Klaanon

Avainsana: Valkoinen

  • Minä vien

    Klaani
    Itämuuri

    Tuli ja metalli kohtasivat.
    Linnoituksen kivisillä muureilla seisovat ilmatorjuntatykit rätisivät väkivaltaisesti laukaisten öiselle taivaalle tonneittain tulikuumana hehkuvaa rautaa, pienten smaragdien näköisiä ja tappavan vaarallisia Zamor-ammuksia ja sokaisevan purppuraisia energialaukauksia, jotka ukkosiskun lailla pudottivat Nazorakien syöksypommittajia.
    Tykkien puikoissa oli kirjava klaanilaisjoukko. Pikkuruiset matoranit latasivat tykkeihin lisää ammuksia pidellen tiukasti korvistaan kiinni, kun taas pieni joukko Toa-sotureita keskitti kaiken elementaalienergiansa matoranien suojaamiseen.
    Linnoituksen läntisen muurin suunnalla tykkitulta ylikorosti sateenkaaren väreissä hehkuva kuuden Toan elementaalienergia. Liian lähelle muuria uskaltautunut hävittäjä sai kokea äärimmäisen nopean ja äärimmäisen ylivedetyn tuhon Toa Cendai Angorangerien käsissä.

    BladeVezon marssi keskellä kivistä muuria heittäen viimeisen sinihehkuisen lamauttimensa maahan. Hänen viestintänsä ilmatorjunnasta vastaaville matoraneille oli pääasiassa sanatonta. Sodan jyrinän alta ei kuullut paljoakaan.
    ”Keskittäkää tuli!” Bladis karjui hiekkapaperinkarhealla äänellään tykinjyskeen yli. ”Antakaa ötököiden maksaa!”

    ”Ötökät” olivat eri mieltä. Kun kymmenkunta verkkaisesti lentävästä syöksypommittajasta laukaistua pienoisohjusta iskeytyi muuriin, Bladiksen pelastivat vain tämän nopeat refleksit. Hopeinen skakdi lennähti kasvoilleen kivuliaasti kivimuuriin, kun jotain räjähti tulisella voimalla hänen takanaan.
    Bladiksella ei ollut aikaa makailla. Vaikka skakdin pää täyttyi halkeamisen tunteesta ja suu verestä, moderaattori nousi parhaansa mukaan takaisin pystyyn, ainoastaan nähdäkseen ohjusiskun aiheuttamat jäljet. Kaikki ilmatorjuntatykit kolmenkymmenen metrin säteellä olivat kappaleina tai vahvasti korjauksen tarpeessa. Niitä operoivat matoranit makasivat maassa joko tajuttomina tai täysin elottomina.
    Muurin edessä, Klaanin linnoituksen sisäpihan yläpuolella leijaili ylimielisesti paikallaan yksi syöksypommittaja. Hitaasti uutta iskua varten aseistautuvan aluksen ohjaamossa oli pilotti, jonka silmissä oli joko suurta määrätietoisuutta tai puhdasta murhanhimoa.

    BladeVezon tuijotti vihaisesti pilottia, joka vaikutti keskittyvän nyt täysin hopeiseen skakdiin. Tämän vyötäröllä roikkuva vihreähehkuinen moderaattorikivi ei vain ollut auktoriteetin merkki ja tunniste. Se myös maalasi valtavan maalitaulun BladeVezonin päälle. Hopeinen skakdi nielaisi pikaisesti.

    Syöksypommittajan pilotti ei puolestaan jäänyt testailemaan nieluelimistönsä toimivuutta, vaan lähti uuteen iskuun. Epäorganisoidun näköisesti sujahtelevat pienoisohjukset tärisyttivät koko muuria tai lentelivät sen yli, osuen lopulta pieneen rannikkometsikköön. BladeVezon joutui perääntymään yhden ilmatorjuntatykin raadon taakse. Skakdi piteli kuuloelimistään tiukasti kiinni ja yritti suojautua tykin taakse.

    Skakdi vavahti hieman, kun huomasi jalkojensa juuressa makaavan, elottoman tykkimatoranin. Ga-matoranin Komau oli säröjä täynnä ja sen palovammat olivat puistattavat jopa taisteluja nähneen skakdin mielestä.
    Matoranin vieressä makasi ohjusiskussa hajonnut ammussäiliö. Punaisia Kanoka-kiekkoja lojui pitkin maastoa. Ga-matoranin vyötäröllä oli Zamor-pistooli. Suljettuaan ensiksi matoranin silmät kunnioittaen BV nappasi Zamor-pistoolin oikeaan käteensä ja yhden Kanoka-kiekoista vasempaan. Sitten hän juoksi kovempaa kuin aikoihin.

    Syöksypommittaja lopetti muurin tulittamisen vasta kun kivipöly ja savu peittivät näkyvyyden täysin. Jos tämä ei riittäisi lopettamaan moderaattorin sätkimistä, mikään ei.
    Torakkapilotti arvioi hyökkäystehokkuutensa uudelleen, kun savuverhon keskeltä syöksähti punaisena hehkuva tulen Kanoka-kiekko. Kiekko kalahti terävä reuna edellä syöksypommittajan ohjaamon panssarilasiin ja tarttui siihen takiaisen lailla.
    Pilotti kaatoi kuuman juomansa pelästyksissään rinnuksilleen ja ampui refleksinomaisesti koko ohjussarjan uudelleen kohti muuria. Muurista sinkoileva kivimurska naarmutti aluksen pintamaalausta ja vaikeutti harmaan klaanilaisskakdin hahmottamista.

    Se, mitä pilotti ei tiennyt, oli että BV oli kadonnut tämän näköpiiristä jo kauan sitten. Hopeinen skakdi seisoi aivan toisella puolella muuria, tähtäillen Zamor-pistoolilla syöksypommittajan ohjaamossa kiinni olevaa, tulisena hehkuvaa Kanoka-kiekkoa.

    Bladis virnisti ja painoi liipaisimesta.
    ”Hasta la vista, mulk-”

    Kaikki äänet peittyivät räjähdyksen alle, kun Zamor kohtasi Kanokan. Lentokonetta ohjannut torakka ei ehtinyt edes huutaa, kun Kanoka vapautti tulisen elementtivoimansa. Räjähtävä isku repi jopa ohjaamon panssarilasin sadoiksi pikku palasiksi, jotka sinkoutuivat jokaiseen ilmansuuntaan. Syöksypommittajan molemmat siivet repeytyivät ukkosenjumalan vasaraa vastaavasta osumasta irti välittömästi ja sekunneissa koko aluksen etuosan peitti liekkimeri.
    Savuava ja liekehtivä aluksen runko alkoi pyöriä verkkaisen holtittomasti alaspäin, kohti linnoituksen sisäpihan katuja. Se leijaili kohti matoranien täyttämää mukulakivetystä kuin lehti.
    Kuin liekehtivä, kolme tonnia painava räjähdysherkkä lehti. Vaikka äännähtelyä ei tykinjyskeen alta kuullutkaan, matoranit huusivat kauhusta.

    BladeVezon katseli pommittajan liikehdintää purren hampaansa tiukasti yhteen. Aikaa ei ollut hukattavissa.
    Bladiksen katse keskittyi mukulakiviseen kauppakatuun, jota liekehtivä alus lähestyi. Sitten hän vilkaisi muurinreunalla seisovaa matoran-käyttöön tarkoitettua zamor-ilmatorjuntatykkiä.
    BladeVezon painoi pientä kytkintä kämmenpohjassaan, jolloin kuunvalossa kiiltävä ranneterä työntyi esiin skakdin kädestä. Hopeinen skakdi tarttui ilmatorjuntatykkiin ja viilsi sen jalustaa raivokkaasti ranneterällään.
    Nopean kipinäsuihkun myötä raskas konekivääri irtosi jalustastaan, jolloin hopeinen skakdi otti siitä tiukasti kiinni.
    BladeVezon hyppäsi alas muurinreunalta kantaen uutta asettaan.

    Ilmatorjuntatykkiä ei oltu tarkoitettu käsikäyttöön. Se ei Bladevezonia pysäyttänyt.
    Ensiksi hän päätti kuitenkin keskeytyä laskeutumiseen..

    * *

    Pilvet olivat odottaneet vuoroaan jo liian kauan. Nyt sade piiskasi Klaanin linnoituksen muureja ja sen sisällä olevia rakennuksia.
    Same harppoi kattoja pitkin sateesta märkä otsanauha liehuen tuulessa, valtava Nazorak-verellä värjätty viikate oikeassa kädessä ja vasen käsi vasemmalla ohimolla. Kommunikaattori pirahti kahdesti.
    ”Paaco?” Same ärähti kommunikaattoriin.
    ”Idolisi, Sameliiniseni.”
    Paacon puheen taustalta kuului äärimmäisen kovaäänistä bassojytinää ja jonkinasteiselta vapinakohtaukselta kuulostavaa näppäimistöjen kalketta. Paacolla oli perin selvästi töitä.

    ”Perääntyvätkö ne?” valkoinen moderaattori huohotti hypäten tiilikatolta toiselle, pirstoen nopeilla askelillaan alas kaduille viisi tiiltä. Joku kattoihin erikoistunut matoran tulisi takuulla olemaan hyvin vihainen, mutta Samella oli tärkeämpääkin ajateltavaa.
    ”Ömm. Että. Ötökkäpellet näyttävät siirtävän tuota isoa aluksenröhjäkettä kauemmas rannikosta.”

    Same laskeutui pyörähtäen puukatolle niin sulavasti, että sateen keskeltä ääntä ei edes erottanut. ”Joko ne perääntyvät tai sitten niillä on jotain uutta mielessä…”
    ”Mitä pirun väliä. Sinulle oli viesti. Partaterä tarvitsee apua Alastomalta Lepakolta.”
    Same oli huomauttamassa, kuinka koodikieli oli turhaa, koska mahdolliset salakuuntelevat nazorakit saisivat korviinsa vain Paaberin sykähdyttäviä bassobiittejä. Hän oli kuitenkin oppinut, että Paacon kanssa ei välttämättä kannattanut väitellä.

    Jollain tasolla Same myös piti koodinimestä ”Alaston Lepakko”, vaikka hän ei sitä ääneen myöntänytkään.

    * *

    Sateen pesemällä torilla oli kaaos, kun vain peräpropellin ilmassa pitämä, liekehtivä syöksypommittaja leijaili lehden lailla kohti vilkkainta kaupan ja elämän keskusta. Matoranit juoksivat paniikissa jokaiseen suuntaan, sillä arvaamattomasti lentelevän ilma-aluksen rataa ei voinut arvioida mitenkään. Oli kuin nazorakien alukset olisi suunniteltu tarkasti viemään pudotessaan mukanaan mahdollisimman monta vihollista.
    Syöksypommittajan liekehtivä raato oli jo osumassa suoraan erääseen majataloon. Sen selviytyminen ei vaikuttanut todennäköiseltä.

    Lentokoneen raadon lentorata muuttui hieman, kun räjähtävä Zamor-ammus osui voimakkaasti sen kylkeen, lennättäen sitä kauemmas majatalosta. Aluksesta irti räjähtäneet metallinpalaset rikkoivat majatalon ikkunoita.
    ”Anteeksi tuosta!” pienikokoista ilmatorjuntatykkiä kaksin käsin kantava BladeVezon huusi vilpittömän pahoillaan. Matoranit katsoivat hämmästyksissään, kuinka hopeinen skakdi pomppi epätasaisesti torikatokselta toiselle, pysyen vaivoin pystyssä käsissään olevan tykin massiivisuuden takia.

