Mestarinsa varjossa seisova valkoinen Toa siveli kasvojaan siitä, missä ennen oli ollut kiikarisilmä. Aukko silmän tilalla oli vanha, niin vanha ettei Toa edes muistanut, kuinka pitkä aika sen menettämisestä oli. Ko-Metrun tiedemiehen ylpeys oli kadonnut kauas taakse, Mustavalkoisen massiivisen Metsästäjän seisoessa hänen menneisyytensä tukkeena.
Toa ei koskaan kysynyt mikä hänen Mestarinsa oli. Ei kysynyt miksi hänen kehonsa oli pelkkä valtaisa orgaaninen lihaskasa. Ei kysynyt tämän sormien luisevuutta ja pituutta muun kehon rinnalla. Eikä varsinkaan kysynyt kasvoista. Noista hirveistä pedon kasvoista, joita tuijottamalla takasi itselleen varman rangaistuksen.
Purifier oli keskittynyt ja jään Toa kuuli ensimmäistä kertaa tämän myhäilevän työnsä parissa. Metsästäjän edessä lepäsi kaksitoistareikäinen salkku, jossa lepäsi yhdeksän eri väreissä hohtavaa kuulaa. Mutta kymmenes kuula oli hänen edessään, avonaisena, johdotettuna ja täynnä savuavaa nestettä. Hitaasti ja varovasti Purifier hivutti kuulan puoliskot kiinni toisiinsa, saaden uuden luomuksensa hehkumaan kirkasta valkeaa valoa.
Se on kaunis… kenties yksi kauneimmistani. Puhdasta energiaa, niin paljon puhdasta energiaa… Valkoinen Toa otti varovaisen askeleen taaksepäin Purifierin noustessa ylös ja kohottaessa kuulaa päänsä yläpuolelle. Metsästäjän luiseva sormi lähestyi hohtavaa esinettä, painaen viimein sen siihen yhdellä survaisulla. Näytti siltä, kuin sormi olisi uponnut kuulan sisään, mutta Valkoisen Toan yrittäessä saada tilanteesta selvää, Metsästäjän sormi oli jo ulkona ja savuava musta kämmen oli ilmestynyt kuulan muuten täysin valkeaan pintaan.
Metsästäjä puristi kuulan tiukasti nyrkkiinsä ja kaikkien Jään Toan odotusten vastaisesti Purifier ei laittanutkaan sitä muiden yhdeksän kuulan joukkoon. Sen sijaan Metsästäjä sulki salkun ja nappasi sen vielä vapaana olevaan käteensä.
Älä liiku askeltakaan.
Valkoinen Toa hätkähti, peläten jo pahinta. Toa sulki silmänsä, odottan tulevaa iskua, jälleen uutta rangaistusta asiasta, josta hän ei tiennyt itse mitään. Rangaistusta ei tullut. Sen sijaan maa hänen allaan alkoi natista.
Ruosteisen kirskahduksen myötä iso laatta lattiasta alkoi laskeutumaan, Purifierin ja Toan seistessä suoraan sen päällä. Painautuen yhä syvemmälle, Toa alkoi tajuta laatan olevan hissi.
Tietämättä mitä odottaa, Toa jähmettyi odottamaan päätepysäkkiä. Hän tiesi Mestarillaan olevan salaisia työskentelytiloja, mutta hänen ei koskaan sallittu astuvan niihin. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin Toa poistui komentohuoneesta ja siitä pienestä kopista, jossa hän sai levätä kerran viikossa. Toa tiesi, että oli hissi menossa minne tahansa, hän luultavasti osaisi arvostaa sitä.
Yhtäkkinen törmäys sai Toan lentämään kasvot edellä metalliseen lattiaan. Sähisevä Purifier tarttui Toaa niskasta ja heitti tämän juuri edessä avautuneeseen pimeään tilaan. Hissi oli tullut viimeiseen etappiinsa. Toan päähän sattui. Tilassa oli meteliä, valtavaa moniäänistä meteliä, jota hän ei kyennyt selittämään.
Metsästäjä veti vivusta huoneen seinässä ja katossa riippuvat vanhat valaisimet alkoivat luoda säröilevää valoa tilaan. Jään Toa oli kammennut itsensä pystyyn, totutellen silmiään valoon. Henkeään haukkoen Toan näkökenttä villiintyi.
Valtava koneisto sylki sulaa protodermistä kivisiin säiliöihin käsittämättömällä vauhdilla. Teollisuushallin kokoiseksi paljastunut maanalainen tehdas sulatti, muotoili ja säilöi valtavia määriä erilaisia metalleja huumaavalla tahdilla. Purifier ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tehtaasta, vaan lähti kävelemään määrätietoisesti linjastojen välistä, Toan seuraten nilkuttaen perässä.
Usean minuutin kävelemisen ja linjastojen välttelyn jälkeen kaksikko oli saapunut tehtaan laidalle. Valtaisaa kiviseinää koristi vain yksi ovi ja tuolle ovelle Metsästäjä oli menossa. Ruosteinen avain kävi lukkoon ja Purifier riuhtaisi sen auki, astellen siitä harvinaisessa ryhdissä sisään. Tehtaan melu vaimeni hieman kaksikon astuessa huoneeseen.
Toa kompuroi Mestarinsa perässä tarkkaillen edelleen tiiviisti ympäristöään. Valtaisaksi varastotilaksi osoittautunut huone oli kuitenkin miltei tyhjä, seinillä olevien puisten hyllyjen ammottaen tyhjyyttä. Yksinäinen alasin ja vasara, lepäsivät pöydällä huoneen keskellä. Purifier käveli huoneen perälle, Toan jäädessä alasimen ja vasaran viereen tarkkailemaan tapahtumia. Huone haisi vahvalle karkaistulle protodermikselle. Toa halusi kuitenkin pitää arvokkuuden rippeensä ja kesti pistävän hajun puhtaalla sisullaan.
Huoneen tarkempi tarkastelu osoitti sen, että pöydän alla oli iso vesisammio, sammio joka savusi edelleen. Purifier nosti sen pöydälle, kevyeltä vaikuttavan sammion tehdessä kokoonsa nähden valtaisan iskeytymisäänen.
Hiljaisuuden vallitessa kaksikon välillä, Purifier työnsi hirviömäiset kasvonsa aivan lähelle Toaa, koettaen tämän uskallusta ja hermoja. Vapiseva Toa kiristeli hampaitaan, kestäen Mestarinsa kokeen, katsoen pedon silmittömiä kasvoja, hien kirvotessa Toan valkoiselle otsalle.
Poikani haarniska… se on kenties kaiken teknologian huipentuma. Metru Nuin upeimmat laitteet ja aseet tiivistettynä yhteen pukuun. Hän osaa valmistautua kaikkeen, hän on kykenevä hävittämään kaupunkeja kävelemällä niiden halki, hänen fyysinen voimansa on noussut tavallisen Toan ulottumattomiin. Koko Mustan Käden perintö, hänen käsissään…
Purifierin äänensävyn käskevyys oli kadonnut. Toan tutina oli lakannut ja nyt hän tuijotti Mestarinsa kasvoja ymmällään, unohtaen ainaisen pelkonsa vain yhdeksi pieneksi hetkeksi. Toa yritti ymmärtää mestariaan, sanan poika kuitenkin hämätessä häntä.
Mutta minun poikani on myös heikko, vanha, käyttänyt voimaansa liikaa. Hän ei taistele enää kauaa. Siksi haluan näyttää hänelle, kuinka hän tuhlasi potentiaalinsa ja sen kuinka hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää menneisyyttään.
Purifier laski pöydälle toisen nyrkkinsä sisään piilotetun valkoisen hohtavan kuulan, jonka hän oli aiemmin valmistellut.
Minä näytän hänelle, kuinka minun teknologiani ylittää hänen, kuinka kuolemaa huijaamalla voin pitää minkä tahansa koneen käynnissä ikuisesti. Kuinka minä luon päivässä sen, mihin hänellä ja hänen ystävällään meni vuosisatoja.
Metsästäjän vapaa koura sukelsi pöydällä savuavaan vesisammioon. Valkoisen Toan katse seurasi, kuinka mustaa kiiltävää metallia nousi sen syvyyksistä. Hitaasti käsi nousi kokonaan ylös ja sen vetämä esine paljastui Toalle. Metalli kalahti, kun virtaviivainen kypärä iskeytyi pöytään. Pimeys tuijotti kypärän sisuksista, kun Toa katsoi nauliintuneena sammiosta vedettyä esinettä. Toa oli nähnyt päähineen ennenkin. Hän tiesi muunkin, joka käytti sellaista.
Purifier nosti kypärää ja livautti valkoisen hehkuvan pallon sen alle. Nyt metallinen kauhu sai sen sisälleen kaipaamansa hohteen ja sen energian. Purifier lipoi eteen törröttäviä hampaitaan, katsoen pöydällä lepävää näkyä.
Raportti kertoi, että aikaisempi kokeemme onnistui. Yhdeksän kuulaa suoritti tehtävänsä. Vanha ystävämme alkaa muistaa ja hän saa tuoda N:n ja A:n meille. Mutta yksitoista ei riitä. Koko sarja vaaditaan suunnitelman toteutumiseen. Siksi me tarvitsemme K:n. Ja vuosituhansien jahdin jälkeen, vuosituhansien tappioiden jälkeen, minä vihdoin nousen hänen yläpuolelleen, paikalle, jolle minä kuuluin. Pian Killjoy näyttää antiikilta. Pian… pian… Hän ei koskaan saa hakemaansa. Hän tulee oppimaan, että heikot mielet hänen ympärillään saastuttavat. Minä menen hakemaan hänet itse.
Purifier nosti kasvonsa pois Toan edestä, työntäen mukanaan kuljettaman salkun tämän käsiin. Vie se sirun luokse ja jätä minut työskentelemään yksin.
Toa ei halunnut uhmata käskyä, vaan ripeästi tarttui salkkuun, rientäen ovesta ulos, järkyttyneenä näkemästään. Matkallaan kohti määränpäätään, Toan ajatukset palasivat hetkeksi menneeseen ja menneensä muistoihin.
