Kristallikivi kimalteli punkallaan istuvan Kepen kämmenellä. Tiedemies katseli sen labyrinttimaista, läpikuultavaa rakennetta – halkeamat muodostivat murikan pintaan kuin huurteisen mosaiikin, joka haaleassa valossa toi Kepen mieleen vaelluksen Vuoren sisuksissa pari talvea taaksepäin. Kuinka yksinkertaista sekin aika oli ollut.
“Pitäisikö tämän sanoa minulle jotain?” toa kysyi.
“Mene ja tiedä”, Guardian vastasi niskaansa hieroen. “Takavarikoin sen muuan… no, takavarikoin sen. En tiedä selakhikristalleista paljoa, mutta näyttää aika paljon sellaiselta. Älä räjäytä sitä naamallesi.”
“N-niin”, Kepe mutisi. “Voin kyllä vilkaista tätä, kunhan… ehdin vähän siivoilla.”
Skakdi nyökkäsi ja vilkuili huonetta. Oli melko ilmiselvää, että toa ei ollut viettänyt siellä aikaa vuosiin.
“Ei kiirettä. Kunhan selvität asian.”
“Jos- jos tässä on elementaalienergiaa, minulla on kyllä pari anturia jotka löytävät sellaisen lähes satavarmasti.”
“Miten sinulla on muuten mennyt?” admin mutisi. Kepe tiesi, että skakdi oli tarkoittanut sen tuttavalliseksi… mutta juuri nyt se kuulosti vain huolehtivalta. “Et ole juuri liikkunut julkisilla paikoilla.”
“Tavallaan.”
Tauko sanoissa oli minuutin pidempi kuin Kepe halusi sen olevan. Toa sormeili kristallia käsissään hetken aikaa kunnes muisti valitettavan todennäköisen räjähdysmahdollisuuden ja tökkäsikin kiven yöpöydälleen.
“On ollut vähän… muuta mietittävää.”
Olikohan Guardian kuullut siitä, kun hän oli… lähtenyt kysymään Iggystä? Jos oli, admin oli liian kohtelias ottamaan asiaa puheeksi. Oikeastaan mitä varmimmin tämä oli jo kuullut siitä, eikä Kepe tiennyt mitä ajatella.
Kyllä hän luotti Klaanin johtoon tarpeeksi puhuakseen asiasta. Hän ei vain luottanut tarpeeksi, että osaisi saada sanansa kuulostamaan joltain muulta kuin hullun horinoilta.
Skakdi tuntui ymmärtävän hiljaisena. Hän tarttui ovenkahvaan ja oli selvästi jo tekemässä lähtöä, kunnes pysähtyi ja nosti yksinäisen etusormen pystyyn.
“Niin, toinen asia”, admin sanoi. “Pääreaktori.”
“Öh, joo?”
“Kuinka vakaa se on? Onko olemassa riskiä, että torakat voisivat räjäyttää sen?”
Kysymys kylmäsi Kepeä, mutta hän pudisti päätään. “Ei, se ei tunnu kovin todennäköiseltä… laitteisto on niin herkkää että menisi rikki ennen ylikuumenemista. Voin kyllä tehdä vähän turvatestejä jos sopii. Vaikka heti.”
“Riittää minulle”, skakdi sanoi hymyillen. “Mutta ylintä johtajaasi kanavoiden on silti pakko sanoa… mene nukkumaan.”
Kepe nyökkäsi poissaolevana. Uneksiminen. Mistä hän tiesi ettei tehnyt sitä nytkin.
Huone oli Guardianin poistuttua kylmä ja etäinen. Kepe ei viitsinyt kutsua sitä kodikseen – eihän se ollut sellainen ollut aikoihin.
Nyt
Tuoksi yöksi Kepe oli päättänyt vetäytyä pajaansa.
Paja ei vieläkään ollut se sama tuttu ja turvallinen, jota se oli aiemmin ollut. Se oli tyhjempi, monin tavoin valjumpi… kuolleempi?
Hän onnistui vain vaivoin nukahtamaan punkkaansa kakkoshuoneessa. Ja kun aamu koitti, oli hän yhä läpiväsynyt.
Ennen kuin hän lähtisi etsimään Nui-Koron väkeä totuuden Profeetasta perässä, Kepe päätti siivota pajaansa hiukan. Sen verran, että sai käsitystä siitä, mitä kaikkea hänellä yhä olikaan tallella tavaroistaan. Hän löysi paljon keskeneräisiä projekteja, jotka olivat jostain syystä tai toisesta unohtuneet johonkin laatikkoon tai nurkkaan… monia sellaisia, joita hän ei enää edes muistanut tehneensä. Ja joitakin todellisia helmiä ja ylpeydenaiheita, ne saisivat nyt aivan oman hyllynsä. Hyllyn jonka voisi asentaa vaikka…
… siihen, missä suuren varaston ovi oli ollut…? Jos ovea ei koskaan ollut, miksi sen paikalla oli tyhjä seinä, miksei siihen oltu asennettu hyllykköä kuten kaikkialle muualle…?
Ovelta kuului koputus.
Kepe havahtui ajatuksistaan. Kuka vieras olikaan, oli hänen ajoituksensa hyvä. Tai hyvä ei ehkä ollut sana, jota hän etsi, sillä tällä hetkellä hän olisi mielellään ollut yksin. Siitä huolimatta ja velvollisuudentunnostaan hän päätti vastaanottaa tulijan. Pajan ovi oli harvoin lukossa, eikä oikeastaan nytkään, mutta Kepe tahtoi osoittaa tälle entisenlaista vieraanvaraisuutta.
Kun tiedemies avasi oven, hän odotti – pelkäsi – joutuvansa taas kasvokkain pienen, luonnotonta valkeaa naamiota kantavan kummituksen kanssa. Sen sijaan, tosi kummallisena helpotuksena, hänen edessään seisoi todella oudosti pukeutunut olento. Kepen katse skannasi tulijan päästä varpaisiin, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Ovensuussa seisoi hattuun, volitakiin, takkiin, raitahameeseen ja rautakalosseihin sonnustautunut olio. Tämä oli melkein saman kokoinen kuin Kepe.
“Öh… Herra Kele, otaksun?”
Pikaisella silmäyksellä tämä olisi varmasti sulautunut mihin tahansa väkijoukkoon, mutta yksin autiolla käytävällä seistessään tämän olemus herätti paljon kysymyksiä. Hattu (sisätiloissa?) oli vähän tarpeettoman syvällä päässä, ja volitak nostatti omituisen mielikuvan jonkinlaisesta kuminaamarista, mitä ne sitten olivatkaan. Kepe koetti oikaista kiikarisilmänsä objektiivia varmistaakseen etteivät sen säädöt olleet pielessä. Hän päätyi kuitenkin vain haparoimaan tyhjää, sillä hän ei ollut vieläkään koonnut uutta.
“Öö, Kepe, juu, kyllä. Omassa persoonassaan.”
“En kai häiritse?”
“…Et toki. Olin vain… siivoamassa paikkoja. Kuka olet?”
“Öhm”, muukalainen kuulosti miettivän hetken. “Voitte sanoa minua Jäätutkijaksi. Kuulin että olette tiedemies. Olen… itsekin. Ja tuota. Kuulin myös, että yksi Klaanin admineista olisi antanut teille elementaalikiven tutkittavaksi?”
Tiedemiehuus saattoi selittää tulijan omalaatuista olemusta, sen hän oli kokemuksestaan tieteilijöiden kanssa todennut useasti. Mutta millä saarella ja missä sakarassa oli joku, joka tutki jään elementtiä ammatiksi asti? Useimmat tämän maailman keksijät ja tiedemiehet koettivat rakentaa vain yhä pienempiä ja pienempiä transistoreja ja höyrymoottoreita, tai opiskella flooraa ja faunaa, mutta lopulta yllättävän harva kajosi Toien mystisiin, itsestäänselvyyksinä pidettyihin voimiin tieteen keinoin. Kepen omiin Kanohi-laitteistoihinkin moni kollega suhtautui tietyllä nyrpeydellä, kuin Kanohi olisi ollut heidän yläpuolellaan, pyhä.
“Tuota, voit sinutella, jos saan tehdä samoin.”
Kiveen Kepe ei ollut ehtinyt vielä tarkemmin tutustua, lukuunottamatta sitä, mitä hän oli saanut G:ltä kuulla. Se oli kuulemma vaarallinen, ja varmasti tietyissä käsissä olikin. Mutta minkälaiset kädet tällä tyypillä oli?
Nekin oli peitetty nahkahanskoilla.
“Ja…joo. Ehkä antoikin. Mitä tahdot siitä?”
“Haluaisin itsekin mahdollisesti osallistua tutkimuksiin. Olisin itse tarjoutunut tutkimaan sitä, mutta herra admin oli ehtinyt tuoda sen jo sinulle”, Jäätutkija vakuutti. Kepe pisti merkille sen, että tällä tiedemiehellä oli pehmeä ääni, josta oli hankala määrittää sukupuolta. Hänellä oli voimakas aksentti, joka muistutti ajoittain rahisevia sähähdyksiä.
Kepe puri huultaan. “Miten voin luottaa sinuun? Se on vaarallinen kapistus.”
Varmasti tämä henkilö, kuka olikaan, nautti Klaanin jonkintasoista luottamusta, kun sai kulkea pääasiassa huoltotiloista ja varastoista koostuvassa kerroksessakin omin nokkineen.
Volitakin pinnassa ei näkynyt matoranin tai toan kasvoille ominaisia ilmeitä, mutta muukalaisen asennon vaihtamisesta ja hengityksestä saattoi huomata Jäätutkijan tuskastuneen. Hän oli hetken hiljaa.
“E-en voi osoittaa luotettavuuttani, kyllä. Mutta uskon, että kivi on sellaisenaan vaaraton. Olisin vain halunnut mukaan tutkimuksiin. Asialla on… minulle arvoa. Mutta jos se ei sinulle käy, niin jätän sen sinun vastuulle.”
Jäätutkijan hame heilahti, kun tämä kääntyi lähteäkseen. “H-hyvää häivänjatkoa…”
Kepen uteliaisuus petti hänet.
“Hei…odota. Voit ehkä auttaa kiven kanssa, mutta vastapalveluksena toivon vastauksia.”
Jäätutkija kääntyi katsomaan takaisin matatukasvoiseen toaan. “Vastauksia mistä?”
“Itsestäsi, lähinnä. Myös siitä kivestä, koska tiedät siitä enemmän kuin kerrot.” Olenko muka noin huono valehtelija…?
Jäätutkija mietti hetken. Sitten Kepe kuuli huokauksen volitakin sisästä. “Hyvä on. Mutta tutkitaan ensin se kivi…”
Kepe kaivoi lipaston laatikkoa. Se oli yksi niistä, joita hän oli viimeksi tonkinut ennen… pudotusta. Sieltä löytyi kuin löytyikin se mitä hän etsi, lämpökameran virtapiuha. Itse lämpökamera oli suuri ja vanha kapistus, joskus kauan sitten Ko-Metrussa rakennusten lämpövuotojen havaitsemista varten valmistettu. Takuuaika oli varmasti mennyt jo umpeen. Kyseessä ei ollut tieteellisin instrumentti markkinoilla, mutta muuta Kepellä ei ollut nyt käsillä.
“Hm. Miten tuo toimii?” Jäätutkija kysyi.
Kysymys yllätti Kepen. Jäätutkijassa oli jotain todella kummallista, sillä tämä ei vaikuttanut tuntevan näinkään tavanomaista laitetta.
“Se näyttää tällä ruudulla kuvatun kohteen pintalämpötilan, öö, xiaksi heat mapina, mikä lämpökartta tai kuva se täkäläisittäin onkaan. Lämpimämmät alueet ovat kellertäviä ja vaaleita, kylmät taas sinertäviä.”
Jäätutkija oli hiljaa. Mietin lähinnä, mistä napista se lähtee päälle, mutta okei…
Kepe suuntasi kameran kiven suuntaan. Sen taustalla olivat suurinpiirtein huoneenlämpöiset seinä ja pöytä, molemmat ehkä ihan hitusen kylmemmät. Kivi ei kuvassa kuitenkaan näkynyt. Kepe kampesi laitteen herkkyyttä eteenpäin, mutta yhtäkään poikkeamaa taustasta ei erottunut. Ja vielä. Ei vieläkään. Sitten säätimen asteikko loppui kesken.
Jäätutkija kumartui Kepen viereen. “Ooh. Mielenkiintoista.”
Kepe hieroi leukaansa katsellessaan laitteen näyttämää kuvaa. “Guartsu oletti kiven olevan selakhialaista kristalliteknologiaa. En väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa. Same ehkä osaisi kertoa enemmän aiheesta. Olen ainakin kuullut että kaikki elementtikivet ovat louhittu muinoin Kristallisaarten kallioperästä. Sieltä kai tämäkin.”
Jäätutkija nojasi pöydän reunaan. “Minäkään en tiedä mitään, mistä se on lähtöisin. Mutta… miten se toimii? Tiedän, että sen sisälle on varastoitunut jään elementtiä energiana. Loisikohan energia jonkinlaisen lämmön peittävän auran?”
“Eli tämän kiven puhdas elementaalienergia ei siis näy kamerassa kylmänä mustana läikkänä, vaan…puhtaana olemattomuutena. Kuin se olisi lämpösäteilylle olematon, ja siksi näkymätön. Huh, aika hurjaa. Näen siihen perustuvassa teknologiassa kyllä suurta potentiaalia.”
Kepe kuuli Jäätutkijan naamion alta hymähdystä muistuttavan äännähdyksen. “Niin, todellakin…”
Hameeseen pukeutunut tiedemies käveli toiselle pöydälle asetetun kristallin luo. Hetken Kepe oli näkevinään lämmöstä kertovia värejä, mutta samassa ne katosivat. Jäätutkija katsoi hetken elementtikiveä naamionsa suuosan pintaa raapien. Sitten hän astui hieman kauemmas ja ojensi toisen kätensä sivulleen.
Kepe katsoi laitteen kuvaa. Hän näki vilauksen värillisistä sormenpäistä. Olennon ruumiinlämpö näytti aika matalalta. Lähes samalta kuin huoneen lämpö.
“Auran säde näyttäisi olevan noin 1,3 metriä.”
Hattupää nyökkäsi. Hän poimi kiven ohuilla sormillaan ja rupesi pyörittelemään sitä nahkakäsineillään.
“Olisiko sinulla muita mahdollisia laitteita, jolla tästä saisi jotain irti?”
“Tällä varoitusajalla en ehdi hankkia parempaa kalustoa. Minulla oli muutama laite, mutta ne eivät ole tällä hetkellä…käyttökunnossa.”
Kepe vilkaisi sitä kohtaa seinässä, jossa Verstaan syvempien syöverien ovi oli ollut. Mitä oli tapahtunut kaikelle tavaralle, jota siellä oli ollut? Hän muisti selvästi vieneensä sinne joitain laitteitaan, mutta nyt niistä ei ollut jälkeäkään. Oliko hän hukannut ne?
Kepe kääntyi takaisin katsomaan vierastaan. Hän havahtui ajatuksistaan, kun huomasi miten Jäätutkija häntä katsoi. Hän näytti raapivan ihoaan plastroninsa alta, tuijottaen Kepeä mietteliään näköisesti kylki häntä päin. Lopulta Jäätutkija uskalsi esittää mietteensä ääneen:
“Tuota noin. Suhuin moderaattori… öhm, Sl- eikun. Kla- öh, LADIKSEN kanssa”, muukalainen aloitti varoen.
“ja hän mainitsi, että olit ollut hänen kanssaan vähän aikaa sitten Lehu-metsässä?”
“Joo, meillä oli siellä eräänlainen…seikkailu. Kuinka niin?” Kepe kysyi taitellessaan lämpökameran jalustaa kasaan.’
Jäätutkija vaikutti taas miettivän hetken sanojaan.
“No… minullakin oli eräs seikkailu siellä säin. Mietin, että olisitko sattunut huomaamaan siellä jotain… outoa?”
“… Outoa? Millä tavalla outoa?”
Kysymys sai hametutkijan hetken hiljaiseksi.
“… selottavalla tavalla outoa. Jotain… vaarallista?”
Kepe alkoi hahmottaa mitä vieras ajoi takaa. Mutta miten tämä saattoi tietää niistä?
“Puhutko nyt… väärään suuntaan lyövistä salamoista?”
“E- en tiedä. Mutta kuulostaa hyvin mahdolliselta.”
Kepe katsoi Jäätutkijaa, valkoisten kasvojen kalvetessa entisestään.
“… Eli tiedät jotain niistä sinikätisistä hirvityksistä. Kerropa nyt, kuka oikeastaan olet.”
Jäätutkija katsoi ensin Kepeä, sitten epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän työnsi hansikoidun kätensä takkinsa povitaskuun, vetäen sieltä esiin taitellun paperin. Käsi ojensi sen toalle.
“Sinun ehkä kannattaa lukea tämä ensin…”
Kepe nappasi paperin. Hän taitteli sen auki ja aloitti lukemaan. Mitä pidemmäs hän ehti, sitä kurtumpaan hänen kulmansa kävi. Aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa tekstiä.
“Oletko sinä…”
Kepen lause jäi kesken epäluulosta. Hän nosti katseensa taas hopeiseen volitakiin. Jäätutkija huokaisi syvään ja nosti kätensä takaraivolleen. Toatiedemies seurasi, kuinka naamioon kiinnitetty remmi aukesi ja naamio laskeutui oudon vastausten etsijän kasvoilta remmien varaan.
“… nazorak?”
Kepe poimi leukansa lattialta. “Täytyy sanoa, että tämä tuli vähän puskista.”
Hän kääntyi taas paperin puoleen. “Mutta jos adminit luottavat sinuun, täytyy minunkin. Ja lisäksi…olet meille arvokas tietolähde ja…tutkimuskohde.”
“Hmm, niimsä kai. Ja jos nyt kunnolla esittäydyn, niin olen Jäätutkija 273. Imleriumista karannut tiedemies ja tämän elementaalikiven omistaja.”
“Tämä itse asiassa selittää sinusta aika monta asiaa, niin olemuksestasi kuin tiedoistasikin… Kulttuurishokki saavuttuasi tänne oli varmasti valtava.”
“Olihan se kieltämättä. Joudun käyttämään tätä valeasua, koska en usko että raikalliset katsoisivat minua hyvällä. Minulla on nyt oma huone linnakkeessa ja annan tietoja Klaanille suojelua vastaan.”
“Tietävätkö entiset esimiehesi sinun loikanneen?”
“Eivät. Tai… ainakin toivon niin. Lavastin kuolemani.”
“Toivottavasti onnistuneesti.”
Jotta toa ymmärtäisi kaiken, nazorak päätti istuutua ja kertoa tarinansa vielä kerran läpi. Hän osasi sen jo miltein ulkoa.
“… ja Figa auttoi minut adminien nuheille, jotka ottivat minut lojulta tänne. Sen nituinen se.”
Kepe nyökytteli ymmärtävästi. “Mutta mistä sinä olet kuullut kaiken minusta, ja miksi Gee toi tuon kiven minulle tutkittavaksi?”
“Moderaattorit kuulustelivat minua muutama häivä sitten. Kuulin silloin sinusta ja käynnistänne Lehu-metsästä. Sen jälkeen Eversti Guardian kävi kovistelemassa minua Viidakkosaarten jutusta. Hän huomasi kiveni, ja koska hän ei luota minuun, hän takavarikoi sen.”
“Eli tämä kivi olikin sinun kaiken aikaa.” Palaset loksahtivat paikoilleen. “Kysyit Lehu-metsästä… siispä tunnet Siniset kädet. Mitä voit kertoa niistä? Tiedätkö, mitä ne ovat?”
273 pudisti päätään. “Kätöset nuo Siniset… ne- ne ovat yhteiskunnassamme enemmänkin myytti. Kauhutarina. Propagandaosaston taga hallita työläisiä helolla. En itse oikeastaan uskonut tarinoita, ennen kuin näin Kädet itse…”
Siniset silmät katsoivat Kepeä. “Entä sinä? Sinäkin tiedät niistä jotain?”
“Vain sen, mitä olen itse nähnyt. Ne kävivät kimppuumme Lehu-metsässä, kuten ilmeisesti tiedät. Ne vaikuttavat etsivän… sitä, mitä mekin tuolla matkallamme etsimme. Miten paljon sinulle on kerrottu Nimdasta?”
273 kohotti tuntosarviaan.
“Mikä se on?”
Kepe tuntui typertyvän vastauksesta. Viime aikojen nimdajahdin jälkeen hänen oli hankala muistaa, etteivät kaikki tienneet siitä. Keskiverto Nazorak-imperiumin kansalainen todennäköisesti tiesi siitä vielä vähemmän kuin matoralainen.
“En tiedä miten paljon minulla on valtuuksia kertoa, mutta se, että Nazorak-imperiumi tahtoo valloittaa tämän saaren itselleen on vain osa koko tarinasta. Nimda on…ase. Maailman vaarallisin ase, ja viime aikoina olen käynyt kovaa kilpajuoksua yhdestä sen osasta Sinisten käsien kanssa.”
273 tuntui värähtävän joka kerta, kun Kädet mainittiin.
Kepe katsoi lattiaan.
“Nyt olemme kuitenkin sen suhteen toistaiseksi täydellisessä umpikujassa… ja niin toivottavasti Kädetkin.”
Jäätutkija katsoi Kepeä ja huomasi tämän alakuloiset kasvot. Hän kallisti päätään. “Voitko kertoa, mitä tawahtui?”
“En tiedä, miten muotoilisin sen ilman, että kuulostan seinähullulta. Mutta Nimda tai sen haltija pelaa ihan omaa peliään ja löi oven nenäni edestä kiinni. Ja Kädet jäivät sen oven toiselle puolelle.”
Kepe ei tosiaan ollut ehtinyt vielä suuremmin miettiä, mitä se, että hän näki Kädet Verstaassa implikoi. Hän ei tiennyt niiden sijainnista tällä hetkellä yhtään mitään, eikä näiden tilanteesta. Hän ei voinut mitenkään tietää, olivatko ne kenties saaneet jo Zeetan jotenkin otteeseensa. Ja jos olivat, hän ei voinut tehdä asialle pätkän vertaa…
273 piti alempia käsiään puuskassa takkinsa alla, hieroen leukaansa pitemmällä ja hansikoidulla kädellä. Tämä “Nimda” oli aivan uusi juttu minulle… tietenkään siitä ei välttämättä tiedä kuin esikunta ja todennäköisesti Tiedustelupalvelu. Mutta… Imperiumillahan on jo Rautasiipi sekä Tulikärpänen. Nehän ovat sotavoimien tuhovoimaisimmat sotakoneet. Mihin johtoporras tarvitsee enää kolmatta asetta? Ei ainakaan tätä sotaa varten.
Tiedemieskollegan sanat jäivät kaikumaan aavemaisesti 273:n päähän. Maailman vaarallisin ase…
273 muisteli Totuusministerin pitämiä palopuheita. Muiden lajien epäpuhtaudesta ja aliarvoisuudesta. Ellei… ellei Imperiumi sitten halua alkaa “puhdistamaan” maailmaa…
Kepe heitti 273:lle vastakysymyksen. “Miten sinä puolestaan tiedät Lehu-metsän tapahtumista? Olitko tuolloin paikalla?”
Jäätutkija nosti katseensa takaisin Kepeen. “Öh, olin. Ehkä… kaksi viikkoa sitten? Käsittääkseni olin alueella sinun ja moderaattorien käynnin jälkeen. Varmaan parempi kerrata asiat kronologisessa järjestyksessä?”
Kepe nyökkäsi. “Juuri tuolloin minä, Same, Bladis ja Snowie olimme siellä. Same ja Bladis olivat tulleet meitä vastaan, ja kun olimme lähdössä näiden ajoneuvolla, Kädet ampuivat meidät alas.”
273 kohotti tuntosarveaan, “Millä?”
Kepe oli hetken hiljaa. “Salamalla.”
“…”
“Sinisten käsien… öh, kädet pystyvät ilmeisesti laukaisemaan voimakkaita energiavirtoja sormenpäistään. Olen nähnyt sen useamman kerran…”
Tykytys nazorakin päässä kiihtyi. Hän viittoi toaa jatkamaan, “Jatka.”
“Sen jälkeen ne torjuivat cordak-ammuksia vain kohottamalla kätensä niitä vastaan… käsien sininen hehku jäädytti ne ilmaan, ja käänsi ne meitä vastaan. Jonkinlainen telekinesiavoima ilmeisesti.”
“Kuten arvelinkin… Tiedekunnan salaista teknologiaa…” nazorak nyökytteli. “Kun laskeuduin vuorta alas, satuin aukiolle, jossa oli riehunut metsähalo ja maa oli kuin sotatanner. Oliko se Kätösten tekosia?”
“Oikeastaan se oli Bladis.”
“Ai…”
“Lehu-metsän kohtaamisesta ei ole oikein muuta kerrottavaa. Nyt sinun vuorosi?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. “Niin. Kun olin päivän samoillut metsän lohjoisreunalla, satuin kuulemaan ylläni olevien puiden kahinaa, ja ylläni himeni. Kohdalleni oli laskeutunut jonkinlainen lentokone. Se oli täysin musta, äänetön, eikä siitä lähtenyt valojälkiä. Säätin niiloutua susikkoon, koska luulin sitä Imferiumin etsijöiksi. Mutta sitten Kätöset laskeutuivat aluksesta. Ne… vaikuttivat etsivän jotain. Luulin, että he olivat normaaleja agentteja kintereilläni, kunnes näin niiden kädet…”
Tiedemiehen hengitys kiihtyi, kun hän muisteli tilannetta. “Ja sitten… toinen agenteista näki minut.”
“Lähtivätkö ne perääsi? Miten pääsit niiltä pakoon?”
273 pudisti päätään. “Se… se vain tuijotti minua hetken ja lähti sitten pois.”
Nazorak pyöräytti silmänsä sivulleen jatkaessaan puhettaan, “Mutta kun duhuin moderaattorien kanssa, aloin miettimään tilannetta uudestaan. Tuota. Kai sinä tiedät, ettei Kätösillä ole… silmiä?”
“Huomasin kyllä niiden kasvoissa jonkin olevan pielessä, niiden silmikot eivät vaikuttaneet kovin näkemiselle edullisilta. Mutta että niillä ei ole silmiä lainkaan… Miksi? Miten ne sitten… ‘näkevät’?”
273 kohautti olkiaan. “Kätösillä voi olla Imleriumin kehittyneintä teknologiaa. Voi hyvin olla, että niiden kehossa on jonkinlaisia sensoreita. Minä itsekin valmistin kerran laseja, joissa oli lämnöskannerit.”
“Silti tuntuu kummalliselta, että ne oltaisiin laitettu luottamaan vain elektronisiin sensoreihin. Lajillasihan kuitenkin on täysin toimivat silmät. Onkohan niiden silmät poistettu… osana sitä, öö, ehdollistamista, jolla ne on… muokattu sellaisiksi kuin ne ovat?”
Jos Nazorak-imperiumin eliittiagenteilla ei ole omaa tahtoa tai minää lainkaan… jos ne on vain ehdollistettu pyrkimään päämääräänsä kohti kaikki esteet tieltään raivaten? Kepe mietti. Jos asian laita oli näin, ne olivat melkoisen hirviömäisiä otuksia. Niitä pelättiin ihan syystä.
“En tiedä. Tämä kaikki on vain swekulaatiota, joka on koottu hatarista tiedonjyvistä. Nazorakeille Kätöset ovat kuitenkin olleet aina vain kummituksia.”
Jäätutkija vilkaisi pikaisesti Kepeen. Hän mietti, pitäisikö hänen mainita vielä eräs asia.
