Klaanon

Avainsana: Makuta

  • Destralille ja sen ohi XXXVII: Mielensisäinen hyökkäys

    Rozum

    Metsästä kuului salaperäisiä ääniä. Siritystä, havinaa.
    Normaaleja viidakko-ääniä.

    Kolme telttaa seisoivat pystyssä miltei pystysuoran kalliorotkon reunamilla. Sammutettu nuotio savusi vielä hieman. Teltat olivat juuri pimentyneet.

    Matoro koitti rentoutua. Tämä saari karmi hänen selkäpiitään. Täällä hänen naamionsa aloitti oikkuilun. Täällä hänen harppuunatemppunsa miltei epäonnistui. Piraatit olivat päättäneet leiriytyä, joten niin piti heidänkin.

    Saari oli suurempi miltä se aluksi vaikutti. Täällä saattaisi kulua useampikin päivä, ajatteli Matoro. Metsässä rasahti jotakin. Jään Toan päässä vallitsi ristiriitaiset tunteet. Ruumis halusi nukkua. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Pää ei pystynyt nukkumaan. Saarella oli jotakin, joka painosti Matoron mieltä. Jotakin tuntematonta ja pelottavaa. Unessa mieli oli täydellisen haavoittuvainen iskuille, Martti tiesi.
    Äks kuorsasi kasvot teltan seinään päin. Matoron silmät – tai oikeammin silmä – painuivat välillä väkisin kiinni. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia.
    Lopulta hän veti naamionsa irti kasvoiltaan ja asetti sen viereensä.

    Matoro nukahti.

    Oli pimeää. Jono toia astelivat pimeää luolaa pitkin eteenpäin.
    Joku heistä kuiskasi jotakin. Toinen nyökkäsi. Matoro hiippaili tiiminsä – tai pikemminkin ”tiimin, jonka osa hän oli”, hänhän ei ollut sen johtaja – kanssa näissä pimeissä luolissa. He olivat matkalla kohti erään Xialaisen salakuljettajan piilopaikkaa samaisen teollisuussaaren viemäreissä. Radak saisi maksaa tekosistaan pohjoisella matoran-saarella.

    Maan Toa kiipesi nopeasti tikkaita ylöspäin. Hän iski nyrkkinsä läpi ylläolevasta luukusta ja hyppäsi ylös huoneistoon. Karax vetäisi järeän poransa esiin ja osoitti sillä punamustaa vortixxia.

    Muut Toat kiipesivät ylös. Heitä oli yhteensä kuusi. Johtajana toimi itsevarma Salaman Toa Rali. Hänen temperamenttinsä oli yhtä sähköinen kuin elementtinsä. Matoro oli tuolloin vielä valkoinen keholtaan, kuin normaali Jään Toa. Hän oli vielä suhteellisen kokematon soturi. Karax oli kokenut ja uhkarohkea Maan Toa, joka oli paljon normaalia Maan Toaa agressiivisempi ja väkivaltaa ihannoivampi. Nike oli tiimin toinen Maan Toa. Hän oli pirteä ja ystävällinen, ehkä hieman höpsö. Magan taasen oli Magnetismin Toa joka oli äärimmäisen innostunut tähtitieteestä. Kuudes oli…

    Matoro heräsi nopeasti. Hänen unensa oli katkennut kuin seinään.
    Hän muisti kirkkaasti tiimin kuusi toaa. Hän tajusi silloin että muisti vain viisi tiimiläistä. Hän ei myöskään muistanut miksi hänen haarniskansa oli muuttanut väriä.
    Jään Toa kelasi hämmentyneenä muistojaan yön pimeydessä. Kaikki oli kristallinkirkasta aluksi. Pimeydenmetsätäjäsodan jälkeen hänen muistonsa hämärtyivät, tuli kuin lävitsepääsemätön usva. Seuraava muistikuva oli kuva hänestä mustahaarnikaisena soturina.

    * * *

    Retkue oli ollut liikkeellä jo useamman tunnin. Aurinko porotti viidakon yllä armottomasti, mutta onneksi suuret puut tarjosivat viilennystä varjoina. Matka jatkui vääjäämättömästi syvemmälle saaren sisuksiin. Maasto oli jo alkanut nousta, ja laivalta tähystetty kukkula alkoi olla lähellä. Sieltä näkisi helposti laboratorion sijainnin.

    Matoro mietti yöllä tajuamiaan asioita. Aivan kuin hänen muististaan puuttuisi osia. Tai ehkä tämä oli vain normaalia huonomuistisuutta.
    Matkalla joukko oli löytänyt yhden sudenkuopan, jonne kaksi piraattia oli pudonnut. Oli kulunut pitkä tovi ennenkuin kaksikko oli saatu ylös.
    Se oli ollut jonkun tekemä ansa.

    Notfun pyyhki hikeä naamioltaan. Hänen kolmikolkkansa alta roikkui valkoinen harso jonka tarkoitus oli viilentä häntä. Jokeen kasteltu kangas kuitenkin oli pian ilman lämpöinen. Trooppiset itikat surrasivat kiinnostuneina matkalaisten ympärillä.

    ”Tämä on kehnoin kehnoista saarista joille olen kehnosti joutunut”, Notfun valitteli kahdelle Klaanilaiselle vähän hänen takanaan.
    ”Olen aivan samaa mieltä”, Matoro valitti.
    ”Tyypit, vähän positiivisuutta!”, Äks ilmoitti väliin.
    Matoro mietti. Koska joku oli käskenyt häntä olemaan positiivinen? Yleensä hän sanoi noin.

    Silloin yksi piraatti kaatui huutaen maahan. Matoran oli kiitänyt muiden edellä ja nyt makasi maassa tajuttomana.
    Mitään erikoista ei näkynyt.

    ”… mitä?”, Äks kysyi.
    ”Älä minulta kysy”, Martti vastasi ja lähti kohti pyörtynyttä.

    Silloin hän tunsi sen taas.
    Sana ”Nimda”- tunkeutui hänen mieleensä valtavina aaltoina. Toa kompastui ja yritti ylläpitää mielensä suojausta. Hän muisti tämän tilanteen. Näin oli käynyt ennen hänen naamionsa ensimmäistä äksyilyä.
    Jään Toa iskeytyi multaan naama edellä. Hän piteli päätään ja keskittyi suojaamiseen.
    Sekalaiset sanat kuten ”Itroz”, ”Mieli” ja ”Makuta” iskeytyivät kohti hänen mielensä muuria Nimdojen saattelemana.
    Toa koitti saada liikutettua jäseninään. Hän nousi ylös ja otti askeleita taaemmas.

    Pommitus katosi.

