Klaanon

Avainsana: Makuta

  • Tahdon laivani takaisin

    SS Rautasiipi

    Amiraali 002 siirsi katseensa pois ikkunasta, takaisin häntä puhutelleeseen nuoreen Nazorakiin.
    ”Ja väität siis, että saatte hallin jälleen kiiltävän puhtaaksi uusia kokelaita varten?” hän kysyi kylmällä äänensävyllä.
    ”Kyllä, ilman muuta herra Amiraali. Meistä alkaa tulla jo aika hyviä tässä siivouksessa.”
    ”Hmph. Varmasti.”

    Amiraali kääntyi kannoillaan, ja jätti nuorukaisen seisomaan käytävään. Laivaston komentajan teräksinen jalka kolisi vain vaimeasti purppuraa kokolattiamattoa vasten, mutta hän tiesi silti hyvin, että kaikki sen kuulevat jännittyivät ja koettivat näyttää mahdollisimman kiireellisiltä.

    Amiraali ei ollut varma, muistiko enää aikoja, jolloin hän oli kyennyt puhumaan alaisilleen ilman näiden tarpeetonta pokkurointia.

    Pian hän kuitenkin havahtui mietteistään, ja astui metalliovesta eräälle Rautasiiven suuren hallin parvekkeista. 002 nojautui metalliseen kaiteeseen, ja kumartui hieman eteenpäin.

    Ja ennen tämä halli oli täynnä urheita torakoita, valmiina matkustamaan halki tyrskyisimpienkin merten, hän ajatteli antaessaan katseensa kiertää valtavaa hallia.

    Suuri joukko Nazorakeja työkaluineen ehosti muutenkin uusia koulutustiloja. Maalitaulut vaihdettiin uusiin ja luokkahuoneiden paperit ajettiin silppurin läpi. Kaikesta saatavilla olevasta hankittiin päivitetty versio, ja vanhat päätyivät romutettavaksi. Nazorakit eivät olleet poikkeus.

    Kaikki Rautasiiven torakat eivät enää jaksaneet odottaa innolla uusien koulutettavien saapumista. Hohto oli mennyt useimpien mielestä jo neljännen ”kelpaamattoman” erän jälkeen. Toisaalta, 000 sai syödäkseen.

    Huhu kiersi Rautasiiven käytävillä, että uusin ”Uusi sukupolvi” olisi läpimurto, vaativimmatkin testit läpäisevä. Ilmeisesti tämä Makuta Abzumo oli osallistunut perimän muokkaamiseen.

    Kunhan nyt vain saisivat kelpaavan erän kasaan, Amiraali mietti. Tahdon laivani jälleen omaan komentooni.

  • Nynrah osa 14: Robotit rakentavat robotteja

    Nynrah

    Metsän reuna tuli vastaan ja viisikko hahmotti edessään yhden suurimmista matoran-kylistä tällä puolella maailmaa. Oli vaikea puhua enää pelkästä kylästä, sillä Nynrah-haamujen asuinalue oli kooltaan lähempänä pientä kaupunkia. Tiilistä, kivestä ja teräspalkeista kyhätyt asunnot olivat kukin rakenteiltaan omankaltaisiaan arkkitehtuurisia taideteoksia, mutta niistä näki hyvin, että kovin harva Aaveista oli taiteilijoita. Toisiaan isommat ja rakenteiltaan toistaan uskaliaammat talot olivat väreiltään suurilta osin hyvin perinteisiä ja tehdasmaisen hillittyjä. Niissä pystyi kuitenkin todennäköisesti asumaan erittäin mukavasti.
    Nyt rakennukset kuitenkin näyttivät enemmän henkilökohtaisilta vankiloilta. Seinissä oli pieniä plasma-ammuksien ja Kanoka-kiekkojen jälkiä, mutta taistelu oli jäänyt lyhyeksi.

    Kylässä oli hiljaista. Joka ikinen ovi ja ikkuna oli järjestelmällisesti suljettu ja sisältä ei tullut edes valoa. Matoraneja ei ollut kaduilla, mutta katujen epäsiistiydestä päätellen he olivat juuri lähteneet kävelemään poispäin äärimmäisellä kiireellä. Tai ainakin he olivat yrittäneet sitä erittäin tiiviisti.
    Avhrak Vat leijuivat hiljaisesti läpi katujen ja katselivat ympäriinsä punahohtoisilla silmillään. Ne eivät vaikuttaneet yksinään erityisen uhkaavilta, mutta metallisten lautasten suuri määrä herätti kunnioitusta. Lisäksi jokainen tämänkaltaisen lentävän lautasen aikaisemmin nähnyt oli todennäköisesti joskus nähnyt myös, minkä seurassa ne yleensä liikkuivat.

    Klaanilaisten viisikko oli hipsinyt pienen tiilisen pajan taakse ja kurkisteli varovaisesti kaduille nurkan takaa. Keetongu siirsi päänsä mahdollisimman lähelle Guardiania ja kuiski.
    ”Lisää lautasia. Fantastista.”
    Guardian kiikaroi varovaisesti lämpökatseesta oranssilla silmällään. ”Möröt yrittävät piilotella taloissa. Näitä se ei taida kiinnostaa.”

    Lentävien lautasten pienimuotoinen joukkue sujahti viisikon ohi. Parin sekunnin ajan kaikki olivat Makuta Nuita lukuunottamatta aivan hiljaa. Vihreän antidermiksen ajatukset kaikuivat kaikkien pääkopissa. Tavallaan hieman kaoottisen olennon monenlaisissa ajatuksissa oli muiden mielestä jotain rauhoittavaa, mutta tilanteen paine häiritsi kaikkia.

    Mekaaniset lautaset kantoivat yhdessä pohjastaan sojottavilla pitkillä käsiraajoilla suurta laatikkoa, joka oli täynnä raskasta metalliainesta. Lautaset ja laatikko kiisivät kohti kylän suurimpia rakennuksia, joiden tehdasmaisista piipuista nousi tummanharmaata savua.
    Robotit rakentavat robotteja. Aika perverssiä.
    ”Hiljaa”, Guartsu kuiski hampaat irvessä peittäen Manun purkin kourallaan.
    Laivaston matoran Ternok hymyili kevyesti katsellessaan Avhrak Va -ryhmittymien lentoa. ”Hehehe, nuohan ovat tavallaan todella suloisia…”
    Ontor henkäisi raskaasti. Hän ei nauttinut tilanteesta yhtään. Matoran oli mekaanikko eikä taistelija ja katseli taaksensa jatkuvasti huolestuneen näköisenä. Mikä tahansa metsikön suunnalta kutsuvista äänistä oli potentiaalinen syy huolestua. Ontor kuitenkin ymmärsi, että hänet oli koulutettu tällaisia tilanteita varten. Matoran sulki pian silmänsä ja henkäisi syvään laskien mielessään kuuteen. Avattuaan silmänsä hän yritti näyttää mahdollisimman rohkealta ja päättäväiseltä, vaikka se vaikeaa olikin.

    Viisikko hiipi lähemmäs suuren kylän keskiosissa erottuvaa koollaan kunnioitusta herättävää tehdas- ja pajarakennusten ryhmittymää. Konemainen kilke kaikui tehtaiden ytimistä ja yönmustaksi muuttunut savu purkautui varjomaisesti piipuista tuoden ilmaan hajun, joka muistutti vanhaa Vartijaa sodasta. Monenlaiset työkalut kilisivät, metalli suli ja sähkönpurkaukset rätisivät.
    Haamujen suurta keskuspajaa ympäröi armeija sen erilaisista ikkuna- ja oviaukoista sisään ja ulos lenteleviä Avhrak Va -lautasia. Ne kantoivat metalliosia täynnä olevia laatikkoja kohti tehtaita eri suunnista. Myös pieni joukko teräksenvärisiä matoraneja kantoi laatikoita lannistuneina kohti tehdasrakennuksen portteja. Ruuveja putoili täyteen ahdattujen laatikoiden kansien välistä harmaille kaduille.

    Yksi ainoa nelikätinen, kasvoton ja tunteeton metallihirviö leijui ”TAKOMO”-nimellä kulkevan rakennuksen suurten teräsporttien yllä tarkkaillen sisään kulkevien matoranien ja lentävien lautasten kiireistä massaa kylmän sinisellä ja sieluun porautuvalla katseellaan.

