Gekko heräsi pöydältä, hän tunsi olonsa jotenkin pieneksi ja oli kahlittu pöytään, sitten hän tajusi missä hän oli. Abzumo saapui ja toisti kaiken juuri niin kuin Gekko oli muistanutkin, mutta tällä kertaa Avde ei saapunut paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä ja Gekko tunsi sen pienen hetken kun kirves iskeytyi hänen kalloonsa.
”Missä minä olen”, Gekon ääni kaikui synkkyydessä. Gekko käveli harhaisesti eteenpäin ja törmäsi seinään jossa oli veristä tekstiä.
”Unesta ei ole pakotietä, unessa olet YKSIN”.
Kylmät väreet nousivat hänen selkäänsä. hän jatkoi kävelemistään.
”Unesta et herää”. Teksti vain pahensi toan mielialaa, mutta hän ei osannut odottaa sitä mitä seuraavaksi tapahtui. Musta haarniskainen, punasilmäinen olento nousi tyhjyydestä ja tuijotti avohkii kasvoillaan toaa.
”Sinä, sinun takiasi olen täällä! Mitä sinä olet mennyt tekemään!”, Gekko karjui tunnistaessaan hahmon.
”Mistä minä tietäisin, olen sinun pääsi tuote enkä mitään muuta, tapa nyt sitten minut kun kerta sitä niin paljon haluat, vaikka ehkä saatan tällä kertaa pistää jotain vastaankin”.
Gekko otti esiin miekkansa, miekan joka ei ollut koskaan jättnyt häntä, eikä se taatusti jättäisi nytkään.
Klaanin piha
Kun makuta oli aikansa kironnut, tämä meni takaisin porteille ja näytti Gekolta anastamaansa passia, Tawa teki nopean hyökkäyksen heti ovella, joka passitti makutan pihamaalle.
”Tuletko ulos kanssani?”, se kysyi tekolempeästi ja Tawahan tuli juosten kohti makutaa ja oli lyömässä tätä, mutta tämä käytti mielenvoimiaan ja sai Toan matalaksi.
”Et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä”.
”No tutustutaanko?”
”Tutustu sinä keihääseeni”.
Makuta lennähti sähköpurkauksesta metrien päähän ja alkoi kävellä kohti Tawaa.
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
Lisko rahi kieriskeli maassa. Vihreänmusta toa saapui sen luokse.
”Tuollahan on lisko, hmm”, toa sanoi ilkeä hymy kasvoillaan.
”´Läkh!”, lisko huudahti kun käsi tarttui sen jalkaan ja roikotti sitä ilmassa.
”Hehee”, Toa ivaili nähdessään kuopan maassa, Ämkoo myhäili ja katseli nälkäistä hämähäkkiä kuopan pohjalla.
”AAAAAAAAAAAAARGGH!”
GK heräsi sängystään, nousi ja tiiraili ulos, kaikki oli normaalisti. Gekko rauhoittui hetkeksi kunnes sattui katsomaan ikkunasta.
Musta piste leijui taivaalta rakennusta kohti ja lähestyi aina vain.
”Mitä Karzahnia!”, Gekko huusi ja hyppäsi ikkunasta kun esine näytti olevan vain kilometrin päässä. Valkoinen toa ehti juuri ja juuri pientareelle kun huomasi Mustan pallon osuneen klaaniin, koko rakennus joutui valtavan laatikon sisälle, joka räjäytti kaiken sen sisällä pienenpieniksi hiukkasiksi.
”Mitä tämä kaikki on, en herää unesta vaikka kuinka yritänkin, se yrittää saada minut kiinni ja hengiltä, mutta miksi?”
”Vastaus on helppo, mutta täältä et voi saada sitä selville, mutta piristy. Nyt sinulla on aikaa miettiä elämääsi, kaikkea sitä missä olet onnistunut”, kuului ääni hänen takaansa.
Siellä seisoi vihreän hopeassa haarniskassa häntä itseäänkin suurempi olento, Artakha.
”Tunnenko minä sinut jostakin?”
”Loin sinut, poikaseni. Olet kaukana kotoa, sinun täytyy vain odottaa.”
”Olet vain mieleni luoma kuvitema, et sinä minua kehittänyt, et varmasti.”
”Loin, tiesin, että jos universumi vallattaisiin, se olisi mahdollista uudelleenkin. Minä loin sinut sitä varten, estämään sen. Tuhoamaan sen joka yrittää sitä.”
”Se on siis totta, en vain muista niitä tapahtumia…”
”Kyllä, mutta sinulla on tehtävää täällä, et ole valmis. Ja universumisillasi on aikaa odottaa, voit aivan rauhassa tehdä sen sitten kun sinulla on mahdollisuus.
Artakaha alkoi himmentyä.
”Ei, älä mene!”
”Jää hyvin poikani.”
Artakaha katosi siinä silmänräpäyksessä ja Gekko mietti hetken kaikkea kuulemaansa. ”Minulla on mahdollisuus totta vie kontrolloida omaa untani!”
Klaani ilmestyi hiljalleen näkyviin ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Minun pitää sopeutua tähän”.
Mieli on tämän maailman vaarallisin ase.
Lattia alkoi rakoilla ja koko linnoitus sortui synkkyyteen.
”Mitä tämä on!”, hän huusi kun huomasi, että vain linnoitusta ympäröivä maa alue oli jäljellä.
Toa yritti pitää henkensä kaupalla kiinni reunasta, mutta pimeydestä ilmestyneet lonkerot veivät tämän mukanaan synkkyytteen.
Hän sulki silmänsä nähdessään sen mitä alhaalla odotti.
