Klaanon

Avainsana: Snowie

  • Trooppinen saari: Täydessä sodassa

    Trooppinen saari, Nazorakien tukikohta

    Nazorak käänsi ensin pientä vipua vasemmalle, sitten veti sen taaksepäin, työnsi taas eteen, ja laski oikealle. Kuului hassu ’klik’. Pulttilukkoinen zamor-kivääri oli nyt latingissa, ja se oli ladattu tappavasti sähköistetyillä kuulilla. Aseen etujalakset olivat tukevasti kiinni korkean vartiotornin kaiteessa. Torakka nosti mattapintaisen, tummanharmaan kiväärin perää ylemmäs, ja asetti silmänsä pitkän kiikaritähtäimen kohdalle.

    Linssien läpi hän näki tilanteen selvästi. Klaanilainen pakeni tukikohtakompleksin toistaiseksi autiota katua pitkin, jatkuvasti loitontuen nazorakin vartiotornista. Ei se häntä kuitenkaan haitannut, torakka oli kokenut tarkka-ampuja. Hitaasti mutta varmoin ottein hän liikutti asetta, kunnes tähtäimen ristikko oli aivan valkoisen, suurehkon maalitaulun tuntumassa.

    Juuri kun hän oli puristamassa liipasinta, alkoi tapahtua. Aivan kuin hänen vartiotorninsa olisi kallistunut. Hän kohotti katseensa tähtäimeltä, ja huomasi oletuksensa osuneen oikeaan. Torni kaatui rymisten, ja torakan viimeisiksi sanoiksi jäivät pari harvinaisen rumaa, nazorakinkielistä kirosanaa.

    —

    Ämkoo kiri Snowmanin nopeasti, ja kaksikko jatkoi pakomatkaansa halki torakoiden leirin.
    ”Kiitos tuosta, sen pitäisi ostaa aikaa” Snowman sanoi viitaten Ämkoon torakoiden tielle kaatamaan torniin.
    ”Ole hyvä vain. Vaikka eivät minua nuo meitä seurannet torakat niinkään huoleta kuin kaikki täällä muualla leirissä olevat.”
    ”Totta, totta. Siitähän tulee mielenkiintoista, kun kaikki heräävät hälytykseen.”
    ”Sitä ennen olisi hyvä vaihtaa maisemaa.”
    ”No, eiköhän se räjäyttämäsi aseva-”
    SWOOH.
    PAM!
    ”Mikä se oli?”
    Ämkoo ei ollut aivan varma, mitä vastaisi, mutta arveli kuitenkin sen olleen jonkinlainen ammus.
    SWOOH.
    SWOOH.
    PAM!
    PAM!

    Klaanilaiset kurvasivat lähimmän nurkan taakse turvaan ohjuksilta. Heidän harmikseen he kuitenkin saapuivat suoraan pienelle aukiolle, joka kuhisi torakoita. Molemmat heittäytyivät mataliksi pienen kärryn taakse, rukoillen piilossa pysymista.

    Ilmeisesti torakat eivät kuitenkaan olleet huomanneet heidän saapumistaan, vaan juoksivat tasaisessa tahdissa pois. Kun askeleita ei enää kuulunut, klaanilaiset nousivat piilostaan esiin. Snowman kiirehti pienen pensaan luo, ja alkoi irrottaa siitä oksia ja lehviä.
    ”Mitä sinä teet?” Ämkoo kysyi kulmiaan kohottaen.
    ”Et uskoisi, kuinka monta kertaa tämä on pelastanut henkeni” Snowman vastasi jatkaen kasvillisuuden keräilyä.
    Ämkoo vastasi hiljaisuudella, ja keskittyi tutkailemaan toistaiseksi rauhallista aukiota. Hän arvioi tilannetta. Vastassa oli leirillinen nazorakeja. Heitä oli kaksi, eikä Snowie varsinaisesti täyttänyt parhaimman mahdollisen taistelijan kriteereitä. Mutta ei Ämkoo häntä taistelemaan ollutkaan mukaan ottanut.

    Ämkoo tarkensi kuuloaan. Aivan kuin lisää torakoita olisi tulossa. Hän kääntyi Snowmaniin päin, ja oli avaamassa suunsa, mutta hämmentyi tehtyään havainnon. Snowieta ei näkynyt missään. Ämkoo kuuli pienestä pensaasta hihitystä, ja asteli sen luo. Ennen kuin hän ehti perille, osa pensaasta näytti nousevan jaloilleen hihittäen.
    ”Mitä” Ämkoo ihmetteli.
    ”Improvisoitu naamiointi” oranssinenäinen pensas esitteli. ”Koska minä voin kiinnittää tätä kasvillisuutta kroppaani koostumukseni tähden, saan itsestäni aika helposti huomaamattoman osan kasvillisuutta. Hyödykästä, jos ei oikein pidä taistelusta. Vuosien naamioitumiskokemukseen yhdistettynä tämä on aika toimivaa.”
    ”Joo, hienoa, mutta tuolta taitaa tulla torakoita.”
    ”Ahaa, eli pääsenkin heti testaamaan tätä.”

