Notfun istui eräässä huoneessa. Hänelle oli luotu uusi käsi. Se oli mekaaninen, ja siinä oli joitakin hienoja toimintoja, mukaanlukien piraatin suosikki, rommikone, ja kengänkiillotin. Notfun ei ollut yhtä hilpeä kuin yleensä, itseasiassa hän oli hieman vaisu. Hän käveli sairaalan kahvioon, ja käskytti miehiään:
”Noniin, miehet, vaikka minä olenkin toipilas, tämä käsi kurittaa teitä viisimiljoonaakaksikymmentäseitsemän kertaa kovemmin kuin ennen, joten laivaan siitä, hus”
Miehistö lähti kohti Yön Timo toista, ja Notfun myös.
Kirikori II, muutama kilometri pohjoiseen Zakazin rannikosta
Vähitellen hopeiseen horisonttiin uppoavat ilta-auringot pesivät meren yllä verkkaista tahtia liitävän ilmalaivan virtaviivaista ulkomuotoa. Kirikori II ei vaikuttanut ulkoapäin olevan suuressa kiireessä, mutta sen sisällä kolme hahmoa teki vielä ahkerasti työtään kahden uuden matkalaisen tarkkaillessa.
”Tervetuloa kyytiin”, Keetongun kumea ääni kaikui ketterän aluksen etupäästä. Keltainen jättiläinen kääntyi kevyesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania vilauttaakseen hymyänsä, mutta piti kätensä vakaasti ohjaimissa. Manu päätti rysähtää tuoliin. Guardian istahti myös. ”Nynrahille, Tongue”, Manu yskäisi. ”Sinne olemme menossa”, Tongu vastasi. ”Kuinka sattuikaan”, Guardian sanoi hieroen silmiään.
Skakdit olivat jääneet kauas taakse. Samoin teki pian koko Zakazin saari. He lensivät meren yllä kohti Nynrahia. Matkaa oli jäljellä vielä kolme kertaa enemmän, kuin Klaanista oli ollut Zakazille. Kun Keetongu oli varma, että he olivat tarpeeksi kaukana ollakseen turvassa, hän jätti ohjaamisen Matoraneille ja kääntyi tuolissaan Guardiania ja Makuta Nuita päin. Guardian kuorsasi omassa tuolissaan ja Makuta Nui oli valunut lätäköksi lattialle. Nazorakien palasia lojui tuolilla ja lattialla. ”Ei näytä kovin hyvältä”, Tongu totesi puoliääneen. Hän alkoi etsiskellä astiaa. Hän löysikin lasisen purnukan, johon hän lapioi vihreän mönjän lattialta löytämällään rikkalapiolla. ”Ja kuka on jättänyt alukseen rikkalapion…” hän mutisi työskennellessään. Matoranit olivat, kuin eivät olisi kuulleetkaan. Toinen heistä oli heittämässä heittämässä halkoja tulipesään ja toinen ohjasi alusta Tongun puuhaillessa.
Yön laskeutuessa Guardian heräsi. Hän näki Keetongun istumassa kapteenin penkillä ja ajavan itse. Manu taas kyhjötti lasipurkissa viereisellä pöydällä. Guartsu räpytti silmäänsä ja pyyhki liinalla mekaanisen silmänsä linssiä. ”Et sitten kestänyt Nynrahille asti?” hän murjaisi Manulle. Tämän suunnalta huokui vihamielisiä ajatuksia.
Keetongu käännähti jälleen Guartsuun päin. ”No teillä ei näyttänyt hyvin menevän”, hän sanoi hilpeästi. ”Ei”, Gurtsu myönsi tuskaisesti. ”Minulla on luoti…” Keetongu katseli odottavasti. ”Niin? Missä?” ”En sano enempää.” ”Aha.”
