Bio-Klaani

”VAROKAA!” kajahti huuto.

Ääni hautautui sateen rummutukseen, tuulen ulinaan, moottorien jylyyn ja aukiolle kokoontuneen väkijoukon hälyyn. Paikallaolijoiden katseet olivat kuitenkin onnekkaasti jo yläilmoissa, joten kaikki osasivat siirtyä ajoissa pois tieltä, kun kymmenmetrinen puuparru putosi taivaalta ja iskeytyi aukiolle. Kuului valtava rysähdys, ja puusälettä ja mukulakiviä sinkoutui joka suuntaan. Osa silpusta osui torille kokoontuneeseen väkeen, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

Tahtorakista putosi paljon muutakin Klaanin kaupungin ylle. Osia ja lastia iskeytyi kaduille ja katoille, kun vain niukin naukin kasassa pysyvä jättiläiskone kaarsi kaupungin yllä. Aluksen syövereistä ja katolta vyöryvät vesiputoukset saivat nekin kaaosta aikaiseksi — vastikään alkaneessa myrskyssä kastuminen ei ollut ongelma, mutta äkkinäinen vesimassojen putoaminen kaatoi irtaimistoa ja Rumisgonen-operaation loppunäytöstä seuraamaan kokoontunutta kaupungin väkeä.

Tieto Tahtorakin paluusta oli saanut Bio-Klaanissa aikaiseksi suoranaista riemua, mutta Telakan ylpeyden loppukiri osoittautui hurjaksi seurattavaksi. Ilmataistelua kykeni seuraamaan linnakkeen ikkunoista sekä kaupungin katoilta ja aukioilta, ja nyt Tahtorakin päästyä aivan maalisuoralle huomasivat sivustaseuraajat ryminän satavan omaan niskaansa.

Oliko alus putoamassa? Täytyihän niillä joku suunnitelma olla? Tonnikaupalla lentävää puuta ja metallia oli ohittanut Telakan kaukaa meren puolelta, ja nyt vauhdit olivat liian lujat läntiselle lentokentälle tähtäämiseen. Suunnitelma selvästi eli.

Myrsky jyrähti horisontissa kuurouttavasti ja uusi pakokauhun aalto virtasi torin ylle. Matoralaisten virta nosti käsiään päänsä ylle, painautui vasten torirakennuksien seiniä ja heittäytyi kierien märille kiville ihan vain saadakseen jotain suojaa täydeltä sotatilalta ylhäällä ja ympärillä. Oli mahdotonta erottaa äänimaisemasta enää, mikä iskuista oli kaikkien syysmyrskyjen äidistä, mikä ylitse hyökyvistä ilma-aluksista, mikä aallokossa pauhaavasta rannikkotykistöstä ja mikä toa-soturien ilmoille kutsuma kirous nazorak-imperiumia vastaan.

Sota oli todella täällä, jälleen kerran. Mutta Tahtorak lensi yhä — veden ja tuulen piiskaamana, vihollistulen kärventämänä ja montaa potkurin lapaa kevyempänä. Märkää torikivetystä vasten painautuva le-matoran sulki silmänsä ja risti kätensä rukoukseen suuremmilta voimilta. Kunpa koti kestäisi vielä hetken.

Linnan katto

Jossain kattotasanteilla Rapulinnan katolla sade ja tuuli piiskasi toaa, jota myrsky ei pelottanut. Toisinaan syysmyrskyissä hän kääriytyi sadeviittaan, mutta nyt hän otti sen vastaan koko kehollaan. Hänen täytyi tuntea jokainen tummien pilvien sähköimpulssi, joka janosi päästä kanavoitavaksi. Vesi valui pitkin hänen kullankeltaista panssariaan, kun hän puristi säkenöivät sormensa keihäänsä ympärille.

Katonharjanteelta häneen tuijotti hehkuvasta kentästä se hirvitys, jonka he olivat sinne vasta vanginneet. Siinäpähän mulkoili. Parempi antaa sille kunnon esitys.

”Se putoaa”, Tawa kuiskasi katse tiukasti Tahtorakissa. ”Toimi silminäni. Putoaako se kaupungin päälle?”

Myrskyn läpi kuului ääni, joka ohitti kaikki sitä kovemmat leikiten. Tawa ei tiennyt, missä puhuja oli — mutta puhuja oli äänellään ja olemuksellaan juuri nyt kaikkialla. Hän tiesi, kuinka paljon voimia tältä vei välittää olemustaan joka puolelle sillä tavalla, mutta tilanne oli kiireinen ja tuhoisa.

”Putoaa, mutta älä huoli siitä”, Visokki sanoi telepaattisesti. ”Et voisi tehdä asialle mitään.”

”Ihan todella lohduttavaa”, Tawa tuhahti ja lähti säntämään katonharjannetta alas.

”Puhuin Tongulle ja hän yrittää parhaansa. Pidetään hänet hengissä. Yksi yrittää läpi.”

”Mistä?”

”Kello kahdessa. Pilotti yrittää suoraa laukausta moottoriin. Näin kun hän haaveili siitä.”

Tawa nosti keihäänsä kohti myrskyävää taivasta kuin suurena ukkosenjohdattimena. Ja voi kuinka ahne taivas olikaan. Raudanmakuinen sade piiskasi hänen kasvojaan ja peitti visiirin pisaroiden virtana, yltyvä pilvirintama pimensi valoa vauhdilla… mutta jokin suuri metallinen todella yritti ahnaasti päästä rannikkomuurin yli.

Toinenkin asia kuiski Tawalle. Se asia kuiski pilvirintaman uumenista. Se oli sähköinen, väkevä ja se janosi päästä koskettamaan korkeinta kohtaa, joka kehtasi uhmata taivaan valtaa. Se halusi elää ja kuolla nopeasti ja julistaa maailmalle olemassaolostaan suurella valolla, lämmöllä ja äänellä.

Mikäpä Tawa olisi ollut sanomaan sille ei, hän mietti ja iski keihäänsä vasten kattopeltiä. Sokaiseva välähdys täytti muurinharjat ja jyrähdys seurasi lähes välittömästi perässä — ja voimakkaasti sähköä johtava metalli upposi ulvoen, romahtaen ja kipinöiden Visulahteen.

Moneskohan surma se oli tässä sodassa? Kuinka monta sen rungon sisällä päätyi nyt vetiseen hautaan? Ei ollut aikaa ajatella — sitä paitsi se salama olisi voinut osua myrskyssä uhkarohkeaan ilma-alukseen muutenkin. Hän vain auttoi sen perille.

Tawa haukkoi henkeään ja yritti nähdä myrskyn, sateen ja kaaoksen läpi. Tahtorakista putosi pikku pala keskelle toria — väki kirkui. Ilma oli täynnä lintuja ja viuhuvia ammuksia ja ukkosta ja pelkoa… ja myös toivoa. Pieni pilkahdus toivoa.

”Hän aikoo yrittää laskeutua muurille. Tästä tulee sotkuista. Tongu pyysi olla hetken mielessään yksin, hänen pitää keskittyä. Vaikutti itsevarmalta.”

”Selvä. Luotetaan siihen. Vielä on uskaliaita yrittäjiä?”

”Toivottavasti säikähtivät rannikkovartioston keskitystä. Varo, ettet saa itse salamasta.”

”Tiedätkö sinä, kuka minä olen?” Tawa naurahti hermostuneesti.

Tawa lähti säntäämään ylös kattoa pitkin. Hän kaipasi korkeammalle paikalle, kohti isompia salamoita. Toivottavasti Tahtorak kestäisi — tai muuri. Tai hänen sydämensä.

Admin-torni

Aluksien määrässä mitattuna Bio-Klaanin historian suurimman sotilasoperaation hermokeskus oli entinen Admin-siiven Neuvotteluhuone 2. Ovessa luki nykyään ”Esikunta.”

”Vihollisalus vetäytyy kohti etelää. Sen lento on epävakaata. Yritämmekö seurata?”, Toa Hain ääni kuului kaiuttimista.

Same nojasi pöytään mietteliäänä ja nosti pöytämikrofonia. Tuhkakuppi pöydällä oli täynnä.
”Uskotko, että saisitte sen alas?” hän kysyi. ”Vedämme jo Lohrakeita takaisin, heidän mukaansa lento-olosuhteet ovat liian vaaralliset.”

”Se menettää korkeutta, ja myrskyllä on vaikeampi pysyä ilmassa kuin pinnalla, Hai sanoi. ”Mutta en usko, että meidän kannattaa seurata sitä. Tämä myrsky… tässä on jotakin väärää. Jopa Haddox haluaa maihin. Meille osui vuoden suurin rajuilma. Ainoastaan Notfun haluaa jatkaa takaa-ajoa, mutta hän on todella humalassa.”

Radioyhteydessä oli pientä häiriötä, mutta niin lyhyeltä etäisyydeltä linja pysyi suhteellisen vakaana.

”Tahtorak on laskeutunut, ja vihollinen on ajettu pois. Tehtävä on täytetty. Tulkaa takaisin sieltä”, Same sanoi. ”Lähetän jonkun linnuista seuraamaan vihollista niin pitkään kuin mahdollista.”

”Hai kuittaa. Ilmoitan muille.”

Sivupöytä palveli kommunikaatiokeskuksen virkaa: siellä oli useita radioita sekä puhelinyhteydet kaikkiin Klaanin olennaisiin tahoihin. Onu-Matoran Vaderilla oli kuulokkeet päässään. Hän seurasi radioliikennettä kaupungin yllä. Keskimmäisellä pöydällä oli valtava määrä karttoja ja lappuja, jotka kuvasivat sotatilannetta mahdollisimman tarkasti. Esikuntaan oli myös siirretty suuri määrä dokumentteja Samen ja Tawan toimistoista kummankin suureksi helpotukseksi.

”Se meni yllättävän hyvin”, Iniko uskalsi sanoa. Hän istui toisella puolen pöytää moderaattorista. ”Kuinka monella saarella on tehty höyrylaivojen, ninjojen ja merirosvojen yhteisoperaatio?”

”Meidän Meri Uija ansaitsee oman kategorian!”, Vaderi huomautti.

”Ja Meri Uijan”, Iniko myöntyi.

Same nyökkäsi. Hän tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli ajanut sotilasjohdon keskittämistä niin kovaa – ja se oli kantanut tulosta. Ilman tehokasta vastaiskua Klaanin päässä Tahtorakista olisi luultavasti paljon vähemmän jäljellä, eikä ollut yksinkertainen temppu siirtää niin paljoa ilmatorjuntaa muureilta merirosvolaivoihin.

”Ei juhlita vielä”, Same vastasi. ”Emme tiedä, mikä tilanne Tahtorakilla on.”

Kesti monta painostavaa minuuttia. Puheluita lähti palokunnalle ja Vartiostolle. Sairaalasiipeen saapuivat ensimmäiset haavoittuneet nopeimmilla ambulanssiravuilla.

Ulkona raivoavalta sateelta kukaan ei kuullut, miten suuri lintu laskeutui linnan katonharjalle. Ikkunoita ei pitäisi saada auki ulkoa, mutta siitä huolimatta litimärkä Otlek oli ilmestynyt ovensuuhun. Hän kuunteli esikunnan keskustelua hetken aivan hiljaa.

”Seurasimme nazorakien ilmalaivaa ulapalle”, hän sanoi lopulta. Useimmat katseet kääntyivät ninjaan. Kuinka kauan hän oli ollut siinä? Samesta tuntui välittömästi epäonnistumiselta, ettei ollut huomannut tulijaa. Amatöörin virhe: häpeällistä. Univaje toki laski valmiutta tässäkin.

Otlek jatkoi.
”Se yritti takaisin saarellemme, mutta myrsky pudotti sen mereen. Se ei uponnut. Se luultavasti hinataan maihin, elleivät veden henget saa sitä.”

”Hyvää työtä. Onko meillä mitään mahdollisuutta viimeistellä sitä?” Same kysyi.

Iniko hieroi mirunsa leukaa.
”Ilman tätä myrskyä, toki. Mutta lohrakien ei kannata lentää tuossa kelissä, eikä linnuissa ole tarpeeksi tulivoimaa. Se on liian kaukana kaikelle muulle. Paras toivoa, että alus pysyy korjattavana mahdollisimman pitkään.”

Otlek nyökkäsi. ”Täytyy tyytyä siihen voittoon, minkä me saimme.”

---

Tongu eteni käytävällä määrätietoisen arvokkaasti ilman liiallista kiirettä. Omasta puolestaan hän oli hoitanut aika tavalla Bio-Klaanin yhteisiä asioita tälle päivälle. Oli tietenkin vaatinut jätiltä irti päästämisen taitoa antaa lääkintäjoukkojen hoitaa aluksen läpikäynti ja haavoittuneiden tarkastaminen – sen verran tuntuvasti Munakennon viimeinen tykistö- ja liekkikeskitys oli Tahtorakia murjonut. Mieluusti kapteeni olisi nähnyt koko miehistönsä (ja Gnatoriuksenkin väen) rivissä ennen suuntaamista mihinkään kokoukseen. Mutta samalla hän oli hyvin väsynyt – adrenaliini oli poistunut kehosta ja viime yön kahden tunnin unet olivat alkaneet painaa.