Kenraali, missä ikinä oletkaan, pakene. Jos voit, piiloudu, mene jonnekin mihin kukaan ei ole koskaan astunut. …ja mitä ikinä teetkin, älä kuole.
Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa. Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?
Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä…Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin. Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.
Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen. Hän työnsi sen syrjään. Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.
Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.
Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.
Oliko hänessä jotain vikaa?
Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa
Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.
Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.
Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.
Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk’ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.
Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk’ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui. Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.
Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.
Nimda.
Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.
Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.
” , .”
Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.
” !”
Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.
Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana. Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.
Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.
Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet. Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.
Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.
Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.
” , Nimda”, tämä jyrähti.
” ”, vastasi Hopeinen.
Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.
Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija…tai Ristiretkeläiset.
Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.
Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.
[spoiler=Le wut]Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.[/spoiler]
Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee. En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana
Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.
Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi. Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. Miten voin palvella neitiä? Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte. Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo? Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.
Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]
Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.
Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: Onko sinulla kuljetus?
Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista? Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.
Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä. Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän… liikkuu jälleen.
Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.
Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme… Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat. Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.
Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes
jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.
Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti. Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.
Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun… Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. Myöhästyit… toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.
Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä… päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin. Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.
Sinä… sinä olet… vain Mestarisi likainen lemmikki… Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian… leikki alkaa taas.
Bio-Klaani Sarajin Huone
Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.
Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.
Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään. Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.
Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.
Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan. Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.
Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.
Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.
Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen… minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa… Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.
Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.
Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. …äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani… minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin… olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle… tältä erää.
Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane. Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.
Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.
Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.
Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.
Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.
Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään…
Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.
Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään…
…tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.
H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät. Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. Tuota… miksi sinä et hyökkää? Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.
Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:
Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall…nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.
On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi. Ulkoalueiden toimintavastaava 036.
Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.
Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.
Minä ymmärän, minä ymmärrän!, huudahti Creedy innoissaan, Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa. Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.
…en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja… miksi te… tai sinä, ette tahdo taistella? Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.
Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: 036-kohdalle. …minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle? Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.
Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.
Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä? Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.
Niin tietenkin, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.
Nelisen tuntia myöhemmin
Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt keskusteluun raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.
Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan…
Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.
Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan… johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.
Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.
Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.
Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää. Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli…
Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla. Tämä on… nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut… aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin… ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen… odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen… tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.
Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.
Tämä… tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin? Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. Tämä… tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys… tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.
Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut… eih. Tämä on kirjoittanut Toa, jolla ei ole nimeä. No tämähän auttaa kovasti. Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?
Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua… mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.
Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. VT… onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista. Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.
Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä? Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta… sinä et ihan taida voida tulla mukaan. Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä…
Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista… kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin… toveri. Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.
Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.
Odina, valvomo
Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.
Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen…
Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään? Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!
Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi… mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per- HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.
Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?
Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. Kyllä mestari… kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.
Ja avain?
Se jää johtajalle itselleen.
Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi orjaansa kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.
Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.
Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen! Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. Kolme lisää… tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.
Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.
Ja niin Purifier painoi nappia.
Ämkoon veljeskunnan saari
Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään…
Xia, Mustan Käden salainen tukikohta
Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.
Bio-Klaani
Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin… Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.
Killjoyn mökin rauniot
Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.
Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita
Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.
Tuntematon sijainti
Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.
Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.
Matoro kirosi sitä, ettei hänellä ollut harppuunaa. Laukauksia satoi jatkuvasti sen pöydän suuntaan, jonka takana hän, Suga ja Lignok makasivat. Aikaa kului pelottavan monta sekuntia. Torakat vain ampuivat. ”Lukitustulta. Ne haluavat, ettemme pääse pois täält”, Suga sanoi. Kranaatti lensi nopeassa kaaressa kohti heitä, mutta Matoro onnistui iskemään sen ionikatanansa lappeella takaisin. Kuului sähköinen räjähdys ja torakkapoppoo iskeytyi kovaa maahan. Hetkessä Toat ja matoran olivat ylhäällä ja ihailivat yhden kranaatin tekosia. Koko torakkajoukko oli tajuttomana maassa ja metalliovi kasan takana oli auki.
Kolmikko napppsi nopeasti ylimääräistä aseistusta. Lignokille nazorakien kiväärit olivat liian suuria, joten hän otti zamor-pistoolin sekä kranaatteja. Summerganon otti kaikkea mahdollista kiinni haarniskaansa. Matoro pujautti Zamorpistoolin vyöhönsä sellaisin ottein, joista saattoi päätellä hänen käyttäneen pistooleja aikaisemminkin.
”Ikävä tilanne, koko porukka hajaantuneena. Yritetään löytää toiset”, Summerganon sanoi. ”Etsitään rauhallinen paikka josta voin käyttää naamiotani”, Matoro vastasi.
Tällä kertaa joukkio kääntyi eri suuntaan seuraavan käytävän risteyksestä. He päätyivät ilmeisesti aluksen aivan reunimmaiseen käytävään, sillä vasen seinä oli täynnä kuusikulmion muotoisia pitkänomaisia ikkunoita, joista avautui näkymä aavalle merelle.
Yhtäkkiä ovi käytävän päässä avautui ja joukko Nazorakeja ilmestyi näkyviin. ”Pudottakaa aseet, kädet ylös”, etummainen Laivaston nazorak määräsi heiluttaen upseerinpistooliaan. Takimmaiset nazorakit osoittivat kiväärein klaanilaisia.
Toat katsoivat toisiaan ja pudottivat aseensa. Summerganonin hymy kuitenkin viittasi siihen, että he eivät olleet antautuneet. Nazorak-upseeri miehineen lähti kävelemään kohti klaanilaisia. ”Pakoyritys aluksella, jolla on satoja sotilaita? Keitä te oikein kuvittelette olevanne?” torakka puhui ivalliseen sävyyn.
”Olemme Klaanilaisia”, Suga vastasi, ja koko nazorak-osasto räjähti.
Hän oli potkaissut maahan muiden aseiden mukana pudottaman kranaatin täysillä ovella odottavaa joukkiota kohti. ”Ja Klaanilaiselle täältä pakeneminen ei ole temppu eikä mikään”, Matoro sanoi ja heitti niskalenkillä toisen torakan maahan. Upseeri tempaisi miekkansa, mutta Matorokin sai maasta oman katanansa. Miekat iskeytyivät toisiaan vasten. Harvat elossa olleet nazorakit ottivat lähitaisteluaseet ja syöksyivät taisteluun. Summerganon nappasi aseensa maasta. Valkoinen toa syöksyi miekka pystyssä kohti nazorakeja, jotka torjuivat vaivoin jään toan pitkittäisen, voimakkaan iskun. Seuraavaksi Summerganon väisti yhden miekanlyönnin ja koukkasi omalla katanallaan kahdelta torakalta aseet pois. Toinen torakoista lensi kaaressa ikkunalasin läpi mereen ja toinenkin sai tuta Summerganonin nyrkin.
Matoron miekkailutaidot olivat selvästi paremmat kuin nazorak-upseerin. Jään toa löi ionikatanallaan, ja nazorak torjui iskun vain vaivoin. Matoro aloitti uuden iskusarjan, joista yksi lopulta iski miekan nazorakin käsistä. Matoro tönäisi vastustajansa seinää vasten ja potkaisi tätä polvilumpioon. Torakka kaatui maahan kivusta ulvoen.
Polvilumpioon potkaisu on hieno tainnutusmenetelmä, Jään Toa ehti ajatella.
Lignok tulitti kahdella zamor-pistoolilla alati väheneviä nazorakeja. Torakoita kaatui nopeaan tahtiin ja pian dynaaminen trio oli hoidellut koko joukon.
”Joo, tämä on ihan niinkuin Xialla”, Matoro sanoi ikäänkuin purkaakseen tilanteen. Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas liikkeellä.
Tawa asteli käytävällä nukkuva Nöpö sylissään. Alkuilta oli tavallista hiljaisempi, eikä kahviossakaan ollut juuri väkeä norkoilemassa, kuten tavallisesti. Tawa huokaisi ja istahti erään pöydän ääreen. Hän tilasi laimean minttuteen ja pohti, oliko hänelle mahdollisesti tulossa nuha.
Hetken juomaansa siemailtuaan hän huomasi Matoron, joka saapui kahvion ovesta sisään. Tämä äkkäsi Tawan, joka istui yksinään, ja käveli tämän pöydän luokse. ”Saanko istua seuraksi?” ”Martti, sinua juuri kaipasinkin”, Tawa sanoi. Matoro istuutui. Hänen perässään seurasi Bloszar ja leijuva turkoosi akvaario. ”Mmmikä tuo on?” Tawa kysyi hämmentyneenä osoittaen sanansa Bloszarille. ”Olen Tronie!” hihkaisi akvaarion asukki. Tawa hätkähti kuullessaan kalan puhuvan ja miltei hyppäsi kattolamppuun. ”Oletko varmasti kunnossa, Tawa?” Matoro kysyi huolestuneena. ”Kyllä, kyllä”, Tawa sanoi ja yritti näyttää vakuuttavalta. ”Minulla olikin teille asiaa.” ”Kävimme juuri hankkimassa menopelin reissullemme”, Matoro selosti. Bloszar nyökkäsi täydentävästi. Tronie teki voltteja akvaariossaan. ”Ahaa”, Tawa sanoi hitaasti. ”Millä te olette lähdössä?” ”BKS Hildemarrilla, Hain laivalla.” ”Mitä asiaa sinulla meille oli, Tawa?” Bloszar kysyi. Tawa näytti vaivaantuneelta. ”Sadje vaatii, että te otatte mukaanne Nimdan sirun. Betan”, Tawa sanoi ahdistuneelta kuulostavasti. Sekä Matoro että Bloszar yllättyivät.
