Avainsana:

  • Trooppinen saari: Vedä miekkasi

    Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

    Ämkoo istui pienehkön rakennuksen katolla leikkien huomaamatonta. Hän veti viittansa tiukemmin ympärilleen ja kyyristyi entisestään. Yön pimeys auttoi Ämkoota pitämään itsensä näkymättömissä, joskin hän joutui olemaan jatkuvasti valppaana. Torakat etsivät tunkeilijoita edelleen joten yksikin varomaton liike saattaisi paljastaa Ämkoon sijainnin ja aiheuttaa läjäpäin ongelmia.

    Mustanvihreä hahmo lähti hetken kestäneen levähdystuokionsa jälkeen liikkeelle. Ämkoo pudottautui mitä varovaisimmalla liikesarjalla alas rakennuksen katolta laskeutuen pehmeästi ahtaalle kujalle. Kuja johdatti Ämkoon aukiolle, jolla liikkui hajanainen joukko nazorakeja. Ämkoo lähti siitä huolimatta etenemään. Hitain joskin varmoin askelin liikkuva tumma viittasankari onnistui liukenemaan tehokkaasti kaikkiin eteen tulleisiin varjoihin eivätkä torakat ennättäneet huomaamaan häntä.

    Silloin jotain tapahtui. Tukikohdan läntiseltä suunnalta kuului voimakas räjähdys keräten kaikkien nazorakien huomion itseensä. Jokainen aukiolla partioivista torakoista kääntyi äkisti räjähdyksen viitoittamaan suuntaan lähtien juoksuun. Ämkoo kuunteli hetken koko ajan kauemmas katoavia nazorakien huutoja ja uskaltautui sitten kohottautumaan täyteen seisoma-asentoon.

    Aukio oli tosiaan tyhjä. Hiljainen myös. Ämkoo asteli alueen keskelle, pysähtyi ja käänsi katseensa hetkeksi kohti taivasta.

    ”Tämä ei ole helppoa”, hän ajatteli. ”Miten löydän sen saamarin palan jos joudun koko ajan piileskelemään tällä lailla?”

    Ämkoo käänsi katseensa takaisin maan tasalle ja vilkuili ympäröiviä rakennuksia. Varastoja? Ehkä. Mitä niiden sisältä mahtaisi löytyä? Aseita, luultavimmin. Tukikohta oli todellakin raskaasti aseistettu. Juurikin siitä syystä huomatuksi tuleminen asetti Ämkoon välittömään hengenvaaraan.

    Ämkoo huokaisi.

    ”Oletkohan vielä hengissä, Snowie.”

    Lumiukon tilanne huolestutti, eikä Ämkoo voinut kieltää sitä. Kaksikon hajaantuminen oli ollut huono idea. Mutta toisaalta, mitäpä sitä nyt valittamaan. Ämkoo tuskin löytäisi kumppaniaan ihan heti, vaikka yrittäisikin. Paitsi jos…

    ”Se räjähdys.”

    Ämkoo pudisti päätään.

    ”Se ei olisi Snowien tapaista.”

    Ämkoo korjasi repaleisen viittansa asentoa ja valmistautui jatkamaan matkaansa. Pimeyden luomaa turvaa ei riittäisi loputtomiin, joten nyt kannattaisi pitää kiirettä. Ämkoo katsahti nopeasti ylhäällä kiiltävää tähtitaivasta kuin varmistaakseen, mistä suunnasta oli juuri tullut. Sitten hän kääntyi ympäri, kohotti jalkaansa ja… Pysähtyi.

    Hän ei ollut yksin.

    Ämkoo tuijotti aukion laidalla seisovaa hahmoa. Hahmo tuijotti takaisin.

    Tai ei, ei se tuijottanut.

    Sillä ei nimittäin ollut silmiä.

    Ämkoo ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Muutaman metrin päässä hänen edessään seisoi vitivalkoinen, kasvoton olento. Olennon velttoa ja nukkemaista olemusta korostivat yliluonnollisen mittaiset raajat ja kammottava, pitkä kaula. Olento ei liikkunut.

    ”En huomannut sinua”, Ämkoo sanoi, kätkeäkseen hämmennyksensä.

    Olento liikahti. Ämkoo huomasi ensimmäistä kertaa sen selässä roikkuvan aseen. Olento tarttui katanaansa ja toi sen eteensä elottoman oloisesti liikehtien. Sitten olento puhui.

    ”Vedä miekkasi.”

    [spoil]Väsyttäääärgh.[/spoil]

  • Isku Nazorak-pesään: Abzumon julma leikki

    Eräs Nazorak-selli

    Matoro roikkuu köytettynä ketjun päässä. Hänen alapuolelaan on Abzumon akvaario ja muualla sellin lattialla piikkejä.
    Matoro itse on erittäin huonossa tilassa. Lähinnä fyysisesti, pahinta tässä onkin se, että hän on täysissä tajuissaan.

    Matoro kelaa päässään vaihtoehtoja.
    Jossain korkeuksissa mekaaninen kela pidentää ketjua hitaasti mutta varmasti. Noin viidessä minuutissa Matoro the Blacksnow olisi historiaa.

    Toan naamio toimii erinomaisesti. Mutta mitä Mielen Naamiolla tekee nyt? Ei mitään.
    Teleskooppisilmillä ei tee mitään.
    Elementtivoima – Hei, se voi toimiakkin!, Matoro miettii.
    Hänellä on enää vain vähän elementaalienergiaa jäljellä, mutta sekin olisi tarpeeksi siihen mitä hän yrittää.
    Matoron kokonaan robottimainen oikea käsi toimii. Samoin sen harppuuna. Tai harppuuna, jota Matoro ei ole ehtinyt ladata uudestaan. Hänellä on samassa ranteessa myös jonkinlainen avattava linkkuveitsi.
    Miekat häneltä on viety. Matoro hankkii Energiateränsä takaisin välittömästi kun pääsee tästä. Hän on paennut lukemattomista surmanloukoista ja näennäisesti pakovarmoista laitoksista. Tosin aina ennen täysissä ruumiin voimissa.

