Nazorak-tunnelit, vankityrmä

Pieni, kivinen selli. Ikkunoita ei ollut. Täydellinen pimeys. Sellainen syö Matorania. Helmeka ei enää tiennyt, millaista elämä oli ollut ennen pimeyttä.

Sitten, eräänä päivänä, pimeys loppui. Pieni valon kajastus hiipi sisään oven raosta. Ovi avautui. Helmeka syöksähti kohti valonpilkahdusta. Kiitokseksi hän sai potkun kasvoilleen. Sisään oli astunut olento. Helmeka ei nähnyt tätä kunnolla, sillä hänen silmänsä eivät olleet saaneet valoa moneen viikkoon.

Olento tarttui Helmekaa kurkusta ja veti tämän ulos pienestä sellistä. Ketjut irrotettiin, ja pikku Matoran pääsi hieromaan painuneita ranteitaan ja nilkkojaan. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia kauan aikaa uudesta tilanteesta, joka oli kaikin puolin parempi kuin selli, jossa hän oli ollut.

Olento, ilmeisesti Nazorak, kuljetti Helmekan jonnekin. Hänet vietiin ulos. Hän tunsi kylmän ulkoilman. Hän pystyi aistimaan Makutan pahuuden lähellään. Hän alkoi väristä pelosta. Pian hän kuuli julman, sihisevän, kylmän äänen.

”Joko olet päättänyt ssssuosssstua paljassstamaan assssioita, pikkuinen? Kosssska en pysssty tunkeutumaan kaikkein ssssyvimpiin ajatuksssiisi, joudumme tekemään ikäviä assssioita.”
”Älkää”, Matoran aneli hiljaa. ”En… en ole näh-nähnyt… v-valoa moneen viik-viikkoon…”
Makuta tuhahti.
”Olit sellissä kymmenen päivää. Nyt saat kertoa meille kaiken, mitä tiedät Bio-Klaanista.”
”En minä… tiedä…

… mitään.”

Makuta napsautti sormiaan; Helmeka kuuli sen. Hänet heitettiin päin pylvästä. Hänen kätensä sidottiin pylvään taakse niin, ettei hän päässyt irti. Hänen näkönsä alkoi pikku hiljaa palautua. Nyt hän erotti jo hahmoja.
”Jos et suostu yhteistyöhön, meidän on tehtävä äärimmäisiä tekoja, rakas Helmeka.”
Matoran värisi. Hän näki jo, että hänen edessään seisoi iso joukko olentoja.

Matoran olisi hieronut silmiään, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat. Mutta ne eivät olleet. Hänet oli sidottu selkä paalua vasten kädet paalun taakse. Helmeka kuuli naksahtavia ääniä. Aivan, kuin aseita olisi ladattu. Hän yritti tihrustaa edessään seisovaa sotlasriviä. Sitten hän räpytteli hieman ja yritti tarkentaa.

Jokaisella torakalla oli käsissään zamorkivääri. Helmeka kauhistui tajutessaan sen.
”Mitä te teette?” hän huusi peloissaan.
”Sinut teloitetaan”, Makuta sanoi hymyillen. Helmekan sydän oli pysähtyä. Makuta sanoi jotain torakoiden kielellä. Muutama sotilas, joka ei ollut rivissä, tuli Helmekan luo ja sitoi tämän silmät. Juuri, kun hän oli alkanut taas nähdä. Makuta hihitti hieman. Sitten hän sanoi:
”Teloitus pannaan täytäntöön. Nyt. Tulta.”

Kuului laukausten ääntä. Helmeka kiljui erittäin äänekkäästi.

Makuta käveli Matoranin luokse ja repaisi siteen tämän silmiltä. Pieni ruumis kyhjötti maassa. Siteen poistuttua Helmeka avasi silmänsä. Hän oli elossa. Uskomatonta. Mutta äskeinen oli ollut ehkä kammottavin kokemus hänen koko elämässään.
”Minä… olen… e-elossa?” hän sanoi kysyvästi.
”Olet”, Makuta tuhahti. ”Paukkupanoksia.”
Helmeka ei uskonut, että hänellä oli ollut onnea.
”Et voi enää koskaan tietää, milloin kuolet, rakas ystävä”, Makuta sanoi ilkeästi. Helmeka huohotti yhä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät nurin ja hän pyörtyi.

[spoil]Gurvanalle: Huomasin, etten tiedä, minne meidän on tarkoitus mennä… Joten päätin postata tämän pätkän.[/spoil]