Hämärä, melko pieni Gaggulabion työhuone sijaitsi Skakdeille pyhitetyssä, pintaa lähellä olevassa Pesän osassa. Rikollispomo johti sieltä käsin palkka-armeijaansa.
Hänellä oli tylsää. Ennen hän oli hoitanut nopeita keikkoja ja tehnyt monia bisneksiä samaan aikaan. Hän muisteli lämmöllä niitä Sisällissodan jälkeisiä vuosia, jolloin aseet ja viina kävivät täydellisesti kaupaksi Zakazilla. Hän ja hänen vortixx-salakuljettajansa, Radak, käärivät suurimmat voitot sodasta.
Gaggulabio ymmärsi, että 001:n valtava palkkio oli kaiken odottamisen arvoinen. Hän ei aikoisi luovuttaa kesken. Oli vain vaarallista odotella pitkään, skakdit eivät saaneet olla rauhassa. Siksipä Labio olikin antanut näille luvan ryöstellä ja tuhota matorankyliä.
Ovi aukesi.
”Kenraali”, yksi musta skakdi aloitti puhumisen johtajansa pöydän edessä. Gaggulabion itsevarma hahmo istui jalat pöydällä polttaen paksua sikaria. ”Käskit kertoa tärkeistä pesän tapahtumista. No, se hullu makuta leikkasi yhden laboratorioapulaisen kädet irti. Moottorisahalla”
Kiven Skakdi oli hetken hiljaa. ”Pysykää erossa siitä hullusta”, Labio määräsi nopeaan. Hän ei pitänyt lainkaan Abzumosta. Eikä varsinkaan silloin, jos tämä tekisi jotakin Skakdeille. ”Moinen vainoharhainen pahistelija on vain vahingoksi Allians-” hän keskeytti yhtäkkiä. Violetti Makuta käveli oven ohi.
”Kasss päivää. Kessskeytinkö jotakin?”, hän sanoi hyytävästi.
Gaggulabio nielaisi. ”Ei, et mitään”
”Hyvä. Sssinä olet aina sssamanlainen, ulkonäöltässsi kakku ja älyltässsi lapio”, Abzumo sanoi ja lähti.
Kiven Skakdi istui aivan hiljaa. Hän veti savua paksusta Steltiläisestä sikaristaan.
Bio-Klaani
Projekti Nimda
704 eDv. Rozumin tukikohta perustetaan. Saarella asuu matoran-populaatio ja turaga. Turaga kertoo Nimdasta minulle.
689 eDv. Matoran-populaatio kuoli makutojen testaamaan Hopearuttoon. Tukikohta rakennettiin pysyväksi.
688 eDv. Matkasin Pohjoisen Mantereen rannikolle Turagan kertomaan paikkaan. Löysin suuren temppelin. Tapasin siellä vanhan Toan joka näytti Nimdaa minulle. Siru oli mielensisäinen ase niissä käsissä. Tämä oli varmaan tilanne, jossa innostuin mielitutkimuksesta. Sitä ennen olin tutkinut bakteereita.
687 eDv. Aloitin laajamittaiset Nimda-tutkimukset. Lainasin sirua tutkimuksiin. Pelkäsin Makutoiden ottavan sirun minulta. Tarpeellisten testien jälkeen piiloitin sen takaisin temppeliin.
Muistiinpanoja sirusta
-valkoinen, tunnistamatonta metallia. -delta-kirjain. -mitat noin 2,5 – 1 – 1 cm -massa muutama gramma. -altistettuna elementaalienergialle aiheuttaa valtavan välähdyksen. -luokitellaan mielenvoimien elementtiä käyttäväksi.
686 eDv. Tein testejä eräällä Mielenvoimien matoranilla. Löysin aivoista sen osan, jonne elementaalienergia säilöytyy. Kykenin eristämään metalliin Mielenvoimien Matoranin elementtienergiaa. Aloitin Projekti Nimdan kehittääkseni sirun kaltaisen naamion.
557 eDv. Sain kehitettyä ensimmäisen Mielen naamion. Se ei kuitenkaan toiminut odotetusti, joten jatkoin kehittelyä.
556 eDv. Tutkin koe-Ko-matoranin aivoja ja niiden toimintaa. Löysin keinon manipuloida muistia lähettämällä sähköimpulsseja hermoihin.
345 eDv. Aikaa muiden Makutojen kanssa tehtävillä kului paljon. Mielen naamion toinen koekappale valmistui ja epäonnistui.
17 eDv. Kolmannen Mielen naamion prototyyppi näyttää lupaavalta. Naamio heikkomielisen halltsee mieltä täydellisesti oikein käytettynä. Saarella on jotakin. Ei. Vainoharhaa.
0 eDv. Sain naamion valmiiksi. Destralilla tapahtui vallankumous. Kannatin Miserixiä.
20 235 jDv. Itroz 1 – kuolema 0.
Jään Toa havahtui kovaan, hyytävään nauruun joka tuntui kuuluvan kaikkialta. Hän pudotti kansion ja miltei horjahti tuoliltaan.
