”Arr. Mitäs te Klaaniheput teitte täällä merellä?”, Notfun kysyi kaivaen rommipulloa pöytänsä laatikostosta. Hän korkaasi ruskean pullon ja joi sen kerralla tyhjäksi.
Matoro ihmetteli hetken tämän matoranin viinapäätä. Tämän matoranin kapteeninhytti oli sotkuinen paikka, jossa oli suuren päydän ympärillä valtavasti roinaa. Toa mietti mistä naruista kannattaisi vedellä, että tämä piraatti suostuisi yhteistyöhön. Hän veti yhtä tuolia huoneen reunasta itselleen ja alkoi puhua. ”Oletko kuullut Nimdasta?” Notfun mietti hetken. ”Jos se ei liity aarteisiin tai rommiin, en välitäkkään tietää.”, matoran vastsi ja jupisi jotakin siitä miksi hän joi viimeisen rommipullon.
”Nimdasta ei tiedetä paljoa, mutta se on äärettömän arvokas. Klaani haluaa sen. Allianssi haluaa sen. Metsästäjät haluavat sen”, Matoro aloitti. Kapteenin mielenkiinto heräsi. Kyseessä olisi jotakin hyvin arvokasta. ”Luulen, että Klaani tarjoaa sinulle suuren palkkion jos auttaisit sen hankkimisessa”
Notfun raapi leukaansa. Hän näytti miettivän. ”Onko sinulla rommia?”, hän kysyi. Matoron ilme näytti toivottomalta. ”Puhuin Nimdasta” ”Ai, joo. En pysty keskittymään ilman rommia” ”Autatko meitä sen etsimisessä?” ”Hmm. Näillä merillä ei ole paljoa ryöstettävää ja tämä tuntuu helposlta keikalta… joo, voin auttaa”, Notfun mumisi ääneen. Sitten hän huusi ”JARDIRT! TUO ROMMIA!” ”Se on loppu taas!” ”MIKSI ROMMI ON LOPPU!”
Matoro katseli mietteliäänä outoa matorania. Alkoholiriippuvainen, mielenvikainen, suuriluuloinen, ahne, hän kelasi ominaisuuksia joita näki.
”Tunnetko paikan nimeltä Rozum?”, Matoro kysyi. Notfun heitti paperieta pöydältään ja otti kartan. ”Joo, se on se saari lähellä Pohjoista Mannerta. Kovin karikkoinen paikka. Jotkut puhuvat merikäärmeistä, jättiläismustekaloista, tulisateista ja laavavirroista”, Notfun luennoi. ”… ethän sinä usko noihin?” ”Karikot ovat fakta. Muuta en tiedä.”, Notfun kertoi. Hän veti kolmikolkkaa syvemmälle päähänsä, aivan kuin korostaen kapteeniuttaan.
”Asia on niin että Rozumin saarelta löytyy vihje tämän Nimdan olinpaikasta. Meidän pitäisi käydä tutkimassa saari”, Matoro selitti. ”Selvä… Suunnitelma on se, että käymme ensin Rumisheren satamssa täyttämässä rommivarastot. Sitten jatkamme purjehtimista pohjoiseen, kierrämme tuon luodon kolmesti, väistämme tuota manaattia, ammumme tuon tursaan ja ankkuroimme sen saaren lähelle. Sieltä menemme veneillä karien yli maihin.”, Notfun kertasi. Sunnitelmassa oli asioita joista Matoro olisi halunnut kysyä jotakin. Hän kuitenkin ymmärsi ettei ymmärtäisi Notfunin selityksiä enempää.
Yön Timon kapteeni Notfun, yllään kultainen Pakari, huusi Matoron ja Xxonnin veneeseen. ”
”Pysäyttäkää laiva. Muuten heitämme nämä viime taistelun kumiankat päällenne. PELJÄTKÄÄ!”, Notfun ärisi.
”Kuka sinä oikein luulet olevasi, pikkumies?”, Matoro huusi laivasta takaisin. Xxonn naurahti vieressä, kun näki vihaisen piraatin hyppimässä tasajalkaa.
”Eikun nyt te kuulkaas pysäytätte paattinne, ja me tulemme sinne”, Notfun huusi närkästyneenä, ampui erään tykinkuulan veneeseen, tuloksetta, koska se oli tehty alumiinista, ja syöksyi köydellä veneeseen.
”Heeeettkinennnn.. Sinähän olet biokraamista, sieltä rupukylästä”, Notfun huudahti hämmentyneenä veneeseen saapuessaan, ”Ehkä te voitte tulla meidän laivaamme. Voimme hinata tätä surkeaa paattia perässämme”.
”Kuules, miksi sinä ryöstelet meidän veneitämme, mehän olemme samalla puolella?”, Xxonn kysyi.
”Teillä ei ollut logoanne purjeess-”, Notfun keskeytyi. Hänen leukansa loksahti lattiaan. Tai no ei ihan, mutta silti. Hän näki purjeessa suuren kyltin, jossa oli bioklaanin logo, ja viisi nuolta, jotka osoittivat siihen.
”No selitäs, miksi ryöstit meidät?”, Matoro kuulusteli.
”Tuo on hyvä kysymys.. Tulkaas laivaan”, Notfun kiersi kysymyksen, ja kiinnitti hinausköyden veneeseen.
SUUREN YLIMURSUTTAJAN SALI, MAANALAINEN MURSUKOHTA
”Jake, mies joka saavuit taivaista, viemme sinut nyt SUUREN YLIMURSUTTAJAN puheille. Hän lyö sinut taistelumursuksi”, Mursu sanoi, ja vei Jaken SUUREN YLIMURSUTTAJAN puheille.