”Ja minä ajattelin”, Tawa jatkoi, ”kysyä teidän asianosaisten mielipidettä.” Kumpikin oli hetken hiljaa Tawan katsoessa heitä tutkailevasti. Troniekin keskittyi tuijottamaan kaksikkoa. ”No, minun mielestäni”, Matoro sanoi lopulta, ”sirun ottaminen on riski.” Tawa kohotti kulmaansa. ”Todellako?” ”No… joo”, Martti sanoi punastuen hieman. ”Munkkien taholta asian ymmärtää, mutta jos molemmat sirut katoavat matkan aikana, tilanne on paha. Mutta en usko, että kukaan oikein pystyisi pöllimään sitä sirua meiltä. Joten mikäs siinä.” Sitten Matoro tilasi itselleen luumupiirakan. ”Minä en pidä ideasta”, Bloszar myönsi. ”Jätetään mieluummin tänne.” ”Tokihan, jos sitä voidaan välttää, olisi parempi jättää se tänne”, Matoro sanoi. Tawa näytti mietteliäältä. ”Pitäisikö minun luottaa nyt siihen, että osaatte pitää sen hallussanne.” ”No hei, ne ovat Matoraneja”, Matoro sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mitä mahdollisesti voisi tapahtua?” ”Se, että ne eivät ole Matoraneja”, Tawa kuiskasi pahaenteisesti. Matoro katsoi häneen kysyvästi. ”Mitä, jos tässä on koira haudattuna?” Tawa jatkoi. ”Jos joku yrittää kaapata sirun matkan aikana.” ”Sitten me suojelemme sitä”, Matoro tokaisi. ”Niin kyllä teemme”, Bloszar vahvisti, ”jos se siru on mukana.” ”Jätätte minut kahden vaiheille”, Tawa voihkaisi. ”No kysy Hailta ja muilta”, Matoro sanoi hilpeästi. Hän oli juuri nyt hyvällä tuulella saatuaan eteensä ruoka-annoksensa. Hänellä oli nälkä. ”En minä jaksa!” Tawa huudahti. ”Haluan tehdä päätöksen nyt.” ”Siis tee”, Bloszar tokaisi. Tawa raapi vasemmalla kädellään niskaansa ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena.
Tawa painautui syvälle tuoliinsa. Hän mieti asiaa monelta kannalta, muttei sanonut mitään. Lopulta hän tyytyi tokaisemaan: ”Viekää se.” Matoro oli yllättynyt. ”Me siis… otamme sen?” ”Niin te teette. Varmistamme, että saamme Epsilonin. Jos koko juttu on huijausta, minä olen tehnyt virheen.” Matoro katsoi hetken Tawaa silmiin. Sitten hän nyökkäsi. Bloszar katseli hieman haikeana Nöpöä, joka tuhisi yhä Tawan sylissä. ”Lähdemme huomenna”, Matoro ilmoitti. Tawa nyökkäsi hänelle. ”Toimitan sen sirun teille siis huomenna.” Sitten Bloszar ja Matoro lähtivät valmistautumaan seuraavaa päivää varten. Tawa jäi yksin kahvioon. Ketään muuta ei siellä enää ollut.
Tawa silitti Nöpön päätä pikku rahin nukkuessa kevyesti. Hänen ajatuksensa kääntyivät häntä eniten huolestuttavaan asiaan. Visokki, missä olet? Me tarvitsemme sinua.
[spoil]Tawa kirjoitti puolet. Eikun… teki päätöksen Nimdan sirun ottamisesta mukaan.[/spoil]
Sijainti tuntematon, valkoinen huone
”Kredipselleeni”, Manu sanoi itsekseen kammiossa, joka oli miltei jo sokaissut hänet. ”Vihaan sitä.” Hän pohti, mitä Keetongulle ja Guardianille oli mahtanut tapahtua, kun ovi aukeni puhtaan valkoisen seinän keskellä ja sisään käveli mustaan pukeutunut skakditiedemies. ”Ah, Arsestein, viimein. Pieni piriste tämän huoneen synkkyyteen”, Manu sanoi ivallisesti painottaen sanoja ”piriste” ja ”synkkyys” nähdessään Arsteinin, joka asteli suoraan hänen luokseen. Zorak ei vastannut Manulle muulla kuin hyvin ylimielisellä hymyllä. Hän puki päälleen valkoisen takin ja käveli Manun vieressä olevalle metallipöydälle, jonka päällä oli kirurgivälineitä. Manu alkoi aavistaa pahaa.
”Oletko varma, että sinulla on oikeanlainen koulutus tuohon hommaan, Perämies?” hän sanoi ilkeästi. Hänellä oli kokemusta epäpätevistä tohtoreista – olihan hän itsekin sellainen. ”Tiedätkö, miksi olet täällä, pikku Makuta?” Zorak sanoi hyvin hiljaisesti päätä kääntämättä Manuun päin. ”Olisiko tällä kenties jotain tekemistä sen kanssa, että kaappasit minut?” ”Puhdistaaksesi itsesi synneistä”, Zorak vastasi kuin Manu ei olisi juuri sanonut mitään. Zorak kääntyi Manuun päin kirurgiveitsi kädessä. ”Vai synneistäni. Sinä olet tämän keskustelun likaisempi osapuoli, jos saan huomauttaa. Sinä olet murhannut varmasti jo satoja pikku matoraneja elämäsi aikana, kun taas minä vain kymmeniä. Ja laita tuo veitsi pois. En pidä siitä lainkaan.” Makutan kasvojen ilme alkoi olla huolestunut. Zorak alkoi hykertää hieman häiriintyneesti nähdessään Makutan ilmeen.
”Olet murhannut paljon enemmän, kuin kymmentä matoralaista.” Manu oli hetken hiljaa. ”Voi olla, että olen. Mutta minä en orjuuttanut Nynrah-haamuja ja yrittänyt saada heitä rakentamaan tuomionpäivän koneita, joilla voisi yrittää vallata koko univerAAARGH!” Zorak työnsi veitsen Makutan rintakehään ennen kuin tämä ehti lopettaakaan. Makuta katsoi tuskaisin ilmein skakdia, joka virnisti hänelle. Sitten hän sylki verta Zorakin päälle. Valkoinen takki likaantui verestä tummaksi. ”Mitä sinä kuvittelet hyötyväsi siitä, että silvot minua? Minua, makutaa, joka pystyy kasvattamaan takaisin raajansa ja ulokkeensa.” Zorak pyyhki veren päältään. Takki jäi kuitenkin likaiseksi. ”Tyypillistä sinun kaltaiseltasi likaiselta olennolta”, Zorak sanoi ja työnsi veistä vain syvemmälle. ”Vai oletko edes olento?” Manu irvisti. Sitten hän sanoi niin sarkastisesti kuin kykeni: ”En. Olen hallusinaatiosi sen jälkeen, kun päätit nauttia liikaa kredipselleeniä, jota niin rakastat. Pian muutun satapäiseksi lonkerohirviöksi. Ja pyyhin sinulla takamukseni, rakas Zorak.” Zorak vain nauroi pilkkaavasti Makutalle. Hän nauroi tämän typeryydelle ja sille, miten tämä ei voinut pitää suutaan kiinni edes tällaisessa tilanteessa. ”Luulet yhä olevasi maailman huipulla, pikku Makuta”, Zorak sanoi inhottavasti osoittaen sormellaan Makutaa ja hymyillen pirullisesti. Manu yskäisi. ”Ja… sinä luulet… että olen päässäsi, niinkö?” ”En”, Zorak vastasi kuivasti. Sitten hän otti toisen veitsen ja viilsi sillä syvän aukon Makutan vasempaan käsivarteen. Manu voihkaisi, mutta yritti tukahduttaa äänensä. Hän epäonnistui. ”Tiedätkö, minkälainen ’olento’ olet, Makuta?” Zorakin lopetettua seurasi toinen, vaakasuora viilto Makutan käsivarren läpi. Manu ähkäisi tuskasta kuuluvasti, ja Zorakin virne leveni. ”Ja minä luulin olevani sairas”, sai Manu vaivoin sanottua. ”Mitä ajattelit… tehdä, kun olen… vuotanut ulos?” Zorak hykersi uudelleen. ”Ajattelitko vain seisoa katsomassa… kun… antidermikseni tunkeutuu sieraimiisi ja… suuhusi… korviisi… tukehduttaa ssssinut.” Zorak nauroi häiriintyneesti Makutalle. ”Sitähän sinä pelkästään olet. Pelkkää kasa vastenmielistä limaa, joka leikkii kaikkien kustannuksella.”
”Luulette olevanne niin paljon korkeammalla kuin kaikki muut”, hän jatkoi pienen tauon jälkeen. ”Sekö sinua riivaa? Se, että… me… olemme teitä… kaikin puolin parempia? Me teimme teidän lajistanne… mitä olette”, Manu vastasi. Zorak käänsi katseensa Manuun päin. Hänen silmissään paloi puhdas viha ja kostonhimo.
Zorak alkoi viiltää ja sivaltaa Makutan kehon läpi ja repi lukemattomia syviä haavoja häneen. Skakdi hengitti raskaasti. Hän alkoi nauraa. Manu yskäisi jälleen. Verta lennähti Zorakin takille uudestaan, mutta tällä kertaa skakdi ei alkanut pyyhkiä sitä pois. Verta valui myös puhtaanvalkealle lattialle. ”Nyt sinäkin näytät todellisen luontosi”, Zorak kuiskasi intohimoisen raivontäytteisellä äänellä. ”Te olette kaikki eläimiä. Eläimiä, jotka me loimme”, Manu sylkäisi takaisin. Lisää yskimistä. ”Tsot tsot, pikku Makuta”, Zorak vastasi ivaten Makutan haavoja. ”Eläinkin puree omistajaansa nurkkaan ajettuna.” Zorak repäisi toisen aukon Makutan rintakehän läpi. ”Kostonhimo, Arsestein?” Manu kysyi kuiskaten, eikä pystynyt puhumaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan. ”Viha? Mitä sinä hyödyt tästä?” ”Monellakin tapaa, pikku Makuta” Zorak vastasi. ”Juuri nytkin minä hyödyn monella tavalla. Myös sinä hyödyt tästä.” ”Kuvitteletko, että tappamalla minut… saat Spiriahin teot tekemättömiksi?” Manu sanoi pilkallisesti. ”Ja minä en käsitä… Zorak… miten minä hyödyn siitä, että… sinä silvot minua.” Zorak hymyili inhottavasti Makutalle: ”Jotta tiedät paikkasi tässä maailmassa.” ”Minä tiedän paikkani”, sanoi makuta ja väänsi kasvoilleen virnistyksen ja irvistyksen välimuodon. ”Se on sinun yläpuolellasi.” ”Sitten, hyvä Makuta, kerro minulle”, Zorak puhui pilkkaavasti. ”Miksi sitten olet täällä?” ”Ehkä minun… pitäisi kysyä sinulta”, Manu sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Miksi… en ole… ilma-aluksessa, jossa olin ennen heräämistäni?”
