana poissa. Sen päässä kyti enää vain yksi kysymys.

“…miksi?”

Kahvio

Matoran-U kuunteli Maken tarinaa epäsuora ilme kasvoillaan.
“…mitä sitten tapahtui?”

Moderaattorin ilme muuttui tuskastuneeksii. Seuraavan tarinan osan kertominen tulisi sattumaan yhtä paljon kuin silloin kun sen koki ensimmäistä kertaa.

Syvällä metsässä, yli viisitoista vuotta sitten

Yö laskeutui. Sankan latvuston läpi ei kyennyt erottamaan oliko taivas selkeä vaiko edelleen sankkojen pilvien leikkikenttä. Punaoranssi olento vaelsi pää painuksissa. Sen maata tuijottavien silmien katse oli tyhjä. Se ei tiennyt miten kauan ja pitkän matkan se oli liikkunut. Mutta se ei välittänyt. Sen epämääräinen talsiminen tuntui päämäärättömältä. Se jatkoi. Mutta ei tiennyt miksi. Sen pienten olentojen luona saama vastaanotto oli jättänyt sen sisälle syvät jäljet.

Olennon silmäkulmaan pisti yhtäkkiä yhden viereisen puun takaa esiin pilkottava valo. Olennon kulku pysähtyi ja sen pää kääntyi katsomaan hiljalleen kohti valonlähdettä. Olennon silmien edessä pienen matkan päässä avautui pieni alue jonka ympärillä ei kasvanut puita. Se oli pieni mäennyppylä, jonka laella pilkotti jotain. Kyseinen mäki oli metsän ehkä ainoa kohta johon toinen taivaalla loistavista kirkkaista kuista kykeni laskemaan valonsäteensä.

Punaoranssi olento tunsi sisällään jotain tuttua. Se sama tunne, mikä oli ajanut sen aiemmin pienten olentojen keskuuteen. Se tunne, että se minkä olento nyt näki edessään, olisi jotain minkä se kykeni jollain oudolla tavalla tunnistamaan. Olento käveli häileän kuunvalon valaiseman pienen mäen luo. Sen laella sijaitseva asia alkoi olla tunnistettavissa…

Suurikokoisen maahan isketyn suuren leveän teräaseen eteen oli koottu pieni pino toinen toistaan kauniimpia kirkkaita kiviä. Kuunsäteet tanssahtelivat niiden sisällä kauniisti. Kuluneen, mutta silti kuun valoa pinnastaan ylväänä heijastavan miekan edessä nojasi asetta vasten sileä, hieno kivilaatta, johon oli kaiverrettu merkkejä. Muutama rivillinen pieniä ympyröitä, joiden sisällä oli viivoja ja pienempiä ympyröitä. Olento ihasteli näkyä hetken vähän aikaa.

Olennon silmät suurenivat. Se hämmästyi suuresti huomatessaan osaavansa yhtäkkiä tulkita laattaan hakatut merkit mielessään.

== Toa Boznia ==

== Uljauden perikuva ja suuri soturi ==

Varoittamatta, jokin olennon pään sisällä naksahti. Kaksi ensimmäistä sen päässä tulkittua sanaa. Se tiesi ne.

Pian olento havahtui. Sen päätä sisältäpäin syövä kipu teki paluun. Sama, epämiellyttävä jyskytys kuin aiemmin. Mutta tällä kertaa se tuntui kovemmalta. Punaoranssi olento kaatui polvilleen voihkien tuskasta. Se kykeni tuntemaan selkäpiitään myöten kuinka sen pään sisällä jysähti hitaasti ja kivuliaasti kerta toisensa perään. Olento puristi silmänsä kiinni. Se kykeni aistimaan mitä oli luvassa…

Olennon ajatuksissa välähti. Se näki edessään makaavan pitkän, miltei saman kokoisen hahmon kuin se itse. Hahmo makasi likaisena ja osittain raadeltuna palaneella, kuolleella maalla. Tämän viimeisiään vetelevät silmät sulkeutuivat hitaasti ja pää painautui maahan elottomana. Hahmon rintamuksen keskellä häilyvästi leiskuva valo sammui kuin loppuun palanut kynttilä.

Jaloilleen noussut punaoranssi olento alkoi parkua tuskaisena heiluen edestakaisin rauhattomana painaen tiukasti otsaansa kämmenillään. Sen mieli täyttyi epämiellyttävistä ja kielteisistä ajatuksista. Ei. Ei. Se toisti itselleen tuskaisena. Aivan uusi, epämiellyttävä tunne kumpusi syvältä sen sisimmästä. Hahmo jonka se näki kerta toisensa perään syvältä tajunnastaan kumpuavissa kuvajaisissa..

…

…oli kuollut. Olento kärvisteli kyseisen käsityksen selkeytyessä sille kaikessa kauheudessaan.

Kuolema.

Ennen pitkää vastaan tuleva hetki, josta ei ollut paluuta. Enää koskaan. Se mikä oli kuollut, oli iäksi mennyttä.

Punaoranssi olento lojui maassa onnettomana. Epämiellyttävät ajatukset ja toinen toistaan hämärämmät kuvajaiset piinasivat sen mieltä.

Ei. olento vaikeroi itselleen. Sen kämmenet vaikuttivat siltä kuin olisivat voineet painautua sen kallon sisään ja murskata sen.

Kuolema.

Ei.

Uusia kuvajaisia ilmestyi olennon tajunnan sopukoista.

Huutoja. Kauhunsekaisia ja apua anovia huutoja. Kirkasta. Leiskuvaa. Kaikkialla. Joukko pieniä olentoja juoksi ympäriinsä. Niiden kasvoilta eivät kuvastuneet nyt viha eikä lämpö. Vain kauhu ja avunhuuto. Kirkkaan oransseina ja keltaisina hohtavat epämääräiset massat nousivat kaikkialta. Ne ahmivat tieltään kaiken. Jäljelle jäi vain mustaa.

Kuolemaa. Ja hävitystä.

Pienet olennon liikkuivat hädissään ja avuttomina etsien ulospääsyä, mutta tuloksetta. Osa niistä katsoi armoa anovilla katseillaan suoraan kaiken sen tuskan ja vääryyden alkutekijään.

Punaoranssi olento voihki epätoivoisemmin kuin koskaan. Ei. Ei Lopeta. Lopeta…

Ne katsoivat häneen…

Lopeta…

Punaoranssi olento nosti yläraajansa otsaltaan. Kipu oli tiessään. Mutta se ei helpottanut sen oloa yhtään. Se oli tajunnut sen ajatuksiin virranneiden tuskallisten kuvajaisten tarkoituksen. Ne olivat muistoja. Olennon mieleen jääneitä jälkiä siitä, mitä aiemmin oli tapahtunut. Jotain mitä ei voinut enää peruuttaa. Ne tulisivat elämään iäti.

Kahvio

Moderaattorin kasvoilla oli apea ilme. Menneiden muistelu tuntui raskaalta eritoten kun kyseiset tapahtumat oli yrittänyt unohtaa. Pienen Matoranin oli hankala käsittää kuulemaansa. Kaikin puolin hänen uusi tuttavuutensa vaikutti hyvämieliseltä ja jalolta tyypiltä. Oli hyvin hankalaa uskoa että tämä olisi missään vaiheessa elämäänsä toiminut kylmäverisenä tappokoneena. Vaikka U:n uteliaisuus uuden ystävänsä taustoista oli suuri, hän ymmärsi hyvin jos moderaattori halusi lopettaa tarinansa tähän.

Make rohkaisi kuitenkin mielensä ja jatkoi:
“Tuntui aluksi karmealta yrittää kohdata se fakta, että olin saattanut tehdä mitään sellaista. Mutta lopulta tajusin, että saamani oudot tajunnanvälähdykset olivat omia muistojani. Ne olivat juurtuneet jonnekin syvälle kaikessa karmeudessaan.”

“…mitä sinä sitten teit?” U rohkaistui kysymään. Moderaattorin painuksissa pitkään ollut pää nousi ja tämä tuijotteli nyt päämäärättömästi kohti kahvion kattoa.

“Lähdin.” Make jatkoi.
“Tietoisuus siitä mitä se… tai minä olin tehnyt, toi mukanaan myös hieman ymmärrystä. Kohtaamieni pienten Matoranien reaktio tuntui jotenkin ymmärrettävältä. Minulle valkeni mitä kaikkea he olivat joutuneet kokemaan, joten parasta mitä kykenin heidän hyväkseen tekemään oli jättää heidät taakseni. Niin paljon kuin olisinkin halunnut perua sen kaiken. Mutta sisimmässäni tunsin että mikään ei auttaisi. Heidän mieliinsä oli juurtunut pelko.”

Tuntematon saari, yli neljätoista vuotta sitten

Punaoranssi olento seisoi tummanharmaan kiellekkeen reunalla. Se tuijotti kohti horisonttia. Pelkkää merta silmänkantamattomiin. Taivasta koristivat tummanharmaat pilvet haaleankeltaisine reunuksineen. Valo yritti selkeästi päästä niiden läpi. Tuuli ujelsi ja liikkui sulokkaasti pitkin olennon ihoa.

Se kääntyi hiljaa katsomaan vielä kerran korkean rantakallion reunalta kohti vähän matkan päässä kallion rajalla seisovaa metsikköä. Sen kasvoilta leimahtivat kaipuu ja ikävä. Sen ensihetkistä lähtien tämä paikka oli tuntunut sille kodilta, joka toi turvan ja lämmön. Ajan mittaan se oli oppinut tuntemaan oman olemuksensa ja sen tuomat hyödyt ja haitat. Mutta muistot menneistä eivät olleet jättäneet sitä rauhaan.

Olento silmäili loputtomiin jatkuvalta tuntuvaa metsikköä pienen hetken. Sen mielessä pyöri hetken pienten olentojen yhteisö.

Sen ilmeeseen iski surumielisyys. Siitä tuntui pahalta. Mutta se ei itkenyt. Tämä oli oikea ratkaisu. Jos se pysyisi täällä, se ei voisi koskaan elää rauhassa. Se lausui mielessään niin kotisaarelleen kuin sen asukkaille; Hyvästi.

Olento kääntyi takaisin kohti merta. Sen tuskastuneelle ilmeelle levisivät päättäväisyys ja pienoinen epävarmuus. Se elätteli suuresti toiveita siitä, että tuolla jossain se voisi elää rauhassa hyvillä mielin.

Se sulki silmänsä. Se rohkaistui. Se päätti antaa vienon merituulen tuulettaa vartaloaan vielä pienen hetken.

Siivet olennon selässä avautuivat hitaasti. Sen keho heittäytyi eteenpäin. Ilmavirrat puskivat olennon etuvartaloa paljon aiempaa kovemmin sen pudotessa alas jyrkkää kiellekettä.

Olennon silmät avautuivat. Sen siivet lakkasivat lepattamasta ja jäykistyivät. Sen vapaapudotus loppui kuin seinään olennon noustessa liitämään merenpinnan yläpuolelle.

Kahvio

Pikku-Umbran mieli tuntui hieman kohentuvan moderaattorin puolesta.

“Valitettavasti asiat eivät sujuneet niin kuin olin toivonut”. Maken katse laskeutui katosta takaisin pöydälle. Aiempi osa moderaattorin tarinaa oli tuntunut olevan ainoa jotenkuten pirteähkö osuus.
“Ainoa asia mikä sai minut sitkeästi vaeltamaan pitkiäkin matkoja oli toivo siitä että maailmassa olisi kolkka, jossa voisin elää muiden kanssa sellaisena kuin halusin. Mutta ilmeisesti maailma ei ollut samaa mieltä…”

U:n optimismi häilyi pian pois Maken ilmeen muututtua jälleen yhtä tuskaiseksi kuin mitä se oli tarinan aiempaa, ehkä ikävintä osaa kertoessa ollut.

“Minne tahansa meninkin, kaikkialla minuun suhtauduttiin yhtä kylmästi. Vaikka halusin enemmän kuin mitään muuta osoittaa että minulla on varaa valita, mikä haluan olla. Mutta kukaan ei tuntunut haluavan antaa minulle tilaisuutta. He eivät nähneet muuta kuin epämääräisen rahi-pedon. Missä tahansa liikuinkin ja ketä tahansa lähestyinkin, minut ajettiin pois. Halusin kommunikoida heidän kanssaan, mutten osannut. Elättelin vain toivetta että edes joku haluaisi ottaa minut vastaan. Mutta sen sijaan sain osakseni vain halveksuntaa ja syrjimistä.”

Umbra kuunteli ystävänsä kertomusta suu avoinna säälivä ilme kasvoillaan.

“Niin ikävältä kuin se tuntuikin, lopulta päätin luovuttaa. Tunsin ettei kukaan tulisi hyväksymään minua tällaisenaan. Tuntui siltä kuin alkumetreilläni kohtaamieni Matoralaisten luoma hengellinen varjo olisi seurannut minua kaikkialle. Silloin huomasin pikkuhiljaa erakoituvani. En hakenut seuraa tai kumppaneita. Halusin vain jatkaa elämistä. Aloin elää kuin varsinainen eläin. Toisinaan metsästin oman ruokani, toisinaan jouduin varastamaan sitä. Sain useita vainoajia perääni. Mutta jotenkin se ei tuntunut enää pahalta. Sitä voinee kutsua totuttautumiseksi…”

“…entä sitten?”, Umbra kysyi moderaattorin pienen hiljaisuuden jälkeen. Make tuntui jälleen kerran hieman empivän sitä haluaisiko jatkaa.
“…menetin kontrollin.” Moderaattorin sanat kuulostivat siltä kuin hän olisi pidätellyt niitä hyvin, hyvin pitkään.

Toinen tuntematon saari, metsä, yli neljätoista vuotta sitten

Noin viiden jäntevän ja tukevan olennon joukkio tepasteli varmoin askelin sammalten ja aluskasvillisuuden läpi pimeässä tiheikössä. Suurella osalla oli mukanaan jonkinlaiset molemmissa käsissä pideltävät esineiden ampumiseen tarkoitetut välineet, sekä kantamuksena joitain pitkiä terillä varustettuja aseita. Ne kulkivat hyvin järjestelmällisesti ja varoen. Koko metsä oli ollut niiden vanha leikkikenttä jo vuosien ajan. Tämä oli vain yksi leikkituokio muiden joukossa. Ja niillä oli jälleen uusi leikkikaveri…

Punaoranssi olento laahusti mahdollisimman huomaamattomasti kasvillisuuden suojissa. Noiden epämääräisten muukalaisten ryhmittymä oli jäljittänyt sitä jo hyvän aikaa. Muutaman kerran se oli ollut vaarassa paljastua. Pienikin virheliike saattoi hyvin nopeasti johtaa siihen että se löytäisi itsensä noiden örkkien ikeen alta.

“Se otus on vaaraksi. Kuulithan miten se oli liikuskellut naapurisaarillammekin. Lienee jo korkea aika että joku päästää sen päiviltä.”
Punaoranssi olento kuuli hyvin jahtaajiensa sanat äänettömässä pöheikössä. Se käsitti täysin mitä ne tarkoittivat. Mutta se ei välittänyt. Se ajatteli vain hiljaista tapaa päästä niiden ulottumattomiin. Olento tiiraili kasvien läpi parasta pakokeinoa. Vähän matkan päässä sen edessä häämötti metsän pää, joka päättyi ilmeisesti kivikkoiseen merenlahden rantaan. Se tiiraili vuoron perään määränpäätään sekä sitä jo hyvän aikaa jäljittäneitä metsästäjiä. Tällä hetkellä vain osa niistä liikkui välineensä tanassa varovasti ympäriinsä. Osa seisoi paikoillaan kuulostellen ympäristöä tarkkaan ollen valmiita mihin tahansa.

Vähän matkan päästä metsästäjien takaa erottui joukko valopisteitä. Niiden lähteenä olivat metsästäjien kotikylästä jahtia seuraamaan lähteneet asukkaat.

Punaoranssi olento päätti suorittaa seuraavan siirtonsa. Se oli oleskellut nykyisessä asemassaan jo kyllin kauan. Paikallaan pysyminen ei ollut sille minkäänlainen etu. Kunkin neljän raajansa tukemana se liikkui mahdollisimman hitaasti ja hiljaa eteenpäin. Se varoi koskemasta mitään rehevää minkä rahina tai tärinä olisi herättänyt liikaa huomiota. Se ei kuitenkaan tajunnut että pieni osa maata oli muuttunut epävakaaksi pienen metsärahin sen alle kaivaman tunnelin seurauksena.

Olennon vasen eturaaja painautui yhtäkkiä maan sisään. Se menetti yllättäen tasapainonsa ja nytkähti voimakkaasti. Pensaiden ja lehtien rahina ulottui hyvin metsästäjien korviin. Osa niistä kääntyi katsomaan suoraan äänen suuntaan. Ja punaoranssi olento huomasi sen…

Se ei tuhlannut aikaa. Se avasi siipensä ponkaisten täydellä voimalla ilmaan. Samalla sekunnilla metsästäjäjoukko alkoi huudella toisilleen. “Tuossa se on!” Yksi niistä kohotti asettaan. Kova tasainen pauke täytti ilman. Pari muuta liittyi mukaan.

Punaoranssi olento lensi puiden seassa suorittaen mahdollisimman tarkkoja syöksyjä, välttäen parhaansa mukaan sitä päin suunnattuja ammuksia. Lopulta sen huomio kiinnittyi kokonaan metsän päässä erottuvaan iltataivaaseen. Se oli onnistunut välttelemään osumia ja otti nyt suoran lentoradan kohti määränpäätään. Mutta se ei tajunnut toimivansa juuri kuin yksi metsästäjistä halusikin.

Yksi niistä asetti olkapäänsä varaan isokokoisen, paksun putkilomaisen aseen, jonka pitelijäksi se tuntui olevan ainoa hyvä vaihtoehto. Pienen hetken metsästäjä odotti että hänen kohteensa olisi sopivassa kohtaa. Metsästäjä ampui. Epämäärisen näköinen isokokoinen paksu köysinippu lennähti kovalla vauhdilla ilman halki avautuen kesken lentonsa.

Punaoranssi olento liihotti voitonriemuisena kohti metsän rajaa. Pian se olisi jälleen turvassa jahtaajiltaan. Siinä samassa paksujen köysien muodostama ruudullinen kudelma lennähti sen niskaan. Sen reunoihin kiinnitetyt kivet painoivat sitä yhä pahemmin olennon päälle ja se alkoi pian menettää korkeutta.

Punaoranssi olento mätkähti kivuliaasti maahan. Se tajusi nopeasti mitä tapahtui. Se hätääntyi. Se oli vain pienen matkan päässä vapaudesta. Se yritti nousta, mutta paksu tumma köysiverkko ei tuntunut päästävän sitä otteestaan. Ainoa vaihtoehto oli ryömiminen. Olento kuuli kuinka sitä jahdannut joukkio oli lähestymässä uutta palkintoaan. Se yritti raahautua hätäisesti maata vasten. Mutta oli jo myöhäistä.

Olento älähti tuskaisesti yhden metsästäjän painaessa sen ylävartaloa maata vasten. Se yritti kompuroida, mutta toinen metsästäjä tarttui sen alaraajoihin pitääksen sen aloillaan. Olento tunsi hetkessä itsensä täysin avuttomaksi itseään puolet isompien metsästäjien otteessa.

Kaksi metsästäjää piteli olentoa maissa kun kolmas pisti ampumavälineensä syrjään vetäen selästään paksuvartisen pyöreäteräisen lyömäaseen. Tämä olisi pian ohi…

Maassa makaava olento hengitti rauhattomasti. Se oli ajettu nurkkaan. Eikä mitään pakokeinoa ollut. Ensikohtaaminen synnyinsaarensa pienten olentojen kanssa palautui sen mieleen. Se tunsi jälleen sen avuttomuuden ja pakokauhun. Mutta tällä kertaa paljon pahempana. Tällä kertaa sillä ei ollut toivoakaan poispääsystä. Mutta sen mieli täyttyi vastahakoisilla ja epätoivoisilla ajatuksilla. Ei… Ei… Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan…

Olennon epämääräinen kommunikointiyritys nappaajiensa kanssa kuitenkin jäi hätäiseen äänekkääseen henkäilyyn. Metsästäjä kohotti aseensa yläpuolelleen, terä kohtisuoraan osoitettuna. Tämä halusi antaa nopean ja kivuttoman iskun.

Olennon henkäily kiihtyi kovaa vauhtia. Se tunsi hetken aikaa oman sydämensä sykkeen. Ja se kiihtyi kovaa vauhtia. Hetken aikaa siitä tuntui kuin sen sisällä olisi alkanut kiertää jokin ihan muu kuin veri. Metsästäjä päätti hoitaa asian loppuun. Tämä laski teräaseensa kovalla vauhdilla suoraan kohti maahan painettua uhriaan.

Siinä samassa jotain tapahtui. Punaoranssin olennon henkäys muuttui raivokkaaksi älähdykseksi. Sen ohuimmat ihokerrokset alkoivat hetkessä leimuta kirkkaan oransseina. Sekunnin murto-osan ajan olentoa maassa pitelevät metsästäjät kykenivät tuntemaan käsissään erittäin kivuliasta poltetta.