    Voi piru, Makuta Nui sanoi. Niillä on selvästi iso tilaus toimitettavana.
    Keetongu murisi. ”Takomo…” hän sanoi hiljaa kieli hampaidensa välissä.
    Guardian kääntyi keltaista jättiläistä kohti. ”Kyvykkäimmät Aaveet työskentelevät tuolla, eikö niin? En pelkäisi vanhojen ystäviemme puolesta.”
    ”No niinpä niin. Nuo tarvitsevat heitä johonkin. Mutta…”
    Keetongu hiljentyi, kun lähiympäristöä kamerasilmällään tarkkaileva Avhrak Va ilmestyi noin metrin päähän klaanilaisviisikosta. Se katseli heidän piilopaikkansa suuntaan pitkään, mutta kuittasi havaitsemansa liikkeet pian jonkinlaisena näköhäiriönä.

    Guardian tarkisti pistoolinsa ja kiväärinsä lippaat moneen kertaan. Hän vilkuili, kuinka uupuneiden matoranien suuret joukot kantoivat nyt sisään massiivisia kontteja. Tehtaiden omistajan vaihduttua tätä kontteihin pakattua Bio-Klaanin laivastolle tarkoitettua kalustoa oltiin sijoittamassa uudelleen. Guardian, Keetongu ja matoranit vilkuilivat toisiaan.
    Jos ketään nyt yhtään kiinnostaa, niin yhden tuollaisen suurimman kokoluokan kontin tilavuus on… Manu aloitti, mutta Guartsu hyssytteli makutaa välittömästi.
    ”Tiedämme kaikki kyllä, mitä haet.”
    Hienoa, Manu hyrisi. Nyt pitäisi vain löytää lisää xialaisia miinoja.
    Guardian hymyili ja pyöritti silmiään. ”Ei.”
    Minä pidin ideastani.
    ”Niin me kaikki”, Guardian sanoi. ”Mutta ei. Tongu, nosta matoranit mukaasi. Tästä voi tulla vähän ahdasta.”

    Kymmenen minuutin päästä valtava teräskontti liikkui verkkaisesti nynrahilaisen tehtaan liukuhihnaa pitkin. Automatisoidut magneettikourat siirsivät sen valtavan punertavan kannen irti ja neljä kahdella jalalla kävelevää hahmoa hyppäsi vaivihkaa vilkkaalle liukuhihnalle. Tehtaassa haisi öljy ja kuolema. Koneiden takana työskentelevien matoranien katseissa hehkui pelko.
    Viisi kulkijaa kiipesivät yksi kerrallaan toisen kontin päälle ja odottivat, että liukuhihna vei sen valtavan ja karusellimaisesti pyörivän osanlajittelukoneen ohi, jolloin kaikki kiipesivät sen päälle. Laitteen päältä he tarkkailivat tehdasympäristöä yrittäen puhua mahdollisimman hiljaa.
    ”Saanen kysyä seuraavaa siirtoamme, komentaja”, Ternok kuiski.
    ”Sinä ja kaverisi voisitte ensinnäkin yrittää pysyä mahdollisimman kaukana niistä nelikätisistä”, kyykyssä istuva Guardian sanoi hieroen leukaansa.
    Minä olen nähnyt niitä vilaukselta kaksi. Ehkä vaara ei ole niin suuri.
    Guardian kiristeli hampaitaan. ”Jos me emme jotenkin pysäytä koko laitosta, niitä on kohta sadoittain.”
    Klaanilaiset tuijottelivat toisiaan synkeinä. Muutaman viikon takaisen tuhoisan yön tapahtumat muistuivat hetkessä jokaisen mieleen. Matoranit katsoivat toisiaan epävarmoina. Manu sihisi poikkeuksellisen hiljaa. Keetongu istui kädet puuskassa.
    Tehtaan hajuja nuuhkivan Guardianin mieleen tuli jälleen kerran, kuinka paljon tehdasrakennuksen aseisiin tarkoitettu rauta-aines haisi vereltä jo ennen valmistumistaan. Admin nojasi käteensä.
    ”Ajattele, ajattele, ajattele…”, hän sanoi. Sininen skakdi naputti otsaansa kevyesti rystysillään.

    Koneiden hypnoottinen liike oli kuin jonkinlaista raivokasta tanssia. Valmiit muotit iskeytyivät tulikuumana hehkuvaan teräsainekseen ja pian niiden jäähdyttämiseen tarkoitetusta nesteestä nousi osia. Osat siirtyivät parille Nynrah-haamulle, jotka vastentahtoisina hioivat ja kiillottivat niitä. Suurella koneiden yläpuolella hohtavalla näytöllä näkyi tehtaan tällä hetkellä tuottamien osien malleja, muotteja ja pohjapiirustuksia. Avhrak Feterran ilmeettömien, tuhoa ja kuolemaa tarkoittavien kasvojen siluetti piirtyi näytölle uudelleen ja uudelleen.

    Keetongu nousi varovaisesti täyteen mittaansa. Hän katsoi jonnekin kauemmas yksinäisellä silmällään ja hieroi leukaansa. ”Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jututtaa Q-miestä.”

  • Deltan temppeli 17: Nurukan se tarina ei ole klanooninen

    Ranta

    Sekalainen joukko eriskummallisia Toia istui hiekkaisella rannalla. Ussal-ravut keräsivät laskuveden aikana ruokaa kostealta hietikolta, kun joukkio koetti tutustua toisiinsa. Tämä uusi tuttavuus, lyhyenläntä, puista kasvomaskia käyttävä kiven Toa oli osoittautunut ihan kelpo tuttavuudeksi, tosin hän oli välillä vähän sekaisin. Umbra ja Samol olivat käyneet pienimuotoisen taistelun rannalla vähän aiemmin. Nyt uupuneet Toat katselivat kuinka mustaa panssaria ja Kakamaa käyttävä Nurukan otti repustaan turagana käyttämänsä virkamerkin, johtajuuden poran, ja alkoi piirtää sillä ympärilleen ympyrää.

    ”Saamme varmaan kuulla uuden tarinan Nurukanilta”, Deleva tuhahti. Hän ei pitänyt siitä että aikaa haaskattiin turhiin tarinoimisiin ja turinoihin. Hän halusi toimintaa, vaikka olikin saanut sitä viimeisten viikkojen aikana ihan tarpeeksi. Toan mekaaninen käsi kitisi hammasrattaiden naksuessa paikoillaan, kun toa taivutteli sormiaan, osoittaen pitkästymisen merkkejä.

    Nurukan ei välittänyt tästä, vaan tyhjensi hiekkakasan päälle reppunsa sisällön. Musta, hopeisilla terillä varustettu tykki tippui hiekalle, samoin kuin kasa värikkäitä kiviä. Yksi kivi oli keltainen ja sopi yhteen mustan ja rosoisen kiven kanssa, kuin palapeli. Muita kiviä oli sekalainen joukko ja ne kuvasivat oletettavasti sotureita ja kyläläisiä.

    Nurukan köhi kurkkuaan, aloittaen tarinansa.
    ”Olipa kerran, kauan sitten, saariryhmä jota Suuren hengen auringonsäteet ja lämpö hellivät. Saaristoa kutsuttiin siitä syystä Avra Nuiksi, joka tarkoittaa suurta auringonsädettä. Saarilla elämä kukoisti ja eri matoranheimot harjoittivat kauppaa keskenään. Valitettavasti rauhaa ei kestänyt kauaa”.

    Umbra katseli vanhaa Maan Toaa kun tämä kertoi tarinaansa. Hän piteli toisella kädellään kanuunaansa, johon oli mennyt sisään hiekkaa. Aurinko porotti Umbran niskaan ja tummat kohdat imivät tehokkaasti auringonsäteitä soturiin, saaden hänet hikoilemaan. Umbran vieressä, kiven Toa Samol kuunteli tarkkaavaisena Nurukanin tarinaa sankareista jotka kutsuttiin suojelemaan saarta eräältä pahalta Makutalta, joka erinäisten sattumusten kautta olikin vain pääsankarimme pahoista ajatuksista ja tunteista muodostunut kopio.

