Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.
Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Eli siis”, Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. ”Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?” ”Kyllä”, matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. ”Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan”, Enki lisäsi. ”Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä.” ”Ymmärrän”, Ämkoo vastasi.
Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.
”Niitä torakoita?” Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö. ”Kyllä”, turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: ”Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?” Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.
– – –
”Piilopaikka vesiputouksen takana”, Otlek ihmetteli ääneen. ”Melkein liian ilmiselvää.” ”Vaiti, kloppi”, kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.
”Meidän lienee syytä mennä”, Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi: ”Koulutuksesi on vielä kesken.” Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.
– – –
Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.
Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti: ”Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen.” ”Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?” kysyi Enki. ”Emme suorinta…”, Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin. ”…vaan nopeinta”, ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.
006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin. Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?
Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena. ”Keksin sen… keksin viimein…” ”Keksit niin mitä?” ”Hiljaa, orja. Minä ajattelen.” 006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella… Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.
Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä. ”Hah, onnisssstuin viimein.” ”Missä niin?” ”Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.” ”…”
006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha. ”Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain?” Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa. ”Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh.” 006 kavahti taaksepäin. ”Minä… tuota… menen – tauolle”, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.
Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.
Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.
006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään. ”Makuta Abzumo haluaa sinut labraan”, viestintuoja sanoi värisevin äänin.
Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.
Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan. Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla. Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.
Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän. 006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.
”Mitäköhän..”, 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä. Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.
Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen. Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty. Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.
006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko. Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään. ”Tervetuloa takaissssin, toveri”, Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. ”Kaunissssta, eikö?”
Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. ”Ky…kyllä kai. En ole koskaan nähnyt…mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä…”
”Visorak-hautomo”, Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. ”Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä.” ”Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat”, Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.
Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain. ”Eivät enää, Ssssstephen”, Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. ”Edessssänne on uusssi aika.” Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.
006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita. ”…se…se siis toimi?” Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. ”Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä.” 006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas. ”Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?” 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.
”Ssaamattomat vätykssset”, Abzumo naurahti. ”He saivat siirron toisiin tehtäviin.” 006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.
006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili. ”Oikein hienoa”, 006 sanoi hiljaisen innostuneena. ”Mutta…” ”Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua.” Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä. ”Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?” 006 nielaisi ja nyökkäsi.
Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa – munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen – se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui: ”Mmmitä… mmitä… minä en… uurrrggghh.” ”Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin”, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.
Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen. ”Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen… kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat.” ”M-mitä hän”, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, ”oikein tekee nyt?” Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti: ”No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja – ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan – koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska… ne ovat henkisesti – miten sen nyt ilmaisssisi – valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.”
006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan. ”Ei”, 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä. ”Ei?” Abzumo kysyi yllättyneenä. ”Ei”, 006 sanoi. ”Kaikella kunnioituksella, mutta… sinä tiedät, että se on mahdotonta.”
”Ruumiinrakenne, helppoa”, 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. ”Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta…” Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä. ”…tarkoitan…tarkoitan…” 006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua. ”Tarkoitan, että… mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys.”
”Kyllä voin”, Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. ”Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta…potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha.”
006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. ”Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!” hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. ”Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja…ja…se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!”
”Niin, niin”, Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?” 006 viuhtoi käsiään puhuessaan. ”Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon.” 006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria. ”Eikö, rakasss Ssstephen?” Abzumo kysyi. ”Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja.”
006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä. ”Ehkä niin…” torakkatohtori sanoi. ”Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen… muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin… kivuton vaihtoehto.” 006 hieroi kipeää jalkaansa. ”Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.”
006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen. Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen. Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.
Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.
Muistikuva siitä kivusta…
Muistikuva…
006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä. Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota. Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.
Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?
Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen. Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
Leikkausarpi.
Ssaamattomat vätykssset. He saivat siirron toisiin tehtäviin.
006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.
…toisiin tehtäviin…
…toisiin tehtäviin…
Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään. Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.
Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi… …tai jotain?
Toisiin tehtäviin.
006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.
006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi. Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan. ”Mi-mi”, 006 yritti köhiä. ”Mi-miksi…”
Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. ”Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla.”