Eräs saari Destralin vieressä
Yön Timo II oli rantautunut. Notfun, ja miehistö poistuivat laivasta. Kapteenillamme oli ennen aarteenetsintää kuitenkin muuta tekemistä. Hänen piti tehdä kyltti, jossa luki, että laivaa ei saa polttaa, varastaa, siinä ei saa pitää juhlia, tai sillä ei saa lyödä manaatteja, tapiireja, tai mursuja.
”Noin. Se on valmis. Jardirt, huolehdi näistä merirosvoista. Menen hakemaan aarteeni”, Notfun komensi, ja käveli luolaan lapionsa kanssa.
Luola
Notfun kaivoi maata, maassa oli ollut äsken rasti. Lopulta Notfunin lapio osui arkkuun, ja hän nosti sen. Notfunilla oli avain. Hän avasi arkun, ja sieltä paljastui kultainen Pakari. Notfun heitti edellisen maskinsa pois, laittoi sen arkkuun, ja pisti Pakarin kasvoilleen.
Notfun katsoi merelle. Oli rauhallista. Hän oli heittänyt Hunansa mereen, ja vaihtanut takaisin vanhaan maskiinsa. Oli niin rauhaisaa, ja kaikki oli kerrankin hyv- RÄSKS
”Mikä tämä on?”, Notfun ärisi. Hänen naamaansa oli lentänyt etsintäkuulutus, ”Kapteeni Notfun, elävänä tai kuolleena. Palkkio 25 000 widgettiä. Etsintäkuulutuksen teille tuo Roteleks-yhtiöt…”
Jardirt juoksi kannelle, hän oli kuullut Notfunin ärisevän.
”Mikä tuo on, Notfun?”, Kysyi perämies.
”Tuo on hyvä kysymys. Itseasiassa minusta on tehty etsintäkuulutus”, Notfun vastasi ja käveli hyttiinsä huutaen samalla: ”Jardirt, mene ruoriin. Kohti tuota saarta, sinne olen kätkenyt yhden kultaisista maskeista, jotka ryöstin eräällä reissullani kerran jossain joskus.”
Pääsevätkö merirosvot saarelle? Miten Notfun alunperin sai vihreän kemikaalin käsiinsä? Onko rommi loppu? Kaikki tämä ja paljon muuta selviää Jaken seuraavassa ropepostissa. Muista lukea!
Notfun ja Jardirt istuivat hytissä. Notfun oli käskenyt erään miehistön jäsenen ruoriin, ja kutsunut perämiehensä hyttiin. ”Jardirt. Me emme selviä tästä. Tai no, me selviämme, mutta ne eivät selviä. Miehistömme siis. Me pakenemme”, Notfun sanoi, otti kartat, hattunsa ja vyönsä. Sen jälkeen hän ja Jardirt poistuivat hytistä. He kävelivät ruumaan, jossa oli kankaan alla höyryvoimalla toimiva koneisto, joka piti veden ulkona. Sen vieressä oli orgaanisen näköinen vesieläin, jonka Jardirt tunnisti manaatiksi. Molemmat astuivat tämän jalon eläimen selkään ja lähtivät liikkeelle. Höyryä alkoi tulvia pumpuista heidän paetessaan.
Notfun mietti vielä. Oliko tämä oikein. Jättää miehistö kuolemaan, ja rakas laiva heitteille. Tämä manaatti ei kestäisi kauan. Sitten hän sanoi perämiehelleen: ”Jardirt. Oletko koskaan miettinyt, jos olisimmekin ottaneet sen steampunk-sukellusveneen joka oli tämän manaatin vieressä? Luulen, että olisimme päässeet pakoon hieman.. No, kätevämmin..” ”No, minkäs voi kun se älyvapaa Ko-Matoran korvasi sukellusveneen manaatilla.”, Jardirt vastasi kapteeniaan myötäillen.
Notfun katseli apeana kuinka Yön Timoa tulitettiin kahdesta suunnasta. Yksi hyökkääjälaiva sentään oli upotettu. Hänen ja Jardirtin uiva manaatti eteni hyvää vauhtia alloissa kohti kaukana siintävää Klaanin rantaa. Silloin manaatti räjähti.
”Minnes te yritätte, Kapteeni?”, ikävän näköinen skakdi kysyi halveksivasti toisesta soutuveneestä. Vene oli uponneen Skakdilaivan pelastusveneitä. Veneen takaosassa istuskeleva tummanpuhuva, robottikäsinen hahmo myhäili. Sen toinen käsi oli valtava kranaatinheitin. Amazua vaihtoi kätensä normaaliin. Pian kaksikko oli köytettynä veneen perällä, ja heitä vietiin Gaggulabion lippulaivalle Akbsklsdflsfldaxille.
Akbsklsdflsfldax
Keltamusta skakdi myhäili itsekseen. Notfun istui takamaston juurta vasten, täysin köytettynä. Jardirt makasi tämän vieressä.
”Päivää, kapteeni.”, Gaggulabio tervehti. Hänellä oli päässään suuri kaksikolkka. Väliaikainen meritehtävä oli antanut hänelle syyn retostella Kapteenina. Amazua seisoi takavasemmalla seuraamassa tilannetta. Hän oli hankkinut Notfunin tänne ja saisi palkkion.
Notfunin laukku makasi pengottuna nurkassa. Vihreä skakdi käänteli epämääräisesti ruoria. Akbsklsdflsfldax ja toinen skakdien laiva kuitenkin jatkoivat sivutoimena toisen laivan tulistusta.
Skakdi iski kädellään matorania tämän kanohiin. ”Missä se on?!”, skakdijohtaja huusi Notfunille hyvin läheltä. ”… ai mikä?”, Notfun kysyi esittäen tyhmää. Se oli monesti toiminut. ”Tiedät kyllä.”, Gaggulabio raivosi. ”Se virus, jonka ryöstit seitsemänkymmentä vuotta sitten. Haluan sen.” ”Kamoon, siitä on kauan aikaa. Unohdetaan menneet.”, Notfun yritti. ”Se ei ollut laukussasi. Missä se on?”