Matoron pulssi oli hypännyt korkeuksiin sillä sekunnilla. Hän huohotti penkillä yksinäisessä odotushuoneessa.
Äks tuli valkoisesta ovesta sisään jonkin sortin juoman kanssa. ”Pääsemme kohta tapaamaan Funia”, hän sanoi pirteästi. Matoro ihmetteli mitä oli juuri tapahtunut.
[spoiler=Jotain]eDv ja jDv = ennen Destralin vallankumouksen ja jälkeen Destralin vallankumouksen [/spoiler]
”… mitä tuo oli?” Matoro kysyi välittömästi oven sukeuduttua. Vähintään samaan aikaan Lumiukko kysyi mitä täällä tehtiin.
”… ei mitään. Syvennytään takaisin siihen kirjoitukseen”, Valkovihreä Toa sanoi ja käveli pöytänsä ääreen. vahvan, umpeennaulatun oven alta tuli kylmää ilmavirtaa.
Matoro kääntyi myös ja istahti Kepen vierelle. Pöydän peperien tekstit olivat käännettu matoran-aakkosille. Vain kirjainnten järjestys oli vielä selvittämättä.
”Mitä te kamut teette?” Snowie kysähti ja änki kaksikon väliin katsomaan papereita. ”Selvitämme tätä salakirjoitusta”, Kepe aloitti. ”Jaa. Mistä se kertoo?” ”Yhden Makutan tutkimus Nimdasta”, Matoro jatkoi. ”Ai Nimdajuttuja. Minulal on huonoja kokemuksia Nimdasta. Se nukke…” Snowie muisteli. Kepe tönäisi häntä ennenkuin Lumiukko ehti alkaa kertomaan elämäntarinaansa.
Kahden Jään Toan teleskooppisilmät ja tavalliset silmät tutukivat papereista jokaisen neliösentin. Nyt pitäisi löytää tekstipätkä, joka kertoisi koodaussysteemin. ”On tosin mahdollista että Makuta ei ole laittanut tähän mitään avainta”, Kepe huomautti. ”Mikä tiedemies tekee tutukimuksia ilman että kukaan saa koskaan niitä tietää?” Matoro vastasi. ”Hyvä pointti. Mutta ehkä hän ei ehtinyt julkaista tietojaan ennen kuolemaansa?” Ennenkuin Matoro ehti vastata, hän huomasi himmeitä merkkejä otsikkotekstin alla. Ne olivat vain muutaman millimetrin kokoisia kirjaimia ”Projekti Nimda” -tekstin alla.
”Löytyi”, hän sanoi ja suurensi zoomiaan. Matoro luetteli kirjaimia, jotka vastasivat otsikon kirjaimia. Kepe merkkasi välittömästi muistiin merkit. Pikainen käännös ja loppujen päättely paljasti avoimen tekstin.
Matoro tarttui nopeasti paperiin ja alkoi selata sitä innolla läpi. Tietoa Turagasta, joka kertoi Nimdasta. Tietoja kohtaamisesta, jossa Ity näki Nimdan käytössä. Tiedot saaresta, jossa hänen tutkimansa siru oli, ja jonne hän palautti sen. Lukuisia kokeita Nimdalla. Paljon teorioita sen alkuperästä.
”Kiitos!” Matoro totesi välittömästi ja kiisi ulos. Kepe ja Snowie jäivät ihmettelemään yli-innokkaaksi muuttunutta Toaa.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Jään Toa kävi saamansa huonokuntoisen kasetin kimppuun.
Bio-Klaanin linnoitus
Matoro oli mennyt nopeasti Äksän huoneistoon jossa hän oli jo esittelemässä tekstiä. Kansio kertoi saaresta aivan Pohjoisen Mantereen kyljessä, jossa vanhaan temppeliin oli kätketty yksi siru.
Matoro tunsi olevansa taas uuden seikkailun porteilla, taas toiminnassa. Hän tosiaan ei kyennyt elämään ilman toimintaa.
006 ei pitänyt tilanteesta laisinkaan. Hän seisoi laboratorionsa ulkopuolella kuuntelemassa, kuinka hullu Makuta turmeli hänen laitteistoaan ja välineistöään. 006 ei olisi halunnut päästää Abzumoa sisään, mutta auktoriteettia ei käynyt uhmaaminen. Tiedemiestorakka huokaisi ja istahti konttorituoliinsa käveltyään toimistoonsa. Hän lajitteli hetken papereitaan, mutta lakkasi lopulta teeskentelemästä itselleen, että asiat olisivat olleet kunnossa. Ne eivät olleet. Hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kenraali teki pahan virheen liittoutuessaan sadistisen Makutan kanssa. 006 oli nähnyt, mitä tämä hirviö oli tehnyt eräälle Matoran-paralle, joka lojui yhä tyrmässä. Hän oli kerran vienyt ruokaa tälle, mutta katunut tekoaan heti, kun oli melkein jäänyt kiinni. Torakoiden luonteeseen ei sopinut sellainen käytös.
