Nui-Koro, ”Tämähän näyttää vähän majatalolta, vai mitä tyypit?”
Kaikki kolme klaanilaista näyttivät hieman eksyneiltä suurehkossa aulassa. Jokin sen paikan sisustuksessa vain hieman karmi poppoota. Mitä luultavimmin olkikaton palkeista roikkuvat rumat lamput, jotka muistuttivat/olivat silakkarahinpuolikkaita puettuna mekkoon tai seinälle ripustettu villisian irvistävä ja yksisilmäinen pärstä aiheuttivat oudot tuntemukset ja sisustussilmän puistatukset.
Kuitenkin nurkassa seisovan pienen punaisen pöydän äärelle oli kerääntynyt joukko Matoralaisia keskustelemaan niitä näitä, ja takkatulen räiskyessä tunnelma oli hieman kuin kotoisassa Klaanin kahviossa.
Sosiaalisesti lahjakkaana (hänen sanansa)/hieman tungettelevana (Kepen sanat) tapauksena Snowman meni tiskin luo hoitamaan yösijan varaamisen. Hän katseli lämpimästi hymyillen tiskiä, johon sai vedettyä pieniä raiteita pitkin toisen ”kerroksen” pidemmille asiakkaille. Tätä ominaisuutta hyödynnettiin, ja kultasininen, suurta Rauta kasvoillaan kantava Matoralainen hyppäsi vielä korokkeen päälle. Nyt asiakas ja työntekijä saattoivat katsella toisiaan kasvotusten tiskin eri puolilta ilman kyseistä universumia kiusaavaa pituusongelmaa. ”Hei vaan. Tahtoisin varata yösijan yhdeksi yöksi. Kolmelle, kiitos.” ”Asia selvä. Tahdotteko myös mannermaisen kuuluisan ja maistuvan aamiaisemme vain kolmen rattaan lisähintaan per naamio?” Matoralainen vastasi äänensävyyn, joka ei saanut mannermaisen kuuluisaa ja maistuvaa aamiaista kuulostamaan niin houkuttelevalta kuin se ehkä yritti. ”Ai että tahdommeko” Snowie hihkaisi kuitenkin innoissaan. ”No tahdotteko?” ”…eh. Joo?”
Taaempana Kepe pyöräytti silmiään.
Hetken kuluttua kolmikko kapusi hieman epäluuloisen näköinen Make etunenässään puisia rappuja ylös, etsien huonetta numero 27. Tai 21, kukaan ei oikein ollut varma siitä, mitä avaimenperässä luki. Ainakaan täkäläisten Matoralaisten kaiverruspuukot eivät olleet turhan teräviä.
Hetken kulutta kolmikko petasi vuoteitaan huoneessa 25.
Peittojen välistä he vielä toivottelivat toisilleen hyviä öitä. ”Kauniita unia, kaverit.” ”Juu, nukkukaa makoisasti. Huomenna on paljon vanhoja kirjoituksia tutkittavana.” ”Hih hei.” ”…” ”…” ”Öitä.” ”Öitä.” ”Öitä.”
Kolmikko laskeutui loivaa, auringon kellastaman ruohon peittämää mäkeä. Ämkoon lumihuippuinen ja -rinteinen vuori oli heidän takanaan. Tuuli puhalsi heitä vastaan jokilaaksosta, jonka niittyjen ja satunnaisten puiden keskeltä paistoi heidän määränpäänsä, Nui-Koro.
Joen varrelle rakennettu Nui-Koro oli suurin asutuskeskus Klaanin linnakkeen lähiympäristön ulkopuolella. Muurien ja vartiotornien ympäröimän kaupungin kymmenet olki- ja harvemmat tiilikattoiset talot olivat kuin sikoja karsinassa. Kaiken tämän keskellä kohosi emakko, suuri katedraali, jossa kaupungin pormestari piti majaansa. Katedraalin yhteydessä oli myös pieni varuskunta, jonka lipputangossa liehui Bio-Klaanin sinivalkoinen lippu.
Klaanin linnakkeen korkeimmat tornit näkyivät pieninä tikkuina utuista taivasta vasten kaukana edessäpäin. Heillä oli vielä runsaasti matkaa taitettavana. He saapuivat valtatielle. Täälläpäin valtatiekin oli oikeastaan vain muutamien metrien levyinen hiekkatie, jolla heinillä lastatut kärryt köröttelivät verkkaisesti.