”Mitä jos sanon että se on laivallani?”, Notfun kysyi, hymyillen ikävästi. ”Pakenit laivalta. Olit kuljettamassa sitä pois, eikö niin?” ”Tai sitten käytän sinuun käänteispsykologiaa. Uskottelen, että en olisi ottanut pulloa laivaltani, jolloin sinä ajattelet että otin.” ”Tai sitten käytät tuplakäänteispsykologiaa; sinä uskottelet minulle että pullo on laivassa koska uskottelet että se on laivassa ja luulen sen olevan sinulla.”, Gaggulabio selitti. Hän ei ollut itsekkään tajunnut puoliakaan sanoistaan, mutta pitihän hänen näyttää älykkäämmältä kuin pahaisen matoranin.
”Tai sitten käännettyä tuplakäänt-”, Notfun aloitti, mutta sai suunsa eteen kiven skakdin käden. ”Ole nyt jo hiljaa. Kerro missä se on!”, Gaggulabio huusi raivoissaan.
”Pomo. Se oli kätkenyt pullon pistooliinsa.”, takana oleva veden Skakdi kertoi tutkiessaan Notfunin varusteita. Matorankapteenin ilme muuttui toivottomaksi. Gaggulabio otti pienen vihreän pullon käsiinsä ja katseli sitä.
”Vihdoinkin…”
”Hei, kerrotko minulle mitä tuossa itseasiassa on? Minulle ei koskaan selvinnyt muuta kuin se, että sinä halusit sen.”, Notfun papatti.
”Hyvä on. Kerron.”, Gaggulabio sanoi ja otti luentoäänensä. ”Tunnetko makutan nimeltä Spiriah?”, hän aloitti. ”Makuta joka teki Skakdeilla kokeitaan. Loi meille elementaalivoimat. Käytti siinä Makuta-Viruksia niin kuin kaikki makutat.”, Gaggulabio kertoi ja hiveli vihreää koeputkea. ”Tätä virusta käytettiin voimien tuomiseen. Sillä saa luotua olennoille, kuten Skakdeilla kokonaan uusia voimia.”
”Alan tajuta pirullisen ovelaa suunnitelmaasi. Aiot käyttää ainetta Klaanin saaren lehmien muuttamiseen omiksi supervoimakkaiksi kätyreiksisis, joilla valloitat universumin! Olet todella paha, paha mies.”, Notfun selitti.
”Kuuntelitko sinä minua yhtään.”, Gaggulabio kysyi turhautuneena. Hän kääntyi hetkeksi ruoriin päin, tiedustellen perämieheltä lankusta. Silloin Notfun tempaisi pystyyn köysistä ja kaappasi koputken Skakdin kämmenestä. Jardit oli saanut kaikessa hiljaisuudessa kaiverrettua köyden rikki taskussa maannella rommipullon sirpaleella.
Gaggulabio kääntyi nopeasti ja veti miekkansa. Notfun kaatui aseen lappeen iskusta puisille laudoille komentosillan kaidetta vasten.
”Sinulla on vahva mieli, pentu. Haluatko jälleen kipua?” Amazua lähestyi tummanpuhuvana matorania, mutta Skakdijohtaja viittoi tämän pois nähdessään tilanteen.
”Mietihän hetki ennen kuin uhkailet sen hommelisi kanssa”, Notfun aloitti. Hän piti koeputkea laidan yllä, valmiina pudottamaan sen mereen. Gaggulabio kalpeni yhdessä muutaman muun aseistautuneen skakdin kanssa.
”Nyt voinemme keskustella tasaväkisesti”, Notfun aloitti. ”Minulla on omia vaatimuksiani.”
”Me uppoamme! Missä kapteeni on?”, matoran huusi paniikissa Yön Timon kannella. Silloin suuri räjähdys kaatoi maston ja laiva oli jo kallistunut uhkaavaasti.
Koko alus oli kaaoksessa. Pelastusmanaattikin oli poissa. Kun tuli selväksi että kapteeni oli lähtenyt, syntyi pakokauhu.
Pian laiva oli syvällä meren alla.
”Huomasin juuri että kärsin laivapulasta. Jos saan toisen laivoistasi, mukavan määrän rommia ja vakuudet siitä, että voin purjehtia rauhassa pois, saat pullon. Jokaisessa muussa tapauksessa pudotan tämän korkki auki mereen.”, Notfun kiristi. Hän tunsi saaneensa niskalenkin Gaggulabioon. Voimaton viha kasvoi skakdin sisällä. Hän ei voisi muuta kuin suostua.
Amazua alkoi mielessään jo arvostaa hieman tätä matorania. Uhkailisi suoraa ja törkeästi kuuluisaa sotalordia.
”Ärh, olkoon. Minä suostun.”, Gaggulabio totesi ärtyneenä laskettuaan aineen arvon sekä laivan arvon päässään. Notfunin valtasi onnistumisen ilo. Enää puuttui vain rommia.
Akbsklsdflsfldax purhjehti toisen skakdilaivan rinnalle. Gaggulabio komenteli vihaisena merisotilaansa sieltä pois. Notfun piti pulloa edelleen laidan yli. Jardirt ohjasi merellä olevia pelastusveneitä, Yön Timon miehistöä, laivaan.
”Nyt se puteli.”, Gaggulabio sanoi vihaisena. ”Aivan, toki. Olen sanani mittainen mies.”, Notfun vakuutteli ja ojensi pullon Gaggulabiolle. ”Ei olla vihamiehiä enää”, piraatti ehdotti.
Silloin Amazua nappasi matorania olkapäistä je veti säkin tämän pään ympärille. Gaggulabion Akbsklsdflsfldax lähti täyteen vauhtiinsa avomerellä. Amazua vei kiljuvan piraatin hämärään ruumaan. Se kiljui petoksesta ja sioista.