Hetkessä valtavan kirkas liekkipurkaus heitti kolme olennon lähellä ollutta metsästäjää voimalla taaksepäin. Hetken saattoi näyttää siltä kuin olento olisi räjähtänyt ilmaan. Maahan lennähtäneiden metsästäjien vartaloiden tulimeren uhreiksi joutuneet vartalon etuosat olivat täynnä kärventymiä. Loput metsästäjät katsoivat häkeltyneenä oranssina hehkuvaa otusta. Maa oli mustunut kauttaaltaan sen ympäriltä ja jok’ikinen vihertävä kasvi oli palanut pystyyn.

Otuksen oranssi hehku häilyi hiljalleen sen noustessa hitaasti neljälle raajalleen. Kaarevat, terävät kynnet syöksyivät ulos sen sormien suojista tarttuen tiukasti maahan. Kärventyneen verkon hiiltyneet jäänteet rapisivat alas sen päältä. Sen voimakasta uloshengitystä säesti jokaisen kuuloetäisyydellä olevan korviin pureutuva murina.

Otuksen pää kääntyi kohti jäljellä olevia metsästäjiä. Sen kasvoilta oli kadonnut kaikki avuttomuus ja myötätunnon haku, jotka olivat vaihtuneet vihaiseen, petomaiseen irvistykseen. Sen terävät hampaat tuntuivat valuneen vielä enemmän esiin otuksen ikenistä. Sen vihreät silmät kiiluivat ja kurkku hohti kirkkaasti yön pimeydessä.

Metsästäjät tuijottivat ilmestystä. Otus kääntyi kokonaan niiden suuntaan. Se heittäytyi ylävartalollaan ylöspäin. Sen kovaääinen karjunta täytti yöllisen taivaan. Lämpöaallot väreilivät sen hampaiden välistä.

Yksi metsästäjistä päätti rohkaistua. Tämä nosti ampuma-aseensa otusta kohti. Metsästäjän epäonneksi otus huomasi sen. Se reagoi nopeasti syöksähtäen eteenpäin kuin noustakseen ilmaan, mutta sen sijaan se suoritti pitkän syöksyn suoraan sitä aseella osoittavaa metsästäjää kohti. Tämä laukaisi aseensa, mutta otus tuntui väistävän sen. Se hypähti hyökkääjänsä päälle tähdäten vahvat leukansa suoraan tämän käteen.

Metsästäjä ehti hädin tuskin reagoida kun hurjan pedon hampaat upposivat tämän käsivarren ja kyynärvarren väliseen niveleen. Metsästäjä ehti vain parahtaa kivusta kaatuen maahan tiputtaen aseensa murtuneesta kädestään. Otus piti otteensa nopeasti heittäytyen pois uhrinsa päältä väistääkseen toisen metsästäjän vaakasuoraan suunnatun teräaseen iskun. Se loi uuteen hyökkääjäänsä vihaisen katseen. Se ei aikaillut.

Otus hyökkäsi uutta kohdettaan päin. Tämä reagoi nopeasti asettaen pitkävartisen aseensa poikittain eteensä. Otuksen lauat upposivat tämän aseen varteen refleksinomaisesti. Pian metsästäjä kuitenkin joutui hämmästymään. Tämän aseen paksu puinen varsi tuntui hetkessä muuttuvan rapistuvaksi hiileksi otuksen leuoissa.

Ennen kuin metsästäjä ehti havahtua, otuksen leuat jauhoivat aseen hiiltyneen osan poikki. Sen toinen eturaaja heilahti kohti tämän rintamusta. Terävät koukkumaiset kynnet upposivat metsästäjän rintapanssarin läpi. Ne viilsivät syvät urat metsästäjän rintamukseen tämän parahtaessa kivusta. Mutta raavas metsästäjä ei tuntunut moisesta luovuttavan. Otus ei kuitenkaan omalta osaltaan hellittänyt vaan suoritti yhtä raivoisan iskun toisella raajallaan. Metsästäjän parahdus muuttui kovemmaksi, mutta vankka soturi ei vielä suostunut hellittämään. Tämä kokosi itsensä heilauttaen toista nykkiin puristettua vantteraa kättään, mätkäisten raivoisan pedon syrjemmäs.

Otus mätkähti maahan. Metsästäjä ei aikaillut ja ryntäsi sitä kohti aikeenaan päästää se päiviltä vaikka paljain käsin. Sen refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Pienessä hetkessä otus hypähti ylös, suunnaten vasemmalla yläraajallaan suoritetun rajun alhaalta ylös suuntautuvan iskun suoraan hyökkääjän vatsaan. Metsästäjän parahdus vaihtui kivuliaaseen pitkään ärähdykseen syvien kynsien jättämien pitkittäisten uurteiden alkaessa vuotaa. Lopulta viimeinenkin metsästäjistä tömähti kivuissaan maahan.

Otus syöksähti kauemmas maassa makaavista uhreistaan. Sen voitokas korvia hivelevä mylvintä kaikui jälleen öisessä metsässä. Koko tilannetta seuranneet kyläläiset katsoivat kauhuissaan. Kolme ensimmäisenä maahan heitettyä metsästäjää alkoi virota. Ne tuijottivat koko joukkionsa päihittänyttä villipetoa häkellyksissään. Ne huomasivat kuinka sen suu alkoi leimuta yhä aiempaa kirkkaammin. Metsästäjien silmät suurenivat näiden tajutessa, että heidän ahdistelemansa kummajainen oli tekemässä viimeisen iskunsa.

Kirkas liekki ryöppy syöksähti ulos otuksen suusta. Metsästäjien häkellykseksi liekit eivät kuitenkaan suuntautuneet niitä päin. Liekkimeri kohdistui suoraan kukistettujen järkäleiden ja punaoranssin pedon väliin. Otus heilautti päätään suunnalta toiselle, sen suusta kumpuavan liekki virran seuratessa. Metsästäjien ja pedon väliin muodostui leiskuva liekkiaita.

Tarkkasilmäisimmät kykenivät näkemään lieskojen läpi kuinka peto nousi siivilleen liihottaen tiehensä.

Punaoranssi olento liihotti öisen merenluodon yllä. Laskuvesi oli tuonut esiin hiekkaisen merenpohjan ja ties kuinka kaukaa lähemmäs rantaa huuhtoutuneita kiviä. Siellä täällä kosteasta hiekasta pilkotteli muutamia metrejä korkeita, puoliksi hiekkaan hautautuneita kivenmurikoita.

Olento laskeutui tömähtäen pohjahietikolle hieman jyrkän rantaseinämän viereen. Se hengitti raskaasti. Muttei niinkään uuvuttavan lennon takia. Sen mielessä myllersi piinaavasti se mitä aiemmin oli tapahtunut. Se, minkä se oli vain kokenut kaukaisilta tuntuvissa muistoissaan toivoen että ne olisivat olleet vain pahaa unta. Mutta nyt se oli tapahtunut uudestaan. Ja tällä kertaa se oli ollut täysin tietoinen siitä.

Olennon hengitys tiheni. Lopulta se katsahti taivaalle. Se älähti pitkästi ja kuuluvasti. Se huitaisi tuskastuneena viereistä kivenmurikkaa. Sen yhä esillä olevat jykevät kynnet jättivät lohkareeseen syvät, terävät jäljet. Mutta sen tuska ei hellittänyt. Se huitaisi kiveä uudestaan toisella raajallaan. Ja vielä kerran toisella. Ja uudestaan. Kuin jokin sen sisällä, mikä äskettäin oli raivonnut, olisi halunnut vielä koetella itseään.

Se poimi maasta pienempiä kiviä. Se puristi niitä kourissaan joko muserrellen niitä tai heittäen niitä ympäriinsä, tai kumpaakin. Sen suusta pääsi ääni, joka tuntui kuuluvan sekä syvää sisäistä ahdistusta potevalle henkilölle, että hurjistuneelle villieläimelle.

Se poimi kookkaita puunkappaleita maasta. Se repi ne palasiksi joko itse tai lyömällä niillä jotain. Se keräsi kaikki voimansa ja iski tuskastuneena toisen avonaisista kouristaan suoraan vieressään olevan kivenjärkäleen sisään. Ja toisenkin. Sitten se lopetti. Sen tuskaisanraivoisa ärähtely loppui ja vaihtui kuuluvaan hengähtelyyn. Sen sisäinen ahdinko oli helpottanut, mutta vain pikkuisen.

Epätoivoinen olento valahti polvilleen. Se ei vetänyt käsiään ulos kiven sisästä. Hetken aikaa olisi tuntunut sopivalta jos tuo kivi olisi pitänyt sen kädet sisällään estääkseen sitä enää tuhoamasta tai vahingoittamasta ketään. Olento nyyhki. Sen irvistävät kasvot olivat muuttuneet aiemmasta raivokkuudesta surunsekalaiseen hämmennykseen. Se nyyhkytti voimakkaasti. Mutta se ei itkenyt.

Olennon katse kiinnittyi maasta pilkottavaan vesilätäkköön. Se näki siinä suoraan omat kasvonsa. Se tuijotti lammikon luomaa heisastusta hetken. Sen tuskaiseen virnistykseen kääntyneestä suusta erottuivat selkeästi yhä esillä näkyvät, kirkkaat ja terävät hampaat. Olennon mieleen muistuivat sillä hetkellä jokainen sen kuulema sille annettu kutsumanimi.

Örkki. Iljetys. Luonnonoikku. Hirvitys. Monsteri. Peto.

Olento nousi hitaasti ylös. Se veti kätensä esiin lohkareen sisuksista. Se katsoi isoja, teräviä kynsiään. Ne eivät olleet vain koristeita. Niiden käyttötarkoitus oli raadella ja viiltää kallioita. Sen hampaat oli tehty murskaamaan luita ja pureskelemaan saaliinsa olemattomiin. Sen liekit oli tarkoitettu kylvämään tuhoa ja hävitystä.

Olennon kasvoilla rypevä epävarmuus alkoi pikkuhiljaa kadota. Alusta asti se oli kuvitellut, että sillä olisi ollut varaa valita. Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi vain epätoivoisesti paennut jotain. Oliko se vältellyt epätoivoisesti jotain mikä oli jotain mikä oli sille määrätty? Jos asian olisi oltava näin, asian kieltäminen tuskin antaisi sille koskaan rauhaa…

Olento puristi silmänsä kiinni. Se halusi vielä pienen hetken tuntea itsensä joksikin, jolla olisi ollut varaa vaikuttaa omaan elämäänsä. Mutta se päätti antaa periksi. Sen ylävartalo heittäytyi hieman taaksepäin olennon nostaessa kasvonsa kohti taivasta. Se aukaisi siipensä niin laajalle kuin mahdollista, levittäen sormensa.

Se karjui. Pitkään ja kuuluvasti. Ei huutoa tai tippaakaan mitään mikä osoittaisi inhimillisyyttä.

Maailmassa oli yksi hirviö lisää.

Kahvio

Umbra prosessoi kuulemaansa. Maken kertoma tarina oli varsin surullinen, mutta myös todella ainutkertainen. Menneisyydestään huolimatta Make oli edennyt klaanissa todella pitkälle ja vaikutti todella älykkäältä ja ystävälliseltä moderaattorilta, joka ainakin teki paremmin työnsä kuin pikku-Un tämän maailman vastine, joka vain meni omille teilleen. Umbra yritti miettiä sanoja, joilla piristää Makea. Make oli melkein kuin maansa myynyt kun hän oli joutunut muistelemaan kauheuksia joita oli kokenut ennen klaania. Siksi oikeiden sanojen löytäminen tuntui todella tärkeältä ja vaikealta tehtävältä.

Pienoisen hiljaisen hetken jälkeen Umbra avasi suunsa. “Make. Olet kokenut todella paljon ja todella paljon vääriä asioita. Meillä kaikilla on omat menneisyytemme. mutta niiden kanssa on vain tultava toimeen. Olet kuitenkin onnistunut voittamaan nuo muistot, koska olet nyt täällä.”

Pitkään kahviota tyhjästi seinistä kattoon tuijotellut Make kääntyi katsomaan Matorania. Hän viesti vienolla hymyllään kiitosta tämän sanoista.
“Juuri noin minäkin olen ajatellut”, Make sanoi. “Kun ensi kertaa astuin Klaanilaisten keskuuteen, tunsin sisälläni jälleen sen saman lämpimän tunteen kuin silloin ensihetkinäni. Tunsin kerrankin oikeasti kuuluvani jonnekin, missä sain olla sitä mitä halusin.”
Make alkoi silmäillä kahviossa istuvaa väkeä. Kaikki he tuntuivat olevan hyvillä mielin ja juttelevan mukavia keskenään. Lähes koko kahviossa tuntui vallitsevan hyvä ja lämmin ilmapiiri.

Umbra hymyili huomattuaan Maken mielentilan selkeästi kohentuneen. Mutta moderaattorin ilme oli lyhytkestoinen.
“Mutta enää en tiedä. Minulla on ollut… unia”, Make tuntui etsineen hetken oikeaa sanaa, mutta korjasi itseään, “painajaisia, itse asiassa…”

Make jatkoi kertomalla kuinka tapauksesta johon liittyi Snökke ja demoninärhi asti hän oli alkanut kärsimään mitä oudoimmista erilaisista unista, jotka olivat miltei toinen toistaan aina vain ahdistavimpia ja mystisimpiä. Hänestä oli tuntunut kuin mennyt ei olisi halunnut jättää häntä rauhaan.

Matoran oli hetken vaiti. Kuivalla suulla puhuminen otti koville, ja siksi hän siemaisi vähän vettä lasistaan. Kahvinsa hän oli juonut jo jonkin aikaa sitten.

“Ahdistavat unet… Ne ovat varsin tavallisia minullakin. Tähän maailmaan saapuessani olen nähnyt usein unia siitä hirviömäisestä Makutasta, joka on valloillaan kotiuniversumissani. Tuhon ja olemattomuuden luonnonvoima, joka koostuu pimeydestä. Sieluani kylmää jo pelkkä ajatus”, Matoran kertoi hiljaa.

Make katsahti Matoraniin joka vuorostaan tuntui hieman apeamieliseltä. Mutta toisaalta tuntui hyvältä että joku ymmärsi hyvin miltä hänestä tuntui…

Klaanin käytävät

Moderaattori ja Matoran olivat poistuneet kahviosta ja astelivat nyt yhdellä linnakkeen hiljaisimmista käytävillä. Kaksikko oli turissut toisilleen miltei taukoamatta, jakaen kokemuksiaan. Make oli uskoutunut uudelle pienelle ystävälleen niin taannoisen Nazorakien pommitusiskun aikaisista tapauksissa kuin myös osittain kohtalokkaan Zyglak-yön tapahtumista. Mutta kaikkia yksityiskohtia jälkimmäisestä hän ei uskaltanut päästää ajatustensa ulkopuolelle. Ei edes uskoutuakseen ymmärtäväiselle Pikku-Umbralle.

“Oletko ylipäätään puhunut asiasta kenenkään kanssa?” Umbra kysyi.
“En.” Make vastasi, “Kukaan kollegoistani tai Admineista ei ole (varmaankaan) hennonnut kysyä asiasta vielä oltuani eräänlaisella saikulla. Kaiken tapahtuneen jälkeenkin kaikki ovat osoittaneet minua kohtaan niin vilpitöntä huolenpitoa ja toivoneet parasta. Mutta osittain juuri se kalvaa minua.”

Umbra nosti katseensa Moderaattoria kohti. “Mitä tarkoitat?”

“No kun”, Make jatkoi, “pitkään saavuttuani Klaaniin ajattelin että saisin elää rauhassa. Autoin parhaani mukaan kaikkia jotka apuani pyysivät, enkä ikinä pyytänyt mitään vastineeksi. Paikan joukossaan tarjoaminen oli vähintä mitä kukaan tämän paikan asukkaista kykeni vuokseni tekemään. Tuntuu että kaikki mitä olen heidän hyväkseen tehnyt on ollut vain vaatimaton korvaus siitä. Mutta sitten tulivat Nazorakit ja Skakdit ynnä muut, ja alkoi sota.” Maken äänensävy synkistyi.

“Siitä lähtien kun käteeni annettiin Moderaattorin virkamerkkiä kuvastava vihreänä säihkyvä kivi, päätin tehdä lopullisen ratkaisun suojella Klaanilaistovereitani kaikelta mikä heitä mahdollisesti uhkaisi. Mutta ilmeisesti minullakin on rajani.”

“Ystävä hyvä”, U tokaisi tajuttuaan mitä Moderaattori haki, “sinun ei tulisi yhtään soimata itseäsi sellaisesta. Ei yksi tyyppi voi kokonaisen sodan kulkua päättää. Parasta mitä voit tehdä on taistella tovereidesi rinnalla.” Umbra yritti tuoda puheensa kannustavan ja Maken mieltä kohottavan sävyn.

“Mutta entä jos…” Maken sanoista paistoi yhä epävarmuus, “minusta ei ole yksin siihen?” Make painautui taas menneiden muistelemiseen. Suuren pommi-iskun aikoihin.

Hän muisti kuinka hänet oli lähetetty lautalla takaisin Klaaniin kesken Snowmanin ja Kepen reissun oudon sairaskohtauksen vuoksi. Mutta paluumatkallaan hän oli joutunut todistamaan aitiopaikalta kuinka viholliset moukaroivat hänen rakasta kotiaan.

Sillä hetkellä ainoa asia mitä Make oli kyennyt ajattelemaan oli ystäviensä avuksi rientäminen, mutta heikon kuntonsa takia hän oli joutunut vain katsomaan sivusta. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin niin avuttomaksi. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän olisi itse vain voinut antaa periksi ja kohdata loppunsa monien muiden kanssa. Mutta sen sijaan hän kärjistyi pyytämään apua…

“Epäilet siis, että se, tai sinä, tai miten tuo juttusi nyt toimiikin, auttoi sinua?” Umbra kysyi. Hän oli hyvin tietoinen erilaisten fuusiokeihäiden ja muiden vastaavien mystisten esineiden taruista. Mutta mitä hän oli kuullut, sellaisissa tapauksissa kahdesta erillisestä henkilöstä tai eliöstä muodostui täydellinen yhtenäinen olemus ja mieli. Mutta hänen Moderaattoriystävänsä tuntui erikoiselta tapaukselta. Ihan kuin Toa ja lohikäärmerahi olisi ängetty pieneen mökkiin ja välillä olisi ollut eripuraa siitä kuka oli isäntä.

“No kun en osaa sanoa”, Make vastasi itsekin hämmentyneenä. Hänen mielessään kytivät edelleen pommituksen tapahtumat. Hän muisti kuinka oli epätoivoisesti tarponut surkeassa kunnossa pitkin pahoin kärsinyttä Klaanin linnoituksen ulkoisia osia ja lopulta kuukahti maahan voimattomana. Hän oli anonut että joku tai jokin tulisi auttamaan häntä. Lopuksi hän oli tuntenut tajuntansa hämärtyneen, muttei kokonaan. Jokin muu oli ottanut ohjat ja ohjasi häntä, heitä kumpaakin, takaisin kohti kotia. Se jokin tuntui tienneen, että kummankin elämä oli pelissä.

“Mutta ilman sitä olisin kuitenkin varmaankin kohdannut loppuni.” Make alkoi miettiä ääneen, kuinka tuntui siltä että hänen sisällään asustava hirviö tuli esiin aina kun hänen elämänsä oli vaakalaudalla. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen puolustusmekanismi. Mutta aina kun sellainen hetki tuli vastaan, hän itse tuntui olevan jälkikäteen jotenkin tietoinen siitä mitä silloin olisi tapahtunut, mutta samalla olevansa vain kykenemätön sivustakatsoja joka ei voinut puuttua asiaan.

Seuraavista ajatuksistaan Make ei puhunut ääneen mitään. Hänen mielensä palautui Zyglakien yölliseen Klaaniintunkeutumiseen. Siihen, kuinka yksi Zyglakeista käveli suoraan häntä vastaan. Ja siihen, mitä Zyglak oli raahannut perässään… Pieni, viaton Matoran. Surmattu tuosta vain ilman taka-ajatuksia ja jonka eloton ruho viskattiin syrjään kuin jätesäkki. Maken ajatukset olivat sumentuneet tyystin. Hänen päässään puhkusi kauttaaltaan pelkkä raivo ja vimma. Ne olivat tuntuneet etäisesti samoilta kuin aiempina kertoina, kun Maken sisäinen hirmu oli astunut estradille. Mutta tällä kertaa se kumpusi hänestä itsestään. Se oli puhtaasti hänen omaansa.

Hän oli hyökännyt epätoivoisesti pedon raivolla Zyglakia vastaan, muttei pärjännyt tälle silloisessa olotilassaan hetkeäkään. Mutta hän oli halunnut Zyglakin maksavan teoistaan. Kyseinen tunkeilija oli tuskin tyytynyt yhteen uhriin. Mutta epätoivoisen yrityksensä jälkeen Make löysi pian itsensä jälleen kerran jostain elämän ja kuoleman rajalta. Sen jälkeen kaikki oli tyhjää. Epämääräiset muistikuvat ja painajaiset lopusta mitä tapahtui olivat ainoa vihje. Make oli halunnut Zyglakien kärsivä. Karvaasti. Maken omat ajatukset alkoivat pelottaa häntä. Hänestä tuntui kuin jokin hänen sisällään olisi kuullut hänen halunsa ja täyttänyt sen.

