Yleensä Killjoy piti hiljaisuudesta. Hiljaisuus antoi tilaa ajatuksille. Hiljaisuus antoi rauhan, tilaisuuden olla oman itsensä herra. Killjoy kuitenkin tiesi että on olemassa myös toisenlaista hiljaisuutta, nimittäin tietämättömyyden hiljaisuutta. Hiljaisuutta jonka haluaisi loppuvan jotta kysymyksiin voitaisiin vastata.
Tämä oli niitä tilanteita joissa Killjoy vain halusi hiljaisuuden loppuvan, hän kuitenkin tiesi että hänen päässään puhuva Visorak puhuu vain silloin kun hän itse on niin päättänyt. Se on mielenvoimien etu ja ehkä myös kirous. Kirous ainakin sille joka kuuntelee. Joy käänsi katseensa lattialle, jonne kynänpalaset olivat tipahtaneet. Muutama puunsäle törrötti sormien nivelpalasten välistä. Killjoy vetäisi ne irti ja heitti niillä pöydällä nojanneen kortin kumoon. Hän havaitsi äänen päässään aktivoituvan.
Et halua tietää enempää vai?
Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä mielensä sulkemisessa, joten Visokki oli huomannut tämän tunteen luultavasti ilman sen kummempia tutkimisia. Enpä kai… mutta minun täytyy tietää, eikö? Et sinä olisi aloittanut jos et aikoisi kertoa loppuun.
Minä en uskalla ottaa yhteyttä muihin… en enää kun Snowiekin saatiin vaivalla kuntoon.
Snowie, miten hän tähän liittyy?
Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.
Jälleen pieni hiljaisuus. Tällä kertaa hiljaisuus miellytti Killjoyta, hän sai vastauksia ja nyt hän käsitteli niitä. Ongelmana oli ettei hän osannut yhdistää palapelin palasia.
Ei valkene? Minäpä selitän tarkemmin: Sinähän olet tietoinen Snowiesta ja hänen taannoisesta ongelmastaan?
Killjoy hymähti myöntävästi. Sama hoitajamatoran, joka oli hoitanut tapausta, oli mukana Killjoyn ensihoidossa. Hän oli yhdessä Samen avustuksella saanut kerrottua Killjoylle kaiken tarpeellisen.
Siinä tapauksessa tiedät, että Snowien päässä oli jonkinlainen loinen. Mitä sinä et tiedä, on että jollain tapaa, se elää myös minussa. Joka kerta kun avaan yhteyden johonkuhun, avaan tien tälle virukselle. Hän tarvitsi minut, hän tarvitsi minut levittämään varjojen verkkoaan.
Killjoy nousi pystyyn, mutta Visokki rauhoitteli tätä: Älä huoli, loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon. Tämän takia kerroin tilanteen olevan ainutlaatuinen. Punainen Mies on… tällä hetkellä varattu. Minun täytyi käyttää tilaisuus hyväkseni.
Killjoyn aivoissa alkoi julmettu raksutus: Hetkonen, sinähän onnistuit ottamaan siinä tilassa oleviin yhteyttä, kuinka sinä sen teit?
Loinen, se vaati silloin Punaisen miehen kaiken huomion. Onnistuin lähetämään lisäksi viestejä tavallaan Snowien läpi, minulla ei ollut pelkoa tartuttaa jotakuta jolla loinen jo oli. Killjoy, vie viestini eteenpäin. Jos Tawa on täällä vie se hänelle pian. Minä koetan auttaa teitä, niin kuin tein Umbran kanssa, mutta en voi tulla lähelle teita, olen pahoillani.
Hetkonen, miten Umbra tähän liittyy?
Anteeksi, anteeksi kun joudun vaivaamaan sinua näin, mutta en voi viipyä, en voi ottaa riskiä että minut huomataan.
Visokki nyt sinä kerrot missä sinä ol-
Ja kiitos…
Killjoy tiesi Visokin kadonneen. Pieni miltei huomaamaton kohina hänen päässään oli vaimennut. Pienen hiljaisuuden jälkeen Killjoy potkaisi seinää ja kirosi. Ei voinut edes kertoa missä on…
Joy mietti kaikkea mitä oli juuri saanut kuulla. Hän ei ymmärtänyt, ei kaikkea. Mutta hänen täytyisi viedä tieto eteenpäin. Killjoy nappasi kypäränsä ja istutti sen päähänsä. Hänellä ei olisi aikaa ruveta asentamaan rintapanssariaan, kypärä saisi riittää. Hän nappasi petturilistan pöydältä ja lähti astelemaan kohti ovea. Hän kuitenkin pysähtyi, pysähtyi tuijottamaan listaa.