Makuta Abzumo oli saanut eteensä kaiken tarvittavan tutkiakseen Nazorakin genomia. ”Tiedätkös, Charlie”, Makuta virkkoi vieressään seisovalle Nazorak-avustajalle, ”te olette puutteellisia.” ”Niin ovat kaikki olemassa olevat olennot”, toinen vastasi nyrpeänä. Makuta vähät välitti vastauksesta. ”Minä tein virheen”, hän mutisi. ”Jos olisin ryhtynyt toimeen yksin – ilman sitä petollista Mukau-lehmänlannan syöjää…” Nazorak kuunteli puolella korvalla Makutan jupinoita. ”… kyllä. Puutteet. Ne pitää poistaa. Sanohan, Charles” Makuta sanoi yhtäkkiä. ”Mitä puutteita Nazorakeihin luotiin?” Apuri häkeltyi moisesta kysymyksestä. ”Minä… tuota”, hän takelteli. ”Öh, tunteet?” Makutan silmät kiiluivat pelottavasti. ”Tunteitahan te olette ilmeisesti yrittäneet poistaa. Työ on hankala, mutta mahdollinen. Hyvin mahdollinen. Noh, Charlie, muita heikkouksia?” Nazorak mietti hetken. Sitten hän vastasi: ”Kuolevaisuus. Se on heikkouksista suurin, ja sitä ei voi poistaa. Keneltäkään.” ”Lienet oikeasssssa, ysstävä hyvä”, Makuta naurahti. Hänen äänensä oli kylmä ja vailla iloa. Nazorak ei tiennyt, pitäisikö hänen hymyillä vai pysyä ilmeettömänä. Makuta katseli vielä hetken mikroskoopin avulla soluja, joita oli tutkinut. Sitten hän veti silmänsä irti linssistä ja alkoi hivellä leukaansa mietiskelevänä. ”Kuolevaisuus… mikä meidät tappaa.” Nazorak ei tiennyt, oliko kysymys tarkoitettu hänelle, mikäli se kysymys oli. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää vastaamatta: ”Verenhukka. Kudosvauriot… tärkeiden elinten toimintojen lakkaaminen.” ”Sinähän olet fiksu poika. Ehkä minä sentään tein jotain oikeinkin”, Abzumo sanoi. Nazorak ei pitänyt äänensävystä, vaikka sen tarkoitus oli ilmeisesti olla ystävällinen. ”Siinä olet oikeassa, että näitä heikkouksia ei poissstamaan pyssssty. Mutta… mikä essstää taistelemassssta, kunnessss kuolee?” Makuta ravasi hetken ympyrää. Sitten hän pysähtyi. Hänen kasvoilleen levisi groteski virnistys. Hän tarttui läheisellä pöydällä olevaan sirkkeliin ja ryntäsi Nazorakin luo. Tämä ei ehtinyt edes yrittää pakoa; Makuta oli liian nopeasti antanut aikeensa ilmi. ”Nyt, Charles”, Makuta sanoi häijysti, ”tämä sattuu.”
Nazorak aloitti kirkumisen, kun Makuta käynnisti sirkkelin. Tämä alkoi sahata poikki Nazorakin kättä. Tämä pyristeli, mutta turhaan. Makuta jatkoi julmaa työtään, kunnes ”Charlie” oli käsipuoli. Tämä tunsi hirvittäviä tuskia, mutta pysyi vielä tajuissaan. ”Miltä nyt tuntuu?” Abzumo sanoi nauraen ilkeää naurua. Nazorak voivotteli ja itki lattialla. ”Olet heikko typerys!” Makuta huusi. ”Sinä tunnet kipua, ja se on kaikista suurin heikkoutesi! Vaan eipä ole tulevilla sukupolvilla!” Sitten Makuta tarttui jälleen sirkkeliin hullun kiilto silmissään ja sahasi Nazorakin toisenkin käden irti. Tämä vaipui tajuttomuuteen verenhukan vuoksi jo ennen, kuin hänen toinenkin raajansa oli poissa. Makuta potkaisi labran oven auki ja heitti kädettömän Nazorakin vartijoita kohti. ”Viekää se pois, se on täyttänyt… tarkoituksssssensssssssa.” Vartijat raahasivat tiedotonta, lähes kuollutta Charlie-parkaa pois Makutan hirvittävän naurun kaikuessa tunnelissa.
”Päivää”, Matoro tervehti pirteästi astuessaan tekniikan ja tavaran peittämään, hyvin valaistuun huoneeseen. Valkovihreän värinen Toa näperteli hetken tekniikan parissa kunnes nousi ylös katsomaan tulijaa. ”Kas vain, päivää”, Kepe sanoi ”Mitähän juttua sinulla on?” Kepe huomasi Matoron kainalossa olevan paperinipun.
