Bio-Klaani
Sairasosasto
Vuorokausi ennen sarastusta
Taguna vääntyili tavallista levottomammin sairaalavuoteella, jolla oli maannut siitä lähtien, kun oli tullut epäselvän kanin ampumaksi.
Viereisellä pöydällä oli kukkia Tawalta. Pölyhiukkaset tanssivat aamuaurinkojen valossa. Kello tikitti; se oli ainut hiljaisuuden rikkova ääni lukuun ottamatta etäisiä alkavan työpäivän kaikuja muualta sairasosastosta.
Vierailijoita ei ollut. Kaikki poliisilaitokselta olivat tietenkin käyneet kääntymässä – osa silkasta velvollisuudentunnosta, osa vilpittömästä huolesta – mutta siitä oli jo päiviä, kun viimeinen vieras oli istunut tuolille ikkunan edessä ja vaatinut saada tietää, miksi vuoteessa makasi yhä toa, jolla ei Kupen sanojen mukaan ”ollut lääketieteellisessä mielessä mitään hätää”.
Kanin ampuma luoti oli jättänyt arven, mutta syvemmälle oli iskenyt jokin muu siitä siirtynyt. Jokin muu, joka teki yhä tuhojaan.
Jossakin Tagunan sisimmässä – kenties kirjaimellisesti, ehkä metafyysisesti – oli sirpale vaaleanpunaista, luistelevaa kania.
Tämän sairasosaston hämmentynyt hoitohenkilökunta oli päätellyt siitä, että kaiken puolin terve toa makasi koomaa vastaavassa tilassa siitä huolimatta, että kaikista elintoiminnoista piirtyi laitteen ruudulle pirteän tavanomaisia käyriä. Sekä Kupe itse että muutama huonetta siistimässä käynyt siivooja oli raportoinut plasman toan kuiskivan itsekseen käsittämättömiä sanoja, mutta muunlaisia vihjeitä tilansa todellisesta luonteesta Taguna ei ollut antanut.
Kun lääketieteen lainalaisuudet lakkasivat toimimasta, kaikista kokeneinkin lääkäri oli aseeton. Kaikista hienostuneimmankin Klaanin kaapeista löytyvän instrumentin valta ylsi vain aineelliseen maailmaan, mutta se ei tässä tapauksessa riittänyt. He saattoivat mitata toan verenpaineen ja pulssin, mutta sitä he eivät voineet selvittää, mitä Taguna omassa mielessään kuuli ja näki.
Ja vaikka olisivatkin, kaikkia haavoja ei parannettu lääketieteen keinoin.
Liekkejä. Kaikkialla valtavia, leimuavia patsaita; heidän syntiensä roihuava monumentti. Historian tuhka satoi heidän ylleen, kun lopun aikojen edessä noussut tuomari toi viimein oikeuden. Kaikkien mielessä vain yksi totuus: heidän saarensa palaisi maan tasalle.
Taguna asteli halki palavan kaupungin ja kutsui entisiä tovereitaan nimeltä löytääkseen selviytyjän, löytääkseen kenet tahansa, joka olisi voinut kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.
”Brohatu? Brokrates? Faxadosq?”
Ei vastausta.
Se tiesi heidän syntinsä. Se tiesi hänen syntinsä. Iankaikkinen voima oli syntynyt uudelleen, jotta BRO-KORO PALAISI MAAN TASALLE. He olivat jatkaneet elämiään tietämättä, että kello tikitti kohti tuhoa, joka oli viimein saapunut.
Taguna nousi kauan sitten kaiverrettuja portaita ylös saaren keskellä kohoavalle vuorelle.
”Brotus? Shitgenstein? Leibioniz?”
Askelmat olivat kauttaaltaan tuhkan peitossa.
Oikeus, kosto ja tuomio lakkasivat olemasta käsitteitä ja muotoutuivat kiinteäksi, aineelliseksi peitteeksi, joka kuristi Bro-Koron saarta otteessaan. BRO-KORO PALAA MAAN TASALLE, eikä se ollut vain oikein; se oli vääjäämättömyys, sillä ne kaksi tarkoittivat nyt samaa.
Hän oli saapunut valtavalle tasanteelle hieman ennen huippua. Palava kaupunki levittäytyi Tagunan silmien eteen siitä huolimatta, ettei vuorelta yleensä nähnyt alas; taukoamaton lumimyrsky haittasi tavanomaisesti näkyvyyttä, mutta nyt kuumuus oli sulattanut kaiken lumen. Se ei ollut mukavaa katsottavaa, mutta vielä vähemmän toa halusi suunnata silmänsä kohti hänen takanaan seisovaa titaania.
Sen hengitys poltti hänen selkäänsä.
Plasman toa olisi juossut karkuun, jos ei olisi ollut täysin varma siitä, että hirviö olisi seurannut perässä. Eikö se ymmärtänyt, että hän katui? Eikö se ymmärtänyt, minkä vuoksi hän oli lähtenyt? Missä oli oikeus siinä, että kerran tehty vääryys tahritsi sielun ikiajoiksi; missä oli oikeus siinä, että tekojaan ei sallittu hyvitettävän?
Työnsä edellytyksenä Taguna piti sitä, että rikos oli valinta, ei muuttumattomien luonteenpiirteiden sanelema lopputulos. Hänen oli uskottava, että jokaisella oli sisällään myötätunnon varoittava ääni; hänen oli uskottava, että vaikka se olikin mahdollista vaientaa, sen saattoi myös tuoda takaisin.
Mutta katsoessaan nyt takanaan seisovaa olentoa hän ei voinut uskoa. Kun hän katsoi sitä, se jykevä peruskallio, jonka päälle hän oli siivunsa maailmasta rakentanut, uhkasi sortua pois ja paljastaa altaan vain loputtoman, tyhjän kuilun. Hän ei tiennyt, mitä se oli joskus ollut, mutta hän tiesi, mitä se oli nyt.
Se oli hirviö, josta kaikki inhimillisyys oli kadonnut; hirviö, johon ei ollut empaattista tarttumapintaa, josta oli jäljellä vain LOPUTON NÄLKÄ.
Nälkää vastaan ei voinut taistella.
Nälkä ei totellut tunnetta eikä järkeä.
Nälkä veti ohjaksista. Nälkä käski syömään.
Ja sen se teki siitä huolimatta, ettei maailmassa ollut tarpeeksi tekemään kylläiseksi.
Siksi BRO-KORO PALOI MAAN TASALLE.
Taguna havahtui ajatuksistaan, kun kuuli hihitystä jostain läheltä. Toa vilkaisi ensin oikealle ja vasemmalle, mutta löysi tulijan vasta laskettuaan katseensa maan tasalle.
Se oli pieni, yötäkin mustempi kaniini, jonka punaisissa silmissä kiilui outo yhdistelmä omahyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Jälkimmäisestä plasman toa oli varma siitäkin huolimatta, ettei väittänyt tietävänsä, miltä moinen ilme näytti kanin kasvoilla.
”Onko tämä sinusta vääjäämätön vai ainoastaan mahdollinen tulevaisuus?” se kysyi.
Taguna ei tiennyt, mitä eläimelle vastata. Valtaisa olento hänen takanaan ei sen saapumiseen reagoinut; se vain seisoi yhä paikallaan. Toalla ei ollut aavistustakaan, miksi se ei kumartunut silpomaan häntä kynsillään – kaikki hirviön olemuksessa viesti, ettei se mitään muuta tahtonut – mutta syystä tai toisesta se ei ollut häntä tappanut.
Ei vielä, jokin Tagunan sisällä täydensi, mutta hän sysäsi ajatuksen sivuun.
”En tiedä, mistä ihmeestä sinä puhut”, plasman toa vastasi lopulta kaniinille. Se oli rehellisyyttä tihkuva vastaus; hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli joutunut takaisin Bro-Koroon, jonne oli vannonut, ettei ikinä palaisi. Untako tämä oli? Eikö kaikki tuntunutkin liian todenmukaiselta? Eivätkö liekit näyttäneetkin niin aidoilta, että olisivat polttaneet hänen kätensä oikeasti, jos hän olisi työntänyt sen sisään?
Mustaa kania ei hänen sisäinen monologinsa kiinnostanut. ”Minä luulen, että tiedät vallan mainiosti”, se loruili. ”Ken velvollisuutta sisimmissään kantaa, se kaikille toisen mahdollisuuden antaa. Vaan kuinka käy arvon tuon upean, kun kohtaa armottoman tappajan?”
”Tämä on vain joku houre”, Taguna sanoi enemmän itselleen kuin eläimelle. Päätös siitä, että nyt oltiin jollakin alemmalla todellisuuden tasolla, olisi lohduttanut enemmän, jos hän olisi tiennyt, miten päästä pois. ”Runosi on juuri sopivan hirveä ollakseen minun keksimäni. Houretta vain, ei sen enempää. Minulle sattui jotain, ja… ja… nyt hourin. Mikä hirvitys lienetkään, sanoissasi ei ole mitään järkeä, joten niitä on turhaa yrittää ymmärtää.”
Kaniini kikatti äänellä, josta toa ei osannut sanoa, olisiko aito rahi siihen kyennyt. Oliko kaneja edes oikeasti olemassa? ”Niin tietämätöntä kuin esitätkin, minulle on selvää, miksi mielesi hyväksyi minut sisäänsä juuri tässä muodossa. Sinulla on… sanotaanko…. pakonomainen tarve nähdä kaikissa hyvää, nähdä kaikissa rikollisissa mahdollisuus muutokseen…”
Olento kohotti käpälänsä ilmaan ja osoitti sillä itseään. Aika söpöä, plasman toa ei voinut olla miettimättä.
”… ja kun et voi, huijaat itseäsi uskomalla siihen silti. Haluat uskoa, ettei kenenkään sisin olemus ole läpikotaisin paha. Haluat viimeiseen asti uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi, kunhan Mata Nui vain heittää kohtalon noppaa tarpeeksi monta kertaa!”
Taguna ei vastannut, mutta hänen onnekseen elukka osasi jatkaa itsekin.
”Sitä minä en voi sinulle kertoa, onko uskosi sattuman voimaan tässä tapauksessa perusteltua, mutta jotakin minä tiedän.”
”Olisi kiva–”
”Edes minä, jolla on nelisen onnenkalua omasta takaa, en pysty heittämään kuusinumeroisella nopalla seiskaa.”
Tulenpunaista taivasta sattui katsoa, joten toa käänsi katseensa jälleen kohti hänen eteensä pompahtanutta kaniinia. Sen vahingoniloisessa ilmeessä ei ollut mitään sellaista, mitä toa olisi sinä hetkenä katsonut, jos lähistöllä olisi ollut mitään mieluisampaa tiirattavaa. Mikä oikeus sillä oli tulla hänen… houreeseensa tai muuhun vastaavaan ja arvostella hänen elämäänsä?
”Jos sinulla oli jotain oikeaakin asiaa”, Taguna päätti sanoa, ”olepa hyvä ja pistä tulemaan. Olen kiireinen mies myös kuvitteellisissa sfääreissä.”
Tässä vaiheessa kanin lapsenomaiset kikatukset lähinnä ärsyttivät Tagunaa. ”Asiaa minulla kyllä on! Vemmelsääri ei lähettänyt sinulle tätä näkyä turhan päiten”, se totesi. ”Se ei ollut pelkkä varoitus tai uhkaus. Hän ei tarkoittanut, että tästä milloinkaan heräisit, mutta minä voin korjata asian.”
Taguna kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen. Miksi sinä haluat auttaa minua? Mikä sinä oikein olet?”
”Minä tahdon auttaa, sillä sinä haluat minun tahtovan!” kiherteli se vastaukseksi ja pomppasi pari askelta lähemmäs toan jalkoja.
”Tuo ei nyt ihan vast–”
”Vemmelsääri ei myöskään tarkoittanut, että minä olisin siirtynyt sinuun”, se jatkoi, ”mutta niinkin siinä kävi! Kanin omituinen olemus on kutitellut mieliä halki maailman ja kasvattanut verkostoon uusia haaroja aivan sen huomaamatta. Sinä tiedät kyllä, Taguna. Minä olen loisesi!”
Tämä herätti Tagunassa paljon lisäkysymyksiä, mutta hän ei ehtinyt esittää niistä ensimmäistäkään. Maailma pullahti ulospäin väkivaltaisella voimalla ja aaltoili pois hänen ympäriltään. Toan jalat kadottivat kosketuksensa maahan, ja hän olisi hätkähtänyt, jos olisi kyennyt liikuttamaan kehoaan.
Imeytyessään pois näystään Taguna loi vielä viimeisen silmäyksen palavaan Bro-Koroon, jonka hän muisti kaikkien vuosien jälkeen yhä yhtä kirkkaasti kuin sinä päivänä, jona oli lähtenyt. Hän oli vannonut, ettei ikinä palaisi, eikä mitään syytä rikkoa lupausta ollut. Ei vaikka hän olisi ollut ainoa olento maailmassa, joka olisi kyennyt sammuttamaan liekit.
Se todellisuus jäi taakse, ja toinen otti sen paikan.
Tässä todellisuudessa Tagunalla oli hirvittävä jano ja häntä yskitti kovasti.
Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?
Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.
Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.
Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.
Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–
”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.
Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.
Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.
Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.
Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.
”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”
Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.
”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”
Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?
”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”
Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.
”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”
Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.
”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…
1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.
2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.
3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”
Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.
”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”
Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.
”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”
Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”
”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”
Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?
”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.
”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?
”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”
Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.
”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”
”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”
Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.
”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”
Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.
”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”
Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.
Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.
”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?”
Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.
Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.
Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.
Niin nopeasti, että kiire selvästi oli – sen olisi huomannut vastaantulijakin, jos autioilla käytävillä olisi sellaisia liikuskellut.
Mutta silti niin hitaasti, ettei Kapura vahingossakaan herättänyt hänen ohittamissaan huoneissa nukkuvia. Uinukoot ne, jotka pystyivät – hänellä oli tärkeämpää tekemistä, ja kunhan toa ehtisi tavoittelemansa henkilön luokse, niin olisi tälläkin. Yhtäkkinen kohtaaminen Tagunan kanssa oli jo tuhlannut liikaa aikaa, vaikka sen päätteeksi solmittu sopimus olikin sepälle mieluinen.
Nyt Kapuran mielessä oli kaikkea muuta kuin Pajan juoniminen takaisin hänen käyttöönsä.
Passiivis-aggressiiviset kirjeet poliisilaitokselle, admineille ja oikeastaan aika monille muillekin olivat olleet vain turhautunutta, epätoivoista ajanhaaskausta, sillä riistäessään Kapuralta hänen työpajansa viranomaiset olivat samalla vieneet paitsi kallisarvoisen ajanvietteen myös keinon olla hyödyksi järjestölle, joka hänet niin auliisti majoitti ja ruokki.