Nui-Koro, saaren suurin kaupunki Linnakkeen jälkeen
Pian kaupungin kiviset muurit kohosivat heidän edessään. Suuri puuportti oli kiinni alituisen nazorak-uhan vuoksi. Klaanin tunnuksilla varustettua haarniskaa kantanut vartija päästi kuitenkin järjestön jäsenet passejakaan kyselemättä sisään.
Kaupungin keskusaukion vilkkaudesta päätellen oli markkinapäivä. Kymmenet matoranit, vortixxit sun muut värikkäät olennot kävivät kiivasta tinkimä-inttämistä toistensa kanssa monenlaisista tavaroista ja elintarvikkeista. Auringonpaisteelta suojasivat torikojujen raidalliset katokset, joita jatkui silmänkantamattomiin.
Trio raivasi tietään läpi meluisan torin. Tavaraa tyrkytettiin, kolikot kilisivät, biomekaaniset pulut nokkivat ruuantähteitä maasta ja taapersivat päätään nytkyttäen pakoon kun niitä lähestyi. Paistettujen, biomekaanisten muikkujen rasvainen käry leijui ilmassa. Joku tuli kysymään lanttia alkoholijuomaa varten. Jotkut tuijottivat kummallisen näköistä kolmikkoa, varsinkin eriskummallista Makea, kuin eivät olisi ennen heidänlaisiaan olleet nähneet. No, harva varmaankin oli.
Torin keskellä oli suunnaton vesiallas. Se oli täysin pyöreä, ja varmaan puolipallon mallinen pohjakin sillä oli. Neljättäkymmentä metriä oli sen halkaisija. Sitä ympäröivä kivijalka oli niin matala suhteessa mukulakiviseen aukioon, että altaaseen saattoi kompastua helposti, ja se luultavasti myös tulvi sateella. Sitä ympäröi neljä lipputankoa, joissa liehuivat värikkäät viirit.
Kolmikko saapui pian goottilaismalliselle (vaikka sitä sanaa ei tässä universumissa käytetäkään) katedraalille, joka oli läheltä vielä suurempi ja vaikuttavampi kuin miltä se muurien ulkona vaikutti. Se langetti varjonsa viilentämään kolmannesta koko suuresta torista. Puista pariovea vartioi pari Toia. Heille ilmeisesti maksettiin palkkaa liikkumattomana ja mykkänä pysymisestä. Make tökkäsi toista sormellaan. ”Patsaita.”
”Kaupungin kirjasto on tässä katedraalissa”, Kepe kertoi. ”En tosin ole varma päästetäänkö sinne ketä tahansa. Meidän täytyy anoa audienssia pormestarilta.” Hän oli juuri astelemassa koputtamaan ovea kun huomasi siihen naulatun paperin. ”Suljettu sunnuntaisin”, siinä luki. Kepe hakkasi ovenkarmia päällään.
”Ei kai auta kuin etsiä majatalo”, Snowie ehdotti. Suunnitelma pantiin täytäntöön.
Ei hiivatti kun laulattaisi, Snowman aprikoi. Harmi, ettei lauleskelusta ole hyötyä taistelussamme Klaanin puolesta.
Linnut lauloivat, heinät heiluivat tuulessa ja aurinko kapusi horisontin takaa. Snowie katseli edessään vaappuvia Makea ja Kepeä ja koetti pysyä reppunsa ja laukkunsa kanssa heidän perässään.
Ottaa kohta kunnon päälle, Snowie tuumi. Nämähän ovat pahempia kuin Guartsu.
Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko uusi sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta. Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne? Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten. Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän. Molemmat Nazorakit pysähtyivät. Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa? Luullakseni. Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.
1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.
Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen. Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.
Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.
Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.
Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.
Bio-Klaanin saari, suuri niitty
Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.
Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon. Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota? hän kysyi. Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa. Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään? Kepe tuumi ääneen. Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä. Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.
Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi. Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta. Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.
Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.
Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.
Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.
Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.
He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.
Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.
Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?
Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.
Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?
Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.
Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?
Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.
Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, valaisten sopivasti pienen metsäpolun hieman sankan metsikän lävitse. Snowman käveli edellä pitäen katseensa hieman hienonvalkoisessa kartassa. Kepe tallusti hitaasti tämän perässä, antaen tukea vieressään kulkevalle Makelle. Hiekka rahisi tämän haavoittuneen jalan varpaiden raastaen sen pintaa. Matkanteko oli muuttunut piirun verran hitaammaksi. Snowie oli hieman turhautunut. Heidän olisi pysyttävä jatkossa irti tappeluista. Heidän toverinsa olisi jotenkin saatava kuntoon. Samassa hän huomasi edessään jotain. Puidenlatvojen seassa oli ikään kuin aukko, joka päästi auringonsäteet valaisemaan pienellä ruohoaukealla siaitsevan lammen. Lumiukko viittoi kahta toveriaan asettumaan hetkeksi sen luo.
Kepe laski Maken varovasti istumaan maahan. Hän huomasi osan Makea koristaneesta vihreästä ”verestä” tarttuneen häneen. Snowie kääri kartan hienolle rullalle. Hän laski ruskean nahkaisen repun selästään, vaihtaen kartan muutamaan lääkepulloon. Kepe asteli lammen reunalle. Vesi oli hienon kirkasta. Pinta tuskin edes väreili. Kepe pystyi erottamaan veden alta muutaman uiskentelevan pieneläimen. Hän kosketti venen hienoa pintaa sorenpäällään. Vesi alkoi hetkessä väreillä tyylikkään aaltomaisesti. Vedessä uiskentelevat otuksen suihahtivat hetkessä lammen keskusta kohti. Kepestä oli perin ikävää käyttää sitä pesuvetenä. Hän pyyhkäisi vihreää ainetta olkapäältään. Hän kuitenkin ikävästi havaitsi osan siitä tarttuneen käteensä. Kepe alkoi jälleen tuntea olonsa ällöttyneeksi. Aine oli kuin jotain limaa. Sen sisällä näytti olevan hieman pienen pieniä kuplia. Kepe yritti ravisutella kätensä puhtaaksi. Kuitenkin vain ainetta poistui vain parin tahmean pisaran verran. Hän oli hieman hämillään. Hän oli tulkinnut torakoiden veren paljon vetisemmäksi.
Kovaääninen ulina katkaisi Kepen ajatukset. Hän katsahti vasemmalle. Make sätki maassa Snowien hieroessa tämän jalkaan jotain salvaa. Kepe työnsi kätensä veteen, alkaen hieroa tahnaa pois kädestään. Make kiristi hampaitaan, irvistäen komeasti. Hän yritti vastustaa kipua niin hyvin kuin pystyi. ”Pysy nyt paikoillasi”, Lumiukko yritti parhaansa mukaan hieroa salvaa pumpulipuikon avulla Maken haavaan, ”Tämä on tarkkaa hommaa”. Samassa Make päästi ilmoille karjaisun ja kiljaisun välimuodon. Hän nousi refleksinomaisesti istumaan, luoden katseen sääreensä. Puikko oli ilmeisesti uponnut turhan syvälle. ”Näetkös nyt”, Lumimies torui ystäväänsä. Hän vetäisi puikon ulos. Makelle se tuotti kipua vain hetkeksi. Puikkoon riukkumaan jääneet suonet ja veri tekivät siitä käyttökelvottoman. Lumimies heitti puikon pois aprikoiden. Tarvittiin jotain sidokseksi. Tilanpuutteen vuoksi reppuun oli saatu tilaa vain lääkkeille. Pian hän huomasi Kepen astelleen vierelleen. Tällä oli kädessään suuri lehti ja hieman pensasköynöstä. ”Jospa minä hoitaisin loput”. Snowie vastasi myöntävällä nyökäytyksellä noisten ylös. Hän asteli sivummalle tarkkailemaan ympäristöä. Kepe kaatoi purkista käteensä hyytelömpäistä ainetta hieraisten sitä lehden keskiosaan.
Uusi kipuaalto pyyhkäisi Maken kehon läpi Kepen asetellessa lehden hänen herkän haavansa päälle. ”Tämä auttaa sekä paranemista että lehden pysymistä paikoillaan”, Kepe selosti hoitoaineestaan. Make yritti pidätellä huutoaan, hakaten ruohikoa avokämmenellään. Pian lehti oli tuettuna taidokkaasti solmitulla köynäksellä. Kepe auttoi ystävänsä pystyyn. Kävelemisen luulisi nyt sujuvan. Make käveli muutaman onnistuneen askeleen. Kepe selvästi osasi hommansa. Matka voi jatkua…
”Tulkaa esiin, ja pitäkää kädet ilmassa!” isolla pyssyllä sohiva torakka ärjyi. Hän heilautti päätään hieman eri suuntiin, ja vaunusta juuri esiin astuneet Nazorakit lähtivät hitaasti kiertämään kiveä eri puolilta, jonka takana klaanilaiset kyyristelivät.
