Klaanon

Avainsana: Valkoinen

  • Petojen kylä

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

    Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.

    ”Spinnyy”, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään.
    ”No mitää?” Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys.
    ”Olemmeko kohta perillä?”

    Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri.
    ”Olemme vähän liiankin kohta perillä”, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: ”Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana.” Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.

    Ellei sitten… lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. ”Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä?”
    Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä.
    ”Arvasin tämän,” Snowie jatkoi. ”Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän.”
    Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä.
    ”Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin.”
    ”Ai niin.”
    ”…”
    ”Rätsie?”
    Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään.
    ”Niin?”
    ”Minä niin pidän sinusta.”
    ”…”

    Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.

    Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma.
    ”Snow”, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa.
    ”Mhm-mmh?”
    ”Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa…”
    Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi.
    ”…kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin.”
    ”…aikoihin?”
    ”Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen.”
    Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön.
    ”Noh”, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. ”Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme.”
    Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta.
    ”…tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen…”

    Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

    Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.

    Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.

    Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.

    Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.

    (Viimeisen myös oikeasti.)

    Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.

    (Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)

    Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.

    (Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)

    Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.

    (Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)

    Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.

    Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat

    Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa.
    “Hmm”, lumiukko tuumaili. “Kenties he ovat hieman arkoja?”
    Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. “Hieman arkoja? Mistä niin päättelet?”
    “Noh”, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) “Kukaan ei ole avannut meille näi-”
    Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.

    Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois.
    “Kuka siellä?” kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä.
    “Vain kaksi matkalaista”, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. “Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään.”
    Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita.
    “Se oli siinä?” Snowie ihmetteli.
    Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. “Merkillistä, merkillistä.”
    “Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan?”
    “En usko”, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. “Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta.”
    “Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain?”
    “Sekin on tietysti mahdollista, mut-”

    Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.

    Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.

    Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto.
    “Neuvottelimme”, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. “Ja päätimme päästää teidät sisään.”

    Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan.
    “Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme”, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. “Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia.”
    Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman.
    “Älkää murehtiko portista”, Matoralainen jatkoi. “Emme pyri pitämään teitä sisällä.”
    “…vaan jotakin ulkona?” Snowie uteli.
    Ei vastausta.

    Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään.
    “Sanos”, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. “Miksi asutte täällä metsän keskellä?”
    Vastaus oli jälleen ei vastausta.
    “En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan?”
    Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi.
    “Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin… Antelias.”
    Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen.
    “Onko tuolla jotain vaarallista?”
    Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen.
    “Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä?”
    Klaanilaiset katsoivat toisiaan.
    “Emme?” Snowie vastasi.
    “Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia?”
    “…emme.”
    “Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.”

    Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.

    Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

    Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta.
    “Sitä paitsi”, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. “Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.”

    Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.

    Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.

    Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne…

    Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.

    Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.

    Kylä keskellä Lehu-metsää

    Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.

    “No. Mitäs nyt.” Snowie kysyi.
    “Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään.”
    “Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta.”
    “Veikkaan että se on tuo”, Kepe vastasi osoittaen rakennusta “kadun” päässä.
    “Koska se on kadun päässä?”
    “Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden.”
    “…”
    “…”

    He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.

    Sitten ovi aukesikin.

    Hitaasti, naristen.

    Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.

    Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.

    Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.

    Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.

    He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.

    Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.

    ”…tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja.” Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.

    ”Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista.”

    ”Nazorakit”, Snowie mutisi.

    ”Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme.”

    ”Oi päällikkö”, Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, ”ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat.”

    Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. ”Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla.”

    ”Minkälaiset pedot vaivaavat kyläänne, päällikkö?”

    ”Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia.”

    ”Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?” Kepe päätti kysyä.

    ”Hm. Olkaa hyvät.”

    Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta ”lainatun” kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.

    ”Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana…”

    Päällikkö tuhahti kovaa. ”Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset.”

    Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.

    Päällikkö jatkoi: ”Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi…”

    Etelään…linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake…ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. “Salamointia taivaalle Etelästä…Profeetan ja hänen tovereidensa luota?” Jotain sensuuntaista.

    “…teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus…”

    Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.

    ”Nimda”, Snowie kuiskata möläytti itselleen.

    Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. ”Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei.”

    ”Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-…” Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: ”Päällikkö, tekin olette matoran, ette-…”

    “Turaga”, tämä totesi lyhyesti.

    Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä.
    “Eikö kuitenkin Matoralainen?” Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.

    “Hmmmrmm”, ‘Turaga’ vastasi uhkaavasti.

    “Pian on taas – sen aika, – Turaga.”

    “Eikun nyt oikeasti,” Snowie koki asiakseen jatkaa. “Tuossa naisessa ei ole mitään-”

    Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran… jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.

    “Niin on, poikaseni.”

    “Mitä teemme?”

    “Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.”

    Sitten kuului vain kaksi “thump”-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.

    Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.

    Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.

    Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

    Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.

    Bio-Klaanin saari 12

    Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen

    Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti “Bio-Klaanin saari 10”) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.

    Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti “Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki”) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-

    Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan.
    “Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä.” Samen ääni oli eleetön.
    “Asia selvä, herr-”
    “Ja ei mitään pelleilyä…”
    Mitä minä juuri sanoin.
    “…koska nyt on kiire.”
    “Selvä homma, iso pomo.”
    Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.

    Nyt tuli hoppu.

    [spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]

  • Hildemar 47: Lahja

    Ilmatila

    Hiljaisuus. Ja nälkä. Ja väsy.

    Bloszar oli jälleen kerran alakuloinen.

    ”Taas olen alakuloinen. Surullinen. Masentunut. Vetäytyvä. Mitä vielä?”

    Hän halusi lähteä. Pois. Kauas pois. Ajattelemaan. Häntä mietitytti. Häntä suretti.

    Toa ei tiennyt kuka oli. Hän ei tullut Gulz Nuilta. Hänellä ei ollut Toa-tiimiä. Mutta pari asiaa Toaa ihmetytti. ”Mistä sain nämä laatikot? Tai miksi siedän vettä ja uin?”

    Se muistinaattori, minkä Toa oli tehnyt, oli yhä hänellä. Hän voisi muokata sitä vähäsen. Sen toimintakykyä. Ja niin Bloz teki sen. Alkoi rakentaa siitä sellaista, että hän voisi paeta oman mielensä sisälle.

    Siellä voisi parhaiten ajatella. Miettiä. Surea. Häntä ei nyt vähään aikaan tarvittu.

    Vähän ajan päästä, Toa testasi sitä. Ja onnistui. Hän nukahti ja herätessään istui tuolilla.

    Mieli

    Se oli valkoinen huone. Jossa oli monia punaisia ovia. Toa avasi yhden. Ja näki itsensä pelastamassa Nutua rotkosta.

    Kyyneleet valuivat Toan poskilla. Hän päätti sulkea oven.

    ”Se oli vain muisto. Voit vain katsoa sitä, et elää.” Tulen Toa ajatteli.

    Bloszar avasi toisen oven. Se oli kamala. Hän näki itsensä Bio-Klaanissa, taistelemassa Nazorakeja vastaan, Nutun kanssa.

    Ja sitten, kuului räjähdys, Bloz ei halunnut katsoa. Ja avatessaan silmänsä, hän näki itsensä, Nutun ruumiin kanssa.

    Nyt niitä kyyneleitä varsinkin tuli. Mutta Bloz ei ymmärtänyt. Miksi hän katsoi sitten sen?

    Toa sulki oven ja meni takaisin penkille.

    [spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

    Ilmaraptori

    Matoro kierteli käytvillä yövahtina ja kompastui.

    ”Mitä…” Matoro sanoi ja huomasi Bloszarin kuorsaavan maassa.

    ”…”

    Mieli

    Bloz istui tuolissa yhä, nojaten käsiin. Aina kun hän oli katsonut johonkin oveen, Toa oli nähnyt yhden surkean muiston.

    Toa nostettua päätä hän näki yhden mustan oven. Varovasti Bloz avasi sen ja kompastui..

    Hän oli viidakossa ja jostain syystä, Tulen Toasta tuntui, että piti juosta. Mutta miksi. Ja vastaus olikin selän takana.

    Kävelevät siniset hait, joilla oli kädet ja niissä miekat, jahtasivat häntä.

    ”…”

    Ja niin Toa lähti juoksuun.

    Esteitä oli kyllä. Piti hyppiä onkaloiden yli, väistellä juuriita, ja haiden tikareita.

    ”Rakettisaappaita pyydän joululahjaksi…”

    Hetki meni, mutta Toa tunnisti saaren. Se oli Voya Nui.

    ”Missä Nutu on?”

    No, se vastaus oli vuorostaan oikealla. Pieni laavahaukka oli joutunut onkaloon.

    Bloz juosi suoraan sitä päin ja auttoi Laavahaukan ylös. Paikalla oli muita laavahaukkoja, jotka nokkivat.

    Toa otti Nutun syliinsä ja lähti taas juoksuun.

    ”Tämä ei ollut surullinen muisto. Ihme.”

    Hait tekivät outoja sotahuutoja.

    Mutta yhtäkkiä Toa kuuli iloisen äänen.

    ”Hei Bat, mitä kuuluu?”

    ”Tronie?” Toa ajatteli.

    Se oli uskomatonta. Bloz näki Tronien nyt vasemmalla puolella, leijailemassa.

    ”Tämä on uskomatonta…”

    [spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

    Ja hänen eteensä tuli valkoinen ovi, johon Bloszar törmäsi ja kompastui taas.

    Valkoinen ovi oli kadonnut.

    Mutta Bloz oli nyt iloisempi, kuin oli ollut pitkään aikaan. Hän oli nähnyt kaksi parasta ystävää, ehkä unessa, mutta silti. Ja voi nähdä ainakin toisen vielä uudestaan.

    Kun hän oli lähtemässä pois mielestään, hän oli aivan varma, että oli kuullut:

    Se oli lahja

    Ilmaraptori

    Toa heräsi tyytyväisenä. Iloisena ja energisenä, mutta…

    ”Mitä minä lattialla teen?”

