Klaanon

Avainsana: Ath

  • Athin kirkon skisma

    Tuntematon sijainti, kokoussali

    ”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”

    Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.

    ”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
    ”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”

    Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
    ”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.”
    ”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi.
    ”En. En vaikuta.”
    Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.

    ”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?”
    ”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.”
    ”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.”
    Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.

    ”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
    Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
    ”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
    ”Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.

    Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
    ”Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”

    Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
    ”Se…se…”

    Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
    ”Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. ”Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”

    ”Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. ”Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”

    Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. ”En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”

    Mestari hymähti. ”Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.”
    Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
    ”Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. ”Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!”
    Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. ”Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ’Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.”
    Ariez tuhahti. ”Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”

    Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”

    ”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?”
    Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
    ”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.”
    ”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.”
    ”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
    ”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.”
    ”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez.
    ”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
    ”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.”
    ”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.”
    ”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
    ”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.”
    Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
    ”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.

    Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.

    Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
    ”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti.
    ”Niin on.”
    Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
    ”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
    ”Miksi sinun pitäisi saada lupa?”
    ”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.”
    Oraakkeli puuttui puheeseen:
    ”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.”
    ”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?”
    ”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…”
    ”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
    ”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
    ”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.”
    ”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.”
    ”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.”
    Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
    ”Etkö aio pysäyttää häntä?”
    ”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
    ”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi.
    ”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.”
    ”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”

    [spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]

  • Pirullisten pakanoiden tuomio

    Tuntematon sijainti

    ”Ei riitä, Kernok, että me lähetämme ne pirulliset olennot kadotukseen, vaan heidät täytyy…”
    Kernok odotteli. Hän halusi kuulla.
    ”… heidät täytyy uhrata Atheonille.”
    ”Mitä…?” Kernok voihkaisi. Bartax nyökytteli hänelle päätään.
    ”Näin asia valitettavasti on.”
    ”En saata uskoa…” Kernok sanoi. ”Eivät he niin pahoilta vaikuta.”
    ”Voi, kyllä he ovat”, Bartax tuhahti. ”Etkö muista, mitä Gunein väelle tapahtui. Heidän sirunsa vietiin. Ja muistatko, mitä tapahtui meidän saaremme sirulle. Sekin katosi mystisesti!”
    ”Mutta eikö se ollut alun perinkin…”
    ”Vaiti, Kernok. Ath rakastaa meitä ja oikeuttaa meidät tekemään mitä hirveimpiä tekoja, jotta pyhä Nimda saataisiin jälleen kokonaiseksi.”
    ”Mutta Atheonhan on hänen täysi vastakohtansa!”
    ”Voi, Kernok, etkö ole ikinä ajatellut”, Bartax sanoi, ”mitä varten Atheon on olemassa?”
    ”Minä…”
    ”Niin, Kernok. Atheon rankaisee kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä meille pahaa. Tai Nimdalle.”
    Kernok hytisi. Isä Bartax otti viittansa ja laittoi sen toisen Matoranin hartioille.
    ”Nyt, Kernok”, hän sanoi hellästi, ”mene lepäämään. Tämä päivä on ollut rankka, emmekä me halua, että sinä menetät sisäisen tasapainosi.”
    ”Kyllä, isä. Teen, kuten haluatte.”
    ”Hienoa, veli. Menkää siis.”
    Kernok meni, ja Bartax jäi yksin pimeään huoneeseen. Huoneen ainoa valonlähde oli vihreä lamppu, joka hohti myrkyllisen väristä valoaan.
    Voi. Gunei. Mikä kauhu. Eikö se lopu. Murhaajia. Pian ne saavat kuolla. Niin. Pian. Aivan pian. Ne tulevat. Ne näkevät kaiken. Nimda.
    Bartax tärisi hetken itsekseen.
    Elämäni… vain, koska halusin Nimdan pelastuvan. Te otitte uhrini vastaan. Minä maksan takaisin. Ath, suojele minua. Anna minulle voimaa pelastaa sinuun uskovat äläkä anna Atheonin viedä meitä. Tuomitse pirulliset pakanat, jotka varastavat sinun omasi. Pelasta meidät.

