Eläväisellä keskusaukiolla talsiva nelikko pysähtyi hetkeksi katselemaan, kun pieni Matoran-joukkio veti harvinaisen kovaäänistä ja efektipitoista mainospuhetta. Pyrotekniikalla höystetty lattianpesuaineen mainonta veti väkeä puoleensa, saaden lopulta päätään pudistelevan nelikon jatkamaan matkaansa.
Lopulta se saapuivat pääporteille, jossa he astuivat yksitellen sisään, jatkaen matkaansa kohti aulatiloja. Pian nelikko kuitenkin huomasi mustahaarniskaisen hahmon kävelevän heitä vastaan. Matoroksi tunnistettu hahmo nyökkäsi jo etäisyyden päästä ja outo karavaani pysähtyi siihen paikkaan.
Sieltähän sinä tulet, melkein luulin jo, että unohdit. Killjoy hymähti ja virnisti kypäränsä takana: Oikeastaan unohdin jo. Onneksi minulla on kävelevä kalenteri mukana. Ruki murahteli tyytymättömänä taimmaisena, hiljentyen kuitenkin Sarajin luodessa tähän katseen, jota pystyi ehkä parhaiten kuvailemaan sanoilla: Jumankauta ole nyt hetki hiljaa.
Olen kasannut tiimiä lähtöä varten, alamme olla valmiina. Sinunkin kannattaisi varmaan laittaa itsesi valmiiksi, lähtöön ei ole enää kauaa aikaa, Matoro ohjeisti. Killjoy kuitenkin napautti vyötäröllään lepääviä tarvikelaukkujaan: Minulla on kaikki mitä tarvitsen, voin lähteä jo satamaan odottamaan. Tämän sanottuaan Killjoy kääntyi taakseen ja huikkasi Rukin Sarajin ja Creedyn takaa. Sinä, hae tavarasi ja tule sitten satamaan.
Matoro kohotti kulmiaan ja katsoi Rukia hieman epäileväisenä. Sinä tulet mukaan? Eikö sinulla ole töitä aulassa? Ruki pudisteli päätään: Ei, koko aula on remontissa ja hommiani hoidetaan hieman hajanaisesti muilla tahoilla. Minulla on aikaa pieneen reissaamiseen. Lisäksi tämä teidän mahtava soturinne on mennyt vammauttamaan itseään ja tarvitsee kuntoutusta.
Killjoy huomasi sanojen mahtava soturi ivallisen äänensävyn ja hoputti Rukin linnakkeeseen pakkaamaan. Muut katselivat hetken, kun Toa juoksi aulaan ja sitä kautta portaat ylös. Matoro ryhdisti selkänsä, valmiina ilmoittamaan vielä viimeisen asiansa. Ai joo, ja vielä yksi juttu. Ne Ath-munkit vaativat, että Beta täytyy ottaa reissulle mukaan.
Killjoyn reaktiona karjaisema MITÄ? kaikui koko pihamaan halki, saaden koko alueen Matoranit vilkaisemaan kohti joukkiota. Killjoy tajusi tämän, vilkuili hieman ympärilleen ja jatkoi sitten, hieman entistä hiljaisemmalla äänellä: Tässä ei ole mitään järkeä. Ensin meille tarjotaan tilaisuutta, joka haisee pahemmalle kuin sen kylähullu Kongubossin kokkauset ja nyt ne vielä vaativat tätä. Kai sinäkin nyt tajuat, että tämä on räikein ansa koskaan?
Matoro pudisteli päätään, ymmärtäen kuitenkin Killjoyn pointin. Tawa on tehnyt jo päätöksensä, Beta lähtee mukaan. Ja ota huomioon, he ovat uskovaisia. He ajattelevat pyhiä esineitä hieman eri tavalla kuin me. Tämä on oljenkorsi, jota olemme kaivanneet pitkään. Meidän on pakko kokeilla. Killjoy ei tuntunut rohkaistuvan asiasta, vaan naputteli hieman hermostuneena nyt panssareitaan. Meidän on parempi olla hyvin varuillamme. Sirun täytyy olla koko ajan useamman henkilön vartioitavana. Aseet valmiudessa ja mieli terävänä.