  • 007:n salamurha

    Nazorak-Pesät

    273 käveli pitkää käytävää pitkin. Katossa roikkuvat loisteputket valaisivat kulkijaa kolkosti. Vaikka matkaa 007:n toimistoon ei ollutkaan pitkälti, se matka tuntui ikuisuudelta. Kylmä hiki virtasi valkoisen tiedemiehen ohimoa pitkin. Hänen sydämensä laukkasi kuin villiintynyt kikanalo. Nazorak olisi halunnut pysähtyä ja kääntyä takaisin, mutta hän tiesi, että oli myöhäistä alkaa katumaan. Jokaisella askeleella hän oli lähempänä toimiston ovea ja jokaisella askeleella hänen sydämensä kiihtyi. 273 hidasti hieman vauhtiaan ja löysensi lilaa solmiotaan kaulassa saadakseen paremmin henkeä. Nyt se hetki oli käsillä: 007:n salamurha. Kapinoitsijat olivat tavanneet samassa paikassa, missä olivat pitäneet kokouksen. Kaikille ryhmän jäsenille oli jaettu Zamorpistoolit ja 16765 oli opastanut muut ryhmän jäsenet tunneliin, josta pääsi tiedustelupalvelun tiloihin.
    Hän kertasi päässään vielä suunnitelman: hän menisi 007:n toimistoon, puhuisi tiedustelun johtajalle asetilauksen kuljetuksesta ja samalla huomaamattomasti jäädyttäisi oven mekaanisen sähkölukon toimintakyvyttömäksi. Muut kapinan jäsenet odottaisivat läheisessä pakotunnelissa kunnes valkoinen Nazorak palaisisi ja antaisi merkin tovereilleen.
    Mutta entä jos hän huomaa sabotaasini? Hänhän on Nazorak-agenttien johtaja ja varmasti hänen ainoa silmänsä on aina varuillaan… tiedemies ajatteli. 273 pysähtyi ja työnsi oikean kätensä, jossa piti Alinolla-Hanskaansa, syvälle takkinsa sisään ja otti yhdestä takin lukuisista povitaskuista pienen jäähdytyssormuksensa. Hän painoi sormuksessa olevaa pientä nappia testatakseen, että laite varmasti toimii. Sormuksen pienestä sädetinosasta nousi pieni, lähes näkymätön sininen säde. Valkoinen tiedemies nosti sormuksen suurten sinisten verkkosilmiensä tasolle. Kaikki siis riippuu tästä pienestä esineestä… Ja minusta…
    Valkoinen nazorak siirsi ajatuksensa muuhun. Hän kuvitteli mitä tämän jälkeen tapahtuisi: Jos- siis jos –suunnitelma onnistuu suunnitelmien mukaan, työläis-nazorakit tajuaisivat aloittaa kapinan, ja hyvällä lykyllä johtoporras syrjäytettäisiin ja koittaisi paremmat ajat kaikille nazorakeille. Kun niin on tapahtunut, hän nousisi kaikkien arvostamaksi tiedemieheksi, niin kuin 16765 oli sanonut.

    Mutta sitten hän huomasi pysähtyneensä liian pitkäksi aikaa. nazorak pujotti sormuksen keskisormeensa. Jäätutkija katsoi edessään parin askeleen päässä olevaa ovea. Hän huokaisi ja rohkaisi mielensä. Hän otti pari pitkää askelta ja oli oven luona. Meni syteen tai saveen, 273 ajatteli ja painoi ovisummeria. Hän odotti hetken, kunnes summeriin syttyi vihreä valo. 273 tarttui oven kahvasta, aukaisi oven ja meni sisään.

    Sisällä huoneessa häntä vastassa teräksisen työpöytänsä takana istui 007.
    ”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, 007 tervehti tulijaa.
    ”Kiitos, 007:n”, 273 kröhi kurkkuaan ja ojensi kirjoittamansa raportin 007:lle, ”Tilauksesi on nyt valmis. 30 ilmatyynyalusta, 100 jääkonepistoolia ja 100 lämpöskannerilasia. Papereissa on kaikki tarkemmat tiedot. Mekaanikkoni ovat tehneet parhaansa tilauksen eteen.”
    ”Hienoa”, musta nazorak sanoi neutraalilla äänensävyllä ja otti paperin. Hän katsoi sitä ohimennen ja asetti sen pöydälleen. ”Miten laitteet aiotaan kuljettaa Pesiin?”
    ”Olin ajatellut, että Ilmavoimien kuljetushelikopterit sopisivat parhaiten ilmatyynyalusten kuljetukseen,” 273 vastasi. Hän yritti kuulostaa niin normaalilta kuin pystyi. Mutta sitten tiedemieheen iski yht’äkkiä hirveä tunne, kun hän muisti jotain. 273 ei ollut lainkaan miettinyt, miten hän pääsisi ovelle sabotoimaan lukkoa. Hän soimasi itseään siitä miten hän oli voinut unohtaa niin tärkeän asian.
    ”Selvä. Sovitaanko, että sinä hoidat kuljetuksen. Haluan nämä varusteet toimintakunnossa neljän päivän kuluttua pääasevarastolle. Sitten saat palkkiosi.”
    273 yritti kätkeä hermostuneisuutensa. Hän vilkaisi sivusilmällä toimiston ovea. ”Selvä, kiitos” 273 sanoi. Hänen äänensä värähteli epätasaisesti. Hän yritti olla menemättä paniikkiin ja keksiä jotain. Hän tyynnytteli kiihtynyttä hengitystään. Mutta sitten tiedemies sai idean. 273 vilkaisi ovea, käännähti nopeasti oven suuntaan ja harppoi oven luo. Hän kurkisti oven pleksistä tehdystä ikkunasta käytävään yrittäen näyttää siltä, kuin olisi nähnyt jotain kiinnostavaa. Samalla hän painoi pienen sormuksen napista ja suuntasi sen säteen oven mekaaniseen lukkoon. Lukon pintaan ei näkynyt tulevan mitään, mutta lukon mekanismi sen sisällä jäätyi huomaamattomasti. Sitten 273 kääntyi takaisin 007:n puoleen. ”Anteeksi. Olin näkevinäni jonkun kuuntelevan oven takana. Mutta ilmeisesti tiedemiehen höperyyttä”, 273 keksi tekosyyn.
    007:n kasvoilla saattoi nähdä jonkin pienen hymyntapaisen. ”Luonnollisesti, herra tutkija. Luonnollisesti.”
    273 hieraisi takaraivoaan. ”Eli tulette hakemaan laitteita neljän päivän päästä. Näkemiin”, tiedemies sanoi ja musta nazorak nyökkäsi hyvästiksi. Jäätutkija avasi oven jo lähteäkseen.
    ”Odotas”, 007:n sanoi. 273 jähmettyi paikoilleen. Huomasiko hän…? hän ajatteli hätäisesti. Tiedemies kääntyi hitaasti takaisin Tiedustelun johtajaa päin.
    ”N-niin?” hän kysyi.
    007 nyökkäsi tutkijan oikeaa kättä. ”Hanskasi. Oletko saanut sen toimimaan?” musta nazorak kysyi. 273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan Alinolla-Hanskaansa. Hän huokaisi helpottuneesti.
    ”Aa. Niin! Kyllä sain. Löysin sopivan energialähteen. Mutta se on sen verran harvinainen, etten kehdannut alkaa häiritsemään teitä sillä”, hän selitti todenmukaisesti, koska juuri niin oli käynyt.
    007:n nyökkäsi. ”Hyvä. Voisit joskus esitellä sitä minulle. Mutta minulla on hieman kiire. Voit mennä”.
    273 hymyili kun astui ulos käytävään ja sulki oven. Hän hengähti huojentuneesti. Hienoa, nyt menen kertomaan muille.

    007:n toimisto hiljeni. Musta nazorak syventyi työhönsä ehkä vain vartiksi. Hän tarttui PST:n lähettämään raporttiin. Se tarkoitti Pesän Sisäistä Tiedustelua. Sen lisäksi oli PUT, Pesän Ulkoinen Tiedustelu.

    Raportissa oli yksikköjohtaja 983:n leima. Liuska alkoi tyypilliseen tapaan alueen – tässä tapauksessa läntisten kaivosalueiden – tiedoilla. Sitä seurasi lista kaikesta huomionarvoisesta viimeisen kuukauden ajalta.

    007 syventyi zankrzora kielisiin merkkeihin. Tiedustelu oli havainnut useamman nazorakin – neljän nazorakin tunnusluvut lueteltiin – olleen poissa töistä luvattomasti. Vaikka tällaiset tiedot olivat useimmiten vain tavallisia pinnareita, ne saattoivat silti johtaa jonkin epäilyttävän jäljille.

    Asevarastosta on kadonnut välineitä. Niiden katoaminen oli yritetty peittää muuntelemalla varastokirjanpitoa, mutta väärennös oli huomattu.
    007 katsoi nopeasti pinnari-nazorakien numerot uudestaan. Hän tunnisti niistä yhden. Muisto ei ollut parhaimpia, joita hänellä oli. Silloin hän aavisteli pahinta.

    Ovi aukesi.

    Nazorak astui sisään. Se oli pukeutunut nazorakien tiedustelu-upseerin mustaan univormuun. Arvomerkkien paikalla oli kuitenkin jotakin outoa. Siinä oli harmaa soikio, jonka vastakkaiset päädyt olivat venytetty eri suuntiin. Lisäksi tällä oli silmälappu.

    ”Päivää”, tulija tervehti. 007 oli hämmentynyt. Hän liikutti kättään painaakseen näppäimestä, jolla hän antaa äänettömän hälytyksen lähistön agenteille. Toinen käsi kulki pistoolikotelolle.

    ”Odota. Saattaa olla sinulle edullisempaa, että odotat hetken” tulija sanoi.
    ”Mitäs piruutta tämä on olevinaan?” 007 kysyi.
    ”Olen Kohtalo, ja olen tullut kertomaan sinulle, että se, jonka jätit taaksesi, on nyt edessäsi”, 16765 sanoi mahtipontisesti ja astui lähemmäs.

    ”Muistathan sinä minut, vanhan ystäväsi. Silloin kauan, kauan sitten.” Samalla tulija riisui silmälappunsa ja antoi mustan kangaspalan pudota lattialle.

    007 katsoi tulijan silmiä. Toinen silmä oli normaalin värin sijaan aavistuksen verran sinertävä. Turkoosi.

