Avainsana: Valkoinen

  • Piinaaja, 219

    Bio-Klaanin Saari, Mt.Ämkoo, Nazorakien vuoritukikohta.

    Iltapäivä koitti Mt.Ämkoolla. Aurinko laski punaisena taivaanrantaan. Nazorakien vuoritukikohdassa oli jälleen kiireinen päivä. 273 istui jälleen laboratoriossaan lueskelemassa lempi kirjaansa.
    ”Jaa, pitää varmaan käydä katsomassa miten työt etenevät.” 273 laski kirjan käsistään ja laittoi sen jälleen piiloon piironginlaatikkoon. Valkoinen Nazorak oli taas viime päivinä parannellut keksintöjään 007:n tilaukseen. Hän käveli ulos laboratoriostaan käytävään, joka johti valtavaan halliin jossa ilmatyynyaluksia valmistettiin. He olivat pysyneet hyvin aikataulussa Tiedustelun johtajan 007:n tilauksessa. 273 otti tämän työn hyvin vakavasti ja halusi varmistaa että kaikki oli kunnossa.

    Jäätutkija aukaisi raskaan metallioven ja astui sisään halliin. Hän laskeutui kierreportaita alas alempana olevaan työhalliin. Nazorakit olivat kiireisesti töissä ja hääräsivät erillaisten koneiden ja valtavien alusten kimpussa… Tai, kaikki paitsi yksi.

    Valkoinen Nazorak näki irrallaan muista olevan mekaanikon, joka istui lattialla valtavan ilmatyynyaluksen varjossa. 273 käveli hänen taakseen jotenkin tottuneesti tilanteeseen. Hän kopautti kyseistä Nazorakia olkapäähän.
    ”Jaa, taasko kotipolttoista teet?” Tutkija kysyi ruskealta mekaanikolta, joka piteli sylissään höyryävää tislauskattilaa.
    ”E-e-en minä tässä mitään tee…” Vastasi vähän huppelissa oleva mekaanikko. Hän oli 2905. Hän oli Nazorakien ajoneuvojen ja varusteiden mekaanikko, joka sivubisneksenä teki ja myi omatekoista, hieman vettä kirkkaampaa ainetta.
    ”Kuule, Juippi, vaikka olet paras ystäväni, en siltikään siedä tissuttelua työaikana.” 273 sanoi hieman moittivasti, muttei kuitenkaan tehnyt siitä isompaa numeroa. 273 ja Juippi olivat tawanneet kauan sitten, kun Juippi oli kerran joutunut pulaan vartioiden kanssa alkoholin valmistamisesta ja 273 oli pelastanut hänet pulasta.
    ”Tavataan tavalliseen aikaan päärakennuksen katolla,” Jäätutkija ehdotti ja Juippi tarjosi hänelle taskumatista juuri valmistamaansa kotipolttoista. 273 otti siitä hörpyn ja irvisti.”Olet alkanut siirtyä hieman väkevämpään keitokseen?”
    2905 virnisti ja työnsi pannunsa takaisin selkäreppuunsa ja otti vieressään olevan terävälaitaisen jakoavaimensa ja palasi viereisen aluksen kimppuun. Jäätutkija oli aikeissa jatkaa kierrostaan, kun vartija juoksi hänen luokseen. Vartija teki sotilastervehdyksen.

    ”Nazorak-merkkinen helikopteri on laskeutumassa tukikohdan pihalle.” Vartija ilmoitti.
    ”Hm? Ei kukaan ole ilmoittanut tänne tulosta…” Ihmetteli valkoinen Nazorak ja lähti kävelemään nopeasti rakennuksesta ulos. Musta helikopteri oli laskeutumassa laskeutumisalueelle, kun Jäätutkija saapui ulos. Lumi pöllysi kun helikopteri laskeutui varovasti alas. Propellin sammuttua helikopterin ovi aukesi ja ulos kömpi kolme Nazorakia. Kaksi muuta olivat raskaasti aseistautuneita henkivartioita. 273:n silmät laajenivat nähdessään kolmannen tulijan. Hän oli mustapukeinen ja piti päässään mustaa visiiriä.
    Tulijat kävelivät ylös portaita rakennuksen ovelle, jossa Jäätutkija odotti hiljaa. Hänen katseensa pysyivät mustapukeisessa Nazorakissa kuin lasittuneina. 273 tunsi hänet, vaikkei itse asiassa halunnut tuntea häntä. Valkoinen Nazorak palasi ajatuksissaan ajassa taakse päin. Kaukaiset äänet kaikuivat hänen päässään: Hah! Luuletko olevasi joku tiedemies? Pelkkä arvoton valkoinen itikka sinä olet, etkä muuksi muutu…

    273 heräsi muistoistaan kun kolmikko oli ihan hänen edessään. Hän teki hieman vastahakoisesti sotilastervehdyksen katsoen vihaisena visiiripäistä Nazorakia.
    ”Terve taas, Lumihiutale” Tullut Nazorak sanoi ja virnisti. Hän otti mustan visiirinsä pois päästä. 273 katsoi häntä vihaisesti, mutta yritti olla asiallinen ylempiarvoista kohtaan.
    ”Hyvää päivää, Agentti 219…” Hän sanoi hieman vaisusti.
    ”007 lähetti minut tarkistamaan missä tilanteessa hänen tilauksensa on.” 219 kertoi.
    ”Olemme kyllä aikataulussa.” Jäätutkija sanoi ja lähti opastamaan tulijoita rakennushalliin. Valkoinen Nazorak oli tuntenut 219:sta kauan sitten. 219 oli yksi suurimmista 273:n vähättelijöistä ja hän oli keksinyt pilkkanimen Lumihiutale. 273 vihasi häntä yli kaiken. He kävelivät rakennushalliin ja laskeutuivat portaita alas. 219 katseli mekaanikkoja, jotka häärivät alusten luona. 219 katsoi kansiostaan papereita.
    ”007 tilasi 30 ilmatyynyalusta, 60 nestetyppikivääriä ja 80 lämpöskannerilaseja. ” Hän luki papereista ja katseli rakenteilla olevia aluksia.
    ”14 alusta on valmiina ja aseistukset alkavat olla valmiita. Kiväärit ja lasit ovat pakattuina laatikoihin tuolla varastossa.” Tutkija opasti kolmikon hallin vieressä olevaan varastohuoneeseen. Laatikot olivat koottu pinoihin odottamaan lastausta. 219 kierteli laatikoiden välistä ja tarkasteli papereitaan.
    ”Kaikki näyttää olevan kunnossa. Olet hoitanut hommasi kerrankin hyvin, Lumihiutale. En olisi uskonut että 007 tilaisi sinun laitteitasi.” Hän sanoi ivallisesti. 273 pusersi kätensä selkänsä takana nyrkkiin.
    ”Hyvä, nyt kun kaikki on tarkistettu, voimme lähteä takaisin Pesään” 219 sanoi henkivartioilleen. ”En viihdy täällä kylmässä rotankolossa, mutta sinä tunnut viihtyvän täällä.” Hän sanoi ja katsoi 273:a.
    Nii’in, eihän agentin aivoillesi sovi täällä oleminen. Nehän pysähtyisivät täällä kylmässä, Valkoinen Nazorak ajatteli. 273 saattoi kolmikon rakennuksen ulko-ovelle ja teki sotilastervehdyksen hyvästiksi.
    ”Nähdään taas, Lumihiutale.” 219 sanoi ja laskeutui portaita helikopterin luo. Lumi pöllysi taas kun helikopteri nousi hitaasti ilmaan ja lähti lentämään auringonlaskuun päin. 273 katsoi vihaisena kaukana lentävää kopteria. Mene vain, mokoma pelle!

    Tutkija muisti yhtäkkiä. ”Ai niin, minulla oli tapaaminen Juipin kanssa.”
    2905 istui päärakennuksen katon reunalla, kun 273 nousi tikkaita ylös.
    ”’Herra Täsmällisyys’ on tällä kertaa myöhässä.” Juippi huomautti.
    ”Tuli hieman myöhästys. Mokoma agentin kuvatus halusi tutkia pilkuntarkasti kaiken tilauksesta.” Valkoinen Nazorak sanoi happamasti kun istui Juipin viereen. 2905 ojensi taskumattinsa hänelle. 273 hörppäsi siitä ja katsoi laskevaa aurinkoa. Aurinko punersi kauniisti saaden Mt.Ämkoon lumirinteet kimaltamaan punertavana.
    ”Hei Juippi.” Tutkija sanoi ”Tiedätkö miksi auringonlasku on punainen?”
    ”Jhaa’a, empä tiedä.” 2905 sanoi ja hörppäsi taskumatistaan taas.
    ”Katsos. Auringon valo koostuu monista väreistä. Auringon laskiessa muut värit ehtivät osua jo maahan ja kimmota takaisin aurinkoon, mutta punainen väri yltää pisimmälle.” Valkoinen Nazorak luennoi. 273 ja Juippi istuivat aina päärakennuksen katolla töiden jälkeen ja puhuivat eri asioista. Se oli heidän paikkansa…

    [spoiler=*** ]Tämä on minun ja Ju0pp0Hu11un yhteisviesti. Kiitokset hänelle yhteistyöstä ja hahmostaan.[/spoiler]

  • Toa Ficus – Tila: Hengissä

    Erään punaisen metsästäjän mökin jäänteet

    ”Sinä et hitto soikoon ole tosissasi… et vain ole.”

    Suu ammollaan Sarajia tuijottava Matoran oli työntänyt päänsä lähes kiinni Vahkin avoinaiseen rintakehään, tujottaen sen sisällä leiskuvaa palloa silmät haltioituneena. Jopa tilanteeseen hyvin neutraalisti suhtautunut Nazorak levitti puuskaan vedetyt kätensä ja tämä vilkuili nyt uteliaan näköisenä Sarajin luona hääräävän Matoranin touhuja.

    Creedy astui pois Vahkin luota rojahtaen huolimattomasti takaisin nojatuoliin, kasvot edelleen hämmennyksestä loistaen. ”…minä tiesin tästä, tai oikeastaan kuulin kauan sitten, mutta minä en villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että Käsi ikinä saisi näitä toimimaan. Ja siinä se nyt on… aivan todellisena.”

    Nazorak oli ymmällään. Hohtava kuula oli toki hieno, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan sen
    tärkeyttä. Nazo työnsi päänsä Creedyn ja Sarajin väliin kysyvä ilme kasvoillaan. Creedy veti syvään henkeä ja alkoi selittämään.

    ”Tämä tässä on Toa-energiaa pilkkova aggregaatti. Koko Metru Nuin energiateollisuuden suurin hanke. Sen oli tarkoitus täyttää koko tunnetun maailman energiantarve halvasti ja nopeasti. Projekti kuitenkin keskeytettiin satoja vuosia sitten, kun se todettiin mahdottomaksi. Seurasin projektin etenemistä aikanaan tiiviisti ja minä tunnistan toimivan sellaisen heti kun vain saan sellaisen eteeni. Ja siinä sellainen nyt on…”

    Nazorak pyöritti vasemmanpuoleisia raajojaan, kehoittaen Creedyä jatkamaan. Tiedon puutteesta ei kuitenkaan tulisi huolta. Matoran oli juuri pääsemässä vauhtiin. ”Jokainen Toa kykenee luomaan kuusi Toaa lisää kivien kautta. Sodan aikana tätä nähtiin hyvin paljon ja vaikka silmitön Toien lisääntyminen koetaankin… epäeettiseksi, haluttiin tämänkin voiman hallitsemiseen oma työkalu.”

    Saraji nyökkäsi ja liu’utti sormeaan hitaasti kuulan sileällä pinnalla, jatkaen itse siitä, mihin Matoran jäi. ”Tämä kuula on kuin ehtymätön voimanlähde. Teoriassa se kykenee kuusinkertaistamaan energiantuottonsa joka minuutti… tai voisi jos Käsi olisi ehtinyt kehittää sille toimintaympäristön, joka kestäisi kuulan luomaa energiaa. Sen sijaan niitä käytettiin supersotilaiden luomiseen. Jokainen osastojohtajana toiminut Vahki sai tällaisen rintaansa. Elinajaksi riittävän energiamäärän lisäksi kuulilla on käsittämättömän suuri tiedonkäsittelytila. Sen muistiin kapasiteetti vastaa yli kymmenkertaisesti Toan vastaavaa. Tämä mahdollisti Vahkien kasvun… itsenäisiksi. Tai ainakin lähelle sitä. Vaikka en tiedäkään, miten tavallisen olennon mieli toimii, uskallan sanoa tuntevani aivan kuten hekin.”

    Nazorakin äänihuulista kajahti ilmoille pari pientä kovaäänistä naksahdusta. Torakan mieli janosi lisää infoa. Hän ei osannut kuvitella pääsevänsä tällaisen tiedon lähteille lyöttäytymällä Matoranin seuraan. Saraji huomasi Nazorakin eleen, mutta vetäytyi hetkeksi sulkemaan rintakehänsä aukon ennen jatkamista. Paineilman muodostaman sihahduksen myötä Vahkin rintakehän puolikkaat napsahtivat takaisin yhteen. Rennon oloinen Saraji asteli tämän jälkeen jo vaivaantumatta Creedyn vierelle ja jäi nojaamaan tämän tuolin selkänojaan.

    ”Komentaja Niz johti tutkimustiimiä kuulien takana. Valkoiset kuulat olivat puhtaasti hänen käsialaansa. Neiti komentaja oli viimeinen elossa ollut jäsen Metru Nuin alkuperäisestä tiedeosastosta silloin kun Herra rekrytoi hänet Käden riveihin. Siellä hän saattoi tutkimustyön päätökseen ja niin kuulat syntyivät.”

    Creedy kohotti kulmiaan: ”Hetkonen. Valkoiset? Kuulostaa siltä kuin niitä olisi muunkinlaisia.”

    Saraji nyökkäsi ja käänsi katseensa nyt enemmän juuri Creedyyn. ”Valkoinen kuula on sellainen, jonka juuri näitte. Sellainen antaa virtaa muun muassa minulle, Xian osastopäällikkö Codylle sekä lukemattomille jo menehtyneille Käden komentajille. Sitä kuitenkin käytetään yleisesti elvyttäjänä tai aivan puhtaana energianlähteenä. Niitä käytettiin voimanlähteinä Käden prototyyppiasteen taistelupuvuissa… käytännössä sellaisissa, millaisia Killjoy tänä päivänä käyttää.”

    Creedyn polttava katse ei antanut Sarajille hengähdyshetkeä. Vahki huokaisi syvään ja jatkoi. ”Normaalien valkoisten kuulien lisäksi valmistettiin kuitenkin… jotain muuta, jotain vahvempaa. Kaksitoista erityisvoimia omaavaa kuulaa, kaksitoista Käden johtavaa olentoa. Osa heistä oli Toia, osa heistä oli Vahkeja, osasta en ole edes varma… Yhtä kaikki, he olivat meistä voimakkaimmat ja kaikkein kykenevimmät. Käden sisällä liikkui huhuja että… noiden kuulien sisällä olisi jotain, jonka kaikki haluaisivat. Ja erityisesti jotain, jota Pimeyden Metsästäjät janoavat.”

    Saraji hyppäsi ylös ja nappasi salamannopeasti kynän käteensä. Vahki käänsi uuden sivun fläppitauluista ja alkoi kirjoittamaan hitaasti ja hartaasti.

    ”Vahki Aizen. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kadonnut.”

    Saraji kohotti kulmiaan. Aizen oli Sarajin viimeinen taistelupari Metru Nuilta lähtemisen jälkeen. Frosteluksien käsiin menehtyneen toverin nimen kuuleminen kirpaisi ikävästi. Tieto hänen kuolemastaan ei siis ollut päätynyt sivistyksen pariin.

    ”Toa Azglar. Lainsuojaton. Tuomittu kuolemaan kolmen Matoranin murhasta. Tila: Kuollut.”

    ”Toa Bazlar. Epäilty aseiden myymisestä Pimeyden Metsästäjille. Tila: Kuollut.”

    ”Pimeyden Metsästäjä Camouflag. Vaarallinen joukkomurhaaja. Tiedetty piilekselleen Metru Nuilla. Tila: Kuollut.”

    ”Matoran D-Roy. Kuuluisan Ga-Metrun ammuskelun suunnittelija ja toteuttaja. Vastuussa kuudentoista Matoranin kuolemasta. Tila: Kuollut.”

    Tässä vaiheessa Saraji alkoi tajuamaan kaavan. Ahdistava paine kasvoi hänen päässään, kun hän seurasi listan etenemistä.

    ”Vahki Hitsu. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kuollut.”

    ”Toa ”Herra” (Todellista nimeä ei rekisterissä.) Mustan Käden perustaja. Tila: Kuollut.”

    ”Vahki Killjoy. Maanpetturi. Vastuussa tuhatpäisen yksikköjoukon siirtymisestä vihollisen käsiin.
    Tila: Kadonnut.”

    Nazorak kohotti katsettaan. Sarajin metallisilla kasvoilla oli mietteliäs ilme.

    ”Toa Niz. Energiatutkimustiimin viimeinen eloonjäänyt. Kotiarestissa. Ei lupaa poistua Metru Nuilta. Tila: Kuollut…”

    Tässä vaiheessa Creedy lopetti. Hän oli nähnyt silmäkulmastaan päätään kourillaan pitelevän Vahkin. Olento tärisi. Nazorak katsoi tilannetta hämillään. ”Miten… minä en… muista? En… e…”

    Creedy pudisti päätään murheissaan. ”Killjoy leikittelee meillä. Katso näitä listoja. Kymmenen kuollutta. Kaikki rikollisia Käden riveissä…. ja sinä et muista mitään. Kuule. Vaikka sinä olet kuin kuka tahansa muu tässä maailmassa, aivosi ovat silti kone. Killjoyn kaltaiselle teknikolle ei olisi työ eikä mikään laittaa sinut unohtamaan asioita.”

    Saraji ei kuitenkaan halunnut mennä aiheeseen. Häneen sattui. Ajatteleminen ja muisteleminen sattui… ”Kymmenen.”

    ”Huh?”

    ”Kymmenen, sinä sanoit että kymmenen kuollutta ja Killjoy. Mutta heitä oli kaksitoista.”