Klaani
Liekihtivä kaaos harppoi läpi klaanin Tawan ottaessa esille aseitaan, hän totisesti saattaisi tarvita apua tässä, makutan kellistäminen ei ole erityisen helppoa.
Tawa huomasi pian kun joku huusi hänen ovensa ulkopuolelta.
”Tuollaisia sekopäitä tässä kaivattiinkin”
Tawa avasi oven ja näki aina yleensä iloisemman valkoisen suurikokoisen toan, joka oli tulessa. Ja aivan kuin se olisi elämään kyllästyneenä vain tuijottanut häntä, silmillään joissa ei ollut mitään erityistä katsetta, vain se punainen hohde.
”Nyt sinä kuolet!”, Olento huusi kurkkusuorana aivan kuin se olisi muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan.
Se alkoi näyttää siltä kuin se olisi suurinpiirtein räjäyttämässä Tawan.
Zairyh käveli Klaanin käytävillä. Makuta Itrozista ei löytynyt tärkeää tietoa. Ei olinpaikkaa. Ei sitä, oliko Makuta edes elossa. Zairyh päätti, että lattian sisällä kulkeminen ei toiminut, vaan kasvatti itselleen pienen kehon juurista. Muutama Matoran kääntyi käytävällä ympäri jouduttuaan Zairyhin mielensisäisen iskun uhriksi.
Täydellistä. Minua ei ole edes huomattu kunnolla.
”Mitä ihmettä sinä yrität!”
Keltaisen, naispuolisen Toan huuto keskeytti Zairyhin ajatukset. Hän taisteli Toan näköistä Makutaa vastaan.
Saasta.
Zairyh painui takaisin lattian alle. Tawa potkaisi Makutaa sääreen ja katsoi hölmistyneenä kun palava valkoinen makuta lensi ulos ikkunasta Zairyhin ansiosta.
Tuo tunari ei ollut ainakaan Itroz.[/i]
Makuta paiskautui maahan ja kirosi.
[spoil]Kapura väkersi tuon Zairyhin pari juttua tuosta, pikkuisen korjailin, mutta ei muuta.[/spoil]
Menkää nyt ja hoidelkaa se!, Tawan karjueassa hän näki monitoristaan kun toa näytti siltä kuin palaisi, ilman mitään järkevää syytä ja hymyili pirullisesti kohti monitoria samalla kun sen silmät lehahtivat punaisiksi.
Odottakaa..
Istut siellä pehmeässä tuolissasi vain jaellen käskyjä niinkuin kaikki hoituisi sillä, onko se tosiaan adminin työtä? Minulla monta tapaa vahingoittaa mieltäsi, kiitos erään joka teki minut tällaiseksi kuin olen.
Makuta,,, mitä sinä hyödyt vievämällä toalta kehon?
Aivan, olen makuta vailla nimeä, mitä aiotte merkitä hautaani kun lopulta saatte minut hengiltä? Toisaalta, miksi te pystyttäisitte haudan kaltaiselleni ja nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa niin en ole erityisemmin hyötynyt tästä kehosta vielä tippaakaan.
Mitä sinä saasta olet tehnyt GK:lle!
Kuvitteletko, että se olisi sisälläni yhä? Jos olisin tyhmä niin olisitkin tehnyt niin jolloin saisit sen esiin minusta pelkällä puheella? Ei tyttöseni, se ulottuvuus sekoilija ei ole täällä. Vaan jossakin… piilossa. Mutta sano miten aiot saada minut hengiltä tuhoamatta tätä kyklooppiystäväsi luomusta? Tätä hienoa haarniskaa, jos ja kun löydätte sen niin mitä se sanoo kun näkee tämän, muserrettuna, paloiteltuna ja ei korjattavassa kunnossa?
Onko minun tosiaan pakko hakata sinut ulos siitä itse! Tule vain tänne niin imemme sinut ulos siitä.
Nähtävästi sinun täytyy…
Katse kääntyi monitorista ja ”GK” lähti kohti admin siipeä.
”Mikä tuo on!”, matoran huudahti nähdessään valkoisen palavan toan juostessaan hänen ohitseen.
Sinuna miettisin sitä kuka en ole., sanat lehahtivat matoranin mielen halki.
Summerganon oli pinteessä. Hänen näkönsä sumentui. Mutta sitten se loppui. Kipu oli yhä Summerganonin kurkussa, mutta juuret olivat hävinneet. Kapura katsoi yhä liikkumattomana häneen tyhjällä katseellaan eikä näyttänyt huomaavan mitään erikoista.
”Ka-kapura?” Summerganon köhi. Kapura kaatui kolisten lattialle. Summerganon meni tutkimaan lähempää ja huomasi pienen, juurenmentävän aukon siinä, missä Kapura oli hetki sitten seisonut sekä muutaman reiän Kapuran jalanpohjan panssareissa. ”…Mitä?”
Bio-Klaani, Arkisto
Vaehran luopui hetkeksi nauhan tutkimisesta ja lähti hakemaan lisää kirjoja Arkistosta. Harmi, ettei Kepellä ollut aikaa auttaa. Missähän Kepe tällä hetkellä oli?
Miksi aina kuusi?
”Kuka siellä?”
Kerro minulle kaikki, mitä tiedät…
Lattiaan ilmestyi pieni särö. Vaehran katsoi hätääntyneenä ympärilleen.
Makuta Itrozista.
Lattia halkesi pienesti, ja pieni juurimassa työntyi ulos.
”Nimdaako tavoittelet?” Vaehran sanoi uhkaavasti. Tuon kokoinen vihollinen ei pelottanut edes kokematonta taistelijaa.