Aina ei tarvitse pelätä taistelua tai ongelmia. Entä jos kerrankin asiat menevät kuten suunniteltiin? Meidän tiellemme on osunut viime aikoina niin paljon eri muuttjia, että jossain vaiheessa tilanteen on pakko rauhoittua. Varovaisuus on hyvästä, mutta me emme mene sinne aseet tanassa, kuin joku militaristinen valtio.
Killjoy hymähti hieman tyytymättömänä, mutta päätti jättää keskustelun tällä kertaa siihen. Hän tiesi, että sos Tawa oli päättänyt jotain, sitä ei muutettu. Joy nyökkäsi Toalle, joka sopi tulevansa satamalle, kun oli saanut asiansa hoidettua. Killjoy lähti jo kävelemään kohti satamaan kääntyvää tietä, kunnes hän muisti Sarajin ja Creedyn ja kääntyi ympäri.
Te kaksi, pitäkää mökkiäni silmällä. Tämä Metsästäjädilemma on saatava selville. Ne yrittävät jossain vaiheessa uudelleen. Olkaa valmiina ja hankkikaa informaatiota. Liityn joukkoonne kun palaan saattomatkaltani. Kaksikko nyökkäsi ja pikaisen sananvaihdon myötä jokainen lähti omiin suuntiinsa. Killjoy ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta sanojaan:
Klaanin juuriadmin katsoi viimeinkin siistiä huonettaan. Viimeisetkin pommituksen aikana tulleet sotkut oli saatu siivottua, ja nyt Tawa istahti mukavalle työtuolilleen. Ergonomia oli kaiken a ja o. Pian Tawa sai kuitenkin huomata, ettei hän saanut töitä tehtyä. Hän oli liian väsynyt työskentelemään paperien parissa. Niinpä hän päätti lähteä alas kahvioon viettämään vapaa-iltaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä kuin ovelle saakka tarrautumaan kahvaan, kun oveen koputettiin. Valmiiksi ovella seisova Tawa väänsi kahvasta puisen oven auki ja käänsi sitten katseensa alas, sillä häntä noin puolet lyhyempi riisihattuinen matoran seisoi hänen edessään. ”Hyvää iltaa, Admin-Tawa”, Matoran sanoi vakavasti. ”Minulle sanottiin, että voisin tavata teidät nyt.” ”Kyllä… kyllähän se sopii”, Tawa sanoi häkeltyneenä. ”Kiitoksia.”
Matoran käveli sisään ja istahti Tawan pöydän edessä olevalle tuolille. Tawa itse huokaisi ja käveli takaisin pöytänsä luo, missä hän istahti omalle tuolilleen jälleen. Häntä kiinnosti, mitä matoranilla olisi sanottavanaan, mutta häntä väsytti erittäin paljon, eikä uusi diplomaattinen keskustelu välttämättä olisi paras keino viedä sitä. Tawa sulki silmänsä, hieroi ohimoitaan ja avasi sitten suljetut silmänsä jälleen. Hän katsoi matoraniin, joka katsoi häneen. Sitten hän havahtui Matoranin sanoessa: ”Teillä on kauniit silmät, rouva admin.” ”Oletko sitä mieltä?” Tawa virkkoi ja laski kätensä puiselle pöydälle, jonka pinnalta paperit loistivat poissaolollaan. Täysin sileä puupinta näkyi kokonaan. ”Kyllä olen, aivan rehellisesti”, matoran sanoi äänellä, joka oli jotain pirteän ja synkeän väliltä. ”Minulle kerrottiin, että teillä on tämän kommuunin ylin johto.” ”En haluaisi sanoa, mutta niin se valitettavasti taitaa”, Tawa huokaisi ja nojautui tuolissaan niin taakse kuin suinkin. ”Minä toivoin, että te pystyisitte auttamaan minua, Mestariamme, meitä.” ”Millä asialla sinä Klaanissa olet, pikkuinen?” ”Minä edustan Ath-uskovaisten päälahkoa. Meidän Pyhä Äitimme lähetti minut matkaan kertomaan