Yksi sivallus ja alin nimi repeytyi irti paperista ja syttyi tuleen. Palanen tuhkaantui ilmassa, jättäen maahan vain pienen kasan nokea. Killjoy katsoi paperia ja sen viittä jäljelläolevaa nimeä: Tämän jälkeen hän taitteli sen ja asetteli tarvikelokeroonsa.
Tawalle siis.
[spoiler=Infoa]Gurvana on edelleenkin tämän kaiken taustapiru[/spoiler]
Mutta vakavaa tuo silti on, Kepe huomautti väliin. En muista yhätkään tavanomaista sairautta, johon kaikki nuo oireet viittaisivat. Vatsakipu, päänsärky, kuumeen nousu, ja en ole tästä ihan varma, mutta onko sinun värisi tosiaan muuttunut hieman likaisenkeltaisen suuntaan? Kuitenkin, minusta tuntuu…
Make ja Snowie katsoivat odottava ilme kasvoillaan ja hieman peloissaan tiedemiestoveriaan. Huoneen ainoasta ikkunasta sisään tunkeutuvat auringonsäteet osuivat Kepen naamioon, kun tämä köhäisi ja vaihtoi pahoittelevaan ilmeeseensä.
Minusta tuntuu, että sinut on lähetettävä takaisin Klaanin linnakkeelle. Oman terveytesi vuoksi.
Kummatkin kuuntelijat näyttivät pettyneeltä, mutta Kepe jatkoi ennen kuin muut saivat puheenvuoroa.
Olen pahoillani. Kupe kuitenkin saa sinut huomattavasti parempaan kuntoon kuin minä, ja Klaanissa saisit tervehtyä rauhassa Sitten Kepe madalsi ääntään huomattavasti, ja vilkuili Snowien mielestä koomisen näköisesti ympärilleen. ”Lisäksi, en ole varma, luotanko pormestariin.”
Make nyökkäsi. Hän ymmärsi ystävänsä puhuvan totta, niin kivuliaalta kuin se tuntuikin. Mutta kivuliaalta tuntuivat myös kaikki Kepen äsken kuvailemat oireetkin.
Klaanin linnake
Huone oli melko heikosti valaistu. Valtava, useita erilaisia säätimiä ja nappuloita sisältävä hökötys lepäsi työpöydällä ja toinen mokoma oli huoneen nurkassa. Tietokone oli auki pöydällä, ja siitä lähti niin massiivinen määrä johtoja ja kaapeleita huoneen moninaisiin elektronisiin laitteisiin, että suurinta osaa koko laitteesta ei edes nähnyt. Eräs seinä oli täynnä näyttöjä, jotka näyttivät valvontakamerakuvaa Klaanin eri alueista ja saivat huoneen välkkymään erilaisissa väreissä.
Elekroniikkaviidakon keskellä istui yksinäisellä tuolilla kultavihreä moderaattori Paaco. Hänellä oli päässään valtaisat kuulokkeet, jotka eivät kuitenkaan tällä kertaa tykittäneet hillittömiä bassosoundeja. Sen sijaan äärimmäisen keskittyneen näköinen moderaattori kuunteli hiljaista ja rätisevää radiokeskustelua. Hän tunnisti epäselvän keskustelun nazorakinkieliseksi, mutta napautti vieressään olevasta konsolista muuannen kytkimen ala-asentoon. Pieni vihreä valo alkoi palaa laitteessa, ja hyvinkin Kepe-henkiseen kyhäelmään kiinnitetty suuri Rau alkoi hohtaa. Radiokeskustelu kääntyi matoraniksi ja Paaco keskittyi entistä enemmän. Krtska nyt sinä tämän mitssrrrkhrerrot? Kukaan ei käskenyt sinua valmistttsskrh asuintiloja kahdellekymmenellekolmelle. Krrrtttsstsssisit kuitenkin voinut ilmoittaa tästä etukäteen, remontoijat alkavat jo kylttsssrkksst No tee siisshrhhsaikka kahvihuone. Olet korkeassa asekkshhhhssshtta minä olen korkeammassa. Lopeta sstsssskkskst Hyvä on, Kenrsrrrrttstssss
Sitten yhteys katkesi totaalisesti.
”Jepson. Ainakin sain koko sihinän talteen.”
Paaco ei tiennyt, mitä ajatella, mutta oli kuitenkin tyytyväinen nauhoitettuaan koko keskustelun. Ja löydettyään tarkoin salatun Nazorakein yhteyden.
Mutta mitä keskustelu tarkoitti? Asuintiloja kahdellekymmenellekolmelle?
”No siis. Voisin ihan hyvin unohtaa koko homman, ellei toinen noista pelleistä olisi ollut Herra Sir Mr. Kenraali 001, niiden jyrsijäötököiden pomo. Tilanne vaatii musiikkia.”