Uuden hänen huomiotaan vaativan asian ilmaannuttua toan yksityinen sota byrokratiaa vastaan ei olisi voinut tuntua kaukaisemmalta.
Kukapa olisi arvannut, että kaikkien niiden hämärien diagrammien ja sekavien taulukoiden jälkeen hänen hakkunsa olisi iskenyt suoraan keskelle salaliittojen ja mysteerien kultasuonta?
Tai että niiden kohde olisi oleskellut niinkin lähellä kuin hänen parhaan ystävänsä päässä?
Tietenkin joku olisi saattanut kyseenalaistaa sen, oliko tulen takojalla todella syytä olla niin huolissaan siitä, että Punaisen miehen loiseliö oli astunut myös Matoron päähän, mutta tähän kellonaikaan ja tässä mielentilassa Kapura ei niin tehnyt. Kahviossa oli liikuskellut huhuja siitä, että administo oli ryhtynyt tutkimuksiin koskien Avden nimeämien petturikandidaattien pääkoppia, mutta kukaan ei ollut maininnut epidemian levinneen sitäkin laajemmalle alueelle.
Oman uhkaavan elementtinsä juttuun toi se, ettei kukaan vaikuttanut tietävän, mikä virka loisilla itse asiassa oli – yhden löytyminen Matoron päästä ainakin vihjasi, että jokin muukin kuin silkka petturiehdokkaiden merkitseminen.
Kapuran mieleen palasi se ainoa varsinainen keskustelu, jonka hän oli käynyt aiheesta – ennen Metru Nuita, ennen Aft-Amanaa, ikuisuus sitten.
Paja
Ennen
PLASMAA AMPUVA MOOTTORISAHA.
Kaikkea sitä voikin keksiä, Kepe mietti rullallinen piirustuksia ja kaavakuvia kainalossaan.
Toa koputti Pajan oveen, ja hetkisen päästä seppä avasi sen, tervehti ja otti piirustukset vastaan.
Tutkailtuaan niitä minuutin tai pari Kapura pudisti päätään epäuskoisena. ”Vau. Enpä olisi uskonut, että noin tehokkaan plasmageneraattorin saa noin pieneen tilaan. Pitää katsoa, ehtisinkö rakentamaan tämän.”
”Pehkui-pakkaamisen pitäisi onnistua plasmageneraattorillekin ilman suurempia ongelmia”, Kepe kommentoi osoittaen sormellaan kutistuskiekoista kehitettyä generaattorin koteloa. ”Kanohi-tekniikka mahdollistaa ihmeellisiä asioita.”
”Siltä näyttää”, sanoi seppä. ”Tällaista ei siinä hypoteettisessa opistossa opetettu, jossa olen mahdollisesti opiskellut ennen saapumistani tälle saarelle.”
Kepe jätti kysymättä, kärsikö kollega sankaruuden ja insinööriyden aloilla kenties jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietti, hän ei ollut tainnut kuulla tulen toan menneisyydestä sanaakaan heidän vähäisten keskustelujensa aikana.
Kapura jatkoi: ”Hei muuten. Kuulin, että Snowielle… ööh, tapahtui jotain salaperäistä ja epäselvää vähän aikaa sitten? Osaisitko kertoa tarkemmin?”
Kepen päähän muistui kuva närhi-ilmiöstä, joka lumiukon sisältä oli purkautunut. Tuore muisto puistatti häntä. ”Snowie sai postipaketin, jonka sisältä häneen päätyi jonkinlainen… loinen?” hän vastasi. ”Hän vaikuttaa onneksi olevan nyt kunnossa, joskin vielä tovin sairasosastolla. Se oli kuitenkin aika karmaiseva tilanne. Tuo loinen onnistui ottamaan Snowien jotenkin hallintaansa ja puhumaan hänen suullaan. Sitten se loikkasi ulos Snowiesta koettaen käydä Tawan kimppuun, mutta tuolloin Same pisti sen kahtia.” Kepe mietti tilanteen absurdiutta. Mikä kumma se olento oli ja mistä se oli tullut?
”Kuulostaa aika pahalta”, sanoi siihen Kapura. ”Mistä se paketti tuli? Oletko tutkinut asiaa? Voisi olla jopa torakoiden juoni.”
”Jotain sensuuntaista minäkin mietin”, Kepe vastasi. ”Paketin alkuperä ei ole vielä selvinnyt. Olen kuitenkin tutkinut sen jäänteitä ja koittanut saada niistä jotain irti. Ensinnäkään loinen ei ollut yksin. Sinä yönä, kun ne lentävät koneet hyökkäsivät, loisia ilmestyi toinen. Olin juuri viemässä pakettia admineille, kun olento loikkasi Geen kimppuun. Sitä mäjäytin vaahtosammuttimella, ja se suli pois samaan tapaan kuin Snowien kimppuun käynyt.”
”A… ahaa?”
”Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta”, Kepe muisteli äskettäin tekemiään kokeita. ”Minulla ei ole vielä mitään hajua mitä se on, mutta hajusta puheenollen, se on vahvasti metallinhajuista. Ja todella kevyttä. Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin. Se tuotti… kummallisia reaktioita, mutta se ei selvästikään ole myrkyllistä.”
Kapura nosti kulmiaan kysyvästi Kepen mainitessa elävillä olennoilla testaamisen selittämättä asiaa sen tarkemmin, mutta Kepe jatkoi. ”Ja ai niin, mikä tärkeintä, loiset eivät itse olleet kaivautuneet paketista ulos. Paketti oli avattu siihen kätketyllä pienräjähteellä. En ole saanut selville, mikä signaali sen laukaisi, mutta se toimi hyvin samaan tapaan kuin se sähköpulssipommi, joka lamautti linnakkeen valot ja sähkölaitteet sinä yönä.”
”Se ainakin viittaa sodan vastapuoleen”, totesi Kapura.
”Jep. Jos se oli jokin nazorakien salainen ase, ei se onneksi onnistunut tuottamaan suurta pysyvää vahinkoa. Mutta tuollaiset hirviöt eivät vaikuta niiden luomuksilta. Luulen, että kyse on jostain muusta, joka toimii heidän puolellaan.”
”Toivottavasti tutkimukset vielä paljastavat, kuka oli kyseessä.”
”Toivon näin. No, nyt minun täytyy lähteä valmistelemaan matkaani.”
”Matkaa?” Kapura kysyi.
”Tajusin tietäväni Verstaasta, tästä linnakkeesta ja Klaanin saaresta vähemmän kuin saatoin uskoa”, Kepe sanoi kääntyessään jo poispäin. ”Toivottavasti noista piirustuksista on muuten apua! Minun pitää nyt lähteä tekemään listaa kaikista saaren asutuskeskuksista, jotka olivat täällä ennen Klaania… Siru Verstaassa, voiko näin olla… Ja vielä se videonauhakin… Kezen ja Selecius-säätiö… Oi voi, täällä tapahtuu aivan liikaa…” Kepe mutisi tallustaessaan hitaasti käytävää jättäen Kapuran jälkeensä.
”Palataan plasmaisiin asioihin myöhemmin!” huusi seppä tämän perään. ”Olen itsekin lähdössä eräälle matkalle, mutta ehkä vähän vähemmän dramaattisista syistä.”
”Syistä?” Kepe huikkasi päätään kääntäen.
”Ihan henkilökohtainen reissu, en minä noin suuria mysteerejä ole lähdössä tutkimaan.”
”Hehe, no, näkemisiin!”
Nykyhetki
Siitä hänen mieleensä tuli parikin uutta ajatusta. Jos yksi loisista oli jo tehnyt pesänsä Snowien pääkoppaan, lumiukkoa ei ainakaan kohdannut tartunnan vaara, mikä saattaisi olla tehtävässä hyödyksi – olihan loinen Kepen tarinassa yrittänyt tartuttaa muita paikallaolijoita. Kuulosti siltä, että eliö oli lopulta saatu pois Snowiesta, mutta joku mieliasiantuntija saisi varmistaa tilanteen.
Ja olihan hän sitä paitsi juuri tajunnut hyvän syyn epäillä muuta.
Se toinenkin hyvä puoli lumimiehessä oli, että aika moni muu Avden petturiehdokkaista tuntui kadonneen jonnekin. Killjoy? Domek? Kapura ei muistanut nähneensä kumpaakaan sitten palattuaan Metru Nuilta. Jake ja Gekko linnakkeen seinien sisällä ilmeisesti yhä oleilivat, mutta jälkimmäinen ei ilmeisesti tehnyt niin täysissä mielen ja sielun voimissa, eikä hän tuntenut kumpaakaan erityisen hyvin.
Tärkeä huomio, mutta ei hälyttävin, jonka Kapura osasi keskustelusta tehdä saatuaan Metru Nuilla karvaan muistutuksen erään aineen vaikutuksista.
Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta… vahvasti metallinhajuista…
Vai oli se ollut vahvasti metallinhajuista?
Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin… kummallisia reaktioita…
Ai että ihan kummallisia reaktioita? Niinkö on, että se vaikutti oudosti koe-eläimesi psyykeeseen? Ja itsekin olitte nähneet pelottavia oltuanne kontaktissa mönjään?
Kepe saisi tehdä tarkemmat kemialliset analyysit itse, jos vielä ainetta omisti, mutta sepän ajatukset pyörivät paljastuksen jäljiltä ihan toisaalla. Klaanilaisille järjestetyillä harhanäkymillä saattoi olla vain yksi tarkoitus – saada heidät sekaisin siitä, mitä loiset todella olivat. Usko siihen, että Punaisen miehen lemmikit levittivät tautiaan fyysisillä tartunnoilla, sallisi niiden mellestää vapaasti kenenkään huomaamatta, jos ne eivät ainetta olleetkaan, vaan… vaan…
… jotakin… ei-aineellista? Mieliä? Ajatuksia? Ainakin Kapuran oma oli puhunut hänelle unen välityksellä. Se tuskin onnistuisi olennolta, joka oli piilossa hänen kehossaan fyysisesti.
Tämä herätti välittömästi epämiellyttäviä jatkokysymyksiä. Miten jonkin ei-aineellisen saisi poistettua? Oliko Snowienkaan tartunta sittenkään kadonnut, jos loiseliön fyysinen muoto olikin ollut silkkaa hallusinaatiota?
Ja toiseksi…
… jos joku oli nähnyt niin kovasti vaivaa sekoittaakseen heidän ajatuksiaan aiheesta, miksi hänen oma loisensa oli ryhtynyt puheliaaksi juuri nyt?
Jotenkin tartunta oli heidän huomaamattaan levinnyt, jos se oli ehtinyt Matoroonkin – ehkä juuri siksi, että he olivat olleet varomattomia ja kuvitelleet tartuntojen vaativan fyysisen kulkuyhteyden.
Oliko nyt jo liian myöhäistä estää sitä, mitä loiset yrittivät?
Kapura kiihdytti askeliaan. Matoro saisi unohtaa tervetulotoivotukset – heillä ei ollut sekuntiakaan aikaa tuhlattavaksi.
Ja sen lisäksi toan uutinen puhui mainiosti omasta puolestaan.
Joten tervetuloa vaan – siitä Kapura ei ollut täysin varma, mihin, mutta tuskin mihinkään hänen mielipaikoistaan; sen verran uhkaava kohde oli kyseessä.. Tervetuloa, Matoro, hän lausui mielessään. Tervetuloa…
Kun pakolliset koomanjälkeiset kahvit oli kahviteltu asianmukaisesti (ikiaikainen rituaali, joka oli tiedettävästi suoritettu yhden kerran Klaanin pitkän historian aikana), Taguna oli sanonut livahtavansa nopeasti kämpille ennen töiden jatkumista. Kello oli jo tikittänyt keskiyön ohi, mutta lainvalvontahommissa oli vähän sama asia kuin seppänä toimimisessa: silloin taottiin, kun rauta oli kuumaa.
Taguna oli huomauttanut vain kolmasti vertauksen hauskasta yhteydestä piakkoin kuulusteltavaan henkilöön.
Maininta Guartsun katoamisesta oli hieman latistanut Tagunan juhlamieltä, mutta toisaalta oliko ilonpitoon kriisiaikoja parempia hetkiä? Jos muuten meni huonosti, piti vastata juhlistamalla sitä, mikä meni hyvin, ei lisäsynkistelyllä.
Yleisesti näin myöhäinen ajankohta teki kuulustelupuuhista vähintäänkin arveluttavia, mutta Tagunan kuuleman mukaan kumpikin Metru Nuilta saapunut jätti aika ajoin tottelematta vastuullisen kansalaisen unirytmin perussäädöksiä. Häntä voisi hyvin onnistaa, ja sitä paitsi Taguna ei keksinyt mitään muutakaan tapaa viettää aikaa. ”Takalek”, hän muisti sanoneensa, ”minä olen ollut arveluttavassa jänisteemaisessa tajuttomuuden tilassa ties kuinka pitkään. Takaisin nukkumaan en mene!”
Moderaattorit olivat yksimielisesti päättäneet, että hän pitäisi seuraavat päivät eräänlaista sairaslomaa, mutta mikään ei estänyt Tagunaa hoitelemasta pienempiä projekteja. Jääköön sotkuisan petturikuvion selvittäminen niille, jotka olivat täysissä mielen voimissa, tämä plasman toa päätti ottaa ratkaistavaksi tapauksekseen sen, jonka hänellä oli parhaat edellytykset selvittää.
Kuinka kauan hän olikaan edes maannut sairasosastolla? Oikea luku oli saattanut tulla esille jossain vaiheessa iltaa, mutta plasman toa ei millään muistanut. Päivän? Viikkoja? 12 viikkoa ja 5 päivää? No, ajantaju katoili muutenkin kiireisimpinä tutkimusaikoina, joten ei kai sillä niin paljon väliä ollut. Aika oli legendaarinen elementti siksi, että sen pelottava polkuja pitki asteleminen ei käynyt tavallisille pulliaisille.
Taguna sivuutti tässä välissä pohdinnat siitä, oliko aika teknisesti ottaen elementti ei. Elementaalitutkimus oli tieteenalana vielä siinä vaiheessa, jossa paradigmat kiistelivät verisesti – kuka lähestyikään asiaa filosoisesti, kuka päättikään heittää zyglakeja erilaisilla kappaleilla ja katsoa, mille otukset olivat immuuneja.
Mitä minun pitikään täältä hakea, pohti toa työntäessään avainta avaimenreikään. Varmaankin joku korttipakka, mutta mitkä niistä olivat taukohuoneessa? Viime hetkellä Taguna muisti myös valmistella itseään henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella aina välillä odotti, mutta eihän siellä mitään–
Siellä oli jotain.
Taguna syöksyi salamannopeasti sisään ja sulki oven yhtä pikaisesti. Ehkä turhan dramaattinen ele, kun otti huomioon, että järkyttävä näky oli pelkkä kirje ovimatolla, eikä kukaan muu olisi sen merkitystä ymmärtänytkään. Postin saaminen on luonnollisten asioiden jumalaisessa järjestyksessä jossakin verojen maksamisen ja kuolemisen välissä.