Bladis rullasi valkoisen titaani Kindakin työntämänä Tongu perässä. Moderaattori vaikutti jokseenkin hermostuneelta, ties mistä syystä. Tongu mietti, milloin Bladis oli edes viimeksi käynyt saaren ulkopuolella. Ei ilmeisesti ihan hetkeen.

He kääntyivät kulmauksesta ja olivat törmätä Daiweniin ja Kengboon. Po-matoralainen oli huomattavan uitetun näkönen ja kietoutunut märkään vihreään pyyhkeeseen, johon oli kirjailtu rommipulloja ja kuolleita hippejä.

”Mistä te siihen tupsahditte?” kysyi Tongu ällistyneenä.

”Merestä”, sanoi Kengbo.

”Satamasta oli lyhyempi matka”, selitti Daiwen. ”Manöveerisi sai Kengbon putoamaan, ja minä hyppäsin perään, kun patterin ammukset olivat muutenkin jo loppu. Yön Tärtän tai mikä se nyt tällä kertaa onkaan perämies hinasi meidät kannelle.”

”Voihan Karzahni”, sanoi Tongu. ”Ööh, olen pahoillani. Putosiko muita…?”

”Ei niin että olisin huomannut”, totesi Daiwen. ”Ihan hyvä sen palon sammutus kuitenkin oli. Että ei sillä.”

”Minä ainakin saan pahanlaisen flunssan”, sanoi Kengbo surkeana, mutta piristyi vähän. ”Silti hei. Rumisgoneen ja takaisin!”

”Jep jep”, sanoi Daiwen, ja taputti ampujapariaan olalle. ”Ottaisit sentään sen pyyhkeen jo pois. Tuon sateen jälkeen se ei kuivaa enää ketään.”

Tahtorak

Garson kiipesi tikkaita ulos Tahtorakin pohjarakenteiden aukosta. Se oli melkein samalla korkeudella kuin kaupunginmuuri, jota vasten Tahtorak nojasi kuin hengästynyt juoksija uskomattoman suorituksen jälkeen. Kastanjaportti oli aivan aluksen vieressä, ja keula oli melkein Kenturion yläpuolella. Suurin osa ilmalaivan pituudesta oli muurin ulkopuolella. Takaosan laskeutumistelineet olivat uponneet jo metrin mutaiseen maahan.
”Jep, siinä kaikki”, hän nyökkäsi.

Tehmut nyökkäsi helpottuneena. Aluksessa ei ollut enää ketään. ”Hyvä. Seuraavaksi järjestämme turvavyöhykkeen aluksen ympärille — vartiosto voisi auttaa tässä — ja koostamme tiimin tarkastamaan vaaranpaikat. Missä on isoin sortumavaara, onko jossain vaarallinen painetaso, no, tiedätte kyllä. Garson, ota Ankhtor ja Kormakh, te tiedätte parhaiten, keitä tiimiin kannattaa ottaa. Ja menkää aikaisin nukkumaan, kukaan teistä ei toimi tällä hetkellä täysillä tehoilla.”

Garson vastasi myöntävästi, mutta ennen kuin hän ehti käydä toimeen, Tehmut kysyi vielä: ”Luuletko, että Sava irtoaa tänään enää hommiin?”

Ta-matoran pudisti päätään. ”En ole varma. Hän taitaa olla ihan tuossa parin kontin takana Voorsin lääkittävänä.”

Tehmut kiitti tiedosta ja meni katsastamaan tilanteen. Tosiaankin, Voors tarkasti loppurytäkässä loukkaantuneen miehistön tilannetta, ja tunnusteli parhaillaan Savan pääkoppaa. Voors kertoi Savan täräyttäneen päänsä laskeutumisen aikana, mutta tulevan kunnon vuodelevolla kuntoon. Muutenkin lentoturvallisuuden osalta tietäväinen miehistö oli selvinnyt pakkolaskusta melko vähillä vaurioilla. Huonoimmassa kunnossa vaikutti olevan Snowie, jonka vasen käsi roikkui velttona.

”En tiedä mitä teemme tuon sinun vammasi kanssa”, Voors pudisti päätään. ”En valitettavasti osaa korjata lumiukkoja kovin hyvin.”

Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ei se mitään, aika harva osaa… yleensä naarmuni paranevat aika nopeasti.”

Hän vilkaisi kyborgi-nazorakin laserammuksen haavoittamaa kättään. Jokin hyökkäyksessä oli saanut hänen koko kätensä lamautumaan. Niin ei yleensä käynyt. Mutta ehkä Kepe osaisi auttaa? Tai ehkä Kupe – harvassa olivat sellaiset harmit, joita se toa ei osannut hoitaa.

”Linnakkeessa saa tarvittavaa lääkintäapua, kun akuuteimmassa vaarassa olevat on vakautettu”, Voors vakuutteli.

Tehmut nyökkäsi, toivotti haavoittuneille hyvää vointia ja meni selvittämään hätäkorjauksissa tarvittavien materiaalien ja työkalujen kuljetuksia. Paljon oli vielä tehtävää ennen kuin tilanteen saattoi sanoa olevan hallussa, mutta Tehmut tiesi miten toimia. Tahtorakin miehistö oli enemmän kuin kantanut kortensa kekoon operaation aikana. Nyt oli hänen vuoronsa.

Tahtorakin alaosa pitäisi rakentaa uudestaan, mutta sitä ei kannattanut aloittaa ulkona ja sateessa. Myös toinen sivumoottori saisi odottaa, että alus saataisiin Telakalle. Ensin se pitäisi ehostaa lentokuntoon muutaman sadan metrin siirtoa varten. Näin isoa ilmalaivaa ei voinut hinata maata pitkin, eikä sitä muutenkaan saisi Telakan sisään kuin katon kautta. Pitäisi aloittaa potkureista. Alapropelli oli säpäleinä, ja ylemmästäkin puuttui lapoja. Tongu oli maininnut linnoitukseen kiitäessään jotain irronneesta ruorista ja jumittuneesta peräsimestä. Työ ei loppuisi ihan heti, mutta olisipahan jotain vastapainoa ainaiselle sotimiselle.

Admin-siiven taukohuone

Tongu ja Bladis saatettiin admin-tornin mukavaan sivuhuoneeseen, mitä oli viime aikoina käytetty lähinnä mieliseikkailuihin. Lämmin juoma porisi liedellä toivottaen voipuneet työmiehet tervetulleiksi. Same sulki oven toverien perässä ja taputti kanssamoderaattoriaan napakasti selkään. Sitten hän pysähtyi Tongun edessä ja ojensi tälle kätensä tiukkaan puristukseen.

”Hyvin tehty”, Same sanoi.

Administo oli jo paikalla ja viittoi saapujia istumaan lämpimän kupposen ääreen. Kukaan seurueesta ei vaikuttanut olevan edustavimmillaan: valvottu tai vähintään huonosti nukuttu yö alkoi vajota raskaaksi viitaksi ylle harmaan syyspäivän taittuessa pimeään, myrskyiseen iltaan. Tawan olkapäillä lojui pyyhe sotilaallisen pikasuihkun jäljiltä — tai sitten hän oli saapunut tänne suoraan katolta. Jotenkin tässä univajeisessa tunnelmassa hierarkia ja muodollisuus olivat jääneet kaikilta täysin narikkaan.

Bladis ja Tongu nappasivat kaakaukupilliset, ja hiljaisuuden rikkoi lopulta Visokki:
”Operaatio taisi olla menestys — ainakin pääpiirteiltään.”

”Menetimme Tagmarin, ja Hoto on huonona”, sanoi Tongu vakaasti ryystettyään kupillisen. ”Ja yhden matoranin uusista. Mutta täällä ollaan. Ruokaa, aseita, jopa lisää sotureita. Ja evakoilla meni kaikki hyvin. Ja ennen muuta: nazorakien sotasuunnitelma jauhotettu.”

”On mahdotonta tehdä mitään tällä skaalalla ilman uhreja”, Same sanoi. ”Nazorakien vastaiskun massiivisuuden huomioiden on hämmästyttävää, että määrä pysyi kahdessa.”

Se oli kai Samen yritys lohduttaa. Kylmän matemaattisestihan asia oli näin — mutta kun uhrille annettiin nimi ja kasvot, jotka ainakin osa tunsi, oli sitä vaikea työntää täysin sivuun.

”Tiedän. Se on vähemmän, kuin mitä arvioin etukäteen. Mutta silti, kaksi kokonaista ja loputonta henkilöä.” Tongu kohautti olkiaan. ”Luulen, että vastapuolen tappiot lasketaan vähintään kymmenissä.”

”Useissa kymmenissä”, Bladis kehaisi. ”Pelkästään lentokoneita putosi jotain kuusi, ja jääkäreitä oli monta kymmentä. Puhumattakaan sotalaivasta, jonka donkkasit aiemmin.”

Vaisusti kupillistaan tuijottanut Tawa havahtui. ”En pidä toki siitäkään, että laskisimme tätä vaihtokauppana. Mutta on helpottavaa kuulla, että evakot pääsivät perille ilman ongelmia.”

Visokki katsoi Tawaan niin pitkään, että muutkin tajusivat, että tämä jätti jotain sanomatta.
”Tawa, vaivaako sinua jokin?” hän kysyi.

”Turhat asiat, joita ei voi muuttaa”, Tawa vastasi voipuneena. ”Nimittäin se, etten voi olla miettimättä, olisiko kyytiin mahtunut vielä enemmän niitä, joiden ei kannata jäädä odottamaan talvea. Ja se, että tämä ei varmasti onnistu toista kertaa samalla tavalla.”

”En voi lentää Tahtorakilla ainakaan pariin kuukauteen”, sanoi Tongu. ”Ja niille, jotka jäivät, on nyt paremmat mahdollisuudet. Murhe pois! Tagmarkin olisi voinut pudota tavallisella partiolennolla. Lohrakien osa on vaarallinen. Ja hänen lentäjänsä selvisi.”

”Sitä paitsi ne, jotka jäivät, jäivät vapaaehtoisesti. Tässä ollaan. Tänne olemme valinneet jäädä. Ja valitsemme jatkossakin.”

Lähes koko seurue pysähtyi outoon uuteen lohdullisuuteen, joka Visokin sanoista kaikui. Myös tämän katse oli murheellinen, mutta jotenkin puhdistuneella tavalla. Kenellekään Bio-Klaanin johdossa ei ollut salaisuus, minkälaisen mielentilan kanssa Visokki oli sairaslomalleen lähtenyt. Nyt… tämän äänessä jotain uutta. Ja ehkä tuttua päättäväisyyttä, joka oli ollut hetken piilossa.

”Oliko teillä vielä arviota, kuinka pitkälle tuomanne ruokalasti riittää?”

”Talven yli, jos kiristämme vyötä”, sanoi Tongu yliolkaisesti. ”Mitä pidempään saamme rukilaisilta kalaa, sitä vähemmän pitää kiristää. Saimme hyvää kunnon ruokaa. Ei mitään hätäkorviketta ja säilyketölkkejä. En huolehtisi siitä.”

”Säännöstely lienee silti turvallista. Kaikille tarpeensa mukaan. Tällainen sota hävitään siinä kohtaa, kun nazorakit saavat meidät kärsimään pelkästä odottelusta. En voi alleviivata liikaa, kuinka tärkeää oli, että tämä onnistui.”

Ne sanat saivat heidät muistamaan, että Visokki oli kerran ollut osana samankaltaista valloittaja-armeijaa, jotka tapasivat odottaa, miten vastustaja alkoi syödä omiaan. Same katsoi adminia ja nyökkäsi hiljaa.

”Niin, säännöstely, juu”, pohti Bladis. ”Mutta ehkä sitä onnistumista voisi alleviivata myös muuten. Se sota hävitään myös silloin, kun porukka ei enää jaksa. Nyt kun einestä on, niin miten olisi kunnon juhla-ateria koko porukalle? Meinaan ihan kaikille. Niiden kunniaksi, jotka jäivät tänne kärsimään kylmää ja säännösteltyä talvea. Ehtiihän sitä laskemaan, eikä syöty ruoka mene hukkaan.”

Visokki katsoi Bladista myöntävästi.
”Tarvitsemme voittoja. Ja niistä, jotka onnistumme saamaan, täytyy pitää ääntä.”

”Huono keli uusille rantajuhlille”, Tawa sanoi hymähtäen. ”Ehkäpä linnakkeeseen mahtuu, ja vähintään lähiympäristöön. Voisin pyytää Xelaa varaamaan pari tilaa katutasolta ja…”

Hiljaisuus kesti pari sekuntia liian pitkään. Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
”Voi perkele”, hän kuiskasi.