    Nazorak ja Creedy vilkaisivat toisiaan. Vahki oli oikeassa. Yksi puuttui. Matoran kävi takaisin paperikasan kimppuun. Edelleen shokkitilaa poteva Vahki yritti nousta suoraksi, mielessään pyrkimys säilyttää vielä vähäinen arvokkuutensa.

    ”…löysin sen, minä löysin sen!”

    Saraji ja Nazorak ryntäsivät tuolille Creedyn taakse. Matoranin käsissä oli vielä yksi kellastunut paperi. Saraji hymähti. Odottamattomuudet saivat jatkoa. Tällä kertaa Vahki kuitenkin uskalsi hymyillä. Tie vastauksien luokse saattoi juuri löytyä.

    ”Toa Ficus. Tiedeosaston johtaja, Onu-Metru.”

  • Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä

    Veljeskunnan saaren ranta

    Rannan tuntumaan asettuneiden torakkailmalaivojen ympärillä kiitävät pieniä vihreitä miehiä kantavat haukkalinnut rääkyivät piinaavasti jahdatessaan ja samalla paetessaan vastustajinaan toimivia torakkalentäjiä samalla kun nazorakien maajoukot koittivat parhaansa mukaan antaa ilmateitse kamppaileville kumppaneilleen suojatulta.

    Samaan aikaan osa Ämkoon veljeskunnan erikoisjoukoista piti torakoille seuraa myös maan tasalla, ja tämä kaikki yhdistettynä sai torakoiden rantamiehityksen näyttämään liekkeihin sytytetyltä termiittipesältä. Räjähdykset, syttyneet puurakennelmat ja kuolevien sotilaiden tuskanhuudot saivat aamuöisen rannan näyttämään maanpäälliseltä miniatyyrihelvetiltä.

    – – –

    Vihreänkirjava matoran kaita horjahti taaemmas ja sylkäisi pari veristä hammasta rannan hiekalle. Ibrahamel pyyhkäisi verivanan suupielestään ja kohotti sitten sirppiaseensa kasvojensa edustalle. Joukko raskaasti aseistettuja nazorakeja tarttui myöskin paremmin omiin aseisiinsa ja valmistautui laittamaan vihreän kiusankappaleen pois päiviltä.

    Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana, saapui suojatuli juuri oikealla hetkellä. Etäämpää metsästä sinkosi taivaalle parvi napalmiräjähtein koristeltuja nuolia, ja Ibrahamelin oli verrattain helppoa luikkia pakoon syntyneen tulenkatkuisen kaaoksen keskeltä. Matoran kaita juoksi hieman kiertäen metsään ja tavoitti sitten apuun ennättäneet toverinsa.

    – – –

    ”Olen utelias, joten minun on kysyttävä”, klaanin miekkasankari aloitti väistellen vastustajansa jo väsyneiksi muuttuneita iskuja ja siinä samalla myös rannalla pitkin poikin lenteleviä ammuksia. ”Miksi olet noin pakkomielteinen taistelemaan kanssani kaksin? Riskeeraat henkesi, vaikka sinulla olisi halutessasi kokonainen armeija rinnallasi.”
    Eversti 437 tuhahti ja kohotti kysyvästi silmäkulmaansa ja loikkasi taaemmas.
    ”Älä pidä minua tyhmänä”, Ämkoo jatkoi. ”Onko tämä kenties tapasi todistaa esimiehillesi kyvykkyytesi?”
    ”Pysy vaiti”, 437 pakoili ja iski terällään Ämkoon kasvoja kohti. Miekkapiru kyykkäsi ja kierähti loitommas, kohottautui sitten takaisin ylös ja jatkoi piikittelyä:
    ”Mitä noin kyvykäs sotilas edes tekee rintamahommissa? Eivätkö ylemmät torakat pidä sinusta vai oletko kyvyttömämpi kuin mitä minulle näytät?”

    Ämkoo huomasi saavansa 437:n hermostumaan. Klaanilainen katseli vihollistaan ilkikurisesti ja päätti jatkaa psykologista hyökkäystään.
    ”Toisaalta, eivätpä nuo arvonimet teikäläisillä tunnu muutenkaan paljoa merkitsevän. Se aikaisemmin tappamani eliittisoturinne esittäytyi yliluutnantiksi, ja kuinkas sille kävikään.”

    Miekkamies huomasi kuinka 437:n katse muuttui jännittyneemmäksi ja terävämmäksi. Ämkoo arvasi löytäneensä torakan heikon kohdan ja avasi jälleen suunsa.
    ”Oliko hän sinulle tärkeäkin, vai teinkö kenties palveluksen kun pistin hänet hengiltä?”
    Eversti ei ollut aikeissa vastata, mutta torakan iskut muuttuivat raivoisammiksi. Yhtäkkiä Ämkoo huomasi, että hänellä oli täysi työ väistellä äsken vielä uupuneen oloisen everstin iskuja ja sivalluksia.

    ”Ah, nyt ymmärrän”, Ämkoo totesi torjuen täpärästi everstin miekaniskun. ”Koitat päihittää minut todistaaksesi esimiehillesi, että pystyt siihen missä yliluutnanttinne epäonnistui. Tahdot kai täyttää kumppanivainaasi saappaat.”
    ”Käskin pysyä vaiti”, 437 vastasi tulistuneella äänensävyllä.
    ”Häviäjäksi häviäjän paikalle”, Ämkoo lausui. ”Oikeastaan aika sopivaa.”
    ”VAIKENE!”

    Klaanilainen horjahti taaemmas silkasta nazorakin raivon voimasta kun eversti alkoi huitoa aseellaan ympäriinsä. Torakka syöksyi suoraan Ämkoota kohti ja koitti tarttua tähän kiinni, mutta Ämkoo onnistui täpärästi väistämään nazorakin otteen.
    ”955 oli täysi raukka kun ei pärjännyt sinulle! Minä olen toisenlainen!” 437 karjui jahdaten Ämkoota täyden raivokohtauksen vallassa. Odottamaton käänne sai Ämkoon hyökkäyksen horjumaan ja miekkapiru käyttikin kaiken keskittymisensä ainoastaan 437:n iskujen väistelyyn.

    Se oli virhe, sillä Ämkoo ei ehtinyt huomata kauempaa vierelle pudonnutta kranaattia. Räjähdys heitti klaanilaisen nurin, ja ääneen kiroten tämä koitti pakottautua takaisin pystyyn niin pian kuin kykeni.

    Eversti ehti kuitenkin saada otteen Ämkoon viitasta ja nazorak kiskoi klaanilaisen väkisin luokseen. Ennen kuin Ämkoo ehti ajatella mitään, sai tämä kasvoihinsa täyden osuman everstin väkivahvasta nyrkistä. Tämän perään iski nazorak toisen nyrkiniskun suoraan Ämkoon vatsaan ja päästi sitten tämän irti otteestaan.

    Ämkoo sylki verta ja iski miekallaan yrittäen ottaa etäisyyttä vastustajaansa. Eversti kuitenkin syöksyi tästä välittämättä suoraan Ämkoota kohti ja antoi jopa Ämkoon miekan käydä hetken ajan olkapäänsä tienoilla. Everstin äkillinen uhkarohkeus yllätti miekkamiehen täysin ja loi aukon tämän puolustukseen.

    Eversti karjui painaessaan teränsä syvälle Ämkoon kylkeen ja sai klaanilaisen huutamaan tuskasta. Verenhimon valtaama nazorak ei antanut vastustajansa toipua iskusta vaan kiskaisi teränsä väkivalloin irti, ja potkaisi sitten voimakkaasti suoraan juuri aiheuttamaansa syvään haavaan. Ämkoo vaikersi, kaatui maahan ja sai sitten suoran potkun suoraan kasvoihinsa.

    ”Sinä et tiedä minusta mitään”, Eversti murisi hullunkiilto silmissään.

    – – –

    Jousimiespartiota johtava Otlek vaikutti helpottuneelta huomattuaan kaita-toverinsa olevan suurin piirtein kunnossa. Äänekkäästi huohottavasta Ibrahamelista kuitenkin huomasi, että kolmijakoisella mielellä varustettu soturi alkoi selvästi väsyä, ja riski kaita-muodonmuutoksen purkautumiseen kasvoi jatkuvasti.

    ”Aiotko palata taisteluun tuossa kunnossa?” kysyi Otlek huolestuneeseen sävyyn samalla kun tämän takana kyyristelevät soturit latasivat jousiinsa uusia tulinuolia. Ibrahamel naurahti hieman surullisen kuuloisena vastaten sitten:
    ”Mitäs luulet? Kukaan meistä ei voi jäädä pyörittelemään peukaloitaan tällaisena hetkenä.”
    ”Ne ovat saaneet jo viisi jalohaukkaa alas taivaalta, ja taivas näyttää siltä kuin myrsky olisi nousemassa. Tilanne ei ole enää millään tapaa meille eduksi”, jousimiesten johtaja selvitti kurtistaen kulmiaan.
    ”Ei mahda mitään. Minä taistelen niin pitkään kunnes me saamme herra Ämkoon pois tuolta, ja toivon, että niin teet sinäki-”

    Jousimiehet huudahtivat järkytyksestä kun vieressä räjähti. Keskeytetyksi tullut Ibrahamel nousi salamannopeasti pystyyn räjähdyksen nostattaman tomun seasta huutaen Otlekin nimeä. Jousimiesmatoran vastasi jostain pölyn ja putoilevien puunkappaleiden seasta.

    ”Meidät on huomattu! Perääntykää metsään!” Otlek komensi hätäisesti yrittäen tavoittaa joukkonsa. Käskyn käytyä metsästä kuuluikin eri suuntiin juoksevien jousimiesten ääniä, mutta heti sen perään myös laukauksia ja räjähtelyä.

    ”Ne pirut ovat piirittäneet meidät!” joku matoraneista huusi pakokauhun ja vaikerruksen seasta. Sieltä täältä kuului sattumanvaraisia laukauksia ja voitonriemuisten nazorakien taisteluhuutoja.

    ”Saastat”, Ibrahamel kirosi ja alkoi pyörittää sirppinsä ketjua rinnallaan. Kaitan ase ei ollut lainkaan otollinen tiheässä metsämaastossa, eikä kamppailun siirtäminen rannalle ollut mahdollista niin kauan kuin jousimiehet olivat nazorakien ensisijainen kohde. Tilannetta pahensi entisestään se, että pöly laskeutui laskeutumistaan tehden veljeskuntalaisista koko ajan vain helpompia maaleja.

    Ibrahamel ei ehtinyt väistää takaansa täysin yllättäen ammuttua nazorak-ammusta. Kaita-soturi karjaisi ja kompastui maahan saamansa osuman voimasta. Ääntä säikähtänyt Otlek huusi kumppaninsa nimeä ja ampui nopeasti nuolen suuntaan josta oletti ammuksen tulleen. Metsästä kuului äimistyneen torakan parkaisu joka antoi olettaa, että Otlek osui.

    ”Oletko kunnossa..? Pääsetkö ylös?” Otlek tivasi tarttuen maassa makaavaa kumppaniaan olkapäästä. Matoran kaita inahti tuskissaan ja pakotti itsensä sitten polvilleen. Soturin silmät ja sydänvalo välkehtivät huolestuttavasti. Sitten välähti, ja matoran kaitan tilalla maassa istui kolme hyvin uupuneen näköistä matorania.
    ”Tosi hieno ajoitus”, tokaisivat Ibra ja Raham tismalleen samaan aikaan. Kivikasvoinen Amel pysyi vaiti, katseli kumppaneitaan vakavana ja kysyi sitten vaimealla äänellä:
    ”Otlek, paljonko sinulla on sitä napalmia?”

    – – –

    Ämkoo rojahti koko painollaan rannan hietikolle ja jäi makaamaan elottoman näköisenä selälleen. 437 naurahti ääneen ja tuijotti hetken nujertunutta klaanilaista kuin varmistaakseen, että tämä ei enää jaksaisi nousta. Sitten nazorak-eliittisotilaan kasvoille levisi voitonriemuinen ilme ja tämä lähti astelemaan Klaanin soturia kohti tarjotakseen tälle viimeisen iskun.

    Ämkoon puoliavonaisissa silmissä sumeni kun tämä koitti parhaansa mukaan pysyä tajuissaan. Yritys ei tahtonut tuottaa tulosta ja maailma miekkamiehen ympärillä näytti muuttuvan hetki hetkeltä haaleammaksi. Tunto alkoi kadota lopullisesti soturin kehosta kun Ämkoo koitti viimeisillä voimillaan koota ajatuksiaan.
    ”Typerä nazorak… Sillä oli vain tuuria…” Ämkoo kirosi päänsä sisällä ja yritti olla hyväksymättä tilannetta. Kaikki toivo oli mennyttä, eikä adminin ruumis totellut juuri lainkaan tämän käskyjä. Peli oli pelattu.

    Sitten kaikki pysähtyi ja maailma katosi Ämkoon ympäriltä.

    ”Olet todella säälittävä.”

    Ämkoon himmeänä hehkuvat silmät kääntyivät vaivalloisesti katsomaan viereen äkisti ilmestynyttä puhujaa. Miekkamiehen vierellä seisovan kultaisin panssarein koristautuneen sinisen Toa-naisen tympeä ilme ei värähtänytkään kun Ämkoo tuijotti tämän läpikuultavana hohtavaa hahmoa laajenneilla silmillään. Veri valui viittasankarin suupielestä kun tämä pakotti äänensä sanomaan naisen nimen.

    ”Atya?”

    – – –

    ”Mitä sinä oikein aiot?!?” Otlek parkui katsellessaan kuinka Amel sitoi napalmipanoksia tiukasti kiinni vyötärölleen. Kaitakolmikon totisin jäsen ei vastannut toverinsa kysymykseen.

    Ibralla ja Rahamilla kesti hetki ymmärtää mitä Amel suunnitteli. Kun kaksikolla viimein välähti, nämä yhtyivät Otlekin estelevään valitukseen. Amel ei kuitenkaan kuunnellut, vaan riuhtoi väkisin Otlekin sekä lähistölle kaatuneiden le-matoranien räjähteet itselleen ja kokosi ne sitten kuin liiviksi rintakehänsä ympärille.

    ”Komenna vielä elossa olevat miehesi puihin, Otlek”, Amel käski. Sitten veren tahrimalla kolmella poikkiraidalla koristeltua rau-naamiota kasvoillaan kantava matoran kääntyi kahden kaita-kumppaninsa puoleen.
    ”Tekin menette. Nyt heti.”
    ”Idiootti!” Ibra huusi ja kohotti kätensä kuin lyödäkseen. Raham kuitenkin esti toverinsa toimen tarttuen tähän kiinni, katsoi räjähtein varustautunutta Amelia surumielisesti ja sanoi sitten:
    ”Muistakin selvitä.”

    Kenties ensimmäistä kertaa koskaan Amel naurahti ääneen. Matoran heilautti kättään hoputtaakseen ystäviään ja valehteli:
    ”Totta kai. Nyt, menkää.”

    Ibra ja Raham tarttuivat kumpikin Otlekiin ja loikkasivat sitten tämän kanssa viereisen viidakkopuun alaoksalle. Kolme matorania lähti epäröivin liikkein kapuamaan kohti puun latvakerrosta samalla kun Otlek huusi koko äänellään komentoa eri puolilla metsän pohjakerrosta kyyhöttäville kanssasotureilleen.

    ”Puihin! Kaikki miehet puihin!”

    Piirittäjänazorakit katselivat ja kuuntelivat hämillään puiden kahinaa kun kukin jousimiesmatoran syöksyi vuorollaan kohti latvustoa. Torakoiden jakaessa toisilleen tulituskäskyjä ilmestyi Amel kuitenkin esiin kaiken kaaoksen keskeltä. Matoranin pitkä ketjuase sinkoutui lähimmän nazorakin kaulaan ja kuristuskuolemaa tekevän torakan rimpuilu vei jokaisen läsnäolevan nazorak-sotilaan täyden huomion. Yllätetyt nazorakit avasivat tulen suoraan matorania kohti.

    Torakat karjuivat silkasta tuskasta kun Amelin itsemurhaiskun levittämä tahmea napalmi pakotti metsän pohjakerroksen liekkeihin. Räjähdys vei mukanaan muutaman lähipuun, mutta sen aikaansaamat liekit eivät kuitenkaan yltäneet korkealla kohoavaan latvustoon saakka. Tilannetta ylhäältä seuranneet jousimiehet eivät aikoneet tuhlata ystävänsä uhrauksen tuomaa tilaisuutta vaan vetäytyivät paikalta.

    – – –

    ”Onko suula valmiina?”
    ”Kyllä, herra.”
    ”Kvaak.”

    Metsän reunaan piiloutunut Leiter katseli vihreiden kumppaneidensa pitelemää vaaleaa lintua, jonka sulavan muotoinen vartalo liikahteli ahdistuneesti hämmentyneen linnun yrittäessä parhaansa mukaan riistäytyä vapaaksi kahden le-matoranin otteesta. Matoranit kuiskivat linnulle vuoron perään rauhoitteluja ja yksityiskohtia tehtävänannosta, ja olento vaikuttikin jo hieman rennommalta.

    ”Tämän on parasta toimia”, Leiter sanoi puoliksi itsekseen. ”Tuo kaksintaistelu on saatava loppumaan.”
    ”Emmekö voi vain antaa herra Ämkoon hoitaa tilannetta?” toinen Leiterin alamaisista kysyi neuvoton ilme kasvoillaan.
    ”Koko torakka-armeijan huomio on nyt johtajassamme”, Leiter vastasi. ”Jos tuo kamppailu jatkuu vielä hetkenkin, emme saa häntä välttämättä pois tuolta elävänä.”

    Toinen matoraneista ojensi Leiterille soihdun. Mustanvihreä matoranjohtaja otti tulen vastaan ja sytytti sillä sitten valkean merilinnun pyrstön seasta työntyvän sytytyslangan.

    ”Kvaa-aak”, täsmärakettisuula sanoi noustessaan muutamalla siiveniskulla siivillensä. Lintu kohosi korkeuksiin vauhtia ottamaan ja lähti sitten syöksyyn kohti liekehtivää taistelutannerta.

    ”Toisinaan mietin, miksemme käytä samanlaisia aseita kuin kaikki muutkin”, toinen Leiterin johtamista matoraneista sanoi katsellessaan linnun perään.
    ”Nämä ovat ekologisempi vaihtoehto”, vastasi Leiter äänellä, josta ei tiennyt oliko matoran tosissaan vaiko ei.