006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta. ”Mi-mi-mi…”
Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. ”Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut…vaivalloissssta hakea aivoja jossstain… kauempaa.” Abzumo lausui sanan ”kauempaa” inhoten.
Tämäkään ei kelvannut 006:lle. ”Mi-mi-miksi…”
”Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?” Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. ”Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!”
006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan ”kiitos” mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista. Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin. Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen ”Tieteen vuoksi”, mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.
Kysymys oli yksinkertaisesti ”miksi”.
001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.
Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.
Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.
”Minulla on teille sssssuuria uutissssia.” Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle. ”No älä anna meidän odottaa”, kenraali 001 sylkäisi. ”En ajatellutkaan.” Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita – Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.
Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.
Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.
”Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy?” Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia – valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.
Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.
Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui: ”Missä…?” Makuta vastasi sille: ”Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva.” Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään. ”Mitä tämä on…?” 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen. ”Urgh”, vastakuoriutunut sanoi. ”Minä… muistelen…” ”Sinä et muista”, Abzumo sanoi. ”Sinä et muista mitään. Eikö vain?” Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena. ”Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis – sekä fyysisesti että psyykkisesti.”
006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet. Se paskiainen… se… se… Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.
Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.
Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
”Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua.” ”Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten?” 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä. ”Kyllä vain.” ”Ja siis täysin toimintakykyisiä?” 001 tivasi. ”Aivan niin.” ”Entä miten tähän tulokseen päästiin?” Abzumon hymy vain leveni. ”He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan.” ”Eli?” kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa. ”Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin.” Komentajien silmät laajenivat. ”Missä on… 006?” sanoi 001 käheällä äänellä. ”Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui.” Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.
”Keho ilman mieltä on tyhjä kuori, Matoro. Se voi kuolla, mutta jos mieli ei mene mukana…”
”Mmmitäh?”
”Matoro. Minä haluan sen Nimdan. Siksi autan sinua näin.”
”… sinähän olet se olento naamiostani?”
”Nyt sinä olet olento samalla tavalla naamiossa. Sinun piti löytää Nimda, mutta tuhosit ruumiisi. Sinä epäonnistuit tehtävässäsi.”
”E-en ymmärrä. Olenko naamiossani? Kuka sinä olet?”
”Ah, niin. En ole esittäytynyt. Olen Makuta Itroz, naamiosi luoja.”
”Ja sinä haluat Nimdan. Miksi olettaisit, että hankkisin sen sinulle?”
”Voi Matoro, ehkä siksi koska et voi muuta. Ajattele asiaa seuraavalla tavalla: Mitä jos, ihan vain jos, sinä olisit ikäänkuin tarkoitettu jonkun sinua suuremman… ruumiiksi?”
”Minä muutuin Toaksi tiimini kanssa normaalisti.”
”No, mitä tapahtui välissä josta et muista mitään? Miksi haarniskasi muuttui mustaksi ja tiimisi hajosi?”
Matoro olisi tuntenut kylmää, jos mieli olisi voinut tuntea mitään. Hän tunnusteli noita mieleensä tulleita sanoja yksi kerrallaan.
”Ei”, hän sanoi.
”Ei se ole mahdollista! Sinä tulit naamiooni vasta Destralilla!”
”Nyt. Kuuntele. Minä haluan sen Nimdan kostaakseni muille Makutoille. Sinä hankit sen minulle ennen kuin Ne saavat sen.”
Sitten oli aivan hiljaista. Matoro ei tuntenut kenenkään mieltä lähistöllä.
Nimdan temppeli Pyhä kammio
”Se aukeaa!” ”Vetäkää!”
Sekalaiset huudot kaikuivat kammion eteisessä. Kiveä oven alta oli tuhottu, ja nyt alle oli saatu täysirautainen seremoniakeihäs eräältä patsaalta. Ovi kankeutui hitaasti ylöspäin, ja jotkut matoranit heittelivät kiviä oven alle pitämänä sen ylhäällä. Notfun yritti oven alta toiselle puolelle, mutta aukko ei ollut vielä tarpeeksi suuri.
