Ämkoo palasi aluksen ohjaamoon seikkailtuaan taas epämääräisen mittaisen ajanjakson ajan jossain sukellusveneen sisuksissa. Tapiiri oli huomannut tämän ja seurasikin Ämkoota nyt ruokapalan toivossa.
Ämkoo yllättyi huomatessaan, että aiemmin niin kovin väsyneeltä vaikuttanut Snowie hääräsi nyt täyttä häkää rikkinäisen kommunikointilaitteen kimpussa.
”Läpimurto?”, Mäksä uskaltautui kysymään toiveikkaana. ”Tavallaan!”, Snoukka huudahti aivan liian innostuneen kuuloisesti.
Ilman Toa tiiraili ympärilleen. Snowie oli levittänyt koko laukkunsa sisällön pitkin ohjaamoa. Lumiukko oli nähtävästi purkanut osan aseistaan ja käytti niiden osia parasta aikaa laitteen korjaamiseen.
”Satuin muistamaan, että näin kerran Kepen tekevän näin ja…”
Ämkoo ei kuunnellut. Toa nosti maahan pudonneen kuivahtaneen irtoraajan käteensä.
”Ja kerran kun olimme venereissulla, Kepe…”
Ämkoo tuijotti entistä kättään.
”Hänen mukaansa asia menee aina niin, että…”
Ämkoo irvisti.
”Ja kaikenhan saa aina kuntoon jos…”
Ämkoo heitti irtokäden niin kauas kuin ahtaassa sukellusveneessä kykeni. Tapiiri huomasi tilaisuutensa ja syöksyi kätösen perään.
Tunteja kului.
Niin ihmeelliseltä kuin asia vaikuttikin, radiolaite toimi. Snowie ja Ämkoo tuijottivat rahisevaa laitetta pelonsekaisen innostuksen vallassa.
”Nyt vain sitten yhteys Klaaniin, eikös?”, Snowie totesi pirteästi. Ämkoo ei uskaltanut vielä hihkua, vaan nyökkäsi.
Tunteja kului.
”En ymmärrä mikä siinä on”, Snowie totesi kaikkea muuta kuin pirteästi. Ämkoo tuijotti laitetta. ”Olemmeko me liian kaukana tai jotain?” ”Voi olla.” ”Annas tänne.”
Tunteja kului.
”No?”, lattialle istahtanut Snowie kysyi hölmönä. Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä Mäksä oikein yritti. Lumiukko lähestyi Ämkoota ja hämmästyi.
”Et sinä ainakaan tuolla tavalla saa yhteyttä Klaaniin, sen minä sa-” ”Hiljaa.”
Silloin laitteen rahina lakkasi. Hetken ajan oli aivan hiljaista, kunnes Ämkoo puhui.
”Täällä johtaja. Salasana: Alku ja Ääri. Saatteko viestini? Kuuntelen.”
– – –
Viidakkosaari, salainen tukikohta
Tukikohdassa kuhisi pitkästä aikaa. Erilaiset käskyt kaikuivat maanalaisen tukikohdan käytävillä kun le-matoranit ryhtyivät kokoamaan meripelastuspartiota.
Hetken kuluttua pelastuspartio nousikin siivilleen ja lähti kohti radioviestin määrittelemää sijaintia.
Tasaisella aavikoituneella seudulla talsiva Skakdi oli matkalla lähimpään kylään. Se oli kaukana. Hänen kävelyvauhtinsa oli hidas. Hän oli vanha ja turvautui kävelykeppiin. Mutta sitten hän tallautui lehmän jalkojen alle.
Guardian ravasi lehmällään päin suurta kaktusta ja parkaisi. ”Et sinäkään ole tainnut ajella vähään aikaan, G”, Manu naureskeli. Hänen ajokkinsa käveli verkkaisesti juuri sinne, minne hän itse halusi. ”Senkin pirullinen Makuta”, Guardian raivosi. ”Käytät rahinhallintavoimiasi!” ”Niin teen”, sanoi Manu ivallisesti. ”En sittenkään haasta sinua kilpailuun”, Guardian tuhahti. ”Huijaisit.” ”Niin tekisin.” ”…” ”…?” ”Hurr.” ”Anteeksi?” ”Ei mitään.” ”Selvä.”