    Osuman voimasta nyt toiseen suuntaan lennähtänyt syöksypommittaja alkoi lähestyä epäilyttävästi torin toista reunaa. Matoranien paniikki ei vähentynyt.
    Bladis pomppasi vaivoin erään katukaupan katokselle huomaamatta, että se oli kankainen ja repeytyi hänen teräväkyntisten skakdi-jalkojensa alta moneen osaan. Bladis putosi harvinaisen epämiellyttävästi valtavaan hedelmäkasaan ja kompuroi hetken kankainen katos päänsä päällä. Lopulta skakdi sai riuhtaistua punaisen rievun päältään ja nosti vaivoin tykin olkapäälleen.

    Toista rakennusta kohti epätasaisesti surraava pommittaja sai jälleen maistaa tykkiä, jolloin se lennähti taas eri suuntaan, kauemmas rakennuksesta. BladeVezon kiristeli hampaitaan ja näytti nolaantuvan hieman, kun huomasi onnistuneensa taas rikkomaan tusinan ikkunoita.

    ”Öh… ylläpito maksaa tämän” BV sanoi hymyillen leveästi hedelmäkauppiaalle, jonka kaupan hän oli juuri pahoinpidellyt. Kauppias ei vaikuttanut erityisen tyytyväiseltä.

    Bladis jatkoi juoksenteluaan ja laukoi tykillään kohti vain vaivoin ilmassa pysyttelevää pommikoneen runkoa. Hän pystyi vaikuttamaan ammuskelullaan sen lentorataan, mutta alus menetti korkeutta kaiken aikaa. Ennen pitkää sen täytyisi pudota. BV kiristeli hampaitaan.

    Alus tuntui valinneen laskeutumispaikakseen aivan torin keskustan, joka alkoi tyhjentyä vauhdikkaasti klaanilaissoturien organisoimana, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Väkeä oli liikaa.

    Bladis katsoi kauhuissaan, kuinka räjähdysaltis alus vaappui kohti keskustaa menettäen korkeutta jatkuvasti. Aivan sen mahdollisessa törmäyspisteessä konttasi vahingoittunut Toa-soturi, jonka oikean jalan tilalla oli vain sideharsoa ja murtuneita luita. Toan aika alkoi käydä vähiin.

    Tai niin oli helppo uskoa. Jotain valkoista välähti salaman lailla torin keskipisteessä juuri ennen kuin aluksen liekehtivä raato törmäsi maahan musertuen omasta painostaan lopullisesti.
    Ennen kuin BV ehti räpäyttääkään silmiään, oli Same hänen edessään kyyryssä kantaen pitkillä valkoisilla käsillään vahingoittunutta Toa-soturia.
    Samen takana vielä näkyvä syöksypommittajan raato räjähti lopuksi tulivuoren teholla kappaleiksi aivan kuin kruunaten koko tilanteen.

    BladeVezon ja Same katselivat hetken toisiaan. Same laski häntä kiittäneen Toa-soturin hellästi maahan ennen kuin nousi täyteen pituuteensa.
    ”Anteeksi lievä myöhästymiseni”, Same sanoi viileällä äänensävyllä.
    ”Missä pirussa sinä olet kuhnannut?” BladeVezon sanoi hieman happamasti, nostaen otteestaan lipuvaa tykkiä parempaan asentoon.
    ”Ja minä kun luulin että pärjäisit hetkenkin ilman apuani”, Same sanoi hiljaa kohottaen kulmaansa, vilauttaen pientä virnettä. ”Oli miten oli, löysin meille lisää leluja.”

    Bladis näytti innostuneelta, kun Same otti selästään jotain, joka näytti metalliselta varsijouselta. Terävän nuolenkärjen sijasta aseesta törrötti kuitenkin jotain pyöreää ja kranaattimaista. Bladis pudotti valtavan ilmatorjunta-aseensa katukivetykseen ja tarttui varsijousta muistuttavaan aseeseen tiukasti. Same ojensi moderaattorikollegalleen vielä pieneltä sytyttimeltä näyttävän laitteen, joka näytti skakdin valtaisassa kämmenessä hieman säälittävältä.
    BV katsoi valkoista taistelutoveriaan hetken kysyvästi.

    ”Älä paina siitä ennen kuin ammus on kiinni vihollisessa”, Same sanoi pyöräyttäen puukkoaan sormensa ympärillä. ”Se olisi soturille hieman nolo loppu.”
    Leveä hymy ilmaantui harmaan skakdin kasvoille, kun hän ymmärsi täysin uuden aseensa toiminnan. Samekin otti omansa selästään ja latasi sen valmiiksi hyökkäykseen.
    ”No, kollegani?” Same sanoi viileästi. ”Mitä nyt?”

    BladeVezon kytki uuden lelunsa varmistimen voimakkaalla otteella pois päältä ja virnisti niin leveästi kuin vain skakdi voi.
    ”Nyt opetetaan arvon Kenraali 001 tanssimaan.”

    Minä tahansa muuna hetkenä Same pääasiassa pudistaisi päätään toverinsa ylivedetyille letkautuksille. Tänä yönä hän kuitenkin oli nähnyt tarpeeksi. Valkoinen koura puristui tiukasti aseen ympärille.
    ”Minä vien.”

  • Ilmatorjuntaa ja pidätys

    Bio-Klaanin linnake

    Tulta, kipinöitä, metallia. Same nousi taas jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja näinkin korkealla savu riitti tekemään hengittämisestä tuskaa. Hän oli päässyt läntisen keittiön tasaisen ja ikävän suojattoman katon puoleenväliin, kun uusi paineaalto paiskasi hänet nurin. Tällä kertaa hän menetti otteensa viikatteesta, ja katsoi kuinka se kolahtavan pompun kautta tipahti alas katolta.

    Hm, ei kai se tuolta mihinkään häviä, Same tuumi, kierähti jälleen pystyyn ja jatkoi työlästä matkaansa ilman asettaan.

    Uusi pommi. Tällä kertaa se osui aivan liian lähelle, ja sirpale nirhaisi Moderaattorin vasenta olkapäätä pirstoen panssaria pieniksi valkeiksi siruiksi. Tasapainonsa menettänyt Same ehti hädin tuskin kieriä pois seuraavan pommin alta, ja tällä kertaa paineaalto paiskasi hänet katon reunan yli.

    Pitkä Moderaattori sai kuitenkin seitsemännen kerroksen kivisestä ikkunankaiteesta kiinni oikealla, pahoin palovammautuneella kädellään.

    Hitto, ei voi olla totta, Same kirosi mielessään kiskoessaan itsensä molemmin käsin ikkunalaudalle. Tuo pommittaja on ihan tosissaan keskittynyt pelkästään minuun. Mikä sitä-

    Moderaattorin ajatustyö kuitenkin keskesi läheltä kuuluvaan rätinään ja yläilmoista kuuluvaan räjähdykseen. Seuraava hänen huomaavansa asia oli, kun koko rakennus tärähti iskun voimasta.

    Kavuttuaan takaisin keittiörakennuksen katolle Same näki pahasti vaurioituneen Nazorak-pommittajan raadon. Naapurikaton miehittämätön ilmatorjuntatykki oli saanut ohjaamoonsa uuden asukkaan, ja Bladis vilkutti Samelle virne kasvoillaan toinen käsi tykin ohjaksissa. Same nyokkäsi kiitokseksi, muttei voinut hymyillä takaisin. Ilmatorjuntatykin edellisen käyttäjän yläpuolikas oli työnnetty syrjään tykin juureen.

    Same huomasi silmäkulmassaan vihreää hohtoa, ja teki aerobaattisen väistöliikkeen. Lentokoneenromusta ammuttu Zamor meni valkoisesta Moderaattorista ohi, ja ennen kuin ohjaamosta puoliksi ulkona roikkuva pilotti oli ehtinyt vetää pistoolinsa liuskaa uudelleen torakka huomasi niskansa tulevan taitetuksi.

    Päästäessään Nazorakin elottoman ruumiin valahtamaan käsistään Same suuntasi katseensa taivaalle. Torakoiden pommikoneet olivat siirtyneet Klaanin itäisempien osien ylle, ja Bladis koetti hätyytellä niitä entistä loitommas villillä ilmatorjuntatulella.

    [spoil]Tämä voisi olla hyvä paikka lopettaa musiikki.[/spoil]
    Same jatkoi matkaansa katonharjain poikki kuoleman ilotulituksen maalatessa taivasta punaisella ja oranssilla, kunnes pääsi kapeaan torniin. Hän väläytti vihreää Moderaattori-kiveään, ja raskas lukko tornin kyljessä naksahti auki. Same työnsi oven auki ja astui sisään. Tornin paksut kiviseinät peittivät ulkoa kuuluvan hälyn melko hyvin, ja valkoinen hahmo laskeutui polvensa varaan. Hän painoi nappia kuulokemikrofonistaan.

    ”Paaco täällä” räsähti vastaus Samen korvaan.
    ”Olet varma, että niitä löytyy tästä tornista?” valkoinen moderaattori epäili tutkien katseellaan hyllyrivistöjä.
    ”Tästä en edes minä muutu varmemmaksi. Tanssahtele hyllylle numero 14 ja löydä etsimäsi.”

    Same ei vastannut kollegansa musikaalilautapelin sattumakortilta kuulostavaan kommenttiin, mutta harppoi kyseisen hyllyn luo. Hän nappasi metallilaatikon kouriinsa ja avasi kannen. Sisältä hän otti esiin pienen, sinisen nitojan näköisen esineen. Hänen kädessään sen pää alkoi kuitenkin hohtaa vihreänä, ja jos oikein mielikuvitusta käyttäen katsoi, sen saattoi mieltää etäisesti pistoolin näköiseksi. Same painoi taas korvanappiaan avaten keskustelun.
    ”Okei, ilmeisesti tä-”
    ”Venaa hetki pelle. Minulla on toinen toveri linjoilla.”

    Same kohotti kulmiaan tornin yksinäisyydessä, kuullen kuitenkin Paacon puheen:
    ”Eivät he sinulle räjähdymäistä huomiota anna, pikku Bladoseni. Niin. Näkyvä paikka, aivan. Mutta usko pois, heidän radioliikenteensä on muutaman minuutin ajan pelkkää Paaberin tajunnanräjäyttävää musiikkia, taistelusuunnitelmat korvautuvat basson uskomattomuudella.”

    Same mietti kovasti, kuinka hauskaa Paacolla oli ollut tämän sabotoidessa Nazorakein viestiliikennettä.

    ”Joten kyllä sinä pärjäilet, jatka sen liipasimen naputtelua, ja mieti ötököiden räjähtävän hillittömien biittieni tahtiin. No niin, Sameliini, sinulla oli jotain asiaa?”
    ”Kyllä. Kuinka paljon näiden kantomatka on?”
    ”Sihdistäsi riippuen.”

    Same nappasi muutaman sinisen aseen varustevyölleen, kiskaisi hyllystä viidakkoveitsen näköisen terän ja kiipesi tikkaita pitkin katolle. Päästyään tukevaan asentoon hän otti uuden pyssykkänsä vyötään ja tähtäsi kummallakin kädellä. Aseen piippu alkoi rätistä vihreän sähköisenä, valaisten Samen keskittyneen ilmeen.

    Nui-Koro

    Pormestari seurasi mustiin verhoutunutta joukkiota omalla tasaisen varmalla askelluksellaan huomaamatta mitään epäilyttävää käytävässä työhuoneensa ulkopuolella. Hetken tilassa vallitsikin täysi rauhallisuus, mutta sitten ilmastointikanavasta työntyi esiin hahmo. Valkoinen, naurettavan muotoinen hahmo. Tämä oli uskomattoman pitkä, mutta käsittämättömän laiha, juuri sopiva änkeytyäkseen ilmastointikanavaan.