”Pahalta näyttää” Kepe mutisi ja mietti heidän mahdollisuuksiaan taistelussa. Näkyvissä oli vain muutama torakka, mutta vaunussa ja lähistöllä saattaisi olla enemmänkin. Eivätkä nämä näyttäneet miltään klaanilaisten aiemmin kohtaamilta Nazorakeilta ja olivat siten arvaamaton uhka. Lisäksi minä ja Snowie olemme kehnoja taistelijoita, Kepe tuumi.
Yllättäen Make kuitenkin nousi seisaalleen, vinkkasi tovereilleen huomaamattomasti ja nosti kätensä ylös. Hän lähti hitaasti torakoita kohti. ”Ei mitään temppuja, kutale” yksi, hieman muita lyhyempi Nazorak älähti. ”Ja tulkaa muutkin esiin!”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan, ja nousivat hekin kiven takaa esiin kätöset pään päällä.
”Riviin siitä” muuannen torakka komensi. Nazorakit aloittivat klaanilaisten piirittämisen, mutta ennen kuin he olivat ehtineet kiltisti seisovan kolmikon taakse, Make avasi suunsa.
Puolirahin kidasta syöksähti polttavan kuuma liekkiverho, joka sai Nazorakit nostamaan kätensä kasvojensa peitoksi. Make syöksähti salamana kahden edessä seisovan torakan kimppuun. Snowie ja Kepekin ymmärsivät taklata sivuilleen ehtineet vihulaiset. Kepen hyökkäyksen voima ei kuitenkaan ollut riittävän suuri ja Nazorak potkaisi hänet maahan. ”Auts!” tiedemiestoa päästi suustaan lyödessään selkänsä nyrkinkokoiseen kiveen.
Make huitoi kynsillään kahden torakan rumia pärstöjä ja lennähti siipiensä varassa äkkinäisellä syöksyllä kohti vaunusta ulos rymisteleviä vahvistuksia. Yksi Nazorak ehti kuitenkin laukaista poratykkinsä, ja ilman halki kovaäänisesti suriseva terä teki pahan viillon moderaattorin vasempaan reiteen. Tästä lannistumatta Make kuitenkin tulta suustaan tuprutellen hyökkäsi raivoisasti eteenpäin.
Snowie paini kaatamansa torakan kanssa maassa, saaden ensin suuremman kokonsa puolesta jonkinasteisen yliotteen vihollisestaan, mutta sitten villisti raapiva torakka pääsi päälle. ”Oletpas sinä aika sitkeä kaveri” Snowie puhisi huohotuksensa alta. Lumiukko kaivoi hätäisesti toisella kädellään olallaan roikkuvasta laukusta ensimmäisen käsiinsä sattuvan kovan esineen (pullollinen Klaanin kahvion herkullista jäähilekermakahvijuomaa) ja rikkoi pullon Nazorakin päähän. Torakka näytti olevan pyörtymisen partaalla, ja Snowie heitti vastustajansa sivuun. Sitten hän ymmärsi haaskanneensa hyvää juomaa. Voi pannahinen.
Maassa makaavaa Kepeä suurella ja mekaanisella aseellaan osoittava torakka irrotti yllättäen otteensa poratykistään. Se oli muuttunut jääkylmäksi, ja torakka ulvahti kipeitä käsiään. Virnistävä Kepe sieppasi pyssykän maasta, eikä jään Toana satuttanut itseään kylmentämäänsä aseeseen. Surrur vain, ja yksi Nazorak sai pyörivän poranterän vatsaansa. Kivuliaan näköisesti oman aseensa ammusta vatsassaan kantava torakka tanssi yhdellä jalalla suoraan poravaunun tuloreikään.