Siitä lähtien kun Make oli seuraavana aamuna herännyt sairasosastolta, hän oli puinut yksinään tapahtunutta koko siitä jatkuneen pienen sairaslomansa ajan. Hän oli nähnyt miten Zyglakeja oli raadeltu ja miltei revitty kappaleiksi. Yksi asia, mikä Makea oli arveluttanut, oli se, kuinka kyseisen kauhunäytöksen aikana hänen ja sisällään asuvan otuksen yhteinen keho oli selkeästi ollut huonossa kunnossa. Se, mitä kaikkea se olisi täysissä voimissaan saanut aikaan, henkisesti puistatti häntä. Samoin myös se, että hän oli nähnyt vasta osan siitä mitä sodan kauhut kykenivät saamaan aikaan. Häntä huolestutti se, miten kahakoiden eihtymättä kasvava intensiivisyys tulisi häneen vaikuttamaan.

Make lakkasi ajatuksensa hetkeksi ja pysähtyi. Umbra mietti hetken minkä takia, ja huomasi Moderaattorin katsovan alas viereisestä ikkunasta. Alhaalla pilkotti ruohoaukio, jonka vastakkaisessa päässä näkyvän linnakkeen osan seinällä näkyi yksi särkyneen ikkunan peitoksi nostettu suojapressu. Ruohikko oli kärsineen näköinen ja siinä oli näkyviä palojälkiä.

Pikku-U tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan huomattuaan tämän iskeneen silmänsä suoraan Zyglakyön taistelukenttään. Make pyöritteli ajatuksiaan vielä hetken kääntyen lopulta Matoranin puoleen.
“Jotkut sanovat että toimin urheasti, jotkut jopa kehuvat minua sankariksi. Mutta en kykene sulkemaan pois sitä että joidenkin kanssaklaanilaisteni mielessä kytisi epävarmuus siitä mitä minä, tai se, sai aikaan”, Maken omissa sanoissa paistoi samanlainen kontekstiin liittyvä hämmennys kuin U:lla. Make oli aina luullut että hänen ja pedon välillä olisi jokin selkeä raja. Mutta enää hän ei ollut varma.

“Olen kuullut tarinasi ja kokemuksesi Zyglakeista”, Make laski katseensa Matoranin kasvoihin, “Toiminko oikein…?”
Umbran pää painui alas Matoranin miettiessä mitä vastata. Asia selkeästi tuntui olevan hänen ystävälleen sisäinen moraalinen dilemma. Hän vuorostaan oli kuullut Maken tarinan siitä miten tämä oli tuntenut synnynnäistä epävarmuutta itseään ja sisällään elävää örmelöä kohtaan. Hän yritti punnita tarkkaan vastausvaihtoehtojaan. Pelkkä kommentoimattomuus olisi hyvinkin voinut vaikuttaa Modeen vain kielteisellä tavalla. Tämä tuntui tarvitsevan ennen kaikkea myönteistä kannustavuutta.

“Kumpa osaisinkin vastata”, Umbra sanoi. Hän kuitenkin jatkoi nopeasti jottei Makelle tulisi mitään vääriä mielikuvia, “Mutta sen mitä teitkin, teit ennen kaikkea varmasti vain puolustaaksesi kotiasi ja tovereitasi. Eikä minusta kukaan voi tuomita sinua siitä. Kuka ties mitä ne raakalaiset olisivat saaneet aikaan ilman sekaantumistasi. Ymmärrän miten jouduit todistamaan Zyglakien kädenjälkiä ja että jouduit käyttämään kaikkia keinoja, eikä mielestäni kukaan voi tuomita sinua siitä.”

Maken mieli heltyi suuresti. Hänen pikku ystävänsä tuntui puhuvan vilpittömiä sanoja. Vaikka hän ei ollutkaan uskaltautunut kertomaan hänelle ihan kaikkea. Salaa Matoranin maahan painetulta katseelta Moderaattori puristi päättäväisenä vasemman kätensä nyrkkiin. Umbra tuntui olevan täysin oikeassa. Zyglakit, niinkuin muutkin Klaanin vahingoittamiseen pyrkivät tahot, olivat häikäilemättömiä ja vain verenhimoisia ja voimaa voittoa janoavia, jota halusivat saavuttaa päämääränsä tuntematta minkäänlaista armoa tai sääliä…

Umbraa arvelutti Maken hetkellinen hiljaisuus. Matorania arvelutti hieman miten tämä reagoisi hänen sanoihinda. Make lähti astelemaan kohti kaksikosta vasemmalle erkanevaa käytävää.
“Kiitos”, Make sanoi raikas hymy huulillaan Matoranille, “Sekä kannustavista sanoistasi sekä siitä, että jaksoit kuunnella. Toivottavasti tapaamme taas pian, ystäväiseni.”

Pikku-U hymyili takaisin vilkuttaen hitaasti. Kaksikon tiet erosivat toistaiseksi. Umbran mielessä liikkui vielä Maken kokemus Zuglakyöstä Matoranin käännettyä katseensa vielä ikkunasta näkyvälle aukiolle. “Kuulin kuinka siltä käytävältä löydettiin vielä yksi menehtynyt Matoran”, Umbra totesi puoliksi ääneen, osoittaakseen vielä ymmärrystä Makelle, “Piru parka…”

“Malok.”

“Mitä?” Umbra säpsähti kuultuaan poispäin astelevan Maken puheen. Selin Matoraniin olevan Moderaattorin päättäväisen hurjistunut katse oli piilossa tämän katseelta.

“Hänen nimensä…

…oli Malok.”

Klaanon Rope

Pidä siitä kiinni

10.11.2013 MaKe 5 kommenttia

Merenlahti, Bio-Klaanin saaren pohjoisosat

Taivas oli ankea ja pimeä. Pilvet peittivät taivaan sallimatta yhdenkään tähdentuikkeen laskea valoaan öiselle taivaalle. Eloton, karu ja ahdas merenvuono oli hiljainen. Ainoastaan vaimean tuulen liikkeelle saamien aaltojen kuohunta kuului hyisessä yössä. Kaksoiskuut yrittivät vapauttaa kelmeää kajoaan aamuöisen taivaan allensa hautaavien pilvien takaa. Kylmä tuuli paiskoi aallokkoa terävää rantakivikkoa vasten. Tyrskyt piiskasivat jääkylminä rantaa valkoisella vaahdolla, joka valui hitaasti vuonojen miltei pystysuoria seinämiä pitkin takaisin vesimassojen päättymättömään hyökyyn.

Pieni puinen soutuvene puikkelehti karikoiden välissä. Sen keulaan oli ripustettu kirkas valokiveä sisällään kantava lyhty. Laivan peräpuolella istuva soutaja ohjaili kahdella airolla pienen veneen liikkeitä sulokkaasti. Vedelläkävijä oli verhonnut itsensä tummaan hupulliseen kaapuun. Veneen nokkalyhdyn valo paljasti aaltojen alla odottavan suuria kivisiä keihäitä täynnä olevan pohjan. Karit olivat valmiina lävistämään huolimattoman merenkulkijan aluksen ja jättämään tämän uppoamaan aaltojen armottomaan myrskyyn.

Lopulta souturin mieleen hätkähti ajatus.
Tuolla…
Parinkymmenen metrin päässä näkyi hiekkaranta. Ennalta määrätyn paikan varmuudesta ei ollut epäilystäkään. Kyseinen hiekkarannikko oli ainoa paikka vuonolla joka ei ollut kivistä kallionseinämää tai vaarallista kivikkoa. Veneilijä lisäsi soutuvauhtiaan.

Pienen puuveneen keula valui meren huomasta pehmeälle hiekalle. Veneilijä nosti aironsa asettaen ne talteen veneeseen. Hän hyppäsi hiekalle vetäen pientä alustaan enemmän rantaan. Puinen vesikulkuväline jäi lepäämään rannan huomaan. Veneilijä katseli ympärilleen. Pienellä hiekkasärkällä oli hädin tuskin muuta kuin hiekkaa tai siitä pilkottavia kiviä. Vuonon seinämä oli liukas ja jyrkkä. Koko paikkaan ei tuntunut olevan muuta sisäänpääsyä kuin ohut ja sokkeloinen vuonon suu. Koko alue oli isompien laivojen saavuttamattomissa. Tämä oli varmaan tekijä sille seikalle että kyseinen paikka oli erittäin salainen.

Kaapuun sonnustautunut hahmo nosti valokivilyhdyn kahvasta ja pujotti valaisimen pois veneen koukkumaiseen muotoon veistetystä keulapuusta. Hahmo käveli sen kanssa eteen päin etsien sopivaa paikkaa. Hahmo laski lyhdyn litteälle kivelle. Hahmo sääti hieman lyhdyn reunassa olevaa kierrettävää ratasta. Lyhdyn sisäänrakennetut kaihtimet avautuivat enemmän jotta se pääsi suomaan lämpimän hehkunsa koko hiekkasärkän alueelle.

Amazua laski huppunsa. Hän katseli ympärilleen. Palkkasoturi kaivoi kaapunsa sisältä Skakdikenraalin antaman kartan. Kyllä. Paikka oli oikea. Seuraavaksi Amazua kaivoi esiin kellon. Viisarit osoittivat ajan olevan suunnilleen kymmenen minuuttia ennen määräaikaa. Palkkasoturi kätki tavarat jälleen kaapunsa syövereihin. Hän jäi odottamaan.

Minuutit matelivat jähmeästi. Palkkasoturi tiiraili kauemmas vesille kohti vuonon sisäänkäyntiä. Toisesta veneestä tai yhtään mistään vesikulkuneuvosta ei näkynyt merkkiäkään. Kylmyys oli pureutua Amazuan luihin ja ytimiin kaavusta ja sen alla olevasta haarniskasta huolimatta. Palkkasoturi ei voinut käsittää miksi. Tämä oli toisenlaista kylmyyttä. Tuntematonta pimeyttä, jossa asustivat epävarmuus ja salaisuudet. Amazualla oli niitä enemmän kuin yksi itselläänkin.

Punainen visiiri tarkkaili ympäristöä. Gaggulabion liiketoverista ei ollut merkkiäkään. Ei edes jalanjälkeä. Amazuan korvat yrittivät erottaa pienintäkin meren kuohunnasta ja hyytävästä tuulesta eroavaa uutta ääntä. Tai edes hiekan rahinaa.
Pian Amazua tajusi, että rantahiekassa oli muitakin rantautumisen jälkiä. Pienen soutuveneen, jopa hyvin samankokoisen kuin sen, millä palkkasoturi oli paikalle saapunut. Jälkien täytyi olla tuoreita, sillä raivokkaat tyrskyt pyyhkivät hiekan tasaiseksi vain minuuteissa.
Silti tummaan kaapuun verhoutunut visiirihahmo ei ollut nähnyt jälkeäkään veneestä, joka ei ollut voinut lähteä täältä kovinkaan kauaa sitten. Vuonoa kohti johtavat vedet olivat ahtaita, ja karikkoisia vesiä pitkin oli vain harvoja turvallisia reittejä. Siellä tuntui olevan mahdotonta liikkua samaan aikaan kahdella veneellä, eritoten näkemättä kertaakaan toista sellaista.

Silti palkkasoturilta oli jotenkin jäänyt näkemättä täällä aiemmin käyneen veneen lähteminen. Amazuaa puistatti voimakkaasti. Hän ei voinut käsittää miten hänen aistinsa olivat voineet pettää. Tai tehdä tepposet.

Oli kuin Amazuaa aiemmin rantautunut vene olisi vain uponnut hyytävään veteen ja pysynyt siellä.

Ajatus ei tietenkään ollut mahdoton. Nämä karikot olivat joitakin petollisimmista, joita Amazua oli merenkulku-uransa aikana nähnyt. Mutta jos joku oli joutunut merenhätään lähellä rantaa juuri ennen kuin palkkasotilas oli saapunut veneineen, miksi hän ei ollut kuullut mitään? Amazuan kuulo oli erinomainen.

Myös se, että Labion mainitsemasta vaihtotavarasta ei näkynyt merkkiäkään. Palkkasoturi aprikoi. Oliko jossain kenties salainen piilo tai joku muu kätköpaikka. Ja jos olisi, luulisi Skakdikenraalin osanneen mainita asiasta.
Ei sillä, että Gaggulabio olisi vaikuttanut olleen erityisen varma liikekumppaninsa menoista. Amazua ei pitänyt epävarmuuden tunteesta, joka alkoi nakertaa hänen sieluaan.

Odottelu kesti vain minuutteja, mutta se tuntui tunneilta. Kaikki alkoi hämärtyä palkkasoturin ympärillä. Oli kuin hän olisi ollut vaipumassa syvään uneen. Varjot alkoivat tanssia. Varjot tulivat henkiin ja alkoivat tanssia synkeää kabareeta hänen ympärillään. Ne sulautuivat yhteen kasaksi yhtä vaahtomaista muotoa, jakautuivat tuhansiksi pikkuruisiksi hahmoiksi ja repesivät sirpaleiden pyörteeksi, joka täytti maailman.

Amazuaa eivät vaivanneet enää epävarmuus ja varovaisuus. Vaan hätäisyys ja pakokauhu… Tämä kaikki. Varjojen eläväisyys ja niiden luoma omanlaisensa maailma. Koko tämä käsityskyvyn ylittävä varjojen ja muotojen sirkus. Tämä kaikki. Hän oli kokenut sen. Joskus kauan sitten. Ja hän halusi pois…

Amazua katseli ympärilleen. Hän yritti etsiä ulospääsyä. Mutta sitä hän ei nähnyt. Koko paikka ja todellisuus tuntuivat muovautuneen joksikin tyhjäksi jota ei ollut olemassa. Mutta se kaikki oli hyvin todellista.

Yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Varjot lopettivat liikehtimästä ja rauhoittuivat kuin vetäytyen kokonaan sivuun. Mutta ne olivat yhä siellä. Kaikki tämä oli. Tämä synkkä, ahdistava paikka…

Amazua pysähtyi täysin. Hän tajusi jonkun ilmestyneen taakseen. Varjot hänen ympärillään perääntyvät hänen luotaan kuin joku isompi voima olisi määrännyt niitä rauhoittumaan. Ja se seisoi juuri hänen selkänsä takana. Hän ei halunnut kääntyä. Koska hän tiesi tasan tarkkaan, kuka siellä seisoi…

“Hyvää huomenta”, sanoi lempeä ääni palkkasoturin takana. Ääni oli samaan aikaan silkkiä ja terästä. Amazua oli kuullut sen aikaisemminkin.
Hän ei halunnut katsoa kasvoihin, jotka olivat puhuneet. Jokin osa hänestä oli varma, että tämä oli painajaista, joka oli kiemurrellut hänen mielikuvituksestaan todelliseen maailmaan.
Amazua keräsi kaiken jäljellä olevan sitkeytensä ja kääntyi. Hän näki paljon itseään pienemmän hahmon mustassa kaavussa. Kylmät punaiset silmät katsoivat kaavun sisältä. Niiden alla oli suu, joka hymyili. Silmät ja suu eivät hymyilleet yhdessä.
Vähitellen kaksi pientä kankaan verhoamaa käsivartta nousi, ja punaiset kämmenet laskivat kaavun matoranin päälaelta. Ei, se vain näytti Matoranilta.
Oikeasti se oli paholainen.

Puhdas sininen Pakari oli nuoren olennon naamio, mutta silmät olivat vanhat.
“Olet arvatenkin Gaggulabion lähetti”, Punainen Mies sanoi pitäen kasvoillaan saman ymmärtäväisen hymyn. “Olen pahoillani, en kai säikyttänyt?”

Amazuan mieli myrskysi. Pelko ja hermostuneisuus saivat seurakseen häkellyksen sekaisen tuohtumuksen. Olennon, joka seisoi samaan aikaan hänen edessään sekä ympärillään, suusta kysymys oli kuin julmaa sarkasmia. Mutta palkkasoturi ei sanonut sanaakaan. Hänen päänsä painui hitusen alas. Hänen kehonsa tärisi sekä haarniskan että kaavun alla. Vain palkkasoturin mekaaniset, elottomat sormet pysyivät liikkumatta.

Punainen Mies hymähti. “Enpä tietenkään. Kaltaisesi palkkasoturi on varmasti nähnyt yhtä ja toista.”
Matorania muistuttavan hahmon katseet Amazuaa kohti olivat viipyileviä.
Amazua säilytti reagoimattomuutensa. Tilanteen luomat hänelle epämääräiset tunneskaalat jyrsivät hänen kykyään kanssakäydä tämän vanhan tutun kanssa. Mutta uusi epävarmuus nousi hänen mieleensä. Olento käyttäytyi kuin ei olisi tunnistanut häntä. Amazuan mekaaniset sormet puristuivat nyrkkiin. Palkkasoturilta vaati suurta ponnistusta saada sanotuksi yksi ainoa sana…
“Niin…”
Amazuan ääni oli hiljainen ja häilyvä. Palkkasoturi jäi odottamaan mitä olento hänelle vastaisi. Hänestä itsestään koko nopea tilanne tuntui ikuisuudelta. Pitkältä, piinaavalta ikuisuudelta…

“Saavuit ajallasi. Arvostan sitä. Olen kiireinen mies.Toiset lähettäisivät jonkun välikäden hoitamaan tällaiset työt, mutta… no, joskus haluan vain nähdä, kenen kanssa käyn kauppaa. Joskus on mentävä ruohonjuuritasolle.”
Amazua ei reagoinut. Punainen Mies laski leukaansa lähemmäs rintaansa.
“Minä olen Avde”, hän sanoi. “Millä nimellä voin kutsua sinua?”

Palkkasoturin pää nötkähti katsomaan Matorania ihmettyneenä. Eikö hän tiennyt… Amazua ei osannut valita oikeaa reaktiota yllättyneisyyden tai helpotuksen välillä. Pitkän olemassaolonsa aikana hän oli tavannut monia hyytäviäkin ilmestyksiä. Mutta tämä henkilö, jonka kohtaamista hän oli kaikista eniten pitänyt erittäin epätodennäköisenä, ei omannut minkäänlaista tietoa hänen henkilöllisyydestään. Se henkilö, joka joskus Matoranin oli kohdannut, ei ollut enää olemassa.

Mutta tätä hän oli aina toivonut. Hän oli jättänyt aiemman itsensä. Unohtanut sen mielensä perukoille haudaten sen syvimpään mielensä onkaloon, jonka oli löytänyt. Se persoona, olemus, se henkilö oli poissa. Amazua oli olemassa. Mikään ei muuttaisi sitä. Ei edes tämä hetki. Se ajatus, joka oli valaissut palkkasoturin ajatuksena ensimmäisenä hetkenään, piirtyi hänen puheeseensa…
“Minä… olen Amazua.”
“Hauska tavata, Amazua”, Avde sanoi vilpittömällä äänensävyllä. “Tulit arvatenkin yksin. Olethan varma, että sinua ei seurattu?”
Amazua nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään. Kaikesta huolimatta suora puhuminen tuttuakin tutummalle olennolle tuntui siltä kuin joku yrittäisi murtaa hänen mielensä syövereitä auki. Syövereitä, jotka oli tarkoitettu ikuisesti pidettävän kenenkään tavoittamattomissa.

“Hyvä tietää. Ei liene tarpeellista muistuttaa, että tavaralähetys, jonka sinulle annan, on salainen. Arvostaisin, jos nazorak-ystävämme eivät edes huomaisi sen saapumista.”

Amazua aprikoi hetken. Hän sai lopulta toistamiseen puhuttua vanhalle tutulleen.
“Palvelen yksin kenraali Gaggulabiota. En ole piiruakaan tilivelvollinen torakoille…” Palkkasoturin mieli alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Olennolla ei ollut aavistustakaan siitä mikä mustan naamion ja kaavun piilottaman haarniskan alla kyti. Se jokin tuntui kykenevänsä jälleen lepäämään rauhassa.

Avde hymyili ja käänsi rintamasuuntansa oikealle. Kaavun verhoama käsi osoitti jonnekin syvemmälle vuonon seinämien uumeniin. Sinne, missä varjot peittivät kaiken alleen. Hänen varjonsa. Amazua ei halunnut lepuuttaa silmiään niissä liian kauaa.
Kohdassa, jossa kivinen syvänne alkoi muuttua vuonon armottomaksi jyrkkyydeksi, oli suuri metallinen laatikko. Järeä rautalukko lepäsi sen kylkeä vasten, ja kannessa oli suuri sinetti. Palkkasotilas ei nähnyt, mitä siinä luki.
“Löydät kauppatavaran tuolta”, Avde sanoi. Hän laski kätensä mustan kaapunsa uumeniin, jonnekin kaulansa alapuolelle. Matoran nosti molemmin käsin esiin hopeisen ketjun, josta roikkui suuri kuusikulmainen avainpala. Hän ojensi sen Amazualle.
Palkkasoturi epäröi hetken ennen kuin tarttui ketjuun.