    Matoro koittaa liikkua. Hänet on köytetty ties kuinka moneen kertaan. Jalat eivät liiku. Kädet eivät liiku kunnolla. Vain pää kääntyy.
    Noin neljä minuuttia.

    Matoro kääntää rannettaan hitaasti. Hän taittaa sormeaan sissänpäin, laukauisten robottikäden linkkuveitsenterän. Lyhyt veitsi heilahtaa auki ja katkaisee ranteesta köydet.
    Valitettavasti tiukka köysi kyynärpään kohdalla käden liikuttamisen.

    Matoro katsoo alaspäin, hän lähestyy allasta lukemattomine repijäkaloineen. Hänen aivonsa käyvät läpi jatkuvasti erilaisia toimintasuunnitelmia.
    Hän voisi jäädyttää akvaarion, yrittää rimpuilla pois köysistä, hankkiutua jotenkin piikkien yli ja sitten saamaan järeän panssarioven auki. Tuskin onnistuisi.

    Hän pyörittelee robottirannettaan, se ei yltä mihinkään muihin köysiin.
    Jään Toa osoittaa kädellään alaspäin ja kutsuu elementaalivoimaansa. Ilma alkaa kylmetä hänen ympäriltään. Hän ei tuhlaa elementaalivoimaansa nopeaan jäädytykseen, vaan aikoo hoitaa homman lämpötilan pudotuksella.
    Kylmää selliä ei tarvitse paljoa viilentää, ennekuin veden pintakalvo alkaa kohmettua.

    Lämpötila vajoaa jo miinukselle. Allas alkaa jäätyä. Kalat panikoivat ja koittavat uida eri suuntiin estääkseen jäätymisensä.

    Huoneen yläosan tasanne

    Abzumo katselee korkealta pimeydestä, panssarilasin takaa Matoron pakoa.
    Hänpä ei hevillä luovuta. Tästä taitaa tulla mielenkiintoisssssta…, Makuta ajattelee.

    Selli

    Abzumon kuoleman akvaario alkaa olla jo täysin jäässä. Matoro kiemurtelee niin paljon kuin pystyy. Hän miettii miten pääsisi köysistä. Jään Toalle juolahtaa mieleen se, että ranneterän voi myös irroittaa nopeasti. Hän alkaa pyörittää rannettaan selkänsä takana, painaa sormellaan kämmenensä keskiosaa, veitsi irtoaa, lentää yläviistoon, iskeytyen kolmen köyden läpi Toan selkään.
    Matoro karjaisee kivusta osumasta, mutta kolmen köyden katkeamisen jälkeen neljäs selkää vangitseva köysi napsahtaa poikki, Toa kaatuu taaksepäin, heilahtaen kovaa pää alaspäin ylävartalon köysien kiialutuessa irti.
    Nyt Toa roikkuu pää alaspäin, jalat köysissä, jääaltaan yllä.
    Matoro yrittää kiemurrella irti. Hän saa nyt otettua veitsensä selsätään ja viiltää sillä yhden lantion kohdalla menevän köyden.
    Pienen teränsä kanssa Matoro katkoo köydet ja tiputtautuu vain parikymmentä senttiä akvaarion jääpinnalle.

    Liukas pinta kaataa Toan ensin. Matoro nousee varovasti pystyyn. Hänen jalkansa eivät toimi kunnolla.
    Nyt Toa alkaa tutkia huoneen seinämiä teleskooppisilmillään. Yökiikarilla hän ei havaitse mitään.
    Lämpökamera näkee jonkin kohteen korkealla ylhäällä.
    Skanneri löytää oven ja ikkunan korkealla ylhäällä.
    Matoro nappaa ketjusta kiinni ja lähtee vetelemään käsillään itseään ylöspäin.

    Huoneen yläosan tasanne

    ”Halusssit ssssitten kuolla minun kässssiini, etkä rahieni?”
    Jään Toa kääntyy tasanteella. Joku tarttuu Matoroa kurkusta.
    Abzumo pitelee Toaa kovaa kiinni aivan tasanteen reunalla. Pudotus nyt tappaisi varmasti.

    ”Olet näemmä ssssittenkin maineesssi veroinen, Mutalumi. Mutta ssse ei riitä Makuta Abzumolta pakenemisssseen.”
    Kylmä hiki valuu Matoron naamion pinnalle.

  • Yö kauhu: Avden varjo laskeutuu Klaanin ylle

    Bio-Klaanin saari, rantakallio

    Meri oli hiljainen. Aallot pesivät Bio-Klaanin rantaa pehmeästi ja tähdet muodostivat kosmisia kuvioitaan taivaalla. Kuunsirppi hehkui keskellä yötaivasta ja pieni Matoran katsoi sitä haltioituneena seisoen rantakalliolla. Matoran oli täysin liikkumaton, mutta sen varjo heittelehti levottomasti.

    ”Pian”, Avde sanoi tuijottaen kuuhun ja leventäen jo nyt suurta hymyään. ”Pian.”
    Avde käänsi päätään ja katsoi varjoaan. Varjo heittelehti hallitsemattomasti ja muistutti suurta mustaa säkkiä, jonka sisällä oli jotain elävää. Kun Avde kuunteli tarkkaan, hän melkein kuuli vaimennettuja huutoja varjostaan.

    ”Odota hetki, poikaseni”, Avde sanoi poikkeuksellisen lämpimästi. ”Kohta pääset ystäviesi joukkoon ja kohta saat tehdä päätöksen, pelastatko heidät vai et. Sinua ei pakoteta mihinkään.”

    Tämä puhe ei vähentänyt säkkimäisestä varjosta tulevaa huutoa. Avde pyöritteli silmiään pettyneen näköisenä. Hän lähti kävelemään hitaasti kohti Klaanin linnoitusta raahaten paisunutta varjoaan perässään.