    Nazorakit, joiden toinen silmä on turkoosi, lukeutuvat ”viallisten” luokkaan Nazorakinen hierarkiassa. Eräs solumutaatio aiheuttaa sitä. Tällaiset ”epäpuhtaat” yksilöt normaalisti laitetaan työskentelemään syvälle eristetyille alueille tai vaihtoehtoisesti tapetaan suoraan. Tämä eli, ja oli ilmeisen hyvissä voimissa.

    ”Sinä”, 007 sanoi. Samaan aikaan hän lähetti hälytyksen vartijoilleen ja veti pistoolinsa. Laukaus osui 16765:ttä rintaan, mutta mitään ei tapahtunut. Repeytyneen takin alta näkyi teräksinen rintahaarniska.

    Ruskea nazorak hyppäsi kovaa kohti Tiedustelupalvelun johtajaa lyöden tältä aseen kädestä. Musta nazorak iski nyrkillä hyökkääjää kasvoihin, mutta 16765 kesti sen. Hän iski 007:n maahan. Raskas metallituoli kaatui rymisten. Hyökkääjä asetti jostakin univormunsa uumenista ottamansa veitsen 007:n kurkulle.

    ”Sinä. 007. Sinä muistat minut, etkö vain? Sinä muistat sen kaiken?” 16765 alkoi puhua, säilyttäen tiukan katsekontaktin 007:n ainoaan silmään.

    ”Minä annoin sinun elää, vaikka sinulle ei olisi kuulunut edes sitä oikeutta. Minä pelastin henkesi!” 007 melkein huusi.
    ”Sinä teit elämästäni helvettiä”
    ”Jos et kaipaa elämääsi, voit lopettaa sen. Mitä sinä haluat?”

    ”Minä haluan… Se on monimutkaista. Haluan kostaa sen, mitä minulle teit. Mutta sitten mietin ja huomaan, että voin hyötyä tästä huomattavasti enemmän.”
    Oli aivan hiljaista. Käytävästä kuului laukauksia ja taistelun ääniä. 007 tajusi, että hänen vartijoillaan on ongelmia.

    ”Minä tiedän mikä sinä olit. Ei, vaan mikä sinä olet. Minä voin kertoa sen.”
    ”Kukaan ei usko sinua”
    ”Ai ei vai? Näinä sotaisina aikoina, joina kaikkien pitäisi toimia vain ja ainoastaan puhtaan Nazorak-rodun hyväksi… Kuulehan, yksi leviävä huhu voi tehdä paljon. Varsinkin, jos se koskee jotakuta noin korkealla hierarkiassa.”
    ”Mitä sinä haluat minulta?”

    ”Nyt sinä alat ymmärtää. Jos haluat elää, sinun olisi viisasta totella minua tästä lähin. Tiedätkö, voin paljastaa kaiken yhdellä radioviestillä”, 16765 sanoi nyökäten kohti rintataskussaan olevaa lähetintä.

    ”Sinut aiotaan murhata. Minä määrään sinua hälyttämään kaikki agentit tänne. Ja jos he koskevat minuun, paljastan kaiken. Lisäksi Jäätutkija 273:n omaisuus ja tekniikka ovat nyt minun omaisuuttani. Uskon, että kykenet hoitamaan asian.”
    007:n ensimmäiset ajatukset olivat ”mitä hittoa”. Sitten hän tajusi, että tällä hetkellä on parasta vain totella. Hän nousi tietokoneelleen ja antoi hälytyksen kaikille pesän agenteille.

    Silloin ovesta syöksyi kolme torakkaa sisään.

    Ovella seisovien kahden ruskean torakan ilmeet olivat tuiman määrätietoiset, jotka huokuivat vihaa. Heidän välissään oli vitivalkoisena hohtava 273, jonka kasvoilta paistoi epävarmuus. 16755 ja 16754 seisoivat hänen kummallakin puolella ja osoittivat aseillaan Tiedustelupalvelun johtajaa. Kaksi nazorakin ylävartaloon suunnattua laukausta osuivat 007:n haarniskaan ja kilahtelivat tehottomina. Musta nazorak kierähti hämmästyttävän nopeasti pöytänsä taakse ja kopeloi laatikoistaan asetta. Hän veti esiin pienen lamautinlaitteen ja odotti raskaan metallipöydän takana, että hänen murhaajansa tulisivat lähemmäs. 16765 vain seisoskeli huoneen varjoissa tyytyväinen ilme kasvoillaan.

    16755 latasi Zamorpistoolinsa ja hyppäsi pöydän päälle valmiina ampumaan Tiedustelun johtajaa päähän, mutta musta silmälappuinen nazorak löi kapinoitsijaa lamauttimella jalkaan. Kivenhakkaaja sai kivuliaan sähköiskun ja kaatui hätäisesti toiselle puolelle pöytää.16754 suojasi toveriaan ja ampui pöydän reunaa, ettei 007 päässyt nousemaan sen takaa ylös. Ylös noussut 16755 liittyi mukaan tuleen. Ammuttuuan parisen kertaa he painovati liipaisimia, mutta huomasivati kauhukseen, että panokset olivat loppu. Juuri kuten 007 oli ennakoinut. Hän nappasi oman pistoolinsa käteensä, nousi kyykkyyn teräksisen työpöytänsä taakse ja voimakkailla jalkalihaksillaan ja siipiensä antaman potkuvoiman avulla hyppäsi pöydän takaa ilmaan. Toisen silmänsä puuttumisen takia hänen ainoa silmänsä oli harjaantunut todella tarkaksi. 007 ampui tarkan laukauksen 16754:n ampumakäteen, joka oli juuri lataamassa pistooliaan. Kapinoitsija karjahti ja 273 refleksin omaisesti heittäytyi valkoisten takinhelmojensa lepattaen arkistohyllyn taakse suojaan. 007 laskeutui äänekkäästi työpöydälleen ja ampui 16755:ttä, mutta kivenhakkaaja ehti juuri väistää.

    Jostain käytävän suunnalta kuului laukauksia. Se ei luvannut hyvää, ajatteli 16755. Hän pyörähti ja iski mustaa nazorakia polvilumpioon. nazorak kaatui karjaisten, ja ruskea torakka nappasi veitsen vyöstään. Hän hyökkäsi 007:n kimppuun maahan. Veitsi viilsi mustaa torakkaa pään sivuun lähelle korva-aukkoa. 007 karjaisi ja iski nyrkillä torakkaa leukaan. Viillon seurauksena silmälappu irtosi. Ennen kuin 007 ehti peittää silmän uudestaan, 273 huomasi suojansa takaa jotain: 007:n toinen silmä olikin tallessa. Tiedemies oli näkevinään tämän silmässä turkoosin välähdyksen. Silloin 16754 hyökkäsi takaapäin ja kaatoi 007:n. Hän yritti viittoa 273:ea auttamaan. Käytävältä takaa kuului kiihtyvää ammuskelua. Salaliittolaiset saattoivat kuulla mielessään kellon, joka tikitti armottomasti eteenpäin joko heidän voittoonsa tai häviöönsä.

    Kun toimiston sisällä oli taistelu käynnissä Tiedustelun johtajaa vastaan, ulkona käytävällä vammautunut sotilas 6532 kamppaili kahta paikalle saapunutta vartijaa vastaan. Musta torakka oli yrittänyt ampua sotilaan, mutta tämä oli ehtinyt ensin ja ampunut vartijaa olkapäähän niin että tämä oli pudottanut aseensa. Toinen vartija, joka kantoi konepistoolia, ampui sarjan rampaa kapinoitsijaa päin, mutta tämä kumartui alas ja syöksyi keppinsä ja siipiensä antaman työnnön avulla suoraan vartijan eteen. 6532 oli aikoinaan taistellut erästä Kiven Toaa vastaan, mutta oli hävinnyt kun Toan luoma terävä kiven siru oli lävistänyt hänen reitensä, mikä oli repinyt tuskallisesti jalan hermoja. Nyt jalalla ei kärsinyt edes astua. Mutta ruskea nazorak oli opetellut liikkumaan taitavan nopeasti keppinsä ja siipiensä avulla. 6532 painoi kytkintä valkoisen kävelykeppinsä varresta, ja kepin päästä työntyi esiin piilotettu terä. Salaman nopeasti hän työnsi terän vartijan vatsaan. Tämä huusi kivusta ja yritti repiä terää irti, mutta vammautunut sotilas piteli tiukasti keppinsä varresta kiinni. Terä oli lävistänyt monta mustan nazorakin sisäelintä ja hän menetti hetkessä paljon vihreää verta. Kun vartija oli menettänyt tajuntansa, 6532 työnsi kepillään ruumiin syrjään. Mutta voiton ilo ei kestänyt pitkään, kun käytävän päähän ilmestyi neljä muuta agenttia.

    Ennen kuin 6532 ehti edes liikahtaa, kaksi zamoria lävistivät hänen päänsä. Agentit syöksyivät kohti 007:n huoneen ovea. 273 kuuli juoksuaskeleet käytävältä. ”Pakko mennä jos emme halua jäädä ansaan!” 16765 huusi ja piteli kädessään ovensuuhun viritettyjen räjähteiden laukaisinta. 16755 ampui lippaallisen 007:n suuntaan ja kääntyi 16765:n ja 273 perään lähteäkseen. Operaation johtaja yritti kutsua 2844:ää radiolla, mutta linja oli mykkä. Käytävässä syttyi tulitaistelu, kun neljä salaliittolaista syöksyi ulos 007:n huoneistosta ja törmäsivät neljään agenttiin käytävällä.
    Kapinallisten takana 007:n toimiston etuosa räjähti.