    – – –

    ”Atya”, Ämkoo toisti ja pakotti haalenevat kasvonsa kääntymään kokonaan vieressään seisovaa sinisenä hohtavaa hahmoa kohti. Välkehtivän naisen visiirinaamion takaa erottuvista silmistä paistoi Ämkoolle tuttu ylimielinen katse kuolleen veden Toan puhuessa:
    ”Surkimus. Säälittävä raukka.”
    Ämkoon verestävät suupielet kohosivat kivunsekaiseen virneeseen.
    ”Vainaan lienee helppo nimitellä, vai?”
    ”Kielesi ei ole tylsynyt yhtään”, Atya sanoi. ”Vaan miten on miekkasi laita?”
    ”Minun miekkani?” Ämkoo naurahti tuskaisana ja nyökkäsi vierellään makaavaa terää kohti. ”Mutta tämähän on sinun.”
    ”Ei enää”, Atya murahti. ”Eikä se tällä menolla ole pian enää sinunkaan.”

    – – –

    Torakka 437 saapui maassa makaavan klaanilaisen vierelle. Toan kokoinen taistelija näytti jo miltei kuolleelta, mutta Ämkoon rinnan epätasainen liikehdintä toi everstille varmuuden siitä, että vihollinen oli vielä elossa. Torakan katse kiinnittyi hiekassa makaavaan miekkaan. Legendaariseen, yhtenä maailman voimakkaimmista pidettyyn miekkaan. Eversti kumartui vastustajansa vierelle.

    Mekaaniset sormet puristuivat tiukasti valkealla nahalla päällystetyn kahvan ympärille. 437 kohotti miekan haltioituneena silmiensä eteen ja käänteli sitä. Kaikista koettelemuksista huolimatta miekka oli muutamaa tahraa lukuunottamatta täydessä kunnossa. Everstin taistelun runnomat kasvot heijastuivat lähes peilinkirkkaasta metallista. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta, hän ajatteli.

    Everstin vaimea hyminä muuttui pikku hiljaa  suorastaan riemuukkaksi naurahdukseksi. Oikotie torakkahierarkian huipulle oli lukittuna hänen rautaiseen otteeseensa. Taistelukentän räjähdykset säestivät nazorakin voitonhetkeä. Ylhäällä jyrähti vaimea ukkonen.

    – – –

    Atya kevensi asentoaan ja istahti sitten maassa makaavan miekkapirun vierelle. Ämkoo katseli entistä johtajaansa samaan aikaan sekä hölmistynyt että hieman utelias ilme naamiollaan, ja sanoi sitten:
    ”Tulitko hakemaan minut luoksesi?”
    Atya ei nauranut koskaan. Nyt kuitenkin Ämkoo saattoi erottaa naisen katseessa ilkikurisen pilkkeen, joka oli tälle kaikkea muuta kuin ominaista.
    ”Mikä sinut saa luulemaan, että pääsisit sinne minne minä menin? Minä vapautin itseni taakastani. Sinulla sen sijaan on vielä paljon syntiä harteillasi.”
    ”Mikä sinut sitten sai tulemaan?” Ämkoo kysyi vakavoituen samalla hieman. ”Vaikea kuvitella, että vielä kuolleenakin tahtoisit nähdä minut.”

    ”Opettajanasi olen velvollinen muistuttamaan sinua”, kuului Atyan vastaus samalla kun nainen vilkaisi tuimasti legendaarista miekkaa hipelöivää nazorakia kohti. Naisen katse palasi Ämkoon himmeneviin silmiin kun tämä jatkoi puhettaan:
    ”Sinä olet häpeäksi kaikelle sille jonka varaan olet rakentanut elämäsi. Katso nyt itseäsi. Petit minut. Jos kuolet nyt, petät myös uudet ystäväsi. Alku ja Ääri ovat pian kumpikin vihollisen hallussa ja syy on kokonaan sinun.”
    Ämkoo kiristi hampaitaan kuultuaan Atyan viimeisen lauseen. Miekkamies ei vastannut.

    ”Makaako edessäni todella miekkapiru jonka nimi saa tämän maailman suurimmatkin soturit kauhun valtaan? Missä on itse Bakmein kouluttama taistelija? Missä on Toa Ämkoo?”
    ”En ole ollut Toa enää ikuisuuksiin”, Ämkoo sihahti vastaukseksi. ”Tiedät sen vallan hyvin.”
    ”Perusteletko sen sillä, että sisälläsi velloo verenhimosta ja juonittelusta voimansa saava pimeyden olento, vai onko kyse pelkuruudesta?” lausui Atya pisteliäästi kumartuen lähemmäs. ”Toa ei ole muoto, typerys. Se on tapa elää.”
    ”Mitä sinä yrität?” Miekkapiru kähisi samalla kun tämän silmät alkoivat painua umpeen.
    ”Elä hirviönä, kuole hirviönä”, Atya sanoi.

    Ämkoo yskäisi verta ja murisi. Atya katsoi tätä näkyä vailla minkäänlaista sääliä, nousi takaisin seisomaan ja asteli sitten loitommas.
    ”Minä en tullut katsomaan typerää kuolinesitystäsi, Ämkoo”, nainen lausui äänellä joka muuttui naisen joka askeleella loittonevammaksi ja kaukaisemmaksi. Veden Toan viimeiset sanat haudan takaa kuuluivatkin Ämkoon pään sisällä vain heikkoina kuiskauksina.

    ”Herätä paholaisesi. Näytä, hallitsetko hirviötä vai oletko sellainen itse.”

    – – –

    437 hymyili leveästi kohottaessaan valkean katanan Ämkoon yläpuolelle. Eversti pohti hetken pirullisia hyvästejä peitotulle klaanilaiselle, avasi sitten virnuilevan suunsa ja sanoi:
    ”Ja näin kuolee Klaanin miekkapaholainen. Älä huoli, lupaan kertoa kumppaneillesi kuolemastasi. Ja kerron heille, että anelit armoa…”

    Sitten Eversti heilautti miekkaa hieman ylemmäs ja iski.

    Seuraava hetki sai everstin silmät pyöristymään silkasta ihmetyksestä. Mahtavan aseen kärki oli miltei tavoittanut päihitetyn veljeskunnan johtajan sydänkiven. Ämkoon sormet olivat kuitenkin tarttuneet tiukasti kiinni miekan lappeeseen. Everstin isku oli pysähtynyt täysin, eikä miekka suostunut irtoamaan maassa makaavan Ämkoon otteesta vaikka 437 koittikin riuhtoa terää vapaaksi. Samalla Ämkoon silmäluomet rävähtivät auki paljastaen soturin silmät, jotka hohtivat kuin kekäleet laajenneissa silmäkuopissaan.

    Väkivaltainen ja täysin varoittamaton varjoenergian räjähdys heitti torakkaeverstin kauas yläilmoihin. Torakan keho paiskautui kauemmas taistelutantereen kauemmalle hietikolle. Kierähdettyään maassa muutaman kerran torakka nousi vaivalloisesti ylös hieroen hiekkaa pois silmistään. Sitten torakka kohtasi edessään avautuvan näyn ja järkyttyi.

    Jo valmiiksi myllerretty taisteluareena oli verhoutunut syvänpunaisiin liekkeihin lähes tyystin. Liekkien keskellä seisoi Ämkoo, jonka ainoa ehjä käsi ei ollut vieläkään päästänyt irti miekan lappeesta. Hiekka pakeni Ämkoon leimuavien askelten alta kun miekkapaholainen asteli nazorakia kohti.

    Erilaiset tilastot ja numerolukemat vilisivät everstin mekaanisen silmän ruudulla. Everstin hengitys muuttui huokaus kerrallaan huolestuneeksi huohotukseksi. Typeryydentunne ja epätoivo hiipivät hänen tajuntaansa. Oliko tämä ollut yksi iso virhe? Tuoko voima oli kukistanut 955:en?

    Siinä samassa eversti pudisti päätään hermostuneena. Häntä ei vakuutettaisi pelkällä valoshowlla.

    ”Hyvä on, Atya”, Ämkoo lausui äänellä joka sai koko taistelutantereen pysähtymään. Niin taivaalla syöksähdelleet veljeskuntalaiset kuin maassa hanakasti puolustautuvat nazorakit käänsivät katseensa helvetin liekkien peittämää soturia kohti, joka lähti astelemaan vammoihinsa nähden aivan liian vaivattoman näköisesti eversti 437:aa päin.

    Eversti teki kaikkensa pysyäkseen lujana, mutta yrityksistään huolimatta nazorak otti askeleen taaksepäin. Torakka yritti parhaansa pitääkseen itsensä kasassa, ja nazorak koitti rauhoittaa itseään kiinnittämällä huomionsa vastustajansa vammoihin.
    ”Haava saavutti melkein sisäelimesi”, 437 sanoi, viitaten klaanilaisen kylkeen. ”Tuuperrut minä hetkellä hyvänsä…”

    ”Pintaraapaisu”, Ämkoo virnuili vastaukseksi ja käytti ainoan kätensä hetken ajan kylkensä luona. Ja toden totta, vielä hetki sitten syvältä näyttänyt haava näytti tällä hetkellä vain heikolta ruhjeelta. Eversti näki kuinka Ämkoon kehoa nuoleskelevat varjoliekit saivat kaikki kantajansa vammat paranemaan vauhdilla jonka saavuttaminen ei olisi hoitunut edes nazorakien oppineimmilta lääkintämiehiltä.

    Eversti otti askeleen taaemmas ja tuijotti tuonen mailta noussutta vihollistaan. Ensimmäisen kerran 437 uskoi todella ymmärtävänsä mistä nimitys miekkapiru oli peräisin. Häntä kohti ei kävellyt enää Klaanin johtaja tai mystinen miekkamies. Häntä kohti asteli liekehtivä demoni, syvimmälle helvetille naurava hehkuva paholainen.

    ”Tunnuit aikaisemmin tietävän jotain Bakmeista”, varjolieskojen peittämä Ämkoo puhui. ”Kerro minulle, mitä kaikkea tiedät Aamuyön muakasta. Puhu, nazorak.”
    Eversti ei tiennyt mikä voima sai hänet tottelemaan. Nazorak kuitenkin vastasi oitis.
    ”Valkean turagan viimeinen miekkatekniikka. Kertoman mukaan sen oppiminen on useimmille fyysisesti mahdotonta, eikä tekniikan kääröjä ole koskaan löytynyt.”
    ”Hyvä, hyvä, sinähän tunnet aiheen”, Ämkoo sanoi heilauttaen legendaarisen aseensa valkeaa terää kauempana jäykkänä seisovaa torakkaa kohti. ”Tiedätkö, monestako kääröstä tekniikka koostuu?”
    ”En”, eversti vastasi ottaen jälleen askeleen taaemmas.
    ”Kääröjä on yhteensä seitsemäntoista. Niistä viimeisen hallitsee ainoastaan Valkea turaga itse.”

    Vellovat liekit Ämkoon ympärillä tiivistyivät voimakkaan salamoinnin ja rätinän saattelemina ja siirtyivät sitten soturin oikean olkapään kohdalle. Kuului sihahdus ja verenpunainen varjokäsi välkkyi jälleen väkevänä paikoillaan. Ämkoo heitti miekkansa käsistä vasemmasta oikeaan ja pyöräytti sitä sitten ilmassa saaden liikkeellä loputkin varjoliekit häviämään.

    ”Tämä on kuudestoista käärö”, kuului Miekkapirun ääni tämän lähtiessä hyökkäykseen.

    Ämkoon loikka oli uskomaton. Edes itsensä huippukuntoon treenannut eversti ei ollut uskoa sitä korkeutta, vauhtia ja voimaa joka saattoi miekkapaholaisen hetkessä tämän luokse. 437 kavahti kauhuissaan taaemmas ja toi teräaseensa nopeasti torsonsa edustalle ottaakseen vastaan Ämkoon salamannopean miekaniskun. Isku tulikin, mutta sivalluksen sijaan kyseessä oli huippunopea pisto jonka eversti joutui väistämään heittäytymällä voimakkaasti oikealle.

    Ämkoon nauru raikui ympärillä palavien rakennusten ja räjähtävien pommien aiheuttaman kaoottisen metelin keskellä miekkasankarin jahdatessa silmät kiiluen saalistaan. Eversti ei ollut ehtinyt vielä lainkaan sopeutua tilanteeseen ja nazorakilla olikin täysi työ väistää pistoa seurannut voimakas kahden käden lyönti, joka torakan täpärästi ohitettuaan sai maan tämän alla miltei räjähtämään miekkaan ladatun varjovoiman purkauduttua hallitsemattomasti ympäriinsä. 437 ponnisti voimakkaasti ja pakeni sitten selkä edellä kauemmas, sekä kohotti ranteensa ladaten samalla liikkeellä ranteesta ulos työntyvän konepistoolinsa.

    ”Turha yrittää!” Ämkoo karjui kaiken metelin seasta ja iski miekkansa tarkasti everstin rannetta kohti. Torakka oli ehtinyt jo aloittaa tulituksen, ja Ämkoon hyökkäystä seurannut refleksinomainen väistöliike sai everstin ampumaan hetken ajan hallitsemattomasti omiaan. Jokunen rannalla kamppaillut torakka parkaisi ja lysähti maahan saatuaan osuman everstin ammuksista.

    Eversti yritti tähdätä uudemman kerran Ämkoota kohti, mutta klaanilainen pysyi jatkuvassa liikkeessä. Miekaniskuja sateli niin oikealta, vasemmalta, edestä kuin takaakin, ja iskipä Ämkoo myös muutaman kerran ylhäältä käsin loikattuaan aivan yllättäen pakoilevan everstin yli aivan tämän taakse.

    Ämkoon energiasormien ei tarvinnut edes ojentua everstiä kohti, sillä Ämkoon laskeuduttua everstin taa oli kaksikon välillä tuskin lainkaan välimatkaa. Tummanpunaisena hohkaava käsi ylsi helposti tarttumaan tiukasti torakan kasvoihin, ja Everstin kasvojen mekaaninen puoli särähti ja objektiivisilmä alkoi näyttää virhekuvaa kun Ämkoon sormet painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle uhriinsa.

    Eversti yritti tehdä raivokkaasti vastarintaa ja tähtäsi aseensa kainalonsa ali Ämkoon rintakehää päin. Ämkoo huomasi hätäisen iskun helposti ja heilahti sivuun, pidellen yhä kiinni vihollisestaan.

    437 ehti tulittaa monta laukausta ennen kuin tajusi Ämkoon väistäneen. Eversti riuhtoi päänsä raivoissaan vapaaksi, mutta tämä johti ainoastaan siihen, että Ämkoon ote siirtyi torakan kaulaan. Klaanilainen puristi Everstin hengitysteitä lujasti ja heitti sitten tämän äkisti maata kohden saaden nazorakin uppoamaan syvälle rannan hiekkamaahan.

    Ämkoolla olisi ollut oiva tilaisuus viimeistellä vastustajansa, mutta sen sijaan paholainen astuikin loitommas ja laski miekkansa. Admin tarjosi torakalle mitä hirveimmän hammashymyn, avasi sitten suunsa ja karjui:
    ”Tämä ei ole vielä ohi! Nouse ylös! NOUSE!”

    Eversti päästi karmeaimman parkaisun mitä läsnä kamppailevat eri puolten soturit olivat koskaan kuulleet. Eliittisotilas kohottautui polvilleen ja käynnisti sitten selässään lepäävät jo valmiiksi rikkinäiset suihkumoottorit, ja lähti sitten epätoivoiseen hyökkäykseen. Moottoreiden voima riitti kuin riittikin sinkoamaan ahkerasti tulittavan nazorakin Ämkoota kohti, joka osasi ainoastaan nauraa lähestyvälle näylle.
    ”Sanoinhan, että tuo ei auta!” huusi ammukset vaivattomasti väistänyt Ämkoo hypäten samalla ilmaan. Ämkoo kiepahti kerran ilmassa ja pisti sitten miekallaan jalkojensa ohi suoraan alaspäin, osuen tarkasti ohittamansa nazorakin selkämykseen. Erilaisia mekaanisia osia ropisi hietikolle kun eversti läjähti lentoratansa voimasta maahan samalla kun Ämkoo putosi siististi jaloilleen tämän vierelle.

    ”Väitit tappavasi minut ja siinä sinä nyt olet. Kuolet aivan yhtä säälittävästi kuin typerä yliluutnanttinne!”

    ”OLE HILJAA!!” 437 karjui ja kohosi silkalla tahdonvoimalla ylös. Kuului toisiaan vasten hankautuvan metallin kitisevä ääni kun kaikki everstin mekaaniseen käteen kätketyt teräaseet nousivat täyteen mittaansa torakan keskittäessä kaikki voimansa väkivahvaan pistoon Ämkoon kasvoja kohti.

    Miekkapaholainen vastasi iskuun Aamuyön muakan kuudennentoista käärön kahdeksannella liikesarjalla. Ämkoo koukisti polviaan ja kyykisti hieman, tuoden päänsä päälle kohottaneensa miekan kahva edellä suoraan kohti Everstin kasvoja. Kahvan pää tärähti lujaa vihasta ja tuskasta ulvovan torakkaeverstin otsaan ja heti tämän jälkeen viiletti samuraimiekan terä torakan olkapäätä kohti.

    Eversti poukkoili huutaen loitommas ja onnistui puolivahingossa välttämään koko raajan katkaisemiseen tarkoitetun iskun suurimmat vahingot. Legendaarisen miekan valkea terä onnistui kuitenkin aiheuttamaan syvän viillon torakan olkapäähän, ja tästä aiheutunut tuska oli vähällä huumata taaksepäin kompastuvan nazorakin.

    Ympärillä seuranneet rivitorakat eivät tahtoneet nähdä enempää. Joku urheimmista uskaltautui antamaan tulituskäskyn, jonka verta kasvoiltaan pyyhkivä Eversti kuitenkin torjui kivun ja mielipuolisuuden sekoittamalla äänellä. Usean yrityksen jälkeen pakottautui 437 viimein seisomaan.