    Notfun, Äks ja merirosvot katselivat ihmeissään tapahtunutta.
    ”… mit”, Äks aloitti.
    ”Mielensisäinen hyökkäys”, Jään Toa vastasi vakavana.
    ”Mistä se tuli”, toinen Klaanilainen kysyi.

    ”En tiedä”, Matoro vastasi.
    Notfun näytti siltä kuin hän olisi täysin ulalla tapahtumista. Niin hän tosin olikin.

    Matoro yritti aktivoida naamiotaan. Cencord aktivoitui hitaasti. Toa sulki silmänsä ja keskittyi. Naamio loi näkyviin muiden mieliä. Hän yritti tutkia mikä oli hyökännyt.
    Toan suljettujen silmien sisään muodostui kuva maastosta, jossa mielet hehkuivat sinisinä aaveina. Se oli vain yksi tapa miten kanohia käytettiin. Sillä voi myös suojata mielen sekä lukea ajatuksia. Ja varmasti muutaki, mitä Matoro ei ole ikinä kokeillut.
    Hän suuntasi tutkimuksensa kohti paikkaa, jossa kaikki oli tapahtunut. Hän ei havainnut kuin toveriensa mielet lähistöllä.

    ”Minä luulen että olemme lähellä laboratoriota”, Matoro sanoi hiljaa.

  • Miekkapirun tasapaino

    Veljeskunnan saari, Bakmein luona

    ”Onhan tämä hieno kivi”, Ämkoo mutisi käännellen turagan tarjoamaa esinettä kädessään. Kivi oli pitkä ja sileä. Sen pinnalla saattoi erottaa monimutkaisia koristekuvioita, jotka muistuttivat Ämkoon mielestä kovin paljon vanhaa riimukirjoitusta. Siitä huolimatta kivi oli vain kivi, eikä Toa ymmärtänyt hyötyvänsä murikasta millään tavalla.

    ”Sisälläsi vellova Makuta-henki estää Toa-voimiesi käytön, eikö vain?” Bakmei kysyi ja istahti vieressään kököttävän kannon päälle.
    ”Samalla Toa-olemuksesi estää sinua käyttämästä Makutan sinulle sallimia voimia. Olet pelkkä heikko välimuoto.”

    Ämkoo mulkaisi turagaa, muttei osannut sanoa mitään. Bakmei oli oikeassa. Kanohi-haarniskan menetettyään Ämkoo kykeni hetkellisesti käyttämään elementtivoimiaan, mutta samalla Toa menetti kaiken kontrollin Makutan suomiin varjovoimiin. Mikä pahinta, elementtitekniikoiden käyttö muuttui päivä päivältä vaikeammaksi, eikä Ämkoo enää taitanut edes naamionsa käyttöä. Toan sisäiset energiat sotivat toisiaan vastaan, eikä kumpikaan elementti ottanut toimiakseen.

    ”Minulla saattaa olla ratkaisu”, Bakmei sanoi ja kohotti sauvaansa. Turaga läimäisi sauvansa kärjellä Ämkoon rintakehää ja jatkoi:
    ”Jos sisäiset voimasi eivät enää kykene yhteiseloon, otetaan toinen niistä pois.”

    Ämkoo otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Toa ei ymmärtänyt täysin Bakmein ideaa, kunnes sattui katsahtamaan uudestaan pitelemäänsä kiviesineeseen.

    ”Hetkinen.”
    ”Kyllä.”
    ”Tarkoitatko sinä, että..?”
    ”Se voisi toimia.”
    ”Mutta mitä jos ei..?”
    ”Harva tietää.”

    Ämkoo irvisti turagalle ja vilkuili pitelemäänsä kiveä epäilevän oloisesti. Bakmein ehdotus oli erittäin riskialtis. Jos Ämkoo luopuisi Toa-energiastaan, mitä jäisi jäljelle? Normaalitilanteessa Toa muuttuisi turagaksi, mutta…

    ”Jäljelle jäisi vain varjo”, Bakmei sanoi tarkkailtuaan hetken ajan Ämkoon mietteliäitä kasvoja. ”En usko, että siitä seuraisi sitä mitä pelkäät.”
    ”Mutta…” Ämkoo aloitti, mutta mietti hetken sanomisiaan. ”Mikä minusta sitten tulee? Makuta?”
    ”Ota selvää”, Bakmei totesi kylmästi, nousi seisomaan ja lähti tallustamaan majaansa kohti. Oli turagan ruoka-aika.

    Ämkoo tuijotti vuoroin Bakmein etääntyvää selkää ja pitelemäänsä potentiaalista Toa-kiveä. Ilman Toa oli kaikin puolin hämillään.

    Toan hämmennyksen keskeytti kuitenkin taivaalta kuuluva vihellys. Pian matoran Enki pudottautuikin haukkarahin selästä johtajansa viereen. Enki irroitti vyölleen sitomansa raskaan rauta-avaimen ja ojensi sen Ämkoolle.

    ”Kiitos”, Ämkoo sanoi hiljaa ja tutkiskeli avainta. Esineen varteen kaiverretut kuviot kertoivat Toalle oitis sen, että kyseessä oli juuri se avain, jota Ämkoo oli komentanut alamaisensa noutamaan.

    ”Lähdemmekö matkaan heti?” Enki kysyi samalla kun ratsastajaa vailla oleva haukka laskeutui Ämkoon vierelle.
    ”Lähdemme. Meidän täytyy tosin pitää kiirettä, sillä en halua turagan…”

    Ilmojen halki kiitävä heittoveitsi katkaisi Ämkoon lauseen. Ilman Toa loikkasi nopeasti ratsunsa kyytiin ja kohosi sitten Enkin kanssa taivaalle. Turaga Bakmei viskeli kaksikon perään ikivanhoja kirosanoja puiden samalla nyrkkiään.

    ”Minä palaan pian!” Ämkoo huusi turagalle kohottuaan bambumetsikön yläpuolelle. Ämkoo vilkaisi vielä kerran avaimeen kirjailtuja kirjaimia, ja lausui sitten puoliääneen:

    ”Atya.”

  • Helmekan teloitus

    Nazorak-tunnelit, vankityrmä

    Pieni, kivinen selli. Ikkunoita ei ollut. Täydellinen pimeys. Sellainen syö Matorania. Helmeka ei enää tiennyt, millaista elämä oli ollut ennen pimeyttä.

    Sitten, eräänä päivänä, pimeys loppui. Pieni valon kajastus hiipi sisään oven raosta. Ovi avautui. Helmeka syöksähti kohti valonpilkahdusta. Kiitokseksi hän sai potkun kasvoilleen. Sisään oli astunut olento. Helmeka ei nähnyt tätä kunnolla, sillä hänen silmänsä eivät olleet saaneet valoa moneen viikkoon.