Zorak hymähti. ”Teidän ’eläimenne’ saattavat olla paljon korkeammalla kuin te luulette.” Zorak otti pöydästään kahdelta koukulta näyttävän välineen. ”Minä tavallaan toivon, että elän tarpeeksi kauan voidakseni iskeä tuon työkalusi sinuun.” ”On aina hyvä pitää toivoa yllä, vaikka kuinka… epätodennäköistä se olisi.” Zorak työnsi metallikoukut Makutan vasemman käden haavaan ja avasi niillä haavan suuremmaksi. Manu parkaisi ja haukkoi sitten henkeään. ”Epätodennäköisinkin voi tapahtua, sinä iloinen herrasmies”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen tuskissaan.
Zorak otti pöydästä jonkinlaisen kemikaalien täyttämän muovipussin ja työnsi siitä ohuen putken läpi. Putken toisen pään hän työnsi Makutan oikeaan käsivarteen. Manu katseli putkea hetken. Sitten hän sulki silmänsä. ”Kemia on erittäin mielenkiintoista, rakas Arsestein, mutta sinun pitäisi valita koehenkilösi hieman tarkemmin.” ”Tiedän, mutta sitten ajattelin… Kuka sinun kaltaistasi tarvitsee?” Manu naurahti hiljaa. ”Minä itse.” Huvittunut virne ilmestyi Zorakin kasvoille. ”Minä itse? En tiennytkään, että Makutoilla on yksilöllisyyttä.” Zorak otti pöydästä suurimman kirurgiveitsen. Hän laittoi terän keskelle Makutan ruumista, missä sydänvalon olisi pitänyt olla ja alkoi leikata. ”Typerys”, Makuta sylkäisi yhtäkkiä niin, että Zorak hätkähti. ”Sinä et tiedä, mistä puhut.” Zorak lopetti leikkuun ja katsoi Makutaa silmiin. ”Sinä olet Makuta. Sinä olet osa väistämätöntä pimeyttä. Miten sinä tiedät, ettei sinun minuutesi ole vain harhakuvaa, joka piilottaa totuuden, jota et uskalla kohdata?” Zorak palautti otteensa veitseen. Manu näytti kuin jäätyneen paikalleen. Hän muisti hallusinaatiot. Hän muisti kredipselleenin vaikutuksen. Hän muisti, mitä oli pelännyt. Olenko minä osa jostain suuremmasta? Missä on yksilöllisyyteni? Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minä olen. Ehkä minä olen vain muurahaisyhdyskunnan työläinen, joka tekee, miten kuningatar käskee. Ehkä minua ei ole. Pimeys. Mitä pimeys on? Mutta täytyyhän minun olla, jos minä olen tässäkin. En ole veljeskunnan asioilla. Olen omana itsenäni. Minä itse. Arsestein. Minua ei niin vain manipuloida. Sitten Manu sanoi skakdille myrkyllisellä äänellä: ”Jos minä olen osa isoa massaa, sinä olet massatuotantoa, skakdiystäväni.” Zorak hyräili. ”Näetkö? Me taidamme sittenkin olla tasoissa.”
Zorak viilsi syvän aukon Manfredin rinnan läpi ja työnsi useita putkia sen sisään. ”Ehkä niin”, Manfred kuiskasi. ”Minä olen sairas murhaaja. Mutta sinä olet sairaampi.” Skakditiedemies kytki putken toisen pään jonkinlaiseen koneeseen, joka oli yhdistettynä lasitankkiin. ”Nyt haluan osan tuosta minuudestasi.” ”Idiootti”, tuhahti makuta halveksivasti ja irvisti tuskasta. ”Sinä et ole tiedemies. Olet sadisti. Tiede on hauskaa.” ”Anna veresi minulle. Anna minulle Antidermis”, Zorak sanoi piittaamatta yhtään Makutan puheista. Hänen silmiensä kiihko sai Manun voimaan pahoin. ”Mitä sinä saasta kuvittelit sillä tekeväsi?” hän kysyi terävästi, muttei niin terävästi, kuin olisi toivonut pystyvänsä. ”No, kuten itse sanoit.
Tiede on…
hauskaa.”
Zorak käynnisti koneen ja alkoi varastaa Makutan antidermistä. Kun lasinen tankki alkoi hurista hitaasti, Manu alkoi tuntea jonkinlaista imua haavassaan, johon putki oli kiinnitetty. Vihreän sameaa nestettä alkoi virrata hitaasti tankkiin. Samalla hänen kehoonsa alkoi muista putkista virrata kemikaaleja, jotka näyttivät siltä kuin ne lamaannuttaisivat ja jähmettäisivat Makutan veren. Makuta Nui tuijotti herkeämättä skakditiedemiestä silmiin. Sitten hän sulki omansa hitaasti. Sitten Zorak alkoi kuulla naurua, joka tuntui tulevan kaikkialta huoneesta. ”Zzzorak von Maxitrillian Arsssstein. Kahdeksssassssss.”
”Sssinä leikit sssssuuremmilla assssioilla kuin ussssskotkaan.” Nauru, joka aluksi oli ollut matalaa ja käheää, kiihtyi nyt dissonanssisesti kirkkaaksi ja kimeäksi kirkunaksi, kunnes vaipui hiljaisuuteen. Zorak katseli Makutaa hämmentyneesti. Hän tarkkaili konetta samalla, eikä antanut katseensa erkaantua Makutasta. Kone oli yhä toiminnassa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Täällä on niin valoisssaaaa… kuin olissssime ydinfuussssion kesssskellä. Mitäpä muuta varjo olisssssikaan kuin valon puutetta.” Makutan värit alkoivat tummentua. Kaiken sotkeva veri alkoi muuttua mustaksi, kuin siihen leviäisi jotain värjäävää ainetta. ”Mutta toissssaalta… mitäpä muuta valo onkaan kuin varjon puutetta.” Zorak piti itsensä valmiina varmuudenvuoksi. Katossa olevan kristallikynttiläkruunun kynttilät sammuivat huomaamattomasti. Makuta avasi jälleen silmänsä. Punainen hehku oli voimakasta ja melkein kokonaan jo mustaksi muuttuneesta ruumiista hyvin erottuvaa. Silmät vainosivat Zorakia. ”Voit leikkiä pahaa noitatohtoria, Arsssstein, mutta sssssinun on hyvä muisssstaa, kuka on todellinen varjojen messssstari.” Makutan ruumis oli jo täysin mustaa massaa. Haavoihin johtavat putket jäivät siihen kellumaan kuin säilötty silmämuna etikkaan. Manun ruumiista alkoi kasvaa mustia lonkeroita, jotka alkoivat heilua ympäriinsä hallitsemattomasti. Samalla makutan koko ruumis muuttui veltoksi massaksi ja alkoi pursuta yli pöydän laitojen. Zorak perääntyi vähitellen taaksepäin ja tarkasteli tilannetta hätkähtäneenä.
Huoneen valot alkoivat himmetä. Tuntui, kuin huoneen keskellä olevalla pöydällä makaava musta massa olisi absorboinut kaiken valon huoneesta. Zorak katseli järkyttyneenä, kuinka musta massa valui alas leikkauspöydältä ja alkoi liikkua häntä kohti. Lonkerot tavoittelivat hänen kurkkuaan. Zorak käynnisti nopeasti huoneen turvallisuusjärjestelmän. Makuta Nui lipui yhä lähemmäs Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:tta, joka oli perääntynyt huoneen ovelle. Makuta oli peittänyt massallaan koko pöydän ja valunut siitä vielä yli. Yhtäkkiä siinä kohtaa, missä oli ennen luultavasti ollut rintakehä, avautui verenpunaisena törröttävä suuri silmä. Valtava pupilli tuijotti skakdia herkeämättä eikä päästänyt katsettaan tästä sillä välin, kun lonkerot lähestyivät Zorakia.
Turvajärjestelmän käynnistämisen seurauksena huoneen seinistä ilmestyi tykkejä, jotka tähtäsivät Makutaa päin ja ampuivat. Makuta ei näyttänyt huomaavan siihen kohdistuneita ammuksia. Itse asiassa ammukset katosivat mustan tahmean massan sisään. Makutan silmä kääntyi yhden tykin suuntaan, ja siitä sinkoutui sokaiseva verenpunainen säde, joka räjäytti tykin kappaleiksi. Sama toistui nopeasti muillekin tykeille, ja seiniin jäi muutama savuava reikä. Zorak tunsi kylmän hien valuvan otsaltaan. Juuri sillä hetkellä Zorak ehti muistaa varmuuden vuoksi hihassaan olevan ässän. Skakdi hakkasi viereistä seinää, jolloin seinä avautui pudottaen suurikokoisen kiväärin hänen kätensä ulottuville.
Arstein nappasi kiväärin ja ampui heti Makutaa. Kivääristä lensi sähköistetty valokivestä muokattu ammus, joka onnistui osumaan varjomassaan. Alkoi kuulua hirvittävää korvia riipivää kirkumisääntä, joka oli tehdä Zorakin kuuroksi. Lonkerot olivat kietoutuneet valokiviammuksen ympärille ja peittäneet sen, mutta se hehkui mustan varjomassan läpi. Ääni vaipui hitaasti hiljaisuuteen, ja musta massa alkoi kerääntyä ammuksen ympärille kuin se olisi imenyt kaiken massan huoneesta itseensä. Massasta muodostui epämääräisen hahmon tukiranka, jonka sisään kaikki vetäytyi. Siinä vaiheessa, kun Zorak pystyi erottamaan Kraahkanin pään kohdalta Makutaa, tämä alkoi nauraa mielipuolisesti. Kun makutan muoto oli täysin palautunut ennalleen, nauru yhä vain jatkui. Kun Zorak uskaltautui menemään lähelle, Makuta Nui jatkoi nauramistaan. Skakdi tarkasteli Makutaa nyt läheltä – kuitenkin turvallisen välimatkan päästä. Lopulta tämä lopetti nauramisen ääni särkyen ja lyyhistyi kasaan valokiven viereen.