    Sulavalla liikkeellä Ämkoo loikkasi varjojen kätköön, ja vähemmän sulavalla liikkeellä Snowman kävi makuulle naamioituen täydelliseksi osaksi pensasta.

  • Trooppinen saari: Saapuminen trooppiseen tukikohtaan

    Lentokone

    Lumiukko kaivoi nopeasti esiin kiikarit ja syöksähti ikkunan ääreen tiirailemaan alas. Hän haukkoi hetken henkeään.

    ”Niin?”, Ämkoo kysyi kuivalla äänellä tarttuen vuorostaan lentokoneen ohjaimiin. Lumiukon säikähtänyt ilme ei lupaillut hyvää. Kiikarit putosivat Snowien käsistä tämän puhuessa.

    ”Nazorakeja! Siellä on vaikka kuinka paljon nazorakeja!”
    ”…mitä?”
    ”Tukikohta on aivan valtava! Miksi me emme…”
    ”…tienneet tästä. Niin.”
    ”Ovatkohan ne jo huomanneet meidät?”

    Ämkoo korjasi asentoaan ohjauspenkillä samalla kun hänen silmänsä ohenivat pelkiksi viiruiksi.

    ”Emme jää ottamaan siitä selvää. Pois täältä. Äkkiä.”

    Torakat olivat todellakin huomanneet tukikohdan ilmatilaan siirtyneen aluksen. Joukko ilmatorjuntaan erikoistuneita nazorakeja valmisteli parasta aikaa massiivista tykkiä. Kaksi johtaja-asemassa olevaa torakkaa tarkkaili taivasta kiikareillaan.

    ”Ulkonäöstä päätellen Klaanin alus.”
    ”Onko tämä hyökkäys?”
    ”En usko. Lentokoneita on vain yksi. Lisäksi tuo on liian pieni pommikoneeksi.”

    Tykki oli ampumavalmiudessa. Nazorakit alkoivat laskeskella ammuksen lentorataa. Viholliskone oli saatava alas.

    Lentokoneessa vallitsi kaoottinen tunnelma Ämkoon yrittäessä kohota takaisin pilvien sekaan lentopelillään. Tuulet eivät kuitenkaan olleet klaanilaisten puolella ja koneen vauhti oli tuskallisen hidas. Ämkoo kirosi.

    Snowman oli sanomassa jotain, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hän ehti erottaa lentokoneen ohi kiitäneen tykin ammuksen aivan liian selvästi. Jossain kaukana yläpuolella räjähti.

    ”Kohde on yhä taivaalla. TULTA!”, torakkajohtaja komensi.

    Ämkoo ja Snowman vilkaisivat kauhuissaan toisiaan. Ämkoo puristi lentokoneen ohjaimia lujasti yrittäen epätoivoisesti koota ajatuksiaan.

    ”Ne ampuvat meitä!”
    ”Luuletko, että en huomannut!?”
    ”Tee jotain!”
    ”Koko aj-”

    Lentokoneen vasemmalta puolelta kuului räjähdys. Ämkoo ja Snowie näkivät ikkunasta kuinka vasemman siiven rippeet sinkosivat palaen ympäriinsä.

    Kone lähti putoamaan.

    Tukikohdan pihalla tapahtumia tarkkailevat nazorakit hurrasivat. Myös muutama skakdi uskaltautui ulos tarkkailemaan tapahtumia. Alas kiitävä lentokone oli useimmille heistä voiton merkki, mutta jokunen torakka oli huolissaan.

    ”Se putoaa päällemme”, totesi yksi ampujista.
    ”Ampukaa lisää!”, komensi johtaja. ”Jos se putoaa tukikohtaan tuossa kunnossa, se voi aiheuttaa mittavaa vahinkoa!”

    Lumiukon jalat eivät enää kantaneet. Hän rojahti putoavan lentokoneen takaosaan tietämättä mitä pitäisi ajatella. Lopulta hän kuitenkin uskalsi avata suunsa.

    ”Mitäs nyt?”, hän kysyi toivoen, että Ämkoolla olisi jokin mullistava idea tilanteen pelastamiseksi. Snowien kauhuksi Ämkoo oli hiljaa.

    Ämkoo käänsi ohjaimia voimakkaasti. Snowman horjahti koneen toiseen laitaan yrittäessään nousta seisomaan. Koneen vauhti kiihtyi.

    ”Tule tänne”, Ämkoo sanoi. Snowie totteli.

    ”Näetkö tuon ison rakennuksen?”
    ”Öh, joo?”
    ”Yritän ohjata meidät sitä kohti. Viemmepähän jotain mukanamme.”
    ”Mutta…”
    ”Toivon mukaan sen sisälle on varastoitu jotain arvokasta.”
    ”M-mutta…”

    Ämkoo tarttui kiinni lumiukon ranteesta. Snowie nielaisi.