    Olento tarttui Helmekaa kurkusta ja veti tämän ulos pienestä sellistä. Ketjut irrotettiin, ja pikku Matoran pääsi hieromaan painuneita ranteitaan ja nilkkojaan. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia kauan aikaa uudesta tilanteesta, joka oli kaikin puolin parempi kuin selli, jossa hän oli ollut.

    Olento, ilmeisesti Nazorak, kuljetti Helmekan jonnekin. Hänet vietiin ulos. Hän tunsi kylmän ulkoilman. Hän pystyi aistimaan Makutan pahuuden lähellään. Hän alkoi väristä pelosta. Pian hän kuuli julman, sihisevän, kylmän äänen.

    ”Joko olet päättänyt ssssuosssstua paljassstamaan assssioita, pikkuinen? Kosssska en pysssty tunkeutumaan kaikkein ssssyvimpiin ajatuksssiisi, joudumme tekemään ikäviä assssioita.”
    ”Älkää”, Matoran aneli hiljaa. ”En… en ole näh-nähnyt… v-valoa moneen viik-viikkoon…”
    Makuta tuhahti.
    ”Olit sellissä kymmenen päivää. Nyt saat kertoa meille kaiken, mitä tiedät Bio-Klaanista.”
    ”En minä… tiedä…

    … mitään.”

    Makuta napsautti sormiaan; Helmeka kuuli sen. Hänet heitettiin päin pylvästä. Hänen kätensä sidottiin pylvään taakse niin, ettei hän päässyt irti. Hänen näkönsä alkoi pikku hiljaa palautua. Nyt hän erotti jo hahmoja.
    ”Jos et suostu yhteistyöhön, meidän on tehtävä äärimmäisiä tekoja, rakas Helmeka.”
    Matoran värisi. Hän näki jo, että hänen edessään seisoi iso joukko olentoja.

    Matoran olisi hieronut silmiään, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat. Mutta ne eivät olleet. Hänet oli sidottu selkä paalua vasten kädet paalun taakse. Helmeka kuuli naksahtavia ääniä. Aivan, kuin aseita olisi ladattu. Hän yritti tihrustaa edessään seisovaa sotlasriviä. Sitten hän räpytteli hieman ja yritti tarkentaa.

    Jokaisella torakalla oli käsissään zamorkivääri. Helmeka kauhistui tajutessaan sen.
    ”Mitä te teette?” hän huusi peloissaan.
    ”Sinut teloitetaan”, Makuta sanoi hymyillen. Helmekan sydän oli pysähtyä. Makuta sanoi jotain torakoiden kielellä. Muutama sotilas, joka ei ollut rivissä, tuli Helmekan luo ja sitoi tämän silmät. Juuri, kun hän oli alkanut taas nähdä. Makuta hihitti hieman. Sitten hän sanoi:
    ”Teloitus pannaan täytäntöön. Nyt. Tulta.”

    Kuului laukausten ääntä. Helmeka kiljui erittäin äänekkäästi.

    Makuta käveli Matoranin luokse ja repaisi siteen tämän silmiltä. Pieni ruumis kyhjötti maassa. Siteen poistuttua Helmeka avasi silmänsä. Hän oli elossa. Uskomatonta. Mutta äskeinen oli ollut ehkä kammottavin kokemus hänen koko elämässään.
    ”Minä… olen… e-elossa?” hän sanoi kysyvästi.
    ”Olet”, Makuta tuhahti. ”Paukkupanoksia.”
    Helmeka ei uskonut, että hänellä oli ollut onnea.
    ”Et voi enää koskaan tietää, milloin kuolet, rakas ystävä”, Makuta sanoi ilkeästi. Helmeka huohotti yhä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät nurin ja hän pyörtyi.

    [spoil]Gurvanalle: Huomasin, etten tiedä, minne meidän on tarkoitus mennä… Joten päätin postata tämän pätkän.[/spoil]

  • Destralille ja sen ohi XXVIII: Merirosvoja! (taas)

    Meri, lähellä Destralia

    Kolmikon punainen moottorivene kiisi merta pitkin, kohti kartan osoittamaa Rozumin saarta.
    ”Kunhan pelottelin. Merimiestarut kertovat paikan olevan kovinkin kamala, mutta luulen että se on ihan tavallinen saari”, Matoro selitti Koogeebeelle kaksikon istuskellessa laivan takaosassa.
    ”Jaa. Ei siis mitään vakavaa”, tummanpuhuva Klaanilainen vastasi. KGBio oli saanut tarpeekseen Destralista sinä aikana kun hän odotteli saaren rantamilla. Saaren tukikohta-osat olivat jotenkuten siedettävät, mutta tukikohdaton, luonnontilainen kallio oli suoraan sanottuna sairasta. Se ei noudattanut mitään luonnon- eikä fysiikan lakeja.

    ”Rozum on tämän Makuta Itrozin laboratoriosaari. Uskon, että löydämme tietoa Nimdasta sieltä. Haluan vähintäänkin tietoa naamiostani”, Matoro kertoi.
    Jään toa zoomaili kiikarisilmällään ulappaa aikansa kuluksi.
    ”Tota. Tuolla saarella on laiva”, hän mainitsi. Hän todellakin näki suuren purjelaivan trooppisehkolta näyttävän saaren rannalla.

    Laiva oli lähtenyt juuri liikkeelle. Matoro yritti tähytä lippua, jotta tunnistaisi miltä saarelta se on.
    ”… siinä ei ole lippua.”, Matoro sanoi.
    ”Piraatteja?”, Äksä sanoi kysyvästi.
    ”Pahoin pelkään. Pois täältä!”, Matoro käski. Äks painoi kaasun pohjaan ja vene lähti kiitoon.

    Laiva oli ilmeisesti huomannut punaisen moottoriveneen. Vaikka vene oli Klaanin nopein, se ei vetänyt vertoja suurelle purjelaivalla kun tuuli oli myötäinen.

    ”Arrrr! Pysäyttäkää vene tai ammumme sen tohjoksi!”, joku huusi laivasta. Tykinkuula lensi veteen veneen viereen. Kova pärkähdys heitti vettä veneen tuulilasille.
    ”Mitäs nyt tehdään?”, Äks kysyi.

  • Zakaz 17: Pako aavikon yli

    Zakaz, puoliaro

    ”Pystyt nopeampaan, senkin ruma karvakasa!”
    ”Manu.”
    ”Olen nähnyt sinun kaltaisesi pyörivän unissaan nopeammin!”
    ”Manu.”
    ”Miksi tällä yhdentekevällä lattiamatolla ei ole kaasupoljinta? Minkälainen makuta luo rahin, jossa ei ole-”
    ”Manu”, Guartsu keskeytti. ”Se voisi varmaan hengittää paremmin, jos pitäisit noita valjaita oikein.”
    ”Vaiti.”