“‘Kätöset nuo Siniset, loistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät häästäsi tiedon jyväset’. Siinä kaikki, mitä yhdyskunnassa tiedetään Aavekäsistä”, 273 lausui. Kepe uskoi, että runo saattaisi olla kuumottavampi ilman nazorakin p-vikaa. “Mutta olen mietiskellyt runoa. Siinä on eräs asia, joka ei täsmää. Kätösten uskotaan vievän Imleriumille tottelemattomat ja kapina-ajatukselliset mukanaan. Mutta minähän olen kapinallinen. Miksei Kätönen tehnyt mitään, vaikka kerran näki minut…”
Kepe mietti. Hän tunsi, että he saattaisivat olla jonkin tärkeän seikan jäljillä.
“Paitsi jos…” keksijä aloitti. Hän nosti vihreät silmänsä nazorakin sinisiin.
“Paitsi jos… ne eivät nähneet sinua?”
https://www.youtube.com/watch?v=YekvexJkn_Q
Molempien tiedemiesten silmät lasittuivat, kun he tajusivat saman asian täsmälleen samaan aikaan. Molempien katse laskeutui hitaasti
nazorakin kädessä olevaan kiveen.
“… no voihan hitto.”
“Hiivatti. Olisipa meillä ollut tuo murikka mukana Verstaassa…”
“Kaikkihan käy järkeen”, 273 kuiskasi ja kohotti kivensä tieteilijöiden kasvojen tasalle. “Lämröskannerit… siksi Tiedusteluhalvelukaan ei varmaan löytänyt lämköjälkiäni vuorella…”
“Eli todennäköisesti…” Kepe aloitti ja nosti sormensa ylös, “tuon kiven ansiosta olet hengissä?”
“Luultavasti…”
“…Vau.”
Valkoinen nazorak tuijotti elementtikiven rosoista pintaa. Hän näki peilikuvansa sen monista halkeamista. Kivi oli ollut hänen mukanaan koko matkan ja hän oli turvautunut sen voimaan vaaran uhatessa.
Mutta nyt vasta hän tajusi, että se oli suojellut häntä hänen tietämättään suurimmalta uhalta.
“Oli miten oli…” nazorak aloitti, itsekin hämmästyneenä siitä, että saattoi todeta näin:
“vaikuttaa siltä, että meillä on ehkä ase Sinisiä Käsiä vastaan…”
Admin-torni, välittömästi Profeetan valtakunnan jälkeen
Räntäsade piiskasi admin-tornin kivisiä seiniä. Kepe oli saavuttanut tornin huipun, ja avasi oven Tawan toimistoon.
Kepe ei muistanut, milloin oli tässä huoneessa viimeksi käynyt. Se oli joskus silloin, kun hän oli hakenut lupaa jonkin laitteen asentamiseen johonkin päin linnaketta. Usein hän ei kuitenkaan sitä vaivautunut tekemään, sillä hänen laitteensa olivat joko a) objektiivisesti tarpeellisia, b) täysin huomaamattomia ja/tai c) sellaisia, joiden asentamista ei administo olisi todennäköisesti hyväksynyt yleisen järjestyksen ja turvallisuuden nimissä. Kepestä kuitenkin tuntui, että administo salaa tiesi näistä ja katsoi hänen toimiaan sormiensa läpi, laitteet kun eivät olleet kertaakaan minkäänlaista harmia aiheuttaneet.
Noista ajoista oli jo kauan. Ne olivat ennen tätä sotaa, ennen hänen ja Snowien matkaa, ennen Nui-Koron valtausta, ennen Käsiä, Zeeronin sienisoppaa, Nimdaa… ennen Verstaan kadotusta ja Atheonia.
Nyt Kepe ei voinut enää saada rauhaa. Ei ennen kuin hän tiesi, mitä tällä saarella todellisuudessa tapahtui ja oli tapahtunut. Verstas, kaikki tuttu ja turvallinen mihin hän oli uskonut, oli säpäleinä. Jäljelle jääneistä sirpaleista heijastui vain loputtomia kysymyksiä, ja ilkkuva pimeys, joka ei niihin vastannut. Totuus oli silti tuolla jossain. Totuus johon hän voisi luottaa, vielä kun hänen omat aistinsakin pettivät hänet. Polku tuon totuuden luokse tulisi olemaan pitkä ja okainen.
Vesipisarat valuivat pitkin huoneen ikkunaa. Pimenevää syysiltaa valaisivat alla levittäytyvän linnoituksen valot, sekä pilvien lomasta pilkistävä kuu. Senkin möhkäleen mysteerit Kepe vielä jonain päivänä selvittäisi. Ja aurinkojen myös.
Huoneeseen astunutta Kepeä katseli toinen Tawa ikkunan lasin takaa. Lasin edessä seisonut Tawa kääntyi häntä kohti, ja toinen kätki kasvonsa kuun loistetta kohti kääntyessään.
Tawa vaikutti väsyneemmältä ja poissaolevammalta kuin ennen sotaa. “Kepe”, tämä aloitti, ja Kepe vastasi nyökkäyksellä. “Menisit nukkumaan”. Tämän huoli alaisistaan ei silti ikinä horjunut.
“Pahoittelen että häiritsen vielä tähän aikaan”, Kepe vastasi, “mutta tarvitsen vastauksia kysymyksiini. Ennen sitä en saa lepoa.”
Tawa vaikutti ymmärtävän tämän ahdingon. “Mikä painaa mieltäsi?”
“Minun täytyy saada tietää jotain historiastamme. Järjestömme historiasta, linnakkeestamme.”
Tawa nyökkäsi, selvästi yllättyneenä. Kepe jatkoi:
“Silloin, kun sinä ja Visokki saavuitte tälle saarelle, valitsitte tämän paikan Bio-Klaanin linnakkeelle jostain syystä. Miksi?”
Muistot kaukaisista ajoista täyttivät Tawan, kun tämä kertasi päässään kaikkea, mitä tämä organisaatio oli ikinä nähnyt. Kepe selvästi haki tällä kysymyksellä jotain hyvin spesifiä. Vastaus ei kuitenkaan ollut mitään maailmoja horjuttavaa.
“Noh… tämä saari on hyvin erityisellä paikalla Viisisakaraisessa tähdessä. Tarpeeksi keskeisellä, jotta olemme vain kivenheiton päässä elintärkeistä kauppareiteistä, mutta tarpeeksi syrjässä, jotta meillä on omaa rauhaa. Oma rauhahan on ollut asia jota olemme aina hakeneet. Tämä saari täytti odotuksemme; tänne saatoimme rakentaa turvasataman, johon kaikki ovat tervetulleita.”
“Entä miksi linnake on juuri tällä paikalla?”
“Tämän eteläisen lahden pohjukka on suojaisassa paikassa joen suistossa. Täällä maa on hedelmällistä, ja saaren alkuperäiset asukkaat suhtautuivat meihin hyvin suopeasti ja antoivat meidän perustaa kodittomien siirtokuntamme rannoilleen. Tässä nimenomaisessa paikassa saimme elää sopusoinnussa rannikon ja saaren sisempien osien asukkaiden kanssa.”
Kepe nyökkäsi kehottaen Tawaa jatkamaan. Tawa jatkoi, vaikka ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä Kepe haki.
“Tuohon paikkaan, kylän lähistölle rakensimme ensimmäisen linnakkeemme. Aikojen saatossa sekä paaluvarustus että sen viereinen kylä kasvoivat niiksi linnakkeeksi ja kaupungiksi, jotka nykypäivänä tuosta ikkunasta allamme levittäytyvät”; Tawa viittasi toimistonsa ikkunaan. “Itse asiassa alkuperäinen linnoitushan kärsi vaurioita, joiden vuoksi rakensimme tämän nykyisen. Niin, ja tarvitsimmehan lisää tilaa kasvavalle yhteisölle. Tämän linnakkeen paikalla oli jo kauan sitten ruohon ja päivänkakkaroiden alle jääneitä vanhoja valleja, ja päätimme ottaa ne hyötykäyttöön, vankoiksi perustuksiksi.”
Kepen kulmat kohosivat. Valleja?
“Ensimmäistä linnaketta emme niiden alueelle olleet uskaltaneet rakentaa, sillä paikalliset olivat niistä… kummallisen vaitonaisia. Joko he eivät itsekään tienneet niiden alkuperää, tai eivät uskaltaneet kertoa. Kenties ne olivat jäänteitä jostain sotaretkestä, jonka arvet olivat saaren kansalle yhä hieman kipeitä. Voitettuamme heidän luottamuksensa he eivät kuitenkaan vastustaneet.”
Tuolloin Kepeen iski ajatus, mikä paistoi varmasti hänen kasvoiltaan niin, että Tawa huomasi sen. Hän ei kuitenkaan voinut vaivata adminia tällä enempää, ennen kuin oli varma. Mutta nyt hän oli niin lähellä…
Tämän linnoituksen paikalla oli tosiaan ollut aiemmin jonkun toisen tahon tukikohta. Profeetan seuraajat olivat kirjoittaneet, että tämän “toverit” olivat eläneet saaren eteläosassa. Kenties tuo linnoitus, joidenkin sotaretkeläisten saarelle rakentama, oli ollut Profeetan majapaikka. Ja Verstas osa sitä. Alkuperäinen matoran-väestö oli pelännyt paikkaa, josta siniset salamat olivat iskeneet taivaalle.
“Kiitos, Tawa. Vielä yksi kysymys.”
“Kysy toki.”
“Tiedätkö… mikä Verstas on?”
Hivenen verran liian pitkä hiljaisuus, kuin oltaisiin osuttu arkaan paikkaan. Arkaan kummalle, vai molemmille? Kepe ei tiennyt, ei ehkä Tawakaan.
“Sinun pajasi, eikö? Kuulin että siellä… tapahtui jotain pari viikkoa takaperin.”
“Jotain hyvinkin.”
“Onko kaikki kunnossa, Kepe?”
Kepe ei tiennyt, voisiko uskoutua kotinsa emännällekään. Oli yhä mahdollisuus, että Nimda Zeeta oli kaiken aikaa ollut administon hallussa, ja tuota jäätä Kepe ei vielä uskaltanut lähteä kepillä koettamaan, ennen kuin oli saanut totuuden Profeetasta selville. Kepen olisi kyllä myös tehnyt mieli vain parkaista “ei”, mutta malttoi mielensä. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.
“… On. Suuret kiitokset tästä, henkilökohtaiset muistosi ovat paljon hyödyllisempiä kuin mitään mitä saan Arkistoista kaivettua. Ja pahoittelen vielä tätä myöhäistä ajankohtaa. Minun lienee nyt aika poistua.”
Kepe kääntyi jo puoliksi ovea kohti.
“Kepe”, Tawa sanoi vielä. “Kuulin, että olit mukana Nui-Koron evakuoinnissa. Kiitos siitä, kaikkien selviytyneiden puolesta”, tämä vielä kiitti. Kepe ei ollut, toden totta, ehtinyt edes muistella tuotakaan seikkailua viimeisimpien tapahtumien jälkeen, eikä kysyä kylän asukkailta miten he pärjäsivät Klaanin linnakkeen muurien sisällä.
Kepe hymyili ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Ihan vähän vain, pykälän verran näkymättömissä olevalle vastustajalle katkerana, mutta kuitenkin.
Hän sulki toimiston oven takanaan. Kattokerroksen aulahuoneesta laskeutuvaan portaikkoon mennessä Kepen mietteet ehtivät taas täyttyä teorioista, kysymyksistä, vastausten mahdollisuuksista. Oliko hän ikinä muistanut kysyä esimerkiksi Nui-Korolaisilta saarensa oletetusta messiaasta, joka kuitenkin lopulta oli kadonnut… tänne etelään…?
Kaikkialla alkoi jyristä. Valkea taivas halkeili. Valkea lattia täyttyi ammottavilla, mustilla kuiluilla. Jopa seinät, joita tilalla ei vaikuttanut ikinä olleen, alkoivat rapistua kuin tapetti, ja valkeat hiutaleet satoivat yhä leveneviin railoihin jättäen jäljelle vain uhmaavan pimeyden.
Vaiko kenties valon?
Näkymättömät kädet alkoivat ahnaasti hapuilla kaikkea, mikä tämän maailman muodosti. Kaikkea alettiin säälimättä nyhtää palasiksi. Laastia alettiin kaapia takaisin ämpäreihin. Nauloja irti lattioista, ja takaisin Ahjon tuliin.
Kepe ja Snowie olivat viimein valmiita lähtemään, etsimään pakoreittiä. Heille tulisi kiire, eivätkä he vielä voineet tietää, miten mustanpuhuvat Vangit suhtautuisivat heihin nyt. Mutta nyt heitä ei viivyttänyt Kepe, vaan Dox.
Dox oli erehtynyt luomaan katseensa siihen asiaan taivaalla, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt valaista tämä maailma, mutta joka säteili ja paahtoi vain pahaenteistä mustuutta. Tämä ei selvästikään saanut irrotettua siitä katsettaan. Kepe ja Snowie olivat vältelleet sitä tähän asti, ja nyt tajusivat, että olivat tehneet viisaasti. Heidän täytyi raahata Dox mukanaan ovesta.
Kun ovi sulkeutui, oli pilkkopimeää. Jyrinä kuulosti kaukaisemmalta kuin äsken. Dox urahteli kuin olisi herännyt biokrapulaan.
Kepe pyöräytti kiikarisilmäänsä kokeellisen, Ruruun perustuvan pimeänäkölinssin. Sen avulla hän löysi edestään pöydän. Pöydällä oli myrskylyhty, samanlainen jollaisia Vangit kantoivat, sekä vanhanaikaiset tulukset. Muutaman yrityksen jälkeen lyhdyn sydän syttyi, ja kiviseinäisen käytävän täytti ainakin kymmenen metrin etäisyydelle asti lämmin valo.
Ja noin metrin päässä kolmikko näki kasvot. Virnistävät, punertavat kasvot, joita he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kasvot sanoivat: “moi”.
Puhuneen olennon takaa ilmestyi toinen. Tämä muistutti ihan liian kauan pimeässä ollutta, kuihtunutta Toaa.
He olivat löytäneet Iggyn, ja… ja…
“heh”
“…”
“…”
Ja sen toisen tutun tyypin.
Se naurahti lyhyesti lyhdyn valossa. Se raapi vaaleanpunakarvaista peikkomaista kehoaan pitkillä sormilla. Sen vänkyrältä punanaamalta katsoi mielipuolinen katse. Niin mielipuolinen, että mikään Verstaan kammotus ei ollut sen mielenterveyttä juuri horjuttanut.
Otus keikkui kahdella pitkällä jalalla niin, että sen päähän huonosti kiinnitetyt jäniksenkorvat väpättivät. Sille tuntui olevan erittäin vaikeaa pysyä pystyssä. Syy tähän valkeni, kun Kepe näki teräksiset luistimet suurten vaaleanpunaisten jalkojen alla. Tässä vaiheessa hän ei viitsinyt edes kysyä.
Iggy loikkasi Doxin kimppuun vingahtaen iloisesti surkeaksi piipitykseksi muuttuneella äänellään. Harmaa ruipelo rutisti entisen leikkitoverinsa tiukkaan halaukseen. Dox ei vastannut, vaan tyytyi tuijottamaan eteenpäin kuin hetkeen jäätyneenä.
“Eli”, Kepe sai vihdoin ulos huohottaen, “mitä ihmettä.”
Ei kaikkein sulavin keskustelunaloitus.
“Taivas putoaa”, Snowie sanoi hiljaa. Pimeät käytävät ja katakombit eivät suojanneet heidän korviaan staattiselta jyrinältä, joka voimistui jossain kaukana.
Oli vaikea sanoa, kumpi kaksikosta näytti ahdistuneemmalta. Juuri nyt se oli Kepe. “M-mutta miten? Miten se on mahdollista?”
“Mikä niin?”
“Nimdan siru. Se haihtui vain pois. Se, se oli aivan Profeetan hyppysissä…”
“Oliko se koskaan hänen hyppysissään?”
Kysymys aiheutti Kepessä aivan uudenlaista pelkoa. “… Niin hän ainakin luuli.”
“Spinä. Niin luulimme mekin.”
Ajatus oli harvinaisen pysäyttävä.
“Mutta me näimme sen”, Kepe haparoi. “Me näimme sen omin silmin.”
“Eh, onko nyt aikaa miettiä sitä?” Snowie yritti pakottaa kasvoilleen hymyntapaista. “Minusta tuntuu, että meillä on juuri nyt kiireisempiä juttuja. Kuten ensimmäisenä, mitä täällä tapahtuu? Tietääkö kukaan?”
Maailma jyrisi ja tärisi. Iggy oli liian onnellinen ystävänsä jälleennäkemisestä ja roikkui tässä kiinni loikkien paikallaan kuin iso harmaa sammakko. Dox lähinnä tuijotti edessään olevaa seinää kuin siinä olisi ollut jotain todella kiinnostavaakin.
“… oletinko minä teidän toisaalta vastaavan…”
“Entä sinä?” Kepe osoitti kysymyksen sille vaaleanpunaiselle, joka oli eksynyt todella kauas ulkojäiltä luistinreissullaan.
Mielipuolinen virne leveni. Kaksi nököhammasta työntyi esiin ristihuulista.
“nyt on kiire nyt on hopu…
on rofeetann valta lopppu”
“Mitä?” Kepe hymähti typertyneenä. Tämä oli jo hänellekin liian tyhmää, ja hän jos kuka oli ehtinyt nähdä ja kuulla tyhmää.
“Loppu?” Snowie yritti jatkaa. “Tuota, selittäisitkö mitä tarkoitat?”
“ei haluu voima sirujen…
käsiin sinisten käsien………..”
Runoilija (jos sitä sellaiseksi oli tarpeeksi kohtelias kutsumaan) pomppi paikallaan niin, että luistimet kilisivät kivilattiaa vasten. Se näytti kiireiseltä. Jos sillä olisi ollut taskunauris, se olisi tuijotellut taskunauristaan intensiivisesti.
Sillä ei ollut taskunaurista. Taikka nauriita ylipäätään.
“Pistääkö Nimda siis… luukun kiinni?” Kepe kysyi. Hän halusi eniten vain tajuta, mitä tapahtui. Hän tiesi, että oli aivan liian pieni ja mitätön tehdäkseen asialle mitään, mutta hän halusi edes tajuta. Toivo järkiselitykselle tästä kaikesta oli ehkä ainoa asia, jolla hän piti kiinni omasta järjestään. Tälle kaikelle täytyi vain olla selitys.
”Jänö” nyökkäsi ainakin kuudesti. Kepe kuunteli intensiivisesti, mitä sillä olisi sanottavanaan.
“läskit kyllä koht tumuu…
kun menet kumpuun jossa on harmaa sukka jossa on kukka…
mutta lehmät kävelee.”
Syvä hiljaisuus. Taustalta nouseva jytinä muistutti olemassaolostaan.
“… tuo, tuo ei edes rimmaa…” Kepe inahti.
“… hei, tämän minä tunnen!” Snowie tirskahti hiljaa. ”Jänö” ei välittänyt. Se jatkoi.
“vastauksia en voi kertoa…
paremat antaa valvoja..
perään juoskaa nopeasti……
etä ehdite perile asti…….. …. …”
Pinkki peikkojänis kääntyi kannoillaan, päästi taas yhden pienen “heh”-äänen ja luisteli peremmälle synkkään käytävään. Tai ainakin yritti luistella. Se pysyi pystyssä kaksi ja puoli askelta. Klaanilaisten mielessä kävi, olisiko tälle pitänyt kertoa portaista.
Kepe ja Snou katsoivat tämän perään, ja sitten toisiaan pitkään.
Heidän oli pakko nähdä, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.
Jyrinä vyöryi kohti. Snowie ja Kepe tarttuivat kiinni Iggyn ja Doxin ranteista ja riuhtoivat kaksi Verstaan pitkäaikaisasukkia vaaleanpunaisen jäniksen perään, alas kiviportaita. Jostain portaiden alapäästä kuului tömähdys ja innostuneen äänen vaimea huudahdus.
“hopusti sis yhtä matkaa….. .. . .. ….
kohta maailmame lakkaa!!!!!”
Järistys ravisutti kivisten käytävien rakenteista tuhatvuotista pölyä ja tomua. Pöly peitti lopunkin näkyvyyden ja täytti juoksijoiden silmät ja keuhkot. Vain jänismäinen olento tiesi täsmälleen, mihin he olivat menossa. Näkyvyys palasi ja Kepen lyhty muuttui tarpeettomaksi, kun he saapuivat otuksen perässä Valvojan kammioon.
Heitä siellä tervehti vain punaisuus. Ja syke. Aivan liian elävä syke.
Snowie ei tiennyt, miltä oli odottanut Valvojan näyttävän. Hänelle oli jo käynyt selväksi, että Verstaan väsymätön ja valpas vartija ei ollut mikä tahansa tietokone. Mutta hänen edessään, allaan, yllään ja ympärillään oleva asia ylitti silti kaikki odotukset.
“… Kepe, öööh… mitä tämä…”
“Niinpä”, Kepe vastasi. “Kysyn yhä samaa.”
Jänö hekotti. “moi best valvoja”
Ja Valvoja vastasi:
“Moi.”
Snowie yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen juuri katseli. Se oli…asia, josta lähti paljon johtoja, kuten koneelta odottaa saattoi. Johdot kiemurtelivat, yhdistyivät paksummiksi nipuiksi, hajosivat uudestaan, ja hajosivat kukin aivan eri suuntaan. Punaiset, kelmeästi hohtavat säikeet muodostivat kuin lihaksia, jotka pitivät itse asiaa paikallaan. Muutama suurempi, paksumpi johto, kuin valtimo tai laskimo, kuljetti jonkinlaisia nesteitä ympäriinsä.
Ja itse asia? Se oli kuin… valtava sydän.
Elävä se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mistä alkoi elävä ja mihin päättyi kone? Suonet, jänteet ja piirilevyt olivat kutoutuneet monimutkaiseksi neuleeksi, joka ympäröi lihaisaa ydintä, jonka halkaisija oli toista metriä. Ydintä, joka valaisi koko huoneen punaisella loisteella. Tuon sydämen pinnan läpi kuulsi jokin tumma muoto, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Tumma hahmo nyki ja liikahteli välillä, kelluen maljassaan.
Snowie ei tahtonut ajatella tuota…prosessoria? sen enempää. Sen sijaan hänen katseensa palasi taas letkuihin, suoniin… oliko tuo yksi ruokatorvi? Ne hajaantuivat aivan joka kolkkaan huonetta, osa ovista ulos. Tämän… olennon hermopäätteet kutoutuivat taatusti syvälle Verstaan kiviseiniin. Valvoja oli kaikkinäkevä. Verstas, tai ainakin nämä “ylemmät” kerrokset, olivat sen ruumis. Ja tämä huone, jossa he olivat, oli sen rintakehän sisällä.
“Niin”, Valvojan ääni kaikui. “Minä olen kaikkialla.
Minä olen täällä.
Minä olen enemmän kuin minä.”
“Valvoja”, Kepe sanoi kuin testinä. “Kuuletko minua, Valvoja?”
Kaiku tuli ennen Valvojan puhetta. Sen ääni särisi kuin se ei olisi sitä pitkään aikaan käyttänytkään.
“Kyllä.”
“Mitä Verstaassa tapahtuu, Valvoja?”
“Vuokraaja”, punainen olemus kupli takaisin. “Sopimuksesi on ohi.”
Snowie ja Kepe nielaisivat. Kepe ei voinut olla näyttämättä avuttomalta. Vuokraaja. Sitä hän olikin aina ollut. Hän oli asustanut keskellä selittämättömyyden sokkeloa, joka oli joka päivä ollut valmiina nielemään hänet elävältä. Mutta olisiko hän voinut vastustaa kiusausta?
Kaikki tuntematon ja uusi Verstaan uumenissa oli kiehtonut häntä vain kaivautumaan syvemmälle ja syvemmälle pölyn ja tomun täyttämiin käytäviin. Hän oli ollut kuin pikkukala valtavan hirviömäisen krotin vieheen edessä. Hän oli tunkeutunut niin syvälle että oli unohtanut, että Verstas ei kuulunut hänelle. Jos kenellekään.
“Mu-mutta miksi?” Kepe kysyi hiljaa. “Haluaako Nimda meidät pois luotaan?”
Kysymystä ei oltu osoitettu Valvojalle, mutta tämä vastasi. Olemuksen ääni oli rauhallinen, kun se latoi sanoja jotka olivat sille ehkä itsestäänselvyyksiä.
“Voiman Viipale ei ole Verstaassa.
Ehei.
Se ei ollut täällä koskaan.”
Snowie ja Kepe hätkähtivät. Tämä varmisti loputkin epäilykset. Mutta siinä ei vain ollut järkeä, eihän? “M-mutta… Profeetalla oli siru”, Kepe sai lopulta sanottua.
“Viipale halusi Varkaan luulevan niin”, Valvoja sykki kuin olisi lapselle selittänyt. “Kerran se hänellä olikin. Hän kaivoi sillä haudan.”
“Ja loi tämän koko maailman sillä”, Kepe lisäsi.
Valvoja puhui. Syke alleviivasi jokaista sanaa. Se teki kaikesta painokkaampaa, entistäkin painavampaa.
“Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Ja henki oli vahva, mutta mieli ei.
Ensin Varas kokeili, mihin Viipale pystyi. Ja Viipale pystyi paljoon. Viipale pystyi lähes kaikkeen.
Sitten oli Viipaleen vuoro kokeilla. Se halusi nähdä, mihin Varas pystyi. Ja se näki.
Nyt työhaastattelu on ohi. Ja paikka varattu toiselle.”
Klaanilaistoa nielaisi. Atheon, Profeetta, tämän oman pienen maailmansa jumala ja luoja oli ollut vain Nimdan sirun henkilökohtainen narri. Häntä ei pelottanut enää se, että Nimdan siru voisi joutua vaarallisten, suuruudenhullujen olentojen käsiin. Ei. Häntä pelotti jokin paljon perimmäisempi ajatus.
Se, että hän ehkä oli ollut vielä isompi narri.
Kepe tunsi Snowien käden laskeutuvan hiljaisesti olkapäälleen. Snowie ei sanonut ystävälleen mitään, mutta tiesi äänettömästi, mitä painia tämä päässään kävi.
Toa ei halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Hän oli tiedostanut mahdollisuuden jo pitkään, mutta oli pelännyt ajatella sitä. Nyt Valvojan sanoja kuunnellessaan hänen täytyi kuitenkin kohdata se.
Todellisuus oli vain sitä, mitä Kepen silmät hänelle näyttivät. Hän ei voinut olla varma muusta. Hän ei voinut olla edes täysin varma kaikesta, minkä oli nähnyt omilla silmillään. Ja kuinka paljon asioita vuosien varrelta hän olikin vain… unohtanut?
Kuinka paljon hetkiä elämässään hän vain luuli kokeneensa?
Ja jos Nimda päätti, mikä oli todellista ja mikä ei, kuka Kepe oli sanomaan sille vastaan?
Valvoja puhui.
“Älä menetä päätäsi, Vuokraaja.
Kaikki menee algoritmin mukaan.
Näin kuului aina käydäkin.”
Tämän sanat eivät lohduttaneet. Snowie yritti hakea Kepen katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta. Hän kilpaili siitä Valvojan vangitsevan punaisuuden kanssa. Luminen ukko yritti parhaansa mukaan rauhoittaa ääntään puhuessaan, niin vaikeaa kuin se alkoikin olla. “Kepe. Meidän täytyy oikeasti lähteä täältä.”
Kepe pudisti päätään. Ei, hänen ilmeensä sanoi. Ei, hänen täytyisi tutkia mitä tapahtui. Jyrinä, halkeilu ja turmion äänet syvemmältä Verstaasta olivat selitettävissä, ehkä jopa pysäytettävissä. Hän tarvisi vain aikaa.