    Torakat tulittivat putoavaa lentokonetta. Lopulta toinenkin siivistä sai osuman, joskin hieman liian myöhään. Valtaosa koneesta oli tallella ja se suuntasi uhkaavasti suoraan kohti asevarastoa.

    ”TEHKÄÄ JOTAIN!”, torakkajohtaja huusi kauhuissaan, harppoen samalla juoksuaskelin poispäin asevarastosta. Kohta räjähtäisi.

    Ja niin myös räjähti. Lentokone putosi suoraan asevaraston katon läpi aiheuttaen voimakkaan ketjureaktion. Erilaisten räjähteiden aiheuttama jysähdysten ja pamahdusten kuoro nostatti taivaalle valtavan tulipatsaan. Se toi mukanaan myös voimakkaan paineaallon joka heitti monet nazorakit kumoon.

    Johtaja nousi pystyyn tuijottaen räjähdyksen suuntaan. Kymmenet torakat juoksivat räjähdyspaikkaa kohti sammuttamaan juuri syttynyttä tulipaloa. Johtajatorakka päätti lähteä seuraamaan tilannetta.

    Silloin tarkkaan harkittu miekan sivallus kuitenkin sai johtajan pään putoamaan paikoiltaan. Ämkoo seisoi kuolleen torakan vierellä puolikumarassa samalla kun Snowman viimeisteli hieman kauempana seisoneen torakkaparivaljakon. Sammutustöihin rientäneet torakat pysähtyivät ymmärrettyään mitä juuri oli tapahtunut.

    Ämkoo nousi täyteen mittaansa ja sivalsi miekallaan kerran tyhjää.

    ”Me olemme pulassa, Snowie”, hän sanoi lähes pilkalliseen sävyyn. Lumiukko vastasi katseella, jota Ämkoo ei osannut tulkita.

    Tukikohdan hätäsireenit raikuivat rakennusten seinustoilla. Kaikkialla soi kuulutus: ”Varoitus! Klaanilaisia tukikohdassa!”

    [spoil]Tästä olisi saanut paljolti paremman, jos olisin kirjoitellut tämän päivällä. No jaa, juoni ainakin kulkee. Pahoittelen kirjoitusasua ja mahdollisia virheitä.[/spoil]

  • Liskojen ja ötököiden hutera liitto

    Klaanin rantakalliot, pieni kanjoni

    Pieni lintu säikähti suuren kiven takaa esiin ilmestyvää rumaa pärstää. Suiposta, teräväpäisestä kallosta tuijotti kaksi punaista, verestävää silmää. Pian koko zyglak laahusti esiin kolmen lajitoverinsa kanssa, ja lintu lehähti äkkiä tiehensä.

    Neljä groteskia matelijaa tarkkailivat ympäristöään odottavan näköisinä, mutta alkoivat pian elehtiä kärsimättömästi.
    ”Missä ne taas viipyvät?” yksi zyglakeista ihmetteli raastavalla äänellään. ”Luulisi nyt pystyvän sentään kokouspaikalle saapuvan kaikilla niillä vempaimilla.”
    Muut murahtelivat hyväksyvästi.

    Kuitenkin melko pian mereltä alkoi kuulua moottorin ääniä. Zyglakeista suurin siirtyi kanjonin merta kohti aukeavalle suulle tarkkailemaan. Sieltä saapui nazorakein vene, kannellaan tusinan verran torakoita.
    ”No niin. Ötökät saapuvat.”

    Moottorin ääni hiipui, ja vaihtui lukuisten askelten töminäksi. Neljä zyglakia asettautuivat riviksi, ja tuijottivat kylmästi nurkan takaa saapuvaa torakkajoukkiota. Yli kymmenen torakkaa olivat melkein kaikki todella raskaasti aseistautuneita.

    Torakoiden asetuttua kahteen riviin astui joukosta esiin sinibarettinen nazorak, joka oli avaamassa suutaan, kun poikkeuksellisen laiha zyglak keskeytti.
    ”Mikäs teillä kesti?”
    Sinilakkinen torakka keräsi itsevarmuutensa vastatessaan kiusallisen lähelle kasvonsa tuoneelle matelijalle.
    ”Polttoaineen kannalta oli taloudellista saapua juuri nyt, ja-”
    ”Taloudellista! Itse sovitte tämän tapaamisen, pistätte meidät odottamaan riskialttiissa kanjonissa, ja tulette paikalle useita kymmeniä minuutteja myöhässä!”

    Siinä missä sinilakkinen torakka otti peloissaan pari askelta taaksepäin, kaksi hänen vierellään seisovaa suurempaa nazorakia astuivat esiin, ja osoittivat zyglak-joukkiota aseillaan. Muut aseistetut torakat ottivat tästä mallia.