Amazua käänsi katseensa laatikon suunnalta takaisin pieneen Matoraniin, joka laski kätensä. Palkkasoturi odotti josko tällä olisi vielä ollut sanottavaa. Mutta hahmo oli hiljaa. Hän salli palkkasoturin kävellä näyttämänsä laatikon luo. Amazua käänsi katseensa, sekä kehonsa, poispäin varjojen keskellä seisovasta pikkumiehestä. Hän kääntyi metallisen laatikon suuntaan, alkaen kävellä sitä kohti. Kun hän vain noutaisi tavarat, tämä olisi ohi. Sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää olla tekemisissä kohtaamansa mysteeriin käärityn hahmon kanssa.

Amazua käveli laatikon luo. Sen kannessa oli merkki. Se muistutti kuusikulmioista matoralaista kirjainta, joita käytettiin Universumissa paljon harvemmin kuin ympyräisiä. Mutta kulmion sisässä olevat merkit olivat hämmentäviä. Kaksi pystyviivaa, yksi poikittaisviiva ja yksi pieni ympyrä keskellä alhaalla. Palkkasoturi kumartui tumman metallisen lukon tykö. Hän asetti avaimen kärjen sille tarkoitettuun reikään, vääntäen sitä kunnes lukon sisäisen mekanismi naksahti. Amazua nosti laatikon kantta. Hän katsoi sisälle. Laatikon pohjalla lepäsi jotain, joka oli kääritty tummanruskeisiin kankaisiin.

Palkkasoturi nosti tumman kangaspaketin laatikosta, heilauttaen sen olkapäälleen. Hän kääntyi takaisin lyhyen kaapuhahmon puoleen. Vene, jolla palkkasoturi oli saapunut, ja joka vielä vähän aikaa sitten tuntui kadonneen varjoihin kaiken muun mukana, lepäsi jälleen hietikolla odottaen pääsyä vesille. Kirkas lyhty soi jälleen valoaan pienelle hiekkasärkälle kivikkoiseen elottomaan merenlahteen. Kaikkialle, paitsi pienen punaisen miehen varjoon. Se ei ollut enää mitenkään groteskin muotoinen, mutta ulottui pituudeltaan niiden korkeiden kivikoiden sekaan, jonne yksikään valonsäde ei päässyt.

Amazua piti päänsä ja hermonsa kylmänä. Pian tämä olisi ohi. Hän lähti kävelemään kantamuksineen venettään kohti. Hän ei katsonut punaista miestä. Hän heilautti kantamuksensa olkansa yli, laskien sen veneeseen…
Hän asetti kätensä veneen keulan reunalle, valmistautuen työntämään sen takaisin vesille ja häipymään vähin äänin…

Ja sillä hetkellä hän kuuli takaansa viimeisen lauseen, minkä halusi sillä hetkellä, tai millä tahansa muulla hetkellä kuulla.
“Miten kätesi voivat, lapsi?”
Amazua pysähtyi kuin jäätyneenä. Punainen Mies puhui hiljaa, mutta vain pari sanaa riitti tuomaan takaisin haamukivut palkkasoturin kyynärvarsien kohdalla. Hänen mekaaniset sormensa hellittivät otteensa veneestä. Miehen sanat tunkeutuivat hänen päähänsä. Ne ryömivät syvemmälle ja syvemmälle hänen mieleensä. Sinne, minne niiden ei olisi pitänyt…

Palkkasoturin mieli avautui sillä hetkellä täysin. Hänen menneet hetkensä. Hänen menneet tekonsa. Ajatuksensa. Hänen mennyt itsensä…

Amazuan jalat tuntuivat sillä hetkellä pettävän. Hän miltei lyyhistyi hiekalle, mutta sai säilytettyä jämäkkyytensä. Hänen päänsä painui alemmas kuin yhtään aiemmin. Punainen Mies huomioi tämän.
“Luulitko, että en tunnistaisi sinua?” Avde naurahti kevyesti. “Olet jättänyt taaksesi melkein kaiken, mitä olit. ‘Amazua’, todellako? Kuollut sana kuolleen kansasi kuolleesta kielestä. Minä kyllä tiedän, milloin joku käyttää nimeä, jonka on itselleen antanut. Teenhän niin itsekin.”
Punainen Mies naurahti jälleen, nyt hiljempaa. Se kuulosti Amazualle aivan liian tutulta. Samalla aikaa lempeältä ja säälimättömältä. Sellainen Punainen Mies oli.

“…olen yrittänyt.” Amazuan ääni oli vaimea ja arka. Se ei ollut hänen tavallinen äänensä. Siihen oli sekoittunut jotain muuta. Jotain, minkä palkkasoturi oli haudannut unohduksiin kaiken muun muassa. “Olen yrittänyt unohtaa sen. Olen yrittänyt aloittaa alusta. Olen yrittänyt jättää sen kaiken taakseni. Sen kaiken mitä ei enää ole. Olen yrittänyt elää.” Palkkasoturin puhuma ääni ei enää tullut puhtaasti häneltä itseltään. Se oli joku muu, joka oli odottanut hyvin, hyvin pitkään jotta pääsisi sanomaan jollekin miltä siitä tuntui.
Avde vastasi. “Lapsi. Muistan hyvin elävästi vielä aivan toisenlaisen ‘Amazuan’. Sen, joka katsoi minua joskus kauan sitten silmiin… ja anoi apuani.”
“Se, kenestä puhut, ei ole enää olemassa…” Amazua suorastaan väitti takaisin.
“Mikään ei koskaan lakkaa olemasta”, Avde sanoi. “Kaapu, haarniska, naamio, jopa uudet kädet… olet luonut elämäsi uudelleen. Mutta jotenkin minä silti tunnistin sinut. Tiedätkö, miten?”

Amazuan mustan naamion visiiri leiskui epätasaisesti hetken aikaa. Mekaaniset sormet puristivat laivan reunaa. “…minä en pyytänyt tätä.” Palkkasoturin suulla puhuva ääni kuulosti vaikeroivalta.
Avde ei ottanut Amazuan sanomisia kuuleviin korviinsa. Äänistä päätellen hän astui pari askelta palkkasoturia lähemmäs.
“Minä tunnistin tuon liikehdinnän. Tuon ritarikuntamaisen hallitun taktisen etenemisen. Mikään nurkka ei jäänyt sinulta tutkimatta, kun rantauduit. Vanhat tavat kuolevat vaikeasti pois, lapsi.”
Amazuan hermot alkoivat lopulta pettää. Hänen takanaan seisova hahmo oli viimeinen henkilö maailmassa jolta palkkasoturi halusi minkäänlaisia kehuja. Hänen vasen kätensä irrotti otteensa veneestä. Amazua kääntyi tiukasti Punaiseen Mieheen päin.
“Mitä…” Palkkasoturin ääni sanoi tiukasti. Se ääni, joka puhui vielä äsken, oli kaikkoamassa. Amazuan oma kylmä ääni nousi uudelleen esiin.
“…sinä oikein haluat?”

Punaisen matoranin kulmat nousivat. Hän vaikutti olevan vilpittömän hämmentynyt. “Mitä tarkoitat?”
“Miksi oikein olet täällä?” Amazuan ääni oli edellistä kysymystä hieman tuohtuneempi.
“Käydäkseni kauppaa, Amazua”, Avde sanoi. “Luulin sinun jo tietävän.”
Amazuan toinenkin käsi päästi irti soutuveneen reunasta. Palkkasoturi kääntyi kokonaan suoraan päin Punaista Miestä. “Miksi nyt. Miksi täällä. Miksi minun kanssani…” Amazuan äänensävy oli vaimeampi ja kireämpi.
“Edellisen kerran jälkeen…” vielä hetki sitten palkkasoturin suuhun tiensä löytänyt ääni nousi uudelleen pintaan. Palkkasoturin pää laskeutui. Se henkilö, joka oli löytänyt tiensä ulos palkkasoturin unohduksesta, ei halunnut katsoa punaiseen matoraniin sen kauemmin.
“… luulin, että tämän ei tarvitsisi enää koskaan tapahtua.”
Palkkasoturin kädet puristuivat jälleen nyrkkeihin.
“Myöhemmin olin valmis uskomaan, että olit vain pahaa unta. Niinkuin kaikki se, mitä ennen sitä joskus oli…”
“Voin vakuuttaa sinulle, että olen todellinen”, Avde sanoi. “Yhtä todellinen, kuin kaikki kipu, jonka olet elämäsi aikana kokenut.”
Yksi askel lähemmäs. Amazua oli vavahtaa taaksepäin. Hän ei halunnut matoranin tuijotusta yhtään lähemmäs kasvojaan.
“Mutta miksi pelkäät, lapsi? Meidän kauppamme on jo käyty. Olet maksanut hintasi, pidit siitä tai et. Se, minkä laskit veneeseesi? Se on minun ja kenraali Gaggulabion välinen asia.”

Amazua puntaroi päässään Miehen sanoja. Hän ei edelleenkään halunnut katsoa tätä. Amazua halusi uskoa, että Mies oli vain hänen työnantajansa kauppakumppani. Mutta siltikin…
“Minä tunnen sinut…” Amazua tokaisi.
Avde sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi syvään hymyillen edelleen tuota piinaavaa virnettään. “Lapsi. Miksi sinulla ei olisi syytä luottaa minuun? Olenko pettänyt sinua kertaakaan? Tein kauppamme yksityiskohdat hyvin selväksi jo kauan, kauan sitten. Ja sinä suostuit niihin.”
Punaiset silmät avautuivat jälleen. Ne hakivat Amazuan punaista visiiriä, yrittivät kurottua silmiin niiden takana.
“Ole kiltti ja katso minua silmiin, lapsi. Kauanko siitä nyt on? Kymmenen vuotta? Kaksikymmentä? Sata?”

Amazua tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi. Yksi asia, minkä palkkasoturi oli ottanut ominaisuudekseen, oli olla tuntematta katumusta. Siitä lähtien kun hän ensimmäistä kertaa lausui itselleen nimen “Amazua”, hän oli päättänyt jättää kaiken taakseen. Siitä lähtien hän oli elänyt elämäänsä. Hän oli ottanut nimekseen jonkin, joka merkitsi jotain olematonta. Mutta Punaisen Miehen läsnäolo toi tunteen kuin koko hänen menneisyytensä lätkäistäisiin päin hänen kasvojaan. Tuntui, kuin kaikki se, mitä hänen elämänsä olisi ollut sen, olisi ollut jotain mitä hän voisi tuntea katuvansa koko lopun ikänsä…
“Amazua”, Avde sanoi, kuin olisi tuntenut palkkasoturin kyseisellä nimellä aina. “Minä pyydän. En halua tuomita sinua. Haluan vain nähdä. Siitä on kauan.”

Amazuan pää kääntyi. Punainen hehkuva visiiri kohtasi syvät, punaiset silmät. Palkkasoturi häkeltyi. Häntä ei katsonut joku joka näytti tuomitsevan hänet ja valinnat joita hän oli tehnyt kauan sitten. Häntä katsova katse kuului vanhalle tutulle. Jollekin, joka oli jonain päivänä toivonut tapaavansa hänet uudelleen. Amazua oli hämmentynyt. Punainen Mies vaikutti olevan todella vilpitön kaikesta, mitä sanoi. Mutta silti… Amazuan kovan ulkokuoren sisällä piilevä mennyt henkilö ei voinut olla epäilemättä, että tässä olisi koira haudattuna…

“Hmh”, Avde hymähti sinisen Pakarin ilme neutraalina. “Valitsit uusiksi kasvoiksesi jotain, joka näyttää Pakarilta. Olen yllättynyt, että valitsit Pakarin tämän kaiken jälkeen.”
“Ystävälläsi lienee hyvin erikoinen huumorintaju…” Amazua vastasi vaimeasti.
Avde näytti yllättyneeltä. “Ha, hän sen siis valitsi. Arstein, Arstein. En tiedä, oliko sen tarkoitus olla jonkinlainen vitsi, mutta mieti tarkkaan. Symbolisesti hän valitsi sinulle todella hienon naamion, halusi tai ei.” Punaisen Miehen kämmen puristui nyrkkiin.
“Pakari tarkoittaa voimaa, jämeryyttä, periksiantamattomuutta. Ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan… et voi väittää, että se ei olisi sopivaa.”
Matoranilta näyttävä hahmo odotti hetken Amazualta reaktiota, edes jonkinlaista. Sitä ei tullut. Avden katse siirtyi rautaisiin kämmeniin, jotka pilkottivat Amazuan kaavun alta.
“Ei liene väärin olettaa, että herra ZMA oli se, joka loi sinulle myös nuo kädet.”

Amazua käänsi katseensa oikeaan käteensä.
“Saisinko nähdä”, Punainen Mies kysyi.
Palkkasoturi loi hetkeksi katseen Matoranin uteliaaseen katseeseen. Hän nosti oikean kätensä esille vetäen vasemmallaan kaavun pois sen päältä. Punainen Mies tutkaili hopeanharmaata teräksistä kämmentä, kämmenselkää ja jäykistä nivelistä koostettuja teräksellä päälystettyjä sormia. Amazuan kyynärvarret olivat ranteen juuresta päälystetty samanvärisellä kestävällä materiaalilla. Kyynärvarsi ja käsi muodostivat näin toimivan kokonaisuuden.
“Ah, Arsteinin kädenjälki”, Avde naurahti. “Ilman hänen… pikkuvivahteitaan voisi melkein luulla käsiäsi oikeiksi.” Matoranin äänenpainot madaltuivat.
“Minulle on sanottu, että amputoitu ei koskaan lakkaa tuntemasta haamukipua siellä, missä raaja ennen oli. Kysyn siis uudelleen, Amazua. Sattuuko niihin vielä?”

Amazua oli hetken vaiti, mutta vastasi lopulta.
“Aina…” Palkkasoturin äänessä oli yllättävää rauhallisuutta. Ihan kuin hän olisi ollut helpottunut päästyään sanomaan sen oman mielensä ulkopuolella…

Avde hymyili Amazualle kuin isällisesti. Se ei tuntunut yhtään vähemmän väärältä kuin Amazua olisi arvellutkaan.
“Kadutko päätöstäsi koskaan? Maksoit siitä suuremman hinnan kuin olisin koskaan uskonut.”
Punainen Mies kysyi juuri sen asian mitä tämä kohtaaminen oli saanut palkkasoturin kaikkein eniten epävarmaksi.
Amazua katsoi itse vielä esillä olevaa mekaanista kättään. Hän koukisteli sen sormia hiljaa miltei huomaamattomasti. Hän mietti. Hän pohti. Mutta hän tajusi, että siitä ei olisi enää mitään apua. Tehty, mikä tehty. Se oli mennyttä… Hän voisi hyvinkin käyttää lopun ikänsä asian katumiseen, mutta se ei toisi hänelle mitään. Se vain ottaisi häneltä jotain pois. Amazua koukisti mekaaniset sormensa nyrkkiin. Hän veti kaavun hihan takaisin kätensä päälle laskien sen. Palkkasoturi ei enää nostanut katsetta Punaiseen Mieheen.

“Hyvä”, Avde sanoi tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. “Se kipu raajoista, joita ei ole enää… pidä siitä kiinni, Amazua. Vaikka mitään muuta ei olisi jäljellä, pidä siitä kiinni. Se, että sinuun sattuu, se, että tuska nousee niin sietämättömäksi, että haluat vain huutaa, se pelko, joka virtaa suoniasi pitkin uudestaan ja uudestaan…”

Amazuan syvän punainen sydänvalo leiskui hetken tavallista kirkkaampana.

Punainen Mies kallisti päätään kenoon ja laskeutui kivistä rannikkoa pitkin.
“Pidä siitä kiinni. Se kaikki kipu, tuska, pelko ja kauhu on vain merkki siitä, että olet vielä hengissä.”

“…sinä et sanonut sitä.”
Punainen Mies pysähtyi kuultuaan palkkasoturin suusta kuuluvan äänen vaimeat sanat. Hän hymyili tietäen mitä Amazua tarkoitti. Se yksi ja ainoa asia, joka piti aisoissa jonkin, joka oleili itsekseen eristettynä mustan naamion ja haarniskan alla. Yksi sana. Yksi ainoa, erityinen sana.

“En halunnut pahoittaa mieltäsi…”
Punaisen miehen sanat olivat enää vain kaikua. Kaikua jostain kaukaisesta.

Amazua nosti katsettaan ja hätkähti. Hän ei ollut huomannut toista venettä, joka oli ilmestynyt hänen omansa vierelle. Milloin se oli siihen rantautunut? Miten se oli livahtanut hänen katseensa ohi? Miten oli mahdollista, että hän ei ollut kuullut tuon lahon puun kaivautumista rantahiekkaan?
Kaikki nämä kysymykset unohtuivat, kun Amazua tarkensi katseensa olentoon, joka auttoi Punaisen Miehen veneeseen. Tummanvihreä, repaleinen kaapu peitti pitkän, veneessä seisovan olennon lähes kokonaan. Hihoista esiin työntyvät kädet olivat kuvottavat. Siellä mistä ne olivat metallia ne olivat ruosteessa ja siellä mistä ne olivat ihoa, olivat ne repaleista massaa, joka oli neulottu yhteen. Vanhat sormet kiertyivät suuren airon ympärille. Lautturi hengitti raskaasti ja vaivalloisesti katsoessaan palkkasoturiin. Pitkä olento vaappui verkkaisesti edestakaisin merituulessa natisten ruosteisen saranan lailla.
Punainen Mies katsoi Amazuaa vielä kerran veneestään ennen kuin tämän hiljainen lautturi työnsi veneen airollaan merelle. Se souti hitaasti, ja vene lähti taittamaan Hopeista merta.

Palkkasoturi ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta ennen kuin hän ehti huomatakaan, vene oli poissa. Hän oli kuullut vain äänen, joka kuulosti ruosteisilta saranoilta. Ja siltä kuin todellisuus itsessään olisi valittanut surulaulua.

Amazua oli jälleen yksin. Punainen Mies oli poissa.
Palkkasoturi valahti polvilleen hietikolle.

Nazorakien Pohjoissataman telakka, aamu

Yön Timo II lepäsi parkkeerattuna telakkalaiturille. Laivan yläkannen kansiluukku aukesi. De-Matoran Argo nousi kannelle venytellen jäseniään. Hän oli Matoranjoukosta kaikkein useimmin ensimmäisenä jalkeillaan. Matoranin aamuvirkeys keskeytyi Matoranin havaittua kapteeninsa astelevan kannelle.
“Hyvää huomenta, kapteeni”, Matoran lausui kohteliaaseen tapaansa, “miten jaksatte?”

Amazua käveli Matoranin ohi kohti kapteenin huoneen ovea. “Menen lepäämään”, hän sanoi olkansa yli. “Ei häiriöitä…” Palkkasoturi avasi kapteenin huoneen oven astuen sisään. Matoran pysyi vaimeana oven äännähdettyä kiinni. Hän päätti vetäytyä aamupalalle.

Amazua istui hieman kyyryssä vuoteensa reunalla. Kyynärvarret lepäsivät palkkasoturin reisillä. Kämmenet osoittivat ylöspäin sormet jäykkinä. Palkkasoturin mielessä möyrivät Punaisen Miehen viimeiset sanat.

“Pidä siitä kiinni.”

Tuntematon sijainti, yli tuhat vuotta sitten

Huone oli synkkä ja pimeä. Kattoikkunasta heijastuva kaksoiskuiden sinertävä hohde osui huoneessa olevaan vuoteeseen. Vuode oli veden tahrima. Sinisen, kylmän veren. Vuoteella lepäsi ruhjoontunut, likainen hahmo. Hän nojasi selällään vuoteen seinänpuoleiseen osaan. Alun perin puhtaan vitivalkoinen peite ulottui sängyn jalkapäädystä hahmon vyötärölle. Hahmo hengitteli syvään. Hän vaikeroi hiljaa. Hänen kyynärvarteensa vuotivat. Hahmon kyynärvarsien puolivälistä eteenpäin, siinä missä joskus olivat olleet aidot, biomekaaniset kädet, muljottivat vain epämmäräiset, käsiä muistuttavat epämääräiset tukirangat.

Hahmo ponnisteli. Se sattui. Sormien korvikkeiksi luodut ohuet, mekaaniset laitteet pysyivät jäykkinä. Niiden ulkoisimmat nivelet likkuivat edes takaisin muutaman asteen. Hän ei osannut hallita niitä. Sinistä verta tuntui valuvan yhä vain enemmän. Sängyllä lepäävä hahmo ei halunnut antaa periksi. Hän ponnisti vielä kerran. Mekaaniset rankomaiset sormet alkoivat liikkua. Hiljaa ja varovaisesti, ne koukistuivat.

Nykyhetki

Amazua puristi kätensä nyrkkeihin.

Se sattui.