    ”Huh.” Snowie äännähti. Sitten hän aloitti itsensä muovaamisen luonnollisempaan olotilaan.

    Ennen pitkää keppimies oli kateissa, ja paikalla seisoi tukeva valkoinen hahmo oranssin nenänsä kanssa. Hengitystään tasaten hän asteli pormestarin työhuoneen puiselle ovelle. Hänen yllätyksekseen se oli kuitenkin auki, ja lukkoa tarkasteltuaan Snowie totesi tiirikan olevan oletettava syy raskaan oven yllättävälle aukinaisuudelle. Hän avasi oven, ja astui sisään.

    Lumiukko kuitenkin koki suuren yllätyksen: mahonkisen työpöydän takana istui jo hahmo. Tämä Snowielle täysin vieras, suurta mustaa Kanohi Faxonia kasvoillaan kantava Po-Matoralainen reagoi hämmästyttävän nopeasi. Roteva Matoralainen kiskasi lyhyen, tummansinisen viittansa kätköistä kahdella kiekolla ladattavan Kanoka-heittimensä esiin.
    ”Kädet ilmaan, muukalainen, tai saat tuntea heikennyksen ja suurentamisen kiekot nahoissasi. Voin kokemuksesta luvata, yksikään konna ei ole pysynyt tolpillaan siinä tilassa.”
    ”Eeh, tuota, rauhaa?” Snowie yritti.

    Hän tarkkaili ensin äkäistä uutta ystäväänsä, sitten huonetta. Hän huomasi pöytälaatikot aukinaisiksi ja kaapit pengotuiksi. Lumiukko päätti avata keskustelun.
    ”Tuota, mitä sinä oikeastaan teet täällä?”
    ”Varoitan, nosta kädet ilmaan ja käy lattialle. Nyt!”

    Lumiukko teki työtä käskettyä ja painautui polvilleen. Puhe kuitenkin jatkui.
    ”Mutta, tuota, oletko varma, että sinun kannattaa-”
    ”Liu’uta laukku tänne ja käy mahallesi!”

    Snowie heitti varovasti laukkunsa Matoralaiselle ja kävi mahalleen lattialle. Pieni haaleanruskean ja mustan värinen hahmo asteli varmoin askelin hänen luokseen, ja sitoi lumiukon kädet.
    ”…tuo ei edes auta, osaan tavallaan irrottaa käteni..”
    ”Hiljaa.”

    Hetken päästä Snowie oli melkoisen täydellisessä paketissa lyhytviittaisen pikkumiehen osoittaen häntä kaksoiskiekonheittimellä.

    ”Eh.”

    Bio-Klaanin linnake

    Same katsoi, kun vihreä sähköpallo iskeytyi Nazorak-alukseen. Ensin sammuivat valot, sitten muu elektroniikka, lopulta moottorit. Pian vihreänä säkenöivä pommittaja alkoi menettää korkeutta, ja tipahti jonnekin muurien pohjoispuoliseen sankkaan havumetsään. Same nakkasi kertakäyttöisen mutta ilmeisen toimivan aseensa pois ja kaivoi uutta esiin.
    ”Okei, Paaco, olit oikeassa” hän sanoi kuulokemikrofoniinsa.
    ”Enkö minä aina? Sitä paitsi, et ole vielä tajunnut koko touhun kauneutta:”

    Dramaattinen paussi oli liian pitkä Samen makuun.
    ”No?”
    ”Tuo lamauttaa vain kaikkein hienoimman elektroniikan! Vaikka suhaisisit sähköpalleron meikäläisten lennokkeihin, ne pysyisivät yhä ilmassa. Muutamassa minuutissa tutkaimet sun muut härpäkkeetkin syttyisivät, mutta siihen mennessä ötiäisten lelut olisivat jo tipahtaneet korkeuksista.”

    Same myönsi tämän oivalliseksi, hillittömästi tärisevästä aseesta singahtava hitaanlainen sähköpallero oli kieltämättä vaikea ammus, eikä ollut lainkaan pahitteeksi tietää, että osuma omiin ei ollut väistämättä kohtalokas.

    Rapina tapahtui, ja sillä sekunnilla Same oli jo kaivanut ison veitsensä esiin ja kääntynyt kohti äänen lähdettä. Hänen suureksi helpotuksekseen se oli kuitenkin katolle kavunnut Bladis.
    ”Sinuakin näkee, arvon kollega” Skakdi sanoi suu virneessä ja toinen silmä kiinni turvonneena. ”Kävin Kupen luona.”
    Samesta oli aina hyväksi kuulla lääkintäekspertin mielipide tilanteeseen.
    ”Mitä hänellä oli asiaa?”
    ”Kuulemma tähän on vain yksi parannuskeino: Torakoiden pudottaminen.”

    Same pyöräytti silmiään toverinsa kommentille ja nakkasi tälle yhden sinisistä lamauttimista.
    ”Ja kas, sinulla on lääkekin valmiina” Skakdi innostui saadessaan käsiinsä vyölle ripustettavan ilmatorjunnankorvikkeen.

    Same pyöräytti uudelleen silmiään kumppaninsa letkautuksille.

  • Itsemurhaisku

    Bio-Klaanin ilmatila

    Valkoinen räjähdys kohosi majesteettisen suuren, harmaan ilmalaivan kyljestä. Jotain putosi alas pimeyteen liekkien nuollessa aluksen kylkeä. Zamor-konekiväärit rätisivät, mutteivät pysyneet Klaanin Laivaston nopeiden hävittäjä-alusten perässä.

    088 oli erittäin hermostunut. Alus tärähti, kapteeni horjahti hieman. Nazorak hoiperteli aluksen komentosiltaa eteenpäin. Harmaatakkinen torakka syöksyi suuren, 180 asteen näkymät tarjoavan komentosillan ikkunalasin luo. Hänen molemmilla sivuillaan oli ympyrän malliset järjestelmiä ja vipuja täynnä olevat ohjauspaikat, joissa kaksi kypäräpäistä torakkaa yrittivät epätoivoisesti pitää aluksen kurssin.

    Taivas oli pimeä savusta ja yöstä. Silloin tällöin välähti jotain, joko ilmassa tai maassa. Pimennettyä Klaania ei enää nähnyt hyvin, mutta alhaalla näkyvistä heijastuksista torakka päätteli saapuvansa pian sataman ylle.

    088 oli menettänyt aluksensa hallinnan. Nopeiden hävittäjien iskut toiseen kylkeen olivat vahingoittaneet kriittisesti toisenpuoleisen peräsimen ohjausta, ja aluksen takaosan järjestelmät pätkivät. Mekaanikkonazorakit yrittivät tehdä hätäisiä korjauksia monimutkaisiin sähköjärjestelmiin.

    Nazorak-kapteeni oli äärettömän turhautunut ja vihainen. Koi oli nazorakien teknisen osaamisen mestariteos, siinä oli kaikki. Ja nyt alkeelliset hävittäjät olivat voittamassa sitä. Ylimielisyys oli kostautumassa.

    ”Kääntäkää! Eikö tämä kirottu laite pysty kääntymään takaisin pohjoiseen?” 088 raivosi toisen pilotin selän takana.
    Jossain tärähti.
    ”Sir, peräsin on vaurioitunut. Emme saa ohjattua. Pääperäsimet ovat kärsineet vahinkoa ja varaperäsimiin johtavat sähköjohdot ovat ilmeisesti saaneet osuman. Mekaanikkomme yrittävät-” pilotti selitti. 088 ei jaksanut kuunnella, vaan kääntyi ja käveli ripeästi poispäin komentosillalta.

    Cordakit eivät lävistäisi ilmalaivan runkoa, torakka tiesi. Mutta kylkien tykkiaukoista sisään ammuttuina saattoivat tehdä pahaa jälkeä, niinkuin oli käynyt. Alus olisi niin kauan voittamaton, kuin se pysyisi ilmassa. Ja niin kauan kuin sen moottorit panssarin alla pelaisivat, alus pysyisi ilmassa. Alus olisi turvassa niin pitkään kunnes vastaan tulisi jokin Laivaston suurista aluksista.

    Ja se oli vain ajan kysymys. Siispä oli toimittava nopeasti. Koi ei tulisi selviämään kohtaamisesta Klaanin suurten lausten kanssa yksin. 088 kirosi nazorakiksi. Hänelle oli kerrottu Klaanin Laivaston olevan rupusakki, josta ei olisi vaaraa. Hänelle oli kerrottu, ettei mitään riskiä olisi. Hän ei käsittänyt miksi johtoporras oli valehdellut hänelle. Ei ollut ksye siitä etteivätkö Nazorakit tietäisi, he olivat täysin selvillä Klaanin joukoista. Oli kyse siitä, että hänelle ei haluttu kertoa. Hänelle ei haluttu kertoa, että tämä tehtävä oli itsemurhaisku.

    Itsemurhaisku.

    Äkkiä 088 katui sitä suurta kunniaa, joka hänelle oli osoitettu kun hän oli saanut Koin komentoonsa.

  • Nynrah osa 41: Se viimeksi nauraa…

    Kipua. Tuskaa. Kauhua. Pelkoa.

    Päähän sattuu. Siinä aineessa oli enemmän potkua kuin osasin kuvitella.
    Vai oliko?
    Osasinko?
    Sattuuko?

    Auts. Missä? Valoa. Kirkasta. Liian kirkasta. Valkoinen huone. Täysin puhtaan valkoinen ja kirkas. Seinät ovat valkoista marmoria ja ikkunat, joista virtaa helvetillisen kirkasta valoa, ovat kuin kirkkainta timanttia. Katto samaa marmoria. Sieltä roikkuu timanttinen kattokruunu, jossa on kuusi puhtaanvalkeaa kynttilää. Ne on sytytetty, ihan kuin valoa ei olisi tarpeeksi muutenkin. Ei varjon varjoa missään. Missä on ovi? Pää ei käänny taaksepäin. Missä?

    Kirkkaat ketjut, säteilevät sateenkaaren väreissä. Pohjimmiltaan valkeat – tai ehkä hopeat. Kiinnittävät raajat jonnekin. Katse kiertää, päähän sattuu. Ajatukset lentävät. Kauanko minä nukuin? Miksi olen täällä? Kuka minut tänne toi. Makaan jollain. Pöydällä? Kun nyt yltäisi. Kaulaa ei saa pidemmäksi. Kyllähän se on ennen toiminut, mutta nyt ei. Johtunee ketjuista. Leikkaussaliko tämä on? Turhan koristeellinen. Pöytä sopisi hyvin kirurgiseen operaatioon, mutta kirurgia ei näy. Ehkä parempi niin. Ketjut sitovat pöytään.

    Raskas olo. Mitähän tapahtui. Ja missä. Kuka. Miksi.
    Muistele. Se oli taas sitä kaasua. Epämiellyttävä kokemus. Ja voi, kuinka hallusinaatiot voivat olla irrationaalisia. En pidä siitä. Pääni sisällön on oltava järjellinen. Looginen. Kristallinkirkas.

    Väärä sanavalinta. Ei kristallia. Kristalli ei ole ikinä hyvä. Kristallinen kattokruunu, kristallisoitunut antidermis merkitsee kuolemaa.

    Nyt muistankin. Se oli ilma-aluksessa. Kaikki sujui hyvin. Kunnes se perhanan Arsestein. Eikö se tajunnut jo hävinneensä?