“Kepe! Mennään jo!”
Hän tunsi Snowien käden kiertyvän omansa ympärille. Samassa lumiukko siirsi kasvonsa hänen ja Valvojan väliin.
“… Spinä. Spinä hei. Meidän täytyy vain mennä nyt”, Snowie tiukkasi ahdistuneena. “Ehkä tämä ei ole ihan hukkareissu? Löysimme sentään nuo kaks…”
“heh”
“… kolme.”
Hän vilkaisi pinkkiä jänistä. Snowie ei ollut koskaan nähnyt huonolaatuisempaa otusta. Oli kuin se olisi tallennettu aivan väärällä tiedostomuodolla. Se vilkutti hänelle epäilyttävästi.
“… noustaan nyt vain noita portaita, okei? Takaisin pajaasi! Takaisin turvaan!”
“Viitoittaja”, Valvoja pärskähti. “Suuntasi on väärä.”
Snowie kääntyi nolona kohti punaisuutta. “… eeh. Voisitko, voisitko kenties ystävällisesti viitoittaa meille oikean suunnan?”
“Sitä ei ole, Viitoittaja. Turvaan ei pääse.
Missään ei ole turvaa.
Turva on ohi.”
Syvä hiljaisuus. Valvoja ei jatkanut siitä aiheesta.
“Vaanija”, se lopulta töräytti, “hukkasit hattusi.”
Iggy ei tiennyt, että häneen viitattiin. Harmaa luikero ei olisi välttämättä tiennyt, vaikka hänelle olisi puhuttu hänen omalla nimellään. Punainen jokin oli kuitenkin sanonut “hattusi”, ja se sai Iggyn vinkaisemaan iloisesti ja ravistamaan Doxia olkapäistä. Dox ei reagoinut. Tämä vain tuijotti edelleen.
“Vainottu”, Valvoja vastasi Doxin hiljaisuuteen, “olit joskus luonani Vierailijana.
Nyt olet vihdoin Valaistunut.”
Dox olisi ollut varmasti äärimmäisen tyytyväinen tästä ylennyksestä, jos hän olisi keskittynyt muuhun kuin värähtämättömään tuijotteluun. Se mitä sininen otus olikaan sitten nähnyt luonnottomassa tilassa vei edelleen koko tämän huomion, eikä Snowie pitänyt siitä. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
“Kepe. Minä en pidä tästä. Minä en pidä tästä ollenkaan.”
Kepekään ei pitänyt. Hänkään ei pitänyt tästä ollenkaan. Doxin näkemä ei voinut mitenkään vetää vertoja sille, mitä toa kävi läpi päässään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut elämässään sanaparia ‘eksistentiaalinen kauhu’ niin paljoa kuin tällä hetkellä.
Verstaan Valvoja ei pelännyt. Se vain valvoi. Taukoamatta. Värähtämättä.
“Vihollinen on kintereillänne, Viitoittaja”, Valvoja sanoi, ja Snowie yhdisti sanat heti Sinisiin Käsiin, “kaksittain kintereillänne. Sitä ei kauaa pidätellä. Sen ei olisi pitänyt päästä tänne.
Vartija voisi ehkä pysäyttää sen, tai Veistäjä. Mutta Veistäjä ei ole enää puolellanne.
Eikä Veistäjää miekkoineen tänne koskaan kuulunut päästääkään.
Eikä Varoittajaakaan. Varokaa Varoittajaa.
Valotun olisitte voineet päästää. Valotulla on hieno hattu.”
“Kepe”, Snowie kuiskasi ja sai vihdoin tämän huomion.
“Niin?”
“Missään mitä tuo puhuu ei ole enää minkäänlaista järkeä. Meidän pitää oikeasti mennä. En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta… se tapahtuu tässä koko maailmassa.”
Valkovihreä toa kuunteli valkoisen ystävänsä sanoja. Hän alkoi kuulla niiden järjen. … hopusti siis yhtä matkaa. Kohta maailmamme lakkaa.
Ei, hän ajatteli. Hänen olisi vihdoin keskityttävä. Keskityttävä selviytymään. Muussa ei olisi järkeä. Eksistentiaalinen kauhu ja pelottavat implikaatiot saisivat odottaa.
“… harvinaisen hyvä pointti.”
“Lisäksi, minua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa Dox. Raukka ei ole reagoinut yhtään mihinkään sen jälkeen kun jätimme Profeetan taaksemme.”
Kepe katsoi Doxin tyhjään punaiseen katseeseen. Snow puhui hälyttävän totta. Dox oli näyttänyt tältä vain silloin kun oli löytynyt Verstaaseen katoamisen jälkeen metsästä. “Mmitäköhän ihmettä se näki siel-”
Kepen vastauksen keskeytti pinkin jäniksen rääkäisy, joka osoittautui tarkemmalla kuuntelulla lauluyritykseksi.
“soita musiikkii, valvoja”
“En.”
“soita musiikkii, a-haa”
“Vemmelsääri. Runosi ovat hirveitä.”
“heh joo tiedän.”
Klaanilaiset olisivat voineet kuunnella pidempäänkin, kuinka valtava punainen V-pakkomielteinen keinoäly puhui vaaleanpunaisen kaniasuisen luistelijan kanssa, mutta päätyivät siihen tulokseen että se oli paras vaihtoehto vain silloin kun kaikki muut vaihtoehdot olivat todella paljon heikompia.
“Mennäänkö?”
“Mennään.”
Kepe tarttui jälleen Doxista ja Snowie Iggystä. He suuntasivat kohti samaa portaikkoa jota pitkin olivat Valvojan luokse saapuneet. Hetken Kepe mietti, olisiko Valvoja pitänyt tuoda jotenkin heidän mukanaan. Silloin hän tajusi, että ensinnäkään se ei onnistuisi mitenkään ja toiseksi Valvoja jos joku kaipasi Verstaan asukeista vähiten pelastajaa.
Se näkisi kyllä kaiken jo kaukaa.
“Viiletä, Vemmelsääri. Viiletä perään. Näytä tie pois Ihmemaasta.”
Viimein vaaleanpunainen vipeltäjä vastasi.
“heh okei sanon sule hei hei.
oot best valvoja vaik oot aikas g–.”
“Mene nyt jo.”
Kun viisikko oli kadonnut, näkymätön käsi koputti jo Valvojan kammion ovea.
Vaaleanpunainen vemmelsääri johti neljän matkalaisen tietä läpi pimeyden. He eivät tienneet, mikä syy heillä edes oli luottaa olentoon, mutta se tunsi tien. Se näytti ehkä narrilta, mutta tässä maailmassa se olisi yhtä hyvin voinut olla kuningas.
Vanha kuningas oli nimittäin syösty valtaistuimeltaan. Kuunsirpin muotoinen kruunu oli sirpaloitunut ja totuuden valo pirstonut valheen, ja äänistä päätellen tämä maailma tiesi sen. Kapinallinen myrsky syöksi värittömän taivaan halki voitokkaat jyrähdykset, jotka kaikuivat loputtomasta tilasta näihin ikiaikaisiin kivikäytäviin. Valtaistuin oli vapaa, koska Nimda oli niin päättänyt.
Ja kun Profeetan valtaistuin vapautui, valtakunnassa puhalsi uusi tuuli. Se oli myrskytuuli, mutta ei hallitsematon luonnon myrsky, joka repi kappaleiksi vanhan elämän kylvääkseen siemenet uudelle. Tämä myrskytuuli kuulosti siltä, kuin sen olisi aina ollut tarkoitus tapahtua. Oli kuin se olisi odottanut vääjäämättömänä ja rakentanut itseään tuhansia tämän maailman vuosia. Siirrellyt hitaasti nappuloita oikeille paikoilleen odottamaan tuhatvuotisen pelin ehdotonta loppuratkaisua.
Jyrinä kuulosti lopulta, ja sitä se ehkä olikin. Mutta ei välttämättä sillä tavalla, mitä Kepe ja Snowie luulivat.
Samalla kun kohtalon pyörän vaijerien tyly jyly karkotti heidät, Verstaan valtaistuin odotti ottajaansa.
Kepe ja Snowie eivät enää saaneet selvää luistelevan kanin soperruksesta. Se kipitti jossain kymmenien metrien päässä ja he vain yrittivät pysyä sen perässä. Se juoksi nurkan taakse, ja niin juoksivat hekin. Nurkan takana odotti välittömästi toinen nurkka ja toisen takana kolmas. Käytävä tuntui pyörivän ympyrää kunnes taas suoristui. Jänö ei kuitenkaan jatkanut sitä vaan syöksyi sen seinässä olevaan oveen, josta hohti kelmeää valkoista.
“Tuo ovi!” Kepe huusi. “Ei-ei se ollut aiemmin tuossa!” He kuitenkin seurasivat jänöä siihen.
Ja olivat taas suola-aavikolla. He tunsivat mustan poltteen.
Luonnoton myräkkä ja luonnon itsensä halkeilu täyttivät hahmottoman tyhjyyden. Tuuli puhalsi läpinäkyviä kiteitä lentoon.
“heh”
“Runoilija” oli taas heidän edessään. Se virnuili. Se raotti toista ovea, joka avautui keskellä ei mitään, siinä missä ei pitänyt olla seinää vaan pelkkää ilmaa. Oviaukon sisällä oli pimeys.
Pimeys ei ollut yhtä ahdistavaa kuin tyhjyys. Neljä sankariamme ja jänö juoksivat oveen ja olivat taas samanlaisella synkällä käytävällä, jotka näyttivät kuuluvan Klaanin linnakkeen alakertaan mutta eivät kuuluneet.
Ovi suola-aavikolle sulkeutui itsestään ja he jatkoivat taas käytävää. Jalat eivät väsyneet vaikka vaellus suola-aavikolla oli tuntunut vuosilta. Se, mitä Profeetta olikaan heille juottanut oli tehnyt tehtävänsä. Tai ehkä kyse oli vain puhtaasta selviytymistahdosta, joka otti ohjat lupaa kysymättä, kun olemassaolo oli vaarassa loppua? Kepe ei ehtinyt miettiä – hän pelkäsi liikaa.
Pelko antoi voimaa jalkoihin. Hän ei olisi voinut pysähtyä, vaikka olisi yrittänyt.
Miten lähellä he olivat jo Kepen pajaa? Oliko Ahjo jäänyt jo taakse?
Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pahinta oli se, etteivät he tienneet varmasti, lähestyivätkö he edes pintaa. Mutta heidän ei auttanut kuin luottaa jänöön.
Lyhty valaisi pitkää, suoraa käytävää, jonka lattia oli puulautoja, kuten myös katto. Katto näytti oikeastaan tismalleen samalta kuin lattia. Jos huone olisi ollut ylösalaisin, kukaan ei olisi huomannut mitään eroa. Seinustoilla ei ollut ovia, jotka olisivat kielineet asioiden todellisen tolan.
Ehkä hekin olivat ylösalaisin.
Käytävän suuntaisesti kulkeneista laudoista reunimmaiset irtosivat äkkiä liitoksistaan, ja katosivat pimeyteen. Seuraavaksi koko seinä vain…putosi alas, murenematta. Jäljelle jäi vain mustuus. He eivät kuitenkaan hidastaneet, vaikka kukin äännähti pelästyneesti.
Kepe huomasi mustuudessa liikettä. Lyhtyjä. Vangitkin pakenivat tätä hävitystä. Liitivät halki äärettömän onkalon. Vaan mihin suuntaan? Alas. Kohti universumin suurimman luonnottomuuden valaisemaa suola-aavikkoa. Jos se siis oli alhaalla päin.
Toinenkin seinä putosi. Kattokin putosi…joskin ylöspäin. Heidän allaan ollut lattia sen sijaan vaikutti kestävän, vaan kuinka pitkään? Se oli muuttunut sillaksi halki pimeyden. Kummallakin puolella vaelsi lukemattomia soihtuja, kukin jonkin näissä tiloissa vuosituhansia eläneen olennon kantamana. Niiden maailman muuttumattomuus oli viimein päättynyt. Ne eivät kuitenkaan huutaneet peloissaan tai panikoineet. Kenties ne eivät enää osanneet tuntea pelkoa. Tai ehkä ne olivat kaiken aikaa osanneet odottaa tätä. Aikaa, jolloin Profeetan valtakausi päättyisi.
Voi, olisivatpa ne tälläkin kertaa pysähtyneet auttamaan heitä.
Määrätietoisesti ne kaikki suuntasivat kohti syvyyksiä. Ylös katsoessaan Kepe näki tähtitaivaan, jonka valopisteet leijailivat hiljalleen alas. Osa niistä oli tarttunut toisiaan raaja-ulokkeista muodostaen tähtikuvioita. Täydellisessä hiljaisuudessa näky olisi ollut uskomaton, mutta sitä nyt säestävä kaiken hajoamisen synnyttämä taustakohina esti nauttimasta siitä. Ja koko pakotilanne ylipäätään.
Iggy ja Dox kulkivat joukon jälkimmäisimpinä, käsi kädessä. Silta alkoi saavuttaa päätään, edessä oli uusi portaikko. Kepe, Snou ja joukon kärjimmäisimpänä kulkeva kani kirmasivat niitä hyvää vauhtia ylöspäin, kun silta petti Iggyn ja Doxin alta.
Molemmat päästivät rääkäisyn heti kun tajusivat mitä tapahtui. Kepe, Snowie ja jänö huomasivat tapahtuneen, kun oli jo liian myöhäistä.
Dox ja Iggy saivat pysäytettyä pudotuksensa parimetriseen, paksuun lankkuun, joka törrötti kivitiilten välistä muutamaa metriä entisen sillan alapuolella. Se oli ollut osa kovan kohtalon kokenutta kattoa tai lattiaa, tai kenties jonkinlainen tukipuu. Kumpikin heistä sai siitä otteen käsillään. Dox sai punnerrettua itsensä sen päälle. Se taipui heidän painonsa alla.
Ja rasahti poikki Doxin silmien edessä. Silmien, jotka yhä edelleenkin näkivät jotain muuta.
Iggy putosi pimeyteen, ulvahduksen säestämänä.
Dox havahtui transsistaan hetkeksi ja yritti saada tämän kädestä otteen.
Mutta myöhästyi joillakin millisekunneilla.
Hetkessä tämä oli poissa.
Snowien huolestunut kutsu kuului jostain ylempää, katkenneelle lankulle näkymättömistä. “Dox! Iggy! Oletteko hengissä!?”
Dox päästi surumielisen äänen vastaukseksi. “Heillä ei taida olla kaikki kunnossa. Dox! Missä Iggy on?”
Doxin vastaus vaimeni soperrukseksi, joka ei enää kantautunut muiden klaanilaisten korviin.
“Meidän on löydettävä tie heidän luokseen”, Kepe ja Snou muodostivat yhtenevän mielipiteensä. Jyly kaukaa kuitenkin voimistui yhä, ja jänö näytti taas siltä, että olisi hätäisenä etsinyt jonkinlaista ajannäyttäjää, ja kirkui jotain siitä, miten suuri “kire ja hopu” heillä oli.
Kepe työnsi auki oven, joka näytti siltä, että sen takana olisi ollut portaat alempaan kerrokseen. Mutta sen takana olikin vain sama himmeiden valojen täyttämä pimeys kuin sillalla. Ja kun ovi oli auennut ääriasentoonsa, karmit irtosivat seinästä ja koko hökötys kaatui alas tyhjyyteen.
Ja tiili kerrallaan myös seinä. Ja sitten lattialaudat.
“Snou”, Kepe totesi kääntyen katsomaan ystäväänsä. “Meidän on mentävä.” Kylmä tuuli puhalsi katon heidän yltään. Tiedemiehen katse oli vakava ja alakuloinen.
“Mu-mutta… he ovat… ” Snowie änkytti. Lumiukko katsoi hätäisesti tyhjyyttä, sitten taas Kepeä. Ja tyhjyyttä.
“He ovat niin viattomia!”
“Dox ja Iggy ovat otuksia, jotka jos ketkä selviäisivät tällaisesta. Heitä ei saa niin vain hengiltä”, Kepe järkeili. “Mitä voimme muka tehdä? Pudota myös?”
Porkkananenä nielaisi. Päätös ei ollut helppo, mutta Snowiekin ymmärsi tilanteen toivottomuuden.
Jänö näytti tyytyväiseltä, kun Kepe ja Snowie kääntyivät taas sen puoleen. Se virnuili ja totesi: “valastunu kriksittiäine ja vaanijainen reitin löytää / jos löytää”. Se ei lohduttanut. Mutta oli lähdettävä liikkeelle.
Väritön outo tila tuntui utuisemmalta kuin aiemmin. Todelliselta se ei ollut koskaan tuntunut.
Mutta loppujen lopuksi… mikä tuntui?
Vasamat vavahduttivat valtaistuinsalia.
Sininen ukkonen räiskyi kahden mustan kämmenistä kohti yhtä isompaa. Järkälemäisen Mustan Ritarin miekka oli pidempi kuin Käsien vartalot, ja yksi harkittu heilautus torjui näiden ammukset.
Salama räjäytti seinään reiän, toinen vastaava sinkoutui valtaistuinsalin loputtoman korkeaa kattoa kohti. Siniset Kädet eivät keskeyttäneet – nyt kaikki kahden torakan kahdeksan kättä nousivat pystyyn.
Outoa tilaa repivä tuulenvire sai sekunneiksi seurakseen ukkosmyrskyn. Väistöliike oli välitön. Suuri musta ritari suhahti sivuun salamoiden tieltä paljon nopeammin kuin sen kokoisen olennon olisi uskonut tai toivonut liikkuvan.
Jokin oli tullut Sinisten Käsien ja niiden saaliin väliin, eivätkä ne epäröisi. Mutta ei epäröisi Ritarikaan. Se oli vannonut valan herransa suojelemiseksi. Se ei sallisi itsensä epäonnistuvan jälleen.
Siniset Kädet yllättyivät, vaan eivät näkyvästi. Suuri musta varjo suhahti kohti. Se rävähti valtavan mustan variksen tai rastaan lailla valmistellen jälleen yhtä ainoaa lyöntiä, joka olisi vaivatta kaatanut kaikki Oudon tilan elottomat metsät.
Olennot astuivat yhtäaikaisesti kauemmas toisistaan. Ritarin miekka jyrähti niiden välistä lattian läpi, ja koko rakennus halkesi.
Sen sekunnin aikana kun Ritari yritti riuhtoa miekkaansa irti lattiasta, siniset kourat tarttuivat tämän molemmista olkapäistä. Sähköinen kosketus kesti sekunnin.
Valtaistuinsalin ikkuna sirpaloitui kuin lumihiutaleiksi, kun musta haarniskavuori lensi sen läpi ja vei mukanaan myös karmit. Ja ympäröivän seinän. Se putosi alas eikä enää näkynyt.
Aivan palatsin juurelta kuului jyrähdys, joka takuulla muodostaisi kraaterin.
Kädet eivät vaivautuneet tarkistamaan tappoa. Ne kääntyivät pois lattiassa törröttävän jättiläismiekan luota ja suuntasivat katseensa ylemmäs temppelin kattorakenteisiin, joita alkoi vavisuttaa jyrinä kaikkialta maailmasta, kaikkialta palatsin ympäriltä. Silmättömät visiirit katsoivat toisiaan.
Direktiivi kuusi.
Millään muulla ei olisi väliä.
Kaksittain kävi askel kohti Verstaan Valtaistuinta.
Kepe ja Snowie seurasivat vaaleanpunaisen jänön loikkaa yhä edelleen.
Pian se olisi ohi, ja he olisivat turvassa.
Tai näin he yrittivät kumpikin mielessään hokea. Kummankin ajatuksia kuitenkin jäyti pahasti se, että Dox ja Iggy olivat kadonneet. Olivatko he kunnossa? Ties mitä heille oli tapahtunut. Kenties he olivat murtaneet luunsa itsekseen hortoilevaan vaakasuuntaiseen kiviseinään, tai ehkä vain yksinkertaisesti pudonneet tyhjyyteen.
Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa ihmettä, sillä he eivät voineet enää perääntyä. Jokainen hetki eteenpäin kulkiessakin oli vain arvailua, oliko lattia yhä paikallaan tai sen tilalla edes jotain, mitä pitkin he voisivat loikkia.
Koko juoksu muistutti maailman suurinta esterataa, eikä kummankaan sankarin kunto kestäisi sitä enää paljoa kauempaa.
Käytävän halkaisi metrinen railo, joka leveni pikkuhiljaa näkymättömien käsien nyhtäessä lankkujen nauloja irti yksi kerrallaan. He loikkasivat sen yli. Seuraavan nurkan takana odotti vielä leveämpi railo. Käytävän kummankin seinän tilalla oli vain pimeyttä ja harvenevia Vankien valoja. Kepe huomasi oikealla puolella kuin painottomuudessa leijuvan lankkukyhäelmän.
Snowie kumartui tyhjyyden ylle Kepen ja kanin pitäessä tämän jaloista kiinni. Snowie kurotti kohti puurakennelmaa, ja joutui venyttämään käsivarttaan jonkin verran pidemmäksi kuin tavallista. Kenties entinen katon tai lattian kappale kellui kuin kelluikin heidän luokseen Snowien onnistuttua nykäisemään sitä.
Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui veneeksi. Mitä kukaan täällä veneellä olisi tehnyt?
“Kestääköhän se painoamme”, Kepe ehti epäillä, mutta jänö loikkasi pimeydessä kelluvaan paattiin itsevarmasti. Se huojui ja heilui vähän, mutta kesti. “Tämän maailman fysiikassa ei ole mitään järkeä”, Kepe mutisi kavutessaan Snowien kanssa tyhjiöveneeseen. Mutinaa ei kuitenkaan kuullut kukaan, kaukainen jyly peitti sen yhä alleen. Ääni ei kuitenkaan ollut voimistunut merkittävästi. Ehkä siltä alkoi työ loppua; käytäväsokkelon kaikesta materiasta jo puolet oli haipunut olemattomuuteen. Kun he tähyilivät ympärilleen, näkyi vain loputon pimeä meri, jossa siellä täällä kellui yksittäisiä käytävänpätkiä ja huoneita, portaikkoja ja varastohyllyjä, jossain törrötti hiljakseen lepattava soihtu tai toinen. Näitä käytäviä ei ikinä oltukaan kaivettu maan sisään, ei tiiliseiniä koottu multaa vasten. Ne olivat aina muodostaneet puun tiheää juurakkoa muistuttavia rakenteita tyhjyyteen ilman minkäänlaisia kannattimia.
“Miten me saamme liikutettua tätä lähemmäksi railon toista lait-…” Snowie ehti pohtia ääneen, ennen kuin kuului taas “heh”. Joku tunsi tämän todellisuuden heitä paremmin.
Kani tarttui veneen molemmista reunasta ja alkoi kaikin voimin ja ähkien kiskoa sitä ylöspäin.
Ja kas kummaa, heidän venhonsa nousi.
“…Tässä ei ole mitään järkeä.”
Kaarnalaiva lipui kohti korkeuksia. Ylhäälläpäin näkyi kaukana lisää käytävien ulkoseiniä, suurin osa niistä oli vielä paremmassa kunnossa kuin tällä tasolla olevat. Valonlähteiden määräkin kasvoi; siellä täällä näkyi seinillä loistavia lamppuja ja soihtuja, jotka joku oli sytyttänyt. Ehkä Vangit tai Valvoja heitä opastaakseen?
Joidenkin valojen editse liikkui hahmoja. Kepe oletti näiden olevan niitä Vankeja, jotka olivat jääneet sytyttämään soihdut ja lyhdyt heitä varten.
Vene kellui kuin laituriin erään varastohuoneen kupeeseen. Koko tilan kaikki hyllyt olivat täynnä säilyketölkkejä, joista suuri osa oli nyt vierinyt lattialle, osa kadotakseen ikuisiksi ajoiksi pohjattomaan kuiluun.
Jänö hyppäsi “laiturille” ja viittoi heitä seuraamaan. Juuri kun Snowie oli astumassa kuivalle maalle, vene nytkähti hieman ja alkoi valua alaspäin.
Snowie yritti tarttua lautaiseen reunaan, mutta hänen otteensa ei kestänyt.
Vene vajosi taas kohti syvyyksiä. Kani katsoi heidän peräänsä, ja teki sormellaan kaulalleen eleen, joka ei luvannut hyvää.
Varovaisesti Kepe kurkisti laidan yli katsoakseen, mikä heitä kiskoi takaisin alas.
Ja hänestä tuntui, että joku nimenomaan kiskoi. Kuin näkymätön käsi. Hän ei tahtonut kurotella enempää partaan yli. Eikä rehellisesti sanottuna edes nähdä vetäjää.
“Snowie. Nyt hypätään.”
“Mihin?”
“Ihan mihin tahansa!” Kepe huusi, ja he loikkasivat ja tarrasivat kiinni paksusta parrusta.
Kepe vilkaisi alas. Leijupurtta vedettiin vielä jonkin matkaa, ja sen jälkeen jokin rutisti sen tuusannuuskaksi.
Jänö oli jo ilmestynyt parrun päähän.
“menox menox hops hops”, tämä jatkoi sen kummemmin selittämättä, vaikka varmasti tiesi, mitä juuri oli tapahtunut. Kepe ja Snowie kampesivat itsensä ylös, ja matka jatkui taas.
Vähän myöhemmin Kepe alkoi jo tunnistaa käytäviä, tai siis niitä käytävien ja huoneiden osia, jotka vielä olivat jäljellä. Joissain näistä tiloista hän jopa muisti käyneensä.
Jyly alkoi rauhoittua. Pahin oli varmasti jo takana. Pian he saavuttaisivat tutun ja turvallisen pajan, ja pääsisivät sieltä Klaanin linnakeeseen.
Vielä pari ovea.
Verstaan “suuri varasto”. Kepen mielessä kävi uudelleennimetä se “pieneksi varastoksi” nähtyään, mitä alempana oli. Jos se selviäisi tästä mullistuksesta.
Suuren varaston perällä heitä odotti iloinen yllätys.
Se oli Dox.
Dox oli jotenkin onnistunut raivaamaan tiensä läpi tuon myrskyisän meren, kuten ehkä Verstaan asukkaalta saattoi odottaakin. Kepe ja Snowie molemmat syöksyivät halaamaan tätä. Doxin katse oli kuitenkin yhä lasinen. Eikä Iggyä näkynyt missään.
“Dox, missä Iggy on? Sattuiko sil–…hänelle jotakin?” Kepe yritti huolissaan kysyä. Iggyhän saattaisi olla jossain tässä ihan lähellä, kavunnut jollekin hattuhyllylle, antamatta tietenkään kuulua mitään itsestään…
Sitten tapahtui vielä suuri rysähdys. Se kuului siitä varaston päästä, josta he olivat tulleet. Tuossa takaseinässä paloi soihtu, eikä sen valossa näkynyt mitään epätavallista. Sitten he huomasivat, että soihtu – ja koko takaseinä – alkoivat lähestyä heitä. Salia alettiin rullata kasaan, ehkä se pakattaisiin johonkin muuttolaatikkoon.
“Äkkiä pajaan!” Kepe huusi, ja nelikko syöksyi pajaan johtavalle ovelle. He loikkasivat sen läpi, ja Kepe ehti juuri lyödä oven perässään kiinni, kun takaseinä rysähti siihen. Toivottavasti Iggy ei jäänyt väliin.
Jysäys kuitenkin heitti kaikki kumoon pitkin pajan lattiaa. Kepe löi päänsä pöydänreunaan, eivätkä muutkaan säästyneet kolhuilta. Kepe yritti tajuta mitä tapahtui. Verstaaseen johtava ovi alkoi sulautua seinään. Sen karmit surkastua, kivitiilet tunkeutua metallipinnan läpi kuin peittääkseen sen, kahva imeytyi tiilten väliin. Avaimenreikä, johon Kepe oli Verstaan suuren rauta-avaimen jättänyt, imaisi sen sisäänsä ja sulki suunsa. Jäljelle jäi vain paljas seinä.