Zorak silmäili hetken Makutan kehoa ja sitä, mitä oli jäljellä huoneesta. Huone itsestään oli hämmästyttävän ehjä, mutta useimmat tavarat huoneen sisällä olivat tuhoutuneet Makutan toimesta. Arstein tarkisti Antidermistä pumppaavan koneen. Lasitankissa ei ollut enää antidermistä, ja mitä ainetta ikinä olikaan sen sisällä, hän oli varma, ettei se antaisi paljonkaan hyödyllisiä testituloksia. Zorak arveli, ettei Makuta tainnut sittenkään olla pelkkää vastenmielistä limaa. Hän katseli hetken Makutan kaatunutta ruumista. Hän oli nähnyt Makutan silmiin. Hän oli nähnyt tämän silmissä tyhjyyden, joka on vastassa kaikkeen, mikä on olemassa. Zorak päästi heikon hykerryksen.
Skakdi poistui huoneesta ja käski oven ulkopuolella odottavia Avhrak Feterrojaan upottamaan Makutan uudelleen protodermiksen sisään. Sitten hän asteli käytävää pitkin ulos huoneesta hiljaa hyristen.
Eeeh, Snowman tuumasi painokkaasti mielessään. Faxonia kantava, siniviittainen Po-Matoralainen oli poistunut kiireellä huoneesta parvekkeen kautta ääniä kuultuaan jättäen sidotun lumiukon makaamaan keskelle lattiaa. Käytävältä kantautuva puheensorina kävivät hetki hetkeltä voimakkaammaksi, ja Snowie ymmärsi pormestarin palaavan, ilmeisesti muutaman muun henkilön kanssa.
Sitten tapahtui jotain ääliömäisen näköistä. Valkoinen tukeva hahmo alkoi kiemurrella ja jakautua pienempiin osiin, ähkien ja puhisten samalla vaivalloisuutta sykkivällä äänellä. Sangen hämmentävän liikesarjan päätyttyä maassa ei enää maannut sidottu lumiukko, vaan laiha ja epämuodostunut valkoinen hahmo, kasa lumennäköistä mössöä ja köysiä.
”Hah!” Snowie äännähti oltuaan köyttä nokkelampi. (Tämäkin vain siksi, että erikoisluonteiset voimat, hän kuuli Kepen äänen mielessään.)
Valkea sankarimme kiinnitti massansa taas itseensä, poimi hätäisesti laukkunsa lattialta, ja oli juuri kompuroimassa ulos parvekkeelle, kun huomasi maassa lojuvan johtorykelmän. Hän arveli siniviittaisen pikkumiehen vehkeen tärkeäksi, poimi sen, sulloi laukkuunsa ja sukelsi parvekkeelle juuri kun pormestari avasi työhuoneensa oven. ”Mitä tääl-” huoneen omistaja hämmästeli, mutta huomasi pian ikkunansa ulkopuolisella ulkonemalla tasapainotaiteilevan valkoisen pullukan. ”TAKAISIN, SENKIN KONNA!”
Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä Snowie oli heittäytynyt alas kadulle, toivoen alla olevan hedelmäkasan olevan yhtä ylikypsyydestä pehmennyt kuin silloin, kun Suga oli yrittänyt viljellä tomaatteja.
Nui-Koro, takakuja
Flzoooooooooooooooooom! ”Aiiih!” toinen mustakaapuisista Matoralaisista huudahti kivusta Kepen käyttäessä silmänsä teleskooppivartta. Hän ZOOMASI PALKKAMURHAAJAA SILMÄÄN ja vetäisi sitten silmämikroskooppinsa irti mustakaapuisen pikkumiehen silmästä. Tämä kiljahteli horjahtaessaan maahan, kaataen samalla kollegansakin. Klaanilainen ymmärsi tilanteensa tulleen, ja kirmaisi lähimmän nurkan taa.
Kepe heitti parhaan osaamansa kuperkeikkaväistöliikkeen (se näytti tahattoman koomiselta) oranssien Zamor-ammusten viuhahdellessa hänen ohitseen.
Vähemmän silmävaurioinen Matoralainen on siis ilmeisesti päässyt sangen piakkoin jaloilleen, Kepe demonstreerasi ällistyttäviä deduktiivisiä kykyjään. Hän yritti hakea suojaa tynnyrin takaa (hajosi ammusten voimasta), penkin alta (hän ei mahtunut) ja valaan vasemmalta puolelta (valasta ei löytynyt). Tiedemies jatkoi juoksuaan kujien poikki, heittellen taakseen satunnaisia jäähyökkäyksiä toivoen niiden edes hidastavan takaa-ajajiaan.
”Neljä tuntia. 12 minuuttia. 32.6 sekuntia”, kaikui Nazorak-kenraali 001:n karismaattinen ääni läpi heikosti valaistun kokoushuoneen.
Kenraali 001 asteli ryhdikkäin marssiaskelin kokoushuoneeseen, jossa odotti vain kaksi henkilöä hänen lisäkseen: Makuta Abzumo ja skakdi Gaggulabio. Huoneen takaseinällä oli suuri holografinen näyttö, joka toimi huoneen ainoana valonlähteenä näyttäen videokuvaa nazorakien lippulaiva Koin tuhosta. Itsestään uudelleen käynnistyvässä videokuvassa mahtava ilma-alus räjähti liekehtiviksi kappaleiksi meren yllä uudelleen ja uudelleen valaisten melkein koko synkän kokoushuoneen vaikuttavalla oranssilla hehkulla. Makuta Abzumo istui tuolinsa takana niin, että hänen kasvonsa jäivät täysin varjoon ja vain punaiset silmät hehkuivat pimeyden syvyydestä, jonne holografisen näytön valo ei heijastunut. Gaggulabio oli nojannut tuolillaan tylsistyneenä keskellä kokoustilaa seisovaa pöytää vasten, mutta nousi kenraalin nähdessään salamannopeasti ryhdikkäämpään asentoon.
”Oppikaa tämä, liittolaiseni. Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia. Säälittävät matoranit vastaan mahtava Nazorak-imperiumi”, kenraali jatkoi, kävellen kokouspöydän taakse ja kääntäen selkänsä suurelle näytölle. Nazorak-johtajan mainitsema luku vilkkui suuren näytön vasemmassa yläkulmassa punaisilla numeroilla. ”Vihollisen aliarviointi johtaa kuolemaan. Ylpeys on heikkous.”
Kenraali seisoi kokouspöydän edessä hetken ylpeän näköisenä, ja takaseinän videolla uusiutuva räjähdys värjäsi hänen ylvään viittansa oranssiksi muutamiksi sekunneiksi. Gaggulabio lysähti jälleen ryhdittömään asentoon pöydän toisella puolella.
”Teidän ilmaiskussanne ei ollut mitään järkeä”, Gaggulabio sanoi äänessään sekä välinpitämättömyyttä että ärtymystä. ”Se oli itsemurha.” Kenraali vilkaisi vihaisena skakdiin. ”Itsemurha, Gaggulabio?” Abzumon silmät kiiluivat varjoista ilmeettöminä. ”Olen eri mieltä”, Kenraali jatkoi pohdiskelevana. ”Tohtori 006 kutsuisi tätä… tieteelliseksi kokeeksi”, 001 sanoi ovelasti. ”Jos tämä oli tieteellinen koe, se epäonnistui. Eikö niin?” Gaggulabio mutisi. ”En näe mitään voittoa hyökkäysjoukon täydellisessä tuhossa.”
001 tuijotti Gaggulabiota ilmeettömänä. ”Opetettiinko Zakazin sisällissodassa strategista ajattelua?” ”Zakazilla riitti, että omisti enemmän tulivoimaa kuin vastustaja.” ”Sssskakdit ovatkin aina olleet… barbaareja”, Abzumo naurahti kuivasti. ”Siitä minä heille maksankin”, 001 hymähti melkein hyväntuulisesti, mutta torakkajohtajan ilme kertoi muuta. ”Ja tulivoima on tärkeää, liittolaiseni. Teillä on sitä. Tämä sota tarvitsee sitä.” 001 piti puheessaan hetkellisen tauon ennen kuin kumartui Gaggulabiota kohti, pitäen molemmilla hyönteiskäsillään kiinni kokouspöydästä. Torakkajohtaja yritti piilottaa ärtymystään ammattimaisesti asiallisen ilmeen ja äänensävyn taakse. ”Strategioitasi en taas tarvitse”, 001 lausui artikuloiden hyvin tasaisesti. ”Tämä hyökkäys toi Nazorakien vakoiluyksikölle tuntikaupalla videokuvaa Klaanin Laivaston puolustuksesta.”
Oli pienen hetken ajan hiljaista. Gaggulabio raapi terävällä skakdinkynnellään sotavasaramaista skakdileukaansa ja näytti pohtivan hieman, oliko häntä jotenkin loukattu. Sitten 001 jatkoi: ”Nyt tiedämme, mihin he pystyvät. En halua jättää mitään yllätyksen varaan.” Skakdikenraali joutui nöyrtymään torakan edessä. Hän tajusi 001:n olevan oikeassa, vaikkei halunnut myöntää sitä. ”Tiedämmekö?” Abzumo kysyi hymyillen maireasti. ”Tiedämmekö yhden hyökkäyksen perusteella, mihin Klaani pysssstyy? Tiedämmekö, mikä on heidän täyssssi puolussstusssvoimansssa, jossss hyökkäämme ssssilloin, kun he ovat toipumassssa ja vajain joukoin paikalla?” 001 kääntyi Abzumon puoleen sotilaallisen jäykästi kuin mekaaninen robotti. ”Samaan aikaan ilmaiskun kanssa 003:n joukot alkoivat vallata pientä viidakkosaarta Klaanin eteläpuolella. Tämä saari on kohta käsissämme”, hän sanoi kireästi, puristaen puoliksi huomaamattaan vasemman kämmenensä nyrkkiin, kuin tarttuen johonkin näkymättömään. Tähän Abzumo vastasi ovelan näköisenä: ”Miksi pieni ssssaari olisssi meille tärkeä?”