Ei, en tavoittele. ”Ooh olen mysteerinen”-Skakdi. Groteski varjomassa, joka leikkii Nukeilla. Sotilashyönteiset. Saastainen Skakdi, jota nimetessä Suurilla Olennoilla on ollut hauskaa. Tiedemies-Makuta, joka leikkii liian suurilla asioilla. Aivan kuten muutkin tiedemiehet. Laji, joka on yhtä katkera kuin minä.
Luuletko, että minä en tietäisi.
Ai niin, skannaan muistiasi. Älä anna sen häiritä.
He ja heidän sotansa HYVYYDEN LIITTOUTUMAA vastaan. Seikkailija-Toa, jolla on salaisuuksia menneisyydessään ja ylieeppinen harppuuna. Petturi, joka on hämännyt teitä sinisilmäisiä koko ajan. Onko hän syrjäytynyt pelinappula, menneisyytensä salaava lumirakennelma vai jokin muu? Kivääriään palvova Skakdi. Tekojaan syystäkin katuva tiedemies.
Umbra ei saanut unta muhkuraisella lattialla. Neljän Toan seurue oli löytänyt hylätystä Samolin kotikylästä sopivan kokoisen matoranien talon, johon seurue asettui yösijoille. Pienen kupolitalon keskellä sijaitsevassa nuotiopaikassa, kekäleet hehkuivat yhä oranssia valoaan. Samol tuhisi tyytyväisenä kivisellä patjallaan, kun toan vieressä olevat Deleva ja toinen olkapää siteessä oleva Nurukan olivat myös silmät kiinni.
Umbra ajatteli, ajatteli ja ajatteli. Hänen mielensä seikkaili mitä ihmeellisimmissä asioissa. Klaani, matkoilla tavatut veden, mielenvoimien ja salaman toat, hyvä ystävä, Matoro, skakdi ninjat jotka hyökkäsivät joukkion kimppuun metsässä, Avra Nui ja KraUmbra. Nyt Umbran mieli harhaili ties missä
KraUmbra. Avra Nui Mitä kaikkea teinkään saarella Kaikki olikin vain Suurta Suunnitelmaa. Ja Minä olin kohteena. Miksi, miksi kaikki menikin näin hassusti. Minkä takia Kohtalon piti mennä näin Oliko moraalisesti oikein tuhota syyntakeeton, väärän ja oikean, valon ja varjon sekoittanut vainoharhainen olento, joka halusi vain hallita yhdessä ruumistani, ajatuksiani, mieltäni ja tunteitani. Hän järjesti tämän mittavan sotilasoperaationsa vain että saisi Helryxin lähettämään Minut kohtaamaan hänet, KraUmbran, Veljeni, kloonini, kaksoseni.
Kyllä. Hän oli makuta. Tai no ei aivan. Puoliverinen. Hän teki kauheuksia, mutta ymmärrän miksi. Hän halusi tehdä kuten kaltaisensa, hänen lähes koko valonsa oli imetty pois eikä hänellä ollut yhtään ystävää, tai ketään kuka rakastaisi häntä. Makutat sanoivat häntä ensin kaltaisekseen, sitten pilkkasivat häntä mielensisäisillä ivahuudoilla, kuten puoliverinen, Makuta-toa, Mutranin koe He eivät nähneet yhtään KraUmbran inhimillisyyttä, tai ainakaan nostaneet sitä pintaan. Viimein veljeni lähti saarelle jota Makuta Bitil oli joskus yrittänyt ottaa komentoonsa.
En voinut muuta kuin mielten taistelussa, imeä hänet itseeni, samalla saaden sisäisen tasapainoni ennalleen. Nyt valo ei enää sokaisisi minua ympäröivältä pimeydeltä. Makutan imeminen, vihan, negatiivisten tunteiden ja erilaisten tietojen saanti muutti minua, osaltaan, taas. Eivätkö nämä muodonmuutokset lopu ikinä?
Ei. Se on Mata Nuin ja Suurten olentojen tahto. Kohtaloaan ei voi muuttaa, sanovat viisaat Turagat. Nurukan kertoi minulle, ettei Kohtaloaan voi paeta, muuttaa tai siltä voi piiloutua. Se mikä tulee tapahtumaan, tapahtuu.