”Voin ottaa muutamia väliaikaisia hallinnollisia vastuita seuraajaa etsiessä”, Same sanoi rivakasti.

”Sinulla ei ole siihen aikaa”, Bladis sanoi automaattisesti kuppi suun edessä.

”Ei niin,” Same nyökkäsi. ”Ei tarvitse muistuttaa.”

”Minullakaan ei sitten ole. Tämä ei ollut sellainen ehdotus.”

”Enkä sinua ehdottaisi, vaikka olisi.”

Muut miettivät hetken, halusivatko Bladis ja Same jollain henkisellä tasolla vain vääntää tästä, vai saisiko tämän myös keskeyttää. Visokki lopulta päätti tehdä niin.

”Minä pääsin juuri sairaslomalta. Voin ottaa tämän hoidettavakseni.”

”Milloin muka pääsit?” Tawa mutisi.

”Juuri äsken. Päästin itseni.”

Tawa tuijotti parasta ystäväänsä väsyneen kiukkuisesti protesti valmiina huulilla. Se ei muotoutunut sanoiksi: eipä siitä olisi ollut enää hyötyä.

”Onnea ihmeparantumisesta”, sanoi Tongu. ”Merkittävällä strategisella voitolla voi olla yllättäviä vaikutuksia.”

”Ollakseni tosissani minulla alkoi olla vähän tylsää. Ja asioiden saaminen aikaiseksi auttaa eteenpäin.”

”Niin…” Bladis kohautti olkiaan. ”Tai ehkä sinä tarvitset harrastuksen. En ole ihan varma, tehdäänkö visorakeille prätkiä…”

”Minulla on itseasiassa jo jonkin verran kokemusta”, Visokki sanoi. ”En saanut sitä tuotua mukanani Klaaniin, pelkään että se ruostuu jossain päin Eteläistä mannerta.”

”Mutta hei vau”, Bladis sanoi. ”Kunnioitan. Moottoripyörät sopii kaiken muotoisille kehoille, ei ole tekosyitä olla yrittämättä!”

”Tawa taas oli ihan kelvoton kuski. Onneksi siellä ei ollut nopeusrajoituksia.”

”Hei”, Tawa murahti.

”Luulen lentäneeni äsken isoa ilmalaivaa vastuuttomammin kuin kukaan koskaan, että tervetuloa kerhoon vaan”, sanoi Tongu.

Sade piiskasi ikkunaa, kun Bio-Klaanin operatiivinen johto siemaili kuumia kupposiaan. Pöydällä oli enemmän asioita kuin kenelläkään olisi epämääräisesti nukutun yön jäljiltä kapasiteettia käsitellä. Tawa näytti keräilevän itseään ja listaa asioista, jotka sujahtelivat hänen päänsä läpi.

”Miten kauppatoimitus sujui? Pidän ehkä jälkikäteen ihan järkevänä, että minä tai Visokki emme olleet siellä diplomatiasyistä — ihan siltä varalta, että siellä on vielä Ämkoota edeltävän merirosvokuninkaan uskollisia, ja heillä on pitkä muisti…”

Bladis vilkaisi Tonguun. Apua ei herunut siltä suunnalta.

”No siis… Hyvin! Klint oli ihan… ööh… herttainen kaveri. Oikein joviaali. Ei kantanut kaunaa tähän suuntaan, hah hah.”

”Saimme paljon aseita”, Tongu nyökkäsi.

”Se on hyvä. Ja ilmeisesti ilman liiempiä konflikteja Rumisgonen päädyssä?” Visokki kysyi. ”Hyvä jos koko maailma ei vihaa meitä.”

Tawa juuttui tuijottamaan keskustelun ohi Bladikseen, joka hieman kiemurteli pyörätuolissaan.

”Saimme aseita, joo. Manos lähetti meille paljon aseita. Tai siis maksoimme niistä tietenkin naurettavan ylihinnan jos meillä olisi oikeasti ollut mahdollisuus muuttaa ne taulut käteiseksi etukäteen… Mutta ööh kyllä se teki sen niin kuin, ei skalpeeraten vaan enemmän sydämellisesti.”

”Anteeksi, kuka on Manos ja kuka on Klint?” Tawa kysyi.

”Sama kaveri, sama kaveri. Vähän niin kuin… Gee ja Guardian… Tai no oikeastaan Klint ei taida olla lyhennys Manoksesta, tai toisinpäin. Mutta meinaan, ei nimi miestä pahenna, niin miksi kaksi pahentaisi, ha haa.”

”Puhummeko merirosvokuninkaasta?” Same yritti auttaa parhaansa mukaan Bladista pois tästä kuopasta. Joskin kiinnostuneena siitä, miksi hän valitsi vielä maata siellä.

”Joo. Siis eräänlaisesta Rumisgonen Taw- no niin.”

”Ja sehän on… hyvä asia, jos hän ei pidä meitä uhkana vallalleen?” Visokki kysyi tietäen täysin, että tässä oli vielä todella iso mutta.

”Ei, ei, hän ei ole sellainen mies”, Bladis nyökytteli. Ja pudisti päätään.

Tawa tuijotti Bladista syvään.
”Minkälainen mies hän on, Bladis?”

”Hän on… hän on… hän pyysimeitäkysymäänsinultajoskohänhaluaanaimisiin Klintin eli Manoksen kanssa. Ja päästin Gekon menemään! Se oli niin surkeana!”

”… mitä?” sanallisti Visokki koko seurueen tunteet. Samalla sekunnilla Tawa nousi sohvalta, asteli tilan takaseinälle ja avasi sen lokeron, jonka sisältöä Gee nimitti ”tymäkämmän diplomatian lubrikanteiksi”. Tawa istahti alas, kaatoi kaakaoonsa kirkasta nestettä lasipullosta ja ojensi pulloa vierellä istujille. Same kieltäytyi kohteliaasti, Bladis otti hermostuneesti pullon vastaan ja nykäisi yhdet jyrkät sekunneissa alas.

Tawa vetäytyi syvemmälle sohvaan viinakaakaunsa kanssa ja tuijotti tyhjyyteen.

”No ei ihme, kun sitä ei näkynyt paluumatkalla!” huudahti Tongu.

”Gekko… livahti mukaan?” Visokki kysyi.

”Salamatkustaja. Löytyi hiilikasasta menomatkalla”, selitti Tongu.

”Ja valitsitte päästää hänet Rumisgonen kaduille?”, Visokki kysyi tyynesti.

Bladis nielaisi. ”Hän sanoi mieluummin kuolevansa kun palaavansa. Minun piti tehdä valinta, ja lähdön hetki oli lähellä.”

Same tarkkaili Bladista hyvin pitkään, mutta ei lopulta sanonut mitään. Tawa ryysti juomaansa hiljaa mutta kipakasti. Visokki nousi seisomaan ja käveleskeli hetken mietteliäänä.

”Tämä ei sovi siihen, miten olemme petturitutkimuksen ehdot sanelleet. Ensin Kapura, nyt Gekko… vaikka on toki totta, että jos Avde haluaa petturinsa ulos Klaanista, hän ei tarvitse siihen meidän kyytiämme. Enkä minä rehellisesti usko, että se on Gekko – hänen selvityksensä suhteen on tehty jo ylilyöntejä. Mutta en silti tiedä, mitä ajatella tästä.”

Bladis päästi pitkän uloshengityksen. ”Joo, en minäkään uskonut. Seuraava ylilyönti olisi ollut Gekon ampuminen siihen paikkaan. Ei vaikuttanut ’ehtojen’ mukaiselta.”

”Ei niin. Ja uskon, että Avde olisi jollain tapaa voittanut siinä — todistanut meille jotain, jota hän on yrittänyt todistaa kaiken aikaa. En ole vain varma, oliko hänen päästämisensä pakoon hyvä idea.”

Same huokaisi.
”Ei se varmasti ollutkaan. Mutta se on valinta, jonka Bladis teki, ja nyt elämme sen kanssa.”

Tawa nojautui eteenpäin kupillisensa kanssa ja painoi vasemman kätensä sormia ohimolleen.

”Jos teitä ei haittaa palata siihen toiseen asiaan”, Tawa sanoi. ”Niin haluan nyt varmistaa, että olenko univajeessa, vai sanoitko että hän haluaa… naimisiin?”

”Gekko?” Bladis töräytti. ”Ei. Tai en minä tiedä. Toivottavasti se löytää jonkun tomeran tantan joka auttaa sitä kehittämään selkärangan. Klintiä minä. Tai Manosta. En minäkään tiedä kumpi se on. Merirosvokunkku kuitenkin.”

”Selvä”, Tawa sanoi. ”Miksi?”

”Tuo on aika henkilökohtainen kysymys”, sanoi Bladis.

”Välittikö hän mitään viestiä? Kuka hän ajattelee minun olevan?” Tawa sanoi kovaäänisemmin ja ryysti juomaansa.

”Ööh… ’Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista’ sanoi se, tai jotain… ja taisi tavoitella ’Välisaarten valtakuntaa ekaa kertaa yhdistettynä Kalmah-kaanin päivien jälkeen’. Valkoinen kuningatar? Eikun kirkas. Niin ja siis sotaliitto, rakkausliiton ohella. Kuuskyt kaljaa, siis kaljuunaa, merirosvoarmada, sitä rataa.”

”Eli… poliittinen avioliitto?” Visokki yritti auttaa. ”Merirosvokuningas ehdottaa liittoumaa?”

”Nooo… Ei se nyt pelkästään poliittiselta kuulostanut”, virnisti Bladis kaameasti. Tawa tuijotti tätä silmät pyöreinä toivoen jotain enempää. Mitä tahansa.

”Alkaa kuulostaa siltä, että teidän olisi pitänyt pyytää alennusta”, sanoi Tongu.

”Selvä. Seuraava tärkeä kysymys on toki, että…” Visokki hillitsi itseään noin kymmenen sekuntia, ”olihan se edes kuuma?”

Tawa näytti siltä että oli räjähtämässä entistäkin pahemmaksi myrskyksi ns. just nyt.

”Ei se kai minun asiani ole. Adminiasia”, Bladis sanoi mahdollisimman neutraalisti.

Tawa epäonnistui olemaan kihisemättä ääneen, nousi ylös sohvalta, saapasteli viinakaapille ja alkoi kaivaa epätoivoisesti jotain nykyistä vahvempaa.

”Ihan puhtaasti poliittisesti ajatellen… olisiko tämä hyvä idea?” Visokki kysyi.

Same sen sijaan näytti tekevänsä laskutoimituksia mielessään.
”Puhtaasti sotilaallisesti ajatellen kuudenkymmenen aluksen laivasto – sekä auktoriteetti saada Välisaarten merirosvot tukemaan sotaamme – voisivat riittää jopa merisaarron murtamiseen.”
Selakhi piti pienen tauon.
”Ja mistä sitä tietää… voihan se olla hottiskin.”

”Bladis, kaipaamme detaljeja. Mikä Manos/Klintin laji on? Matoran? Useimmat merirosvokapteenit ovat matoraneja.”

”Se oli niitä etelän titaaneja. Harteikkaat raamit ja aika pistävä katse. Kalliin näköiset jalkapanssarit, mutta vähän epäsiisti parta. Iso pyssy lanteilla. Ihan rouhee kokonaisuus, mutta… sillä oli sen oma logo kirjailtuna hattuun. Puolia ja puolia, sanoisin.”

”Okei, lihasta löytyy, ja egoa… iso pyssy, vahva henkilöbrändi… kuulostaa vähän kornilta ukolta, mutta toisaalta nähdäkseni ihan sinun tyyppiäsi?”

”Tuntuu siltä, että tässä voisi olla viisasta antaa vähän mietintäaikaa”, Tongu sanoi. ”Avioliitto on iso valinta.”

”On, totta kai”, Same sanoi. ”Ja henkilökohtainen. Vaikkakin strategisesti näen tässä useita etuja.”

”Sitten vaan Rumisgoneen treffeille ja takaisin”, Bladis nauroi jo rennompana.

”Ilmoitan, kun M/S Romantic on lähtövalmiina”, totesi Tongu.

Tawa nojasi viinakaappiin ja päästi epäkoherentteja kiukkuisia ääniä. Visokki katsoi alaisiaan pitkään ja sanoi vain näille:
”Olen valitettavasti sitä mieltä, että tämä on oikeasti hyvä idea. Ei kuulosta kovin älykkäältä tyypiltä… mutta sitäkin vaikutusvaltaisemmalta. Olisikohan tästä oikeaa hyötyä?”
”Minä kuulin luotettavasta lähteestä, että ’hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen’. Voisi olla huonomminkin”, sanoi Tongu.