Matalat vesivanat valuivat kapteenin jalkoihin. Atheonin kammion oviaukko oli pettämässä, sillä vettä tuntui tulevan koko ajan enemmän.
Ovi nousi tuskallisen hitaasti. Notfun alkoi olla varma Matoron kuolleen naapurikammioon, ja nyt heidän pitäisi pelastaa itsensä. Kun kaikki olisivat turvallisesti toisella puolella, ovi suljettaisiin.
”Hei! Mitä te haudanryöstäjät teette!” kuului huuto jostain. Keihäs lävisti yhden merirosvon vatsan kohdalta. Jardirt kääntyi joukkonsa keskellä ja huomasi käytävän katossa olevasta luukusta tulleet soturimunkit. Valkoinen ja hopea matoran olivat pudottautuneet käytävälle ja ylhäällä näkyi lisää matoraneja.
”Te olette häpäisseet pyhän Nimdan rauhan ja nyt yritätte saada auki palvontakammioita”, matoran selitti rauhallisesti.
”Tappakaa ne”, hän jatkoi.
”EI! Yritämme pelastaa ystäväämme toiselta puolelta! Täällä ei ollut Nimdaa!” Jardirt miltei huusi. Hän huitaisi yhdeltä merorosvolta pistoolin alas.
”… ei Nimdaa?” munkki sanoi tyrmistyneenä.
”Ei Nimdaa?”, muut munkit toistivat.
KRA-KAM
Veden paine ylitti kiven kestokyvyn. Oviaukon suma repesi ja lähti liikkeelle valtavan vesimuurin syöksyessä saliin. Äks kankesi oven nopeasti enemmän auki, ja silloin aalto vettä iskeytyi koko joukkoon, Notfuniin, kaikkeen irtaimeen ja paiskasi heidät päin käytävän seinää, Sankareiden onneksi fysiikan lait sulkivat oven välittömästi Äksän rautakangen kadotessa sen alta.
Siinä pitkin huonetta makasi nyt toistakymmentä matorania sekä yksi Toan veroinen Klaanilainen kaiken kivisen roinan ja muun materiaalin seassa metrin syvyisessä vedessä.
Sitten Äks järkyttyi. Hän näki Matoron elottoman ruumiin kelluvan vatsallaan lähellä ovea.
Luola oli täydellisen hiljainen. Valokivien punainen kajo loi aavemaista tunnelmaa varjojen tanssiessa seinillä. Suuri patsas seisoi huoneen keskellä varmana. Pieni matoranin siluetti tasapainoili patsaan päällä tavoitellen katosta jotakin.
Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun miekat osuivat toisiinsa. Matoro hädin tuskin väisti ensimmäisen iskusarjan, kun marionettinukke jo hyökkäsi uudelleen. Toa väisti patsaan jalan taa ja koitti hyökätä. Nukke väisti helposti iskun ja pisti miekalla eteenpäin. Matoro väisti, mutta miltei kaatui selälleen maahan. Hän tunsi kuinka väsymys vaati verojaan. Ihan kuin nukke ei olisi yksinään liian paha vastus.
”Ei aukea!” kuului huuto yläilmoista. Notfuninkin äänestä oli havaittavissa epätoivoa. Valkoinen olento hyppäsi ja iski nopean sarjan Matoroa kohti. Jään Toa sai haavan ranteeseensa, mutta torjui päähän suunnatun iskun. Musta hahmo heittäytyi ketterästi patsaan toiselle puolelle.
Matoro keskittyi naamionvoimaansa. Heti kun hän aisti jonkun naapurihuoneessa olijan mielen, hän lähetti viestin.
Se toinen huone.
Hän toivoi, että Äks tai piraatit saisivat pääoven auki. Sitten Ääri iskeytyi aivan Jään Toan pään viereen. Toa kierähti alas ja koitti potkaista Marionettia, mutta valkoinen olento näytti horjahtavan pois tieltä. Aivan kuin nukke tietäisi jokaisen Matoron liikkeen ennalta.