    Agentit ampuivat konepistooleilla heidän ohitseen yrittäviä kapinallisia, jotka heittäytyivät mataliksi käytävän seiniä vasten hakeakseen jotain suojaa lentäviltä zamoreilta. 16755, 16754 ja 16765 ampuivat pistooleillaan agentteja jalkoihin, mutta mustien nazorakien jalkapanssarit torjuivat ne. 273 oli hypännyt 16754:n taakse ja otti oman pistoolinsa. Hän sulki toisen silmänsä ja tähtäsi. Aseiden tekijänä Jäätutkija oli myös tarkka ampumaan ja hän tunsi lähes kaikkien nazorakien ampuma-aseiden koneistot. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui agenteista lähimpänä vasemman puoleista seinää olevan agentin konepistoolin piipun varteen. Zamor lävisti aseen metallisen rungon ja osui koneiston osaan, jossa ruuti syttyi palamaan ja antoi lähtövauhdin ammukselle. Tiedemiehen ammus räjäytti ampuma-aseen agentin sormille ja tämä karjaisi. Samalla 16755 ampui samaa agenttia päähän. Saman sekunnin aikana 16765 oli hypännyt luotien ohi toisen agentin eteen ja ampunut tätä kaulaan, mutta samalla kolmas musta torakka ampui 16765:ttä kylkeen. Agenttien linjaan oli auennut aukko ja kapinalliset syöksyivät siitä läpi. Samalla 16754 veti veitsensä ja löi jäljellä olevaa oikean puoleista nazorakia ranteeseen. Vasemman puoleinen agentti latasi konepistoolinsa ja he ampuivat kapinallisten perään. Neljä pakeniaa yrittivät väistellä lentäviä Zamoreita parhaansa mukaan, mutta saivat kuitenkin osumia. Yksi zamor raapaisi 273:n reittä ja tiedemies irvisti. Toinen ammus osui hänen kylkeensä. Hänen valkoinen takkinsa onneksi peitti tiedemiehen raajojen näkyvyyden, että niihin oli vaikea osua. 16765 kääntyi ja ampui takaisin.

    He ohittivat käytävän risteyksen, josta toisesta käytävästä tuli lisää Tiedustelupalvelun nazorakeja, jotka olivat saaneet 007:n hälytyksen. Kapinallisten nähdessään he nopauttivat juoksuaan päästäkseen samalle käytävälle. 273 tiesi, etteivät he pääsisi pakotunnelille asti, jos kaikki mustat nazorakit ampuisivat heitä takaa päin. 273 yritti juostessaan keksiä jotain mikä pysäyttäisi heidän jahtaajansa. Kovasta paineesta huolimatta tiedemiehen aivot raksuttivat kiitettävän nopeasti. Sitten hän sai idean. Oli kuin aika olisi pysähtynyt kun valkoisen nazorakin siniset verkkosilmät simuloivat liikerataa. Liikenopeus: 18,6 Kio/h + jalkojen työntövoiman liike suhteessa oikeassa kulmassa + käsien ja jalkojen työntövoima + siipien ohjaama suunta… hän laski. Sitten hänen katseensa nauliutui yhteen kohtaan lattiaa hänen edessään. Siinä!
    Hyppäsi, laskeutui yhdellä jalalla katsomaansa paikkaan, laski koko painonsa oikealle jalalleen, ponnisti ja hyppäsi voimalla vasemmalla puolella olevaan seinään. Hän otti kiviseinän vasemmilla käsillään ja molemmilla jaloillaan vastaan, juuri kun mustat agentit juoksivat tunneleiden risteyksestä sisään. 273 jännitti lihaksensa ja pongahti seinästä taaksepäin ilmaan. Hänen vierellään juosseet 16765, 16755 ja 16754 kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tiedemiehen ilmalentoa. Agentit nostivat tuliaseensa. Jäätutkijan siivet ohjasivat nazorakin syöksyä lattiaan. 273 tarttui vasemmalla kädellään Alinolla-Hanskan käynnistusrullaan ja käänsi sen, aktivoiden hanskan.

    Agentit painoivat liipaisimia ja paukahdusten saattelemana zamorit lensivät ilmaan. Juuri niin kuin tiedemies oli suunnitellut. 273 oli enää vain metrin verran ilmassa ja zamorit lähestyivät äänennopeudella. Valkoisen nazorakin silmät nauliutuivat zamoriin, joka lensi suoraan häntä kohti. Kaikki oli nyt siitä kiinni, oliko hän tarpeeksi nopea.
    ”SIINÄ!!” 273:n jalat iskeytyivät äänekkäästi maahan, mutta hän säilytti tasapainonsa, ja ojensi hanskakätensä, kämmen avoinna, suoraan zamorin eteen. Ammus osui suoraan kämmenen keskellä olevaan laukaisin-painikkeeseen. Aika pysähtyi. Kolme muuta kapinaryhmän jäsentä olivat kääntyneet katsomaan taakseen. Agentit olivat täyttäneet käytävän leveyssuunnassa ja tähtäsivät aseillaan pakenevia kapinallisia. Mustan torakkamuurin takana käytävän toisessa päässä rähjäinen 007:n oli kömpinyt ulos räjähtäneestä toimistostaan.

    Zaphzh…

    Jään elementaalikiven Alinolla-Hanskalle antama elementaalienergia purkautui silmän räpäyksessä laukaisinosasta siihen osuneeseen zamor-ammukseen ja jatkoi sinisinä salamoina käytävän halki. Energiavirrat etenivät ilmassa, osuivat seiniin ja ilmassa lentäviin zamoreihin, kimpoilivat niistä ja jatkoivat matkaa täyttäen käytävän sinisellä valolla. Agentit hämmästyivät tiedemiehen hyökkäystä. Mustat nazorakit ryntäsivät takaisin toiseen käytävään pakoon energiavirtaa. Neljä viimeistä torakkaa yrittivät juosta muiden perään, mutta siniset salamat ehtivät osua heihin. Energiavirta kiipesi Agentin jalkaa pitkin ja ympäröi koko kehon ja musta nazorak huusi tuskasta, kun hänen vartalonsa jäätyi hetkessä. Hän hiljeni kun energia saavutti hänen päänsä. Sama kohtalo oli kolmella muulla. 007:n näki toimistonsa ovensuussa tapahtuman.
    ”Mit-” hän kysyi.

    Silloin hanskan energia loppui ja energiavirta sammui. Kolme muuta kapinallista katsoivat silmät selällään käytävää. Yhtä hämmästynyt oli 273:kin. Jään elementaalienergia oli sinkoilut käytävässä sinne tänne ja oli jäädyttänyt ohi pääsemättömän verkon. Verkon takaa kuului Tiedustelupalvelun nazorakien huudot. 273 kääntyi katsomaan hämmästyneitä tovereitaan.
    ”Hienoa, Jäätutkija!” 16755 kehui, kun oli taas hereillä.
    273 virnisti. ”Pelkkää fysiikkaa”.

    ”Äh”, 16765 piteli kylkeään, ”Meidän on lähdettävä. Ne tulevat pian toista käytävää pitkin meidän eteemme. Lähdetään.”

    He jatkoivat juoksemista pohjoiseen ja sitten kääntyivät sivukäytävälle.
    Takaa-ajajien huudot kuuluivat viereisissä käytävistä. 16765 ontui ja yritti kutsua radiolla viimeistä salaliittolaista, mutta mitään ei kuulunut. Hän kirosi mielessään 007:ää. Hän oli unohtanut täysin, ettei voisi toteuttaa uhkaustaan, 007:n todellisen identiteetin paljastamista, ilman kunnon tiedonkulkuyhteyksiä. Eteneminen oli hidasta heidän saamiensa vammojen takia. Kaikki olivat saaneet haavoja ja ruhjeita. He olivat kokoajan varuillaan että kulman takaa hyökättäisiin heidän kimppuunsa. He piiloutuivat varjoihin, kun näkivät vartioiden menevän ohitse. Viimein he kuitenkin pääsivät pakotunnelille, jossa 2844 odotti heitä.
    ”Huh, olette elossa. En saanut jostain syystä yhteyttä teihin. Luulin jo että olitte kuolleet”, kirjanpitäjä kertoi helpottuneena.

    ”007:n ehti antaa hälytyksen alaisilleen, jotk-” 16765 irvisti ja piteli kyljessään olevaa haavaa, ”äh! Jotka ehtivät sekoittaa radioyhteydet”

    ”Olette loukkaantuneet pahasti”, 2844 sanoi ja katsoi toveriensa haavoja, ”Entä missä 6532 on?”

    16765 oli hetken hiljaa. Hän nojasi seinää vasten, selkä muihin päin. ”… Hän on kuollut”. Kaikki hiljenivät. Nyt 273:kin muisti. 6532 oli kuollut kun hän oli estänyt vartioita tulemasta 007:n toimistoon.

    ”No… entä tehtävä? Onko 007:n kuollut?”
    Kaikki olivat taas hiljaa. ”Ei… Tehtävä epäonnistui…” 16765 sanoi hiljaa. Kaikki olivat. Nytkin 273:kin vasta tajusi mitä oli tapahtuman: He olivat epäonnistuneet. Juuri niin kuin 273 oli pelännyt. Ja 007:n tiesi ketkä olivat yrittäneet tappaa hänet. Agentitkin tiesivät. Pian kaikki tiesivät. Nyt kaikki sotilaat etsisivät heitä. Nyt he olivat lainsuojattomia, rikollisia. 007:n johtaisi heidän etsintöjään niin kauan että he jäisivät kiinni, eikä Pesässä olisi paikkaa, minne voisi paeta. Heidän kohtalo oli sinetöity. 273 tiesi, että muutkin miettivät samaa. 16765:kin.

    ”Noniin… Meidän on lähdettävä”, 16755 päätti hiljaisuuden.
    He jatkoivat matkaa pimeään tunneliin. 16765 painoi räjähdekytkintä ja tunnelin suu räjähti, tukkien tien. He matkasivat kiireesti, eikä kukaan sanonut mitään. Ryhmä päätyi rahtihissiin ja he lähtivät nopeasti pintaa kohti.
    Hissi nostatti kapinalliset maan pinnalle. Rautaiset metalliluukut siirtyivät syrjään ja auringon valo paistoi hissikuiluun. Neljä muuta kapinallista peittivät silmänsä. He olivat pitkän aikaa olleet Pesän syvissä luolissa, eivätkö ole nähneet aikoihin päivän valoa. 273 taas oli tottunut siihen. Saattoi myös olla, että hänen siniset silmänsä kestivät paremmin kirkasta valoa kuin normaalien Nazorakien. He juoksivat 273:n helikopterille, jonka oli jättänyt metsään. Kapinoitsijat nousivat koneeseen, ja 273 käynnisti sen. Aluksen propelli pyöri ja se nousi hitaasti ilmaan. Jäätutkija otti suunnan Mt.Ämkoolle.