  • Deltan temppeli 33: Turaga Kezenin viimeinen viesti

    Nimdan saari
    Pyhä kammio

    Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
    Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
    Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.

    Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.

    Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
    Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.

    Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.

    Ei. Pysy rauhallisena.
    Keskity.

    Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
    Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.

    …toinen patsas. Tietenkin.
    Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.

    Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.

    Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
    Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
    Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.

    ”Pelkäätkö?”
    Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
    ”Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan.”
    Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.

    Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
    ”…mitä? Ku…kuka olet?”

    Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. ”Turaga olen”, se sanoi yksinkertaisesti. ”Kezen on nimeni.”

    Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
    ”Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos.” Matoro piti tauon hengittääkseen. ”Olemme hengenvaarassa.”

    Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
    ”Mikä vaara?” Kezen kysyi.
    Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
    ”Nuket.”
    Kezen räpytteli silmiään. ”Ai. Ne.”
    Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. ”Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua”, Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
    Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
    ”Siksi meidän pitääkin mennä!” Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. ”Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?”
    ”Ei minulla mikään kiire ole”, Kezen sanoi hymyillen. ”Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta.”

    Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
    Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
    Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.

    ”Mitä…mitä tämä on?”, Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. ”Tryna? Epäkuoleman naamio?”

    Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. ”Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi.”
    Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
    ”Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme.”

    Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.

    Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
    Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.

    Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.

    Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.

    ”Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne”, Kezen sanoi orjallisesti. ”Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.”

    Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.

    ”Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti…hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti.”
    Matoro huohotti. ”Mihin te pyritte tällä?”

    ”Nimda, Matoro”, Kezen sanoi tunteettomasti. ”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan.”
    Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
    ”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, Kezen sanoi. ”Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun.”
    ”Minkä?”
    Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
    ”Jos vain kuolet, käyt toisella puolella”, puhuva raato sanoi. ”Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu.”
    Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
    ”Siihen ei totu.”

    Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
    Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.

    Se ei hengittänyt.

    ”Vedä miekkasi.”

  • Deltan temppeli 31: Kaikkein pyhin

    Nimdasaari, tunnelit

    Klaanilaiset sekä merirosvot olivat kummatkin menettäneet ajantajunsa täysin. Oliko pimeydessä mennyt tunteja vai päiviä?

    Joka tapauksessa he olivat ohittaneet menestyksekkäästi kymmenen ansaa, ja kaiken järjen mukaan Nimdan kammion pitäisi alkaa tulla vastaan.

    Kuin yhteisestä sopimuksesta, kukaan pääkolmikosta ei ollut hiiskunutkaan kammion teksteistä piraateille.
    ”Käytävä näyttää levenevän”, Matoro totesi yökiikarinsa läpi.
    ”Onko se hyvä vai huono juttu?” Äks kysyi kannatellen soihtua korkealla. Katon valokivet valaisivat liian vähän käytävää.

    Käytävä muuttui pieneksi, pyöreäksi huoneeksi. Huoneesta lähti kaksi käytävää sivuille. Kiviset ovet olivat auki.

    Toisen oven karmit olivat jalokivin koristellut ja valkoisesta kivestä taidokkaasti veistetyt. Sen yllä luki Athinkielisiä lauseita. Yksi mainittu sana oli ”Nimda.”

    Toinen ovi oli vaatimaton ja sen yllä luki vain teksti.

    ”Nimdakammio. Menkää te edeltä, minä vilkaisen tämän toisen nopeasti”, Matoro ilmoitti ja käveli hiljaa kohti vähemmän koristeellista ovea. Hän vain tutkisi huoneen nopeasti ja katsastaisi sen uhat ja mahdolliset pakotiet tai takaovet.

    Äks ja Jardirt viittoivat piraattijoukkiota seuraamaan heitä toisesta ovesta.

    Se sali oli suuri ja kokonaan valkoisella kivellä päälystetty. Seinillä kirsi riimukirjoituksia ja jalokivilinjoja. Huoneen keskelle muodostui sinisistä kivistä valtava silmä tuhansine koristuksineen. Silmän keskeltä nousi pieni taso, joka näytti olevan ainut kaluste koko salissa.