    Koko taistelutanner tuntui pysähtyvän kun eversti 437 ja miekkapaholainen jakoivat keskenään pitkän katseen. Äänekkäästi huohottavan everstin silmissä paloi silkka viha kun tämä tuijotti suoraan Ämkoon punaisina loistaviin silmiin. Miekkamiehen suupielet kohosivat hieman ylemmäs nazorakin kasvojen kiristyessä entisestään.

    ”Miltä tuntuu kohdata kuolemansa?” Ämkoo lausui.
    ”L-leuhki vielä kun ehdit”, 437 vastasi raivosta vapisevalla äänellä. ”Jos minä kuolen nyt… Vien sinut mukanani!”
    ”Voi, en ajatellut kuolla. Ja mieti, sinullahan on toisella puolen seuraa jo valmiiksi. Voitte yhdessä yliluutnanttinne kanssa päivitellä sitä kuinka ylimielisyys sokaisi teidät ja koitui kohtaloksenne…”

    Jotain 437:n sisällä räjähti. Nazorak karjui entistäkin kovemmalla äänellä, jännitti väkivalloin kaikki kehonsa lihakset ja keinotekoiset osat, ja iski sitten paljaan nyrkkinsä suoraan Ämkoota kohden niin vimmatulla voimalla, että ilma klaanilaista kohti kiitävän nyrkin ympärillä vihelsi.

    Ämkoon kasvot väistivät hieman vasemmalle ja torakan nyrkki löi tyhjää. Nazorak oli jo lyömässä uudestaan, mutta Ämkoo oli jo ehtinyt loikata ilmaan ja 437 joutui syöksymään edemmäs väistääkseen taaksensa pudottautuneen miekkailijan armottoman iskun.

    Tunteittensa raivopäiseksi syöksemä nazorak lähti huutaen juoksemaan suoraan eteenpäin kohti yhtä harvoista vielä pystyssä olevista vartiotorneista. Sen saavutettuaan tarttui torakka tornin tukirakenteisiin molemmilla käsillään purren samalla leukansa tiukasti yhteen yrittäen siten sivuuttaa vammautuneesta olkapäästänsä huokuvan terävän kivun. Muutaman raa’an kiskaisun jälkeen 437 oli jo kiivennyt tornin keskitasanteelle, ja nazorak kääntyi katsomaan josko vastustaja oli seurannut.

    Ja olihan tämä. Huomattuaan torakan pakenevan oli Ämkoo sukeltanut tämän perään ja torakan kääntyessä oli klaanilainen jo miltei tämän takana. Noustuaan vaivattomalla loikalla 437:n tasolle tarjosi Ämkoo tälle muutaman sukkelan miekanpiston suoraan torakan kasvoja kohti, ja valkea katana olikin vähällä lävistää 437:n mekaanisen silmän. Kuului kolahdus kun Ämkoo onnistui töytäisemään miekkansa lappeella torakan mekaanisia kasvoja. Nazorakin tasapaino horjui ja tämä oli vähällä pudota alas lahopuisen tasanteen reunalta.

    Eversti tarttui nopeasti ensimmäiseen asiaan jonka sai käteensä, ja tämä oli tornin rakennustöiden jälkeen tasanteelle jäänyt raskaspäinen työkalu. 437 tarttui esineen varteen ja heitti työkalun sitten sen kummemmin tähtäämättä Ämkoota kohti, hankkien tempulla juuri tarpeeksi aikaa heittäytyäkseen vartiotornin vierellä kohoavan peltikattoisen varastomajan katolle. Onnistuttuaan juuri ja juuri putoamaan jaloillensa lähti eliittinazorak juoksuun hakien sumenevalla katseellaan kaikkea mahdollista josta voisi hyötyä.

    Ämkoo toipui nopeasti äimistyksestään. Adminin toisen jalan kynsipari koukistui ja upposi syvälle tornitasanteen pehmeään puuhun miekkasankarin ottaessa vauhtia. Ämkoo lensi suoraan Everstin perään, heilautti miekkaa pitävän varjokätensä taaksepäin ja ojensi sen sitten heittoliikkeeseen.

    Valkoinen samuraimiekka pyöri villisti lentäessään ilmojen halki kauempana juoksevaa torakkaa kohti. Nazorak onnistui juuri ajoissa kuulemaan valkeanhohtoisen terän aiheuttaman kitinän ja heittäytymään sivuun lähestyvän miekan tieltä. Eversti katsoi kuinka katana iskeytyi varaston katosta työntyvään paksuun puupaaluun, ja kiitti onneaan siitä, että hänen päänsä ei ollut enää tuolla paikalla.
    Nazorakin onnea ei kestänyt pitkään. Ämkoo oli jo ennättänyt tämän tykö ja vihreänmusta soturi kiskaisi miekkansa vaivattomasti irti, syösten terän sitten pitkässä kaaressa everstitorakan kaulaa kohti. 437 hyppäsi taaemmas, jolloin kaulavaltimoon tähdätty isku tavoittikin ainoastaan nazorakin rintakehän pintakerroksen. Huutavan torakan rinnasta purskahti verta tämän kaatuessa selälleen varaston rämisevälle katolle.

    Ämkoo nauroi jälleen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Kaatuva torakka onnistui kuitenkin välttämään voimakkaan kahden käden iskun potkaisemalla vahvemmalla jalallaan kohti miekkamiehen lähestyvää rannetta, ja yllättävä potku sai klaanilaisen miekkaotteen kirpoamaan. Samuraimiekka lennähti pyörien suoraan ylöspäin ja Ämkoo jäi vaille asetta.

    Varjovoimien täyttämän klaanilaisen nauru lakkasi kun 437 virnisti voitonriemuisesti ja kohotti asekätensä kohti tämän kasvoja. Admin ei kuitenkaan vapissut kauhusta vaan kyyristyi päättäväisesti everstiä kohti. 437:n suusta purskahti verta kun Ämkoo tarttui tätä käsivarresta ja repäisi torakan sitten ylös. Ämkoo vei torakan käden omalle olkapäälleen, heilahti sitten ympäri toiseen suuntaan ja heitti nazorakin sitten väkivahvalla liikkeellä ilmaan. Voimakkaan kiskaisun jälkeen varaston puurakenteet hajosivat kappaleiksi kun valtavalla vauhdilla putoava 437 rämisi niiden läpi.

    437:n henki salpautui ja kun tämä paiskautui selkä edellä suoraan maahan. Nazorakin terve silmä muljahti hetkeksi ympäri kun tämä koitti liikuttaa vahingoittuneita niveliään, mutta yritys sai vain valtavan kipuaallon kulkemaan nazorakin kehon läpi. 437 sylki suurimmat veret suustaan, käänsi päänsä sitten taivasta kohti ja näki alaspäin putoavan vihollisensa.

    Eversti yritti kohottaa mekaanista kättään ottaakseen kohti syöksyvän Ämkoon vastaan, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Ämkoon vasen jalka iskeytyi suoraan nazorakin mekaanisen käden ranteen päälle ja esti kättä liikkumasta. Nazorak koitti sitten liikauttaa toista kättään, mutta kokonaan maan tasalle pudottautunut Ämkoo painoi myös vasemman jalkansa alas ja pakotti koko painollaan torakan pysymään aloillaan. 437 ei onnistunut rimpuilemaan käsiään vapaaksi, ja nazorak saattoi vain katsella kuinka yhä edelleen purppuranpunaisena hohkaava Ämkoo kohotti samuraimiekkansa päänsä yläpuolelle iskeäkseen.

    Vihollisensa viimeistelemiseen keskittynyt miekkapiru ei ehtinyt huomata takaansa syöksyvää valkeaa kohdetta. Maassa makaavaan kohteeseensa katseensa naulinnut valkea lintu syöksyi ohjuksen laitta Everstiä kohti, tavoitti tämän ja teki sitten tehtävänsä. Silloin jysähti.

    [spoiler=Spoileroink]”Jaaaa poikki!” kuului ääni kirkkaasti valaistussa elokuvastudiossa. Stunt-näyttelijät poistuivat näyttämöltä oikean tähtikaksikon seuratessa touhua sivusta drinkkilasit käsissään.

    ”Melkoista”, Ämkoo totesi pyöritellen pientä paperisateenvarjoa drinkissään ja vilkaisi sitten 437:aa. ”Saatiinpahan tämäkin sitten pakettiin.”
    ”Eikä mennyt edes kauaa, kun miettii”, eversti vastasi ja nielaisi juomassaan kelluneen oliivin. ”Kiista tuotantoyhtiön kanssa oli kyllä kiusallinen.”
    ”Totta, mutta sille ei mahda enää mitään”, Ämkoo vastasi. ”Olihan se toki faneille pettymys, että pätkän tuottaminen jäätyi kokonaan kuukausiksi, mutta se oli niiden mulkeroiden vika. Mitäs menivät vaatimaan, että maksaisimme niille ihan oikeaakin palkkaa.”
    ”Niin, kohtuutonta”, 437 vastasi.

    Kaksikon tykö saapui viiksin ja mauttomin aurinkolasein varustautunut ruskea matoran.
    ”Teillä olisi nimmaritilaisuus puolen tunnin päästä, pojat. Siistikää itseänne vähän ja muistakaa hymyillä. Jos joku kyselee siitä tuotantoyhtiöhommasta, valehdelkaa.”
    ”Luonnollisesti”, Ämkoo vastasi ja virnisti. Eversti kaivoi taskustaan (..?) pyyhkeen ja pyyhki sillä mekaanisen silmänsä kiiltelemään härskisti. Fanit odottivat jo ulkona.

    – – –

    HAA HAA HAA ME KIRJOITIMME SEN VIIMEIN HAA HAA HAA.[/spoiler]

  • Lahja ulkomaailmasta, Alinolla-hanska

    Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta

    Yö oli pimeä. Taivas oli pilvessä, ettei kuuta näkynyt. Yön hiljaisuudessa musta hahmo käveli rantaniityllä. Hän kantoi mustaa hupputakkia. Hän oli vetänyt hupun kasvoillensa. Hän pysähtyi mäen nyppylälle katsomaan edessä loistavaa kaupunkia. Kaupunki oli oikea suurkaupunki, monia kerrostaloja ja baareja. Siellä asui Matoraneja, Vorttixeja ja muita lajeja.
    ”Aah. Vihdoin perillä.” hahmo sanoi. Hän asteli kaupungin portista sisään suurelle aukiolle, josta hän jatkoi pääkatua pitkin syvemmälle äänekkääseen yöhön.
    Paljon nuoria oli liikkeellä yöllä. Monet olivat tulossa tai menossa yökerhoihin ja baareihin, jotka tässä kaupungissa olivat ilmeisen suosittuja. Katua pitkin, jota hahmo kulki, oli monia baareja ja musiikin jytinä kuului niistä ulos asti.
    ”Noin, nyt tuntuu kotoisammalta” Muukalainen ajatteli kuunnellessaan musiikin pauhetta. Musiikin yli kuului kuitenkin kova naisäänen kiljunta. Hupputakkia pitävä hahmo pysähtyi. Hän huomasi kun kolme miespuolista Steltinpeikkoa yritti repiä hemaisevaa Vorttix naista mukaansa. Miehet olivat vihaisia ja juovuksissa. Yksi tarttui neitoa ranteesta.
    ”Irti minusta!” Nainen käski, mutta miehet nauroivat.
    ”Eikö teille ole kerrottu, että naista pitää kohdella hellästi?” Tulija kysyi. Steltiläiset kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään. Hupputakkisen hahmon ääni oli pehmeä ja runollinen. Tulija oli yhtä pitkä kuin hekin.
    ”Mitä tämä sinulle kuuluu, muukalainen?” Yksi mies Steltiläinen kysyi.
    ”Ajattelin vain muistuttaa pölkkypäitä ’hyvistä tavoista’.” Mies sanoi.
    Steltiläiset eivät pitäneet että tuntematon pilkkasi heitä. Vorttix katsoi hämmästyneenä tulijaa.
    ”Ei ole viisasta alkaa soittamaan suuta meille!” Yksi gorilloista sanoi.
    Kaikki kolme Steltiläistä ottivat teränsä esiin. Muukalainen ei tehnyt elettäkään paetakseen. Yksi Steltiläinen otti muutaman askeleen häntä kohti ja muutaman nopean harppauksen, ollen aivan muukalaisen vieressä. Hän kohotti teränsä lyödäkseen hupputakkista miestä. Mutta tulija oli nopeampi. Yhtäkkiä, ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiään, Steltiläisen terää kannatteleva kämmen makasi irrallaan maassa. Steltiläisen silmät laajenivat, kun hän vielä piti verta vuotavaa kättään edelleen lyönti asennossa. Hänen toverinsa hätkähtivät. Muukalainen piti kädessään pitkää, veitsen terävää viikatetta.
    ”Pistäkääpä pojat nuo teräaseet pois.” Hän sanoi ivallisesti ”Joku voi vielä loukkaantua.”
    Hyökännyt Steltiläinen karjaisi, osittain tuskasta, osittain raivosta.
    Kaksi muuta gorillaa syöksyivät muukalaista päin heiluttaen teriään, aikoakseen kostaa toverinsa loukkaantumisen. Toinen oli taas iskuetäisyydellä. Mutta tulija oli taas nopeampi.
    Steltiläinen oli juuri lyömässä, kun tunsi viiltävän kivun vatsassaan. Hän hajosi kahtia. Veri purskahti, kun Steltiläisen yläruumis leikkaantui irti vatsan kohdalta, hupputakkisen miehen viikatteen iskusta.
    Kolmas Steltiläisistä älysi pysähtyä nähdessään kaverinsa kohtalon. Hän astui pelokkaasti taaksepäin ja juoksi pakoon. Hupputakkinen tulija kääntyi katsomaan Vorttix naista joka seisoi kauhusta kankeana.
    ”Anteeksi, arvon neiti. Ei ollut tarkoitusta säikäyttää. En halunnut, että nämä törkyläiset häiritsevät teitä.” Tulija sanoi pehmeällä äänellään.
    ”Kuka sinä olet?” Nainen kysyi.
    Pilvet yölliseltä taivaalta alkoi väistyä. Niiden takaa paljastui suuri ja kirkas kuu. Tulija otti takkinsa hupun hitaasti pois päästään. Sen alta paljastui pitkät vaaleanpunaiset hiukset ja hän kantoi kasvoillaan vaaleanpunaista Jaloa Kanohi Mirua. Hänen silmissään oli osaksi lempeä, osaksi ylimielinen katse. Hän otti hellästi taskustaan ruusunsa.
    ”Nimeni on Marlun…”


    273 laski kirjan pöydälleen. Hän oli istunut rennosti laboratoriossaan lukemassa lempi kirjaansa. Tämä oli aika erikoista, sillä kirja oli Matoranin kielinen ja se oli joskus saatu ryöstösaaliina jossakin Nazorakien kahakassa. Hmm, pitänee palata töihin, hän ajatteli.
    Hän otti kirjan pöydältä ja laittoi sen pöytänsä piironginlaatikkoon ja lukitsi sen avaimella. Mitähän muut ajattelisivat, hän mietti. Siitäpä syntyisi taas vitsin aihetta.
    273 palasi taas mielessään ajassa taaksepäin. Kuinka useat olivat nauraneet hänelle, kuinka usein hänen keksintöjään oli vähätelty, kuinka useasti häntä oli kutsuttu ”Lumihiutaleeksi”. Valkoinen Nazorak heräsi ajatuksistaan. Piti palata töihin.

    Hän palasi tutkimaan tekemiään tutkimustuloksiaan ja sinikopioita. Seuraavat päivät tulisivat olemaan kiireellisiä Tiedustelun johtajan 007:n tilauksen takia. Jäätutkija oli käskenyt vuoritukikohdan työläis-Nazorakeja rakentamaan ilmatyynyaluksia. He olivat kokeneita mekaanikkoja ja siksi 273 oli heidät valinnut. Tämän kaltaisen tilauksen suorittamisessa ei olisi varaa epäonnistumiseen. Lisäksi tämä oli 273:n tilaisuus päästä arvostetuksi tiedemieheksi.
    Koko halli kuhisi Nazorakeja alusten kimpussa.

    ”Hmm, jos liittäisin lämpöskannerit kelkkakypärään, niin ne pysyisivät paremmin päässä.” Hän mietti itsekseen miten parannella lämpölasejaan, joita 007 oli moittinut. Mutta sitten 273:n huomio kiinnittyi muualle papereistaan. Hän katsoi viereisellä pöydällään hyödyttömänä makaavaa teräksistä hanskaa. Sitten hän palasi tutkimuspapereihinsa. Hän yritti lukea niitä, mutta hänen mielenkiinto niihin oli poissa. Tiedemies kääntyi uudestaan tuijottamaan hanskaansa. Hän huokaisi syvään. 237 nosti hanskan pöydältä ja pyöritteli sitä käsissään.
    ”Se teoriassa toimisi, mutta sitä perkuleen virtalähdettä ei ole!” Hän sanoi vihaisena. Mutta sitten hän sai ajatuksen. ”Hmm, ellei sitten…”
    Valkoinen Nazorak käveli nopeasti pois laboratoriostaan. Hän käveli pimeätä käytävää pitkin ulko-ovelle. 273 painoi oven viereisessä seinässä olevaa kytkintä, joka avasi raskaan metallioven. Oven avautuessa sen takaa puhalsi valtava viima ja kova lumituisku. Oli taas yksi Mt.Ämkoon voimakkaista lumimyrskyistä. 273 asteli lumeen tehtyä kävelypolkua pitkin viereiselle rakennukselle. Hän piti kättään kasvojensa edessä estääkseen enimmän lumen ja tuulen puhaltamasta hänen silmiinsä. Tiedemies tuli rakennuksen ovelle, jota kaksi vartijaa vahtivat. He tekivät sotilastervehdyksen valkoisen Nazorakin nähdessään.
    ”Lepo, miehet” Hän sanoi sotilaille ja avasi metallioven. En kyllä haluaisi seisoa tuolla ulkona tällaisessa tuiskussa, hän ajatteli. Rakennus, johon hän oli tullut, oli varasto. Sinne Nazorakit toivat kaiken tarpeettoman myöhempää käyttöä varten. Koska 273 oli tiedemies, hänellä oli pääsylupa käydä siellä.
    Varasto oli aika huonossa kunnossa. Tarpeetonta roinaa makasi lattialla pinoittain, kun viereisissä hyllyissä ei ollut enää tilaa. Metalliesineitä, rikki menneitä aseita ja muuta tarpeetonta. Siellä ei varmaan pitkään aikaan ollut järjestelty. Katossa loisti vain muutama räpsyvä loisteputki.
    Tämähän on oikea läävä! Pitääkö kaikki täällä tehdä itse?!, tiedemies ajatteli. Hän alkoi tutkimaan hyllyissä olevia tavaroita. Nazorakit olivat sulloneet roinaa vain summamutikassa hyllyihin. 273 kierteli hyllyjen välissä etsien jotain.
    ”Hm?” Hän kuuli jotain viereisestä rojukasasta. Kuin sähkön sirinä olisi kuulunut. Valkoinen Nazorak kaivoi pinoa roinaa. Sitten hän löysi äänen aiheuttajan. Kuluneella metallisella alustalla oli outo kone. Laitteessa oli itsestään pyörivä mäntä, joka tuotti hitaasti virtaa rikki menneeseen hehkulappuun. Se oli iän vanha ikiliikkuja.
    273 katsoi konetta. Koneen mäntä pyöri itsekseen. Nazorak katsoi edelleen konetta. Männän kirske ja rikkinäinen lamppu aiheutti ärsyttävää ääntä. Tiedemies katsoi edelleen konetta. Sitten hänellä naksahti päässä. Hän kohotti kapistuksen käsillään korkealle ilmaan ja sitten heitti masiinan täysillä lattialle. Kone meni ihan säpäleiksi.
    ”Miten täältä on tarkoitus löytää mitään!!?” 273 huusi vihaisena. Sitten hän hieroi otsaansa ja jatkoi etsimistään.