    [spoiler=***]Niin, kiitoksia Matorolle, jonka kanssa tämän teimme. Grediittiä hänelle[/spoiler]

  • Kepe ja Snowie eksyvät metsään

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat

    ”Sinä pidät sitä karttaa väärin päin”, Kepe huomautti. ”Ihan tiedoksesi.”
    Snowie mutristi suutaan. ”Hmmmm. Niin.”
    Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.

    ”Eikun sillain toisessa suunnassa väärin”, tiedemies vielä oikaisi.
    ”Änh.”

    Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista.
    ”Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin?” Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama.
    ”Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua.”
    ”Niinnojoo.”
    Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta.
    ”Ja Paacokaan ei vastaa?” Snowie varmisti.
    ”Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä.”
    ”Heei, mitä sille muuten kuuluu?”
    ”…Paacolle? Mistä minä-”
    ”Eikun Valvojalle.”

    Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen.
    ”Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia.”
    ”…monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain?”
    ”Se on iso tietokone.”

    Snowie oli juuri olemassa ihan …, kun Kepe jatkoi.
    ”Entäs sinä sitten?”
    ”Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani.”
    ”No heh heh.”
    ”heh”
    ”…”
    ”…”

    Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä.
    ”Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata?”
    ”Eeh.”
    ”Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla.”
    Lumiukko näpelöi nenäänsä. ”Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme?”
    Kepe oli ei-huvittunut.
    ”Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia.”
    ”Mnjah.”
    ”Äh, luovutan”, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. ”Uskoisin, että tuo on oikea suunta.”
    Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.

    Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa.
    ”…olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…”

  • Ystävä, 2905

    Bio-Klaanin saari, Nazorakien vuoritukikohta

    Huutoa… Paljon huutoa…

    Valkoinen Nazorak avasi silmänsä. Hän näki edessään aseistautuneita Nazorakeja. He seisoivat ryhdikkäästi rivissä, pitäen tiukasti konekiväärejä käsissään. ”Teloituskaarti…” Jäätutkija ajatteli.

    Hän yritti liikuttaa käsiään. Ne olivat sidottu hänen selkänsä takana olevan puisen puomin taakse. Hänet oli sidottu myös rinnan kohdalta ja nilkoista. 273 yritti vielä liikuttaa käsiään, mutta tajusi sitten. Hänen Alinolla-Hanskansa oli viety. 273 katsoi ympärilleen. Hänen oikealla puolella oli myös tolppaan sidottu kivenhakkaaja 16754. Hän näytti pelokkaalta ja piti silmiään tiukasti kiinni. 16754:n oikealla puolella oli taas 2844, kirjanpitäjä. Hän jopa itki pelosta. 273:n vasemmalla puolella taas oli sidottuna 16765. Hän ei näyttänyt yhtään pelokkaalta kuin kaksi toveriaan. Hän oli täynnä vihaa ja yritti urheasti kiemurrella irti köysistä. Hän puri hammasta ja raapi jalkojensa kynsillä allansa olevaa maata. 16765:n vasemmalla puolella oli loput kuusikosta, kivenhakkaaja 16755 ja vammautunut sotilas 6532.

    273 siirsi katseensa tovereistaan ympäristöönsä. He olivat Nazorak-pesässä olevalla taisteluareenalla. Nazorakien keskuudessa taisteluiden seuraaminen oli suurta hupia. Tapahtumissa vastustaja yleensä kuoli. Mutta nyt ei ollut gladiaattoritaistelu. Koko valtavan areenan katsomo oli täynnä vihaisia Torakoita. He huusivat ja heiluttivat nyrkkejään halveksivasti.
    ”Kuolema pettureille!” he huusivat.
    ”Hiljaisuus!!” Kuului äänenvahvistimen kautta vihainen määräys. Yleisö hiljeni hetkessä. 273 käänsi katseensa puhujaan. Areenan toisessa päässä, muusta katsomosta korkeammalla olevassa johtaja-aitiossa, istui koko Nazorakien ylin johtoporras. Puhujapöntön takana seisoi itse Nazorak-hierarkian ylin johtaja, Kenraali 001.
    ”Hyvät Nazorakit. Tämä on poikkeuksellinen tilaisuus. Olemme kokoontuneet tänne rankaisemaan niitä pelkureita, jotka yrittivät jostain käsittämättömästä syystä nousta kapinaan Nazorakien johtoa vastaan. Pitävien todisteiden valossa, nämä kuusi petturia ovat syyllisiä Tiedustelun johtajan 007:n, epäonnistuneeseen, salamurhaan”.

    007 istui hänen vieressään. Vaikka aitio oli kaukana, saattoi hän nähdä silmälappuisen Nazorakin ainoassa silmässä halveksivan katseen. 273 sulki silmänsä. Oli käynyt juuri niin kuin hän oli pelännyt. He olivat epäonnistuneet. 16765 oli ollut niin varma, että he eivät voisi jäädä kiinni. Mutta jokaisessakin suunnitelmassa on epäonnistumisen vaihtoehto.
    ”Korkein kenttäoikeus on tehnyt päätöksensä. Kapinan johtaja 16765, kivanhakkaajat 16755 ja 16764, sotilas 6532, kirjanpitäjä 2844”, 001 julisti mikrofonin kautta ”ja Jäätutkija 273. Teidät tuomitaan kuolemantuomioon. Tuomionne pistetään täytäntöön. Heti”.
    273 oli tyrmistynyt. Hän oli vaihtanut pienen ja onnellisen elämänsä Mt.Ämkoon rinteellä koston himossa kuolemaan, oman kansansa johdosta. ’Oi miksi? Miksi minä typerys menin mukaan tähän?!’

    Teloituskaarti seisoi ryhdikkäästi asennossa odottaen käskyä. ”Ladatkaa!” 001 määräsi. Epätasaisessa tahdissa kuuluvat naksahdukset viestittivät vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta, kun kaarti latasi tuliaseitaan. Tuomittu kuusikko alkoi hätäisesti tähyillä ympärilleen. Katsomossa istuva yleisö huusi ja solvasi heitä. Jäätutkija kääntyi peloissaan katsomaan 16765:ttä. 273 kai vielä toivoi, että kapinanjohtaja voisi vielä jotenkin pelastaa heidät. Mutta se oli turhaa. 16765 yritti vieläkin epätoivoisesti päästä irti köysistä.
    273 sulki silmänsä. Hän ajatteli itsensä istumassa vuoristotukikohdan päärakennuksen katolla, yhdessä 2905:n kanssa, katsomassa auringonlaskua. Hän ja Juippi olivat aina olleet erilaisia: 273 oli rauhallinen, viisas, hyvin käyttäytyvä, hieman kunnianhimoinen, korkea-arvoinen tiedemies. Juippi taas oli rämäpäinen, helposti ärsyyntyvä, sääntöjä rikkova, hieman yksinkertainen, tavallinen mekaanikko, joka laittomasti tuotti viinaa ja juopotteli. 273 ei tiennyt, miksi hän oli niin ystävystynyt tämän, niin itseään erilaisen, Nazorakin kanssa. Ehkäpä juuri siinä se syy piilikin: Erilaisuudessa. Erilaisuudellaan he täydensivät toisiaan. 273 toivoi, että voisi vielä kerran nähdä auringon punertavan horisontissa. Tuntea Juipin hopeisen taskumatin huuliaan vasten ja kotipolttoisen kirpeä maku suussaan. Nauraa yhdessä parhaan ystävänsä kanssa. Mutta niin ei kävisi. Hän kuolisi, kaikkien pilkkaamana.

    ”Tähdätkää!” 001 huusi. Teloittajat nostivat kiväärinsä ampuma-asentoon. Kansa katsomossa huusi. 273 kääntyi katsomaan 16765:ttä. Hän veti henkäisi syvään ilmaa keuhkoihinsa. 007 hymyili. 16765 aukaisi suunsa huutaakseen jotain.

    ”TULTA!” Teloittajat painoivat liipaisimia. Aseet laukesivat paukahtaen. 273 sulki jälleen silmänsä. Hän ei kuullut, mitä 16765 oli huutanut. Eikä saisi koskaan tietää.

    Ammunnan pauke loppui. Myöskään vihaiset Nazorakit eivät huutaneet. Oli aivan hiljaista. 273 raotti varovasti toista silmäänsä. Hän ei ollutkaan kuollut. Valkoinen Nazorak avasi toisenkin silmänsä ja katsoi ympärilleen.

    Nazorakit katsomossa olivat kadonneet. Johtajien aitiokin oli tyhjä. Teloituskaarti oli poissa. Jäätutkija katsoi sivulleen. Hänen kumppaninsa olivat myös kadonneet. Sitten kuului naksahdus. 273 kääntyi katsomaan eteensä. Hän ei ollutkaan yksin. Hänen edessään, ruskea Nazorak oli ladannut kiväärinsä ja nostanut sen ampuma-asentoon. 273:n silmät lasittuivat. Hän tunnisti, kuka ampuja oli.

    Ampuja virnisti. ”Terve, Lumihiutale”.

    PAM!!

    ***

    273 heräsi. Hänen herätyskellonsa pirisi pöydällä. Valkoinen Nazorak oli yltäpäältä hiessä. Hän huohotti kiihdyksissä ja piteli kädellään rintaansa. Saatuaan rauhoitettua hengityksensä, hän katsoi ympärilleen. 273 oli jälleen omassa huoneessaan. Hänen valkoinen työtakkinsa riippui lilan solmion kanssa naulakossa ja aurinko paistoi huoneeseen pienestä ikkunasta.