    Lattiataso oli erinomaisesti valaistu, mutta kun katto nousi, valo väheni. Kolmen metrin korkeuteen ei voinut nähdä mitään. Pelkkä pimeys yläpuolella loi epävarmaa ja pelottavaa tunnelmaa.

    Pian he paikansivat Amazuan huoneen reunalta. Palkkasoturi näytti koluavan seinämiä ja kaikkea mahdollista.

    Nimdaa ei ollut huoneessa.

    Äks ja Jardirt juoksivat silmän keskelle. Siellä tosiaan oli taso, joka oli täynnä tekstiä Nimdasta. Mutta siru ei ollut sille tarkoitetussa uurteessaan.

    ”Arupak onnistui”, Jardirt kuiskasi. Pettymyksen aalto valtasi hänet.
    Xxonn ei halunnut uskoa ettei Nimdaa ole täällä. Hän ei voinut uskoa tehneensä kaiken sen turhaan.

    ”Kapteeni”, ruskeanvärinen merirosvo hihkaisi. Jardirt kääntyi katsomaan.

    Soihtu valaisi hieman kattoa. Siellä näkyi hahmo.
    Paniikki levisi merirosvojen keskuudessa. Muutkin huomasivat katsosta roikkuvat mustat siluetit. Niitä oli neljä, ja ne olivat aivan hiljaa.
    Jardirtin mielen valtasi yksi sana.

    Nuket.

    Se sali oli suuri ja synkkä. Vain valokivien rivit seinissä loivat aavemaista kajoa huoeeseen. Koko huonetta dominoi valtava kivinen patsas, jonka jalustasta Matoro oli tunnistanut sanan Ath.

    Kivinen kolossi oli Toan muotoinen, panssaroimaton ja oikeastaan hyvin hintelän näköinen. Se sesoi siinä yksinkertaisen näköisenä. Jään Toan huomio oli kuitenkin kiinnittynyt sen päähän.
    Hahmon päästä paistoi yksi, valo- ja jalokivin koristeltu silmä. Se näytti seuraavan kaikkea maailmassa tapahtuvaa, jatkuvasti. Silmä näytti jotenkin kunnioitettavalta ja juhlalliselta hohtaessaan yksin pimeydessä.

    Lisäksi huoneessa oli ollut perällä ovi, joka oli lukossa. Jään Toa ei ollut saanut sitä auki, joten hän oli nyt palaamassa takaisin Nimdakammioon.

    Silloin kivinen ovi pamahti kiinni. Kylmä tunne valtasi Toan.

  • Deltan temppeli 15: Matoro ei ole Itroz

    Nimdan temppeli, maan alla

    Portaikon jälkeen oli tullut esiin käytävä aivan tavalliseen kiveen kaivettuna. Se oli harmaan ja ruskean sekavaa yhdistelmää, aivan erilaista kuin juhlallisessa pyhätössä.

    ”Te siis halusitte uudestaan tutkimaan Sirua? Miksi niin pitkän ajan jälkeen?” Matoranien ylipapintapainen kysyi vieressään kävelevältä Matorolta. Tai Matorolta, jota he luulivat Itroziksi.

    ”Minulta jäi aikanaan tutkimukset kesken… eräästä syytä. Palasin jatkamaan niitä”, Matoro kertoi varovaisesti.
    Matoran katsoi epäluuloisena mutta sitten ojensi kätensä eteenpäin.

    ”Siinä. Nimdan temppelin sisäänkäynti”, matoran ilmoitti ylpeänä. Hän osoitti suurta oviaukkoa ansojen valtaamaan labyrinttiin. Luolan edessä oli laskettu, yhdestä kivenlohkareesta tehty laskusilta. Koska mekanismeja ei näkynyt, Toa oletti niiden olevan sisäpuolella. Naamion skannaustoiminto varmisti asian.

    ”Aiotteko te tulla tästä eteenpäin?” Matoro kysyi.
    ”Emme. Ja toivoisimme että et ottaisi myöskään tovereitasi mukaan. Emme halua vääräuskoisia temppeliin”, matoran selitti.