Hetken he kaikki olivat hiljaa. Matoranit juttelivat keskenään. Sitten Keetongu nousi ylös. ”Näyttäisi siltä, että saavumme pian Xialle.” Guartsu valpastui. ”Meidän ei ole ehkä järkevää laskeutua Xialle. Olisiko lähellä pienempää saarta?” ”Luultavasti”, Tongu vastasi. ”Hei Ternok, onko Xian eteläpuolella sopivia saaria?” Matoran vilkaisi karttoja, jotka hän oli penkonut laatikoista. ”On tuolla parikin.” Tongu käveli Ternokin luo ja katseli karttoja itse. Guardiankin meni mukaan katselemaan. Manu ei pitänyt tilanteestaan. Hän ei nähnyt, mistä puhuttiin.
”Jospa menemme tuonne?” Guartsu sanoi osittaen yhtä kartan saarista. ”Kelpaa”, Keetongu sanoi. ”Sinne siis.” Tahtoo ruumiin. ”Niin minäkin tahtoisin”, Tongu vastasi. Sitten hän istahti takaisin kapteenin pallille, kun alus laskeutui pienehkölle saarelle Xian eteläpuolella.
Notfun juoksi kohti Yön Timo toista verisenä, ja toinen käsi irronneena. Itseasiassa piraatti piti irronnutta kättään vasemmassa, säilymeessä kädessään. Hän juoksi huohottaen hyttiinsä, otti laatikostaan ilmastointiteippiä, ja teki painesiteen vuotavaan kehoonsa. Jardirt sattui kävelemään hyttiin.
”Norfu- Mitä hittoa sinä nyt olet mennyt tekemään?”, Jardirt huudahti
Notfun ja kuusi hänen miehistään kävelivät pitkin klaanin katuja. Notfun etsi rommikauppaa, kun hän sen löysi, hän käveli sisälle.
”Ottaisin rommia, tyyppi. Kässäätkö?”, Notfun sanoi, ja meni kassalle. Kauppias meni takahuoneeseen hakemaan rommia. Sitten takahuoneessa räjähti jotain. Kauppias lensi suoraan Notfunin ja miehistön läpi seinään, ja jotain mustaa syöksyi takahuoneesta hänen mahaansa. Kauppias vuosi verta.
”Paetkaa. Äkkiä. Se on täällä”, Kauppias sanoi.
”Mitäs tämä nyt on, rehd- No ei niin rehdit matoranit pyytävät rommia ja kauppias vain makaa seinillä ja kuoleskelee ympäriinsä. Ei minkäänlaisia tapoja”, Notfun valitti.
Yhtäkkiä valot sammuivat.
Jotain syöksyi Notfunin vieressä seisovaan matoraniin. Se oli tahmean tervainen piikki. Matoran kaatui maahan. Seuraavaksi ne syöksyivät toiseen matoraniin, kielettömään toaan, ja siamilaisiin skadkeihin. Kaikki olivat kuolleita. Ensimmäistä kertaa koskaan Notfunin valtasi tällainen pakokauhu.
”Olette nyt kahdestaan. Sinä, ja kuolema”, kuului kylmä ääni. Se oli kuin haudan takaa puhuttu.
Notfun ei vastannut. Sen sijaan hän kysyi.
”Kuka sinä olet? Mitä haluat?”
Vastausta ei kuulunut. Notfun juoksi ovea kohti. Hän paukutti ovea, mutta jotain mustaa syöksyi hänen takaansa. Piikit muuttuivat matkan aikana kouriksi, jotka nostivat Notfunin ilmaan. Sen jälkeen ne paiskasivat piraatin seinälle, ja piikeiksi muuttuneina katkaisivat Notfunin toisen käden. Matoran tunsi, että nyt pitäisi edes yrittää paeta. Matoran juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja juuri ja juuri onnistui rysähtämään oven läpi. Notfun vuosi verta, ja katsoi kauppaa edessään. Rakennus päästi ensin oudon rasahduksen, ja sen jälkeen räjähti. Notun juoksi erittäin lujaa Yön Timo toista kohti.
Seran astui pieneen hotelliin, jossa hän asui. Hotelli ei maksanut paljoa ja se sijaitsi sataman lähellä. Heillä ei ollut varaa isoon asuntoon, joten he hankivat halvimman, jonka he löysivät. Tiskn takana istuva Ta-matoran tervehti hänet vaisusti. Seran ei vastannut Matoranille mitään. Hän vain asteli kolmanteen kerrokseen, jossa hän asui. Irvan tuli tervehtimään hänet.