Mutta Taguna tiesi. Hän tiesi, mitä tarkoittivat korea sinetti, jonka keskellä oli B-kirjain ja kolmion mallinen leima sen alla. Ehkä tiesivät muutkin, mutta kyse ei ollut siitä, vaan jostakin paljon syvemmästä, paljon henkilökohtaisemmasta.
Mitä noille kuului tehdä? Toa seisoi paikoillaan hiljaisen paniikin kouristuksessa ja yritti käsitellä kaikkia mieleensä pulpahtavia ajatuksia. Aiemmat hän oli… hän oli…
Vaistonvaraisesti hän vilkaisi sotkuiselle pöydälleen, mutta se ei ollut oikea ratkaisu. Epäiltyä piti vielä hiillostaa kielikuvassa, jossa epäilty oli hänen oma mielensä ja kuulustelija oli hän itse. Ei verbaalisten ilmausten parhaimmistoa, mutta herran tähden, hänhän oli ainakin puoliksi paniikissa. Elokuvien suurin valhe oli se, että sankari keksi siistiäkin siistimmän toimintarepliikkinsä takuuvarmasti riippumatta mielentilastaan.
Toa naurahti hermostuneesti ääneen, kun muisti. Niin yksinkertainen oli vastaus, että tuntui uskomattomalta, että hän oli sen koskaan unohtanutkaan. Taguna kohotti toisella jalallaan kirkkaanpunaisen ovimaton reunaa. Jep, siellä lepäsivät. Hauskaa, kun ongelmansa saattoi lakaista maton alle. Kirjaimellisesti.
Vaikka hän tiesi vallan mainiosti, ettei ketään ollut lähettyvillä – ja sitä paitsi hänhän oli sulkenut oven – Taguna vilkaisi nopeasti taakseen. Ei. Kirjeiden asettaminen ovimaton alle ei ollut rikos missään lakikirjassa (paitsi ehkä yhdessä), vaikka se ehkä epäilyjä saattaisikin herättää. Ja eikö epäilyttävämpää ollut useammin ylivarovainen toiminta, ei itse suoritettava epäilyttävä teko? Jos käveli itsevarmasti paikalle ja näytti siltä, kuin tietäisi asiansa, kukaan ei kyseenalaistanut, ja jos laittoi kirjeen itsevarmasti maton alle vilkuilematta hyödyttömästi taakseen, kukaan ei kyseenalaistanut. Hänen täytyi ryhdistäytyä ja rauhoittua.
Taguna toisti aiemman menettelynsä, ja pian oli kuin mitään uhkaavaa kirjettä ei olisi koskaan ollutkaan. Hah! Uhkaavat kirjeet! Kuka Tagunaa muka uhkaisi? Eipä tullut ketään mieleen. Ehkä joku murjottava skakdi kantoi yhä kaunaa huonon korttipelionnensa johdosta, mutta skakdit kai postittivat sellaisessa tilanteessa useimmiten räjähtäviä asioita.
Ei, tämä kortteja lätkivä poliisi (määreet juuri tuossa järjestyksessä) oli tyyneyden perikuva. Ja sellaisena hän aikoi pysyäkin, vaikka paikalle olisivat samaan aikaan rynnänneet kani, jota hän aikoi tutkia, toa, jota hän aikoi kuulustella ja vaikkapa Arkkimakuta itse.
Toa ei toisaalta teeskennellyt, ettei häntä olisi äskettäin vallannut hetkellisesti vastustamaton tarve katsoa, mitä kirjekuori oli syönyt ennen antautumistaan postilaitoksen toimitettavaksi. Mutta jotkin haavat kannatti jättää repimättä auki. Jotkut sillat oli poltettu lopullisesti. Hän oli kelannut menneitä tapahtumia loputtomasti päässään läpi ja oli lopulta päätynyt siihen tulokseen, ettei ollut mitään velkaa saarivaltiolle, jolta oli karannut.
Mutta… miksi kirjepommitus oli alkanut vasta pari kuukautta sitten?
Oliko heiltä kestänyt niin kauan löytää hänet?
Vai oliko iskenyt jokin uusi syy ottaa yhteyttä Tagunaan?
Ei, toa kielsi itseään. Tuollaiset aatokset johtivat vain vaarallisille poluille. Hän oli jo päättänyt, että ei ollut Bro-Korolle velkaa mitään, ja jos he olivat eri mieltä, saisivat selvittää ongelmansa itse. Ja sitä nopeammin Taguna jätettäisiin rauhaan, mitä nopeammin hän täsmentäisi, ettei enää halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, lopettakaa uhkaavat kirjelähetykset tällä sekunilla. Ja paras keino täsmentää oli jättää kirjeet huomiotta, lakaista ne matonalaiseen unohduksen ja ankeuden maailmaan.
Se oli ihan hyvä rationalisaatio, mutta ei tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi hyvää tuskin oli olemassakaan. Taguna huokaisi ja silmäili kämppänsä sekasortoa – jokainen suursiivousyritys tähän asti oli päättynyt siihen, että jokin kiinnostava löytynyt esine tai asiakirja oli saanut toan ryntäämään muihin puuhiin. Lopulta hän oli saavuttanut sisäisen rauhan asian kanssa. ”Parempi puhtaus mielessä kuin puhtaus kämpän lattialla”, oli toa todennut Takalekille, joka oli vain katsonut häntä skeptisesti epäonnistuneen siivousoperaation jälkeen.
Ruokapöydällä oli pari astiaa, joiden tähdepinnoite oli kasvanut kooman aikana entistä voimakkaammaksi, sekä pino sekalaisia pelitarvikkeita. Yhtäkkiä Tagunalta katosi kaikki into korttien lätkimiseen, vaikka kahdesta universaalista tarpeesta – kahvi ja kortit – vain toinen oli kooman jäljiltä täytetty.
Se ei ollut ollenkaan tavallinen tila Tagunalle, mutta jos oikein yritti, hän onnistui teeskentelemään itselleen, että se johtui suuresta tarpeesta paiskoa hommia juuri nyt keskellä yötä. Hän päätti toimia suunnitelmien mukaisesti, jos vain takoja olisi tänä yönä yhtä uneton. Toasta tuntui, että Kapuralla saattaisi olla vielä kerrottavaa aiheesta eriskummallinen pinkki kani, joka jotenkin onnistuu luistelemaan kivellä ja betonilla.
Ehkä edes jokin menisi tänään hyvin.
Käytävä
Jokin meni tänään hyvin. Jokin ylitti kaikki järkevät odotukset siitä, kuinka hyvin asiat saattaisivat olla.
”Oho”, sanoi Taguna ja katsoi tulen toaa, joka oli pysähtynyt juoksusta hänen eteensä. Kapura tuijotti takaisin, kasvoillaan sekä yllättyneisyyttä että ärsyyntyneisyyttä.
”Ehdin jo toivoa, että olisit hereillä”, tokaisi plasman toa, ”mutta että sen lisäksi juokset suoraan päin? Enpä olisi uskonut.”
”Sinun piti olla koomassa”, tulen takoja huomautti.
”Oikea aikamuoto”, virnisti Taguna. ”Mutta enpä ole enää.”
Siihen ei Kapura sanonut mitään.
”Palataanko puoli käytävää huoneeseesi, vai käppäiletkö mieluummin ympäri Klaanin öisiä käytäviä?” kysyi Taguna.
”Virkaintosi ylittää kaikki järkevät odotukset, jos ajattelit kuulustella minua tähän aikaan yöstä”, vastasi Kapura siihen.
”Itsekin olet hereillä tähän aikaan”, puolustautui Taguna.
Siihenkään Kapura ei sanonut mitään. Vaikutti suostuvan aika vähästä, huomioi Taguna, jos kerta oli menossa johonkin tähän aikaan. Ja vielä juoksien.
”Kävellään”, mutisi Kapura. ”Toivon todella, että sinulla on hyvä syy häiritä minua näin myöhäisenä ajankohtana. Vai onko tämä kenties administon uusi kuulustelutaktiikka, yllättää petturi väsyneenä? Se taitaa valitettavasti vähentää huomattavasti–”
”Ei minulla mitään sellaista”, sanoi Taguna. He kävelivät kohti aulaa, sillä linnakkeen huonounisten häiritseminen ei kuulostanut hyvältä idealta. Sota-aikana heitä varmasti oli. ”Tämänpäiväisen tuokion aiheena on se pinkki mössö, jota nimitetään kaniksi, mikä on oikeastaan aika hassua, koska viimeksi kun tarkistin, kaneilla ei ollut tekokorvia ja–”
”Johan minä sanoin, että kerroin sinulle kaiken tietämäni”, Kapura ärähti. ”Kello. Arupak. Varkaus. Kosto ystävänpäivänä.”
”Tarinointia en nyt kaipaa”, sanoi Taguna. He astuivat ulkoilmaan, joka alkoi tänä aikana vuodesta jo viilentyä, mutta tämänhetkinen lämpötila oli onneksi vielä jossakin virkistävän lähimaastossa.
Linturahit ääntelivät etäällä. Muita merkkejä elämästä he eivät havainneet.
”Mitä sitten?” tivasi Kapura. ”En ymmärrä, mitä hyötyä minusta enää on.”
”Rauhoitu ja kuuntele”, kehotti Taguna. ”En minä kallisarvoista aikaasi hukkaan heitä. Minulla on eräs teoria kaniinin toimista, ja haluan kuulla, sopiiko se siihen vaikutelmaan, jonka sait tyypistä ennen merirosvona ja sen jälkeen toana, jonka kimppuun hyökättiin.”
”Kerro.”
”Tuntuuko sinusta mahdolliselta…” aloitti Taguna, ”… että sen uhrilistassa on jotakin… suunnitellumpaa?”
”Toki. Se haluaa aarteensa takaisin”, sanoi Kapura. ”Jos tuo on neronleimauksesi, taidan painua takaisin.”
”Äläpäs nyt. Sinä olet sellainen kohde. Entä muut?”
”Entä muut?” toisti Kapura. ”Se toimittaja, joka jostakin Mata Nuilta tuntemattomasta syystä näyttää pinkiltä kissalta. Ja sinä. Kumpikin vaikuttaa aika satunnaiselta valinnalta, ja kumpikin on selitettävissä myös sivullisena.”
”Kissabio ei”, sanoi Taguna. ”Sinä et ole kuullut tätä, mutta minä vietin useammankin illan sen kanin kanssa tyrmässä. Pelasin korttia… tai ainakin yritin, koska ainut sääntö, jonka se koskaan oppi, oli ’syö kortit’, ja sekään ei oikeastaan ollut sääntö. Mutta siis. Se mainitsi siitä kissasta aika usein – useammin kuin sinusta, veikkaisin, vaikka en laskenut. Kuulostaa aika oudolta, eikö? Yritin kerran huijata sen kertomaan, miksi se vihaa kissaa niin paljon, mutta se tajusi aikeeni ja pysyi vaiti. Selvästi noilla kahdella kuitenkin on jokin yhteys.”
”Vai niin”, sanoi Kapura. ”Ihan hauska huomio, mutta teoriasi ei ole kamalan vakuuttava, jos kolmesta uhrista kaksi sopii kuvioon.”
Taguna ei sanonut mitään.
Kapura ei sanonut mitään, vaan katsoi Tagunaa tajuamisen iskiessä hiljalleen.
”Väitätkö, että… olet itsekin ollut joissakin tekemisissä sen hirvityksen kanssa?”
”Minä…” Taguna aloitti ja pohti, kuinka esittää asiansa tavalla, joka ei innostaisi tulen toaa liikaa. Se kuului niihin päiviin, jotka hän oli päättänyt unohtaa.
”Minä… olen, mutta ei nyt keskitytä siihen.”
”Vai niin”, sanoi Kapura. ”Vai niin. Oletko nyt ihan varma, ettei… meidän pitäisi juuri keskittyä siihen?”
”Minä olen poliisi, en minä tietoa pimitä”, Taguna sanoi ärtyneenä. ”Se oli lyhyt kohtaaminen, mutta sellainen, josta se kani saattoi saada haluja vetää minua turpiin. Minun viimeinen huomioni tälle illalle on tämä: Olet täysin oikeassa siitä, että kissa voi yhä olla viaton sivullinen, ja siksi aionkin kaivella asiaa. Haluatko osallistua Kissabion kämpän tutkimiseen?”
”Aika outoa luottaa minuun nyt, kun petturitutkintaan en kelpaa”, sanoi Kapura kylmästi.
”Eri asiat!” sanoi Taguna. ”Sillä kanilla ei ole mitään tekemistä isompien kuvioiden kanssa. Osallistuisit siihen yksityishenkilönä, jolla voi olla tietoja kanista – muistisi saattaa hyvin virkistyä, jos löydämme jotakin hyödyllistä.”
Kapura ei vastannut mitään.
”Tämä vie vain yhden aamupäivän”, maanitteli Taguna. ”Oikeastaan voisin jopa käskeä sinua, mutta minusta tuntuu, että sinusta on hyötyä vain asiaan myönteisesti suhtautuvana.”
”Jos tulen mukaasi katsomaan, mitä kisun kämppä kätkee sisäänsä…” aloitti Kapura, ”… hoidatko minun pajani vapaaksi byrokratian kurimuksesta, johon se on imeytynyt?”
”No, se on Guardianin–”
Sitten Taguna näki, kuinka Kapura katsoi häntä.
”Voinhan minä yrittää, mutta–”
Kapura katsoi edelleen häntä siten.
”Hoidan asian niin hyvin kuin–”
Kapura katsoi häntä vieläkin siten.
”Eikö sinulle mikään kelpaa”, Taguna huokaisi. ”Saat pajasi takaisin.”
Kapura naurahti. ”Koska?”
Hemmetti.
”Viikon sisällä.”
”Ja kuinka aiot varmistaa, ettei kukaan – vaikkapa eräs rakas ylläpidon edustaja – estä lupauksesi täyttymistä?”
”Minä… minä kärrään kaiken johonkin, jossa admin voi tutustua papereihisi omalla ajallaan.”
”Ja miten aiot toimia siinä tapauksessa, ettei Guardian palaa sieltä, mihin on kadonnut?”
Ai ei ollut Kapura mennyt siihenkään lankaan.
”No… No… puhun sen kanssa, joka asiasta siinä tapauksessa vastaa. Riittääkö tämä?”
Näytti hetken siltä, kuin Kapuran päässä olisivat kamppailleet vaihtoehdot ”kysy Tagunalta lisää ’lyhyestä kohtaamisesta'” ja ”painu hoitamaan sitä asiaa, joka oli sinut sängystä nostanut tähän aikaan”.
Jälkimmäinen voitti.