Paaco nappasi nauhoitteen kouraansa. Kultavihreä moderaattori sai muutamalla näppärällä kädenliikkeellä huoneen raikaamaan rytmikästä musiikkia, ja lähti tanssahtelemaan ovea kohti.
”Welcome to my world.”
[spoil]Ja jos joku ei mukamas arvannut, Paaber itse hoiti ison pätkän tämän osan lopusta.[/spoil]
Nui-Koro, joen varrella
Muuannen Matoralainen, punainen väritykseltään, kumartui solmun pariin, valmiina irrottamaan lautan pienestä laiturista. Kahden sillan välissä sijaitseva pieni satamantapainen toimi tärkeänä liikennöintipaikkana, sillä jokea seuraamalla sieltä pääsi suoraan Bio-Klaanin linnakkeen välittömään yhteyteen. Ensin vesireitti kulkisi Nui-Koron muurille, jossa se kalterein vahvistetun portin kautta kuljettuaan johtaisi kahden pikkukylän kautta linnakkeelle.
Matoralainen ei kuitenkaan aloittanut köysikimpun purkamista heti, sillä oletti klaanilaisten hyvästelevän toisensa. Ja oikein olettikin, punainen, vuoteessa makaava ja lautan mukana lähtevä klaanilainen otti kaksi muuta käsiensä väliin ja rutisti heitä oikein kovaa.
Halauksen aloittavana osapuolena olemiseen tottunut Snowie hymyili yllättyneenä päästyään irti moderaattorin halauksesta, ja julisti: ”Make, tiedä, että tämä reissu olisi olisi ollut rutkasti tylsempi ilman sinua. Ja kuolettavampi, myyrätorakat olisivat vissiinkin listineet meidät, ellet olisi ollut paikalla.” Kepe liittyi puheeseen virnistäen: ”Ja suoraan sanottuna, tuon seuraa voi olla vaikeanlaista kestää ilman toveria.”
Make hymyili vastaukseksi.
”Ja ihan vakavissaan puhuen…” Snowie aloitti. ”…minä tavallaan olin vakavissani…” ”…niin pianhan me taas näemme, kuomaseni. Emme me tällä reissulla loputtoman kauaa viivy, emmehän?”
Punainen solmumatoralainen seurasi keskustelua vielä hetken, ja vapautti lautan sitten hyväksi näkemällään hetkellä. Puinen kulkupeli alkoi jo lipua kohti kaupungin muureja, mutta klaanilaiset näkyivät puhuvan vielä keskenään.
”Hei hei Make, nähdään pian!” ”Ja paranemisia!” ”Ja paranemisia tosiaan!” ”Kiitos teille, ja hei hei!”
Sitten lauttaa ohjastava Matoralainen töräytti torveen merkiksi portinkäyttelijöille, eivätkä klaanilaiset enää kuulleet toisiaan.
Hoitajamatoran seurasi sairaalahuoneen monitorilaitteita apeana. Saman tunnetilan kourissa vellova Kepe seisoi tämän vierellä, suunnaten pian takaisin sauraalavuoteella makaavan Maken luo, jakkaralla istuvan Snowmanin viereen.
”Pelkään ,ettei mitään ole enää tehtävissä”, vuoteen toisella puolella potilaan tilaa tarkkaillut tohtori totesi vaimeasti. Koneita seurannut hoitaja käänsi katseensa nelikon suuntaan. Tätä hän eniten vihasi työssään. ”Make, et saa kuolla”, Snowie puristi lakanan reunusta. Make makasi hienonvalkoisella vuoteella lähes elottomana. Tämän sydänkivi näytti useaan otteeseen himmenevän pysyvästi. ”Älä sure.” Maken puhe kuulosti rauhalliselta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuntui, että hän olisi kyennyt puhumaan vain vaivoin. ”Pian… olen yhtä menneiden kanssa.” ”Make…”, Kepe kumartui hieman lähemmäs toveriaan. Make yskähti. ”…Snowie.” Make käänsi päänsä tätä kohti. ”Se olet sinä, vanha ystävä.” Make nosti kättään ystävänsä suuntaan. Se tärisi. ”Luovutan modekiveni. Kuten se luovutettiin minulle.” Snowie oli hämmentynyt. Hän kyllä ymmärsi, mitä Make tarkoitti. ”Mutta Make. Olen.. vain lumiukko.” Snowie asetti kätensä torjuvasti eteensä. ”E-en ole sen arvoinen.”