    Nynrahin ilmatila, Ilmaraptori I

    ”Vihdoinkin pääsemme täältä”, Manu hihkaisi.
    ”Tämä reissu olikin aika saada päätökseen”, Guartsu myönsi. Tongu väänteli ruoria, ja Matoranit nukkuivat ohuilla patjoilla lattialla. Taivas alkoi kirkastua sitä mukaa, kun he pääsivät kauemmas saaresta.
    ”En malta odottaa, että pääsemme Klaaniin”, Tongu sanoi hyväntuulisena. Ilmapiiri oli kaikin puolin mukava.
    ”Ehkä tämä matka muuttuu vielä miellyttäväksi”, Guardian tuumaili puoliääneen.

    Manu venytteli ohuita raajojaan ja lysähti tuolille Guartsun viereen. Sitten hänen päähänsä alkoi virrata informaatiota.
    ”Öhm, minä kuulen jotain”, hän sanoi.
    ”Mitä niin?” Guartsu kysyi, vaikkei oikeastaan kuunnellut.
    ”No, tämä on aika pitkä sarja ykkösiä ja nollia. Se Avhrak Va -vaihde taisi jäädä ikään kuin päälle…”
    ”Ykkösiä ja nollia?” Tongu sanoi huvittuneena.
    ”Kyllä”, Manu sanoi närkästyen. ”Ja se informaatiovirtaus tulee jostain päin tätä alusta.”
    ”No minä tarkistan”, Guartsu sanoi.
    Yökatse. Päälle.

    Hän tutkaili hetken huonetta. Sitten hän sammutti yökatseen.
    ”Olet vakavan näköinen”, Manu totesi.
    ”Tuolla nurkassa on jotain.”

    Manu lähestyi nurkkaa. Hän ei ehtinyt kovinkaan lähelle, kun sieltä jo singahti lentävä lautanen, Avhrak Va. Se liiteli katoon ja jäi sinne rahisemaan.
    ”Mitä hel-” Manu aloitti, mutta sitten Avhrak Va teki jotain odottamatonta. Se alkoi sihistä.
    ”Mitä se tekee?” kysyi Tongu, joka oli kääntänyt huomionsa hetkeksi ohjaamisesta.
    ”Se taitaa…” Guartsu mutisi. Hän yritti katsella tarkemmin sitä päin, mutta hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta.
    ”Harmaata kaasua”, Manu tuhahti. ”Mitä tuo romu yrittää?”
    ”Se… se on…” Guardian sanoi ja yskäisi kerran. Sitten hän putosi lattialle tuoliltaan. ”Kredipselleeniä.”

    Tongu pongahti seisaalleen tuoliltaan. Manu perääntyi robotin luota. Vaaleanharmaata kaasua, vaikeaa huomata, valui robotin sisältä alukseen. Matoranit nukkuivat yhä lattialla ja Manu oli kompastua heihin. Tongu syöksähti kohti ovea, mutta Avhrak Va sinkoutui suoraan häntä päin ja suihkutti hänen naamalleen kaasua. Tongu tuupertui kasaan lattialle huitoen käsillään ilmaa.
    ”Ei, ei… PYSYKÄÄ KAUKANA!”
    Manu sävähti tätä karjaisua. Hän oletti tietävänsä, mitä Tongu näki mielessään. Guardian vääntelehti lattialla toisella puolella alusta. Nukkuviin Matoraneihin kaasu ei näyttänyt vaikuttavan. Manu oli nyt viimeisessä nurkassa, jonne kaasu ei ollut vielä päässyt. Avhrak Van robottisilmä tarkkaili häntä vaarallisen tietoisen näköisenä.
    ”Pirullinen kone”, Manu yskäisi. ”Minuahan sinä et saa!”
    Sitten hänkin kaatui polvilleen, tarttui päähänsä ja yski.

    Kammottava tilanne. Kredipselleeni ei ole terveellistä, ei varmasti ole. Minä jouduin tänne. ZMA. Arsestein. Vielä minä kostan hänelle tämänkin tuskan. Henkisen, fyysisen, kaiken. Hän kärsii erittäin paljon. Kyllä, erittäin paljon. Minä näytän hänelle.

    Muisto… vihattavaa. Missähän muut ovat? Guardian, Tongu… miksi. Missä. Arsestein. Minä tapan sinut tästä hyvästä.

    Hallusinaatio. Hah. Minä hallitsen omaa mieltäni täydellisesti. Huumausaineet eivät vaikuta minuun.

    ”No miksssssi sinä sitten uneksssssit?”
    ”Turpa kiinni, Abzumo. En minä sinua pelkää. Eikö se ole jo osoitus siitä, että tämä ei toimi?”
    ”Onko ssssse?”

    Manu näki edessään vain tyhjyyttä, mustaa pimeyttä. Hän ei pelännyt pimeää. Hän hallitsi sitä. Jotain oli pielessä. Miksi kredipselleeni näytti hänelle varjon, pimeyden?

    ”Olen täällä. Me olemme täällä. Sssssinun veljesssssi.”
    ”Älä uhoa siellä.”

    Makuta Nui käveli pidemmälle. Hänen edessään alkoi erottua hahmo. Hahmolla oli kasvoillaan kanohi Kraahkan.
    Olenko se minä? Onko tuo peilikuvani?
    Hän käveli lähemmäs. Ei, se en ole minä. En todellakaan. Se on     tuo.

    ”Kas, Makuta Nui”, sanoi kylmä ääni.
    ”Kas, Tyranni. Miten on aika kulunut? Oletko leikkinyt vallalla, jonka anastit Miserix-paralta?”
    ”Hän oli huono johtaja. Ja sinun tulisi pelätä minua.”
    ”Niin ehkä tulisi, mutta en valitettavasti pelkää. Mikä tätä kredipselleeniä vaivaa?”

    ”Ehkä ssssse oli vanhentunutta”, sanoi Abzumo, joka astui varjoista. Hän jäljessään astuivat Mutran ja Chirox. Heidän perässään astuivat kaikki muut Makutat.
    ”Mitä te luulette tekevänne? Minä en pelkää ketään teistä, saastat.”
    ”Etkö tosiaan.”
    ”Mitä sinä sitten pelkäät?”
    ”Etkö sinä itsekään tiedä?”
    ”Eikö sinulla ole ajatustakaan siitä?”

    Makutojen äänet sulautuivat yhteen hirvittäväksi kakofoniseksi kuoroksi. Heidän ruumiinsakin näyttivät sulautuvan yhdeksi mustaksi massaksi. Manu perääntyi massan tieltä. Massa kasvoi niin suureksi, että katto, joka heidän yllään näytti yhtäkkiä olevan, romahti alas. Osa siitä tarttui mustaan limaan ja jäi kiinni siihen. Erilaisia epämuodostuneita lonkeroita työntyi esiin aaltoilevasta massasta ja yritti tavoitella Manua.