”Not! Ovelle!” Matoro huusi iskiessään miekallaan Marionettia. Viimeinen oljenkorsi olisi se, että Äksä ja muut saisivat oven auki ulkoa. Merirosvo lähti kiipeämään vaivoin alaspäin. Intensiivinen miekkailu jatkui. Nopeatempoisia iskuja sateli suuntaan jos toiseenkin, mutta yleiskaava oli selvä. Marionetti voittaisi, ellei jotain tapahtuisi.
Sillä hetkellä Matoro ampui harppuunan patsaan päähän. Hän lähti kelaamaan valtavan nopeasti pimeyden halki, pyrkien edullisempaan asemaan. Yhtäkkiä Toa tunsi kovan poltteen ja sitten tajusi harppuunan olevan poissa. Toa tarttui refleksinomaisesti patsaan käteen miekkakädellään juuri ennen kuin olisi pudonnut. Energiaterä sensijaan putosi jonnekin pimeyteen, ja Matoro yritti pysyä tasapainossa. Hän näki kelmeässä punaisessa valossa mitä oli tapahtunut. Hänen oikea kätensä oli katki ranteesta. Se vuoti verta kivisen patsaan pinnalle. Kipu yritti lamaannuttaa Toan, mutta se ei onnistunut. Matoro pakotti itsensä patsaan käden päälle juuri ennen kuin Marionetin miekka iskeytyi patsaaseen. Marionetti seisoi patsaan kyljessä uhmaten painovoimaa.
Jään Toa nousi varovasti seisomaan Atheonin käden päälle. Hän taisteli kipua ja väsymystä vastaan yrittäessään tasapainoilla kivellä. Marionetti löi, mutta Toa hyppäsi patsaan olkapäälle. Marionetti nousi kädelle, mutta aseeton Matoro ehti jälleen hypätä pois kuolettavan terän iskualueelta ja sai vasemmalla kädellään kiinni katon kahvasta.
Toa alkoi heilutella kehoaan eteen ja taakse roikkuen toisella kädellään kahvassa kiinni. Hän ei tiennyt täysin, mitä aikoi, mutta jotain olisi tehtävä. Valkoinen olento hyppäsi kevyesti patsaan pään päälle. Se kohotti miekkansa. Samalla hetkellä luukun salvat pettivät ja se heilahti kovaa 90 astetta alaspäin.
Matoron jalat iskeytyivät Marionetin rintakehään. Patsaan päällä seissyt olento ei ehtinyt reagoida myöhästyneen miekaniskunsa jälkeen. Ääri syöksyi huoneen pohjille ennen kuin Nukke ehti tajuta sitä. Marionetti näytti hyppäävän hidastetusti alaspäin, ja silloin Matoro tunsi hetkensä koittaneen. Hän heilautti pari kertaa itseään voimakkaasti. Sitten hän päästi irti.
Toa lensi C-kirjaimen mallisessa kaaressa luukusta ylös ja siitä kiviselle lattialle. Välittömästi hän kurkotti kahvaan, kiskaisi luukun ylös ja jäädytti sen paikalleen.
Matoro hengitti syvään maatessaan kivisellä lattialla. Hän ei ole ollut koskaan tällaisessa tilanteessa. Sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos ja pulssi oli taivaissa. Toinen käsi sädehti kipua.
Hengitys tasaantui pikkuhiljaa. Matoro nousi varovasti istumaan kivilattialle ja loi katsauksen huoneeseen.
Se läpinäkyvistä levyistä tehty kupoli meren – ei, vaan järven – pohjassa. Saaren keskelle levittäytyvä järvi näkyi kirkkaana joka suuntaan. Korkean rantatörmän huipulla näkyi siluetti Nimdan pyhätöstä. Huoneen ainut kaluste oli reunassa oleva suuri kaukoputki.
Matoron ilme kirkastui. Hän rikkoisi lasin ja uisi ylös. Sitten hän muisti Nimdan. Ja muut klaanilaiset. Voisiko hän asettaa oman henkiinjäämisensä Klaanin ja ystäviensä edelle? Olisiko Toan kunniasta mitään sen jälkeen? Kuitenkin valittavana oli nyt joko varma kuolema tai pako… ja ystävien kuolema. Ei, ei Toa toimisi niin, Matoro vakuutteli itselleen. Hän halusi paeta, muttei halunnut pettää ystäviään. Hän halusi elää. Jokin ääni Matoron päässä käski häntä lähtemään.