    Matoro mietti mitä nyt kannattaisi tehdä.

    ”Ath rael thel”, matoran sanoi.
    Matoro meinasi kysyä ”Mitä?” mutta sulki suunsa ajoissa.

    Matoran katsoi kysyvästi Toaa.

    ”Tappakaa. Tuo ei ole Itroz!” Matoran jatkoi välittömästi. Matoro hyppäsi kyperkeikan eteenpäin ja huusi ”Juostaan temppeliin!”

    Äks iski kyynerpäällä monet keihäin aseistautuneet munkit maahan ja syöksyi eteenpäin kohti laskusiltaa.

    Jään Toa lähti myös juoksuun keihäiden lennellessä takaa päin.
    ”Laitatkaa portti sulkeutumaan!” Matoro huusi. Jardirt ja Notfun olivat jo ehtineet laskusillan luo.

    Yksi lyhyt iskukeihäs osui Matoroa jalkaan. Toa kaatui kovaa maahan. Takaa-ajajien silmät näyttivät täysin luonnottomilta. Jokin uskonnollinen transsitila taistelussa, hän ajatteli.

    ”Kuolkaa hipitaaargh!” Notfun karjui ja tulitti epämääräisesti piilukkopistoolillaan väkijoukkoon. Matoraneja kaatui mutta pian aseesta loppui luodit. Keihäs rei’itti hänen kapteeninhattunsa ja matoran kaatui selälleen maahan tavoitellessaan sapeliaan.

    Jardirtistä tilanne ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Notfun oli menettänyt hermonsa. Silloin tyypistä ei olisi kuin harmia. Pieni monivärinen matoran syöksyi sillan toiseen päähän ja alkoi tutkia kivisten hammasrattaiden ja vipujen muodostamaa viidakkoa.

    Oikea vipu löytyi. Kivinen silta alkoi nousta hitaasti mutta varmasti.
    Samalla sillalla ollut Notfun lähti vierimään sisään ja Äks ehti hypätä kiinni sillan päähän. Hän koitti tavoitella Matoroa kädellään mutta välimatka oli liian suuri. Jään Toa ponnisti ja hyppäsi, ja onnistui nappaamaan toisella kädellään sillan reunasta.

    Kivinen silta oli jo noussut 50 asteen kulmaan. Sen pinta täytyyi lentelevistä veitsistä ja keihäistä. Matoro kamppaili saadakseen vedettyä itsensä sillan toiselle puolelle. Äks oli jo valmiina pudotatutumaan sillan toiselle puolelle ja koitti vetää Jään Toaa ylös. Toiminta alkoi olla erittäin vaikeaa mitä pystymmäs silta nousi.

    Jotain terävää osui Matoroa selkään. Hän karjaisi ja miltei menetti otteensa sillasta. Vain Äksän käsi piteli häntä mukana.

    ”Pysätytä silta!” Xxonn huusi tukalasta asennosta sisällä olevalle Jardirtille. Matoran pyörutteli sormiaan ja ihmetteli mitä tekisi. Hän tarttui vanhaan kiviseen vipuun ja väänsi sitä.

    Silta putosi monta metriä alaspäin. Tärähdys miltei nyrjäytti Äksän käden ja sai Matoron menettämään otteensa. Hän lähti putoamaan alla vellovaan sekopäiseen matoranjoukkoon. Juuri kun matoranit huusivat jotain Jään Toa laukaisi harppuunansa joka kilahti salin kattoon.

    Moottori harppuunassa alkoi kiskoa Toaa suurella nopeudella ylöspäin. Musta hahmo syöksyi lähelle luolan kattoa ja kierähti ilmassa voltin. Matoro irroitti harppuunan lennossa ja laskeutui voltilla nousevan laskusillan huipulle.

    ”Kukaan ei saa kiinni Matoro The Blacksnow’ta, tyypit!” Matoro huusi innoissaan ja sukelsi Klaanilaistoverinsa kanssa sillan toiselle puolelle. Laskusilta kalahti kiinni.