Klaanon Rope

Oltiin reissussa… vuosi…

7.11.2013 MaKe 5 kommenttia

Bio-Klaanin saaren pohjoinen merialue

Vihreät Le-Matoranin sormet kiersivät tummanhopeisen kaukoputkilon linssin kärjessä sijaitsevaa kullanväristä ratasta. Kaukoputken linssin kuva suureni suurenemistaan Lyanin kiertäessä ratasta vastapäivään. Kiron kyhäämän kaukoputken varteen oli lisätty muutama muukin ratas, joilla sai mukautettua näkyvyyttä omaan silmäänsä sopivammaksi tai tarkennettua linssin kuvaa epäinhimillisen tarkaksi samalla kun rattaat ääntelivät *NIKS’ ja *NAKS*

Edessäpäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Sankka, haaleanharmaa sumu ympäröi yönmustaa paattia kaikilta ilmansuunnilta. Tämä oli ikävä osa purjehtimista aamutuimaan, jolloin vesi oli vielä kylmää ja ilma kosteaa. Mutta kelvollisena tähystäjänä Le-Matoran oli tottunut tällaiseen.

“Ollaanko jo perillä”, Gatta kysyi kuka ties monennettako kertaa.
“Ei.”

Onu-Matoran istui rakas kiväärinsä sylissään selin Lyaniin päin mastoa vasten, joka jatkui vielä pari – kolme metriä tähystyskorin yläpuolelle. Kori oli yksi niistä asioista jotka toivat esille sen kuinka laiva oli rakennettu Matoraneja isompien otusten käyttöön. Tähystyskori kun oli Matoraneille itselleen miltei leikkimökin kokoinen. Lyan oli ilmeisesti huomannut asian ja vallannut tilan ikään kuin omaksi huoneekseen. Matoranin omalle korkeudelle mastoon oli kiinnitetty metallisia koukkuja, joissa riippui erilaisia köysinippuja sekä Matoranien arkipäiväisiä työkaluja. Paitsi hammasharja… Kaikkialla muualla korin lattiapinnalla lojui vähän kaikkea piensälää.

“Ollaanko jo perillä?”
“Ei. Lakkaa jo kyselemästä. Tai mene häiritsemään jotakuta muuta. Kauanko muuten olet ollut siinä?”
“Parisenkymmentä minuuttia.”
“Jaha.”
“…”
“…”
“…”
“…”
“Mites menee?”
“Mikäs tässä. Yritän erottaa edes jokusen merilinnun.”
“Jos näet jotain niin sano. Piippu kylmettyy.”
“Minä sanon…”

“Haivaitsetteko mitään?”, Kolin varovainen huuto kuului laivan kannelta.
“Ei niin mitään vajaan 40 metrin säteellä, tuulen nopeudessa ei muutoksia, näkyvyys päin hemmettiä”, Lyan huusi kyllin kovaa jotta se kantaisi varmasti maston juurille asti. Onneksi Gatta oli kuullut paljon kovempiakin ääniä. Näitä ääniä oli päässyt lähinnä hänen otsaansa osoitetuista kiväärin piipuista.

Koli käveli maston luota kapteenin huoneelle.

De-Matoran Argo seisoi paatin yläkannen vasemalla laidalla laatikon päällä nojaten ylävartalollaan kaiteeseen. Hän tutkaili sakeaa sumua zoomaillen kolmella monokkelimaisesti koristellulla Akakuunsa sisäänrakennetulla kiikarillaan. Ei niin mitään. Pelkkää epäselvää, vaikeaselkoista ja tyhjää harmautta silmänkantamattomiin vailla mitään suuntaa saati tietoisuutta siitä mitä edessä odottaisi. Pelkkä väritön, häilyvä tyhjyys… Tästä saisi muuten laulun…

Amazua seisoskeli tummanruskeaksi petsatun matkamuistohyllykön edessä. Hän poimi hyllyltä erikoismuotoillun kullatun pienen vaa’an ja asetti sen tilalle oudon aavikkokylästä saadun veistoksen joka tuntui esittävän jonkinlaista haarniskoitua mursua tanssimassa vatsatanssia tapiirin kanssa – tai mahdollisesti veistoksen veistäjän vaimoa. Palkkasoturi uppoutui miettimään näyttikö asetelma hyvältä. Huoneen oveen koputettiin.
“Sisään”, Amazua vastasi heittämättä huomiotaan pois hyllyn tarkastelusta.

Ovi narahti auki. Ko-Matoran raotti ovea mahtuakseen kurkistamaan huoneeseen avaamatta sitä kokonaan.
“Herra kapteeni”, Kolin vaitonainen ääni aloitti.
“Mitään raportoitavaa, tohtori?”
Ko-Matoran mietti sanomisiaan hetken. Vaikka paatin nykyisen kapteenin äänensävy ei ollut mitenkään äyskivä tai vakavamielinen, Matorania silti hermostutti niinkin väkevän henkilön kanssakäyminen tuntui aina jotenkin hermostuttavalta.
“Öhöm”, Matoran ehosti vaimeasti kurkkuaan, “Säätilassa ei muutoksia, mutta aiempia matkantekoarvioita mukaillen saavumme pian lähelle saaren pohjoisia rantavesistöjä.”
“Selvä, tulen kohta sinne”, Amazua vastasi, irrottamatta keskittymistään päätoimestaan, mikä ei tarkoittanut ettei hän olisi niinkään huomioinut Matoranin sanomisia. Eteläiseltä mantereelta saatu Kikanalopöytäkello näyttäisi kenties hyvältä melko oudon, ehkä jopa hieman kaksimielisen muotoisen tiimalasin vierellä.

Ko-Matoran käytti tilaisuutta hyväkseen tutkien hetken kapteenin huonetta. Hän ei ollut päässyt näkemään huonetta silmäykselläkään sen jälkeen kun Notfun oli riistetty laivan herruudesta.

“Oliko muuta?”
“Ööh, ei…”
Ko-Matoran sulki oven vaimeasti. Hän kääntyi selin oveen kävellen takaisin kannen etummaiseen osaan muiden Matoranien tykö.

“Mikäs sinulla?”
“M-miten niin?” Koli vastasi Nanyn kysymykseen. Ga-Matoran nojasi mesaanimastoon heilutellen taitamattomalle teränkäsittelijälle melko vaarallisesti yhtä veitsistään ajanvietemielessä.
“No sinulla on aina tuommoinen hieman varovainen kävelytyyli kun mieltäsi painaa jokin.”
Ko-Matoranin katse harhaili tämän omissa jalkaterissä ja laivan kansilankuissa.
“Kapteeni vissiin?”, vähän matkan päässä Argosta istuva Tokka teorioi.
“No joo…”, Kolin ääni muuttui vaimeammasta selkeäksi. Kanssapiraattiensa lähellä hänestä tuntui aina turvalliselta puhua. “Se on vain se, että niin paljon on muuttunut. Notfun olisi kutsunut minut sisään juttutokiolle ja ehkä yrittänyt tyrkyttää hieman rommia kurkkuuni…”

“Kieltämättä. Koko viime kuukauden aikana uusi kapteenimme on ollut etäinen ja välinpitämätön”, Tokka mussutti ja nielaisi.
“Pitää yrittää ymmärtää palkkasoturien luontoa”, Argo lausui selkä vielä muihin päin, “he ovat eristäytyneitä ja itsenäisiä vailla tukea tai turvaa mistään tai kenestäkään. He vievät muilta kaiken, koska heillä itsellään ei ole mitään…”
“Olipa taas niin dramaattista”, Nany tokaisi, mikä toki oli ennemmin ystävällinen kuin loukkaava tokaisu.
“Omat kokemukset kartoittavat”, Argo vastasi avoimesti.
“Ei ehkä kannata pistää paljon sen varaan että kapteenimme yhtäkkiä muuttuisi jonkin sortin parhaaksi kaveriksemme”, Tokka ilmaisi.
“Niinpä niin”, Nany hymähti. “Tuntuu vain niin oudolta kun kuulee itsestään puhuttavan jatkuvasti jollain oudolla lempinimellä, kuten ‘Se tyttö’, ‘Se pimatsu’, ‘Se likka’, tai jopa peräti ‘Se sininen pieni joka ei ole tällä hetkellä keittiössä’…
“Minua se kutsuu lähinnä vaan ‘Kokiksi’”, Tokka totesi.
“Minua taas nimellä ‘Se syvällinen tyyppi’”, Argo huomautti.

“No hyvä ettei teidän lempinimenne ole kaikilla mahdollisimmilla tavoilla…” Nany tuhahti.
“Jos sopii, voisimme kutsua sinua vaikkapa ‘Tähtitaivaan merenpinnan tuikkeeksi’”, Argo lohdutti toveriaan. Tämä sai Nanyn hymyilemään ja vähän punastumaankin.
“Notfunille me kaikki sentään olimme yksilöitä”, Tokka totesi. Hän oli miltei kokonaan lopettanut eväänsä narskuttamisen keskustelun ajaksi.
“En olisi uskonut sanovani tätä, mutta…” Nany sanoi vaimeasi, “…taidan kaivata häntä.”
“Nniin…”, Koli yhty toverinsa sanoihin.

“Muistatteko kenties niitä kaikkia yhteisiä iltojamme, jolloin vain tanssimme ja soitimme nuotion ympärillä?” Argo muisteli.
“Jep. Nuotiotynnyri poltti reiän paattiin tippuen suoraan alakannelle”, Nany jatkoi, “se olikin viimeinen kerta kun annoimme Gattan tehdä tulen.”
“Eikös se tynnyri tippunut suoraan kapyysissa istuneen Bagpin päälle”, Tokka kysähti.
“Kyllä vain”, Koli totesi. “Vaikea uskoa että kukaan voisi toipua selkärankansa vääntymisestä sellaiseen asentoon.”
Kaikki neljä Matorania nauroi, hohotti tai hihitti omalla tahollaan. Itseasiassa Koli hihitti, muut uskalsivat nauraa raikkaammin.

Matoranien keskeinen tunnelma tuntui latistuvan hetkessä kapteenin huoneen pamahtaessa auki. Mustanpuhuva palkkasoturi asteli ulos uusi kivenharmaa pikku lemmikkinsä olkapanssarillaan. Amazua asteli Matorannelikon luo. Nämä olivat selkeästi odottamassa että kapteenilla olisi jotain asiaa.

“Missä se kyklooppi on?”, Amazua kysähti Nanylta.
“Jaa Kiro?”
“Jos se on se koukkukätinen niin joo.”
“Tuolla karttahuoneessahan se on ollut huoltamassa niitä vehkeitä pitkin päivää.”
“Miten se kykenee ylipäätään minkäänlaiseen konetyöhön”, Amazua päästi ilmoille mieltään asian joka oli painanut hänen mieltään siitä asti kun hän oli kuullut kyseisen piraatin ammatin”, “Hänellä kun on ne koukkujutut.”
Ga-Matoran kohautti vaitonaisesti olkapäitään ikään kuin ei olisi miettinyt asiaa itse sen enempää. Kaipa sitä ei oltu tarkoitettu tavallisten kuolevaisten mielille.

Nazorakien laivaan asentamat vempeleet eivät olleet koko matkan aikana osoittaneet minkäänlaista merkkiä toimivuudesta. Kaikki mitä Kiro oli onnistunut tekemään oli laitteen muuttaminen radioksi. Siis, radiohan se oli, mutta niinku musiikkikuuntelumielessä…

Pakarinaamainen silmäpuoli Kiro asteli ulos karttahuoneen ovesta.
“Tilanneraportti”, Amazua huudahti Matoranille kannen perälle.
“Ei niin minkäänlaista edistystä, kapteeni”, Kiro vastasi pyyhkäisten rätillä hikeä hopeanhohtoisen naamionsa otsalta. Tästä ei sinänsä ollut hyötyä, sillä tekniikkaintoilija oli suurimman osan ajastaan jos joidenkin rasvojen ja öljyjen peitossa. “Mutta jos ketään kiinnostaa, sieltä kuuluu nyt Osteoporoosi-Okuramin ja Kumppaneiden kevätraati.” Fe-Matoran katsahti hetken laivan ympärillä olevaa sumuvaippaa. “Ja ilmeisesti täällä ollaan yhä pilvessä. Ennen kuin aloitin työt, kykeni taivaalta sentään erottamaan parit biolokit ennen kuin Gatta ampui ne alas”.

Amazua puhahti itsekseen turhautuneena. “Meillä on kuitenkin suurempiakin ongelmia. Sääolosuhteet.”, Amazua totesi. “Tämän pohjoisalueen vedet ovat hyvin karikkoista seutua, emmekä sumun takia näe.”
“Miten niin?” Tokka kysähti. Amazua heitti takaisin vastakähdyksen. “Niillä torakoilla on käytössä ties mitä mäjäyttimiä. Luulisi niiden voivan räjäyttää muutaman pienen kiven.”

“No kyllähän karikotkin aallonmurtajista käyvät”, Nany teorioi.
“Tai surmanloukuista”, Argo totesi.

“Nazorakit antoivat ohjeita joiden mukaan meidän pitäisi pitää silmällä kirkkaita merkkivaloja”, Amazua selosti.
“Ai niinkuin tuollaisia?”, Argo kysähti osoittaen kirkasta punaista valoa, joka erottui kuitenkin vain vaivoin sankan sumun huomasta.
“Niin”, palkkasoturi totesi, “juuri tuon tapais- hetkinen.”

Pian koko laiva nytkähti voimakkaasti, kallistuen jyrkästi oikealle. Korvia riipivä ääni kaikui ilmassa karikkokivien jyystäessä mustan laivan alakylkeä. Jokaiselle kannella olijalle oli omanlaisensa haaste välttää kumoon kellahtaminen. Amazua kumartui vasemman polvensa varaan tarttuen laivan kannen lankkuihin. Argo ja Koli ottivat kiinni vasemmanpuoleisesta kaiteesta. Nany iski veitsensä yhteen laudoista pidellen siitä kiinni. Tokka liukui sileän kannen poikki yrittäen ottaa kiinni karkuun päässyttä evästään. Koko laiva tärisi pysäyttäen etenemisensä lähes täysin.

“Oikaise nyt hemmetti ennen kuin koko purtilo kupsahtaa!”, Amazua huudahti riipivän metelin yli ruorissa olevalle Skakdille. Tämä yritti hampaat irvessä ja leuka koholla kääntää ruoria. Kesti hetki ennen kuin laiva lopulta irtaantui kivisestä ansastaan. Alus keikahti takaisin vasemmalle, sitten taas oikealle, heiluen hetken ees taas ennen kuin vakautui.

Amazua nousi ensimmäisenä jaloilleen varmistaen kaiken olevan kunnossa. Pian Skakdit ja Matoranpiraatit tekivät samoin.
“Melkoistapa märehdintää sekin oli”, Argo totesi ihmettyneenä.
“Sanoisin jopa että mitä helkuttia”, Nany totesi vetäisten veitsensä lankkujen välistä.

Kannen kansiluukku miltei pamahti auki. Po-Matoran Paku kiepsahti esiin vasara valmiina nuijimaan kaikkea.
“MMITÄ!? MITÄ NYT!? Hyökätäänkö kimppuumme!? Iskevätkö merimakkarat!?” Tiesin että se olisi vain ajan kysymys!”
“Turpa kiinni, ajoimme vain karille”, Amazua tuhahti,
“Oih…” Po-Matoran oli pettynyt.
“Rysähdyksiä ei kuulunut, joten en usko että laivalle koitui muuta kuin pintavaurioita, mutta mene kuitenkin tarkistamaan alakannelle mahdolliset vuodot.”

Po-Matoran kiepsahti takaisin kannen alle miltei taaksepäin kelatun oloisesti kansiluukun pamahtaessa kiinni ilman että kukaan nähtävästi koski siihen.

“Hoi, vähän apuja?” Gattan avunvoihkaisu kuului ylhäältä. Onu-Matoran roikkui nilkastaan köydessä jonka toinen pää ulottui maston tähystyskoriin. Matoran oli ilmeisesti tipahtanut törmäyksessä. Nany heitti yhden joutoveitsistään katkaisten köyden. Onu-Matoran lömpsähti allaan olleiden jauhosäkkien päälle.

Lyan svengaili itsensä alas maston köysiviidakosta. “Melkoinen tösäys.”
“Saamarin öttiäiset eivät viitsi merkata juttujaan tuon paremmin”, Gatta tokaisi päästyään pystyyn.

“Olettaisi Nazorakien tapaisen organisaation osaavan ottaa huomioon tällaisen”, Amazua totesi. “Koska tahansa tällainen vastoinkäyminen voisi käydä heille itselleen. Luulisi heidän osaavan laatia jonkin kartan tai muunlaisen kulkureittiohjeen.”
“Ihmettelinkin mikä tämä radiorakkineen tulostama lappunen oli”, Kyro mietiskeli koukkukädessään lappu, jossa oli piirros saaren pohjoisrannikosta johon oli merkattu punaisia pisteitä.
“…” palkkasoturi totesi nyrpeänä näykkäisten paperin pois Matoranin kädestä.

Sumun keskeltä alkoi erottua kylmän musta ja jyrkkä kallionkielleke. Suoraan laivan edessä erottui selvästi laaja, koko kallion pystysuunnasta poikkileikkaava halkeama, joka oli suurilta osin täydellisen pystysuora. Railon ja merenpinnan rajalla komeili koko railon suun levyinen ja sen korkeudesta n. yksi kolmasosan korkuinen portti. Portti oli kylmän metallisen harmaa, ja se ilmeisesti ulottui syvyydeltään merenpohjaan asti. Sen keskellä oli sulkeutuneiden puoliskoiden muodostama terävä sik-sak- kuvio. Tämä ilmeisesti oli tarkoitettu pelotteluksi. Mikä tahansa ylisuuren oviaukon väliin jäävä paatti rusentuisi tai vähintään jakautuisi kahtia. Portin harjalla komeili pari Nazorakien vartiotornia.

Kuului mekaaninen *KNAKS* mitä seurasi pian raastava metallin hankaamisen ääni. Suuret paksut metallisten porttien sahalaitaismaiseen muotoon työstetyt reunat alkoivat vetäytyä erilleen. Portin sisällä jylläävät hammasrattaat ynnä muut mekanismit päästivät klonksuvia ääniään kun portit avautuivat sen verran että musta merialus mahtui etenemään sen sisäpuolelle. Laiva liikkui hidasta mutta varmaa vauhtia porttien ohi. Argo huomasi oikeanpuoleisen tornin torakan tuijottavan laivan kannelle vilkuttaen sille. Portit alkoivat pian jälleen sulkeutua laivan takana. Nazorakien laatimien turvallisuuspykälien johdosta portteja aukaistu laajemmin tai pidemmäksi aikaa paitsi suurempien laivajoukkojen tapauksessa.

Niin eroosion kuin itsensä meren mahtavien voimien korkean rantakallioon muovaama halkeama oli sisäpuolelta katsottuna kuin laaja meriväylä. Yksikään valonsäde ei ulottunut railon pohjalle. Sen seinämät olivat hyvin sileät ja niistä näkyi loistavan kaunis kimmeltävä hohde, jota koristivat entisestään peilinkirkkaan merenpinnan aaltojen väreilyn heijastamat kuvat. Pakun olisi tehnyt mieli ajaa laiva lähemmäs jotta hän voisi tuntea tuon kauniin kivimassan olemuksen sormenpäissään.

Laivan edessä saattoi jo erottaa väylänpään, jossa kykeni erottamaan lähinnä eräänlaisen luolan suun. Suun yllä olevaan kallioon kykeni kuitenkin taittumaan valo, toisin kuin railoon jossa musta paatti kulki. Matoraneista, jotka eivät täällä olleet päässeet vielä aiemmin käymään, fiksuimmat pystyivät aavistamaan railon päästä avautuvan mahdollisesti avoimempi tila. Mahdollisesti telakka tai jotain.

Yön Timo II lillui esiin kallioon muovautuneen railon sisältä. Matoranien suut aukenivat hämmästyksestä. Suuret suunnilleen soikion muotoiset meriväylän kummallekin puolelle aukenevat laajat kallion sisään poratut leveätt ja korkeat tilat loistivat valonheittimineen ja muine valonlähteineen. Avointen tilojen lattiana toimivat harmaat sileät betonipinnat. Heidän ympärillään ei ollut vain pienikokoinen kallion sisään porattu telakka. Se oli kokonainen satama…

Muutama paatti odotti sataman molemmin puolin lastinsa pakkaamista betonisiten laiturien viereen parkkeerattuina. Meriväylä oli sataman pituudelta kyllin laaja jotta isompikin laivarypäs mahtui kulkemaan läpi. Vankat, varsiaan lyhentämään ja pidentämään kykenevät nosturit kääntyilivät laskien raskaita lasteja laivojen kyytiin torakoiden ohjeistaessa niitä käsimerkeillään. Laitureita taaempana torakoiden käyttämät pienemmät rahti- ja nostokulkuneuvot liikkuilivat sinne tänne joukossaan pitäjän maskuliinisimpia torakoita raahaamassa pienempiä kantamuksia ympäriinsä. Sataman tilojen kallionseinämiä vasten oli pinottu jos jonninmoisia tavaroiden massavarastoimiseen käytettyjä kontteja ja muita laatikoita. Seinissä komeili ainakin pari isokokoista peltiovea. Hieman seinämien katonrajan alapuolella pilkisti laatikkomaisia rakennelmia. Ihan kuin Nazorakien vartiotorneja levennettynä ja upotettuna kallioon. Rakennelmien ikkunoista pystyi miltei näkemään tarkkasilmäisiä torakoita valvomassa sataman toimia. Normaaleja työläistorakoita liikkui siellä täällä. Satamien konstruktio oli meriväylän kummallakin puolella miltei identtinen. Ainoa luonnollinen valonlähde oli sataman kattoon jätetty railon harjakselta jatkuva halkeama.