”Tuota, kyselisin Veryamusingiltä tästä”, Bladis kertoi. ”Hän oli kunnolla perillä kaikesta tästä merirosvopolitiikasta. Veryamusing kuitenkin selitti, että kyllä se Manos on ihan okei pohjalla, mutta varoitti kuitenkin, että meno on myrskyisää. Tai haha, tiedetäänhän me, kun Mäksäkin päätyi kuninkaaksi yhdessä kohtaa. Että se laivasto olisi meillä ainoastaan, jos jäbä pysyy vallassa.”

”Ja pitää aina muistaa, että liittolaisuudet ovat kaksisuuntaisia”, Same mietti. ”Olisi valitettavaa, jos joutuisimme lähettämään vaikka Matoro Mustalumen jollekin merirosvoseikkailulle kesken sodan.”

”Se on nyt toki ihan standardihommia”, Bladis sanoi. Kaikki nyökkäilivät.

”Tiedättekö, minä varoitin Tawaa aikoinaan tästä. Jos perustamme turvapaikkamme Välisaarille, saattaa tulevaisuutemme olla täynnä romminkatkuisia, veijarimaisia merirosvoepisodeja.”

”Ostin sinulle pullon”, huusi Tongu nurkkaan, ”tai oikestaan sain kaupan päälle. Se on kyllä viiniä. Mutta hyvää.”

Ennen kuin Tongu ehti saada viimeistä lausettaan loppuun, Tawa vohki pullon salamannopeasti ja katosi taas jonnekin sohvan taakse.

”Ai niin joo”, Bladis sanoi kuin olisi muistanut jotakin tärkeää. ”Klint kuulemma yritti keittää Äksän rasvakeittimessä. Siinä niiden veijarimaisessa merirosvoepisodissa.”

”Nyt vai?” Tongu kysyi.

”Ymmärrän toki. Iso mies, paljon syötävää.”

”Tarkoitatko, että Äksä on iso mies joten Äksässä on paljon syötävää, vai että Klint on iso mies ja tarvitsee paljon syötävää?” kysyi Same.

”Kyllä”, Visokki sanoi, ja vaikutti ettei aikonut jatkaa.

”Ei nyt, kun sillä jollain reissulla, sillä millä Äksä ja Matoro kohtasi sen. Ei hajuakaan mikä juttu, jotain Nimda-juttuja”, Bladis kertoi.

”Standardihommia taas”, Same nyökytteli tietäväisenä.

”No mutta, laitetaan nämä häät seuraavaan kokoukseen. Joskin olen tosi loukkaantunut, jos en ole morsiusneito.”

”Tämä keskustelu tapahtui nähdäkseni täysin epävirallisissa merkeissä”, Same sanoi, ”joten oikea mielipiteeni tästä saattaa olla kolmas, salainen vaihtoehto.”

”Kuulostaa pahalta. Annetaan sille hetki.”

Yksi toisensa jälkeen kokouksen osalliset jättivät Tawan käsittelemään yllättävää avioliittotarjousta itsekseen. Oli mahdotonta tietää, millä vakavuuden tasolla tilanteen poliittisia kuvioita harkittiin… mutta prosentti ei ainakaan ollut nolla.

Linnan aula

Sisä-aulassa värjötteli kummallinen seurue: yksi toa ja parikymmentä matorania näyttivät sään ja sodan pieksemiltä ja karskeilta, mutta juuri silloin he lähinnä ihmettelivät aulan suurta kokoa, sen suuria seinävaatteita ja kivimosaiikkeja, ja omituisia kulkijoita, jotka tulivat tervehtimään heitä. Bio-Klaani oli heille aivan uusi maailma. Toa Voyager oli paikalla, ja selitti jotakin tulen toalle. Heille oli tuotu kuumaa juotavaa.

Tawa nyökkäsi ja laskeutui portaita niin nopeasti kuin uskalsi niillä promilleilla. Hän mietti, oliko koskaan toivottanut ketään tervetulleeksi Klaaniin niin surkeassa edustuskunnossa? Eipä sillä, että tulijat olisivat näyttäneet siitä piittaavan. Tulen toan viittakin oli säälittävässä kunnossa, ja tulijat näyttivät kovin varautuneilta. Useimmat matoraneista olivat aseistautuneita.

”Tässä se Tahun kopla on”, Tawan mukana tuleva jättiläinen sanoi ja viittoi näiden suuntaan, vaikkei sitä oikeastaan tarvittu. ”Minä lähden nyt katsomaan, että Telakalla on kaikki kunnossa.”

Väsyneenä ja hieman horjuvana sähkön toa asteli seureen luokse. Ihmettelevien klaanilaisten aura väistyi kuin itsestään. Tawa veti syvään henkeä. Vielä yksi virallinen tapaaminen, hän toisteli itselleen. Jokainen neuroni ja lihas totteli häntä matemaattisella tarkkuudella. Kun tämä olisi ohi, hän pääsisi taas ylös eikä etenkään kertoisi illan törkeimmästä käänteestä peilikuvalleen. Klint/Manos olisi toisen illan ongelmia.

”Tervetuloa Bio-Klaaniin”, Tawa yritti hymyillä. ”Olen Tawa. Taidan olla vastuussa tästä paikasta.” Se ei ollut kovin virallista. Hän ojensi kätensä etummaisena olevan toan suuntaan.

”Olen Tahu, tulen henki”, hän sanoi yllättävän virallisesti. Hänen kädenpuristuksensa oli hyvin jämäkkä. ”Tässä on urhea seurueeni. Olemme tulleet helvetin pitkän matkan löytääksemme saarenne.”

Matoranit esittäytyivät. Tawalla oli hyvä kasvomuisti, mutta siinä tilanteessa oli täysin mahdotonta opetella kaksikymmentä nimeä. Gael, vanha onu-matoran, esittäytyi ensimmäisenä. Ko-matoran Datuelilla oli valtava kivääri.

”Minä vähän jo kerroin heille paikoista, neiti admin”, Voyager sanoi ja nyökkäsi.

”Kiitos, Voyager”, Tawa nyökkäsi ja katsoi taas Tahua. ”Kuulin, että yksi tovereistanne ei ole täällä kanssamme. Syvimmät osanottoni.”

Se meni tosi hyvin, Tawa sanoi. Se meni niin hyvin että hän sai täysin haudattua sen sentimentaalisuuden puuskan, jonka hän toisessa tilanteessa olisi päästänyt täysin valloilleen. Oli sitä diplomatiaa aiemminkin tehty tässä tilassa. Kaikki oli menossa ihan todella hyvin.

Tahu katsoi lattiaan. ”Nuto oli hyvä soturi. Hän on nyt Initoin saleissa.”

”Kuulin, että teitte parhaanne auttaaksenne meitä. Kiitän teitä koko Bio-Klaanin puolesta. Voitte totta kai jäädä tänne, jos niin haluatte. Valitettavasti kaupunkimme ei ole… aivan niin mukava kuin se on joskus ollut.”

Mukavaa oli ollut mm. Bio-Klaani PsyFestillä. Olisipa hän edes kolme prosenttia yhtä pihalla nyt kuin silloin. Se olisi tullut tarpeeseen.

”Me selviämme”, Tahu vastasi ja katsoi epäilevästi korkean salin kattoon kuin epäillen sen sortuvan milloin tahansa. Sitten hän käänsi taas katseensa adminiin.
”Toa Tawa”, Tahu sanoi kummallisen pohtivana. ”Vanha Gnatorius opetti, että nimi kuuluu salamoiden alku-toalle. Tuli taivaasta, se mitä on Tahun ja Lewan välissä.”

Tawa ei oikein ollut varma, miten reagoida siihen. Se tuntui omituisen suurelta kunnialta, eikä hän ollut kuullut ajatusta aiemmin.

Tahun ja Lewan välissä…hetkinen, eihän… eihän tämäkin yrittänyt iskeä häntä?

Voi helvetti.

Tawa veti syvään henkeä ja projisoi jokaisen sisällään kipinöivän helvetin lieskan siihen myräkkään, joka merellä teki tuhojaan. Diplomatia. Diplomatia oli helppoa. Ihan riippumatta siitä miten kovat nousut oli päällä. Ikinä ei ollut syytä tapella humalassa. No välillä oli. Nyt ei ollut. Vielä.

Tämä tyyppi oli sentään kuuma. Ainakin hyvin kirjaimellisella tavalla. Ei. Nyt hei.

”Toa Gnatorius tunsi tarut hyvin”, hän sanoi lopulta. Luoja, hän ei ollut ajatellut Gnatoriusta varmaan vuosikymmeniin. Nyt se tuntui jopa hieman pahalta – ei kadonnutta klaanilaista voinut loputtomiin miettiä, mutta silti. Se sentimentaalisuuden purkaus varmasti näkyi hänen kasvoillaan.

Äkkiä Tahun silmiin syttyi loiste. Hänen äänensä oli jylhä.
”Turaga Gnatorius opetti minulle kaiken, mitä minä olen. Hänen Kohtalonsa oli kaatua, jotta me voisimme selvitä. Hän… hän käski kertoa Toa Tawalle, että suoritti tehtävänsä. Ja helvetisti muuta. Kukaan meistä ei olisi hengissä ilman häntä.”

Se pysäytti Tawan. Muistot palasivat sirpaleina. Ilman toa oli tuntunut vanhalta jo silloin. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä, nauranut viettävänsä eläkepäivänsä Klaanissa. Se oli ollut silloin vain puulinna ja pieni kylä. Toia oli ollut kourallinen, jos sitäkään.

Tämä oli aivan liikaa nyt. Tunnetiloja saisi olla enintään kolme kerrallaan, enempi oli liioittelua. Gnatorius oli ollut… mukava mies. Viisas, rauhallinen. Sellainen, jonka poismeno iski entistä lujempaa, koska oli vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi hänelle mitään pahaa.

”Rauha hänelle”, Tawa sanoi hiljaa ja hikkasi kuuluvasti.

”Me emme oikeastaan tiedä että mikä se helvetin tehtävä oli”, Tahu huomautti.

Tawan oli pakko hymähtää. Muistiko hänkään? Niitä tehtäviä oli aika paljon… ei, kyllä se palasi mieleen.
”Muistelen, että lähetin hänet eräälle saarelle etelässä. He pyysivät meiltä apua. Sellaista oli toki paljon – liian monessa paikassa ei ole auttajia. Mikäli hän onnistui siinä, uskon hänen päätyneen teidän saarellenne vasta paluumatkallaan. Mikä… mikä teitä oikeastaan piinasi siellä?”

”No samat saatanan ötökät kuin täällä”, Tahu mutisi, ja kun hän alkoi puhua, sen voima vain nousi ja nousi. ”Vaikka emme me sitä silloin tienneet, mistä ne tulivat. Mutta nyt tiedämme. Ja minä vannon, en lepää ennen kuin olen polttanut niiden helvetin kuningattaren tuhkaksi. Polttanut jokaisen rippeenkin niistä kirotuista olennoista. Kostanut jokaisen menetetyn toverin tuhatkertaisesti. Minun tuleni korventaa aivan saatanan kaiken.”

Tawa katsoi tätä ilme mahdollisimman peruslukemilla. Jos puhe ei olisi tullut niin uskomattoman sydämestä, siitä olisi tullut mieleen kesäteatteri. Klaaniin kyllä mahtuu kaikenlaisia, hän muistutti itseään ja yritti olla hymyilemättä. Ja epäonnistui.

”Että niin perkele”, Tahu vielä sanoi ikään kuin pisteeksi. Matoranit nyökkäilivät hyväksyvästi. Jokunen nosti nyrkin pystyyn.

Tawa nyökkäsi melko neutraalisti.
”No, sitten taidatte olla täällä enemmän kuin kotonanne”, hän hihkaisi. Äänessä oli surua, toivoa. ”Voyager voi järjestää teidät tositoimiin, jos niin tahdotte. Mutta ensin saatte jostakin iltapalaa ja nukkumapaikan. Suonette anteeksi, minun on mentävä… lepäämään. Keskustellaan pidemmin teistä ja Gnatoriuksesta paremmalla ajalla teekupposen kanssa. Tervetuloa vielä kerran.”

”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, Toa Tawa”, Toa Tahu sanoi vielä. Matoranit nyökkäilivät samaa. Tawa ei ollut aivan varma, oliko hänellä oikeasti kiire jonnekin, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut ajatella enää yhtään mitään. Hän suuntasi jokaisen sankarillisen neuroninsa selviytyäkseen portaat ylös. Ja onnistui kävelemään aivan suoraan.

Tawan poistuttua Karun saaren matkaseurueen johtajat nojautuivat toisiaan kohti varoen.

”Toi muija oli ihan helvetin kännissä”, Tahu sanoi äänessään syvää kunnioitusta.

”Vähemmästäkin”, Datuel sanoi rauhallisesti.