  • Deltan temppeli 12: Voimaa Isä Athilta

    Nimda-saari, matorankylä

    Matorankylä oli kuolemanhiljainen. Puiset rakennukset huojuivat lämpimässä tuulessa. Suurimman majan ovi oli irti.

    Matoro käveli hitaasti toiset Klaanilaiset perässään. Kylä näytti autiolta.

    ”Minulla on huono tunne tästä”, Matoro sanoi ohimennen. Hiekkaisella päätiellä näkyi raskaita väkijoukon jälkiä.

    ”Täällä on ollut suuri väkijoukko”, Jardirt ilmoitti tutkien maata.
    ”Entinen miehistöni ehkä?” Notfun ehdotti.

    ”Hei, tämä ovi on lyöty irti”, Matoro hihkaisi nostettuaan suurimman mökin puuovea. Siinä oli reikä, joka näytti nyrkin tekemältä.
    Toalle tuli ensimmäisenä mieleen se laivan kaapannut metallikäsi.

    ”Outoa. Missään talossa ei ole väkeä”, Äks ihmetteli ääneen tutkittuaan pari mökkiä.
    ”Tämä suurin mökki näyttää olevan jonkinlainen kylän keskus”, Jään Toa puhui taloon tulleelle piraattikaksikolle. Hän penkoi hyllyjä yrittäen löytää mitä tahansa.
    Notfun katseli ympärilleen tylsistyneenä.
    ”Entä jos me vain seurataan noita jalanjälkiä?”

    ”…”
    ”…”
    ”Miksi me emme tajunneet tuota aikaisemmin” Jardirt ihmetteli.
    ”Niin! Minun porukkani ei varmasti osaa liikkua huomaamattomasti! Metsää pitkin menee vana roskaa, tallottuja oksia ja tyhjiä pulloja”, Notfun hehkutti.
    ”Katsotaan nyt ensin löytyykö täältä jotakin”, Matoro huomautti ensin ja avasi yhden puisen lipaston.
    Sieltä paljastui erittäin vanhan näköinen kirja.

    ”Ath”, hän luki ääneen otsikon. ”Tämä on niiden-”
    ”Hippien”, Notfun sanoi väliin.
    ”… matoranien uskonnollinen kirja”
    ”Mitä siinä on?” Xxonn kysyi.
    Toa avasi kirjan.
    Kirjoitus oli jotakin outoa kieltä.
    ”Lue itse”, Matoro sanoi ja heitti kirjan Äksälle.
    ”Eihän tästä saa mitään selvää!”
    ”Ei niin”, Matoro vastasi ja heitti kirjan hyllyyn. ”Eli mennään näppituntumalla jälkien perässä”

    Nimda-saari, pyhättö

    ”Ne ryövärit tuhoavat temppelimme ja ryötstävät aarteemme!” matoran kailotti kaadunneen alttarin päällä. Parikymmentä aseistautunutta uskovaista seisoivat rinkinä hänen ympärillään, valkoisen Nimdan Pyhätön seiniä vasten.
    ”Me emme salli sitä! Me saamme Athilta voimaa tuhota ne!” ilmeisesti ylipappi vaahtosi.

    Joukko nosti aseitaan ja hurrasi. Sitten he alkoivat mennä yksi kerrallaan portaikkoa alas soihtujen ja keihäiden kanssa.

  • Deltan temppeli 10: Sankarit saapuvat saarelle

    Kelluva lankku, meri

    Kummitusten Suo. Zyglakien laavaluolasto. Pinkki jänis. Abzumo. Torakoiden kuningatar. Yö Kauhu. Nimda TSO:lla. Destral. Rozum. Laboratorion äänet. Muistiinpanot. Mäksän energiakäsi. Zombi-Toat. Kasetti. Laivakaappaus.

    Liikaa tapahtumia. Liian vähän aikaa.
    Nimda.

    Miksi kaikki tuntui lopulta kietoutuvan Nimdan ympärille? Kaikki jahtaavat sitä tietämättään mikä se on. Mikä se on?
    Se on valkoinen metallisiru. Mitä muuta se on?
    Jotakin, jonka takia kannattaa tappaa.