    ”… Toia kerääntyi eri saarilta yhteen, yhdistäen voimansa Yhtenäisyyden hyveen avulla, taisteluun makutan illuusiotoia vastaan. Nämä pahat toamaiset soturit olivat vain toa-energiaa ja varjoja, joilla ei ollut tunteita tai mitään. Vain tehtävä: tuoda keltainen soturi isännälle. Toa Avraxeiksi kutsutut soturit taistelivat urheasti näitä pimeyden olentoja vastaan, mutta illuusiotoat kaappasivat ryhmän kinetiikan toan, vieden hänet joukkion mestarille, Makuta KraUmbralle, koska kyseinen toa oli keltainen”, Nurukan jatkoi, siirtäen pienen keltaoranssin kiven kohti mustaa kiveä, joka oli puolikas toisesta keltaisesta kivestä. Joukko pienempiä, mustia kiviä siirrettiin myös kahden kiven ympärille.

    Deleva haukotteli. Oli tylsää kuunnella tarinaa, joka oli melkein maksanut hänen henkensä. Plasman toa vilkuili puista seremonianaamiota kantavaa Samolia, joka kuunteli mielenkiinnolla tarinaa. Umbra näpersi laitteidensa kanssa, siltä varalta että niille tulisi jotain tarvetta tulevaisuudessa.

    ”… Toat tekivät vastahyökkäyksen Makutan linnoitukseen, vapauttaen veljensä, Belekin. Matkalla Ma Wetin tunnelistoa pitkin, he kohtasivat uusia liittolaisia, kolme Toa Ortonia, jotka liittyivät sekalaiseen seurueeseen. Päästyään meren ali saarelle, joukkio teki tuhoa makutan linnoitukseen ja Makuta oli syystäkin raivoissaan…” Nurukan jatkoi, heittäen mustan kiven maahan, jolloin pienemmät mustat kivet hajaantuivat, näyttäen kuin kumartavan mestariaan.

    Äkkiä jokin keskeytti Nurukanin tarinan kerronnan. Hän näki kaukana, metsän laidassa, jonkin hopeisen kimmeltävän. Samassa sininen ammus lähti lentämään ilmassa kohti Toia.

    ”Varokaa!” Nurukan huusi, tuupaten Delevan sivuun ammuksen tieltä. Kun ammus osui hiekkaan, hiekasta tuli lasimaista.

    ”Tuo oli aika kuuma ammus”, Nurukan sanoi hymyillen, kun ammuksia alkoi sadella kohti joukkiota. Umbra latasi kanuunansa, Deleva jousensa ja Nurukan laittoi mutaatiotykkinsä kuntoon. Samol katseli kuinka toat latailivat aseitaan kiireessä.

    ”Miten tarina jatkuu?” Kiven toa kysyi, kun joukkio lähti juoksemaan kohti ammusten suuntaa. Samol otti juoksussa sotavasaransa selästään, puuskuttaen muiden perässä. Kiven toana hän oli painava ja lyhyet jalat eivät ainakaan antaneet hänelle apua nopeaan juoksuun. Juostessaan, Samol latasi käsiinsä kiven energiaa ja hänen jättimäinen vasaransa alkoi hohtaa kellertävää valoa, kun se oli ladattu kivienergialla.

    Deleva torjui kuumennetulla plasmakilvellään skakdien zamor-ammuksia, joita lenteli päin poppoota. Muut väistelivät lenteleviä kuulia, joita sateli ilmassa. Kun nelikko oli tarpeeksi lähellä vihollistaan, he huomasivat että joukkio skakdeja tulitti heitä.

    ”Tulee ihan vanhat ajat mieleen, vai mitä?” Umbra kysyi Delevalta, joka muisti Umbran kanssa käydyt taistelut erinäisiä vihollisia vastaan, joihin kuuluivat niin skakdit, zyglakit kuin rahkshitkin.

    ”Tottahan tuokin on, Umbra”, Deleva myhäili. Hän pääsisi taas tositoimiin, löylyttämään näitä universumin saastoja, typerillä hammasrivillä varustettuja skakdeja.

    Deleva viritti ladatun jousensa, ampuen sillä kilven suojista päin yhtä punaista Skakdia, joka pudotti kirveensä ja pistoolinsa aika nopeasti maahan. Plasmajousi lävisti skakdin panssarin, sulattaen sydänkiven jolloin skakdi huusi tuskissaan, kaatuen hiekkaiseen maahan. Skakdin alle muodostui lammikko sulaneesta metallista ja verestä.

    Skakdit hyppivät alas puista ja osa hyökkäsi puiden takaa joukkion kimppuun. Samol pääsi nopeasti mätkimään nyrkeillään ja sotavasarallaan näitä groteskeja liskoja, joita parveili joukkion ympärillä. Hampaita lenteli ilmassa kun lyhyenläntä toa iski skakdeja kumoon kuin heinää, iskien liskoja joko aseellaan tai samol punch nimisillä kivinyrkeillä.

    Umbra miekkaili erään jään skakdin kanssa, joka tulitti Umbraa hidastavilla silmäsäteillä. Umbran liikeet hidastuivat huomattavasti, ja skakdin iskusarjojen torjuminen alkoi tuntua koko ajan vaikeammalta. Miekka iski vasten miekkaa, kun ketterä skakdi sivalteli pitkällä miekallaan Umbraa eri puolille panssaria.

    Nurukan huomasi Umbran saamat iskut, ja ravisutti maata Skakdin jalkojen alla, saaden valkoisen, hopeista panssaria kantavan soturin kaatumaan maahan, jolloin silmäsäteiden vaikutust loppui. Umbra painoi jalkansa skakdin vatsapanssariin, pitäen keltaista miekkaansa skakdin kurkulla. Umbran toisessa kädessä ylöspäin osoitettu kanuuna savusi juuri ammutun laukauksen jäljiltä.

    Skakdi katseli kauhistuneena Umbraa, kun tämän silmät kiiluivat. Keltamusta soturi koholla olevaan kanuunakäteen oli muodostumassa kellertävä ammus.

    ”Olkoon Mata Nui sinulle armollinen”, Umbra murahti, vaihtaen tykin asentoa, osoittamaan kohti Skakdin ohimoa. Virne skakdin kasvoilla oli muuttumassa hätääntyneeksi.

    ”Toathan eivät tapa, joten minulla ei ole hätää”, Skakdi sanoi, muka kuulostaen itsevarmalta ja pelaten aikaa. Hän kyllä näki toan kasvoita, jos tämä bluffasi.

    ”Olet oikeassa sen asian suhteen, mutten olekaan tavallinen Toa”, Umbra sanoi, katsoen skakdia suoraan silmiin. Umbra oli päästänyt vapaaksi taisteluviettinsä, joka ei antaisi armoa. Kuinka ihanaa olikaan taas olla karski soturi, joka ei pehmoile.

    Tykki savusi Skakdin ohimolla, kun Umbra keskitti energiansa tykkiin. Hän katsoi tähtäimen läpi skakdia, joka makasi hänen allaan tyynenä. Antaen tykilleen merkin mielessään, valoammus leimahti päin skakdin päätä, jättäen jälkeensä palaneen, tohjoksi ammutun ja päättömän skakdin, jonka miekka makasi soturin vieressä.

    ”Toivotaan että nuo mokomat oppivat ettei meille ryppyillä”, Umbra murahti. Muut skakdit katselivat kuinka valkoinen skakdi päästeli viimeisiä lihaskouristuksiaan, ennen kuin liikkeet loppuivat ja skakdi varmistui kuolleeksi. Umbra asteli pois skakdin luota, ladaten tykkinsä valmiiksi seuraavaa koitosta varten.

    Nurukan ei pitänyt siitä että Umbra oli näin karski taistelussa tämmöisiä, tylsiä vihollisia vastaan. Eivät nämä skakdit saisi ketään tapettua, olivathan nämä vain jotain rivisotilaita, joita ei oltu koulutettu kuin perus taisteluun. Maan Toa toivoi että Umbra kunnioittaisi toa-koodia, joka kieltää tappamisen, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä Umbran pitäisi oppia hallitsemaan takaisin saatu vihantunteensa ja synkät ajatuksensa, jotka hän oli vasta saanut takaisin.