”Saitko yhtään saalista?”, Irvan kysyi. ”En saanut”, Fe-matoran vastasi, ”Mutta sain jonkun hukkuvan Turagan pelastettua hukkumiselta” ”Mitä teit Turagalle?” ”Jätin hänet satamaan. Hän sanoi, että tahtoi etsiä jotain Toa-kaveriaan” ”Etkö siis saanut yhtään ruokaa?” ”En”
Irvan nyökkäsi ja sanoi:
”Sanoinhan”
…Ja lähti pois. Seran ei myöskään halunnut kertoa Irvanille Toa-kivestä, jonka Turaga oli hänelle antanut.
Yöllä, Seran ei pystynyt nukkumaan. Hänen itsetuntonsa piinasi häntä. Hän ei tiennyt, pitäisikkö hänen käyttää Kiveä itseensä. Ehkä olisi parasta jos hän olisi Toa. Mutta jos häneltä ei onnistuisi olemaan Toa, ei olisi paluuta Matoranin elämään. Voisihan hän luovuttaa voimansa jollekkin toiselle Matoranille, mutta sitten hän muuttuisi Turagaksi. Eikä se kovin miellyttänyt häntä. Koko yön aikana hän mietti sitä. Seuraavana aamuna hän myös ajatteli siitä, vaikka ei ollut nukkunut koko yön, eikä ollut syönyt kahteen päivään. Hän yritti olla herättämättä yhtään huomiota, koska ei halunnut Irvanin kysyvän, mikä on hätänä.
Parin päivän päästä hän oli onnistunut päästä stressistä ja onnistui nukkumaan pari tuntia. Kuitenkin, kun hän oli syvässä unessa yhden päivän, hänet herätti kova rysäys.
”Mitä helkkaria!?” Seran kuuli Irvanin huutavan.
Seran meni ikkunan luo ja näki, kuinka pari kolme Skakdia ampuivat ja heittivät palavia pulloja päin hotellia. Hän näki, kuinka pullot räjähtyivät, iskeytyessään johonkin.
”Maan tasalle vaan tämä rakennus!”, yksi Skakdeista huusi toisille.
Irvan nousi sängystään ja meni ulos huoneestaan. Hän katsoi alas portaikkoon ja näki kuinka alaosa oli kokonaan tulessa.
”Hitto!”, Irvan huusi, ”Täältä ei ole pakoa!”
Seran katsoi, että ikkunasta hyppääminen johtaisi kuolemaan. Silloin hän päätti, että olisi vain yksi keino pelastaa heidät. Toa-kivi. Turaga Thowron oli neuvonut häntä, miten käyttää sellaisia. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä tekisi kun hän olisi Toa, mutta hän toivoisi että se auttaisi häntä jotenkin.
[spoiler=Heh kaneja!]Aion kyllä joskus panna nuo Skakdit myöhemmin minun tarinoihini.[/spoiler]
Aurinko oli nousemassa jokusen tunnin kuluttua. Suuri purjelaiva lipui jo märäänpääsaaren edustalla, katselleen uneliasta kaupunkia. Tuulet olivat olleet matkalaisten puolella.
Yksinäinen majakka seisoi sataman reunalla, hylättynä. Se oli vartioinut rannikkoa jo ennenkuin Tawa oli saapunut tänne. Huhut kertovat astrologimunkkien rakentaneen sen joskus kauan, kauan sitten. Nykyään majakka on hylättynä. Matoro on joskus miettinyt liittyisikö majakka jotenkin siihen vanhaan majakkaan saaren pohjoisosissa, jossa hän poikkesi muiden kanssa palatessaan Xialta.
Purjelaiva ui aallonmurtajan ohi ja matoran ruorissa käänsi aluksen taitavasti kohti oikeaa paikkaa. Laiva hiljensi vauhtia kun jokunen hereillä oleva heitti kyöden sataman paalun ympärille. Kun Yön Timo II oli kiinnitetty huolella, se vain jäi satamaan. Suurin osa miehistöstä jatkoi uniaan. Matoro oli kuitenkin jo havahtanut heidän saapuessaan Klaaniin ja nyt istui uneliaana riippumatossaan. Hetken kuluttua hän nousi, nappasi suuren laukun joka makasi kaidetta vasten ja käveli alakannelle. Laukussa oli koodattu kansio, kasetti ja muistiinpanoja Manulle.