Umbran ajatukset lensivät taas hurjaa vauhtia seuraavaan aasinsiltaan. Kohtalo. Varhainen, kadotettu, unohdettu muisto. Kuolleiden Makuta. Hopeinen Kuula. Artakhan käsi. Erilaisia mietteitä nousi keltamustan valon soturin mieleen. Mitä kaikki tämä tarkoitti? Joku oli tiennyt Umbran tulevaisuudesta Ja tapahtumista joita hän tulisi kokemaan. Lukuisat muodonmuutokset, hallitsemattomat ajatukset
Raah! Miksi kaikki on niin sekavaa?! Joku on pelleillyt minulla, koko tämän ajan. Joku joka asetti tämän muodonmuutoksien täytteisen Kohtalon minulle. En edes tiedä mikä olen enää. Olenko Toa, Matoran vaiko Makuta? Sekavaa. Missään ei ole oikein järkeä. Järki Matoro Ystävä Mitäköhän Matoro the Blacksnowlle kuuluu? Hyvä ystäväni, Jään Toa Matorosta ei ole kuulunut mitään. Tai no minusta ei ole kuulunut, hän on varmaan joutunut moniin seikkailuihin klaanilaisten kanssa. Miksi edes lähdin Klaanista? Se typerä Helryx. Typerä Ritarikunta, joka kiristää minua menneisyydelläni. Menneisyydellä, joka ei edes ole syytäni Ne Matoranit eivät kunnioittaneet minua
Miksi? Klaani on minulle paljon tärkeämpi kuin joku homeinen, vanhahko Ritarikunta, joka väittää olevansa Mata Nuin asialla. Kuinka kahtiajakoista. Me olemme oikeassa, Makutat ja Metsästäjät ovat väärässä, siksi pahiksia. Myönnän tosin että ritarikunta on näistä kolmesta se vähiten paha Mutta silti, Klaani on minulle se Oikea. Mitäköhän Guardianille, Summerganonille, Visokille, Tawalle, Matorolle, Kapuralle, Domekille, The Snowmanille, Kepelle ja Keetongulle oikein mahtaa kuulua nykyisin..? Toivottavasti he ovat kunnossa. Minun olisi pitänyt olla klaanissa koko Avra Nuilla viettämäni aika. Kuka välittää muutamasta Matoranista, jos ystäväsi voivat olla vaarassa? Ja Qewa, rakas Fikouni Mitäköhän hän tuumaa siitä että olen ollut näin kauan poissa? Raukka on ihan yksin huoneessani, ilman mitään tekemistä ja vailla isäntää No toivon että hän selviää, onhan hän lemmikkini Lemmikeistä tuli mieleen merililjat ja merililjoista merirokot. Merirokoista taas Zyglakien laivat Zyglakit Zyxax puhui jotain Allianssista ennen kuolemaansa Mikä ihmeen Allianssi? Liittyyköhän se jotenkin Klaaniin? Allianssi Kuulostaa joltain järjestöltä Toivottavasti se ei ole mitään uhkaavaa . Uhkaavuudesta tulee mieleen ne ihmeelliset Skakdi-Ninjat, jotka kävivät kimppuumme metsässä. Onneksi onnistuin harhauttamaan sotureita valovoimillani, muuten olisimme vainaita, kaikki
Kaikki Tästä sanasta tulee mieleeni ne oudot unet, joita koin Avra Nuin reissullani. Unet kertoivat valkoisen soturin ja violettimustan soturin seikkailuista metsässä ja Zyglakien linnoituksessa, havumetsäisellä saarella Havumetsiä Niitähän on Klaanin saarella! Miten ihmeessä näin Unia Klaanin saaresta? Tämä on epäilyttävää, mutta tiedän että se merkitsee jotain. Merkitys Mikä merkitys sotimisella oikein on tässä maailmassa? Väkivallan tarkoitus on vain vähentää populaatiota, ettei ruoka lopu kesken. Mutta taistelemme paljon suuremmista asioista kuin ruuasta. Taistelemme elämisen tuskasta Joskus ihmetten, miten minusta, Av-Matoranista, tuli tämmöinen taistelukone. Ehkä se liittyy siihen Destralin tapaukseen, kun fuusiokeihäs yhdisti minut kanuunani kanssa, tai ehkä se on jotain enemmän Syvemmällä, unohdetussa, peukaloidussa menneisyydessä. Menneisyys Sitä seuraa aina Tulevaisuus Nykyisyys on vain harha. Kaikki mitä teemme, on pikosekuntien kuluttua menneisyyttä Menneisyyttään ei voi muuttaa, sanotaan. Sanotaan myös ettei sitä pidä hävetäkkään. Ihmiset sanovat kaikenlaista. Minulle on sanottu että olen suuri soturi, mutta taistelen silti sisäistä taistelua jokikinen päivä. Taistelua, jonka olen pian voittanut. Mielen sisäistä taistelua itsensä kanssa
Mieli Jokaisen olennon tärkein osa Minun mieleni oli pirstaleina. Nyt se on aika kokonainen. Mielestä tulee mieleen muistot Muistoja meillä jokaisella on paljon. Itse olen alkanut nähdä unissa erilaisia flashbackeja menneisyydestä, tapahtumia joita en ole oikeasti kokenut. Ehkä tämä on vain seurausta siitä että muutuin kokonaiseksi. Minun pitää ymmärtää veljeni muistot, kokea ne unissa. Vain siten pystyn taas olemaan Minä. Joskus tämä on hankalaa, koska unet voivat olla aika raskaita. Sitten muistan, että olen vahva ja minulla on Velvollisuus Klaania kohtaan, Kohtalo joka pitää suorittaa ja Klaani jonka kanssa minun pitää tulla Yhtenäiseksi.
Umbra ei jaksanut enää miettiä asioita. Hän tarvitsi unta, sillä seuraavista päivistä voisi tulla aika tapahtumarikkaita. Valon Toa sulki silmänsä. Hän näki taas unia Veljestään, ja niistä kauheuksista mitä hänelle tehtiin Muista menneisyys Muista Kohtalosi
Sininen Skakdi kyykisteli kaasusäiliön takana tarkkailemassa Matoraneja. Mukanaan hänellä oli vihreää nestekaasua sisältävä purnukka, josta huokui vähä väliä ajatuksia. Keetongu oli siirtynyt Matoranien kanssa toiseen suuntaan. Hänen tarkoituksenaan oli puhua eräälle tuntemalleen Matoranille. Sillä välin Guartsu ja Manu tekivät tutkimustyötä.
Kuoleekohan Matoran, jos sen pään sisälle laittaa viiden ilmakehän paineen? ”Älä kokeile”, Guardian ärähti. Hän oli huolissaan Matoraneista jo muutenkin. Pieniä lentäviä lautasia ei ollut näkynyt hetkeen. ”Niitä on pakko olla lisää… eivät ne jättäisi heitä vartiotta.” Eivät niin. Tai sitten ne ovat tyhmiä. Mikä voi olla myös mahdollista. ”Voiko”, Guartsu huokaisi. Ei, Manu myönsi.