[spoiler=Spoilinkia.]Jake teki alkupätkän. Ja Woaah. Kahdestuhannes posti.[/spoiler]
Notfun väänsi ruoria minkä pystyi. Tätä toki haittasi räjähtelevät kumiankat ja rommipullot ympäri kantta.
Silloin tällöin hän karjui miehistölle lyhyitä lauseita kuten:
”LAUKAISKAA NE TYKIT JUMANKAUTA”, ”TUO SE ASEVYÖ NYT VÄHÄNKÖ ÄKKIÄ TAI MUUTEN KUOLET”, ”KUOLINPÄIVÄ SE VASTA ON ELÄMISEN ARVOINEN”, tai mitä hän useimmiten tämän viidentoista minuutin kuluessa oli huutanut: ”ROMMI ON LOPPU. TUOKAA ROMMIARGH”.
Nyt oli kuitenkin asevyö tuotu, rommi juotu, ja laiva oli oikeassa kulmassa. Notfunin piti vain pitää se siinä niin kauan, että miehistö laukaisisi tykit.
”LAUKAISKAA NE NYT”, Notfun karjui metelissä. Tykit laukesivat sekunnin välein, ja osuivat toiseen laivaan.
”HERRAT”, Notfun karjui, ”ONNISTUIMME. NYT KAARRAN PAARPUURIIN JA TEEMME SEN UUDELLEEN”, Notfun karjui kannelta ja käänsi ruoria.
”TUOKAA SITÄ ROMMIA JA NIIN NOPEASTI KUIN PYSTYTTE!”
Matoro istui hämärässä huoneessa tutkien vanhoja papereita. Lamppu sädehti pödälle himmeää valoa. Pienestä ikkunasta, joka oli ulkomuodoltaan lähempänä ampuma-aukkoa, kuului öisiä rahien ääniä. Yöllä kukaan ei poistuisi linnoituksesta, ainakaan vapaaehtoisesti.
Hän oli onnellisen tietämätön Klaanin tapahtumista.
Toa raapi päätään. Laboratoriosaaren sijainnista hän ei ollut löytänyt mitään tietoja. Ainut sitä lähelläkään oleva tieto koski Itrozin ”valvontasaarta”. Jokaiselle makutalle oli joskus määritelty alue, josta nämä olivat vastuussa ja jonka asioista nämä huolehtisivat. Itrozilla se oli Pohjoisen Mantereen itärannikko. Sijaitsisiko saari sen lähettyvillä? Matoro oli siirtänyt Nimdasta kertoneen dokumentin pöydän sivuun. Se oli revitty ja sen alaosa puuttui. Joko makuta itse oli melkoisen vainoharhainen tai sitten jotakin muuta oli tapahtunut.
Vainoharhaisuus, paranoia, Matoro mietti. Hänen ajatuksensa harhailivat. Se johtui varmaankin vähästä unesta.
”Ei tästä tule mitään”, Matoro totesi ja meni nukkumaan. Suurin osa kaikista tukikohdassa nukkui. Vain pari vartijamatorania valvoi.
[spoil]Lyhyt oli. Minulla on sille toki syynsä. Ensinnäkin, minulla oli veilä vähän kuumettä tätä tekiessäni. Toiseksi, olin liian innostunut tuosta edellisestä viestistä. [/spoil]
[spoiler=Krhm.]Kyllä niin aivan, G on tässä vähintäänkin yhtä paljon kirjoittajana kuin minä.[/spoiler]
Admin-siiven kokoushuone
Make sulki oven perässään, ja ja kääntyi voitokkaana kohti huoneen klaanilaisia. Nyrkissään hänellä oli Nimdan siru. ”Tilauksenne” hän hymähti ojentaessaan pienen metalliesineen Tawalle. ”Kiitos” keltainen Toa vastasi, ja kääntyi kohti parasiitin riivaamaa Snowmania. ”Viimeksi kun Snowie koski tätä sirua, hän sai yhteyden Visokkiin. Miten tällä kertaa?”
Hän nosti Snowmanin kättä, ja asetti sirun sen keskelle. Tawa puristi lumiukon käden nyrkkiin. Kaikki huoneessa katsoivat keskittyneinä sairasvuoteella makaavaa klaanilaista ja odottivat.
Snowmanin kasvojen tekohymy hyytyi hieman. Lumiukon sisällä olevan hahmon äänensävy kuitenkin pysyi samana. Snowmanin ja parasiitin äänen epäpyhä yhteensulautuma nauroi ivallisesti. ”Hihii. Vai niin. Mitä luulette saavuttavanne?”
Tawa ei vastannut loiselle. Muut huoneessa olijat tuntuivat ottavan tämän ikään kuin käskynä olla hiljaa. Snowmanin pää kääntyi klaanilaisesta toiseen löysin liikkein, mutta kaikki tuntuivat välttävän katsekontaktia. ”Hämähäkki pääsi tänne aiemmin juuri ja juuri”, loinen sanoi. ”Ja se pieni pää melkein käristyi sisältäpäin siinä kontaktissa. Miksi se pystyisi parempaan ny-” Loisen puhe keskeytyi. Snowmanin kasvot menivät täysin tunteettomaksi. Same osoitti lumiukon kättä sormellaan. Muut kääntyivät katsomaan. Kämmen puristi Nimdaa tiukasti ja voimakkaasti. Siru hohti sinistä, aavemaista valoa. Vähitellen valo alkoi toistua myös lumiukon silmissä.
