Kaikki kirjoittajan Domek artikkelit

Retro

Kohde: Valottu

5 kommenttia

Bio Klaanin linnake, klaanilaisten asuintilasiipi.

Ilta alkoi hämärtyä, yö oli noussut.
Bio Klaanin asuintilojen laajoissa, valkoisissa käytävissä Valon Toa Domek marssi ja tanssahteli tyytyväisesti ”Huudon Vaeltaja – Pahuuden Wahi”-kirjansa kanssa, silloin tällöin pysähtyäkseen katsomaan seinien ikkunoista ulos ja laittamaan sen alla olevan kukkaruukun sijoilleen. Kun vastaan tulleet klaanilaiset alkoivat kysyä missä hän oli koko päivän, ainoa vastaus minkä he saivat oli Valon Toa pyyntö ilmoittamaan hänelle välittömästi jos joku saapuu ovelle kysymään kaveria nimeltä ”Aarnikotkamies”, jotta hänellä olisi aikaa paeta nopeasti ikkunasta. Klaanilaiset ymmärsivät heti, ettei kannata kysyä enempää.
Muutamien askelieen päästä Domek saapui oman asunnon eteen. Hän otti esiin avaimensa ja mietti hetken kuinka mukavaa olisi viimein nukkua päivän päätteeksi.
Mutta juuri silloin hän alkoi tuntea hyvin karmaisevan olon, joka sai hänet tuntemaan hyvin levottomaksi. Valon Toa päätti yrittää olla piittaamatta siitä ja meni sisälle. Hän sytytti valot ja alkoi lukemaan kirjaansa. Puolentunnin kuluttua Domekin päätti, hän menisi nukkumaan aikaisemmin, viimein kun olisi saanut mahdollisuuden.
Mutta hän ei voinut. Valon sammuttaessa, hän alkoi tuntea taas saman karmaisen olon, joka tuntui painavan hänen rintakehää kuin suuri kivenlohkare. Toan päähän alkoi tunkeutua hyvin masentavia ajatuksia ja hän alkoi tuntea kuin joku tai jokin olisi tulossa häntä päin.
Jos maailmassa oli jotain, mikä pelotti Domekia eniten, yksi niistä olisi ollut uhka jota ei voi tunnistaa. Kuten monet Av-Matoralaiset, Domek tunsi itsensä erityisen tukalaksi pimeydessä vaikka olisikin tutussa ympäristössä, koska pimeys usein piillottaa itseensä monia asioita joita se ei halua kenenkään näkevän ja jäävän sen jälkeen elossa kertoa siitä. Siitä syystä Valon Toa myös pelkäsi kuolemaa tietyn verran, koska aivan kuten pimeys, hän ei voinut ymmärtää sitä, eikä kuolema koskaan anna hänen ymmärtävän. Hän makasi vuoteessa unettomana hyvin pitkään, kunnes hän viimein nousi ylös ja sytytti kaikki rauhoitakseen itseään taas.
”… Miksi? Hiivatti, miksi juuri nyt?”, Domek mietti, ”sama tapaus jo päivälläkin”.
Istuessaan hetken vaalean vuoteensa päällä, hän yhtäkkiä muisti hänen aikaansa omassa alitajunnassa, jossa hän oli ollessaan tajuttomana ja tapasi näsäviisastelevan superegonsa, ärsyttävän idinsä ja viisaan egonsa. Mutta siellä hän tapasi myös yhden hahmon, joka ei koskaan pitänyt kuulua paikalle: Avde.
Hyytävä tunne alkoi taas nousta Valon Toan selkäpiitä myöten. Vaikka hän ajatteli hoitavansa asian Avden kanssa erittäin hyvin, häntä silti pelotti mitä Avde saattaisi tehdä.
Siinä hetkessä Domek muisti, ettei jostain syystä koskaan kertonut asiasta Admineille tai kenellekään muulle, vaikka yleensä hän ei epäröisi raportoimaan asiasta ennen. Hän lähti heti ovea päin ja päätti kertoa tästä heti Admineille, vaikka joutuisikin mahdollisesti taas kuulla muilta kuinka tämä on vain hänen vainoharhaa, mutta tällä kertaa Domek oli varma siitä mitä hän näki. On liian sattumanvaraista joutua saman otuksen hyökkäämäksi, mikä on seurannut häntä jo saarella ja sitten tavata alitajunnassaan näsäviisastelevan superegonsa, ärsyttävän idinsä ja viisaan egonsa sekä vastenmielisen varjoseinän. Hän ei jättäisi tätä asiaa ilman minkäänlaista käsittelyä.

