Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2013

Klaanon Rope

Valot menneisyydestä

4 kommenttia

Mustan Käden komentokeskus
Onu-Metru

Metallin ja kiven sekamelska lensi välähdyksen saattelemana teräksiselle lattialle. Umbra puski kyynärpäätaktiikalla loputkin oven jäänteet maahan. He saapuivat neljänteen kerrokseen. Se näytti entistäkin huonokuntoisemmalta kuin ylemmät kerrokset. Lähetti ei ollut osannut kertoa juurikaan kaikesta tästä tuhosta. Ilmeisesti vain ydinräjähdys yksinkertaisesti tekee paljon vahinkoa. Ja aika. Aika tuhoaa vielä pahemmin.

Toat alkoivat olla jo tottuneita pimeässä navigointiin. Matoroa tietysti auttoi tämän teleskooppisilmänsä toiminnot (joihin ei tosin sisältynyt pimeänäköä). Umbra pyrki käyttämään valoaan niin vähän kuin mahdollista.

”Tämä näyttää aika huteralta”, Umbra totesi tutkiessaan ympäristöä. Yksi käytävä oli romahtanut syväksi kuiluksi. Seiniä oli teräsmurskana ja tukipilareita kaadunneina. Paikoitellen katto oli ylhäällä vain muutamalla vääntyneellä teräspalkilla.

”Mennään me tuota kautta. Se on parempi”, Lähetti opasti ja näytti tietä. ”Tämä oli kauan sitten tekniikkaosasto. Aseita, paljon aseita täällä tehtiin.”

”Minua ei erityisesti huojenna ajatus siitä, että mikä tahansa Käden superohjus voi räjähtää koska vain naamalleni”, Matoro totesi katsellen varoen erilaisia näyttöjä ja teknisiä laitteita, joita seinät olivat täynnä.

”Aseet ovat rikki, olleet jo aikoja”, Lähetti kertoi. ”Toimiva tavara siirretty alas.”

”Niiden ei tarvitse olla toimivia räjähtääkseen”, Umbra kommentoi. Hän katseli askeliaan tarkemmin.

Toat ohittivat oppaansa kanssa hissikuilun ja aukinaisen teräsholvin, jonka suuri, Käden tunnuksin kuvioitu ovi oli kaadunnut. Hiljaisuus, jota rikkoivat vain askeleet, alkoi olla painostavaa.

”Uu”, Matoro aloitti. ”Se, joka hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa. Näitkö sitä kunnolla?”

Umbra havahtui. ”En tiedä mikä se oli. Sitkeä ja kykenevä muodonmuutoksiin. Se oli silloin muuttuneena Kapuraksi, kun se tainnutti sinut.”

”Minulla on huono tunne siitä.”

”Joo. Selvästi joku muukin on täällä samalla asialla kuin me.”

”Shh”, Lähetti sihahti yhtäkkiä. Toat hiljenivät. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Korkeuksista kuului metallin kirskuntaa.

”Kiirettä pidetään. Sortumavaara”, hän jatkoi. He kävelivät rivakasti läpi jälleen yhden suuren hallin. Jostain etäältä kuului valtava jyrähdys. Jossain saman tukikohtakompleksin lukemattomien terässeinien takana oli jälleen kerran yksi huone romahtanut.

”Onko tämä… normaalia, vai epäiletkö jotakin muuta?” Umbra kääntyi juoksuaskelia liikkuvan Lähetin puoleen.

”En tiedä”, Lähetti vastasi suoraan. ”Huoneita lukemattomia, ja ajan hammas niitä kaikkia raatelee. Missään ei ole turvassa.”

”Sitten meidän kannattaa pitää kiirettä”, Matoro vastasi. Hän tunsi jonkin olevan vinossa. Tunne saattoi liittyä hänen naamioonsa – tyhjässä ja pimeässä hän tunsi aina sen saavuttamattoman voiman näyttävän pienen osansa itsestään. Hänestä tuntui siltä, että jossakin lähistöllä oli jotakin muuta. Jotakin, joka kykeni myös havaitsemaan hänet samalla tavalla.

”Tänne”, Lähetti ohjasti ja kääntyi sivukäytävään. Mutta kun he kääntyivät käytävään, he havaitsivat sen olevan mennyttä. Käytävän ja portaiden tilalla oli vain aukko. Alempi kerros oli kymmenen metrin pystysuoran pudotuksen takana.

”Ei yhtään hyvä tämä”, opas jatkoi ja näytti pohtivan eri reittejä. Matoro kyykistyi aukon juurelle ja sormeili harppuunaansa.

”Ei tässä ongelmaa, pääsemme alas”, Matoro sanoi itsevarmana ja ampui terän käytävän kattoon. Se kilahti ja jäi tukevasti kiinni teräskattoon prototeräshakoineen. Sitten Toa pudottautui vaijerinsa varassa. Hän laskeutui ketterästi romun sekaan alempaan kerrokseen. Sillä sekunnilla, kun hän koski lattiaan, se romahti. Vuosien edestä tukirkaenteiden kestämää jännitettä purkautui. Väliseinät vääntyilivät – käytävänpätkä ylhäällä kallistui niin, että Umbran oli pakko ottaa tukea käytävän seinistä ja estää Lähettiä putoamasta.

”Mitä siellä tapahtui?” valon toa huusi, kun tilanne näytti hieman vakautuneen.

”Kuten sanottua, sortumavaara!” Matoro hihkaisi roikkuen edelleen harppuunallaan tyhjän päällä. Sen sanottuaan jokin kerrosta alempana räjähti voimalla sortuman seurauksena. Valonväläys sokaisi kolmikon pimeään tottuneet silmät hetkeksi. Alemman kerroksen seinät lensivät paineen vaikutuksesta sivuille – teräs huusi, tasoja putoili. Umbra nappasi oppaan kainaloonsa ja hyppäsi eteenpäin, tyhjyyteen. Käytävä romahti heidän takanaan. Valon toa tavoitteli harppuunanvaijeria, mutta ei saanut otetta. Vaijeri oli pudonnut mustaan pimeyteen samalla, kun kattopalkit olivat alkaneet romahdella.

Matoro sai ehjällä kädellään juuri kiinni rosoisesta viidennen kerroksen lattiasta. Hän vilkaisi ylöspäin – katto putoili suurina palkkeina. Toa mietti puoli sekuntia Umbran ja oppaan kohtaloa, ja ponnisti sitten ilmaan. Hän ampui harppuunallaan yläilmoihin – hän ei ollut varma montako laukausta hänellä oli jäljellä, mutta sen ehtisi tarkistaa myöhemmin – ja heitti itsensä toiselle puolelle huonetta, aivan kuilun yli. Teräspalkit ja yksi harppuunanterä katosivat kuudennen kerroksen syvyyksiin. Matoron lämpökamera havaitsi Umbran ja Lähetin roikkumassa pienessä tasanteessa ylhäällä. Hän hyppäsi jälleen kuiluun ja lähti kelaamaan itseään ylöspäin.

Jossain räjähti jälleen. Koko oikeanpuoleinen seinä syöksyi kappaleina joka suuntaan. Matoro ei ehtinyt reagoida, ennen kuin teräspalkki iskeytyi hänen kylkeensä ja lennätti hänet pimeyteen.

Kuoleman mustat silmät tuijottivat Umbraa. Hän ampui refleksinomaisesti tykillään, ja vahkihaarniska lensi kappaleina maahan. Kypärä tuijotti yksinäisenä maasta. Se oli hyvin samankaltainen kuin Killjoylla oleva, hän muisteli.

Hän ei kuitenkaan välittänyt asiasta juuri nyt. Hän ei kyennyt nousemaan. Hänen vasen jalkansa oli teräspalkkien alla ja tuntui tunnottomalta. Hänen haarniskansa oli saanut aivan liikaa osumaa, eikä varmasti enää toiminut.

Toa yritti nousta istumaan. Valtava kipu tuntui hänen selässään. Hän kokeili selkäänsä kädellään, ja tunsi vuotavansa. Kaikkialla oli pimeää. Joka suunnassa oli vain teräspalkkeja vahkihaarniskoita, kiveä ja pölyä. Jossain kohosi seiniä ja niiden jäänteitä, mutta hän ei nähnyt niitä. Kipu tunsi sumentavan hänen ajattelukykyään.

Valon toa kokeili varovasti liikuttaa jalkaansa palkin alla. Hän ei saanut sitä irti. Hän mietti hetken ja keskitti elementtivoimiensa rippeitä sormenpäihinsä, jotka muuttuivat hetkessä kuolettaviksi laserleikkureiksi. Keltaiset säteet pilkkoivat teräspalkkia. Sen keskikohta putosi pahasti hänen polvensa päälle, mutta toa sai sen vedettyä pois. Hän yritti nousta varovasti seisomaan. Jalka oli edelleen tunnoton, eikä hän kyennyt juuri liikuttamaan sitä.

Ylhäältä kuului pamahdus. Jossain sortui taas osa rakennusta. Olivatko räjähdykset olleet vain huonoa tuuria, hän mietti. Hän ei uskonut sitä.

Nyt valon toan pitäisi kuitenkin löytää toverinsa. Umbra huhuili ääneen Matoron ja Lähetin nimiä. Ei vastausta.

Hän lähti vaivalloisesti liikkeelle yrittäen samalla pidellä haavaansa selässä. Toa löysi pienen oven, jossa luki ”komentokeskus”. Se avautui helposti. Hän asteli sisään hämärään käytävään. Seinillä oli himmeitä, vaaleanpunaisia valoja. Lyhyen käytävän päässä oli pyöreä, pienehkö huone, jonka kaikki ikkunat olivat pirstaleina. Sieltä aukesi näkymä valtavaan saliin, jossa olevaa esinteistöä Umbra ei kyennyt erottamaan. Se näytti jonkinlaiselta suurelta varastolta, kuten oikeastaan koko tukikohta.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=oLvf23S5u6o]

Huoneessa oli pöytä ja pieni näyttöpääte. Niiden ympärillä oli tyhjiä säiliöitä, joiden Umbra muisti olevan Kraatojen säilytystä ja tutkimusta varten. Tietokone oli pölyyntynyt, mutta Umbra näki sen reunassa pienen sinisen valon.

Hän mietti voisiko laite toimia. Toa pyyhkäisi pölyjä näppäimistöltä, ja laite avautui hitaasti. Sen sininen valo näkyi kauas. Mistä tämä saa sähkönsä, hän mietti. Toa lähti jäljittämään johtoja – mutta pysähtyi melkein heti. Hän otti näytön takaa esiin kotelon, joka oli varustettu vain Käden tunnuksella ja tekstillä ”Koe 5 Koe 1”. Umbra syötti levyn koneeseen.

Umbra istuutui kiinnostuneena. Hän ontui edelleen, mutta haava ei enää vuotanut. Tällä hetkellä adrealiini ja jännitys kuitenkin korvasivat kivun ja epätietoisuuden. Toa painoi kolmiota, joka sai levyn pyörimään.

Hän näki rakeista, ajan kuluttamaa kuvaa hygieenisesta leikkausosastosta.