    Jonkin aikaa varaston tavaroita tutkittuaan 273 oli ihan rakennuksen toisessa päässä. Hän penkoi taas lattialla olevia tavaroita. Ei siellä ollut kuin vanhoja Zamor-pistooleja. Sitten hänen katseensa kiinnittyi johonkin. Viereisessä kaapissa olevasta pahvilaatikon kannen alta pilkisti outo hohde. Tiedemies nousi lattialta ja otti laatikon hyllystä.
    ”Mitäs täällä mahtaa olla?” Hän mietti ja avasi laatikon kannen. Samassa pahvilaatikosta nousi kirkas sininen hohde. Varaston hämärässä nurkassa hohde valaisi hyvin. 273 hämmästyi. Hän työnsi kätensä laatikkoon ja nosti hehkun aiheuttavan esineen. 273:n silmät laajenivat. Hän piti kädessään sinistä kiveä. Se oli aivan kuin kristallia. Kivi oli aivan jääkylmä.
    ”Elementaalikivi…” Tiedemies sanoi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan niistä, muttei koskaan itse nähnyt. 273 laittoi kiven tutkimustakkinsa povitaskuun ja käveli takaisin ulko-ovelle.

    273 laski Elementaalikiven laboratorionsa pöydälle ja penkoi nopeasti kaappejaan. Viimein hän löysi tutkimusraportin, jonka hän oli joskus saanut toiselta Nazorak-tiedemieheltä. Hän luki sen nopeasti läpi. Hmm, kyllä… Se on Jään Elementaalikivi. Hän otti teräksisen hanskansa. Valkoinen Nazorak avasi sen ranteessa olevan kannen ja teki pieniä muutoksia siihen. Sitten hän liitti johdot kiveen ja asetti kiven hanskan sisällä olevaan koteloon.
    ”Valmis…” Hän sanoi hieman jännittyneenä. ”Mutta toimiiko se?” 273 työnsi varovasti oikean kätensä hanskan sisään. Sitten hän tarttui hanskan kämmenen nivelkohdassa olevaan rullaan. Hän väänsi sen ympäri ja rullasta hanskasta kuului naksahdus. Hanskan kämmenen pohjassa olevassa sinisessä ympyrässä, joka toimi laukaisimena, alkoi kipinöidä. 273 otti taistelu asennon, juoksi seinän viereen ja löi kämmenensä seinään. Silloin laukaisimeen kerääntynyt energia vapautui ulos hanskan kämmenestä. Kuin sininen sähkövirta lennähti ulos seinään. Hämärä huone valaistui hetkessä sinisestä Jääenergiasta syntyvään valoon. 273 hämmästyi hanskan suuresta tehosta. Sitten hanskan energia loppui. Valkoinen Nazorak katsoi seinää. Iso alue seinästä oli jään peitossa. Hän katsoi sitä hieman lähempää.
    ”Hmm, kyllä. Se on jäätä.” Hän sanoi.Sitten hän painoi nappia hanskan ranteessa. Hanskan yliääni-toiminto pirstoi seinässä olevan jäät siruiksi. Ääni oli niin korkea, että sitä ei tavallinen Matoran kuule, Mutta 273 kuuli sen pienenä vikinänä tuntoelimissään. Hänen kasvonsa venyivät suureen hymyyn. Hän katsoi uutta luomustaan. Hän tunsi ylpeyttä, kun oli viimein ratkaissut pulmansa. Tämä hanska oli kyllä hänen suurin keksintönsä. Hm, mutta… tästä tuskin kannattaa ilmoittaa johtaja 007:lle. Elementaalikiviä on harvassa. No, tuskin hän pahastuu, Hän ajatteli. Hän koukisti sormiaan hanskan sisällä. Sormien nivelet pitää vain rasvata.
    Hän katsoi vielä hanskaansa hymyillen. ”Sinun nimesi olkoon… Alinolla-Hansikas…”

    [spoiler=Kheh heh]Halusin, että teille kaikille lukijoille tulee tuosta kursivoidusta alusta wtf-fiilis.
    Vitsi, vitsi :3[/spoiler]

  • Vanhojen kaivelua

    Bio-Klaani

    Punainen uneliaasti nuokkuva Matoran istui leveästi pihamaan ainoalla vapalla puupenkillä, katsellen kohti aulaa sen auki ammottavista ovista sisään kohti Rukin työpistettä. Creedy tiesi veden Toan seilaavan jo kaukana Klaanista punaisen Metsästäjän seurassa. Klaani ei ollut hankkinut tilalle korvaajaa, sillä työmiehet hääräsivät edelleen aulan remontoinnin kanssa. Seiniin oli nyt määrätty tuplavahvuudet tulevaisuuden onnettomuuksien minimoimiseksi.

    Yön tapahtumat olivat jääneet Creedyltä täysin kokematta. Matoran oli nukkunut komentotornissa, tämän mentyä sinne etsimään kadottamaansa kämmentietokonetta. Sen löydettyään Creedy oli viettänyt illan koettaen ottaa yhteyttä Killjoyyn. Pienen kämmentietokoneen teho ei kuitenkaan riittänyt kauas merelle. Salapoliisintyöhön ryhtynyt Matoran kykeni vain toivomaan, että laivalta yritettäisiin ottaa yhteyttä häneen.

    Aamulla Creedy oli herätetty hänen kanssaan työskentelvien jään Toien saapuessa töihin. Matoran jätti oman valvontapaikkansa ja lähti vaeltelemaan kohti pihamaata. Tämä ei jaksanut enää välittää mahdollisista poissaolomerkinnöistä. Hän laittoi vaeltelunsa vielä vallitsevan ”sairaslomansa” piikkiin. Nyt Creedy ei ollut enää varma, kuinka kauan oli penkillä istunut. Matoranin päätehtävä oli pitää itsensä hereillä.

    Vilpoinen syystuuli puhalsi Creedyn kasvoille, nostattaen pieniä hiekanjyviä Matoranin silmiin. Havahtuen pärskimään likaa naamaltaan Matoran huomasi pitkän varjon kohoavan penkin vieressä. Ainutlaatuinen muoto paljasti varjon omistajan välittömästi ja Creedy huokaili tälle kovaan ääneen.

    ”Raj, jos sinulla on minulle asiaa, sano se suoraan.”

    ”Raj… en koskaan totu tuohon lempinimeen.” Sarajin jalat olivat väsyneet. Hän oli odottanut, että Creedy huomaisi tämän ja oli tämän johdosta seisonut paikallaan jo miltei vartin. Vaikka penkillä olisi ollut vielä helpostikin tilaa vielä yhdelle istujalle, päätti Vahki kuitenkin jäädä paikalleen.

    Hiljaisuus oli kestänyt taas hetken ja Creedy kääntyi penkillä ympäri nojaillen nyt sen ristikkoiseen selkänojaan, tuijottaen Sarajia happamasti. ”Hei, miksi sinä vain seisot siinä hiljaa? Sinulla oli asiaa, kakista ulos.”

    Vahki vastasi Matoranin katseeseen. Pitäen naamansa peruslukemilla, Saraji aloitti arvolleen harvinaisen kakerruksen. ”Minä en halua sanoa, että sinä olet oikeassa… mutta jotain tapahtui. Sen jälkeen kun pökerryin sinne Kahvion lattialle. Minä muistan asioita joita ei ole tapahtunut… tai vannon ettei tapahtunut, mutta vannon että muistan. Minä… en osaa selittää. Mutta jotain on tekeillä ja se ei ole normaalia.”

    Saraji oli nyt saanut Creedyn täyden huomion, sillä Matoranin harvinaisen jäykkä asento ja seisovat silmät olivat täysin nauliintuneena Rajiin. Jopa tämän suun liikkeet tuntuivat kuin hidastetuilta. ”Ja tämä liittyy teoriaani siten että?”

    ”Nämä kaikki …muistot. Ne liittyvät Mustaan Käteen.” Creedy loksautti suunsa kiinni Käden nimen kuullessaan. Matoran hyppäsi penkiltä ylös kuin sätkyn saaneena ja asteli aivan hämmentyneen Sarajin eteen. ”Kerro kaikki.”

    Raj huokaisi. Vahki oli arvellut Creedyn teoriahingun kasvavan jos hän kertoisi mielentilastaan. Vahki oli kuitenkin luvannut itselleen tutustuvansa Creedyn arveluihin, ihan vain mahdollisten vaihtoehtojen nimissä. ”Se maan Toa siellä Arkistoissa. Muistatko mitä hän sanoi siellä? ”Tänään olen muistanut asioita… asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini.” Minä en tunne häntä, mutta… uudet muistot. Sellaista ei tapahdu, ei pitäisi, mutta katso vain, meitä on jo kaksi.

    Creedy pyöritteli jalkaansa, kaivertaen pientä koloa jalallaan. ”Jaaatka.”

    ”Jos maailmassa on mahdollisuus siihen, että minä taistelen väärien henkilöiden puolesta… minä haluan tietää. Jos sinä kerrot minulle kaiken, minä lupaan jakaa tietoni kanssasi. Meillä ei ole varaa… noh, kiistellä. Kun emme edes täysin ymmärrä toistemme kantoja.”

    Matoran yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään, tämän katsellessa kasvojensa nöyrää ilmettä peittelevää Vahkia. Creedy naurahti vilpittömästi. ”Täytyy myöntää… sinä olet ollut aina rehellinen. Toisin kuin Killjoy.”

    Nyt Creedy puhui suoraan ja Saraji näki tämän. Nyt oli Vahkin vuoro käydä istumaan. Jalkojen päällä jo ties kuinka kauan ollut Raj huokaisi helpotuksessa saadessaan mahdollisuuden lepuuttaa koipiaan. Creedy nojaili penkin takaa sen selkämykseen odottaen hiljaa hetkeä, jolloin Saraji jatkaisi. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kaksikko löysi itsensä tuijottamassa toisiaan. Lopulta Creedy päätti olevansa tämän keskustelun avain ja iski kätensä pari kertaa yhteen.

    ”Noh, entä jos vaikka käymme sitten suoraan asiaan? Turhaan me täällä julkisella paikalla istumme.”

    Saraji huokaisi väsyneesti. ”Ja juuri kun olin päässyt istumaan…”

    Killjoyn mökki, muutamaa tuntia myöhemmin

    Aurinko paistoi korkeimmillaan, suoden häikäisevät säteensä suoraan Sarajin silmiin. Killjoyn pihalle vedetyssä, puoliksi hiiltyneessä lepotuolissa silmiään suojaava Vahki yritti pitää katseensa tiukasti Creedyn hakemassa fläppitaulussa, mutta Creedyn kanssa papereita tonkiva Nazorak piti Vahkin ajatukset työläinä.

    Saraji oli hyvin lähellä silpaista Nazorakin kappaleiksi sinä hetkenä kun tämän ensimmäisä kertaa näki. Ainoastaan Creedyn urhea heittäytyminen Vahkin niskaan esti tätä vetämästä naurettavan kokoista miekkaansa esiin. Lyhyen esittelyn jälkeen Matoran sai Rajin vakuuttuneeksi Nazorakin lojaaliudesta, mutta vaikka Vahkin ruumis totteli kävi mieli valtaisaa punnitsemista.

    Mykkä, leukojaan louskutteleva Nazorak kaivautui jälleen yhden paperipinon seasta, ojentaen Creedylle mustaa paksua kansiota. Matoran hihkaisi riemusta tämän nähdessään ja taputti Nazorakia tämän olalle vuolaasti kiittäen. Saraji ei voinut olla täysin varma osasivatko Nazorakit hymyillä, mutta jos osasivat, tämä oli varmaan sitä.

    Matoran oli levittänyt fläppitaululle maailmankartan, jota tämä nyt tutki tarkkaavaisesti musta kansio käsissään. Vaikka asia oli vakava ei Matoran voinut estää itseään innostumasta. Hän alkoi nauttimaan salapoliisityöstään, innostuen siitä aivan kuten kaikista muistakin projekteistaan. Viikkojen ajatus -ja tutkimustyö kulminoituisi nyt. Aikana jolloin hän vihdoin uskalsi puhua.

    Katoton ja puoliksi seinätön mökki oli muuttunut auringon valossa kylpeväksi ulkoilmatutkimuskeskukseksi. Nazorak astui nyt tilanteesta sivummalle, istahtaen tärkeimpien papereiden päälle, estäen syystuulta nappaamasta niitä mukaansa.

    Creedy katsoi hetken kaikkia läsnäolijoita, rykäisi kuuluvasti ja asteli taulun viereen pieni sininen rasia käsissään.

    ”Hyvät herrat. Mitä tulette näkemään seuraavaksi, voi muuttaa käsitystänne meistä, muuttaa käsitystä sodasta ja muuttaa koko maailmasta. Minä esitän teille nyt tutkimustyöni kulminoituman.”

    Sarajin teki mieli haudata kasvonsa käsiinsä Matoranin ylidramaattisen puheen aikana, mutta päätti pysyä hiljaa, varmistaen hyvän hengen säilymisen.

    ”Killjoyn saavuttua Klaaniin minut määrättiin välittömästi hänen avustajakseen. Sen lisäksi, että autoin häntä selviytymään ”onnettomuudestaan”, minun tehtäviini kuului raportoida admineille hänen tekemisistään. Adminit… erityisesti Guardian halusi tietää tasan mitä hän touhusi. Se mitä hänen ja Killjoyn välillä tapahtui kenraalin saapuessa on edelleen mysteeri, mutta minä oletan, että Guardian tiesi jotain mitä me emme.”

    Nazorak ja Saraji kuuntelivat nyt tarkkaavaisena. Creedy oli tyytyväinen huomatessaan huomion olevan hänessä. Matoran jatkoi päättäväisesti. ”Kaikkien näiden vuosien aikana joku olisi voinut luulla, että minusta ja Killjoysta olisi tullut ystäviä. Mutta koko tämän ajan minä olen ollut varuillani. En koskaan voinut tietää milloin Killjoy paljastaisi kuka hän todella on… Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ei koskaan. Ja nyt me olemme sodassa. Metsästäjiä Klaanissa. Tämä… siru jonka perässä kaikki juoksevat kiinnostaa noita maailmamme julmimpia sotureita. Ja kaiken tämän keskellä Killjoy taisteli kauan sitten, pettäen nämä molemmat. Hän petti omansa, petti Metsästäjät ja hyökkäsi Klaanin kimppuun välittömästi tänne päästyään. Nyt meille kerrotaan että joukossamme on petturi. Te varmasti ymmärrätte, mitä yritän sanoa.”

    Nazorak nyökkäsi, Saraji vain hymähti puolihyväksyvästi. Creedy veti syvään henkeä, pyrkien silti pitämään tahtia yllä.

    ”Sinä aikana kun olin täällä loukussa, minä tutkin asioita. Tutkin niitä paljon. Tässä vaiheessa minä tajusin asioita, jotka minun olisi pitänyt tajuta aikaisemmin. Tässä ei ole kyse vain Killjoysta. Tässä on kyse Mustasta Kädestä.”

    Nyt Sarajikin ryhdisti selkäänsä. Vahki nosti itsensä etukenoon, nauliten katseensa taululla olevaan karttaan.

    Creedyn pitelemä sininen rasia aukesi nopeasti Matoranin sormissa, paljastuen yksinkertaisesti rasialliseksi nuppineuloja. Yksi kerrallaan Matoran alkoi iskemään sinipäisiä nuppineuloja kartaan, luetellen hitaasti.

    ”Metru Nui.”

    ”Odina.”

    ”Xia.”

    ”Stelt.”

    ”Karzahn.”

    ”Nynrah.”

    ”Zakaz.”

    ”…”

    Saraji katsoi suu ammollaan, kuinka Creedy jatkoi paikkojen luettelemista. Käytyään läpi miltei jokaisen rotankolon ja pikkusaaren, mitkä Sarajin muisti kykeni muistamaan (ja muutaman, mitä hän ei ollut koskaan kuullutkaan) jäi kolmikon eteen vain pieniä sinisiä pisteitä täynnä oleva rei’itetty kartta. Kymmenien pisteiden rykelmä hämmensi Sarajia vain lisää. Creedy oli tietoinen tämän kysyvästä katseesta. Hitaasti Matoran laski rasian käsistään ja kääntyi katsomaan karttaa surumielisenä.

    ”Minne ikinä menemme, missä ikinä kuljemme, missä ajassa ikinä olemmekaan… Musta Käsi on siellä. Välittämästä väestöstä, sodista tai luonnonoloista, sen yhtymän tunnus on löydetty kaikkialta. Aivan. Kaikkialta.”

    Matoran tarttui aiemmin esiin kaiveltuun mustaan kansioon ja heitti sen Vahkin syliin. Saraji aukaisi sen ja kasa mustavalkoisia valokuvia valahti tuolilta alas. Jo kumartuessaan nostamaan näitä Saraji huomasi mistä oli kyse.