Hän ei kuolisi. Ei tänään. Ei koskaan.
Hän tiesi, että se olisi mahdotonta. Kaikki kuolisivat joskus. Mutta ainahan voisi ajatella, ettei kuolisi. Olla optimisti.
Matoro veti selästään alhaalta poimimansa seremoniamiekan ja kohotti sen. Miekan terä iskeytyi läpinäkyvään seinään. Se teki kapean viillon. Sitten Toa tutki tarkemmin lasia. Teleskooppisilmän skanneri sanoi sen olevan timanttia. Sen läpi ei pääsisi.
Sitten Toa murtui lattialle. Ei hän voisi kuolla näin. Loukussa oudolla saarella. Kukaan ei saisi tietää Klaanilaisjoukon kuolemasta. Kukaan ei löytäisi ruumiita. Kukaan ei tulisi haudalle tuhannen vuoden kuluttua muistelemaan sankaria.
Matoro ei ollut edes ilmoittanut Klaaniin mihin oli lähtenyt.
Hän pakotti itsensä pysymään koossa. Tunteille ei saisi antaa valtaa. Pitäisi pyrkiä rationaaliseen ja selkeään ajatteluun jos hän haluaisi pois.
Sitten epätoivo valtasi hänet taas. ”Ei tämä ole mahdollista”, Matoro sanoi itselleen. Hän puristi hampaitaan yhteen. Hän ei halunnut uskoa tätä todeksi. Matoro the Blacksnow’n taru on lopussa.
Valkoisessa laboratoriossa oli hiljaista. Kello tikitti seinällä ja jossain sen lähellä nazorakien koko geeniperimän sisältävä vati porisi, kun entsyymit liikehtivät, kuumenivat, höyrystyivät ja muuttuivat toisenlaisiksi. Tohtori 006 kuunteli porinaa tarkkaillen vatia ja nojaten syvälle tuoliinsa. Valkoinen suojapuku oli hiostavan ilmapiirin ansiosta auki ja Tohtorin kädessä oli kupillinen viileää juotavaa. Nazorak-tiedemies näytti lievästi väsyneeltä.
Muut tiedemiehet olivat menneet tauolle kahdenkymmenen tunnin tuloksettoman työputken jälkeen, mutta 006 pysyi laboratoriossaan. Hän tunsi olevansa lähellä läpimurtoa. Se olisi voitokas tunne, jos hän ei olisi ollut lähellä läpimurtoa viimeiset yhdeksän tuntia. 006 alkoi turhautua lievästi. Sisimmässään torakkatiedemies tiesi, että avain täydelliseen sukupolveen ei välttämättä ollut nazorakein perimässä. Sen voisi löytää myös jostain toisesta rahista. 006 vilkuili epäröiden pöydällään lojuvaa skalpellia ja muisti, kuinka hän oli joskus yömyöhään tutkinut pientä määrää kudosmassaa, joka oli saatu kerättyä, kun eräs Klaanin joukoissa toimiva Keltainen Jättiläinen oli hyökännyt pesään joitakin viikkoja sitten. Jättiläisellä oli ollut eräs geeni, joka olisi sopinut täydellisesti nazorakeille.
Ennen edes testihenkilön kutsumista 006 oli kuitenkin muistanut kaikkien nazorakien johtajan, Kenraali 001:n järkkymättömän puheen.
Me olemme puhtaita. Jokainen toukka, joka kuoriutuu munastaan. Jokainen aikuinen, joka kasvaa toukasta. Kaikki meistä kantavat pyhää perintöä, joka meille on siunattu. Olemme ainutlaatuisia. Ruumiissamme virtaa verta, jollaista ei löydy yhdeltäkään olennolta tästä maailmasta. Kenelläkään ei ole meitä puhtaampaa verta.