Guardian piti huolen, että kukaan ei nähnyt, kun hän juoksi aukean paikan ohi tuntematonta ainetta sisältävän tynnyrin luokse. Heitä kohti purjehti pieni, lentävä lautanen. Se ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun Guardian oli siepannut sen ja repinyt irti sen tykin. Se alkoi piipittää isoon ääneen, mutta Guardian hakkasi sitä kiväärillään niin, että sen kuori meni muodottomaksi. Samalla rikkoutuivat kaiuttimet. Seuraavaksi Guardian avasi Manun purkin. Makuta valui ulos purkista Avhrak Van päälle ja kulkeutui sen sisään. Epämukavan ahdas. Robotti alkoi liikkua hieman. Pian se nousi ilmaan. Hee. Nyt katsotaan, kuinka paljon tehoja tästä saa irti. ”Jospa ei”, Guardian tuhahti ja tarttui robottiin. ”Jatketaan suunnitelmien mukaan.” Hmmprghhhffcv.
He jatkoivat eteenpäin. Pian näkyi joukko muita Avhrak Vaita. ”Nyt”, Guardian kuiskasi, ”soluttaudu.” Kyllä, kyllä. Älä hoputa. Ei tämän ohjaus mitään helppoa ole. Sen sanottuaan Avhrak Va tussautti Guartsun naamalle savupilven ja lähti kohti muita robotteja, joiden joukko leijaili matkan päässä.
Kun Manu saapui ryhmän luokse, hänen ruumiinsa tiettyihin kohtiin alkoi tulla viestejä. Avhrak Vat yrittivät selvästi kommunikoida jonkinlaisen tietoverkon välityksellä. Hiih. Halusinkin tietää, miten ne tajuavat mistään mitään. Mutta mitä minä teen näillä binääriluvuilla? Guardian katseli jännittyneenä. Avhrak Vat leijuivat hetken paikoillaan, mutta lähtivät sitten kulkemaan hänestä poispäin. Guartsu huokaisi. Sitten hänet tavoitti satunnainen ajatus: Kivoja binäärilukuja saa näemmä laittamalla ykkösiä ja nollia satunnaiseen järjestykseen…
[spoil]Pieni ja lyhyt. Mutta joko G tai Tongu jatkakoon.[/spoil]
[spoil]Guartsu kirjoitti puolet[/spoil] Nazorak-pesä Laboratorio
Laboratorion valkoiseen oveen koputettiin varovaisesti. Ainoa vitivalkoisessa tiedehuoneessa sillä hetkellä työskentelevä henkilö ei vaivautunut edes huomioimaan koputtajaa. Makuta Abzumo tuijotti työpöydällä lojuvaa läpinäkyvää lasimaljaa ja sen kemikaalisisältöjä pitkään hiljaa.
Ovi avautui. Nazorakien tutkimusten johtajan, Tohtori 006:n hiekanruskea pää ja läpinäkyvän suojahansikkaan alla oleva hyönteiskäsi tulivat varovaisesti esiin oviaukosta. Tohtori katsoi Makuta Abzumon suuntaan ja oli jo avaamassa suutaan, mutta keskeytti puheensa ja vetäytyi suojaan oven taakse, kun lasinen koemalja pirstoutui aivan hänen päänsä vieressä. Moniväriset nesteet valuivat pitkin seinää sekoittuen keskenään ja muodostaen aivan uusia värejä. Epäonnistuneen koenesteen taakseen heittänyt Abzumo seisoi nyt työpöydän edessä nojaten siihen molemmilla käsillään. Hän heilautti muutamalla aggression voimistamalla kädenliikkeellä työvälineet pöydältä lattialle. Yksi mikroskoopeista menetti linssinsä.
006 katsoi makutan aiheuttamaa tuhoa kiristellen torakanhampaitaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän päätti uskaltautua ovesta kokonaan sisään. Tohtori hiipi laboratorion marmoriselle lattialle hyönteismäisillä jaloillaan ja sulki oven takanaan mahdollisimman hiljaa. Torakkatohtori etsi pitkään sanoja, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Uhkaava varjomainen makuta näytti poikkeuksellisen vihaiselta epäonnistumisestaan.
006:n ei tarvinnut miettiä kauaa. Makuta naurahti uhkaavasti. ”Kuulen sinut.” 006 nielaisi. Makuta oli kääntynyt tuolissaan katsomaan häntä. ”Näen sinut”, hän jatkoi. ”Tunnen sinut. Aistin sinut. Sinä et voi kulkea minnekään minun tietämättäni, jos niin haluan.” ”No, tuota…” 006 sanoi epävarmasti. Makuta teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen kädellään ja jatkoi puuhiaan. ”Minun täytyy vielä muuttaa tuota geeniä…”
006 katseli tuhoja, jotka Makuta oli läsnäolollaan aiheuttanut. Työvälineitä oli lattialla, muutama lasikaappi oli rikki ja eräs hyvin kallis laite oli hajotettu. 006 ei toisaalta ollut koskaan edes käyttänyt laitetta, sillä se ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Se oli jonkinlainen termodynaaminen vempele. ”Voi, sinulla on paljon opittavaa, pikkuinen”, Makuta Abzumo sanoi hiljaa. 006 vilkaisi häneen päin. ”Anteeksi?” Makuta käänsi kasvonsa torakkaan. ”Kuulehan, Stephen, tulepa tänne.” 006 harkitsi tarkkaan, mennäkö vai ei. Lopulta hän päätti, että olisi vaarallisempaa olla menemättä. Makuta odotti, että torakka saapui hänen luokseen. Sitten hän laittoi kätensä 006:n olalle ja sanoi: ”Mitä näet, poikaseni?” 006 laittoi kummastuneena silmänsä mikroskoopille. Siellä lillui joitain tunnistamattomia molekyylejä. ”Öh…” tohtori sanoi. ”Mössöä?” Makuta katsoi häntä uhkaavasti ja sanoi: ”Juuri niin.” 006 oli hämmentynyt. ”Mösssssöä”, Makuta jatkoi. 006 yritti peittää huvittuneen ilmeensä. ”Tarvitsemme tehokkaammat välineet, Stephen.” ”Mistä me niitä saamme?” ”Minä en tiedä, poikani. Siksi minä sanon tästä sinulle. Sinä hankit meille välineet.” Sanoiko Makuta me? ”Minäkö siis”, 006 aloitti, ”saan osallistua tutkimukseen?” ”No mutta tietyssssti ssssaaat! Mitä minä tekisssin ilman päteviä työntekijöitä. Voin olla varma, että olet parempi mies tehtävään kuin Charlie-parka oli.” 006 oli varma. Lisäksi hän ei oikeastaan pitänyt siitä, että Makuta antoi hänen olla mukana hänen omassa tutkimuksessaan.