Matoranit hämmästelivät aikansa ennen kuin kiinnittivät huomionsa sataman meriväylän päähän, josta alkoi pimeä luola, jonka perällä tarkkanäköisimmät saattoivat erottaa jonkinlaisen telakan. Yön Timo II lipui mustuuteen sataman ja sen katon halkeaman suovan valon jäädessä taakse. Luola ei ollut kovinkaan pitkä, mutta satamaa näkyvästi vähemmin valaistu. Lyhyen luolan perällä oli itse sataman kaltainen avoimempi tila, mutta hieman pienempi ja sen katto oli ehjä.

Luolan perältä avautui oikealle samantapainen laivalastien betonilattiallinen säilytystavaratila kuin aiemmat sataman, mutta reippaasti pienempi eikä siihen mahtunut siistejä nostureita. Vasemmalla puolella komeili rivi Skakdien telakoituja purseja. Pursirivistön takaa pikotti kokonaisia telakkatilan perälle sioitettuja vajoja ynnä muuta kalustoa. Yön Timo II lainehti hitaasti ja vakaasti oikeanpuoleisen lastauslaiturin vierelle. Pari Skakdia heitti laivan kannelta köydet laiturin puolelle jossa vastassa olevat Skakdit ottivat ne vastaan, kiskoen laivaa hieman lähemmäs ja sitoen köydet laiturin reunan lyhyihin paksuihin tankoihin. Lautaisen kulkusillan pää pamahti betoniseen laituriin.

Jono Skakdeja marssi lankkua pitkin kukin olkapäällään tai kainaloissaan tuhti pakattu kantamus. Myös Matoranit osallistuivat purkutoimiin ottaen tahoilleen suuren osan pienemmistä kantamuksista. Paku halusi ominaiseen tapaansa mahtailla kantamalla raskaimmat kantamukset yksin. Gatta tasapainotteli parhaansa mukaan leiriastiapinon kanssa. Onu-Matorannin kantaman pinon alareuna töytäisi vahingossa laivan kaidetta kimmoten siitä toiseen ennen kuin tämä pääsi kunnolla astelemaan lankulle. Näin kävi joka hemmetin kerta.

Amazua seurasi Skakdien ja näennäisesti alaisinaan toimivien Matoranien aherrusta. Palkkasoturin takaa lähestyvä Skakdi kutsui hänen nimeään. Amazua kääntyi tämän puoleen. Skakdi teki kunniaa palkkasoturille, joka seurasi esimerkkiä.
“Kenraalia Gaggulabio on odottanut saapumistanne”, Skakdi sanoi.
“Hienoa. Voitte ilmoittaa hänelle tulostamme ja toimittaa tehtäväraportin.”
“Itse asiassa voit toimittaa sen itse. Kenraalilla on sinulle hyvin tärkeää asiaa…”

Nazora-pesien käytävät

Amazua laskeutui portaikon viimeisen askelman kääntyen tunneliristeyksestä oikealle. Skakdikenraalin työhuoneen ovi oli vajaan kymmenen metrin päässä. Ovella seisoi vartiossa pari pitkää aseistettua sotilasta aseet tanassa. Ovivahdit oli kuitenkin tarkasti koulutettu käyttämään niitä vain todellisen vaaran uhatessa. Palkkasoturi käveli rauhallisesti kahden vartian välissä olevalle ovelle. Skakdikaksikko ei reagoinut palkkasoturiin mitenkään, mutta tuntuivat olevan valmiina ampumaan hänet reikäjuustoksi pienenkin vaaran uhatessa. Mutta Amazua tyytyi olemaan kiinnittämättä näihin sen kummempaa huomiota. Palkkasoturi seisoi hetken aikaa oven edessä. Kaksiosaisen oven puoliskot vetäytyivät sivuun tämän edestä sallien hänelle tien sisään. Skakdikenraalin työhuoneen valaistus loisti himmeään käytävään hetkeken aikaa ennen kuin sulkeutui taas palkkasoturin astuttua sisään.

Skakdikenraalin puisen työpöydän takana siaitseva nojatuoli oli Amazuaan päin selin. Tuolin selkämyksen takaa tuprutti ohut savuvana, mistä kykeni päättelemään arvon kenraalin jälleen nauttivan Zakazalaisia laatusikareitaan.
“Kenraalini”, Amazua lausui kumartaen kyynärvarsi rintamuksellaan. “Olen palannut…”
Nojatuolin pyörivä alusta inahti istuimen alkaessa pyöriä Skakdikenraalin jalan töytäisystä.
Oikein päin kääntyneellä tuolilla rennosti istuva Skakdi siemaisi sikaristaan puhaltaen ulos heppoisat sauhut.

“Sinulla taisi olla mielenkiintoinen matka”, Gaggulabio murahti.
Amazua ryhdisti asentonsa. “Kieltämättä, herra kenraali.”
“Oletan, että toit ninjani ja muut turvallisesti perille?”
“Jokaista varvassyylää ja leukakarvaa myöten, herra kenraali.”
“Tittelit sikseen, ystäväiseni”, Skakdikenraali topuutti tumpaten loppuunpoltetun sauhuttimensa. “Puhukaamme mieluummin yhtiökumppaneina kuin käskyläisenä ja alaisena.”
Palkkasoturi laski päätään myöntävästi.
“Ehdin jo epäillä tapahtuiko matkallanne mitään radikaalia. Emme saaneet yhteyttä alukseenne.”
“Nazorakien asentamat laitteet olivat puutteelliset.”
“Tai sitten mahtava miehistösi ei osannut käyttää niitä”, Labio naurahti.
Amazua vuorostaan ei päästänyt ääntäkään.

“No sama se, mutta ensi kerralla älä viivyttele miljoonaa vuotta. Olet minun palkolliseni. Maksan sinulle siitä, että tapat asioita. Tai, noh. Teet asioita, jotka auttavat poikiani asioiden tappamista. Minulla on sinulle uusi tehtävä.”
“Niin arvelinkin. Se lähetti mainitsi asian olevan erittäin salaista. Edes hän ei vaikuttanut tietävän asiasta.”
“No minäkään en tiedä ihan tarkkaan. Fakta on se, että tein diilin erään hyvin vaikutusvaltaisen… ystävän kanssa. Hän lupasi toimittaa palveluksiani vastaan mielenkiintoisia laitteita. Vaihto tehdään neljältä aamulla läheisessä lahdessa. Haluan sinun hoitavan sen”, Labio selosti ja kaivoi karttaa pöytälaatikoistaan. Skakdi nosti pöydälle hieman repaleisen ja kellastuneen karttapaperin laskien sen työpöydälleen. Palkkasoturi astui pöydän ääreen.

“Tuossa”, Labio painoi sormellaan yhtä kartassa näkyvää merenlahtea. “Se on lyhyen venematkan päässä. Voit hakea käyttöösi pienen soutuveneen täältä.” Labio painoi sormellaan toista kohtaa kartassa. “Sieltä pääset sopivasti paikalle hieman ennen määräaikaa.”
Skakdikenraali kääri kartan rullalle ja ojensi sen palkaksoturille. Amazua otti sen vastaan enempiä kyselemättä.
“Saanko käyttää siistiä kaapua”, Amazua kysyi.
Labio hymähti. Oli mielenkiintoista huomata että synkeässä palkkasoturissa oli myös ripaus huumoria. “Kaikin mokomiin…”

Palkkasoturi kääntyi ja oli aikeissa poistua huoneesta, mutta pysähtyi muutaman askeleen päästä.
“Yksi juttu vielä.”
Skakdikenraali oli valmis kuuntelemaan mitä palkkasoturilla oli asiaa.
“Kiinnostaisi tietää, miten nämä pienet olosuhdemuutokset vaikuttavat työskentelyyni.
Labion teki hetki mieli kysyä, mitä skrarhia palkkasoturi oikeen höpisi, mutta arvasi lopulta mitä tämä ajoi takaa. “Hankit meiltä anastetun laivan onnistuneesti takaisin siltä kurjalta rommililliputilta. Olkoon se siis palkkiosi hyvästä työstä. Ja ne muut pikkumiehet… Tee niillä mitä lystäät. Menkööt vaikka tykinruoaksi jos eivät muuhun kelpaa”, Lavio murahti.

Amazua kääntyi takaisin ovelle sanaakaan sanomatta. Palkkasoturi poistui huoneesta.

Omaan rauhaansa jätetty Skakdikenraali päätti nauttia vielä yhdet sauhut. Sikarirasiassa oli mainosteksti “Viimeinen valmistettu erä ennen kuin tykinkuula räjäytti valmistajan aivot”.

Klaanon Rope

Kylmä todellisuus…

14.8.2013 MaKe 7 kommenttia

Viidakkosaari (hei, hei kaverit, keksin sille hyvän nim- ai, joko sieltä lähdettiin? no, hällä väliä…)

Mustanpuhuva entinen piraattialus lillui paikallaan tyynessä vedessä. Kaksi kuuta loistivat kukin tahollaan tähtien levätessä yötaivaan tummanpuhuvaa peitettä vasten. Viidakko oli hiljainen ja paljaalla silmällä tarkasteltuna elottoman oloinen. Pienten hyönteisten pirinä ja särinä ynnä muut äänet hellivät luonnon ystävien korvia (ennen kuin trooppiset biokonnat napsivat ne suihinsa). Kuten Lyanin, joka laivan etummaisen maston tähystyskorissa tiiraili laivan vasemmalla puolella uinuvaan viidakkoon, tai hermoja raastavalta kärsimättömille Skakdijoukkueenjohtajille, kuten yhdelle sellaiselle joka juuri naputteli sormiaan kärsimättömänä laivan kannen sivukaidetta vasten. Lopulta Skakdi totesi “Skrarrarit”, astellen muutamalla tuimalla askeleella Koli- Matoranin lähelle.

“Kauanko joudumme vielä odottamaan sen joutavan naamiopellen paluuta.”
“En osaa sanoa”, muuten niin tietäväinen Ko-Matoran vastasi. “Pyydän kuitenkin kärsivällisyyttä, sillä…”
“Kärsivällisyyttä!?”, Skakdijohtaja tuhahti. “Olen ollut kärsivällinen skrarrarar kuukauden päivät odottaen että arvoisa kenraalimme viitsisi ainakin jossain vaiheessa hoitaa tämän pienen uudelleensijoittamisen pois alta! Mutta eeiiii, koska eräs ‘palkkionmetsästäjä’ lähtee yks kaks *sormien näpsäytys* omille teilleen kesken tehtävän sanomatta sanaakaan!” Skakdi huusi huitoen hieman käsillään ja heiluen ympäriinsä, rauhoittuen lopulta ja kumartuen Ko-Matoranin kasvojen tasalle.
“Anna yksikin hyvä syy miksen komentaisi joukkojani kääntämään tämän skrarraraarin puisen purtilon ympäri ja suuntaamaan kohti pientä maaplänttiä keskellä merta jota kutsumme tukikohdakemmei.” Skakdin äänensävy muuttui matalan uhkaavaksi Skakdin tuijottaessa Matoranin Jalon Makakin takaa pilkottaviin epävarmoihin silmiin.

“Koska arvoisaa kenraalianne varmasti kiinnostaa kuulla siitä kuinka jätitte arvokkaan palkkasoturin, jolle esimiehenne varmasti pulitti palveluksistaan suotuisan summan, tuosta vain syrjäiselle saarelle vailla suoraa poistumismahdollisuutta.”

Skakdi irrotti katseensa Kolista kääntyen kulmakarva koukistettuna parin metrin päässä seisovaan Argoon. Skakdin ilme ei värähtänyt pois halveksunnan rajamailta. “Teissä Äänen Matoraneissa on aina ollut elentistänne johtuvat pikku vikanne.” Skakdipäällikkö kääntyi kokonaan De-Matoraniin päin ottaen muutaman askeleen tätä kohti. Mutta Matoranin ilme pysyi itsevarmana.
“Miksi kenraalimme välittäisi jostain mustapukeisesta elvistelijästä joka viivyttää tärkeitä tehtäviä oman mielensä mukaan…?” Skakdi rakasti aivan liikaa pienempiensä kasvojen eteen kyykistymistä. Mutta Matoranin ilme ei värähtänyt Skakdin mahtipontisen leukamuksen edessä.

“Ehkei kenties välitäkään. Mutta mahdollisesti vielä vähemmän sotilaasta, joka ei osaa niellä pientä takaiskua ja joka on valmis hylkäämään toverinsa tuosta vain oman kärsimättömyytensä nimissä. Ja mikäli tulkitsin oikein kapyysin pöytälaatikkoon unohtunutta Skakdien protokollaopusta, kärsivällisyys ja sietokyky ovat merkittävä piirre esimerkillisessä sotilaassa. Mitenhän arvoisa ylipäällikkönne suhtautuu sotilaisiin jotka rikkovat kyseisiä pääprioriteettejä?”

Skakdipäällikkö paljasti valkoisen hammasrivistönsä alkaen murista koppavalle Matoranille. Tämä vastasi ilme peruslukemissa zoomaamalla yhdellä Akakunsa kolmesta linssistä, jotka oli muokattu muistuttamaan hieman monokkeleita. Kovan päättäväsyyden ja ylivaltaan pyrkivän fyysisen pelottavuuden kohtaamista kuvaava tuijotuskilpailu jatkui hetken. Lopulta Skakdi suoristi selkänsä äristen turhautuneena. Lähinnä koska hän tiesi Matoranin puhuvan osiltaan asiaa, hän päätti olla vastenhakoisesti armelias.

“Kun ensimmäinen kuu on kulkenut maston ohi”, Skakdi osoitti kaksikon perspektiivistä näkymää jossa yksi kahdesta kuusta oli kulkemassa pienen ajan päästä maston takaa. Matoran nyökkäsi hymyillen ihan kuin äskeinen olisi ollut kadulla vastaan tulevan naapurin tervehdys. Skakdi käveli parin muun Skakdin luo sivummalle.

“…sinun täytyy opettaa tuo minulle”, Koli toikkaisi.

“Tarvitaan vain kylmiä hermoja ja terävää kieltä”, Ardo tuikkasi toverillisesti takaisin.

Lyan laskeutui ylityylikkäästi mastonnokasta kannelle. “Senseini. Varpunen lähestyy ruohikossa odottavaa turmion kalkkarokäärmettä”, Le-matoran lausui machomaisen ninjamaisesti Kolille, jonka heidän kapteeninsa oli määrännyt pomoksi lähdettyään muiden kanssa aiemmin viidakkoon.
“…että mitä että”, Ko-Matoran vastasi tajuamatta sanaakaan.
“Onko kapu tulossa”, kaidetta vasten istuva Gatta kysähti.
“Kyllä, vajaan kahdeksan metrin päässä. Sen jälkeen merihaukka saa saaliikseen kyykäärmeensä sopivasti ennen pesimäaikaa…”

“…ota tuo tyhmä lehtimaski pois”, ärtyisä Ga-Matoran Nany tuhahti. Lyan oli pitänyt kasvia naamallaan naamapalmumetsiköstä lähtien.
“Ei käy laatuun, kirsikankukkaseni”, Lyan sekoitti ylinäyttelemiseensä hieman romantiikkaa, joka yleensä oli yhtä vaikuttavaa kuin kaislikkometson soidintanssi, “sillä todellinen ninja, varjonen soturi, pitää taisteluasuaan kunnialla, välineenä kätkeäkseen kasvonsa ja identiteettinsä, suojellakseen rakkaimpiaan, iskeäkseen pelkoa vihollistensa sydämmiin kuin hapotetun harppuunan, sulautuakseen yön tummiin syövereihin, todistaaks-”

*RÄPS*

Nany repäisi irti Lyanin lehtinaamarin ja heitti sen mereen. Lyanille tuli paha mieli…

Amazua astui näkyviin tiheästä viidakosta avoimemmalle rantakallon kuivahtaneelle ruohikolle. Palkkasoturin visiiri loisti kuin himmeä lamppu yössä tummanpuhuvan palkkasoturin kävellessä yössä. Perin närkästynyt Skakdijoukon johtaja totesi itsekseen mokoman hännystelijän ilmeisesti kävelleen koko matkan. Pienen piraatit asettuivat pieneen tervetuloriviin. Amazua asteli laivan kannelle.
“Tervetuloa takaisin, hyvä kapteeni”, Argo toivotti mitä kohteliaimmin. Mutta Amazua ei kuunnellut. Hän vain kääntyi suoraan takakannella siaitsevaa kapteeninhuoneen ovea kohti. Hän ei pysähtynyt tai muuttanut vauhtiaan. Hän käveli vain eteenpäin, yksi samantahtinen askel kerrallaan. Piraattimatoranit sekä Skakdit kummaksuivat asiaa. Palkkasoturi vaikutti kuin tahdottomalta koneelta.

“Olet pahasti myöhässä”, Skakdipäällikkö piteli käsiään puuskassa omahyväisenä. Hän seisoi melkein kapteenin hytin oven vieressä Amazuan kävellessä sitä kohti. “Kenraali Gaggulabio on varmasti mielissään saadessaan tietää turhanpäiväisestä viivytyksestä.” Skakdipäällikön äänensävy olisi sopinut kuin valettu koulun pihan pienelle uhoajapenikalle mahtailevineen ja ironisen tahallisine nopeatempoisine äänenpainoineen. Mutta palkkasoturi ei huomioinut häntä. Hän vain asteli puisen oven luo ja tarttui kahvaan avatakseen sen. Skakdikomentajan avonainen kämmen paiskautui ovea vasten tämän yrittäessä estää Amazuan sisäänpääsyn ja täten saada palkkasoturin huomioon itseensä. “Kuunteletko sinä yhtään!?”

Amazuan eleet pysähtyivät. Palkkasoturin naamio kääntyi muutaman asteen tämän luodessa katsekontaktin hampaat irvessä häntä kyyläävän Skakdin kanssa. Hän käänsi ovenkahvaa. Skakdi oli vähällä kaatua kumoon oven avautuessa sisään päin tämän yhä painettuaan kättään sitä vasten.
“Voi kiitos”, Amazua sanoi. Hänestä oli aina huvittavaa nähdä kuinka kiukku sai hänen vastustajiaan tekemään virheitä. Palkkasoturi astui ovesta sisään yhtä vähin äänin kuin oli laivalle ilmestynyt. Tosi ärsyyntynyt Skakdi jäi nuolemaan näppejään. Hän murisi puristellen käsiään nyrkkiin ollen ilmeisesti valmiina purkamaan kiukkuaan mahdollisesti vaikka painimalla kanjonikontion kanssa, mutta hillitsi vaivoin tuohtumuksensa.
“Selvä sitten, liikettä niveliin!”
Karskit Skakdit huutivat yhteen äänen “HUOO” tai jotain sinne päin ryhtyen heti työn touhuun. Matoranpiraateilla ei mennyt kauaa tuntea itsensä vähän ulkopuolisiksi Skakdiköriläiden hääriessä sinne tänne. Ja tuuppien heitä samalla…

Amazua seisoi kapteenin huoneen perällä katsellen ikkunasta merenpintaa ja tähtitaivasta. Viidakkosaari alkoi pikku hiljaa vetäytyä kauemmas. Koska kapteenin huone siaitsi laivan yläkannen peräpuolella, oli huoneen takaseinälle sioitettu kolme pitkittäistä ikkunakyhäelmää.Pienen matkan päässä ikkunoiden täyttävästä takaseinästä komeili tummanruskea, tyylikkäitä kaiverruksia täynnä oleva pitkittäinen pöytä, sekä ruskea nahkatuoli. Ovelta katsoen vasemmalla seinällä oli joukko hyllykköjä, joihin oli jätetty ties millaisia matkamuistoja erilaisten juomapullojen sekaan, joita näkyi olevan vaikuttava valikoima aina Eteläisten Mantereen hienostoviinistä johonkin pohjoisempien köyhien saarten slummien takapihalla keitettyyn rommintapaiseen. Vastakkaisella seinällä oli vuode, pari lisäpöytää sekä seinällä riukkuva taulu, joka näytti esittävän keskenään paria kamppailevaa tapiiria. Parissa nurkassa oli jokunen laatikko ja joitain mahdollisia rihkamaesineitä.

Amazua kääntyi siirtäen kasvomaskinsa visiirin takaa pilkottavan katseen kohti kirjoituskonetta. Kenraali Gaggulabio oli pyytänyt häntä kirjoittamaan mahdollisimman täysimittaisen raportin. Palkkasoturi asteli hiljaa kirjoituskoneelle, joka lepäsi pienellä, ohutjalkaisella pöydällä, jonka petsi- ja vahapinta oli jo nähnyt parhaat päivänsä.