Miksi saastuttaisimme puhtautemme? Miksi yhdistyisimme kummajaismaisiksi Kaitoiksi toisten, epäpuhtaampien olentojen kanssa? Miksi edes sylkisimme fuusiosauvojen suuntaan? Ja ennen kaikkea, miksi muuttaisimme puhdasta, pyhää vertamme?
Yksikään sekaverinen hirviö ei ole oikeutettu kutsumaan itseään Nazorakiksi.
006 huokaisi. ”Jääräpäät.” Hän joi juomansa loppuun ja tarttui mustekynään pöydällään. Hän ryhtyi jälleen piirtelemään valkoisen raporttilomakkeen kääntöpuolelle. Torakkatohtorin kynästä ilmestyi tällä kertaa kuitenkin vain valkoisia kuutioita ja tikku-ukkomaisia nazorakeja. Lopulta kynänjälki meni pelkäksi sotkemiseksi. Paperi täyttyi mustesotkusta ja tulisi päätymään hyvin pian roskakoriin, mutta se auttoi Tohtoria ajattelemaan. Usein hän ei edes katsonut paperia, vaan kohdisti silmänsä jonnekin kauas.
Hetken sotkemisen jälkeen 006 katsoi paperia ja ymmärsi, mitä oli mennyt tekemään. Sotkun keskelle oli ilmestynyt siistejä nazorak-kielisiä kirjaimia. Stephen. Minä olen Stephen.
Torakkatohtorin silmät laajenivat. Nimi. Ei. Nimistä ei saanut puhua. Ne eivät vain käyneet. Hiekanruskeat hyönteiskädet tarttuivat paperiin ja rytistivät sen palloksi. Sitten 006 laittoi paperipallon pöytänsä vieressä olevaan pienikokoiseen polttouuniin. Nimi. Miksi hän oli kirjoittanut itselleen nimen? Mikä oli pistänyt hänet tekemään sen? Torakkatohtorin sydän pamppaili aggressiivisesti. Ei hätää. Ne eivät…ne eivät…ne eivät kuule. Ne eivät ole kuuntelemassa. Kätöset, siniset. Niillä on muuta tekemistä. Niillä täytyy olla parempaa tekemistä.
006 henkäisi ja nojasi kämmeniinsä. Hän ei pitänyt yhtään Abzumosta. Makuta oli hirviömäinen, julma, epävakaa ja inhottava, mutta jostain Tohtori hänessä silti piti. Hän piti nimestä. Hän ei välttämättä pitänyt Abzumon antamasta nimestä, mutta hän piti siitä, että joku kutsui häntä nimellä. Jotain muuta palasi 006:n mieleen. Jotain, jonka kaikkien nazorakien johtaja oli joskus sanonut.
Ette tarvitse nimiä. Nimet ovat tarpeettomia. Teillä on vain yksi tehtävä elämässänne ja tiedätte sen tehtävän, kun katsotte tunnistelaattaanne. Minun omassani lukee Kenraali. Siinä lukee 001.
Se tarkoittaa, että minut on tarkoitettu johtajaksi. Se tarkoittaa, että olen ensimmäinen. Se tarkoittaa, että kukaan ei ole yläpuolellani. Vaikka voitte nousta joukoissa, teidän täytyy ymmärtää, että ette tule koskaan olemaan ensimmäisiä. Rotumme ei elä ilman kaikkien panosta. Kaikilla on paikkansa. Kone ei pyöri, jos osia puuttuu.
Nimet ovat saastaisille, epäorganisoiduille ja omasta olemassaolostaan ylpeille matoraneille. Me emme tarvitse niitä.
Veremme on pyhää. Järjestys on pyhää. Työ on pyhää. Na Zora.
006 heitti kynän sivuun ja yritti unohtaa ”Stephenin” parhaansa mukaan. Tällaiset asiat vain häiritsisivät työtä. Työ oli pyhää.