Kastanjaportin edusta

Tahtorakin improvisoidusta laskeutumispaikasta oli pian muodostunut logistiikan solmukohta. Suuri määrä rapuja ja muita juhtia oli organisoitu kuljettamaan tarvikkeita suojaan ja kuivaan mahdollisimman nopeasti. Mutta olipa paikalle pystytetty oikein grillikin: yksi torin vakiopaikka, Ranuan Knakkimakkara, oli nähnyt mahdollisuutensa ja siirtänyt koko kojun Kenturion kulmalle. Kunnon makkaran tuoksu leijaili sateessa nälkäisten laivastolaisten, rahtarien ja uteliaiden sivustaseuraajien houkuttelemiseksi. Naapurissa Kenturiokin oltiin avattu, vaikka paikka oli vielä remontissa räjähdyksen jäljiltä. Jondaka ja tämän paikalle hälyttämät työntekijät tarjoilivat juomia suoraan keittiöstä improvisoituun katokseen, joka oli tehty lähinnä pressusta. Jotenkin siinä oli samaa improvisaation henkeä kuin lähtövalmisteluissa melkein tasan 24 tuntia sitten.

Paaco oli paikalla sadeviitassa, ja teki parhaansa ohjatakseen liikennettä. Hänen paperinen kaupunkikarttansa oli muuttunut hyödyttömäksi mössöksi jo tunti sitten, mutta eipä sitä lopulta tarvittu. Hän oli ohjannut ruokalasteja satamavarastoihin. Suurin osa niistä oli tyhjiä vallitsevassa kauppatilanteessa. Jotkut kaupungin kauppiaat ja ravintoloitsijat, jotka olivat tehneet ennakkotilauksia, hakivat tavaraa suoraan paikalta. Ilmeisesti Ussalinselän sillalla oli muodostunut uskomaton liikenneruuhka, jota Paaco lähetti konstaapeli Takalekin setvimään.

Ase- ja ammuslaatikoita oli siirretty toistaiseksi aivan vieressä olevaan Zeruelin tehtaaseen. Tyznyn kenkäpuoti täyttyi cordak-laatikoista. Kantamassa oli Kapher ja monta muuta riuskaa, ja Vartiostostakin oli tullut auttavia käsipareja. He olivat myös pystyttäneet köysiaidan Tahtorakin ympärille ja pitivät huolen, ettei kukaan mennyt hortoilemaan sen alle. Se vielä puuttuisi, että joku saisi päähänsä tuulen irti repimän lankunpätkän.

”Yrittäkää olla kolhimatta niitä!” Bloszar yritti pitää tilannetta järjestyksessä, ja hermoili jokaista laatikkoa. Äksä läimäisi häntä hartialle.
”Ota vähän rennommin hei”, hän nauroi. ”Ei ne kolauksesta posahda.”

”Okei, tässä huoneessa on tarpeeksi, viekää seuraavat minun pajan puolelle”, Bloszar jatkoi. ”Ei tarvitse olla kovin hienosti. Viedään ne Linnan asevarastoon huomenna.”
Hänelle tuli hieman huono omatunto siitä, että Tyznyn soma puoti oli nyt täynnä pommilaatikoita ja kuraisia jalanjälkiä, mutta valitettavasti se oli lähimpiä sisätiloja, mitä oli. Hän pahoittelisi sitä schilulle sitten joskus. Vaikka, öh, kahvikupposen ääressä.

Paaco tuli sisään puotiin ja ravisteli vettä viitastaan. Se oli täysin hyödytöntä, sillä se kastuisi taas ulos mentäessä.
”No niin, ruuma alkaa olla aika tyhjänä. Mites pyssyt? Jumaliste näitä on paljon”, hän puheli.

”Kohta valmista, moderaattori”, Bloszar nyökkäsi jäykästi.

”Vähän vain meni ylitöiksi”, Xxonn naurahti. ”Mites, kelpaisiko työukoille murkina? Sitten kun ne viimeisetkin laatikot on siellä missä pitää…”

”Minulla on vielä saakelisti hommaa linnan puolella”, Paaco sanoi. ”Mutta katsotaan, kyllä me joku ilta löydetään. Meikä lähtee nyt sinne, se on moro.”

”Minä nukun paremmin, kun saan nämä räjähteet ensin järjestykseen”, Bloszar pahoitteli.

Äksä kohautti olkiaan. ”No juu. No onhan tässä menoa. Meikä menee, ainakin Tongu ja Very lupasi olla siellä.”

”Pidä hauskaa”, Bloszar sanoi ja katosi pian jonnekin Seranin pajan takahuoneeseen, joka oli sekin pian täynnä räjähteitä.

Nakkikioski

Äksä lampsi parin korttelin matkan lippakioskille ja moikkasi Keetongua ja Veryamusingia. Kaksi isoa ja yksi pieni mies mahtuivat vain hädin tuskin muovituoleille lipan alle. Kioskinpitäjä lupasi tarjota heille niin monta makkaraa kuin ehtisi paistaa. Olutkin virtasi firman piikkiin. Tawan meininkiä katseltuaan Tongu päätti tyytyä yhteen tölkkiin. Tai korkeintaan kahteen.

”Tämä se on kuulkaas sitä jotain”, sanoi Äksä. Muut nyökkäsivät.

”Että onhan sitä ulkomailla kiva käydä, mutta ei sitä viittisi jäädä asumaan.”

Tongu haukkasi makkaranpätkää. Se oli sellaista kauheaa tuubitavaraa, joka maistui lähinnä hyvin nälkäisenä yöaikaan. Kuumaa rasvaa oudon suolamassan lomassa. Siinä ei ollut edes rusahtelevia sattumia tai kuoren alla vellovia vihreitä pilkkuja, joiden toivoi olevan yrttejä. Kulinaarisesti aivan eri maailmasta kuin Ratkanovin kanssa aamulla nautittu merellinen brunssi.

Hyvää se kyllä oli.

”Bio-Klaanille”, hän nosti tölkkiään.

”Ja välisaartenväliselle yhteistyölle!” julisti Veryamusing. Hänen uusi apinansa oli välittömästi mielistynyt uuteen seuraan, ja käkätti kioskin tiskin reunalla. Killer-makaki järsi makkaraa ja joi kaljaa onnellisen kädellisen näköisenä.

”Siitä puheen ollen”, Äksä mietti. ”Tongu, mites, olit siellä tornissa, mitäs se Tawa sanoi? Että tuleeko sitä välisaartenvälistä yhteistyötä…”

”Reaktio oli ehdottoman tunteellinen. Juurijohtajamme ei jäänyt kylmäksi. Mutta en kuule vielä temppelin kelloja korvissani”, raportoi jätti runollisesti.

”No just. Ihme juttu sekin. Tuntuu jotenkin että siellä ei olla ihan kärryillä tästä tilanteesta missä ollaan. Että haaveillaan jostain saakelin merirosvoimpeeriumista kun meillä on täällä yhdenkin imperiumin kanssa hommaa ihan tarpeeksi…” Äksä kertoi ja tyhjensi jo toista kaljaansa.

”Merirosvoista imperiumin rakentaminen on kuin imperiumin rakentaminen tuulesta”, Veryamusing sanoi väsyneen kryptisesti.

”Tai tästä mössöstä, minkä ne ovat pistäneet suolen sisään”, sanoi Tongu. ”Ei millään pahalla. Just sopiva eines tähän tilanteeseen.”

”Helvetin hyviä makkaroita”, Äksä mutisi ja söi ahnaasti.

”Lisää sinappia”, sanoi Tongu ja otti tuubin Veryamusingilta.

”Surkea kohtalo, kun Gonessa ei ollut Turkasta”, Äksä voivotteli. ”Kuulitteko, että siihen tulee säännöstely, kun sitä tarvitaan niihin Daggerthokin cocktaileihin?”

”Liian hienoja juomia minun makuuni”, sanoi Tongu.

”Ei kun dägään, se räjähtää”, Äksä sanoi. ”Sinolia ja sinappia, ja syntyy melkoinen pamaus.”

”Ai niin. Se Daggerthok. Käytiin sen kotimuseossa yhdellä reissulla.”

”Minä olen pohtinut merirosvomuseon perustamista kaupunkiin”, Veryamusing mietti. Hänen äänensä sammalsi vain hieman. ”Se tuntuisi sopivalta Bio-Klaanin kulttuurihistorian taltioimiselta. Mikä osa Rumisgonen matka sitä olisikaan!”

”Helvetin hyvä idis”, sanoi Äksä. ”Huono on jo käytännössä merirosvouksen ulkoilmamuseo. Hanki vaikka se palaneen hotellin tontti.”

”Voin lahjoittaa Tahtorakin hajonneen alapotkurin pysyvään näyttelyyn”, sanoi Tongu.

”Tiesin aina, että olet kulttuurin mies, Tongu. Meillä on pitkä jälleenrakentaminen myös kaupunkimme kulttuuriaarteiden kanssa”, kapteeni sanoi melankolisesti.

”Joo, ja meillä on jälleenrakentaminen Tahtorakin kanssa – no, te tiedätte. Te olitte siellä. Me olimme siellä. Hävittiin tai voitettiin, niin sitä ne ei meiltä vie!” Tongu puristi kumpaakin olkapäästä rasvaisilla kourillaan ja hamusi uuden kyrsän.

”Ja kyllä me voitettiin!” Äksä julisti, tyhjensi kaljan ja läimäisi Tongua hartiaan. Veryamusing nosti maljaa.
”Millonkas luulet, että se lentää taas?”, Äksä kysyi. ”Tai siis on lentokunnossa. Onko pahakin?”

”No, se pitää ensin lentää ihan pikku matka, Telakalle sateensuojaan, että pojat voi rakentaa ruuman uudestaan sisätiloissa. Hallituissa olosuhteissa, jos sallitte sanaleikin.”

”Varmaan helpompaa korjata kun ei olla ilmassa, haha”, Äksä nauroi ylpeänä. ”Meikä lentokonemekaanikkona oli kyllä jotain.”

”Siihen esilentoon tarvitaan uudet nostopotkurit. Ja ruori irtosi, tiesittekö? Ihan viime metreillä. Siksi me pyörimme kaupungin yläpuolella. En voinut oikaista kurssia ollenkaan. Alus alkoi hajota käsiin. Ainoat hallittavat suunnat olivat ylös ja alas, ja lähinnä alas. Se tunne kun ruori irtoaa, niin se kyllä vaanii jokaista meri- ja ilmakapteenia pahimmissa painajaisissa. Onneksi se sattui vasta täällä.”
Veryamusing nyökkäili sen näköisenä, että tiesi tismalleen, mistä ilmakapteeni puhui. Se oli synkkä muisto.

”Jaa luulin että se oli joku strateeginen liike”, Äksä mietti. ”Ei ihan hyvinhän tuo laskeutui.”

”Joo siis joku voisi luulla, että muurit korjattiin tuohon korkeuteen tarkoituksella”, Tongu nauroi syvästi. ”Toisella puolella keikkuu Avden nukke ja toisella puolella Tahtorak. Kunnon koristelut. Johan tässä mennään kohti Nimeämispäivää.”

”Ainahan se hemmetin sesonki vaan alkaa aiemmin”, Äksä nauroi. ”No, ainakin päästään tällä ensi Nimeämispäivään asti, ja pidemmälle.”

”Ja aika moni pääsi äkkilähdöllä etelän lämpöön, nauttimaan erilaisesta Nimeämispäivästä. Niille!” jätti otti pitkän kulauksen.

”Niille ja niiden seikkailuille!” Äksä nosti myös maljaa.

”Ja heidän menestyksellisille merirosvon urille”, Veryamusing huomautti.

”Uu uu aa aa”, kapteenin kuolematon apina julisti ja tyhjensi kaljatölkin kitaansa.

”Loistavaa! On se vaan hienoa, että maailmassa on yhä semmoisia paikkoja kuin Rumisgone, eikä vaan sellaisia kuin Xia ja Metru Nui ja ne muut… kalseat paikat. Niin kuin ihan rehellisiä kunnon mestoja.” Tongu järsi kolmatta makkaraa.

”Meillä on laivat puuta ja miehet rautaa”, Äksä julisti. ”Pitäkööt rautapaattinsa!”

”Apaattiset rautapaattiset! Ja mitä näitä nyt on. Yarr!” Tongu katseli taivaalle. Ehkä hän aikoi katsoa Klaanin saaren yllä olevaa toa-tähtien kuviota, mutta eihän siitä tietenkään tällä kelillä mitään nähnyt.

”Aika sopivasti ehdittiin tämän syysmyrskyn edeltä kotiin kastumaan”, hän tyytyi toteamaan.

”Näitkö sinä kun Voyageri manasi sen niiden torakoiden päälle?” Äksä kysyi. ”Tai niin ne sanoivat täällä alhaalla, niin eihän meidän paatilta sitä tietty kauheasti nähnyt… Ajatella, se on aina semmoinen hiljainen ja sitten se kiskoo tämmöisen rajuilman.”