Valot välkkyivät. Mittarit heilahtivat ja koneet pitivät omaa raksuttavaa ääntään. Syntyi sokaiseva välähdys. Valkoista suojainta ja tohtorintakkia pitävä kirurgivahki, jonka takinpielessä luki nimikyltti ”Professori”, katseli hänen eteensä tuotua valkoista lakanaa. Sen alla oli toa, todennäköisesti urhea soturi jonka Kohtalo oli kuolla liian aikaisin. Umbra pyyhki pölyä näytöstä hätäisesti.

”Tässä meillä on kaatunut toa, Svarle nimeltään.”, Professori kertoi kameran suuntaan rahisevalla äänellä.

”Hän menehtyi omiensa iskussa. Minä aion pitää henkilökohtaisesti huolen, että hän palaa.”

Umbra yritti liittää tapausta tietoihinsa Sodasta. Hän muisti Svarlen tapauksen jotenkuten. Huhuttiin, että magnetismin toa Halawe oli vaihtanut puolta saadessaan suuren summan muttereita metsästäjiltä. Kyseinen toa oli järjestänyt Professorin edessä olleen toan kuoleman.

Vahki nosti pihtimäisellä kädellään kuolleen toan päällä olevaa kangasta. Informaation lumisade pyyhki näyttöä sekunnin. Kuva jumitti. Kangas lähti kevyesti pois ja paljasti ruumiin, joka oli lähes ehjä. Rautakappale oli lävistänyt toan kylmän sydänvalon.

Kirurgi tutki huolellisesti Svarlen ruumista. Toalla oli vielä kasvoillaan tämän punainen Akaku. Umbra muisti tavan, jonka mukaan kuolleen naamio pitäisi luovuttaa viranomaisille hautaamista varten ja todisteena toan kuolemasta. Toan harteikas punainen panssari peitti tarkasti toan pehmytkudoksia. Toan ruumissa ei näkynyt suurempia jälkiä väkivaltaisesta kuolemasta, lähinnä arpikudosta siellä täällä. Ranne, jossa oli kiinni rhotukalaukaisin, oli hiukan venähtänyt. Toan oikea, miekkakäsi, oli murtunut.

Seinällä rakeisena näkyvässä röntgenkuvassa näkyi, miten pienen pienet rautakappaleet olivat tunkeutuneet luuhun asti ja sinetöineet reittinsä perässään. Halawe ei ollut selvästikään halunnut kohdata tulen toaa miekkamittelössä ja täysissä voimissa.

Toan ruumis oli kylmä, mutta se loi psykologisen lämmön punaisella värillään tähän kliiniseen tilaan. Kirurgi skannasi silmiensä mekaanisilla verkkokalvoilla toan sisäisiä vaurioita. Keuhkoissa oli metallipölyä, sydän oli pysähtynyt metalliterän lävistäessä sydänvalon ja ruumiin orgaaniset osat olivat alkaneet jo hajota. Tietoja virtasi nopeina seinän teleruuduille, mutta kuva oli liian epäselvää, jotta niistä saisi mitään irti. Liitos metallisten ja orgaanisten ruumiinosien välillä oli alkanut heikentyä toan elinvoiman huvetessa.

”Hmm… Katsotaanpa mitä voin tehdä…” Kirurgi mutisi itsekseen. Hän liikkui sulavasti toan ympärillä ja nappasi tämän Akakun pois. Osa ruudusta katosi pikselimössöksi. Korroosio oli syövyttänyt Akakusta pois maalia ja sen alta oli paljastunut hopeista taustaväriä. Vahki laittoi naamion kirurgipöydälle, jakoavaimen ja äänimeisselin viereen. Levy pätki. Kuului Professorin esittelyä. Ääniteknologialla hän voisi avata toan panssareita rikkomatta niitä. Kuvaa ei näkynyt.

”On ensiarvoisen tärkeää saada aivot talteen ehjinä”, sama metaliääni selitti pimeällä ruudulla, nyt ihmeen selkeänä. ”Johtaja määräsi niin tehtävän.”

Kuva palasi räpsähtäen. Se väreili jatkuvasti.

Vahki nosti hieman toan harmaata, naamiotonta päätä. Kuva hyppäsi lähikuvaan kallosta. Silmäaukoista näkyi suoraan aivoihin. Ennen niin värikkäistä aivoista, jotka heijastelivat elinvoimaa ulospäin, näkyi vain läpinäkyvä, kuollut kuva.

”Kaikki tietoisuus oli kadonnut toan aivoista. Tietoisuus pitäisi saada jotenkin uudelleenkäynnistettyä, mutta se onnistuu vain, jos pääsen kontaktiin orgaanisten aivojen kanssssa”, Professorin ääni kertoi.

Vahki vaihtoi kätensä pihdin mekaaniseen rautasirkkeliin, jolla toan raskas rautakallo saataisiin aukaistua.

Vahki piteli vasemmalla kädellään kalloa ja keskittyi sen avaamiseen. Hän leikkasi suoraa viivaa toan kalloa pitkin ja irroitti otsalohkon kallosta. Kipinöitä lenteli kun robotti irrotti paloja kallosta.

”Aivot”, rautainen ääni sanoi interfenssin läpi. ”Todellinen aarre.”

Vahki väänteli kallon yläpuoliskoa pois toan päästä ja sai kuin saikin sen irti. Rakeinen näyttö välähti. Otsalohko pompahti ilmaan kuin korkki pullon suusta. Kirurgi laittoi puolikkaan pöydälle naamion viereen. Vahki vaihtoi siniset desinfioidut teräshanskat metallisten sormiensa päälle. Sen jälkeen hän otti esiin modifioidun kraatasäiliön – samanlaisen mitä huoneen hyllyt olivat täynnä. Rahinaksi murtuneen äänen seasta toat erottivat vain sanat ”elämän eliksiiri” ja ”käden kehittelemä”.

He näkivät vahkin vaihtavan jälleen kättään toisenlaiseksi. Se tarttui aivoihin. Kuva pysähtyi kokonaan.

Umbra yritti saada videota jatkumaan siinä onnistumatta. Lopulta hän myönsi tappionsa ja alkoi tutkia huoneen hyllyjä. Vaaleanpunainen valo ylähyllyiltä painosti. Se tuntui kuin tuijottavalta.

Hän kurkotti ylös hyllyille, jotka olivat täynnä kraatakanistereita. Hän sai otteen yhdestä ylähyllyn valoa hehkuvasta kanisterista. Toa kuitenkin horjahti, ja kanisteri putosi lattialle kolahtaen. Umbra tarttui raskaaseen kanisteriin ja katsoi sen sisälle. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun näki mikä valoa säteili.

Aivot.

Klaanon Rope

Tiellä ken vaeltaa

7 kommenttia

Loivaa vuoristopolkua kulki alaspäin riutunut olento. Sen pitkän, tiedemiehen työtakin helmat olivat repeytyneet ja riekaleiset. Takin rinnuksissa oli useita tummanvihreitä verijäämiä. Ennen niin korea ja puhtaan violetti huivi toimitti nyt sidetarpeen virkaa hyönteismäisen olennon vasemmassa reidessä. Vaikka useat hänen haavansa olivat jo arpeutuneet ja lakanneet vuotamasta, valkoisen torakan liikkeet olivat vielä silti hitaat ja kömpelöt.

Nazorakin pitkävarpaiset jalkaterät kolahtelivat kiviin ja välillä liukastelivat jyrkemmässä maastossa. Jäätutkija oli onnistunut löytämään itselleen oksantyngän tuekseen muuten noin karulta kasvillisuusalueelta. 273:n siniset verkkosilmät olivat sumeat ja väsyneet. Hän oli laskeutunut jo muutaman päivän vuoren alimpia rinteitä alas vuoren luoteisilta rinteiltä kohti lounaaseen, kohti merta. Hän oli uupunut myös senkin takia, että oli joutunut ylittämään hankalakulkuisia solia ja kivikkoja ja vielä puolikuntoisena, sekä kaiken lisäksi oli joutunut olemaan liikkeessä myös öisin Tiedustelupalvelun etsijöiden ja helikoptereiden pelossa.

273 ei tiennyt tarkkaa olinpaikkaansa, vaikka hän olikin ollut mukana kartoittamassa vuorta ja sen lähimaastoa. Hän oli yrittänyt päätellä sijaintiaan öisin tähdistä, mutta jos tarkkoja ollaan, ei hän ollut kovin etevä tähtien avulla suunnistaja. Valkoinen tiedemies oli aina pitänyt omista kartoistaan, koska niitä oli helppo käyttää ja ne olivat luotettavia.

Väsymyksestä huolimatta 273 yritti koko ajan olla varuillaan. Hän oli alkanut tulemaan vainoharhaiseksi. Hän pelkäsi jatkuvasti, että nazorakien tiedusteluhelikopteri lentäisi horisontista ja löytäisi hänet. Hän ei voinut olla aivan varma, että jatkaisiko 007 etsintöjä vai toteaisiko Arkkiagentti tiedemiehen kuolleeksi sitten, kun hänen ruumistaan ei löydy.
Jäätutkijaa huoletti myös se, miten epäonnistunut kapinayritys tulisi vaikuttamaan vuoritukikohdassa olevien työläisten tulevaisuuteen. Kun kapinaryhmä oli paennut 273:n laboratorioon, niin he olivat ajaneet samalla kaikki vuoritukikohdan nazorakit vaaraan.

273 huokaisi syvään. Eniten hän pelkäsi kuitenkin parhaan ystävänsä puolesta. Tosin 2095 oli monesti tehnyt pikkurikoksia Pesässä ja onnistunut piilottelemaan vartijoilta, joten hän kyllä osaisi tarvittaessa pitämään huolen itsestään.

Ainoa asia, josta Jäätutkija oli sataprosenttisen varma, oli se, että hänellä oli skararararin nälkä.

Valkoinen tiedemies piteli tyhjänä kipristelevää vatsaansa. Hän oli aluksi arvellut sen olevan kipua vatsaan ja rintaan tulleista halkeamista, mutta oli nyt tajunnut, ettei hän ollut syönyt moneen päivään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta 2905:n taskumatin ja aukaisi sen korkin. Hän kohotti sen ilmaan suunsa ylle, mutta sieltä tipahti pieni pisara nestettä. Juomakin oli loppu. 273 hengitti raskaasti kylmää vuoristoilmaa keuhkoihinsa. Häntä heikotti ja hän päätti istua läheiselle, keskisuurelle kivelle.