Ja juuri Valon Toan ottaessaan kiinni ovenkahvasta, hän tunsi hyvin ahdistuneen olon; hän ei halunnut lähteä ulos huoneestaan ja tavata ketään. Hän ei halunnut kävellä yksin synkissä käytävissä. Kuin noituudella isketty, Domek alkoi sen sijaan perääntyä pois ovesta päin ja istui takaisin vuotensa päälle. Hän ei tosiaankaan tiennyt miksi, mutta jostain syystä hän tunsi ettei hänen pitäisikään puhua asiasta kenellekään. Valon Toa alkoi hätääntyä tästä eikä voinut enään edes kävellä paikallaan edestakaisin rauhallisesti. Jälleen kerran, hän yritti rauhoittaa itseään useilla tavoilla, kunnes hän meni ikkunan luokse ja nosti verhot pois.
Domek katseli ulos. Linnake oli silti valoisa näin myöhään illallakin. Hän katseli ylös rauhallista iltataivasta ja näki useita tähtiä ja Punaisen Tähden koristamassa tummansinistä taustaa, jotka ovat aina rauhoittivat jokaista elämänmuotoa.
Katselleessaan tähtiä, Domek muisti kuinka eräs erittäin tärkeä henkilö on hänelle kerran sanonut:
”Jos minulta kysytään mitään, valo ja varjo ei pitäisi katsoa mitenkään erillaisina. Päinvastoin, valo ja varjo tarvitsevat toisiaan elääkseen, aivan kuten elämä ja kuolema. Valo ei olisi olemassa, ellemme tiedä mikä varjo olisi, samoin kuten emme tietäisi mikä valo olisi jos varjoa ei olisi olemassa. Me saatamme pelätä varjoa, koska emme ymmärrä sitä, mutta olen varma että varjo pelkää myös meitä, koska se taas ei ymmärrä valoa. Todellinen tasapaino saavuttaa vain jos joku ymmärtäisi tämän ja hyväksyisi sen tiedon, ja käyttämäisi molempia voimia hyväkseen. Ainoa asia, mikä erottaa valon ja varjon on sen käyttäjä itse.”

Muistellen tämän, Domek viimein rauhoittui ja käveli sänkyynsä nukkumaan. Hän päätti ajatella positiivisesti ja kiitti tätä henkilöä taas hänen avustaan. Siinä hetkessä, Domek vaipui uneen.

Mutta juuri ennen uneen vaipumistaan, yksi pieni ajatus vilahti Valon Toan mieleen:

”Mitä jos hän olikin väärässä?”

Tuntematon sijainti

brzzt

”Arstein, olen löytänyt Valon Toan. Hän on Bio Klaanin linnakkeen asuintilasiivessä, kuten olet arvannut. Olen tutkinut saarta ja olen löytänyt useita reittejä jotka voivat olla suunnitelman hyväksi.”

”Hienoa. Hyvää työtä, Sheelika rakkaani, hyvää työtä.”

”Tosin, paikalliset Zyglakit ovat hyvin levottomia. Heillä on juuri vallankiista meneillään.”

”Kas, mikä hieno sattuma. Voimme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme. Ovatko ”he” valmiita?”

”Kyllä. Yksi käsky, niin voimme viimein pyyhkiä tämän inhottavan saaren pois kartalta.”

”Kaikki ajallaan, rakas Sheelika.”