    S͇͓̥̪ͨͮ̑͊ͅͅi͚̟̲̫̕n̷͆̃̎ä̵̮͍͈̠̯̗̋̚ ̘͓͉̩̻̔ͧ̅̃̅̓̚ͅy̲͙͔̜̌ͧ͊̍r̉̀ͦ̈́i̻̣̦̥̲̰̟̅̉̾t́̅̒͗ͣͧͯ҉̰͇̙̱̦͖ä̳̠̻͉̫͂ͨ̐͠ẗ̖̰͖͎ͩ͑͐ͮ̂ ͍̰͔̂ͤơ͙̠̮̈́͐͛l̴̮̜͓͛͑̏̂lͩ͂ͥ̑̀a͔̗ ̙̄̓̀o̡͒ͩͩ͛̓ṃ̂͒̈́̏ͫa̴ͯ̑͑̽́ ̯̹͍͍̟͉̻̒́i̖͔̫̅͢t͚̂ͅş͙̠̰e̙̺̱͖͎̩͕͊̑ͧ̀s̷̀͆ͪ̈ḯ̶ͯ̀͒,̨̞̙ ̪̯͖̮̗̭̯̓ͤͫe͚̮̯̫͔̩̳͒̀̽ͣ̀t̫̙̥͖͙ͮ͂ͫ̅͛̆́k͉̼̲̾͂̊ͣͭ̃͝ö̥̥̘̗̐ͭ̾̉ͅ ̟̀͛ͩ̌̔ͫ͐vͣ͛ͮ҉̘̺̫̳͎á̦͖̠͚̟̗̓̑͝i̞ͧͥͬ̋ͧͣ̀n̡͇̞̫̘̞̟̑̉̅͐̀̉͗?̛̈́̅ ̵͕̹͙͉̏̀̏̐͗̈͊Ÿ̪͚͙̃͑͋͆̆ͩ͠r̰̟͕̾̓͘ͅiͨ҉̼t̩̻̱̦̱͎̪̄̄͋̆͗͑͠ä̖̦̦͉̤̌ͮ̇͆̿̚t͎̀ͫ̑̍ͬ ͕̘̟̠̲̖̉̓̃̄͒̑̎͡ͅe͖̪͈̹͉͐͐ͅr҉͖͖̳o͂͛͆ͥ̿t̪̼͌̀̉̓͂͠t͎͙̜̋̉͑u͎̞͕͊͐a̬͎̩̟ͣ́ͅ ̮ͬͨͯ̓j̲͕̼̙͐ͅo̠̼ͧ́uͬͩ͐ͫ͠k͉̣̩̤̙͈̙͐ͯ͝o̕s͔͐t̄͡a͈̳̩̠̪͚̘ͪ͆ͨ͛͑̉̏.̱̜͎̳̞̙̤̒ͥ͗̈́̽̇̍ ̳̠͚ͬ̋ͧ̊̑̑̓
    S̯̤̩̈́̓̓̓ͩ̈́͋i̤͖̓̈́͠n̸͉ͫ̈ǟ͔̮̼̇ͣͩ ̖̤̼̦̘̌̚yͪr͔̭͓̫̪̭͊i̫̞͇̿ͬ͊̌͑̿͌̀t̠ͤͨä̻̦̜͖͂̊ͤ͘t͈̫̟̹ ̙̍ͧ̃̕p̡ͭ̓͗ï̡͎͚̻̆͛͒ţ̫̺̦͓̝̦̄̀̄ä͓̪̭͓͢ä̯̪̱͇͈̦͌͆̌͂͑́ ͒҉͈̹͓̦ǐ̒̅t̪͗s͔̯͍͉͑͊̊́ẹş̳̲͑̔iͩ̌̔ͫ̚ ̨̦̥̺̝̝̲͉͌̑ͨͤ̀̐ḛ̙̝̀r͉o̮̼̹̺̙̥̱͛͂s̩̳̻͙̙͛̅s̲̺̘̟ͫ̓̀̏̔̑ͬ́a̓͑̓̿ͪ͛ͅ ̗͙͖͓͔̝ͭ̔ͪ͐̌v́̂̀͆̊̋҉̦e͍̙͈̫ͮ͌͋́̎l͚̟̟ͤ́̃ͦͯ́͋j̨͔̔ͤe̎̃͝s̨͓̺͍̺̀̊ͅk̳̪̪͓ǔ̳̣͔̬̒ͪ̆ǹ̯̤͖̼̜̦̔ͪͅn̙̦̯͈̺̼͖ͩ͛́ͫả͍̖̦͚̮̐̓ͭ̂ͣs̵̠̘͆̅̚t͍̖͕̝̭͒ͮͤͥͦͥ͘a̪̳̫͔͇ͩ͌ͯ͆m͋͒ͨm̦̳͚͍̉͂e̥͙̘̟̍ͫͨ͗̈́̑ͧ̀.͆̈͏͍̭̼̤̦͈ ͎͎͕͗̾̌͌ͭ͐̏̀
    M̴͕̬̺͈̔ͨͅu̞̹͎̒ͣͦ̊̏͒t̡̼͓͙͉̖͐̿t̓͐̾a̼̼͉̺̪̘̓̐̀ͭͅ ͕̪͖̲͢et̺̺k͍̮͈̩̪͕͊̔öͩͪ ̧̌ẗ̶͔̲̬̼̳́͐̈́͒̓̎a̠͖͔̱̻̳ͩ̿ͬ͋̆̉̌j̬͝ú̈́̏͌̔ͦå̳̼̥̠̅ͧͤ͢,̯͉̯ͨͅ ̝͙̭̙̟͍̇̐̑͋̅̚̚ͅe̳̱̮̩͇̙̮ͭ͋̔ͫt͛t̫̠̖ͮä̘͍͔̲͚̓̐̄̂ͥͭ͛͜ ͇̟͖̯̿ͬ̊̉̓̎m̷̲̤̰͔͂ͮ̃e̵̺͇͉̞̼̩ͥ ͇͓̲͎̞̉̽̊ͣo̵̩̖̐̓̑̂̇̐l̡̳̼͎̱̳̯̣̎̆̚e̛̮ͅm̵̥̤̞͇͗̂͒͆̍m̮̰̦̤̖͆̀e̩̼ ͖ȳ̭͇͖̰̣͙h̨͖̲̫̬̻̟͈̾̄̍̈́ͮ̊t͎̥̳̣͔ͦ̒͒́ä̯ͫͤ̊̽̀̚̚?̷͉̫̫̄ͬͣ ̨̲̜͕̻͉̣̺ͩͭ̆ͪM̀̿ͮ̈́e̘̗̣̤̝̾͐ͭ̏ͅ ̜̩̤̦͓ͯ̄ͫ̅ͯ̌o̱̲͖͖̻͔͂ͫ̂ͯl͓̫͔̞̥͍̓̎ͨ͗̾͛e̩̤̫̼̻͕ͫͯ͐̽̎ͭ̚ḿ̤̱͚ͣ̌ͫm̱̙̮̥͍̤͆ͧ́ͮ̉͞ͅe̜͊ͧ͑͋́ͩ̚ ͣͦ̾͊͗͠M̳ͦͨ͋͐͐ͬ̂ā̏͒͏̝̗̳̪̙͙k̸͖̩̫̫̤̞ͤù̦ͦͩt̴̰͐a̋͗̒͏͙.̘̲̄͠ ̷̣̔͗ͭ
    M̵͕̯̥e͚͔̤̗̰ͦͧ̑ ̷̍̓ő̜̪͍͓̻̔̽ͮl͔͖͊͌̀̈ͪ̔͡e͖̞͕̺̼̽ͯm̯̙̌͌͘m̛͓̝̘̗ͯ̒̉̑̆̈ͬẹ̪̯̀ ̲ͭ͆̆̓̿̏y̱̎̏ͩ̽͊̕kͨ̀̆ͯ̎̂̚͞s̛̜̥̘̼̟̈́i͖̯̗.̜̲̬̝͚͙̌̋ͬ̾ͯͯͧ ̛̝̦͔ͪ̑̓͑ͣ̓y̪̭̖ͬͬ̔̂̍̇̕h̴͓̳͇̋ͥ̑ͧd̡̩̹̰͂ͨ̊̋e̛̳̹̳͕̰͈̒ͯ͌͋ͮ̅sͮ̏s̷̻̬̖̫̘͉̫͂ä̡͖͚ͥ̾̑̾ ̴͙͇̫͊̽ͣͮ͛̎ͣͅo͐̂͐ͮ͑̈ͩ͏̜̼͓̝͉l̠͈̙͙̾̈̾͌ͮ̇̚e̶̖͕̟͓̺̠̜ͧͥ̒͑̈́͒m̔̎̀m̺̞̮̤̺̌e̩̖ͮͫ̊ͩ ̶͈̬̖ͩ̔k͋̄o̙̖̱̣̤ͨ̄̃̿̅͠k̯̬̰͓̜ͣͦó̡̓ͨ̆ͫ̔n̦ą̪̣̬͇͔̄͊͗̊ͅi͍̗̤n̯̦ͭͅe̓҉̤͎̳͇͍n̮̤̖̳̼̥̾̎̀̆ͮͧ͝ͅ,̢͚ ̬ͤ̏̊ͫ̚j͉͈̝̹ͩo̶̯̬̺̻̤k͓̲̺͌ͯ͆͒̏̏ͯǎ̞͑ͦ̐i̎̓͑̋ń̑̿̇̚e͇̞̯̗̥n͂̒̀ ̟̃ͦ͆̉̅̔͡m̗͉̯͈̤̰ĕ̯͎̦̺̺͓̱͘į̈ͫ̂͆s̵͓͈̬̟͙̔ͅt͉̭̹̽͂̅͗ͨͨ͒ä͖͙̣͕̳̌͗͊ͧ͐̀ ̞̓̾̅͟o̊́̀͌ͧ̏ͤͅn̲̬ͧ͠ ̞̯̅͗͊͐̆́͗o̭̤̒š͚a̭̟ͣ̆̈́̿ ͨͬͦ͊̅̋͠k̨̞̱̫̍͑͑̋̒̓̚o̪̖̹̰̭͒͠k͇̜͙͍ͅō͚̮͍͔͍̟n͓̺̄͐̏ͨ̑͗ͭȃ̙̜̻̼̣̯̀̆ͯ͌iͯ̀s̢̼̪͍̳̻̘͕ͩ̄͒̒̚u̹̖͖ͬ̿͜u̍̇̈́͢t̤̫͎t͚̼͕̦̼̳̣a̜͎̣̺.̫̺ͫ̐ͣ͛ͩ͊ͫ ̼̫̻̐͗̾̉ͅS̛͑̇͑ͥ̄i̵̠n̘̰̺̟ͥ̓̓͘ä͕̟̱̌k̬͈̘̤̰̝͖̊̌ͤͪ́̇́i̸̻̻̳̟̞͈̣̇ͯͭ̇̿n̙͕͕̗.̱͖̟̠̓̎̈́̇ͤ̀

    ”Ei.”

    E̢͙̥̥̳̺͈̍͂̒̋ͭt̘͎̬͘ ̼̥̰̰̈́͐ͩ͗ͤ̌ͭv̎̎o̰͙̣̤ì̾̓͏̹̯̳̝͔̫̤ ͔̱̪̟̖̦̠̑͋ͨͫͬ̽v̹̝ͦ̒̄̍͋͒̿a̛̭̗͖̥̝̔ͥ̐̚s͈̩͈ͭ͠t̵̗̱͙̬̜͒u̵͖͚̟͍̤ͧ͛͗̃ͪ̚s͂̈́̇ͨ͂͆̚ṯ̾͊̓͌ͨe͍͠l̝̿ͭ̑͢l̦͗ͩ͌́̚a͓.͉̝̫͎͑ ̏҉̱̠͔̹T͈͓͍̦̺͔͈͑̓̆̕i͛̆͏͙̩e̮͊d̛͚̳̱̼͍̩ͧ̽̊ͧ̃̊ä͔̙͔̜̠̥ṫ̛̹̹͓ͥ̂̓͊ͪ ̤̐͌͋̽̀̾̚i̵͚̭͕̙̣̓͊̽ͯͨͤͣt̵͎̻̄̇̐̒̽̄s̱̲̭̥̪͓̅ͪ̚ͅe̶̹͈̘̦̺͗̉͌͆ķ̖̤̩̘ͨi͍͕̤̰̤͔̥͛͘ṇ̴͈͍̇̓̾ ̴͙̱̝͒͐̃̑ͥ̓t͔̲̼̿̓̇̏o͔͖̖̼̫̝̅ͩ̿ͅt̟̾̂͐͑͞u̳̫̺͋ṵ̼̜̱̘̻̌͆ͮͧ͢d͔͈͇̜̟̅͌ͫ̐ͯ͌e̗̅̈̅ͫ̓̔̇n̫ͯ͑ͮ̔ͭ.̼̲͕̠͔̥ͨ̅͋ͣ̑͟

    Punainen varjokäsi syöksähti irvokkaan olennon vatsasta kohti Manua ja tarttui tämän keskiruumiiseen. Hän pyristeli ja rimpuili, mutta käsi veti hänet hitaasti ja varmasti kohti mustaa limaista massaa, joka vääntelehti hänen edessään.

    ”Ei, minä olen yksilö! Minä en kuulu veljeskuntaanne! Minä lähdin… minä jätin teidät. Te olette heikkoja ja minä vahva. Ette voi tehdä tätä!”

    H̷͍̖̲́ͣ̊ȇ̫̘̺͔̏̔ͭͩ̾͋ḯͥ̏̀ͯ̀k̐ͪk̤̳̱̆ͥ͐̆̆͛o̳̺̠̘ͥͮͯͯͧ̋u̬̰̦ͫͅͅs̱̰͔ͮͅ ̧̪͆͒̅͐j̬͚̘̲͒̕o̬̯̜̦̮ͧ͐̔̍͘ͅͅh̨͎̟̿͐̉͑͒ͤ̎t̼̟ͤͪ͒ͫ̇u͇̝̯͛̉̈́̓͐ͣ͒uͧͫ͊̈́̐ͩ̊͡ ̘͖̲̱̭̱̫̐̍̆̃ͪ̉ͫv̹̟͔ͦ͂͂̋̓a̪̳ͫͫ̿͗i̼̭͆͆ͭ̀ͩ̋͞ṋ̖̭ͪ̈́͗́ ̧̼̙̺̻̈́̋͌̄̽ͅs͚͖̦̣̫̱͛̽ͮ̆̌̏̚i̠ͮ̚i̪͙̮̯ť̠ͩ̀̃ä̦͎̮͈̞̖ͧ̊ͭ͒͊,̗̓̎ͯͦ ̖̤̰̳̼ͯ͋̊̿̚e̖̬͔̻̻͔͍̾͆t̴͎̐̈̒͂͑ͮt͕̼͇̭͎͖́ͤͫ͡ä̘̟̩̯̙͔̱̔ͥͮͨ ̻̔̂͋e̢̹̩̮̖̐ͨ̂m͔̭͗̅̔̈́m̧̩̘̪̳̻̮̳̀ͩͩͫ͐ḛ̙̘̂̒ͯ̚ ͋̐҉̺̳̺ŏ̭̜̻̠͔͐͆̋l̸͓̱̓̆͆̋͋͋̔eͪ̌̅͒̉͡ ̦̳͍̦̲ͣͯ̇ͪ̄̿k͕͎͐̔̉ͫͨ͝o͈̠̞͚̮̲͙͊̏̌͆͟k̘͙̠ͭͮ̆͂oͩͯ̏̅̅̉҉n͉̻̹͙ͣ̆̋͑ḁ͖̠͓͑̈̓iͥͪ͂҉̳̯̫͓̳s̻̱̦ͮ̾ͧ̌ͣi̷͍͚͍̯͓̬̓̊̈́͌ͣa̰͔̥̗̻̥̒…̴͕̻̎͛̑͐ͭ̃ͅͅ ̺̇ͫ̑̑̚e͉̤̔ͣ͜m̮m̝̲̖̮͔̭͈͌̾͗̔͢e̻̹̪̰͝ ̯̯͚͓͓͚̥̓̓ͩ̊͗̈̅i̱̱̜͈̲͕͗ͭͩ̀l͙ͣ̍ͬ̀m̛̬̘̟̗̈́ͫ̄̓͒̓ͩa͐ͪ͒ṉ ̵͎̳̦̭̖͛̓̈͂͌̃s̮̀̾ͯ͐ͯ͠i̮̇ͦͣͦ͂ͭͫn̫̻̝͊u͋ͯ̓ͫͬa҉̲̰͈͍̙̩,̜͕̯͎͝ ̰̳͈̞͚͉̪͂̆̈̅͂̌M͇̝a͚͉̥k͈̹̰͇̀́̽̾̏u̱̦͚͍̻̍̉̄͑ͨ̑̚t̮̹̟͕̹̍ͦȁͭ̑͑ͩ ̭̣̄̎͑N̡̫̖̞͑͛̓ͦ̄͋̔u͇̓̓̓̉̚i̜̝͉͚̪ͅ.̲̰̳͕

    ”EI. EI. PÄÄSTÄ IRTI.”