”En minäkään ollut.” Maken käsi olisi ehkä valahtanut alas, jollei Lumiukko olisi tarttunut siihen tiukasti omillaan. ”Mutta vielä löytyy soturi, köh, joka auttaa Klaania voittamaan sodan.” Snowie irroitti otteensa Maken kädestä. Tämä työnsi sen reitensä vieressä olevaan ruskeaan nahkalaukkuun. Nyrkinkokoinen, vihreä, kristallimainen kivi paljastui sen sisältä. Kiven hehku loi vihreän vivahteen huoneen synkkään valaistukseen. Make suuntasi modekiveä pitelevän, tärisevän kätensä hitaasti Snowieta kohti. ”Kunnes kaikki ovat… yhtä.” Maken voimat loppuivat. Hän ei kyennyt pitämään otettaan kivestä. Se lipsui hänen sormistaan, kohti lattiaa. Sekä Snowie että Kepe hätkähtivät. Lumiukko sai nipin napin estettyä kiven iskeytymisen kivilattiaan. Hän asetti kiven rintaansa vasten. Klaanilainen kantaisi sitä kunnialla…
Monitorin halki useaan kertaan kulkenut tärähtelevä viiva muuttui hitaasti kokonaan suoraksi. Maken sydänkivi loisti vielä hetken kirkkaimmillaan, ennen hidasta vaipumista ikuiseen lepoon. Hänen päänsä asettui tyynyä vasten…
Killjoy väänsi itsensä pystyyn sängyssään ja alkoi vilkuilemaan ympäri asuntoa. Hänen päässään puhuva ääni oli epätodellinen. Nyt soturin silmät etsivät punaista Visorakia katseellaan, mutta tuloksetta.
Älä, turhaan. Olen jossain kaukana, en voi ottaa riskiä.
Visokki… se olet sinä, oletko se sinä? Missä sinä oikein ol-
Kuunteletko sinä Killjoy? Minä kerroin sinulle, että tämä on ainutlaatuinen hetki ja kerroin myös että en voinut riskeerata mitään. Minun täytyy puhua sinulle, minun täytyy saada viesti kulkemaan.
Killjoy istui, hän kokosi ajatuksensa ja keskittyi ääneen päässään. Joy huokaisi: Puhu minulle, minä vien viestin eteenpäin.
Se ei ole niin yksinkertaista Killjoy. Miksi sinä, miksi kaikkien aikojen jälken juuri sinä? Kerro minulle: Kun ystäväsi poistuivat, kuinka monta henkilöä tämän huoneen lähettyville jäi?
Killjoy laskeskeli hetken päässään: Nyt on iltapäivä, joten kaikki ovat töissä… Olettaisin ettei tässä nyt ole useiden kymmenien metrien säteellä ketään. Killjoyn päässä kuuluva ääni päästi hiljaisen hyväksyvän hymähdyksen.
… onko sinulla paperia ja kynää?
Joy hämmentyi hieman äkillisestä suunnanvaihdoksesta, mutta päätyi kaivelemaan lipastonsa laatikkoja, löytäessään sieltä lopulta ruutupaperia ja ikivanhan Klaanin logolla varustetun kynän. Killjoy hymähti: Sinä jätit nämä tänne, muistatko? Silloin kun näytit tämän asunnon minulle vuosia sitten.
Olen pahoillani… pahoillani siitä mitä mökillesi tapahtui. Tiedän ettet viihdy siinä huoneessa, minä en vain voi auttaa sin-
Minä uskon sinua, et olisi voinut tehdä mitään., Killjoy yritti pitää äänessään itsevarman sävyn. Näissä tilanteissa Visokki olisi yleensä kysynyt, että miksi Killjoy puhuu ääneen. Pelkkä ajatteleminen riittäisi vastaamaan hänelle. Vuosien aikana Visorak oli kuitenkin oppinut Killjoyn pitävän aina hänelle luontevamman linjan.
Ne ovat esillä?
Killjoy hymähti myönteisesti ja tiukensi otettaan kynästään.
Minä annan sinulle nimiä. Tarkkaan ottaen kuusi nimeä. Haluan että kirjoitat ne ylös.
Killjoy nyökkäsi, vaikka tiesi ettei Visokki nähnyt tätä elettä.
Kapura. GK. Jake. Domek. Snowie.
…
K-
Killjoyn kynä pysähtyi. Hän oli kirjoittanut nimet isoin kirjaimin keskelle paperia, hän oli silmillään arvioinut tilan jonka nämä kuusi nimeä veisivät. Hän pyrki tasapainoon ja symmetriaan, siksi viimeisen kuudennen nimen uupuminen pisti sekä Killjoyn silmään sekä korvaan: Niin?
Ääni Killjoyn päässä hiljeni hetkeksi, Killjoykaan ei sanonut mitään, istui vain hiljaa odottaen vastausta.
Killjoy.
Killjoy puristi kynää nyt niin tiukasti, että sen puinen rakenne alkoi natista. Hän ei edelleenkään sanonut mitään, vaan kirjoitti nimensä listan alimmaiseksi.