Kepe ja Snowie katsoivat, kuinka torakkain kulkupeli hytkyi oudosti. Sitten tuli hiljaista, ja ovi aukesi. Sieltä astui ulos vihertävien roiskeiden peittämä Make. Kolme klaanilaista katselivat voitonriemuisina ympärilleen. ”Kukistimme ne!” Snowie huudahti hilpeästi. ”Olemme elossa!” ”Siltä näyttäisi” Kepe vastasi. ”Tosin tahtonemme siirtyä tapahtumapaikalta, siltä varalta että joku kaipailee näitä kyseisiä Nazorakeja.
Kolmikko lähti tarpomaan ripeästi tietä pitkin alamäkeen, kohti Nui-Koroa.
Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa
003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.
Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.
Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse. ”Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!” 003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. ”Ja sen sisältö on?” Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. ”Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh.” ”Ja viesti loppui siihen?” ”Kyllä, sir.” ”Hmh.”
Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.
Outo tila
Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.
Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.
Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?
Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:
”Kaksittain, kätöset siniset.”
”Kaksittain, kätöset siniset.”
Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?
Ja koska hän pääsisi kotiin?
Mt. Ämkoon rinne
Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.
Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.
Kepe tutkaili karttaa. ”Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me…” Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi. ”Katsokaa”, Snowie sanoi.
Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.
”Mikä piru tuo on?” Kepe kysyi. ”Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on.”
Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.
”Ja mitä NUO ovat!?”
Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.
”004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!” huusi käheä ääni.
Kummallinen, joskaan ei kummallisin vuoren näkemä trio tallusteli vuoren rinnettä. Heidän määränpäähänsä, kylään, jonka nimeä Kepe ei muistanut, oli vielä pitkä matka.
Kepe ja Snowie askelsivat keulassa, Make hieman taaempana, ehkä hieman ulkopuolisen oloisenakin. Hänelle täytyy keksiä jotain tekemistä, Kepe ajatteli. Hänen mieleensä ei kuitenkaan sillä hetkellä tullut mitään.
Matka jatkui usean, suhteellisen hiljaisen tiiman ajan. Lopulta he pysähtyivät ruokatauolle erään suuren kallionlohkareen viereen.
”Kuulkaas. Mietin tässä jotain”, Kepe aloitti muovipaketista kaivettua kolmioleipää jauhaen. ”Että jos tämä maailma jossa olemme ei olekaan totta.”
”Ai missä mielessä”, Snowie kysyi.
”Jos tämä onkin vain jonkin sairaan mielen päässään luoma seikkailukertomus. Että me olemme vain yksittäisiä hahmoja, mahdollisesti sivuosissa, jossain fiktiivisessä tarinassa. Jota tuskin on edes nidottu kirjaksi, vaan se on julkaistu jossain hämärässä tietoverkossa.”
”Eikö olisi vielä pahempi jos tämä olisi jonkinlainen roolipeli. Että meitä kaikkia ohjaisi joku meitä itsiämme vastaava tyyppi.”
”Mieti millaiset tyypit meitä ohjaisivat.”
”Huhhuh.”
”No, onneksi se on mahdotonta. Mehän tiedämme hyvin olevamme tässä. Ajattelen, siis olen ja niin edelleen. Heh.”
”Heh.”
”Mutta entä jos juuri nyt joku tuolla jossain hymyilee itsekseen laitettuaan meidät sanomaan tällaisia asioita. Hymyilee sille, että me epäilemme hänen olemassaoloaan, vaikka hän onkin olemassa ja voi vaikuttaa ajatuksiimme niin, että koko ajan ajattelemme hänestä jotenkin väärällä tavalla.”
”Aika kaukaa haettua.”
”Mutta täysin mahdollista. Et voi kiistää.”
”Vai voinko.”
”…”
”…”
”Jatketaan matkaa.”
Outo tila
Doxista tuntui siltä kuin hän olisi tuijottanut tuon itseään kopioivan Toan sinisinä leimuaviin silmiin iäisyyden. Tämä syöksyi häntä kohti, valmistautuen lyömään häntä aseellaan.
Dox väisti luonnottomalla liikkeellä sivulle ja iski veitsensä, Ikuisen palkkionsa Toan takaraivoon. Tämä kaatui maahan kuin hidastettuna. Sillä hetkellä, kun tämän naamio koski maata, sininen tuli sammui. Toien kasvoton kopioarmeija katosi.
Ristiretkeläiset kokosivat jäljelle jääneet joukkonsa ja iloitsivat. Taistelu oli voitettu.
Dox henkäisi syvään.
Jostain kaukaa kantautui ääni kuin tuulen tuomana.