Luinko minä juuri oikein? hän mietti ääneen. Valkoinen Toa kaivoi vieressään olevan käännösoppaan ’Minä mitään Rauta tarvitse’ paperipinon alta, ja etsi oikean kohdan. Sitten hän vertasi sitä muuannen Arkistoista lainattuun muinaiskirjoituskarttaan, tutki paikallisen Matoran-väestön murrekaaviota ja viimein nosti kivitaulun käsiinsä, ja luki kohdan uudelleen.
Kyllä, siinä tosiaan lukee Nimda.
Valkovihreä Toa kääntyi tuolillaan ympäri ja huikkasi: Snowie, Make, tulkaa kat-
Kaksi klaanilaista nukkuivat.
Snowie! Make!
Ei reaktiota.
Kepe keskitti voimansa, ja aktivoi harvinaisen vähän käyttämänsä elementaalivoimat. Hänen avoimesta kämmenestään singahti pieni valkoisena hohtava säde kumpaankin uinailevaan klaanilaiseen, ja nämä säpsähtivät kylmän vaikutuksesta hereille. Mhhmhmmmolenhereillä! Hynngh kuka missä mitä? Kaverit tänne nyt!
Make ja Snowie laahustivat silmiään hieroen kärsimättömän näköisen Kepen luo. Oliko pakko herättää? Näin juuri kivaa unta ja ai joo sinä et ole saanut nukkua ollenkaan ei mitään niiiin oli asiaa? Kepe mulkaisi höpöttävää Snowieta hassusti, mutta kumartui sitten kivitaulun puoleen. Luulen, että tässä puhutaan Nimdasta. Näytäpäs Make hihkaisi, ja poimi kivitaulun käsiinsä. Muinaisella kielellä kirjoitetun kivitaulun. Hetken hiljaisuus. Tai jos sinä lukisit ääneen?
Sitä minäkin Kepe tokaisi, ja otti taulun vastaan. Hän kaivoi käännösmuistiinpanot, ja aloitti hitaasti etenevän mutta sangen painokkaan lukemisensa.
Kolmannenkymmenennen päivän aattona Hän tuli ensimmäisen kerran. Vielä Hän, Profeetta, antaa meille uuden mielen, ja niin me puhumme viisain suin, huudamme kaikki Hänen nimeään, kaikki me palvelemme Häntä. Hän vai HÄN? Shh, antaa Kepen lukea.
Vihervalkoinen Toa rykäisi kurkkuaan, ja jatkoi vaivalloista käännösluentaansa. Hän, Profeetta, tuo takaisin ne, jotka murehtivat kaukana sieltä, missä kansansa kokoontuu. Olet meidän kotimme, meidän tähtemme yössä. Nimdan valo loistaa siellä missä Sinä- Hei, Nimda! Oikeastiko? Ai joo anteeksi, jatka.
… kuljet ja johdat kansamme hyvyyteen. Vaikka kylvätte vähän ja leikkaatte vähemmän, jäätte syödessäkin nälkäiseksi, ei viisauden valo teitä jätä. Saatte mielen rikkaudet, kun Profeettaa seuraatte. Hän… Eh, tässä koko loppupätkässä ei lue enää mitään Nimdasta. Mutta ilmeisesti tämä ’Profeetta’ matkusti syvemmälle saaren sydämeen, ylös Mt. Ämkoon rinteitä.
Uhrak oli ilmestynyt kolmikon taakse. Hyvää luettavaa? Kas, hei herra. Tuota noin… Kepe aloitti hieman epävarmasti. Ihan kuin Klaanin saarella olisi kokonaan oma uskontonsa. Miten on mahdollista, ettemme tiedä tästä mitään? Voi, poikaseni Uhrak selitti. Kun tänne muutti muilta alueilta väkeä, ja varsinkin järjestönne saavuttua tänne vanhat ja uudet perinteet sekoittuivat keskenään. Mutta mitä syvemmälle saaren sisäosiin mennään, sitä enemmän vanhoja tapoja on jäljellä. Eli. Jos jatkamme matkaamme Mt. Ämkoon rinteitä ylös, saatamme saada lisää selville Nimdasta? Luonnollisesti. Toverit Kepe julisti. Näyttää siltä, että matkamme jatkuu. Aamulla Make lisäsi, ja käpertyi mukavasti huoneen nurkkaan Snowien asettuessa pehmeään tuoliinsa.