”Tämä saari on täydellisessä paikassa puolustaakseen Bio-Klaanin linnoitusta eteläisiltä hyökkäyksiltä. Se on siksi myös täydellinen paikka valtausjoukon piilottamiselle”, 001 vastasi. ”Abzumo, liittolaiseni. Miksi antaisimme Klaanin palautua täyteen puolustusvoimaan? Miksi antaisimme heidän toipua tästä iskusta?” Abzumo nyökkäsi pitkään ymmärtäväisen näköisenä, vilauttaen pientä käärmemäistä hymyä varjoista.”Steve, entäpä sssaaren asutussss?” ”Mitä olen kuullut, saaren valloitus ei suju lainkaan suunnitellusti. Ilmavoimat eivät hallitse maataistelua”, Gaggulabio pisti väliin omahyväisesti.
Kenraali huokaisi. ”Ymmärrän huolenaiheenne. Voin kuitenkin vakuuttaa, että saari tulee olemaan meidän päivien sisällä”, 001 tuhahti itsevarmana. Ja jos se ei onnistu, tiedän kyllä, kenestä tulee toukkien aamupalaa ensimmäisenä, hän jatkoi ajatuksissaan. Abzumo vetäytyi takaisin tuolinsa perälle ja hänen nuolenkärkiä muistuttavat kyntensä riipivät pöydän puiseen pintaan pitkät urat. ”Mutta mitä herra kivipää on sssaanut aikaan koko tänä aikana?” makuta kysyi ivallisesti. ”Missstä Steve on maksanut teille koko tämän ajan?” Kuullessaan sanan ”Steve” 001 vilkaisi pikaisesti ärtyneenä Abzumoa. Torakkajohtaja ei kuitenkaan vaivautunut keskeyttämään Abzumoa, sillä tämän kysymys kiinnosti myös häntä. ”Tässä on vähän paha tehdä mitään, kun emme saa hyökätä minnekään. Olemme täällä vain, koska palkka juoksee”, Gaggulabio ilmoitti närkästyneenä. Hän ei pitänyt makutan äänensävystä laisinkaan. 001 käänsi katseensa takaisin skakdijohtajaan. ”Kuinka paljon joukkoja sinulla on, Gaggulabio?” hän kysyi kohottaen kulmaansa. ”Kaksisataa skakdia”, Gaggulabio arvioi summittaisesti kalkinvalkoiset hampaat vilkkuen ja äänensävy omahyväisyyttä tihkuen. ”Kuinka tottuneita joukkosi ovat taistelemaan tavallista hankalammassa maastossa?” 001 kysyi. ”Jos kävisit Zakazilla, näkisit koko saaren olevan hankalaa maastoa. Mieheni pärjäävät missä haluavat”, Labio päti ylpeänä.
001 näytti miettivän pitkään. Nazorakit ja skakdit eivät yleensä olleet erityisen hyvä yhdistelmä samalla taistelukentällä. Lajien suhtautuminen taisteluun oli tunnetusti hyvin erilainen. Kun nazorakit suhtautuivat taisteluun suorastaan matemaattisen tarkasti, tapasivat skakdit niin sanotusti antaa tunteiden komentaa. Tämä näkemysero aiheutti monia hyvin noloja riitoja nazorak- ja skakdi-sotilaiden välillä. Lisäksi niillä oli paha tapa tapattaa puolivahingossa toistensa joukkoja. ”Hyvä on”, 001 sanoi yllättäen. ”Lähetä joukkosi saarelle Klaanista etelään. Varmistakaa, että saamme sen haltuumme.” ”Suonet, että otamme Laivastoltasi ne kuljetusalukset, joita tarvitsemme?” skakdi tiedusteli yllättyneenä saadusta luvasta. Torakkakenraali käänsi katseensa pois Gaggulabiosta ja jäi jälleen katsomaan takaseinän videota. ”Ottakaa, mitä tarvitsette.”
Gaggulabio nyökkäsi tyytyväisenä. Viimeinkin he saisivat tehdä oikeasti jotain. Abzumo näki tilaisuutensa tullen ja virkkoi: ”Kuinka ollakaan, tarvitsssssisssin tilan. Ssssuuren tilan, jossssa suorittaa… toimenpiteitäni.” Kenraali kääntyi jälleen Abzumoon päin. Hän ei aikonut päästää tätä helpolla näin isossa asiassa. ”Arvostan apuasi Uuden Sukupolven kanssa, Abzumo. Nyt kuitenkin haluan tietää, mitä aiot.” Abzumo ei sanonut sanaakaan vaan tyytyi tuijottelemaan liittolaistaan. ”Huoneessa ei ole ylimääräisiä korvia. Olen varma siitä”, 001 jatkoi. Gaggulabio vilkaisi ovelle ja hätkähti hieman huomatessaan ensimmäistä kertaa, että puoliksi aukinaisen oven kummallakin puolella ovea seisoi musta, sinikätinen torakka. Skakdijohtaja ei ollut edes kuullut torakka-agenttien saapumista. Siniset Kädet eivät päästäneet ääntäkään. Siniset Kädet eivät ikinä edes puhuneet. Eikä kukaan mennyt heidän ohitseen. Abzumo sihahti hiljaisen naurun. ”Minä loin uuden sukupolven. Minä hoitelin telomeerit. Minä skannasin joka hemmetin intronin ja eksonin binääridataksi. Minä muotoilin uudestaan entsyymintuotannon. Minä tein lajistanne täydellisssssen. Ja voin sanoa, että 006 oli hyvä apu. Etkä sinä vieläkään, kaiken tämän jälkeen, tahdo luottaa hyväntahtoisssssuuteeni?” 001 katsoi makutaa pitkään silmiin. ”Voin luottaa sinuun silloin kun olet täysin rehellinen kanssani, Abzumo.”
Kenraali napsautti sormiaan, ja vasemmanpuoleinen Sinisistä Käsistä asteli vähin äänin kokoushuoneeseen kantaen jotain vaivattomasti toisella sinihohtoisella robottikädellään. Se heitti kasan valokuvia kokouspöydälle, ja Gaggulabio kääntyi heti niiden puoleen kiinnostuneena. 001 oli edelleen ilmeetön. Torakka-agentti puolestaan marssi takaisin vartiopaikalleen niin hiljaa, että edes sen hengitystä ei kuulunut.
”Taisit unohtaa kertoa minulle tästä, Abzumo hyvä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti tuijotellen valokuvia. Gaggulabio näki kuvissa makuta Abzumon ja androidisen olennon marssimassa viidakon siimeksessä kohti tuntematonta. Lopulta Abzumo ja mekaaninen olento katosivat kuvista kokonaan jonnekin metsän syvyyteen. Skakdikenraali kohotti kulmiaan ilmeisen hämmentyneenä. ”Mitä luulit löytäväsi sieltä?” 001 tiukkasi. Abzumon ilmekään ei värähtänyt. ”Avdeko sinua on informoinut, Steve?” 001 hymähti pitäen katseensa tiiviisti Abzumossa. ”Yhteinen hyväntekijä ei ole ollut linnoituksessa viikkoihin. Enkä usko, että hän ottaisi asiakseen kertoa tästä.” Hitaasti makuta sulki silmänsä. ”Minä uskoisin, Steve. Minä usssskoissssssin. Sssinä olet siissss varjosssstanut minua, ysssstäväissseni?” ”Mihin me edes tarvitsemme Avdea?”, Gaggulabio keskeytti ärtyneenä kuultuaan Avden mainittavan. ”Minusta tuntuu, että hän pelaa omaa peliään välittämättä meistä.” Gaggulabion tajunnan syvyyksissä pihisi raivo ja hän alkoi vähitellen kaivata rauhoittavaa sikaria. Se pieni punainen rääpäle saisikin pysyä erossa heidän asioistaan. Abzumo ja kenraali 001 tuijottivat äänettöminä toisiaan silmiin. Hiljaisuus oli piinaava.
”Siinä olet täysin väärässä, ystäväni”, tuttu ääni kuului oviaukosta.
Yhtäkkiä sisään asteli punainen, sinistä Pakaria kantava Matoran. Tämän takana käveli valkoinen, pitkänhuiskea ja laiha olento, joka hirviömäisen luonnottomasta kasvottomuudestaan ja silmättömyydestään huolimatta vaikutti siltä, kuin se olisi tarkkaillut jokaista huoneessa olijaa. Taukoamatta. Laiha ja pitkäraajainen Marionetti ja sen pienikokoinen mestari ohittivat Siniset Kädet, jotka eivät tehneet elettäkään estääkseen kaksikon pääsyä huoneeseen. Pieni matoran pysähtyi neuvottelupöydän eteen, kun taas tappava sätkynukke jäi seisomaan tästä hieman kauemmas, kuin vartioon. ”Onko teillä ollut ikävä minua?” Avde kysyi hymyillen katse siirtyen Allianssin johtajahahmosta toiseen.
”Ah, Avde. Kuten aina, ssssaapumassa kreivinajan jälkeen”, Abzumo sanoi hunajaisella äänellä. ”Ai, itse taikurikin suvaitsee saapua paikalle?” Gaggulabio lausahti kevyesti ottamatta edes katsekontaktia tulijaan. Avde huomioi Gaggulabion ja Abzumon ivailun hymyillen näille, mutta ei vastannut sanallakaan. Hän viittoili Marionettia pysymään paikallaan katsomatta tämän suuntaan, ja Marionetti totteli mukisematta, kun Avde puolestaan jäi seisomaan matorania muistuttavalle hahmolle hieman liian ison neuvottelupöydän ääreen. ”Viime tapaamisestamme taitaa olla pitkä aika. Pyydän anteeksi poissaoloani ja vähäistä tiedonvälitystä, hyvät ystävät. Olen ollut… kiireinen.”