He tallustivat vielä tunteja. Sitten he pysähtyivät pitämään taukoa. Aurinko porotti kuumasti. Guartsu lypsi heille hieman maitoa. ”Olemmeko vielä kaukanakin määränpäästämme?” Makuta Nui kysyi. ”Emme. Pian olemme itse asiassa perillä. Tuolla kanjonin takana sijaitsee kohteemme.” ”Onhan sinulla jonkinlainen suunnitelma siltä varalta, että jokin menee pieleen?” ”Hmmm-hmm.” ”On?” ”On”, Guartsu sanoi, mutta lisäsi mielessään vielä: … toivottavasti…
Liigan tukikohta
Kuka se oli?
”Mnä… n… tedä… aaargh!”
Kuristettu torakka lensi päin seinää, johon törmätessään se levisi luonnottomasti vihreäksi tahmaksi. Abzumon silmät hehkuivat raivosta. ”Kysyn uudestaan, torakat. Kuka se oli?” Muut torakat vakuuttelivat häntä syyttömyydestään. ”Minä en usko teitä, saastat! Te tiedätte, ketä täällä kävi!” Eräs torakka yskäisi heikosti ja alkoi sitten puhua. ”Me emme ole ne, jotka olivat silloin vahtivuorossa.” ”Ette tosiaan”, Makuta tuhahti halveksivasti. Hän käveli huoneen toiseen päähän ja katseli ruhjoutuneen torakan jäännöksiä. Nazorakista jäänyt tahma valui seinää pitkin. Se näytti erittäin ällöttävältä muiden Nazorakien mielestä. He pelkäsivät Makutaa, eivätkä suotta: tämä oli murhannut jo useamman miehen paluunsa jälkeen. Yksi näistä oli ollut heidän ystävänsä, tai niin ystävä, kuin Nazorakeilla voi olla.
Makuta mutisi itsekseen. Torakoiden silmät seurasivat pelokkaina. Sitten hän yhtäkkiä huudahti:
”Kysyn viimeisen kerran:
KUKA HEMMETTI TUHOSI MINUN HUONEENI?”
Torakat vapisivat. ”Saa-saanemme hake…a vahtivuorossa olleet?” kysyi torakoista sillä hetkellä korkea-arvoisin. ”MENE”, sylkäisi Abzumo.
Pian torakka palasi mukanaan vahtivuorolaisista toinen. ”Teille toimitettiin jotakin, herra”, vartija sanoi ja nielaisi kuuluvasti. ”Ja mitä ssssssssse oli?” Abzumon silmät olivat pelkät viirut. Hänen kielensä lipoi huulia. Torakan polvet tutisivat. ”Teille tuotiin… Toa… joka… tavallaan… pa-pa-pa…” ”Pa-pa-pa?” Makuta toisti halveksuen. ”Pakeni”, torakka parkaisi ja lysähti maahan nelin kontin. Makuta polkaisi hänen päänsä murskaksi. ”Missä toinen on?” hän kysyi säälimättömästi. ”Ehti tehdä itsemurhan, ennen kuin noudin hänet, herra”, torakkakomentaja sanoi. Hän odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Makuta mietti. ”Millainen se Toa oli?” ”Emme tiedä, herra”, komentaja sanoi varovasti. ”Tapoitte juuri ainoan tietolähteen…” ”Hiljaa, saasta. En tarvitse neuvojasi!” Torakka värähti ja vetäytyi sivuun, kun Abzumo paiskasi oven saranoiltaan ja poistui huoneesta.
Se on varmasti jokin typerä klaanilainen, joka onnistui toimittamaan itsensä lahjapaketissa. Se oli salajuoni, jonka avulla ne sotkivat huoneeni. Murrrr.
”Tarvitsen viisisataa torakkaa”, Abzumo kajautti saapuessaan 001:n kammioon. Tämä kohotti katseensa papereistaan ja mulkoili Makutaa hämmästyneenä. ”Et saa.” ”Saan.” ”Et.” ”Minä tarvitsen ne. Otan kiinni klaanilaiset ja petturit, jotka juoksentelevat ulkona.” ”Mitä sinä hourailet? Olisimme saaneet ne jo kiinni.” ”Ette näköjään saaneet! Ne ovat tuhonneet minun huoneeni!” ”Jospa sinä nyt häipyisit häiritsemästä puuhiani!” ”Hyvä on, Steve, jos et kerran usko minua.” ”Älä kutsu minua Steveksi!”