    Klaanin linnoituksen muurien suuret vartiovalot häikäisivät Avdea kääntyillessään ja ne eivät jättäneet yhtään pimeää pistettä Klaanin muurin lähiympäristöön. Jos joku yrittäisi hyökätä linnoitukseen, valonheittimiä operoivat vartijat takuuvarmasti huomaisivat tämän ja aloittaisivat hälytyksen. Avde katsoi valokeiloja inhoten suuren kallion takaa. Paljon olisi kiinni vartijoiden huomiokyvystä.
    Avde kuuli hiljaisia askelia takaansa. Niitä seurasi monen äänilähteen tuottama samanaikainen matala humina jostain kauempaa.
    Avde kääntyi. Hänen takanaan seisoi sinivalkomusta naispuolinen Toa, joka katsoi häntä neutraali ilme kasvoillaan. Toan takana leijui varjoissa joukko metallisia sylinterimäisiä kohteita, jotka humisivat matalasti. Avde ei viitsinyt laskea, montako kohteita oli. Ne tulisivat ajamaan asiansa ja se oli tärkeintä.

    Sähkön Toan takana leijuvissa metallisylintereissä syttyi pieniä valoja ja ne päästivät mekaanisia ääniä. Hetken analyysin jälkeen yksi niistä puhui ruosteisella äänellään.
    Kohde tunnistettu. ’Avde’. Tunnettu liittolainen. Laskekaa aseet.

    ”Tervehdys, Sheelika”, Avde sanoi virnuillen pirullisesti. ”Herra Arstein ei kertonut sinun olevan mukana operaatiossa.”

    Sheelika katsoi Avdea. Sähkön Toan neutraaleille kasvoille vääntyi pieni väkinäinen hymy. ”Toitko kohteen?”

    Avde nosti yhden sormen pystyyn ja osoitti varjoaan, joka sätki entistä kiivaammin. Sheelika katsoi takanaan olevia mekaanisia olentoja ja nyökkäsi.

    ”Saammeko nähdä hänet?” Sheelika kysyi. Avde vastasi myöntävästi ja löi kämmenensä yhteen.

    Silloin Avden varjo paisui. Se tuli ulos maasta ja muodostui kolmiulotteiseksi yönmustaksi kuplaksi, joka kasvoi kasvamistaan. Kun Avde löi käsiään yhteen uudelleen, kuplaan repesi haava, joka muodosti rujon alligaattorimaisen kidan. Kita hengitti raskaasti hetken ennen kuin aukesi kokonaan ja oksensi sisältönsä maahan kuvottavasti kakoen.
    Kidasta ruiskuavan mustan nesteen mukana tuli Toa. Hopeinen Avohkiita muistuttavaa naamiota kantava Toa putosi maahan huudahtaen kivusta. Hetken päästä kita sylkäisi Toan miekan tämän viereen.

    Vastenmielisen operaation loputtua kita katosi takaisin Avden varjoon, joka oli nyt ensimmäistä kertaa tunteihin hänen itsensä muotoinen.
    Sheelikalla oli itselläänkin varjovoimat, mutta hän näytti silti häkeltyneeltä siitä, mitä äsken oli tapahtunut, sillä Toa ei ollut nähnyt edes yhdenkään Makutan tekevän jotain tällaista.

    Hopeinen Toa katseli Avdea ja Sheelikaa sanomatta mitään. Hän pyyhki tahmeaa mustaa nestettä päältään inhoten.

    ”GK”, Avde sanoi. ”Seuraavaksi astut valonheittimien eteen ja pääset sisään Klaaniin. Sen jälkeen sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Toivon, että valitset viisaamman.”

    GK nyökkäsi. Hän nousi pystyyn, laittoi miekkansa selkäänsä ja lähti juoksemaan kohti Klaanin linnoitusta. Toan askel oli selvästi ontuvaa sadistisen Makutan kidutuksen johdosta, mutta hän juoksi erittäin kovaa, jos otti huomioon hänen kokemansa tuskat. Avde ja Sheelika katsoivat GK:ta pitkään tämän juostessa.

    ”Avde hyvä”, Sheelika sanoi melkein viettelevästi. ”Tämä on oikein hyvä idea, mutta älä sano, että suunnitelmasi perustuu yhden Toan valintaan.”

    ”Ei, Sheelika”, Avde sanoi pirullinen hymy vain leventyen. ”Ei yhden. Olen kuluttanut tähän kaksi viikkoa. Kuusi marionettia, joiden naruista olen vedellyt, joita olen suostutellut ystävällisesti. Vaikka GK ei suostuisikaan, minulla on vielä viisi kandidaattia. Tänään näemme, kenellä on eniten lojaliteettia ystäviinsä.”

    ”Odotamme kiinnostuksella”, Sheelika sanoi.

    Hetken oli hiljaista. Sheelikan takana olevien mekaanisten sylintereiden humina voimistui entisestään. Niistä etummaisen valot syttyivät ja se puhui jälleen.
    Pyyntö: Tehtävän kertaus odottaessa.

    Avde kääntyi ympäri.
    ”Kun valot sammuvat, menemme sisään”, Avde sanoi yllättävän virallisesti. ”Astun sisään ensimmäisenä ja menen kohti hallintohuoneita. Voitte tappaa kaiken näkemänne, mutta jättäkää hämähäkki henkiin. Vartija on ehkä myös hyvä säästää, hän on hyvää kauppatavaraa…tietyille tahoille.”

    Sheelika näytti innostuneelta. Sähkön Toan silmät aukenivat täysin ja aiemmin teennäinen hymy muuttui aidoksi. Sinertävät sähkönpurkaukset hyppivät Sheelikan sormien välillä.
    ”Entä…Tawa?” hän sanoi kiinnostuneena.

    ”Hän on sinun”, Avde sanoi kylmästi. ”Tee mitä haluat, rakas ystävä.”

    Vaatimus: Ei ketään tiellemme”, yksi Sheelikan takana leijuvista mekaanisista olennoista sanoi tiukasti. ”Mestari Z.M.A vaatii meille täyttä itsenäisyyttä tehtävässä uuden arsenaalin testausta varten.

    Avde nyökkäsi. ”Tehkää vahinkoa.”