Voih, mistä saisi ruokaa…? Nazorak mietti.
Nazorak etsi katseellaan maastosta jotakin, joka kelpaisi syötäväksi. Lähimaasto koostui vain kivikosta ja paljaassa maassa oli siellä täällä sammalia ja kuollutta ruohoa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia pensaita ja pieniä puita. Jäätutkijan huomasi kivenmurikoiden lomassa hyppelehtivän kofo-tiaisen etsimässä pensaiden pudottamia siemeniä ravinnoksi itselleen. 273:n katse pysyi tiukasti siinä. Lintu ei näyttänyt pitävän raihnaista kulkijaa mahdollisena saalistajana, vaan jatkoi ruokansa etsimistä.
Nazoraklainen viritti aistinsa äärimmilleen. Hän paransi kätensä otetta tukenaan pitämästä kepakosta. Pieni lintu oli vain parin askeleen päässä.
Vielä hieman lähemmäs…
Tiainen katseli varautuneesti hyönteisrahia. Se kuitenkin uskaltautui tulemaan parin hypähdyksen verran lähemmäksi. 273 kumartui hieman eteenpäin, alkoi nojaamaan oksanpätkäänsä, jännitti loukkaantuneita jalkojaan…
Vielä hieman…
Biomekaaninen lintu tuijotti valkoista tiedemiestä suoraan silmiin. Sitten Jäätutkija syöksyi eteenpäin. Hän kohotti oikean kätensä ottaakseen linnun kiinni, mutta hänen tukenaan ollut oksa ei kestänyt tiedemiehen painoa ja se katkesi. Syöksy jäi odotettua lyhyemmäksi ja lintu ehti pyrähtää pakoon.
273 tömähti mukulakivien päälle kivuliaasti. Hänen vatsaansa sattui silmittömästi. Nälkiintynyt maanpakolainen päästi hiljaisen, ulvahdusta muistuttavan äännähdyksen.

Valkoinen nazorak yritti nousta vapiseville käsilleen, mutta lysähti takaisin maahan. Nyt hän tiesi, ettei ainakaan saisi napattua mitään eläintä saaliikseen tuossa kunnossa. Mutta lähimaasto oli niin karu, ettei siellä ollut marjoja tai muita kasveja syötäväksi. Jäätutkija onnistui vääntäytyä ylös ja istui takaisin kivelleen.

Aamuyö oli jo kääntymässä aamuksi, mutta mereltä päin vuoristoon nouseva sumu himmensi auringon osittain. Kuitenkin sumun läpi katsottuna saattoi nähdä kaksoisaurinkojen kirkkaat ääriviivat ja kultaiseksi värjääntyneen horisontin.

273 istui kivellään ja huohotti. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

Mutta hänen ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli rasahduksen. Hän ei ollut huomannut ajatuksiltaan, että lähellä, hänestä vasemmalle olleelle neulaspensaalle oli kiivennyt arkistomyyrä. Se oli ilmeisesti löytänyt yön kylmyyden palelluttaman hyönteisen tai hämähäkin. 273 huomasi, että kaikki puhtaassa luonnossa kävivät omaa eloonjäämiskamppailuaan.
Jäätutkija seurasi pientä rahia, joka mutusti vielä pienempää rahia. Nazorak arveli, että niillä molemmilla oli ollut nälkä. 273 nosti oikean kätensä vatsalleen. Sitä kurni.
Hän piti katseensa edelleen myyrässä. Hän työnsi vasemman kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin zamorpistoolinsa. 273 katseli sitä hetken arvioiden.
Siinä on vain muutama zamor… En tiedä, voinko tuhlata niitä. Jos joudun taisteluun, minulla on sitä enemmän mahdollisuuksia mitä enemmän minulla on varusteita käytettävissä, mutta…
Hänen katseensa painuin. Hän piteli tuskaisesti alemmilla käsillään vatsaansa.
… jos en saa ruokaa, minä näännyn.

Jäätutkija katsoi ensin asettaan, sitten pensaikossa edelleen istuskelevaa rahia. Hänen katseensa muuttui lopulta päättäväiseksi. Hän ojensi kätensä ja tähtäsi arkistomyyrää. Se oli saanut saaliinsa jo syötyä, ja nuuhki oksaa, jonka päällä istui – pien se lähtisi pois.
273 yritti tähdätä sitä. Mutta jokin oli pielessä: ase tuntui painavammalta kuin ennen ja hänen kätensä tärisi. Nazorak yritti vakauttaa kätensä, mutta se ei onnistunut. Arkistomyyrä oli kääntynyt oksalla valmiiksi hyppäämään pois. 273 yritti hengittää hitaasti ja rauhoittua. Nyt tai ei koskaan… hän toisti itselleen.
Mutta arkistomyyrä ehti hypätä pois. Se kipitti pensaikon toiselle puolelle ja katosi kivenlohkareiden sekaan. Jäätutkijan tilaisuus oli mennyt.

273 katsoi hetken aikaa tärisevien käsiensä lävitse valunutta tilaisuutta murtuneena. Hän ei voinut uskoa, että pieni rahi oli vain hypännyt hänen osumakantaman ulkopuolelle.
Tiedemies työnsi aseensa takaisin takkinsa sisään. Hän nojasi hitaasti taaksepäin ja lopulta kaatui selälleen maahan. Hänen valkoiset, kitiiniset kätensä laskeutuivat sinisten silmien päälle. Hänen vatsaansa koski. Hän hengitty syvään ja yritti rauhoittaa itseään, yritti olla joutumatta epätoivoon. Mutta se ei ollut helppoa. Epäonnistuminen seurasi toista. Riutunut nazorakin raunio olisi vain halunnut luovuttaa.
Mutta hän ei voinut. Hänen oli jatkettava eteenpäin, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin. Kun yksi reitti on suljettu, on vain etsittävä uusi. 273 piteli alimmaisia käsiään vatsansa päällä. Nyt ei ole aika murehtia itsesäälissä, hän ajatteli.

Nouseminen takaisin ylös oli hidasta ja vaivalloista. Tiedemies yritti vielä väsyneesti miettiä mahdollisia ravinnon lähteitä. Hän tutki tarkemmin ympäristöä katseellaan. Kiviä, hieman pienempää kiveä, polku, pensas, lisää kiveä.
273 pysähtyi ja katsoi uudelleen pensasta, jonka vähäisillä oksilla arkistomyyrä oli kiipeillyt. Sen lehdet olivat vahapintaisia neulasia ja kaarna näytti paksulta ja syiseltä. Marjoista tai hedelmistä ei ollut tietoakaan. Jäätutkijan mieleen nousi idea, mutta hän ei pitänyt siitä. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

Rampa tiedemies kompuroi kasvin viereen ja oli vähällä ettei hän itse kaatunut sen päälle. 273 hoippui ja istahti aivan neulaskasvin juureen tutkiakseen sitä lähempää. Hän tarttui kippuraiseen oksaan ja käänteli sitä kädessään kasvoillaan ilme, että tulisi katumaan seuraavaa tekoaan. Hän venytti oksaa niin pitkälle kuin se antoi myöten ja kumartui hieman eteenpäin. Hänen liikkeensä tuntui osittain jäävän kesken, kun hän alkoi empiä. Mutta hän päätti niellä ylpeytensä – ja vähän muutakin.
273 avasi haluttomasti suunsa ammolleen, työnsi oksan pään kitaansa ja sulki sen. Hän veti oksan pois hampaittensa välistä, jolloin hänen suuhunsa jäi tukko kitkeriä neulasia. Jäätutkijan ilme näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sylkeä purukalustonsa sisällön maahan. Hän pakotti itsensä nielemään pistelevät neulaset, mutta alkoi yskimään saman tien, kun osa niistä tuntui jääneen kiinni nieluun.
Yskimisen ohessa hänen suustaan pääsi myös lastillinen zankrzoran kielisiä kirosanoja.

Loputkin kuivat neulaset nieltyään nazorak löi itseään pari kertaa rintaan ja sylkäisi karvaan makuista sylkeä maahan. Se ei ollut ehkä kaikkein maittavin ateria, mutta ei muutakaan ollut. Nyt 273 ymmärsi, mitä ”luonnon antimet” tarkoitti. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsensä ja rupesi leikkaamaan pensaan oksaa poikki saadakseen paremman otteen ruoastaan. Hän nyppi vahapintaisia neulasia puusta ja järsi torakan hampaillaan sen kuorta. Hän irvisteli puun ja neulasten makua, mutta nieli kaiken kuitenkin alas. Eipä hänellä ollut muutakaan syömistä. Ennen kuin hän oli syönyt riittävästi, siis siihen asti ennen kuin antaisi ylen, hän parahti:
”Karzahni…”

Klaanon Rope

Kartografiaa ja kylienvälistä kumppanuutta

5 kommenttia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=zu9NxONdsSY&w=560&h=315]

Nui-Koro, tori

Kirpeä syysilma tuoksui omenoilta ja hallalta ja tuuli heitteli lehtiä kaupunkilaisten kasvoille. Alapuolella ilmalaivan suuri sukkulanmuotoinen varjo liikkui hitaasti kuluneen mukulakivetyksen yllä.

Tori oli tupaten täynnä, eikä tilanpuutetta auttanut se, että Nui-Koron poliisivoimat olivat raivanneet keltaisella aidalla siitä puolet. Onneksi suoraan alaspäin laskeutuva alus ei tarvinnut kiitorataa. Matalalta paistava aurinko kultasi kauniisti aluksen kylkien panssarilevyihin maalatut Siivekkäät Ussalit ja sai messinkiputket loistamaan kuin tulisuihkut. Harva torilla seisovista kansalaisista oli koskaan nähnyt moisen kokoista alusta, vaikka Klaanin Laivasto olikin käynyt paljon kauppaa Nui-Koron kanssa. Eikä alus ollut edes Klaanin suurin. Mutta monet paikalla olevista olivatkin tulleet pohjoisen syrjäseuduilta, koroyhteisöistä, joissa Bio-Klaanin oli vain kaukainen nimi ja tarinoiden alkulähde.

Aluksen lipuessa hiljalleen alaspäin nostopotkurien ilmavirta nosti loputkin aukiolle pudonneet lehdet ilmaan suurina pyörteinä. Kaupunki sijaitsi havumetsäalueella, mutta keskustaan oli istutettu ajat sitten vaahteroita ja lehmuksia. Väen katseet laskeutuivat aluksen mukana. Lentävän kolossin raoista tuprasi höyryä ja kahdeksan suurta tukijalkaa työntyi esiin. Ääni, joka syntyi niiden kosketuksesta katukivetykseen, oli yllättävän vaimea. Myös väki pysyi vaiti. Monet lukivat ilma-aluksen kyljestä matoran-kirjaimin kirjoitetun nimen TORANGA. Nimen alla oli tunnistamattomia merkkejä.

Kuului muutama nyrjähdys, pihinää, uusi höyrypilvi. Aluksen kyljestä aukesi luukku rampiksi. Ruumasta kipitti -joskaan kipitys ei ehkä sopinut tämän kokoluokan asioiden liikkumista kuvaaksi sanaksi- neljä suurehkoa mekaanista taskurapua. Ensimmäisen ohjaamon tuulilasi oli auki ja ohjaussauvoja käsitteli keltainen, päättömän näköinen hahmo. Ohjaamon takana pyöreällä lavalla näkyimusta-violetti Mirua kasvoillaan pitävä Toa ja osa puista päälakea. Kolmea seuraavaa Ussalia ohjasi Matoranit. Keltainen jätti nousi esiin ensimmäisen ohjaamosta. Musta Toa lavalla avasi lipun, jossa oli Bio-Klaanin Ussal valkoisella taustalla.