Abzumo käveli ruumiiden keskellä. Torakoiden ylivoima oli vienyt voiton pienestä Matoran-ryhmästä. Makutaa kiinnosti, mikä oli saattanut nämä Matoranit sellaiseen taisteluvireeseen. Hän otti muutaman ruumiin tutkimuksia varten. Muutaman kymmentä torakkaa oli kuollut. Niiden toverit raahasivat niitä joukkohaudattavaksi muutaman kilometrin päähän tukikohdasta. Matoranit eivät pystyisi sellaiseen tuhoon. Abzumo oli varma, että tämä liittyi jotenkin Nimdaan.
Väliaikaisena laboratoriona toimivan huoneen ovi avautui Abzumon astellessa sisään. Yksi Matoran paiskattiin tutkimuspöydälle. Makuta otti suuren veitsen ja avasi ruumiin. Sen jälkeen hän mietti, miksi oli niin tehnyt, kohautti olkiaan ja jatkoi puuhiaan.
Matoranista ei selvinnyt mitään mielenkiintoista. Se oli vain ruumis. Aivan tavallinen. Makuta kirosi ja heitti ruumiin ulos ikkunasta. Kaikki meni pieleen. Klaanilaiset pääsivät karkuun, zombi-Matoranit tappoivat joukkoja, eivätkä paljastaneet salaisuuksiaan kuoltuaan, siru oli yhä kateissa.
Stelt
Tumma hahmo hiippaili kohti majataloa. Se luikahti sisään ikkunasta, jonka huoneen asukas oli avannut kuumuuden takia. Pian äänetön murhaaja oli tappanut huoneen asukkaan, että todistusaineistoa ei varmasti jäisi.
Murhaaja hiippaili huoneeseen, jossa tiesi parin klaanilaisen nukkuvan. Hän ei antaisi heidän päästä pakoon tällä kertaa.
Hiippailija avasi huoneen oven vältyttyään nähdyksi tulemisen aulassa. Sängyissä oli jotain. Pimeydessä olento hymyili. Hän meni toisen sängyn luokse ja otti esiin miekkansa. Juuri, kun hän aikoi lävistää sängyllä makaavan hahmon, hänen takaansa jokin iski häntä päähän. Hän pudotti miekkansa.
”Hyvä yritys, 666”, Manu sanoi, ”mutta se ei onnistunut. Olit lävistää tyynyt. Vanha temppu.” ”Makuta, sinä kuolet!” kapteeni huusi ja ryntäsi kohti Makutaa aseetta. Tämä väisti niin, että 666 ryntäsi suoraan ikkunan läpi. Guardian tuli pois pimeästä nurkasta. ”Hyvä, että järjestimme vartiovuorot. Ilman olisimme kuolleet.” ”Tosiaan”, Manu vastasi. ”Jospa vaihtaisimme majataloa? Omistaja saattaa sitä paitsi tulla valittamaan ikkunan takia.” ”Hyvä idea tosiaan”, Guartsu tokaisi. He hiippailivat ulos aivan yhtä hiljaa, kuin 666 oli hiippaillut sisään. Paitsi, että he eivät murhanneet steltiläisiä.
Nazorakpartio katseli merta rannalla. Siellä tapahtui jotain kummallista: merestä nousi Matoraneja. Ne tulivat kuin olisivat kävelleet koko meren läpi. Niiden silmät hehkuivat punaisena, ja aavemaisen kuoron ääni kantautui korkealle muurille. ”Nimda. Nimda. Nimda. Nimda.” Nazorakit olivat hieman huvittuneita. ”Ampukaa niitä tykeillä.” Nazorakit ampuivat. Matoran, johon osui, lennähti palasina ilmaan. Muuta jatkoivat etenemistään hitaasti, mutta varmasti. Nazorakit alkoivat kauhistua, sillä Matoranit eivät välittäneet tuskasta. He ammuskelivat kivääreillään, mutta Matoranit vain tulivat täyteen reikiä. Pian joukko torakoita oli kuollut, ja Matoranit jatkoivat kohti Nazorak-tukikohtaa.
Nazorakein trooppinen tukikohta
”Kutsukaa apujoukkoja”, joku muurilla seisovista torakoista huusi, kun kolme Matorania oli hänen kimpussaan. Ne repivät hänen silmänsä irti ja purivat poikki hänen kaulansa. Ne kiipesivät muurin sileää seinää pitkin musertamalla seinään ensi syvän lohkeaman ja kiipesivät niiden avulla.