”En nähnyt, mutta tunsin kyllä. Mutta sinähän kastuit jo aiemmin. Miten se edes tapahtui? Minä keskityin silloin ohjaamiseen.”

”Iso reikä ruumassa ja töyssyinen kyyti, ei millään pahalla. Yritettiin siellä pitää lastia kasassa… luulin jo että se oli Äksän loppu. Mutta ei vissiin. Että hyvin te veditte, kiitos siitä! Kuule minun pitäisi varmaan tarjota Raptorin jengille kaljat…”

”Niillekin”, sanoi Tongu, kohotti makkaransa ja haukkasi sitä. ”Hyvä ettei sinulla ollut sitä Daiwenin kirjaa silloin mukana. Onkos se jo Tawalla? Vai ehkä nyt ei ole paras hetki sille, siis Tawan ööö tilanteen kannalta.”

Äksän leuka putosi.
”Ei helkkari”, hän mutisi ja alkoi äkkiä kaivaa varustevyönsä taskuja. ”Piru kun oli niin paljon kaikkea, unohdin ihan.”
Hän kaivoi Tohtori Delekin Aivot laukusta pienten työkalujen joukosta. Kirja oli vieläkin märkä. Hän selasi sitä nopeasti ja kömpelösti, mikä lähinnä sai lisää sivuja rypistymään.
”Okei se on ihan kunnossa”, hän naureskeli. ”Iiihan kunnossa. Mitä luulet, pitäisikö vaan viedä se Tawalle saman tien?”

”Hö. Höhö.” Tongu katsoi kirjaa ja tyhjensi toisen kaljansa kurkkuun. Neljäs makkara tulisi varmasti käänteishuikalla takaisin, joten ei kannattanut edes yrittää. ”Joo. Kuule, kyllä näin kovat työukot on vielä yhden audienssin juuriadmilta ansainneet. Mutta varoitan… Hän on harvinaisen ’hyvissä’. Lisäksi…”

Tongu taputteli panssarinsa taskuja. Hän työnsi kätensä levyjensä väliin ja nosti esiin maitotölkin kokoisen kääreen. Hän puhdisti kätensä ja esineen kioskin käsipyyhepapereilla. Kääreen välistä hohti haaleaa valoa.

”Sain tämmöisen. Oletkos koskaan nähnyt moista?”

Äksä otti kiven vastaan ja avasi kääreen. ”Aika surkea jos se on valokivi. Eikä se ole lämminkään. Ei mutta, siinä on näitä symboleita… se on joku ihme taikakivi, eikö?”

”Suuren hengen symboli, kolme hyvettä”, sanoi Tongu. ”Ja vanhalla aakkostolla kolme kirjainta joihin voit luottaa.”

Äksä katsoi sitä hetken ja sitten hänellä sytytti. Niin monen oluen jälkeen kuka hyvänsä kävi hitaalla.
”Jaa meinasitkos ryhtyä tooaksi itse?” hän kysyi innostuneena. ”Tekeekö se sinusta kaksi kertaa pidemmän niin kuin matoraneista?”

”Tai lyhyemmän. En aio kokeilla. Paitsi jos se on jostain syystä Tawan tahto. Lets mentiin! Kiitos käristäjälle!”

Admin-torni

”Oho, vau. Sinähän onnistuit tuossa nopeasti”, Peilitär sanoi sängyltä rapsuttaen tyytyväisenä kehräävän Nöpön vatsaa.

”Turpa kiinni”, Tawa mökötti työpöytänsä äärestä. ”Pitkä päivä, ja yö, ja edellinen päivä, ja…”

”Tawa… oletko sinä syönyt tänään mitään?”

”En ole ehtinyt”, Tawa sanoi kiukkuisesti.

”Amatöörivirhe. Oikeasti, kullanmuru. Sinä et ole nuori tyttö enää. Totta kai siitä nousee päähän. Ja sitä paitsi mikä tässä nyt mättää? Kaikki meni lopulta hyvin, eikö?”

”Paraskin puhuja, täällä lämpimissä sisätiloissa koko illan…”

Peilitär pyöräytti silmiään.
”Minä olen tarjonnut useita kertoja apuani. Voin kirjoittaa kyllä lisää noita jäsenkirjatekstejä, mutta olisin ehkä paremmin perillä siitäkin, jos oikeasti liikkuisin tämän kaupungin kaduilla.”

”Nyt hei. Et- et kirjoita enää yhtään uutta tekstiä! Mikä se kuva Snowienkin sivulla oli?”

”Se oli söpöin valokuva hänestä, jonka löysin. Hän voisi olla useamminkin sen muotoinen!”

”Kuules, tämä on ihan todella huono hetki ratkoa-”

”Mikä on hyvä, Tawa? Mikä on hyvä hetki myöntää, että tarvitset apua?”

Tawa oli hetken hiljaa. Sade piiskasi ikkunaa, kun hän yritti miettiä mitä tahansa tekosyytä, jolla lopettaa keskustelu. Ja onnistui lopulta haluamattaan sillä, että joku todella halusi vielä puhua hänelle. Koputus oli varovainen, mutta äänekäs: ikään kuin tosi iso nyrkki yrittäisi hillitä tosi isoa koputusta.

”Ei nyt”, Tawa sanoi ja kiiruhti oviaukolleen. Ja kohtasi siellä pari iloista veikkoa.

”Öö… Helei?” sanoi Tongu. ”Pahoittelen myöhäistä ajankohtaa, mutta uskon, että haluat nähdä tämän.”

”Morjensta! Tai miten sitä sanotaan, yötä kohta?” Äksä nosti kätensä epämääräiseen vilkutukseen.

”Meillä on nimittäin tuliaisia”, sanoi Tongu. ”Henkilökohtaisella toimituksella. Äksä eka.”

Tawa yritti hyvin huolellisesti pitää oviaukkoa juuri sen verran auki, että se ei herättäisi liikaa kysymyksiä, mutta juuri sen verran kiinni että hänen ei tarvitsi selittää Bio-Klaanin salaisuuksista 1. oudointa 2. tyhmintä 3. vaikeiten piilotettavaa kahdelle iloiselle veikolle tähän aikaan. Hän tunsi hirvittävää itsetietoisuutta siitä, kuinka epäluontevalta se näytti.

”Imartelevaa”, Tawa mutisi vaivaantuneena. ”En minä- en minä tosissani ollut niistä pulloista-”

”Juu elikkästen”, Äksä mutisi ja kaivoi esiin melko pienen, harmaakantisen kirjan, joka näytti sekä vanhalta että kovia kokeneelta. ”Että tässä on tämä Tohtori Dalekin Aivot, mikä piti hankkia. Ja et kuule usko, tämä hankittiin semmoiselta kirjarosvolta. No siis se meni tietty uhkapelaamiseksi, mutta onneksi meikä on Välisaarten kovin korttihai. Juu en siis uhkapelannut Klaanin rahoilla, vaan… niin, siis, voitin apinan korttipelissä. Ja muutakin. Että tässä tämä kirja nyt olisi. Niin joo ja putosin mereen sen kanssa että sori jos se on vähän huonossa kunnossa.”
Äksä ojensi kirjan Tawalle kaksin käsin ja näytti suunnattoman ylpeältä itseensä ja varmaan odotti jonkinlaista mitalia. Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät.

Tawa oli sanalla sanoen häkeltynyt, eikä halunnut millään tavalla myöntää, että oli unohtanut tämän prioriteettilistansa pohjalle. Videokatselmuksesta ja turaga Kezenin vieraasta tunnepurkauksesta oli vajaa viikko, eikä hän rehellisesti uskonut, että Rumisgonen operaatio voisi kantaa näin kummallisella tavalla hedelmää.

”Kiitos”, hän sai lopulta ulos. ”Uskomatonta. Vaehran ja Geevee tulevat olemaan hyvin iloisia. Kiitos, Äksä.”

”Öh, juu, eipä mitiä, eipä mitiä”, hän sanoi eikä osannut ottaa kehuja vastaan kovin luontevasti. ”Kyllähän sitä näitä mysteerihommia ollaan ennenkin ratkottu… Nimbaa ja semmoista, tämä vissiin liittyy kanssa siihen, tai jotain…”

”Nimba on itse asiassa eräänlainen soitin”, sanoi Tongu. ”Näillä oli oma legendaarinen seikkailunsa tuon niteen kanssa. Sillä aikaa minä hoidin Garsonin kanssa eväspuolta kuntoon. Ja siitä tarttui mukaan muutakin.”

Tawa pisti kosteat Aivot kyynärpäänsä ja lanteensa väliin ja otti Tongun tarjoaman kiven vastaan kaksin käsin. Hän tunsi jo käärettä avaamatta, mikä voima sen sisällä odotti. Oli odottanut jo vuosikymmeniä.

”Ratkanov. Häneltä se kaikki ruoka on. Kerätty ympäri Välisaaria ja Steltinmerta. En tiedä muistatko häntä, mutta hän halusi palata vielä joskus tänne ja tahtoi jotenkin auttaa meitä kestämään. Tämän hän lähetti sinulle, että siitä olisi apua sodassa.”

”Oliko hänellä tietoa siitä, kenen… siunaama se on?”

”Ei ollut. Hän oli saanut sen välikäsien kautta. Se voi olla vanhakin. Isä Ruskolta olen ymmärtänyt, että kivi kuin kivi, niin sen pitäisi toimia temppelissä.”

Tawa pyöritteli käärettä kädessään. Se kuiski hänelle kutsuvasti — loputon potentiaali tahtoi tulla käytettäväksi kuin matalapaine joka janosi jyrähtää myrskyksi. Se tuntui tutulta, mutta myös vieraalta. Eihän hän muistanut ikinä koskeneensa omaansa.

Voima sytyttää taivaalle yksi tähti lisää. Voima pitää pimeyttä poissa pienen hetken pidempään. Kuka sen edes ansaitsisi?

”Minun pitää miettiä. Kiitos. Tietäähän ystäväsi, minkä kaltaisesta asiasta hän on luopunut?”

Tongu nyökkäsi. ”Ehdottomasti. Hän on terävä kuin mikä.”

”Sitten hän varmaan tietää, että ei saanut meiltä mitään näin arvokasta vastapalkaksi. En edes tiedä, millä tällaista voisi maksaa takaisin.”

Paitsi eräällä hyvin erityisellä sirulla, ehkä. Vai oliko se enemmän kirous kuin siunaus?

”No, sitä ei voi syödä, joten jos sitä ei voi käyttää, niin se on kivi siinä missä muutkin”, sanoi Tongu. ”Me myös maksoimme hänelle kaksisataatuhatta aitoa ratasta. En ole ikinä edes nähnyt enempää rahaa kerralla.”

Ehkä tämä oli tarpeeksi hyvä voitto Bio-Klaanin pankin täydellisestä romuttamisesta, Tawa jätti sanomatta ääneen. Raha, ruoka, aseet, ”Tohtori Dalekin Aivot” ja yksi uusi toa. Potentiaalinen puoliso. Tulevaisuutta sai eteensä lisää tekemällä kalliita ostoksia kalliilla valuutalla.

”Haluan, että jonain päivänä kiitämme häntä niin suuresti kuin pystymme. Kiitos teille, nämä olivat… hyviä uutisia. Pitäkää hyvä ilta.”

Tongu taputti haukottelevaa Äksää olalle. ”Me tehtiin niin jo, luulisin”, hän hymyili raukeasti. ”Kaljaa ja makkaraa. Verykin lähti jo koisimaan. Minä taidan mennä Telakalle ihan oikeaan omaan sänkyyni.”

”Juu tämä äijä nukkuu seuraavaksi vuorokauden putkeen. Että hyvät yöt neiti adminillekin vaan…” Äksä sammalsi hieman.

”Jepsan. Hyvää yötä, jalat kotimaan kamaralla!” Tongu hymyili ja kaksikko poistui öisen linnan käytäville. Ja jättivät Tawan yksin itsensä kanssa: toisessa kädessä kirja täynnä käsittämätöntä tietoa ja toisessa kivi jolla voisi muuttaa jonkun elämän lopullisesti.

Tawa laski Aivot yöpöydälleen ja ojensi toa-kiven Peilittären käteen sekä lyyhistyi sängylleen. Kuvajainen oli hetken hiljaa ja tuijotti esinettä, mutta ei voinut lopulta hillitä itseään.

”Aiotko tehdä tällä vielä yhden Tawan, jonka et anna auttaa sinua missään?”
”Iho umpeen”, Tawa sanoi ja nukahti heti.

Moderaattorisiipi

Sade piiskasi huoneen ikkunaa. Valvomosta käytävän toiselta puolelta kuului tuolin natinaa ja välillä ryystämistä. Selakhi sulki oven ja käveli ikkunalle. Painostava hiljaisuus laskeutui kahden moderaattorin väliin.