    Oliko se vain unta?, valkoinen Nazorak ajatteli. Se painajainen oli tuntunut niin todenmukaiselta. Hän ehti jo luulla kuolevansa. 273 nousi ylös sängystään ja sammutti herätyskellonsa. Hän oli pistänyt sen herättämään myöhemmin, kun oli illalla valvonut hieman myöhään sinikopioidensa kanssa. Tiedemies puki takkinsa päälleen sulkematta vetoketjua ja laittoi solmionsa löyhästi kaulaansa ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän vain istui tuolilla ja tuijotti pöydällään lepääviä piirroksia ja koetuloksia kehittelemistään aseista. Hänen suuret siniset verkkosilmänsä olivat vielä uniset. Pöydän vieressä olevassa kirjahyllyssä oli monia tiedekirjoja ja kansioita eri Nazorak-tiedemiesten tekemistä tutkielmista. 273 oli illalla lukenut erään kollegansa kirjoittamat paperit elementaalivoimista. Jäätutkija oli halunnut tietää miten elementaalikivet syntyvät. Silloin hän olisi voinut alkaa tekemään muunneltuja versioita Alinolla-Hansikkaasta. Mutta ilmeisesti Nazorakien tiedemiehet eivät olleet onnistuneet tutkimaan elementtikiviä, tai kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi tutkimaan niitä. 273 tarttui kynään pöydällä ja aikoi jatkaa erästä luonnostaan, mutta hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan. Hänen unensa jäi vaivaamaan häntä.
    Johtuiko uni vain hermostuneisuudestani operaatiostamme? Vai oliko se jonkinlainen merkki? Olemmeko liian itsevarmoja onnistumisesta ja vähättelemmekö epäonnistumisen riskin kanssa? valkoinen Nazorak mietti itsekseen. 273 ravisteli päättään. Hän yritti lopettaa unensa miettimisen. Hän nojautui lähemmäs paperiaan keskittyäkseen ja piirsi pari viivaa kuvassa olevaan Zamor-pistoolin koneistoon. Mutta sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas polkea paikoillaan. Hän tuijotti vain paperia miettien.
    ”Ärh!” hän viimein myönsi ”Ei tästä tule nyt mitään.” Tiedemies nousi ylös, sulki työtakkinsa, kiristi solmionsa ja lähti ulos huoneestaan.

    2905 käveli vuoritukikohdan päärakennuksen käytävillä. Hän oli varhaisen työpäivän jälkeen päässyt vapaalle. Ilmatyynyalukset alkoivat olla viimeisiä säätöjä vaille valmiit. Hän oli menossa rakennuksen katolle tuhlaamaan aikaansa, niin kuin aina työpäivän jälkeen. Juippina tunnettu Nazorak kaivoi selkärepustaan hopeisen taskumattinsa. Hän vilkaisi molemmille puolille käytävää. Ketään ei tullut. Hän oli juuri hörppäämässä, kun kuuli musiikkia.
    Juippi hämmästyi. Jostakin kuului pianon soittoa.

    Juippi kurkisti käytävän oikealla puolella auki olevasta ovesta sisään. Huone oli avara lepo- ja kokoushuone ylempiarvoisille kersanteille, mutta suurin osa vuoristotukikohdan komentajista olivat komennettu tärkeämmille sotatantereille. Huoneen seinät oli tehty paksusta tummasta teräksestä. Ovesta katsottuna oikean seinän peitti kaksi suurta karttaa. Toinen kartta oli koko saaresta ja toinen
    Mt.Ämkoosta. Vuoren karttaan oli piirretty tarkasti kaikki tutkitut rinteet ja rotkot. 273 oli kauan sitten ollut mukana vuoren kartoittamisessa. Huoneen vasemmalla seinällä oli iso tietokoneen näyttö, joka oli tarkoitettu kommunikoimiseen Pesän ja vuoritukikohdan välillä ja tukikohdan lähialueiden valvomiseen. Tilassa oli vain yksi ikkuna tuomaan luonnonvaloa, kalsea hehkuisten putkilamppujen lisäksi, huoneen perimmäisellä seinällä. Ikkunasta tuli vinosti valoa suoraan ikkunan alla olevaan pianoon, jonka kersantit olivat hankkineet piristykseksi hiljaisina aikoina. Pianon ääressä taas istui 273. Hän liikutteli siroja ja tarkkoja sormiaan soittimen näppäimistöllä. Valkoinen Nazorak soitti keskittyneesti, silmät kiinni ja kaikkia käsiään käyttäen, sävelmää. 273 piti tämän instrumentin kauniista äänestä erittäin paljon ja hän välillä uppoutui huoneeseen soittamaan, kun töiltään ja 2905:n kanssa olemiseltaan ehti. Hän oli jopa säveltänyt pari kappaletta itse. Suurin osa oli inspiraatiota vuoren jylhistä maisemista ja kauniin punertavista auringonlaskuista. 273 oli keskittynyt sävelmäänsä, ettei huomannut yleisöään ovensuussa.
    Tiedemies lopetti kappaleensa. Hän hätkähti, kun Juippi alkoi taputtamaan huoneen toisessa päässä.

    [spoil]Mutta musiikin voi kuunnella loppuun :>[/spoil]

    ”Etkös sinä yleensä tähän aikaan ole vetäytynyt laboratorioosi?” mekaanikko kysyi virnistäen. Jäätutkija nousi ylös tuoliltaan. ”Ajattelin pitää tänään vapaapäivän. Luomistyö ei oikein etene,” hän selitti toverilleen ”mutta mennäänkö ylös?”
    Kaksikko kipusi korkean rakennuksen portaita ylös, kunnes tulivat metalliselle ovelle, josta pääsi katolle. Tiedemies ja mekaanikko istahtivat katon reunalle. Kaukana Mt.Ämkoon lumisten rinteiden takana avautui näkymä vihreään kuusimetsään. Aurinko ei ollut vielä laskemassa. Vieno tuulenvire puhalsi etelästä. Se tuntui hieman lämpimämmältä tässä kylmässä ilmastossa. 273 uppoutui taas mietteisiinsä. 2905 kaiveli selkärepustaan tuttua hopeista taskumattiaan.
    ”Sinun tilauksesi alkaa olla valmis,” Juippi kertoi.
    ”Mmm…” tiedemies mumisi hajamielisesti. Hän ei edes kuullut mitä mekaanikko sanoi. Sitten molemmat olivat hiljaa. Juippi odotti että 273 sanoisi jotain.
    ”Onko jokin huonosti?” Juippi lopulta katkaisi hiljaisuuden ”Olet jotenkin hiljainen tänään.”
    ”Ei minulla mitään. Näin vain yöllä painajaista,” 273 sanoi.
    ”Millaista?” Juippi kysyi. Hän tarjosi taskumattiaan 273:lle. Hän otti siitä huikan.
    ”Ei mitään erikoista,” tiedemies kierteli kysymystä.
    ”Ei mitään erikoista?”
    ”Niin, eipä sen ihmeenpää. Puhutaan jostain muusta.”
    ”Joo. Annapa sitä taskumattia taas tännepäin.”

    Juippi heiluttaa taskumattia ylösalaisin, jolloin siitä tippuu yksi pisara.
    ”Hei Juippi,” valkoinen Nazorak kääntyi katsomaan ystäväänsä ”Oletko muuten miettinyt, miksi me olemme ystäviä, vaikka me olemme eriarvoisia?”
    ”Hmm, enpä oikeastaan tiedä,” 2905 myönsi.
    273 oli hiljaa. Hän käänsi taas katseensa kaukaisuuteen. Hänen ilmeensä muuttuivat hieman surumielisiksi ”Miksi me Nazorakit olemme erinarvoisia?” Valkoisen tiedemiehen kysymys jäi leijumaan ilmaan. Juippi mietti hetken.
    ”Tuohon kysymykseen minun on vielä vaikeampi vastata,” hän lopulta myönsi ”siksi että johtajat määräävät niin?”
    ”No mutta mikä tekee johtajista parempia kuin meistä?” 273 kysyi hiljaa. Hän nojasi kumarasti omiin jalkoihinsa. Juippi mietti taas hetken.
    ”Öhh, siksi että he ovat ensimmäisiä Nazorakeja?”

    273 huokaisi. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Jonkin linturahi kirkaisi kaukana jossain kaukana ja sai ruskean mekaanikon säpsähtämään. ”Jos sinulle tarjottaisiin tilaisuus muuttaa monien elämää paremmaksi, mutta samalla vaarantaisit omasi, tarttuisitko siihen?” 273 esitti uuden kysymyksen.

    Juippi oli hetken hiljaa. Hän mietti jälleen valkoisen tiedemiehen kysymystä. ”Enpä tiedä. Se riippuu kuinka isosta teosta on kyseessä” Juippi mietti samalla kun penkoi selkäreppuaan ”Miksi kysyt?”
    273 oli vuorostaan hiljaa. ”Eikö sinustakin olisi hienoa, jos me kaikki Nazorakit, niin työläiset ja kenraalit, eläisivät yhdessä ilman säätylajittelua ja syrjintää? Että jokainen voisi vaikuttaa omiin asioihinsa ja elää niin kuin haluaa? Voisimme kaikki elää rauhassa ilman sortoa,” Nazorak virkkoi.
    ”Voisimme kaikki istua katsomassa auringonlaskua ja juoda. Heh heh,” 2905 nauroi ja löi 273:a selkään niin, että tämä oli horjahtaa alas. 273 kuitenkin säilytti tasapainonsa ja mekaanikon iloisuus alkoi lopulta tarttua häneenkin. ”Heh, niin. Ja ehkä jokainen voisi alkaa tekemään viinaa ja sinulta menee työt alta!” 273 nauroi ja töni vuorostaan Juippia. Jäätutkija oli iloinen. Oli käynyt juuri niin, kuin hän oli unessaan toivonut: Hän istui katsomassa aurinkoa ja nauramassa ystävänsä kanssa. Vielä kerran.
    He jatkoivat puhumista vielä pitkään.

    [spoiler=***]Kiitokset Matorolle esilukemisesta.[/spoiler]

  • Hildemar 35: Totuus Nimdasta

    Viidakko
    Pyhättö

    Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää.
    Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.

    Id. Ego. Superego.
    Ruumis. Sielu.
    Mieli.

    Mitä minä en ymmärrä?

    Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. ”Athin kasvoina” tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa.
    Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.

    Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin.
    Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.

    Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?

    Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.

    Minkä takia minut on yritetty tappaa?

    Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.

    Mitä Itroz jahtasi?

    Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista.
    Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.

    Mikä tämä siru on?

    Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.

    Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi.
    ”Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut… ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti…”
    Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen.
    ”Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan.”

    Oraakkeli nielaisi.
    ”Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne”, soturimunkki sanoi, ”mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä.”

    Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa.
    ”Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut”, Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. ”Ja tuhoaisi Nimdan.”