”…hei, tyypit?” Snowmanin ääni ehti sanoa, kunnes toinen ääni peitti sen alleen. Snowmanin suulla huudettiin, mutta huutaja oli parasiitti. Se karjui petomaisesti usealla äänellä, mikä sai monet huoneessaolijat peittämään korvansa ja etenkin puolirahi Make näytti erityisen ahdistuneelta. Oli kuin hän olisi kuullut jotain, mitä muut eivät. Epäinhimillistä, sielua riipivää karjumista kesti aivan liian pitkään. Karjunnan alta kuului häiritsevää rikkinäistä radiota muistuttavaa kohinaa, joka pureutui hiljattain Tawan ja moderaattorien päihin.
Pian huuto lakkasi, mutta riipivä kohina jäi häiritsemään kaikkien huoneessaolevien ajatuksia. Yhä pöydällä makaava Snowman räpytteli nyt silmiään ja tiiraili ympäristöänsä. Lumiukko ei näyttänyt tietävän, missä oli, mutta Toan vilpittömästä katseesta kuitenkin näki, että hän oli paikalla. Hän ei ollut enää joku muu. Tawa katsoi lumiukon kasvoja helpottuneena, mutta helpotuksessa oli pieni ripe epäröintiä. Admin lähestyi vuodetta hitaasti. ”Snowie?” Lumiukko katseli ympärilleen, huomaten olevansa tuttujen kasvojen ympäröimä. ”Kaverit? Mitä… Mitä tapahtuu?” ”Yritämme selvittää, mitä pääsi sisällä tapahtuu” Kepe vastasi virnistäen. ”Vaikka minusta moinen tutkimus olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten.” Lumiukko hymyili takaisin. ”Sinä tiedät, mitä minä sinun mielipitäistäsi ajattelen.” ”Rationaalisia ja tieteellisen näkökulman antavia?” ”Uskottele sinä vain itsellesi noin.” ”…” ”…”
Kupe tarttui Snowien kädestä, ja katsoi tämän ranteeseen kiinnitetyn piippaavan laitteen mittareita. ”En millään tahtoisi keskeyttää rakentavaa juttutuokiotanne..” lääkintätoa aloitti ”…mutta tämä ei oikein lupaa hyvää.”
Kepe ja Snowman kääntyivät katsomaan. Kupe käänsi elintoimintoja skannaavan koneen näyttöä hieman. Snowmanin ruumiinlämpö oli vaarallisen korkealla ja elintoiminnot poukkoilivat hallitsemattomasti. Lumiukko nielaisi hiljaa. ”Ööööh. En ole mikään ekspertti näissä. Voisitteko…selittää?”
Kupe pudisti päätään. Hän nosti kättään varovaisesti ja osoitti sormellaan Snowien käden suuntaan. Kaikki kääntyivät katsomaan. Snowmanin nyrkki oli puristunut yhä tiukemmin sokaisevan sinisenä hohtavan Nimda-sirun ympärille. Käsi tärisi halllitsemattomasti, vaikka Snowman oli muuten täysin rauhallinen. ”Ööööh.”
Sitten tapahtui jotain muutakin. Sänkyyn kiinnitetyn näytön lukemat välkkyivät hetken, ja alkoivat sitten järjestäytyä uudelleen. Kupe, hoitajamatoran ja Kepe syöksähtivät varmistamaan johtojen liitoksia, mutta missään ei tuntunut olevan vikaa. Kupe kääntyi Snowien puoleen, joka vaikutti holtitonta kättään lukuun ottamatta aivan normaalilta. ”Mitä tapahtuu?” Make ihmetteli hieman hätääntynyt ilme kasvoillaan. ”Onko kaikki okei?”
Juuri kun Kupe oli vastaamassa, monitori rauhoittui. Lukemat palasivat mittaamaan lumiukon elintoimintoja, kaikki paitsi yksi. ”A-aivotoimintoja mittaava käyrä…” hoitajamatoran aloitti. ”Miksi se… pysähtyi?” ”Hehe”, rehellisyyden nimissä erittäin huolestunut Kepe kuiskasi katsoen Snowieta silmiin. ”Minä en ainakaan huomaa mitään ero-” Kepen puhe keskeytyi, kun Samen valkoinen käsi peitti hänen virnuilevan suunsa. Kaikki tuijottivat mittareita ja havaitsivat kauhukseen Snowien ruumiin kaikkien elintoimintojen hidastuvan. Aivotoimintokäyrä oli jo täysin pimeänä.
”Snowman”, Kupe sanoi katsoen elintoimintomittaria huolissaan. ”Niin?”, vielä typertyneenä hymyilevä lumiukko kysyi. ”Olethan tosi rauhassa juuri nyt?” ”…ainakin yritän.” ”Okei, tosi hyvä että olet rauhassa. Tämä seuraava lause on nimittäin vähän pelottava.” ”Antaa palaa.” ”Sinun elintoimintosi ovat pysähtymässä.”
Snowmanin hymy hyytyi lopullisesti. Hän sanoi ”apua”, mutta niin hiljaa, että se oli vain luettavissa lumiukon huulilta.
”Mutta…” Tawa aloitti. ”Miksi Visokki ei tee mitään?”
”Ehkä hän ei pysty”, Snowman sanoi. Kaikki kuitenkin huomasivat, että nyt suusta tulevat sanat eivät olleet lumiukon omia. Lohduttomien äänten kuoro puhui jälleen. ”Hi hi. Ehkä täällä ei ole tarpeeksi tilaa. Hyvä yritys, hämähäkki.”
Snowman räpytteli silmiään. Hän avasi suunsa puhuakseen taas, mutta nyt kuului vain hänen oma äänensä. ”Aaaah! Kuka tuo oli? Puhuinko minä juuri?”
Sitten yhdessä silmänräpäyksessä lumiukon ilme muuttui jälleen tyhjäksi ja ääni vaihtui. ”Hiii. En olekaan kokeillut näitä osia hänen päästään aiemmin. Saisinkohan sydämen pysäytettyä jostain kokonaan…” Ruumiin ohjaus vaihtui välittömästi takaisin Snowmaniksi. Hän ei vaikuttanut kovin iloiselta sanomastaan ja kuulemastaan.