”Tämä”, Matoro osoitti kansiota ”on koodattu salakielellä. Tarvitsen siinä apua. Tämä taas”, Toa osoitti kasettia ”on kasetti, joka ei toimi” Kepe astui lähemmäs ja nappasi kansion. Merkit olivat erikoisia, eivät lähelläkään matoran-aakkosia. Sivussa oli Matoron lappu, johon hän oli merkannut aikaansaamansa käännökset.
”Tämä ei ole vahvinta alaani, mutta katsotaan…” Kepe kertoi ja kumartui yhden tietokoneenpäätteen äärelle. Hän tutki symboleita, skannasi paperin ja aloitti ohjelman, joka vertasi merkkejä tunnettuihin kieliin.
Ei mitään.
Vertaus järjestöjen käyttämiin tunnettuihin koodikieliin. Ei mitään.
Kepe hieroi otsaansa.
”Mistä tämä on?” hän kysyi. ”Erään Makutan laboratoriosta”, Matoro kertoi. ”Mitä tässä pitäisi olla?” ”Tietoa Makuta Itrozin Nimda-tutkimuksista” ”Hmm. Makuta…” Kepe mietti penkoen laatikoitaan. Ne olivat täynnä mitä eriskummallisimpia virityksiä son muita asioita. Hän nappasi eräästä mapista paperin johon oli törmännyt joskus. Se kertoi Makutan Veljeskunnan käyttämästä salakirjoituksesta.
Kaksikko vertasi kirjoituksia. Kyllä, merkit näyttivät samoilta. Ne näyttivät samoilta mutta silti niin erilaisilta. Kuin pelikuvia.
”Nämä merkit ovat peilikuvia”, Matoro totesi yhtäkkiä. ”Se Makuta ei selvästikkään halua, että hänen tutkimuksiaan pengotaan”, Kepe totesi ja käänteli koneellaan skannaamansa tiedot ensin peilikuvaksi ja sitten käänsi manuaalisesti Makutakoodia.
Se, mitä paljastui, oli kirjainsotkua. Matoran-aakkosia, mutta aivan epäloogisessa järjestyksessä, tarkoittamatta mitään.
Hetken hiljaisuus. ”Kolminkertainen suojaus”, Kepe tuhahti. Hän ajoi syntyneen tekstin uudestaan erilaisten kääntimien läpi, mutta teksti ei ollut edelleenkään mitään tunnettua koodia tai kieltä.
”… ehkä siirrymme nyt aiheeseen kaksi. Saatko tämän toimimaan?” Matoro kysyi ojentaen kasetin. Kepen näppärät sormet avasivat laitteen kuoren. Sen sisällä oli vanhanaikaista filmiä, joka näytti varsin kärsineeltä. ”Luulen että tämän saa kuntoon. Pitkäaikainen projekti, tosin”, Kepe kertoi.
Vihreä moottorivene oli saapunut vähän aikaa sitten Klaanin satamaan ja jättänyt Matoron maihin. Itse Ämkoo oli lähtenyt Enkin kanssa muualle (Veljeskunnan saarelle).
Jään Toa oli viettänyt yhden elämänsä kiintoisimmista aamuista. Ämkoon elämäntarina ja menneisyyden haamut.
Satamassa kellui kymmeniä kauppa-aluksia, lähinnä yksityisten tai muiden saarien. Klaanin omat alukset lensivät. Myös Notfunin merirosvolaiva seisoi uljaana satama-altaassa.
Matoro käveli hiljaista soratietä rannikolta linnakkeeseen. Hän katsasti samalla satamarakennukseen jättämänsä paperit. Salakoodattu kansio, kasetti ja muistiinpanot olivat poissa. Äks oli luultavasti ottanut ne suojaan.
Iltapäivä oli hieman kylmänpuoleinen Klaanin saarella. Matoraneja puuhasi ympärillä arkisissa askareissa kuten täyttelemässä kaupan näyteikkunaa, ruokkimassa Mahi-vuohia ja neulomassa kankaita. Useat puurakennukset varjostivat tietä, joka johti Klaanin pääportille. Matoro näytti jäsenkorttinsa vartijoille, jotka kertoivat samalla kiristyneistä turvatoimista.
Linnake oli hiljainen. Vastaanottotiskin edessä teline Klaanilehtiä huusi otsikoitaan: salaperäinen murha, Klaanilaista puukotettu, pieni skakdihyökkäys matorankylään. Pelkkää surua ja sotaa.
Matoro mietti asioita kävellessään Klaanin pitkiä käytäviä. Sodassa ei ollut mitään hienoa, mutta omalla tavallaan taistelut ja toiminta kiehtoivat häntä. Hän rakasti sitä adrealiininpursketta jonka vaaralliset tilanteet saavat aikaan. Hän ei osannut elää normaalia, rauhallista elämää. Kerran soturi, aina soturi.