    Matoro oli ihmeissään. ”Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?”
    ”Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä”, Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. ”Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää…”
    Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
    ”Olen menettänyt jo toivoni”, hän sanoi vaisusti.

    Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. ”Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?” hän kysyi.
    ”Kyllä”, Oraakkeli vastasi. ”Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan… sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu.”

    Matoro nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä.”
    ”Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Mutta…”
    Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Mutta?”

    ”En kerro sitä sinulle.”

    Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen.
    ”Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. ”Mutta tämä on pakko tehdä.”

    Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. ”En kerro totuutta sinulle… vaan näytän.”
    Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. ”Mitä sinä tarkoi…” toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.

    Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan.
    Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen.
    Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.

    * * *

    Hetken oli sumeaa.
    Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.

    Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen.
    Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta.
    Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan.
    Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.

    Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista – tai epätodellista.

    Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä.
    Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin.
    Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.

    Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista.
    Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä.
    Keskity olennaiseen.

    Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo.
    Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.

    Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin.
    Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville.
    Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa…

    Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

    Matoro huokaisi.
    ”Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot.”

    Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.

    Sillä minä en ole Suuri Olento.

    Minä en ole jumala.

    ”Puhut… Cencordista”, Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan.
    Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.
    Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
    Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.

    Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
    Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.

    Matoro tarttui Cencordiin. ”Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota”, jään Toa sanoi. ”Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä.”

    Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
    Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia.
    Nimda… se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.

    Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun.
    ”Sinunko… puheillesi Oraakkeli minut lähetti?” Matoro kysyi. ”En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.

    Makuta hymähti.
    Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden.
    Olet tietänyt jo kauan.
    Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.

    Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. ”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”

    Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.

    Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt.
    Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.

    Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.

    Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu – ja muistikuva siitä – oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.

    Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä.
    Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.

    Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.

    Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi.
    ”Ei… ei se voi…”

    Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.

    Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.

    Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.

    Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa… vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
    Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia.
    Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.

    ”Ei… miten”, Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri.
    Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen.
    Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.

    Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?
    En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän… olet vaarassa.

    Me molemmat olemme vaarassa.

    Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.

    Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan.
    Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.

    Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä.
    Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.

    Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.

    Hän ei ollut tajunnut.

    Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.

    Hän ei ollut tajunnut, että sana ”kasvot” oli matoraniksi ”Kanohi”.

    * * *

    Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten.
    ”Saitko vastauksesi?” Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä.
    Matoro ei saanut sanoja ulos.
    ”Se… en ymmärrä. Se on…”

    Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle.
    ”Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä.”

    Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. ”Mitä… miten… kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-”
    Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. ”Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset… sinun on löydettävä itse.”
    Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.

    Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä.
    Sellainen oli totuuden etsijän elämä.
    ”Oraakkeli”, Matoro sanoi hiljaa.
    ”Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. ”Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin… hänelle.”

    Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
    ”Kiitos. Kiitos kaikesta.”
    Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

    ”Ole hyvä”, Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä.
    ”Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?” Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi.
    ”Saat”, Oraakkeli sanoi, ”mutta en voi vannoa vastaavani siihen.”

    Jään Toa aprikoi hetken.
    ”Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta…” Matoro piti pienen tauon. ”Kenen… puolella sinä olet.”

    Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili.
    ”Maailmanrauhan”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?”
    Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.

    Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen.
    Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.

  • Proletaari, 16765

    Bio-Klaanin saari, Nazorak-pesät.

    Pimeeässä käytävässä oli paljon vilskettä. Nazorakit kävelivät kiireesti käytävästä haarautuviin uusiin käytäviin. Niiden katoissa kiilui vain pari välkkyvää loisteputkea. Sankasta ruskeasta väentungoksesta erottui yksi valkoinen hahmo. Jäätutkija 273 oli tullut Pesään. Hän muisteli kuinka oli puhunut aamulla Juipin kanssa:

    ”Juippi. Minun pitää käydä Pesässä tilaamassa raaka-aineita. Teräs ja muut tarvikkeet ilmatyynyaluksiin alkaa olla lopussa”, 273 oli sanonut.

    ”Saanko minä tulla mukaan?! SAANKO, SAANKO, SAANKO?!” Juippi kinusi innoissaan.

    ”Et. Sinä joutuisit heti vaikeuksiin, kun sinut päästää silmistä. Eikä siinä mene kuin korkeintaan iltaan asti. Älä turhaan odottele minua päärakennuksen katolla.”

    ”Hm. No olkoon”, 2905 sanoi pettyneenä.

    Valkoinen Nazorak oli tullut helikopterilla Pesään ja käynyt viemässä tilauksen yhteen Nazorakien varaosavarastoon (joka sekin oli yhtä huonossa kunnossa kuin vuoritukikohdan varasto). Nyt hänellä oli mukavasti aikaa kierrellä Pesässä ennen kopterinsa lähtöä.
    Tutkija oli kauan ollut poissa Pesästä ja huomasi monen asian muuttuneen: Uusia käytäviä oli rakennettu, vanhoja suljettu, luolia ja harjoitustiloja lisätty.

    273 käveli rauhassa käytävää pitkin pitäen käsiään laiskasti valkoisen työtakkinsa taskuissa. Hän seurasi muiden Nazorakien kiireitä. Monet näkyivät menevän töihin. Toiset kantoivat raskaita kantamuksia. Se johtui kaivoksen läheisyydestä. Jäätutkija otti vasemman kätensä pois taskusta ja tarkasteli Alinolla-hanskaansa. Hän huomasi että yksi ruuvi kämmenessä oli löystynyt. Tutkija alkoi kiristää sitä toisella kädellään, eikä siksi huomannut tunnelin risteyksestä tulevaa, raskasta poraa kantavaa torakkaa. Hän kantoi poraa molemmilla käsillään ja se peitti hänen näkymänsä, joten hänkään ei ehtinyt väistää ajoissa. Kuului äänekäs tömähdys ja rikkimenneen esineen ääni, kun pora tippui kivilattialle. Poraa kantanut Nazorak kaatui polvilleen. 273 horjahteli, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.

    ”Hullu! Katso eteesi!” poraa kantanut Torakka sanoi. Hän oli 16765, kivenhakkaaja. ”Esimieheni murhaa minut tästä hyvästä!”

    ”Anteeksi, en nähnyt sinua”, 273 pahoitteli. 16765 mutisi jotain vihaisena. ”Öhm, minä kyllä korvaan sen”

    Kivenhakkaaja oli hetken hiljaa. ”Mitä?”

    ”Niin… Minä törmäsin sinuun, vai mitä?” Valkoinen Nazorak sanoi.

    ”Mutta eiväthän korkea-arvoiset…”, 16765 sopersi.

    ”Jos menisimme esimiehesi luokse selittämään tämän?” 273 ehdotti.

    16765 oli ällikällä lyöty. ”J-joo. Mennään. Tännepäin…”

    Kaksikko kävelivät viereisestä tunnelista, josta 16765 oli äsken tullut, kaivokselle. Matkaa ei ollut kovinkaan paljon. He tulivat isompaan luolaan josta kaivostunnelit alkoivat. Nazorakit työnsivät kaivosvaunuilla louhittua kiveä pois tunneleista. 16765 opasti 273:n hänen esimiehensä luokse. Hän oli pitkä, hoikka porakka, joka piti päässään kaivoskypärää. Hän katseli kivenhakkaajien kulkemista sisään tunneliin ja sieltä ulos.

    ”Pomona” tunnettu porakka mulkoili nazorakia, joka näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Valkoinen tiedemies-torakka tuli 16765:n takaa ja alkoi puhumaan:

    ”Anteeksi. Se oli minun vikani. Minun olisi pitänyt katsoa paremmin eteeni. Maksan kyllä poran hinnan.”

    ”Maksatko tosiaan?” Pomo katsoi valkoista torakkaa paheksuvasti. ”Sääli on heikkoutta, mutta jos hinnasta sovitaan…”

    273 katsoo Torakkaa hieman vihaisesti ”Paljonko? Riittääkö kuusi tonnia?” hän kysyi hypistellen shekkivihkoaan. Pomoa ärsytti tiedemies-nazorakin omahyväisyys, mutta päätti pysyä vaatimuksessaan. Kuusi tonnia oli paljon enemmän kuin poran hinta, joten hänelle jäisi silti mukavasti käteen.

    ”Riittää”, pomo tuhahti ja loi murhaavan katseen 16765:een.
    273 ojentaa allekirjoittaa nopeasti shekin ja ojentaa sen Pomolle mutisten samalla itsekseen. Hiljaisuuden vallitessa 273 kääntyy ja viittaa työläis-nazorakia mukaansa. He lähtevät kävelemään hiljaisempaan käytävään.

    ”Mukava pomo sinulla” 273 sanoo kivenhakkaajalle sarkastisesti.
    16765 tuhahti. Hän oli edelleenkin hämmentynyt tiedemies-torakan anteliaisuudesta.

    ”Mikä sinä olet? Miksi olet täällä?”

    ”Olen Jäätutkija 273. Asun Mt.Ämkoon päällä. Tulin tänne vain hakemaan täydennyksiä yhteen tilaukseen. Niin, teen myös aseita”, valkoinen nazorak esittäytyi.

    ”Ei, vaan miksi sinä välität meistä surkimuksista?” 16765 kysyi aavistus katkeruutta äänessään.
    ”Surkimuksista?” 273 kysyi yllättyneenä. ”Mitä tarkoitat ’surkimuksilla’?”

    Kiveen kaivetussa käytävässä oli yllättävän rauhallista. Ohi kulki välillä nazorakeja kottikärryjen tai kaivuuvarusteiden kanssa.
    ”E-etkö sinä ajattele niin? Että kaikki alempiarvoiset ovat surkimuksia?”

    ”En suinkaan.” 273 sanoi. ”Arvojärjestelmä on minusta hieman epäreilu: Nazorakin arvo määräytyy, sen perusteella monesko olet syntyessäsi. Minusta Nazorakin pitäisi ansaita arvo.”

    16765:n ilmeessä kävi häivähdys katkeria muistoja. ”Tämä tavallisen työläisnazorakin elämä on helvettiä. Mitä te kenraalit ja tiedemiehet muka tietäisitte millaista elämää suurin osa nazorakeista elää…” ruskea nazorak puhui hiljaa varovaisin sanoin.