    Zyglakit vaikenivat hetkeksi, kunnes sama matelija avasi taas suunsa: ”Mikä syy teillä sitten on tälle tapaamiselle?”
    ”Aluevastuun uudelleenjaottelu.” Puhuja oli taas laivastonsinistä barettia päässään kantava nazorak. ”Teidän tehtäväksenne tulee lähettää tiedustelijoita Kummitusten Suolle.”
    ”Luuletko, pikku ötökkä,” Zyglak sihisi ”voivasi noin vain lähettää joukkojamme saaren vaarallisimmille alueille? Luuletko, että meillä riittää miehiä moiseen?”
    Takana seisoneet zyglakit tarttuivat jo keihäisiin ja miekkoihinsa, mutta lopettivat toimensa suuren nazorak-joukon uhatessa heitä moderneilla zamor-kanuunoillaan.

    Pian torakat poistuivat, jättäen jälkeensä ankean nelikon zyglakeita, joilla olisi huonoja uutisia lajitovereilleen vietäviksi.

    Lentokone

    Ämkoo tutki vielä hetken karttaa, ja alkoi sitten puhumaan.
    ”Snowie?”
    ”Niin?”
    ”Alamme lähestyä määränpäätämme.”
    ”No hyvä, sinulle riittää kahvia liptettäväksi takaisintulomatkallekin.”

    Klaanilaiset katsoivat ikkunoista ulos. Hieman heidän edessään levittäytyi trooppinen saari. Se oli metsäisä, ja oli siellä vähän vuoriakin. Ämkoon silmään kuitenkin osui muuannen yksityikohta. Asutusta oli liikaa. Ja se oli aivan vääränlaista.
    ”Snowie… En usko, että matoralaisten mökit näyttävät aivan tuolta.”

  • Trooppinen saari: Kaktuspommi laukeaa

    Ilmapiraattilaiva

    Kapteeni Taku harppoi lyhyenlaisilla jaloillaan pitkin laivan kantta etsien juuri hetki sitten kadonnutta kapteenikumppaniaan. Yleensä Ghekulan katoaminen olisi ollut Takulle mitä loistavin uutinen, mutta nyt Takun pettämätön piraattivaisto käski tätä olemaan huolissaan.

    ”Hoi! Ghekula! Ghekulaaa!”

    Taku ei saanut vastausta. Hän yritti uudestaan.

    ”Kapteeni? Hector?”

    Siinä samassa Ghekula seisoikin jo hänen takanaan, pidellen käsissään jotain hyvin omituista. Taku tuijotti esinettä hetken hölmistyneenä ja kohotti sitten katseensa kapteenin päälaelle. Sitten hän vielä vilkaisi vielä kilpailevan kapteenin silmiä. Niissä oli jotain väärää.

    ”Mihin sinä oikein katosit?”
    ”Minä… Arrr.”
    ”Siis…?”
    ”Arrr?”
    ”Okeeeei… Mikä tuo purnukka on?”

    Ghekulan yritys piilottaa kantamansa purkillinen maa-ainesta selkänsä taakse epäonnistui. Hän yritti selittää.

    ”Tämä… on purkillinen multaa. Arrrr.”
    ”Miksi sinulla on purkillinen multaa?”
    ”Koska… Arrr. Siirry, on vähän kiire.”

    Kapteeni Ghekula tönäisi kapteeni Takun röyhkeästi syrjään ja alkoi harppoa kohti hetki sitten laivalta pudonneen kaksikon lentopeliä. Taku kuitenkin pysäytti tämän tarttuen Ghekulaa olkapäästä.

    ”Kuule-”
    ”ARRRR.”
    ”-olisi-”
    ”ARRRRRRR.”

    Ghekula riuhtoi itsensä irti ja jatkoi juoksuaskelin matkaansa. Taku juoksi tämän kiinni.

    ”-kysymys.”

    Taku kiskaisi multapurkin itselleen. Purkki teki kuitenkin vastarintaa, putosi, ja jatkoi itsekseen vierien matkaansa lentokonetta kohti. Ghekula ja Taku vaihtoivat hämmästyneen katseen ja alkoivat kilvan kipittää purkin perässä. Ghekula onnistui kuitenkin tönäisemään Takun nurin saaden reippaasti etumatkaa.

    Kapteeni Taku nousi rivakasti pystyyn ja katseli Ghekulan ja multapurkin perään. Jokin oli nyt pahasti vialla. Omituisinta heti eloisalta vaikuttavan multapurkin jälkeen oli se, että…

    ”Miten sinä oikein sait tuon hattusi takaisin?”

    Ghekula pysähtyi, kääntyi, tuijotti Takua murhaavasti ja irvisti. Sitten illuusion vaikutus lakkasi.

    Taku ja kannella liikuskelleet merirosvot katsoivat järkyttyneinä kun kapteeni Ghekula muutti muotoaan. Pian hänen paikallaan seisoikin hetki sitten piraateille tutuksi tullut mustanvihreä hahmo. Samaan aikaan multapurkki näytti laajenevan luonnottomalla vauhdilla muuntuen samalla epätoivoisesti virnuilevaksi valkoiseksi möykyksi.