Amazua siirsi pöydän alla ollutta tuolia mahtuakseen istumaan sille pöydän ääreen. Hän asettui tuolille tarpeeksi mukavasti nostaen kätensä pöydän päälle siten että hänen ranteensa toimivat tukena käsille. Pian mekaaniset sormet alkoivat näpytellä. Yksi toisensa jälkeen metalliset sormenpäät painoivat alas kirjoituskoneen näppäimiä muodostaakseen sanoja. Ilman mitään ylimääräisiä liikkeitä. Pohjimmiltaan ne olivat vain mekaanisia koneita. Ne olivat suorassa linjassa Amazuan ajatuksiin ja tottelivat hänen jokaista käskyään. Niin se oli aina ollut. Ja tulisi oleva jatkossakin. Ne tulisivat aina olemaan osa häntä.

Hiljaista ja hämärää huonetta valaisivat ainoastaan seinille kiinnitettäviin soihtumaisiin kullanvärisiin koristeellisiin kuppeihin laitetut pienet valokivet. Samanlainen kivi lepäsi munakuppimaisessa pöytäkoristeessa kirjoituskoneen vieressä.

http://youtu.be/1cqwJ8GrHc0

Yhtäkkiä Amazuan ajatukset keskeytyivät. Hän huomasi aistivansa jotain. Jotain huomaamatonta. Hän ei osannut sanoa. Mutta hän oli varma yhdestä asiasta. Hän ei ollut yksin. Huoneessa oli jokin muu…

Jokin muu kuin hän. Jokin muu kuin Skakdi. Tai Matoran. Jokin, jonka olemus oli täysin tunnistamaton ja vieras.

Mutta Amazua ei liikauttanut eväänsäkään kirjoituskoneen äärestä. Hän jatkoi kirjoittamista. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä että olisi huomannut sitä, mikä huoneessa kulki. Hän teki parhaansa peittääkseen sen että olisi huomannut mitään. Hänen piti vaikuttaa tietämättömältä. Mikä huoneessa sitten vaelsikaan, se sai luulla olevansa edelleen huomaamaton. Amazua vain istui. Ja naputteli.

Mutta se oli vain esitystä. Mutta jopa esittäessään hän kirjoitti sitä mitä piti. Sanasta sanaan. Hän yritti arvioida salamyhkäisen vieraansa liikkeitä. Se liikahti. Sitten se pysähtyi. Sitten se liikkui taas. Se tuntui kulkevan huoneen nurkasta nurkkaan. Ja pysähtyvän ja liikkuvan taas. Amazua teki parhaansa painaakseen sen minkä lie liikkeet mieleensä. Hän odotti sopivaa tilaisuutta.

Se liikkui.

Pian Amazua hyppäsi seisomaan tuolilta poimien jo vuosien bravuuriksi muodostuneella liikkeellä selkänsä kätköistä yhden kiväärinsä, johon oli kiinnitetty myös tähtäyslamppu. Hän osoitti sen nopeasti huoneen oven viereiseen nurkkaan johon epäili olemuksen pysähtyneen.

Ei mitään.

Nurkassa ei näkynyt mitään laatikoiden lisäksi. Amazua kirosi päänsä sisällä. Mikä tahansa häntä vaanikin, se oli saanut etulyöntiaseman. Hän oli nyt vain istuva ankka. Amazua aprikoi. Se, mikä olikin, oli muuttunut hetkessä täysin huomaamattomaksi. Mutta Amazuan tunne ei hellittänyt. Se oli yhä jossain. Jossain tässä huoneessa. Se ei ollut poistunut minnekään. Se halusi hänet. Juuri hänet…

Se vaani häntä. Hän ei voinut kuin odottaa. Oli sen vuoro tehdä siirtonsa. Hän valmistautui puolustamaan itseään. Hän kykeni vain toivomaan että ehtisi iskeä ensin. Sitten hän havahtui. Se ei enää ollut missä tahansa. Se oli hänen takanaan…

Pieni, hopeanharmaa, mustapallosilmäinen rapu seisoi kirjoituskonepöydän oikean etujalan vieressä. Sillä oli saksissaan tummanharmaa laivarotta. Piskuinen rapu alkoi järsiä sitä. Pieni laivarotta päästi viimeisen SQUEEEEEnsa kun vahvat ravunleuat alkoivat narskuttaa sen vasenta kylkeä.

Amazua laski kiväärikätensä veltosti. No just… Palkkasoturi vaihtoi kivääriproteesinsa takaisin normaaliksi kädeksi. Se siitä välikohtauksesta. Hän istui takaisin pöydän ääreen ja jatkoi kirjoittamista. Mekaaniset sormet jatkoivat näpyttämistään. Aiemmasta välikohtauksesta huolimatta kaikki sanat olivat sitä mitä pitikin.

Pieni aika kului. Pikku ravunpoikanen kipitti pöydän jalkaa ylös ja seisoi pian pöydän oikealla reunalla. Se tuijotti hieman pöydällä olevia käsiproteeseja ja härpäkettä joka sanoi NÄPY NÄPY sekä TING. Sitten se kiipesi Amazuan kyynärvarren yli ja oli palkkasoturin käsien välissä kirjoituskoneen edessä. Amazua loi katsekontaktin pieneen rapuun. Sen pyöreät, mustat, viattovat silmät katsoivat Amazuaan, syvän punaisena hehkuva visiiri katsoi pieneen rapuun.
Osasin ihan itte pieni rapu viesti katseellaan onnistuneen metsästyksen jälkeen. Sen suuaukon peittävät piskuiset leukapihdit hinkkasivat toisiaan ikään kuin putsaten ruoanjämiä.

Sitten Amazua nosti kättään tuupaten pienen Rahiotuksen alas pöydältä. Sen kivenkova kuori kopsahti lattiaan. Palkkasoturi arveli että ehkä se lähtisi lopulta matkoihinsa jos hän vain suhtautuisi siihen mitättömästi.

Mutta pienessä hetkessä pikkuinen otus oli jo kiivennyt takaisin pöydälle palkkasoturin eteen. Hän ei tehnyt muuta kuin tuuppasi sen toistamiseen alas. Mutta se kiipesi takaisin. Sama kuvio toistui vielä pari kertaa. Lopulta Amazua yritti hätistää otuksen pois hätistämällä sitä etusormellaan. Mutta pienen ravun kova saksi tarttui kiinni palkkasoturin mekaaniseen etusormeen. Amazua nosti irti päästämättömän ravun melkein kasvomaskinsa tasalle. Hän alkoi vispata mekaanisella sormellaan ees taas. Palkkasoturin kiihdytettyä sormensa vauhtia Rahi lennähti lopulta kaaressa toiseen päähän huonetta.

Amazua oli tuskin kunnolla paneuduttua takaisin kirjoitustöihin kun pieni otus oli jo taas kapuamassa pöydälle. Tällä kertaa Amazua kuitenkin tarrasi pienen otuksen selkäkuoreen. Sen pienet niveljalat alkoivat sätkiä palkkasoturin kantaessa hämmentynyttä pikkuotusta huoneen perälle. Hän avasi yhden ikkunoista tiputtaen Rahin olkaa kohauttaen alas. Amazua sulki ikkunan kävellen takaisin kirjoituskoneen ääreen. Hän ehti näpyttää ehkä muutaman lauseen ennen kuin tuttu ääni kajahti hänen korviinsa. Pienen niveljalkaisen askelten naputusääni.

Amazualle ei enää tullut yllätyksenä että piskuinen rapuörmelö seisoi jälleen lattialla hänen pöytänsä vieressä. Hän katsoi kuinka se kiipesi pöydälle. Taas. Pieni otus katsoi palkkasoturia suurilla silmillään yhtä kiintyneesti ja viattomasti kuin aiemmin. Sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä että sitä oltiin hetki sitten kovasti häätämässä matkoihinsa.

Amazua ei enää keksinyt mitään, joten hän tyytyi vain tuijottamaan Rahia visiirinsä läpi.
“Sinusta en taida kovin helpolla päästä eroon…”
Palkkasoturi kiinnitti huomionsa pienen otuksen selkäkuoren sekä saksien koostumuksellisiin yksityiskohtiin. Hän hieraisi sen selkämystä sormellaan. Se äänteli tyytyväisenä olettaen että sitä paijattiin. Vaikka lujalla materiaalilla panssaroidut sormet eivät kyenneet tuntemaan mitään, pystyi Amazua hahmottamaan sen koostumuksen olevan hyvin karhea ja tukeva. Ehkä melkeimpä… kivimäinen.

Palkkasoturin mieleen muistui aiemmin saarella köyty kamppailu hirviömäistä rapua vastaan. Sitten hänen mieleensä muistuivat myös pesä ja siinä maanneet munat. Hän tajusi kuinka oli pidellyt yhtä munista. Ja siinä munassa oli ollut halkeama…

Amazuan edessä oleskeleva pienokainen vaikutti kooltaan melko tuoreelta tapaukselta, hyvinkin sellaiselta joka olisi voinut hyvin kömpiä ulos leposijastaan vuorokauden sisällä. Ja ilmeisesti se oli vain pienellä vilkaisulla päättänyt itse kuka olisi sen kasvattaja. Mikä lie tööttirahin penikka, palkkasoturi puntaroi mielessään. Hän tarttui kertaalleen pikkuravun selkäkuoreen, muttei suinkaan viskatakseen sitä huit helkkariin, koska siitä tuskin olisi ollut hyötyä. Hän vain asetti sen pöydän seinänpuoleiselle ylätasolle valokiven viereen. Hän kenties yrittäisi päästä siitä myöhemmin eroon.
“Ole siinä, kunhan olet aloillasi…”

Amazualla ei kestänyt kauaa palata takaisin kirjoituspuuhiin. Häntä kuitenkin arvelutti. Jokaisen kirjaimen, sanan, ja lauseen myötä hän oli lähempänä yhtä tiettyä kohtaa… Mutta hän jatkoi näpyttelyä. Ja jatkoi. Tarkalleen sanasta sanaan. Kunnes hän lopulta sai yhden osan kirjoitettua loppuun…
Leirin purkutoimenpiteet suoritettiin iltaan mennessä. Lähdimme paluumatkalle tavarat ja varusteet hyvin pakattuina.

Tässä kohti Amazua lopetti kirjoittamisen. Hänen sormensa pysähtyivät niille sijoilleen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Sellaista hän ei ollut usein joutunut kokemaan. Kysymys ei ollut siitä, miten hän olisi mahdollisesti voinut valehdella tai peitellä asiaa, vaan hän ei kirjaimellisesti tiennyt. Epätietoisuus ja hämmennys purkautuivat hänen ajatuksistaan. Siitä lähtien kun hän oli joutunut saaren rantarajojen sisäpuolelle, häntä oli piinannut polttava halu. Halu päästä käymään Nimdan temppelissä vielä kerran…

Nimdan temppelin sokkelot, pari tuntia sitten

Amazua kokeili kädellään sitä paikkaa, josta hän oli herännyt. Hän muisti kuinka oli epämääräisen välikohtauksen jälkeen kaikki oli pimentynyt. Hän oli vain löytänyt itsensä makaamasta temppelin tunnelin seinää vasten.

Nimdan temppelin sokkelot, aiempi Nimdajahti

Jo valmiiksi himmentynyt soihtu luisui Amazuan sormien välistä ja tipahti maahan. Kaikki mahdollinen kellertävän lämmön hehku katosi käytävästä sen sileän tien. Jäljelle jäi vain kylmä pimeys.

Amazua seisoi selkä seinää vasten ajettuna. Hänestä tuntui avuttomalta. Hän ei voinut kuin sulkea katseensa ja odottaa mitä tuleman piti. Hän kykeni tuntemaan kaapuhahmon olemuksen läsnäolon aivan torsonsa edessä. Se ei käyttänyt minkäänlaisia voimakeinoja. Se ei painanut häntä seinää vasten. Pelkkä olennon läsnäolo kylvi Amazuassa tuntemuksia, jotka olivat aiemmin olleet vain kaikuja hänen kauan sitten kadonneista heikkouksistaan.

Amazua odotti. Hän ei ollut varma mitä. Hän kykeni vain odottamaan. Mitä tahansa kaavun alle kätkeytynyt hahmo hänelle tekisi, sen tekemiseen tuntui menevän ikuisuus.

Sitten hän tunsi jotain. Se ei ollut tuskaa. Tai edes kipua. Jotain hyvin päinvastaista. Lämmin, rauhaisa kosketus tuntui hänen poskellaan. Hän ei ollut varma oliko hänen naamionsa otettu pois, vai kykenikö hän tuntemaan sen kovan metallin läpi. Mutta se tuntui… Kaikesta huolimatta…

Amazua lopetti hetkeksi muistelunsa ja nousi hiljaa ylös kirjoituskoneen äärestä. Hän käveli huoneen vastapäätä olevan suuremman työpöydän eteen. Hän nosti pöydän keskiluukun ylös nojaamaan pöydän ylempää tasoa vasten. Sen kääntöpuolelta paljastui peili. Peili, josta katsoi takaisin tumma, kasvonsa elottomalla naamiolla peittämä hahmo.

Palkkasoturi tarttui sormillaan naamioonsa. Hän nosti sen kasvojensa edestä…

Joskus aikoja sitten peilistä olisi tuijottanut takaisin ritarikunnan sotilaan katse. Sotilaan, joka taisteli Suuren Hengen aatteiden ja uskomisen puolesta.

Mutta sitä katsetta ei enää ollut. Oli vain jotain, jonka oli paras seurata maailmaa tummuuden alta, punaisen visiirin takaa.

Amazua painoi sormillaan mustan naamion alleen peittämää olemusta.

Se sattui.

Se oli sattunut jo kauan. Joku olisi voinut väittää ettei hän edes muistaisi kuinka kauan sitä oli kestänyt, mutta Amazua muisti. Todella hyvin… Kaikki se kipu. Kaikki se tuska…

Mutta Amazua oli oppinut elämään sen kanssa. Muita vaihtoehtoja hänellä ei ollut ollut. Vaikka se oli salaa piinannut häntä alkuajoistaan asti.

Mutta, sen pienen hetken. Sen yhden pienen hetken ajan. Se kosketus. Yksi pieni kosketus. Sen pienen hetken ajan, kaikki se oli poissa. Hänestä oli tuntunut hyvältä. Paremmalta kuin aikoihin. Sillä yhdellä ainoalla hetkellä, hänestä tuntui rauhalliselta. Ja turvalliselta. Sillä hetkellä tuntui, että hän olisi voinut… pyörtyä onnellisuudesta…

Amazua selvitti ajatuksiaan ja jatkoi peiliin katsomista. ei väliä mitä hän oli tuntenut, kaikki se epämiellyttävä kipu oli jälleen hyvin todellista. Oliko se kaikki ollut vain unta… Vai kenties temppelin jossain kolkassa piileskelleen Nimdan sirun aiheuttamaa mieliharhaa. Siihen hän ei osannut vastata. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut takaisin kylmään todellisuuteen.

Ei ollut helpotusta tai onnellisuutta jonka vuoksi uneksia. Oli vain päättymätön tuska… Joku voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa, sellainen asia kuin kuolema olisi siunaus. Mutta se, joka ajatteli niin, ei tiennyt mistä puhui…

Mennyt on mennyttä. Sellaisen aatteen alla palkkasoturi kulki. Mitä menneisyydessä olikin ollut, ei ollut enää läsnä. Se oli se mikä erotti menneen ja tulevan. Mennyt tuli jättää taakse.

Siinä samassa Amazua huomasi peilissä jotain. Pieni hopeinen rapu tuijotti siihen selin olevan palkkasoturin peilikuvaa. Amazua asetti naamion takaisin kasvoilleen. Hän kääntyi takaisin pöytää päin ja käveli sen luo. Hän katsoi pientä rapua. Ja se katsoi häntä. Amazua vetäisi kiväärin selästään. Hän tähtäsi sen suoraan pieneen Rahiin…

Mutta pikkuotus vain tuijotti sitä osoittavaa asetta mielenkiinnolla. Sen piskuiset sakset alkoivat käpälöidä kiväärin piippua. Amazuan katse pikkuravussa säilyi. Se ei pelännyt vähääkään. Se oli vain utelias. Amazua laski kiväärin.
“Sinä et käsitä, eikö niin. Sinulla ei ole tietoakaan siitä, mitä pelko, tuska, tai kuolema ovat…”

Pikkuinen Rahiotus piti kiinnostuneen katseensa yhä palkkasoturin kiväärissä.

“Minä tapoin synnyttäjäsi. Mutta se ei merkitse sinulle mitään. Sinähän olet vain pieni ja tietämätön. Tietämätön siitä mitä kaikkea tällä maailmalla on tarjottavana.”
Palkkasoturin katse painui hieman alaspäin.

“Sinulla ei ole mitään annettavaa tälle maailmalle. Eikä mitään, mitä se voisi viedä sinulta…”

Palkkasoturin katse kohosi taas takaisin rapuun. Se vain tuijotti häntä takaisin. Sitten sitä alkoi pikku hiljaa nukuttaa. Se painoi pienet saksensa kehoaan vasten, vetäen silmä-antenninsa ja jalkansa kuorensa sisään. Lopulta pöydällä näytti vain makaavan eloton kivi…
Amazua olisi hyvin voinut käyttää esillä olevaa asettaan mäjäyttääkseen pikkuotuksen sisälmykset seinälankuille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän vain asetti kiväärin takaisin selkäänsä ja istuuntui jälleen pöydän ääreen. Hän kirjoitti. Sen kohdan jota hän oli koko urakan ajan ennakkoluuloillut. Hän muotoili sanomisensa mielessään tarkoin. Hänen mielensä oli keventynyt.

Syvällä päänsä sisällä palkkasoturin mielen perukoilla kuitenkin kolkutti yksi kysymys.

Nimdan temppelin tyhjä käytävä.

Kaapuun pukeutunut hahmo.

Mikä sinä olet…

KUKA sinä olet…

Pieni Onu-Matoran Gatta yritti joten kuten pitää pussikeittonsa lautasellaan etsien yläkannelta jotain paikkaa jossa nauttia muonaansa rauhassa, jota hän oli tullut ohimennen napanneeksi isohkojen örvelöiden muonapöydästä. Skakdit olivat levittäytyneet pitkin paattia viettämään omaa aikaansa. Harmi vain että siihen tuntui sisältyvän pienempien härnäämistä. Huolimatta siitä että Matoranjoukko oli heidät sieltä hiivatin saarelta noutanut. Kiittämättömät… Gattan ajatukset pysähtyivät hetkeksi yhden ohikulkevan Skakdin ehkä tahallisesti tuupattua häntä polvellaan. Matoran tuijotti tätä vilaukselta nyrpeänä, mutta hän vaikutti olevan koko Skakdijoukoille pelkkää ilmaa.

Lopulta Matoran havaitsi laivan sivukaiteen lähellä olevan penkin. Tai asian, joka oli niin lähellä penkkiä olevaa asiaa kuin kaksi laatikkoa ja pitkä lankku- kombinaatiolla pääsi. Matoran istahti hyvillä mielin lankun keskipaikkeille. Vihdoinkin…

Matoran ehti hetken yrittää tarttua metalliseen lusikkaansa ja syödä, kunnes jo yksi isoleukaisista yrmyistä tuuppasi häntä hieman sivuun istuessaan ihan hänen oikealle puolelleen. Matoranin ilme happani ja tämä ryömi hieman sivummalle. Mutta hän ei lannistunut. Hän aikoisi lopulta päästä syömään…

Toinen, Matorania sen enempää huomioivalla Skakdilla kuitenkin muuta mielessä tämän päättäessä istua vieri viereen toverinsa kanssa. Pieni Gatta ehti vain hieman ihmetellä ennen kuin kaksi sotilaskörilästä puristivat häntä kylkiensä väliin sen kummempia ihmettelemättä. Pienen hetken päästä Skakdit istuivat kylki kyljessä nauttimassa omia säilykeannoksiaan. Matoranista ei näkynyt jälkeäkään. Vaikutti siltä kuin hän olisi kadonnut pois laivalta- ehkä jopa tästä maailmasta…

Onu-Matoranin käsi kiemurteli esiin Skakdien välistä tarttuen istumalankun reunaan. Kesti hetken ennen kuin Matoran sai vedettyä itsensä esiin ja lennähtäneeksi penkiltä pois Skakdien selkämysten puolelle. Matoran haukkoi syvään henkeä. Äskeinen kokemus oli lyhytkestoisuudestaan huolimatta epämiellyttävä. Hänen ruokalautastaan ei näkynyt missään. Tosin Gattaa ei paljolti kiinnostanut palata enää etsimään sitä.

Turtunut Matoran tömisteli kettuuntuneena kansiluukun tykö. Saadakseen sen auki hänen piti kuitenkin raivata pois tieltä Skakdien levälleen jättämiä esineitä. Matoran oli tuskin ehtinyt kunnolla laskeutua alemmalle kannelle laskeutuville portaille ennen kuin joku tavaroitaan poimimaan tullut Skakdi tuli sulkeneeksi luukun astumalla sen päälle. “AU. Au. Au. Auauauau”, Matoran totesi saatuaan luukusta päähänsä ja kierien lyhyitä portaita alas.