”Mutta emme voi enään odottaa! Tämä on tilaisuutemme, voimme viimein nujertaa Klaanin ja saada Tawan pään vadille! Mitä vielä tarvitsemme!?”

”Jos olisit keskittynyt muuhun kuin sinun omaan verenhimoosi, ymmärtäisit täysin mitä tarkoitan.”

”Mutta… mitä… oikein… tarkoitat?!”

”Heheh. Voi rakas Sheelika, olet hyvin naivii. Hahahahahah.”

brzzt

[spoiler=Niin muuten.]Ai niin, koska aika jolloin tämä tapahtuu ei ole kovin tarkka oikein, tämä lisäykseni sijoittuu jossain kaikkien seuraavien tapahtumien välissä.
… Tämä saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta uskokaa minua: Se olisi vielä pahempi jos en kertoisi tätä.[/spoiler]

Retro

Rautaiset kuolemat

7 kommenttia

Ma Wet, vanhat tunnelit.

Vesipisarat kaikuivat osuessaan Ma Wetin maa lattiaan.

Bio Klaanin saaren pinnan alla oleva tunneliverkosto Ma Wet on tunnettu monien klaanilaisten keskuudessa hämmästyttäväksi toteutukseksi, jossa voi helposti eksyä ja jopa kuolla ellei ole tottunut maan alla elämiseen. Ma Wetin laajuutensa vuoksi ei ole yllättävää, että monet tunneleista käytetään yhä ja yhä vähemmän, joko epäkäytännöllisyyden tai maaperän heikkenemisen vuoksi, kunnes ne kokonaan suljetaan ja niiden tilalle kaivetaan. Mitään Fikou-hämähäkkejä suurempia olentoja ei liiku näissä suljetuissa luolissa.

Ja silti jokin uskaltaa liikkua siellä.

Kolme Toaa korkeampaa konemaista olentoa liikuvat vanhojen ja pitkien tunnelien nopeasti läpi ja kääntyvät hyytävän sulavasti jokaisessa nurkkauksessa. Niiden punaisia valonläikkiä muistuttavat mekaaniset silmät valaisevat sen ympäröivää pimeitä seiniä. Valokivet oli poistettu niistä jo vuosia sitten, mutta se ei estänyt niitä näkemästä. Niiden muotoa on erittäin vaikea hahmottaa luolaston synkkyydessä, mutta se on selvää etteivät nämä ole mikään mitä on tavattu ennen.
Niiden alapuolla ei ollut jalkoja. Ne leijuivat matalasti tunnelin läpi. Kaikuvien vesipisaroiden äänet peittivät matalan huminan mikä syntyi näiden liitäessään tunnelin läpi.

”Hyökkääjä 02, tilanneraportti”, ääni kuului niiden kommuunikaatiojärjestelmästä, jonka vain ne kykenivät kuulemaan. Ääni oli hyvin hienostunut ja sulava, mutta samalla hyvin omahyväinen ja uhkaava.

Kuiva ja raskas hengitys alkoi kuulua yhdestä olennoista.
”5 kiota sovittuun sijaintiin”, se vastasi.
Olentojen ääni oli hyytävä yhdistys lihaa ja metallia, kuin ruostuneen rautasahan terä nahkan päällä.

”Hienoa. Jatkakaa matkaa, Sheelika on jo saapunut saarelle ja hän odottaakin jo teitä. Siellä odotatte seuraavaan käskyyn saakka. Tuhotkaa jokainen joka näkee teidät”, ääni vastasi takaisin. Yhteys katkesi ja olennot jatkoivat matkaa.