    Bio-Klaanin linnoitus

    Guardian seisoi käytävällä, joka oli ajoittain pimeä ja ajoittain valoisa. Valohäiriö ei ollut ollut vain hetkellinen, vaan se toistui Guardianin laskujen mukaan yhdentoista sekunnin välein.
    Guardian otti kommunikaattorin käteensä. Hän paineli näppäimillä Paacon taajuuden.

    ”Paaco?” hän sanoi kommunikaattoriin. ”Onko kyse vain tästä kerroksesta vai onko koko rakennuksessa jotain vikaa?”

    Kesti poikkeuksellisen kauan, että Paaco vastasi. Hän ilmeisesti tutki valvontakameroja erityisen tarkkaavaisesti. Silloin kun Paaco vastasi, äänenlaatu oli huonontunut suuresti.
    Se on kaikkialla!” Paaco sanoi paniikinomaisesti. ”Valonheittimetkin pätkivät. Kommunikaatio-ongelmamme eivät johtuneet toisen pään tapahtumista, häiriösignaali on Klaanissa!

    Guardian mykistyi. Ainoa tapa, miten signaali olisi voinut päästä sisään oli se, että joku klaanilaisista oli aktivoinut sen. Guardian ei tohtinut ajatella mahdollisuutta.
    ”Mutta häiriösignaali ei sotke valojamme”, hän sanoi. ”Se ei kävisi järkeen. Oletko tarkistanut apuvirtageneraattorin?” Tätä kysyttyään Guardian kuuli toisesta päästä pari napinpainallusta.

    Kyllä, generaattorissa on kiinni jotain”, Paaco sanoi. ”Näyttääpä ihan p-

    Sen enempää Paaco ei ehtinyt sanoa, sillä hänet keskeytti voimakkaalta räjähdykseltä kuulostava ääni, joka tuli jostain apugeneraattorin suunnalta. Paineaalto kaatoi Guardianin maahan ja sai hänet pudottamaan kommunikaattorin kädestään. Samalla valot pimenivät lopullisesti ja jäljellä oli vain pimeys ja kommunikaattorin rätisevä ääni.

    Klaanin linnoituksen muuri

    Räjähdyksen jälkeen oli pimeää ja hiljaista. Oli vain pimeä linnake, pelästyneiden vartijoiden huudahdukset, Sheelika, tämän mekaaniset ystävät ja Avde.

    Avde hymyili.
    ”Tiesin. Kiitos, ystävä.”

    Matoran käveli kohti linnaketta pimeyden turvin Sheelika ja tämän mekaaniset ystävät perässään. Mekaanisten sylinterien moninaiset valot syttyivät ja niiden sisäisten moottorien humina voimistui äärimmilleen.

    ”Mistä ajattelit mennä sisään?” Sheelika kysyi.

    ”Etuovesta, tietenkin”, Avde sanoi. ”Tiemme erkanevat varmaan tässä. Pysy hengissä, yhteistyökumppanini pysyy onnellisempana jos tuon sinutkin takaisin.”

    Sheelika kääntyi katsomaan yhtä linnakkeen torneista. Kyseessä oli torni, jossa Sheelikan kohde sijaitsi. ”Sinä et selvästi tunne häntä”, Sheelika sanoi itsekseen.

    Metallisista sylintereistä kuului aseiden latautumisen ääniä. Ne leijuivat paikallaan kuin odottaen käskyä. Sheelika huomasi tämän.
    ”Lentäkää, kaunokaiset, lentäkää.”

    Kuin innostuneina mekaaninen joukkue syöksyi kohti synkkää linnoitusta. Lentäessään ne tuntuivat unohtavan robottimaisen tunteettomuutensa ja huusivat jotain, joka tuli syvältä sydämestä.
    ARSTEIN!
    ARSTEIN!
    ARSTEIN!

    Sheelika katsoi lentäviä koneita hymyillen. Sitten hän lähti juoksemaan kohti tornia, jossa hänen kohteensa oli, jättäen Avden yksin.

    Avde oli tyytyväinen, sillä vihdoin oli rauhallista ja hiljaista. Hän käveli aivan pääportin eteen. Se oli läpäisemätön ja tiukasti lukossa. Joskus muulloin tämä olisi ollut Avdelle ongelma, mutta nyt oli yö ja hän seisoi valtavan linnoituksen varjossa.

    Avde astui hieman taaksepäin. Pienen punaisen Matoranin silmät sulkeutuivat ja se hymyili leveästi. Avde nosti molemmat kätensä ja alkoi liikutella sormiaan. Hän kuvitteli käsiinsä narut vedeltäviksi. Matoranin hengitys muuttui raskaammaksi ja jotain kasautui hänen sisäänsä. Se kerääntyi ja kerääntyi, kunnes kaikki purkautui ulos tulivuorimaisena räjähdyksenä.
    Avde nauroi. Se ei ollut hänelle tyypilllistä hiljaista ja varovaista pilkkanaurua. Se oli äänekästä huutoa, joka kaikui kauas. Ja Avden nauraessa jotain nousi hänen jalkojensa alta. Aluksi kyseessä oli vain kaksi mustaa palkkia, jotka kietoutuivat toisiinsa ja kasvoivat kuin puut, kasvattaen suuria oksia, jotka jakaantuivat kymmeniin haaroihin. Pian ne kuitenkin hajosivat useampiin osiin ja muodostivat jotain valtavaa.

    Sillä oli raajoja, ulokkeita, käsiä, jalkoja ja lonkeroita suuren Rahi-lauman verran ja jokainen niistä oli mustempi kuin pimeys, joka olentoa ympäröi. Jokaisella olennon nuoren elämän sekunneistä aukesi sen ruumiiseen kymmenen uutta silmää, kaikki tyhjäkatseisia ja punertavia. Yönmusta hahmo kasvatti myös kaksi suurta siipeä selkäänsä, mutta suuruudestaan huolimatta ne olisivat liian pieniä nostamaan olentoa ilmaan. Groteskia mutaatiota kesti minuutteja ja olento kasvoi suuremmaksi kuin ovi, josta sen oli tarkoitus astua sisään.
    Kasvunsa loputtua olento avasi suunsa ensimmäistä kertaa ja sen tehdessään se liittyi pienen Matoranin nauruun. Olennon nauraessa viidellä äänellään sen valtava yönmusta kieli tunkeutui ulos suusta ja ahtautui Klaanin teräsporttien väliin. Raivokkaasti huutaen olento väänsi ovet auki ja mateli höllyen sisään pimeään linnoitukseen.