    P͝a̋̈́̐ͭ̔̾͏l̴̆ͮ̈́̃aͯͤͨ̓҉͕̪̞͚͉ͅa̛̱̼̰ͧ ķ̟̝̲ȏ͍̯͕͑̔̋̄ͪt̗͌ͯͭ́i͈̻̪͕ͥ̿̈͠i̴̝̹͈̣ͯn͇̫͓͒.ͪ̄̆͂ͥͬ҉̱̮

    Manua näki ympärillään suuren katsomon. Katsomo oli täynnä hänen luomuksiaan. Nazorakit täyttivät suurimman osan koliseumin tilasta, mutta niiden joukosta pilkisti myös vaaleanpunainen jänis, jonka suusta valui verta hukuttamaan torakoita. 001 istui valtaistuimella ja näytti alaspäin suuntautunutta peukaloa.

    ”STEVE. MINÄ LOIN SINUT. SINÄ OLET MINUN.”
    001 vain hymyili. Julmasti.
    Massa lähestyi.

    P͈̙̱̻͇̂̑̂ͥa̹̼̤̮͖͙̥̅͋ͤͣl̷͖͚̥̐ͨͪ̎aͧͧ̎ͯ͌̊̾ḁ̣̣̬̪ͦ ̮̰͕͈̼̬͉ͭͥ̀k̷͉̝͌̋͌ͥͨ̈͒ͅo̥̘̤̜̱̗̼ͯ̀ͬ̊ͩ͢t̶͍̝̤̝͛̾ͨͪ̅͑ͫï̸̗̩̻i̪͋̉̊͆̂͜n̗̙͍̞͢,͓̥͇͖ ̑̎ͤ҉̜͉ŗ̫͚̒̿̈́ǎ̎̃͗͞k̻ͦ͒ͨ͞a̶̖s̻͍̗͎̻̟̰̀̏̍̐̔.̟̉̄ ̥̀̂̍̿̚R͉͉̫͔̼̻ͮ̍̽́̋̚͜a̺͖̻͓̜͆k̞̫ͣ̓͛͗̾͟a͓ͮs͎͚̠̞̭̈ͬ̕ ͬ̏ͣͣ͟yͩͤ̑̍̅͋s̘̘͖̹̹͓t̫͙͔͔̮̳̔̀̃̑ä̟̉v͖̣͎̗̙̐̏̿̍͋͒͡ä̰̺̫̻͚̥̙̾,̔ͣ̈́̿ͫ ̬͔̙͙̙͉̬̓͐k͖͍̱̀͒̌̊ͯ̚̕oͮͭ̃̏ͦͪ̿́k̥̰̼̱ͩ̉͊͘ó̟͉̽n͈͕̮å̪͉̤̳̣̟͇̍͑̀i̡s̬͋ͯ̄̅ͧụ̪̪̣̦͋͑̾̿u̟͛̅ͤ͆ͣ̚d̬ę̜͍̱n͕ͬ̅͠ ̬̩̰̖͖̱̗̅̎ͮ̾ͮͩ͑o͇̺̱̦̗͓̮ͫ̆̐̿̋̒s̺̺͔̔̃͐ͯ͜a̗̹͚͖͔̘̕.̗͕̓ͥ ̻̮͈́̿̾̅M͍̩͖̜̜̲͎u̩̇̑̀͆͟u̠͇̙ͮ̀̔r͞a̧̺̝̜̪͛̈́́͊ͅh͔͉͕ͬ͂̅͂͆́ā̴̯̪̻̺̥̇ͤ̎i͇̼̪͙̫̰ͯ̾̉̿̐͑̂n͕̹͔̰̺̯e͂ͪ̊̓̑͐̚͏̥̖n̜̤̫͉̂̽ͧ̚͠ͅ ͇̯͕͒ͥo͚̥̼͙̘̰̪n̯̼͖̯͗̇͐̽͋͂̚ ̼̭̠̉͋
    ṿ͖ͅȁ͇̮̱̥̝̥̘ͦͮͨ͝ỉ̵ͧͥͥͤn͉̻ͫ̈́͢ͅ ̪̖̥ͥ͂͑o̰̼͎̝͕ͬͩͩ̿ͅs͎͔̦͒̔͛a̝͌͂͡ ̀͌ͬp̼̝̈́͗̔̊͊e̡̹̾̾͂ͥ͂s͉͑ͤ́̀̓ä̋̚ä̴̝͋ͅ,̢̹͎̱̦͒͆̄̓ͥ͊ ͋͐ͪͣ̒ͬk̛̥̟̠̘͌̂͊u̡̯̼̩͛̀n͚̼̿͆̈̀i̜̞͋̀ṉͮͧͣͣ͟g̯̲͍̭̘̟͂͆͆ȧ̯̖̳̞̉ͤ͛̑t̖̗̗̘̞͉͓͑̑͒̓̄ͥa̦̜͉̞ͯ̂̇ͣ̐͆r̨ͪͥ ͣͬ̃̈͏̱̙k̮̼̪ͣͥ̊ͬ̌ͨͧo͌m̲̞͙͎ͫ̓͛͠ͅë͙́ͤͨ́̿͞n̝͌͒̌͛ͦ̐͂ț̐ͅa̢̮̥͓͕̟̮̤ͪ̃͒͆ͥ̌a͕͡ ͚ͨ̓ͩm̪̦͎̱͖ͥ̓͂̈́̅e̦̠̝̗̩͙ͨͥ̒̽̀͛i͈̘̹̺̬̤ͥ̋̿̏̍̕t̹̠͛̈ä͓̩̅ͩ̒̈̿ ̟̰͍ͧͫ̔͒ͧ̚k͝ä́̋͌i̥̭ͮ͆ͨk̂̐̈́͂̆̈̾ͅk̥̀i̛̠̼̰̤̟͔ͅa͓̰̒̉ͤͭ̓ͪ͌.̉ͧ̅̌͠ ̥͉̩ͫ
    O̠̻̗̰̜͔̬͋ͤ̈́̄̈̃͝l̦̘ͬͅḛ̢͉͎͗ͪͬm̼͖̣͈̞ͪͣ́̀m̜̂ͧ̄ͨ͠e̘̗̺̯̚ͅ ̛͖͎͆̇̉ͨ͋̚v̟̯͕͈ͭͣ̏̇̈́ͤa̮̖̻̗͇͙̙̐ͣ̈́i̱͖̼n̿̔̈́ͦ҉̥̻̻̜͚ ̹̑̐o͕̤ͭͯͮ̚ś̹̼ä́ ͮ͆̉͑͛͘t̝̞̹̥̐ͤ͋y̧̙̼̟̣ͯͮ́ͅö̭̹̹̱ͨ̿ͦͦͯk̨̙̋a̔̀̎̌͆̽l͇͍̪̹̗̀ͭu̶̖̞̖̮̙͛͐ͫ̓ͅa̛͉̳̻̎ͪ,̷͇̜̯̮̖̔͗͛̎̿͑ ̸̱̣͒y͖̰̪̗̣̙͋̄̋ͧ̋̃h̷͇͍͎̱̙͓͍͂d̛̼̫̍͑ͨͩͫ̈́e̳̊ͮ̓ͨ̏š̗̰̭̤̱͘s̰̠ͤ̅̅ͨä̹̙̤͔̻͂̎̓ͦ ṁ̟̭̝̋͑u̢̼̘̤̲ͨō̠̙̗͖͒́d͉̙͇̲͈͉̮̓̀̌̋͡o̼̟̠̱̕s̮̘ͣͫ̉ͫt̜̯̱͕͎ͮͧ̇ͩ́ȧ͈̥̈́̐͢m̒ͤ͆͏m̘̞̖̥̪̟̃̄ͥ̉̀e̛͎̝̾ͯ̉ͧ̎ ̙͇ͮ͗k̘̯͉͂̈́ͣͯ̍͛ͅo͍̻̱̰̼̦̐͊ͮͩ̽k̯͔͇͓̉̎ͦ̍͝o͈͕͋ͥͪͣ͑̀n̪͔̻̟͔̙̟͂̊̀ͭͦ̂a͙̣̹̯̭̰̗͒ͮ̅̾͞i̫̣̪̩̺s̵͂͆̃̓̊ûͣ̿ͦ҉̙̘̳̗̼͚u̵̞͂̂̿͐͊̎d͇̯̠̲̱ę̹̩͛͆͋̆̂͐̑n͔̑̈́ͬͪͣ.͖̼̩͖̲̔̀ ̼̮͙ͮ̉̽̈͘Kͭ͋̀͏̦̰̬͓̟̥u̗̩̞̻͒̒ͣ̅͐t̳̳̙̲͔ͦͣe̜̟͎̪̠̠͌͡n̂̓̚͏̲̝ ͍̹͇̯̲̙̘̾ͤm̝̯̦͚̘̫͓ͮ̅ͬ̾ͤ̏͜ủ̱͕͆͌ͦ̐͞ụ̗̰͌̓̈́ͮr̜͕̈́͆͒ͪ̾̅ȧ͙̪̱̻͚͓̻h͏̻̞̜͕͎͓a̠͍̖͈̥̠̐̍̈́ͤ̀̕i̶̤̟̤̰̫̦ͤ̆s̖͈̘͚̜̃̈́́̋̚̕e̳̥͖͌ͥͬͯ͐t̬͐̃ͭ̍̚͞.̙͙ͣͯ͆ͥͬ̚ ̹̞̗̮̇ͨͤͦ̐͞
    Ṭ̲̮͓̭͢a̘͑̽̿ͩi̴̠ͫͦͪ̓̑̽ ̢̣̑v͉̖͂̂̇ͮ̇̂a̹̠̘̭̙ī͝kk̛͓̹̝̟̏ͣͥ̇ͭ͊a̹͉̻̝̾͌̆̔p̬̱͓̰̟̪̮ͦ̎ͯa̢͇̐ͤ̓͆̚ ̹̠̗͕̯̗̈́̊ͤ̂ͥ̐͐N̛͍͍̜͖̗ͥ̆̏ȁ̲̟̔͜z̘͕̤̱̈́͗͗͊̈̾͂o͎͈̘͛̍r̸̫̘̻̞͕̠͇̽ͦ̀ͭͭ̓ͩa͓̭̦͎ͬ̋ͯͮͦk͉̰̻͈̋ͫ̒̓ỉ͚̫͔̥̗̱͑t̡̪̪̗̣̻̱̂̌̇ͬͅ.͍̝͇ͥ̒ͯ̽͑͗̚͡ͅ

    ”EEEEIIIIIIII.”

    Manu huomasi katsomossa Matoron. Tämä katseli häntä surullisin silmin, hymyillen. Hänen vieressään oleva Nazorak alkoi yhä enemmän muistuttaa Guardiania. Tämäkin hymyili surullisesti ja zoomaili häntä päin kiikarisilmällään. Matoron toisella puolella Nazorakien joukosta nousi esiin Keetongu. Tämä tuijotti ainoalla silmällään häntä – yhtä surullisesti kuin toiset kaksi. Maken pää pilkisti Matoron olan takaa. Keetongun takaa esiin astui Gekko. Summerganon asetti kätensä Guardianin olalle. Killjoy makasi kyljellään ylemmällä rivillä. Kepe istui toimettomana hänen vieressään. Tawa ja Visokki lojuivat pitkin katsomoa kuin katselisivat laiskana televisiota. Kaikki tuijottivat häntä surullinen ilme kasvoillaan.