”Riittää mainiosti”, toa myhäili. ”Palataan asiaan parin päivän kuluttua. Minulla on tekemistä.”
Ja sitten toa lähti kääntymättä katsomaan taakseen. Tagunakin päätti lähteä kohti kotia, ja totesi olevansa kaiken kaikkiaan ihan tyytyväinen päivän saldoon.
Koomasta herääminen ja hyvä edistyminen rikostutkinnassa vastaan lupaus, jota ei voi täyttää.
Meri oli autio – ei sieluakaan seilaamassa halki vetten, ei yhtäkään eksynyttä matkaajaa tai tuntemattomuuksiin suuntaavaa seikkailijaa.
Oli vain ikuinen aallokko, tulossa ei mistään ja menossa ei mihinkään.
Ja kaksoisaurinkojen valo.
Taivas, alituisessa liikkeessä, oli tarina ei kenellekään. Auringot nousivat ja laskivat, kipusivat ratojensa huippukohtaan ja laskeutuivat näkymättömiin.
Kerta toisensa jälkeen, väsymättä. Alkusysäys – niin kaukana, että sitä oli mahdotonta kuvitella – oli asettanut valopallot liikkeeseen, eikä niiden tanssin sallittu katkeavan milloinkaan.
Aika oli kadottanut merkityksensä kauan sitten.
Vaan yksi tarkkailija oli uskaltautunut hakeutumaan autiolle merelle, yksinkertaiselle luodolle. Yhdelle lukemattoman monesta; ehkä kulkija oli valinnut tämän perusteetta, tai sitten sillä oli ulkopuoliselle tavoittamaton merkitys.
Matoran suuntasi katseensa taivaalle.
Korkeuksissa ei aluksi näkynyt mitään…
… mutta sitten äärettömyyksistä ilmestyi varoittamatta sulka, musta kuin hiili.
Sitä seurasi toinen. Joukkoon liittyi kolmas.
Sulan tähän maailmaan tuonutta ei näkynyt. Lintujen raakuntaa, jota tällaisessa paikassa saattaisi uskoa kuulevansa, ei ollut. Pikimusta, höyhenenkevyesti alas leijaileva kappale oli ilmestynyt tyhjästä.
Usea muu seurasi sisartensa toimia ja materialisoitui taivaalle yhtä selittämättömästi.
Merkki jostakin? Viesti tuntemattomalla kielellä? Vaiko vain sattumaa; pila, jonka kaikkeus oli suorittanut ainoalle itseään havainnoivalle?
Matoran nappasi yhden taivaista alas leijuvista sulista käsiinsä.
Aallot iskivät rantahietikkoon kerta toisensa jälkeen. Ehkä ne kuluttaisivat sen lopulta pois, ehkä eivät – ja ehkä joku olisi jäljellä tapahtumaa katsomassa, ehkä ei.
Ne, jotka olivat olleet täällä niin kauan kuin matoran, tiesivät, ettei vaihtoehdoilla ollut kovinkaan suuria merkityseroja.
Merkitys itsessään oli vain aaltojen kuljettama kertomus, jolla vangitut viihdyttivät toisiaan.
Kaikki oli jonkin vuoksi – ja kun kaikki oli, mikään ei ollut.
Kaikessa olevassa oli heijastus kaikesta muusta.
Paitsi yhdessä.
Kaukaisuudessa – sitä oli mahdotonta mitata, kuinka monen kion päässä – pisti merestä esiin metallinen torni.
Kiinni tornissa oli monia muita samanlaisia, ja nekin yhdistyivät toisiin.
Metallipalkit työntyivät ulos rakennelmista, asettuivat lomittain, muodostivat valtaisia verkostoja, joiden ympärille kohosi uusia torneja.
Massiivinen kuolonkoneisto valtasi uutta alaa, kasvatti itseään syömällä sisäänsä kaiken, mikä sen eteen vain sattui.
Kone kuivatti merenkin ympäriltään.
Aallot ei mistään, matkalla ei mihinkään, törmäsivät yllättävään esteeseen ja hajosivat maailmanjärjestystä uhkaavalla tavalla.
Koneisto ei kuulunut tänne – se oli selvää jokaiselle epäonniselle matkaajalle, joka sen kaikkinälkäisen muodon horisontissa havaitsi.
Koneisto ei kuulunut tänne, koska se muuttui. Se kasvoi. Se laajeni.
Kaksoisauringot nousivat ja laskivat, aallot kulkivat ikuista matkaansa – se oli luonnollista, se oli hyvää, sen kuului olla.
Mutta tämä tikittävä, raksuttava kompleksi oli ulkopuolinen.
Koneiston sisuksissa murskaantuivat ne luodot, jotka se oli onnistunut ahmimaan itseensä.
Liukuhihnat kuljettivat toisaalle jalostetun aineksen, mutta kone ei sitä tarvinnut – se syntyi itsestään, ilmestyi yhtä vailla selitystä kuin taivaista putoavat sulat.
Sulat, jotka löysivät tiensä jopa koneiston syvimpiin huoneisiin – ne ahtautuivat sisään pienistä rei’istä, joita ei ollut vielä täytetty, ja tekivät matkaa alemmas.
Mikä niitä odotti koneiston syvyyksissä?
Jos ne olivat viestejä, tavoittaisivatko ne vastaanottajansa?
Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.
Ravintola oli vasta kaupunkiin avatun hienostohotellin tornissa. Näköala öiseen Klaanin kaupunkiin oli melko kaunis, ja paikka oli muutenkin sangen viihtyisä. Se oli selkeästi suunniteltu romanttiseksi deittipaikaksi.
Kissabio sen oli valinnut, ei Matoro.
”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”
”Mennään vain”, Matoro vastasi edelleen epävarmana koko jutusta. ”Siellä on aika kaunis ilta.”
Kissabio – kuuluen ilmeisesti paikan vakioasiakkaisiin, mikä ei yllättänyt Matoroa – ryntäsi sisään keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Jään toa seurasi ja yritti pohtia hyvää avausta illalliskeskustelulle. ”Miksi sinä oikeastaan olet epäselvä pinkki kissa?” oli ensimmäinen hänen mieleensä tullut kysymys, mutta se liikkui samoilla epäkohteliaisuuden rajoilla kuin äskeinenkin.
Feliini sai neuvottelunsa neuvoteltua ja viittoi Matoroa ylös portaita. Alakerros, täynnä kliseistäkin kliseisempiä kynttilävalaistuksia, vaaleankeltaisia pöytäliinoja ja niin edelleen, jäi taakse. Katolla oli ainakin huomattavasti vähemmän tungosta, huomasi toa ensimmäiseksi. Samanlaista sisustustematiikkaa, mutta suurin tunnelmaero oli pilvettömässä tähtitaivaassa.
Ilma oli tosiaan hyvä.
”Tänne!” huusi kissa ja viittoi kohti pöytää, jonka ääressä oli yksi tuoli. Matoro hämmentyi ennen kuin huomasi, että epämääräinen laatikko pöydän toisella puolella olikin pahvilaatikko, johon Kissabio kävi istumaan.
Ahaa.
Tarjoilija ilmestyi lähes välittömästi parin luo. Kaikilla annoksilla oli tosi siirappiset ja melko hyödyttömät nimet, kuten ”kohtalokkaan illan kau-fileet” tai ”siirappileivokset tähtitaivaan alla.”
Matoro tilasi jotakin melko tavallisen kuuloista. Hänen hurmaava kumppaninsa sen sijaan tilasi listan ohi eilisen kalajäänteitä.
Kun tarjoilija oli poistunut, laskeutui hiljaisuus, jota oli mahdollista kuvata kiusalliseksikin. Kissabio vaikutti samaan aikaan äärimmäisen jännittyneeltä ja rentoutuneelta; harvinainen yhdistelmä. Matoro ei ollut ihan varma, mitä mieltä hänen kuuluisi olla mistään asioista. Yleisesti.
”Taidat käydä täällä aika usein?” Matoro päätti murtaa jään.
Kissa hihitti hermostuneesti takaisin. ”Täältä saa h-hyviä… parisuhdejuoruja.”
Matoro yhdisti lauseen Klaanilehdessä vähän väliä ilmestyviin sarjakuviin, joissa erinäiset klaanilaiset suutelivat toisiaan, mutta oli kuitenkin aika varma, ettei yksikään niistä pareista oikeasti käynyt tässä ravintolassa.
Ainakaan toistensa seuralaisina.
Varsinkaan Guardian ja Umbra.
”Piirrät oikeastaan aika hyvin”, Toa muisti lukeneensa toisinaan Kissabion romanttisia sarjakuvia. Mutta lähinnä silloin, kun Klaanilehdessä ei ollut oikeasti mitään muuta sisältöä kuin Sugan juoruja ja Killjoyn tosi, tosi huonoja arvosteluja.
Joo, vain silloin.
”Mitä itse harrastat?” kysyi Kissabio nopeasti. Kumpikaan ei halunnut lähteä samoamaan niitä pimeitä polkuja, joille kissan sarjakuvista keskusteleminen olisi väistämättä johtanut.
Tänä iltana ei väiteltä Guardianin ja Umbran romanttisesta yhteensopivuudesta.
Ei tänä iltana.
Eikä todennäköisesti minään muunakaan iltana. Matoro tunsi Umbran liian hyvin, että keskustelu olisi ollut mitään muuta kuin kiusallista.
”Sinähän se toimittaja olet”, mies vastasi rennommin. ”Mitä olet selvittänyt minusta?”
Seurasi tauko, jonka jään toa tulkitsi siten, että Kissabio pohti, kuinka paljon uskalsi paljastaa tietävänsä Matorosta.
”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.
”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.
Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.
Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.
”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”
”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa. ”Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”
”No miltä tuntuu olla täällä nyt?”
Kissabio punastui, vaikkakaan sitä ei ollut helppoa erottaa pimeässä valaistuksessa ja kirkkaan magentan värisiltä kasvoilta. ”Ihan… hyvältä, heh.”
Paitsi tietty jos partnerilla oli sekä infrapuna- että yökiikari kasvoillaan.
Siinä vaiheessa tarjoilija toi heidän ruokansa, jos Kissabiolle tuotua kulhoa täynnä jotain, joka oli saattanut edellisessä elämässään olla kalaa, saattoi edes siksi laskea.
Matoron ateriaan sisältyi sydämen muotoisia kalapaloja ja tosi, tosi värikästä salaattia.
Monet kaupungin valoista olivat sammuneet viilenevän illan edetessä, ja tähtitaivas näkyi jatkuvasti kirkkaampana.
”No, mitä sinulla on tapana tehdä, jos ei lasketa toimittajan hommaasi?” Mustalumi kysyi.
”Istua laatikoissa!” Kissabio sanoi. ”Ja piirrellä! Ja nukkua. Toisinaan nukkua laatikoissa, harvemmin piirrellä laatikoissa. Pidätkö sinä laatikoista, Matoro?”
Neito kysyi sen silmät hohtaen ja täysin viattomasti, kuin olettaen, että tietysti kaikki rakastivat laatikoita.
”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.
”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”
”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”
Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”
Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.
Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.
”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.
”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.
Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.
Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.
Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.
Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?
Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.
Kapura iski hampaansa suosikkipatonkiinsa ja ajautui samoihin mietteisiin, joita hänen pääkopastaan tavallisestikin löytyi: uusiin roolipeli-ideoihin, mielenkiintoisiin substansseihin, joita moottorisahat voisivat hypoteettisesti ampua ja teorioihin Klaanilehden kissa-aiheisen sarjakuvan uusimmista juonenkäänteistä.
Kuka kissoista oli petturi? Oliko se Mirrikisu, jolla oli parempi motiivi tunkea ruokakulhoon myrkkyä, vai Kissakissa, joka aineen omisti?
Voisiko moottorisaha ampua taikaa?
Kuinka ratkaista pian ilmestyvän Valaistusnaatti-kampanjan aikajanaongelmat?
Sen sellaista.
Tavallisia ajatuksia.
Päivä oli vasta nuori, eikä kovin moni ollut vaivautunut vielä ylös sängystään. Ja miksi olisikaan, kun maailma rullasi eteenpäin samoja tuttuja ratoja, joita varmasti kulkisikin vielä monia vuosikymmeniä. Vakavastiotettavin uhka oli dramaattinen ironia siitä, ettei muita vakavastiotettavia uhkia ollut.
Mutta eräs aamuvirkku kiinnitti Kapuran huomion ja keskeytti hänen pohdintansa kissasymbolismista ja moottorisahatieteistä: värityksensä perusteella plasman elementtiä edustava Miru-kasvoinen toa, jonka takoja tunnisti parin sekunnin tyhjäkäynnin jälkeen Tagunaksi poliisivoimista.
Seppä viittoi häntä luokseen, ja siihen Taguna vastasi ilmaisemalla tilaavansa vielä jotakin. Pian hän istuutui Kapuran muuten tyhjän pöydän ääreen mukanaan patonki ja varmasti isoin Mokelin myymä kuppi kahvia. On pojalla kokoa, ajatteli Kapura ja hämmästeli hetken sitä, että kukaan ylipäätään saisi moisen juotua.
Taguna ei aikaillut. ”Olin muistavinani, että sinä olit toinen niistä toista, jotka kävivät vilkaisemassa sitä hevossaarta. Onko näin?”
”Oikeassa olet”, vastasi siihen Kapura. ”Mukaanko olisit halunnut?”
”Enpä oikeastaan, eikä kiireinen työaikataulukaan olisi sallinut. No, mitä paikan päältä löytyi?”
”Se on toissijaista”, sanoi Kapura ja haukkasi patonkiaan. ”Mieluummin kerron sinulle erinomaisesta roolipelistä, jonka pidin seikkailun perusteella.”
Aiemmin
Pimeä huone
”Ei vieläkään Valaistusnaattia?”
”Älähän nyt”, sanoi Kapura ja osoitti taskulamppunsa valokeilan kohti kahta pettyneen näköistä naismatorania, elementteinään vesi ja sähkö. ”Voin taata, että ainakin kuudesosa aivokapasiteetistani on jatkuvassa käytössä, jotta se kampanja saisi arvoisensa juonenkäänteet. Ja mitä tällä haen takaa on se, että se ei ole vielä valmis. Tulee pian.”
Kumpikaan ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Kapura asetti lamppunsa siten, että se valaisi pelipöytää, jolle oli asetettu kehnosti tuherrettu kartta.
”Ja sitä paitsi tarvitaan yli kaksi pelaajaa”, Kapura huomautti. ”Saisimme pelattua korkeintaan jotakin esiosaa, jonka juonelliset implikaatiot eivät voi ulottua kovin kauas. Nyt kun muistan sanoa, niin hankkikaa kolmas ensi pelikerralle, vaikka tämä sessio tästä selvitäänkin kahdella. Mutta kyllä, mieluummin tämä loistoidea, joka päähäni putkahti aiemmin tänään kuin puolivalmis salaliittosekoilu.”