Kupe nielaisi. Hän nyökkäsi lääkintämatoranille ja osoitti laukkua, jossa leikkaustarvikkeet olisivat. ”Same ja Make! Voisitteko pidellä Snowmania paikallaan?” Moderaattorit tarttuivat tuumasta toimeen äärimmäisen epävarmoina, kun Kupe ja lääkintämatoran valmistelivat leikkausvälineitä.
Loisen ääni hihitti jostain Snowmanin sisältä. Lumiukko itse näytti poikkeuksellisen ahdistuneelta. Lääkintäskannerin hiljenevä piippaus ei auttanut tilannetta yhtään.
”Naiset ja herrat”, loinen sanoi lumiukosta, ”tänään teemme tieteelliseen kokeen: Voikohan pelkoon kuolla?”
Tawa ja Kepe jäivät ainoina tuijottamaan lääkintäskannerin ruutua. ”Onkohan tämä ihan turvallista?” Kepe kysyi epäröivänä katsellen leikkausoperaation valmistelua. ”Parasiitti on kuitenkin vielä täysin kunnossa, entä jos se-” Kepe vaiennettiin tänään jo toista kertaa. Tällä kertaa käsi kuului Tawalle. ”Mmmph rmmmgh?” Tawa katsoi tarkkaan lääkintäskannerin ruutua. Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä aluksi, mutta sitten se valkeni.
Näytölle muodostui sanoja.
Älkää.
Leikatko.
Parasiitti.
Vahva.
”Kaverit? Miksi te hiljenitte?” Snowman oli hämillään, ja huolestuneen näköinen. Sanat jatkoivat ilmestymistään monitorin ruudulle.
Snowman.
Kuolee.
”Heeeei. Mitä tapahtuu?”
Same lois Snowmaniin tylyn katseen, ja lumiukko tajusi vaieta. ”Visokki?” Tawa kysyi hiljaa, pitäen katseensa monitorissa.
Minä.
Oma.
Elegantti.
Itseni.
”Jos emme voi leikata parasiittia isti Snowmanista, niin mitä voimme tehdä?”
Voisitte.
Kuunnella.
Kohinaa.
Klaanilaiset katsoivat toisiaan yllättyneinä, eivätkä oikein tienneet, mitä tehdä. Kaikki koettivat olla hiljaa, ja kuunnella, mutta parasiitti piti huolen, ettei se ollut helppoa. ”Hih. Tein juuri kiintoisan havainnon. Ilmeisesti pelkojen syntymiseen vaadittavia ärsykkeitä voi muovata melko vapaasti.”
Kuunnelkaa.
Kohinaa.
”Mutta mitä tapahtuu” parasiitti jatkoi ”jos niitä ärsykkeitä keksii lisää. Ja lisää. Ja lisää.”
Kohina.
Same sulki silmänsä ja mielensä, koettaen keskittyä aivoissaan kuuluvaan taustameluun. Visokki yritti ottaa heihin yhteyttä, ja parasiitti teki parhaansa estääkseen sen.
Snowmanin hengitys kiihtyi, ja kuulosti kaikin puolin ahdistuneemmalta. Lisäksi hänen katseessaan tapahtui jotain. Asteittan, mutta selkeästi lumiukon silmissä näkyi kauhu. ”Snowman?” Kepe kiinnitti huomionsa vuoteella makaavassa klaanilaisessa tapahtuviin muutoksiin. ”Same! Make!” Tawa korotti ääntään huomattavasti. ”Tiukentakaa otteitanne.” ”Mitä te… Mitä täällä tapahtuu? Miksi-” Snowmanin ääni säröili hieman hänen katseensa harhaillessa ympäri huonetta äkkinäisin liikkein. ”Hän on menossa paniikinomaiseen tilaan” Kupe ilmoitti kohotettuaan katseensa mittareista. ”Parasiitti ei pelleile. Hän näyttää pelkäävän… kaikkea.”
Parasiitti aloitti naurunsa. Se ei kuitenkaan jäänyt vaimeaksi hihittelyksi, vaan siihen tuli lisää ääniä mukaan. Ei kestänyt kauaa, kun hohottamassa oli jo kokonainen kuoro ääniä, jotka eivät kaikessa monipuolisuudessaan kuulostaneet siltä, kuin olisivat voineet lähteä samasta eliöstä. Make ja Same painoivat tosissaan vastaan Snowmanin aloittaessa hätäisen rimpuilun, vaikka Mahrikingin kasvoista näki, että äänet aiheuttivatkin hänessä pahoinvointia. Hoitajamatoran kääntyi selin sairasvuoteeseen ja peitti korvansa koettaen sulkea naurun päänsä ulkopuolelle. Kupe tuijotti silmä kovana näyttöä, ytittäen saada tilanteeseen jotain järkeä.
”Tawa!” Same huusi nauravan kuoron yli. ”Sulje mielesi, meillä on jo yhteys Visokkiin! Se on heikko, mutta on kumminkin.” Sähkön Toa noudatti vinkkiä parhaansa mukaan. Hän yritti olla keskittymättä nauruun, olla keskittymättä holtittomasti rimpuilevaan klaanilaiseen, tai hiljaa nyyhkyttävään matoraniin. Hän sulki silmänsä, ja painoi päänsä alas. Ja kuuli yhä demonisen kuoron, kuuli hädässä olevat klaanilaiset.
Tawa istuutui lattialle, ja laittoi jalkansa ristiin. Visokki, nyt olisi hyvä hetki, hän sanoi mielessään. Olet hyvä tässä. Klaanin paras. Nyt, tee taikasi, ja sano minulle jotain.