”Suvaitsetko valaista meille mitä olet tehnyt kaiken tämän ajan?” Gaggulabio kysyi hieman vakavoituneena. ”Kenttätyötä, Gaggulabio hyvä”, Avde vastasi yksinkertaisesti. ”Omien taitojeni lisäksi minulla on teille tarjottavana vain joukko äärimmäisen hyviä ystäviä… ja ystävien ystäviä… ja ystävien ystävien ystäviä.” Kaikki katsoivat nyt Avdea, joka hymyili. ”Tämä sota ei toimi, jos joku ei ylläpidä jonkinlaista verkostoa.” Hänen hymynsä näytti siltä, kuin hän olisi puhunut rakkaasta ystävästä. ”Tokihan jokaisssella meissstä on jonkinlaisia verkosssstoja, eikö vain?” Abzumo sihisi. ”Ssssinä sssiisss väität keränneesssi joukkoja meidän puolellemme. Ehkäpä ssssinä voit sssiisss selittää, mitä kätyrisssi puuhailivat ssssillä välin. Piilotteletko sssssinä jotain, rakasssssss Avde?”
001 katsoi Abzumoa epäluuloisesti. Hän ei ollut ehtinyt unohtaa äskeistä selkkausta. Ei varsinkaan, kun joukko paljastavia valokuvia Abzumon hämärähommista lojui yhä hänen näkökentässään. Abzumo tuijotti Avdeen hymyillen terävillä hampaillaan ja yrittäen lukea mysteerien peittämää matoran-hahmoa parhaansa mukaan. Telepatiaan hän ei kuitenkaan voinut enää turvautua. Avde käänsi päätään hieman kenoon ja katseli vuorotellen Allianssin eri johtajia kuin arvioiden näitä. Gaggulabion oli jo vaikea saada makutan puheesta selvää. Hän pudisti päätään ja hieroi sormillaan ohimoitaan ärsyyntyneenä. Migreeni teki paluutaan skakdijohtajan otsalohkoon. Hän tarvisi kohta sikaria.
”Minusta tuntuu, että meillä on vahva luottamusongelma”, 001 huokaisi. ”Ihanko totta?” Abzumo hämmästeli sarkasmia tihkuvalla äänellä. ”No haahuileminen maailmalla ei ainakaan auta asiaa”, Labio totesi pistävästi. ”Olen täysin samaa mieltä Kenraalin kanssa”, Avde myöntää. ”Tosiystävät eivät piilottele asioita toisiltaan.” Tämän sanottuaan hän otti kaksi askelta laiskasti nojaavaa Gaggulabiota kohti.
”Eiväthän, Gaggulabio hyvä?” Avde kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen kuin vastauksena Gaggulabion aiempaan huomautukseen. ”Minulla ei ole mitään salattavaa tässä operaatiossa”, Gaggulabio sanoi halveksuvasti. ”Te saisitte sen sijaan kertoa, mitä puuhaatte, ihan vain edistääksenne meidän ’luottamustamme’.” Avde hymyili skakdille leveästi. ”Gaggulabio. Ystävä. Minusta olisi hyvä, jos aloittaisimme sinusta.” Gaggulabio tuijotti pientä, heiveröisen näköistä matorania kummissaan. Hänen suunsa jäi auki. ”On jotain, mitä sinä halusit niin paljon, että tarvitsit kuuluisaa palkkasoturia”, Avde lausui hymyillen. ”Mutta et kuitenkaan voinut käyttää omaa satapäistä palkkasoturiarmeijaasi.” Skakdi muuttui selkeästi kalpeammaksi hetkessä. ”En halua tehdä mitään oletuksia, hyvä ystävä… mutta ulkopuolisen palkkaaminen ainakin varmistaisi, että toimesi eivät näy nazorakien miellyttävän tarkoissa raporteissa.” Abzumo tutkiskeli nyt kynsiään näyttäen välinpitämättömältä keskustelua kohtaan. 001 kääntyi hitaasti Gaggulabion puoleen yrittäen kovasti näyttää neutraalilta, mikä oli koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa. Gaggulabio mietti kuumeisesti mitä tekisi. Jos hän kieltäisi kaiken, hän näyttäisi että hänellä olisi jotakin salattavaa. Jos hän taas kertoisi tavoittelevansa Nimdaa, hänellä olisi siltikin jotakin salattavaa.
”Pssssykologisessssti kiehtova tilanne, eikö totta, Kivipää?” Abzumo tirskahti. Gaggulabio mulkaisi vihaisena makutaa ja puraisi huultaan. ”T-tämä on naurettavaa. Palkkasin Amazuan kiinteäksi osaksi joukkojani. Teen kaiken, mistä Kenraali minulle maksaa!” Gaggulabio korotti ääntään ja nousi seisomaan nojaten pöytään kahta isoa graniittimurikkaa muistuttavilla nyrkeillään. ”Oletko aivan varma, että haluat pitää tuon vastauksen, Gaggulabio?” 001 sanoi tuijottaen skakdijohtajaa silmiin.
Gaggulabio oli ansassa. Hänen olisi pakko niellä ylpeytensä. ”Skarrarrar teidän kanssanne, hyvä on! Tavoittelin sitä skarrarrarin Nimdaa ja epäonnistuin siinä! Oletteko nyt niiin skarrarrarrin tyytyväisiä?” Gaggulabio miltei karjui. 001 huokaisi syvään. ”Nimda?” hän sanoi epäuskoisena ja tuijotti Nazorak-pesän orgaaniseen, tasaisesti sykkivään kattoon. ”Edistystä, ystäväiseni”, Avde sanoi Abzumon mielestä epäilyttävän lempeästi. ”Sinulla ei ole mitään syytä hävetä. Nopeuttaaksemme asioita sanon suoraan, että minäkin olen… tutkinut asiaa.” ”Vai olet sinä tutkinut!” Abzumo karjaisi. ”Sinä, piru vieköön, yritit varastaa minun ssssssiruni!”
001 kääntyi nyt kohti Abzumoa. Torakkajohtajan silmäkulma nyki. Hän vilkaisi pöydällä lojuvia vakoilukameran kuvia ja alkoi viimein hahmottaa yhteyden, joka tapahtumalla oli kaikkeen. Abzumo tuijotti nyt Avdeen avoimen vihamielisesti. ”Mitään sirua ei ollut varastettavaksi, eihän?” Avde vastasi nyökäten hitaasti. ”Pyydän kyllä anteeksi siitä, mitä rakas Silmäni teki. Se oli epäkohteliasta ja hän pyytäisi takuulla anteeksi, jos voisi.” ”Aivan, hän oli tavatesssammekin niin monisssanainen”, Abzumo tuhahti. ”Hän ei ole ystäväni puheenlahjojensa takia”, Avde vastasi. ”Minulla on siihen aivan toinen ystävä. Uskon, että pitäisit hänestä.” ”Näin olen kuullut, ystäväiseni. Verkostonsa kullakin.” Abzumo myhäili hampaat vielä vihaisesti yhdessä. Gaggulabio pohti, oliko Abzumo tarkoituksella sanomassa aina viimeisen sanan. 001 tuijotti turtana kaksikkoa. ”Minun kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa. Mitä te kaksi olette tehneet?”
”Sinä taidat aika hyvin tietää, mitä minä olen puuhaillut, Steve hyvä. Ja jos tahdot tietää, mitä Avden nukkesotilaat ovat käpälöineet, voit kysyä sitä heidän mestariltaan.” 001 käänsi katseensa Abzumosta jälleen Avdeen, jonka hymy hiipui vain vähän. Kenraali tuhahti ja vilkaisi vielä nopeasti Gaggulabioon. ”Ei”, Avde sanoi myöntyvästi. ”Minusta tuntuu, että hänen ei tarvitse kysyä.”
Kenraali nojasi pöytään tuijottaen Sinisten Käsien tuomia valokuvia. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään epäuskoisena. ”Nimda. Nimda, liittolaiseni? Oikeasti?” Hän suoristi ryhtiään ja vilkaisi heistä jokaista vuoron perään. ”Abzumo, olet älykäs. Arvostan tieteellistä kyvykkyyttäsi nazorakien puhtaan ja pyhän veren kanssa. Avde, arvostan strategiantajuasi ja yhteyksiäsi, joita tuot tälle liittoumalle. Gaggulabio, arvostan pääasiassa tulivoimaasi ja joukkojesi taistelutaitoa, mutta sinäkään et ole tyhmä. Nimda… on säälittävää matoran-tarustoa”, 001 pihisi äänessään inhoa. ”Pakanallista vouhotusta mielen pyhyydestä ja jumaluuksista. Jotain, mitä köyhät ja heikot käyttävät uskotellakseen itselleen, että heillekin löytyy vielä toivoa.”
001 pudisti päätään pettyneen näköisenä. ”Älkää väittäkö, että uskotte siihen.”
”Minä en itse usko Nimdaan, mutta tiedän, että jotkut rahakkaat tahot uskovat. Haluan Nimdan rahan takia”, Gaggulabio sanoi puolustautuen nopeasti Kenraalin kysymykseltä. ”Mitä ovat nämä rahakkaat tahot, ssskakdiyssstäväisssseni?” tivasi Abzumo silmät kiiluen. ”Metsästäjät, Nektann ja monet muut antaisivat mitä vain edes yhdestä legendaarisesta Nimdan sirusta”, Gaggulabio jatkoi. Häntä alkoi kaduttaa koko kokoukseen osallistuminen. Lisäksi hän kaipasi kipeästi sikaria. ”Missstä he olissssivat sssaaneet kuulla niisssstä, yssstäväisssseni? Ssssain ssssellaissssen kässsitykssssssen, että sssssinä sssssait kuulla koko assssiassssta vassssta kuultuasssssi sssssiitä Avdelta.” Gaggulabio kuunteli sihinää yrittäen käsittää, mitä ääntelijä tarkoitti sanoillaan. ”Minä en tiedä heidän lähteistään, sihisijä. Se ei ole minun asiani.” ”Kertokaapa minulle, liittolaiseni…” 001 aloitti. ”Miksi? Miksi arvoton muinaisjäänne on sen arvoinen?” ”Ssssteve, josss ottaisssit asioisssta ssselvää”, Abzumo sanoi halveksuntaa äänessään, ”sssaattaisssit sssaada tietää jotakin.” ”Sillä ei ole minulle mitään väliä. Pääasia on, että se on arvokas”, Gaggulabio selitti entistä kiivaammalla puhenopeudella. Avde oli ollut hiljaa jo pitkään, ja hänen ilmeensä oli vakavoitunut hieman.