”En ymmättä mitä nuo tyypit näkevät Ussaleissa”, paikallinen Po-Matoran kuiskasi toverilleen, ”Hahnah-ravut ovat paljon kovempia.”

Kaksikko kuitenkin vaikeni äkisti, kun heidät ohitti Nui-Koron asioita organisoiva valtuutettu. Ga-Matoranin tummat silmänaluset kielivät siitä työtaakasta, joka hänen harteilleen näinä päivinä lankesi. Kiireestä huolimatta hän käveli arvokkaan muodollisesti vastaanottamaan klaanilaisia, eikä rapuasioista keskusteleva kaksikko tahtonut pilata tilaisuutta.

Valtuutetun perässä käveli Nui-Koron poliisivoimien johtaja ylikomisario Harkel ja tämän henkilökohtainen sihteeri Suflery.

”Tervetuloa kaupunkiimme!” valtuutettu avasi keskustelun.

”Öhh, terve vaan, pohjoiset veljekset ja siskot! Tässä me nyt sitten olemme! Keetongu, Bio-Klaanin laivaston pääinsinööri ja komentaja palveluksennanne.”

”Minä olen Toa Iniko”, mustavioletti Toa sanoi ja hyppäsi höyryravun reunan yli. Keltaruskea lyhyt hahmo tuli hieman kömpelömmin perässä ja katseli hieman ympärilleen puisen heimonaamion silmänrei’istä ennen kuin esitteli itsensä Toa Samoliksi. Kymmenkunta Laivaston Matorania tuli esiin ja asettautui kykloopin taakse.

Nui-Koron väki pällisteli saapunutta joukkoa ihmeissään. Kaupunkiin oli virrannut kaikenkirjavaa väkeä jo pidemmän aikaa, mutta klaanilaisten visiitti oli aina täysin omanlaisensa kokemus. Ja tällä kertaa he tulivat valtavalla ilmalaivalla keskelle toria.
”Tuletteko suoraan katedraaliimme?” valtuutettu kysyi saapujilta.

”Kuulostaa suunnitelmalta”, Tongu sanoi ja kipusi alas ohjaamosta. ”Pojat, pitäkää alus kunnossa ja lippu korkealla sillä aikaa”, hän lisäsi vielä Laivaston Matoraneille ja seurasi Toien kanssa valtuutettua ja poliisimiestä.

Joukko Bio-Klaanin Matoraneja istuskeli kahvilan terassilla toriaukion laidalla. He olivat saaneet ilmaiset kahvit ja pullat, sillä paikan omistaja pakkasi tärkeimpiä tavaroitaan. Laivastolaiset olivat tarjonneet apuaan, mutta heidät oli istutettu pöytään sillä periaatteella, että he auttoivat muutenkin jo kiitettävän paljon. Nui-Koron ulkomaalaiset eivät ilmeisesti olleet niin töykeää väkeä kun usein puhuttiin.

Moni laivastolaisista oli tietenkin käynyt kaupungissa ennenkin, silloin, kun Laivasto oli hoitanut rahtiliikennettä. Mutta silloin väkeä oli ollut hommissa vähemmän, ja kahvilassa istuvasta viidestä työmiehestä vain kaksi, Onu-Matoranit Mahba ja Horpat, olivat olleet silloin Telakan palkkalistoilla. Kaupunki oli yleensä viihtyisä, ja Mahba harmitti, että sota oli tuonut heidän tänne juuri, kun ihmiset olivat hylkäämässä kotiaan.

Pesti oli tullut Laivastolle yllättäen ja äkkiä, niin kuin sotatapahtumilla tapana oli. Eräänä iltapäivänä Klaanin porteista oli astellut väsynyt sarvekas rahi selässään väsynyt sarvekas Matoran. Rommitee oli virvoittanut matkalaisen, ja tämä oli vaatinut päästä Klaanin johtajien puheille. Poromies oli puhunut hassulla aksentilla ja sanoi tulevansa Nui-Korosta, vaikka olikin itse paljon pohjoisempaa. Hänen uutisensa olivat synkkiä: Torakat levittäytyivät pohjoisesta tuhoten pieniä kyläyhteisöjä ahtaalle. Useimmat olivat kerääntyneet Nui-Koroon, mutta kylä oli altis hyökkäyksille, ja siellä oli aivan liian paljon Matoraneja puolustuskykyyn nähden. Lähes kaikki saaren muut asukkaat hakivat turvapaikkaa Klaanista.

Tawa ja Visokki olivat neuvotelleet muun päällystön kanssa aikansa, mutta moni osasi arvata, etteivät he voineet kovettaa sydämiään ja jättää apua pyytänyttä kansaa pulaan. Päätös oli raskas, mutta synti melko nopeasti. Pian Telakan höyrypuhelin oli pirissyt kuin viimeistä päivää ja Tongu sekä Tehmut oli kutsuttu päällystön puheille. Mahba ei tiennyt keskustelujen tarkkaa kulkua, ja Tongukaan ei tuntunut olevan varma, miten he Nui-Koroon saapumisen jälkeen etenesivät, mutta mukana oli moneen eri maastoon ja tilanteeseen soveltuvaa kamaa.

Vanha Nui-Korolainen istuuntui laivastolaisten pöytään ja sytytti piippunsa. Ko-Matoranilla oli pienet hammasharjaviikset – kummat tupsut tuntuivat olevan yleisiä täkäläisillä – koristamassa tummanharmaata jaloa Mahikia.

”Ah, etelän miehet! Mitä uutta Klaanista?” virkeä vanhus aloitti keskustelun kursailematta.

”Sotaa ja sotaa, niinkuin teilläkin”, Ta-Matoran Garson vastasi, ”Ennen pohjoisessa näkyi vain Ämkoo-vuori, mutta nyt saamme odottaa sieltä marssivia armeijoita ja pommikoneita.”

”Ämkoo-vuori? Tuotako tarkoitatte?” Nui-Korolainen kysyi ja viittoili saaren suurimman luonnonmaamerkin suuntaan, ”Kummallinen nimi vuorelle. Meistä se on Avermai-Nui, nimettynä vuoren ensimmäisen valloittajan mukaan.”

”Mjaa, me olemme kutsuneet sitä Ämkooksi yhden johtajamme kunniaksi”, Garson vastasi.

”Mutta eihän siinä ole järkeä!” Mahba sanoi ja paukautti kahvikuppinsa pöytään. ”Mieshän on täysi mätäsäkki! Verenpetturi! Imbesilli!”

”Hitto vie, eikö kukaan ole koskaan tajunnut tätä enemmin? Se Mukaun peräventtilii ei ansaitse edes kuonakasaa kunniakseen.”

”Pojat, meille on tehtävä”, Po-Matoran Brytta sanoi ja kaivoi laukustaan saaren kartan esille, ”Nimittäin vuori nimettävänä.”

”Jaa, miten olisi Mt. Visukki?” Garson ehdotti.

”Garson hei, haluat varmaan lähteä tältä tehtävältä työllistettynä miehenä”, Brytta huomautti.

”Hyvä pointti. Miten olisi Guartsuvuori? Pojat puhuvat aina, miten kova äijä se mies on.”

”Ja pomo kuulemma heitti hänellä sitä idioottia, joka lähetti ne leijuvat robotit tappamaan meidän väkeämme.”

”Ha! Loistavaa! Lisäksi G-mies on kuulemma lähdössä näyttämään sille Ämkoon räkäpäälle mistä Pokawi pissii! Hän vie vuoren kunnian nopeammin kun ehtii Muakaa sanoa.”

”Se on siis päätetty! Kippis Guartsuvuorelle!” Brytta sanoi, nosti kahvikuppinsa ja veti kynällä Mt. Ämkoon tekstin yli.

Klaanon Rope

Varjoja aikomuksista

4 kommenttia

Onu-Metru
Arkisto

Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.

Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.

Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.

Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.

Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.

Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.

Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.

Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.

”Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.

”Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”

”Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.

”Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”

”Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”

”Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.

”Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”

”Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.

”Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. ”Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”

”Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.

”Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.

”Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.

”Mistähän ne huhut syntyvät?”

”Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.

”Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.

”Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”

Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.

Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.

Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.

Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.

”Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.

”Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.

”Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”

Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.

Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.

Klaanon Rope

Sillä välin melkein maan pinnalla

3 kommenttia

Arkistot

Deleva ravisteli Nurukania hereille. Maan toa oli raivoissaan menettänyt tajuntansa hallitsemattomille maavoimille. Vanha toa ei ollut tottunut elementaaliryöppyyn, joten se oli saanut hänet menettämään tajuntansa.

“Mitä karzahnia sinä teit?” plasman toa huusi päin maan toan naamaria. Toan puoliavoimet silmät alkoivat avautua. “Matoro ja Umbra putosivat alas!” Punavalkoinen toa ravisteli taas vanhusta.

“Menetin malttini. Tiedän ettei minun olisi pitänyt. Se olento piti vain tuhota”, Nurukan vastasi. “En, en tiennyt että tämä menisi tähän, että Matoro ja Umbra putoaisivat tuonne pohjattomaan kuiluun”. Kyynel tipahti Nurukanin silmäkulmasta kun hän puhui. Vanha toa nieleskeli. Hän, kaikista näistä nuorista sotureista oli tehnyt virheen. Miksi juuri hän?

Arkistojen tällä sektorilla alettiin tehdä kuulutusta järjestyshäiriöistä. Rorzakheja, Kraahuja ja Kranuoita alettiin kutsua paikalle radiotaajuuksilla. Nurukan ja Deleva päättivät liueta paikalta ja koettaa löytää klaanilaiset, ettei heitä vangittaisi syyllisinä tähän hävitykseen, sillä tuo outo Muodonmuuttaja oli kadonnut kuin Kranua hiekkamereen.

“Minne meidän pitäisi mennä? Emme halua joutua vahkien kynsiin, valekapura on edelleen vapaana, emme tiedä missä oikeakaan edes on ja olemme eksyksissä täällä maan alla”, Deleva puuskutti ja sadatteli kun kaksikko marssi käytäviä edes taas. Punaiset valot välkkyivät siellä täällä valokiviverkossa. Ne olivat merkkinä järjestelmän epäkunnosta.

Nurukan laittoi silmät kiinni ja otti yhteyden maavoimiinsa. Näin hän voisi aistia maan liikkeet, rakennukset, kaiken. Vuosien harjoittelu elementaalivoimain käyttöön oli harjaannuttanut hänen tuntoaistiaan ja hän osasi käyttää maata silminään.