Varastosta löytyi tarpeeksi tarkkoja laitteita. Makuta oli tyytyväinen. Hän kutsui sisään laboratorioapulaisiakin. Nämä olivat peloissaan ja pudottelivat tavaroita. Makuta raivosi näille, kun kallista välineistöä meni rikki, vaikka oli vielä tunteja sitten tehnyt itse yhtä pahaa tuhoa. ”Nyt, Stephen, me teemme tämän. Tieteen vuoksi.”
”Tilanne on seuraavanlainen”, Makuta aloitti, kun kaikki oli valmista. ”Me siirrämme tämän uuden geeniperimän tähän uuteen torakan yksisoluiseen alkioon – jos sitä voi vielä alkioksi kutssssua. Sitten me laitamme hänet pika-kasvuun, kuten Le-Matoran ssssanoisi.” Hän lausui sanana ”Le-Matoran” erittäin halveksivasti. Niin ikävältä se kuulosti, että 006:n täytyi estää puistatus.
Sillä välin, kun torakkatiedemiehet siirsivät geeniperimää, Abzumo itse suoritti tutkimusta viereisessä huoneessa. Hänen edessään oli hiiltynyt Nazorakin ruumis. Se oli kuollut taannoin taistelussa Klaania vastaan. Abzumo otti skalpellin ja leikkasi Nazorakin pään auki. Hän tutki hieman hermojen liittymiskohtia ja etsi aivoista paikkoja, joissa hermot kiinnittyivät eri alueille. Aivot eivät olleet kärsineet erityisen merkittävästi, sillä ruumis oli ollut säilössä kylmässä. Nazorakit olivat kyllä vakuuttaneet, että tämä kylmä paikka ei ollut ollut jääkaappi. Abzumo ei uskonut. Ainakaan sen jälkeen, kun oli tyhjentänyt torakoiden ajatukset omaan päähänsä ja murhannut nämä erittäin julmasti.
Hetken kuluttua Abzumo oli saanut työnsä päätökseen. Hän ei ollut edelleenkään varma, mihin geeniin oli piilotettu ohje siitä, että ruumiissa tuli olla tuntoaisti, eikä asia tainnut olla niin yksinkertainen, mutta lähemmäs päästiin koko ajan. Abzumo käveli steriilin valkoisen huoneen ovelle, avasi sen ja huusi: ”Tahdon tuoreet aivot! En ruumista.” Sen jälkeen hän meni takaisin laboratoriohuoneeseen. Siirto oli valmis. Superkasvu oli käynnistetty. Supertietokoneen edessä istuva 006 katsoi Makutaa merkittävästi. Abzumo käveli hänen luokseen. Jos minun on pakko luottaa palvelusväkeeni, luotan mieluiten pätevimpään mahdolliseen torakkaan, Abzumo ajatteli. Yhden miehen tiedemieheily ei ole kovin tuotteliasta, mikä on valitettavaa.
”Mitä olet saanut aikaan?” Zumo kysyi. Muut torakat katsoivat vaivihkaa häneen ja pyörittelivät silmiään. 006 ei ollut saanut mitään aikaan: hän oli istunut koneella ja tarkkaillut tilannetta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Hierarkiaa ei käynyt kyseenalaistaminen. Eikä myöskään Makutan tahtoa. Saattoi menettää päänsä jo pelkästä ajattele-
Eräs torakka sai pian kokea hirveän kuoleman.