”Bio-Klaanin moderaattori Bladis…” Same sanoi hiljaa. ”Muistan kun kuulin nuo sanat ensimmäisen kerran Tawan suusta.”

Bladis katsoi toveriaan, jonka tuijotti ikkunasta ulos myrskyisälle yötaivaalle. Selakhi seisoi ikkunalla ja Bladis istui pöydän ääressä, edessään puhdistusta odottavat öljyämiskamat. Sekä pyörätuoli että aseet olivat vaatineet melkoista rassausta märän operaation jäljiltä.

”Sekö rämäpää, muistan ajatelleeni”, Same jatkoi.

”Joo, niin”, Bladis nyökytteli. ”Sekö rämäpää liipasinherkkä kloppi, ajattelit, mutta sitten saitkin partneriksesi parhaan moden mannerten välillä. Eikö?”

Same huokaisi. Hän avasi tottunein ottein ikkunan lukon ja raotti lasia aavistuksen verran. Viileä ilma virtasi sisään. Sade ropisi ikkunalautaan.

”Niin…”, Same mutisi. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun puhumme tästä. On oikeastaan aika vaikeaa löytää aihetta, josta emme olisi jo puhuneet. Useaan kertaan.”

”Siinäpä onkin melkoinen työsuhde-etu sinulla, kuulla mietteeni jokaisesta päivänpolttavasta uutisesta ja ikiaikaisesta filosofisesta kysymyksestä”, Bladis heitti ja virnisti varovaisesti. Vitsi ei kuitenkaan tainnut upota. Samesta olikin toisinaan vaikea sanoa.

Same kaivoi askin ja sytkärin rintataskustaan. Savuke syttyi ja löysi nopeasti tiensä selakhin huulille. Hän hengitti savua pari kertaa ennen kuin vastasi. ”Ja nyt se rämäpää päästi tutkinnan kohteen menemään.”

Bladis nielaisi. Tätä hän oli vähän aavistellutkin. ”Niin se päästi”, hän vastasi.

Same keskittyi taas hetken tupakkaansa. ”Ja me olemme puhuneet tästäkin aiemmin. Gekosta… siitä onko hän uskottava petturikandidaatti.”

Se, mitä Gekon suhteen oli tapahtunut Rumisgonessa oli roikkunut koko illan Samen ja Bladiksen yllä. Nyt he olivat kahden, ja tätä akuutimmat asiat oli ratkottu.

Bladis suoristi ryhtiään. ”No… olisiko minun pitänyt ampua se siihen paikkaan? Teloittaa piraattikaupungin takakujalle?”

Same jatkoi tasaisella äänellä Bladiksen kohonneesta äänensävystä huolimatta. ”Meillä oli — on — eri tilannekuva. Pettureista, siitä ketkä ovat uskottavia ehdokkaita, miten asiaa pitäisi hoitaa… mutta olemme puhuneet tästäkin. Useasti.”

Same puhalsi savua pitkään ulos.

”Olemme puhuneet, mutta tilanne otti Rumisgonessa aika yllättävän suunnan”, sanoi Bladis kärsivällisesti.

”Ja minä kunnioitan sinun tilannekuvaasi.” Same kääntyi ikkunalta Bladiksen puoleen. ”Sinä olet paras mode mannerten välillä… tai ainakin luotettavin työparini.”

Ikkunanraosta hiipivä kylmä ilmavirta sai Bladiksen hieromaan käsiään pysyäkseen lämpimänä.

Same jatkoi: ”Meillä on ollut tutkinnan alusta asti erilainen näkemys siitä, miten petturitilannetta pitäisi hoitaa. Kun päämoderaattorin rooli lankesi minulle, olen kuunnellut myös sinun kantaasi. Olen yrittänyt olla jyräämättä sinua isommilla natsoillani. Koska olet luotetuin työparini, ja koska kunnioitan tilannekuvaasi.”

Bladis ei tiennyt miten vastata. ”Voisitko sulkea ikkunan? Minun tulee kylmä.”

Same tumppasi tupakan ja veti ikkunan kiinni. ”Tämä toimii vain, jos sinäkin kunnioitat minun tilannekuvaani.”

”Totta kai… kyllähän minä—”

”Koska minua jauhetaan joka suunnasta, Bladis. Tämä linna on rakennettu ihanteiden varaan, mutta minun työni on vastata sisäisestä turvallisuudesta. Adminit, klaanilaiset, kaupunkilaiset, evakot… kaikilla on oma näkemyksensä siitä, miten sisäiset viholliset pitäisi hoitaa, mutta minä olen se, joka kantaa tästä vastuun.”

”Same…”

”Enkä minä valita tästä kohtalostani. Tässä olen, ja tämä on työni. Pitäkööt minua julmurina, pitäkööt minua typeryksenä. Minä kestän kyllä. Mutta minä tarvitsen työparini. Ja minun työparini on vastavuoroisesti kunnioitettava myös minun tilannekuvaani.”

Bladis rullasi tuolillaan aavistuksen lähemmäksi Samea. ”Hei… en minä halunnut sooloilla. Homma meinasi karata käsistä, enkä minä kyennyt toimimaan siinä tilanteessa millään muullakaan tavalla. Minä olin paikalla… ja siinä tilanteessa vastuun kantaminen oli minun työni. Tein kentällä itsenäisen päätöksen. Mutta en minä halunnut sooloilla.”

”Niin…” Same vastasi. ”Voimme sopia, että kyse oli kenttätilanteesta. Kun päätöksenteon hetki tulee, on pakko tehdä valinta. Ja sinä teit omasi. Voin… kunnioittaa sitä.”

Bladis nyökkäsi. Hän mietti miten vastaisi, mutta siinä meni liian kauan — Same sai korvanappiinsa tiedon jostain selvitystä vaativasta tilanteesta, nyökkäsi Bladikselle ja poistui. Bladis jäi huoneeseen yksin. Hän uskoi kyllä itsensä ja Samen kykyyn selvittää vaikeatkin asiat, mutta jokin siinä, miten Same oli sanonut ”päätöksenteon hetki” kylmäsi hänen selkäpiitään.

Bladis kääntyi kohti ovea ja lähti kohti huonettaan. Likaisten öljyrättien siivoaminen voisi odottaa huomiseen.

Valvomo

Melkein kaikki nukkuivat, tai ainakin siltä Paacosta tuntui. Koko hemmetin linna oli vain sammunut nukkumaan heti kun se oli ollut mahdollista. Jälleen kerran valvomon yksinäinen valvoja varjeli kaikkien muiden unta. Tai ainakin niin Paaco selitti itselleen nuokkuessaan näyttöjensä ääressä. Pöydällä oli tusina tyhjää bohrok-tölkkiä. Naulakossa litimärkä sadeviitta oli tehnyt lattialle lammikon. Ainakin pieni ulkoilu oli tehnyt terää, Paaco mietti ja naputteli läpi kanavia. Tusina näyttöä raportoivat hänelle ties mitä. Kanavilla oli hiljaista. Kaupungillakin oli vähemmän hälinää. Huonoa Satamakatua katsova kamerakaan ei nähnyt mitään kovin ihmeellistä.

Paaco haukotteli syvään. Kyllä hänellä yötuuraajaa oli, mutta tuntui aina siltä, että jos jotain sattuisi, hänen pitäisi olla hereillä. Etenkin sellaisena päivänä, kun oli taisteltu aivan Visulahden yllä. Ties vaikka nazorakit suunnittelivat vastaiskua.

Tai no kun katsoi ulos niin ei kyllä. Sade oli vain yltynyt, ja siellä jyrähteli aina välillä. Pojat olivat tuoneet Rumisgonesta myrskyn, eikä se ottanut laantuakseen, hän naureskeli itsekseen ja vaihtoi soittolistaa hieman energisempään. DJ Peelolla oli kyllä hyvät soundit. Hän jammaili yön pimeydessä hetken. Parilla kanavalla nazorakit hälisivät jotakin, mutta se oli perusjuttuja. Niitä nauhoitettiin joka tapauksessa, ja Paaco oli oppinut erottamaan milloin oli mitään tärkeää. Eivätkä ne käyttäneet radiota kuin pakollisiin asioihin, kun tiesivät, että hän kuunteli…

Hetkinen. Siellä oli jotakin… ja vielä kanavalla, jolta hän ei odottanut saavansa mitään. Hän vaihtoi taajuuden nopeasti siihen, sulki taustamusiikin ja vain kuunteli.

Sairaan outoa, Paaco mietti. Tuo oli muuten semmoinen taajuus, jolle ei eksytty vahingossa. Tai kai se oli aina teoriassa mahdollista — kyllä jengi sekoili menemään ties millä taajuuksilla ja puhui vaikka mitä poliittisia salaisuuksia tai paljasti kiehuvan kuumaa teetä suhdejuoruista. Mutta tuolle pääseminen vaati jo vähän sisäpiirin tietoa. Ja joku kuitenkin puhui sinne? Melko matala ääni. Toisteli jotain, joka oli suttuista, mutta kuitenkin samoja sanoja uudestaan. Paaco tarttui säätönupista ja yritti saada jotain selvää. Myrsky varmasti vaikutti lähetyksiinkin — mutta joku muuten yritti tosi kovaa.

”Pekka — Elda — Ruki — Suva — Elda. Pekka — Elda — Ruki — Suva — Elda.”

Hä. Tuota ne nyt eivät ainakaan tienneet. Ja jos tiesivät, niin kyllä hän halusi vähän onnitella Kenraali 001:tä tai Marsalkka 004:ää tai Pylvästi 69:ä, jos joku niistä nyt soitteli vain kertoakseen löytäneensä tämän taajuuden.

”Kotipesä kuulee”, Paaco sanoi varoen.

”Hieno operaatio, kuulemma. Tännehän asti sitä ei näy, mutta liikuttivat aika paljon rautaa. Lopputuloksesta eivät julkisesti kerro.”

”Juu… niin. Ottivat yhteen vihollisen kanssa ihan Visulahden yllä. Hyvä että… sinäkin olet tilanteen tasalla.”

Paacolla ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa hän puhui.

”Meidän kaltaisemme miehet tapaavat pysyä… taistelukentän pulssilla. Tunnetko saman kuin minä?”

”Käänteentekevä päivä sodassa, sanoisin. Pakottaa eteenpäin”, Paaco jatkoi epämääräisillä vastauksilla.

”Sanoisin, että lähestymme ratkaisun hetkiä. Naamiot putoilevat.”

”Niin. Rautaisia ja vahvoja sanoja. Todella rautaisia. Miten oma naamiosi voi?”
Pieni kysymys, jolla ehkä saisi minkä tahansa vihjeen siitä, kenen helvetin kanssa hän keskusteli.

”Se pukee minua hyvin. Toisinaan uskon siihen itsekin.”

Helvetin hyödytön vastaus, Paaco mietti.
”Näytät varmaan aika hyvältä naamiossasi”, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt. Hei, ihan smooth.

”Senhän sinä haluaisit nähdä.”

”No, valitettavasti olemme radioaaltojen varassa, joten sinun pitää vain kuvailla verbaalisesti.”

”Paaco, jos nyt ollaan ihan tosissaan niin tämä on ihan hauskaa, mutta minulla ei olisi todellakaan aikaa tähän. Radioparini saattaa palata milloin tahansa — vilken sekund som helst nu.”

”No olisit valinnut jonkun yön, milloin yhteys ei ole ihan perseestä, niin kuulisi jotain”, Paaco nauroi. ”Ei oikeasti, sinä? Jätkä on elossa? Ja vissiin ihan kunnossakin. Kun heittää tommoista.”

”Tavalla tai toisella. Ehkä vähän lisäaikaa ostaa se, että tuo säähän on ihan sanoinkuvaamattoman helvetin perseestä. Aivan järkyttävää paskaa. Kenen saatanan säkin idea oli pystyttää leiri alarinteeseen? En malta odottaa, että äijät saavat teltat siirrettyä ja pääsen selvittämään, kuinka märkiä mm. makuupussini ja aamupalani ovat.”

”Hetkinen, oletko sinä maalannut itsesi ruskeaksi ja- älä nyt vaan sano että olet sen leipurin säkin leivissä? Pliis sano, ettet ole oikeasti tehnyt Mäksöjä.”

”En tahallani, usko pois. Ja arvostaisin tosi kovaa, jos et kertoisi kovin monelle minkälaisia rikoksia minun on pitänyt tehdä selviytyäkseni. Ja kokea. Puolella näistä ukoista on laktoosin kanssa haasteita, mutta ne eivät taida itse tietää sitä, ainakin leivosten luonteesta päätellen. Skarrararr.”

”Juu, minutkin on kirottu tiedolla Gesfon Kannibaalin leipomotoiminnasta. Ihan jees kamaa kyllä, neljä kautta viisi.”