Tunnelien toisessa päässä käveli nuori Ortonilainen tunnelinkaivaaja. Sen panssariin upotetut valokivet valaisivat vanhan tunnelin seiniä, mikä sai hänet näyttämään kaukaa katsottuna pieneltä kimaltavalta pisteeltä. Nuori Ortonilainen oli, kuten monet muut nuoret Ortonit yleensä, eksynyt reitiltään ja tietämättään kävellyt vanhoihin tunneleihin.
”Voi ei. Voi ei, voi ei. Pitikin juuri kävellä tänne. Hitto, miksen koskaan opi?”, nuori Ortonilainen toisti hiljasti itselleen. Hänen äänensä kaikui osittain luolan läpi. Hän marssi pitkin epätasaista maata ja katseli ympäriinsä yrittäen löytää mahdollisen reitin pois.
”Juuri tänään, juuri uuden ”Huudon Vaeltaja”-kirjan julkaisupäivänä”, nuori Ortonilainen ajatteli. Muutamien askelien jälkeen hän päätti alkaa miettimään positiivisia asioita helpotakseen oloaansa; kukkien haistelua, auringonlaskuja, hyvin valmistetun luonaan nauttimista, kuinka hän voisi tavata yhtäkkiä suuren mutta hyvin aran Muakan jolta puuttuu vakavasti itseluottamusta, jota hän voisi päihitää ja viedä kylään voittamaan mielitiettynsä sydämen. Nuori Ortonilainen alkoi hymyillä ajatuksesta ja tanssahteli hieman. Silloin hän huomasi punaisia valonläikkiä lähestymässä itseään päin.
”Hei! Kuka siellä!?”, Nuori Ortonilainen huusi.
Ei vastausta.
Nuori Ortonilainen, laittoi luolalasinsa päälle nähdäkseen paremmin. Hän ei koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista otusta ennen.
”Minä varoitan teitä!”, Nuori Ortonilainen huusi lähestyviä olentoja päin. Punaiset valonläiskät alkoivat suurentua ja hän alkoi yhä ja yhä nähdä paremmin olentojen yksityiskohtia. Niiden muoto on lievästi pystysuoraisen kiilan ja kartion muotoisia. Otuksien sivuista erottui olkapäät ja neljä, pitkää raajaa.
Nuori Ortonilainen alkoi hätääntyä. Hän alkoi perääntyä taaksepäin ja yritti vastustaa halua juosta ja huutaa kuin pikkutyttö. Hän tavoitteli selässä olevaa keihäsasettaan ja alkoi karjua olentoja päin.
Ei vieläkään vastausta.
Nuori Ortonilainen viimein luovutti yrityksen ja otti aseensa esiin. Hän otti parhaimman ammattilaiselta soturilta näyttävän asennon. Olennot lähestyivät yhä ja yhä nopeammia ja nuori Ortonilainen näki heidän teknologista ruhoa paremmin kuin koskaan.
Ennen kuin Nuori Ortonilainen olisi huomannut, metallinen koura osui ja peitti hänen kasvonsa. Olennot pitivät kasvoista tiukasti kiinni. Nuori Ortonilainen ei pystynyt huutamaan apua.

Tappavan punainen valo syttyi tunnelin keskellä.
Jokainen mahdollinen ääni peittyi vesipisaroiden kaikuun. Nuoren Ordonilaisen ruumis makasi elottomana karhean kivilattian keskellä. Hänen panssariin upotetut valonkivet oli revitty pois, jättäen jälkeen vain loputtomaan pimeyteen peittämä ruumiis.

Bio Klaanin linnoitus, Vuatan puutarha.

”Ai niin, uusi ”Huudon Vaeltaja”-kirja on tullut. Parasta käydä hankkimaan se”, Valon Toa Domek julisti itselleen. Hän käveli pienen Kuon-kukkaniityn viereisellä kivipolulla, kuunnellen samalla pienen puron vesipisaroiden ääniä.
”Joskus on parasta kadota hetkeksi poissa maailmasta”, Domek julisti toisen kerran itselleen.

Retro

Degoh-Nuin Valottu

6 kommenttia

Bio Klaanin linnake, Domekin asuintila.