    Matoro havahtui ajatuksistaan tömähdykseen. Jään Toa piteli päätään. Hän oli onnistunut nukkumaan pari tuntia. Uni oli ollut kaikkea muuta kuin rauhoittavaa.
    Toa haparoi itsensä pystyyn ja tähyili ympärilleen. Äksä ja Jardirt olivat laivan keulan tietämillä ja kiskoivat köysiä. Notfun käveli kohti ja selitti jotain perillä olemisesta. Matoro valpastui välittömästi ja siirtyi keulaan. Edessä näkyi hietikkoinen, matalapuustoinen saari. Takana oli Pohjoisen Mantereen rannikko.

    ”Nuo tyypit jättävät meidät tähän ja jatavat matkaansa. Me saamme tuon veneen saarelle menoon”, Fun selitti tilannetta.
    ”Millä tulemme pois?”
    ”MINUN laivallani tietysti”
    ”Aha”, Matoro totesi nopeasti. Puolelle tusinalle tehty pelastusvene tippui veden pinnalle ja Jardirt hyppäsi sinne ensimmäisenä.

    ”Hei. Miksei tämän paatin kapteenia näy juurikaan tällä laivalla?”, Matoro kysyi hiljaa Notfunilta.
    Matoran oli hetken hiljaa ja avasi sitten suunsa.
    ”Öh, hän ei tykkää minusta. Tai toisinpäin”
    ”Onko se syy olla piilossa koko matka? Näimme hänet vain matkan alussa”
    ”En tiedä. Mitä jos unohdetaan koko heppu…”
    Matoro huokaisi. Ei tuosta ottaisi selvää. Hän hyppäsi Äksän perässä veneeseen. Kun Notfunkin oli paikalla, he lähtivät soutamaan kohti hietikkoista saarta mystisen rahtilaivan jatkaessa matkaansa.

    Kyseinen saari, sisämaa

    ”Missä on Nimdan temppeli”, musta hahmo aloitti ja iski pienen majan oven nurin.
    ”E-ette voi mennä sinne…” matoran sopersi ja vetäytyi taaksepäin.
    ”Kysyin missä”, Amazua vastasi ja nosti matorania kurkusta. Hän heitti pienen le-matoranin maahan ja kääntyi huoneen muiden henkilöiden puoleen.

    ”P-pyhättö on saaren keskellä. Ath-järven rannalla”, ko-matoran vastasi särisevällä äänellä.
    ”Mutta Nimdan luona ei ole käyty tuhansiin vuosiin. Temppelin maanalainen osa on sinetöity….”
    Muutama matoran sopersi rukousta Athille. Musta hahmo oli varmasti Atheon. Atheon oli tullut saarelle tuhoamaan ja tappamaan.

    Amazua ja kymmenen matorania olivat matkanneet melko nopeasti päivän aikana sisämaahan. Laivaa oli vartioimassa parikymmentä jäljellä olevaa piraattia.
    Nimdan pyhättö sijaitsi saaren suurimman järven rannikolla varsin idyllisessä paikassa. Näköala järvelle oli kaunis ja koskematon. Valkoinen ja pienikokoinen pystykivistä tehty pyhättö odotti yksinään puhtaan luonnon keskellä. Amazua iski metallinyrkkinsä puuoven läpi ja heitti jonkin papintapaisen järveen. Valoisa ja taiteellinen temppeli oli täynnä arvoesineitä ja kaiverruksia seinissä. Piraatit pakkasivat arvotavaraa mukaansa Amazuan etsiessä maanalaisen osan sisäänkäyntiä. Hän potkaisi marmorisen altatrin nurin.

    Bingo.

    Laatta murskautui hänen nyrkkinsä alle. Portaikko alas oli täynnä kiveä.