teille, että aika on kypsä.” Tawa käänsi katseensa ikkunasta, josta ulos oli katsellut, takaisin matoraniin, joka tuijotti avoimesti Tawan kasvoja. Heidän katseensa kohtasivat, ja Tawasta alkoi tuntua ahdistavalta. Hän halusi katsoa muualle, mutta ajatteli sen olevan epäkohteliasta, joten hän säilytti katsekontaktin. ”Kypsä mihin?” hän kysyi varovasti. ”Me olemme päättäneet, että voimme uskoa Nimdan siruista ainoan jäljellä olevan teidän Klaaninne haltuun”, matoran sanoi hiljaisella äänellä. Tawa ei ollut uskoa korviaan. ”Te… annatte sen meille? Noin vain?” ”Kyllä”, matoran sanoi. ”Näin minun käskettiin kertoa. Minulle annettiin kirje, jossa on Pyhän Äitimme sinetti. Se kirje on osoitettu teille, admin Tawa.”
Matoran ojensi ohuen kirjekuoren viittansa syövereistä Tawalle, joka otti sen varovaisesti vastaan. Hän repi hitaasti kuoren auki ja otti esiin kirjeen sisällön.
Arvoisa Bio-Klaanin admin Tawa, olemme päättäneet, että on tullut aika pelata uhkapeliä ja luottaa teidän sanaanne siitä, että ette tahdo käyttää Nimdaa saadaksenne valtaa, kunniaa, mainetta, hyötyä. Olemme päättäneet antaa teille tilaisuuden osoittaa, että olette luottamuksemme arvoisia. Pyydämme teitä lähettämään kuuden henkilön ryhmän hakemaan ainokaista jäljellä olevaa Nimdan siruamme teidän huostaanne. Teillä ei ole mitään syytä luottaa teihin – ainakaan sen enempää kuin meillä on teihin, mutta juuri siksi, että me emme voi täysin luottaa teihin, pyytäisin, että toisitte oman Nimdan sirunne todisteeksi siitä, ettette aio vain hyväksikäyttää meidän hyväntahtoisuuttamme ja varastaa pyhää Artefaktia. Haluamme nähdä, missä Nimdaa on säilytetty ja missä kunnossa se on tällä hetkellä. Jos tämä suinkin käy, lähettäkää siru saattueen mukana. Uskollisen Sadjen ei tarvitse vastata mistään, mikäli ette halua. Vaikka ette suostuisikaan lähettämään sirua, lähettäkää edes saattue luotettavia klaanilaisia – ja vain ehdottoman luotettavia – noutamaan sirua. Mikäli ette lähetä mukana hallussanne olevaa Nimdan sirua, emme voi taata, että saisitte Epsilonin mukaanne. Ath kanssanne, rakkain terveisin Ath-uskovaisten Mestari
Tawa luki kirjeen loppuun epäluuloisena. Hän katsoi Mestarin sinettiä ja kääntyi sitten sinettiarkistonsa puoleen. Hänellä oli kymmeniä virallisia sinettejä juuri tällaista tilannetta varten: jos joskus täytyi tarkistaa, mikä olisi tietyn henkilön virallinen sinetti, hänellä olisi arkisto sitä varten. Sadje odotti kärsivällisesti, kuinka salaman toa kaiveli hetken, löysi sitten oikean kohdan ja otti esiin pergamentinpalasen, johon virallinen sinetti oli painettu. Tawa vertasi sinettejä eikä huomannut niissä mitään eroa. Hän totesi sinetin aidoksi, laittoi pergamentin takaisin arkistoonsa ja kääntyi takaisin Sadjen puoleen. ”Minä kokoan teille ryhmän”, hän sanoi vakavasti. ”Ei ole tarvetta”, sanoi Sadje hymyillen. ”Ystävänne – luotettavalta vaikuttava herra Matoro – suostui keräämään kuusipäisen saattueen jo minulle. Nyt puuttuu enää lupa siirtää Nimdan siru.” Matoranin silmät tuikkivat. Tawa katseli tätä ja pohti, mitä etua hänelle olisi siirtää tai olla siirtämättä sirua.