”Kasvu on aloitettu”, 006 sanoi välikohtauksen loputtua. ”Hienoa, hienoa”, Abzumo tokaisi ja istahti jakkaralle, joka oli erään melko tyhjän pöydän ääressä. Hän katseli hetken ääniä ja kuunteli valkoisuutta. Steriili huone, torakoiden takit ja suurin osa välineistöstä oli valkoista. Miksi se oli valkoista? Miksei vaikka keltaista. Valkoiseen tarttui värikin niin hyvin. Toisaalta, niin keltaiseenkin. Miksei vaikka musta? ”Musta on hyvä väri”, Abzumo sanoi puoliääneen. ”Anteeksi?” 006 kysyi. ”Ei mitään”, Abzumo tuhahti. ”Tuokaapa paperia.” ”Ööh…” ”NYT.” Paperia tuotiin. ”Kukahan idiootti keksi papyruksen.” ”Tuo ei ole…” ”Tiedän, että sssse ei ole. En minä ssssanonut, että ssssse olissssi, enhän, rakassss?” ”Ette”, 006 huokaisi ja palasi tietokoneen ääreen mallintamaan DNA- ja RNA-molekyylejä. Makuta otti esiin kynän ja alkoi raapustaa paperille jotakin. 006 ei voinut olla osoittamatta uteliaisuuttaan, vaan nousi hetken kuluttua ja katsoi, mitä Makuta puuhaili. Tämä oli kirjoittanut jo sivun verran kaavoja, joita tiedemiestorakka ei tajunnut. ”Öhm”, hän sanoi epävarmasti. ”Mistä tuo tulee?” Makuta käänsi katseensa 006:ta päin. ”Oletko sinä perillä matematiikassssta?” ”Luulisin olevani…” ”Siispä sinä ymmärrät, että jos tämän funktion raja-arvo…”
Useimmat laboratorioapulaiset tukkivat korvansa korvatulpilla. Välillä niiden läpi kuului sellaisia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet – eivätkä halunneetkaan ymmärtää. 006 nyökkäili Makutan keskittyessä selittämään seikkaperäisesti työtään. Ehkä noin tunnin kuluttua eräs Nazorak tuli nykimään 006:ta hihasta. ”Höm, sir, eiköhän tuo olisi jo aika valmis?” 006 kääntyi katsomaan vielä muutama tunti sitten alkiona esiintynyttä olentoa. ”Älä käännä selkääsi, kun puhun sinulle, Stephen!” Abzumo ärisi nousten seisomaan. Sitten hän näki toukan. ”Ihana”, hän tokaisi ja käveli sen luo. ”Mitäs tämä mahtaa osata?” ”Tuota noin…” 006 sanoi. ”Sillä on kidukset. ”No sehän ei ollut tarkoitus.” ”Ei kai?” ”Ei todellakaan. Tiesin, että näin nopeaa kasvavat toukat voivat olla epävakaita, sillä menetelmät eivät ole vielä täysin turvallisia, saati sitten tarpeeksi kehitettyjä, mutta että kidukset…” ”Eikö se johdu DNA:sta?” ”Luultavasti. Sinä epäonnistuit sen kanssa, Stephen.” ”Mutta tehän…” ”Hiljaa. Minä valmistelen seuraavan genomin itse.” Kuten teit tälle edellisellekin, 006 ajatteli. Pari tuntia kului. Kun Abzumon käsittelemä genomi valmistui, pari lähettitorakkaa haki laboratorioon toukan alkioita hautomosta. Tiedemiesmakuta ja nazorakien tiederyhmän johtaja käsittelivät alkioiden aivolohkoja, mutta eivät saaneet paljoa aikaiseksi. Tunnin kuluttua seuraava perimä oli valmis. Abzumon ei ollut tarvinnut muokata edellistä juurikaan – hän oli löytänyt kidusten koodit tietokoneelta ja poistanut ne DNA:sta. Sitten hän oli muokannut kohtaa, jossa hän oletti määriteltävän jotain tuntoaistista. Sitten hän sattui vilkaisemaan kelloa. ”Jaha, ruoka-aika.” Torakat huokaisivat helpotuksesta. Neljäntoista tunnin työvuoro ilman taukoja oli rankkaa. ”En minä teille puhunut, orjat”, Abzumo ärjäisi. ”Takaisin töihin!” Monen torakan suu loksahti auki. He katsoivat, kun Makuta käveli ovelle, avasi sen ja katosi ulos. Ovi meni kiinni. Vankilan ainoa poispääsy katosi. Julmuri kun vielä lukitsi oven ulkoapäin.
Tohtori 006 rojahti työpöytänsä edellä olevalle tuolille ja huokaisi. Hän otti suojahansikkaansa pois ja heitti ne työpöydälle yhden vastikään puhdistetun petrimaljan viereen. 006 suoristi ja napitti valkoista suojatakkiaan, jonka päälle oli roiskunut hetki sitten kirpeänhajuisia ja monivärisiä kemikaaleja. Tiedemiestorakka nojasi kyynärpäät edellä työpöytään ja hieroi kämmenillään silmiään. ”Johtaja 006”, yksi tiedemies-nazorakeista sanoi kysyvällä äänensävyllä. ”Oletteko…kunnossa?”
”Kyllä”, 006 sanoi hiljaa. ”Jatkakaa telomeerikokeiluja. Minä…tulen ihan kohta.”
Tiedemies-nazorak nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja käveli takaisin kokeen pariin. Tohtori 006 vilkaisi luotettavimpien tiedemiestensä joukkoa, joka keskittyi vielä työhönsä. Torakkatohtori ihaili alaistensa ahkeruutta, mutta hänen skeptisyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Makuta Abzumo oli 006:n mielestä täysin sekaisin, mutta torakkatohtori ei uskaltanut sanoa tätä makutalle suoraan. Tämä mystinen makuta tiesi genetiikasta ja etenkin nazorakien anatomiasta ihailtavan paljon, mutta oli torakkatohtorin mielestä aivan liian arvaamaton, epäsivistynyt ja julma. Joitakin tunteja sitten nazorakien tutkimusten ylijohtaja ja genetiikkatietoinen makuta olivat yhteistoimin yrittäneet parantaa syntyvän toukan aivotoimintaa aikuisen tasoiseksi. Syntyessään jo ruumiillisesti ja mieleltään täysin aikuinen nazorak-sotilas olisi osa täydellisen sotilaan määritelmää. Kun toukkaiän yli saataisiin hypättyä täysin, vastasyntyneitä sotilaita voisi lähettää taistelukentille heti asekoulutuksen päätyttyä.