    ”Niin, mistäpä me. Mutta olen suurimman osan elämästäni asunut pienellä tutkimusasemalla, yhdessä työläis-Nazorakien kanssa. Minun parhain ystävänikin on minua saamaristi nuorempi mekaanikko, ja me silti istumme iltaa yhdessä katsomassa auringonlaskua ja juomassa.”

    ”Istutte auringonlaskussa ja juotte… minä en ole nähnyt aurinkoa pitkiin aikoihin. Ei täällä alhaalla saa levätä, ei rentoutua. Ei saa olla vapaa…”

    ”Auringonlaskua on mahtava katsoa. Me puhumme yhdessä monista asioista. Hän on minun paras ystäväni, vaikka onkin alempiarvoinen.” 273 kertoi ”Niin, enkä muutenkaan pidä joistain itseäni ylemmistä Nazorakeista. Esimerkiksi vihaan yhtä rehvastelijaa Tiedustelupalvelussa.”

    16765:n katse terävöityi heti. Hän vilkaisi valkoisen nazorakin kasvoja.
    ”Sinulla on …vihamies tiedustelupalvelussa?” hän kysyi hiljaa.

    ”Niin, voi sen kai niinkin sanoa” 273 sanoi hieman vaisusti. ”Hän on aina vähätellyt minua. Haukkunut ’Lumihiutaleeksi’!”

    16765 näytti mietteliäältä ja kiihtyneeltä. Hän tajusi, että kaikki hänen suunnitelmansa saattaisivat onnistua. Hän saisi kaiken haluamansa, jos onnistuisi taivuttelemaan tämän tiedemiehen auttamaan itseään.

    ”Minulla on eräs… tarjous. Tule, mennään jonnekin rauhallisempaan paikkaan” 16765 sanoi salamyhkäisesti, viitaten päänheilautuksella eräälle sivukäytävälle.
    273 katsi hieman kysyvästi kivenhakkaajaa, mutta päätti seurata tätä.

    Pitkä käytävä haarautui vasemmalle. Se oli hämärä ja valoton. Käytävän poikki oli vedetty metallipalkit ja piikkilankaa. Suljettu sortumavaaran vuoksi, luki keltaisessa kyltissä. 16765 syöksyi barrikadien luo ja taivutti auki neliön mallisen kappaleen metalliverkkoa. Se oli leikattu kolmesta suunnasta ja oli keskimäärin nazorakin kokoinen, ainakin leveyssuunnassa. Torakka siirsi näön vuoksi paikalle laitetut metallilevyt pois. Joku oli tehnyt reitin barrikadien läpi suljetulle alueelle, ja niin hyvin ettei sitä näe ulkoa päin.

    ”Tule. Ei täällä ole oikeaa vaaraa”, ruskea nazorak sanoi.

    16765 kumartui luukusta ja hiipi sisälle piilopaikkaansa. Hän viittoi 273:a tulemaan peräänsä, ja hetken emmittyään valkoinen torakka seurasi ruskeaa torakkaa sisälle. 16765 sulki aukon sillä välin kun 273 ihmetteli huonetta.

    Käytävästä oli tehty kalustettu huone. Sen uloskäyntiä lähimpänä oleva osa oli erotettu pitemmälle jatkuvasta tunnelista punaisella nauhalla. Huonetta hallitsee metallinen pöytä, jollaisia näkee standardina jokaisessa nazorakien virastossa. Sen ääressä on viisi tuolia. Käytävän molemmilla sivuilla on erilaisia laatikoita, joissa ei ole minkäänlaisia merkintöjä niiden sisällöstä. 16765 sytytti pöydän keskelle pienen lampun.

    16765 istuutui yhteen tuoliin ja viittoi vierastaankin istumaan.
    ”Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?” työläisnazorak aloitti mystisesti nojaten käsiinsä.

    ”Vapauden ja tasa-arvon…” 273 makusteli kysymystä hieman yllättyneenä. ”Mutta kostaakseni hänelle… Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin.”

    ”Meillä on… suunnitelma. Minä, ja pari muuta, jotka uskovat kykyynsä muuttaa kohtaloaan… Me aiomme nousta johtajia vastaan kunnolla.” 16765 sanoi selkeästi ja hitaasti. Hän hymyili, eikä hän muista koska hän olisi hymyillyt viimeksi.

    ”… Kuinka kunnolla?” 273 kysyi epävarmasti ja hieman skeptisesti.

    ”Jos me onnistumme, johtajat tajuavat kuinka heikkoja he ovat” ruskea nazorak aloitti. ”Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan… ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä.”

    ”…Siihen tuskin pelkkä järkipuhe riittää…?”

    ”Me aiomme murhata erään hyvin korkea-arvoisen nazorakin. Kirotun tiedustelupalvelun johtajan. Kun kaikki tajuavat, että johtajat eivät ole kuolemattomia, myrsky nousee ja hirmuhallinto loppuu.”

    273 hiljeni yllätyksestä. ”Aiotte tappaa 007:n…?” Hän kysyi hiljaa.
    ”Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot.”

    273 oli jälleen hiljaa. Kosto 219:lle oli mahtavinta mitä hän voisi unelmoida, mutta 007 oli tilannut 273:n aseita ja mahdollisesti voisi nostaa hänet arvostetuimmaksi keksijäksi. Lisäksi hänen mielessään pyöri epäonnistumisen vaihtoehto. Pelkästään kapinan suunnittelemisesta sai kuolemanrangaistuksen. Entä jos kaikki epäonnistuisi? Hän pilaisi uransa ja elämänsä liittymällä johonkin salaliittoon vain kostaakseen.

    ”Sano epäilyksesi ääneen”, 16765 rikkoi hiljaisuuden.

    ”Katsos… 007 teki minulta asetilauksen. Hän voisi nostaa minut arvostetuimmaksi aseiden tekijäksi…” 273 sanoi epävarmasti.

    ”Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Sinut tullaan aina muistamaan nazorakina, jota ilman vallankumous ei olisi ollut mahdollinen. Tuhansien vuosien kuluttua vapaat nazorakit muistelevat tutkija 273:a ja järjestävät juhlia hänen kunniakseen…” 16765 pauhasi selvästi innostuneena.

    ”Ajattele sitä. Usko siihen, että onnistumme. Sinä haluat sitä, etkö vain?”

    Hiljaisuus oli painostava. Lamppu räpsähti.

    273 oli jälleen hiljaa. Hänestä se kuulosti hieman imartelevalta, mutta hän oli vieläkin epävarma. ”Mutta kuinka hyvä suunnitelma on? Ei Tiedustelunjohtajaa noin vain tapeta. Ja jos jäämme kiinni, meidät teloitetaan.”

    ”Me olemme valmistautuneet kauan. Olemme odottaneet jotakuta, kuka pystyisi hankkimaan meille pääsyn 007:n huoneistoon. Meillä on tiedustelupalvelun varastolta ryöstettyjä kaasukranaatteja sekä paljon aseita kätkettyinä juuri tänne. Olemme perehtyneet turvajärjestelmiin ja tiedämme, mistä saamme katkaistua sähköt 007:n turvalaitteita. Lisäksi, sanoit olevasi asetutkija. Kenties sinulla on jotain muutakin, kuin syy käydä tapaamassa 007:ää tämän huoneistossa?”

    273 mietti jälleen. Valmistautuminen kuulosti hyvältä. Lisäksi tiedot 007:stä kuulostivat vakuuttavilta. ”No, varmaan voisin käydä kysymässä tilauksen kuljetuspäivästä.”
    ”Olet siis mukana?”

    273 sulki silmänsä. Hän ajatteli, miten asiat voisivat mennä tapahtuneen jälkeen. Uskaltaisivatko Nazorakit todellakin aloittaa vallankumouksen? Jos suurin osa työläisistä ja sotilaista ymmärtäisivät tilaisuuden tulleen, se oli mahdollista. Lisäksi ajatus, että 219 teloitettaisiin korkeimman oikeuden päätöksestä, kuulostaisi mahtavammalta kuin mikään muu. ”Hyvä on… Minä suostun.” 273 sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

    ”Mahtavaa! Tavataan täällä samassa paikassa viikon kuluttua, niin esittelen sinut lopulle tiimille. Koeta samalla selvittää koska pääset 007:n huoneistoon.”

    ”… Selvä” 273 kuittasi. 16765 opasti tiedemiehen ulos ja sulki sitten piilopaikan oven. Kaksikko käveli pois sanomatta sanaakaan toisilleen. 16765 palasi töihin 273:n suunnatessa ylemmille tasoille.

    16765:n tarttuessa hakkuun hän oli onnellisempi kuin aikoihin. Nyt hänen ryhmällään olisi pääsy 007:n huoneistoon. Mikään ei menisi pieleen. Hän saisi kostonsa ja nazorakit vapautensa.

    Bio-Klaanin saari
    Nazorakien vuoritukikohta

    Ilta oli ehtinyt tulla, kun 273 oli palannut Pesästä Mt.Ämkoolle. Kuu paistoi pienestä ikkunasta sisään Jäätutkijan pieneen huoneeseen. Hänen huoneessakin seinillä oli sinikopioita ja muistiinpanoja, työnarkomaani kun oli. Valkoinen Nazorak oli riisunut valkoisen työtakkinsa ja lilan solmionsa pöydälle. Hän makasi sängyllään ja katsoi kiiltävästä Alinolla-hansikkaastaan omaa peilikuvaansa. Hän oli mennyt aikaisin nukkumaan, muttei saanut unta.

    ”Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?…”

    ”Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta…”

    273 muisteli 16765:n puheita…

    ”Olen mukana…”

    ”Mihinköhän soppaan menin työntämään lusikkani…”

    [spoiler=Credits]Pave teki about puolet tästä. Musiikin heitti Kepe. Krediittiä heille.[/spoiler]

  • Profeetan polku: Kaartin kunniajäsenet

    Nui-Koro, tori

    Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.

    Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.

    Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.

    ”Ja nyt nämä neljä sankaria”, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. ”Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!”

    Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.

    ”…paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.”

    Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.

    ”No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.”

    Raikuvat suosionosoitukset.

    Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.

    ”Snowie”, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen.
    ”Hm?” Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti.
    ”Meidän täytyisi lähteä.”
    ”Näinkö luulet?”
    ”Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.”

    Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.

    Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.