Kohina oli silti liian vaimeaa verrattuna huoneen muihin ääniin. Parasiitti lopetti naurunsa hetkeksi, vain aloittaakseen puheensa. ”Tämähän paljastui oikeaksi pelkuriksi. Ei minun tarvinnut kuin vain vähän nostaa muutamia tunteita pintaan, ja heti tämä meni aivan hysteeriseksi. Miten käykään vihan kanssa?” ”Huono kohde” Kepe vastasi ”Snowie ei ole niinkään kova ärsyyntymään kuin ärsyttämään. En edes muista, milloin olisin nähnyt hänet oikeasti vihaisena.” ”Hih. Kuulehan tiedemies. Sinun lienee parasta pysytellä koneiden parissa jatkossakin, mielen toiminnasta et ymmärrä pätkääkään. Kiltit ja rauhalliset, heitä vasta täytyykin varoa. Mutta ei sinua voi syyttääkään, tiedemies. Eihän sinulla ole kunnollista kontaktia muihin, käytät kaiken aikasi yksin pimeydessä, koneiden parissa.”
Sitten parasiitti vaihtoi taas omaan ’naurava piinallinen kuoro’ -repertuaariinsa, ja jätti Kepen tuijottamaan melko mitäänsanomattomana takaisin. Kupen oli pakko kääntyä hoitajamatoranin puoleen, jottei tämä olisi täysin vaipunut epätoivoon. Kaoottisessa tilanteessa moderaattorit saattoivat vain keskittyä rimpuilevan Snowmanin pitämiseen vuoteessa.
Tawa istuutuii huoneen keskelle ja risti jalkansa, koettaen keskittyä telepaattiseen yhteyteen vanhan ystävänsä kanssa. Visokki. Kerää voimasi. Olen kuulolla.
”Kas kas kas” parasiitti puheli. ”Hänellä on kyllä kärsivällisyyttä, myönnetään. Tai ehkä vain vertaan sitä hänen urheuteensa, joka loppui huomattavasti nopeammin kesken.”
Kupe vilkaisi olkansa yli lumiukon elintoimintoja kuvaavia mittareita. Hän ei pitänyt näkemästään. ”Tyypit… Snowien ruumiinlämpö huolettaa minua. Se kohoaa. Nopeasti.”
Tawa koetti olla välittämättä kaikesta ympärillään. Keskittyä vain kohinaan. Keskittyä vain yhteyteen.
Tawa. Visokki? Mata Nuin kiitos, luulin ettei tämä ikinä onnistuisi. Nyt, kuuntele tarkkaan. Saatan tietää, miten saamme Avden parasiitin pois Snowmanin ruumiista. Tawa nielaisi. Antaa kuulua. Snowman rimpuili moderaattorien otteessa, mutta silti Make ja Same näyttivät keskittyvän sisimpäänsä mahdollisimman hyvin. Kepekin näytti keskittyneemmältä kuin aikoihin. Se ei kuule meitä nyt, Visokin ääni sanoi. Siksi tarvitsin tämän yhteyden. Tähän asti se on kuunnellut teitä. Se lukee teitä ja käyttää reaktioitanne hyväksi. Mutta tämä yhteys on sitten turvallinen? Same ajatteli. On. Olen tarkkaillut sitä. Ja en usko sen edes yrittävän tappaa Snowmania.
…mitä tarkoitat? Tawa pohti.
Miettikääpäs. Miksi tuo otus haluaisi tappaa Snowmanin? Mikä taktinen hyöty siitä olisi Allianssille ja Avdelle?
Tuossa on järkeä, Tawa pohti. Jostain kaukaa kuitenkin kaikui yksi Kepen ajatuksista, joka oli harvinaisen pysäyttävä: Entä jos…se on vain sen mielestä kivaa?
Kaikki katsoivat hetken Snowmania, jonka sisällä hihitti jokin. Niin, Visokki ajatteli. En ole ollenkaan varma tästä, mutta jotain on tehtävä! Tawa, luulen, että Snowman ei ole sen oikea kohde.
Tawa pysähtyi hetkeksi pohtimaan. Se…haluaako se minut?
Visokki oli hiljaa hetken. En tiedä. Siinä olisi järkeä. Välillä kuulen, kuinka Avde ja Se puhuvat. Ne…ne haluavat ’syödä valkoisen kuningattaren’.
Tawa ja moderaattorit katselivat toisiaan epäroivinä. Me olemme siis siirtämässä sitä minuun. Nättiä.
Täytyy edes yrittää, Visokki sanoi, mutta olkaa valmiina. Se vaihtaa kohdetta heti kun sinä…avaudut.
…?
Se pääsi Snowien sisään, kun Snowie nukkui, Visokki sanoi. Mielen täytyy olla avoin. Pahaa-aavistamaton. Sinun pitää näyttää pelokkaalta ja anovalta. Tawa nyökkäsi ja katsoi muita ajatusyhteydessä olevia. He näyttivät ymmärtäneen asian täysin.
Olkaa valmiina, Visokki viesti. Huomaatte kyllä, jos se on tulossa ulos. Mutta teidän pitää olla tosi nopeita.
Entä jos emme ole?, Kepe kysyi, ja sai vastauksensa kirjaimellisesti ajatuksen nopeudella: Sitten se saa Tawan.
Hyvä on, Tawa sanoi. Ei tässä muutakaan voi. Kaikki, olkaa valmiina nappaamaan se heti kun Visokki antaa merkin.
Visokki puhui taas, mutta hämähäkin ääni oli nyt suorastaan epävarma. Anteeksi, Tawa, mutta se ei toimi. Heti kun parasiitin ote Snowmanista ja Nimdasta herpaantuu, en voi puhua teille enää.
Kepe ei pitänyt kuulemastaan. Eli…nappaamme sen fiilispohjalla? Ehhhh.
Tawa kurtisti kulmiaan. Visokki. Ennen kuin katoat lopullisesti, kerro edes missä olet.