Torakoita juoksi kauhuissaan ympäriinsä, ja Matoranit tappoivat niitä ehtiessään. Jotkut torakoista olivat tarpeeksi rohkeita ammuskellakseen Matoraneja edelleen, mutta monikaan ei ehtinyt kuolla.
Abzumo tuli asumuksensa parvekkeelle ja katseli hölmistyneenä sekasortoa, joka pihalla vallitsi. Yksi Matoran kiipesi ylös parveketta kohti. Abzumo katsoi sen kulkua julmasti ja ampui varjosäteen, joka hajotti Matoranin palasiksi. Mutta yhä vain niitä tuli ylös.
Suurin osa vartiossa olleista torakoista oli kuollut. Noin puolet Matoraneista oli kuollut. Mutta loput jatkoivat raivokkaasti etenemistään.
Lisää Nazorakeja tuli linnoituksesta. Useampi Matoran menetti henkensä, mutta jäljellä olevat hyökkäsivät raivoissaan vastustajaa päin. Jokainen Nazorak sai itseensä kiinni takiaisen lailla roikkuvan Matoranin, joka raapi, puri ja tappoi kaikin mahdollisin keinoin.
Abzumo katsoi joukkojensa tappiollista taistelua. Tämä ei voinut olla totta. Mistä nämä hullut tulivat?
”Näkyykö pakoreittiä!”, mustavalkoinen toa melkein huutaa taistelun äänien yli. ”Ei ole! Ainoat tuolla alhaalla!”, Kapura huutaa. Summerganon kaivaa vyöltään puoliympyän mallisen räjähdepanoksen ja asentaa sen katonrajaan. Hän säätää ajastimen kohdalleen, ja sulatin alkaa piipittää…
”Maahan!”, joku huutaa, ja lohikäärmeiden rhotuka iskeytyy joukon keskelle. Yksi Hordika-lohikäärme yrittää tulla portaita ylös. Yksi Hordika-lohikäärme nousee lajiyksilönsä tueksi portaisiin, mutta painon takia portaat ja osa parvea sortuu olennon painon alle.
Olentojen mylvintä peittyy hetkeksi räjähtävään seinään. Kivisilppua sataa alas ja parvi melkein romahtaa. Kolme hahmoa syöksyvät katonrajassa olevasta reiästä pimeyteen, rhotukojen lentäessä heidän peräänsä. Öisellä taivaalla rhotukojen sähkösäikeet tanssivat kuolettavaa tanssiaan.
”Päästiin sieltä.”, Tulen toa huokaisee tyytväisenä. Kolme soturia seisoo paljaalla linnoituksen katolla vesisateen iskeytyessä mustaan kiveen. Yö on synkimmillään. Tähtiä ei näy Xian savusaasteen vuoksi, on vain loputonta mustaa ja jatkuvaa sadetta. Alhaalta kuuluu hälinää. ”Eikö tuo ole komentotorni?”, Matoro tajuaa katsoessaan vähän matkan päässä kohoavaa tornia, jonka parista ikkunasta paistaa himmeät valot. ”Mistä minä tiedän? En ole täyspäiväinen vierailija täällä.”, Suga toteaa. ”Luulen että se on komentotorni. Mennään!”, Kapura sanoo ja lähtee kulkemaan märkää, tasaitsa kattoa pitkin kohti tornia.
”Toinen kerroshan se oli?”, joku heistä varmistaa. ”Aye.”, Matoro sanoo lyhyesti. He seisovat metsästäjien linnakkeen katolla, komentotornin juurella.
”Yksi ongelma vielä… Miten pääsemme ylös?”, Kapura kysyy.
”Tämä alkaa pikku hiljaa syödä miestä, annetaan noille turpiin ja yritetään levähtää.”, Summerganon puhisee ja seuraa kuinka lohikäärmeet lähestyvät. Kolmikko odotti, kunnes lohikäärmeet olivat iskuetäisyyellä ja sitten alkoi tapahtua: Matoro ampu jäätä päin lohikäärmeiden näköä ja Summerganon hyppäsi korkealle ilmaan ja tuli alas miekka ojossa. Yksi lohikäärme karjui tuskasta miekan terän lävistäessä otuksen selän. Kapura paini parvekkeella yhden lohikäärmen kanssa, väistellen sen vahvoja iskuja. Matoro säntäsi apuun ja Summerganon jäi pitelemään muita petoja, saaden itse lieviä vammoja ja lohkeamia haarniskaan.