    Sinipunainen Matoran jäi seisomaan oviaukkoon jähmettyneen näköisenä, mutta Avde ei. Avde oli jo matkalla ja hän nauroi kovempaa kuin vuosikymmeniin.

  • Isku Nazorak-pesään: itsemurhatehtävä

    Nazorakien tunneli

    Viisi Klaanilaista kävelevät syvän hiljaisuuden vallitessa matalaa käytävää. Tiimin johtaja, Makuta Nui uudessa haarniskassaan hiippailee etummaisena. Hänen punaiset silmänsä loistavat pimeydessä.
    ”Shh!, tuolla näkyi liikettä”, Manu kertoo telepaattisesti tiimiläsille. Jokin liikahti käytävän päässä.
    Matoro astuu Makutan takaa esiin. Hänen teleskooppisilmänsä ääntelee pimeydessä.
    Yökiikari aktivoituu. Jään Toan teleskooppisilmä (tai oikeastaan yksi kolmesta) muuttuu vihreäksi ja Matoro katsoo eteenpäin.
    Matoro näkee kaksi laihaa hahmoa – torakoita. Ne olisivat helppo nakki.
    Hän jatkaa tutkimista – seinässä on pieni tietokonepaneeli. Siitä voi todennäköisesti hälyttää jos jokin menee vikaan.

    Matoro hiippailee käytävää pitkin. Torakoilla on hyvä pimeänäkö, mutta Manun luoma pimeyden verho estää heitä näkemästä. Pimeydessä vilahtaa nopeasti valkoinen terä, toinen Torakka kaatuu kuolleena maahan. Toinen yrittää tehdä jotain, mutta Manu on jähmettänyt sen. Torakka likvidoidaan nopeasti ja joukko jatkaa etenemistä.

    ”Tiedättekö kuinka kauas meidän pitää kulkea?”, Make kysyy jono hänniltä, keihäs valmiina.
    ”Torakkapesän keskukseen on pitkä matka. En ole mitään kilometrejä laskenut, mutta useampi tunti menee. Siis ilman ongelmia.”, Makuta Nui puhuu.

    Neljä muuta ovat melko varmoja siitä että ongelmia tulee.

    ”Torakoiden pesissä on useita osia. Eri puolilta saarta lähtee erinäisiä, yksittäisiä tunneleita valvontapaikkoineen. Syvemmällä Mt. Ämkoon alla alkaa tulla vastaan valtavia saleja täynnä ”kennoja” joissa Nazorakit asuvat. Varastot löytvät myös täältä. Sen syvemmälle ei ole kukaan mennyt ja tullut takaisin…”, Matoro lukee puoliääneen ranteensa tietokonenäytöstään. Hän latasi siihen ennen matkaa kaiken hyödyllisen tiedon. Tämä on peräisin eräästä Ortonien tutkimusmatkasta vuosikymmen sitten.

    ”…Paikasta jonne menemme ei ole siis palannut kukaan?”, Summerganon pohtii.

    ”Itseasiassa eräs uhkarohkea tutkimusmatkaaja ilmeisesti kävi siellä. Joku torakka toi ruumiin Klaaniin.”, Manu valaisee.

    ”Okei, sieltä on palattu, muttei elossa. Ei yhtään lohduttavaa.”, Keetongu toteaa yhteenvedoksi.

    Viisikko kävelee yhä syvemmälle tunneleita pitkin.

  • Domek katselee kuiluun

    Vene

    Oli hiljaista. Guardian skannasi kiikarillaan venettä ja sen ympäristöä. Äskeinen hyökkäys oli herättänyt kaikki nukkuvat ja tällä hetkellä ainoastaan Domek makasi veneessä. Muut katselivat ympäriinsä hämmentyneinä.

    ”Mitä se oli?” Kepe kysyi. Hän oli herännyt viimeisenä ja hieroi silmiään turtana väsymyksen ja lääkkeen yhteisvaikutuksesta.

    ”Näkikö joku?” Guardian kysyi korottaen ääntään. Hän tarkensi ympäristöön, veneeseen ja vedenpintaan kiikarikatseellaan, mutta koska Domek oli ollut veneen pääasiallinen valonlähde, hän ei nähnyt paljoakaan.

    ”Yökatse. Päälle.”

    Muiden silmissä Guardianin pimeydessä hehkuva punainen silmä värjääntyi muutamassa sekunnissa tummanvihreäksi. Suljettuaan oikean silmänsä Guardian näki koko maailman vihreän sävyissä. Se auttoi häntä tajuamaan, että hän seisoi osittain Kepen jalan päällä, mutta mystisestä hyökkääjästä ei ollut merkkiä.

    ”Näin jotain hetkellisesti”, Ämkoo sanoi veneen takaosasta. ”Kun Killjoy osui siihen, näin sen takaapäin hetken ennen kuin se katosi.”

    ”Miltä se näytti?” Killjoy kysyi.
    ”En ole täysin varma”, Ämkoo sanoi. ”Liikehdinnästä oletan, että se oli mekaaninen. Se oli noin Skakdin kokoinen.”

    Guardian käveli varovaisesti kohti takaosaa. ”Sinä ammuit sitä”, hän sanoi osoittaen Killjoyta ja kääntyi kohti Ämkoota. ”ja sinä näit sen. Missä kohtaa kohde oli ennen katoamistaan?”
    Killjoy ja Ämkoo nostivat kätensä ja osoittivat. Heidän näkökulmansa olivat hieman ristiriitaiset, mutta piste oli suurin piirtein sama.