Killjoy, edessäsi oleva lista on… arkaluontoinen. Yksi heistä… on pettänyt Klaanin, yksi heistä päästi hänet sisään sinä kauheana yönä.
Kynä katkesi Killjoyn kädessä. Hänen ajatuksensa riehaantuivat ja Joy perääntyi paperista takaisin sänkyynsä. Hän käänsi katseensa ikkunaansa. Minä tiedän mitä aiot sanoa.
Sinä osoitit minulle, että katkerinkin voi muuttua, että paatuneinkin voi tehdä käännytyksen. Haluan vain että sanot sen. Sano minulle, ettet se ole sinä, Killjoy.
Killjoy avasi huoneensa verhot ja antoi valon tulvia taas sisään. Valo häikäisi häntä jälleen, mutta hän tuijotti sitä sitkeästi siristämättä silmiään. Minä lupasin sinulle silloin, tässä samassa huoneessa. Tekisin Klaanin hyväksi mitä vain korvatakseni tekoni. Lupasin sen suoraan sinulle Visokki. En voi koskaan kiittää kylliksi avustasi.
Visokin ääni hiljeni, hän jatkoi miltei kuiskaten: Kiitos.
Pienen hiljaisuuden jälkeen Visorak jatkoi. Killjoy oli nostanut kynänkappaleet pöydältä ja sovitti niitä nyt päämäärättömästi toisiinsa.
Killjoy… Sinä yönä… hän ei etsinyt Nimdaa, hän ei murtautunut tänne sen sirun takia. Petturi ei päästänyt häntä sisään siksi.
Visokin ääni värisi, Killjoy ei ollut koskaan kuullut adminin äänessä tällaista.
Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…
Killjoyn mieli oli täysin äänetön. Edes tipahtaneiden kynänkappaleiden aiheuttama kilahdus ei rikkonut sitä hiljaisuutta.
[spoiler=Infoa.]Gurvana toimi taustapiruna tämän kanssa.[/spoiler]
Kepe ja Snowie raahasivat Maken huoneeseen pormestarin toimiston lähellä. Kepe ei ollut varma uskaltaisiko Makea jättää pormestarin huomaan. Siksipä hän jätti Makelle pienen hälyttimen kaiken varalta, niitä Kepe kantoi aina mukanaan. Pian paikalle kuitenkin saapui pormestarin sihteerin tilaama lääkäri, joka vaikutti kaksikon mielestä vilpittömältä.
Kepe ja Snowie palasivat kiviseinäistä käytävää pitkin kirjastoon. Matkan varrelle sattui yksi kirkon sisäänkäynneistä, josta he vilkaisivat sisään. Suureen tilaan, jota valaisi jättimäisen kultaisen, sinisen ja punaisen lasimaalauksen läpi tulviva valo, oli jo täynnä väkeä. Pian itse pormestari ilmestyi papin vaatteissa alttarille. ”Mikä tuo tyyppi on olevinaan”, Kepe kuiskasi. ”Ainakin tosi epäilyttävä.”
Hämyisen, miltei kliseisen näköisen vanhan kirjaston tunkkainen ilma oli jo hieman ehtinyt vaihtua heidän poissa ollessaan; tässä kaupungissa ei lienisi suuresti lukutoukkia. Paikalla oli heidän lisäkseen ainoastaan toiseen ikivanhaan kirjaan syventynyt mustakaapuinen munkki, jolla oli valkoinen Pakari.
Kepe otti puisesta, korkeasta hyllystä taas yhden kirjan puhtaaksi kaluttujen seuraan. Ne hän tosin vei takaisin paikoilleen, lukuun ottamatta muutamaa, joissa saattoi olla vielä vihjeitä. Snowie oli syventynyt löytämäänsä sarjakuvaan.
Pian Kepen käsi osui kummalliseen, nahkakantiseen, käsin sidottuun kirjaan, joka saattoi hyvin olla tuhansia vuosia vanha. Hauras ja kuiva nahka, joka oli kuvioitu kummallisilla ja sekamelskaisilla viivoilla, oli lähellä hajoamispistettä, mutta Kepe saattoi silti erottaa kannesta sanan, joka oli hyvin vanhahtava mutta jonka merkitys oli selvä. Lottopottia täydentämässä oli vielä kuvio: kolmio, jonka ympäriltä loisti sinisiä säteitä. Kepen kädet tärisivät hänen viedessään kirjan pöydälle.
”… Snowie. Kultasuoni.”
”Ai missä?” tämä havahtui.
”… Tule katsomaan.”
Snowie raahasi tuoliaan lähemmäksi Kepen avatessa kirjan ensimmäisen sivun. Teksti oli vanhempaa kuin millään painokoneella tehty, se oli kirjoitettu käsin. Kepe huomasi siistin käsialan vapisevan aina, kun kirjoittaja oli kirjoittanut ”Profeetta” tai ”Suuri mestarimme”.