”Jos sinulla kestää näin kauan suunnitella Valaistusnaattia, en malta odottaa, kuinka laadukas tämä on”, sanoi ga-matoran Xela.
”Kartta näyttää aika nopeasti tehdyltä”, myötäili vo-matoran Randa.
”Kuinka ironista, että kiinnitätte huomionne karttaan, sillä voin taata, että tämän kampanjan muut tehosteet eivät jätä ketään kylmäksi”, vannoi Kapura. ”Katsokaapa, mitä bongasin tänään muovisoturialelaarista!”
Toa asetti keskelle pöytää dramaattisesti taskulampunvaloon…
… eräänlaisen hevosen?
”Tuohan on… täysin musta hevonen?” kyseenalaisti Xela. ”Ei ihme, että oli alennuksessa.”
”Mutta tähän kampanjaan se sopii täydellisesti”, vakuutti Kapura. ”Kliimaksista tulee niin järkyttävä, että pitää oikein varoittaa ennalta, ja sattumalta teinkin sen juuri!”
”… mutta sinähän paljastit meille, mitä kliimaksissa on: musta hevonen, joka ei edes ole hirveän pelottava taruolento”, huomautti Xela.
”No–”
”Eivät hevoset ole taruolentoja”, sanoi Randa.
Kapura ja Xela katsoivat vo-matorania.
”Minun kotisaarellani oli niitä.”
”Sekoittanet muskeliraheihin”, ehdotti Kapura.
”Hevoset ja muskelirahit ovat sama asia”, sanoi Randa.
”Hevosia ei ole olemassa”, väitti Xela.
”Jos haluatte keskustella lisää hepo-ontologiasta, se kerho kokoontuu viereisessä huoneessa”, sanoi Kapura. ”Minä ehdotan, että pelataan. En jaksanut keksiä ironisen ilmeisiä peitenimiä itselleni ja Matorolle, joten mennään ihan niillä.”
”Eikö ole vähän outoa roolipelata henkilöillä, jotka ovat oikeasti olemassa?” protestoi Xela, mutta huomaavainen pelimestari ei välittänyt, vaan käynnisti draaman moottorin.
Bio-Klaani
Vielä aiemmin
”Mikä on heporintti?” kysyi Kapura ja katsoi Matoron pöydälle laskemaa karttaa, jonka yläkulmaan samainen sana oli painettu.
”Löysin tämän tänäaamuna postiluukustani. Se vaikuttaa aika vanhalta”, jään toa kertoi nahka-arkista. ”Nuo otukset marginaaleissa ovat jotain… kentaureja? Ei, hevosia. Jännä, kun ottaa huomioon, että saari on Koillissakarassa.”
Matoro ei ollut koskaan matkaillut kovin paljoa kotisakarassaan. Se tosin johtui enimmäkseen siitä, että niillä seuduilla törmäili turhan usein Odinan roskaväkeen.
”Kävitkö jo Arkistoilla?” kysyi Kapura. ”Onko tuo saari asuttu vaiko jokin raunio?”
”En löytänyt siitä mitään tietoa. Ei kyllä yllätä, noilla seuduilla on satoja pieniä saaria, mistä ei tiedetä juuri mitään.”
”Jotakin rakennuksia tuolla kuitenkin on”, mutisi Kapura ja yritti saada selvää kartan soherruksista. Keskellä oli kohta, jossa ei ollut mitään merkintöjä – seiniä kuvaavat viivat loppuivat kuin… seinään. ”Eikä karttakaan ole täydellinen. Alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, jos ei siis ole tosi huono käytännön pila.”
”Kartta itse kyllä tuntuu aika autenttiselta. En kyllä tunnista, minkä otuksen nahasta se on tehty.”
”Minussa melkein herää halu käydä kurkistamassa, mikä tuo saari on miehiään”, sanoi Kapura. ”Asetilaukset ovat aika vähissä. Onko itselläsi mitään?”
”No eipä juuri, nyt kun Umbrakin on etelässä hoitamassa jotain asioita. Olisi muutenkin asiaa noille tienoille.”
”Hienoa”, vastasi tulen toa. ”Pitänee vielä katsoa tarvikkeita. Luulen, että hevosaiheisesta kirjallisuudesta voi olla hyötyä.”
”Ethän sinä nyt voisi mennä minnekään ilman tiiliskiven kokoista kirjaa, jota siteeraisit joka välissä”, Matoro totesi kaverillisella tavalla turhautuneena.
Pimeä huone
”Noniin”, sanoi Kapura. ”Tärkeimmät ekspositiot on nyt ekspositioitu. En antanut hahmoistanne muuta kuin nimet ja jostain aiemmasta ropesta kopioidut tilastot, joten pieni tarvikkeenostokierros voi olla paikallaan.”
Toa työnsi pöydän toiselle puolelle suikaloisen paperilapun, johon oli kirjattu pitkä lista erilaisia tarvikkeita – aseita, ruokatavaroita, tynnyreitä täynnä verta, instrumentteja… hetkinen, tynnyreitä täynnä verta?
”Miksi täällä on tynnyreitä täynnä verta?” kyseenalaisti Xela.
”Kopioin ne eräästä toisesta roolipelijärjestelmästä”, Kapura vastasi, ”mutta ne tehtiin nopanheitoilla. Kaipa siinä oli joku virhe. Se oli uskomattoman yksityiskohtainen peli, joka materiaalillekin oli oma numero.”
”Hyvä on”, myöntyi Xela. ”Mutta miksi täällä listan loppupäässä on… reilusti kaikkea muuta halvempi lajitelma vihanneksia?”
”Onpa mystistä”, sanoi Kapura ja suuntasi taskulampun dramaattisesti itseensä. ”Jumalat tarjoavat teille valinnan, kuolevaiset. Ostakaa halpoja vihanneksia, tai olkaa taloudellisesti–”
”Valo tänne, meidän on tarkoitus lukea.”
”Ai niin.”
Matoranit tutkivat hetken dokumenttia ja merkitsivät valintansa huolellisesti ylös. Vihanneksia he tietenkin ostivat – hinta oli niin alhainen, että oli melkein kuin…
Xelan kasvoille kohosi ymmärrys.
”Kapura… haluatko sinä, että me ostamme näitä? Onko niillä jokin juonellinen merkitys?”
”Ei tietenkään”, sanoi Kapura äärimmäisen uskottavasti. Nähtyään matoranien ilmeet hän jatkoi: ”Hei, ne olivat sesonkialennuksessa silloin, kun seikkailu oikeasti tapahtui. Yritän vain olla realistinen.”
Kahvio
”Hetkinen”, keskeytti Taguna kertomuksen ropeillasta. ”Miten… miten sinä annat noiden valita mukaan tarvikkeita, jos tuo… perustuu tositapahtumiin?”
”Yksinkertaista, Taguna hyvä”, sanoi Kapura ja katsoi kahvia hörppäävää poliisitoaa. ”Minkä sanoisit näin pintakosketuksen roolipelaamiseen perusteella olevan pelimestarin tärkein tehtävä?”
”Ööh, luoda konsistentti ja johdonmukainen narratiivi?”
”Ei”, sanoi Kapura, ”vaan esittää luovansa konsistentti ja johdonmukainen narratiivi. Pelaajat ovat kuitenkin tyhmiä, eivätkä tee ikinä sitä, mitä haluaisin. Siispä yksinkertaisesti johdattelen tai pakotan heidät seuraamaan minun visiotani tarinasta, halusivat he sitä tai eivät.”
Siihen Taguna ei vastannut mitään.
Hänellä oli selvästi paljon opittavaa roolipelaamisesta.
Pimeä huone
Xela pyöritti silmiään ja osti loppurahoillaan kymmenen satsia mystisiä maan antimia. Eipä ainakaan tekisi niin ilmeistä virhettä, että jättäisi ottamatta pelimestarin noin ahkerasti tyrkyttämää vaihtoehtoa.
Meri
Heporintin terävillä rantakallioille ei näkynyt juuri elämää, Matoro havainnoi kiikarisilmällään. Vain lukemattomia ajan hampaan kalvamia patsaita, jotka olivat kuin köyhän matoralaisen Moai-Korosta. Niistä ei enää edes erottanut, mitä ne olivat joskus olleet.
Kapura ohjasti heidän kovia kokenutta alustaan saarta ympäri etsien samalla sopivaa rantautumiskohtaa, jonka pohja ei mielellään koostuisi terävistä kivistä. Heitä ei juuri innostanut ajatus haaksirikosta Heporintissä. Erään niemennokan jälkeen näytti sopivalta, mutta…
”Bro-Korolainen?” hämmästeli Kapura. ”Mitä bioritoja ja kehnoa musiikkia tuottava saarivaltio etsii mystisistä, hevosteemaisista raunioista? Keskeytämmeköhän me jotakin salaista?”
”Niiden kutsuminen valtioksi on aika kohteliasta”, jään toa mutisi. ”Kierretään vielä vähän, luulen, etteivät ne ole vielä nähneet meitä. En näe aluksen kannella ketään.”
Pimeä huone
”Heittäkää noppaa siitä, havaitaanko aluksenne”, käski Kapura.
Kahvio
”Hetkinen”, sanoi Taguna. ”Voi olla, etten vieläkään ymmärrä tätä ideaa ihan täysin. Tuo on siis… tositapahtumiin perustuva roolipelikampanja? Mutta silti arvot tapahtumat, jotka tapahtuivat juuri tietyllä tavalla oikeassa elämässä?”
”Niin”, sanoi Kapura.
Siihen Taguna ei sanonut mitään.
”Tässä kohtaa ei oikeastaan edes ole väliä, nähdäänkö pelaajat”, sanoi Kapura. ”Mutta jos olisi, minun pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy. Jos oudon aluksen väki havaitsee pelaajat, vaikka ei kuuluisi, ehkä he kuvittelevat sen optiseksi harhaksi tai eivät yksinkertaisesti tee mitään, kunnes tapaavat pelaajat – niin tapahtuu joka tapauksessa. Mutta voi, onnettomat nukkeni eivät sitä ymmärrä. Kun aika koittaa, he voivat jopa luulla, että kohtaaminen tapahtui vain siksi, että heidät nähtiin seikkailun alussa.”
Taguna joi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kohti tiskiä nähdäkseen, oliko Mokel lähellä täyttämässä hänen kuppiaan.
”Hmm”, mutisi plasman toa mietteliäästi. ”Eikö… eikö voisi kuitenkin sanoa, että tämä vähän vie vapaan tahdon pelaajilta? Eikö olisi kuitenkin hauskempaa päästä tekemään itse hauskoja, juonen kannalta merkityksellisiä päätöksiä?”
”Tämä perustuu jo tositapahtumiin, ja teen niille kunniaa parhaiten esittämällä ne juuri sellaisina, kuin oikeasti tapahtuivatkin”, puolustautui Kapura. ”Ja sitä paitsi, pahoitteluni, mutta huomaa, ettet ole juurikaan roolipelannut. Pelaajat ovat tyhmiä voisi olla ensimmäinen lause jokaisessa aihetta käsittelevässä teoksessa. Eikä heitä voi siitä syyttää: onnettomat ropettajat eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin juoni on menossa, ja minkälainen toiminta tekee siitä vielä paremman. Mutta minä tiedän, ja siksi minä päätän.”
Pimeä huone
”Teitä ei huomattu!” julisti Kapura. ”Onnekasta. Siirrytte ympäri saarta ja huomaatte laiturin – kuluneen sellaisen, tosin – jolta ei ole näköetäisyyttä Bro-Korolaisen aluksen luo. Mitä teette?”
Heporintin ranta
Onnekkaasti heidän valitsemaansa maihinnousupaikkaa koristi sisäänkäynti, joka näytti siltä, kuin olisi joskus ollut puuoven vartioima, mutta aika oli syönyt esteet pois tieltä. Nyt avautui näkymä hämärään sisätilaan, jossa kasvoi valtavasti kasveja ja jonka seinät ja katto olivat menettäneet osia itsestään useista kohdista. Vielä ei näkynyt, kuinka sokkeloisia rauniot olisivat sisältä, mutta nimen ”heporintti” etymylogian pohtiminen oli saanut heidät varautumaan: Matoro oli ottanut mukaan vanhan navigaationaamionsa, koska kirjaimelliseen labyrinttiin meneminen ilman sitä olisi lähinnä typerää.
Kapura ja Matoro nousivat aluksesta ja olivat rannalle päästyään ylipäätään tyytyväisiä siitä, että laituri oli kestänyt. Puolet siitä oli jo romahtanut mereen, mikä saattoi selittää sen, että Bro-Korolaiset asioivat mieluummin saaren toisella puolella… mitä he siellä ikinä tekivätkään.
”Käytit jotain koko matkan hevoskirjojesi tutkimiseen. Sanottiinko niissä mitään, ööh, labyrinteistä?”
”Suurin osa käsittelikin zakazlaista mytologiaa”, sanoi Kapura. ”Kuulemma hevoset syöksevät tulta ja laskeutuvat taivaista aina, kun sota puhkeaa.”
Matoro pohti hetken, miksei skakdisaari sitten ollut aivan täynnä noita sotien oreja, mutta muisti pian miten vähän järkeä missään mytologioissa oli.
He astuivat sisään varomatta ansoja tai muita kliseitä, koska kaikki mahdollinen näytti menneen hajalle jo aika päiviä sitten. Ympäriinsä lojui erinäisiä pikkuesineitä ruukunsirpaleista nuolenkärkiin.
”Hevosia on tosin muidenkin kulttuurien myyteissä, mutta vähän marginaalisemmin”, selosti Kapura. ”Löysin maininnan jostakin selakhilaisesta hevoskultista, joka kuulosti epäilyttävästi juuri tältä, mutta se kuulemma kuoli pois jo kauan aikaa sitten. Raunioita on paikoitellen Kristallisaarilla, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Valitettavasti kultti vaikutti niin kauan aikaa sitten, että ryövärit ovat vieneet suurimmat aarteet.”
”Veistoksissa oli kieltämättä klassista selakhityyliä – kaikki tosi terävää ja kulmikasta”, Matoro mietti heidän kulkiessaan eteenpäin. Yksikin rujo hepokaiverros näytti siltä, kuin olisi voinut ahmaista auringon hampaittensa väliin.
”Odota, tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, sanoi Kapura ja pysähtyi tutkimaan erästä kaiverrosta. Sen alapäässä oli lauma telmiviä hevosia – ei kovinkaan outo aihe näiden raunioiden taideteoksissa – ja yläpäässä jokin tähteä muistuttava. Siitä lähti vana pienempiä samanlaisia oikealle, joten toat päättelivät sen ehkä kuvaavan jonkinlaista tähdenlentoa.
”Outo symboli hevoskultille”, mutisi Kapura.
”Sen voisi tulkita niin, että kaikki hevoset kuolivat tähden pudotessa taivaalta”, Matoro päätteli.