Matoro huomasi punahopean soturin tulevan vastaan. ”Hei, Äks”, Matoro tervehti. ”Onko sinulla saaliimme Rozumilta?” ”… missä olet ollut koko aamun?” Äks kysyi ensimmäisenä. Matoro ei ollut varma saisiko hän laverrella Adminin asioista. ”Pitkä juttu. Mäksä, pari zombia”, Matoro ohitti kysymyksen ninjamaisesti. Äksän ilme ei ollut yhtänä tyytyväisempi. ”Okei, selitän joskus toiste. Onko sinulla Rozumin tavarat?” ”Jees, on. Huoneessani”
Kaksikko käveli portaat – tai itseasiassa hyvin, hyvin monet portaat – ylös. Hissi oli rikki juuri tänään. Äks kaivoi huoneesta 449 paperit ja heitti ne Matorolle. Jään Toa kiitti ja painui omaan huoneeseensa, mutta sitä ennen hän pujotti Itrozin muistiinpanot Makuta Nuin huoneen postiluukusta terveisten kera. Häntä voisi kiinnostaa.
Matoro astui omaan, pitkään tyhjillään olleeseen huoneeseen. Hän sytytti sinertävän loisteputken ja heitti loput tavaransa pöydälle. Aivan ensimmäiseksi hän romahti sängylleen. Aamun taistelu oli ollut rankka.
Hetken lepäilyn jälkeen Toa kokeili kasettia videolaitteellaan. Lumisadetta.
Mitä pikimmiten hän istui pöydälleen tutkimaan kryptistä kansiota.
Kansiossa oli otsikkona ”Projekti Nimda”. Se luki normaalilla matoran-kielellä hieman hapertuneen paperikannen päällä. Sisällä oli lukuisia papereita. Kaikki oli kirjoitettu oudoilla merkeillä. Lyhyen tutkimisen jälkeen Matoro huomasi, että osa merkeistä näytti kovin matoran-aakkosilta ilman ympyrää.
Hän teki nopeasti muistiinpanoja. T, Y, I, O, P, K ja X olivat tunnistettavissa.
Matoro pohti ja koitti löytää lisää selviä kirjaimia.
Usean tunnin aivojumpan jälkeen hän ei ollut edistynyt senttiäkään. Lopulta hän antoi periksi, otti kansion ja kasetin, ja lähti Kepen työhuoneelle. Nero saisi auttaa häntä kasetin saamisessa toimintakuntoon sekä kirjoituksessa.
Guardian ja Manu olivat ehtineet kulkea rotkon pohjaa myöten ehkä noin minuutin, kun Manu alkoi valittaa: Aaaaargh! Minä vuodan! Ja niin hän totta tosiaan teki. Makutan ruumis oli kulunut melkein puhki ja täynnä reikiä. Guardian katsoi ympärilleen. Hän etsi muutamia pieniä kiviä ja tukki niillä Makutan reikiä. Tämän siitä saa, kun yrittää puhdistaa itsensä hiekasta Manu mutisi. Guartsu hymähti. Sitten he lähtivät jatkamaan vaivalloista matkaa. Hetken taivalluksen jälkeen kaksikon eteen ilmestyi rotkon seinämä. Valtava ja jyrkkä kallioseinämä seisoi edessä esteenä, jonka voisi vain ylittää. Vuosituhansien eroosio oli kuluttanut seinämää niin tasaiseksi, että sen pinnassa ei erottunut paljonkaan ulkonemia jalansijoiksi. Ilman oikeita varusteita seinämän kiipeäminen osoittautuisi suoranaiseksi mahdottomuudeksi.
Tai mahdotonta se ainakin olisi ollut, jos Guardianilla ja Makuta Nuilla ei olisi ollut omia keinojansa. Skakdin terävät kynnet tarttuivat kallion pintaan kevyesti, kun taas makutan Nazorak-kämmenissä ja jaloissa oli miljoonittain seinillä kiipeilyyn soveltuvia huomaamattoman pieniä piikkejä. Seinämän jyrkkyys kuitenkin varmisti, että kaksikon kiipeäminen ei ollut aivan helppoa. Etenkin Manu huomasi joutuvansa ottamaan etenemisen äärimmäisen varovaisesti, sillä hänen sisällään epätoivoisesti roikkuva antidermis oli jatkuvassa vaarassa syöksyä ulos ja kadota kanjonissa puhaltavaan tuuleen. Makutan ilme oli jännittynyt.
Monien tuskallisten minuuttien kiipeilyn jälkeen Guardian sai vihdoin otteen kuilun korkeimmasta kohdasta ja veti itsensä vaivalloisesti huohottaen ylös. Manu seurasi pian perässä. Guardian ojensi makutalle oman kätensä ja auttoi hänet kielekkeelle. Väsynyt vartija istahti maahan lepäämään. ”Sinähän olet kevyt kuin mikä”, Guardian sanoi virnistäen. ”Kai se on kaasumaisen olemuksen hyviä puolia.” Aivan yhtä väsynyt makuta ei näyttänyt vastaavan. Hän tuijotti jonnekin Guardianin selän taakse ja nosti vähitellen sormensa osoittamaan samaan suuntaan. Guardian näytti hämmentyneeltä. Hän ymmärsi Manun pointin vasta kun kuuli revolverin iskuvasaran napsahtavan aivan selkänsä takana. ”Älkää liikkuko senttiäkään, jos teitä ei erikseen käsketä.”