Kauan sitten, muinaisina aikoina, ennen Klaania, pienessä kylässä
Sulkakynä raapusti käsintehtyyn paperiin:
Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien, hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi, Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…
…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen. Kylän keskusthan paikalle Jumalan työsthä syntyneen cuopan me täytämme wedellä ja theemme siitä ikiaikaisen muisthomerkin tälle päiwälle. Sen wierelle rakennamme kirkon, pyhäthön Pelastajallemme ja Mestarillemme joka thaivaasta annetuilla woimillaan meithä puolustaa. Kirkon jonca koreistamme caivostheme cullalla, hopealla ja muila arwomethalleilla…
Jälkimerkinthä: etheläisiltä mannuilta joilla Messiaamme ja tämän oman wäen kiellethy maa on näkyi wiime yönä outho walo, kuni ukkonen itse olisi maasta ylös taiwaaseen syöksynyth’ Thämän jälken Suuren pelastajan thas ilmestyttyä thämä näytti kokeneen valaisthuksen vielä jumalaisemmalla thasolla kuin me hänen palwelijansa woisime kuunaan kuwithella.
Näin ollen ylistäcämme Herraamme ja Mesthariamme, Pelasthajaamme, thätä sielua korceampaa kuin Matha Nui itse. Hän suojaa meithä joca päiwä viisaudellaan, nälältä, janolta, culkutaudeiltha, pahuuden woimiltha jotca yössä waeltavat.
– Jumalaistha awittajaamme sywimmin kunnioithaen kyläläinen, jonka nimi on aiwan liian waathimaton tässä kerrottawaksi
Nui-Koro nykypäivänä
”… Vau vau vau”, Kepe aloitti. ”Tämä opus on jonkinlainen…pyhä kirja siitä hepusta jolla oli Nimdan pala!” ”Mutta hei, eihän tässä puhuttu Nimdasta vielä muuta kuin että…” Snowie käänsi muutaman sivun taaksepäin. ”…Saapui merelthä kolme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii…” ”Hmm, totta”, Kepe myönsi. ”Tässä tekstissä on kyllä paljon outoa. Välähdys etelästä? Ja kirkko jonkin kraaterin vieressä?” ”Hetkonen, odotas”, sanoi Snowie kuin tajuten jotain. ”Emmekös me juuri nyt… ole kirkossa lammen rannalla?” Kepe näytti hetken kaivavan muististaan karttaa kuin roolipelin kirjoittaja kolmanneksi viimeisintä postaustaan. ”…Totta. Tämä muinainen kylä oli siis Nui-Koro!”
He jatkoivat vanhan kirjan selaamista.
Kauan sitten
Kaapuun pukeutunut hahmo istui kivellä selkä vastasyntyneeseen kraateriin päin. Kraaterista, jonka ympärille kylän eloonjääneet olivat järkyttyneinä kerääntyneet, kohosi yhä savua. Lumi oli sulanut kymmenten metrien säteeltä kuopan ympäriltä. Kylmä tuuli puhalsi savuvanan kohti etelää. Hahmo haistoi käristyneen pikkukylän tuoksun.
Mitä olen tehnyt?
Yksi ruskea matoran, jolla oli kasvoillaan jalo Matatu, asteli varovaisesti kyläläisjoukon keskeltä edemmäs kohti häntä. Tämän kasvoilta paistoi yhä järkytys. Hän näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta lopetti ja näytti yhä murheellisemmalta.
Aikovatko he nyt lynkata minut?
Toiset matoraneista huomasivat jotain; vähäiset viljavarastot olivat jääneet räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle. Lumi oli romahtanut niiden katoilta alas. Joku matoraneista asteli lähemmäksi, näytti hieman laskelmoivalta ennen kuin julisti harventuneelle joukolle ruuan riittävän talveksi. Väkijoukko… hurrasi. Kaapuun itsensä verhonnut hahmo piteli päätään. Mitä hulluja nämä olivat? Mikseivät he tahdo rangaista häntä tästä kaameasta teosta?
… Vai oliko hän itse täysin höperö ja kuvitteli kaiken? Oliko tämä Voiman perimmäisen lähteen hänelle tekemä koe? Koe mielen lujuudesta?
Hän nyyhkytti hieman, ennen kuin tunsi jonkun, tai joidenkuiden ilmestyneen luokseen. Hän kohotti päätään. Matoranien joukko oli ympäröinyt hänet. Parin metrin välin he pitivät, mutta hahmo oli varma että pian he kävisivät hänen kimppuunsa, hirttäisivät tai nylkisivät elävältä, söisivät kuin kannibaalit. Lihavarantojahan tuho ei ollut pelastanut, eläimet hytisivät yhä kylmissään. Hän häkeltyi suuresti huomattuaan mitä matoranit tekivät. Yksi toisensa jälkeen nämä lankesivat piirissä polvilleen maahan hänen ympärilleen, toistakymmentä kyläläistä monissa eri väreissä, kuin hankeen pudotetut karamellit.