Kepe jäi tuijottamaan matkakumppaneitaan hetkeksi, mutta kävi sitten itsekin pitkäkseen suuren taljan päälle.
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
”Mitä hittoa?” Matoro kysyi nähdessään Notfunin. Silloin piraatti näki olennon ja kavahti sitä taaksepäin.
Silloin Matoro tajusi, kuka –mikä– tai tuo olento oli. Hän muisti Mäksän kertoneen tästä nukesta. Jos se oli voittanut Ämkoon, mitä mahdollisuuksia Matorolla olisi?
Matoro puristi miekkansa kahvaa ja kääntyi.
Hämärässä näkyi valkoinen, laiha olento. Kaukaa tuleva valo heijastui miekan lappeesta.
Ääri, Matoro ajatteli.
Hän puristi hampaansa yhteen. Hän selviytyisi tästä.
Äärimmäisen nopea lyönti tuli tunteettoman olennon torjumaksi. Se hyökkäsi, mutta Matoro väisti. Jään Toa astui sivuun ja koitti lyödä, mutta terä ei osunut. Hän hyppäsi taemmas ja tähtäsi vastustajaan miekalla.
Aalto vaaleansinistä energiaa syöksyi Marionettia kohti. Valkoinen olento ei liikahtanutkaan, energia näytti vain hajoavan kontaktissa.
Marionetti syöksyi kohti. Se löi monen iskun sarjan ja Matoro onnistui vain vaivoin torjumaan ne. Hän hyppäsi sivuun ja ampui harppuunansa jonnekkin Athin patsaan pään tienoille. Toa syöksyi ylöspäin kelan suurella voimalla. Toa irroitti lennossa terän ja jäi seisomaan hieman horjuen Athin pään päälle. Yökiikari näytti, että vihollinen vain seisoi patsaan juurella. Sitten se astui kivistä patsasta vasten ja lähti kävelemään pystysuoraan ylöspäin.
Matoro kirosi jotakin. Miten tuollaisen olennon voisi mitenkään voittaa. Miekkailussa tuo voittaisi hänet. Elementti-iskut eivät toimi. Sitten Toalla välähti.
Hän latasi nopeasti harppuunansa uudella terällä, latasi miekkansa täyteen energiaa ja hyppäsi alas patsaan vastakkaiselle puolelle. Sitten hän iski teränsä patsaan kivijalkaan ja laukaisi. Sininen aalto energiaa puri voimalla patsaan rakenteisiin. Vanha kivinen järkäle vapisi ja lopulta se antoi periksi. Energia-aalto lähti kallistamaan sitä taaksepäin.
Matoro hyppäsi poispäin. Samalla hetkellä patsas kaatui ryminällä mustaan lattiaan Mariontti mukanaan. Kivi tuntui vierähtävän Jään Toan sydämeltä. Olento oli jäänyt patsaan alle.
Silloin valkoinen olento ilmestyi taas. Se vain seisoi kivien päällä. Sitten se lähti kävelemään kohti Jään Toaa.
”Karzahni”, Matoro manasi. Hän käynnisti yökiikarinsa ja katseli huonetta jälleen kerran. Jotain olisi keksittävä. Sitten hän tajusi, että patsas oli murtanut aiemmin lukossa olleen oven. Toa lähti juoksuun kohti oviaukkoa. Hän ei tiennyt, mitä siellä oli mutta se oli varmasti parempaa kuin tuo.
Matoro vilkaisi taakseen. Valkoinen olento tuli vauhdilla kohti. Jään Toa keskittyi elementtivoimaansa ja loi jäiset kalvot jalkojensa pohjaan.
Sitten hän lähti luistelemaan valtavaa nopeutta huoneen päästä päähän. Hän kumartui ja valmistautui syöksymään matalasta oviaukosta sisään. Toa vilahti aukosta juuri, kun rikkinäinen ovi iskeytyi paikalleen. Eleetön hahmo käveli nyt rauhallisesti kohti ovea.