Täysin paljas seinä.
Tuona yönä Verstas lakkasi olemasta.
Snowie ei uskaltanut sanoa mitään. Hän oli noussut istuvaan asentoon rysähdyksen jäljiltä, ja niin oli Kepekin. Mutta lumiukon vanha ystävä ei näyttänyt voivan hyvin: tiedemies tuijotti kivistä seinää vaitonaisena.
“Kepe…” Snow aloitti varovaisesti. “Öööh…”
Tiedemies, tai kukaan muukaan nelikosta, ei kuitenkaan vastannut. Valkea klaanilainen kumartui eteenpäin ja yritti tulkita ystäväänsä. Kepen kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea minkäänlaista ilmettä. Ehkä epäuskoa?
Doxin olemus viesti samaa lamaantuneisuutta kuin aiemminkin ja silmien tapitus sillä oli samaa luokkaa pajan tiedemiehen kanssa. Jänö oli jo ehtinyt hävitä.
“Kepe”, lumimies yritti uudelleen. “Kepe, oletko kunnossa?”
“En…” Toa vastasi.
Snowie kurtisti kulmiaan. “Minä tiedän, että sinä olet meistä yleensä se teorianmuodostaja, mutta minulla on aika vahva epäilys siitä, mitä juuri tapahtui.”
Kepen katse siirtyi pikku hiljaa seinästä lumimieheen. “Älä sano sitä…”
“Kepe. Kuinka kauan olet tiennyt Verstaan olemassaolosta?”
“Melkein siitä lähtien, kun tulin Klaaniin… Sain avaimen kun vielä majoituin tähtitornissa.”
Kiviseinä koostui edelleen pelkistä tiilistä. Mikään tuijottaminen ei tuonut siihen ovea.
“Ja koko tänä aikana…”, Snowie jatkoi. “Ketkä kaikki ovat käyneet Verstaassa?”
Kepe tiesi, mitä lumimies ajoi takaa.
Hän ei pitänyt siitä.
“Minä, sinä…” Seinä oli edelleen pelkkää kiveä, ei lainkaan ovea. “Dox… Ja Iggy.”
“Siinä se?”
Kepe nyökkäsi hitaasti.
“Ei… edes Tawa?” Snowie kysyi hitaasti. Hän pelkäsi tietävänsä vastauksen.
Äskeisen pakomatkan aikana klaanilaisten ympäriltä oli pudonnut seiniä ja katto ja yllättävä vene.
“Ei edes Tawa.”
Nyt tiedemiehen ajatusmaailmalta putosi pohja.
“Kepe…” Snowie katsoi ystäväänsä vakavana. “Verstasta ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
Lumiukko odotti jotain reaktiota. Kamala totuus oli leijunut tilan yllä jo hetken, mutta nyt se hukutti koko huoneen.
Kepe nosti kämmenensä päänsä sivuille. Hän tarrasi sormillaan tiukasti naamioonsa.
Klak.
Kanohi irtosi rauhallisesti Kepen naamalta. Toa nosti naamion paljaiden kasvojensa eteen. Toisesta valkeasta silmänreiästä tuijotti takaisin pelkkä tyhjyys. Toinen, se mekaaninen, hohti edelleen vihreänä.
Kepe puristi naamiota edessään toisella kädellä, mutta vapautti toisen. Vapaan käden sormet tarrasivat mekaanisen silmän koneiston ympärille. Ne tekivät pyörittäviä liikkeitä.
”Kepe, mitä sinä…” Snowie yritti, mutta samalla hetkellä kovaääninen napsahdus vastasi hänelle.
Tiedemies irrotti Kanohiin kyhäämänsä linssikoneiston ulommaisen kerroksen. Hän asetti sen eteensä lattialle.
”Kepe…”
Lattialla istuva Toa jatkoi naamionsa tuijottamista silmästä silmään ja irrotti toisen palan optisesta apuvälineestään. Snowie tunnisti sen mikroskoopiksi.
”Kepe, mitä sinä teet. Anna minun auttaa.”
Kepe ei kuitenkaan lopettanut. Hän jatkoi tehokasta ja järjestelmällistä optisen koneiston purkamista. Pala palalta mekaaninen silmälaite irtosi Kanohista ja löysi tiensä Kepen eteen lattialle.
Viimeiset laitteet irtosivat voimalla – jäljelle jäi pelkkä tukirakennelma. Snowie oli melko varma, että osia ei kuulunut irrottaa noin.
”Kaikki nämä linssit…” Kepe aloitti. ”Tiedätkö, miksi tein ne?”
”Kepe…”
”Tein ne, koska olen tiedemies. Minun hommani on havainnoida maailmaa.”
”Oletko varma, että-”
”Tiede perustuu havaintoihin. Sen täytyy! Muuten uutta ei koskaan opita ja salaisuuden verho jää vetämättä syrjään. Tiedemiehen täytyy nähdä enemmän kuin muiden.”
Snowie ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa.
”Mutta olen sokea! Olen täysin sokea… Kaikki nämä linssit, ja havaintoni ovat yhtä tyhjän kanssa! Mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta, jos omiin aisteihinsa ei voi luottaa? Mitä hyötyä on mistään!”
Kepe kohotti naamionsa ilmaan ja löi sen kovaa maahan. Hänen eteensä puretut optiset laitteet rusahtivat väkivaltaisesti rikki.
”Kepe, ei, ne ovat mainioita…”
”Niiden ei kuulu olla mainioita! Niiden pitää olla objektiivisia! Puolueettomia!” Kepe löi naamiollaan uudelleen lattiaa. ”Minun piti selvittää Nimdan salaisuus! Minun piti… Minun…”
Toa huohotti. Hän jäi jälleen tuijottamaan naamiotaan, kunnes pudotti sen. Kanohi kolahti ilottomasti iskeytyessään lattiaan.
”Minun piti havainnoida kaikkia palapelin palasia. Käyttää kaikkia suodattimia, nähdä kaikki näkökulmat. Tehdä tiedettä…”
Kepe käänsi katseensa Snowieen. Kaksikko istui yhä pajan lattialla, ja Kepe tarttui naamionsa. Hän laittoi sen jälleen kasvoilleen ja jatkoi: ”…mutta miten voin tehdä tiedettä, jos kaikista isoin suodatin on täällä?” Hän napautti itseään sormella pääkoppaan. ”Enkä saa sitä pois. Olen jumissa yhdessä näkökulmassa… Kaikki havaintoni, eivät vain Nimdasta, vaan kaikki havaintoni, ovat mielen sumentamia. En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä.”
”Oi voi, Kepe…”
”E-enkä taatusti voi luottaa mieleeni. En tuon jälkeen. En, jos Verstas oli vain mieliemme tuotetta. Minä pidin sitä kotinani! Kotini ei ole totta, Snowie, kotini! Ja olen johtanut meitä kaikkia harhaan!”
”Kepe, ei se sitä tarkoita… Meitä on sahattu silmään, mutta… Mutta…”
Snowie siirsi katseensa taas kivitiiliseinään. Kepe seurasi esimerkkiä.
Ei ovea, ei avaimenreikää. Ei Verstasta.
”…niin…”
Sitten he olivat aivan hiljaa.
Päivä oli pilvinen kuten oli ollut koko viikkokin.
Taivaan valkoisuus ja määrittelemättömyys ei ollut missään vaiheessa lakannut muistuttamasta suola-aavikon matkasta. Värittömistä kiteistä, jotka olivat painautuneet hänen jalanpohjaansa vasten. Valvojan sanoista ruusunpunaisen hehkun keskellä. Sinisistä Käsistä.
Yöt olivat olleet vaikeita. Totuus ei ollut helpottunut ajattelemalla. Se leijaili yössä hänen vuoteensa yläpuolella mustana, valtavana ja kaikennielevänä. Snowie oli kehottanut häntä olemaan vain ajattelematta sitä. Mutta oli vaikeaa paeta ajatusta päänsä sisällä.
Viimeiset pari päivää Kepe oli vältellyt Snowieta. Kuultuaan tämän suusta karun totuuden hän oli tahtonut ottaa hieman mietiskelyetäisyyttä.
Dox oli siirretty sairasosastolle tutkimuksiin. Ulkoisesti tuo entinen moderaattori vaikutti täysin terveeltä. Mutta sisäisesti ei, eikä Kepe osannut kertoa kenellekään, miksi.
Joku oli joskus kertonut tiedemies-Toalle, että hulluksi tuleminen ei tuntunut siltä, että madot ryömivät pään sisällä tai edes välttämättä ääniltä, joita kukaan muu ei kuullut. Muutenhan kaikki maailmankaikkeuden hullut olisivat tienneet olevansa hulluja.
Ei. Hulluus tuntui kuulemma siltä, että oma järki säilyi, mutta kaikki muut sekosivat ympäriltä.
Kukaan muu ei ollut koskaan tiennytkään, mitä kaikkea Verstaan uumenissa oli piillyt. Ei Tawa, ei Visokki, ei Same, ei Bladis, ei Paaco. Eivät linnakkeen vanhat viisaat. Verstas oli ollut heille kaikille aina vain Kepen pieni paja linnoituksen pääreaktorin viereisessä huoneessa. Ja miksi sen olisikaan pitänyt olla mitään muuta? Miksi Verstaan järjettömyys oli ollut Kepelle yhtä todellinen tila kuin pieni paja työkaluineen… ja tietyssä mielessä jopa todellisempi? Verstas oli mahtunut paremmin hänen päähänsä silloin, kun se oli ollut ääretön.
Vaan oli olemassa jotain äärettömyyttä, loputtomuutta ja kaikennielevyyttä kammottavampaa.
Se, että ehkä mitään ei varsinaisesti ollutkaan.
Eikä mitään tapahtunutkaan.
Oli vain tyhjä, pohjaton kuilu, jonka reunalla jokainen koko elämänsä vaappui… ja heti kun tasapaino horjahti…
Ajatus oli parempi hylätä. Mutta ensiksi siitä täytyisi puhua. Ja Kepe tiesi täysin, kenelle.
Puutarhoissa oli pilvipäivänä hiljaista. Valkoisella puistonpenkillä kuitenkin istui jokin tai joku, jota olisi hyvinkin voinut luulla todella mielenkiintoiseen paikkaan sijoitetuksi kukkaistutukseksi.
“Hei!” käppänä rääkäisi ilmoille tuohtuneesti. Kepe luuli sitä tervehdykseksi, ja heilautti kättään. Isä Zeeron istui penkillä ja heitteli paperipussista rusinoita puiston puluille. Lopulta hän tajusi valkovihreän toan lähestyvän, ja virnisti.
“Hyrrä-heppu!” athisti hekotti. “Pitkästä aikaa!”
Kepe ei vieläkään ollut keksinyt, mistä Zeeron oli tuon nimen keksinyt, mutta nyt ei ollut sen pohdinnan aika. Verstaalla– tai verstaattomuudella – oli paljon suurempi painoarvo. “Isä Zeeron”, hän tervehti, “teitä etsinkin. Sain kuulla läsnäolostanne, ja ajattelin, että teitä voi kiinnostaa kuulla, mitä minä ja Snowie koimme. Tai… emme kokeneet.”
Zeeron kohotti kulmiaan ja hänen hymynsä hyytyi, mutta hän ei lopettanut rusinoiden heittelyä.
“Palattuamme tähän linnakkeeseen astuimme siihen paikkaan, jossa uskoimme Profeetan vielä näinä päivinä elävän. Me molemmat näimme, tunsimme ja aistimme kaikilla meidänlaisillemme elämänmuodoille saatavissa olevilla tavoilla Atheonin luonnottoman maailman. Jossa tämä piti tuhatvuotista valtaansa Nimdan sirun suomin voimin. Mutta sitten… kaikki särkyi.”
Munkin silmäkulma värähti, mutta muuten hän näytti yhteen ainoaan sekuntiin jäätyneeltä. Tervehdyksen iloisuus oli kaikonnut kultanaamiolta, ja Kepe muisti tämän katseen. Minä uskon, että hän on Atheon, oli tämä sama katse sanonut.
“Poika”, hän lausui jähmeästi. “Minulle sanotaan, että minä puhun outoja.” Sen sanottuaan hän laskeutui puiston penkiltä ja heitti loput rusinat puolihuolimattomasti puluille, joiden Kepe ei vieläkään tohtinut kertoa olevan oikeastaan täysin elottomia puutarhatonttuja.
“Haluan että kerrot koko jutun”, isä sanoi katsoen toaa tiukasti silmiin. “Älä jätä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Minä… minä en tiedä, mitä Athin nimeen te menitte tekemään, ja se pelottaa minua. Kerro minulle kaikki, ja kerro se nyt.”
Zeeron piti tauon ja vilkaisi ylöspäin. “Joku minua kärsimättömämpi on nimittäin tiiraillut näyttöään jo aika pitkään.”
Kepe alkoi olla jo totaalisen täynnä sitä, että hänen seikkailujensa neljäs seinä kaatui vähitellen päälle.
Kerratessaan tarinaansa Kepe huomasi, että muisti kaikki sen yksityiskohdat edelleen tarkasti, kuin ne olisivat tapahtuneet vain päivän tai pari sitten. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, helpottiko se, vai pahensiko se ahdistusta entisestään. Hän kertasi jokaisen kohtaamisen niin tarkkaan kuin toan muistilla saattoi.
Heidän ei ollut tarkoitus astua ilman apuvoimia niin syvälle Verstaaseen. Mutta sinne he olivat kuitenkin pudonneet halki pimeyden, vaeltaneet sen jälkeen mittaamattoman ajan oudossa, valkeassa maailmassa, kunnes olivat lopulta saapuneet Profeetan vallan keskipisteeseen. Profeetan aikeena oli ollut estää muiden Nimdan sirujen päätyminen Verstaaseen…mutta mitä ikinä hän oli yrittänytkään loitsia, ne taiat olivat pettäneet hänet, ja kaikki oli alkanut sortua, tuhoutua, kadota tyhjyyteen.
Mitä tuona hetkenä oli oikein tapahtunut? Kepe kuuli yhä selvänä päässään särkyvän, hopeisen kuunsirpin kalahduksen. Äänen, jonka jälkeen hän ei ollut enää uskaltanut uskoa aistejaan.
Kuultuaan tarinan lopetuksen Zeeron jäi hetkeksi tuijottelemaan taivasta. Sienimunkki otti molemmin käsin tukea seremoniasauvastaan.
“Melkoinen tarina”, hän pystyi vain sanomaan. Kepe ei tiennyt, uskottiinko hänen sanojaan vai tuijottivatko purppuraiset silmät häntä nyt kuin mielenvikaista. Ja jos oma järki oli Zeeronia epävakaammalla pohjalla, tilanne oli jo aika-
“HEI!”
… Zeeron rääkäisi jälleen rikkoen Kepen ajatuksen, mikä se sitten oli ollutkaan.
“Vai että Verstas”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa. “Ahjo. Verstas. Muistuttaa minua jostain. Jos auttaa yhtään, en usko sinun olevan hullu. Ja jos oletkin, niin… no me olemme sitten kaikki hulluja täällä.”
Tämän kuulemisesta Kepe helpottui, vaikka joku Zeeronin mielipiteen painoarvon olisi voinut kyseenalaistaakin. Tämä tuntui jo pieneltä askeleelta kohti totuutta. Joka oli tuolla jossain.
“Tuo on hyvä kuulla. Mutta jos se kaikki oli totta-…”
“Poika. Minä sanoin, että et ole hullu. Minä en sanonut, että se olisi välttämättä ollut totta.”
“…Mutta, mitä se kaikki sitten oli? Mielessäni, johon tällä hetkellä luotan paljon vähemmän kuin varmaan pitäisi, kävi ajatus, että tuo kaikki olisi jotenkin ollut Nimdan aikaansaamaa. Mutta Zeeta ei lopulta ollutkaan siellä, näin sen katoavan Atheonin hyppysistä. Tämä herättää monta… aivan liian monta kysymystä. Jos Nimdan siru ei ikinä ollutkaan Verstaassa, kuka tai mikä uskotteli, että se on? Ja jos niin, mistä syystä? Ja jos tämä joku kaiken tämän aikaa puijasi niin meitä kuin Profeettaakin sirun sijainnista, palaamme taas samaan kysymykseen… mikä selittää kaiken tapahtuneen?”
Zeeron viittoi Kepeä kävelemään mukanansa sisäpihan nurmea pitkin. Hän ei ilmeisesti kokenut oloaan mukavaksi tässä nimenomaisessa pisteessä.
“Hyrrä-heppu”, hän kuiski heidän kahden kävellessä vierekkäin. “Sanoit, että sait tekno-logiikallasi ilmeisesti vahvankin perstuntuman siitä, että siru…” hänen äänensä kuului nyt hädin tuskin syystuulen alta, “… on silti jossain todella lähellä?”
Hänen omat keksintönsä olivat aina olleet asia, joihin Kepe puolestaan luotti enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Toden totta, hänen Nimdan jäljittämiseen virittämänsä Kanohi Elda oli antanut hyvin vahvan merkin sirun läsnäolosta. Ehkä vähän liiankin vahvan. Niin vahvan, että sellaista ei olisi pitänyt saada kuin aivan sirun vieressä, eikä oikeastaan sielläkään. Se oli ollut…
… aivan liian vahva. Eikä naamion säädöissä taatusti ollut mitään vikaa (taajuuksia kun voi säätää vain yhdellä akselilla). “Mutta entä, jos myös naamio rehellisesti vain uskoi Zeetan olevan Verstaassa? Jos… tämä joku huijasi Kanohiakin?”
Mitä jos kaikki oli väärää.
Mitä jos mitään ei ollut.
Mitä jos ainoa vakio tulisi aina olemaan tyhjyys.
“Kun saavuit viikkoja sitten majalleni, uskosi tieteen tuloksiin oli horjumaton. Poika, en minä osaa sanoa sinulle mitä sinun pitää uskoa.” Hän huokaisi nyt paljon vakavampana.
“Mutta kai jotain nyt sentään on uskottava? Ja juuri nyt minä uskon, että jollain tapaa naamiosi oli oikeassa… ja olemme lähempänä Pyhää Zeetaa kuin koskaan. Mutta Pyhä Zeeta ei olekaan mikään lempeä rakastaja, ei! Se kutsui teidät mukaan valssiin, jonka askeleet vain se tiesi. Ei, sitä maailmaa ei ehkä ole olemassa… perinteisessä mielessä… mutta sen täytyi tarkoittaa jotain. Tämä profeetta, jonka kohtasitte… hän oli kuitenkin olemassa, eikö? Edes joskus? En tiedä onko hän enää, mutta Nimda otti sinut, lumipallon ja sirkkamiehen osaksi juuri tätä tarinaa jostain syystä…”
Profeetta oli tosiaan ollut joskus olemassa. Vaikka se Profeetta, se Atheon, jonka he olivat kohdanneet valtaistuinsalin portailla olisikin ollut vain hahmo jostain heidän mielikuvituksestaan, oli alkuperäinen tosiaan joskus käynyt tällä paikalla. Kepe oli koko ajan olettanut, että täällä Atheon oli luonut Verstaan.
Kepe otti laukustaan esiin paksun, vanhan kirjan. Heillä oli aito, konkreettinen todiste siitä, että tämä Profeetta oli joskus ollut olemassa. Tämä kirja sisälsi tarinoita hänestä. Kepe laski kirjan kivisen aidan reunalle, ja avasi sen keskeltä. Hän näki kuvan, jota oli ihmetellyt monasti niinä öinä, joina hän oli matkallaan Nui-Koron opusta tutkinut.
Ja kaiken aikaa hän oli olettanut tämän vanhan, epäselvän piirroksen olevan Verstasta kuvaava kartta. Mutta entä jos sekin olikin ollut vain katalyytti, joka oli kiihdyttänyt hänen mielikuvitustaan ja ollut osasyyllinen sen Verstaan luomiseen, jonka hän niin selvästi mielessään näki? Sama selittäisi, miksi Siniset Kädet olivat olleet Verstaassa. Ne eivät oikeasti olleet. Ne olivat tulleet hänen ja Snowien alitajunnoista. Jääneet kummittelemaan haamukivun lailla.
Mutta Verstas tuntui edelleen yhtä todelliselta kuin tuulikellojen lohduton kilinä. Ja ehkä jälleen jopa todellisemmalta. Jos tämäkin oli vain painajaista, ainoa pelottavampi asia olisi ollut herätä siitä.
Zeeron ojensi kättään vastaanottaakseen opuksen, jota toa intensiivisesti tutki. Mitään kysymättä sienimunkki seurasi Kepen ajatuskulkua ja nosti säälivän katseen niteen sivuilta toaan.
“Joskus olen miettinyt Profeetan tarinaa”, hän sanoi selaillen kirjan läpi. “Ja sitä, kuinka paljon yhteistä sillä on Atheonin tarinan kanssa… ja taas ei. Ja sinun reissusepustuksesi saa minut miettimään, että entä jos jokin asia voi olla samaan aikaan totta ja epätotta… eikä siinä edes välttämättä ole ristiriitaa? Onhan kuun loistekin yhtä aikaa auringon valoa ja kuun valoa. Hyrrä-heppu, kai minä kerroin sinulle Mielen Isän tarinan?”
Kepe nyökkäsi vaitonaisena. Zeeron hymyili harvinaisella tavalla.
“Hyvä! Puhuinko minä koskaan helvetistä?”
Synkkä, kiusallinen hiljaisuus varjosti pitkää tuijotusta. Kepelle tuli kylmä. Toa ei pitänyt siitä, mihin matoranin puhe oli menossa.
“Tiedätkö, minä mietin todella pitkään, että entä jos Atheon… hän oli kuitenkin legendan mukaan alkujaan kuolevainen, avasi portin tästä maailmasta ja astui toiseen. Ei siksi, että itse halusi. Isä Athin rankaisemana. Sitten minä mietin, että miten niin toiseen maailmaan? Mitä jos Ahjo on täällä kanssamme?”
“E-en ymmärrä.”
“Annapa kun kerron sinulle pikku tarinan menneiltä päiviltä. Joskus taannoin tosi epäonnekas partio torakan kutaleita putosi ansakuoppaan metsässäni. Niihin aikoihin en vielä tiennyt, että ne ovat kaikki kiittämättömiä pikku rottia! Eivät kirjaimellisesti rottia, mutta silti! Kun yritin auttaa harmittomiksi matkalaisiksi luulemiani otuksia ulos kuopasta, ne yrittivät ampua meikäläistä! No, minä sitten hankin lihanpalan ja houkuttelin pari kannibaalia sinne kuopalle.”
“…”
“Mutta se ei ole se juttu! Russakoilta jäi jälkeen joku metalliloota, eikä se lihansyöjäväellekään kelvannut. No, ojensin sen lootan sitten Sisar Kondelille, koska tyttö on fiksu ja oppimiskykyinen. Ja hetken päästä selvisi, että kyseessä oli joku russakka-ritarien kauko-puhe-elin! Ilmeisesti kaikkialla ilmassa kulkee jonkin sortin…”
Zeeron siveli sormiaan ilman halki kuin noukkien näkymättömästä pensaasta marjoja. “… jonkin sortin ‘aaltoja’, joita loota pystyi vangitsemaan ja tulkitsemaan, koska se oli viritetty oikealle… ‘taajuudelle’. Mieti. Kaikkialla ilmassa ympärillämme leijuu näkymätöntä ja äänetöntä puhetta. Kuinka huonot aistit meillä onkaan, kun maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat mutta eivät? Sitten minulle juolahti mieleen.
Entä jos helvetti ei ole portin takana toisessa todellisuudessa, hyrrä-heppu?
Entä jos elämme sen keskellä? Entä jos se on kuin todella… juoksevaa sienisoppaa, jossa kaikki muhimme. Uimme sen läpi joka päivä huomaamatta sitä, tiedostamatta sitä.
Entä jos tämä Profeetta itse jonain päivänä löysi… oikean taajuuden ja kuunteli sitä. Entä jos hänestä tuli itse portti maailmaan, joka on aina täällä, mutta jolta mielemme meitä suojelevat.
Ja sinä ja lumipallo, yhdeksi pieneksi hetkeksi, Nimdan sirua antenni-keppinä käyttäen, löysitte sen saman taajuuden?”
Lakattuaan puhumasta pappi lakkasi myös hymyilemästä. Tajuttuaan täysin, mitä Zeeronin sanat oikeastaan tarkoittivat, Kepe ei voinut olla yhtymättä ilmeeseen, joka oli pelkoa puhtaimmillaan. Sen pelkoa, joka oli olemassa siellä, minne ei mikään silmä nähnyt. Seinien takana olevassa mustuudessa.
Sillä mikroskooppisen pienellä mustalla alueella silmien näkökentän välissä.
Tai siinä hiljaisuudessa, jossa jokainen vannoi kuitenkin kuulevansa jotain.
Hän nielaisi. Feterran kuoren sisällä.
Siinä pisteessä pään takana, johon ei koskaan voinut nähdä. Ei edes peilillä, koska silloin pää peitti sen. Se piste, josta ei koskaan voisi olla täysin varma, mitä siellä eli.
Asusti.
Oleili.
Kepe pureskeli Zeeronin sanoja. Tämä teoria selittäisi sen, ettei Verstasta fyysisesti ollut olemassa, ja samalla todistaisi, ettei hän ollut hullu. Verstas oli ollut Nimdan heidän mieleensä upottama viesti, kun he olivat jotenkin löytäneet sen…”taajuuden”. Mutta tämäkin aiheutti ongelmia, joita hänen oli vaikea hyväksyä. Ensinnäkin teoria oli kaiken tieteen ulkopuolella. Jos elävän olennon tietoisuus – tai fyysinen presenssi – oli tietyllä olevaisuuden taajuudella, taajuudenvaihdoksesta ei ollut minkäänlaista ennakkotapausta. Toiseksi…se silti vaati antennin, Nimdan sirun läsnäoloa. Ja he olivat jotenkin käyttäneet sitä, huomaamatta asiaa itse?
“Mutta… missä Zeeta sitten on?” hän pohti.
“Näytänkö minä joltain vainukoiralta?”, tokaisi kieltämättä ainakin hieman rähjäisen ja karvaa kasvavan näköi- “EI, ÄLÄ SINÄ NYT AINAKAAN VASTAA. Niin, en kai minä sitä sinulle osaa kertoa? Oletteko kokeilleet kaivella linnoituksen alta? Sillä jos siru pystyi tekemään tuon teille kaikille, sen täytyy olla… todella lähellä.”
“Tuota… niin kai. Niin täytyy.”
Kepe yritti koota palasia päässään. Profeetta toi Nimdan tälle paikalle tuhansia vuosia sitten. Tawa perusti linnakkeen tälle paikalle jostain syystä.
Kaiken tämän aikaa ainakin Tawa, kenties muitakin, oli tiennyt jotain tämän paikan mystisestä alkuperästä. Luultavasti Tawa ei kuitenkaan tiennyt, että kyse oli Zeetasta. Muutoinhan siru olisi jo Klaanin hallussa. Toisaalta ainahan oli se mahdollisuus, että Zeeta oli kaiken aikaa salaa ollut administon hallussa ilman, että kukaan tiesi siitä.
Ei, se ei käynyt järkeen. Siinä tapauksessa Nimda ei olisi mitenkään päässyt tekemään hänelle, Snowielle, Doxille, Iggylle ja sille yhdelle sitä, mitä se ikinä tekikään. Siru oli jossain täällä, aivan lähellä, aivan heidän käsiensä ulottuvilla, mutta näkymättömissä. Tawalta olisi kuitenkin kysyttävä perus-…
Hetki.