Toa hyppäsi ketterästi laivasta laiturille. Klaanin linnoitus nukkui, vain muutaman yökyöpelin huoneessa paloivat valot. Jossakin lensi Gukkolintu vasten tähtitaivasta.
Ämkoon katse kulki pitkin Toan entisen johtajan ruumista. Ilman Toa katseli haikeana edessään lepäävää kuollutta, mutta päätti sitten tehdä sen mitä oli tullutkin tekemään. Ämkoon käsi lähestyi Atyan kuolleiden käsien tiukassa otteessa olevaa miekkaa. ”Olen pahoillani, mutta joudun ottamaan tämän. En itsekkyyttäni, vaan kaikkien parhaaksi”, selitti Ämkoo puoliääneen valmistautuessaan irrottamaan katanan veden Toan kylmästä otteesta.
Ämkoo kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja huusi ääneen. Vihreä Toa horjahti kauhusta taaksepäin, liukastui ja katseli hautakammion lattialta käsin pystyyn nousevaa ruumista. Atyan tomuiset kädet tarttuivat hauta-arkun laitoihin ja veden Toa nousi täyteen mittaansa. Atya käänsi naamionsa Ämkoota kohti, ja Ämkoo erotti naamion visiirin alla piilevät heikosti hohtavat silmät.
”Sinä olet kuollut!” Ämkoo sai huudetuksi järkytyksensä keskeltä. Ilman Toa nousi huterasti seisomaan, painautui kammion harmaanvihreää seinämää vasten ja tuijotti edessään seisovaa sinistä hahmoa. Atya astui pois arkusta, oikoi hetken jäseniään ja kohotti miekkaansa.
”Hei vain, Ämkoo”, kuului ääni kammion oviaukon suunnalta.
Ämkoo kääntyi nopeasti oven suuntaan ja järkyttyi entisestään. Ämkoo osoitti ainoalla kädellään vuoroin oviaukon, vuoroin Atyan suuntaan. Toat Tharkon ja Herka astuivat peremmälle kammioon.
”Sinä! Te..!!” Ämkoo sopersi ottaen askeleen taaemmas. Ilman Toa haukkoi henkeään tietämättä mitä sanoa. Ilman Toa Tharkon hymyili ja alkoi puhua.
”Olet muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Viimeksi kun tapasimme, olit jokseenkin… Kokonaisempi.” ”Vaikene!”, Ämkoo karjui ja osoitti Herkaa. ”Sinä! Sinä kuolit! Miten sinä oikein seisot siinä?! Ja miksi Atya…” ”Kaikki ajallaan, veli hyvä”, Tharkon keskeytti ja astui lähemmäs Ämkoota. ”Mitä pidät uudesta naamiostani?”
Ämkoo tuijotti Tharkonin kasvoja lyhyen hetken ajan. Sitten hän ymmärsi. ”Tryna”, Ämkoo pihisi. ”Kas, oikein. Olet tehnyt läksysi.”, vastasi Tharkon.
Herka astui peremmälle. Punaisen Toan ruhjottu haarniska oli kauttaaltaan ruosteen ja lian peitossa. Herkan poimuttuneen naamion tyhjät silmäkuopat tuijottivat Ämkoota. ”Jotain et kuitenkaan koskaan oppinut”, Herka sanoi pohjattomalla äänellä. ”Minun naamioni. Jopa pieni vihreä ystäväsi tuolla ulkona tunnisti sen, mutta sinä et tuntunut koskaan ymmärtävän. Et, vaikka työskentelimme yhdessä.”
Ämkoo käänsi katseensa juuri puhuneeseen Herkaan. Yllättyneisyys käväisi Ämkoon kasvoilla, ja tämä yritti sanoa jotain. ”Tarkoitatko sinä..?” ”En minä muuten olisi tässä.”