”Ja varmaan kaikki muukin, koska en näe täällä minkäänlaista elämää. Lukuunottamatta Bro-Korolaisia, ja heistäkin vain veneen.”
Kaiverrokset jatkuivat hevospainotteisina pitkään, kunnes he törmäsivät jonkinlaiseen vartiohuoneeseen. Kivinen ovi oli irti saranoiltaan. Lattialla oli kasoittain tavaraa, josta ryöstäjät eivät ilmeisesti olleet välittäneet – selakhialaisia maljakoita ja kynttilänjalkoja, puolikas tuoli – ja luuranko.
Ilmiselvästi selakhilajia edustaneen uhrin kristallinen ranka oli puoliksi hautautunut tavaran alle. Sen hieman vaaleanvihreää heijastavat luut ja pneumaattiset nivelet olivat paljaat ja sileät.
Luuranko puristi edelleen kädessään korua, joka muistutti kivistä… hevosta.
Pimeä huone
”Onko sinulla satunnaisia kohtaamisia?” keskeytti Randa. ”Alkaa käydä tylsäksi, kun ei pääse hakkaamaan mitään miekoilla.”
”Vai oliko Heporintissä oikeasti jotakin vihamielistä?” ehdotti Xela. ”Muuta kuin se hevonen, siis. Jos kerran aiot tehdä tästä realistisen kampanjan, määrää meille epäfiktiivistä tapettavaa.”
”Tuo ei ole se idea”, vastusti Kapura. ”Olen sen verran hyvä pelimestari, että pystyn kyllä sovittamaan suunnitelmiini pari satunnaismuuttujaa. Tässä minulla on lista hyvistä rahikohtaamisista” – toa heilutti taskulampun edessä paperinpalaa – ”ja taidan heti arpoa jonkin niistä. Heittäkää kolmea noppaa.”
”Jos aiot perustaa tämän tositapahtumiin, perusta sitten täysin”, vaati Xela.
Kahvio
”Hyppään nyt yli usean tunnin riidasta”, sanoi Kapura.
”… ahaa?”
”Älä kuulosta noin yllättyneeltä. Niin käy usein – jokaisen vakavastiotettavan roolipelin tunnuspiirre, eiväthän osalliset muuten välittäisi siitä yhtään – ja sitä paitsi tiesin, että pian tarvitaan kolmatta pelaajaa, joten minua ei haitannut yhtään, vaikka jatko menisikin seuraavan session puolelle.”
”Useiden tuntien riita on aika kovaa sisältöä jollekin, jonka on tarkoitus olla hauska vapaa-ajan harraste”, totesi Taguna kohauttaen olkiaan.
”… niin?”
”… unohda.”
Toinen sessio
Pimeä huone
Oli jälleen tullut astua Heporinttiin ja kulkea noilla mystisillä käytävillä, jotka olivat täynnä hevosia, luurankoja ja…. no, eivät juurikaan mitään muuta.
”Terve, Lipes”, sanoi Kapura. ”Luepa viime session tiivistelmää ja hahmokorttiasi samalla, kun me muut pelaamme siihen kohtaan, jossa hahmosi esiintyy.”
”Tulitko jo järkeesi rahiasian suhteen?” kysyi Xela. ”Olen yhä sitä mieltä – ja Randa yhtyy kantaani – että on järjetöntä arpoa, mitä tapahtuu, jos tapahtumat kerran perustuvat löyhästi todellisuuteen. Tuossa kohtaa oikeaa seikkailua jokin rahi hyökkäsi, vai mitä? Sama tilanne nyt.”
”Hyvä on”, huokaisi Kapura. ”Kaipa viime kerran riidat olivat jo tarpeeksi. Kuten tapahtui todellisuudessakin, hätkähdätte, kun ovelta kantautuu yhtäkkiä ääni, jonka päästi… Ovivahti!”
”Mikä se edes on?” Xela protestoi.
”Se mainitaan Suuressa rahipetokirjassa. Ne näyttävät jonkinlaisilta kahdesta visorakista yhteen liimatuilta asioilta. Seuraisitte alan julkaisuja niin tietäisitte.”
Heporintti
Matoro ja Kapura hätkähtivät, kun ovelta kantautui yhtäkkiä ääni, jonka päästi Nui-Jaga. Kyseessä ei ollut kuitenkaan uhkaava yksilö – jättiskorpionit olivat muutenkin melko harmittomia, elleivät olleet puolustamassa pesiään. Violetti araknidi laukkasi nopeasti tiehensä äännellen oudosti, selvästikin pelästyneenä oudoista vastaantulijoista.
”On täällä näköjään jotakin elämää”, mutisi Kapura. ”Ei sentään mitään vaarallisia raheja.”
”Paitsi kuvissa”, Matoro huomautti pyyhkiessään pölyä seinäkaiverroksista. Taideteos esitti massiivista hevosta, jonka hampaat pureutuivat johonkin onnettomaan saareen. Meri kiehui sen ympärillä.
Toisessa kuvassa moinen otus syöksi silmistään säteen, joka oli ilmeisesti tosi hyvänä metavitsinä tehnyt oikean reiän seinään.
Erästä taideteosta he tuijottivat pitkään sanomatta mitään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä näyttänyt olevan minkäänlaista järkeä. Joukko olentoja (varmaankin selakheja) oli kokoontunut hevosen ympärille, ja hevonen söi jotakin, joka näytti ympyrältä, jossa oli kiinni jonkinlainen suunnikas.
”Mikä tuo on, mitä tuo hevonen syö”, kysyi Kapura hiljaa, mutta ei saanut vastausta. Ei niin itseltään kuin Matoroltakaan.
He etenivät syvemmälle, ja veistoksetkin alkoivat näyttää yhä uhkaavammilta. Hampaikkaat hevoset, joiden kasvoilla oli suunnatonta raivoa kuvastavia ilmeitä, tuntuivat niin eläviltä, että välillä jompikumpi toa oli näkevinään niiden kumartavan puremaan heitä – mutta kun katsoi tarkemmin, pelkkiä veistoksiahan ne olivat.
Käytävä oli myös yhä huonommin rakennettu. Lattia ei ollut tasaista nähnytkään. Vaikka kattoa halkoivat yhä reiät, joista valoa tulvi sisään ja joista omituiset, vihreät kasvit kurottautuivat ulos, ilma alkoi tuntua oudon raskaalta.
He saapuivat risteykseen.
Pimeä huone
Xela huokaisi äänekkäästi.
”Mitä nyt?” tiedusteli Kapura. ”Valitkaapa tie, niin seikkailu voi jatkua.”
”Miksi sinä annat meille taas valintoja, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään?” vaati ga-matoran saada tietää. ”Vai onko tämä vain satunnaista harhailua, kunnes päädymme tekemään sitä, mitä juonen edistyminen vaatii?”
”Ei, vaan muutan karttaa lennossa valintanne mukaan.”
Kahvio
”En kyllä voi olla olematta ropettajien puolella”, sanoi Taguna. ”Miksi antaa turha illuusio vapaudesta?”
”Käsitit ehkä väärin, kun ilmaisin, että pelaajat ovat tyhmiä ja tekevät huonoja valintoja”, kommentoi seppä siihen. ”Paras kampanjasta tulee silloin, kun pelaajat luulevat tekevänsä itse valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se auttaa luomaan tunnesidettä! Jos valitsee vaikean eettisen pulman vaihtoehdoista toisen, tuntee enemmän syyllisyyttä kuin jos sama olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Hyvä pelaaja toimii tietämättään oikean päämäärän – eli minun määräämäni juonen – mukaan, huono yrittää säheltää omiaan.”
Plasman toa hörppäsi kahvimukistaan, joka oli hiljattain täytetty. ”No, ei kuulosta siltä, että pelaajat toimivat tietämättään määräämäsi juonen mukaan.”
”Seuraa tarinaa, niin saat selville”, sanoi Kapura salaperäisesti.
Pimeä huone
”Minä en jaksaisi riitelyä taas”, sanoi Randa. ”Menemme oikealle.”
”Hyvä valinta!” sanoi Kapura. ”Mikä tietenkin tarkoittaa, että se on tismalleen yhtä hyvä valinta kuin niistä toinenkin, koska ne ovat oikeastaan sama valinta. Laskeudutte portaat alas sokkeloon, jota voisi melkein sanoa labyrintiksi. Katsokaapa karttaa ja päättäkää, mihin suuntaan menette.”
Heporintti
”Tämä paikka on taidettu rakentaa ennen kuin suoraa viivaa keksittiin”, Matoro mutisi, kun ei ollut löytänyt ainuttakaan suoraa seinää pitkään aikaan. Asiasta vielä oudomman teki se, että tällainen aaltoileva arkkitehtuuri vaati varmasti enemmän taitoa ja vaivaa kuin perinteinen, jossa dominoivat suorat kulmat. Taideseikkako tämä oli, vaikkei sopinutkaan klassisiin selakhisuuntauksiin?
”Minusta tuntuu, että olemme siinä kartan keskustassa”, mutisi Kapura ja katsoi edessään aukeavaa uutta haaraa. ”Kokeilepas naamiotasi.”
Matoro vaihtoi kasvoilleen kätevän karttakanohinsa ja keskittyi luomaan mielensisäistä kuvaa käytävien kaaoksesta.
”Keskellä on suuri huone”, hän sanoi naamio kirkkaasti hohtaen. ”Sinne menee kaksi reittiä… labyrintin kummaltakin reunalta. Tämä… tämä koko pohjapiirros muodostaa suuren hevosen–”
Hän avasi silmänsä ja osoitti vasemmalle. ”Seuraa minua.”
Kapura päätti totella, koska hänen suuntavaistonsa oli kadonnut johonkin katakombien samannäköisille käytäville. Aina välillä he kävelivät luurankojen ohi – lajeja oli selakheista matoraneihin, ja osa jopa näytti ihmeellisiltä humanoideilta, joita he eivät edes tunnistaneet minkään tietyn rodun edustajaksi. Kapura mietti hetken ja päätyi siihen tulokseen, että joku oli huvikseen yhdistellyt eri luurankoja – mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.
Etäiset rahiäänet kaikuivat labyrintissä, kun he kulkivat Matoron viitoittamaa tietä. Kapura mietti, mikä laji niitä päästi, muttei saanut tarpeeksi hyvin selvää etäisistä kaiuista. Samanlaiset vihreät kasvit kuin ylhäälläkin kiemurtelivat seinillä ja lattialla. Minkälaisia ihmeköynnöksiä olivatkaan, kun eivät näyttäneet kaipaavan valoa tai vettä.
Ja jos ilma oli tuntunut tunkkaiselta ylhäällä, syvällä labyrintissä, jossa ei näkynyt ajan myötä syntyneitä luonnollisia ilmanvaihtokanavia, se oli vieläkin paksumpaa. Asiaa ei parantanut se, että hämäryydessä – hämäryydestä se varmaankin johtui – seppä oli näkevinään hevosmaisia hahmoja edessään, mutta kun katsoi tarkemmin, ne katosivat.
Pimeä huone
”… mitä sinä teet?” kysyi Randa, kun Kapura siirsi mustaa muovihevostaan kartan toisesta päästä toiseen siten, että se kulki toia kuvaavien paperinpalojen ohi.
”Hevosella on teleportaatiovoimat.”
Heporintti
He jäätyivät niille sijoilleen, kun kuulivat äänen.
Eivät he tietenkään tienneet, minkä ääni se oli. He eivät olleet koskaan kuulleet mitään sellaista. Toa-kaksikko oli kuitenkin melko varma, että jos he tietäisivät, miltä hevosten äänet kuulostaisivat, ne kuulostaisivat suurinpiirtein siltä hirnumiselta, jota he olivat juuri kuulleet.
”Kapura”, Matoro varmisti, että seppä oli vielä vierellään, eikä esimerkiksi muuttunut koningaskunnan satuhahmoksi. ”Kuulitko tuon?”
”Kuulosti… eräältä zakazilaiselta runolta.”
”… onko Zakazilla tehty runoutta?” Matoro kysyi, mutta labyrintin hirviö keskeytti keskustelun.
Hirmuiset hevosenvarjot leikkivät seinillä, eikä aina erottanut, mitkä olivat oikeita veistoksia ja mitkä olivat mielikuvituksen tuotetta. Niiden kaikkien heposilmät tuntuivat seuraavan klaanilaiskaksikon liikkeitä herkeämättä. Hirn hirn, ääni kaikui käytävissä.
”… minä olen nähnyt tuon luurangon ennenkin”, Kapura mutisi. ”Sen kallosta sojottaa puukko. Oletko varma, että navigoit oikein?”
”En. Olen ihan varma, että viime kerralla tarkastaessani tämä risteys haarautui kolmeen eikä kymmeneen suuntaan.”
”Miten se on edes fyysisesti mahdollista.”
”Tieteellisesti katsoen hevosten ei pitäisi kyetä lentämään.”
”Tieteellisesti katsoen hevosia ei välttämättä pitäisi olla olemassa”, mutisi Kapura, ”vaikka eräs kirjoistani väitti, että myyttien ratsut olisivat saaneet alkunsa–”
Mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä heidän edessään odotti juuri se asia, jota tieteellisesti katsoen ei välttämättä kuuluisi olla olemassa.
Pimeä huone
”Ohhoh!” sanoi Kapura ja osoitti taskulampun valokeilan kohti pöydälle heitettyä punaista noppaa, jonka valitsemassa asennossa numero kuusi oli päällimmäisenä. ”Hevosen on aika näyttäytyä.”
Toa laski hitaasti muovihepan toia kuvaavien paperilappujen eteen. Tunnelma pimeässä huoneessa tiivistyi, kun ainoa lupaus kampanjasta – hevosten läsnäolo – lunastettiin viimein.
”Kuvaile”, pyysi Xela, kun dramaattista hiljaisuutta oli kestänyt vaikka kuinka kauan.
”Hyvä on”, vastasi pelimestari. ”Kuusisataa elämänpistettä. Kaviohyökkäys, joka tekee kaksisataa vahinkoa. Lasersädehengityshyökkäys, joka sytyttää tuleen minkä tahansa materiaalin – se on taikaa – ja tekee ajan myötä kasvavaa vahinkoa. Ja tietenkin on vielä teleporttaus, sitä ei saa unohtaa.”
”Kuusisataa?” sähkön matoran huokaisi. ”Tuota me emme kyllä voita.”
”Juoksisin karkuun, mutta onko siitä edes mitään hyötyä, jos tuo… hirvitys osaa teleportata?” kyseenalaisti Xela.
”Voittehan te kokeilla”, sanoi Kapura ja kohautti olkiaan. ”Tosin huomautan, että minä en ole hevosen tappama, ainakaan tietääkseni, joten on pääteltävissä, että kumpikin seikkailijoista selviää.”