    Deleva ja Samol taistelivat nyrkein skakdeja vastaan, heitellen ja potkien skakdeja ympäri hiekkaista metsää, jonne taistelu oli kulkeutunut. Maassa makasi sikin sokin haavoittuneita ja tajuttomia skakdeja, joita oli niin mättäillä, kuin pää hiekan alla. Skakdien rivit alkoivat hajota, kun Toat osoittautuivatkin näin kokeneiksi sotureiksi.

    Jonkin aikaa taisteltuaan erästä kasvillisuuden skakdia vastaan, Nurukan päätti että nyt riittää, ja ampui vihersinistä skakdia mutaatiotykillään. Skakdista muuttui sinivihreä, groteskilla hymyllä varustettu pallokalamainen olento, joka poksahti osuessaan puuhun, levittäen vihreää mönjää ympäri metsää.

    ”Haluatteko saman Kohtalon!” Nurukan huusi, tähdäten vuoron perään harvalukuisten skakdien rivejä mutaatiotykillään, jolloin muutamat soturit pudottivat aseensa ja olivat valmiita antautumaan. Muutamat lähtivät karkuun, joiden perään Deleva ampui plasmajouset, merkiksi ettei takaisin olisi tulemista.

    Skakdit alkoivat perääntyä kun itsevarmat Toat keräsivät ryhmänsä kokoon ja näyttivät uhmakkailta ja verenjanoisilta. Jotkut skakdit alkoivat kantaa tajuttomia veljiään pois rannan suuntaa, toiset vain yksinkertaisesti lähtivät juoksemaan, kuka minnekin.

    ”Älkää tulko takaisin!” Umbra huusi, ampuen muutaman laukauksen ilmaan tykillään. Valon Toa heilutteli keltaista miekkaansa ilmassa merkiksi voitosta.

    Uupuneena Toat jäivät mättäille istumaan ja selvittämään sitä mitä tehdä seuraavaksi. Samol ehdotti että joukkion kannattaisi vaeltaa sisämaahan, sillä siellä olisi eräs matoranien temppeli.

    ”Ai että matkaamme oikein temppelille? Toivottavasti sieltä saisimme ravintoa, sillä minun on nälkä”, Umbra lisäsi, hien virratessa pitkin Kanohi Mordusia.

    ”Oi kyllä, siellä on paljon syötävää”, Samol sanoi. ”Odottakaa vain kun näette kokin juhla-annokset”, hän lisäsi iloisesti. ”Tämä taistelu oli muuten mahtavaa. Meidän pitäisi ottaa joskus uusiksi”, Kiven toa lisäsi innoissaan.

    ”Veikkaan että saamme paljon enemmänkin taistelua, kun Umbra ja Nurukan ovat mukana”, Deleva sanoi, odottaen jo seuraavia mittelöitä. Hän piti taistelun tuomasta adrenaliinipiikistä.

    ”Jatkakaamme matkaamme piakkoin, mutta nyt lepäämme”, Nurukan keskeytti juttutuokion väsyneenä. Veteraani-Toa ei jaksanut enää sotia entiseen tapaansa.

    ”Hyvä on, Nurukan”, Umbra murahti. Hän olisi halunnut lähteä jo kylään, mutta tämä vanhus vain hidasti matkaa.

  • Deltan temppeli 14: Nurukan ja Deleva saapuvat tarinaan

    Hopeinen meri

    Pieni, merirokkojen peitossa oleva vene, joka oli tehty uppotukeista, lillui hopeisessa meressä kohti pienen hiekkaisen saaren rantaa. Veneessä istui kolmikko, joka oli kokenut paljon viimeisten viikkojen aikana. Veneessä istui sekalainen, kolmen Toan poppoo, joka oli taistellut Avra Nuin kohtalosta viimeisten viikkojen aikana. Nyt sekalainen joukkio oli matkalla kohti tuntematonta.

    ”Toivon tosiaan että pääsemme klaaniin edes joskus”, Umbra murahti kun venematkaa oli kulunut jo muutaman päivän. Etäisyydet universumissa olivat valtaisia, ja suunnistaminen oli vaikeaa kun ei ollut kunnollisia karttoja.

    ”Koeta rauhoittua, Umbra”, Maan Toa ja metsästäjiäkin vastaan sotinut Nurukan sanoi keltamustalle soturille. ”Tiedäthän että kaikki tapahtuu ajallaan”, Toa lisäsi, katsahtaen horisonttiin. Vaikka hän olikin maan toa, hän oli harjaannuttanut silmänsä näkemään kauas ja huomasi horisontissa pienen saarentapaisen.

    ”Katsokaapa tuonne, nuoret”, Nurukan sanoi, osoittaen kynnellään kaukana olevaa vaaleaa läikkää. ”Tuolta voimme saada lisää muonaa ja tarvikkeita klaaniin pääsemiseksi”, Maan Toa lisäsi.

    Deleva ja Umbra koettivat nähdä saarta, mutta eivät nähneet niin hyvin kuin sotaveteraani. Kaksikkoa vähän ärsytti tämä toan kokemus ja itsevarmuus, mutta olihan se ymmärrettävää kun oli puolustanut matoranien legendaa tuhansia vuosia ja ajanut jopa Makuta Bitilin joukot pois Avra Nuilta.

    ”En usko sinua, Nurukan”, Umbra sanoi. ”Käyn katsomassa edeltä onko sitä saarta oikeasti olemassa”, toa lisäsi, hypäten valtamereen, jolloin hänen haarniskansa mukautui meriolosuhteisiin, synnyttäen moottorit jalkoihin ja hengityssuojan Mordusiin.

    ”Voi tuota poikaparkaa”, maan toa tuhahti. ”Ei voi uskoa edes tällaista vanhaa rahin raatoa, joka sai juuri toa-voimansa takaisin ja on taas elämänsä kunnossa”, toa kertoi Delevalle, joka katseli merta. Umbra jätti jälkeensä keltaisen vanan, kun hän meni vedessä kuin kala. Suuren Artakhan luoma tekniikka oli maineensa veroista, Deleva ajatteli, ihmetellen mikä hänen valonsäteenä liikkuvalle veljellään kesti.

    ”Toivon ettei Umbralle ole sattunut mitään, sillä ei veljelläni yleensä näin kauan kestä”, Plasman Toa sanoi, hänen täysin mekaanisen, vasemman puolensa kimaltaessa aurinkojen valossa.

    ”Meidän on lisättävä tämän merirokkoveneen vauhtia”, Nurukan sanoi yhtäkkiä. Hän näki horisontissa, kuinka pieni kellertävä piste otti yhteen ruskean pisteen kanssa. ”Umbra on pulassa ja tiedät miten saamme lisää vauhtia”, hän jatkoi, jolloin Deleva hyppäsi veteen veneen taakse. Hänen mukautuva haarniskansa rakensi hänen jalkoihinsa propellit, joiden avulla veneen vauhtia olisi helpompi nopeuttaa.

    ”Toivottavasti ehdimme ajoissa”, Deleva huikkasi Nurukanille, joka seisoi kokassa, tähystellen saaren tapahtumia, pisteiden suuretessa koko ajan…

    ”Toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Mata Nui meitä suojelkoon”, Toa sanoi itsekseen, puheen hukkuessa Delevan roottoreiden hurinaan ja laineiden ääniin.

  • Nynrah osa 12: Under New Management

    Nynrah

    Neljän hahmon sekalainen joukkue hiipi rannikon havumetsissä. Nynrahin saaren metsien kärsimä vahinko oli osoittautunut huomattavasti pienemmäksi kuin klaanilaiset olivat odottaneet ensinäkymästä päätellen. Metsiä ei ollut tuhottu satunnaisesti sodan nimissä, vaan tuho oli pikemminkin järjestelmällistä ja harkittua. Savupatsaat nousivat rannan suunnalta, mutta saaren sisäosissa niitä ei näkynyt kuin yksi. Vaikutti siltä, että hyökkääjien tarkoituksena ei ollut tuhota saarta.
    Guartsu kulki joukon etunenässä. Hän katsoi kiikarisilmällään syvemmälle metsään vaihdellen sen silmän linssin väriä sekuntien välein. Vartija nojasi havupuuta vasten ja tutki näkymiä joitakin sekunteja ennen kuin viittoi takana seuraaville merkin siitä, että reitti oli selvä. Guardian puristi Vartija-kivääriään tiukasti. Makuta Nuin lasipurkki oli kiinni adminin varustevyössä.
    Keetongu käveli seuraavana. Keltaisen jättiläisen olisi vaikea pysyä huomaamattomana metsässä oikeassa tilanteessa, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Tongun olkapäillä ja niskassa roikkui pari suurikokoista oksaa, jotka hän oli nykäissyt irti puista.