En voi. Anteeksi.
Miksi et? Pyydän, kerro!
Visokki tuntui väistävän kysymystä. Hän sanoi vielä vain jotain pientä: Napatkaa se.
Kohina kaikkien mielissä vaimeni. Nyt oli jäljellä enää vain epätoivoisesti rimpuileva Snowman, parasiitin riipivä nauru ja seinäkellon jätättävä ääni. Tawa nielaisi. Hänen täytyisi olla uskottava. Hänen täytyisi näyttää oikeasti pelokkaalta. Klaanin pääadmin sulki silmänsä ja keskittyi. Hän kulki ajatuksissaan jonnekin kauas menneisyyteen ja kaivoi esiin sanoja, jotka hän luuli jo unohtaneensa.
Sinä olet turha. Sinä olet hyödytön. Sinä olet tyhjä.
Minä voin tehdä sinusta täyden.
Kylmä hiki nousi pintaan. Jotkin asiat oli tarkoitettu unohdettaviksi. Niiden kaivaminen esiin toi myös ylös tuntemuksia, jotka oli haudattu jonnekin syvälle.
Et voi tuhota minua. Minä olen itse tuho. Sinä? Et mitään.
Tawa avasi silmänsä ja katsoi Snowmania silmiin. Klaanin pääadminin kasvoilla oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niillä koskaan aikaisemmin. Se oli pelkoa. ”Pyydän. Jätä hänet rauhaan. Ota…ota minut.”
Snowmanin kasvot vääntyivät virneeseen, jossa oli jotain tyhjää. Loinen katsoi sähkön Toan kasvoja. ”Kyllä, neiti”, se sanoi, pitäen tyhjän katseensa Tawassa. ”Sinä olet parempi, neiti. Sinut haluamme, neiti.”
Sitten Snowmanin pää retkahti veltosti taaksepäin, ja oli aivan hiljaista. Tawa, Same, Make, Kupe, hoitajamatoran ja Kepe tuijottivat kaikki ääneti vuoteella makaavaa hahmoa.
Yllättäen lumiukko aloitti hillittömän vapisemisen. Moderaattorikaksikko syöksyi äkkiä paikoilleen pitelemään valkoista hahmoa aloillaan, kun Snowien heiluminen muuttui täysin hysteeriseksi, ja hän alkoi yskiä ja kakoa. Muutkin vuoteen vierellä auttoivat lumiukon paikallaan pitämisessä, ja elintoimintoja tarkkailevat monitorit heittäytyivät aivan villeiksi.
Äkkiseltään se kuitenkin loppui. Snowie jähmettyi paikalleen merkilliseen asentoon, rintakehä eteenpäin työntyneenä. Klaanilaiset irrottivat otteensa hänestä.
Lumiukon vartalo nyki muutaman kerran luonnottoman oloisesti, ja valkoisen rintakehän läpi työntyi jotain mustaa.
Ja mustaa se oli. Lumiukon elastisesta rintakehästä ulos tiensä raapiva olento oli musta kuin pimeys tähtien välissä. Se liikkui letkeästi kuin ilman luiden tai ulkoisen tukirangan tuomaa rajoitetta. Kun tarpeeksi sen mustasta ruumiista oli tullut ulos Snowmanin kehosta, se avasi kaksi verestävän punaista silmää, jotka sijaitsivat pikimustan pään vastakkaisilla puolilla. Ne katselivat ympärillä olevia klaanilaisia liikkuen kuopissaan villisti. Pian olennon koko pää tuli ulos. Paksu kaula työnsi sen pientä ja pyöreää päätä ulos lumiukon rintakehästä. Keskellä päätä olennon silmien välissä ulkoni terävä nokka, joka napsahteli saksimaisesti auki ja kiinni. Pitkä, pieniä punaisia silmiä täynnä oleva kieli höllyi nokan sisällä.
Klaanilaiset katsoivat vähitellen ulos tunkeutuvaa olentoa epäuskoisina ja hieman kauhuissaan. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, miksi olentoa olisi pitänyt kutsua. Kaikille tuli mieleen yksi äärimmäisen sopiva sana, mutta sen käyttäminen olisi liian absurdia. Olento nousi Snowmanin rintakehään kaivamastaan kuopasta kokonaan. Pyöreän pään alla oli isompi pyöreä vartalo, jossa oli terävä pyrstö. Olentoa kannattelivat pitkät ja laihat jalat, jotka olivat vielä osittain Snowmanin sisällä. Olento käänteli nyt pyöreää ja terävänokkaista päätään ympäri luonnottomasti, tarkkaillen ympäröiviä klaanilaisia.
Lääkintämatoran oli kohdannut tänään jo monenlaisia asioita. Pelottavuudessaan ja absurdiudessaan tämä kuitenkin ylitti kaiken. ”Mi-mi-mi-mik…” matoran aloitti. Hänet kuitenkin keskeytettiin. Musta ja groteski loinen avasi terävän nokkansa ja puhui kirkkaalla ja pirullisella äänellään. Ääni sai huoneen lasiesineet resonoimaan voimakkaasti. ”Mi-mi-mikä se oooooon”, hirviö kirkui pilkallisesti. Sitten sen ruumiissa avautui jotain.
Olento paljasti siipensä. Se avasi ne täyteen mittaansa. Siivet olivat hyvin lintumaiset, mutta niiden molempien sisällä oli kolme verenpunaista silmää, jotka tarkkailivat ympäristöä nykien. Siipien kärjissä oli myös vähän sinistä hohtoa. Se oli ainoa kohta hirviön ruumiissa, joka ei ollut musta tai punainen.
Yönmusta olento kääntyi kohti Tawaa ja räpytteli siipiään kuin valmistautuen lentoon. Se nauroi. Infernaalisen närhen nauru täytti koko huoneen.