    Sade oli ohi.
    Tiikerimäiset ratsut jatkoivat epätasaista matkaansa. Kaikista paikoista märät matkalaiset kuivattelivat itseään paahtavassa auringonpaisteessa. Välillä Guardian ja Warrek heiluttelivat harjojaan ravistaakseen pois viimeisetkin vedet. Omalla muakallaan ratsastava Makuta Nui otti inhoten etäisyyttä vettä ympäriinsä sinkoavaan skakdikaksikkoon aina kun se tapahtui.

    ”…onko teidän aivan pakko.”
    Guardian nyökkäsi hymyillen omahyväisesti. Vastaukseksi Manu vetäytyi syvemmälle kaapuunsa. Makuta piti mykkäkoulua joitakin minuutteja, mutta sitten se kysyi jotain:
    ”Seuraako joku meitä?”

    Guardian kääntyi ympäri ja ojensi muakan valjaat Warrekille. Hän sulki oikean silmänsä ja näytti äärimmäisen keskittyneeltä. Mekaaninen vasen silmä kohdistui, tarkensi ja vaihtoi väriään siristen kuin heinäsirkka. Kaiken läpäisevällä katseellaan Guardian tutki ympäristöä jonkin aikaa ennen kuin silmävalon väri vaihtui lopulta tutun punaiseksi.
    Guardian kääntyi kohti Manua ja kohautti olkapäitään. ”Jaa-a.”
    Manu tuhahti vääntäen hupun sisältä hehkuvan punasilmäisen katseensa merkilliseen kurtistukseen. ”Miten niin ’jaa-a’?”
    ”En nähnyt ketään”, Guardian vastasi, ”mutta lämpöskanneri nappasi jotain punertavia läikkiä.”
    Manu heilautti valjaita vauhdikkaasti kehottaakseen muakansa nostamaan vauhtia. ”Ehkä ne olivat aavikkoraheja.”
    ”Toivotaan”, Guartsu sanoi vilkuillen vesihöyryntäyteistä märkähiekkaista aromaisemaa. Alueen harva kasvillisuus näytti menestyvän paremmin kuin aikoihin.
    Joskus harvoin luontoäiti palkitsi jopa aavikkoa.

    Matka kiihtyi pääasiassa sen takia, että nyt ratsun valjaista kiinni pitävä ja krapulastaan epäinhimillisellä nopeudella toipunut Warrek innostui kisailemaan Manun kanssa muaka-ratsastuksen mestaruudesta. Guardian katui välittömästi, että oli antanut valjaat Warrekille. Hän piti kuitenkin erittäin hienona sitä, että Warrek ja Manu tulivat toimeen keskenään.
    Pian kahden muakan selässä istuvat kolme ratsastajaa näkivät horisontissa pilkottavan kalastuskaupungin. Takaisin muakan valjaihin siirtynyt Guartsu kuitenkin viittoi ratsastajia aivan toiseen suuntaan, mikä sai useita kysymyksiä heräämään Manun päässä.
    ”Hei”, makuta ärähti, ”veneitä saa aivan toisesta suunnasta.”
    ”Tiedän.”
    ”Ja emme ole menossa sinne.”
    ”Jep.”
    ”Mitä olet vailla?”

    Sekunnin päästä Guardianilla oli käsissään jotain mustaa ja etäisesti kiväärin muotoista. Warrek ja Makuta Nui eivät olleet täysin varmoja, missä Guardian oli säilyttänyt entistä kivääriä.
    Sininen skakdi heitti kiväärin Manua kohti rennosti. Makuta piti eripariset Nazorak-kätensä tiukasti valjaissa, mutta sen kaavun alla olevasta rintakehästä syöksähti tummanpuhuva, aavemainen kolmas käsi, joka tarttui kivääriin tiukasti. Manu tuijotti tummaksi palanutta ja keskeltä epätoivoisesti kiinni hitsattua tuliasetta hetken.
    ”Vau,” Makuta sanoi lievästi sarkastinen sävy äänessään. ”Mikset vain suoraan hanki uutta?” Tämän sanottuaan Makuta heitti kiväärin takaisin kohti Guardiania, mutta aseen ottikin kiinni Warrek. Myös keltamusta sähkön skakdi tutki vuorostaan Guardianin entistä Vartija-kivääriä.
    ”Aijai”, hän äännähti. ”Ongelmana on se, että tämä taitaa olla…viimeinen ’Vartija’. Nektann teetti muista kuokkia ja lapioita.”
    ”Ah”, Manu vastasi, kiinnittäen hetkeksi huomiota siihen, kuinka hiljaiseksi Guartsu oli mennyt. ”En kyllä näe tuossa paljoa korjattavaa.”
    Warrek tuhahti. ”No en kyllä minäkään.”

    Guardian tarttui tummanpuhuvaan kivääriin ja veti sen vikkelästi Warrekin käsistä, mutta piti katseensa yhä eteenpäin. ”Te ette olekaan mekaanikkoja.”
    ”No…en”, Manu vastasi. ”Mutta olimme muutenkin menossa Nynrahille. Eikö tuliluikkusi voisi korjauttaa siellä?”
    Guardian pudisti päätään. ”Ei tarpeeksi hyvä.”
    ”…mitä”, Manu sanoi. ”Ne osaavat tehdä Makuta-haarniskoja. Eikö se riitä?”
    ”Ei”, Guardian toisti. ”Minun mekaanikkoni on parempi.”

    Warrek oli hetken hiljaa mietiskelevän näköisenä. ”Hei, eversti. Tiedänhän, kenestä on puhe?”
    ”Jos nyt et ole päätäsi aivan tyhjäksi juonut.”
    Warrekin kasvoille vääntyi innostunut virne. ”O-ho-ho. En minä häntä koskaan unohtaisi.”

    Manu tiiraili Warrekin ja Guardianin keskustelua hämmentyneenä. Hän kuitenkin tiesi sisimmässään, että pääsisi piakkoin tutustumaan jälleen yhteen uuteen ihastuttavaan skakdi-tuttavuuteen ja tämän nopeaan asekäteen. Manu ei suorastaan malttanut odottaa.

    Kauempana

    Musta skakdi istui märän ja nahkealehtisen pensaan takana. Olennon kaulalla roikkui vesipullo, josta skakdi otti välillä kulauksen. Käsissään skakdi piti kiikareita, jotka se välillä siirsi silmiensä eteen ja tarkensi parhaansa mukaan.