Jos sirun siirtäisi, olisi aina uhka, että se varastettaisiin. Tämä saattoi olla ansa – juoni Betan varastamiseksi. Mutta sinetti oli aito, joten tottahan kirjeenkin täytyi olla athistien Mestarilta? Sadje vaikutti rehelliseltä, mutta monet rehelliset olivat tuottaneet Tawalle pettymyksen. Lisäksi hyveellisiä voitiin huijata tekemään, mitä julmat olennot tahtoivat. Olisivatko Mestarin aikeet rehelliset?
”En tahtoisi olla epäkohtelias, admin Tawa”, Sadje sanoi ystävällisellä äänellä, ”mutta näytätte hyvin väsyneeltä. Oletteko varmasti kunnossa?” Tawa liikuttui matoranin sanoista hieman. Hän kohautti olkiaan. ”Uskoisin, että olen, Sadje”, hän huokaisi jälleen, ”ja väsynyt tosiaan olen. Mutta en tiedä, uskaltaisinko antaa sirun teidän haltuunne.” ”Voi, ei teidän tarvitse luottaa minuun. Kunhan luotatte Matoroon ja hänen kokoamaansa ryhmään.” Matoran hymyili haikeasti. ”Aivan niin”, Tawa hymähti ja hänen luottamuksensa horjui. Oliko tämä Nimdan vaikutusta? Tekisikö se vainoharhaiseksi? Eihän se ollut edes samassa huoneessa. Tekivätkö hänen ajatuksensa tepposet? ”Minä… harkitsen asiaa.” ”Minä tahtoisin vastaukseni, sillä ajattelimme lähteä niin pian kuin suinkin voisimme.” ”Minä annan vastauksen huomenna, jos sopii.” ”Voi, kyllä. Kiitos, arvoisa rouva.” ”Sano Tawa vain. Rouvittelu saa minut kuulostamaan niin… vanhalta…” ”Anteeksi, admin Tawa, pyydän anteeksi”, Sadje sanoi ja nousi seisomaan. Sitten hän kumarsi niin, että hänen hattunsa reuna osui lattiaan ja hattu putosi hänen päästään. Hän nosti sen takaisin päähänsä ja asteli ovelle. ”Hyvää yötä, admin Tawa.” Sitten matoran oli poissa. Ovi jäi raolleen ja narisi hieman.
Tawa istui yhä tuolissaan, mietteissään. Hän pohti edelleen eri vaihtoehtoja. Hän oli puun ja kuoren välissä. Ussalin ja kuoren välissä, Tawa pohti huomatessaan Nöpön kipittävän ovesta sisään. Se oli ollut hieman alla päin koko sen ajan, kun Visokki oli ollut kateissa. Tawa nousi tuoliltaan, meni ravun luokse ja nosti tämän syliinsä alkaen silittää tämän selkää. Ussal käpertyi Tawan syliin ja alkoi nukkua tuhisten. Tawa kääntyi työtasojaan kohti Nöpö yhä sylissään ja katsoi pöydällä lojuvaa kirjettä. Hän nosti sen toisella kädellään ja vilkaisi vielä sinettiä. Sitten hän pusersi paperin tolloksi ja heitti sen roskakoriin. Klaanin admin käveli ovelleen, avasi sen, sammutti valot ja asteli portaisiin jättäen oven ammottamaan aukinaiseen, pimeään huoneeseen.
[spoil]Päätin postata näyttämättä G:lle, mutta se ei haitanne, koska en oikeastaan tehnyt mitään isoa.[/spoil]
”Mikä ihmeen ankerias?” Blozi kysyi katsoessaan akvaariota, joka hänelle oli annettu. Kun Matoran oli antanut Tronien Tulen Toalle, oli hän kadonnut yhtä salaperäisesti, kuin oli tullutkin.
