Bio-Klaani, sairaalaosasto
Ta-Matoranin mieli oli käynyt monilla poluilla. Ne olivat olleet ihania ja kauniita ja kaikkia siltä väliltä, mutta hän ei muistanut niistä mitään. Tuli ja sota tulivat mieleen, mutta myös kaunis tähtitaivas, mereen laskeva aurinko ja pehmeä pimeys.
Ei. Ei se ollutkaan aurinko. Se oli alus. Sota. Sehän selitti.
Mutta jos hän ajatteli näin selvästi, hänenhän täytyi olla elossa.
Bio-Klaanin laivaston pilotti Morthank avasi silmänsä. Oli ihanaa olla elossa.
Hän makasi sinisillä lakanoilla ja valkoisella peitteellä vuoratussa sängyssä. Raajat olivat pehmeissä siteissä ja niihin meni isosta pömpelistä letkuja. Hänen vieressään makasi samanlaisella sängyllä limenvihreää Mirua kantava muuten musta Matoran, jota hän ei tunnistanut. Vähän matkan päässä yöpöydällä oli kukkaruukku, kortteja ja kolmeen osaan mennyt tummanharmaa Kakama.
Weedolin naamio.
Ja minkälainen Onu-Matoran käyttäisi limeä Mirua.
”Weedol!” Morthank huusi vieressä makaavalle Matoranille. ”Oletko kunnossa? Luulin että meidät tapettiin!”
”Mhhf. Eipä ei.”
”Öhh. Oletko ollut pitkäänkin… täällä? Minä luulin tosiaan, että olimme jo menneet, eteenpäin tai mitä ne nyt sanovat, Mata Nuin luokse… Kumma tunne.”
”Mutta tässä sitä ollaan, totta vie.”
”Ja me… voitimme? Näimme torakkojen aluksen tuhoutuvan. Ja tämä on Klaanin sairaalaosasto, eikö? Aina vain paranee!”
”Tehmut kävi jonkun aikaa sitten. En ole oikein varma milloin, olen nukkunut paljon. Me voitimme joo, mutta monet meistä kuolivat… En muista kaikkia, vaikka tuntuu, että pitäisi. Edriv ainakin, ja Cetal, hänen ampujansa. Uhrasivat henkensä ja ajoivat läpi ohjaamon. Kunnia heille. Muita olivat ainakin Kurston ja Qevtan. Levätköön rauhassa! En muista enää. Hoitajat käskivät olla vaivaamatta päätäni noilla asioilla.”
”Aha. Voi kumpa tämä sota loppuisi! Harmittaa ajatellakkin, että me selvisimme vain, jotta voimme kuolla seuraavassa taistelussa.”
”Päivä, taistelu ja sota kerrallaan.”
”Niinpä kai. Mitähän ne tiputtavat meihin? Tuntuu taas tosi uneliaalta. Taidan nukkua vähän. Nähdään pian, Weedol, sinä olet hyvä miesh. Mffh.”
Bio-Klaanin saaren etelärannikko, Klaanin lähellä
Sukellusaluksen messinkinen pinta pulpahti ylös aaltojen keskelle. Sen kannella oleva luukku aukesi narahtaen ja kannelle hyppäsi tanakka Onu-Matoran sekä hänen kömpelönoloiseen sukelluspukuun pukeutunut toverinsa. Alus lipui rantaan, jossa kohosi betonijalustalla suuri rattaiden, kiilahihnojen ja höyrykattiloiden sekmelska, josta lähti kaksi paksua ja vähän ruostunutta rautaketjua veden alle. Matoranit hyppäsivät kojeen vieressä olevalle laiturille ja kävelivät sen varjossa olevaan komentokeskukseen.
”Saimme ketjut kiinnitettyä”, sukellusaluksen ohjaaja sanoi, ”Voitte aloittaa hinauksen. Sieltä pitäisi nousta keskiosaa ja toivon mukaan polttoainesäiliöitä, mikäli arvauksemme torakka-alusten anatomiasta pitävät paikkaansa.”
”Mahtavata!” Komentopaneelin luona häärilevä Matoran vastasi ja veti suuren vivun ala-asentoon. Kuului narinaa ja kitinää ja suuret rattaat alkoivat pyöriä. Ketju lähti hitaasti nousemaan vedestä. Sitä tuli metrikaupalla, kunnes yhtäkkiä veden pinnan rikkoi suuri rikkinäinen metallipinta, joka paljastui lopulta valtavaksi ja erittäin märäksi kimpaleeksi Nazorakien ilmailuteknologiaa. Ketjuvinssi hinasi sen matalaan rantaveteen ja Laivaston Onu-Matoranit kahlasivat innoissaan tutkimaan uuttaa arrettaan.
Tämä erilaisten raaka-aineiden ja teknologisten vempeleiden sikermä takaisi huomattavat raaka-ainevarat Laivaston mielikuvituksellisille mekaanikoille. Pinnan paksuista mutta kevyistä metallilevyistä saisi kätevää rakennusainetta lähes mihin tahansa, ja teknologian tunteminen takaisi paremman varustautumisen tulevia iskuja varten. Koi oli pudonnut kuin taivaanlahjana Klaanille.
Ennen aluksen purkamista Klaanin Matoranit kuitenkin etsivät kaikki hukkuneet torakkain mädät raadot ja hautasivat ne hiekkakuoppaan Klaanin tilusten liepeille. Haju oli kammottava.