    Skakdin takana hiekkaisella maaperällä makasi neljä muuta skakdia, jotka vilkuilivat toisiaan ja viestivät käsimerkein. Yksi teroitti suurta veistään tummalla kivellä, toinen taas puhdisti sisällissodanaikaista tarkkuuskivääriään osa osalta harjalla ja liinalla. Yksikään ei avannut suutaan sanoakseen sanaakaan. Kaikki odottivat merkkiä pensaan takana istuvalta tarkkailijalta.
    Lopulta musta skakdi siirsi toisen kätensä hitaasti pois kiikareilta ja näytti tovereilleen kolmea sormea. Vähitellen sormet puristuivat nyrkkiin yksi kerrallaan. Viimeisen sormen heilahdettua alas koko skakdi-joukko nousi hiljaa ylös maastosta.

    Aavikko

    Kolmikko oli pysähtynyt hetkeksi juottamaan ratsujaan ja he pystyivät nyt kauhukseen huomaamaan, kuinka paljon vettä yksi Muaka kykeni tuhlaamaan heidän säiliöistään. Ratsastajille ei tulisi jäämään paljoa.
    ”Hei”, Manu sanoi yhtäkkiä, kääntyen taaksepäin.

    ”Mitä?” Guartsu kysyi pidellen vesitynnyriä Muakan kuonon edessä. Vettä pärskyi joka suuntaan ja se kasteli Guardianin haarniskan.

    ”…en tiedä. Luulen kuulleeni jotain.”

    ”…kuten?”

    ”Öh. Saattoi olla vain minä.”

    Guartsu katsoi Manua hetken ihmeissään ennen kuin päätti vain unohtaa koko jutun. Kääntyessään takaisin Muakaa kohti hän havaitsi, että kissaeläin oli onnistunut jo litkimään koko tynnyrin kuivaksi.
    Guardianin ilme muuttui happamaksi.
    ”…senkin ahne lihakasa.”
    Tähän vastaukseksi muaka lipoi kieltään pirullisena. Guardian kohautti olkapäitään ja nousi takaisin sen selkään.

    ”Hei muuten”, Warrek sanoi äkkinäisesti. ”Nynrah. Mitä skarrararia te Nynrahilla teette?”

    Makuta Nui veti kaapuaan pois päältään ja osoitti rujoa tilkkutäkkimäisesti kasaan karsittua kehoaan. ”Uusi haarniska olisi kiva.”
    Warrek kohotti kulmaansa. ”Hmh. Niinkö saita sinä olet, että ei voinut tilata paikan päälle?”
    Manu naurahti. ”Ei, vaan-”
    ”Kyllä on”, Guartsu keskeytti virnuillen.
    ”…vaan Nynrahin mörökölleihin ei ole saatu yhteyttä.”

    ”Vai…niin”, Warrek sanoi hitaasti laskevalla äänensävyllä. ”Ymmärrän, eversti. Ymmärrän, makuta. Asia on vain niin, että…”

    Guardianin kasvoilta katosi virne. Hän vakavoitui ja laskeutui ratsultaan alas.
    ”Mitä?”
    Warrek katsoi aurinkoon hetken. Sitten hän vilkaisi Manua ja Guartsua.
    ”Minulla ei ole ollut vuosiin näin hauskaa”, skakdi sanoi hymyillen alakuloisesti. ”Ja sitten te lähdette. Niin kaikki tekevät.”

    Guardian oli hetken hiljaa. Hän taputti Warrekia selkään.
    ”Hei. Kamu. Älä viitsi. Tässä me vielä olemme.”
    Warrek nyökkäsi hitaasti pitäen ilmeensä samanlaisena. ”No, lähdetäänpäs sitten matkaan.”

    Hetken hiljaa ollut Manu päätti yhtäkkiä korottaa ääntänsä. Hän pyrki kuitenkin tekemään sen niin kohteliaasti kuin vain pystyi.
    ”Hei, ketä me edes olemme menossa tapaamaan?”

    ”En usko, että tunnet häntä”, Guardian vastasi tyynesti.

    ”No…nimi edes.”

    Warrekin kasvoille vääntyi leveämpi hymy. ”Hän on ’Zaiggera’, ’Aavikon kukka’. ’Hiljainen kuolema’. Ja toivon, että en ole hänelle enää velkaa.”

  • Destralille ja sen ohi XXVI: Sinappilaivalla kohti Destralia

    Sinappilaiva, meri

    Meren aaltoilu kuului puisen seinämän läpi Matoron huoneeseen. Hän istui pöydän ääressä ruuman huoneessa, Itrozin kansio pöydällä.
    Öljylamppu loi aavemaista valoa huoneeseen.

    Nyt tämä kansio pitäisi tutkia perin pohjin…, Matoro ajatteli.
    Ensimmäisissä lehtiöissä makutojen historiasta ei löytynyt mitään Itrozista. Yleistietoa makutoista.

    Itrozin omakuva hämmensi Matoroa. Makutalla ei ollut päässään kanohi Cencordia, joka kuitenkin oli tämän paikalla Epäonnistuineden Makutojen Seinällä. Sensijaan naamiona toimi jokin Matatun näköinen naamio (EN puhu Matatusta, vaan siitä Nujun naamiosta).
    Itse makuta näytti siltä miltä suurin osa heitä; tummanpuhuva hahmo, lepakonsiivet ja punaiset silmät.

    Seuraavat rahipiirrokset Matoro vain selasi läpi. Paljon erilaisia raheja. Itroz oli ilmeisesti keskittynyt älykkäisiin raheihin. Erikoistunut mieleen.
    Toa nappasi käsiinsä Nimdan nimellä kulkevan alakansion. Hän nosti sen varovaisesti suuremman kansion välistä ja avasi sen.
    Kuvia Nimdasta.
    Tämä sivu näyttää ikivanhalta. Paperi on erilaista mitä muu kansio ja tekstistä ei saa selvää, Matoro ajatteli tunnustellessaan hapertunutta, hieman ruskeahtavaa paperia.
    Tekstin tulkkaus vaatisi kanohi Rauta

    ”Tutkimus myyttisistä artekrafteista”, Matoro luki otsikon.
    Hän selasi monisivuista esseetä erilaisista ”myyttisistä artekrafteista”.
    Nimda, Makoki-kivet, Vahi, Ignika, Avohkii, Artakhan sauva, Avainkivet… Ne ovat kaikki täällä.
    Itroz vaikutti myös innokkaalta arkeologilta.

    Matoro luki ajatuksella koko esitelmän läpi. Se ei juurikaan kartuttanut hänen tietojaan Nimdasta, mutta avasi uutta tietoa muutamasta muusta asiasta.
    Lähdeluettelo. Tämäpä kiintoisaa, Matoro ajatteli ja oli jo valmis kääntämään seuraavan sivun, kunnes jokin hänen päässään käski lukea lähteet.