    Guardian katsoi tarkasti yökatseensa läpi. Hän ei huomannut hyökkääjän jättäneen jälkeensä mitään.
    ”Lämpö. Päälle.”
    Lämpökatseellaan Guardian näki paremmin, mutta se ei auttanut paljoa. Hyökkääjän katoamiskohdassa oli vielä pieni häilyvä jälki Killjoyn hyökkäyksestä, mutta Guardiania kiinnosti enemmän isompi jälki, joka leijaili ilmassa.

    ”Luulen, että hyökkääjämme päätti siirtyä ratkaisevalla hetkellä”, Guardian sanoi muille klaanilaisille. ”mutta se, kuka tai mikä kyseessä oli jää spekuloitavaksi.”

    ”Se oli mekaaninen, eikö?” Snowman sanoi. ”Nazorakit?”
    Guardian pudisti päätään. ”Nazorakit eivät hallitse kaukosiirtymistä”, hän sanoi. ”Se on yksi niistä naamiovoimista, joita ne eivät ole voineet pystyä toistamaan teknologialla. Tämä on jotain kehittyneempää.”
    Hetken ajan oli hiljaista.
    ”Pitäisiköhän meidän huolestua?” Snowman kysyi.
    ”En usko”, Ämkoo sanoi. ”Aurinko on nousemassa pian. Jos hyökkääjämme ei kykene näkymättömyyteen, sen on turha yrittää mitään.”
    Guardian nyökkäsi. ”Ja olemme parin tunnin sisällä Klaanissa”, hän sanoi. ”Olisi typerää hyökätä kimppuumme näin lähellä. Nyt, toivokaamme, että Domek toipuu shokistaan pian.”

    * * *

    Valkoinen huone

    Domek tunsi suurta kipua päässään herättyään. Kun hän avasi silmänsä, hän näki vain valkoista.
    Hän kääntyi ympärilleen. Pelkkää valkoista kaikkialla.
    Domek nosti kätensä kasvojensa eteen. Hän helpottui huomatessaan, että edes hän itse ei ollut valkoinen.
    Mutta silti. Valkoista. Kaikkialla.

    Domek katseli ympäriinsä. Hän oli ärtynyt.
    ”Hiivatti”, Domek sanoi. ”Ei taas.”
    Domek nousi seisomaan. Se ei auttanut. Oli edelleen valkoista.
    Hän lähti kävelemään eteenpäin, mutta se ei auttanut, sillä tämä tylsän valkoinen erämaa ei muuttunut yhtään vähemmän valkoiseksi, vaikka sitä katsoisi mistä kulmasta.
    Joskus Domek ihmetteli, miten hänen oma mielensä oli näin tylsä paikka.

    Domek käveli hetken. Välillä hän huomasi tuttuja kuvioita valkoisessa hiekassa, jonka läpi hän vaelsi, mutta muuten oli aivan liian valkoista. Välillä hän törmäsi idiinsä ja totesi tämän olevan ärsyttävä tyyppi, jolle pitäisi antaa rauhoittavia ja heti. Välillä hän löysi oman superegonsa ja totesi tämän olevan ärsyttävä kaikkitietäväinen näsäviisastelija, joka pitäisi vaientaa. Domek kuitenkin osasi oppia arvostamaan omaa egoansa siitä hyvästä, että tämä kykeni käyttämään molempien hyviä puolia.

    Hetken kävelyn jälkeen Domekin eteen tuli seinä. Se oli poikkeuksellisesti musta. Domekin olisi pitänyt innostua vaihtelusta, mutta tuijotettuaan mustaan kiviseinään hetken hän alkoi epäilemään, että kaikki ei ollut täysin kunnossa.
    Seinä halkeili. Halkeamista valui mustaa nestettä, joka alkoi levitä lattiaa pitkin. Domek ei ollut aivan varma, kuuliko hän oikein, mutta hän luuli seinän nauravan hänelle.

    Epäilykset loppuivat siinä vaiheessa kun seinä avasi silmänsä. Ne olivat punaiset ja niiden alla oleva halkeama alkoi muistuttaa hymyilevää suuta.
    Ja silloin seinä puhui Domekille.

    ”Tervehdys, unikeko”, seinä sanoi matalalla äänellä.
    Domek huusi. Hän kaatui selälleen.
    Ase. Ase. Jostain oli saatava ase. Ainoa asia hänen mielessään sillä hetkellä oli ase.
    Pian Domek huomasi pitelevänsä keihästä kädessään. Hän osoitti mustaa seinää sillä.

    ”Mikä”, Domek sanoi huohottaen. ”sinä olet?”

    Seinä hymyili. Kun se ryhtyi jälleen puhumaan, sen matalan äänen joukkoon liittyi useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat Domekille yhtenä kuorona. ”Samantekevää. Kun kerran olemme sinun päässäsi, haluaisin keskittyä sinuun. Pyydän anteeksi, että ystäväni käsittelivät sinua hieman…kovakouraisesti.”

    Domek nousi istumaan. Hän tutki mustaa seinää. Sen halkeamista valuva musta neste oli valunut lattialle. Nyt se liikkui vähitellen kohti häntä, peittäen alleen alitajunnan valkoisen lattian.
    ”Mukavaa tuo vähättelysi”, Domek sanoi sarkastisesti.
    Seinä hymyili edelleen. Nyt sen punaisten silmien alla olevasta hymyä muistuttavasta halkeamasta alkoi valua punaista nestettä.

    ”Jos meillä olisi ollut toinen, vähemmän brutaali tapa sammuttaa valosi, olisimme taatusti käyttäneet sitä, mutta tämä oli nopeinta”, pimeä seinä sanoi. ”Meillä ei ole paljoa aikaa, sillä aurinko on kohta nousemassa.”

    ”Et vieläkään vastannut, kuka olet. Miksi haluat tavata minut ja kuka on tämä kaverisi?”

    ”Kaikki ajallaan, hohtava ystäväni”, seinä sanoi. ”Tiedolla ’kaveristani’ et tee mitään. Halusin tavata sinut, koska minulla on sinulle pieni…työtarjous. Ja minä? Minä itse?”