Gatta aukaisi laivan ilmeisen vähäkäytettyyn kapyysiin johtavan puisen oven katsoen sisään. Lyan ja Paku pelasivat korttia Matorankokoluokassa ylisuuren pöydän ympärillä, joka oli selkeästi tarkoitettu Skakdimerikarjujen juopottelun ja ylensyönnin leikkikentäksi. Argo luki hieman paksunomaista kirjaopusta huoneen ovelta katsottuna pöydän vastakkaisessa päässä. Vasemman seinän puolella oli uuni sekä keittiö- ja ruokakaappeja, sekä sisäänkäynnin vastakkaisesta seinästä ilkoneva pöydäntapainen joka oli tarkoitettu ilmeisesti muuta ruoanlaittoa varten, ja jonka ääressä kasvillisuuden Matoran Tokka parhaillaan puuhaili.. Sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä oli myös pieni baarikyhäelmä. Sisälläolijat vilkaisvat Onu-Matorania nopeasti.

“Tervehdys”, Argo toivotti omalla herrasmiesmäisellä tavallaan.
“Turvapaikka”, Gatta kysyi sarkastisesti astuen sisään enempiä mutisematta. Onu-Matoran käveli pitkähkön pöydän toiseen päähän jossa muut pätkäiraatit oleskelivat. Pakulla oli hankaluuksia nostaa kortti keskellä leveää pöytää olevasta pakasta. Gatta taas huomasi olevan vaikeaa nousta tuolille joka oli suurin piirtein melkein hänen itsensä korkuinen. Gatta päästi perin väsähtäneen “LÄÄÄH”in kurottauduttuaan istuimelle ja painettuaan päänsä pöydälle.
“No mutta sitäpä vaikutetaan väsyneeltä”, Argo totesi vastapäätä istuvalle ystävälleen. Hän tarjosi kirjansa vieressä ollutta valkoista kuppia, “Maistuisiko kuppi kahvia?”
Gatta tuijotti kupissa olevaa nestettä hämmentyneenä. “Mitä tuo on? Likaista vettä?”

Jossain

“Hmm??” Ämkoo aisti jotain outoa…

Yön Timo II:n kapyysi

“Missä Nany, Kiro ja Se Valkoinen Nörtti muuten on?”
“Koli on kapteenin kanssa kommunikaatiohuoneessa, Nany varmaan nukkumassa. Kiro leikkii alakannella rämmäleineen. Mokoma meni valtaamaan koko tilan itselleen. Mitä ilmeisimmin väsää taas jotain”, Tokka vastasi Gattan kysymykseen asetellen samalla lisukkeita leivälleen.
“Muuten, mitä sille lokilleni tapahtui”, Gatta kysähti kasvillisuuden Matoranilta.
“Voi anteeksi, unohdin ruokkia sen.”
Gatta oli hetken hiljaa Tokkan kommentin jäljiltä. “Mikä sinulla muuten on siinä?”
Argo kohotti katsettaan Onu-Matorania kohti olettaneen tämän puhuvan hänelle. “Innostuin lukemaan tätä paksuleukaisten ystäviemme käsikirjaa.”
“Kuis?”
“Koska ystäviemme kriteereihin ja protokollaan perehtyminen on varmaankin hyödyllinen sopuisan kanssakäymisen kannalta.”
“No lääh, miksi meidän pitäisi vaivautua? Eiväthän hekään ole piraattien pyhään säännöstöopukseen kajoamassa…”

“Noh, kuten erään Eteläisten saarien pahvilaatikossa asuvan pummin viisautta mukaillen; opi tuntemaan vihollisesi, mutta ystäväsi sitäkin paremmin, koska koskaan ei voi tietää kuka myy vanhentuneita pumpuleita vai miten se meni…” Tokka saneli voideltuaan leivälleen hieman jotain mikä näytti hillolta.
“Onkohan meillä muuten sitä enää?” Paku astui keskusteluun hävittyään pelin. Taas.
“Mitä?”Ardo vastasi.
“Sitä säännöstökirjaa.”
“Ah. Se taisi jäädä jonnekin entisen laivamme ruumaan.”
“Ai siihenkö joka meni päreiksi”, Paku kysähti.
“Juu, ilmeisesti. Tai sitten se oli teidän kahden polttamien kirjojen joukossa”, Argo viittasi Pakuun ja Gattaan.

“Ai häh?”
“Muistatteko? Se kerta kun eksyimme sinne jäätikölle.”
“Ai joo… Se tapaus kun lumimies adoptoi sinut”, Lyan totesi Gattan suuntaan.
“No minkäs teet, satun vain olemaan niin hellyyttävä. Ja se taisi olla tundrakarhu”, Onu-Matoran vastasi, “sitä paitsi, sen pesän ravintopolitiikka pelasi esimerkillisesti.”
“Kai muistat että se oli raakaa limaista kalaa?”
“No ei siinä tilanteessa ole paljon varaa ryhtyä nirsoksi.”

Matoranit hiljenivät hetkeksi kuuntelemaan kuinka seinän takaa alkoi kuulua möreää naurua ja epämääräistä örvellystä. Hetken Matoranit pelkäsivät että Skakdit aikoisivat vallata koko aluksen perseilymenoihinsa kyökkiä myöden. Joukko huokaisi helpotuksesta kuultuaan Skakdien menevän toiseen huoneeseen.

Hiljaisuus kuitenkin pysyi laivan kapyysissa. Voileipänsä valmiiksi saanut Tokka raahasi pienen penkin Skakdien kokoluokan tuolin viereen, joka siaitsi Argon ja Gattan puolella pöydän päätä, josta oli huomattava apu tuolille nousemisessa. Argo jatkoi lukemisiaan. Tokka alkoi narskuttaa leipiään sekä hörppiä Mota-marjamehuaan. Paku pälyili ympärilleen Lyanin kootessa kortteja takaisin pakkaan. Gatta vain naputteli kulunutta tummanruskeaa pöytää. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tuntuivat vain istuskelevan ja mietiskelevän omiaan…

“…muistatteko kun kaikki oli elämyksellistä ja kivaa?” Gatta tuntui suorastaan pukevan koko porukan ajatukset sanoiksi. Koko konkkaronkan ilme täyttyi pienestä alakuloisuudesta ja haikeudesta.
“Juu…”, Lyan totesi nielaistuaan haukkaamansa leivänpalan.
“Ne ajat, jolloin uljas joukkiomme seilasi meren virtausten tanssiessa nauttien merten soturien elämän hedelmistä”, Argo lausui rauhaillisella, tunnelmallisella äänellään.
“Niin”, Tokka totesi, “merirosvon elämäntapa joka oli täynnä seikkailua ja vapauden riemua. Vailla huolia…”
“Juu. Sitä seikkailua aavojen merivesien aaltojen päillä huutamassa henkemme edestä…”
“No äläpäs nyt”, Argo toputti Gattan puheita, “Vaara kuuluu seikkailuun. Me kaikki tiesimme sen kun ensimmäisen kerran lausuimme Pyhän Piraattien Valan ensimmäisen lauseen.”
“Ja kun on PPV:n kerran lausunut, paluuta ei ole…”, Lyan lausui humoristisen kryptisesti. Yleisen hepposuuden nimissä muut Matoranit hymähtelivät.

Kapyysin ovi pamahti auki. Muiden piraattien Nany- nimellä tuntema Ga-Matoran seisoi sisäänkäynnillä nyrpeänä. Vaikka Kanohi Kaukaun rakenteeseen kuului silmien kohdalla eräänlainen visiiri, pystyi ulkopuolinen erottamaan jotenkuten Matoranin kirkkaankeltaisten silmien alla näkyvät väsymyksen rypyt.

Nany asteli sisään huoneeseen pamauttaen oven kiinni samalla voimalla kuin oli sen avannutkin. Huoneen muiden Matoranien ilmeet olivat vääntyneet perinteistyneeseen “Ohhoh Nany on vihainen eipä pidä ärsyttää tai saa vitsen sinne minne missä miehisyys lopullisesti mitoitetaan”- ilmeeseen.
“…olenko koskaan maininnut että halveksin Skakdeja”, Ga-Matoran kysyi juuri uniltaan herätetyn sarkastisesti.
“Sanos muuta”, Paku tokaisi lohdutuksellisesti.
“Muutama pahimman laatuinen tapaus tuli yks kaks melkoisissa lärveissä nukkumatiloihin. Tuskin kesti minuuttiakaan ennen kuin kauhea perseily alkoi.”

Gatta ja Paku hihittelivät hieman. Oli hieman huvittavaa kun Nanyn oman tapaisella neitomaisella äänellä lausuttiin niinkin mukahauska sana kuin “perseily”.
“Pystyin tuntemaan kuinka ne katselivat minua nukkuessani ja hihittelivät.”
“MMMITÄ!?” Lyan tuohtui välittömästi noustaen oikean kinttunsa pöydälle, puiden nyrkkiään. “Ne niljakkaat irvileuvat! Kuka voisi olla noin sovinistinen!?”
Le-Matoran ei normaaliin tapaansa tuntunut hoksaavan että jokikiset huoneessa olevat kasvot katsoivat häntä epäuskoisina…

Nany käveli pöydän ovelta katsottuna oikealle puolelle, jossa Lyan ja Argo istuivat. Hän istui Äänen Matoranin viereen.
“Saisiko olla hörppy kahvia?”
Nany nielaisi Argon tarjoaman kahvikupin sisällön yhdellä siemauksella. Nanyn kurkku oli tunnettuun tapaan kuin viemäri konsanaan.
Ga-Matoran teki äännähdyksen joka oli samanlainen kuin kellä tahansa joka oli juuri nauttinut mieleisen juoma-annoksen lausuen kiitoksen sanat Argolle vaikuttaen jo virkeämmältä.
“No, mistä te puhuitte?”
“Vapauden päättyväisyydestä ja kadotetuista unelmista” Gatta vastasi.
“Jahas.”

Matoranjoukkio kertasi Nanylle aiemmin käymänsä pienen keskustelun. Ga-Matoran ei pitänyt niinkään merkittävänä osana sitä että Paku oli olettanut Lyanin huijanneen korttipelissä, ja kuinka Lyan katsoi sen loukkaavan kunniaansa. Hyvin kaksimielistä ja sovinistista naistenkaatokunniaansa.

“Mutta tosiaan”, Tokka totesi, “merirosvojen elämänfilosofia nojaa vapauteen ja elämään vailla vastuuta. Tämä ei oikeen… tunnu sellaiselta.”
“Juu, noiden leukaperien kuskaaminen tuntuu vievän mehut koko hommasta”, Gatta totesi.
“Saa nähdä mihin tämä homma ylipäätään on menossa. Kapteeni kun lienee melkeimpä vakituisesti niiden yrmyjen palkkalistoilla”, Nany teorioi.

Tokka läpsäisi Gattan uhkaavasti lähestyvän herkkuja havittelevan käden pois leipiensä läheltä.

“Tässähän meinaa tuntea itsensä häkkilinnuksi”, Lyan totesi.
“Saatamme joutua varautumaan siihen että tulemme olemaan arvoisten liiketovereidemme kanssa vielä paljon tekemisissä”, Argon masentavat faktat saivat muut vaimeiksi.

“Tosi tympeää”, Gatta puhisi, “Itse kun liityin näihin porukoihin puhtaasta seikkailun ja vapauden halusta…”
“Niinhän me kaikki?” Nany totesi kysyväisesti.
Muu Matoranjoukkio joko totesi jotain myönnytyksellistä tai nyökkäili.
“Merirosvous on uusi alku. Kun sille tielle joutuu, voi laskea entisten velvollisuuksien ja elämän murheiden taakat harteiltaan”, Argo totesi.
“Täydellinen elämänmuutos”, Lyan tokaisi Argon perään.
“Aika hyvin tiivistetty”, Gatta sanoi.
“Aika paljon sanottu sinulta”, Nany tokaisi.

Ga- ja Onu-Matoran ilmeilivät hetken toisilleen kuin vakavamielinen isosisko ja holtiton pikkuveli.

“Emme ilmeisesti voisi vain ottaa hatkoja”, Paku kysyi epävarmasti.
“Emme”, Argo vastasi hieman vakavamielisesti. “Merirosvojen säännöstö velvoittaa meitä seuraamaan kapteeniamme. Jos tahtoo vapautua kapteeninsa käskyvallan alaisuudesta, täytyy kohdata kapteenin mahdollinen vastarinta.”
Muut Matoranpiraatit olivat tottuneet siihen että Argo oli aina ensimmäisenä varmistamassa että joukossa noudatettaisiin merirosvojen pyhiä valoja. Jokunen tosin saattoi miettiä, oltiinko täysin vastaavanlainen juttutokio käyty joskus aiemminkin.

“…tiedättekö, ehkä tämä ei ole niin paha juttu.”
Gattan mukapirteä kommentti sai muut katsomaan Onu-Matorania hieman kummaksuen.
“No kun, meillä on kenties badassein kapteeni ikinä? Nokun, miettikää nyt kuinka se peijooni nitisti kokonaisen joukon Toia ja sen yhden körilään.”
“Älkääkä unohtako jättikivirapua”, Paku tunsi velvollisuudekseen huomauttaa.
“Kuinkahan kauan saamme kuulla tuosta”, Nany teorioi.

“Kieltämättä perin vaikuttavaa”, Tokka totesi, “Ei epäilystäkään että hän on tunnettu palkkatappaja.”
“Hillitsehän termistösi, ystävä hyvä”, Argo tokaisi, “Huolimatta rajusta ulkonäöstään kapteenimme ei vaikuta järin brutaalilta.”
“Mites niin?”
“Palkkamurhaaja ja palkkasotilas ovat kaksi eri asiaa”, Lyan totesi.

…

“Tuota noin, onko kenties kukaan muu miettinyt että kapteenin aiempi tempaus oli jollain tapaa outo?”
“Nnno kieltämättä”, Tokka vastasi.
“Eikös lekuri ole sen kanssa juuri nyt rupattelemassa tuolla”, Gatta kysyi.
“En usko että se varsinaista ‘jutustelua’ on. Varmaan joitain matkantekolätinöitä”, Lyan vastasi.

“No kuiteskin, voisikohan se saada kapusta jotain irti?”
“Niinkuin mitä”, Nany kysyi epäilevänä.
“Nokunsiis sehän se niinkun on se porukan älykkö. Joten kai kapu huomaisi siinä jonkin tyypin jolle vähän kertoa salaisia juttuja.”
“…empä usko. Kapteeni kun vaikuttaa aika lailla siltä että se avautuisi vähintään kiville”, Tokka huomautti.
“No kunhan sanoin…”
“Ehkä pikku ystävällämme on oikea ajatus”, Argo kommentoi. Gattaa hieman harmitti muistutus siitä että Onu-Matoranille hieman yleisen ruumiinrakenteen tähden hän oli ehkä vähän muita lyhyempi. Sillain piirun verran.

Kohtaus näytti täyttävän kaikki epäuskottavan sattuman tai laiskan tarinankirjoittamisen piirteet kun Koli astui kapyysin ovesta sisään. Ko-Matoran yllättyi hieman siitä kuinka koko muu konkkaronkka oli kokoontunut tähän huoneeseen. Hän ihmetteli hieman kuinka kaikki tuijottivat häntä kuin odottaen hänen sanovan jotain.

“…no?” Gatta kysyi.
“…mitä?”
“Mitä se sanoi?”
“Kuka?”
“No kapteeni, älypää!”
“…ei mitään erikoista. Arvoimme matkan kestoa mahdollisten ennustettujen tuulennopeuksien suhteella laivan massaan ja purjei-”
“Leikkaa pois tuo biosonninsanta”, Gatta sanoi turhautuneena, “sanoiko se mitään siitä metsäseikkailustaan?”

“Tehän siellä mukana olitte?”
“No ei kun siitä kun se siellä paluumatkalla lähti sinne omille teilleen.”
“…ei.”
“Kysyitkö”, Lyan tunkeutui Gattan ja Kolin vuoropuheluun.
“No en. Ei ole tapaistani udella muiden henkilökohtaisia asioita”, Ko-Matoran totesi alkaen vuorostaan kävellä pöydän toiselle puolelle. “Mistä tämä yhtäkkinen minulle tuntemattomasta kontekstista kumpuava kysymys?”
Koli istuuntui Nanyn ja Lyanin väliin.
“Nuo teorioivat kovasti mikä kapteenimme on miehiään”, Nany totesi.

“Onko sinulla jotain teoriaa”, Tokka uteli pöydän uusimmalta tulokkaalta.
“…ei”, Koli totesi.
“Eikö asia arveluta sinua kenties yhtään”, Lyan kysyi.
“Nno ei sinänsä.”
“Miten niin ‘ei sinänsä”, Gatta tivasi.
“No kun hänhän se kapteeni joka tapauksessa nyt on. Eihän hänen taustansa tai muukaan asiaan oikein vaikuta?”
“Mutta onko sinulla… epäilyksiä”, Paku tarkensi.
“No ehkä, mutta en minä anna sellaisen häiritä?”

“Sinähän hänen kanssaan olet ollut kiinteimmin tekemisissä, millaiselta tyypiltä hän vaikuttaa?”, Tokka kysyi.
“Erittäin esimerkilliseltä ja järkevältä henkilöltä”, Koli vastasi osaamatta tarkemmin kuvailla.
“Esimerkillinen ja järkevä tyyppi joka ryntäilee mailla ja mannuilla kesken reissun?”, Gatta tokaisi. Koli ei oikein osannut vastata. “Uskoisin kyllä että hänellä oli syynsä.”
“…ehkä sille iski ripuli?”
“…Gatta!” Nany tuhahti.
“No mistä sitä tietää!?”

“Noh noh, tuollainen on aika rumaa.”
“…kiitos, Paku”, Nany huokaisi.
“Sillä saattoi hyvin olla tulossa yrjöt.”
“…te olette ihan sairaita”, Nany totesi. Ga-Matoran laskeutui tuolilta suunnaten suunnaten kohti huoneen nurkkaa jossa oli kaikki ruoanlaittohommelit.

“Toisaalta, mistä sitä tietää mitä kapteenin haarniskan alla piilee”, Lyan huomautti.
“Nniii”, Gatta alkoi visioida. “Ehkä se on joku pinkki humanoidi joka aikoo syödä meiltä aivot.”
“No sinulla ei siis olisi hätää”, Nany huudahti ruokakomerolta.
“Hei, Argo, sinähän olet syvällinen tyyppi”, Paku viittasi Äänen Matoraniin joka oli palannut kirjan pariin, “Onko sinulla mitään ajatusta?”

“Kadotettu sielu, joka pitää kaiken tuskansa kylmän metallihaarniskan sisällä. Julma elämä on koetellut häntä kovin ja hän on kääntänyt selkänsä kaikille eikä halua elämäänsä yhtäkään johon kiintyä liikaa, koska pelkää uusia menetykisä…” Argo lausui jälleen tunnelmallisesti. Hän huomasi irrotettuaan katseensa opuksesta että pöytäväki tuijotti häntä ihmettyneenä.
“…luulisin.”

Muiden huomio siirtyi Lyaniin, joka näytti harvinaisen mietteliäältä.
“Nno mitä?” Paku kysyi Le-Matoranilta.
“Ei mitään, minulla on vain… aika hölmö aavistus.”
“No sano nyt”, Gatta sanoi, “tässä jutussa melko lailla kaikki arvaukset on tervetulleita.”
“Nnnoh, entä jos…”

Lyanin teorian jälkeen kapyysin tilat täytti Matoranien railakas huutonauru.

Nauru loppui kun kapyysin ulkopuolelta kuului hiljaisuutta vaativaa Skakdin örventelyä ja skrarraria. Hetken aikaa huoneessa vallitsi jälleen jämäkkä hiljaisuus.

“…ehkä se on robotti?”, Gatta rikkoi hiljaisuuden.
“Tuota täytynee kysyä Kirolta”, Koli totesi. “Missähän hän muuten on?”
“Tuolla alakannella. Olisi kai pitänyt pyytää hänetkin juttutuokioon mukaan”, Tokka vastasi.

Pian kuitenkin kapyysin alapuolelta kuului TUTUMin tapainen räjähdysääni. Pienen hetken koko laiva tuntui vähän tärisevän.

“…ehkä kannattaisi mennä katsomaan.”
“Joo…”
Koli ja Paku ryntäsivät vikkelään ulos huoneesta alakannelle vieville portaille.
Muut Matoranit ryhtyivät työstämään itselleen välipalaa.

Bio-Klaani, keskusaula

Maken huone

Tuntematon saari, yli viisitoista vuotta sitten

Syrjäinen metsänkolkka

Kahvio

Syvällä metsässä, yli viisitoista vuotta sitten

Kahvio

Tuntematon saari, yli neljätoista vuotta sitten

Kahvio

Toinen tuntematon saari, metsä, yli neljätoista vuotta sitten

Kahvio

Klaanin käytävät

Merenlahti, Bio-Klaanin saaren pohjoisosat

Nazorakien Pohjoissataman telakka, aamu

Tuntematon sijainti, yli tuhat vuotta sitten

Nykyhetki

Bio-Klaanin saaren pohjoinen merialue

Nazora-pesien käytävät

Viidakkosaari (hei, hei kaverit, keksin sille hyvän nim- ai, joko sieltä lähdettiin? no, hällä väliä…)

Nimdan temppelin sokkelot, pari tuntia sitten

Nimdan temppelin sokkelot, aiempi Nimdajahti

Jossain

Yön Timo II:n kapyysi

Bio-Klaanin yhteinen tarina