Guardianin ilme vääntyi ärtyneeksi. Hän tuijotti kiipeilystä rakontäyteistä kämmenpohjaansa ja kuiskasi jotain hampaidensa välistä. ”Tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.” ”Aivan oikein”, palkkasoturien johtajan voitokas ääni sanoi. ”Olimme ampua teitä jo kun kiipesitte. Mutta kun yrititte niiiiin kovasti.” Jossain takaa räjähti voimakas skakdimainen naurunremakka. Ei kestänyt sekuntiakaan ennen kuin joku tarttui kiinni Guardianin harjasta ja veti hänet maahan selälleen. Kaaduttuaan sininen skakdi löysi zamor-revolverin piipun juuri ainoan silmänsä edestä. Hän päätti pysyä hiljaa ja liikkumatta. Joku skakdeista käveli Manun taakse ja potkaisi tämän voimalla maahan, jolloin Makutan päälaki kolahti väkivaltaisesti tiheään hiekkaan. Manu nousi hieman maasta ja piteli päästään kiinni molemmin käsin, pitäen silmänsä kiinni. Palkkasoturit nauroivat lisää ja yksi heistä potkaisi Manua kylkeen.
”Tuossako on päitä räjäyttelevä korttihuijarimme?” yksi skakdi kysyi hihittäen. ”Tämänkö otuksen pitäisi hallita kaikkia mahdollisia pimeyden voimia?” Skakdit nauroivat lisää.
Guardian avasi suunsa hitaasti. ”Saanen kysyä, miksi elämme vielä”, hän kysyi luonnottoman rumalta ja mulkosilmäiseltä palkkasoturijohtajalta. Tämä naurahti vastaukseksi. ”Kenraali Nektannin mukaan tuosta makutasta saa hyvät rahat elävänä”, punainen mulkosilmä vastasi. ”Sinut hän taas haluaa tapetuksi. Mieluiten mahdollisimman perusteellisesti.” Joku palkkasotureista naurahti psykoottisesti kauempana. Guardian kuuli samasta suunnasta jonkinlaisen teräaseen teroittamisen ääniä. Guardian nosti päätään varovaisesti ja vilkaisi Manua. Tämä piteli edelleen päästään kiinni. Joko Makuta Nuin päänsärky oli noussut legendaariselle tasolle tai sitten tämä oli keksinyt jotain. Guartsu päätti yrittää pelata aikaa.
”Mmm-m”, hän äännähti. ”Miten ajattelitte tappaa minut?” Palkkasoturien johtajan ääni muuttui pohdiskelevaksi. ”Se onkin erittäin hyvä kysymys! Sinut voi kuitenkin tappaa vain kerran, joten siihen pitää panostaa!” ”Pistetään ’Sätky’ sen kimppuun!” jonkun skakdin kumea ääni huudahti. Tätä seurasi uusi psykoottinen naurahdus, joka tuli ilmeisesti ’Sätkyn’ suusta.
”Ei, ei!” joku huusi. ”Miksi Sätkyn pitäisi saada kaikki hupi? Minusta voisimme sitoa tuon silmäpuolen jokaisesta raajasta eri lehmään ja pelotella ne eri suuntiin!” Tämä ehdotus sai skakdeissa aikaan useita naurahduksia. Joku taputti. Pian palkkasoturit sylkivät terävien ja harvalukuisten hampaidensa välistä useita uusia ehdotuksia, joista jokainen oli toistaan sadistisempi. Ehdotukset huipentuivat siihen, kun jonkun ehdotuksesta skakdit yhdessä suostuivat käyttämään lähimpänä olevaa ilmatorjunta-Nektannia Guardianin räjäyttämiseen. Muutama skakdi lähti kävelemään kohti tätä tykkitornia. Se vaatisi käynnistämistä ja lämmittämistä ennen kuin toimisi täysin. ”Hehe, pojat innostuvat aina niin kovaa”, palkkasoturien johtaja sanoi. ”Pääsevät harvoin tappamaan sinunkaltaistasi julkimoa.” Punainen skakdi osoitti Makuta Nuin suuntaan ja tirskui vaimeasti. ”Tuo Makuta taas on siitä hyvä, että se ei kuole. Voimme tappaa sen uudestaan!” Viimeinen sana sai loput palkkasoturit riemastumaan. He toistelivat sitä huutaen. Palkkatappajien lapsekas suhtautuminen sadistiseen tappamiseen ei miellyttänyt kumpaakaan klaanilaisista.