    Punaiset silmät sulkeutuivat. Pian seinän suuna toiminut halkeama alkoi laajentua. Seinä säröili entistä raskaammin ja säröistä valui lisää punaista nestettä. Sitten yhtäkkiä särö räjähti auki.
    Suuresta halkeamasta työntyi jotain mustaa ja pitkää. Se liikkui sulavasti läpi ilman ja pysähtyi suoraan Domekin kasvojen eteen.
    Pian Domek tuijotti suoraan mustan Avohkiita muistuttavan naamion tyhjiin silmäkuoppiin.
    ”Minä olen joko paras ystäväsi tai pahin painajaisesi”, se sanoi. ”Se on valinta.”

    Domek mietti hetken. ”Ja… ja miten minä hyötyisin jos olisin ystäväsi?”
    ”Tässä suuressa ja pimeässä universumissa sinä, ystäväni, olet vain pieni sekunnin tuhannesosan välähdys”, seinä puhui. ”Entä jos valosi hohtaisi kauemmin?”
    ”En välitä vallasta tai maineesta. Miksi ottaisin tarjouksesi?”
    Varjo hymyili. ”En puhu vallasta tai maineesta. Sinun valosi voi auttaa tuhansia. Miten on?”
    ”Lopetin harkitsemisen heti silloin kun ilmestyit.”

    Varjon hymy hyytyi.
    ”Sinä olet valon Toa, ystäväni”, se sanoi. ”Yksi harvoja asioita, joista en ole täysin varma on se, pystyisinkö oikeasti tappamaan sinut tähän paikkaan. Mutta jos haluat nähdä asian näin…no, luulen, että tästä tulee ainakin mielenkiintoista.” Avohkiita muistuttavat kasvot alkoivat perääntyä. Ne vetäytyivät vähitellen mustaan kiviseinään, joka alkoi haihtua. Pian sen takana olisi taas valkoista.
    ”Aikani alkaa loppua. Tavataan, ystäväni.”

    Sen jälkeen oli taas valkoista. Pian Domek kuitenkin näki, kuinka kullanhohtoinen valo repeytyi läpi hänen alitajuntansa ja tämän sairaan unen.
    Aurinko oli nousemassa.

    [spoiler=Infoa]Domek kirjoitti repliikkinsä, kiitän häntä.[/spoiler]

  • Jääsaari 7: Siru

    Valkoisen temppelin rukouskammio

    Gunei sulki ovet. Vain hän ja Guardian olivat huoneessa.
    Huone oli tiivis ja turvallinen. Ilma-aukkoja tai ikkunoita ei ollut ollenkaan. Nurkassa oli pieni pöytä, jonka päällä oli useita pieniä lyhtyjä ja laatta, johon oli kaiverrettu jotain samalla tuntemattomalla kirjaintyylillä.

    ”Vannon, että kukaan ei kuuntele, Vartija”, Gunei sanoi nyökäten. ”Nyt, kerro asiasi.”

    Guardian katseli ympäristöään. Hän ei pitänyt itseään vainoharhaisena, mutta asia, jota hän aikoisi käsitellä oli yksinkertaisesti vaarallista.
    Guardian otti vyötäröltään pienen nahkapussin. Hän avasi sen ja veti ulos metallisen sirun.
    Hän näytti sitä Guneille lyhdyn valossa. Siru oli täysin valkoinen, mutta käännettäessä se vaihtoi väriään. Sirun keskellä oli aukko, joka oli juuri ja juuri silmän kokoinen.

    ”Tiedätkö, mitä pidän kädessäni?” Guardian kysyi.
    Gunei katsoi haltioituneena. Hän juoksi äkkiä kohti nurkkapöytää ja tarttui sen päällä olevaan laattaan.
    Hän käänsi laatan ympäri ja avasi pienen luukun sen kääntöpuolella.

    Sisällä oli toinen samanlainen metallinsiru.

    ”Arvelinkin”, Guardian sanoi. ”Arvelinkin, että teillä olisi yksi niistä. On eräitä osapuolia, jotka haluavat käsiinsä kaikki siruista. Osapuolia, jotka tappaisivat saadakseen nämä.”

    Gunei ei näyttänyt kuuntelevan. Hän katsoi kiiltävää sirua kädessään ja vertasi sitä Guardianin omaan. Hänen Matoran-kasvoillaan kiilsi pelkkä puhdas ilo.

    ”Nimda”, hän sanoi haltioituneena. ”Ath ko relthe Nimda. Nimda.”

    Guardian oli pöllämystyneen näköinen.
    ”En tiedä, mitä puhut, mutta kuulostaa hyvältä”, hän sanoi. ”Asia on kuitenkin niin, että aiomme kerätä nämä kaikki, kuinka paljon niitä sitten onkaan-”
    Gunei keskeytti Guardianin innokkaasti.
    ”Kuusi!” hän huudahti virne kasvoillaan. ”Kaikki kuusi! Kaikki kuusi! Pyhä Nimda! Isä Athin rakkauden merkki!”

    Guardianin katse oli epäuskoinen. Hän rypisti otsaansa.
    Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti.
    Hän päätti palata aiheeseen.

    ”Gunei”, hän sanoi riemukkaasti tanssahtelevalle Matoran-papille. ”Kuuntele minua. Ymmärrän, että tällä osalla on suurta tunnearvoa sinulle ja kyläläisillesi, mutta et tajua vaaraa. Jos joku, kuten vaikka esimerkiksi Pimeyden metsästäjät tai Makutain veljeskunta saisivat tietää, että piilottelette yhtä osista, he eivät säästäisi ketään. Ajattele kansaasi.”

    ”Nimdaaaa…”

    ”Gunei”, Guardian yritti vielä kerran. ”Anna osa meille. Me tuomme joukon vahvimpia klaanilaisia suojelemaan kyläänne ja auttamaan teitä pääsemään paremmin jaloillenne. Kansasi ja koko maailmamme on parempi ilman tätä kirottua esinettä. Me keräämme kaikki osat ja tuhoamme ne tulivuoressa.”

    Se ei ollut järkevin sanavalinta, jota Guardian olisi voinut käyttää.
    Gunein lämmin hymy viileni äkkiä. Sitten tapahtui jotain, johon Guardian ei ollut missään nimessä varautunut.