Hiljaisuus täytti kohtalaisen suurta huonetta. Huone oli koristeltu erillaisilla maalauksilla ja monen muotoisilla huonekaluilla, jotka mukailivat sen viinin punaisia seiniä.
Valon Toa makasi omassa sängyssään. Hän ei keskittynyt ympäristöönsä ja katseli vain seiniä ajattelematta mitään. Tässä kohdin Domek olisi yleensä noussut pois sängystään ja alkanut vaeltamaan taas ties minne. Mutta tällä kertaa hän alkoi miettiä synnyinpaikkaa, hän alkoi miettiä Degoh Nuita, sitä kaupunkia jota hän oli suojellut kauan sitten. Kaikki nuo ihmiset ja kaikki nuo rakennukset, kaikki olivat ennen hänen ja muutamien muiden Toien vastuulla. ”Matoralaiset ovat Kaikki”, niin hänelle sanottiin.
Hän alkoi ajattelemaan mitä kaikille heille oli tapahtunut hänen lähdettyään. Mitä he ajattelivat? Olivatko he vihaisia? Alkoivatko he seurata hänen mallia? Huomasivatko edes poissaoloaan?
Domek alkoi muistamaan myös Toa-tiimiään. Kaikki olivat hyvin mukavia mutta etäisiä ihmisiä. Hän pohti johtuiko se hänestä itsestään. Silloin hän muisti samalla yhden Toan. Toa, joka oli erillainen kuin muut ja joka oli osallisena siitä mikä hän nyt on.

Mutta juuri silloin Valon Toan päähän osui taas muisto siitä. Siitä, josta hän ei halua koskaan puhua kenellekään. Hän ei halunnut enään muistaa sitä; hänen päätä alkoi särkeä. Toa yritti rauhoittaa itseään, nousi sängystä ja käveli punaisen huoneensa vesialtaan luo. Hän pesi naamansa ja vilkaisi hetken tyhjää. Häntä hämmennytti. Miksi hän alkoi muistelemaan kaikkea tätä? Miksi juuri nyt?

”Hiivatin varjoseinä. Hiivatin tekopyhä virnistelijä”, Domek lausui itselleen.

Sen jälkeen hän otti hattunsa ja huivinsa ja lähti ulos kävelemään. Ainoa asia mitä hän yritti miettiä oli seuraavan suosikki-kirjasarjan jatko-osaa

Retro

Hyökkäys merellä

7 kommenttia

Merellä, veneen päällä

Domek hieroi silmiiänsä hetken. Killjoyn äskeinen sähköpurkaus ei ollut hänestä elämän mukavempia asioita, mutta hereillä se kyllä piti. Hän katui päätöstään ilmoittautua yövartijaksi, koska oli nukkunut erittäin huonosti viime aikoina. Domek sytytti sormillaan valon lieskan tarkistaakseen huivinsa ja hattunsa. Molemmat olivat suhteellisen hyvässä kunnossa, mikä sai hänet paljon tyytyväisemmäksi. Hän päätti ajankuluksi ottaa laukustaan kirjan luettavaksi, ettei hän tylsistyisi ja nukahtaisi taas, mistä seuraisi uusi sähköpurkaus.

Sitten Domek kuuli jotain.

Se oli metallinen ja hyvin hyönteismäinen ääni, juuri sama minkä hän kuuli saaressa.
Domek laittoi heti hattunsa päähän ja otti heti lyhyemmän hilparinsa esiin. Hän katseli ympäriinsä ja vaihteli taisteluasentoaan jokaisen kulman kohdalla varoen samalle ettei herättäisi muita klaanilaisia turhaan. Hänellä on ollut kokemusta muiden klaanilaisten herättämiseen aistiessaan jotain, vain saadakseen tietää muilta sen olevan vain vainoharhaa. Yö alkoi pimetä entisestään, eikä hän pystynyt näkemään kovinkaan hyvin ilman valoaansa.
Ääni kuului taas, tällä kertaa idältä (tai mikä Domekin mielestä pitäisi olla itä). Se oli tällä kertaa paljon matalampi ja uhkaavampi.
Domek nielaisi ja käveli hitaasti veneen reunaa päin. Hetken epäröinnin jälkeen hän työnsi päänsä reunan yli ja katseli alla olevaa merta valolieskansa kanssa. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin alltoilevaa vettä.
Domek huokaisi hetken helpotuksesta ja ajatteli sen olevan vain omaa vainoharhaa. Hän käveli pois aluksen reunalta ja päätti nukkua koko päivän heti auringon noustua.
Juuri kävellen vain muutamia askeleita, ääni kuului taas. Tällä kertaa se kuului hyvin läheltä ja vaarallisen hyvin. Domek käänsi itsensä nopeasti takaisin reunaa kohti ja näki vain kirkkaan vihreän valonsäteen osuvan omaan kehoonsa.
Domek kaatui kannelle eikä tuntenut mitään. Kaikki pimeni hänen edessä.