Tharkon korjasi asentoaan, naurahti ääneen ja ohjasi Atyan seisomaan vierelleen. ”Noniin, eiköhän kuulumiset ole jo vaihdettu. Me emme tulleet tänne vain tervehtimään sinua.” ”Mitä te tahdotte?” Ämkoo kysyi ja perääntyi jälleen hieman. Toan entiset kumppanit alkoivat lähestyä. ”Minun henkeni sinnittelee tässä maailmassa enää yhdestä syystä”, epäkuollut Herka vastasi. ”Samasta syystä, jonka takia Tharkon on nyt täällä.” ”Me”, Tharkon aloitti, hymyili viileästi ja jatkoi: ”Haluamme tappaa sinut.”
– – –
Yön pimeydessä liitelevä haukka kuuli selvästi vuoriston suunnalta kuuluvan vihellyksen. Rahi kiidätti itsensä vauhdikkaasti äänen tykö, laskeutui ja valmistautui ottamaan kärsineen näköisen matoranin kyytiinsä. Enki kiristeli hampaitaan pakottautuessaan suuren linnun selkään, ja komensi sitten siivekkään pedon matkaan.
Matoro makoili pitkällään punakankaisessa riippumatossa, jonka hän oli virittänyt takamaston ja kaiteiden väliin. Hän makasi selällään katsellen tähtitaivasta. Laiva lipui kevyesti ja lämmin iltatuuli puhalsi leppoisasti alukselle vauhtia.
Loputon tähtitaivas kaareutui Toan yläpuolella. Tuhannet pienet valkoiset pisteet säteilivät korkeuksissa. Mystinen Punainen Tähti näkyi nyt itätaivaalla. Matoro muisteli matoranien ennustusmerkkejä. Välittömästi tähdistä hänelle tuli mieleen vanhasta tiimistään magnetismin Toa Magan, joka oli lapsenomaisen innostunut astronomiaan että astrologiaan. Kyseinen Toa oli joskus haaveillut matkasta Punaiselle tähdelle. Mitähän hänelle kuuluisi nykyään.
Matoro mietti. Mihin hänen tiiminsä oli hajonnut. Häntä ahdisti, kun hän tunsi muistoistaan puuttuvan palasen. Tiimi olijoskus lähtenyt rauhaisalta kotisaareltaan suureen maailmaan, Metru Nuille, taistelemaan ”rauhan, oikeuden ja Mata Nuin” puolesta. Se ei ollut tosiaankaan sitä. Se oli kylmää sotaa, jossa miteltiin vallasta. Metru Nuin hallitsija hallitsisi maailman taloutta.
Se sota oli pitkä ja ankea. Loputtomat Toa-armeijat marssivat vahkien kera Metsästäjiä vastaan – Dume eikä TSO suostunut kumpikaan lopettamaan. Oli onni, että tiimistä ei ollut kuollut ainuttakaan jäsentä sodassa.
Kun Metsästäjät vetäytyivät raunioiksi tuhotusta kaupungista, kaikki muuttui. Toat lähtivät. Sillävälin Gaggulabion Skakdi-armeija oli ryöstänyt ja polttanut tiimin kotisaaren ja tappanut Matoranit. Toista oli tullut koditon kulkuritiimi joka taisteli eri alueilla oikeuden puolesta.
Sitten muistot haalistuivat.
Tämä matka oli herättänyt paljon kysymyksiä. Se mielensisäinen hyökkäys. Itrozin ääni. Valot. Lonkerot. Salakieli. Tämä Makuta osasi salata todellisen perintönsä täydellisesti.
Toa käänsi kylkeä riippumatossa. Jardirt istui ruorissa unisen näköisenä. Pari muuta merirosvoa nukkui myös kannella, valmiina herätettäväksi ohjausvuoroon. Äks oli sanonut että yö on turhan viileä hänen makuunsa ja nukkui sisätiloissa.
Jään Toa kieriskeli huolestuneena. Hän ei saanut näitä kaikkia asioita päästään, hän ei kyennyt rentoutumaan. Hän ei lepäisi ennenkuin olisi selvittänyt kaiken naamiostaan ja menneisydyestään.