“Menemme tätä kautta”, Nurukan sanoi, osoittaen oikeaan suuntaan risteyksessä. Deleva ei sanonut mitään, oli ihan hiljaa. Olisi varmaan parempi etsiä Kapura ja sitten yhdessä etsiä Matoro ja Umbra. Tai ilmoittaa viranomaisille romahtaneesta kuilusta.
Pääkirjasto

Matkattuaan tunteja sekalaisia käytäviä kuljeskellen, toat löysivät tiensä Arkistojen pääkirjastolle, jättiläismäiseen, satojen metrien kirjahyllyihin, jotka toimivat seininä ja sokkeloina. Täältä löytyisi lähes kaikki universumin koskaan kirjoitettu kirjallisuus, kivitaulut, pergamentit, kaislakääröt kuin interaktiiviset tablettikirjat. Kaikki ne. Osa kirjoista oli kuitenkin viety eräänlaisiin näyttelyihin, jotka toimivat turistinähtävyyksinä ja turistitulot toivat rahaa kirjakokoelman laajentamiseen (ja pääarkistomestarin pankkitilille).

Yhtäkkiä Toat huomasivat Kapuran ilmestyneen jostain. Tulen toa näytti lievästi hämmästyneeltä. “Mihin te Matoron ja Umbran unohditte?”

“Oletko se sinä tälläkertaa?” Deleva tiuskaisi. Hän ei luottanut Kapuraan tempun jälkeen.

“… Viitaten mihin?” Kapura kysyi hämmästyneenä.

“Sitä vain että yritit tappaa meidät tuossa vähän aikaa sitten. Muutuit tosin lonkerohirviöksi ja pakenit jonnekin ja nyt näyttäydyt viattomana”, Deleva jatkoi jo melkein suuttuneena. Lämpötila toain lähellä oli alkanut muuttua ja ilma väreillä.

“Lonkerohirviöksi muuttuminen olisi kyllä aika päheä voima. Mutta. Mihin väitätte Matoron ja Umbran kadonneen?” Kapura tiedusteli. Toan äänestä saattoi havaita outoja vivahteita.

“Matoro ja Umbra putosivat syvään rotkoon kun tämä yksi pöljä ei osannut hillitä voimiaan!” Deleva huusi. Nurukan tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja oli ihmeellisen hiljaa. Vanha maan toa oli ollut syventyneenä ajatuksiinsa ja syytti itseään tapahtuneesta. Nuorilla toilla olisi ollut kohtalo täytettävänään ja nyt he olivat poissa.

Ajatuksiin syventyminen kuitenkin kostautui. Nurukan näki etäisesti Kapuran raajojen heilahtelevan jossain kaukana. Isku päässä. Hän tajusi putoavansa. Deleva onnistui äänistä päätellen taistelemaan vastaan, mutta vain toan tuskanhuuto edelsi hiljaisuutta. Nurukan ei enää pudonnut, vaan tunsi makaavansa maassa jossain epätodellisessa universumissa.

Pimeys.

Pimeys

Toien aistit aloittivat toimimisensa hiljalleen. Pimeys ei täysin haihtunut, mutta se saattoi tosin vain johtua tilan valonpuutteesta. Nurukanin silmät havaitsivat lattialla likaisia moppeja ja sankoja. Huone oli ilmeisesti jonkinlainen siivouskomero. Toan silmät skannasivat huonetta vaistonvaraisesti etsien hyökkääjää. Kapura (oikea tai muodonmuuttaja) istui pahvilaatikon päällä huoneen toisella puolella. Deleva liikahti.

”Tervetuloa”, Kapuran ääni kuului, ”OIKEUDENKÄYNTIIN.”

”Mitä pelleilyä tämä on?” Deleva mutisi kiukustuneena. Kolkkaaminen ja hämärään siivouskomeroon raahaaminen ei ilmeisesti ollut tehnyt mitään toan kiukulle.

”Hiljaisuus, pyydän”, Kapura sanoi äänessään etäinen hulluuden vivahde. Se on oikeasti menettänyt järkensä, Nurukan ajatteli.

”Umbran ja Matoron murhaajat”, Kapura aloitti ja katsoi toia paheksuvasti. ”Pelinne on pelattu. Huomasin välittömästi, että yrititte lavastaa minut syylliseksi muodonmuuttajahöpinöillänne. Se oli liian läpinäkyvää.”

”Me emme heitä murhanneet!” Deleva huusi. Nurukan aikoi sanoa jotain plasman toalle, mutta päättikin olla hiljaa. Kapura naurahti ja nousi seisomaan.

”Täytyy sanoa, että suunnitelmanne olisi voinut toimia”, Kapura myönsi astellen ympäri sotkuista siivouskomeroa. ”Valitettavasti jätitte henkiin väärän henkilön. Joku Matoro olisi naiiviudessaan voinut olla helppo tapettava tässä vaiheessa. Mutta eloon jäikin juuri se, joka tajusi koko suunnitelman.”

Kapura kääntyi toiin päin ja hymyili.

”Ja on valmis käyttämään oikeutta.”

”Tuossa ei ole mitään järkeä”, Deleva valitti ärtyneenä. Nurukan päätti pysyä hiljaa. Ympäri huonetta astelemaan Kapura näytti oikeasti menettäneen järkensä. Tilanteella oli potentiaali kääyntyä todella huonoon suuntaan.

”Oikeastaan minä voisin tappaa teidät heti”, Kapura sanoi. Nurukan jännitti kehoaan valmiina iskuun. ”Mutta päätän turvautua Metru Nuin oikeusprosessiin. Vai mitä, Matoro?” Tulen toa katsoi viereensä kuin odottaen jonkun näkymättömän hyväksyntää. Ja ilmeisesti saikin sen.

”Matoro ei ole täällä enää”, Nurukan sanoi. Kapuran mielenterveys alkoi näyttämään entistä huonommalta. Mutta tilanne oli kaksi vastaan yksi. Hän katsoi Delevaa ja yritti viestittää tälle antavansa merkin pian. Plasman toa nyökkäsi takaisin mahdollisimman huomaamattomasti.

”Hänen henkensä jäi valitettavasti maan päälle todistamaan teitä vastaan”, Kapura selitti. ”Joka on toinen virhe suunnitelmassanne. Tosin en minäkään olisi välttämättä ottanut huomioon haamuja.”

Kapura nosti esille Painovoimateränsä. Aseen kylmä metalli välkehti siivouskomeron oven raosta tulevassa valossa. Hän osoitti sillä toia.

”Pysykää siinä.”

Ja Kapura syöksyi ulos. Nurukan huomasi köysien puutteen kehonsa ympärillä ja nousi ottamaan Kapuran kiinni, mutta ovi päästi kolahtavan äänen lukkiutuessaan. Kapuran epäselvät sanat kuuluivat komeron oven toiselta puolelta hetken.

”Onko se lukossa”, Deleva kysyi. Ilmeisesti oli. Nurukan hakkasi hetken ovenkahvaa. Avuliaita kirjastonhoitajamatoraneja ei kuulunut.

”Tässä menee hetki. Hän pääsee karkuun”, Nurukan ilmoitti. Olettiko Kapura, ettei kaksi vahvaa toaa pääsisi heikon oven läpi? Fyysinen työ onnistui viemään ajatukset pois Matorosta ja Umbrasta.

Epäilyttävää, Nurukan ajatteli. Toivottavasti ei ole tekeillä mitään vakavaa.

Klaanon Rope

Omia rakennelmia

3 kommenttia

Telakka
Konehalli 7

Ta-matoralainen Garson käveli Telakan konepajan kalinan, kolinan ja klonksunnan keskellä väistellen öljylammikkoja ja välillä eri koneista ja laitteista tuprahtelevia höyrypilviä. Punaista jaloa Rurua kantava pikkumies kantoi kädessään lehtiötä ja etsi paikan johtoa. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä johtajalla oli yksi silmä vähemmän kuin Laivaston muilla työntekijöillä. Lisäksi johtaja painoi noin kahdentoista alaisensa verran. Luultavasti myös kahdentoista alasimen verran.

Keetongu kiristi putkipihdeillä pitkää ja putkimaista nivellettyä vartta. Varsi, jonka päässä oli suuret pihdit, kuului huollossa olevalle Nöpö-luokan höyrytoimisella Ussal-kävelijälle, joita ennen sotaa oli käytetty Klaanin jokapäiväisissä töissä tavarakuljetuksista metsän raivaamiseen. Ajat olivat kuitenkin käyneet koviksi, ja pieni logistinen maakuljetustuki tuskin olisi pahitteeksi. Kävelijöitä oli jäljellä viisi; kuudes oli tuhoutunut skakdien zamor-keskitykseen kahakasta, josta tuntui olevan vuosia.

Tongu oli Telakan Matoranien kanssa korjannut jo neljän kävelijän peruskunnon. Öljyämiset, putkien puhdistukset ja muttereiden kiristämiset olivat perushommia, joihin nopeasti kyllästyvälle henkilölle Telakka ei ollut oikea työpaikka. Tongu kuitenkin piti tälläisestä puuhastelusta, sillä kun kävi läpi vanhempia koneita, keksi yleensä roppakaupalla uusia ideoita. Nytkin kykloopin päässä pyöri idea, ja muutaman pultin strategisella irrottamisella rautaravun suuri saksi irtosi varren päästä. Tongu asetti sen läheiselle pöydälle ja istui kokoonsa nähden matalalle penkille. Pihtien muuttaminen terävimmiksi ja kauhamaisemmiksi voisi auttaa tunneleiden raivaamisessa. Tongu ei ollut juuri liikkunut maan alla, ja tunneleissa rämpimisestä tuli pakostakin mieleen epäonnistunut seikkailu Nazorak-pesässä. Mutta Inikon puheet Ma-Wetista olivat olleet järkeviä, ja torakoiden saartorenkaan kiristyessä hamppuköyden tavoin Klaanin ympärillä kaikkien väylien käyttö olisi järkevää.

Jätti kaivoi pakistaan pienen jakoavaimen ja pyöritteli sillä pihdin leuat auki. Timpurinkynä piirsi makulatuuripaperille kaavion pneumatiikasta, joka liikutteli koneistoa sisältä. Tongu mittaisi silmämääräisesti kiinnikkeiden etäisyydet ja luonnosteli samaan kuvaan vielä uuden kauhan muodon, jotta joku metallipuolen työstäjistä voisi valaa tai takoa sellaisen.

”Kröhöm, pomo”, kuului ääni alempaa. Tongun punaisen silmän katse siirtyi pöydän viereen tulleeseen Garsoniin, joka laski lehtiönsä pöydälle.

”Terve vaan Garson”, Tongu sanoi kumealla äänellään.

”Tehmut käski kertoa sinulle tilanteesta Hydraulisen Vapauden luona,” Garson aloitti, ”Pojat ovat saanet paikattua rungon reiät ja melkein kaikki hajonneet roottorit. Uskoisimme, että saamme lennettyä sen takaisin Telakalle viikon loppuun mennessä.” Hydraulinen Vapaus oli Laivaston toiseksi suurin ilma-alus, jonka Nazorakien Koi oli pudottanut Klaanin tiluksille viisi viikkoa sitten käydyssä ilmataistelussa, joka oli ollut tähän astista raskain.

”Loistavaa!” Tongu sanoi ja taputti matorania olalle, ”Poikani ovat tehneet hyvää työtä. Kohta Kolme Suurta ovat taas valmiudessa potkimaan torakkain kitiinisiä persuuksia. Kertokaa kun olette valmiina, niin teemme siirron mahdolliseksi. Hoovee vie aika paljon tilaa.”