Sitten se nousi kannelle. Hyökääjä lähestyi Domekia päin. Se äänehti ja liikutteli mekaanisia raajojaan Domekia kohti. Se skannasi hänen jokaista ruumiinosaa tarkasti kylmillä silmillään. Sen valaisevat silmät ja metallinen hohto oli ainoa mitä siitä olisi voinut hahmottaa.

”Kuka siellä!?”

Killjoy huusi hyökkäjää päin. Hän oli herännyt kun hänen virtapiirinsä havaitsivat vahvan energian lähistöllä. Hyökkääjä ampui Killjoyta päin, tällä kertaa tappavan punaisen värisen säteen. Killjoy väisti nopeasti sen ja heitti tulipallon hyökkääjää päin. Hyökkääjä ei yrittänyt väistää sitä ja vain antoi tulen osuvan häneen.
Ja siinä samassa hyökkääjä katosi, jättäen jälkeen vain Domekin ruumiin ruorissa.
Killjoy herätti melkein vaistonomaisesti muut klaanilaiset ja meni tarkistamaan Domekin ruumista. Hän oli elossa, mutta tajuton.

Guardian alkoi katselemaan ympäriinsä mekaanisella silmällään. Hän ei nähnyt muuta kuin rajaton määrä suolavettä.

Retro

Domek, vaeltaja

8 kommenttia

Merellä

Domek istui rauhassa veneensä päällä ja katseli kartaansa ja kompassiaan. Hän yritti löytää itsensä kartasta ja mietti samalla minne voisi mennä seuraavaksi. Hän ajatteli hetken Klaaniin palaamista, mutta päätti sitä ennen käydä vielä kerran itäisille Matoran-kylille. Siellä hän olisi ostanut itselleen kulhollisen lihakeitta ja lisää piirrostarinoita. Itäisillä kylillä oli yksi piirrostarina-sarja mistä hän piti erittäin paljon. Se kertoi yksinäisestä naispuolisesta plasman Toasta, joka taistelee kotisaarensa tuhonneen Kanohi-Lohikäärmeen ja hänen hyönteismäisiä liskoarmeijaa vastaan. Se oli hyvin toiminnallinen ja jännittävä sarja. Domek ei koskaan myöntäisi haluavansa joskus tavata tämän Toan ja ostaa hänelle luumumehun. Sellainen saisi paljon outoja katseita muilta jäseniltä, mistä hän ei kovinkaan pitänyt.
Mietiskelleen tätä ideaa hetken, Domek päättikin nukahtaa veneensä päällä. Hän ei saanut nukuttua saarella kovinkaan hyvin, joten ajatteli voivansa viimeinkin olla rauhassa meren päällä. Domekin mieleen ei sinä hetkenä juolahtanut mahdollisuus joutua Zyglakien tai minkään muun meressä elävän vaaran uhkaamaksi. Hän sulki silmäsä ja laittoi hattunsa silmien eteen.

Sitten kaikki hiljeni.
Lokit katosivat.
Mereen ilmestyi uhkaava varjo..
Suuri aallokko huuhtoi venettä.
Jokin ilmestyi veneen eteen.

Domek avasi silmänsä ja otti hattunsa pois.

Hän toivoi ettei olisi koskaan tehnyt sitä.