    ”Kiva valeasu”, Guardian heitti.

    ”Kiitos vain.”

    ”Sinä näytät aivan puulta”, Guartsu sanoi naama peruslukemilla. Skakdin äänensävyssä ei erityisesti hehkunut varmuutta tehtävän onnistumisesta. ”Kävelevältä, keltaiselta, ilmatorjunta-asetta kantavalta puulta.”

    Keetongun käsissä oli yksi Kirikori II:n Cordak-tykeistä. Se painoi muutamia satoja kiloja ja tätä mallia ei missään nimessä tarkoitettu jalkaväen kannettavaksi.
    Tämä jalkaväen yksikkö sattui tosin olemaan valtava kyklooppi, joka oli saanut tykin irti muutaman mutterin pyöräyttämisellä ja rennolla nykäisyllä. Nyt Tongu tähtäili ilmasta ilmaan -taisteluun tarkoitetulla aseella liikutellen sitä niin kevyesti, että se näytti höyhenkeveältä.

    Keltaisen jättiläisen syvälle havumetsän maastoon painuvissa jalanjäljissä seurasivat matoranit Ontor ja Ternok. Innokkaiden laivaston matoranien käsistä ja selkärepuista pilkotti naurettavan suuri määrä varusteita. Ontor kantoi monenlaisia korjaus- ja ensiaputyökaluja, kun taas Ternok näytti ottaneen aluksesta mukaansa kaiken mahdollisen aseeksi kelpaavan. Matoranit yrittivät pysyä kahden suuremman hahmon perässä niin hyvin kuin niiden pienille jaloille vain kelpasi. Ternok läähätti voimakkaammin.

    Näkyykö lautasia? Manu uteli.
    Guardian kohautti olkapäitään lannistuneen näköisenä. ”Ei, joudumme syömään käsin.”
    …haa haa.
    Tongu hörähti kumeasti. ”Sinulla on huono vaikutus häneen.”
    Se taitaa olla molemminpuolista.

    Tongu hymyili huomaamattoman pientä hymyä ja kääntyi katsomaan perässään seuraavia matoraneja. Sitten hän käänsi katsettaan ja tutkaili metsää.
    ”Kaikki varmaan jo tietävät, että tämä ei ole torakanpenikoiden tekosia?”
    Ternok ja Ontor vilkuilivat toisiaan hämmentyneinä. Guardianista ja Makuta Nuista ei tullut erityisempää reaktiota.
    ”Sähkölaitteet sammuivat kun olimme kilometrin päässä”, Guartsu kertasi katsoen Tongua. ”Ja nuo lautaset eivät olleet aivan samanlaisia kuin aiemmin, mutta…”
    Vartija vilkuili jalkojaan. Hetken oli hiljaista. Manun purkissa värisi jotain.
    …’Avhrak Feterrat’?

    Matoranit pysähtyivät hetkeksi. Ternok nielaisi äänekkäästi. Matoranit muistivat aivan hyvin tuon kohtalokkaan yön. Molemmat olivat menettäneet ystäviä ja kaksi laivaston suurta sankaria olivat kuolleet tuhoisien metallitynnyrien luisevissa kourissa. Ontor oli ollut yksi hautajaiskulkueen arkunkantajista. Nyt hän hieroi olkapäätään ja tuijotti maastoa vaitonaisena.

    Guartsu nyökkäsi ja vilkuili varustevyöstään roikkuvaa Makuta Nuita. ”Vanhat merkit sanovat että kyllä.”

    …ja minä kun halusin vain haarniskan.

    Guardian kääntyi kohti Tongua. ”Mitä mieltä olet. Onko meillä mitään mahdollisuutta?”

    Keltainen jättiläinen kohautti olkapäitään ja niillä makaavat kuusenoksat rahisivat. ”En tiedä. Nynrahin valtaaminen ei kyllä isoa joukkoa vaadi.”
    Guardian nyökkäsi. ”En minä niiden määrää pelkääkään. Mutta miksi hyökätä Nynrahille…”
    Entä jos nekin haluavat jotain? Manu viesti.

    Tongun suurille kasvoille ilmestyi jotain merkillistä. Hänen suuri silmänsä näytti huomaavan jotain, mitä muut eivät. Hämmentyneet matoranit etsivät katseillaan sitä, minkä laivaston johtaja oli löytänyt, mutta kaksikko hämmensi pieniä päitään vain entisestään.
    Keetongun suu avautui puoliksi. ”Ah.”

    Ah?
    ”Ah?”

    Keetongu nosti valtavan kätensä vähitellen aseensa päältä ja osoitti yhdellä vasaran kokoisella sormella jonnekin kauas.
    ”Tuo savu on ihan normaalia.”
    Missä mielessä.
    Keetongu hieroi jämerää leukaansa hetken. ”Tuotantolaitoksissa ei pala mitään. Tuo tulee savupiipuista.”
    Ymmärryksen verho laskeutui aavemaisesti koko joukkion päälle.Tongu hymähti.
    ”Herra ZMA maksaa tilauksensa mielenkiintoisella tavalla.”

    * * *

    Nynrah
    Takomo

    Pienen matoran-ryhmän äänet kuiskailivat pimeässä varastohuoneessa. Kukaan ei nähnyt mitään ja kaikilla oli tukalan ahdasta.
    ”Näkikö kukaan Cefiä?”
    ”…e-e-en usko. Hän oli tuotantosiipi kolmosessa kun tämä alkoi.”
    ”Voi luoja.”
    ”Samat sanat. En nähnyt mitään, mutta kuulin kaiken.” Elteksi kutsuttu matoran pisti kätensä puuskaan ja hieroi kyynärpäitään. Hän oli poikkeuksellisen hermostunut, mutta pystyi olemaan onnellinen siitä, että kukaan ei nähnyt.

    ”Kuvitelkaa, että se pisti meidät rakentamaan niitä nelikätisiä piruja”, vanhemman matoranin auktoriteettia puhkuva ääni jyrisi vihaisena. ”Kuin pistäisi miehen sitoman oman hirttosilmukkansa.”

    ”Tulisi vain eteeni puhumaan tämä ’herra ZMA’!” hieman nuorempi matoran-mies puhkui innostuneen vihaisena. ”Tämänkaltainen on todella infant-”
    Aiemmin puhunut Nynrah-haamu huokaisi ja hyssytteli toveriaan, joka vaikeni miltei välittömästi. ”…ei nyt. Ne voivat kuulla.”
    Innokas matoran vaikeni melkein välittömästi. Se oli melkein jo hankaamassa vastaan ennen kuin kuuli jotain ulkoa.

    Varastorakennuksen ulkopuolelta kuului mekaanisia ääniä. Jotain leijaili aivan liian lähellä. Koneen kepeistä ja hiljaisista liikkeistä ei voinut päätellä, oliko se yksi nelikätisistä painajaisista vai vain pieni ryhmittymä ’lautasia’. Ääntä kesti hetken eikä yksikään Haamuista edes hengittänyt ennen kuin äänet olivat kauempana.

  • Deltan temppeli 13: Matoro on Itroz

    Nimdasaari, maanalaiset käytävät

    Tunneli oli pitkä ja yllättävän valoisa. Koko katto oli koristeltu sinisin ja keltaisin valokivin. Nuo värivalot tanssivat yhdessä varjojen kanssa valkoisilla, riimuja täyteen kirjoitetuilla seinillä.

    Amazua oli jatkuvasti varuillaan. Hän oli melkein pudonnut ääriomaperäiseen aukeava luuku-ansaan. Luolastossa olisi vielä yhdeksän ansaa sen Toan muistiinpanojen mukaan. Hän luotti haarniskaansa ja voimiinsa, mutta tiesi että ei kannata olal liian luottavainen omiin kykyihinsä. Pitkä letka piraatteja käveli hänen takanaan, kuka tehden mitäkin. Joukko oli ottanut jokaisen arvokkaan esineen tunneleista.