Kyklooppi pyöritteli vielä höyryravun kauhaa mielessään. Ainakin hän teki jotain, joka hyödytti Klaanin kanssa, vaikkei murskannutkaan viholliskalloja rintamalla.

Klaanon Rope

Bianca

6 kommenttia

Vihreä avaruus

/ ”Kiven teho… yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”

/ ”Kenraalin elintoiminnot pois linjoilta. Siirrytään vartiotilaan. Käynnistetään tallennearkisto. Aloitetaan tutkimustyö #174.”

/ ”Käynnistetään tallenne NO-3-11.”

/ ”Sijainti tunnistettu: Odina.”

/ Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen.
—
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon.
—
Liinoihin kääriytynyt hahmo ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan viittamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
—
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa.
—
”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt tätä.”

/ ”Suljetaan tallenne NO-3-11.”

/ ”Merkitään kohde #6, paikannetaan kohteen liikkeitä.”

/ ”Kohde paikannettu.”

/ ”Käynnistetään tallenne FE-7-12”

/ ”Sijainti tunnistettu: Le-Metru, Metru Nui.”

/ Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti edes kunnolla laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle.
—
Olento keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.
—
Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes näytöllä näkyi piste. Piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkitsi pieni punainen lippu.

/ ”Suljetaan tallenne FE-7-12.”

/ ”Kohteen #6 seuraava kohde paikannettu.”

/ ”Avataan tallenne JU-25-12.”

/ ”Sijainti tunnistettu: Metru Nuin itärannikko.”

/ Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Onu Metruunnnnnnnnnnn-/

/ ”Tallenne keskeytetty. Voimakkaita Vahki-lämpöjälkiä havaittu tallenne JU-25-12 sisällössä. Skannataan aluetta.”

/ ”Lämpöjäljet paikannettu. Laajennetaan tallenteen JU-25-12 sisältöä.”

/ ”Sijainti tunnistettu: Onu-Metru.”

/ ”Päivä on tullut. Nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
—
”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason yksi viholliseksi.”
—
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen. Sirohko nainen ei tuntunut välittävän takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa.
—
Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru. Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta. Renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna.
—
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna nainen matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-12.”

/ ”Laajennetaan verkon laajuutta kattamaan alue. Valvontatila laukaistu. Onu Metrun laajuinen valvontaverkko täydessä toimintavalmiudessa.”

/ ”Varoitus! Tunnistamatonta liikettä havaittu Kohteen #6 ja suoja-alue ”1:n läheisyydessä.”

/ ”Tutkimustyö #174 suljetaan. Siirrytään reaaliaikaiseen valvontatilaan.

Kuilu, Onu-Metru

Valon toan himmeä hohde valaisi kiellekettä, jolla Matoro ja Umbra olivat. Umbra oli menettänyt paljon elementaalienergiaansa Arkistojen valojen hallitsemisessa ja seikkailu mielessä oli kuluttanut hänen voimiaan. Matoro oli ollut säästeliäämpi elementaalivoimiensa kanssa, mutta jään toa tiesi ettei hänelläkään voimia riittäisi kovin moneen suureen taisteluun. Umbran kanohilta näki hopeisen läiskän, joka oli merkki siitä että elementaalienergia oli vähissä.

”Tämä kuilu on paljon vanhempaa perua kuin Arkiston osat, joissa olimme”, Matoro totesi katselleen ylös teleskooppisilmä suristen. ”Lienee niitä Whenuan mainitsemia mystisiä luonnokuiluja. Seinämien materiaali on jotain ihan muuta kuin tavallista kiveä.”

”Hienoa että jaksat tutkia asioita tällaisella hetkellä…” Umbra mutisi suhteellisen äänekkäästi. Toa ei ollut erityisen hilpeä. Hopeinen rutto oli melkein koitunut hänen turmiokseen ja elementaalivoimien menetys oli tehnyt kolauksen hänen itsetuntoonsa. Mitä valon toa oli ilman elementaalivoimiaan? Varjon toako?

”No olen huomannut, että tällaisista tilanteista pääsee parhaiten pois tekemällä jotain”, Matoro vastasi nasevasti. ”Mikä on olosi nyt?”

”Olen elossa, mutten kauhean hilpeä. Se on päässyt liikkumaan ajatuksissani, mielessäni. Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista taivuttaa varjoja, jos valon elementaalienergiat ovat kadonneet”, Umbra vastasi ja katsoi allaan olevaa tyhjyyttä. Jos hän keskittyisi, voisiko hän hallita tätä pimeyden kaivoa? Olla osa kaikkeuden varjoja yhtä helposti kuin valojakin. Ehkä molempia? Ajatus voimasta ja uusista kyvyistä oli yllättävän houkutteleva monet seikkailut kokeennelle toalle.

”Sinuna en antaisi sille kovin paljoa valtaa”, Matoro vastasi. Hän skannasi samalla herkeämättömästi seinämiä.

”Tunnen ympäröivät varjot. Ne kutsuvat minua. Kertovat minulle muinaisia tarinoitaan. Voima tuntuu… suurelta. Meidän pitää mennä todella pimeään käytävään, jos haluamme ulos täältä”, valon toa kertoi, hänen oikean silmänsä säkenöivän vihertävää, myrkyllistä valoa. Pieni kulmahammas käväisi toan rurulla, mutta se oli nopeasti poissa, eikä seiniä tihrustanut Matoro huomannut mitään.

”Vastaa niille, että pitävät turpansa kiinni. Pidä vain mielesi selkeänä”, jään toa vastasi. Hän laukaisi yhden toimivista harppuunoistaan seinämään ja pudottautui sen varassa hieman alemmas. Hän alkoi kelaamaan alaspäin tasanteelta tarkkaillen jatkuvasti seinämää.

”Mitä näet siellä?” Umbra huikkasi alas ystävälleen. Umbra näki varjojen läpi asioita. Hän ei ollut aivan selvä mitä ne olivat. Outoja, mekaanisia hahmoja. Vain varjoja. Ei muuta. Ei värejä, puhetta, ei mitään. Vain historian varjoja. Ja hän leikki väärillä voimilla, se ei ollut tervettä. ”Jos löydät jostain elementaalienergian naamion, ilmoita minulle”, Umbra naurahti kun jään toa teki arvokasta työtä tutkimalla seinämää. Toa oli tutkinut seinän kaiverruksia, joista muodostui tekstiä, koodia.

Matoro hymähti. ”Täällä on… kanoka-kiekko. Kiinni kivessä”, hän hihkaisi alhaalta ja yritti irroittaa sitä.

”… se on voimatasoa… 9? Mitä hemmettiä? Eivätkö nämä ole mahtikiekkoja?” jään toa puheli puoli-itsekseen roikkuessaan vaijeristaan. Hän ei kyennyt irroittamaan sitä. Sen sijaan toa huomasi vieläkin alempana jotakin kiinnostavampaa.

”Meillä ei ole aikaa pelastaa mitään legendaarisia taikakaluja, Nimdassakin on jo tarpeeksi tekemistä”, Umbra huusi ylhäältä. Hän tiesi kyllä tarinat mahtikiekoista, mutta nyt ei ollut sen aika. Jonkun toisen urhean sankarin kohtalo olisi löytää kyseinen kiekko, ei klaanilaisten.

Toa laskeutui harppuunan kelan hiljaisen surinan säestämänä. Hänen skannerisilmänsä oli löytänyt seinämästä poikkeuksellisia railoja. Ne eivät näyttäneet kuuluvan muuten täysin suoraan seinään. Hän tunnusteli lähes huomamaattomia viiruja valkoisella kämmenellään. Ne muodostivat muutaman bion levyisen kuusikulmion.

”Tällä… täällä saattaa olla ovi”, Matoro huusi.

”Saatko sitä auki?” Umbra huusi ylhäältä. Kaiku vastasi hänelle auki auki auki auki auki uki uki ki ki…

”Voin yrittää”, toa huusi takaisin.

Hän loi voimiaan säästellen kapean jäisen askelman ja astui sille. Se tuki hänen painonsa. Toa kiskaisi vyötlään ionikatanansa. Sen hehkuva terä kiertyi ulos pitkäksi hohtaen kellertävänä. Toa iski terän yhteen oudoista railoista. Se ei aluksi näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Hän yritti samaa eri kulmista. Ei mitään. Seinän tai hypoteettisen oven materiaali näytti estävän kaikki rikkomisyritykset.

”Jos puhuisit sille nätisti tai kutittaisit sitä?” Umbra huusi ylhäältä kun jään toa ei meinannut saada ovea auki.

”…” Matoro sanoi ja mietti. Toimisikohan vanha kunnon ”jäädytä-ovi-niin-se-laajenee-ja-irtoaa” mystiseen kiveen. Ei varmaankaan. Heillä ei myöskään ollut erityisemmin räjähteitä.

Matoro kävi läpi varustustaan.

Ai niin, hän tajusi.

Ei, ei sitä voi käyttää, hän tyrmäsi ajatuksensa.

Miksei.

Koska se on MYYTTINEN ARTIFAKTI tai jotain.

Jos se on typerää mutta se toimii, se ei ole typerää.

Hitto. Oikeasti minähän vain haluan käyttää sitä.

Räjäytä tuo ovi mielifraktaaleiksi.

Mutta…

Siru käteen, Matoro.

Toa lyhensi miekkansa terän ja iski sen vyöhönsä. Hän pysähtyi hetkeksi.

Hän mietti. Hiljaisuus ympäröi hänet. Hän kävi mielessään läpi niitä hektisiä hetkiä Arkkienkelillä. Nimdan polttavaa kipua. Räjähdyksiä ja putomista.

Toa oli jo vetämässä syrjään rintapanssarinsa sisällä olevaa koteloa, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.

Hän keskittyi oveen. Se alkoi viilentyä. Siniset ja valkoiset aallot kulkivat toasta oveen. Matoro aisti lämpötilan laskevan. Parista-kolmesta asteesta miinus kymmeneen. Lisää voimaa. Miinus kaksikymmentä.

Sitten hän imi kaiken kylmyyden ovesta. Lämpölaajeneminen tapahtui. Ovi alkoi kirkua vertahyytävästi. Pysäyttämätön voima kohtasi tuhoutumattoman objektin.

Sitten kuusikulmio pamahti kovaa ulospäin ja iskeytyi toaa päin. Matoro horjahti mutta jäi roikkumaan harppuunansa varaan. Ovi iskeytyi vastakkaiseen seinään ja putosi. Ääntä sen osumisesta pohjaan ei kuulunut.

”Täällä on aukko”, Matoro hihkaisi tuskallinen ilme kasvoillaan. Ovella ammutuksi tuleminen ei kuulunut hänen tuskattomimpiin kokemuksiinsa.