Kapura ja Matoro kaatavat vastustajansa ja se putoaa parvekkeen kaiteen rikkoen alas. Kapura ja Matoro ryntäävät toverinsa avuksi ja yllättävä, ylhäältä tuleva hyökkäys saa lohikäärmeet perääntymään. Yksi lohikäärme on poissa pelissä putouksen jälkeen ja toinen haavoittunut vakavasti Sugan miekan lävistettyä sen, mutta kaksi on yhä jäljellä ja niiden uhkavuus tuntuu vain kasvaneen. Kamppailu saa portaikon rakenteet heikkenemään, sillä kolmikko saa paiskattua raskaan pedon alas ja lohikäärme putoaa rymisten. Tilanne on erittäin sekava, sillä portaiden lisäksi taistelu on levinnyt takaisin alas ja linnake alkaa ilmeisesti heräillä, sillä muutama tiedusteleva metsästäjä saapuu paikalle, mutta katsoo parhaaksi olla sekaantumatta. ”Tämä ei voi jatkua näin, meidät otetaan kiinni jos emme pian korjaa luitamme täältä.”, Kapura huutaa melskeen läpi. Lohikäärme kaatuu rymisten portaat alas Kapuran ja Matoron yhteiselementti-iskun voimasta Summerganonin lyödessä pedolta jalat alta. Kolme petoa voihkii ja ryömii lattialla, yksi on perääntynyt nurkkaan.
”Nyt on tilaisuutemme. Hoidamme tilanteen, nitistämme muutaman metsästäjän jos niitä ilmaantuu ja jatkamme matkaa ennenkuin metsästäjät järjestäytyvät ja lahtaavat meidät!”, Matoro sanoo vakaalla äänellä. He ovat edenneet taistosta taistoon tehtävänsä aikana, mutta kolmikko ei silti tunne pelkoa tai horju, he tulivat tänne auttamaan ystäväänsä Killjoyta ja he hoitaisivat tehtävänsä. Ja pienenä bonuksena he löylyttäisivät metsästäjiä. Niin he tilanteen ajattelivat ja terästäytyivät jälleen. Alhaalla tarkkaileva Hordika lohikäärme oli jopa hieman peloissaan, sillä runnellun huoneen portaikossa seisova kolmikko tuntui periksiantamattomalta.
Ei kovinkaan kaukana Ämkoon ja Snowmanin seikkailuista toisella saarella pimeässä temppelissä oli häkissä isä Bartax. Hän oli jo huonossa kunnossa kidutuksen ja väkivaltaisen kohtelun sekä väsymyksen ja henkisen kärsimyksen jäljiltä. Saari oli nyt Nazorakien vallassa. Abzumo oli asettanut niitä vartioon joka puolelle. Omat joukkonsa hän oli ottanut mukaansa toiselle saarelle.
Huoneeseen saapui luutnantti 789. Hän oli saaresta henkilökohtaisesti vastuussa Abzumolle. Hän katseli hetken ympärilleen ja totutteli huoneen hämärään. Sitten hän äkkäsi Bartaxin. Torakka meni Matoranin luo ja kalautti häkkiä miekkansa lappeella. ”Hoi, haluaisitko olla hieman poikien mätkittävänä? Pääsisit vähän ulkoilemaan.” Hän hykerteli itsekseen omalle nokkeluudelleen. Matoran nosti katseensa häneen. ”Pyydän…” hän sanoi käheällä äänellä. ”Mitä?” torakka ilkkui. ”Etkö halua enää kärsiä?” ”Voisitko… sytyttää kynttilät, jotta voisin… lukea viimeisen rukouksen?”
Torakka alkoi nauraa. Hän suostui pyyntöön pilkaten kuitenkin Matorania ja tämän uskontoa. ”Tiedätkös, Parta-ax”, Nazorak ivasi sytyttäessään kynttilöitä, ”te uskonnolliset katsotte asiat aivan liian mustavalkoisesti. Teidän maailmankuvanne on vääristynyt.” Hän kääntyi Bartaxiin päin. Kynttilät hänen takanaan alkoivat kasvattaa liekkejään. ”Nazorakit eivät ole paha imperiumi, eikä Ath ole rakastava jumala. Hän on vain kuva, jota palvotte.” Matoran nosti päänsä voitonriemuisena. Katsellessaan liekkien palamista hän tokaisi luutnantille: ”Eikä tuo keskimmäinen ollut kynttilä.”