”…ai niin”, palkkasoturijohtaja sanoi kyykistyen alas ja tuijottaen Guartsua silmiin, mutta tähdäten tätä yhä aseellaan. ”Tiedän, että suunnittelet jotain. Sinulla on sellainen maine. Ymmärrä nyt kuitenkin, vartija, että meillä on tällä kertaa mukana kaksikymmentä miestä, viisi verenhimoista Muakaa, kaksi räkäisymatkan päässä olevaa ilmatorjuntatykkiä, viisi raketinheitintä ja yksi kävelevä tankki. Onko sinun kenraalillasi enää…yhtään mitään?”
Guardian siirsi vähitellen katseensa punaisen skakdin Zamor-revolverista tämän kasvoihin. Hän piti ilmeensä vakavana ja avasi suunsa. ”Tiedätkö mitä. Sinä olet dorka.” Palkkasoturijohtajan hymy hyytyi. Tieto siitä, että Nektann-tornit olisivat pian toimintakunnossa riitti ainoaksi syyksi sille, että hän ei ampunut Guardiania vielä. Seuraavaksi Guardian teki jotain selviytymisensä kannalta erittäin epäloogista. Hän jatkoi.
”Sinä olet Dorkahk Dorkalax Dorkimus Dorkastein. Dorka-Korosta. Ja niin on veljesikin.” Punainen skakdi muuttui entistä punaisemmaksi. Sen ote revolveristaan kiristyi. ”Ja tiedätkö miksi?” Guardian kysyi. Hän nosti varovaisesti kättään ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä sormellaan Makuta Nuita, joka piteli edelleen kiinni päälaestaan päänsärkyisen näköisenä. ”Sinä tiedät aivan hyvin, että tuo makuta on voinut lähettää telepaattista viestiä jo minuuttien ajan. Ja jos jotain tiedän telepatiasta, se on saattanut mennä jo oikeaan osoitteeseen.” Punainen skakdi paljasti hampaansa vihaisen näköisenä. Hän katsoi Makuta Nuita avasi suunsa huutaakseen. ”PYSÄYTTÄKÄÄ SE!” Makutaa lähimpinä seisovat palkkasoturit hyökkäsivät johtajansa käskystä makutan kimppuun. Ensimmäinen potkaisi tätä päähän, mikä sai Manun pyörähtämään kivuliaasti ympäri. Skakdit jatkoivat makutan potkimista estääkseen tämän keskittymisen parhaansa mukaan. Lisäksi ne pitivät sitä äärimmäisen tyydyttävänä. Punainen johtajaskakdi kääntyi takaisin kohti Guartsua ja potkaisi tätä raivokkaasti päähän.
”Ihan turhaan se sitä lähetteli!” skakdi karjui. ”Ensinnäkin, kukaan ei ole lähistöllä kuulemassa! Toiseksi, tuo skarrararin makuta ei voi kutsua ketä tahansa. Sillä pitäisi olla joku aiemmin luotu mielilinkki! Kolmanneksi, kukaan ei ole kuulemassa!” Guardian piteli päätään. Hänen näkönsä oli lievästi sumentunut äskeisen iskun jälkeen, mutta se alkoi vähitellen palautua. ”Hmm”, hän äännähti hymyillen provosoivasti. ”Jos ongelmia ei pitäisi olla, miksiköhän olet sitten noin vihainen?” Tämä sai skakdi-johtajan kiroilemaan ja potkaisemaan Guardianin päätä uudelleen. Sitten punainen hahmo nousi täyteen mittaansa ja puhui yhdelle alaisistaan. ”Kauanko sen kirotun tornin aktivoimisessa menee vielä?” ”Joitakin minuutteja, herra.” ”En jaksa odottaa. Päästetään Sätky asialle.”
Kimeä ja psykoottinen nauru toistui jälleen jostain kauempaa. Sätky oli iloinen.
[spoiler=Herp Derp.]Manu kirjoitti taas osan tästä.[/spoiler]
Itrozin tummanpuhuva hahmo asteli pimeää käytävää kirkkaasti valaistuun laboratorioon. Makuta oli mustaan ja valkeaan haarniskoitunut ja hän kantoi kanohinaan Matatua, telekinesian naamiota.
Makuta loi yleiskatseen huoneeseen. Keskellä olevalla pöydällä makasi köytetty valkoinen Toa. Suoraan leikkauspöydän yllä oli tehokas lamppu ja sivupöydät olivat täynnä erilaista tavaraa.
Makuta Mutran tuli huoneen varjoista esiin kantaen suurta lasisäiliötä. Hän laski sen sille osoitettuun paikkaan mustalle pöydälle ja heitti toisesta kädestään joukon kapeita letkuja samaiselle pöytätasolle.
Toa nimeltään Glatorianking oli ryöstetty Artakhalta. Se oli ollut saaren hallitsijan koe luoda Toa, ja se oli onnistunut. Niinpä Makuta Kojol oli joukkoineen kaapannut Toan ja nyt Valon Toaa oli tarkoitus käyttä eräässä mielenkiintoisessa kokeessa.