Joukko aloitti kiihkeän palvonnan ja rukoilun, he ryömivät maata pitkin kuin madot kohti häntä. Mantraa toistaen yksi joukosts tarrasi hänen kaapuunsa. Hän ponnahti seisomaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hänet oli piirittänyt joukko Aarteen voimasta umpihulluiksi tulleita matoraneja; vai oliko hän sittenkin itse se hullu? Hahmo kaavussa huusi ja juoksi pois, huitoen kiiluvasilmäiset kyläläisparat kimpustaan. Hän juoksi pois, pois, kauas kylästä, pois.
Seuraavina päivinä hän kuitenkin palasi kylään. Matoranien kiihko oli hieman laimentunut, ja kummaa kyllä, näiden elo oli palannut miltei tavallisiin uomiinsa. Heillä ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata hänen läsnäoloaan; uteliaat silmät tapittivat häntä herkeämättä.
Mikä tässä paikassa on vikana?
Hieman myöhemmin hän päätti lähteä pois. Hän ei kestänyt tätä; hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin matoranit saattaisivat hypätä hänen kurkkuunsa tai mikä pahempaa alkaa taas kiemurrella hänen jaloissaan minä hetkenä hyvänsä. Hän päätti siksi lähteä lopullisesti pois tästä kylästä; takaisin tovereidensa luokse hän ei voinut enää mennä, heitä ei enää ollut. Hän suuntasi kohti länttä ja lämpimämpiä alueita saadakseen tämän talven pois mielestään.
Me thulemme rakentaman tästä kylästä waltakunnan suurimman kaupungin, niiden opetuksien awulla jotka Varjelijamme täällä ollessaan meille soi, caupungin joka kesthää ajan millenioitthain wuosia tästhä eteenpäin sorthumatta ja walloithamata. Kylästäme on tulewa mailman kescipiste jonne kaikki tiet viewät ja josta cuullan halki kaickeuden. Toisten maiden kuningat owat tulewia ryömimän meidän jalcaimme juuressha ja ceisarit tulewat tarjoamaan meile culta ja jalokiwiä.
Nyt hän Profeettamme wiimein muuthamia päiwiä sithen poistui keskuudesthamme, waatien rauhaa ja hiljaisuutha mietiskelyään warthen. Toiwothawasti hän saa Lännen cansat kaukaisten soiden myös ymmärthämään hänen opetusthensa perimmäiset sanomat.
Nui-Koro, nykypäivä
”… Maailman keskipiste, vai? Eivät he ihan siihen yltäneet, mutta saavutus tämäkin kaupunki jo on”, Kepe sanoi. Hän selasi kirjan rapisevat sivut loppuun. Tämän kohtauksen jälkeen kirjassa oli vain epämääräisiä rukouksia ja saarnoja, mutta niissäkin saattoi piillä jotain tärkeää. Kirja olisi kaluttava kannesta kanteen, muttei täällä. ”Hmh. Voimmekohan me lainata tätä kirjaa?” Snowie pohti. ”Meillä ei ole täkäläistä kirjastokorttia ja tuskinpa ystävämme herra pormestari meille sellaista myöntääkään”, Kepe totesi. Hmm, pitäisikö se vain… muiluttaa.
He panivat suunnitelman täytäntöön. Sitä ennen Kepen mielessä vielä välähti kysymys: Välähdys etelässä Nui-Korosta katsottuna? Etelärannikolla?
[spoil]Manulle tattiit kuvan efekteistä.
Ja suoritin myös kieliasun tarkistuksen. Hi hi hii. Manu[/spoil]
Kepen ja Snowmanin kasvoille valahtivat yllätyksen ja kauhistuksen sekaiset ilmeet, kun he saapuivat rakennuksen suureen aulaan. Make karjui, heilui ja oli käpertyneenä maahan, syösten välillä suustaan pieniä tulipalloja. Muutama tuoli ja seinävaate oli jo roihahtanut liekkeihin, ja ainoa Matoralainen näkyvillä pinkoi kirkuen ulos ovesta. ”Mitä tääl-” Snowie äimisteli lamaantuneena, mutta Kepe ravisteli häntä rajusti olkapäästä. ”Hoi, toimintaa, nyt.” ”Aivanniinjuu.”