  • Nynrah osa 7: Guardianin lentokoulu (ja pyhä sota)

    Tuntematon saari

    ”Veljet, sisaret”, puhetta pitävä, mustaan kaapuun verhoutunut Matoran lausui suureen luolaan kokoontuneelle yleisölleen. ”Meitä on kohdannut suuri tragedia. Meidän sieluntoverimme Ath-Nuin saarella ovat kärsineet suunnatonta vääryyttä: heidän pyhäinjäännöksensä on varastettu!”
    Kaavullisessa väkijoukossa kuohui.
    ”Sen lisäksi trooppisen saaren ystävämme on teurastettu viimeiseen mieheen ja naiseen – sekä lapseen. Isä Bartax joutui uhraamaan heidät paremman hyvän puolesta. Nimittäin samasta syystä, joka kalvoi arkisten alueiden ystäviämme! Nimdan sirut eivät ole turvassa.”

    ”Mitäkö me teemme? Meidän on käytävä sotaan. Keräämme kaikki uskovaiset ja lähdemme uskonsotaan pakana-Klaania sekä torakkasortajia vastaan!”
    Väkijoukko hurrasi. He lähtisivät viimein sovittamaan vääryydet.
    ”Ei”, sanoi hiljainen, mutta kuuluva ääni jostain luolan takaosasta. Yhtä lailla kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin väkijoukon takaa. Se käveli korokkeelle, jolla puhuja seisoi.
    ”Lakkaa kiihottamasta kansaasi, veli Kernok.”
    ”Isä”, Kernok henkäisi. ”Te olette…”
    ”Minä tiedän, mitä minä olen. Ja te lakkaatte vihan lietsomisen. Vielä ei ole aika hyökätä. Te näitte, mitä meille tapahtui, kun kiivauksissani lähetin heidät kaikki kuolemaan. Se ei saa toistua.”
    ”Kyllä”, toinen sanoi vapisevin äänin. ”Minä perun sanani.” Hän yskäisi ja kääntyi sitten kansan puoleen.

    ”Me emme hyökkää. Asiat muuttuivat. Mutta voitte odottaa toimintaa lähiaikoina. Pysykää valmiina. Rohkeutta teille, veljet ja sisaret!”
    Pettyneenä mutta hämmentyneenä Matoranit palasivat koteihinsa ja töidensä pariin.
    ”Kertokaa”, Kernok sanoi, ”mitä tapahtui.”
    ”Kaikki aikanaa, veli”, Bartax sanoi. ”Nyt minä tarvitsen ison kupillisen vahvaa yrttiteetä.”
    ”Kyllä, isä, heti.”

    Kirikori II

    ”Nyt herätys, me lähdemme!” Keetongu huusi. Oli aikainen aamu. Guardian hieroi silmäänsä unisena.
    ”Mmmitä…”
    ”Me lähdemme nyt, jotta ehdimme löytää koilisväylän ylihuomenna.”
    Sinä. Minut. Herättää. Miksi.
    ”Olisit mennyt ajoissa nukkumaan.”
    Vaikea nukkua, kun ei pysty edes sulkemaan silmiään.
    ”Sinulla ei ole silmiä!”
    Siinä se vaikeus piileekin.
    ”…”
    Jopa suuri ja mahtava Keetongu kumartaa sananmahtini alla!
    ”Äh, hiljaa siinä”, Guartsu ähkäisi noustessaan ylös punkastaan. Hän oli nukkunut tuoleista improvisoidulla sängyllä Keetongun torkkuessa kapteenin tuolissa. Matoranit olivat molemmat nukkuneet moottorin päällä.

    Puolisen tuntia kului, kun kaikki paitsi Manu söivät aamiaisen ja alus laitettiin lähtövalmiuteen. Ruokaa oli vähän, mutta siitä riittäisi vielä näiden kahden päivän ajaksi jonkin verran. Keetongu alkoi ohjata alusta kohti koillista. Toinen Matoraneista oli aina lappamassa hiiliä uuniin ja toinen oli navigoimassa Tongun kanssa. Guardian hyräili itsekseen erästä sävelmää.
    ”Kun pääsemme koilisväylän ohi, kaikki muuttuu helpommaksi”, Tongu sanoi.
    ”Tuota noin”, Guartsu sanoi pohdiskelevasti. ”Miksi se on koilisväylä? Eikä sen pitäisi olla koillisväylä?”
    ”Ei”, Tongu totesi.
    ”Miksihän ei?”
    ”En tiedä. Mutta se ei ainakaan johdu kirjoitusvirheestä papereissa.”
    ”Aha. Selvä.”
    Kaikki valehtelevat, Manu tuumaili. Tongu soi hänelle häijyn mulkaisun ainoalla silmällään.