Seeeeis.
Iggy?
Kepen sydän joko hyppäsi kurkkuun tai vajosi jonnekin isovarpaaseen, hän ei ollut tuolla hetkellä aivan varma.
Jos Verstasta ei ollutkaan. Jos se kaikki oli Nimdan luomaa illuusiota. Suola-aavikkoa ei ollut oikeasti missään. Eikä Verstaan suurta varastoa, saati niitä käytäviä, joissa he viimeksi Iggyn näkivät.
…Siispä… missä Iggy oli?
Kaikki äskeinen järkeily alkoi yhtäkkiä taas tuntua aivan turhalta. Jos he olivat hetkellisesti olleet Atheonin helvetin taajuudella, tuo taajuus vaikutti syöneen Iggyn. Koska eihän se ollut täällä missään. Eihän?
Kepe kääntyi taas Zeeronin puoleen. “Isä Zeeron. Ajatuksenne saivat minut miltei taas uskomaan siihen, että tälle kaikelle löytyy järjellinen selitys. Mutta tajusin jotain, mikä vie taas pohjan kaikelta. Ystäväni Iggy vietti suurimman osan ajastaan Verstaassa. Mutta jos Verstasta ei olekaan, on Iggyn tämänhetkinen sijainti valtava kysymysmerkki. Hän ei päässyt mukanamme sieltä ulos. Olen varma, että hän jäi Verstaaseen sisään.”
“Oletko varma, että hän oli olemassa?” Zeeron kysyi kuin se olisi ollut maailman viattomin kysymys.
Ja ehkä se olikin. Mutta lausuttuna se tuntui siltä, kuin se jokin, joka sijaitsi siinä pisteessä pään takana, jonne oma silmä ei koskaan nähnyt, olisi laskeutunut niskalle. Ja hengittänyt.
Kepe nielaisi. Hän ei tosiaan muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Iggyn Verstaan ulkopuolella. Se ei ikinä poistunut sieltä. Saattoiko kokonainen Bio-Klaanin jäsenkin olla Atheonin tapaan mielikuvituksen luomus? Olihan tämän olemassaolosta pakko olla todisteita Verstaan ulkopuolellakin. Täällähän hän eli, ennen kuin Kepe ja Dox avasivat Verstaan. Jäsenrekisterissä täytyi varmasti olla merkintä. Ja varmasti klaanilaiset muistivat Iggyn. Muistivathan?
Muistivathan?
“En minä sano, että sinun pitäisi…” Zeeron jatkoi nyt hieman varovaisemmin, “… kyseenalaistaa kaikki. Jos sille polulle lähtee, ei voi olla enää varma, onko itse olemassa. Vaikka kyllä minä sitäkin joskus mietin. Mutta… ehkä sinun pitäisi kuitenkin olla…”
Hänen silmänsä sinkoilivat vainoharhaisesti ympäriinsä kuin etsien salakuuntelijoita. “… varovaisempi. Älä– älä yritä etsiä sitä taajuutta, okei? Tiedäthän sinä, mistä me nyt puhumme? Se joka yrittää todistaa muille että helvetti on olemassa vain päätyy… luomaan sen itse.”
Kepe tiesi Zeeronin olevan oikeassa. Jos hän liian vainoharhaisesti lähtisi etsimään todisteita Verstaasta, olisi hänen mielenterveytensä lopullisesti tuhoon tuomittu. Hänestä tulisi salaliittoteorioita hautova mielipuoli, eikä silloin paljoa lohduttaisi edes se, että jonain päivänä pääsisi huutamaan “Ha! Olinpa oikeassa!”. Mutta samalla tuntui väärältä olla lähtemättä tuolle tielle. Iggyn tapauksessa oli kyse kokonaisen elävän olennon katoamisesta, kenties hengestä. Kepen edessä olevista valinnoista ja vaihtoehdoista mikään ei vaikuttanut oikealta, muttei myöskään väärältä.
Ehkä hänen pitäisi aloittaa Tawasta. Tältä saisi varmasti edes jotain vastauksia. Vastauksia, joiden ei tarvitsisi ottaa kantaa minkään yliluonnollisen asian olemassaoloon tai olemassaolemattomuuteen. Puhtaita faktoja, jotka voitaisiin puolueettomasti todistaa. Kuten Kepe oli jo matkallaan saaren halki etsinyt. Kuten hän oli aina etsinyt.
“Kiitos, isä Zeeron. Nyt tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Ilman neuvojanne tilanne olisi paljon vähemmän valoisa.”
Zeeron nyökkäsi hitaasti selvästi syvällä ajatuksissaan. “Niin. Valo… valo on hyvä asia”, hän sanoi hajamielisen oloisesti. “… paitsi jos se on mustaa.”
Tämä huomio sai Kepen ihon gukonlihalle, eikä hän oikeastaan edes tiennyt miksi.
“Niin, tuota”, munkki köhi, “ei kestä kiittää, hyrrä-heppu.” Hän heilautti kättään. “Mitä ikinä sitten teetkään… ole varovainen.”
“Parhaani mukaan”, Kepe vastasi, ja hyvästeli Zeeronin.
Pilvinen päivä alkoi lähestyä loppuaan. Pilvien harmauttamalta taivaalta alkoi sataa räntää. Ennen kuin yö laskeutui linnakkeen ylle, Kepe astui sisään, suojaan kotoisten valojen valaisemiin halleihin.
Ja hän tiesi mitä tehdä. Hän selvittäisi totuuden jättämättä mitään uskon varaan. Totuuden Verstaasta, Zeetasta ja Iggystä. Ja siitä lähtökohdasta, ettei taikuutta ja biomenninkäisiä vieläkään ollut.
Eihän?
Teknisesti ottaen ei missään
Valtaistuinsalin rippeiden keskellä seisoi kaksi.
Kaksi, jotka olivat odottaneet pitkään päästäkseen toteuttamaan tehtävän, joka niiden koko olemassaolon määritti.
Kaksi, jotka joutuisivat odottamaan vielä pitkään nähdäkseen kättensä työn tulevan valmiiksi. Odotus tulisi kestämään monta kertaa niiden elinkaarta pidempään… tai kestäisi, jos ne olisivat olleet vielä eläviä. Mutta työn vaikutukset tulisivat kestämään ikiaikaisesti.
Ja ne muistettaisiin ikuisesti.
Mutta kädet, jotka sen aikaiseksi saivat, unohtuisivat.
Niin kuuluikin.
Niin oli puhdasta.
Olion nimi oli Iggy, eikä hän todellakaan tiennyt missä oli.
Bio-Klaanin linnake
Lumiukon unet olivat kaiken tapahtuman jäljiltä levottomia.
Punainen silmä. Musta sulka.
Ja kaksi lintua – närhi ja joku pienempi, loinen ja toinen.
Lumimies lähestyi siivekkäitä, ja ne säikähtivät silminnähden.
Linnut liihottivat tiehensä, eri suuntiin, eikä Snowie tiennyt, kumpaa seurata. Pienemmän kujerrus ja suuremman rääkyntä kaikkosivat pikku hiljaa.
Ja siinä epätietoisuuden vallitessa lumiukko taas heräsi ja käänsi kylkeään.
Sairasosastolla makaava Dox ei saanut unta. Oli liian kirkasta, vaikka huone oli jo pimennetty.
Hän näki silmissään valkeuden. Hän ei päässyt siitä eroon, vaikka miten yritti. Mutta hetken sitä tuijotettuaan hän ei ollut enää varma, tahtoikokaan. Se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.
Valon keskeltä hän erotti muotoja. Kalkinvalkealta kallionkielekkeeltä avautui näkymä usvaiselle merelle. Maailma oli haljennut, ja synnyttänyt rantakallion.
Tästä interaktiivisten osuuksien Windows-versiot jos webplayer alkaa sylkeä naamalle. OSX ja Linux -versiot toimitetaan Kepeltä pyydettäessä. Jos interaktiivinen asia syö kursorin, paina ESC!
Bio-Klaanin linnake, kauan sitten
Olipa kerran pieni olento, jonka nimi oli Dox. Dox oli asunut Bio-Klaanin mahtavassa linnakkeessa jo kauan. Hän ei muistanut aiemmasta elämästään paljoakaan. Bio-Klaani oli hänelle ainoa koti, jonka hän oli koskaan tuntenut.
Sitten hän löysi Verstaan. Verstaaksi sitä ei vielä tuolloin kutsuttu. Se oli vain mystinen, metallinen ovi Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa, pienen varastokopin perällä, eikä sen toisesta puolesta tiedetty mitään. Se oli tabu, siitä ei puhuttu, vaikka sen olemassaolo tunnettiin. Aikojen saatossa monet unohtivat sen olemassaolon kokonaan. Kukaan ei ollut ottanut asiakseen selvittää sen mysteerejä. Mitä toisella puolella oli?
Eräänä yönä eräs Bio-Klaanin jäsen, Kepe nimeltään, oli tarkkaillut taivaan merkkejä linnakkeen mahtavassa tähtitornissa. Jotain oli kuitenkin tapahtunut; mitä, sitä Kepe itsekään ei muistanut. Tuo tapahtuma oli kuitenkin merkittävä ja tuli vaikuttamaan suuresti sitä seuraaviin. Kepe oli nimittäin saanut haltuunsa avaimen. Vanhan, rautaisen avaimen. Tai raudalta se ainakin vaikutti.
Pian selvisi, että avain sopi tuon mystisen metallioven suureen lukkoon. Niin aukesi ensi kertaa Verstaan ovi. Kepe ja Dox astuivat sisään. Oli vain pimeys.
Kepe kaivoi esiin taskulampun, osoitti sen kohti pimeyttä ja vapautti valokeilan. Pimeä, tyhjä huone. Sen seinät mitäänsanomattoman harmaat, siellä täällä oviaukko yhä edelleen jatkuvaan pimeyteen. Huoneessa oli myös puisia pöytiä ja tuoleja sekä joitakin puisia laatikoita, jotka olivat säilyneet vuosisatoja elleivät jopa tuhansia kuivassa, pölyisessä ilmassa. Pöytiä ja tuolien istuimia peitti paksu pölykerros. Missään ei näkynyt kuitenkaan merkkejä minkäänlaisesta elämästä; ei hämähäkkien seittejä nurkissa, ei kuolleiden torakoiden raatoja lattialla.
Tai näin Kepe ja Dox luulivat. Jos Kepe ja Dox olisivat olleet tarkkaavaisempia, he olisivat tutkineet pölyä tarkemmin. Se ei ollut hiekkatomua, lasikuitupölyä tai mitään rakennuksiin mahdollisesti ajan myötä kertyvää pienainesta. Se oli huonepölyä. Sitä, joka koostui orgaanisesta aineesta, kaikesta mikä oli rapissut irti kuidusta, kankaasta ja ihosta. Sitä ei kerry asumattomiin tiloihin.
Tässä huoneessa oli elänyt joku tai jokin. Tätä Kepe ja Dox eivät osanneet päätellä.
Kun Kepe vielä tutki pimeään eteishuoneeseen kasattuja laatikoita, Dox kurkisti seuraavaan kammioon edeltä. Sen huoneen seinät olivat puisista laudoista rakennetut, mutta muutoin se ei eronnut suuresti ensimmäisestä huoneesta. Tästä huoneesta johti vielä ovi eteenpäin. Dox osoitti soihdullaan pimeään oviaukkoon. Valo ei osunut mihinkään. Huone oli varmasti suuri.
Ja suuri se oli. Kun Dox uskaltautui astumaan hiljaiseen saliin, hän joutui täysin ymmälleen. Miten tällainen jättimäinen tila saattoi mahtua Bio-Klaanin linnakkeeseen? Miten kukaan ei tiennyt tästä? Eikö linnakkeen vankilaosaston olisi pitänyt olla näillä kohdin? Vai hahmottiko Dox suunnat jotenkin väärin?
Huoneessa oli jättimäisiä varastohyllyjä silmänkantamattomiin. Hyllyille oli kasattu kaikenlaista tavaraa, puisia laatikoita, rautaisia laatikoita, häkkejä, purkkeja, purnukoita, koteloita, pusseja, säkkejä, tynnyreitä, ämpäreitä, joista jokainen oli täynnä…kaikkea. Hyllyille kasatuissa tavaroissa ei ollut minkäänlaista yhtenäistä järjestystä. Niitä ei oltu aakkostettu eikä järjestetty koon, arvon saati värin mukaan. Yhdellä hyllyllä oli onkivapoja, toisella autonrenkaita, kolmannella säkeittäin itäneitä perunoita, neljännellä laatikollinen pienempiä laatikoita, viidennellä pultteja, muttereita ja rattaita, kuudennella läjittäin kirjoja sekalaisissa, huteran näköisissä pinoissa.
Dox, luonnostaan uteliaana otuksena, jatkoi matkaansa varaston läpi. Vaan varaston takaseinäpä ei tullutkaan vastaan niin pian kuin hän oli luullut. Kun hän lopulta saavutti sen, hän oli kulkenut niin pitkän matkan hyllysokkelossa, ettei ollut varma osasiko enää takaisin. Jokin lankakerä tai muu opaste olisi ollut hyvä ottaa mukaan.
Dox nielaisi.
Bio-Klaanin linnake, nykypäivä
Oli Nui-Koron evakuointioperaation päättymisen ilta.
Kepe askelsi sinimattoisella käytävällä ja pyöritteli olkapäitään. Jatkuva repun raahaaminen oli nyt ohi, mutta hartiat olivat yhä jumissa. Loputtoman pitkän patikkamatkan päätteeksi tiedemies oli käynyt viemässä matkatavaransa vastaanottotiskille ja alkanut kirjoittaa lopullista matkaraporttia. Ja nyt hän etsi Snowieta.
Kotilinnakkeeseen päästyään he olivat hajaantuneet. Kepe oli mennyt suorittamaan velvollisuuksia, ja lumiukko oli painunut inkiväärioluelle Telakan väen ja pohjoisen porukan kanssa. Tosi reilu jako hei.
Ei sillä, että valkovihreä Toa olisi oikeasti pannut pahakseen. Retkikertomuksen tekeminen oli lopulta helpompaa omassa rauhassa. Ja nyt Kepenkin askeleet veivät kahvioon.
Pahuksen täyteen kahvioon. Kepe toivoi löytävänsä jonkun, joka voisi kertoa mahdollisia havaintoja lumimiehestä. Jonkun suuren, joka näkee koko kahvion. Jonkun suuren ja mahdollisesti keltaisen.
Tiedemies änki halki väenpaljouden.
“Terve Tongu.”
Keltainen kyklooppi käännähti puhujan suuntaan.
“Hip heijaa, Kepson!” mekaanikkojätti kajahti. Myös muu pöytäseurue kiinnitti huomionsa Kepeen. Matoralaiset Tehmut ja Sulfrey, steltinpeikko Kapher, Toa Hai ja muutama tiedemiehelle tuntematon, ilmeisesti pohjoisesta kotoisin oleva Toa tervehtivät Kepeä kukin vuorollaan. Kaikilla oli edessään syötävää tai juotavaa tai kumpaakin.
“Anteeksi, mutta minulla on hieman kiire ja menen suoraan asiaan…” Kepe aloitti. “Oletteko nähneet Snowieta?”
“Haa, olemmepa hyvinkin”, Tehmut tiesi kertoa.
”Juu. Hmm, koskas lumiveikko hävisikään…”, Tongu tuumaili ääneen. ”Oliko se ennen vai jälkeen Hain saapumisen?”
”En ole varma”, Tehmut epäröi. ”Eikö se vanha maahai Samekin käynyt täällä?”
”Taisi olla samoihin aikoihin kun hain uuden kupposen”, Kapher arveli.
”Kas kummaa. Mitäs hait?”
”Teetä.”
”No mitäs he, kumpikin vähän allapäin.”
”…” Kepe ilmoitti. ”Mutta Snowiesta ette ole varmoja?”
“Itse asiassa”, Sulfrey nosti sormensa pystyyn “Hän taisi poistua sen pitkän valkoisen henkilön kanssa. Selakhilaani, terävät hampaat.”
“Kurttuinen otsa?” Kepe vielä varmisti.
“Ehkä kaikkein kurttuisin.”
Same, Kepe ajatteli. Mutta mitä hän Snowiesta tahtoo?
“Öh, kiitos tiedoista”, hän mumisi. “Minun pitääkin jo mennä. Hyvää kahvioilua!”
Hilpeä seurue kiitteli ja hyvästeli ja jäi taakse. Kepen matka jatkui kohti ylläpitosiipeä. Hetken käytävillä sompailtuaan onni päätti kuitenkin olla myötä. Tuttu valkoinen pullero löytyi varsin pian.
“Siinähän sinä olet”, Kepe huokaisi. “Miten sinusta on näin katoavainen tullut? Kenties kadonneen massan takia?”
“Hee, terve Keps!” Snowien kasvoille levisi hymy. Lumiukko näytti väsyneeltä. Niin kuin Kepe itsekin. Lähipäiviin oli mahtunut maanalaista rymistelyä, salajuonia Nui-Korossa ja miltei Rautasiiven rei’ittämäksi tulemista.
“Itse asiassa, siitä massasta…” Snowie jatkoi ja taputti mahaansa. Sitä oli tosiaan tavallisen verran eli aika paljon, Kepe pisti merkille kuunnellessaan porkkananenän puhetta. “Se ehti tänne meitä ennen!”
Kepe kohotti kulmiaan.
“Joo joo!” lumimies innostui. “Troopperi oli partioinut Lehu-Koron tiellä torakkatiedustelijoiden varalta, ja kuuli metsästä rapinaa, ja sitten se olikin osa minua! Heh heh, oli kuulemma aikamoinen näky: kaksi valkoista jalkaa ja sellainen möntti, mikä lie lanne taikka pakarat vain oli ilmestynyt puskan keskeltä Tröppiksen päivän piristykseksi. Tai ehkä hämmennykseksi… Hän otti yhteyttä Klaaniin, ja Paacs tajusi, että vanha kunnon Snoppelihan se sieltä tuli, tavallaan!”
“Sitäkö olit hakemassa?” Kepe kysyi. “Metsään hukkunutta massaasi? Aloin jo ihmetellä.”
Tiedemies oli huomaavinaan lumiukkelin silmissä synkän välähdyksen. Snowien katse käväisikin nopeasti lattiassa.
“No, sitäkin…” hän vastasi. “Modet tahtoivat puhua minulle.”
“Ai?”
“Joo, heillä oli vähän kyseltävää, niitä näitä… Tiedäthän, kerroin heille tapiirista ja muusta.”
“…en?”
“…no, ei puhuta siitä.”
Snowien ilme meni oudon vakavaksi.
“Kepe…” lumiukko aloitti.
“Snou.”
“Sinähän tiedät, että, ömm, on hienoa, että, eeh, et pidä minua ihan outona.”
Kepe lisäkohotti kulmiaan.
“Tai siis”, pyylevä valko-olemus jatkoi “Minä olen kuitenkin vähän tällainen, no, merkillinen.”
Kepe yllättyi keskustelun kulusta.
“Snowie, mistä tämä nyt tuli?”
“No eei mistään sinänsä, kunhan… Mmm… No kun kaikki eivät ehkä ottaisi minua noin avoimesti vastaan. Olen aika epämääräinen, kaikille, itselleni, sinulle. Minunkaltaiseeni luottaminen ei ole itsestäänselvyys.”
“…mitä moderaattorit sinulta kysyivät?”
Snowie rapsutti päätään.
“Ja luottamus on tärkeää. Tärkeintä?” valkoisilta kasvoilta oli luettavissa helposti, että Snowie pinnisteli saadakseen asiansa sanottua. “Joskus minusta tuntuu, että olen sinulle eheämpi tyyppi kuin itselleni. En ole aina kovin…”
Lumiklaanilainen länttäsi käden kasvoilleen. “Eeei, en minä voi tätä näin muotoilla.”
“Öh, miten?” Kepeä kiinnosti.
“…en ole aina kovin kiinteä lumiukko.”
“…”
“…ymmärrät, miksi tämä on niin vaikeaa muotoilla. Eikun hei, siinä se! Muotoilla, kyllä!”
Lumiukko piti pienen tauon, mutta Kepe antoi ystävänsä puhua rauhassa loppuun.
“On oikeastaan aika hupsua, että tämä on minun ongelmani, muotoilu. Koska, no, tiedäthän, voin tehdä niin aika konkreettisestikin, muovata itseäni uudelleen. Sitä vasten on ehkä kohtalon ivaa, että olen aika… No, tuuliviiri. Lehti tuulessa. Oikeastaan Isä Zeeron sanoi asian aika hyvin, että olen risteyksessä. Ehkä kantani Mata Nuin ja Athin suhteen kertoo vähän liikaa yleisestä asenteestani? Että en ole riittävän jyrkästi mitään mieltä?”
“Snou hei, sinä tiedät että ihailen puolueetonta kantaa. Tiede perustuu siihen.”
“Niin niin, mutta se menee joskus aika pitkälle. On mennyt. Mieti vaikka Sugaa. Hän on tosi klaanilainen! Samanlaista omistautumista ei synny itsensä jatkuvalla uudelleenmuotoilulla.”
Jälleen pieni paussi puheessa, lumimies keräsi ajatuksiaan.
“Joten, mitä jos teen ja olen tehnyt valintoja väärin perustein? Minä ja Mäksä riitelimme yhteisellä keikallamme siitä, pitäisikö meidän auttaa paikallisia vai etsiä sirua… Minä en asettanut Klaanin etua edelle, olin valmis tinkimään siitä. Eikä se ole edes ainut vastaava tapaus.”
Kepe taputti Snowieta olalle. “No hei. Sinähän sen Nimdan sirun lopulta löysit, vai mitä?”
“Mniin…”
“Otat tästä liikaa paineita. Meillä on rankka reissu takanamme, ja kunnon unet Klaanissa maistuisivat” Kepe hymyili. Tarttuipa se Snowieenkin.
“Josko nukkuminen?”
Lumiukkeli nyökkäsi vastaukseksi.
“Jatketaan keskustelua toki toiste, kuuntelen mielelläni, jos sinulla on sanottavaa. Mutta luulen vähän, että olemme kumpikin vain tosi väsyneitä.”
“Kuulostaa fiksulta, niin kuin tiedemieheltä sopiikin olettaa.”
“Hehe. Öitä!”
“Hyvät unet.”
Tavallisesta poiketen Kepe ei kuitenkaan tohtinut yöpyä Verstaassa. Ensimmäistä kertaa aikapäiviin Kepe painui nukkumaan viralliseen huoneeseensa. Yleensä tiedemiehen työinto piti hänet Verstaassa yötä myöten, mutta mysteerien verhon lipuessa syrjään hän ei ollut varma, osasiko enää rentoutua siellä.
Huoneeseen päästyään Kepe pällisteli ympärilleen. Niin paljon pölyä. Hän laski repun huoneen nurkkaan ja vetäisi päiväpeitteen pois sängyltä. Unioption realisoitumisen lähetessä silmäluomet alkoivat painaa entistä enemmän.
Äkkiä unille.
Vähän käytetyssä sängyssään loikova tiedemies ei ollut varma, kävivätkö hänen aivonsa yli- vai alikierroksilla. Toisaalta hän tahtoi vain nukahtaa, mutta hänen päässään pyöri niin paljon asioita. Palapelin puuttuvat palaset vaivasivat Kepeä vielä unen ja valveen rajamaillakin. Löytäisivätkö he Doxin ja Iggyn, vai jäisikö raukkojen kohtalo ikuiseksi arvoitukseksi? Epäonnistuisivatko he yli sallitun rajan? Mitä he saattaisivat vapauttaa avatessaan Verstaan ovet?
Mikä Verstas oikeastaan oli?
Huominen tulisi olemaan tärkeä päivä. Kaikki, mitä Kepe oli pitkällä matkallaan oppinut, viittasi edessä siintävän tutkimuksen pahaenteisyyteen. Niin paljon oli vielä hämärän peitossa, ja Kepen oli myönnettävä, että hänkin pelkäsi joskus pimeää. Sen perusteella, mitä hän oli kuullut, hyvin perustavanlaatuinen kauhu odotti horisontin takana.
Mutta kaikki tulisi olemaan vaivan arvoista. Kepe saisi tietää, mistä tässä kaikessa oli kysymys.
Bio-Klaanin linnakeen kellari
Bio-Klaanin linnakkeelle voimansa antoi suuri päägeneraattori, kuten se oli jo kauan tehnyt. Generaattori säteili energiaa johtoja pitkin, jotka luikertelivat kuka minnekin. Muuannen piuha kulki linnakkeen eteishallin kattolamppuihin. Toinen kahvion kyökin jääkaappeihin. Kolmas ties minne.
Muuannella johdolla, muista mitenkään poikkeamattomalla, tallusteli kaksi pientä otusta. Hyvin pientä otusta, jotka muistuttivat torakoita. Niillä oli kaksiosainen ruumis ja tuntosarvet.
Nämä pienet biomekaaniset torakat astelivat molemmat kuudella raajallaan pitkin sähköpiuhaa, joka kulki käytävän reunaa myöten jalkalistan päällä. Piuha kääntyi ja suuntasi sisään huoneeseen, jolla oli avonainen ovi. Jos torakat olisivat voineet nähdä tekstin ovessa, siinä olisi lukenut “Paja”. Johto jatkoi seinustan viertä.
Johto johti ovelle huoneen toisella laidalla. Suurelle metalliselle kulkuaukolle, jonka paksut karmit reunustivat ikivanhaa ovea. Johto katosi pieneen aukkoon oven juuressa. Torakat työntyivät peräkanaa koloon, joka oli sopivasti hieman johtoa laajempi.
Ne ilmestyivät esiin toiselta puolelta. Ne saapuivat hämyisään tilaan, johon…
Verstas
…samalla hetkellä astuivat Kepe ja Snowie.
“Ah, koti”, olisi Kepe huokaissut, ellei heidän matkansa olisi muuttanut heidän käsitystään Verstaasta lopullisesti. Tämä aiemmin niin kotoisa ja viihtyisä majapaikka oli nyt paljastanut heille todelliset kasvonsa. Se oli Profeetan piilopaikka. Kauan, vuosituhansia sitten, tämä oli sytyttänyt Nimdan sirun avulla kipinän, joka oli tuonut tälle saarelle sivistyksen. Tämän jälkeen hän oli palannut saaren eteläosaan “omiensa” luokse ja tuhonnut heidät, kertoi Sanansaattaja Tadnen Kartasto, opus Nui-Koron kirjastosta. Heidän identiteetistään ei ollut tietoa.
Hän oli palannut saaren eteläosaan, jossa nykyään sijaitsi Bio-Klaanin linnake.
Viimeiset jäljet Profeetasta ja Zeeta-sirusta johtivat Verstaan syövereihin. Elikö Profeetta täällä yhä sirunsa kanssa, vai oliko hän hajonnut tomuksi jo aikakausia sitten? Ja oliko siru yhä täällä?
Sanansaattaja Tadnen Kartasto oli ehkä konkreettisin matkasta käteen jäänyt asia. Kirja jonka he olivat… tuota, lainanneet Nui-Koron kirjastosta. He olivat olleet vähällä menettää sen Lehu-metsäseikkailun aikana. Erakkokylän päämies oli tahtonut saada sen itselleen.
Mitä kirja olikaan kertonut? Se oli saarella muinoin eläneen matoralaisen kirjoittama, niin vanhaa tekstiä, ettei sitä tahtonut ymmärtää. Se kertoi, miten Profeetta oli saanut aikaan Nimdan voiman avulla valtaisaa tuhoa paikalla, jolla nyt sijaitsi Nui-Koro. Tämän seurauksena Profeetta oli lähtenyt vaellukselle, jonka lopullisena määränpäänä olivat olleet saaren eteläisemmät osat…ja paikka, jolla tämä linnake nykypäivänä sijaitsi.