Abzumo ja 006 olivat onnistuneet osittain. He olivat saaneet aikuisen nazorakin aivot sijoitettua munahautomosta haetun toukka-alkion sisään. Koe ei ollut yllättäen tappanut alkiota ja se olikin puhunut ensimmäiset kaksi sanaansa miltei välittömästi. Sanat olivat olleet ”tappakaa minut”. 006 oli ollut oksennuksen partaalla, mutta krokotiilimaisella hammasrivillä hymyilevä Abzumo oli sanonut kokeen onnistuneen puoliksi.
Sanomattakin oli selvää, että 006 ei pitänyt uudesta työkumppanistaan ja nautti tästä hiljaisesta taukohetkestä huomattavasti. Stephen, 006 ajatteli hymyillen itsekseen. Hän pakotti ryhtinsä sotilaallisemmaksi ja suoristi takkiaan arvokkaan näköisenä. Mikä se luulee minun olevan. Vielä minä sille…
006 lopetti ajatuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Hän tiesi valehtelevansa itselleen. Torakkatohtori veti yhden paperin siististä pinosta pöydälle silmiensä eteen ja napsautti takkinsa etutaskussa roikkuvan mustekynän korkin irti. 006 tökkäsi kynän keskelle paperia ja ryhtyi piirtämään. Paperille ilmaantui karkean yksinkertaisia kuvia soluista, kromosomeista ja geeneistä. 006 ei ollut täysin varma, mitä edes yritti piirtää. Hänen katseensa harhaili ympäri laboratoriota. Monenlaiset ajatukset sinkoilivat nazorak-tohtorin aivoissa ja mitä pidempään hän mietti, sitä kauemmas hän etääntyi alkuperäisestä aiheestaan. 006 nyrpisti naamansa ärtyneeksi ja läimäytti itseään otsalle, keskittäen katseensa takaisin paperiin.
Telomeeri, hän pohti hieroen leukaansa. Telomeeri, telomeeri, telomeeri. Ikääntyminen.
006 naputti otsaansa kynän tylpällä päällä. Sitten hän tökkäsi mustekynän takaisin kiinni paperin ja piirsi jotain ellipsimäistä. Sen oli tarkoitus muistuttaa nazorak-munaa, mutta 006 ei ylpeillyt piirtotaidoillaan erityisesti. Ikääntyminen. Entä jos toukkavaiheesta aikuiseksi kehittyminen tapahtuisi jo…munassa? Tohtori 006 piirsi tikku-ukkomaisen nazorak-sotilaan munan sisään. Se vaatisi hormonitoiminnan lisäämistä ja aikaistamista. Mutta henkinen kasvu ei ole sellainen asia, jota voisi vain…vauhdittaa. 006 liikutteli kynää paperilla huomaamattaan ja sotki käytännössä kaiken jo piirtämänsä. Hänen katseensa oli keskittynyt yhteen työpöydällä lojuvista muistilapuista, mutta hän ei varsinaisesti katsonut sitä. Edes muiden tiedemiesten ahkera testailu ja jostain pesän syvyyksistä kaikuva sotilasmarssi ei harhauttanut häntä pohdinnastaan.
Mitenköhän saisimme valmiiksi aikuisia mieliä vastasyntyneiden kehoihin, 006 pohti. Hänen silmänsä laajenivat. Ei. Ei aivonsiirtoa. Ei tuon äskeisen jälkeen. 006 nousi äänekkäästi tuoliltaan ja pudotti kynän pöydälle. Hän siirsi tuolin siististi pois kävelyväylältä, työpöydän alle. 006 käveli ympäri laboratoriota hieroen leukaansa. Muiden tutkijoiden mielestä 006 näytti hieman poissaolevalta. Osa katsoikin Tohtoriin huolestuneina ennen kuin Yli-intedentti 082 kehotti koko joukkiota palaamaan telomeerientsyymin monistamisen pariin.
006:n kasvoille vääntyi ilme, josta näki, että kaikesta huolimatta hän nautti ongelmien ratkaisemisesta. Hän ei hymyillyt, sillä se saisi hänet näyttämään mielenvikaiselta. Torakkatohtori pysähtyi tyhjennettyjen alkiotankkien eteen. Mutta…mieli. Aivojen kapasiteettia ja kasvua voimme takuulla jotenkin vahvistaa hormoneilla, mutta itse mieli. Miten saada laajennettua tajunnan rajoja. 006 pysähtyi. Hän tunsi olevansa läpimurron rajoilla. Häneltä puuttui vain jokin todella ilmiselvä. Torakkatohtori sulki silmänsä ja hieroi otsaansa molemmin käsin hyvin keskittyneen näköisenä. Ratkaisu oli aivan hänen hyppysissään.
Laboratorion ovi paukahti auki väkivaltaisesti ja ajatuksiinsa uppoutunut 006 hätkähti. Hän pomppasi paikallaan ja inahti perin epämiehekkäästi, kääntyen siinä samassa ympäri. Nähdessään Makuta Abzumon laboratorion oviaukossa häntä huvitti kiroilla tälle ja näyttää äärimmäisen ärtyneeltä, mutta torakkatohtori päätti hillitä itsensä. Jopa ajatukset voisivat olla vaarallisia. Makutan petomainen katse liikkui nykivästi ympäri huonetta. Käärmemäiset hampaat pilkistivät hirviön suusta. Se hymyili. ”Takaissssssin töihin, Ssssstephen hyvä. Tiede ei odota.”
006 nyökkäsi ja veti kämmenensä suojatakkinsa hihojen sisään lannistuneen näköisenä. Hihoihin piilotetut kämmenet puristuivat nyrkeiksi.