    Seinästä syöksyi nopealla liikkeellä terä. Amazuan metallinen käsi ehti ottaa sen vastaan ja vääntää sen mutkalle.
    Seuraavalla askeleella ilmeisesti jollakin liiketunnistinsysteemillä varustetut terät pyörähtivät esiin seinästä. Palkkasoturi onnistui tekemään ne helposti pelkin käsin vaarattomiksi.

    Piraattimatoranit kuiskivat jotakin tyytyväisinä.

    Nimdasaari, pyhättö

    ”Tuolla”, Xxonn viittoi metästä nähtyään puiden lomasta rakennuksen. Matoro vaikutti huojentuneelta ja kiihdytti kävelyvauhtiaan kahden matoranin koittaessa pysyä perässä.

    Suuren järven rannalla odottava valkokivinen rakennus näytti vaatimattomalta kaukaa katsottuna. Se oli rakennettu pystyyn asetetuista kalkkikivisistä lohkareista joiden päälle oli kasattu kiviä poikittain. Koko yksi seinämä oli auki, eräänlaisena ovena. Paikka olisi täydellinen puolustuksellisesti, sillä se sijaitsi rantakukkulan laella suuren aukion keskellä.

    Neljä Klaanilaista lähtivöt nousemaan loivaa mäkeä ylöspäin nopeaan tahtiin. He olivat kävelleet tänään jo paljon ja lisää oli odotettavissa.
    Kun Matoro etummaisena siirtyi ovesta sisään valoisaan, pieneen rakennukseen, hän huomasi joukon matoraneja aseiden kanssa katsovan heitä.

    ”Lisää haudanryöstäjiä! Tapetaan!” yksi matoran karjaisi ja osoitti keihäällään nelikkoa.
    ”Ei ei ei. Emme ole ryöst-” Matoro aloitti mutta hänen jalkojensa juureen lentänyt keihäs keskeytti hänet.
    ”A ha. Mitä te sitten olette?” keihäsmatoran kysyi, näyttäen siltä että voisi heittää toisen keihään koska vain.

    Matoro pohti tilannetta. Amazua on todennäköisesti jo syvällä maan alla. Matoraneista voisi olla hyötyä.
    ”Keitä olette?” munkki tivasi. Kaksi matorania lähestyivät joukkoa osoittaen keihäillään.

    ”Me haluamme pysäyttää sen alas menneen haudanryöstäjän ja sen roistojoukon”, Jardirt sanoi nopeasti, edes valehtelematta. Lyhyt ja heikon näköinen matoran olisi tasaisempi neuvottelukumppani.

    ”Me selviämme heistä itsekkin. Nyt, häipykää. Emme halua vääräuskoisia pyhille paikoillemme”, munkki jatkoi. Pari muuta uhittelivat edelleen keihäillään.

    ”Mitä jos me nyt ottaisimme rauhallisesti ja ottaisimme ryypyt pekkaan”, Notfun änki sisään.
    ”Ryypyt mitä?” munkki kysyi nopeasti.
    Kapteeni ehti sanoa ”Rom-” ennenkuin munkit räjähtivät. Ei, ne eivät räjähtäneet kirjaimellisesti. Ne vain suuttuivat koska alkoholi on yksi suurimpia paheita heidän uskonnossaan.

    Matoro kyykistyi ja hänen päähänsä tähdätty keihäs meni pahasti huti. Hellänpuoleinen potku toista lähellä olevaa matorania jalkaan ei vaikutanut juuri mitenkään keihäällä sohivaan tyyppiin.
    Matoraneja vastaan taisteleminen oli ikävintä mitä Toa voi joutua tekemään.
    Äks katsoi kysyvästi Jään Toaa väistäessään yhden keihäänpiston.
    Matoro ei keksinyt järkevää toimintastrategiaa. He eivät voisi käyttää voimaa noita vastaan.
    Sitten hän miltei huusi matoraneille ”Olen Itroz!”
    Munkkijoukko hiljeni. Klaanilaisjoukko jähmettyi.

    Viimein joku rohkeni avata suunsa.
    ”O-oletko sinä se Itroz? Makuta Itroz?”
    ”Kyllä olen. Tarvitsen sirua uudestaan tutkimuksia varten”, Matoro valehteli. Hän tiesi juuri olevansa äärimmäisen heikoilla jäillä. Jos hän paljastuisi, se olisi menoa se.
    ”Olisit heti sanonut, arvon Itroz. Autamme sinua aina sen sopimuksemme nojalla”, munkki kertoi ystävällisesti, tajuten vasta nyt ”tunkeilijan” ja Itrozin yhdennäköisyyden. Lisäksi Makutat muuttavat usein muotoaan. Ity oli edelleen valkomusta ja hänellä oli teleskooppisilmä ja tuo miekka.

    ”Niin, joo”, Matoro sanoi hetken ajatuskatkoksen jälkeen. Heti hän tajusi kuinka tyhmästi oli sanonut. Nuo matoranit tiesivät Itrozista enemmän kuin hän itse.

    ”Saammeko mennä Nimdan kammioon ja samalla hoitelemaan ne haudanryöstäjät?” Matoro kysyi vakavoituneena. ”Nämä ovat Kavereitani Veljeskunnasta. Täysin luotettavia”, hän jatkoi ja viittasi muihin Klaanilaisiin.
    Munkki näytti nörästi tietä portaikkoon ja nelikko lähti alas munkit mukanaan. Matoron otsalla helmeili jatkuvasti kylmä hiki. Olisi vain ajan kysymys koska nuo alkaisivat epäillä.

  • Nynrah osa 11: Matkan pää

    Kirikori II

    Ilma-alus oli saapunut sankan sumun vyöhykkeelle. Keetongu ei nähnyt, minne ohjata. Hänen täytyi luottaa täysin navigaatiolaitteistoon. Omiin silmiin ei ollut luottamista.

    Guardian istui tuolissa huolestuneen näköisenä. Manu lillui edelleen lasisessa purnukassaan.
    Eikö ole ironista, hän sanoi, että minä olen lasipurkissa. Guardian katsahti häneen.
    Jos minä olisin omassa ruumiissani, minä –
    ”Tiedetään”, Guartsu huokaisi silmiään hieroen. ”Olisit hävittänyt tämän sumun.”
    Olin kyllä sanomassa, että olisin voinut kuurata tuulilasin, mutta miten vain.

    He lensivät sumussa muutaman tunnin ajan. Kaikki näytti yksitoikkoisen samalta sumussa. Guardian koetti nukkua hetken. Pian tuli vaihdon aika. Guardian tarttui ruoriin, Tongu painoi pehkuihin. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua Ternok sanoi:
    ”Herra Guardian, me olemme nyt viidenkymmenen kilometrin päässä Nynrahista.”
    ”Sepäs mukava uutinen”, Guartsu vastasi väsyneenä. ”Käypä herättämässä Tongu.”
    Kun Tongue herää, kielipeli alkaa, Manu sanoi hihittäen.

    Hetken kuluttua keltainen jättiläinen talsi heidän luokseen. Edestäpäin kajasti valoa. Sitten, yhtäkkiä, sumu loppui. Muutaman metrin välillä se hälveni olemattomiin. Nyt he näkivät meren ja heidän edessään odottavan saaren.

    Saari, jonka he näkivät, ei ollut mikään kaunis näky. Ilmasta käsin näkyi monia tulipaloja. Savupatsaat nousivat korkealle Nynrahin taivaalle. Rakennuksia näkyi palasina siellä, missä asutusta oli. Kasvillisuus oli suurimmaksi osaksi liekeissä.
    ”Mitä tämä on?” Guardian kuiskasi ja iski nyrkkinsä pöytään. Keetongu sulki ainoan silmänsä hetkeksi ja avasi sen sitten uudestaan. Näky oli todellinen.
    Ai oliko täällä jokin ongelma, vai? Manu ivasi.