    ”Muita suunnitelmia?”, Snowie kysyi Ämkoolta.
    ”Lentokoneeseen. Nyt.”, Ämkoo vastasi ja otti viimeiset juoksuaskeleet lentokonetta kohti.

    Snowman sulloi itsensä sisään lentokoneeseen niin nopeasti kuin vain kykeni. Kapteeni Takun johtamat merirosvot juoksivat kohti konetta pelottavalla vauhdilla. Snowman katseli koneen ulkopuolelle kauhuissaan ja yritti hoputtaa Ämkoota.

    ”Tässä olisi vähän kii-”
    ”HILJAA.”
    ”Ne ovat ihan tuossa vie-”
    ”HIIILJAAA.”
    ”Yksi riuhtoo jo ovea au-”
    ”HILJAAAHAHAHAHAHAHAHAHAAAAAA!!”

    Lentokone käynnistyi ja lähti liikkumaan pitkin laivan kantta. Hysteeriset piraattimatoranit suorittivat epätoivoisia väistöliikkeitä. Ämkoo nauroi.

    Oikea kapteeni Ghekula oli herännyt. Hän nousi haparoiden pystyyn, kosketteli hetken päälakeaan ja päästi ilmoille kaamean rääkäisyn. Hattu oli yhä poissa. Rääkäisy kuitenkin peittyi ohitse kiitävän lentokoneen jytinän alle. Ghekula ehti juuri ja juuri erottaa ohjaamosta käsin vilkuttelevan tummanpuhuvan hahmon. Ja hatun.

    ”ÄLLKÄÄ PÄÄSSTÄKÖ NIITÄ PIIRRRUULAISIA KARRKUUUNN!!! ARRRRRR!!!”
    ”Millä ammumme, kapteeni?”
    ”LADATKAA KAIKKI KAKTUKSET. KAIIIIKKIIII. ARRRRRR.”

    Kapteeni Taku katseli kauhuissaan kuinka pikkuiset piraatit tekivät orjallisesti työtä käskettyä. Kaikki kaktustykit ladattiin ja käännettiin osoittamaan pakenevan kaksikon suuntaan.

    ”ARRRR. TULLLTA.”
    ”EEEEIIIIIII!!!”

    Laiva räjähti.

    Ohjaamon takana istuskeleva Snowman huokaisi syvään ja kääntyi kahvikupposta nauttivan Ämkoon puoleen.

    ”Muutit minut multapurkiksi.”
    ”Se tuntui sillä hetkellä loogiselta.”

    [spoil]Hyvästi, arvon piraatit. Jos jollekulle ei avautunut, niin Ämkoo käytti illuusionaamiota.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Maan ja taivaan välillä

    Maan ja taivaan välillä

    ”AAAAAAAAAAAAAAHH!” Snowman huusi pudotessaan äskeisen törmäyksen jälkeen hieman liian nopeasti kohti maanpintaa. Sitten hän kiinnitti huomionsa uhkaavaan pikkuseikkaan. Miksei hänen Klaanilainen kohtalotoverinsa liittynyt tähän kiljuntaan? ’Eeppisestä ninjamaisuudestaan’ huolimatta tämä olisi ollut harvinaisen hyvä hetki huutaa, varmasti Ämkookin sen myönsi.

    Snowman kääntyi ilmassa, ja katsoi tippuvaa toveriaan. Ämkoo oli menettänyt tajuntansa törmäyksessä. Tämäkin vielä, Snowman mietti. Nyt lienee aprikoitava jotain hyvin, hyvin nokkelaa, muuten tehtävämme taitaa päättyä hyvinkin ikävästi.

    —

    Kapteenit Ghekula ja Taku seisoivat laivansa kannen reunalla, katsoen kaiteeseen nojaten alaspäin.
    ”He tippuivat?”
    ”Yarrrr.”
    ”…onko tuo kyllä vai ei?”

    —

    Snowman toivoi hartaasti, että hänen suunnitelmansa toimisi. Hän irrotti toisen jalkansa, ja alkoi työstää sitä uuteen muotoon. Sitten hän nappasi toisenkin koipensa, ja liitti senkin tekeleeseensä. Hän jatkoi työskentelyään vielä hetken, ja pian ei ollut enää maata kohti huimaa vauhtia tippuvaa Snowmania ja Ämkoota, nyt oli hitaasti maata kohti leijaileva Ämkoo, jolla oli Snowman-niminen laskuvarjo. Myönnettäköön, hyvin hutera laskuvarjo, mutta laskuvarjo kuitenkin.

    Laskuvarjo avasi suunsa (kyllä, juuri niin): ”Ämkoo. Herätys.”

    Mustavihreä hahmo ei kuitenkaan vastannut, ja oli liikkumaton.