    Makutojen arkistot #74, Destral
    Makutojen arkistot #87, Destral
    Makutojen arkistot #91, Destral
    Suuret Arkistot #764, Onu-Metru
    Suuret Arkistot #954, Onu-Metru
    Henkilökohtaiset arkistot, Rozum

    ”Rozum? Mikä paikka se on?”, Matoro mietti väkisin. Hän oli tainnut löytää laboratoriosaaren nimen.
    Enää olisi yksi ongelma.
    Missä se on.

    Matoro kirjoitti nimen erilliselle paperille ja jatkoi kansion selaamista.
    Seuraava paperinippu oli otsikoitu ”Projekti Nimda”.

    Projektinimike: Nimda I
    Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia
    Status: ase ei tarpeeksi suuritehoinen

    Projektinimike: Nimda II
    Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia
    Status: räjähti käytössä

    Projektinimike: Nimda III
    Tavoite: luoda täydellinen ase, toimii yksin mielenvoimilla
    Status: keskeneräinen

    Matoro mietti. Onko Itroz Nimdan luoja? Vai onko koko projekti Nimda nimenomaan kanohi Cencordin luominen? Jos projekti Nimdan piti luoda Mielen Naamio, sen pitäisi olla jäänyt keskeneräiseksi näiden tietojen mukaan.
    Matoro ei ollut enää lainkaan varma mistään Itroziin liittyvästä.
    Hän käänsi sivua.

    Hänen silmiensä eteen tuli puolikas sivu, jonka puolitettu kohta oli palanut.
    Yläosassa näkyi kuvia Nimdan siruista, jostakin sauvasta, erikokoisista kiteistä, kanoka-kiekoista… Oliko tässä ollut jonkinlainen resepti?
    Miksi siitä puuttui puolet, sitä Matoro mietti eniten.

    Tämän jälkeen tuli sivu, jossa luki vain ”Projekti epäonnistunut”.
    Itroz ei siis saanut koskaan projektiaan valmiiksi?
    Eli voisiko projekti ollakaan kanohi Cencord? Lisäksi näytti siltä että Nimda olisi ollut projektin esikuva, ei tuote.
    Itroz yritti siis jäljitellä Nimdan voimaa.
    Koko muistiinpanoissa ei oltu mainittu, tai edes näytetty, kanohi Cencordia. Silti naamiossa luki ”Makuta Itroz: Projekti Nimda”.

    Matoro selvensi ajatuksensa ja heitti alakansion pöydälle.
    Hän jaktoi tutkimustyötään.
    Seuraavaksi tuli pitkä teksti otsikolla ”Henkilökuva”. Matoro luki sen, ja sai käsityksen siitä että kyseinen makuta olisi ollut sulkeutunut mielispesialisti, jota muut makutat lähinnä pilkkasivat. Hän ei pitänyt seurasta ja tekikin suurimman osan kokeistaan omalla tukikohtasaarellaan.
    Toa vilkaisi lappua. Tukikohtasaari oli mitä luultavimmin se ”Rozum”.

    Viimeinen sivu kansiosta on omistettu tekstille, joka kertoo että Itroz teloitettiin tärkeässä projektissa epäonnistumisessa. Matoro katsoi päiväystä.
    Se osui kohdakkain Metru Nuin Makutan Vallankaappauksen kanssa.
    Olisiko Itroz ollut Miserixin kannattaja ja kuollut siksi?
    Ehkä.

    Matoron päässä oli nyt paljon enemmän kysymyksiä kuin ennen kansion avaamista. Hän pakkasi kansion kunnolla ja lähti huoneesta, jättäen vain öljylampun liekin hohkaamaan yksinäistä valoaan.

    ”Hei! Onko karttaa?”, Matoro huusi kauempaa. Äksä ja useita matoraneja istuskeli laivan yläkannella, myös kapteenimatoran.

    Yksi matoraneista hyppäsi ylös penkiltä ja lähti Toan luo.
    ”Näytän navigointihuoneen”, ga-matoran sanoi ja lähti melkein juoksemaan kohti yhtä ovea.

    Pian Matoro ja tämä sininen matoran saapuivat suureen huoneeseen, joka oli täynnä karttoja sekä navigointivälineitä. Olipa huoneen keskellä suuri kompassikin.

    ”Tunnetko paikkaa nimeltä Rozum?”, Matoro kysyi muina miehinä tutkiessaan suurta karttaa.
    Matoran oli hetken hiljaa.
    ”S-se tarujen Rozum vai?”, matoran kysyi hämmentyneenä.
    ”Mitä?”
    ”Etkö tunne legendaa Rozumin kuolonsaaresta?”
    ”… en ole perehtynyt teidän merilegendoihin, mutta kerro”
    ”Rozum on saari Pohjoisen Mantereen edustalla. Saaren ympärillä on suuri määrä karikoita ja sitä ympäröivää merta vartioi merikäärme joka voi upottaa laivoja syöksymällä niiden läpi! Sinne ei ole yksikään laiva päässyt, ikinä. Saari on täysin tavoittamattomissa!”, Matoran pauhasi.
    Matoron ilme ei ollut vakuuttunut.
    ”Kai sieltä löytyy myös hirviömustekala ja tulivuori?”, Jään Toa kysyi ivallisesti.
    ”Olin juuri pääsemässä vaiheeseen, jossa massiivinen msutekala vetää laivat pohjattomiin syvyyksiin, ja vaikka saaren pinnalle pääsisikin, laavavirrat tuhoavat kaiken tieltään ja tulisade murskaa rantautujat!”

    Hetken hiljaisuus.
    ”Jaha, ei kuulosta pahalta. Olen ollut pahemmissakin paikoissa”, Matoro totesi nopeasti. Hänestä näki että hän ei ollut uskonut sanaakaan.
    ”En kaipaa esitelmää saaren luonnontieteestä. Haluan sen koordinaatit”, hän jatkoi.
    Matoran näytti Pohjoisen Mantereen lähivesien kartan vastahakoisesti. Siellä oli ympäröity punaisella koko pelätty alue.
    ”Tuo saari tuossa on Rozum”, Matoran osoitti sinisellä sormellaan karttaa ”Mutta et saa ketään merenkävijää tulemaan mukaasi. Kukaan ei ole niin hullu”
    Matoron piti kysyä jotakin ivallista hulluudesta mutta katsoi asiallisemmaksi ottaa kartan ja nousta kannelle.