”Hyvä tietää, että työtämme arvostetaan. Te ette tiedä, mikä määrää vehnää täällä päin rintamaa liikkuu. Joku voisi luulla että se on näiden ykköshomma. Niin se varmaan onkin.”

”Saatettiin just ostaa Gagun nenän edestä kaikki jauhot Rumisgonesta, että sori siitä.”

Toisessa päässä pidäteltiin hyvin huonosti naurua. Sitten tapahtui jotain — toinen ääni kuului etäisesti läpi. Vastapuoli vastasi zakaziksi, ja sitten palasi puhumaan Paacolle.

”Okei, minulla on vielä vajaat 5 minuuttia. Telttakatastrofi on todellinen. Tästä tulee todella kurja yö.”

”Okei, vähemmän yappausta sitten, mikä on suunnitelma? Miten aiot paeta? Mitä tarvitset meiltä?”

”Suunnitelma on vähän vaiheessa, enkä toivo liian rohkeita siirtoja tähän suuntaan. Saattaa olla mahdollista että voin soittaa uudemman kerran — meillä on täällä hyvin vajaa miehitys juuri nyt — mutta siltä varalta että en ehdikään, yritän saada kiireisimmät ulos.”

Hän henkäisi syvään.

”Kuinka nopeasti saat, öh, neidit linjoille?”

Paaco mietti hetken. Hänellä oli siihen kyllä ydinase käytössään.
”Tuota, minuutissa, jos Tawa ei murhaa minua tästä”, hän vastasi.

”Lupaan muistaa sinua hyvällä. Likainen peli auktorisoitu.”

”Oli ilo tuntea sinut”, Paaco sanoi ja veti käden lippaan. Hän vilahti tuolillaan toiseen reunaan huonetta, avasi suuren sähkötaulun ja kävi sitä läpi. Hmm, adminien huoneiden sprinklerit… siellä. Hän kuitenkin yritti ensin soittaa Tawan huoneen puhelimeen ihan vain nähdäkseen, jos tämä sattuisi olemaan hereillä. Sääli, ettei hälytysäänen voimakkuutta saanut säädettyä siitä päästä. Ellei hän herättäisi kaikkia yleisellä hälytyksellä… tämähän oli eräänlainen ”Sininen Hälytys”, hän naureskeli omalle nokkeluudelleen. Koko linnakkeen vihat turhasta hälytyksestä, vai lähinnä Tawan vihat? Uskomattoman vaikea dilemma – mutta sodassa oli laitettava paljon alttiiksi. Syteen tai saveen, hän nyökkäsi ja painoi sprinklerit päälle ja puhelimet uudelleen soimaan.

---

Todella hankalan päivän ja huonosti nukutun edellisen yön päälle odotti sentään sillä tasolla makoisat unet, että juuriadmin ei ollut vaivautunut sänkyyn edes iltatoimien kautta. Joskus uni otti luokseen antamalla niin perinpohjaisesti selkään, että asennolla tai petivaatteiden tilanteella ei ollut juuri väliä. Sentään joku oli peitellyt hänet ja sujauttanut Nöpön hänen kainaloonsa. Se ei lohduttanut seuraavan kokonaislaatuisen farssin alkaessa.

Puskiko syysmyrsky läpi katosta? Oliko salaman pudottama hävittäjä ampunut viimeisenä tekonaan kostoksi hänen sviittiinsä reiän, jonka läpi julma ja ikuinen marraskuu sukelsi sisään? Oliko hänet jo ryöstetty merirosvolaivaan ja vihitty keskellä hurjaa tsunamia kuten suuren merirosvokuningattaren kuului? Syypää löytyi järjestelmissä, jotka olivat suunniteltu suojelemaan häntä hengiltä palamiselta – laiha lohtu, mutta silti vaihtoehdoista vähiten kamala. Tawa veti aamutakin niskaan, manasi ilmoille erityisen jyrisevät päätänät ja etsi pirinän lähdettä.

Kun Tawa kömpi kohti työpöydällään huutavaa puhelinta, hän kävi jo päässään läpi sitä kirouksien sarjaa, jonka hän manaisi Paacon päälle. Hän nosti luurin, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, hän jäätyi.

”Gee on linjalla”, Paaco sanoi ainoat sanat, joilla hän selvisi jonkinlaiselta Bio-Klaanin työleiriltä Guartsuvuoren jäätiköllä.

”Mitä?”

”Valvomoon. On kiire ja hoppu.”

Hengittäminen unohtui siinä kohtaa. Salaman lailla portaita alas syöksyvä Tawa oli kompastua melkein yhtä märkään ja vähintään yhtä pöyristyneeseen Visokkiin.

Paacon katse anoi armoa, kun admintornin käytävän valokiila osui ovesta suoraan häntä syyttävästi naamaan. Toimistotuolillaan hän rullasi välittömästi sivuun ja ojensi mikrofonin suoraan juuriadminille.

”J-jos tämä on joku källi, en vastaa seurauksista”, Tawa sanoi täysin harkitsemattomasti suoraan mikkiin. Ja jäi vain hengittelemään siihen odottaen vastausta. Visokki lähestyi komentopaneelia varovaisemmin askelin. Hän jakoi Paacon kanssa epäuskoisen katseen. Todellako?

Linjalla oleva henkilö tuntui odottavan todella pitkään. Sitten… ääni, jota he olivat odottaneet jo kuukauden. Mata Nui… kuukauden päivät. Pidempään.

”Vähän sääli tuottaa pettymys”, Gee sanoi. ”Mutta edes Paaco ei keksisi näin hauskaa juttua.”

Se oli liikaa. Helpottunut tunteenpurskahdus pääsi Tawasta ulos, ja ne kaikki raskaiden päivien paineet vain räjähtivät ulos jonain, joka oli puolivälissä naurua ja itkua. Hän jakoi katseen Visokin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen tunteellisia, ja yhtäkkiä oli kuin Guardian ei olisi ikinä lähtenytkään sille kohtalokkaalle tehtävälle, joka oli ajanut heidät tähän vaiheeseen sotaa.

”G-Gee?” Tawa haukkoi henkeään. ”Miten voit? Missä olet? Mistä löydämme sinut?”

”Yksi, ihan paksusti. Ainakin tarpeeksi. Kaksi, skakdien leirissä — mutta en vankina, ei hätää. Kolme, älkää tulko etsimään. Ei, koska se on liian vaarallista, ja koska valeasuni pitää vielä.”

”Skakdien… oletko sinä tosissasi?”

”Joskus täytyy tehdä likaisia asioita selviytyäkseen. En ole joutunut ampumaan vielä omia kohti. Ja olisin ihan roskaa ampujana ilman kiikaria muutenkin, joten ei hätää Troopperin jengille.”

Tawa oli sanomassa Troopperista, mutta… kamalaa kyllä, sekin tuntui sivuasialta. Seuraavaa hän ei voinut estää itseään sanomasta heikolla äänellä:

”Minä luulin, että sinä olet kuollut.”

”Minä luulen, että hetken aikaa taisin luulla minäkin.”

Öinen syysmyrsky piiskasi ulkona molemmilla puolilla puhelua. Sen jyrinä ahmaisi yön alleen.

”Kuulin, että tänään tapahtui jotain Visulahdella. Tiedustelu kertoi suuresta nazorakien lennoston operaatiosta. Ja… minun täytyi saada tietää, seisooko se torni yhä siellä, vai… oliko se kaikki vain typerää unta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.”

”Se on täällä. Se on totta”, Tawa sopersi. ”Tule kotiin.”

Linjalta ei tullut vastausta. Vain hiljainen niiskahdus. Tawa jatkoi:

”Me onnistuimme, Gee. Me pelastimme satoja pois kaupungista Tahtorakilla. Ja saimme tarpeeksi ruokaa selvitäksemme vaikka talven yli. Ja… niin paljon kaikkea muutakin.”

Jälleen kerran kuulosti siltä, että Gee joutui hillitsemään reaktiotaan: riemastunut naurunpurkaus ei päässyt läpi. Oli kuin hän olisi pelännyt kaiken aikaa jonkun kävelevän sisään ja tajuavan, mitä oli meneillään.

”H-helvetti. Onpa ilo olla väärässä välillä.”

”Minulla on ollut ihan järkyttävän pitkä päivä ja tuntuu, että se ei vieläkään lopu”, Tawa sanoi nauravana ja itkuisena. ”Niin moni asia on muuttunut kuukaudessa. Enemmän kuin ehdimme puhua! Päätänä! Helvetti! Merirosvokuningas kosi minua!”

”Sanoitko kyllä?”

”En vielä. En tiedä, miksi edes sanoin tuon sinulle. Anteeksi. Ihan todella tyhmä juttu!”

”Nyt täytyy kyllä sanoa, että jään miettimään tuota. Eli jos tarkoitus on motivoida minut nopeammin kotiin, niin ihan helvetin hyvin tehty.”

Visokki pidätteli vaivoin nauruaan, Tawa itki ja nauroi samaan aikaan. Guardian haki sanojaan hermostuneesti.

”Kuulkaa nyt. Minulla ei ole paljoa aikaa, niin yritän nyt sanoa toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät jutut nopeasti. Kolmanneksi tärkein homma on, että älkää lähtekö etsimään minua. Minulla on ajatus päästä täältä… seuraavaan kohteeseen. En ole varma, joudunko keräämään voimia vielä viikon tai pari, vai onko sellaiseen edes varaa. Mutta en ole tulossa heti kotiin, koska… minun täytyy saada tämä homma päätökseen.”

”Mikä, Gee?” Tawa kivahti. ”Mitä sinä luulet enää edes tekeväsi? Miksi sinä et voi vain sanoa suoraan?”

”Minä aion lopettaa tämän sodan. Tai ainakin sen osan sitä, mihin meillä on valtaa.”

Tawa muuttui kalvakaksi. Tapansa mukaan Gee puhui järjettömän rohkeita ja suuria asioita — jopa tämän pitkän kuukauden jälkeen. Juoksi kohti tulta silloin, kun kaikki haluaisivat, että hän juoksisi vain kotiin. Ja Tawan täytti puhdas kiukku ja ärtymys ja turhautuminen, joka sekoittui helpottuneisuuteen ja liikuttuneisuuteen. Koska mitä muuta hän odotti? Että tämä olisi tullut järkiinsä?

”Miten helvetissä sinä aiot lopettaa tämän sodan?”

”Minä en voi kertoa sitä tässä ajassa, mitä minulla on. Mutta siksi toivonkin… menkää huoneeseeni. Kaivelkaa Kapuran pajalta takavarikoimaani pinoa. Ja tarkistakaa lipaston vasen ylälaatikko. Tawa… usko minua. Minulla on todella hyvä syy jahdata Ämkoota. Eikä se ole vain siksi, koska haluan yhä pelastaa hänet, tai edes kostaa hänelle. Tämä on niin paljon tärkeämpää kuin kumpikaan meistä. Tärkeämpää kuin minäkään edes ymmärrän. Etsikää sieltä jotain, jonka löydätte nimellä ’Ritarintakoja’.”

Tawa vain huokaisi syvään. Jälleen hän ei saanut sitä, mitä halusi. Ja hän todella uskoi Geehen siinä, että tämä uskoi tietävänsä mitä teki… mutta ei, että tämä tulisi selviytymään siitä hengissä. Ja se sattui. Se tuntui siltä, että hän oli vain valtava naiivi idiootti, joka uskoi mahdottomaan, vaikka maailma yritti toistuvasti kertoa hänelle muuta.

”Miten niin toisiksi tärkein asia”, Tawa sanoi kiukkuisena, itkuisena ja pyyhki silmäkulmaansa suurista kyynelpisaroista. ”Mikä on tärkein asia??”

”Sen minä kerron sitten, kun tulen kotiin.”

”Tulethan?”

”Läpi tämän myrskyn.”

Samaisen tuhon ja sateen ja kurimuksen läpi kulkevilla radioaalloilla kuului hetken vain hengitystä ja niiskutusta.

”Jos tulevina viikkoina mahdollisuus, lupaan… lupaan soittaa vielä. Ne luottavat minuun. Mutta Sixten tulee aivan pian takaisin, ja minun täytyy teeskennellä, että tämä on joku ärsyttävä hiillostuspuhelu nazorakeilta.”

Tawa hymyili surumielisesti. ”Niin ärsyttävä, että aloit itkeä puhelimessa?”

Gee oli hetken vain hiljaa.

”Ehkä… ehkä minulla on vain nuha.”

”Niin. Ehkä sinulla vain on. Visokki… lähettää terveisiä. Pysy hengissä.”

”Minä lupaan.”

Luuri kolahti kiinni jättäen heidät vain hiljaa myrsky-yöhön. Tawa laskeutui täysin poissa tolaltaan valvomon lattialle. Ja Visokki kömpi hänen syliinsä vastaanottamaan tiukan halauksen.