    ”Ämkoo! Nyt olisi hyvä hetki herätä.”

    Snowman alkoi jo huolestua.

    ”ÄMKOO!”

    ”Mitähäh?”

    ”Mata Nuin kiitos, olet hereillä.”

    —

    Ghekula oli masentunut. Hattu oli tiessään. Ainoa ilo oli, että he olivat saaneet uuden lentokoneen. Mutta silti, hattu. Hän käveli synkistellen ilmalaivan keulan yksinäisyyteen. Hattu.

    ”Tätäkö kaipaat?” Ghekula kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi, ja näki sen äskeisen ärsyttävän mustavihreän hujopin, joka kaiken lisäksi heilutteli Ghekulan hattua kädessään.
    ”Mi-mitä? Kummitus?”
    ”…aivan, kummitus. Mutta nyt, voimme varmaan poistua tältä paatilta?”
    ”ARRR, MIEHET, HE OV-”
    Ghekulan huuto kuitenkin keskeytyi isoon, valkoiseen nyrkkiin, joka täräytti matoranilta tajun.
    ”Kiitos, Snowie.”
    ”Ilo auttaa, vaikken pikkukavereita mielellään muksikaan. Ja hei, jäin velkaa äskeisestä pikasiirtymäpelastuksesta. Olisi ollut ikävää jäädä jonnekin keskelle ei mitään vain näiden hemmojen tähden.”
    ”Tuo on totta.”

    Kaksikko siirtyi lähemmäs kannella olevaa lentokonetta. He piiloutuivat tykin taakse, ja tarkkailivat tilannetta. Kansi oli täynnä piraatteja. Ämkoo oli kuitenkin tällä kertaa se positiivinen: ”Ainakin sain tämän hatun.”

  • Trooppinen saari: Taivaspiraatit

    Lentokone

    Ämkoo tuijotti radiota hetken, huokaisi ja käänsi katseensa lentokoneen menosuuntaan. Snowmanin epätoivoinen optimistisuus sai hänet ärsyyntyneeksi. Paatuneena pessimistinä Ämkoo olikin jo henkisesti varautunut tuleviin ongelmiin. Häiriösignaali. Sitä tämän on oltava. Mistä sellainen tulisi? Viholliselta tietenkin. Torakkalentokone suoraan edessä? Ehkä. Kenties useampia. Kymmenen. Kuusitoista. Näh, viisikymmentä nyt ainakin.

    Ämkoo huokaisi vielä kerran, tietämättä itsekään miksi. Sitten hän siirsi katseensa ohjauslaitteiston vasempaan laitaan ja painoi tummanharmaata nappia.

    Lorin lorin lorin.

    Sitten hän nosti juuri täyttyneen kahvikupposen suunsa tykö ja kulautti herkullisen juoman nopeasti kurkkuunsa.

    ”Snowie?”
    ”Niin?”
    ”Tiedäthän, että tämä lentokone ei ole kovinkaan raskaasti aseistettu?”
    ”Emmehän me ole joutumassa taisteluun?”
    ”Tiedät itsekin, että tuo on toiveajattelua. Lyön vaikka vetoa, että vihollinen tietää jo sijaintimme.”
    ”Mitä tuossa kupissa lukee?”

    Ämkoo vilkaisi kahvikuppiaan. Siihen oli kirjailtu teksti ”me <3 sinua, mestari!” vaaleanpunertavalla kirjasimella.

    Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Varmaa kuitenkin oli, että Ämkoo tuijotti kuppia hetken, alkoi huohottaa, huudahti, avasi lentokoneen ikkunan puoliväkisin ja heitti kupin menemään. Sitten Ämkoon hengitys tasaantui ja tämä yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

    – – – –

    Kalastaminen on hieno harrastus. Tämän pyhän salaisuuden tiesi eräs vihreänkirjava matoran, nimeltään Ognam. Matoran istuskeli pienen metsälammikon rannalla onkivapansa kanssa, vihellellen samalla yksinkertaista, joskin tarttuvaa, sävelmää.

    Sitten hänen päähänsä osui taivaalta pudonnut kahvikuppi ja hän kuoli.

    – – – –

    Ämkoo ja Snowie kamppailivat jälleen radion kimpussa. Radio oli nimittäin juuri päästänyt äänen. Joku oli yrittänyt kommunikoida. Ja vieläpä ihan oikeilla sanoilla.

    ”Ääni ei kuulostanut tutulta. Olikohan viesti edes meille?”, kysyi Snowie. Ämkoo vastasi tympääntyneellä katseella. Molemmat odottivat radiolaitteiston uutta kommunikaatioyritystä.

    Heidän odotuksensa palkittiin.

    ”Brrrzzzzantautubrrzzz heti! Teillä on jotain minkä me halubrrzzz ettekä voi mitenkään pärjäbrrrzzzz meille!”

    Snowie ja Ämkoo katsoivat toisiaan.