Kirjan kantta olivat koristaneet monimutkaiset kuviot, jotka olivat kietoutuneet kaiken ytimessä olleen säteilevän silmän ja sitä ympäröivän kolmion suojaksi. Kun Kepe oli kuullut nimen “Kartasto”, hän oli alkanut miettiä kuvioiden todellista merkitystä. Olivatko ne jonkinlainen…Verstaan kartta?
Kepe napsautti ovenpielessä ollutta valonkatkaisijaa ja eteishuoneeseen syttyivät valot. Ei kätösiä sinisiä. Ei nimettömiä petoja. Kaikki näytti juuri siltä kuin pitikin.
Matkan varrella he olivat kokeneet ja nähneet monenlaista, ja olivat jossain määrin ehtineet irtautua tämän paikan todellisuudesta. Kepe oli ollut vielä äskettäin hyvällä tuulella, mutta hänen mielialansa oli madaltunut suuresti sen jälkeen, kun tuli aika palata ratkomaan tapaus Verstasta.
“Missäköhän Iggy on?” Snowie pohti, sillä kyseistä olentoa ei näkynyt missään. Totta tosiaan, eteishuone oli tyhjä. Pöydällä oli levällään tavaroita, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisivat olleet Manun jälkeensä jättämiä. Yleensä Iggy tervehti iloisesti kaikkia Verstaaseen astujia. “Olisiko se lähtenyt Manun matkaan?”
“En usko”, Kepe vastasi. “Se ei nykyään enää koskaan poistu Verstaasta. Ehkä se on jossain muualla täällä. Mutta se ei ole tämänhetkinen huolenaiheemme. ”
“Tuo kuulostaa aika raa’alta.”
“Iggy pärjää kyllä. Dox taas ei.”
“Totta. Kauanko se on ollut jo poissa?”
“Katosi hieman ennen kuin katsoimme sen Nimdaa tutkineita tiedemiehiä käsitelleen videon.”
“Ja viimeinen asia, minkä saimme kuulla, oli ‘kaksittain, kätöset siniset’?”
“Jep.”
“Hrr.”
He olivat olleet poissa jo useamman kuukauden. Tuona aikana ainakaan päällisin puolin Verstaan tilanne ei ollut kehittynyt miksikään. Jos täällä oli Allianssin vakoojia, ne olivat jo syvällä sisällä.
Ja niin oli luultavasti myös Dox. Mutta uskalsivatko he lähteä perään?
“Me olimme poissa aivan liian kauan. Mitenköhän Doxilla menee? Ja ovatko Siniset kädet jo saaneet sirun jo näppeihinsä?”
Kepe syöksyi seinälle, jolla oli jonkinlainen ohjauspaneeli. Hän kiersi kytkimestä, joka naksahti muovisesti. Seinää pitkin matelevaa kaapelia pitkin kulki signaali, joka herätti jonkun.
“Tervehdys”, totesi Valvoja. Järjestelmäpäivitys oli näemmä onnistunut.
“Valvoja”, Kepe kysyi. “Onko tässä huoneessa käynyt kukaan lähtömme jälkeen?”
”…pienempi kuin kolme…”, Valvoja sanoi. Sitten se pysyi vaiti.
“Eeeeh. Ei, ei nyt.”
Kepe napsautti kytkintä vielä pariin kertaan. Klak. Klak. Klak. Raks.
“Hei? Huhuu? Oletko siellä?”
Valvoja oli yhä hiljaa.
Jokin oli mennyt pieleen. Kepe ei tiennyt syyttääkö itseään jostain viallisesta koodinpätkästä vai oliko kyseessä sabotaasi. Jos jälkimmäinen, kenen taholta? Käsien? Iggyn? Vaiko oliko tämä vain pelkkää surkeaa sattumaa? Vai oliko Valvojan…Kepe nielaisi…’ohjelmistopohjassa’ jokin häiriö? Selvittelyyn tulisi kulumaan taas tarpeeton määrä aikaa.
“Tämä on turhauttavaa. Saimme matkan aikana niin paljon uutta ja mahtavaa tietoa, joka on vaalimisen arvoista. Mutta miten kotirintamalla? Nyt meillä ei ole enää mitään hajua siitä, mitä täällä on tällä aikaa tapahtunut. Kuka tästä ovesta on kulkenut ja minne mennyt. Kädet vai Dox? Iggy vai Manu?”
“Ehkä meidän pitäisi kysyä?”
“Jos joku olisi nähnyt täällä jotain kummallista, olisimme kyllä varmaan jo kuulleet siitä.”
“Ei tätä paikkaa koko aikaa vahdita.”
Kepe ei tahtonut myöntää jättäneensä Verstaan valvontaa hieman epävakaalle pohjalle. Kukapa olisi arvannut, että se saattaisi koitua ongelmaksi yhdessä saaren parhaiten vartioitujen tukikohtien ytimessä?
Kepe syöksyi viereiseen huoneeseen jättäen Snowien eteiseen. Hän kiskaisi narunpätkästä joka naksautti hehkulampun katossa päälle. Hän kolusi läpi paperipinoja. Kurkisti kaappeihin ja kävi läpi sisällön. Ei, mitään tärkeää ei ollut kadonnut. Ainakaan tästä huoneesta. Huoneita, joihin hän oli säilönyt hyvinkin arkaluonteista materiaalia, oli kuitenkin vielä ainakin puoli tusinaa lisää.
Hän palasi eteiseen. Niitä kaikkia hän ei voisi käydä läpi nyt. Jos joku olisi jotain etsinyt, hän olisi luultavasti aloittanut ensimmäisestä vastaan tulevasta huoneesta. Näiden säilytystilojen järjestyksen tunsi vain Kepe itse.
“Kaikki muu näyttäisi päällisin puolin olevan kunnossa. Mutta siltikin…”
“…Kin?” Snowie yritti saada Kepeä jatkamaan.
“…täällä on jokin pielessä. Se ei voi olla vain mielikuvitukseni. Kaikki on ulkoisesti juuri niinkuin pitääkin, jos Valvojan hiljenemistä ei lasketa, mutta jotain muutakin täällä on takuuvarmasti tekeillä, tunnen sen luissani…”
“Pitäisikö sinun kurkistaa Valvojan koneistoon?”
Kepe katsoi Snowieen ilmeellä, jota käytti vain harvoin. Ilmeellä joka sanoi: ‘ei, en tahdo tehdä sitä’.
“…Eikö?”
“…Kai se sitten on pakko. Muuten emme etene. Tule.”
Kepe ohjasi kaksikon huoneeseen, jonka laatikostoja Kepe oli hetkeä aiemmin tonkinut. Sen perällä oli toinen ovi. Ennen sen avaamista Kepe avasi erään arkun ja nappasi sieltä muutaman esineen laukkuunsa.
Oven takana oli metallinen kierreportaikko yhä alempaan kerrokseen. Alemmassa kerroksessa oli pimeää, kunnes Kepe naksautti katon loisteputket päälle.
Huone oli suunnilleen samankokoinen kuin eteishalli yläkerrassa. Täynnä hyllyjä, laatikoita, kehikoita, pöytiä, tavaraa jota näkee keskiverrossa varastossa. Eräässä nurkassa keräsi pölyä sähkökäyttöinen trukki.
Huoneen peräseinällä oli vielä yksi ovi. Seinä oli harmaata kiveä, sellaista, jota yleensä näkee muinaisten linnojen seinissä. Ovi taas oli puinen ja hyvin vanha. Sitä reunusti hiilenharmaa valurautainen kehys.
Kepe avasi oven suurella rautaisella avaimella. Se narisi raa’asti auetessaan.
“Täälläkö se on?” Snowie kysyi.
“Jep.”
Tällä kertaa Kepe ei painanut valonkatkaisijaa, koska sellaista ei ollut. Oven vieressä oli pieni puinen pöytä, jolta hän poimi myrskylyhdyn ja tulitikut. Lyhdyn lepattava valo paljasti taas uuden portaikon. Tällä kertaa kivisen.
“Tämä on vanhempaa Verstasta. Näin pitkälle minulla ei usein ole tarvetta tulla, siksi en ole vaivautunut edes asentamaan kattolamppuja. Näitä käytäviä jatkuu ties miten syvälle ja pitkälle. Näissä käytävissä Dox ja Iggy menettivät järkensä.”
Kiviseinäinen käytävä jatkui pimeyteen. Oli hiljaista. Tai olisi ollut, ellei jossain kaukana olisi tasaisin väliajoin vesipisara pudonnut katosta lattiaan.
Haju oli tunkkainen. He jatkoivat matkaa lyhdyn valossa.
“…Muuutta eikö meidän pitänyt mennä kurkkaamaan Valvojaa?” Snowie kysyi ihmeissään.
“Sitä me olemmekin menossa tekemään.”
“…Miksi se on näin pitkällä pimeässä ja synkässä ja kylmässä kolossa? Kai sekin on niin fiksu, että sillä tavallaan voisi olla tietoisen olennon arvo, ja se ansaitsisi vähän paremmat olot?” Snowie aloitti hämmentyneen ääneenpohdintansa, kunnes tajusi, ettei Kepe ole toa joka pitäisi älyllisiä olentoja vangittuna kylmissä katakombeissa. “…Vai. Tälle on joku oikea syy?”
“On. Neljä kerrosta alempana.”
“Tuo on vähän liian kryptistä. Ei tämä ole tapaistasi.”
“Nokun…minä en oikein rehellisesti sanottuna itsekään tiedä miten suhtautua tähän.”
“Eikö Valvoja ole sinun rakentamasi?”
“Nnno osa siitä tavallaan.”
“…Toitko sen tänne jostain?”
“Niinkin voisi sanoa. Tai siis. Yritän puhua mahdollisimman selvästi. Ei, en tuonut. Se oli täällä jo kun löysin Verstaan. Sitä, kenelle se kuului, kuka sen rakensi, sitä en osaa sanoa. Se ei osannut edes puhua meidän kieltämme, sen puhe oli aivan käsittämätöntä. Se oli maannut ikiajat tämän kolon pohjalla, tekemässä jotain käsittämätöntä. Jos sitä kutsuisi tietokoneeksi, se oli laskenut koko ajan jotain mystistä algoritmia. Ja se laski yhä kun löysin sen.
Kuukausien kummastelun jälkeen löysin tavan kommunikoida sen kanssa. Sain tietää yhtä ja toista; että Verstas oli valtavan suuri ellei jopa ääretön, ja että Valvoja näki kaiken jonkin epämääräisen matkan säteellä Verstaan ovesta. En tuntenut sen käyttämää teknologiaa, mutta jonkinlaisen rajapinnan sain kyhättyä, jotta sain sen puhumaan meidän kieltämme. Siitä tuli hyvä apulainen, joka auttoi auliisti, mutta se oli itsessään silti yhä suuri mysteeri minulle. Se ei tuntenut rakentajaansa, vai pitäisikö sanoa kasvattajaansa, ei ikäänsä, eikä alkuperäistä tehtäväänsäkään. Se kertoi unohtaneensa sen algoritmin, jota oli laskenut löytäessäni sen, kaikki parametrit ja jäänyt jumiin ikuiseen silmukkaan.”
“Tuo kuulostaa…aika hurjalta.”
“Ja niin se onkin. Tilanne on vielä pahempi nyt, kun tiedämme tästä paikasta enemmän. Sen rakensi Profeetta, tai joku hänen ‘tovereistaan'”.
“…Oho.”
Kepe vaihtoi aihetta. “Mites muuten. Kun lähdemme retkelle etsimään Nimdaa täältä. Sitten kun olemme varmistaneet, että ainakaan ihan pintakerroksissa ei ole Käsiä. Ketkä otamme mukaan seikkailuun?”
“Hmm”, Snowie pohti. “Manua eivät pelota ne asiat, joita täällä saattaa lymytä. Makekin olisi ehkä hyvä valinta. Ja entä Same? Mielestäni…”
Kepe antoi hetken aikaa Snowien puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän tarvitsi tämän miettimistauon. Heti kun he olivat palanneet, kaikki oli muuttunut taas paljon sekavammaksi ja epävarmemmaksi. Kunpa tämä olisi jo ohi ja hän voisi palata tuttuun ja turvalliseen Verstaaseen. Tämä profeettaepisodi. Koko sota Allianssia vastaan. Kaikki Nimdaan liittyvä. Legendaariseen naamioon.
Hän tiesi, etteivät hän ja Snowie kaksistaan voisi mitenkään kohdata sitä, mikä tämän paikan syövereissä möyrysikään. Mutta voisiko koko Klaanin väkikään, edes yhtenäisyyden voimalla?
“Minä uskon, että hän on Atheon.”
Atheon, siksi sienipappi Zeeron oli Profeettaa kutsunut.
“Suurimman Aarteen Varas.”
“Tuhon Isä.”
“Maailmain Repijä.”
Snowie, Same ja Bladis eivät olleet ehkä kyenneet sisäistämään sitä, mitä tämä implikoi. Tai sitten kaikki olivat vain pysyneet siitä hiljaa. Kepeä suoraan sanottuna pelotti aivan tavattomasti.
Ja kuten se ennustus sanoi.
“Atheon vapautuu Ahjostaan.”
Kepen mieleen nousi taas ajatus, joka oli vaikeuttanut hänen nukahtamistaan joka ilta Zeeronin tapaamisen jälkeen.
Mitä jos…me emme voita tätä sotaa?
Mitä jos Allianssikaan ei voita?
Mitä jos…tämä Atheon voittaa?
Milloin tahansa muulloin hän olisi ehkä jopa naurahtanut, jos ei ääneen niin ainakin mielessään, profetialle maailmoja tuhoavasta jumaluudesta Mata Nuinkin yläpuolella, varsinkin jos tarina oli metsämökissä asuvan erakon kertoma. Mutta nyt hän oli nähnyt vähän liikaa asioita, jotka puhuivat puolestaan. Toki muinaiset tarinat ovat liioiteltuja ja iän myötä eeppisemmiksi muuttuneita, mutta…
…silti.
Kepen oli pakko tarkistaa yksi asia.
“…kunpa Gee olisi täällä, hänkin varmasti tahtoisi nähd–…” Lumiukko jatkoi yhä pohdintaansa.
“Snowie.”
“No, Rätsie?”
“Odotas hetki.”
Kepe avasi laukkunsa ja koppasi sieltä päällimmäisen esineen. Esineen, jonka hän oli arkusta napannut mukaansa ennen heidän laskeutumistaan näihin käytäviin.
Se oli valkoinen Kanohi Elda. Havaitsemisen naamio. Moisten avulla näki näkymättömät, kuuli henget ja… haistoi tietyt naamiot. Ignikan, legendaarisen Elämän naamion etsintäänhän ne kapistukset oli alunperin tarkoitettu.
Nimenomaan alunperin. Kaikkea voi aina parannella.
“Katsopa tätä.”
“Elda? Mistä sinä olet moisen saanut? Eikö noita ole aika…vaikea hankkia?”
“Kunhan vain sattumalta löysin taannoin. Näetkö tämän lootan?” Kepe osoitti valkoista muovilaatikkoa, jonka hän oli sulattanut kiinni naamion poskeen.
“Mitä se tekee?”
“Muuttaa naamion etsintätaajuutta ja kaistanleveyttä. Kun meillä vielä oli se yksi Nimdan siru, tein pari mittausta sen ympärilleen päästämästä sähkömagneettisesta säteilystä ja säädin tämän naamion sen taajuudelle. Tämä naamio havaitsee nyt Nimdan sirut.”
“…Voi veljet, tuo on fiksua.”
“Eikö. Voimme käyttää tätä sitten kun lähdemme sirun perään. Ajattelin kuitenkin testata jo nyt, että tämä toimii. Täällä luulisi saavan edes jonkinlaisen signaalin, pohjakohinan ei pitäisi olla niin voimaka–…” Kepen lause jäi kesken, kun hän sai naamion päähänsä. Seuraisi tuskallinen rääkäisy – “…aaaaEEEEÄÄÄÄÄÄÄRRÄÄH” – ja Kepe heitti naamion maahan.
“…Miksi. Miksi tuon naamion pitää kertoa havainnoistaan jonkin fiksumman keinon kuten vaikka sellaisen tutkakuvan sijaan päänsäryllä.” Tälli oli ollut kamala. “Tahdotko kokeilla?”
“Jätän väliin, kiitos vain. Onkohan siinä jotain vikaa?”
“…Toivon niin. Tai sitten Nimdan vaikutus täällä Verstaassa on niin vahva, että Eldan sensori aktivoituu saman tien maksimitehollaan.”
“Siitä ei taida siis olla apua, ellet saa jotenkin…” – jossain rasahti jokin – “…heikennettyä naamion käyttäjäpalautetta…” – toinen rusahdus.
Rysähdys.
Lattia heidän allaan repesi. Käytävän seinät kaatuivat. Seinustojen puuovet levähtivät auki. Kattoon aukesi tyhjyys. Kylmä tuuli raivasi kaiken tieltään.
Kepe ja Snowie putosivat.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Putoaminen kiihtyi. Kepe ja Snowie erkaantuivat toisistaan.
Ensin ei erottanut mitään. Sitten pimeyteen ilmestyi pieniä valoja. Kepe oli pudottanut myrskylyhtynsä kompastuessaan kuiluun. Kepe erehtyi luulemaan ensimmäistä valoa lyhdykseen, ja lyhtyhän se totta tosiaan olikin, mutta ei hänen. Sitä piteli jokin muu.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Valoja ilmestyi lisää. Lyhtyjä oli pian sadoittain. Ne viilettivät heidän ohitsensa, niiden kantajat katsellen kahden klaanilaisen putoamista. Uteliaat katseet tutkivat kahta painovoiman uhria.
Kepe yritti huutaa Snowielle, mutta ilmavirta oli liian kova, jotta ääni olisi kantautunut tämän luokse. He pyörivät villisti viitisen metrin päässä toisistaan. Kumpikin heistä yritti uida ilman halki toisiaan kohti, mutta heidän välillään oli liikaa vertikaalista eroa, jotta matkaa olisi saanut kurottua umpeen. Snowie oli muutaman metrin alempana.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Sitten Snowie sai idean. Hän lähti muovaamaan ruumiinsa massaa litteämpään, laskuvarjomaisempaan muotoon kasvattaakseen ilmanvastusta. Näin sankarimme lopulta tavoittivatkin taas toisensa. Kepe kaivoi laukustaan köyden ja heitti sen toisen pään Snowielle. He sitoivat itsensä yhteen, jotta kumpikaan ei enää karkaisi.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Nyt he vasta ehtivät miettiä, mitä ihmettä olikaan tekeillä.
“Miten syvä tämä kuilu oikein on, ja mitä se tekee linnakkeen alla? Ketkä tämän ovat kaivaneet?” Snowie kummasteli tuulen ulvoessa. Maailman syvin kaninkolo.
“Ei tämä ole linnakkeen alla, muistatko. Tämä on Verstaassa.”
“Tämä kuoppa ei siis noudata minkäänlaisia tunnetun fysiikan lakeja? Tällä ei välttämättä ole pohjaa?”
“Huonoimmassa tapauksessa niin. Meidän kuitenkin ehkä kannattaisi nyt keksiä joku keino pysäyttää pudotuksemme. Mielellään joku joka ei pääty sottaisesti. Tuo laskuvarjomallisi ei hidasta meitä tarpeeksi.”
“Tämän parempaan en pysty. Onko sinulla ideoita?”
“Odotas”. Kepe kaivoi laukkuaan. “Minulla piti olla täällä jossain Kadin-liidin, mutta taisin unohtaa sen jonnekin…”
“Tämä ei mene ihan putkeen.”
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa. Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Ne, jotka sankareidemme putoamista olivat lukemattomina joukkoina seuranneet, päättivät käydä toimeen. Pian Kepe ja Snowie huomasivat valonvälähdyksiä ympärillään. Jokin lensi ilmassa seuraten heitä. Ei, jotkin. Niitä oli useampi.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi. Niin julma Nimda voi olla.
Myrskylyhtyjen liekit lepattivat tuulessa, mutta eivät jostain syystä sammuneet. Ne valaisivat valkoisia naamioita, ja niiden kantajien yön värisiä ruumiita. Verstaan vangit olivat päättäneet puuttua peliin.
“Jjja mitä ihmeitä nuo ovat?”, kaksikko ehti kummastella. Yksi olennoista, joita oli ainakin viisi, tuli lähemmäksi.
Lopulta hänet syöstiin syvälle, pimeimpien syöverien vangiksi. Vereen tahrittuun turvapaikkaan, jonka Mustaksi Ritariksi kutsuttu varas oli luonut.
“Te – pääsette tap – aamaan mestariamme”, se kertoi katkonaisella äänellä. Äänellä, joka kuulosti Kepestä ja Snowiesta jollain karmivalla tavalla tutulta.
“Terv – etuloa maahan, jossa kaik – kien toiveet täyttyvät, jossa mestarim – me ikiaikai – nen viisaus valais – ee kaikkien polkuja.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Mitä tämä olento oikein tarkoitti?
Tuo turvapaikka oli luotu Nimdan voimalla. Tämän myötä Nimda langetti kirouksen Mustan Ritarin ylle, ja pakotti tämän palvelemaan ikuisesti turvapaikan valtiasta.
“Täs – sä paikassa pitää valtaa suuri i – sä… hän joka luo maail – mat parsimalla revityt yhte – en.”
“Maa – ilma hä – nen siipiensä al – la. Parat – iisi. Ihm – emaa”, säestivät neljä muuta. “Tie tot – uuteen on revittävä au – ki paljain kä – sin”.
“Tuooota noin.” Kumpikaan ei tiennyt mitä ajatella.
Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.
Sitten, viimein, tuli lattia.
Kop. Kop. Kop. Kop. Kop.
Valkoinen lumiukko oli mustuuden ympäröimä.
Mmmmh..? Snowie sai ajateltua. Päätä särki. Kepeä ei näkynyt missään.
Kraa kraa.
…lintuja? hän ihmetteli. Kiihkeän raakunnan alta erottui toinen, hennompi ääni. Etäistä kujerrusta.
Snowie huomasi makaavansa maassa, ja nousi jaloilleen. Hän etsi lintuja katseellaan. Pienempi siivekäs läpytteli säikähtäneenä tiehensä. Isompi jäi paikalleen. Se oli närhi.
Raakunta oli hätääntynyttä.
Snowie otti askeleen kohti närheä. Lintu pelästyi, levitti mustat siipensä ja räpytti tiehensä. Varjoa mustemmat sulat pöllysivät ympäriinsä. Yksi kulkeutui lumiukon jalkoihin. Klaanilainen kumartui ja noukki sulan peukalolla ja etusormella. Hän kohotti sen aivan kasvojensa likelle.
Ammottava punainen silmä avautui sulan keskelle.
Snowien silmät avautuivat.
Hän puisteli päätään surrealistisen unen jäljiltä. Todellisuus ei ollut yhtään vähemmän hämmentävä.
Valkoinen suola-aavikko peitti kaiken. Se jatkui tasaisenkalpeana joka suuntaan, silmänkantamattomiin. Se oli jalkojen alla kova ja karhea.
Taivas ei eronnut maasta paljoa väriltään. Se oli harmaa, katoton, ääretön. Siellä täällä samea värivirhe, jonka saattoi tunnistaa pilvenriekaleeksi. Tähän ankeaan todellisuuteen tulija saattoi luulla tulleensa värisokeaksi, ellei hänellä olisi mukanaan jotain omasta maailmastaan muistuttavaa.
Aavikolla oli myös kaksi värivirhettä.
Kepe ja Snowie.
He olivat rysähtäneet suoraan lattiaan, tai näin he ainakin luulivat. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan ollut käynyt mitään. Jokin oli suojellut heitä. Ehkä ne kuilun olennot?
Niistä ei kuitenkaan ollut enää jälkeäkään.
Kepe avasi silmänsä, huomasi suureksi ja riemuisaksi yllätyksekseen olevansa vahingoittumaton, ja nousi istumaan. Hän irroitti vyötäröltään köyden. Hän seurasi katseellaan köyden maassa matelemaa reittiä, joka johti Snowieen. Tämä oli myös jo noussut istumaan.
Kumpikin heistä katseli ympärilleen ja mittaili tilaa silmillään. Se oli selvästikin jossain aivan muualla kuin Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa.
“Semmoinen pudotus.”
“Keps, aiheellinen kysymys.”
“No?”
“Miten me pääsemme pois täältä?”
“Ihan hyvä kysymys tuo. Meillä ei ole mitään vertikaalista työntövoimaa, jolla pääsisimme takaisin sinne mistä tulimme.” He katsoivat ylöspäin. Taivaankanteen oli revennyt reikä. Sen halkaisijaa oli mahdotonta arvioida, sillä sen etäisyyttä heistä ei voinut päätellä mistään. Sen sisällä tanssi himmeitä valoja.
“Nuo kaverit taisivat ainakin pelastaa henkemme”, Snowie kiitteli. “Kai sekin on parempi kuin ei mitään.” Hänen ilmeensä vakavoitui. “Mutta nyt me kaiketi olemme…Profeetan pyhimmässä?”
“Ainakin melkein siellä. Täällä ei kuitenkaan näytä olevan ketään. Ei merkkiäkään elosta, saati Nimdasta.”
“Huu. Kylläpä olemme melkoisessa kiipelissä.”
“Lähdemmekö liikkeelle? Katsomaan jos vaikka…” Kepe nousi seisomaan, pyöri hetken paikallaan ja osoitti satunnaiselta vaikuttavaan suuntaan. “…tuolla on jotain?”
“Kuulostaa suunnitelmalta.”
Eivät he oikein muutakaan voineet tehdä.
Ilma, jos se nyt ilmaa oli, oli äärettömässä tilassa hieman viileä. Kaksikkoa se ei kuitenkaan haitannut. Vaikka tila oli melko valoisa, ei kuitenkaan niin valoisa että lumisokeus olisi iskenyt, ei minkäänlaista valonlähdettä näkynyt missään. Taivaalla paistoi kyllä jokin, mutta se oli musta ja uhkaava, eivätkä Kepe ja Snowie uskaltaneet tarkastella sitä sen enempää.
He olivat vaeltaneet jo tunteja, tai ainakin tunneilta se tuntui. Missään ei edelleenkään näkynyt mitään. Sama valkeus jatkui kaikkialle. He eivät antaneet kuitenkaan epätoivon saada valtaa itsestään, vaan koettivat piristää tunnelmaa juttelemalla.
“Eihän tämä ole mitään verrattuna siihen yhteen luotoon”, Snowie totesi.
“Siihen, joka oli vain pari vaivaista neliömetriä?” Kepe muisti.
“Oli se loppujen lopuksi aika iso.”
“No ei se niinkään.”
“Oli se tavallaan.”
“Suurin osa siitä oli veden alla.”
“Laskuveden aikaan pienempi osa.”
“Sitä länttiä ei ollut tarkimmissakaan kartoissa. Tarkistin asian jälkikäteen.”
“Epäoleellinen seikka. Tärkeintä on se, että me pääsimme sieltä lopulta pois.”
“Ja pääsemme täältäkin?”
“Kyllä kyllä. Totta kai.”
“Ennen vai jälkeen sen, kun…ties mitä tapahtuu, kun päädymme Nimdan ja Profeetan luo.”
“Sekin soppa voidaan varmaan selvittää puhumalla?”
“Jätänkin puhumisen siis sinulle.”
“Tee se.”
“Nyt mietin, voinko uskoa henkeäni karismasi varaan. Tämä skenaario sumentaa järkevän ajattelun. Tämä on niin järjetöntä.”
“Onhan tämä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.”
“Mitä tuokin fraasi tarkoittaa.”
“Sekin on aika mainio kysymys.”