    ”Äks, löysin laboratoriosaaren sijainnin”, Matoro huudahti iloissaan. Toinen Klaanilainen tuli Matoron luo ja katsoi karttaa.
    ”Hienoa. Saavumme Destralille parissa tunnissa, sitten voimme jatkaa tuonne”
    ”Näillä on jotain ihme legendoja tuosta paikasta. Kukaan matoran ei kuulemma uskalla purjehtia saarelle. Rehellisesti sanottuna, minä en usko pätkääkään huhupuheista”, Matoro kertoi.
    ”En väitä että uskoisin jokaisen legendan”, Äks aloitti. ”Mutta aika usein niillä on jotakin todellisuuspohjaa”
    ”Mitään todellisuuspohjaa. Kun tulemme Klaaniin, hankitaan joku tarpeeksi hullu laivuri viemään meidät sinne. Voimme tarvittaessa vaikka lentää jos pelottaa”, Matoro kertoi itsevarmana.

    Samaan aikaan joku hykerteli Matoron pään sisässä.

    [spoil]Se kuka keksii mistä nimi ”Rozum” tulee, saa keksin.[/spoil]

  • Zakaz 16: Nektannin palkkamurhaajat

    Baari

    Guardian heräsi hätkähtäen salaman iskuun. Manu istui ikkunan vieressä ja katseli ropisevaa sadetta. Guartsun katsoessa kelloa tämä hyppäsi alas ikkunalaudalta.
    ”Ne tulevat. Ne etsivät meitä.”
    Skakdi katsoi Makutaa kysyvästi.
    Tämä avasi oven ja osoitti hänelle viereistä huonetta. Guardian raahasi Warrekin mukanaan toiseen huoneeseen. Manu asetteli tyynyjä vuoteille peittojen alle. Sitten hänkin hiippaili toiseen huoneeseen. He sulkivat oven. Huone oli samanlainen kuin heidän omakin huoneensa, paitsi että se oli tyhjä. Guartsu heitti Warrekin sängylle ja istahti itse toiselle. Manu katseli ulos ikkunasta.

    Hetki kului. Sitten kuului hiljaisia askeleita, jotka juuri ja juuri erottuivat sateen äänten alta. Kuului oven narahdus viereisestä huoneesta. Sitten ääni, kuin miekkoja olisi vedetty huotristaan. Sen jälkeen alkoi kuulua sivallusten ääniä. Raivon karjahduksia. Manu kääntyi pois ikkunasta ja sulki verhot. Nopeita askeleita. Sitten ne olivat poissa.

    ”Nektannin palkkamurhaajat”, Manu sanoi hiljaa. Guartsu nyökkäsi. Heidän ei ollut enää turvallista jäädä Zakazille. Yhtäkkiä Warrek heräsi.
    ”M-mitäh?” hän mumisi. Guardian nosti pöydällä olevan vesikannun ja tyhjensi sen sisällön entisen sotalordin naamalle. Warrek pärski hetken ja iski sitten nyrkillä Guardiania naamaan. Tämä mätkähti maahan.
    ”Auts”, Guartsu sanoi noustessaan ylös. ”Minähän vain herätin sinut.”
    ”Ei olisi tarvinnut”, Warrek sanoi kiukkuisesti.
    ”Aamu sarastaa pian. Tarvitsemme veneen”, Makuta Nui sanoi. Warrek ravisti päätään. Vettä roiskui ympäriinsä. Guartsu heitti hänelle pyyhkeen. He alkoivat tehdä lähtöä.
    Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kolmikko oli ulkona. He lähtivät kulkemaan kohti satamaa, josta he voisivat etsiä sopivan venekauppiaan tai -vuokraajan.

  • Makuta-Virus

    Yön Timo, Notfunin hytti

    Notfun ja Jardirt istuivat hytissä. Notfun oli käskenyt erään miehistön jäsenen ruoriin, ja kutsunut perämiehensä hyttiin.
    ”Jardirt. Me emme selviä tästä. Tai no, me selviämme, mutta ne eivät selviä. Miehistömme siis. Me pakenemme”, Notfun sanoi, otti kartat, hattunsa ja vyönsä. Sen jälkeen hän ja Jardirt poistuivat hytistä. He kävelivät ruumaan, jossa oli kankaan alla höyryvoimalla toimiva koneisto, joka piti veden ulkona. Sen vieressä oli orgaanisen näköinen vesieläin, jonka Jardirt tunnisti manaatiksi. Molemmat astuivat tämän jalon eläimen selkään ja lähtivät liikkeelle. Höyryä alkoi tulvia pumpuista heidän paetessaan.

    Notfun mietti vielä. Oliko tämä oikein. Jättää miehistö kuolemaan, ja rakas laiva heitteille. Tämä manaatti ei kestäisi kauan. Sitten hän sanoi perämiehelleen: ”Jardirt. Oletko koskaan miettinyt, jos olisimmekin ottaneet sen steampunk-sukellusveneen joka oli tämän manaatin vieressä? Luulen, että olisimme päässeet pakoon hieman.. No, kätevämmin..”
    ”No, minkäs voi kun se älyvapaa Ko-Matoran korvasi sukellusveneen manaatilla.”, Jardirt vastasi kapteeniaan myötäillen.

    Notfun katseli apeana kuinka Yön Timoa tulitettiin kahdesta suunnasta. Yksi hyökkääjälaiva sentään oli upotettu. Hänen ja Jardirtin uiva manaatti eteni hyvää vauhtia alloissa kohti kaukana siintävää Klaanin rantaa.
    Silloin manaatti räjähti.

    ”Minnes te yritätte, Kapteeni?”, ikävän näköinen skakdi kysyi halveksivasti toisesta soutuveneestä. Vene oli uponneen Skakdilaivan pelastusveneitä. Veneen takaosassa istuskeleva tummanpuhuva, robottikäsinen hahmo myhäili. Sen toinen käsi oli valtava kranaatinheitin. Amazua vaihtoi kätensä normaaliin. Pian kaksikko oli köytettynä veneen perällä, ja heitä vietiin Gaggulabion lippulaivalle Akbsklsdflsfldaxille.

    Akbsklsdflsfldax

    Keltamusta skakdi myhäili itsekseen. Notfun istui takamaston juurta vasten, täysin köytettynä. Jardirt makasi tämän vieressä.

    ”Päivää, kapteeni.”, Gaggulabio tervehti. Hänellä oli päässään suuri kaksikolkka. Väliaikainen meritehtävä oli antanut hänelle syyn retostella Kapteenina. Amazua seisoi takavasemmalla seuraamassa tilannetta. Hän oli hankkinut Notfunin tänne ja saisi palkkion.

    Notfunin laukku makasi pengottuna nurkassa. Vihreä skakdi käänteli epämääräisesti ruoria. Akbsklsdflsfldax ja toinen skakdien laiva kuitenkin jatkoivat sivutoimena toisen laivan tulistusta.