Nazorak-komentajan hymy hyytyi. Hän käännähti äkkiä katsomaan kynttilää. Kynttilän ”sydän” oli palanut jo kokonaan, ja liekki kosketti jo vahaa. Hänen kasvonsa vääntyivät epätoivoiseen irvistykseen. Hän yritti rääkäistä kauhusta, mutta räjähdys ehti päästää äänensä ensin. Alttari sinkoutui palasina ympäri huonetta tappaen muutaman häkeissä olevan Matoranin. Bartax katseli ilotulitusta.
Häkin ovi avautui. Ulkoa päin tulleet soturimunkit olivat saapuneet vapauttamaan apotin ja vangitut veljet. 789 makasi vielä elossa huoneen nurkassa. Hän oli menettänyt kaikki raajansa, ja kärsi kovia tuskia. Verta valui joka puolella. Bartax meni hänen luokseen. ”Pyydän!” torakka henkäisi. ”Auta… minu…a…” Bartax katseli häntä kylmästi. ”Ath kanssasi”, hän sanoi, ja viilsi päänä poikki torakalta. Sen jälkeen hän piirsi ilmaan pyhän Athin symbolin ja siunasi ruumiin.
Nazorakien trooppinen tukikohta
”Ne ssssiissss päässssivät taassssss… pakoon?” Abzumo sanoi. Hän seisoi huoneen perällä selkä viestintuojiin päin. ”Ne… pakenivat… sukellusveneellä…” ”Ja se oli kallis…” sanoi toinen. Abzumo ei vastannut. Torakat katselivat häntä pelokkaasti. Huoneessa oli niin varjoista, että he tuskin näkivät synkkää Makutaa. Ssssssshhhh… eikö olekin surullisssssta? Torakat hätkähtivät. Terävät kynnet painautuivat lihaan kummankin olkapäässä. Verta alkoi valua lattialle. ”Menkää…” sanoi hiljainen sihinä, ”ja etssssikää minulle ssssse ssssukellussssvene.” Torakat pakenivat niin nopeasti kuin pystyivät. Abzumon ajatukset olivat sirussa. Hänellä ei olisi aikaa jahdata klaanilaisia näin tärkeän esineen ollessa hänen ulottuvillaan.
Ath-koro
”Veljet”, Bartax huusi, ”sisaret!” Hän seisoi uuden alttarin vieressä. Se oli juuri tuotu.
”Tänään me marssimme Makutan joukkojen kimppuun ja tapamme ne VIIMEISEEN VISORKAIIN JA TORAKKAAN!”
Hurrausta.
Bartax alkoi suorittaa pyhää rituaalia.
Hän otti esiin veitsen.
”Oi Suuri ja Pyhä Ath”, hän lausui, ”anna meille voimaa toteuttaa tahtosi ja hankkia takaisin sen, mikä on otettu meiltä pois.”
Hän polvistui alttarille.
”Anna meille siunauksesi siihen, mitä meidän täytyy tehdä.”
Matoranit alkoivat hurrata.
”Anna meille meidän Pyhä, Muinainen Voimamme, jolla me tuhoamme vihollisesi ja kaiken, mikä Nimdaa pitää erossa meidän luotamme.”
Matoranit alkoivat huojua musiikin tahdissa.
”Ota vastaan uhrimme, jonka sinulle annamme saadaksemme siunauksesi jälleen!”
Matoranit huojuivat yhä voimakkaammin. Monet huusivat tahdissa.
Bartax kohotti veitsen. Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä. Hän saisi lopultakin pääsyn Pyhään Paikkaan. Mutta kynnys oli korkealla.
Hän uhrautui. Kansansa puolesta. Nimdan puolesta. Athin puolesta.
Hän ei huutanut. Ei parkunut. Ei kirkaissut. Hän vain kaatui alttarille. Veri valui Athin patsaan päälle.
Matoranien joukosta alkoi kuulua mutinaa: ”Nimda.” Pian koko joukkio toisti monotonisesti yhtä sanaa: ”Nimda.”
Punahehkuiset silmät katsoivat kohti Nazorakien leiriä.
”Nimda. Nimda. Nimda. Nimda. Nimda.”