    ”Tuo ei ollut meille.”
    ”Ei. Vaihda kanavaa.”
    ”Okei.”

    Ämkoo oli juuri aikeissa väännellä radiolaitteiston huippujänniä vipuviritelmiä, mutta liike keskeytyi hänen katsoessaan kauas horisonttiin. Snowman teki samoin.

    – – – –

    Taivaalla räjähteli kahden valtavan ilmalaivan ottaessa mittaa toisistaan. Pienemmän laivan kyljessä komeili Klaanin kauppatavaraliiton mauton tunnus. Mittavamman ja huomattavasti tummemman laivan kylkeä koristi perin ilkeän näköinen skakdi-pääkallo.

    Laivan sisällä ei kuitenkaan ollut skakdeja, vaan matoraneja. Mutta hei, matoran-pääkallo ei olisi läheskään yhtä siisti, eihän?

    ”Kapteeni! Heidän ohjaamonsa taisi saada osuman!”, kuulutti ääni piraatti-ilmalaivan ohjaamohuoneessa.
    ”Mainiota”, vastasivat kaksi hattupäistä matorania täysin samaan aikaan.

    Kapteenikaksikko vilkuili hetken toisiaan, ottaen samalla hieman etäisyyttä. Sitten toinen heistä tarttui laivan ruoriin.

    ”Arrrrrrr. Mitä sinä teet?”
    ”Ohjaan laivaa.”
    ”ARRRR. Kapteeni ohjaa laivaa.”
    ”Niin?”
    ”Taku! Viimeksi kun tarkistin, MINÄ olin tämän laivan kapteeni!”

    Nahkaista kolmikolkkahattua kantava matoran vilkaisi kilpailijaansa. Kapteeni Ghekula oli aikoinaan varastanut laivan häneltä, mutta nyt Taku oli jälleen päässyt mukaan hommiin. Hän aikoi myös ottaa aiemmin menettämänsä viran takaisin.

    ”Ghekula, ystäväiseni…”, kapteeni Taku aloitti. ”Tehdään näin: minä kaappaan tuon laivan sinulle. Saat luvan olla sen kapteeni. Sitten voimme hallita taivaita yhdessä!”

    Kapteeni Ghekula huokaisi.

    ”Arrr… Taku, Taku, Taku, ystäväiseni. Olet ampunut tuon saamarin laivan jo täyteen reikiä. Lisäksi se on tätä nykyistä pienempi. Ja kun sinä olet meistä kahdesta lyhyempi, sinun tulisi ottaa se. Aye?”

    Kapteeni Taku tuijotti kapteeni Ghekulaa syyttävästi.

    ”Olet minua pidempi vain, koska sinulla on isompi hattu!”
    ”ARRRR. NYT NÄPIT IRTI SIITÄ RUORISTA, TAI MINą”

    Kapteeni Ghekula erehtyi vilkaisemaan Takun olan yli, suoraan ulos ikkunasta. Horisontissa saattoi erottaa liikettä.

    – – – –

    Snowman oli onnistunut kaivamaan jostain kiikarit. Ämkoo tuijotti hassun näköistä kiikaroivaa lumiukkoa odottavan oloisena.

    ”Kerro.”
    ”En ole ihan varma…”
    ”Kerro nyt mitä näet.”
    ”No siis, tuolla näkyy kaksi ilmalaivaa ja ne tulittavat toisiaan…”
    ”Ja?”
    ”No siinä se aika pitkälti o- Hei!”

    Ämkoo kaappasi kiikarit itselleen ja vilkuili niillä hetken. Sitten hänen kasvoilleen levisi epämääräinen irvistys. Snowie katsahti häntä kysyvästi.

    ”Piraatteja.”

    – – – –

    Kapteeni Ghekula tuijotti klaanikaksikon lähestyvää lentoalusta valtavan kaukoputken läpi. Kapteeni Taku hivuttautui hänen viereensä sanomatta sanaakaan. Sitten Taku kaivoi esiin oman, huomattavasti lyhyemmän kaukoputkensa, yrittäen epätoivoisesti saada sitä näyttämään pidemmältä.

    Ghekula virnisti, mutta palautti pian kasvoillensa tympeän tavaramerkki-ilmeensä. Silloin ohjaamoon tunkeutui lauma miehistön jäseniä.

    ”Me nähtiin, että joku tulee”, totesi huivipäinen ja varsin raskasrakenteinen matoran.
    ”Onko niistä vaaraa?”, jatkoi toinen, silmälappua kantava matoran.
    ”Me voitais ampua ne alas”, ehdotti kolmas. Tämä matoran oli siinä mielessä erikoinen, että hänen molemmat jalkansa oli korvattu puujaloilla. Tästä syystä hän liikkui pääasiassa ryömimällä.

    Kapteenikaksikko tuijotti hetken toisiaan, ja sitten miehistön jäseniä. Sitten Ghekula alkoi puhua:

    ”Arrrr, valmistautukaa hyökkäykseen! Jos nuo kurjat kehtaavat ampua laukauksenkin upeaa laivaamme kohti, heitä odottaa varrrrrrrma kuolema!”