    Kovaäänisen ”Nimda”-kirkaisun säestämänä Gunei hyppäsi kohti seinää kuin tykistä ammuttuna ja ponkaisi seinästä salamannopeasti Guardianin naamaan.
    Matoran-jalat eivät ole isoja, mutta kovaa lentävän ja hyvin koulutetun Matoran-soturimunkin potku päin kasvoja ei ollut mukavimpia kokemuksia Guardianin pitkässä elämässä.
    Hetken aikaa oli sumeaa, mutta Guardianin muut aistit toimivat. Ennen kun hän huomasikaan oli valkoinen siru kadonnut hänen kädestään.

    Näkönsä selventyessä Guardian näki innokkaan Gunein pitelevän kahta osaa molemmissa käsissään. Hän katsoi niitä haltioituneena ja palvovana.
    Sitten hän siirsi niitä toisiaan kohti. Gunei käänteli osia löytääkseen oikean yhdistelmän. Osien reunojen välille iskeytyi sähköinen juova, joka sihisi voimakkaasti. Gunein kasvoilla oli puhdasta iloa.

    ”Ne haluavat yhteen”, hän sanoi. ”Ne kuuluvat yhteen. Isä Ath tulee olemaan tyytyväinen ja kansamme ei tarvitse enää koskaan, koskaan nähdä nälkää. Ne kuuluvat yhteen. Ne haluavat yhteen.”

    Guardian juoksi Guneita kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hän oli valmiina tarttumaan osiin ja vetämään ne mahdollisimman kauas toisistaan.
    Juuri silloin, kun Guardian tarttui toisesta osasta kiinni, Gunei onnistui iskemään ne yhteen.

    Hetken aikaa oli hiljaista. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Guardian piti kiinni osista, mutta kun hän yritti käskeä käsiään repimään ne toisistaan irti, mitään ei tapahtunut. Gunei katsoi osia kuin jäätyneenä.
    Sekunnin ajan Guardian kykeni kuulemaan voimakkaan sydämenlyönnin. Sitten räjähti.

    Sininen aalto heitti sekä Gunein että Guardianin päin huoneen seiniä voimakkaalla vauhdilla. Guardian olisi halunnut huutaa kivusta, mutta tilanne oli niin nopeasti ohi, että hän ei ehtinyt. Kova teräksen repeämisen ääni täytti huoneen.

    Guardian makasi lattialla. Hän näki vain sinisen valon. Sokaisevan kirkas valo täytti huoneen ja teki näkemisen mahdottomaksi. Sinisen valon alkulähde vaikutti olevan se kohta huoneesta, jossa osat oli yhdistetty.
    Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän ei halunnut tulla täysin sokeaksi.

    Lämpö. Päälle.
    Lämpöskanneri oli hyödytön. Guardian näki pelkkää punaista. Lämpimin kohta vaikutti olevan edelleen osien yhdistämispiste.
    Skanneri. Päälle.
    Skannerikaan ei auttanut. Se sai analysoitua valoa ja ilmaa, mutta viestit olivat kirjainsotkua, jossa ei ollut järkeä.
    Guardian nousi istumaan ja mietti. Yökatse ei auttaisi. Kiikari ei olisi kovin järkevä vaihtoehto. Plasma olisi huonoin mahdollinen.
    Jäljellä oli vain yksi vaihtoehto.
    Röntgen. Päälle.

    Maailma muuttui mustavalkoiseksi, mutta vihdoin Guardian näki. Hän näki yhdistettyjen palojen leijuvan ilmassa edessään. Ne tanssivat ilmassa epäluonnollista tangoaan ja rikkoivat kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
    Gunei makasi maassa. Guardian lähestyi häntä ja huomasi helpotuksekseen, että ylipapilla oli vielä elonmerkkejä.

    Skannattuaan läpi muun temppelin Guardian huomasi, että kaikki soturimunkit olivat maassa tajuttomina. Aalto ei kuitenkaan ollut levinnyt rakennuksen ulkopuolelle. Lisäksi puisen pääoven läpi näkyi, että portin Toankokoiset vartijat olivat vielä tajuissaan. Kyläläisetkin vaikuttivat olevan kunnossa.
    Guardian kääntyi. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta yhdistetyt osat piti ainakin piilottaa.
    Hän tarttui levitoivaan metallinpalaan ja laittoi sen nahkapussiin tarvikevyössään. Se osoittaui yllättävän vaikeaksi, kun palat tuntuivat noudattavan omaa painovoimaansa.

    Nyt, ulos täältä, Guardian ajatteli.

    Ath-Koro

    Kylässä oli levotonta. Kaikki Matoranit olivat huomanneet sokaisevan sinisen valon ja korviaraastavan äänen Suuren temppelin suunnalta ja nyt kaikki miettivät yhdessä, mitä oli tapahtunut.
    Temppelinvartijat eivät tapansa mukaan vastanneet. Matoranit olivat hämillään ja paniikissa. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

    Yhtäkkiä jokaisen Matoranin päässä syntyi samanaikaisesti sama ajatus. Matoranit katsoivat kaikki kohti temppeliä mielessään sama asia. Asia, jonka jokin ulkopuolinen voima oli asettanut heidän mieleensä.

    ”Nimda”, yksi Matoraneista sanoi robottimaisesti.

    ”Nimda”, joku muu jatkoi aivan yhtä tunteettomasti.

    ”Nimda”, ensimmäinen Matoran sanoi uudelleen.

    Pian koko kylä toisteli samaa sanaa uudelleen ja uudelleen. Matoranit alkoivat marssia kohti temppeliä. Heidän silmänsä hohtivat sinisempinä kuin taivaan tähdet.

    Joka ikisessä pienessä mielessä oli sama ajatus. Nimda. Jokainen pieni mieli tiesi, minne piti mennä.
    Joka ikisessä pienessä mielessä kuului raskas sydämentykytys.

    ”Nimda”, Matoranit sanoivat yhteen ääneen marssien.