Joukko hitaasti huojuvia Matoraneja käveli leiriä kohti. Nazorakit näkivät heidän tulevan. He vitsailivat asiasta, kunnes näkivät joukon lähempää. Heitä alkoi pelottaa, kun punasilmäiset zombien lailla kävelevät Matoranit tulivat heidän luokseen. Eräs Nazorak nosti yhden Matoranin ilmaan ja heitti hänet kauemmas. Muuta saivat torakan kiinni, ja hän tallautui kuoliaaksi pienten jalkojen alla. Nazorakit juoksentelivat suuntaan ja toiseen. Kukaan ei päässyt pakoon. Kaikki kuolivat.
”Hei, tuolta saa syömistä!”, Matoro huudahtaa kolmikon kävellessä suuren oven ohi. Ruosteinen kyltti puuovessa on varustettu tekstillä ”ruokala”.
”…Ajattelet ruokaa nyt?”, Kapura tajuaa. ”Sieltä voisi löytyä linnoituksen kartta sekä useita ovia”, Matoro puolustelee. Hän ottaa tukevan otteen metallisesta kahvasta ja kiskaisee.
Useat kymmenet syömässä olevat metsästäjät katsovat hölmistyneinä kolmikkoa. ”…Hyvää iltaa.”, Matoro sanoo. Mitään muuta ei tullut mieleen. ”Ne ovat ne tunkeilijat! Tapetaan!”, kaikuu huuto suuressa salissa. Aseiden kilinää kuuluu ja rosovojoukko lähtee kohti ovea. Summerganon paiskaa raskaan oven nopeasti kiinni. Kuuluu tömähdys jonkun juostessa sitä päin. ”Mennäänkö jonnekkin muualle?”, Kapura ehdottaa. ”Tuolla ne ovat! Tapetaan!”, kuuluu raivoisa huuto käytävältä Klaanilaisten takaa. Summerganon paiskaa oven kovaa auki, ja kuuluu tömähdys jonkun ollessa sen edessä. Nopean taktisen siirtymisen jälkeen sama toistuu. Joku ruokalan ulkopuolelta juoksee ovea päin.
Klaanilaiset tajuavat olevansa taas metsästäjiä täynnä olevassa ruokalassa. Alkaa taistelu, Klaanilaiset pyrkivät tunkeutumaan vihollistensa läpi salin takaosaan.
Matoro huomaa taistelussa monesti kuinka erilaista on taistella kirveen kanssa. Se sopii brutaaliin rynnimiseen ja polttopuiden hakkuuseen, ei eleganttiin taisteluun. Ei tosin moottorisahakaan erityisen elegantti ollut, mutta siinä oli tyyliä!”, Matoro ajattelee huitaistessa jonkun metsästäjän käsivarren katki kirveellä. Panssarit napsahtavat ikävän kuuloisesti. Hän heittää kirveensä keskelle taistelua ja kierähtää alakautta, kaataen monta tusinametsästäjää. Hän nousee nopeasti erään steltiläisen metsästäjän eteen, nappaa tätä tämän keihäästään ja potkaisee kohdettaan jalkaan. Valkomusta toa pyöräyttää pitkää piikikästä keihästä päänsä yläpuolella ja huitaisee kovaa jotakuta panssaroitua metsästäjää mahaan.
Edestäpäin kuuluu karjuntaa. Matoro nostaa päänsä ja näkee vilauksen rumimmasta olennosta ikinä. Se on jonkinlainen rahi, jolla on kaksi jalkaa, neljä kättä, häntä ja se on täynnä epämääräisiä piikikkäitä ulokkeita. ”Hordika-lohikäärmeet”, Matoro muistaa. Hän kuuli niistä joskus arkistoissa.
Neljä suurta olentoa tulee hitaasti takaovesta esiin. Noin montaa he eivät voisi voittaa. ”…Nuo lohikäärmeet hyökkäävät!”, Kapura huutaa tajuttuaan itsekkin tilanteen. ”Nopeasti! Noihin portaisiin!”, Sumerganon huutaa ja osoittaa huoneen reunaa pitkin kulkevia portaita.
Matoro katsoo nopean vilkaisun, portaat johtavat puusta tehdylle parvelle joka kulkee huoneen reunoja pitkin katonrajassa. Ei hääppöinen turva mutta pakollinen jatkoa ajatellen. Suurikokoiset lohikäärmeet lähtevät hyökkäykseen. Ne ovat kokoisekseen harvinaisen nopeita ja tehokkaita.