Kojol oli kuollut hieman myöhemmin Xialla hämärissä olosuhteissa. Hänen antidermiksestään oli kuitenkin saatu talteen pieni osa, ja Mutran oli avannut sen rakenteen. Hän oli kyennyt kloonaamaan yksittäisiä Antidermis-hiukkasia ja vuosien työn jälkeen hänellä oli niitä säiliöllinen.
Nyt hän ja mieleen erikoistunut Itroz olivat testaamassa mitä tapahtuisi, jos Antidermis siirrettäisiin Toan veren tilalle.
Mutran kytki antidermistankista useamman letkun kiinni Gekon olkapääsä olevaan haavan. Itroz teki saman toiselle puolelle, johtaen valtimoista pulppuavan veren toiseen tankkiin. Antidermis valui sisään ja veri ulos. Tilanne olisi ollut äärimmäisen kivulias jos koekappale olisi olut elossa. Toiset kutsuvat tätä kidutuksesi tai ihmiskokeiksi, makutat kutsuvat tätä… tieteeksi.
Se oli PAHA GK.
Hautasaari
Valkoinen miekka lensi ilman halki. Matoro nappasi sen nopeasti ja huitaisi taaksepäin, iskien Tharkonia kylkeen. Ilman Toa karjaisi ja otti askeleita taaksepäin, vain saadakseen haavoittuneen Jään Toan potkun polvilumpionsa kohdalle. Tharkon horjui maahan ja Matoro heitti miekan takaisin Ämkoolle, joka taisteli Herkaa ja Atyaa vastaan.
Vihermusta ninja-Toa suoritti nopean iskusarjan joka selätti Atyan nopeudessa. Pian tämän jälkeen hän löi varjoenergialla höystetyn iskun Herkaa päin ja vippasi aseen taas Jään Toalle.
Matoro sai kopin ja iski taas noussutta Tharkonia. Hän liikkui nopeasti taaksepäin lyöden Ilman Toan keihään varren poikki. Tharkon aloitti iskusarjan, joka pysähtyi aaltoon kylmyyttä. Jään Toa heitti aseen taas Ämkoolle, joka tyrmäsi sillä hyökkäävän Herkan. Ilman Toa hyppäsi ilmaan potkaisten zombia kasvoihin, ponnisti ja potkaisi ilmasta Tharkonia. Miekka lensi taas Matorolle, joka iski takaa tulevaa Atyaa. Toa syöksyi matalaksi tulisen aallon lentäessä hänen ylitsensä. Miekka lensi taas ja Mäksä syöksyi Tharkonia kohti huitoen tämän iskusarjalla kauemmas. Neljäs isku osui pahasti Tharkonin aseen lappeeseen, joka sai aseen suistumaan vihreistä käsistä. Se lensi mereen. Energiakäsi heitti meikan taaksepäin jossa Matoro nappasi sen, torjuen Herkan voimakkaan koukun iskun. Tulen Toan toinen lyönti kuitenkin osui Toaa jalkaan saaden hänet kaatumaan.
Miekka vaihtoi taas omistajaa ja Matoro nousi ylös kuperkeikalla potkaisten Herkaa alhaalta. Mäksällä oleva energiaterä iskeytyi silloin Herkan sydänkiven läpi syvälle punaisen zombin rintaan.
Hetken voitonriemu heräsi Ilman Toassa, mutta silloin Herka yksinkertaisesti repi itseään lähemmäs työntäen miekkaa syvemmälle itseensä. Hänen tavoitteli kynnellä Ilman Toaa, joka oli repinyt miekan ja heitti sen Herkan yli. Matoro nappasi aseen ja sivalsi nopeasti Tulen Toan ranteen poikki asekädestä. Herka ei edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun varjokäsi tarttui häntä olkapäästä ja jännitti voimansa. Punainen keho pyörähti ilmassa judoheiton voimasta ja iskeytyi kasvot edellä kivikkoon. Jään Toan potku naamioon sai sen särkymään ja leviämään kivikkoon. Paljon kärsineet kasvot tuijottivat tyhjinä sen alta.
Matoro jatkoi vielä liikesarjaansa ja heitti miekan takavasemmalle. Mäksä kohotti punaisen varjokätensä napatakseen aseen. Käsi katosi. ”…” ”…”
Valkoinen miekka osui maahan ja pyöri kohti kallion reunaa. Se jäi tasapainoilemaan meren ja kallion välille. ”…” ”…”
Herkan eloton ruumis makasi verisenä naamionsirpaleiden keskellä. Tharkon tuli yhdestä reunasta ja Atya toisesta. Atya oli ainut kenellä oli ase, eikä se ollut mikä tahansa ase.
[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]
Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet
Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.
”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”
Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”
”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”
Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”
Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”
”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”
Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”
Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”
”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.
”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”
Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”
Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.
Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.
”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.
Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.
Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi. Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.
Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.
Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”
Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”
Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta. Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.
Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.
Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin. Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan – POIS PÄÄNI SISÄLTÄ! Älä huuda.
Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.
Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”
Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”
Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.
Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”
Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.
”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.
”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”
Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.
He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.
Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.
Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.
Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.