    Musta massa saavutti hänet.
    ”Auttakaa nyt minua! Auttakaa!”
    Kukaan ei vastannut. Hitaasti Makuta Nui sulautui osaksi Makutain veljeskuntaa, osaksi isompaa kokonaisuutta, osaksi yhteiskuntaa. Osaksi mustaa, limaista massaa.

  • Yritys tuhota Nimda

    Klaanin linnoitus

    Bladis käveli ripeään tahtiin kirkkaalla käytävällä. Hän ja Umbra ohittivat suuren sinisen seinävaatteen, joka kuvasi Klaanin moderaattoreita. Heidän eteensä tuli vahvannäköinen ovi sekä pieni kameratunnistus. Bladis asetti vihreän modekivensä kameran eteen ja ovi aukesi. Umbra ja hopeamusta skakdi astuivat ovesta sisään ja saapuivat kiviseen huoneeseen. Moderaattorien päähuoneessa oli jokaisen moderaattorin nimikkonojatuolit, jotka oli kirjailtu jokaisen moderaattorin omilla väreillä. Yhdellä seinällä oli kone josta sai ostettua Bohrok Energy drinksiä, jota moderaattorit usein käyttivät yövuoroillaan. Eräällä kiviseinällä koreili kuva Klaanin admineista ja moderaattoreista sillä ainoalla kerralla kun kaikki olivat paikalla linnoituksessa. Kuvan ottamisesta oli jo kulunut ties kuinka kauan ja välillä tuntui että klaanilla oli aika löyhät säännöt henkilökuntansa suhteen. Umbra istahti keltamustalle nojatuolilleen ja venytteli käsiään. Oli mukavaa olla taas kotona. Bladis otti laukustaan widgetin ja työnsi pienen rattaan koneeseen. Hän valitsi itselleen jotain virvoitusjuomaa automaatista. Kuului kolinaa ja juomakanisteri putosi Skakdin eteen lattialle. Bladis poimi vihreän juomakanisterin ja kaatoi siitä juomaa kurkkuunsa. Ai että kun oli hyvää, Skakdi sanoi ja istahti nojatuoliin.

    ”Miksi edes tulimme tänne, Umbra?” Bladis kysyi kollegaltaan. Hän ei ollut ollut kauhean usein kaksin kollegansa kanssa.
    ”On vain hyvä että sinäkin käyt täällä päämajassamme, pomo”, Bladis sanoi ja lisäsi ”missä muuten olet ollut nämä viimeiset viikot ja mikä on tuon uuden lookkisi tarkoitus?”

    ”Pitkä tarina, joka pitää sisällään taistelun kaksostani vastaan, joukon noviisi-Toia joiden kohtalosta en halua edes puhua sekä rauhallisen saariryhmän. No siitä tuli aikamoinen murhenäytelmä ja nyt kannan veljeni muistoja pääni sisällä. Oliko muuta?” Umbra töksäytti.
    Bladis oli ennenkin kuullut näistä Umbran retkistä joten hän ei sanonut mitään, punnitsi vain asioita. Minkäköhän takia Umbra edes oli lähtenyt Klaanista ilmoittamatta kellekään…”, Skakdi ajatteli, mutta muisti sitten Umbran yhteyden ritarikuntaan, joka piti häntä pihdikkäässä kuolonkourassaan.

    ”Olitko tuolla tehtävällä sen muinaisen diivan takia?” BV kysäisi Umbralta. Muinaisella diivalla Bladis viittasi ritarikunnan johtaja Helryxiä, joka ei halunnut päästää Umbrasta irti. Umbralla ja ritarikunnalla oli jotain hampaankolossa toisiaan kohtaan.

    ”Olin, mutten ole enää. Nyt olen päättänyt etten lähde enää sen typerän veden toan tehtäville ja katkaisen siteeni siihen mätään organisaatioon joka tottelee johtajaansa sokeasti. Mikä Mata Nuin tahto ylipäätänsä on? Itse olen ajatellut että se on rauha universumiin, mutta hörhöjen fundamentalistien poppoo haluaa sotaa vain tähän maailmaan. Eli oli ihan hyvä että lähdin”, Umbra sanoi.

    Pian Bladis kuitenkin avasi pöydällä olevan tietokoneen ja kirjautui moderaattorin tunnuksilla sisään Klaanin turvajärjestelmään. Hän katsoi nopeasti läpi huomiota vaativat asiat, kuten sotavalmistelut. Lopulta hänen silmänsä osuivat yhteen kohtaan, Nimdan valvontaan ”jotta sen voisi tuhota”. Skakdi jäi miettimään miksi jotain esinettä pitäisi valvoa, jos se pitäisi tuhota.

    ”Uu, katso”, Bladis sanoi ja käänsi näyttöä moderaattori-toveriaan päin. Hän osoitti Nimdan tietoja.

    ”Miksi ihmeessä me varjelemme yhtä sirua jos me halueamme tuhota sen?”
    ”Jos nyt ensin joku selventäisi minulle jotain tästä Nimdasta. Miksi se edes on niin tärkeä meille ja mitä me niillä siruilla teemme?” Umbra sanoi jo vähän ärsyyntyneenä kun oli ollut ulalla jutuista jos jonkin aikaa.
    ”No me emme niinkuin juurikaan tiedä siitä”, Bladis aloitti ”Tiedämme, että sillä on jotain suuria voimia ja että pahikset ovat sen perässä”, skakdi kertoi.
    ”Suurin osa tiedosta on peräisin siitä kun Gee kävi Nimdanpalvojien saarella tässä vähän aikaa sitten“ ”Niin, Geen mukaan siruilla tosiaan oli voimia. Niitä palvottiin tyyliin jumalina ja tosiaan, kun kerran muutkin niitä tavoittelevat, niin ne ovat arvokkaita. Ne ovat siis ilmeisesti jonkinsorttinen voimakas ase.”

    ”Minua epäilyttää tässä asiassa se että Guardian tietää näistä siruista näinkin paljon. Jokin minussa sanoo että muutkin Adminit ovat sotkeutuneet näiden sirujen mysteeriin ja he pimittävät meiltä muilta jotain tärkeitä tietoja. Löytyykö sieltä koneelta mitään tietoa Nimdasta, BV?” Umbra sanoi, katsahtaen ystäväänsä.

    Skakdi napsautti kuluneella hiirellään Nimda-sanaa ja esiin aukeni lyhykäinen tiedosto. Sen hallitsevin piirre oli kuva Alfa- ja Beeta-siruista. Sivulla oli myös tietoja Nimdan havaituista ominaisuuksista sekä tiedettyjen sirujen sijainneista. Sivulla oli myös maininta siitä, että Klaani etsi Nimdaa tuhotakseen sen, sillä se on liian vaarallinen päätyessään muiden käsiin.
    ”Eli siis tietokoneen mukaan Nimdan palanen on jossain täällä linnoituksessa ja Adminit haluavat sen tuhottavan, joten pitäisikö meidän lähteä tuhoamaan sitä sirua, Umbraseni?” Bladis sanoi, lukien koneelta sirun olinpaikan.

    ”Hmm… Taika-aseen tuhoaminen voisi kyllä auttaa klaania, mutta eikö se siru voi tehdä meille jotain? Ja olemmeko tarpeeksi voimakkaita sen tuhoamiseen?” Umbra kysäisi

    ”Käsittääkseni ne kuusi sirua yhdessä ovat huippuvaarallinen superase, ei yksittäiset sirut”, Bladis selvensi. ”Kyllä meillä aina tulivoimaa löytyy, olemmehan me Umbra ja Bladis, ja tuskin se siru meille itsessään mitään tekee. Eihän sillä mitään omaa tahtoa ole, eihän?” Bladis kertoi.
    ”Hyvä on, lähdetään tuhoamaan se voimallinen siru. Saamme sentään jotain järkevää tehtyä täällä”, Umbra sanoi. ”Johda minut Nimdan luokse, toveri”.
    Tämän sanottuaan he jättivät huoneen.

    Matka pikku hiljaa hämärtyvän Klaanin käytävillä johti heti Admin-siiven alapuolella olevaan holvihuoneeseen, jossa oli jälleen kerran tarkat tunnistukset. Modekivi takasi jälleen kerran pääsyn sisään huoneeseen. Bladis kytki seinän sähköpääkeskuksesta hälyttimet pois päältä ja lähti marssimaan huoneen keskellä olevan, lasikuvun alla olevan Beetan luo.

    Umbra ei ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa. Valkoinen, lasikuvun alla oleva metallinen siru, joka säkenöi suuria energioita, jotka Umbra tunsi ympäri kehoaan. Siru oli samalla kaunis, että kammottava. Kaksikko asteli kiven luokse, jolloin valon kajo yltyi. Bladis piteli silmiään kirkkaan valon osuessa hänen silmiinsä, jolloin Umbra koetti himmentää metallinkappaleen hohtoa. Hän otti yhteyden kiven valonlähteeseen, muttei saanut sitä himmennettyä. Jokin ei täsmännyt sirussa. Skakdi asetti kätensä varovasti lasikuvun kummallekin puolella. Hän nosti puoliympyrän mallista, panssarilasista tehtyä kupua hiljaa ylöspäin. Sirussa oli jotakin hypnoottista. Skakdia huimasi, eikä se ollut samanlaista huimausta kuin Sisällissodan pommitusilmalaivoissa koki. Se oli jotain erilaista.

    ”Mikä sinun on, Bladis?” Umbra kysyi toveriltaan. Skakdi hoippui lasikupu käsissään, melkein kaatuen kivilattialle. Umbraa hämmensi Bladiksen käytös. Pian hän itsekin alkoi huomata jotain outoa. Huone täyttyi erilaisista ja eriväisistä palloista. Palloja oli eri kokoisia ja ne aaltoilivat, samalla vääristäen huoneen tilaa. Toa koetti pudistaa päätään. Pallot pysyivät ja Bladis oli yhtäkkiä viherpinkki. ”Mitä täällä tapahtuu!” Umbra huusi.

    Bladis yritti nousta, muttei siinä onnistunut. Häntä huimasi ja tuntui kuin joku olisi käytellyt aivoporaa hänen polvilumpioonsa. ”Nimda… Nimda”
    Siru välähti voimakkaasti peittäen sekunneiksi huoneen valkeuteen. Skakdin mieleen nousi Sisällissodan kauhut: kaasut, räjähdykset, veri, kuolema. Tuhannet pienet porat tuntuivat poraavan hänen päätään joka suunnasta. Skakdi ähkäisi ja kääntyi epämääräisesti kyljelleen. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi menettämässä tajuntansa. Valon Toan mielen täyttivät sekavat ajatukset. Umbran mielenterveys oli alkanut horjua jo hänen veljensä muistojen yhdistyessä Umbran muistojen kanssa, ja hänen muistaessaan muistoja jotka eivät ollet hänen. Valon Toa piteli päätään. Päänsärky vain kasvoi kun ajatukset ja muistot sekoittuivat. Hän tunsi kuinka hänen veljensä muutettiin makutamaiseksi antidermismassaksi Mutranin kokeessa, kuinka kylällinen matoraneja kuoli hänen takiaan ja kaikkea muuta. Umbran psyyke ei kestänyt, ja hän rojahti lattialle. Bladevezonin näkö ja todellisuudentaju alkoi sumentua valkoiseksi massaksi. Sitten hän tunsi kaiken pimenevän.