“Meidän pitäisi käydä joskus reissulla selvittämässä maailman etymologisia mysteerejä.”
“Ehkä vähän vähemmän seikkailullisella kuin edellinen reissumme.”
“Joo. Me muuten emme lopulta sitten tainneetkaan ottaa ketään mukaan tänne alas.”
“No mieti millainen kaaos siitä olisi tullut. Läjä klaanilaisia keskellä ei-niin-yhtään mitään. Ehkä näin on miltei parempi.”
“Mekö sitten siedämme toisiamme tarpeeksi tällaisessakin tilanteessa.”
“No näköjään.”
“No, totta.”
Kepe huomasi horisontissa jotain, mikä pisti silmään tasaisen harmauden keskeltä. Hän siristi silmiään, käytti naamionsa kiikaria, mutta kohde oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä selvää. Tai ehkä hän sai, mutta ei uskonut näkemäänsä. Valkeuden keskelle näytti aukeavan ovi, josta astui tumma hahmo, joka piteli kädessään sauvaa. Hahmo asteli muutaman askeleen eteenpäin ja pysähtyi. Toinen ovi aukesi. Hahmo astui ovesta sisään. Sitten se oli taas poissa.
Snowiekin oli huomannut tämän. “Mikäköhän tuo oli. Joku…oli läpikulkumatkalla?”. “Jaa’a”.
He jatkoivat matkaa. Matka kesti pitkän aikaa. Pidempään kuin kumpikaan kykeni hahmottamaan. Kepen kello oli pysähtynyt. Snowien ajantaju heitti voltin. Kumpaakaan heistä ei väsyttänyt lainkaan, kumpikaan ei tuntenut nälkää tai janoa.
He jatkoivat matkaa halki aavikon. Jatkoivat. Ja jatkoivat.
Ennen pitkää he viimein törmäsivät johonkin.
Vaan miten pitkä aika olikaan jo kulunut?
Keskellä aavikkoa oli musta viiva. Noin metrin levyinen, tasaisen mattavärinen, hyvin vahvassa kontrastissa ympäristönsä kanssa.
Viiva piteni pikkuhiljaa. Hitaasti mutta varmasti. Sitä maalasi jokin olento, jolla oli valkoinen naamio. Sen ruumis oli musta pensseli. Se mateli suoraviivaisesti eteenpäin, raahasi mukanaan mustia, soljuvia nauhoja. Ne värjäsivät alleen jäävät suolahituset – tai siis mustasivat, tässä maailmassa kun ei esiintynyt värejä. Vai kenties valkaisivat? Maasta tuli samanvärinen kuin taivaalla möllöttävä…valaisija?
Kepe ja Snowie näkivät horisontissa taas liikettä. Tämä hahmo ei kadonnut edellisen tapaan mystisestä ovesta, joten he päättivät lähestyä sitä. Jos se oli ystävällinen, se voisi varmaankin auttaa heitä. Jos se taas ei ollut, niin…no, sen kanssa voisi aina yrittää neuvotella? Kai? Toivottavasti?
Kun he pääsivät lähemmäksi, he tunnistivat sen samanlaiseksi otukseksi kuin ne, jotka olivat pehmentäneet heidän pudotustaan. Tämä oli kuitenkin hieman keskivertoa lajitoveriaan lyhyempi, ja sillä oli selvästi jokin muu tehtävä. Se nimittäin…maalasi viivaa?
He lähestyivät olentoa takaviistosta, ja kulkivat jonkin verran sitä nopeammin. He saivat sen pian kiinni. Kun he olivat noin kymmenen metrin päässä, se huomasi heidät ja pysähtyi. Hetken aikaa Kepe ja Snowie tuijottivat mitäänsanomattomia mustia silmänreikiä. Se tuijotti takaisin.
Sitten olento kääntyi heitä kohti. Sen ruumis valahti hetkessä valkoiseksi, ja se lopetti työnsä. Se lähti tulemaan heitä kohti. Musta viiva ei enää seurannut sitä.
“Öö, hei”, Snowie tervehti. Olento jatkoi tuijotustaan. Se ei ollut tottunut muiden olentojen läsnäoloon.
“Tiedätkö, onko täällä mitään…mitään? Kaupunkeja, kyliä…asukkaita?”
Olennon pää kääntyi kysyvästi kallelleen. Tai siis, alkoi kääntyä. Sitten se kääntyi “kysyvästä” asennosta muutamankymmentä astetta yli, tasolle “hämmentävä”. Se jatkoi kiertymistään ja ylitti kaikki luonnollisten kiertymäkulmien rajat.
“Tai satutko – satutteko – tietämään jotain hepusta nimeltä Dox?”
Yhä hiljaisuus. Kiertyvä pää alkoi muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista latauskuvaketta.
“Tai jotain artefaktista nimeltä…Nimda?”
Salamannopeasti olennon pää käännähti taas suoraan, ja se nyökkäsi. Viimein tunnistettava ele.
“Voitko viedä meidät sen luok–…” Snowie ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Olennon lukemattomien jalkojen seasta ilmestyi käsi, joka napsautti sormiaan.
Keskellä valkeutta oli metsä. Metsä täynnä kuolleita eläimiä.
Metsä, jonka puut olivat taivaalle kurottavia, kulmikkaita, keinotekoisia. Tuskin matoranien käsien rakentamia, kenties jumalten kokoamia?
Tässä kaupungissa oli käyty vastikään – vaiko jo kauan sitten – suuri taistelu. Sen uhrien ruumiit makasivat yhä kaduilla. Muuttumattomina kuolinhetkestään. Ne eivät mädäntyneet täällä. Monen eri väristä verta oli kaikkialla. Mustahaarniskaisia sotureita. Värikkäitä ja monimuotoisia olentoja.
Kaksi armeijaa olivat tuhonneet toisensa lähes täysin. Vain muutama oli enää jaloillaan.
Osa oli kuollut jaloilleen.
Valtavien rakennelmien välisissä katukuiluissa ei ollut liikettä.
Jos ajan kulumista olisi voinut jotenkin mitata, sen mittaaja olisi ikävystynyt kuoliaaksi jo aikoja sitten. Vaikka kuinka kauan odotti, mikään ei muuttunut. Maisema pysyi yhtä lohduttomana kuukausia, vuosia.
Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin jotain tapahtui.
Kaupunkia lähestyi suola-aavikolta kolme hahmoa. Hitaasti ne vaelsivat halki lakeuden.
Yksi hahmoista oli muita pidempi ja massiivisempi. Vitivalkoisen olennon pinnassa ei ollut mitään määritteleviä piirteitä. Se liikkui askelin, jotka lähestulkoon jyrähtivät lyödessään maahan. Askelten ääni kaikui varmaankin pitkälle. Tömps. Tömps.
Toinen vaalea olento, joka tuli ensimmäisen jäljessä, oli hyvin pieni tähän verrattuna. Se oli pituudeltaan metrin luokkaa, ja sen liikettä edisti jalkaparin sijaan joukko taipuisampia ulokkeita. Viisisormiset kädet sillä kuitenkin oli.
Viimeisenä astellut neliraajainen kolmas olento oli kooltaan jotain kahden edellisen puolivälistä. Tämän yhtä valkoisesta pinnasta saattoi erottaa muinaisia haarniskanpalasten ääriviivoja. Ne olivat aikojen saatossa haalistuneet lähes tunnistamattomiksi.
Ei enää kauaa.
Yhdessä taistelukentän uhreista pihisi vielä henki. Toamainen, musta olento oli viimeiset järkensä rippeetkin menettäneenä vain seissyt keskellä katua vaitonaisena, paikallaan, jalat kauhun jäätäminä. Koko tuon ajan se oli huutanut mielessään, mutta sillä ei ollut enää mitään millä huutaa ääneen.
Olento näki liikettä. Se käänsi vasemmalle riutuneet kasvonsa, joissa oli vetistävät silmät ja nenä, ehkä joskus suukin. Kasvot, joita joku hänen kaltaisistaan olisi joskus voinut kutsua kauniiksi.
Sitä kohti asteli hitaasti kolme valkeaa hahmoa.
Se oli tietoinen tosiseikasta, ettei se enää ikinä voinut palata kotimaailmaansa. Mistään suola-aavikolla ei löytynyt kulkutietä sinne, mistä hän oli tullut. Vanhat henget eivät suoneet sellaista enää olevan. Ne määrittivät, kuka tuli ja kuka jäi. Kaikki jäivät.
Näin ollen se oli jäänyt taistelukentälle. Tämän helvetillisen, veren tahriman turvapaikan ulkopuolella ei ollut mitään. Tänne oli jäätävä, jos ei tahtonut joutua tyhjyyden kadotukseen.
Nyt sitä kuitenkin lähestyi jokin, mikä uhkasi hänen rauhaansa. Sen oli tehtävä jotain asialle. Ajettava nämä pois. Tuhottava nämä. Mitä vain, mutta ne eivät voineet tuhota hänen rauhaansa. Hän ei enää jaksanut. Ei enää mitään uutta. Kaikki on ollut hyvin tähänkin asti. Niin hyvin kuin tässä kiirastulessa on voinut olla. Ei enää muutoksia. Kaikki on ollut niin hyvin.
Olento yritti liikuttaa jalkojaan. Se ei saanut niitä liikkeelle. Aikojen saatossa maanpinnan pienet hituset olivat sulaneet ja taas kiteytyneet. Ne olivat kivettäneet hänen jalkapohjansa kiinni kamaraan. Hän repi ja riuhtoi kaikilla voimillaan. Muinaisten pilvenpiirtäjien lomitse kaikuivat kaksi rasahdusta. Hän oli vapaa.
Kaikki voimansa rippeet käyttäen ja yhä hiljaa huutaen se syöksyi kohti kolmea tulokasta. Sen enempää ajattelematta se otti kohteekseen etummaisimpana kävelevän suurimman olennon. Olennot eivät reagoineet tähän mitenkään. Sen parempi hänelle. Hän repisi ja raastaisi ja…
Noin metrin päässä suurimmasta valkeasta hahmosta se hyppäsi kohti tämän vatsaa. Vatsa antoi periksi. Se luiskahti tästä läpi, ja ennen kuin ehti tajuta mitään, mursi molemmat kätensä, selkärankansa ja jalkansa kovaan maahan.
Valkeaa olentoa ei kiinnostanut. Se jatkoi matkaansa.
Kolme olentoa kulkivat halki kaupungin katujen. Kohti suunnatonta monumenttia, joka sijaitsi kaiken keskipisteessä. Valkeiden portaiden ja kolmioin koristeltujen obeliskien ympäröimää temppeliä.
Ne saapuivat portaikon juurelle ja pysähtyivät. Pienin olento astui eteenpäin ja kääntyi kahta muuta kohti. Se virnisti leveästi, napsautti sormiaan ja haipui jonnekin aivan muualle.
Kepe havahtui. Mitä oli tapahtunut? Heeeeetkonen, nyt seis, stop, halt. Vielä hetki sitten he olivat olleet suola-aavikolla, keskustelleet jonkin…asian kanssa. Nyt he olivat mis–…
Ympärillä olivat käsittämättömät raatoläjät. Valtavia monumentteja. Suunnattomia rakennelmia. Luita. Suolenpätkiä. Kaikkea tosi… Kepe meinasi yökätä. Snowien kasvoilla oli suunnilleen sama ilme kuin hänellä. Puistatuksen, kummastuksen ja epätietoisuuden jonkinlainen yhdistelmä. Kepen silmiä kirveli, ja hänen niskansa tuntui jäykältä hänen kääntäessään päätään ympäristön hahmottamiseksi. Hänen hengityksensä tiheni, mutta hän laski tahtia, kun hengittäminen alkoi sattua.
Ehkä hän ja Snowie vielä tottuisivat tähän. Ehkä.
“No, nyt ainakin olemme jossain”, Kepe yritti sanoa, mutta hän ei saanut ääntä käheästä kurkustaan. Se oli rutikuiva, kuin aavikolla vietettyjen vuosisatojen jälkeen. Hän huomasi olevansa kuolemanväsynyt, ja rojahti istumaan. Snowie teki saman, yhä vaihtunutta ympäristöä kummastellen. Hän haparoi kohti laukkuaan, mutta ei löytänyt sitä. Se oli pudonnut jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Kun hän oli kääntämässä päätään varmistaakseen asian, hänen katseensa kiinnittyi omaan käsivarteensa. Se oli myös kuiva kuin kelopuu. Hänen Toa-panssarinsa oli ollut valkoista ja vaaleanvihreää, mutta nyt vihreä väri oli haalistunut pois.
Sama päti Snowien nenään.
Tässäkö se sitten oli?
Kepe antoi itsensä kaatua selälleen.
Hän räpytteli silmiään saadakseen niitä kosteammiksi. Lähestulkoon tuloksetta.
Sitten hän näki taas liikettä näkökenttänsä laidalla. Temppelin portaita laskeutui jokin. Tai joku.
Tuona päivänä Bio-Klaanin jäsenet kohtasivat ensi kertaa tuhon isän.
Kepe ei ollut osannut arvata Profeetan ulkonäköä. Jossain mielensä perukoilla hän näki Atheonin valtavana sarvipäisenä hirviönä. Kenties liekehtivänä. Totuus ei kuitenkaan vastannut tarujen ajan saatossa värittyneitä kuvauksia.
Uskoin teidän saapuvan tänne vielä jonain päivänä. Vuokraaja ja Viitoittaja.
Tämän vaatetus oli vaatimaton, mutta huokui silti jumalallista majesteettisuutta. Tällä oli yllään vain kulunut vanha sadekaapu, mutta joidenkin voimien ansiosta se vaikutti levittäytyvän portaikolle kymmenien metrien pituiseksi, sateenkaaren väreissä kimaltavaksi, kuninkaalliselle sopivaksi viitaksi. Ehkä tämäkin oli joskus tosiaan ollut kuolevainen.
Ja te saavuitte.
Profeetan viitan huppu oli tiukasti tämän päätä vasten, paljastaen kuitenkin tämän kasvot. Monarkin kasvoilla vaikutti olevan jokin, joka muistutti Kanohi-naamiota. Se ei kuitenkaan osannut päättää, mikä oli. Hau vai Iden. Komau vai Rau. Avohkii vai Kraahkan. Vaiko kenties jotain muuta? Skakdin, vortixxin vai syväläisen kasvot? Vai jonkin kauan sitten kadonneen lajin? Jonkin muun maailman olennon?
Muistatteko vielä, kun nousitte ensi kertaa veneeseen kohti sitä paikkaa, joka Ath-Korona tunnetaan? Tietysti te muistatte. Toan muisti ei petä.
Sarvet tällä oli, kuten monet legendat kuvasivat. Tämän ohimoiden kohdilla oli hopeiset, metallisen näköiset, suoraan eteen osoittavat piikit, jotka kaartuivat tämän takaraivoa kohti. Ei, ne eivät olleet sarvet. Ne eivät olleet tämän pään takaosassa kiinni. Profeetan päätä ympäröi leijuva, hopeinen kuunsirppi.
Tuosta hetkestä alkaen tiesin, että joskus vielä te seuraisitte reittiä jonka kuljin, koettaisitte ymmärtää kokemaani, ja tulisitte tänne.
Tämä kaivoi sadeviittansa kätköistä kaksi lasipulloa, jotka olivat täynnä jotain, mikä näytti teeltä. Hän ojensi ne Snowielle ja Kepelle. Kepellä oli uskomaton jano, hän tyhjensi pullon hetkessä. Se oli parasta, mitä hän oli ikinä juonut. Sanoinkuvaamaton energia täytti hänet. Hän vilkaisi käsivarttaan. Tutut värit alkoivat palata. Kurkkua ei enää kuivannut. Snowiekin piristyi suunnattomasti.
Ei, unohdin aivan. Tarinamme alkaa vielä aiemmin. Siitä hetkestä, kun sait avaimen tämän maailman porttiin.
Profeetta osoitti sanansa Kepelle. Kepe muisti.
Profeetta kääntyi viittoen Kepeä ja Snowieta seuraamaan. He aloittivat matkansa temppelin portaita ylös, kohti tämän maailman huippua. He pelkäsivät kompastuvansa Profeetan kimaltelevaan astraaliviittaan, mutta huomasivat jalkojensa solahtavan helposti siitä läpi.
Maailmojen repijä oli ystävällisempi, kuin tätä houkutukseen viekoittelevaksi paholaiseksi kuvailleet legendat antoivat ymmärtää. Ehkä tämä oli vain petollinen valeasu.
Suonette anteeksi, minun muistini ei ole enää entisellään. Olen ollut tässä maailmassa jo liian pitkään.
Profeetta kopautti nyrkillään kuunsirppiä. Kopaus oli metallinen. Sirppi oli ilmeisesti jonkinlainen laite, joka auttoi tätä muistamaan. Atheon oli maallisempi kuin he olivat uskoneet. Tätä oli vaikea käsittää.
Yritän pitää itseni voimissani kaikin keinoin. Jotta olen edelleen Suurimman Aarteen arvoinen.
Suurimman Aarteen? Zeeta-sirun täytyi siis yhä olla Profeetan hallussa.
Se on saanut minut aiheuttamaan niin paljon tuhoa. Tämä maailma on niitä harvoja asioita, joiden luomiseen se on lainannut voimaansa.
Tämän maailman porttiin Kepe oli tosiaan eräänä yönä kauan sitten saanut avaimen. Hän oli ollut linnakkeen tähtitornissa, sillä hän oli pitänyt siellä majaansa ennen Verstaan löytämistä. Siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Aamulla hän oli kuitenkin herännyt portaikosta Verstaan avain kädessään.
Silloin kun sait avaimen tämän todellisuuden oveen tähtitornissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähetin yhden tämän maailman olennoista ulos.
Tarvitsin ovelle ulkopuolisen vartijan. En voinut käyttää tämän maailman asukkeja, sillä ne eivät enää kestä teidän maailmaanne. Avain päätyi sinulle. Olit valinnut samankaltaisen elämäntavan kuin minä. Tahdot tehdä hyvää ympärilläsi oleville keksintöjesi avulla.
Sen jälkeen ne ovat kuitenkin aina silloin tällöin seuranneet sinua ja tovereitasi. Yksi ei seurannut suunnitelmaa, piti teitä vaarallisina, ja yritti estää matkanne Athin kylään.
Joskus ne ovat nousseet lähemmäksi porttia omasta tahdostaankin. Jotkin ystävistänne lienevät törmänneet niihin. Pahoittelen näitä välikohtauksia.
Ja viimeiseen törmäsitte metsän keskelle unohdetussa kylässä. Sekään ei seurannut alkuperäistä tarkoitustani – en aikonut teille pahaa, se mitä minusta noissa teksteissä kerrotaan, ei ole kovin…imartelevaa. Tahdoin huomionne pois niistä.
Mutta nyt te olette täällä. Olitte päässeet jo niin syvälle, etten voinut päästää teitä enää menemään.
Ja nyt minun on aika toteuttaa se, mitä olen suunnitellut pitkään. Sekä te, että vihollisenne vakoojat olette Nimda-siruni perässä. Vaikka te jäisitte tänne ikiajoiksi, muita kaltaisianne tulisi. Kuten on tullut muualtakin.
Profeetta vaikutti viittaavan siihen hävitykseen ja sekasortoon, joka portaiden alapäässä yhä oli. Kepe ei uskaltanut vilkaista taakseen. Useampikin armeija vaikutti kilpistyneen Profeetan joukkoihin.
Ja vihollisen vakoojat, näillä tämä tarkoitti selvästikin Allianssin Sinisiä käsiä. Tuosta kaksikosta ei täällä kuitenkaan ollut näkynyt vielä jälkeäkään.
Profeetta nosti viittansa alta esiin oikean kätensä. Se vaikutti ensin tyhjältä, valkealta hansikkaalta, mutta samassa aavemainen valo vaikutti tiivistyvän sen yläpuolelle. Valokiehkurat kiteytyivät kolmion malliseksi, sinihohtoiseksi siruksi. Siru leijui kevyesti kymmenisen senttiä kämmenen yläpuolella.
Nimda tosiaan oli täällä. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.
Vaikka tämä siru antaa minulle kaiken vallan tässä maailmassa, en uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos toinen sen kaltainen kulkeutuu tänne. Niitä on maailmassanne ilmestynyt historian kätköstä taas ikiaikojen jälkeen esiin.
Ja Suurin Aarrekaan ei tahdo muita tänne. Näin se kertoi minulle.
Nimda kuiskasi minulle.
“Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.”
En tarvitse Nimdan kuutta sirua repiäkseni tietä totuuteen. Voin tässä maailmassa tehdä sen yksin, omin käsin.
Rakennan nämä portaat taivaisiin asti, kurotan kohti tähtiä ja kaikki on meidän määrättävissämme. Voimme muovata kaiken sellaiseksi kuin tahdomme. Yhtenäisyyden. Velvollisuuden. Kohtalon.
Mitä sanotte?
Maailmojen repijä vangittiin tänne, mutta pian tuo vankeus kohtaa loppunsa. Nyt, täältä käsin, on aika luoda uusi maailma, repiä vanhat ja parsia kaikki taas yhteen.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiinsa. Joko jotain todella, todella suurilla vaikutuksilla siunattua tai kirottua oli pian tapahtumassa, tai sitten Profeetta oli pöpi.
Portaiden yläpäässä, temppelin suurilla, mustilla, puisilla pariovilla, käytiin viimeistä taistelua.
Kepe ja Snowie hämmästyivät suuresti huomatessaan toisen osapuolen – se oli Dox. He olivat aivan ehtineet unohtaa tämän kaiken tapahtuneen seurauksena. Dox piteli veistään kuin vuosien taisteluiden kovettama veteraani. Tämän katse oli tuima ja määrätietoinen.
Toinen osapuoli oli kaksikolle ennestään tuntematon, mutta se oli selvästi tämän maailman asukki. Suunnaton Musta Ritari piteli valtavaa miekkaansa pelkällä vasemmalla kädellään. Tämäkin oli valpas, ja odotti, tekisikö hänen vastustajansa aloitteen. Pieni toisen todellisuuden olento oli kovempi vastus, kuin tämä oli saattanut ulkonäöstä uskoa.
Doxia ajoi kaikki universumin viha. Viimeisten vuosien aikana tämä oli oppinut pitämään tätä maailmaa kotinaan. Uusia ystäviäkin hän oli saanut – Ristiretkeläisiksi kutsumiensa Nimdan metsästäjien kanssa hän oli vaeltanut halki suola-aavikon, ja taistellut Mustan Ritarin joukkoja vastaan. Noista taisteluista viimeinen käytiin lopulta tässä kaupungissa. Doxin tovereista – Hopeisesta, Tarkk’ampujasta, Keltaisesta, kaikista muista – ei enää yksikään ollut jaloillaan. Hopeinen oli itse kaatunut Ritarin terään.
Tämä ei huomannut lainkaan Profeettaa, Snowieta ja Kepeä. Nämä eivät olleet samassa todellisuudessa hänen kanssaan. Tällä areenalla oli vain kaksi. Nämä kaksi tuijottivat toisiaan silmästä silmään.
Snowien teki mieli huutaa Doxin nimeä, mutta käsitti, ettei tämän keskittymistä kannattanut herpaannuttaa.
Lopulta pikku otus Dox teki aloitteen. Kolmella nopealla askeleella se saavutti Ritarin, ja tähtäsi tikarinsa lyönnin tämän oikeaan akillesjänteeseen, kohtaan, jossa tämän saapas näytti heikoimmalta.
Vaan Ritarinpa nilkka ei ollut enää tämän ulottuvilla. Se keräsi momenttia takanapäin ja terävä potku osui…
…vaan eipä osunutkaan. Dox oli jo väistänyt oikealle.
Tämä taisto jatkui tähän tapaan. Kumpikaan osapuoli ei väsynyt. Kumpikaan ei luovuttanut.
Profeetta, kaksi sankariamme perässään, kiersi tämän tanssiesityksen jota kenenkään ei kannattanut keskeyttää. Valtavat pariovet aukesivat valtaistuinsaliin.
Nimdalla – tai sen palvojilla – oli jonkinlainen erityinen mieltymys mahtaviin temppeleihin, valkoisiin pylväisiin, parioviin, jotka huokuivat muinaista mystiikkaa. Tätä salia hallitsi luonnoton valo, joka tunkeutui joka soppeen, sekä mattapintaista marmoria muistuttavat seinät.
Seinät olivat monimutkaisten kaiverrusten koristelemat. Niiden tekemiseen oli varmasti kulunut elinikä jos toinenkin. Olivatko ne Profeetan omia teoksia? Vai olivatko ne tehneet muut Profeetan valtakunnan asukit?
Kuvioiden keskeltä hän tunnisti matoran-kirjaimia. Ne eivät kuitenkaan muodostaneet ainuttakaan nykymatoranin sanaa. Osa sanoista oli viivattu yli. Osa alleviivattu.
Profeetta pysähtyi keskelle salia. Lattiassa oli suuri, musta kehä, ainakin viidenkymmentä jalkaa halkaisijaltaan. Kehä oli samanlaista jälkeä kuin se, jota heidän tapaamansa valkokasvoinen olento maalasi. Kehän sisällä oli kolmikulmainen kuvio. Kuvion keskellä oli silmä.
Nyt vasta Kepe huomasi, että salin peräseinää ei näkynyt. Se oli valkean sumun peitossa.
Vai oliko se juuri peittynyt? Snowie huomasi saman yksityiskohdan, ja molemmat kääntyivät katsomaan olkansa yli. Myös valtavat puiset pariovet olivat kadonneet näkyvistä. Oli vain aavemainen usva.
Kehä kuitenkin paistoi kirkkaana haipumatta. Mikä tämänkin paikan tarkoitus oli – tai on – ollut?
Atheon seisoi keskellä kehää. Pahaenteiset taikaympyrät olivat vanha fantasiakertomusten klisee. Mutta tämä ei ollut fantasiakertomus, ja taikuus yhtä totta kuin biomenninkäiset. Kepe muisti kauan sitten kuulemansa ja uskomansa väitteen; tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Mutta Nimdan läheisyydessä jopa Kepen usko tieteeseen alkoi horjua.
Mitä tämä kehä oli oikein suunniteltu tekemään? Kepe yritti hakea sille jonkinlaista selitystä. Oliko se vain ylidramaattista rekvisiittaa vai jokin oikea laite? Johtiko maali sähköä ja muodostaisi Nimdaan vaikuttavan magneettikentän? Vai aktivoisiko se itse jonkin masiinan Nimdan indusoimalla virralla? Vai toimiko se jollain tämän maailman ikiomalla logiikalla?
Kun päivä päättyy, koittaa ilta. Tämän maailman päivä ei ole päättynyt vielä kertaakaan, vaan on paahtanut armottomana halki aionien. Mutta kun aurinko lopulta laskee, kuu nousee taivaalle. Ja valaisee aivan uuden maailman.
Atheon oli kääntänyt katseensa ylös. Snowiesta tuntui, ettei tämä puhunut enää heille. Tämä oli uppoutunut täysin johonkin paljon suurempaan. Tämä kohotti toisen kätensä ylös, ja siru ilmestyi siihen samaan tapaan kuin aiemmin.
Kepe yritti kerätä ajatuksensa taas kasaan, ja muisteli Zeeronin sanoja. Atheon vapautuu Ahjostaan. Nytkö sen aika koitti?
Sumuseinä salin päässä väreili. Sen syvyyksistä asteli esiin kaksi tummaa hahmoa.
Hahmot olivat selvästi kärsineet vammoja vaellettuaan tähän pyhättöön ties mistä. Olennoilla oli kuusi raajaa, mustat ruumiit ja jotain aivan muuta siellä, missä silmien olisi kuulunut olla. Mutta aavikon paahde ei ollut syönyt niiden kämmenten väriä. Tuo väri oli sininen.
Paljon tapahtumia seurasi.