    He alkoivat laskeutua Nynrahia kohti. Mutta heidät yllätti joukko lentäviä pikku aluksia. Ne olivat lautasen muotoisia ja ampuivat heitä kohti. Mikä pahinta, ne olivat liian pieniä maalitauluja.
    ”Ne vahingoittavat jotakin ja pahasti, jos emme pian laskeudu”, Tongu ärisi tarttuen ohjaimiin. Koko alus huojui ja tärisi. Guardian kaatui lattialle kompastuttuaan tuoliin. Manu purkki putosi lattialle ja kieri Tongun jalkojen juureen. Keltainen rahi yritti kaikin voimin joko karistaa tai tuhota hyökkääjät. Hän ohjasi alusta vasemmalle ja oikealle, mutta pienet lentävät lautaset pysyivät heidän kannoillaan. Ne olivat aivan aluksen vasemmalla puolella ja ampuivat reikiä Kirikori II:n kylkeen.
    ”En saa niitä karistettua!” Tongu huudahti. Guardian oli noussut pystyyn ja koetti nyt pitää asemansa. Hän ei onnistunut, vaan aluksen keikahtaessa viidenkymmenen asteen kulmaan vaakatasosta lensi toiselle puolelle alusta ja iski päänsä ikkunalasin läpi.

    Manun ajatukset sinkoilivat sinne tänne purkin pyöriessä lattialla ympäriinsä. Mikä kummallisinta, Guartsu aisti hänen päässään pyörivän erilaisia monimutkaisia yhtälöitä ja kaavoja.
    ”Manu, eikö matematiikalle löydy parempiakin ajankohtia?”
    ”G, me joudumme pakkolaskeutumaan!” Tongu murahti ja käänsi vasemmalle. Muutaman kymmentä robottilentäjää murskaantui aluksen kylkeen. Suunnilleen saman verran jäi jäljelle. Tongu huudahti voitonriemuisena, mutta ei ehtinyt iloita kauan, kun jostain kuului posahdus.
    ”Aha. Ne hajottivat höyryventtiilin…”
    ”Ja se on…?” G kysyi.
    ”Paha asia”, Tongu vastasi.

    He laskeutuivat kohti kallioista maaperää. Rysähdys oli kova, mutta kovin paljon vahinkoa se ei aiheuttanut Kirikori II:lle. Hetken kuluttua sekä Guardian että Keetongu olivat aseistautuneet ja raahanneet itsensä ulos aluksesta. Sitten alkoi ammuskelu. Kymmenisen lentävää lautasta lensi heitä kohti. Ne eivät tähdänneet klaanilaiskaksikkoon vaan maassa röhnöttävään alukseen. Muutaman he ampuivat alas suoralta kädeltä, mutta robotit viisastuivat ja alkoivat tehdä monimutkaisia liikesarjoja. Niihin oli nyt huomattavasti vaikeampi osua.

    Alukselle oli aiheutunut jo paljon vaurioita, kun robotteja oli ilmassa enää kolme. Ne päättivät, että oli järkevää alkaa ampua kaksikkoa, joka oli tuhonnut suurimman osan niiden hyökkäysjoukoista. Yksi paljasti kaksi terää kyljissään ja syöksyi Guardiania kohti. Tämä olisi silpoontunut kahteen osaan, ellei Tongu olisi heittäytynyt sen päälle niin, että se lensi maahan ja rysähti klaanilaisen painon alle.

    Sillä väli Guartsu harjoitti tarkka-ammuntaa kiikarisilmineen ja vartija-kivääreineen. Lopulta enää yksi lentävä lautanen oli jäljellä, mutta se ei hyökännytkään, vaan lähti pakoon.
    ”Se ei saa päästä karkuun!” Guartsu henkäisi. Hän yritti juosta sen perään ja ampua sitä vielä, ennen kuin se katosi kallioiden taakse. Keetongu pyyhälsi ähisten hänen vierelleen. Hetken he vain seisoivat paikoillaan. Sitten he kääntyivät mustunutta alustaan kohti. Palanut puu oli reikiä täynnä, mutta alus oli varmaan yhä, ja varsinkin korjauksen jälkeen, lentokykyinen.

    ”Mitäs nyt?” Tongu sanoi.
    ”En tiedä”, Guartsu vastasi.
    Ehkä noudatte minut täältä?
    ”Ai, juu”, Guardian sanoi vaisusti. Vaikka eihän Manu sitä kuullut. Guardian ja Keetongu kävelivät sisään alukseen. Matoranit tulivat pois pöydän alta, ja Guardian nosti Manun purkin ylös.
    Sain laskettua lentorata ja mahdolliset pakkolaskupaikat, mutta kukaan ei tainnut kuunnella minua…
    Guartsu kohautti olkiaan. Keetongu sanoi:
    ”Oli vähän kiire…” Manu tyytyi hymähtämään vastaukseksi.
    ”Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” toinen Matoraneista kysyi.
    Ei kai auta muu, kuin alkaa tutkia, mitä on tapahtunut. Ja kannattaa välttää kuolemista.
    Guardian pyöritteli silmiään ja sanoi:
    ”Joku näyttää vallanneen tämän saaren, ja –”
    Hyvä huomio, Manu kommentoi.
    ”– ja meidän täytyy selvittää, kuka ja miksi.” Tongu nyökkäsi.
    ”Meidän pitää pelastaa saaren Matoranit ja vapauttaa heidät alistajien hirmuvallasta. Kuka ikinä tekikään nuo robotit…”
    … oli fiksu mies, Manu jatkoi Tongun virkkeen loppuun.
    ”Olin sanomassa täysi idiootti”, Tongu hörähti.
    … ai.
    ”Mitä me teemme?” Matoranit kimittivät yhteen ääneen.
    ”Teidän taitaa olla pakko tulla mukaamme”, Guartsu sanoi. ”Täällä on vaarallista.”
    ”Eli meidän täytyy jättää Kirikori?” Tongu sanoi haikeasti.
    ”Kyllä”, Guardian vastasi, ”ainakin vähäksi aikaa. Onhan meidän poiskin päästävä.”
    Jos mitään poispääsyä on.
    ”Pessimismiä tuollainen.”
    Realismia.
    ”Eli pessimismiä.”
    Ehkä arkimerkityksessään. Entä, jos olen ontologinen realisti?
    Guardian ei vaivautunut vastaamaan.

    He astuivat ulos aluksesta. Kirikori II:sta nousi savua. Vielä pahemmin savusi ympäristö. Minne tahansa he katsoivat, he näkivät savupatsaan, jos toisenkin. Kasvillisuus oli joko tulessa yhä edelleen tai palanut maan tasalle. Nynrahilla oli olut hiekkaranta ja trooppista kasvillisuutta, mutta nyt tilalla oli tuhkainen hiekkakerros ja palaneita käppyröitä. Taivas näytti violetilta ja valkoiset pilvet pyyhkivät sitä kuin pyyhekumi paperia. He olivat laskeutuneet jonkinlaisen kylän viereen. Kylä oli tuhoutunut hiljattain. Savuavia rakennuksia oli muutama, ja suurin osa oli romahtamispisteessä tai jo luhistunut. He kävelivät kylän halki. Ei ristin sieluakaan näkynyt matkan varrella. Guardian pälyili epäilevänä ympärilleen. Hän oli odottanut tapaavansa vihollisia heti siltä seisomalta, kun he astuivat ulos aluksesta toisen kerran. Keetongu katseli murheellisena tuhottuja maisemia. He saapuivat pienelle järvelle.
    Oletan, että tämän järven vesi ei tavallisesti ole… punaista, Manu totesi. He jatkoivat kävelyään eteenpäin. Edessä kohosi pienoinen kukkula, jonka huipulle he päättivät kiivetä nähdäkseen, mitä edessäpäin oli. Epäluuloinen Guardian ryömi rinteen ylös ja kurkisti varovasti toiselle puolelle kukkulaa. Maisema jatkui samanlaisena näköesteisiin asti. Näitä olivat suuret siirtolohkareet sekä palaneet puut.

    Guartsu viittoili seuralaisilleen, että oli turvallista tulla. Keetongu, joka kantoi Manun purkkia, ja Matoranit hänen jäljessään kipittivät rinteen huipulle. Sitten he jatkoivat eteenpäin palaneeseen metsään. Tropiikin kulottunut kasvillisuus oli puolittain elossa, mutta noen peitossa. Jotain oli tapahtunut Nynrahin saarella. Eikä se varmasti ollut ollut miellyttävää kenenkään mielestä.