    Myöhemmin, kultavihreä moderaattori, Paaco kävi tutkimusretkellä Nimdahuoneessa, ja löysi kaksi kollegaansa maasta. Kaksikko vietiin toipumaan sairaalaosastolle, jossa heille annettiin lepoa ja lääkkeitä.

    [spoil]Team U&M vauhdissa. JIIHAA[/spoil]

  • Abzumon laavatemppeli: Epsilon

    [spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]

    Saari, suuri maanalainen Sali

    Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.

    Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.

    Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?

    Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena.
    ”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.”
    ”Niinkö, herra?”
    ”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.”
    Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti.
    ”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”

    Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta?
    ”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”

    Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.

    Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti.
    ”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.”
    Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman.
    ”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa:
    ”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.”
    Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.

    Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?

    Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.

    Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?

    Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn.
    ”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.

    Klap. Klap. Klap.

    Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?

    Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.

    Ruumiit. Palaneet. Uhrit.
    Poltettu ruumis.
    Poltettu uhri.
    Uhri. Polttouhri.

    Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.

    Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.

    Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?

    Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.

    Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian:
    ”Siru.”
    Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni.
    ”Siru. Minulle”, se toisti.
    Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua.
    ”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.

    Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.

    Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.

    Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.

    Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti.
    ”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua.
    ”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan.
    Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä?
    Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina.
    ”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.

    Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu:
    ”Argh.”

    Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.

    Makuta vajosi maahan Aineen viereen.
    ”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään.
    ”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle.
    ”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?”
    ”Toden totta, Aine, toden totta.”
    Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi.
    ”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle.
    ”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti.
    ”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.”
    Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.

    Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia.
    ”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.

    Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti.
    Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä.
    Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.

    [spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]

  • Bladis pesee hampaat

    Bio-Klaani

    Bladevezon heräsi muhkuraiselta pediltään. Hän oli nukkunut yönsä todella huonosti, nähden painajaisunia Mafia Pommista ja syvällä linnoituksen tyrmissä piileskelevästä matatu-pedosta. Skakdi venytteli käsiään, venytteli metallisia sormiaan ja huomasi erään asian. Yhdessä sormista koreili punainen lanka, joka oli kääritty rusetille. Bladis ihmetteli ääneen, mikä kumman naru se oli, mutta ajatteli ettei se ole kovin tärkeää, koska hän ei muista siitä mitään.
    Bladis hyppäsi sängystään, laittoi pörröiset aamutohvelinsa jalkaan ja suuntasi pesemään hampaitaan. Hän asteli wc-tiloihin ja katsoi itseään peilistä. Hampaissa oli vähän töhnää siellä täällä, mutta kunnon hampaiden pesu saa hampaat taas loistamaan. Kuten skakdeille aina opetetaan, hampaista on paras pitää huolta, koska kuoleman kohtaaminen säihkyvällä hammasrivillä on useimmiten kunnioitettavampaa kuin rikkinäisellä ja haisevalla kalustolla kuoleminen. Yleensä se on myös hohdokkaampaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
    Bladis otti hammasharjansa, laittoi siihen tahnaa ja alkoi jynssätä vimmatusti hampaitaan. Skakdi oli todella nopea hampaiden pesijä, olihan hän pessyt hampaitaan tuhansien vuosien ajan. Lopulta Bladis otti hanasta vettä pieneen kuppiin, kaatoi vettä suuhunsa ja purskutteli varsin äänekkäästi, jolloin vesipisaroita lensi peiliin ja ympäri allasta. Sitten skakdi sylkäisi kaiken pois suustaan. Valkoinen hammasrivi kiilteli mukavasti huoneen valaistuksessa.
    Bladis asetti mukinsa pöydälle ja näki taas tämän oudon narun sormensa ympärillä. Mikä kumma tämä naru on, Bladis ihmetteli, lähtien ovestaan ulos ja partioimaan klaanin linnoituksen käytäville.

    Skakdi käveli käytäviä pitkin hopeamustassa sotisovassaan, toruen aina välillä liian kovaa huutavia tavallisia jäseniä ja juoksi seinille tuhertavien matoranien perässä. Välillä piti auttaa laamansa hukanneita matoraneja tai jotakin muuta yhtä turhanpäiväistä, mikä kävi skakdin hermoille.
    Yhdellä seinällä oli keltaisella spray-maalilla kirjoitettu ”Kuka vartioi admineita?” Bladis otti kylmän viileästi tuhertaneen matoranin jalasta kiinni ja roikotti rääpälettä ilmassa, kylmän hien pudotessa matoranin naamalta.

    ”Pudota tuo rääpäle, vanha kaveri!” kuului äkkiä ääni käytävältä. Bladis pudotti matoranin maahan, jolloin matoran putosi päälleen kivilattialle ja naamio vieri pois matoranin kasvoilta. Pelokas pikku häirikkölähti nopeasti varjoihin.
    Käytävän päässä oli joukko uupuneita sotureita. Kaksi Bladis tiesikin, Matoron ja keltamustan soturin, Umbran, jolla oli taas jokin uusi hahmo. Oliko tämäkin jotain muodonmuutospelleilyä, sitä Bladis ei tiennyt.
    ”Umbra, sinuakin näkee pitkästä aikaa! Ja Matoro, sinäkin olet palannut. Miten tehtävä meni ja ennen kaikkea, saitteko Nimdan?” Bladis kysyi, valkoisen hammasrivin loistaessa. ”Keitäs nämä kaksi korstoa teidän mukananne ovat?”

    ”Olen Nurukan, Metru Nuin sodan veteraaneja”, Nurukan sanoi, ”ja tämä tässä on Deleva”, musta soturi sanoi, osoittaen kyynärkynsillään punavalkoista Delevaa, joka oli kädet puuskassa. ”Deleva ei pidä Skakdeista, he kun myivät hänen kansansa orjiksi”, Nurukan selitti hämmentyneelle Bladikselle.
    ”Mitä Umbra tekee klaanissa ja miksi olet ollut noin kauan poissa?” Bladis kääntyi Umbran puoleen.
    ”Liian pitkä tarina, kerron sen joskus Amaja-ympyrässä. Mitä tälle paikalle on tapahtunut?” Keltamusta moderaattori kysyi. ”Ja selittäkää minulle Feterroista, Nimdasta ja näistä Nazorakeista jotain”.
    ”No siis, Nazorakit ja Feterrat ovat Klaanin suurimmat uhkat näinä Pimeinä aikoina”, Bladis kertoi. ”Ja Nimda on artefakti jonka Klaani ja pahuuden liittouma, Allianssi haluavat käsiinsä. Sitten on näitä muita pienempiä tahoja joita Nimda kiinnostaa”.
    ”Okei. Eli siis ei mitään vakavaa. Jokin mahtava muinaisesine, jolla on voima tuhota koko maailman ja se on kuudessa palassa, olenko oikeassa?” Umbra väläytti. ”Miksi aina kuusi…”
    ”Vähän niin kuin noin. Olemme nyt sotatilassa Nazorakien kanssa. Torakat ovat vallanneet saaren pikkuruisia Matorankyliä ja ne suunnittelevat invaasiota klaaniin,” Bladis kertoi. ”Matoro, saitteko sirun sieltä munkeilta?”
    ”Emme saaneet sirua, menetimme laivan ja melkein kuolin”, Matoro kertoi ja nosti ranteesta katkennutta kättään.

    “Auts. Näyttää pahalta”, Bladis totesi. “Mutta hei, mennään Kahvioon. Mitä me suotta tässä käytävällä olleen.”
    Vihaisen näköinen siivoojamatoran pääsi kärryinensä viimein käytävältä läpi, kun viisikko oli lähtenyt.
    Klaanin vaaleanharmaat, puhtaat käytävät tuntuivat tutun turvallisilta. Joukko käveli suuren keskustelusalin läpi, jossa oli kymmeniä pöytiä ja tuoleja. Katon rajassa roikkui valtava seinävaate koristeltuna Klaanin tunnuksella.

    “Täällä on ollut melko hiljaista”, Bladis selitti. “Kaikki kynnelle kykenevät auttavat Klaanin puolustusten kuntoon saamisessa. Lisäksi tänään aamupäivällä sattui… onnettomuus aulassa jota korjaamassa on väkeä. Sitten vielä moni Klaanilainen on maailmalla ja vain yksi admin on paikalla…”

    Matoro painoi vihreää nappia huoneen seinässä kutsuakseen hissin alas. Hetken odottelun jälkeen hän painoi toisen kerran, eikä vieläkään mitään.

    “… miksi hissi on aina rikki kun sitä tarvitaan…” hän mutisi. Umbra kääntyi marmorisiin kierreportaisiin muiden seuratessa.

    “Nazoista mitään uutta?” Jään Toa kysyi vierellään kävelevältä Bladikselta.
    “Hiljaista on. Ovat vain käyneet sukellusvenesotaa”, mode vastasi.
    “En tajua. Niitä on enemmän kuin meitä, niillä on parempi kalusto kuin meillä… mikseivät ne hyökkää jo?” Umbra mietti ääneen.
    “Ei mitään tietoa”, Bladis mutisi.
    “Noh, se on meidän onnemme”, Matoro puhui.

    Lyhyen ikuisuuden pituisen ajan kuluttua joukko pääsee yhteen Klaanin ylimmistä julkisista kerroksista. Kyseisessä kerroksessa sijaitsee muun muassa kokoustiloja sekä Kahvio.
    Porukka saapuu hiljaisenpuoleiseen kahvioon. He tilaavat Herra Mokelilta kahvion kuuluisaa sinappipatonkia ja käyvät istumaan tummanpunaisille sohville.

    [spoil]U teki osan tästä.[/spoil]

  • Nynrah osa 36: Vain leikkiä

    Nynrah, Takomo
    Liukuhihna

    ”Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa”, Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti.
    ”En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu.”

    Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa.
    Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.

    Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.

    Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran.
    Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä.
    Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.

    Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista.
    Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen.
    Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.

    Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti.
    Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa.
    Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.

    Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä.
    Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä.
    ”Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?”

    Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri.
    ”Gahh… hhh… mitä… sinä…”
    Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus.
    ”Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa.”

    Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla.
    ”Selkään. Sinäkö… muka herrasmies.”

    Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. ”Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja.”
    Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.

    ”Kiikarisi…” Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, ”hienoa tekoa.” Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä.
    ”Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo… epäsymmetria?”

    ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui.
    ”Sinä… sinä…”
    ”Voin kyllä korjata asian”, Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.

    Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti.
    Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni.
    ”AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!”

    Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta.
    Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen.
    ”Ylös siitä, senkin vätys!”
    ”Manu, mitä tämä…”
    ”Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä.”
    Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.

    Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua.
    ”Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?”
    ”Öööh, kyllä.”
    ”…mutta?”
    ”Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa…ja…”
    ”…ja mitä?”
    Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. ”Ei mitään. Kaikki on kunnossa.”
    Guardianin katse oli hapan. ”Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta.”
    ”Aivan. Entä jos… ikään kuin… selitän myöhemmin.”

    Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta.
    Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt.
    ”Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat… liian isoja niille.”

    ”Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi”, Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. ”Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta.”
    ”Ihailtavaa optimismia”, Zorak sanoi napittaen takkiaan.
    ”Heh heh heh”, Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. ”Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein.”

    Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili.
    ”Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt.”
    Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. ”Mitä… sinä…”
    ”Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua.”

    Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen.
    ”Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian.”
    ”Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?”
    Zorak hymähti pohdiskelevasti. ”Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa.”

    Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman.
    ”Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?”
    Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. ”Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?”

    Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti.
    ”Ei, rakkaat klaanilaiset”, Zorak sanoi. ”Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain… leikkiä.”

    Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista.
    Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.

    Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin.
    Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.

    Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea.
    Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.

    Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti.
    ”Kiitos, kaunokaiseni”, Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.

    Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.

    ”Ampukaa”, Zorak sanoi tunteettomasti.