Xela ja Randa katsoivat toisiaan. ”Hyvä on. Paetaan.”
Heporintti
Heporintin urheille seikkailijoille tuli kovin kiire, kun hirvittävä koni ilmestyi heidän eteensä.
Kuin sanattomasta sopimuksesta he kummatkin totesivat, ettei paikassa ollut enää mitään nähtävää, ja syöksyivät tosi tosi kovaa pakoon.
Hevosen kita loimusi tulta, kun se karjui heidän peräänsä. Hirn, se huusi ja tuhosi patsaat ja seinät ja maljakot, joiden läpi sen lihaksikas olomuoto syöksyi.
Kapura sukelsi läpi ensimmäisestä oviaukosta, minkä löysi, ja löi päänsä epämiellyttäväaan kavioon. Matoron poistuminen oli hallitumpi – ovi ei tosin ollut sama, mistä he olivat tulleet, hän huomioi. Hevosen hän jätti loihtimansa arviolta neljän metrin jääseinämän taakse.
Kun he kääntyivät katsomaan, minne olivat saapuneet, veikeäviiksinen aristokraatti tervehti heitä.
”Hei kaikki, olen Bartyrak af Nebula-Anderson!”
Pimeä huone
”Siinä on hahmosi, Lipes”, sanoi Kapura. ”Alapas ropettamaan!”
”Hetkinen”, sanoi Xela. ”Kun tämä kerran perustuu tositapahtumiin, tiedät kai aika tarkasti, mitä tuokin hahmo tekee tai kertoo seikkailijoille. Miten voit ollenkaan…”
Kahvio
”En voi jälleen olla olematta samaa mieltä”, totesi Taguna ja kohautti olkiaan. ”Tai siis, sen vielä nielen, että pelaajat tekevät tekovalintoja, ja muutat hienovaraisesti tilannetta sopivaksi. Mutta jos pelaa hahmoa, jonka jokaisen liikkeen olet jo päättänyt… no, minusta ei tunnu, että siinä olisi edes illuusiota vapaudesta.”
Kapurakin kohautti olkiaan. ”Minusta ne ovat täysin sama tilanne. Joka tapauksessa lopputulos tiedetään, ja pelaajat mukautuvat tahtooni – tai itkevät ja mukautuvat.”
Pimeä huone
”Jospa minä vain luen tämän lapun, jonka työnsit minulle hahmokorttini kanssa”, huokaisi Lipes, joka oli selvästi jo aika tylsistynyt hahmonsa esiintymisen odottamiseen. ”Se näyttääkin olevan valmis ekspositio.”
”Hienoa!” iloitsi Kapura. ”Juoni etenee kuin keskivertoa nopeammin kulkeva juna.”
Heporintti
”Tiesittekö, että hevoset osaavat syöstä paitsi tulta, myös lasersäteitä?” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson johdattaessaan heitä läpi raunioiden. Se oli vain yksi pitkästä listasta ”kryptozoologisia faktoja”, joilla aristokraatti oli heitä ampunut.
Kumpikin oli aika varma, ettei kryptozoologia ollut oikea tiede.
Suurella aristokraattisella seikkailijalla oli päässään typerä punainen myssy ja päällään sangen tyylitajuton haarniska. Hänen viiksiputkensa muistuttivat enemmän pesukoneonnettomuutta kuin mitään oikeaa muotisuuntausta.
”Täällä minä elän silloin, kun en metsästä Biojalkaa!” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson iloisesti ja osoitti huonetta, jota saattoi sanoa viihtyisäksi, mutta vain siksi, että kaikki muu vaikutti satoja vuosia sitten hylätyltä. Keskellä oli punainen matto, jota ei pölykerroksesta päätellen oltu siistitty koskaan, ja peremmällä kitara ja jonkinlainen laite, jonka Kapura tunnisti hetken päästä kasettisoittimeksi.
”Ja valitettavasti en enää metsästä Biojalkaa juuri koskaan!” valitti Bartyrak af Nebula-Anderson. ”Oli sekin elämää, mutta nykyisin keskityn hevosiin.”
”Tuota, mitä täällä tapahtuu? Onko täällä hevosia?” Matoro kysyi täysin tietoisena, että aristokraatti ei välttämättä ollut erityisen selväjärkinen.
Bartyrak af Nebula-Anderson nauroi kiusallisen pitkään. ”Aika kysymyksen kysyit, poju! Onko todellisuudessa hevosia? Onko tämä todellisuutta? Onko tämä samaa vai eri todellisuutta, kuin jokin muu todellisuus? No, minäpä vastaan: täällä on hevosia, mutta tietenkin varmasti vain tämän todellisuuden kontekstissa.”
Toa vaihtoi taktiikkaa ja otti esiin aiheen, jota seikkailija-kryptozoologi ei ollut toivottavasti tutkinut satoja vuosia: ”Miten Bro-Korolaiset liittyvät tähän?”
Siihen Bartyrak af Nebula-Anderson vastasi nauramalla nopeasti ja hermostuneesti. ”Voi voi, ovatkos Keisarin pojat tulleet taas kiusaamaan minua? Ette uskokaan, kuinka kauan minä vakuuttelin heille, etten aio enää koskaan poistua tästä siunatusta labyrintistä, jotta pahantekijät eivät olisi tappaneet minua! Ja sama koskee teitäkin, niin, en olekaan toivottanut teitä tervetulleiksi… tilaa on paljon, mutta en ole kunnostanut kuin tämän, koska on niin kiire hevosia katsellessa…”
”Minulla on teoria”, Kapura vastasi mietteliäänä. ”Jos kerran Bro-Korolaiset vaativat vain, ettet koskaan lähde täältä… voisiko olla, että Bro-Koron Keisari pyrkii kadottamaan todisteet hevosten mahdollisesta olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta? Ehkä he alun perinkin tappoivat kultin, ja raunioittivat paikan… ja nyt he ovat vahtineet, ettei kukaan vain pääsisi tänne…?”
”Niin, niin, tappoivat alkuperäiset asukkaat”, sanoi Andyrak af Nebula-Bartynson ja heilutti kädellään ilmaa, kuin se olisi maailman epätärkein yksityiskohta. ”Mutta heitä eivät hevoset kiinnosta. Ja, heh, valitettavasti kukaan ei edes tiedä, onko hevosia olemassa, mutta kun kerran täällä olette, voitte juhlia sitä, että hevosia on kiistatta olemassa!”
”Kuinka paljon Bro-Korolaisia saaren lähistöllä on? Paljonko tiedät?” Matoro kysyi välittömästi laatien pakostrategiaa.
”Kuulostat joltakulta, joka aikoo aiheuttaa ongelmia”, sanoi Bartynson af Nebula-Andyrak. ”Mutta heh, pian ymmärrätte. Kukaan ei halua lähteä Heporintistä! Paitsi ne inhottavat Bro-Korolaiset, mutta he ovat inhottavia eivätkä ymmärrä mitään hevosista, ja heh, taisinpa juuri sanoa kaksi samaa tarkoittavaa ilmaisua!”
Nebula af Barty-Anderson katsoi toia kasvoillaan haltioitunut ilme ja kuiskasi: ”Miksi haluaisitte lähteä, kun on olemassa hevonen – hevosia – ihania olentoja, ja vieläpä varmasti? Hevoset – ne ovat mielenrauha! Ne täyttivät tyhjyyden sielussani, ne ovat jotain suurempaa–”
”Tuo yksi, johon törmäsimme, ei vaikuttanut hirveän ihanalta”, mutisi Kapura.
”Hevoset eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavia otuksia”, Matoro komppasi.
Bartyrak af Anderson-Nebula haukkoi henkeään loukkaantuneena. ”Kuinka te… kuinka te voitte syyttää hevosia, kun… kun vika on itsessänne? Hevoset ovat olemassa Heporintin todellisuudessa, ja Heporintin todellisuus muovautuu sellaiseksi, kun itse haluatte! Kuvailkaa näkemäänne hevosta, minä vaadin!”
Toat katsoivat parhaaksi totella.
”Se liekehti ja hohti keltaisen ja oranssin sävyissä, ja sen kehosta kasvoi piikkejä, ja… ja sillä oli kuusi jalkaa”, Kapura mutisi.
”Öh, se oli skakdiharjainen hypermaskuliininen lihaskasa, joka kulki telaketjuilla ja syöksi tulta”, Matoro antoi ristiriitaisen kuvauksen.
Toat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä.
”Alatte ymmärtää!” myhäili Bartyrak af Rammstein-Anderson. ”Minäkin ymmärrän nyt, mutta aina en ymmärtänyt. Voitteko kuvitella, kuinka kauan aikaa vietin etsien Biojalkaa – petollista, keksittyä Biojalkaa, jota ei ole olemassa missään todellisuudessa? Koska juuri niin minä tein! Ja… ja… sydämeni särkyi, ja siirryin tutkimaan hevosia. Luin jokaisen zakazilaisen runokokoelman – niitä on yhteensä kolme – kannesta kanteen, mutta niistäkään en löytänyt mitään… mitään… todellista.”
Matoro ja Kapura eivät keksineet sopivaa välikommenttia.
”Kunnes! Eräänä päivänä etsin lisätietoa hevosista, ja tutustuin sattumalta siunattuun hevoskulttiin, joka näitä seutuja joskus asutti. Päätin matkustaa paikan päälle tänne Heporinttiin, sillä legendat kertoivat, että usea tutkija oli kuullut täällä outoja ääniä ja nähnyt outoja näkyjä… hevosia, jopa.”
Anderak von Barty-Bula rykäisi äänekkäästi ja jatkoi.
”Ja tänne saavuinkin. Tiesin, että jos saisin selville, ettei hevosia ole olemassa, kuolisin suruun samana hetkenä, ja uskomattoman komeat viikseni maatuisivat ajan myötä tämän rauniosaaren maaperään. Mutta en saanut selville tuota pelottavaa faktaa, vaan jotain aivan muuta! Jotain… jotain…”
Aristokraatti katsoi kohti toia ja näytti siltä, kuin olisi voinut räjähtää silkasta onnesta.
”Katsokaas… Jokin tämän entisen hepotemppelin ilmassa on voimakkaasti, uskomattoman voimakkaasti, hallusinogeenistä. Ja kun tänne saapunut tutkija on tarpeeksi tuijotellut entisaikojen taidokkaita hevostaideteoksia, näkee hän yhtäkkiä hevosen! Ja kiistattomasti, aivan empiirisen havainnoinnin pohjalta, hevosia on olemassa! En aikaillut, vaan haalin käsiini uusinta huipputeknologiaa olevan äänentoistojärjestelmän. Lainasin zakazin runoperinteestä sen, kuinka kuvittelen hevosten ääntelevän. Ja nyt, kun kuka tahansa näissä raunioissa viettää aikaansa… ei hän voi kuvan ja äänen kauniin avioliiton seurauksena välttyä näkemästä, että hevosia on olemassa!”
Pimeä huone
Pimeään huoneeseen oli tämän seurauksena laskeutunut kryptozoologin puhetulvan täydellinen vastakohta.
”Tuota selitystä en niele!” ilmoitti Xela. ”Sinähän et edes kuvaillut hevosta, joten oletimme järkevästi, että se on tuon muovisen kaltainen – musta ja… hevosmainen. Miten ihmeessä–”
”No, älkää olettako, että hahmonne näkevät saman kuin te itse”, puolustautui Kapura. ”Ettekä te edes pyytäneet minua kuvailemaan sitä.”
”… kyllä pyysin?” huomautti Xela.
Kapura teki vähättelevän käsieleen ”Et pyytänyt tarpeeksi kovaa. Ei olisi kannattanut luottaa näkemäänne.”
Hetkeen roolipelaajat eivät sanoneet mitään.
”Hyvä on, jospa hyväksymme tämän ja menemme eteenpäin”, sanoi Xela, mutta vilkaisi sivusilmällään Kapuraa katseella, jonka jokainen vakavastiotettava roolipelaaja tunsi.
Tämä tietää sotaa.
Heporintti
Jälleen nousi suunnaton hymy Nebula af Anderson-Bartyn kasvoille, kun aristokraatti odotti toien vastausta merkittävään paljastukseen hevosten todellisesta luonteesta.
”Mutta…” Kapura mutisi, ”… entä jos joku ottaisi videokuvaa ja toteaisi, että yhtään hevosia ei näy?”
Kryptozoologi aukaisi suunsa, mutta ei sanonut mitään.
Pimeä huone
”… oikeasti?” Kapura mutisi.
”Joo?” Xela sanoi. ”Onhan nyt aivan selvää, että hallusinogeenit – mitä oikeasti ovatkaan – eivät vaikuta kameroihin sun muihin.”
”Hmm”, Kapura mutisi mietteliäästi. ”Älkää lannistuko. Kyllä me tämän selitämme.”
Kahvio
”… ööh?” kyseenalaisti Taguna. ”Tarkoitatko, ettette oikeasti tajunneet tuota silloin, kun seikkailu tapahtui oikeasti?”
”No, siellä oli jotain outoja hallusinogeenejä”, Kapura puolustautui. ”Suo anteeksi, jos ajatus ei ihan kulkenut.”
Pimeä huone
”Ehkä se… se aristokraatti ei tiedä, että kameroita on olemassa”, Lipes ehdotti.
”Sillä on selvästi jonkinlaisia teknologisia tietoja”, Kapura mutisi ja hieroi otsaansa. ”Tuo ei kelpaa. Jokin muu, ja nopeasti, koska luulen, että vanha kunnon Barty alkaisi väkivaltaiseksi, jos joku kyseenalaistaisi hänen maailmankuvansa.”
”Minusta tuntuu, että tuolla on kuitenkin jotakin taikaa”, pohti Xela, ”tai ainakin on uskottavaa, että olisi. Siis… täytyihän jonkin saada alkuperäiset hevoskultistit ajattelemaan hevosia, jotta he kehittivät uskontonsa, ja kun hevosia ei–”
”Hevosia on olemassa”, Randa keskeytti. ”Minun kotisaarellani–”
”Zakazilainen runopiiri kokoontuu tosiaan vastakkaisessa huoneessa”, keskeytti Kapura. ”Sinne kaikki, jotka haluavat pohtia hevosia tarkemmin. Jatka, Xela.”
”Niin. Kun hevosia ei ole olemassa, on todennäköistä, että jonkinlainen taikavoimainen olento – hevonen tai hevosen muodon ottanut – oli se, joka sai heidät ensiksi ajattelemaan hevosia. Ja jos on taikaa, voimme todeta, että on myös mahdollista, ettei teknologia toimi Heporintissä. Selitys: taikaa.”
”Tuo on hyvä!” riemuitsi Kapura.
”Mistä taika tietää, mikä on teknologiaa ja mikä ei?” puuttui Lipes. ”Samaa ainettahan se kaikki on.”
”Ei mietitä sitä liikaa”, ehdotti Kapura. ”Barty selittää tuon seikkailijoille. No niin, jatkuu.”