    Zakaz

    ”Kuinka niin ssssinulla ei ole heitä?”

    Nektann huokaisi ja vilkaisi olkansa yli sotureitaan. He kaikki seisoivat tykkitornilla, jonka luota klaanilaiset olivat ovelasti paenneet. Sotilaat olivat hermostuneita. He seisoivat rivissä Nektannin takana ja pälyilivät johtajaansa sekä toisiaan. Nektannin edessä oli suurehko näyttö, jonka sisuksista pällisteli Abzumon julma pärstä.
    ”Minulla ei ole niitä”, Nektann sanoi, ”koska ne pääsivät karkuun.”

    Abzumo kohotti kulmaansa ja asetti hetken kuluttua kätensä leualleen, jota alkoi hivellä mietteliään näköisenä.
    ”Sssse ei ole vaihtoehto, Skakdi.”
    ”Mitä sinä puhut”, Nektann sihahti. ”Minä teen mitä tahdon. Nyt näyttää vain siltä, että sinä jäit ilman vankejasi ja minä ilman rahojani.”
    ”Ei aivan niinkään, Nektann.”
    ”EI?”
    ”Ei.”
    Nektann oli turhautunut sananvaihtoon ja purkaakseen kiukkuaan iski tajuttomaksi sotilaan, joka eturivissä oli yrittänyt kurkkia hänen keskusteluaan. Sitten hän kääntyi takaisin Makutan puoleen ja karjui:
    ”Sinä väität, että tämä ei ole ohi! Mitä sinä kuvittelet, saastainen Makuta? Että minä aikoisin yrittää uudelleen? Minun ei olisi alun alkaenkaan pitänyt yrittää tehdä kauppaa sinun kaltaisesi typerän pellen kanssa! Minulle ei ole aiheutunut muuta kuin harmia. Ja kyllä, halusin tekosyyn tapattaa Warrekin, mutta se ei vain ole tarpeeksi Makutan kanssa asioimiseen! Minä tarvitsen jotakin, mikä pitää minut iskussa. Haluan päästä tapattamaan jonkun. Sellaisia me Skakdit olemme. Mutta minä en päässyt, mikä turhauttaa minua erittäin isosti, enkä edes saanut rahojani! Ja nyt minä joudun puhumaan vielä lisää sinun kanssasi, Makuta. Minua kyllästyttää puhuminen. Skakdeja ei ole tehty puhumaan! ME OLEMME TAPAJIA!”
    Makuta kuunteli raivoamista hetken, mutta kohotti sitten kätensä. Nektann vaikeni heti. Abzumo hymyili ilkeästi ja sanoi:
    ”Sssssanoinko minä…” Hän piti taukoa. ”… että sinä ssssaisit yrittää uudestaan?”
    ”Mitä sinä…”
    ”Sssssanoinko minä, että sinä joutuisit puhumaan kansssani vielä lisää?”
    ”No mitä skarrarrarrin väliä sil-”
    ”Ssssssssssssanoinko minä”, Abzumo kuiskasi, ”että sssssinä ssssselviäisit hengisssssä…”
    Hän alkoi nauraa hiljaa.
    ”… ssssselviäisit hengissä tämän kessssskusssstelun jälkeen?”
    Nektann oli aivan hiljaa ja vain mulkoili Makutaa. Tämäkin oli hiljentynyt ja katseli Nektannia suoraan silmiin. Oli hiljaista kauan. Sotilaat alkoivat hermostua. Monet kiemurtelivat paikoillaan paahtavassa auringossa. Useat Skakdit pohtivat, kuinka paljon kello mahtoi olla ja kuinka kauan he ehtisivät vielä istua baaritiskillä.

    Lopulta Makuta puhui jälleen.
    ”Minä oletin, Nektann, että ssssinä onnissstuissssit. Mutta ssssinä et onnissstunut. Ssssinä petit luottamuksssseni etkä ssssaaanut eliminoitua kolmea henkilöä, joissssta kakssssi oli Sssskakdeja ja ykssssi… Makuta, jolla ei ollut voimiakaan. Minä ehdin jo toivoa, että ssssaisssin haluamani ja lähetin jopa erään palvelijoisssstani hakemaan sssssitä.”
    Nektann vilkuili nopeasti ympärilleen.
    ”Mitä sinä olet tehnyt, Makuta?” hän sylkäisi. Makuta katsoi edelleen hänen silmiinsä.
    ”Hyvässsti, Nektann. Sssse on ohi.”
    Sitten helvetti pääsi irti.

  • Delekistä ei Arkistoissa ollut mitään mainintaa

    Bio-Klaani
    Tawan toimisto

    Pitkään kestäneen etsinnän jälkeen Tawa, Gahlok Va ja yli-innokkaat kirjastoapulaiset olivat löytäneet kaiken tiedon, mikä Rozum-nauhalla mainituista kolmesta nimestä oli löytynyt. Matoron ennakkotiedoista Tawa oli jo saanut kuulla, että Kezeniksi kutsuttu turaga oli antanut tietonsa Nimdasta Makuta Itrozille. Arkistojen merkintöjen mukaan Kezen oli ollut joskus Toakin, mutta siitä oli niin kauan, että hän ei ollut edes taistellut Toien ja Pimeyden metsästäjien välisessä tuhoisassa sodassa. Kezen-niminen kiven Toa mainittiin Pohjoisen mantereen vanhojen Toa-ritarien joukossa, mutta hänen urotöistään ei mainittu paljoa. Matoran Kezen oli taas ollut niin kauan sitten, että minkäänlaisia merkintöjä ei ollut.

    Tawa siirsi Kezen-merkinnät sivuun toisella kädellään ja siirtyi katsomaan ainoaa dokumenttia, joka pystyttiin yhdistämään nimeen ”Selecius”. Lukiessaan paperia Tawa silitti pöydällä nukkuvaa Nöpöä vasemmalla kädellään.

    Adorium Selecius mainittiin paperissa. Tawa luki nimen moneen kertaan hämmentyneenä. Tästä nimestä ei pystynyt päättelemään mitään siitä, minkälaiselle olennolle se kuului. Dokumentti oli myös todella vanhaa kieltä ja sen täydellinen tulkitseminen vaatisi takuulla Rau-naamiota. Se vähäinen tieto, mikä paperista kävi ilmi selvitti, että Selecius oli ollut jonkinlainen yksityisyrittäjä, joka oli rahoittanut aivotutkimuksia vuosisatoja sitten. Dokumentti ei paljastanut käytännössä mitään uutta.

    Delek-nimisistä ei taas Arkistoissa ollut mitään mainintaa.

    Tawa huokaisi ja jatkoi Nöpön silittämistä. Hän katsoi pöydällään olevaa valokuvaa. Mustavalkoisessa kuvassa poseerasivat kaikki Klaanin johtajat.
    Tämä oli siitä harvinainen kuva, että kaikki adminit oli saatu ikuistettua samaan aikaan. Visokki näkyi kuvan alareunassa juuri ja juuri.
    Klaanin pääjohtaja vilkuili ulos panssarilasisesta ikkunastaan. Visokin katoamisesta oli jo viikkoja. Epämääräisiä huhuja liikkui satunnaisista havainnoista, mutta mitään ei pystytty varmistamaan. Hyödyttömiä olivat jopa ne Klaanin alakerroksien valvontakamerat, jotka eivät olleet sammuneet sinä kohtalokkaana yönä.
    Kameroiden mukaan Visokki oli yksinkertaisesti astunut pääreaktorikammion ovesta sisään eikä ollut tullut koskaan ulos. Etsintäpartiot eivät olleet löytäneet huoneesta pientäkään merkkiä Visokin nykyisestä olopaikasta.

    Tawa huokaisi. Hän nojasi kättään vasten ja tuijotti valokuvaa. Klaanin johtaja päätti ummistaa silmiään hieman.
    Nöpö tuhisi hiljaa hänen kämmenensä alla.

    [spoiler=. . .]Nopea viesti koska Snowie. Syyttäkää presidenttiä.[/spoiler]