    Kuvien alalaitaan oli merkitty päivämäärä kuvan ottamisesta, jonka lisäksi niihin oli jokaiseen tussattu pieni selitysteksti.

    Karzahnin luolasto.

    Saraji hymähti. Kuva oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mystinen. Siinä oli vain kallionseinämä. Seinämä johon oli kaiverrettu käden kuva.

    Loput kuvista toistivat kaavan. Kymmeniä eri paikkoja ja aikakausia. Jokaisessa sama tunnus ja samalla käsialalla tehdyt merkinnät. Vahki laski kuvat käsistään ja kääntyi katsomaan tuijottavaa Creedyä. ”Sinä ymmärrät etkö niin?”

    Saraji vastasi, puhuen hyvin hiljaa. ”Musta Käsi perustettiin 5000 vuotta sitten… Nämä kuvat… Nämä eivät voi olla näin vanhoja.”

    Nazorak tarkkaili tilannetta sivummalta, mutta jopa tämän kasvoilta kykeni löytämään hämmennystä. Creedy nojaili pieneen kaappiin vastapäätä Sarajia. Vahkin mielessä käytävä taistelu vaatisi aikaa. Siksi Matoran ei antanut sille tilaa nyt.

    ”Minä tiedät että sinä olit osa tätä. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että olet ehkä ollut osa jossain paljon vaarallisemmassa. Te taistelitte meille sodan, mutta millä hinnalla? Käsi ei ole sitä mitä me luulemme. Se ei taistele Metru Nuille, eikä se taistele Metsästäjille. Siksi se ei myöskään tule taistelemaan meille. Me emme tiedä mitä Killjoy tekee, mutta oli se mitä tahansa, hän salaa paljon. Me emme voi luottaa häneen.”

    Saraji ei vastannut, vaan tuijotti Matorania happamasti. Nazorak liikehti nurkassa hankalan oloisena. Vahki käänsi katseensa Matoranista, pyrkien välttämään kaikkia mahdollisia katseita.

    ”Minä en… sano mitään. Vielä… Tiedätkö. Sinä saatat olla oikeassa, mutta me emme voi tietää. Ehkä tämä on pelkkää väärinkäsitystä. Me taistelimme aina vapauden puolesta. Mitä väliä on sillä jos Käsi onkin ollut olemassa esihistoriallisista ajoista lähtien? Me emme voi tietää. …emme voi.

    Creedy pudisti päätään surullisena. Vahkin äänestä paistoi uskottelu. Kaikki mökissä seisovat tiesivät asioiden todellisen laidan. Vahki kuitenkin halusi lopettaa vallinneen epämiellyttävän ilmapiirin ja nousi seisomaan, astellen suoraan kartalle. Creedy tiesi mitä tulisi tapahtumaan ja istui nyt vuorostaan lepotuoliin. Vahki ryhdisti selkänsä ja aloitti puhumaan, tuoden vähitellen itsevarmuutta takaisin puheeseensa.

    ”Sinä kerroit minulle kaiken. Vaikka en sanoisi löytäneeni vastauksia aion pitää silti lupaukseni. Nyt on minun vuoroni kertoa teille omat tietoni.”

    Hetken hiljaisuus. Saraji repäisi yhdellä rivakalla otteella mustat kääreet torsonsa ympäriltä ja viskasi ne maahan. Metallinen kirskunta täytti tilan hetkeksi ja Nazorak ja Matoran hätkähtivät huomatessaan Satajin kehon halkeavan edestä, paljastaen tämän rintakehän sisällön. Mekaaniikan ja johtojen seassa oli kuitenkin jotain, mikä ei kuulunut joukkoon.

    Valkoinen hohtava kuula velloi Sarajin sisällä luoden aurinkoakin kirkkaampaa valoa sitä tuijottavien kasvoille.

    ”Oletteko nähneet tällaista ennen? Sillä jos ette ole, nyt on parempi kuunnella tarkasti.”

  • Kostaja, 273

    [spoiler=tämä]Tämä on minun ja Matoron yhteisviesti ja ensimmäinen Ropepostini. Kiitos Matoron juuri adoptoimasta 007, pääsin vihdoin aloittamaan. Kunnia olkoon hänelle.[/spoiler]

    Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta

    Aurinko sarasti Klaanin saarella. Auringon valo sai Mt.Ämkoon valkoiset rinteet hohtamaan valkoisena. Mt.Ämkoon pohjoisella rinteellä sijaitsi Nazorakien salainen vuoritukikohta. Tukikohta koostui vain parista metallisesta rakennuksesta. Nazorakit kuitenkin käyttivät sitä toimintapisteenään tehtävillään vuorella. Pureva pohjoistuuli sai lumen pöllyämään. Kovan tuulen yli kuului kuitenkin moottorin jylinän lähestyvän tukikohtaa. Musta, raskaasti aseistettu ja panssaroitu helikopteri lensi korkealla, tukikohtaa päin. Sisällä eräässä rakennuksessa tiedemies-Nazorak havahtui tutkimuksistaan ja käveli kiireesti ulko-ovelle. Helikopteri laskeutui sille varatulle kentälle vähän matkan päähän muista rakennuksista. Sen propelli sai lumen pöllyämään sekaisin ympäriinsä, kun helikopterin ovi aukaistiin. Esiin astui mustaan haarniskaan pukeutunut Nazorak-johtaja ja kaksi hänen turvamiestään. Johtaja käski turvamiehiään jäämään kopteriin ja hän itse lähti kävelemään portaita ylös, häntä odottavaa tiedemiestä kohti.

    ”Päivää”, tervehti pitkä ja tumma torakka. Tiedustelupalvelun johtajan, 007:n, mustalla haarniskalla näkyi lumihiutaleita.
    Valkotakkinen tiedemies-Nazorak vastasi sotilastervehdyksellä. ”Hyvää päivää Tiedustelujohtaja, 007.” Tiedemies vastasi.

    ”Sinulla oli jotakin, josta Tiedustelupalvelu voisi olla kiinnostunut?” 007 kysyi suoraan. Hän katsoi omituisen näköistä Nazorakia. Tämä tiedemies oli nimittäin täysin valkoinen. Hän oli ”nimeltään” 273. Hän piti alempia käsiään ja siipiään valkoisen työtakin sisällä.

    ”Kyllä, aivan” Tiedemies-Nazorak nyökkäsi. Hän yritti peittää innostumistaan ja pysyä arvokkaana. Tätä tilaisuutta olen odottanut koko ikäni, hän ajatteli.

    Kaksikko kävelivät labraan. Se ei ollut kovin iso, tavallisen keskikokoisen kokoinen. Seinillä riippui sinikopioita ja koeputkiloita oli pöydällä monta kappaletta. huoneen nurkassa oli korillinen jäädytyksen Kanokoita.

    Valkoinen tiedemies nosti pöydältä metallisen kiväärin mallisen ampuma-aseen syliinsä ja esitteli sitä Tiedustelun johtajalle 007:lle. ”Tämä on Nestetyppikivääri. Se ampuu typpipanoksia, jotka kohteeseen osuessaan hajoavat ja jäädyttää kämmenen kokoisen alueen kohteessa. kuuden(miksi aina kuusi?) panoksen lipas ja laser-tähtäin .

    ”Mielenkiintoista”, tummempi kaksikosta sanoi ja nappasi pitkähkön valkoisen aseen. Hän kokeili sitä ja nosti sen ampuma-asentoon. Aseesta ei kuulunut käytännössä mitään ääntä sen lauetessa, ja pieni kohta metalliseinää oli jään peitossa.
    ”Äänetön. Se on hyvä”, torakka murahti.

    ”Jäävuorilla ei kannata kuulua kovaa ääntä. Laukauskin riittää aiheuttamaan lumivyöryn” Valkoinen Nazorak sanoi. Tämä tiedemies oli erikoistunut lumisten alueiden tutkimiseen. Sitten hän ohjasi vieraansa toisen keksinnön luokse. Hän nosti tavallisilta näyttävät tummat aurinkolasit ja laittoi ne silmilleen. ”Lämpöskannerit. Laseista näkee katsotussa alueessa kaikkien kohteiden ruumiinlämmöt, joka helpottaa vihollisen näkemistä lumimyrskyssäkin.” Tiedemies esitelmöi

    Agenttijohtajaa ei juurikaan kiinnostanut jäävuori-olosuhteet, jotka tuntuivat tuota tiedemiestä niin kiehtovan. Hän ennemmin suunnitteli erilaisia käyttötarkoituksia äänettömälle tehokkaalle aseelle salamurhiin ja vakoiluun. Lämpökameralasit taasen toimivat pimeässä.

    007 kokeili laseja. ”Nämä ovat epäkätevät laseina. Haluan ne sellaisina, että ne pysyvät päässä olosuhteissa kuin olosuhteissa”, hän kommentoi hetken ympäristöään laseilla tarkkaillen.

    ”Hmm, aivan…” Valkoinen Jäätutkia, niin kuin hän itseään kutsui, nyökkäsi mietteliäänä. Hän huomasi, ettei vierasta kiehtonut tällä vuorella vallitsevat olosuhteet, vaikka se saattaisi käydä vielä kalliiksi hänelle. Sitten kaksikko siirtyivät seuraavaan laitteeseen. Huoneen nurkassa makasi kokovartalo haarniska. ”Tämä haarniska on luodin kestävä ja sen sisällä olevat vastukset suojaavat sotilasta kylmyydeltä. En ole vielä ehtinyt asentaa aseistusta, mutta parantelen sitä heti. Niin, vielä haarniskan kypärässä on ilmaletku ja radiolähetin, jos sotilas joutuu lumivyöryn peittämäksi.”

    ”Hmm, eli tavallaan selviytymispuku. Tälle tuskin on käyttöä, jollet tee niistä pienempiä ja ketterämpiä.” 007 ohitti haarniskan.

    ”Selvä” Jäätutkia sanoi hieman pettyneenä siitä, että hänen keksintönsä hylättiin. ”Standardi äänetön täysautomaattinen Zamor-pistooli, joka kohteeseen osuessa aiheuttaa jäätävää kipua, joka pitkään aikaan hoitamatta aiheuttaa osumiskohtaan orgaanisen kudoksen kuolion.” 273 esitteli vieraalleen.
    ”Hmm, ehkä jos…” 007 sanoi mietteliäänä ”Eikö tätä keksintöä saisi yhdistettyä jääkivääri-pistooliksi?”

    ”Kyllä kai” 273 vilkaisi nopeasti pöydällä olevia tutkimuspapereitaan ”Seuraava keksintö on toisessa huoneessa.” Kaksikko lähtivät huoneesta käytävään. He tulivat avaraan halliin, jossa oli kulkuneuvoja. He kävelivät raskaasti aseistetun moottorikelkan luokse. ”Tässä on prototyyppi huippunopeasta moottorikelkastani: neljä kohteeseen hakeutuvaa ohjusta, kaksi konekivääriä, turboahdetut moottorit, telaketjut ja teräspanssarit.” Hän kertoi

    ”… Moottorikelkkoja? Jos sen saisi pyörillä tai teloilla, tilaisin. Muuten hyvä” 007 sanoi.

    273:n naama venyi ylpeään hymyyn ”Tästä te pidätte.” Kaksikko käveli valtavan ilmatyynyaluksen eteen. ”Samat herkut kuin moottorikelkassakin. Lisäksi se leijuu, ylittää miinat, 100 Kion tuntivauhti, Tietokoneella ohjattavat konekiväärit ohjusten torjumiseen, energiatykki katolla ja liekinheitin.” Tutkija päätti listan ylpeänä. Hän katsoi voittamattomalta näyttävää alustaan ja kääntyi sitten 007:n puoleen odottaen vastausta.

    ”Kyllä, tämä on erinomainen! Mutta… Saarella ei ole jäätiköitä kuin Mt.ÄmKoo ja kaikki nuo sinun laitteesi on suunniteltu lumimaastoon. Tee niistä yleisversiot, hyvä mies! 007 suostui lopulta kommentoimaan tiedemiehen pakkomiellettä jäähän.

    273:n hymy lopahti hetkessä. ”Aijaa… No jos niin tahdotte” Hän sanoi pettyneenä ja kääntyi katsomaan suuresta ikkunasta kaukana kohoavaa vuoren huippua. ”Mutta” Hän keskeytti 007:n ilmatyynyaluksen tutkimisen. ”Olen hieman tutkinut sotilaidemme liikettä ja ajattelin, että Imperiumimme saisi paremmin jalansijaa jos pääsisi liikkumaan vuoren yli.”

    ”Alueiden valtaaminen on Maavoimien työ, ei Tiedustelupalvelun. Mutta voin kertoa lumivarusteistasi, jos niille tulee tarvetta” 007 sanoi yllättävän rohkaisevasti. ”Onko sinulla muita keksintöjä?”

    ”Hmm, ei. Ellei tuota Jääenergiaa kanavoimaa hanskaa lasketa, mutta en ole saanut sitä oikein toimimaan. En ole löytänyt tarpeeksi voimakasta voimalähdettä noin pieneen keksintöön” 273 osoitti läheisellä pöydällä hyödyttömänä makaavaa metallista hanskaa.

    ”Mitä se tekee?” 007 kysyi.

    ”Olin suunnitellut sen jäädyttävän kohteen umpijäähän kosketuksesta. Kun hanskan ranteessa olevaa rullaa vääntää oikealle, hanska aktivoituu ja kerää jääenergiaa hanskan kämmenessä olevaan laukaisimeen. Kun jokin koskee kämmenen laukaisimeen, se vapauttaa energian. Siinä on myös yliäänitoiminto, joka nappia painamalla rikkoo jäädytetyn ja haurastuneen kohteen palasiksi. Mutta kuten sanoin, se ei toimi. Edes voimakkain Kanoka-kiekko ei anna tarpeeksi energiaa.” Hän selitti.

    ”Kuulostaa varsin toimivalta. En ehdi miettiä asiaa nyt. Tilaan laseja, jääkiväärejä ja ilmatyynyaluksia.” 007 sanoi ja laski pöydälle tilauslapun, jonka hän oli kirjoittanut kuunnellessaan. ”Ilmoita, jos saat hanskan toimimaan. Minun on mentävä nyt.”
    007 lähti hallista takaisin helikopterilleen. Ainostaan 273 jäi huoneeseen tarkastelemaan tilauslistaa. Sitten hän nosti pöydältä metallihanskansa ja pyöritteli sitä käsissään mietteliäänä. ”Hah! Vai ovat keksintöni muka hyödyttömiä? Vai olen pelkkä surkea rakentelija?!” Hän muisteli itsekseen vihaisena. ”No, nythän se nähdään. Pian kaikki tuntevat Jäätutkija 273:n!!”. Hän katsoi uudestaan hanskaansa ja laittoi sen käteensä. Hän liikutteli sormiaan hanskan sisällä ja mietti ankarasti. ”Niin, pian se nähdään…” Sitten hän käveli hallista pimeään käytävään.

  • Kulta, olen kotona

    Samen toimisto
    Ylläpitosiipi

    Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

    Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

    Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
    Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

    Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
    Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
    Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

    Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

    Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

    Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
    Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.

    Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.

    Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
    Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.

    ”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”

    Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

    Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

    Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
    Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
    Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

    ”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”

    Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

    Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
    Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

    ”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”

    Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.

    Tawan toimisto
    Admin-torni

    Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

    Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
    Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

    Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
    Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

    ”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
    Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
    ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”

    ”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?”
    Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

    ”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”

    Guardian nyökkäsi.
    ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.”
    Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
    ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

    Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”

    Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”

    ”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”

    Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

    ”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

    Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”

    Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

    ”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”

    Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
    Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

    ”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!”
    Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

    Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
    Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

    Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”

    Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

    ”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?”
    Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

    Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

    Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

    Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

    Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
    ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
    ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
    ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

    ”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”

    Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
    Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.

    ”…”

    Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
    ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
    ”… jep?”
    ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!”
    Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”

    Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
    ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.”
    ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
    ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”

    Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
    ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

    ”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”

    Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

    Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
    ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena.
    Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”

    Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”

    Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

    ”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti.
    ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi.
    Tawa naurahti.
    ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.”
    Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

    ”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

    ”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”

    Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.

    Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

    Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

    ”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.”
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

    ”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”

    Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

    Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

    Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

    Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
    Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

    Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

    ”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”

    Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
    ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
    Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi.
    Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”

    Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
    ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”

    ”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.”
    Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”

    ”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.”
    Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”

    ”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.”
    Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”

    ”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”

    Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.”
    Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

    ”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.

    ”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään.
    Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.

    Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
    Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

    ”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”

    Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

    Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
    ”Tiedätte. Se.”

    ”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”

    ”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”

    ”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”

    ”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
    ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”

    Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
    ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.”
    Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”

    ”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
    Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

    Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
    Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

    ”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
    Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

    ”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”

    ”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”

    ”Pointti”, Tawa sanoi.

    ”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.”
    Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
    ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”

    Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

    Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

    Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

    ”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

    Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.”
    Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
    ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.

    ”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”

    ”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”

    Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”

    ”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”

    Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
    ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”

    ”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
    ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.”
    ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”

    Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
    Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

    ”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.”
    Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

    Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
    ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.”
    Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.”
    ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana.
    ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi.
    Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!”
    ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”

    Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
    Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
    ”Ota välillä iisisti pelle.”
    ”…”

    Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
    Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
    ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”

    ”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi.
    ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”

    ”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

    ”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.”
    Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

    ”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.”
    ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.”
    ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen.
    Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

    Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

    Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

    ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti.
    ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.

    Tawa haukotteli.
    ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”

    ”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.

    ”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”

    Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”

    ”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
    Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
    Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

    ”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”

    ”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.”
    Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”

    Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
    ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.

    ”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”

    Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

  • Tilkkutäkki III

    [spoiler=Tähän alkuun]Hyvät naiset ja herrat, Tilkkutäkki Mark kaksi on todellisuutta. Allekirjoittaneen lisäksi tämän vääntämisessä on ollut mukana Summerganon, joka kirjoitti tähän parikin pätkää ja ennen kaikkia taustoitti hommaa todella hyvin, joten iso iso kiitos sinne. Lisäksi menossa mukana Manfred, joka käytännössä suunnitteli ja puoliksi toteutti yhden ison pätkän tästä.[/spoiler]

    BKS Hildemar, hytit

    Kahden hahmon välillä vallitsevaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan pienoinen metallinen kalahtelu, joka syntyi punaisen Metsästäjän näperrellessä kädestään irroitettua panssarinpalasta. Märkä paperikasa vieressään Killjoy tarkisti ja kuivasi haarniskaansa pala palalta, suurikokoisen jään Toan seuratessa tilannetta hytin toiselta laidalta.