Retro

Telttailu loppuu nyt

9 kommenttia

Jossain Klaanin ulkopuolella, tuntemattomalla saarella

Domek istui ruohikon päällä. Hän tuijotti kiven palasta hänen edessä ja kuunteli kuinka linnut lensivät hänen yläpuolella ja kuinka tuuli ulvoi hänen takana. Hän vilkaisi hetken harmaan jyrkänteen alla pystytettyä tumman vihreää teltaansa ja käänsi päänsä takaisin kivipalan puoleen ilman minkäänlaista ajatuksenkiertoa.
Hän ei kestänyt enään.
Domek oli saapunut saarelle viiko sitten. Hän oli ollut matkustanut Klaanin ulkopuolella katselemaan maailmaa, jolloin hän samalla luki itäisien kylien Matoralaisten kirjoja ja novelleja, joita hän vieläkin piti laukunsa sisällä. Tarinat olivat inspiroineet häntä yrittämään taas piirtämistä ja kirjoittelemista, joten hän päätti asettua saarelle saadakseen yksityisyyttä. Suurinosa Domekin töistä jäivät kesken tai hän ei keksinyt mitä olisi voinut tehdä niillä, mikä tietenkin ärsytti häntä erittäin pahasti.

Mutta jos oli mitään, mitä ärsytti häntä enemmän tai yhtä paljon kuin Kirjailijan Seinä, niin se oli saarella oleskelu.
Domek saapuessaan saarelle puiden lehtiä oli hyvin runsaasti vaikka olivatkin hyvin keltaiset. Sää oli aurinkoinen ja lämpötila suotuisa.
Valitettavasti, kolmantena päivänä sää kylmeni ja lehdet alkoivat pudota. Neljäntenä päivänä alkoi nousta sumua ja viidentenä päivänä lehdet ovat pudonneet kokonaan ja usva näytti kuin se olisi niellaissut koko saaren. Näky oli hyvin karu ja aavemainen.
Joka ilta Domek olisi asettanut viisi valokiveä telttansa ympärille ja aseensa kätensä ulottuvilla. Hän nousi aina kesken iltaa jos sattui kuulemaan ääniä, asetti valokivet aina suoraksi niiden kaatuessaan ja palasi telttaansa niin nopeasti kuin pystyi.
Mutta viime iltana asioille tuli muutos. Viime iltana Domek kuuli hyvin äänekkään ja muukalaisen äänen. Se kuulosti metalliselta, teolliselta ääneltä, mutta myös hämmentävän orgaanisen tuntuinen; aivan kuin hyönteinen. Hän nousi tavallista tapaa ja kurkisti teltasta ulos, jolloin hän huomasi jokaisen valokiven kadonneen telttansa ympäriltä. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ja sytytti valon lieskan kädestään. Hän katseli hätäisesti ympäristöään ja piteli hilpariaan tiukasti käsissä eikä pystynyt kuin istumaan teltan sisällä nukkumatta.
Silloin hän päätti viimein, ettei enään pysyisi saaressa. Se oli viimeinen pisara. Hän päätti lähteä heti pois aamunkoitolla.

Domek viimein nousi ylös ruohikolta. Hän venytteli raajojaan, laittoi lierihattunsa ja huivinsa päähän, pakkasi tavaransa ja tarkisti piirustuksiaan yksitellen. Hän käveli rannalla olevaa kaislikkoa päin, jossa hän oli piilottanut puuveneensä. Hän raivasi itselleen kaislikosta polun pidellen laukkua veden yläpuolella ja työnsi puuveneensä avoimille vesille, nousten samalla veneen päälle ja tarkisti laukunsa sisältöään ottaen sisältään kompassin, kartan ja pienen mustekynänä.
Hän katsoi hetken kompassiaan ja merkitsi rastin kartalle mustekynällä. Hän vilkaisi saarta päin jota voi tuskin hahmottaa paksun usvapilven läpi ja nosti purjeet.

”Hiivatti, unohdin kokonaan piirtää kuvan tuosta kalliosta”, Domekin ääni kaikui usvameren keskellä.