Kepe kiisi salamana lähimmän vaahtosammuttimen luo ja kiskaisi sen seinästä. Hän kävi heti tulipalonalkujen kimppuun, kun Snowman kiiruhti maassa makaavan ystävänsä luo. Ensin hän koetti kääntää Makea selälleen, mutta totesi rimpuilevan puolirahin tapauksessa sen olevan mahdotonta, joten hän tyytyi puhumaan. ”Hei, Make, mikä on?” ”EEEEAAAAAaaaaAAArghHHH!” oli moderaattorin monitulkintainen vastaus. ”Make? Hei, minua vähän pelottaa, oletko si-” ”AAAAAAaaaaaaaaAAAaa. Aaa. Au.” ”Make?” ”Aitsih. Huh auh. Se teki kipeää.” Punainen puolirahi rauhoittui. ”Eeh?”
Kepe sai liekit laannutettua ja liittyi kahden muun klaanilaisen joukkoon, vaahtosammutinta yhä näpeissään puristaen. Hän yhtyi Snowien kysyvään katseeseen. ”Uuh huh. Minä en tiedä, mikä minuun iski”, Make selitti, ja nousi istuma-asentoon. ”Aluksi vatsaani puristi, sitten se vain paheni ja paheni ja paheni, ja sitten huomasin kieriväni maassa ja sylkevän tulta.” ”Huh.” ”Viimeksi, kun minulle kävi jotain tämän tapaista, se oli elämäni pahin ripuli. Mutta silloin olin syön-” ”…emme välttämättä tahdo kuulla yksityiskohtia. Mutta onko sinulla mitään hajua, mistä tämä voisi johtua?” ”Ei niin minkäänlaista. Vieläkin koskee, ja pahasti.” Make näytti huonovointiselta, ja horjahti maahan koettaessaan nousta istumaan.
”Takahuoneessa on vuode”, kuului ääni klaanilaisten takaa. ”Sairas käyttäköön sitä.” Kolmikko kääntyi katsomaan, kuka puhuja oli. Pormestarihan se siellä laskeutui portaita alas, kohti klaanilaisia. Kuinka kauan tuo on ollut tuolla, Kepe ihmetteli kurtistaen kulmiaan. ”Voimme siirtää hänet sinne siksi aikaa, kunnes hän voi paremmin” pormestari jatkoi. ”Kiitos kaunis” Snowie vastasi. ”No niin Kepsukka, siirretäänpäs toveri parempiin oloihin.
Snowien tarttuessa Makea kainaloista Kepe nappasi tätä jaloista, pitäen silti katseensa koko ajan pormestarissa.
Kepe ja Snowman olivat kahden kirjaston pitkän, soikean puupöydän ympärillä. Eteensä he (Kepe) olivat kasanneet pinon kirjoja, kääröjä ja muita kirjoituksia, joiden he (Kepe) ajattelivat auttavan Profeetan ja Nimdan yhteyden selvittämisessä. ”Sanopas” Snowie pähkäili ääneen kahlatessaan muuannen punaisen tiiliskiviteoksen läpi. ”Olenko minä meistä kahdesta ainoa, jota tuo pormestari-häiskä epäilyttää?” ”Et” vastasi Kepe, joka parhaillaan tulkitsi pienen käsikirjansa perusteella erästä hauraan näköistä tekstirullaa. ”Haa. Sitä minäkin. Siinä tyypissä on jotain epäilyttävää.” ”Muistatko, mitä kävi, kun sanoit noin viimeksi jostain tyypistä?” ”Minulla oli ihan hyvät perustelut sanoa niin.” ”Se oli Guartsu.” ”Siitä huolimatta.” ”…” ”…”
Äänetöntä lukutyötä kesti ennätykselliset kaksi ja melkeinpuoli minuuttia, kun lumiukko avasi taas suunsa. ”Mutta mieti nyt, olihan siinä jotain selvästi-” ”Yritän keskittyä, okei!” ”…no sori, tarkoitan vain, että oloni olisi paljon turvallisempi, jos Make olisi kanssamme.” ”Hm. Mikähän hänelle edes tu-”
Kepen lausahdus keskeytyi aulan suunnalta kuuluvaan, korviariipivään rääkäisyyn. ”…ehkä me kuitenkin menemme tarkistamaan.” ”Joo.”
Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.
Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.
Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin ”Kirjasto” kuin ”Pormestarin toimisto”:kin.
”Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla”, Kepe epäili.
Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.
”Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?” pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.
”Kyllä”, toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. ”…Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen.” ”Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat.” Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset ”ällöttävän kiltti” ja ”typeryksistä koostuva”.
”…jotain hyödyllistä selville.” Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos. ”No hyvä on, tonkikaa pois”, pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin. ”Kiitos, herra pormestari.”
Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.
”Minä taidan käväistä vessassa”, Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. ”Saatoin syödä jotain pilaantunutta.”
Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä
003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.
Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli? 003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.
Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.
Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.