    Summerganon ei ollut sanonut sanaakaan sinä aikana, kun oli tilassa istunut. Killjoykin oli luonut ainoastaan nopean katseen toveriinsa, tämän astuessa hyttiin. Katsekontaktia luomatta kaksikko istui hiljaa. Auringon säteet kajastivat vielä aivan veden rajassa sijaitsevista pyöreistä ikkunoista sisään. Kääntäen katseensa ulkona kajastavasta kaneudesta, Ganon näki, kuinka Killjoy asetteli tarkistetun rannepanssarinsa huolellisesti pöydälle.

    Joy kävi seuraavan osan kimppuun, irroittaen nyt palasta vasemmasta kyljestään. Kypärän sisällä Metsästäjän kasvot vääntyivät irvistykseen veden valuessa hiiltyneen lihaksen ja kovan panssarin välistä.

    Ganon huokasi tietäen, ettei voisi istua huoneessa ikuisesti. Lattialle valuva vesi väänsi hänen ajatuksensa väkisin Rautasiiven tapahtumiin, Toan katseen ollessa kuitenkin edelleen keskittynyt katoavaan aurinkoon.

    ”Sinä tiedät, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.”

    Pieni metallin kalahtelu loppui kuin seinään ja nyt huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Summer kääntyi hitaasti, luoden katsetta pysähtyneeseen Metsästäjään. Työskentelevät kädet olivat täysin paikallaan Metsästäjän kypärän tuijottaessa niitä alaviistoon. Tuo kypärä nousi hitaasti, katsomaan hiljaista toveriaan. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken. Metsästäjän ilmeettömän kypärän edessä harva oli pitänyt arvokkuutensa. Summerganon kuitenkin kohtasi katseen vakavana ja järkkymättä. Pitäen päänsä aseman, Killjoy laski hitaasti toisessa kädessään olleen märän kuivauspaperin ja pudotti haarniskanpalasen pehmeälle patjalle. Metsästäjä hengitti nyt ulos edellistä raskaammin ja Ganon huomasi tämän, kallistaen hieman päätään.

    Kaksikon katsekontakti rikkoutui ja Killjoy käänsi päänsä alas, palaten takaisin kuivauspuuhiin. Summer oli luovuttamassa. Hän mietti jo minne poistuisi. Viesti oli selvä, Metsästäjä ei halunnut puhua nyt.

    ”Kyllä sinulla oli.”

    Tällä kertaa Ganonin katse kääntyi hyvin ripeästi. Metsästäjän hiljaisesta äänestä puuttui sen tavanomainen mekaaninen sävy. Vuosien aikana Suga oli oppinut sen äänen olevan pelkkä pelote. Tätä pelotetta Killjoy kuitenkin käytti aina, tilanteesta huolimatta. Nyt se sävy oli poissa, eikä Summerganon täysin ymmärtänyt miksi.

    ”No niin, minun ei olisi pitänyt jäädyttää sinua, minä tiedän, mutta… sinä et olisi lähtenyt sieltä muuten.”

    ”Se ei ollut pointtini Ganon. Sinun ei olisi edes pitänyt yrittää estää. Olisin voinut jäädä sinne ja pelastaa heidät.”

    Jään Toa huokaisi, hieroen kädellä otsaansa. ”Killjoy, sinä olisit kuollut sinne, pahimmillaan olisit tapattanut pari meistä mukanasi. Minä halusin säästää arvokkaita henkiä ja sen toteuttamiseen se mitä tein oli ainoa keino.”

    Killjoy työnsi työtarvikkeensa nyt edellistä isommalla metelillä sivuun. Kädet vapaana Killjoy asetti kyynärpäänsä nojaamaan polviinsa ja loi nyt jälleen kontaktin Summeriin, ensimmäistä kertaa kunnollisen keskustelun aikana.

    ”Hänen ei pitänyt joutua tällaiseen tilanteeseen. Yksi matka. Yksi pieni matka, jossa hän olisi saanut nähdä sotilaiden työtä… Hän ei edes taistele. Hän pelkää kuollakseen, pelkää varmasti juuri nyt… Jos olisin tiennyt, en olisi pyytänyt häntä mukaan.”

    Summerganon hymähti hiljaa, tietäen Killjoyn puhuvan Rukista. Tämä oli yksi niitä hetkiä, jolloin Summer toivoi näkevänsä Joyn kasvot. Hän ei koskaan tiennyt, miten vakavasti Metsästäjä asiat otti.

    ”Oletteko te tunteneet kauankin?”

    Toan ymmärtäväisyyteen pyrkivä äänensävy huvitti Metsästäjää ja pienen hymähdyksen jälkeen Killjoy havahtui taas jatkamaan. ”Vain viikkoja. Hän auttoi minua paranemaan. Halusi päästä väleihin. Halusi saada selvää millaista sotilaan elämä on. Halusi auttaa… ja nyt hän on tuolla jossain vihollisen kidutettavana.”

    ”Killjoy, hän säilyy hengissä, se on tärkeintä. Me menemme hakemaan hänet, niin kuin menemme hakemaan kaikki muutkin, heti kunhan olemme saaneet sirun.”

    Metsästäjä pudisteli päätään. Olento haarinskan sisällä ei ymmärtänyt toverinsa ajattelutapaa. Liian ajattelun myötä tuhannet ajatukset tulvivat punaisen hahmon mieleen, aiheuttaen jälleen uuden kaaoksen.

    ”Sota ei toimi noin. Siinä ei ole järkeä, se ei mene niin kuin oletamme. Vihollinen on valmis tekemään mitä vain. Meillä ei ole syytä olettaa, että kukaan sillä tuomion paatilla tulee pysymään hengissä, ei kukaan.”

    ”Killjoy, meillä on heidän joukkojaan. Tässä kaksikossa on jotain merkillistä, sillä he ovat avain siihen, miksi pääsimme Siiveltä pois. Niin kauan kun meillä on heidät, voimme käydä kauppaa. Sota tai ei, panokset ovat tasan.”

    Killjoy huokaisi syvään, naputtaen kypäräänsä hermostuneena: ”Taistelitko sinä?”

    ”Hm?”

    ”Taistelitko sinä sodassa?”

    Suga tuijotti Killjoyta hetken ilmeettömästi. Hitaasti hän painoi päänsä ja uppoutui hetkeksi muistoihinsa.

    Metru Nui. Tulta, huutoja, kuolemaa. Kaupungin jylhät rakennukset näkyivät siluetteina tuli- ja savuverhon takana. Summerganon seisoi neljän muun toan kanssa. He toimivat iskuryhmänä… Sissijoukkona, jonka tarkoitukena oli tuottaa viholliselle suuria tappioita yllättäen. Jälleen he olivat tehneet onnistuneen iskun, josta todisteena olivat parhaillaan maassa makaavat, sodan tulissa kärventyvät metsästäjien ruhot.

    Yksi Sugan tiimistä oli saanut surmansa hyökkäyksessä. Tuo urheasti taistellut toa makasi nyt maassa, tuijottaen ruhjotuilla kasvoillaan Sugaa. ”Sodassa on paljon pantava alttiiksi… Kaikki vaatii uhrausta.” Oli tuo toa sanonut viimeisinä sanoinaan. Suga tunsi syyllisyyttä, mutta käänsi lopulta selkänsä. Uusi taistelu odotti. Yhä uusia henkiä riistettäisiin ja Suga saisi nähdä yhä uusia väkivallan vääristämiä kasvoja, ruhjottuja ruumiita ja kuulla yhä uusia tuskanhuutoja niin omilta, kuin vihollisilta. Hitaasti viisikko kääntyi kohti Colosseumia, marssien liekkimeren läpi. Toverinsa ruumista ei viisikko voinut enää sodan tulista pelastaa.

    Ulkoa kuului merilinnun rääkäisy, joka havahdutti Sugan. Hän huomasi tuijottavansa hytin lattiaa ilmeettömänä. Hän nosti katseensa takaisin Killjoyhyn. ”Niin, sota. Otin siihen osaa vapaaehtoisesti saapuessani sodan aikaan Metru Nuille. Koin tärkeäksi olla mukana kukistamassa metsästäjiä. Muistan taisteluista loputonta tuskaa ja tovereiden kuolemia.”

    Sugan mieleen piirtyi kuva toien runnelluista ruumiista ja murskatuista kasvoista. Noiden muistojen piinavuus kuitenkin tuntui lieventyvän hänen puhuessaan Killjoylle, joka alkoi Sugan jatkaa keskeytyksettä: ”Muistan myös, miten meidän urheutemme oli lopulta kuin kallio, joka otti metsästäjien aallon vastaan horjumatta. Tuo sota kasvatti minua. Sen jälkeen olen pyrkinyt palvelemaan parhaani mukaan rauhaa ja niitä, jotka katson tovereikseni loppuun asti. Toivon ja uskon, että myös Klaanin käymä sota kaikesta huolimatta palvelee sitä yhteistä hyvää, jonka puolesta taistelimme Metru Nuillakin.”

    Killjoy antoi hetken hiljaisuuden Summerin kertomuksen jälkeen. Toa oli jäänyt tuijottamaan pöydällä lojuvia Killjoyn osia ja niiden vieressä lojuvia kuivauspyyhkeitä.

    ”Joten sinä ymmärrät, aivan kuten minäkin. Selviytyminen on aina kiinni ohuimmasta langasta. Se lanka voi katketa aivan milloin tahansa ja juuri nyt me annoimme hyvin monen langan päästä ratkeamispisteeseen. He eivät palaa siltä laivalta.”

    Summerganon huokaisi osittain ymmärtäväisesti. ”Minä ymmärrän mitä sinä tark-”

    ”Sinä et ymmärrä mitä minä tarkoitan!”

    Killjoyn yllättävä kova äänenkäyttö hätkäytti Summerin takaisin maan pinnalle. Toa huomasi, että Metsästäjän kädet olivat puristuneet nyrkkiin. ”Ja vaikka sinä ymmärtäisit, miksi et voinut ymmärtää jo siellä laivalla? Miksi sinun piti viedä minut pois sieltä. Minä en olisi epäonnistunut, olisin saanut kaikki ulos!”

    ”Se laiva on liikkuva täydellinen tukikohta. Sadoittain vihollisia. Minä tiedät, että sinä olet kykenevä, mutta siellä jopa sinä olisit epäonnistunut. Kaikki epäonnistuvat joskus.”

    ”MINULLA EI OLE VARAA EPÄONNISTUA!” Summer säpsähti Killjoyn karjuessa ilmeettömän kypäränsä takaa. Metsästäjä oli noussut seisomaan ja tämä tuijotti nyt tuolilla istuvaa Toaa kylmästi. Ganon ei sanonut mitään, vaan tuijotti rauhallisesti takaisin, pitäen oman tyynen linjansa.

    Killjoy kihisi Summerin asennoitumisesta. Hän ei kyennyt kestämään niin tyyntä lähestymistapaa tällaisessa tilanteessa. Yhdellä raa’alla vetäisyllä Killjoy heitti kypäränsä maahan, paljastaen palaneet kasvonsa. Punaisena hohtavat keinotekoisesti korjatut silmät, sulaneet muodot ja sirpaleisena törröttävä kallo ei ollut uusi näky Summerille, mutta sen luoma syyllisyydentunne nousi joka kerta. Tällä kertaa Ganonin katse harhaili hieman. Killjoy tuli aivan Toan vierelle ja painoi päänsä aivan istuvan Summerin tasolle.

    ”Katso minua… … KATSO MINUA! Näytänkö minä siltä, ETTÄ MINULLA OLISI VARAA EPÄONNISTUA? Tämän Klaani minulle teki. TE TEITTE TÄMÄN MINULLE! Näyttäkää että te kykenette tekemään sen muillekin. NÄYTTÄKÄÄ ETTÄ ETTE OLE NOIN NAIIVEJA!”

    Summer vangitsi katseensa Killjoyyn ja he tuojottivat toisiaan hetken. Raskaasti hengittävä Metsästäjä irvisti runnellulla suullaan ja rojahti sen jälkeen takaisin sängylle, haudaten kasvonsa metallisiin kylmiin käsiinsä.

    ”Minä en… en missään vaiheessa ole tehnyt tätä Klaanille. Minä en sodi tätä sotaa teille. Vain itselleni ja lupaukselleni.” Joy väänsi päänsä ulos käsistään ja vilkaisi pystyyn noussutta Summerganonia. Tämä yritti välttää säälivää katsetta ja Toa pitikin kasvoillaan saman kylmänviileän ilmeen.

    Ganon nyökkäsi hiljaa ja asteli varovaisesti hytin ovelle, kääntäen sen auki. Killjoy tuijotti Toan selkää tämän poistuessa, toivoen vain tämän sulkevan oven mahdollisimman nopeasti. Ganon kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan ja käänsi katseensa vielä kerran sängylle.

    ”Se on sinun henkilökohtainen ja kunnioitettava valintasi… mutta muista yksi asia. Sinä et ehkä taistele meille, mutta Klaani on aina valmis taistelemaan sinulle… Tai ainakin minä olen.”

    Ovi sulkeutui Toan perässä ja Killjoy jäi hyttiin yksin mietteineen. Punainen kiiltävä kypärä lepäsi hänen jalkojensa juuressa ja Metsästäjä vain toivoi, että hän saisi rauhan, edes pieneksi pieneksi hetkeksi.

    …

    Kannelle päästyään Suga katsoi taivaalle, joka hehkui auringonlaskun punassa. Hän alkoi puhua, kuin jonkun toisen äänellä, sillä sanat tuntuivat kumpuavan jostain muualta. Puhuessaan hän muisti, miten Killjoy ja muutkin klaanilaiset olivat seisoneet hänen tukenaan ja lupasi itselleen, että seisoisi aina heidän tukenaan.

    ”Klaanissa me seisoimme rinta rinnan yhteisiä vihollisiamme vastaan. Vihollisia, jotka ovat saaneet niin monet muut taipumaan. Vihollisia, jotka ovat itsessään uhka maailmallemme. Me puolustamme sitä, tovereitamme ja kotiamme. Siitä Klaanissa on lopulta kyse.”

    Odina, komentohuone

    Metallin raaka jyskytys jomotti valkoisen Toan päässä, tämän kammetessa itseään ulos maanalaisen tehtaan syövereistä. Valtavaa rautaista arkkua perässään raahaava Toa puski lastinsa ruosteiseen hissiin ja hyppäsi lopulta arkun päälle istumaan, hissin täyttyessä kokonaan lastin koosta. Toa veti vivusta ja hitaasti, järkyttävän kovalla metelillä hissi alkoi vetämään itseään ylös komentohuoneistoon.

    Minuutteja myöhemmin kuilusta nouseva elevaattori oli saapunut määränpäähänsä ja hintelä Toa veti raskaan arkun perässään keskelle komentohuonetta. Nurkassa seisova suurikokoinen hahmo seurasi Toan toimia hiljaa. Huohottava olento astui lopulta arkun luota sivummalle ja antoi tietä mustavalkoiselle Metsästäjälle, joka sivalsi arkun auki yhdellä savuavalla kädenheilautuksella.

    Irvokkaalle naamalle nouseva hymy oli epäluonnollisen leveä. Purifier kumartui ja nosti luisevilla sormillaan eri pituisia ja levyisiä rautapaketteja. Paketit sylissään Metsästäjä käveli kohti huoneen takaseinää, joka loisti tavallisesta poiketen useissa valoissa.

    Toa kurkki varovasti mestarinsa tekemisiä, tämän työntäessä paketteja seinään ilmestyneisiin koloihin. Pienen surisevan äänen myötä seinä imaisi paketit sisuksiinsa. Purifier kääntyi kohti Toaa, edelleen hymyillen.

    ”Aseita.”

    Valkoinen Toa katsoi, kun hänen mestarinsa asettui vasten komentohuoneen seinää, samasta kohdasta, mistä se oli aiemmin imenyt paketit sisäänsä.

    ”Salkku.”

    Toa hätkähti. Hän oli miltei unohtanut koko salkun. Toa avasi komentopöydän alle sijoitetun vetolaatikon ja kaivoi esille aiemmin säilötyn salkun kanssa identtisen kappaleen. Toa näpräsi matkallaan salkun auki, astellen mestarinsa eteen valkoisen valon tulviessa laukun sisältä. Purifier levitti kätensä sivuilleen, litistyen täydellisesti seinää vasten.

    Metsästäjä katsoi alas, jossa hänen palvelijansa ojensi avointa salkkua kohti Purin rintakehää. Salkussa lepäävät kaksi hohtavaa ja identtistä valopalloa kiinnittivät Metsästäjän huomion, saaden tämän kirskuttelemaan hampaillaan.

    ”Mestari. Vaikka kiviä onkin kaksi, sinä et pärjää näillä kuin arviolta kolme tuntia suoraa taistelua. Keinotekoisia ei ole tehty kestämään minkään näin suuren pyörittämistä. Nämä on suunniteltu vain lentämiseen.”

    ”Älä kerro minulle itsestäänselvyykisä. Olen laskenut kaiken itsekin. Kolme tuntia on enemmän kuin tarpeeksi.”

    Toa nöyristeli ja nyökkäsi Purifierille. ”Haluatko, että aloitamme.”

    Metsästäjä virnisti.

    Toa tyrkkäsi salkkua vielä hieman lähemmäksi, kunnes se kosketti kunnolla seinää vasten litistynyttä Metsästäjää. Pallojen valo kirkastui hetkellisesti silmiä polttavaksi, himmeten kuitenkin nopeasti kuulien noustessa maagisesti ilmaan ja sulahtaessa Metsästäjän kehon ja lihan lävitse. Valkoinen hehku paistoi edelleen himmeänä Metsästäjän sisästä, tämän kuitenkaan väräyttämättä lihastakaan.

    ”Käynnistä B.I.A.N.C.A.”

    Jään Toa tarttui seinän viereen upotettuun vipuun ja veti sen kaksin käsin alas. Metalliset rinkulat napsahtivat seinästä ja lukitsivat Purifierin paikoilleen. Koneiston ääni täytti huoneen ja Toa katsoi vaikuttuneena, kuinka musta seinä alkoi elää. Kymmenet luukut aukesivat metalliseen sileään pintaan ja mekaaniset kourat hyökkäsivät niistä Metsästäjän kimppuun.