Yhtä jäistä toan liu-uttavaa pilaria ja Umbran laskeutumisretkeä myöhemmin toakaksikko oli pusertanut itsensä oviaukosta sen toisella puolella odottavaan sileän metalliseen käytävään. Sileä hopeinen hohde ja metallia vasten kalahtelevat kahden jalkaparin askeleet loivat käytävään teollisen tunnelman. Kaksikko ei kuitenkaan jäänyt makustelemaan sitä pitkään, sillä Matoron huomio kiinnittyi jo käytävän toiseen päähän.

”Tämä ei näytä jatkuvan kovin pitkälle. Pystyn jo näkemään seuraavan oven. Toivottavasti se ei ole yhtä työläs kuin- odotas. Hei! Hei hei hei. Tuolla makaa joku.”

Umbra käänsi katseensa salamannopeasti Matorosta kohti käytävän päätä ja lähti päättäväisesti pinkomaan sitä kohti, Matoro aivan kannoillaan. Jään toan havainto osoittautui nopeasti oikeaksi. Massiivisten metallisten liukuovien edessä seinään nojasi mustiin siteisiin kääriytynyt verrattaen pieni ja luihu hahmo. Toat kumartuivat hahmon vierelle ja U näpäytti hellästi hahmon sidottua päätä. Matoron huomio kiinnittyi hahmon siteiden alta kajastavaan oranssiin vienoon kajoon.

Kaksi kirkasta valoa syttyi hahmon kasvoille. Musta, vain hieman keskimääräistä matorania pidempi hahmo pälyili ensin hetken ympärilleen, mutta kaatui sitten voimakkaasti yskien ja köhien kontilleen Umbran ja Matoron eteen. Toat vilkaisivat toisiaan ja Matoro kumartui olentoa kohti auttaakseen tämän pystyyn. Katsettaan maasta kohottaessaan olennon yskiminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, tämän huomatessa edessään seisovan kaksikon. Paniikinomaisesti olento perääntyi kohti metalliovia. Olennon kauhistunut ilme oli nähtävissä painautumina tämän suun peittävissä siteissä.

”Keitä… Keitä te olette. Menkää pois. Minulla ei ole mitään!”

Umbra nosti kätensä pystyyn rauhoitellakseen nuoren miehen äänellä puhuvaa olentoa. ”Hei, rauhoitu. Olemme vain kaksi Toa-soturia… oikeastaan, kaksi eksynyttä Toa-soturia. Umbra ja Matoro ovat nimemme.”

Musta olento räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin tarkastellessaan kahta tulokasta. Sidekummajainen asteli edestakaisin toien edessä mittaillen näkemäänsä.

”Eksyneitä… eksyneitä toia. Mikä tuo teidät tällaiseen paikkaan? Kenenkään ei pitäisi tietää käytävistä näistä.”

Matoro yritti muodostaa päässään järkevää vastausta, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Pitkä tarina… emme ole itsekään vielä oikein tilanteen hermoilla. Vahingossa me tänne päädyimme. Olisi mukavaa, jos yhtä vahingossa löytäisimme tien poiskin.”

”Pois. Tie pois. Sellaista halajan minäkin. Monta pitkää viikkoa olen täällä ollut odottaen. Juoksin karkuun kurjia. Alas pääsin, mutta ylös en enää pysty kapuamaan. Ovi tämä ei auennutkaan. En pääse toimittamaan lähetystä.”

”Lähetys? Juokset karkuun miltä? Kuka sinä oikein olet ja mihin oikein olet menossa?” Umbran kysymysryöppy sai hetken upota sidotun olennon kalloon. Pian tämä kuitenkin jo vastasi. Tämän äänensävystä paistoi edelleen lievä innostus toien tapaamisesta.

”Lähetti. Se on nimeni, se on työni. Lähetys on minulla. Toimittaa se oven toiselle puolelle täytyy. Ei saa päätyä kurjan käsiin.”

”Lähetti. Mitä on oven toisella puolella? Pääseekö sieltä ulos?”, Matoro tiedusteli. Lähetti nyökkäili tietäväisenä.

”Moni tie on oven takana, vaan sisään ei pääse. Täytyy olla avain. Muinainen avain. Ei ole niitä enää. Ei ole pääsyä sisään.”

Umbra kurkkasi Lähetin taakse ja huomasi metallioviin upotetun paneelin. Toan katse etsi isoa avaimenreikää, mutta löysikin sen sijaan pienen ohuen aukon ja sen viereen upotetun sammuneen lampun. Umbra astui Lähetin ohi tarkastelemaan aukkoa tarkemmin. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

”Hei, Matoro. Se miekkapellen Nurukanille antama avainkortti. Onko se sinulla? Se saattaisi jopa sopia tähän.”

Lähetti katsoi silmät kiiluen, kuinka Matoro alkoi kaivelemaan tarvikelokeroaan. Kirkkaat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun punainen kortti teki ilmalennon Matoron kädestä Umbralle. Korttiin painettu mustan käden symboli sai Lähetin mielen villiintymään.

”Muinainen avain! Teitä on siunattu sen omistajuudella! Suuria sotureita todellakin olette. Tuo avaa ovet, voi avaa hyvinkin!”

Kortti sopi täydellisesti. Kone imaisi sen sisäänsä Umbran asettaneesta kädestä, eikä sitä nähty enää. Hetken U jo luuli, että suunnitelma ei toiminutkaan, kunnes valtaisa metallinen kolahdus ilmaisi jotain tapahtuneen. Matoro asteli Umbran rinnalle ovien eteen. Pieni rako oli jo ilmestynyt kaksi kertaa toan korkuisien liikkuvien laattojen väliin. Aukeavat ovet paljastuivat hirvittävän paksuiksi. Matoro arvioi niiden olevan jopa mittavammat syvyydessään, kuin korkeudessaan.

Lattia nytkähti kolmikon jalkojen alla. Metallinen kiiltävä lattia olikin yksi valtava liukuhihna, joka aluksi hieman nykien alkoi kuljettamaan sankareita ovien toiselle puolelle. Mutta ovet eivät olleen ainoat. Yhtä massiivisia ovia ilmestyi kolmikon eteen yhtä tiuhaan, kuin niitä aukenikin. Koneiston ääni oli korviahuumaava. Kiihtyvän liukuhihnan kärkeen loikkinut Lähetti käänsi katseensa kohti ympärilleen pälyileviä toia.

”Kertokaa. Mitä etsitte? Mitä halajatte? Mikä teitä ajaa eteenpäin?”

”Vastaukset”, Matoro lausui sanavalmiisti. Hymy nousi Lähetin kasvoille. Tämä asteli Matoron viereen juuri sopivasti liukuhihnan alkaessa hidastaa vauhtiaan. Vielä viimeiset ovet lähtivät hitaasti aukeamaan kolmikon edessä.

”Siinä tapauksessa, suuri Toa, olet tullut mitä sopivimpaan paikkaan.”

Valoisan käytävän valot sammuivat. Liukuhihna oli pysähtynyt. Viimeiset ovet ammottivat nyt viimein auki. Matoro nosti käden suulleen. Umbra jähmettyi totaalisesti.

Liukuhihna oli johtanut pienelle parvelle. Parvelta aukesi näkymä maailman mielettömimpään rakennelmaan.

Täydellisesti maan alle kaivettu pyöreä pystysuora tuubi oli yksistään valtavin asia, mitä kumpikaan toista oli koskaan nähnyt koverrettavan kiinteään kiveen. Kilometrejä ja taas kilometrejä halkaisijaltaan oleva kolo ei kuitenkaan ollut tyhjä. Aikojen isoimman tunnelin keskellä kohosi maanalainen metallinen torni. Niin ylös, kuin alaskin ulottuva ikkunoita täynnä oleva maanalainen pilvenpiirtäjä oli sekin halkaisijaltaan Metru Nuin kolhiiareenan luokkaa. Tornin korkein kohta oli niukin naukin nähtävissä, kun taas alaspäin näkyvyyden esti puhdas pimeys, joka verhosi kaiken sisälleen.

Lähetti asteli parven reunalle ja ojensi kätensä kohti teollisuuden suurinta majesteettisuutta.

”Toat. Tervetuloa Mustaan Käteen.”

Pieneen yhden hengen hissiin ahtautunut kolmikko haukkoi henkeään nousun loputtua ja hissin ovien auettua. Tornin ylimpään kerrokseen humpsahtanut joukkio kompuroi kohti pientä koppia pienen käytävän toisessa päässä. Kahden toan päät olivat edelleen pyörällään.

”Musta Käsi… ei ole ollut olemassa enää yli sataan vuoteen. Eikä heillä missään vaiheessa ollut näin valtavaa kompleksia. Mitä tämä on? Minne me oikein päädyimme?”

Lähetti hyppelehti jo eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Tornin ulkoreunassa kiitänyt pienoishissi oli tuonut kolmikon ilmalukkomaiselle sisäänkäynnille. Lähetti kailotti vastaustaan Umbralle lukon toisesta päästä.

”Ollaan Käden tornin alla. Pääkallopaikalla. Siellä, missä rysähti. Vaan ei tuhonnut maanalaista osaa. Tämä kaikkeus on osa tornia. Laajensivat maan alle jo satoja vuosia sitten. Ennen sotaa jopa. Yläkerta meni, virrat katkesivat, mutta tällä tämä edelleen pönöttää. Odottakaahan kun tapaatte paikan emännän. Hän se on suuri soturi. Niinkuin tekin.”

Sihahdus. Ilmalukko aukesi. Kolmikko astui sisään.

Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla suuremman, tornin sisäisen hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-1.

Matoron huomio kiinnittyi vastaanottopöydän yläpuolelle nostettuihin suuriin kehyksiin, joihin oli upotettu kuvat kahdestatoista eri hahmosta. Yhdet kasvoista, hopeiset Mirulla varustetut toivat Matoron mieleen muistoja. Oikeastaan vasta silloin toakaksikko tajusi, että he astelivat Killjoyn vanhoilla kotikonnuilla.

Umbran ja Matoron tuijotellessa taulua ja arvuutellessa sen muita kasvoja, oli Lähetti hypännyt pöydän taakse tutkimaan seinään upotettuja hallintapaneeleita. Musta käsi veti vivusta, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman pettyneen oloinen vipeltäjä käänsi katseensa pöydälle asetellulle näytölle.

”Virtaa ei ole monessa kerroksessa. Vitonen, kymppi ja kaksitoista, jos tähän luottaa. Lähdetään katsomaan. Portaat lähtevät tuolta hallin takaa.”

Umbra kurkisti kohti Lähetin osoittamaa suuntaa ja viittoili Matoron mukaansa. Kolmikko lähti astelemaan kohti aulan toista päätyä. Kompleksi heidän ympärillään oli kuolemanhiljainen.

”Jokainen kerros omaa tarkoituksen. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on suurempi merkitys. On pitkä aika, kun viimeksi olen täällä astellut. Vien teidät kierrokselle. Näytän paikkoja. Ehkä tarjoan vastauksia, joita soturit janoavat.”

Toat seurasivat Lähettiä sokeasti. Uteliaisuus otti vallan kaksikossa. Ylöspääsy sai odottaa hetken. Matorolla ja Umbralla oli nyt mahdollisuus päästä kokemaan pieni pala entisen saarivaltionsa historiaa.