Vaikka Kepe ei tiennyt, miten se tulisi vaikuttamaan seuraaviin tapahtumiin, hän ajatteli Profeetan olevan Käsiä pienempi paha, joten hän huusi tälle varoituksen. Atheon ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan tätä.
Kädet pysähtyivät. Ne seisoivat rinnakkain, katsoivat kohti Atheonia. Kumpikin niistä kohotti toisen ylemmistä käsistään; vasen oikean, oikea vasemman. Kuin nuoli jousesta singahti salama liikkeelle. Se loikki ilmassa nopeasti, leikkisästi, kuitenkin tappavasti. Sen kohteena oli Atheon, joka oli alkanut tajuta tilanteen luonteen. Tämä heitti Nimdan sirua pitelevän kätensä kohti nazorak-kaksikkoa, ehkä luodakseen jonkinlaisen kilven, mutta liian myöhään. Salamat iskivät lähes valon nopeudella…
…Mutta eivät Atheoniin. Valonvälähdys sokaisi Kepen ja Snowien. Kun he toipuivat, Profeetan ja nazorakien välissä seisoi valtava musta hahmo, jonka miekasta salama oli loikannut seinään ja jättänyt siihen kaiverrettuun muinaiseen matoran-kylään nokisen jäljen. Musta ritari oli kuin tyhjästä ilmestynyt suojelemaan mestariaan. Osa salaman voimasta oli osunut tähän. Tämän viitta rätisi sähköisesti.
Ritari oli kuitenkin yhä voimissaan. Se katsoi olkansa yli sadeviittaan pukeutuneeseen hahmoon ja nyökkäsi. Atheon nyökkäsi takaisin. Kun Ritari käänsi katseensa taas kahteen uuteen vastustajaansa, Atheon kääntyi kannoillaan ja lähti juoksuun kohti Kepeä ja Snowieta.
Seuratkaa.
Kepe ja Snowie liittyivät tämän pakoon. Kepe vilkaisi vielä Ritarin tilannetta. Hän näki, miten tämä suuntasi toiseen nazorakiin laajakaarisen, voimaltaan varmaankin kanjoneita luovan pystysuunnaisen lyönnin miekallaan. Mutta Nazorak-kaksikko heitti rauhallisen ylävitosen ja ne lukitsivat terän kämmentensä väliin. Kepe ei ehtinyt nähdä enempää.
Dox oli saapunut myös saliin huomattuaan vastustajansa kadonneen. Klaanilaiset eivät ehtineet edes tervehtiä toisiaan. Snowie nappasi Doxin kädestä kiinni ja raahasi olennon mukaansa.
Sumuseinä heidän edessään repesi paljastaen puiset pariovet…jotka eivät kuitenkaan olleet samat, joista he olivat astuneet temppeliin sisään. Nämä olivat pienemmät, eivät yhtä mahtavat ja kuin jumalia varten rakennetut, mutta silti aivan tarpeeksi isot suurimmallekin Bio-Klaanin saaren olennolle.
Kun Kepe tajusi, etteivät he enää olleet tällä saarella, hänen mieleensä tuli korjata tuo ajatus, mutta tähän hätään hän ei keksinyt mitään muuta sopivaa. Ja nyt ei ollut aikaa moiselle.
He juoksivat sisään ovista, jotka aukesivat heille itsestään. Ovien toisella puolella…ei ollut mitään. Heidän allaan levittäytyi valkea tyhjyys. Tai ehkä se oli suola-aavikko, sen tasaisenvalkeasta väristä ei voinut olla varma. Jos se oli kuin olikin siellä, sen etäisyydestä oli mahdotonta sanoa mitään. Joka tapauksessa se oli ihan liian kaukana. Tai he olivat ihan liian korkealla.
Ovi heidän takanaan sulkeutui ja suli pois. Hetken Kepe mietti, minkä päällä he oikein seisoivat, mutta vilkaistuaan Atheoniin, Doxiin ja Snowieen ja sitten omiin jalkoihinsa, hän huomasi, että temppelin portaikkoa muistuttavia valkeita askelmia materialisoitui siihen, mihin hän ikinä jalkansa laskikaan. Näitä huimaavia taikarappusia (ei taikuutta ole olemassakaan!) pitkin he jatkoivat matkaansa ylöspäin tyhjyydessä, jossa ei ollut muuta kuin he, kalpea sumu ja taivaalla paistava se, joka ei kuulunut mihinkään maailmaan.
…En tiedä. Minä en tiedä. Minä en tiedä, miten nuo olennot pääsivät tänne huomaamattani. Portinvartijoiden ohi ei kykene livahtamaan huomaamatta yksikään elävä.
Minulla on vielä yksi keino luoda tahtomani maailma. Toinen paikka, jossa lausua rukoukseni Aarteelle. Teitä en kuitenkaan voi ottaa mukaan.
Tämä pysähtyi ja huitaisi kädellään kohti jotain näkymätöntä. Paikalle epäsuli uusi puinen ovi. Tämäkin aukesi itsestään, tällä kertaa pimeään.
Lentäkää, juoskaa, alamaiseni. Kun valtakuntani tulee, tiedätte sen kyllä. Teille on varattu paikat paratiisiin.
Snowie ja Dox astuivat ovesta, Kepe empi hieman. Atheon kääntyi heistä poispäin ja jatkoi näkymätöntä portaikkoa ylöspäin. Ja pysähtyi jonkin matkan päähän. Uusi taikaympyrä ilmestyi tyhjästä tämän jalkojen alle. Se leijui ilmassa, eikä sen alla ollut koneistoa. Ei mitään.
“Kepe, minusta tuntuu että me pääsemme tätä kautta ulos”, Snowie sanoi hieman pelokkaasti. Dox nyökkäili hyväksyvästi. Kepe kuitenkin seurasi vielä tapahtumia. Hän tahtoi tietää, miten Profeetan magia toimi. Oliko Nimda todellakin oikeaa taikuutta.
Atheon kohotti taas kätensä ylös. Nimdan siru materialisoitui taas kuten ennenkin.
Nimda! Kuuntele sanaani! Kuumenna taas tämä ikiaikojen kylmentämä Ahjo tulikuumaksi, jotta siinä voidaan taas takoa! Karkota muinaisten tuhkien vanhat henget, ja tee tilaa uudelle!
Jos Kepe olisi nähnyt Atheonin kasvot, niissä olisi kuvastunut paitsi suuruudenhullut toiveet, myös pieni, katkera, epätoivoinen pelko.
Tee minusta tulisijan valtias! Anna liekkiesi syödä tämä maa!
Jos Nimdan siniset liekit jossain päin Verstasta kävivät työhön, se ei tapahtunut Atheonin kämmenellä. Se, mitä tämä oli pelännyt eniten, kävi toteen.
Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen. Kehä Atheonin jalkojen alla surkastui olemattomiin.
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
Nimdan siru oli poissa.
Profeetta uskoi vankasti, että siru oli hänen. Mutta oliko tällä ikinä Zeetaa ollutkaan?
Oliko se vain harhaa?
Kuunsirppi putosi, kalahti näkymättömään lattiaan ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.
Koko siru haipui lopulta pois. Jäljellä ei ollut enää Atheonia. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka seisoi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.
Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mihin minä uskon?
Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?
Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
“Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. “Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. “Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.
“Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
“Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
“A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
“Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. “Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”
“Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
“Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
“Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. “Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”
Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
“Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”
“Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. “Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”
“Emme.”
Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin “turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
“Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. “Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”
Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: “Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. “Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. “Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”
Same korjasi otsanauhansa asentoa.
“Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.
“Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, “Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”
Same tuhahti äänekkäästi.
“Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.
“Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.
“Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”
Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
“Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
“Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”
Same pudisti päätään hitaasti.
“Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”
Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
“Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. “Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”
Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.
“Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”
Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
“Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. “Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
“Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, “…mitä hän ajattelee.”
Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.
“Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
“Bladis?” Snowie sanoi. “Blaaaa-diiiiis?”
Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.
Jossain kaukana
Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.
Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.
Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.
“SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.
“JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH
HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA
HA
HA HA HA HA HA HA!
AHAHAHAHAHAHHAHAH!
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA
Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.
“Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. “Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
“Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ‘Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. “Metsästän.”
“Mutta Bladis”, nainen jankutti. “Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”
Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.
“Ei nyt”, Bladis sanoi. “Milloin tahansa paitsi nyt.”
“Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
“OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”
Zeeronin mökki
Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
“… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
Bladis räpytteli silmiään hetken. “Öh. Ei mitään.”
Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
“Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. “Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. “Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”
“…”, Kepe ulvoi.
“…”, Snowie vinkaisi.
“…”, Same manasi.
Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.
Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.
“Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. “Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”
“…”, Kepe inahti.
“…”, Snowie hymähti.
“…”, Same tuhisi.
“…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
“… minä minä en…”, Snowie vikisi.
“Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.
Bladis ryki kurkkuaan. “Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
“Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.
“Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
Terävät hampaat muodostivat virneen.
“Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”
“…”, Kepe totesi.
“…”, Snowie huomioi.
“…”, Same havainnollisti.
“Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.
Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
“Skakdi”, Zeeron sanoi. “Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
“Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”
Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
“Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. “Tämä ei ole ‘haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ‘teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
“Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. “Mutta… jos kerran niin haluatte.”
“Hyvä”, Zeeron sanoi. “Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ‘teknologiikkaan’!”
Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
“Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”
Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…
Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
“Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”
Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.
“… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”
Noin. Nyt sekin on pois alta.
“Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. “Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
“Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. “Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”
“Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
“Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. “Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
“Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.
Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.
“Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”
Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
“Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
“… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
“En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. “Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. “Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”
Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
“Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
“Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
“Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. “Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”
Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. “Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. “Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”
Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. “Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
“Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. “Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä. Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
“Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. “Oletko aivan varma tästä?”
“… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
“Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ‘Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
“… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?
Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
“Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. “Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”
Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
“Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. “Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
“Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. “Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”
“Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
“Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. “Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
“Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
“En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. “Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
Bladis hörähti. “Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
“…”, Kepe sanoi.
“Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. “Ei pilata tätä nyt!”
Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.
Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.
Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa. ATH KO RELTHE NIMDA
Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.
Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.
Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.
“Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.
Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.
Pimeys
Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.
Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.
Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.
Kuva läävästä.
“Mikä hiivatin läävä tämä on?”
Joku hiivatin läävä
Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.
Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.
Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä “Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.
Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru. Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.
Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.
Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?
Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.
Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.
Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?
Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin merilutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.
“Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.
Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja Oksia?
Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
“Öh, haloo? Onko siellä joku?”
“Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. “Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
“Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.
Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onumatoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
“Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. “Tosi. Paljon. Suolaa.”
Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.
“Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onumatoran vaahtosi. “Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onumatorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.
Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onumatoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.
Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
“MINÄ KUULIN TUON.”
…
“… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.
Snowiella oli se ilme.
“Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. “Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ‘asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onumatorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
“TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”
Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.
“Kaikki ne.”
Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoranvaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
“… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
“Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. “Seinälle?”
“Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. “… mille niistä?”
“Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
“Mikä niistä on nelj- itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.
“Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. “Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, BioKlaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”
Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
“Hahahaha!” kultanaamioinen onumatoran nauroi kimeästi. “Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
“… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
“Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onumatoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. “Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”
Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
“Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. “Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoranukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
“Edelleen Lehumetsässä, edelleen Lehumetsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. “Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
“Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. “Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. “Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
“Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
“Taivutella kuolettavasti?”
“Taivutella keskustelevasti.”
“Räjähdyksillä keskustellen?”
“…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamorsanat eivät ole asia.
“Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. “Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. “Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”
Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
“Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onumatoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. “Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon UzbeKorolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.
“Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. “Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”
Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
“Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja GaMetrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. “Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
“Pakko myöntää”, Same sanoi. “Troppisi toimivat.”
Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
“Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
“Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
“Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
“Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. “Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
“Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
“Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”
Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoliistuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
“Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
“Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
“Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdimoderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
“Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.
Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
“Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
“No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
“Niinpä!” Snowiekin osallistui. “Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
“Japun jalka amputoitiin…”
“Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
“Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
“Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
“Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. “Meillä on muutakin mietittävää.”
Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
“Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
“Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. “Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
“…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
“Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalootettaan. “Kuulostaa jännittävältä.”
“…pysy loitolla pallero…”
“Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. “Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
“Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma.
Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
“Riippuu siitä kuka kysyy.”
“Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onumatoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. “Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
“Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
“Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
“Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
“Sienilääketiede on vakava asia!”
“…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”
“Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. “Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
“Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
“Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. “Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
“Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
“Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”
“…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
“Tolvana!” Zeeron kivahti. “Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
“Mihin te uskotte, matkalaiset?”
Tuo paketti oli matkannut jo pitkän ajan. Kädestä toiseen. Kädestä lonkeroon. Lonkerosta taas käteen. Kädestä kynsiin. Käteen. Käteen.
Paketti oli päätynyt tomuisen varaston perukoille. Varaston seinät olivat vihertävänharmaata tiiltä. Joka paikassa lojui puoliksi tallottuja pahvilaatikoita. Katosta roikkuva hehkulamppu välähteli välillä laiskasti. Joskus päästi kipinänkin. Pöly leijaili ilmassa. Sen erotti vain valonsäteissä jotka lähtivät ajoittain lampusta ja jatkuvalla syötöllä kapeasta ikkunaraosta huoneen katon rajassa.
Varasto oli maan alla. Ilta-auringon viimeiset säteet väistivät matkallaan ikkunaa pystysuunnassa halkovat kalterit. Lasi oli tuhruinen.
Tuon ikkunan alla oli pöytä ja pöydän ääressä vaatimaton jakkara. Molemmat niistä olivat puuta, ja molemmilla niistä istui jokin. Pöydällä ikivanha, suunnikkaan mallinen laatikko ja jakkaralla henkilö. Henkilö oli Toan mittainen, ja tällä oli yllään tummanruskea haarniskantapainen johon kuului paljon kangasta sekä suojuksia sinne tänne. Päässään tällä oli huppu, joka olisi suojannut hyvin tuulelta ja tuiskulta jos sellaista olisi ilmoilla ollut. Xia oli kuitenkin tänä vuonna nimeämispäivän aikaan jopa poikkeuksellisen lämmin.
Hahmo katsoi pakettia. Siinä se oli. Hänen edessään taas kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tuo sama paketti, joka oli matkannut jo kauan henkilöltä toiselle, koskaan lopullisesti pysähtymättä. Kuka mahtoikaan olla sen päämäärä ja lopullinen saaja? Kuka saisi omakseen sen sisällön? Tuo pöydän ääressä istuja mietti hiljaa. Ehkä hymyilikin hieman.
Hän avasi paketin varovasti ja katseli sen sisältöä hetken aikaa. Sama sisältö joka siellä oli ollut vuosia sitten. Hän muisti tuon päivän kuin se olisi ollut vasta muutamaa aiemmin.
Hän sulki paketin. Ja jäi katselemaan sitä vielä hetkeksi. Mikä tuossa paketissa saattoikaan olla niin erityistä? Sen sisältökö, vaiko vain sen mukanaan kantamat tarinat?
Varaston ovi aukesi ja sisään saapui kaksi matorania, toinen heistä vihreä ja toinen ruskea. He alkoivat pinota pahvilaatikoita mukanaan tuomaan kärryyn. Pöydän ääressä istunut hahmo nousi seisomaan ja otti paketin pöydältä. Lastaajamatoranit olivat juuri poistumassa laatikoiden kanssa huoneesta, kun Toa lisäsi paketin kuorman päälle. Matoranit eivät kiinnittäneet pakettiin huomiota. He veivät sen muiden pakettien kanssa. Yhtenä muiden joukossa.
Toa poistui rakennuksesta. Aurinko oli juuri laskenut horisontin alapuolelle, ja sen hehku valaisi vielä Xian taivaanrantaa.
Jalat lähtivät liikkeelle. Jalat kiihdyttivät vauhtiaan. Jalat aloittivat pitkän matkansa, mukanaan kuorma paketteja toimitettavaksi ties minne, osa kauas, osa lähelle. Suurin osa niistä oli nimeämispäivälahjoja, osa taas muuta tavaraa joka sattui syystä tai toisesta vaatimaan kuljetusta. Tämän pakettilastin joukossa oli myös tuo kovia kokenut ja monasti omistajaa vaihtanut lahja.
Toan taakse saapui matoran. Tämä matoran oli violetti, ja hänen nimensä oli Karuru.
“Milloin aiot palata Säecia Nuille?” tämä aloitti. “Kyllähän Toa Salen kykenee sitä suojelemaan, mutta entä sinä?”
“En tiedä. Ehkä en palaa.”
“Miksi niin?”
“Koska tahdon nähdä maailmaa. Minusta tuntuu, että minusta tuli Toa juuri siksi. Tahdon kiertää ja nähdä ja kokea. Ja levittää nimeämispäivän hyvää mieltä.”
“Ai vähän kuin se paketti jonka joskus minulle annoit? Se, jonka kerroit kiertäneen maita ja mantuja jo vuosituhansia?”
“Joo.”
Matoran Karuru ja Toa Täen seurasivat karavaanin loittonemista. Sanomatta enää sanaakaan.
Kuten jokaisen Nimeämispäivän tienoilla oli tuolla saarella tapahtunut jo lukemattomien vuosien ajan, lunta satoi maahan. Lumihiutaleiden hiljaisesta liidosta kohti kamaraa miljoonien yksilöiden parvissa tasaisten, valkoisten massojen muodostamiseksi kirjoitettiin aina tuohon vuodenaikaan kymmeniä ellei jopa satoja lyyrisiä kuvauksia.
Saari oli yksi pienimpiä, joiden nimeen oli koskaan liitetty sana “Nui”. Tarkalleen otettuna sen nimi oli Säecia Nui, ja tämän nimen ensimmäinen sana kuvasi paikallisella, kauan sitten pääkielestä eronneella murteella (joka oikeastaan oli tätä nykyä jo oma kielensä) “pientä”. Saaren nimi oli siis “Pieni Suuri”, mutta kukaan ei kyseenalaistanut tätä, sillä harva paikallinen osasi maailmalla yleisemmin käytettyjä kieliä ja ulkopuoliset eivät nimen alkuosaa ymmärtäneet.
Etymologia seis, Täen katkaisi ajatuksensa. Hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Nimeämispäivä lähestyi ja tällöin nimien ohella myös fyysiset lahjat olivat kovassa huudossa niin kirjaimellisesti kuin kielikuvallisestikin. Hänen oli keksittävä lahjoja ystävilleen, mutta syrjäinen, Mata Nuin selän takainen kylä oli niiden hankkimiseen melko kehno paikka. Niinpä suurin osa asukkaista päätyi väkertämään toisilleen käsitöitä, mutta hän oli saanut tarpeekseen takanreunalla pölyä keräävistä käpylehmien ja kaarnaveneiden rivistöistä. Hänen oli keksittävä jotain hienompaa.
Ga-matoran Täen tallusti kohti taloaan alati yltyvän lumituiskun tuivertaessa ympärillä yhä kovaäänisemmin. Kuten joka vuosi, hän manaili mielessään matoranien ja varsinkin itsensä lyhyttä mittaa. Yhdessä yössä satanut lumi saattoi yltää kyläläisen korviin saakka ja lumityöt olivat turagoitumisen arvoinen urakka. Toa-sotureilla oli helpompaa. He pystyivät tarpomaan paksussakin kinoksessa ongelmitta ja elementaalivoimillaan kykenivät sulattamaan, puhaltamaan pois, liuottamaan tai jopa kirjaimellisesti syöksemään maan rakoon tuon inhan valkoisen aineen. Karzahni vieköön.
Tällä kylällä ei ollut ainuttakaan Toa-soturia turvanaan, ei sitten toa Yoren päivien. Yore oli karannut lämpimämpään etelään heti tilaisuuden tullen, kun oli saanut kukistettua kylää piinanneen hirviön jonka vuoksi Kohtalo oli hänestä toan tehnyt. Kohtalo oli kuitenkin tarkoittanut Yoren suojelevan kylää vielä jatkossakin eikä tämä ollut siksi muuttunut turagaksi. Ties missä se liero tätä nykyä oli.
Täen saapui kotitalonsa ovelle. Kuten hän oli pelännyt, se oli avaamiskelvoton eteensä kertyneen nuoskavuoren vuoksi. Talo oli tervalla tummaksi maalattu hirsitalo kuten suurin osa kylän muistakin rakennuksista. Sen pyöreä ovi sijaitsi julkisivulla, takaseinustalla ja vasemmalla seinällä oli pienet ikkunat. Nekin olivat lumen lamauttamia.
Täen kaivoi laukustaan kertakäyttösoihdun, joita muuannen kauppaa pyörittävä ta-matoran myi ja liian ystävälliseksi lämmetessään jakoi ilmaiseksi. Soihtu sulatti lumen oven alueelta juuri ja juuri ennen kuin kylmyys hyyti sen kuvaannollisen veren ja sai sen sanomaan “tssshhh”.
Hän kampesi oven auki. Sen pieliltä valahti hieman lunta eteisen matolle. Pari littanaa lumikappaletta kantautui matolle hänen jaloissaankin. Hän nappasi harjan, heitti epäedulliseen elementtiin vaihtuneen veden ulos ja läimäytti oven kiinni. Hän huokaisi. Viimein lämpimissä sisätiloissa, poissa tuosta alati pahenevasta ulkomaailmasta. Miksi Nimeämispäivän pitikään osua juuri tällaiselle ajanjaksolle? Toki se piristi talven pimeydessä, mutta sen valmistelut olivat paljon vaivalloisempia, kun piti käydä alituista taistelua kinoksia vastaan.
Täen asteli pienen talonsa keittiöön. Sen pöydällä oli paketti. Hän avasi komeron etsiäkseen syötäv-…paketti?
Hän palautti katseensa pakettiin. Mistä se oli tullut? Hän ei sitä itse ollut siihen tuonut, tai hänen muistinsa oli muuttunut huonommaksi kuin muistikaan. Talon ovi oli ollut tiukasti lumen tukkima. Savupiippu oli tukossa kuten se oli ollut jo viikkoja; nuohooja mokoma ei ollut viitsinyt riskeerata nahkaansa liukkaalla katolla. Hän ei tiennyt johtuiko hänen tuntemansa vilunväristys tilanteen ja vaatimattoman, kantikkaan, ruskean, vanhannäköisen paketin karmivuudesta vaiko jostain muusta. Selitys löytyi molemmista. Täen nosti katseensa keittiön ikkunaan ja näki lasiruudussa ammottavan reiän, josta kylmyys tulvi sisään, niin hyvin kuin mahtui ikkunan puoliväliin yltävän lumen vuoksi. Paketti itsessään oli sidottu nyörillä jousipyssyn nuoleen.
Kuka ampuu pahvipaketteja jousipyssyllä toisten ikkunoista sisään?
Hän irroitti nuolen ja nyörin. Nyörin alta paljastui kirje. Kirje, jonka päällä luki: “Rakkaalle Täenilleni”.
Täen avasi kirjeen ja luki sen sisällön, joka oli kirjoitettu tutulla käsialalla.
“Täen, pahoittelen että joudun tuomaan nimeämispäivälahjasi näin epäsoveliaalla tavalla ja kaiken lisäksi etuajassa. En kuitenkaan voinut itse saapua paikalle, sillä en voi näyttää naamaani kylässä enää koskaan. Minut kivitettäisiin hengiltä petturina ennen kuin ehtisin sanoa sanaakaan. Ja se on syistä vasta ensimmäinen. Toinen syy on vielä yksinkertaisempi: häpeä.
En häpeä lähtemistäni kylästä, sillä se päätös ei ollut minun vallassani. En häpeä sitä, mutta kadun kyllä. Kadun sitä etten voi enää koskaan nähdä sinua tai ketään muutakaan ystävääni. Häpeän kuitenkin sitä, mille tielle suistuin tämän tapahtuman jälkeen.
Steltiläiset ryövärit kaappasivat minut nuo monet vuodet sitten ja veivät minut Uuden Haederan kaupunkiin orjaksi myytäväksi. Onnistuin kuitenkin pakenemaan eräänä nimeämispäivänä muuannen steltinpeikkopalvelijan avulla. Tämä palvelija oli saanut ensi kertaa eläessään nimeämispäivälahjan. Lahja oli tehnyt hänestä kiltin, tuonut esille hänen sisäisen pyyteettömyytensä ja auttamishalunsa. Hän tahtoi auttaa kaikkia jotka apua tarvitsivat, ei vain pakon vuoksi palvemiaan mestareitaan. Yksinkertainen hän kun oli, sain huijattua – toivoin etten joutuisi kirjoittamaan tuota sanaa – hänet auttamaan minut pakoon. En tiedä mitä hänelle kävi tuon jälkeen, mutta luulen hänen jääneen kiinni. Häpeän sitä, että käytin häntä itsekkäästi hyväkseni enkä korvannut hänen apuaan millään tavalla. En saanut annettua hänelle vastalahjaa.
Otin mukaani hänen saamansa lahjapaketin, sillä hän ei sitä enää koskaan voi avata. En kuitenkaan voi avata sitä itse tai kuljettaa matkassani, sillä se muistuttaisi minua ikuisesti tuosta nimeämispäivästä enkä saisi hetkenkään rauhaa.
Siksi lähetän sen sinulle, rakas Täen, ja toivon, että mitä se
sisältääkään tekee sinut yhtä onnelliseksi kuin tuon palvelijaparan.
– Yore”
Täen luki viimeiset rivit useampaan kertaan. Hän siirsi katseensa pakettiin.
Ei hänkään voinut tuota pakettia pitää. Se kantoi mukanaan liian surullisia tarinoita, ja ties mitä muuta. Sen kunnosta päätellen se oli matkannut jo pitkään saajalta toiselle. Hän oli saanut sen joltakulta, jonka suhteen oli ollut aivan väärässä. Yore myös. Paketin taakka vain siirtyi eteenpäin. Ei, ei Täenkään voinut pitää sitä.
Oveen koputettiin. Täen havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti avaamaan. Soihdun sulattama lumi oli jäätynyt liukkaaksi pinnaksi pihatielle. Ovella pystyssä yritti pysyä ba-matoran Karuru. “Huomenta, Täen, tulin vielä tervehtimään”, tämä aloitti. “Olen lähdössä nyt matkaan, kuten kerroin. Kohti Xiaa! Sain pestin muuannen sikäläisen kauppiaan kauppalaivastossa.”
Täen oli hetken aikaa hämmentynyt mutta muisti sitten, että hänen oli ollut tarkoitus hankkia lahja Karurulle jo etukäteen siksi, että tämä oli lähdössä eikä olisi paikalla varsinaisena nimeämispäivänä. Eikä hänellä ollut vielä lahjaa. Hän yritti keksiä jotain. Ja muisti paketin.
“Aa, tietenkin. Odota hetki, minulla on sinulle jotain.” Täen sopersi. Hän pinkaisi keittiöön, nappasi paketin, lähti syöksymään kohti ovea ja kompastui maton reunaan. Paketin kylki aukesi, mutta sen sisältö ei onneksi levinnyt lattialle. Noustessaan ylös Täen vilkaisi pakettiin ja näki sen sisällön. Miten oiva lahja se olikaan.
“Mitä tapahtui, Täen?” Karuru kysyi ovelta. “Ei mitään, pieni hetki vain”, Täen vastasi, sulki paketin ja palasi ovelle. “Tässä, nimeämispäivälahja sinulle”, hän ojensi paketin.
“Kiitoksia kovasti”, Karuru kiitti. “Paketin ulkonäöstä päätellen sen sisällä on oltava jotain todella mielenkiintoista. En kuitenkaan avaa sitä vielä, vaan vasta ajallaan. Nyt minun täytyy kuitenkin kiiruhtaa, ettei laiva lähde ilman minua. Kiitoksia vielä kerran!” Karuru kääntyi, lähti varovasti kulkemaan jäistä tietä ja vilkutti.
Täen oli edelleen niin ajatuksissaan ettei ollut saanut oikeastaan mitään sanottua. Paketti oli nyt jollakulla muulla. Se ei ollut enää hänen taakkansa.
Illan myötä hänen mieleensä hiipi kuitenkin katumus. Oliko sittenkään järkevää antaa paketti pois? Sen sisältökin…
Mutta oli jo liian myöhäistä. Karuru oli jo poissa.