    Skakdi iski kädellään matorania tämän kanohiin.
    ”Missä se on?!”, skakdijohtaja huusi Notfunille hyvin läheltä.
    ”… ai mikä?”, Notfun kysyi esittäen tyhmää. Se oli monesti toiminut.
    ”Tiedät kyllä.”, Gaggulabio raivosi.
    ”Se virus, jonka ryöstit seitsemänkymmentä vuotta sitten. Haluan sen.”
    ”Kamoon, siitä on kauan aikaa. Unohdetaan menneet.”, Notfun yritti.
    ”Se ei ollut laukussasi. Missä se on?”

    ”Mitä jos sanon että se on laivallani?”, Notfun kysyi, hymyillen ikävästi.
    ”Pakenit laivalta. Olit kuljettamassa sitä pois, eikö niin?”
    ”Tai sitten käytän sinuun käänteispsykologiaa. Uskottelen, että en olisi ottanut pulloa laivaltani, jolloin sinä ajattelet että otin.”
    ”Tai sitten käytät tuplakäänteispsykologiaa; sinä uskottelet minulle että pullo on laivassa koska uskottelet että se on laivassa ja luulen sen olevan sinulla.”, Gaggulabio selitti. Hän ei ollut itsekkään tajunnut puoliakaan sanoistaan, mutta pitihän hänen näyttää älykkäämmältä kuin pahaisen matoranin.

    ”Tai sitten käännettyä tuplakäänt-”, Notfun aloitti, mutta sai suunsa eteen kiven skakdin käden.
    ”Ole nyt jo hiljaa. Kerro missä se on!”, Gaggulabio huusi raivoissaan.

    ”Pomo. Se oli kätkenyt pullon pistooliinsa.”, takana oleva veden Skakdi kertoi tutkiessaan Notfunin varusteita. Matorankapteenin ilme muuttui toivottomaksi.
    Gaggulabio otti pienen vihreän pullon käsiinsä ja katseli sitä.

    ”Vihdoinkin…”

    ”Hei, kerrotko minulle mitä tuossa itseasiassa on? Minulle ei koskaan selvinnyt muuta kuin se, että sinä halusit sen.”, Notfun papatti.

    ”Hyvä on. Kerron.”, Gaggulabio sanoi ja otti luentoäänensä.
    ”Tunnetko makutan nimeltä Spiriah?”, hän aloitti.
    ”Makuta joka teki Skakdeilla kokeitaan. Loi meille elementaalivoimat. Käytti siinä Makuta-Viruksia niin kuin kaikki makutat.”, Gaggulabio kertoi ja hiveli vihreää koeputkea.
    ”Tätä virusta käytettiin voimien tuomiseen. Sillä saa luotua olennoille, kuten Skakdeilla kokonaan uusia voimia.”

    ”Alan tajuta pirullisen ovelaa suunnitelmaasi. Aiot käyttää ainetta Klaanin saaren lehmien muuttamiseen omiksi supervoimakkaiksi kätyreiksisis, joilla valloitat universumin! Olet todella paha, paha mies.”, Notfun selitti.

    ”Kuuntelitko sinä minua yhtään.”, Gaggulabio kysyi turhautuneena. Hän kääntyi hetkeksi ruoriin päin, tiedustellen perämieheltä lankusta.
    Silloin Notfun tempaisi pystyyn köysistä ja kaappasi koputken Skakdin kämmenestä. Jardit oli saanut kaikessa hiljaisuudessa kaiverrettua köyden rikki taskussa maannella rommipullon sirpaleella.

    Gaggulabio kääntyi nopeasti ja veti miekkansa. Notfun kaatui aseen lappeen iskusta puisille laudoille komentosillan kaidetta vasten.

    ”Sinulla on vahva mieli, pentu. Haluatko jälleen kipua?”
    Amazua lähestyi tummanpuhuvana matorania, mutta Skakdijohtaja viittoi tämän pois nähdessään tilanteen.

    ”Mietihän hetki ennen kuin uhkailet sen hommelisi kanssa”, Notfun aloitti. Hän piti koeputkea laidan yllä, valmiina pudottamaan sen mereen.
    Gaggulabio kalpeni yhdessä muutaman muun aseistautuneen skakdin kanssa.

    ”Nyt voinemme keskustella tasaväkisesti”, Notfun aloitti. ”Minulla on omia vaatimuksiani.”

    ”Me uppoamme! Missä kapteeni on?”, matoran huusi paniikissa Yön Timon kannella. Silloin suuri räjähdys kaatoi maston ja laiva oli jo kallistunut uhkaavaasti.
    Koko alus oli kaaoksessa. Pelastusmanaattikin oli poissa. Kun tuli selväksi että kapteeni oli lähtenyt, syntyi pakokauhu.

    Pian laiva oli syvällä meren alla.

    ”Huomasin juuri että kärsin laivapulasta. Jos saan toisen laivoistasi, mukavan määrän rommia ja vakuudet siitä, että voin purjehtia rauhassa pois, saat pullon. Jokaisessa muussa tapauksessa pudotan tämän korkki auki mereen.”, Notfun kiristi. Hän tunsi saaneensa niskalenkin Gaggulabioon.
    Voimaton viha kasvoi skakdin sisällä. Hän ei voisi muuta kuin suostua.

    Amazua alkoi mielessään jo arvostaa hieman tätä matorania. Uhkailisi suoraa ja törkeästi kuuluisaa sotalordia.

    ”Ärh, olkoon. Minä suostun.”, Gaggulabio totesi ärtyneenä laskettuaan aineen arvon sekä laivan arvon päässään.
    Notfunin valtasi onnistumisen ilo. Enää puuttui vain rommia.

    Akbsklsdflsfldax purhjehti toisen skakdilaivan rinnalle. Gaggulabio komenteli vihaisena merisotilaansa sieltä pois. Notfun piti pulloa edelleen laidan yli.
    Jardirt ohjasi merellä olevia pelastusveneitä, Yön Timon miehistöä, laivaan.

    ”Nyt se puteli.”, Gaggulabio sanoi vihaisena.
    ”Aivan, toki. Olen sanani mittainen mies.”, Notfun vakuutteli ja ojensi pullon Gaggulabiolle. ”Ei olla vihamiehiä enää”, piraatti ehdotti.

    Silloin Amazua nappasi matorania olkapäistä je veti säkin tämän pään ympärille. Gaggulabion Akbsklsdflsfldax lähti täyteen vauhtiinsa avomerellä. Amazua vei kiljuvan piraatin hämärään ruumaan. Se kiljui petoksesta ja sioista.

    [spoiler=Spoilinkia.]Jake teki alkupätkän.
    Ja Woaah. Kahdestuhannes posti.[/spoiler]