Mutta syvällä heidän jalkojensa alla liikkui jotain. Kolmikon taakseen jättämälle näytölle alkoi ilmestymään pisteitä.

Klaanilaiset eivät olleet astuneet vanhaan sotilastukikohtaan.

He olivat astuneet hautaan.

Klaanon Rope

Päätöksentekoa

8 kommenttia

Nui-Koro

Nui-Koron suurin rakennus toimitti usean julkisen rakennuksen virkaa: se oli samanaikaisesti katedraali ja kirjasto, ja sen syövereistä löytyi niin pormestarin työhuone kuin kokoussalikin. Tällä hetkellä katedraali toimi myös majoitusrakennuksena. Kylän majatalot olivat jo aikoja sitten täyttyneet, ja nyt evakkoja hätäasutettiin kaikkiin mahdollisiin rakennuksiin, eikä julkinen yleisrakennus ollut mikään poikkeus.

Kokoussali oli kuitenkin tilapäisesti tyhjennetty väsyneistä matkalaisista. Puoliympyrän muotoinen ja keskustaa kohti portaittain laskeva sali oli sisustettu puisilla työtasoilla ja vanhanaikaisen epämukavilla penkeillä. Kehnosta istumaergonomiasta huolimatta niistä jokainen oli varattu. Oli kokousaika.

Kaiken keskellä, salin ainoan oikean työpöydän ääressä istui Ga-Matoran. Hän oli valtuutettu, joka oli valittu johtamaan kaupunkia Pormestarin vangitsemisen jälkeen. Yllään hänellä on Nui-Koron tummansininen tunika, johon on kirjailtu pronssinen hahnah-rapu. Kasvoillaan hän kantoi vaaleansinistä Kanohi Pakaria ja harteillaan suurta vastuuta. Lisäksi hänellä oli puinen nuija, jolla saattoi paukuttaa pöytää tilanteen rauhoittamiseksi.

”Krhm. Jos saisin huomionne,” valtuutettu aloitti. ”Julistan kokouksen alkaneeksi. Yleisen järjestyksen kannalta lienee selvintä, jos jaan osallistujille puheenvuoroja, jotta voimme keskittyä käsillä olevaan kriisiin mahd-”
”Miksi me edes olemme täällä?” korkea ääni istuntosalin takarivistä keskeytti Ga-Matoralaisen. ”Mehiläispesät pitäisi tarkistaa, enkä luota siihen, että poroväki osaa pitää elikoistaan huolta sitä vertaa, etteivät ne käy nuoleskelemassa kennojamme tyhjiksi, ne ovat elinehtomme ja-
”Anteeksi nyt vain…” muuannen pönäkkä ja naamionsa poronsarvilla koristanut matoran huudahti syvällä äänellä, ja kääntyi kohti edellistä huutelijaa ”…mutta kyseenalaistatko ammattitaitomme? Ei millään pahalla, mutta me olemme-”
”Järjestys saliin! Järjestys saliin!” valtavaltuutettu kiljaisi ja paukutti vasaralla pöytää. Kokous oli käytännössä vasta alkanut, ja kaksi kyläläistä oli jo kiivastuksissaan noussut seisomaan.

”Vastauksena kysymykseen, olemme kokoontuneet tänne juuri tämän takia.”

Hetken verran huoneessa vallitsi melkein hiljaisuus, kunnes matoralainen keskirivissä tappoi sen kehtoonsa: ”Joku vei kerran kissani ja pihassa oli sorkanjälkiä.”

Valtuutettu hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Jaa porojen ja hunajan takia?” joku huuteli takarivistä, viitaten valtuutetun perusteluun kokoukselle.
”Ei, vaan rauhallisen rinnakkaiselon säilymisen tähden.”
”Rinnakkain tosiaan, ei täällä mahdu enää mörskäänkään yksin!” huudahti Nui-Korolainen porho. Hänen luokkansa elintaso oli kokenut suurimman romahduksen evakkojen ruvettua ”pyörimään nurkissa”. Kyseinen kansalainen oli joutunut majoittamaan ennen niin rauhalliseen taloonsa kymmeniä pohjoisen asukkeja.

”Emme voi hylätä yhtenäisyyttämme näinä aikoina,” valtuutettu Ga-Matoran yritti vielä. ”Muistakaa, veljet ja siskot, yhtenäisyys, velvo-
”Kröhöm, etelän neiti,” käheä ääni jostain salin oikealta laidalta ärisi. ”Jotkut meistä ovat pohjoisesta, ja pidämme kiinni tavoistamme! Kaikki eivät kuulu siihen joukkoon, jotka ovat ihan täpinöissään noita kolmesta hyveestä.”
”Justhiinsa niin!” edellisen vierustoveri liittyi puheeseen. ”Kylhä ne hyvähtä khuulosthavat, mutta yrithäppä tehdä niistä pakkashella juusthoa!”

Yleisen hälyn taso kohosi kaiken aikaa, ja hiljaisemmat argumentit/huutelut alkoivat hukkua puheensorinaan. Voimakasäänisemmät yksilöt saivat kuitenkin asiansa kuulluksi.
”Me vain riitelemme täällä kun torakoiden tykit jauhavat talojamme!” pohjoisesta tullut pakolainen huusi. ”Paetaan ennen kuin ne pääsevät tänne!”
”Tupajumi jauhoi kerran taloani, mutta minä söin sen.”

Ehkä kaikkien onneksi beigen matoralaisen vastaus kaikui kuuroille korville.

Silloin Ko-Huna-Koron vanha, viisas turaga avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana: ”Saaremme kanssa-asujat, me emme etene näin mihinkään. Saavuin tänne vuorelta siinä uskossa, että pohjoisen petojen vyöryminen maillemme on vakava asia.” Hän tuijotti saliin pakkautuneita matoralaisia painostavasti. ”En odottanut näkeväni tällaista.”

Hintelä Onu-Matoran takarivissä viittasi arasti.

”Ärrr”, muuannen raskastekoinen raudan Toa äännähti, ennen kuin kukaan ehti antaa mustanaamioiselle pikkumiehelle puheenvuoroa. ”Katsokaa nyt meitä! Olisi helpompaa vain mennä ottamaan torakat vastaan taistelussa, ja-”
Äänessä olevan Toan vieressä istuva plasman matoran ei hätkähtänyt uhoajan suurta kokoa vaan puhui tylysti päälle. ”Voi olisitko jo hiljaa? Mene järjestämään tervetuliaisseremonia torakoille jos haluat! Tänne jääköön vain ne, jotka haluavat oikeasti selvitä!”

Ko-Huna-Koron turaga tuhahti huomatessaan sanojensa kaikuvan kuuroille korville. Onu-Matoran takarivissä pitää kättään pystyssä kärsivällisesti.

”Minusta emme käsitelleet hunajannälkäisten porojen asiaa kyllälti!” ampiasmies palasi tärkeisiin aiheisiin.
”Kunnianloukkaus! Kunnianloukkaus!” poronsarvinen matoralainen raakkui.
”Kohta meiltä loukataan muutakin kuin kunniamme, jos emme käy vihollista vastaan!” joku yritti toimia järjen äänenä.
”Pidä ystäväsi lähellä ja vihollisesi kaukana mehiläispesistäsi!”
”Järjestys saliin, järjestys saliin!”

Valtuutettu hakkasi puista vasaraansa pöytään hullun lailla, ja hetkeksi sali hiljenikin.

”Jo oli aikakin”, Ko-Huna-Koron turaga jupisi itsekseen.
”Jäätävä hiljaisuus”, joku älypää väläytti jostain salin takaosasta.

Väsynyt valtuutettu osoitti viittaavaa onu-matorania. ”Niin?”
”Koska pidämme kahvitauon? Minun on nälkä.”

Ja sali räjähti jälleen, turhautumisen purkautuessa ähinänä ja puheena.
”Taisimme tulla tänne ihan turhan takia?” Po-Matoran sivupenkiltä älähti. ”Mitä jos pakataan kamat ja jatketaan etelään. Täällä mitään ole.”
”Kaupungissa ei riitä edes ruokaa tälläisellä väkimäärälle!” tuuheapulisonkinen Ko-Matoran huudahti. Hän oli sikäli oikeassa, että ruokajonot alkoivat kiemurrella katedraalilta jokisatamaan ja torilta laitakaupungille.
”Näimmekö siis turhan vaivan tulla tänne asti?” pohjoisen kulkija valitti kohtaloaan. ”Taival oli raskas!”
Nui-Koron asukas puolusti oikeuksiaan. ”Niin oli viljan kylväminenkin. Ehkä olisitte voineet pakata ruokaa mukaanne?”
Pohjoisen turaga, joka pukeutui taidokkaasti kirjailtuun, moniväriseen kaapuun levitteli käsiään. ”Niin suuri ol kiireemme, että mukaan saimme vain repulliset.”
”Sieniviljely on paljon tuottavampaa kuin vilja!” muuannen Onu-Matoran eturivistä otti vielä asiakseen lisätä.

Idästä tullut Ta-Matoralainen alkoi turhautua tilanteeseen aivan uudella tasolla, ja kaatoi kahvikuppinsa pöydälle noustessaan seisomaan.”Näinkö asiat täällä päätetään? Ihme, että saatte näinkin ison paikan pysymään koossa!”
”Jos ei kelpaa, voit palata narraamaan kaloja hökkelikylääsi”, Nui-Korolainen porvari vastasi.
”Menisinkin, mutta ne karzahnin ötökät tuhosivat sen maan tasalle!”

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, laukauksen ääni täytti salin. Kaikki vaikenivat. Koska laukeava ase oli kiekonheitin, vaientavan voimakas ääni ei ollut itse laukeaminen, sehän on vain hassu loksahdus, joka syntyy Kanokan lähtiessä telineestään, vaan iso rysäys, joka syntyy, kun suurentavan kiekon liian raskaaksi tekemä kattokruunu rämähtää lattiaan. Kaikkien katseet kääntyivät kiekon sinkautattaneen poliisimiehen suuntaan.
”Köh, pahoitteluni valaisimesta…” siniviittainen hahmo murahti. ”Mutta jokaisen meistä on keskityttävä. Meidän kaikkien kohtalot riippuvat nyt tehtävistä päätöksistä, eikä meillä ole aikaa rettelöintiin.”

Puhujan viikset väräjivät vakavina.

”Ylikomisario Harkel on oikeassa”, aiemmin vaitonaisena pysynyt ta-matoran ilmaisi kantansa. Hänen keltaista naamiotaan kehystävä kuusiseppele osoitti korkeasta virasta Dek-Korossa. ”Meidän on tehtävä päätöksiä, ja meidän on tehtävä ne nyt.”

”Kiitos, en voisi olla enempää samaa mieltä”, Nui-Koron poliisivoimien, siniviittojen, päällikkö puhui. ”Mutta tosiaan, olen ollut vähän yhteyksissä Klaanin mainioon väkeen, ja heillä on ehkä idea…”

Puhujan viikset väräjivät ovelina.