”Ystävät”, hän sanoi hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä, joka kuitenkin kantoi huoneen joka nurkkaan asti, ”tietääkö kukaan teistä, minkälaisesta asiasta puhumme?” ”Voi kyllä, minä tiedän, mistä puhun”, Abzumo kuiskasi.
Koko muu Allianssin johto kääntyi katsomaan Abzumoa, joka istui yhä vakavailmeisenä tuolissaan punaiset silmät uhkaavasti kiiluen. ”Kerro siis meille”, 001 sanoi auktoriteettia huokuvalla äänellä ottaen pari askelta kohti Abzumoa. ”Mitä tämä liittouma hyötyy säälittävien matoranien muinaisjäänteestä?” Abzumo nousi seisomaan. Hän tuijotti heitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä hän iski nyrkkinsä puiseen kokouspöytään, johon tuli iskun voimasta suuri halkeama. ”Nimda”, hän sihahti, ”on maailmankaikkeuden voimakkain ase.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumo sanoi: ”Kuvitelkaa, mitä voitte saada aikaan aseillanne.” 001 kohotti kulmaansa. ”Kuvitelkaa, mitä voitte saavuttaa tappamalla, murhaamalla, ryöstämällä, alistamalla fyysisesti.” Gaggulabio hymyili. ”Se kaikki on turhaa Nimdan edessä.” Abzumo nousi pöydän yltä ja istahti takaisin tuoliinsa. ”Puhut mielenvoimista”, 001 sanoi hiljaa. ”Telepatia. Telekinesia.” Gaggulabio ryhtyi miettimään, kuinka paljon hän voisikaan saada aikaan tässä kammiossa vanhalla kunnon zamorkonekiväärillä. ”Eräs arvostettu sotastrategikko joukoissamme sanoi kerran, että paras ase on sellainen, jota ei tarvitse edes käyttää”, 001 luennoi.
”Zyxax”, Avde tarkensi hymyillen. ”Zyglakien komentaja. En usko teidän huomanneen hänen täyttä telepaattista potentiaaliaan.” 001 katsoi Avdea silmiin. ”Hän on kuollut nyt. Mitä se kertoo meille?” Abzumo vastasi kysymykseen. ”Se kertoo meille… että hän oli typerysssss…” ”Ehkä olikin, Abzumo hyvä”, Avde sanoi pohdiskelevasti, ”mutta hän ymmärsi psykologisen sodankäynnin arvon. Hän ymmärsi mielen voiman aseena.” ”Sodankäynnin ymmärtämisestä ei ole etua, jos tietojaan ei osaa käyttää taistelussa”, Gaggulabio pisti väliin. ”Zyglakit, Gaggulabio”, Avde lausui rauhallisesti. ”Zyglakit ja heidän meridemoninsa, Rhak’elakk. Vaikka Zyxax olikin hyvä esittämään muuta, hän ei koskaan uskonutkaan tähän jumalolentoon. Mutta jos ohjaat kansan uskoa…” ”… ohjaat kansaa”, 001 jatkoi kohottaen kulmaansa. Gaggulabio tyytyi olemaan hiljaa. Hän halusi kuulla, mitä Avde ajoi takaa. ”Ymmärrän, että teidän voi olla vaikea uskoa Nimdan olemassaoloon, ystäväni”, Avde sanoi rauhallisesti – mihin Abzumo vastasi vääntämällä naamansa groteskiin irveeseen, ”mutta se on täysin todellinen. En koskaan halunnut sotkea teitä mukaan, sillä halusin pitää asian minun ja työnantajani välillä.”
”Haluan kuitenkin vakuuttaa, että työnantajani ja minä arvostamme apuanne. Emme jätä velkaanne maksamatta”, Avde lopetti puheensa. ”Sinä autat meitä, Avde”, 001 sanoi tiukasti. ”Ymmärrä paikkasi.” Gaggulabio katseli Avdea vahingoniloisesti virnistäen. Abzumo istui jälleen tuolinsa perällä niin, että hänen kasvonsa eivät juuri erottuneet varjoisasta massasta. ”Minun puolestani te saatte uskoa vanhoihin taruihin. Te saatte uskoa Nimdaan ja saatte tehdä sillä mitä ikinä haluatte”, torakkakenraali jatkoi määrätietoisella äänellä. ”Mutta hyväksyn sen vain ja ainoastaan niin kauan, kuin se ei haittaa Allianssin ensisijaisten tavoitteiden suorittamista”, torakka puhui nyt käskevämmin. ”Voi, Steve kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti. ”Voit olla varma, ettei Nimda haittaa sinun sodankäyntiäsi vielä pitkään aikaan.” ”En pidä äänensävystäsi, Abzumo”, 001 sanoi ärtymystään piilotellen. ”Eikä minua kiinnosta tippaakaan, mitä haluat matoran-muinaisjäänteillä. Minulle on tärkeää, että jatkatte tieteellisiä kokeilujanne Tohtori 006:n kanssa. Minulle on tärkeää, että saatte tuloksia.” ”Jatkan toki kokeilujamme”, Abzumo sanoi pilkallisesti. ”Tieteen puolesta. Mutta haluaisin myös tilat omia erillisiä… tarkoitusperiäni varten. Nazorak-sukulinja ei ole ainoa asia, jota tieteen avulla voi kehittää.” ”Muistat taatusti, että et missään nimessä saa sekoittaa meidän puhdasta vertamme muiden lajien saastaiseen vereen”, 001 sylkäisi inhoa äänessään. Jo pelkkä ajatus sai hänen sappensa kiehumaan. ”Älä huoli, Steve. Miten voisinkaan olla niin julma, että likaisin teidän puhtautenne.” Gaggulabio kiinnitti jälleen huomion siihen, miten Abzumo sanoi viimeisen sanan.
Sitten kenraali kääntyi skakdin puoleen. ”Gaggulabio, en vaadi sinulta paljoa. Haluan sinun ja joukkojesi varmistavan, että trooppinen saari Klaanin eteläpuolella jää tämän liittouman käsiin.” ”Sen voin luvata”, Gaggulabio vastasi jämerästi. ”Lisäksi haluan sinun pistävän Zyglakeihin vähän kuria.” Hymy nousi skakdin suulle. ”Mitä… tarkoitat?” ”Te skakdit olette parempia sellaisten… eläinten käsittelyssä”, 001 sanoi ääni inhoa tihkuen. ”Luulen, että niiden kyvyt pitää vain valjastaa oikeaan tarkoitukseen.” ”Kyllä… meillä on kokemusta eläimistä”, Gaggulabio vastasi hymyillen ja muisteli miinakenttien paljastukseen käytettyjä kinlokia Zakazin sodan ajoilta. ”Ja Avde, mitä sinuun tulee. Sinä olet osa Allianssia. Ymmärräthän, että liiton toimivuuden vuoksi kukaan ei saisi toimia yksin. Olemme tiimi, Avde. Sinä saat tulevaisuudessa tiedoittaa retkistäsi meille kaikille”, Kenraali puhui tasaisella mutta päättäväisellä äänellä katsoen punaista matorania suoraan silmiin.
”Minusta tuntuu, että olen hyödyllisempi koko liittoumalle omillani, Kenraali 001”, Avde sanoi. ”Mutta myönnän jättäneeni teidät liian pimentoon toimistani. Olettehan sentään osa verkostoani, joten ehkä teidän täytyy tietää.” Kenraali tunsi pienoista onnistumisen iloa. ”Oletan, että kerrot toimistasi tulevaisuudessa enemmän?” ”Kyllä”, Avde sanoi nyökäten, ”mutta pahoittelen, että kaikkea teille en voi edelleenkään kertoa.” ”Kukapa voissssssi…” Abzumo sihisi omahyväisesti. ”Työnantajani pitää tietynasteisesta… kasvottomuudesta. Ymmärrättehän, rakkaat ystäväni?” ”Ymmärrän sen”, 001 nyökkäsi. Sitten tuli täysin hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään. Lopulta kenraali huokaisi. ”Onhan meillä erimielisyytemme”, 001 sanoi nousten seisomaan. ”Mutta jos meitä jokin yhdistää, niin päämäärämme. Bio-Klaani kaatuu.” Abzumo käänsi katseensa torakkaan. Avde ei yllättäen hymyillyt ja näytti tuijottavan tyhjyyteen pohdiskellen asioita, joiden ajatteleminen ajaisi hieman hidasälyisemmän hulluksi. Gaggulabio kaivoi esiin sikarin ja sytytti sen.
”Kokous on päättynyt. Voitte kukin poistua asioillenne”, 001 julisti. Abzumo nousi ja katosi varjoihin. Skakdikenraali löhösi tuolissaan eikä näyttänyt huomaavankaan, että kokous oli päättynyt, ennen kuin huomasi Avden katselevan häntä. Skakdi poistui kammiosta mutisten jotakin, mitä kumpikaan jäljelle jääneistä ei kuullut. Avde hymyili Kenraalille vielä kerran ja lähti kävelemään hitaasti pois huoneesta. Valkoinen ja kasvoton soturi seurasi tämän perässä. Vain Kenraali ja Siniset Kädet jäivät huoneeseen. Kenraali sammutti takanaan välkkyvän holonäytön napinpainalluksella ja istahti kokouspöydän päässä olevalle tuolille. Hän nojasi kyynärpäät edellä kokouspöytään pohdiskelevan näköisenä.
Kenraali tuijotti Avdea siihen asti, että matorania muistuttava hahmo oli kaukana. Silloin hän vilkaisi merkillisesti molempia Sinisistä Käsistä. Niitä ei tarvinnut käskeä erikseen. Ne tietäisivät tehtävänsä ilman sanaakaan. ”… ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia.
Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?”
001 nojasi syvemmälle tuoliinsa ja hymähti hieman. Allianssin keskinäinen luottamus oli hyvä asia.
[spoil]Gurputse ja Martini kirjoittivat omien hahmojensa puheen, minä tukin reiät ja Guartsu hioi tasaiseksi. Sitten suoritin kielenhuoltotarkistuksen epämääräisesti lukien koko roskan läpi, joten virheitä voi olla edelleen. Urgh.[/spoil]
[/spoil]