    – – – –

    ”Mitäs nyt?”, Lumiukko kysyi.
    ”Jospa vaikka ammuttaisiin niitä”, vastasi Ämkoo.

    [spoil]AHAHAHAHAHAHAHAHAHAHHA. …joo, tästä piti tulla pidempi. Ei voi mitään. Kaikki kunnia yökahvittelukirjoittelusessiolle.[/spoil]

  • Naamiovaras

    Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

    Klaanin linnakkeen läntisellä laidalla sijaitsevassa lentokonehallissa kuhisi kun kymmenet matoranit puuhasivat ahkeran oloisina harmaanpunaisen lentoaluksen kimpussa.

    ”Kiillotitteko propellit?”
    ”Kyllä!”
    ”Ovatko laskutelineet varmasti kunnossa? Entä vasen siipi?”
    ”Kyllä! Molemmat!”
    ”Onko ohjaamo varmasti imuroitu kunnolla? Te tiedätte kyllä kuka siinä tulee matkustamaan!”
    ”Imuroimme sen viidesti!”

    Ämkoo katseli yli-innokkaiden matoranien touhuilua hieman etäämmältä yrittäen parhaansa mukaan vaikuttaa huomaamattomalta.
    ”Voi luoja”, Ämkoo tuhahti.

    Siivouspataljoonan komentaja huomasi Ämkoon ja tervehti tätä yliampuvin elein. Ämkoo asteli varovasti matoranin tykö väkinäinen virnistys kasvoillaan.

    ”Tuo härveli ei sitten putoa, eihän?”
    ”Annan siitä sanani!”

    Matoranjoukon rakastama viittasankari asteli lentokoneen luo ja tutkiskeli alusta sieltä sun täältä. Sitten Ämkoon katse kiinnittyi koneen kyljessä komeilevaan kuvioon.

    ”Tuossa on lehmä”, Ämkoo totesi.
    ”Mata Nui Lehmä, herra Ämkoo!”
    ”Lehmä.”
    ”Kyllä!”
    ”LEHMÄ.”
    ”…se tuo onnea!”
    ”A-haa.”

    Ämkoo hyppäsi istumaan koneen ohjaamoon. Istuin vaikutti yllättävän mukavalta eikä rattikaan ollut turhan jäykkä. Valtava nappula- ja vipurivistö hieman huolestutti koneen tulevaa hallitsijaa, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä ääneen.

    ”Pärjäättehän, herra Ämkoo?”, siivouskomentaja kysyi huitoen kädellään sankarinsa suuntaan. Ämkoo vastasi ilkeällä katseella.
    ”Mietimme vain, jos tarvitsette vielä jotain”, matoran jatkoi katseesta piittaamatta. Ämkoo tuijotti tätä hetken.

    ”Hei, naamiosi.”
    ”Anteeksi?”
    ”Naamiosi. Eikös tuo ole Komau?”
    ”On se! Suuri Komau, herra Ämkoo! Sain sen aikoinaan…”
    ”Anna tänne.”
    ”Mit-”
    ”Haluan katsoa sitä.”

    Matoran tuijotti Ämkoota säikkynä, mutta nieli pelkonsa. Hän irroitti naamion varovaisesti kasvoiltaan ja kurottautui tarjoamaan sitä idolilleen.

    ”Kiitos”, Ämkoo totesi ja piteli naamiota käsissään sulkien silmänsä. Matoranit tuijottivat tilannetta kuin hypnoosissa.

    ”Mitä luulet, että hän tekee?”, uskaltautui yksi matoraneista kysymään toiselta.
    ”Luulen, että hän keskittää siihen voimiaan”, totesi toinen. ”Se tuo varmaan naamion kantajalle voimia tai jotain.”
    ”Kyllä, niin sen on oltava. Toivottavasti hän tekee noin minullekin.”
    ”Ja minulle!”
    ”Minulle myös!”
    ”Mennään kaikki jonoon niin… Hei, missä se naamio on?”

    Matoranit tuijottivat Ämkoota ällistyneinä. He olivat juuri todistaneet mitä hämärintä katoamistemppua. Ämkoo oikoi käsiään ja vilkaisi matoraneja virnistäen. Sitten hän sanoi:
    ”MENKÄÄ POIS.”

    Kanohi Komaun voima toimi heti. Matoranien heikko mieli ei riittänyt vastustamaan ankaraa naamiovoimaa vaan nämä kipittivät kauhuissaan tiehensä. Ämkoo hymyili lähestulkoon ylpeän näköisenä ja nousi ylös ohjaamosta.

    ”Onneksi Snowie ei ollut näkemässä”, hän totesi ja istahti lentokoneen siivekkeen päälle odottamaan. Lumiukko oli myöhässä.

    [spoil]HAHAHAHAHAHA.[/spoil]