    Heidän tullessaan Xian yläpuolelle Guardian katseli alas industrialistiselle saarelle. He eivät uskaltaneet lentää aivan Xian päällä, mutta melko lähellä sitä he olivat. Tehtaiden piipuista nousi savua. Saasteet olisivat tulleet sisään alukseen, mutta suodattuivat pois Tongun nerokkaista tuuletusjärjestelmistä.
    ”Mitä pikemmin pääsemme ohi, sitä todennäköisemmin kukaan ei huomaa meitä”, Tongu sanoi värisevällä äänellä. Guartsu nyökkäsi.

    He pääsivät Xian ohi ilman välikohtauksia.
    Mikä oli epätodennäköistä, Manu sanoi.
    ”Me kaikki tiedämme sen”, Guartsu tuhahti.
    Tiedän, että tiedätte.
    ”Hyvä tietää.”
    ”Meidän tulee vielä ylittää useita kymmeniä saaria”, Tongu sanoi. Matoranit vaihtoivat jälleen vuorojaan. Guardian alkoi tutkia Tongun karttoja. Mielenkiinnon vallassa hän selasi Xian alueiden tarkkoja ilmakuvien perusteella laadittuja piirroksia. Manu päätti huvitella tappamalla kärpäsiä mielensä voimalla. Kun yksi tipahti haukottelevan Guartsun suuhun, tämä käski Makutan lopettaa.
    Ei saa edes huvittaa itseään tylsässä lasipurkissa…
    ”Tiputella nyt toisten suihin kärpäsiä!” Guardian ärisi.
    Minkä minä sille voin, että sinä avaat suusi juuri, kun kärpänen kuolee sen yllä?

    Illan lähestyessä Keetongu sanoi:
    ”Minusta meidän täytyy ottaa vuorot. Kaikkien on nukuttava, joten joidenkuiden meistä on oltava myös hereillä. Ja koska vain neljällä meistä on ruumis –”
    HAH HAH HAA!
    ”– meidän neljän täytyy pitää vuoroja niin, että kolme on aina hereillä.”
    Guardian nyökkäsi. ”Kuulostaa järkeenkäyvältä. Tosin Manu olisi viides. Eipä siitä mitään hyötyä olisi.”
    Skakdi on hiljaa.
    ”Ja minun myös täytyy opettaa sinut lentämään”, Tongu jatkoi. Guardian kohotti kulmiaan.
    ”Eikö jompikumpi noista pikkumiehistä voi hoitaa lentämisen?”
    ”Lentämiseen tarvitaankin kaksi.”
    ”Ai. No ne voivat tehdä sen yhdessä.”
    ”Miksi muuten minulla olisi navigaattori aina mukana ohjaamassa? Ei koko ajan tarvitse olla kahta miestä lentäjän paikoilla istumassa, mutta pääsääntöisesti tämä on kahden henkilön ohjauksen vaativa alus. Ja sinä lennät, koska minä haluan sinun lentävän. Ja koska jonkun on lapettava hiiliä.”

    Muutaman tunnin kuluttua Guartsu osasi jo lentä Kirikori II:sta. Hieman epävarma hän oli, mutta homma hoitui mallikkaasti. Kun vuorot oli sovittu, Keetongu meni nukkumaan. Guardian vihelteli hiljaa toisen Matoraneista räplätessä kompassia. Hiilien lappamisen ääniä kuului konehuoneesta.
    Minä voin laulaa pääsi sisällä, jos olet nukahtamaisillasi, älä huoli.
    ”Voi kiitos.”
    Mitä vain, kultaseni.
    ”… joskus en tajua sinua.”
    En minäkään. Eikö se ole jo aika hyvin?
    ”Tjaa.”

    Niin kului ensimmäinen ilta ennen koilisväylän löytymistä.