    Mustia ja harmaita metallisia osia sisältävät valtavat kaapit liukuivat Purifierin vierelle ja kourat alkoivat napsimaan näistä osia huumaavalla tahdilla. Muutamassa sekunnissa Metsästäjän raajat olivat jo täysin tumman metallin peitossa, uusien kourien sinkoillessa seinästä ulos. Mustavalkoinen kolossi irvisti porien alkaessa kiinnittämään metallinpalasia hahmon luustoon. Kirskuva ääni sai tilannetta hyvin kaukaa seuraavan Toan voimaan pahoin. Ilkeät rusahdukset ja lentävät sirut sinkoilivat aina komentopöydälle asti, Toan yrittäessä olla ajattelematta, että hänen mestarinsa luiden siruja lensi hänen päälleen.

    Karmaisevasta kivusta huolimatta Purifier nauroi. Hänen muistonsa olivat muuttuneet, kipu oli hänelle kuin uusi asia. Tästä asiasta Metsästäjä tuntui olevan innoissaan. Hän toivotti sen tervetulleeksi, janoten sitä lisää ja lisää ja lisää. Kuola hampaiden raosta valuen, Purifier katsoi kuinka porat kiristivät raajojen panssarit täydellisen tiiviiksi, jättäen ainoastaan taipeet paljaaksi liikkuvuuden maksimoimiseksi.

    Koneet viimeistelivät työn survaisemalla taipeiden lävitse energiaa syöttävät kaasuputket. Metsästäjän lihaan samattomasti litistyvät putket alkoivat jo kiinnityshetkellä täyttyä Purin rintaan liitettyjen valkoisten kuulien valosta.

    Asettelun jälkeen koneet lopettivat. Ne vetäytyivät sivuun, avaten samalla Metsästäjän käsiä ja jalkoja pidelleet metallirinkulat. Purifier laski kätensä rauhallisesti, katsoi niitä ja kuunteli niiden pneumaattista sihinää, joka kuului jokaisen liikkeen myötä. Toa oli rohjennut astumaan jo hieman eteenpäin, tutkien mestarinsa uutta, korkeampaa ja massiivisempaa olemusta. Purifier ei kuitenkaan poistunut seinältä. Tämä astui takaisin tiiviisti koneistoa vastaan ja vilkaisi ympärillään olevia pysähtyneitä kouria.

    ”Koko vartalo. Peittäkää kaikki.”

    Xia, Mustan Käden (melkein) salainen tukikohta

    Herran entinen toimistohuone oli muutettu henkilökunnan tiloiksi. Lautapelien parissa prosessoreitaan kehittävät Vahkit istuivat tuntikausia kerrallaan pöytien ääressä laskelmoiden strategioita ja mahdollisuuksia päihittää kaikin puolin tasavertaiset vastustajansa. Nyt huoneessa kuitenkin makasi vieri vieressä useita mekaanisia ruumiita, joita kaksi lääkintätehtäviin osoitettua yksikköä vahti tiiviisti.

    Pioneerien kolmosdivisioonan viimeinen eloonjäänyt, CP3 (lempinimeltään Cody) johti nyt komentajana virallisesti Xian osastoa. Muiden hänen divisioonansa tovereiden kadottua Klaanilaisten ja kenraali Killjoyn mukana (ja jäätyään sille tielle) oli Codyn tehtävä pitää huolta, että pieni maanalainen bunkkeristo pysyisi valmiudessa, jos heitä vielä jokin päivä tarvittaisiin.

    Yksikään Vahki ei tosin ollut osannut odottaa yllättävää luhistumista, jonka yksiköt olivat saanet vielä tunteja sitten osakseen. Oudosta tapahtumasta nopeiten toipunut komentaja keskusteli nyt lääkintäosastolaisten kanssa oudon ”pyörtyilyn” mahdollisesta aiheuttajasta.

    ”Mikä meihin osunut signaali olikaan, se oli jotain isoa ja jotain todella voimakasta. Skannasimme joukkoja lamauttaneen osan siitä ja näyttää siltä, että se on ollut voimakkuudeltaan tarpeeksi vahva ylittämään koko maailman tunnetut asuinalueet. Se ei vaikuttanut vain meihin. Samanlaisia loukkaantumisvastasignaaleja mitattiin myös Odinalta, Steltiltä, Metru Nuilta, useilta pieniltä saarilta, Klaanista ja täältä. On siis myös oletettavaa, että signaali on lähtenyt yhdestä näistä.”

    Cody kuunteli lääkintävastaavan selostusta, miettien ankarasti lueteltujen paikkojen yhteensopivuutta. ”Sinä käytännössä luettelit juuri paikat, jotka sisältävät meidän teknologiaamme. Onko tämä hyökkäys?”

    ”En usko. Signaali vain sammutti teknologiaamme hetkeksi, mutta mitään pitkäaikaisempia vaurioita ei ole havaittu. Ainoastaan… näyttää siltä, että yksikkömme muistavat asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut… mutta se on todennäköisesti vain yllättävän virtakatkoksen syytä. Muistijärjestelmät ovat menneet sekaisin. Ei kuitenkaan vaikuta millään tapaa yksikköjen toimintaan.”

    Cody oli epäileväinen, mutta ei ehtinyt jatkamaan selostustaan, sillä yksi viestinviejistä juoksi huoneeseen, tehden kunniaa komentajalle ja aloittaen selostuksen kysymättä lupaa korkea-arvoisemmiltaan. Sairastyössä pukertavat Vahkit katsoivat tulokasta niin nyrpeästi, kuin tönköillä metallisilla kasvoilla voi.

    ”Komentaja, tutkatiimi nappasi jotain. Tason yksi varoitussingaalin. Se syttyi Odinalla aivan hetki sitten. Kaksinkertainen säteily normaaliin tapaukseen verrattuna.”

    Cody tuijotti viestinviejää silmät ammollaan ja viittoili samalla takanaan puuhaaville Vahkeille poistuvansa. ”Komentohuoneeseen, nopeasti.”

    Odina

    Jään Toa katsoi, kuinka hänen mestarinsa massiivinen olemus suoristi selkäänsä keskellä komentohuonetta. Täydellisesti sinertävänharmaaseen ja mustaan panssariin purkitettu Metsästäjä oli kasvattanut jo valmiiksi suurta kokoaan radikaalisti ja tämä otti nyt ensimmäisiä askeleitaan painavalla panssaroidulla kehollaan. Haarniska tuntui kuin elävän omaa elämäänsä. Vasemman ranteen panssareista supisteleva metallinen kiekko kasvoi ja pienensi kokoaan, kuin etsien sopivaa kokoa johon asettua. Valtava kanuunamainen objekti nosti itseään panssarin selästä olkapäille ja takaisin ja näiden lisäksi haarniskan pienet nivelpalaset värähtelivät, etsien optimaalista liikkumisskaalaa.

    Purifierin raskaat askeleet veivät kohti komentopöytää, jossa uudelleenmuotoiltu kypärä jo lepäsi odottamassa. Avonainen pyöreähkö kypärä nousi panssaroitujen ja entistäkin uhkaavampien luihujen sormien nostaessa sen. Pian kypärä kolahti jo hirmuisen kidan ympärille. Kypärän sivut ja päällyosa valahtivat eteen ja metallisen kolahduksen kaikuessa huoneessa se paljasti todellisen olemuksensa.

    Yksi suuri ja hohtava visiirillä peitetty pyöreä silmänreikä oli liikkuvien osien saranoiden lisäksi ainoa todellinen muuttuja muuten niin täydellisen sileässä kypärässä. Silmänreiän valo kirkastui hieman raajoissa olevien putkien aloittaessa jälleen energian pumppaamisen. Metsästäjän tyytyväinen myhäily kaikui kypärän sisässä, tämän käänyessä Toan puoleen.

    ”Oletko jäljittänyt kohteemme?”

    Toan leuka väpätti jo valmiiksi karmean äänen konemaisen version puhutellessa häntä. Komentotaululle viittoillen valkoinen hahmo infosi mestariaan, tietäen tarkkaan, mitä tämä haki. ”Jäljitys oli helppoa, vaikka kohteen kivi onkin hiipumaan päin. Merellä, matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Liikesuunnan laskelmoiminen vie vielä hetken, mutta lähetän ne visiiriisi kun olet jo matkalla.”

    Purifier katsoi aavaa merta esittävän digitaalista karttaa, jossa pieni keltaisesta ja punaisesta koostuva piste vilkkui hiljalleen. Maaninen naurunhörähdys oli viimeinen asia, jonka Metsästäjä päästi, ennen kuin alkoi astelemaan komentotilasta ulos.

    Toa katsoi mestarinsa poistumista, ollen samalla iloinen ensimmäisestä omasta hetkestään viikkoihin ja samalla surullinen siitä oletuksesta, mitä pian tulisi tapahtumaan. Elämä Metsästäjien keskellä ei opettanut kovaksi. Se opetti häntä säälimään entistäkin enemmän. Ja tällä kertaa hän sääli punahaarniskaista soturia, joka tulisi pian taistelemaan viimeisen taistelunsa.

    Xia, komentohuone

    Cody tuijotti valtavaa digitaalista maailmankarttaa, joka oli zoomattu täydellisesti Odinan kohdalle. Kaksi samaan syssyyn asettunutta valkoista pistettä liikkui poispäin Odinan rannikkoa. Kolme tietokoneiden ääressä istuvaa Vahkia seursivat ja tutkivat tilannetta. Viestinviejä oli jäänyt selostamaan tilannetta.

    ”Meillä ei ole mitään tietoa mikä tuo on, mutta oletettavasti siinä on kaksi keinotekoisvalmisteista kiveä ja se lentää juuri hyvää vauhtia Odinalta kohti merta.”

    Cody seisoi rinta rottingilla, kädet ristissä selkänsä takana. Hän oli odottanut toimintaa ja sitä päivää kun osaston pitäisi olla valmiina. Hänen päässään pyörinyt päätös oli nopea ja helppo. ”Hankkikaa alus. Me seuraamme tuota.”

    Viestinviejä nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Kyllä herra komentaja. Kuinka monta lähetämme?”

    ”Kaikki.”

    ”A-anteeksi mitä?”

    Komentaja kääntyi kohti häntä selkeästi heikkorakenteisemopaan viestinviejään, kumartuen tämän ylle ja vangiten tämän katseeseensa. ”Meillä on tason yksi turvallisuuongelma. Tämä on osa prioriteetti ykköstä, joka ohittaa kaikki muut prioriteetit, tulivat nämä sitten kenraaliltamme tai haudassa makaavalta turaga-johtajaltamme. Me nostamme koko helkutin osaston ja sen 32 jäsentä ilmaan ja me lähdemme tuon perään. Onko asia ymmärretty?”

    Viestinviejä nyökkäsi varovaisesti, teki kunniaa ja pyysi lupaa poistua. Vahkin juoksuaskeleiden kadotessa käytävään Cody kääntyi komentotiimin puoleen. ”Pitäkää huolta, että alus on iso ja että saamme sinne aseet ja varusteet jokaiselle yksikölle. Herättäkää loukkantuneet ja syöttäkää heille tuplavirtaa vartin ajan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.”

    BKS Hildemar

    Riisihattuaan pidellen ja mustaa viittaansa ympärilleen kietova Sadje puski laivan kannella puhjennutta tuulta vastaan. Ohittaen mietteisiinsä uponneen Summerganonin, Matoran asteli portaita alas kohti hyttejä. Hän käveli käytävän päähän ja kääntyi katsomaan ovea vasemmalla. Kolme nopeaa koputusta ja selkeä äänensävy. Siitä koostui vierailijan eväät.

    ”Sadje täällä. Saanko tulla sisään?”

    ”Ovi ei ole lukittu.”

    Sadje avaa oven ja astuu sisään. Killjoy seisoo työpöydän ääressä, asetellen viimeistä haarniskansa palasta takaisin paikalleen tarkistuksen jälkeen, kääntyen kohti tulijaa. Sadje tarttui hattuunsa ja nosti sen ristiin vartalonsa eteen. ”Otan osaa menetykseesi.”

    Hytin perällä seisova Metsästäjä murahti vastaukseksi. ”Mutta sinä et ole täällä kertoaksesi tuon.”

    ”En”, Sadje myönsi. Matoran huokaisi syvään ja totesi sitten: ”Sinä et taida luottaa minuun.”

    Killjoy hymähti ja risti kätensä. ”Minä en luota kehenkään, ellei tämä anna minulle hyvää syytä. Sinä et ole poikkeus Matoran.”

    ”Ymmärrän asenteesi. Se on erittäin viisas tässä maailmassa, joka on armoton ja julma eikä jätä ketään henkiin. Ajatteletko, että minä johdatan teidät kuolemaan?”

    Killjoy mittaili Matoranin äänenpainoa tarkkaan. ”Olen nähnyt pahempaa kuin kuoleman. Jos olettaisin että olet johtamassa meitä sitä kohti, voin jo sanoa aliarvioneeni tavoitteesi.” Sadje nyökkäsi vakavana. ”Entä mitä sinä luulet Betalle tapahtuvan? Ajatteletko, että minä yrittäisin varastaa sen?”

    Killjoy vakavoitti äänensä. Tälle ominainen mekaaninen sävy teki jo hidasta paluuta. ”Sinä olet vain Matoran. Se mitä sinä edustat on jotain aivan muuta. Voi olla että olet vain viestinviejä. Ehkä sinä et itsekään tiedä mitä voi tapahtua.”

    ”Tuo on lähimpänä totuutta. Minä en tiedä muuta kuin viestin sisällön, mutta sen tiedän, että viesti on aito, sillä Mestarin sinettiä ei ole mahdollista väärentää.”

    ”Kerro siis minulle. Kuka on mestarisi?”

    ”Uskontomme Pyhä Äiti. Hän on johtanut meitä niin kauan kuin voin muistaa. Hän on viisas ja kokenut, hän tietää, mikä on meille parasta, häneen me luotamme.”

    Killjoy huokaisi saatuaan vastauksista kaikkein odotetuimman. ”Nimdan tie on pitkä. Missä tahansa olen kulkenut, minne ikinä olen mennyt, oli laji tai rotu mikä tahansa, kaikki ovat yrittäneet saada siruja käsiinsä. Miksi nyt? Miksi kaiken tämän ajan jälkeen te luovutatte universumin halutuimman esineen sotaan joutuneen sekajohtoisen järjestön käsiin?”

    Sadje katsoi maahan vältellen Killjoyn katsetta. ”Minä en oikeastaan tiedä. Mutta pelkään syyn olevan, ettei se ole tarpeeksi hyvässä turvassa meillä.”

    ”Hhhh. Sinä siis todellakin olet… pelkkä viestinviejä.”

    ”Niin olen. Mutta yritän auttaa teitä suojelemaan Betaa niin hyvin kuin pystyn.”

    ”Minä toivon niin Matoran, minä todella toivon. Sanansaattaja tai ei, tarpeen vaatiessa en ole tarkka siitä, minne aseellani osoitan. Koskien myös odottavia tovereitasi.”

    Sadje naurahti hieman koomisesti. ”Mitä sitten ajattelit saavuttavasi sillä, että tappaisit minut? Minä en tiedä mitään, minä en ole erityisen voimallinen, miten minä voisin olla uhka?”

    Killjoy madalsi ääntään ja astui askeleen lähemmäksi Matorania, kumartuen suoraan tätä kohti. ”Olen nähnyt monenlaista. Kaikki ei ole aina sitä, mitä annetaan olettaa. Tämänkin haarniskan alla on jotain, mitä kukaan ei voisi arvata. Tämä pätee myös sinuun. Pätee keneen tahansa.”

    Sadje virnisti ovelasti. ”Pätee myös muihin klaanilaisiin. Entäpä, jos petos tulee omiesi joukosta?”

    Tällä kertaa oli Killjoyn vuoro kuulostaa huvittuneelta. Metsästäjä nousi ja aseli takaisin pöytänsä ääreen, hypäten istumaan sille. ”Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Usko pois, sinä et tiedä näistä asioista mitään.”

    ”Ehkä en. Mutta tiedän, että joku klaanilaisista on petturi. Näin olen kuullut teiltä itseltänne.”

    ”Petturi on raaka sana. Se ei sisällä eri tilanteiden luomien olosuhteiden vivahteita. Minä tiedän petturista. Olin kerran viestinviejä itsekin. Voisin jopa sanoa, että tiedän enemmän kuin moni muu. Ja siksi tämä asia ei kuulu sinulle. Kuten ei kuulu Klaanikaan.”

    ”Näkeekö petturista päälle päin heti, että hän on petturi?”

    Killjoy alkoi hermostua Sadjen uteliaisuuden puuskaan. Aiempi keskustelu Ganonin kanssa edelleen mielessään, Joy yritti epätoivoisesti pitää malttinsa kurissa. ”Tämä petturi tuntuu kiinnostavan sinua kovin. Sano suoraan. Mihin sinä pyrit?”

    ”Sinä et luota kehenkään. Sinä et luota minuun etkä väkeeni, eikä sinun pidäkään. Mutta luotatko klaanilaisiin, jotka ovat mukanamme?”

    Killjoy huokaisi raskaasti. ”Minä en kuulu heihin, en ole yksi heistä. Täten minulla ei ole syytä luottaa myöskään heihin.”

    Sadje nyökkäsi surumielisesti. ”Yritän olla luottamuksen arvoinen, vaikka et minuun luotakaan.” Sitten hän avasi oven ja astui kynnykselle. Killjoy nosti pöydällä lojuvat työkalut kouriinsa ja alkoi asettelemaan niitä takaisin laatikoihin, tiedostaen kuitenkin Matoranin olevan vielä läsnä. ”Minä näen ja kuulen paljon Matoran. Mikä tahansa seuraava askeleesi onkaan, suosittelen ottamaan sen varovaisesti.”

    ”Kiitos, että pelastit henkeni siellä laivalla”, Sadje kuiskasi ennen kuin katosi oven taakse.

    Killjoy huokaisi ja kuunteli kuinka ovi sulkeutui. Yhdellä pyyhkäisyllä Metsästäjä työnsi märät kuivauspaperit roskakoriin ja kääntyi tuijottamaan siihen suuntaan, mihin Matoran oli lähtenyt.

    ”Vielä joku? Vielä joku joka haluaa juttutuokion?”

    Hiljaisuus.

    ”Kiitos.”