Heporintti
”Meillä ei taida olla täällä enää mitään”, Matoro totesi. Hän oli lakannut kuuntelemasta aristokraatin selityksiä jotakin kymmenen minuuttia sitten. Sen sijaan hän oli suunnitellut pakoa Heporintistä.
”Olen miettinyt, miten hevosen olemus toimii. Jos kuljemme täältä pois silmät sidottuina, hevosella ei voi olla näkyvää muotoa, eikö?”
”Se olisi oletettavaa”, mutisi ohimennen Kapura, joka oli jostain syystä nauliintunut kuuntelemaan aristokraatin pitkää kryptozoologista luentoa, joka käsitteli tällä hetkellä Biojalkojen tavanomaisia esiintymisalueita.
”Jos palelluttaisimme itsemme niin, että meiltä katoaisi täysin tunto, hevonen ei kykenisi myöskään mihinkään fyysiseen… niinhän? Tämä alkaa kulostaa joko tosi nerokkaalta tai tosi sekopäiseltä.”
”Mennään äkkiä”, Kapura kuiskasi ja kuunteli selostusta Biojalkojen kommunikaatiokyvyistä – ovelat veijarit kuulemma morsettivat keskenään. ”Minusta tuntuu, että jos en lähde nyt, en pääse enää koskaan liikkeelle. Tuo on niin…”
Sopivaa adjektiivia ei koskaan tullut.
”Ei huono idea”, Mustalumi vastasi. He luikahtivat pian pois kämäisestä seikkailuohjelman lavasteesta ja jättivät Bartyrak af Nebula-Andersonin jorisemaan omiaan.
He eivät ehtineet pitkälle, sillä he törmäsivät labyrintissä BRO-KORON KEISARILLISEEN INKVISITIOON.
Pimeä huone
”Tiedätte pelin hengen”, sanoi Kapura. ”Heittäkää noppaa siitä, tuletteko yhtäkkiä Bro-Korolaisten huomaamiksi.”
”Mitkä ovat todennäköisyydet?” kysyi Xela.
”Numeroilla 1–6 tulette huomatuksi.”
”Ja nytkö sinä et pelaakkaan satunnaisesti?” Randa huokaisi.
”En, mutta te luulette niin, joten sillä ei ole väliä.”
”No enää emme–”
Xela hiljensi vo-matoranin koskettamalla tämän olkapäätä, mikä oli onneksi pimeydessä huomaamatonta.
Kyllä he pian saisivat tilaisuuden pelata peliä niin kuin sitä kuului pelata.
”Eikö minun hahmoni tee enää mitään?” nurisi Lipes, mutta saamatta varsin aiheelliselle valitukselleen yleisöä.
Heporintti
Joukkion taaimmaisilla oli yllään harmaat kaavut, joihin oli kirjailtu lukuisia kolmioita – ei huono vaatetus, jos halusi vaikuttaa raunioiden pimeydessä hieman pelottavalta.
Mutta joukkion etummainen…
Joukkion etummainen…
Matoro hieroi silmiään, jotta voisi olla varma siitä, ettei se, mitä hän näki, ollut hallusinaatiota.
Heidän edessään seisoi oranssi toa. Ensimmäiseksi Matoro kiinnitti huomionsa siihen, että toan yllä oli kymmeniä solmioita – kaikissa mahdollisissa väreissä, kaikilla mahdollisilla kuvioinneilla, vaikkakin kolmiot olivat yleisin aihe. Yhtä räikeästi kirjailtuja hattuja ilmestyksellä oli päässään neljä siten, että niiden lipat sojottivat kaikki eri suuntiin. Toisessa kädessään toalla oli pussi bioritoja, toisessaan pinkin, keltaisen ja vihreän eri sävyillä koristeltu miekka, joka näytti vähän solmiolta, jos oli kovissa hallusinogeeneissä.
”Yo”, sanoi toa. ”Minä olen Brohatu, ja toivon, että te olette hallusinaatioita, koska muuten minun on valitettavasti tapettava teidät.”
Pimeä huone
”No niin”, sanoi Xela. ”No niin.”
”Syyhyävätkö sormenne päästä tappelemaan?” kysyi Kapura huvittuneena. ”Joka tapauksessa voin antaa juonipaljastuksen, jonka mukaan ketään ei kuollut, joten toimikaapa sen rajoissa.”
Xela nauroi. ”Liian myöhäistä, pelimestari hyvä. Pelasit itsesi juuri pussiin?”
”Tavoitteesi ovat seuraavat”, sanoi Xela. ”Yksi: Ylläpitää konsistenttia ja johdonmukaista narratiivia. Kaksi: Antaa pelaajien tehdä päätöksiä, kuitenkin siten, että mitä ikinä he valitsevatkaan, oma versiosi tarinasta – joka ehkäpä vastaa jonkinlaista todellisuutta – toteutuu.”
”Sinun on käytännössä mahdotonta taata kumpikin”, väitti Xela. ”Bro-Korolaiset eivät pidä siitä, että joku seuraa heidän toimiaan Heporintissä. Laitoit tämän Brohatun jo sanomaan, että hän aikoo tappaa toat, jos vakuuttuu näiden todellisuudesta, ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta olet sanonut, et voi enää mitenkään perua tuota.”
Siihen Kapura vastasi hiljaisuudella.
”Joten”, jatkoi Xela, ”entä jos me päätämmekin toimia tavalla, joka johtaa suoraan meidän kuolemaamme? Ilmoitamme Bro-Korolaisille, että olemme taatusti todellisia, ja jos he eivät siitä vielä innostu – kertomasi perusteella heidän pitäisi – uhkaamme heitä vaikkapa elementaalivoimilla tarpeeksi uskottavasti, jotta he kokevat olonsa uhatuksi, mutta silti siten, että tarpeeksi moni jää henkiin tappaakseen meidät. Miten on, Kapura? Myönnätkö tappiosi?”
”Jos aiotte pelata tavalla, joka johtaa pelihahmojenne kuolemaan, olette itse se, joka tässä rikkoo pelin järkevyyden”, sanoi tulen toa lyhyesti.
”Voi, olisipa mahdollista roolipelata jokin tilanne, jossa hahmomme menettävät täysin järkensä!” huudahti Xela voitonriemuisesti. ”No, sellainen on: Heporintin oudot hallusinogeenit. Tässä vaiheessa Kapura ja Matoro ovat viettäneet hevosteemaisessa katakombissa ties kuinka kauan, ja he ovat varmaankin herkempiä kuin kaikki muut, koska tämä on heidän ensimmäinen kosketuksensa tuohon ihmeaineeseen.”
Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
Randa katsoi jo Xelaa suu auki, voitonriemun valtaamana.
”No”, sanoi Kapura lopulta, ”jos itse hyväksytte tuon – vaikka se huonoa tarinankerrontaa onkin – on kai minunkin pakko. Hahmonne joutuvat täysin hallusinogeenin valtaan, ja juoksevat peloissaan pois nähden ties mitä Biolzebubeja!”
Heporintti
Ulkoilmaa. Viimein. Matoro ja Kapura olivat kaatua nurmikolle – hallusinogeeni oli tehnyt pakoon juoksemisesta todellisen haasteen – mutta onnistuivat kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.
Sekavassa tilassaan kumpikin ehti tuntea hetken helpotusta ennen kuin he tajusivat, että olivat päätyneet sille puolelle saarta, jonne Bro-Korolaiset olivat ankkuroituneet.
Totta se oli – he katsahtivat merelle ja näkivät laiturissa tutun, järkyttävän värisen aluksen, jossa muutama Bro-Korolainen nousi ylös maattuaan jonkinlaisten säkkien päällä ja osoitti aseitaan kohti toia.
Ja pian takaa saapuisivat muut.
Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Matoro ja Kapura kohottivat kristalliflorettinsa, ja –
Pimeä huone
”Mitkä?” kysyi Xela.
”Ne kristallifloretit”, sanoi Kapura ärtyneesti. ”Voin joskus näyttää teille, otimme ne ihan oikeasti mukaamme. Nyt eteenpäin, sillä lopputaistelu on–”
”Hahmomme eivät koskaan löytäneet mitään sellaista”, sanoi Randa.
Kapura hymyili ovelasti.
”Ehkäpä me sovimme, että löysitte ne harhaillessanne hallusinogeeneissä tuossa juuri äsken. Ja poimitte mukaanne, koska järkensä menettäneen mieli tosiaan on arvaamatonta laatua.”
Xela ei voinut uskoa korviaan. Toan ilkeä juoni alkoi hahmottua.
”Sinä… sinä… sinä huomasit, että jokin jatkumossa meni toisin kuin piti, ja sait meidät kapinoimaan, jotta hyväksyisimme tuon tavan, jolla korjaat virheesi?”
”Aika ovelaa, jos totta”, sanoi Kapura muina miehinä. ”Jos nyt jaksatte keskittyä varsinaiseen kliimaksiin, niin sellainen on juuri alkamassa.”
Heporintti
Mutta toat ymmärsivät minkään fyysisen vastarinnan turhaksi, kun muut Bro-Korolaiset – Brohatu etupäässä – saavuttivat heidät.
He olivat lievästi sanottuna pahasti alakynnessä.
”Antaudutaan”, mutisi Matoro ja pudotti florettinsa näkyvästi. Kapura teki samoin. Raittiissa ulkoilmassa jään toasta tuntui, että heidän mielensä sekoittaneen aineen vaikutus saattoi olla laantumassa, joten sentään heidän koko aivokapasiteettinsä olivat nyt omistettuja juonimiselle.
”Kovin oikeilta te näytätte, yo”, mutisi Brohatu tilanteesta hämmentyneenä. ”Osaatteko xiaa, roistot? Xian kielessä on sellainen sana kuin bro, joka tarkoittaa yhtenäisyyttä. Valitettavasti minun on palveltava tuota hyvettä – ja yhteisöäni – teloittamalla kaikki, jotka sitä uhkaavat, eli toisin sanoen teidät.”
Toa mutusteli bioriton mietiskelevästi, ehkä näyttäen katuvan surulliselta mutta silti horjumattoman päättäväiseltä. Kapura ja Matoro eivät voineet olla vakuuttumatta siitä, kuinka paljon tunnetta Brohatu osasi ilmaista pelkällä bioriton popsimisella, mutta tämä tilanne ei ollut otollinen laajemmalle keskustelulle aiheesta.
”Luulen, että teidät kannattaa sitoa, sillä onhan saarivaltiomme kuulu erään filosofin suunnittelemista erinomaisista giljotiineista, joilla–”
Mutta toa ei saanut lausettaan loppuun, vaan hyppäsi kauhistuneena sivuun. Samoin teki koko Bro-Koron Keisarillinen Inkvisitio, mutta Matoro ja Kapura reagoivat vain jähmettymällä, kun hirvitys syöksyi ulos Heporintistä…
… tai pikemminkin laukkasi.
Se oli hevonen, täysin musta, ja vain yksi piirre oli jotain muuta väriä: hevosen silmät hohtivat punaisina. Kun toat tarkemmin katsoivat, heistä alkoi tuntua, että sen raajat eivät edes liikkuneet.
Se laukkasi, tai pikemminkin… leijui Matoron luokse, ja jäi siihen paikalleen.
Jään toa, kuunneltuaan koko matkan Kapuran monologeja hevosten myyttisistä ominaisuuksista, käsitti, mistä oli kyse ja ehti olla onnellinen siitä, että oli ostanut matkaevääksi sesongin vihanneksia.
Kapura ja Matoro eivät olleet ihan varmoja, mitä tästä ajatella. Bro-Korolaiset sen sijaan olivat: Brohatun inkvisitiolaiset syöksyivät äkkiä laivaan, ja nopeita – sekä ironisia – käskyjä huudettin. Alus lähti liikkeelle, ja silloin hetken paikallaan tärissyt hevonen ampui kuolettavan lasersäteen.
Toat katsoivat, että alus ainakin syttyi tuleen, mutta pian se katosi horisonttiin, eikä sen kohtalosta saanut enää selvää.
Hevonen katsoi hetken toia – pidempään Matoroa – ja alkoi sitten kohota hitaasti ilmaan.
Ja taivaisiin se katosikin.
Kumpikaan toista ei keksinyt sujuvaa loppukommenttia – tapahtumien outouden ja niihin kuluneen ajan suhde oli aika korkea –, joten he päättivät yksinkertaisesti palata alukselleen.
”Ulkokautta”, Kapura sanoi muistaen hallusinogeenit.
”Ulkokautta”, Matoro vahvisti.
”Ja tästähän ei sitten puhuta mitään”, ehdotti Kapura.
”Ei puhuta, ei”, vahvisti Matoro.
Kesti aika kauan, ennen kuin he sanoivat paluumatkan aikana mitään muuta.
Pimeä huone
Kukaan pelaajista ei keksinyt mitään sujuvaa sanottavaa.
”No”, kysyi Kapura omahyväisesti, ”oliko konsistentti ja johdonmukainen narratiivi? OLIKO?”
”Konsistentti siinä, että hevosten rooli oli vähän epäkonsistentti, mikä kai oli tarkoituskin”, analysoi Lipes.
Xela ja Randa eivät sanoneet mitään.
”Sitten ensi kerralla jotain muuta”, sanoi Kapura ja kävi sytyttämässä huoneeseen valot. ”Toivottavasti ette väsyneet hevosiin, koska aion käyttää tuota muovihevosta miniatyyrinä joka karzahnin tilanteessa, johon se vähänkään sopii.”
Matoranit vain yksinkertaisesti lähtivät.
Onnistunut kampanja.
Kahvio
”Ah… vai… sellaista”, mutisi Taguna ja katsoi nopeasti toisaalle.
”Niin”, sanoi Kapura. ”Jostain syystä myöhempiä viittauksiani Heporinttiin ei arvostettu, vaikka minusta tuo oli ylivertaisesti paras vetämäni kampanja. Voisiko olla, että he viimein ymmärsivät, ettei pelaaja voi valinnoillaan luoda hyvää tarinaa, ja siksi–”
”Minun pitää nyt mennä”, sanoi Taguna ja nousi ylös. ”Työt… työt alkavat.”
Plasman toa oli jo kävelemässä pois, mutta pysähtyikin ja kääntyi vielä kerran katsomaan Kapuraa.
”Muuten, kun mainitsit siitä hevosesta lopussa… niin oliko se oikeasti olemassa, vai hallusinaatiota, vai keksittyä roolipeliin, vai keksittyä tarinaan, jota kerroit roolipelistä, koska oikea peli meni oikeasti mielestäsi paljon epätyydyttävämmin?”
”Joo”, sanoi Kapura. ”Hauskaa työntekoa, taidan itsekin painua takomaan.”
Taguna mietti, olisiko pitänyt kysyä tarkennusta, mutta päätti lopulta vain lähteä.