”Ei. Olen Tronie. Tulin pitämään seuraa”, hän sanoi telepaattisesti.
”Puhutko telepaattisesti?”
”Kyllä.”
Blozi katsoi tätä ihmeissään, mutta muisti silloin, että hänen piti jatkaa rakentamistaan.
”Tule”, hän sanoi nopeasti ja vei Tronien verstaaseen. Ankerias hymyili. Blozi katsoi sitä vieläkin ihmeissään, mutta ei välittänyt asiasta enempää ja jatkoi matkaa.
Siellä Tronie säpsähti. Hän näki ruskean olennon, jolla oli oranssit hohtavat silmät. Se rakenti harmaata kättä.
”En tiedä hänen nimeään, mutta hän auttaa minua rakentamaan uuden haarniskan. Tämä vanha alkaa mennä rikki”, Blozi sanoi ällistyneelle Tronielle.
Kaksikon mennessä sisälle, Blozi jatkoi rakentamista. Tronie auttoi häntä kertomalla mitä osia voisi laittaa ja hymyili. Parin tunnin päästä, oli Blozilla uusi haarniska. Tronie huomasi, että olento oli hävinnyt.
”Kuule Tronie, en jätä sinua Verstaaseen, joten lähdet mukaan”, Blozi sanoi.
”Minne?” kysyi Tronie telepaattisesti.
Silloin Blozia ärsytti, ettei ollut Mielenvoimien Toa.
”Hakemaan Nimdaa. Tarvitsen kaiken mahdollisen avun. Sitä paitsi, en pidä siitä.”
”Mistä?” Tronie kysyi telepaattisesti jälleen ja hymyili.
”Etko ole koskaan vihainen?”
”En”, vastasi Tronie telepaattisesti.
”No jaa, kumminkin, olen kuullut, etteivät Ath-munkit ennen antaneet Klaanilaisten ottaa Nimdaa. Joten miksi nyt? Haiskahtaa ansalta. Minusta vain tuntuu siltä. Siksi en usko, että kuusi Klaanilaista osaa odottaa sitä, ja jos yksi niistä on vielä se petturi, mistä kaikki puhuu. Tarvitsen apua. Joten Tronie, tulet siis mukaan”, Blozi sanoi.
”Selvä on”, Tronie vastasi onnellisesti. ”Mutta luuletko, että yksi Nimdan hakutiimin jäsenistä on se petturi?” Ja hänen hymyili entistä enemmän.
”En. En tiedä juuri nyt mitään, enkä pidä siitä”, Blozi sanoi ja katsoi Tronieta, eikä voinut olla hymyilemättä. ”Vaikka tuskin kukaan pitää siitä, me emme voi muuta kuin odottaa.”
Kymmenen matorania asteli saaren maaperällä kohti tuhoutuneen tehtaan jäännöksiä. He kaikki olivat mustakaapumiehiä, eikä kukaan heistä ollut varautunut siihen, mitä tuleman piti. Tehdas oli täysin raunioina ja sen ympärillä parveili Rahksheja kuin mehiläisiä pesässä. Matoranit olivat järkyttyneitä tapahtuneesta, sillä heidän tehtävänsä oli auttamatta mennyt pieleen. Kolmikko oli poissa.
Yhdellä matoraneista oli kommunikaattori, jonka välityksellä tämä puhui jollekulle: ”Täällä on vain pelkkiä raunioita… Mitä me teemme?” ”Perääntykää. Suunnitelmiin tuli muutoksia. Suuria muutoksia, jotka eivät ole edes riippuvaisia teidän onnistumisestanne.” ”Miten meidän on tarkoitus paeta tältä saarelta? Rahkshit tarkkailevat kaikkea!” ”Se on teidän ongelmanne. Ath kanssanne, veljet.” ”Isä Bartax! Isä Bartax! Älkää jättäkö meitä!” Siinä samassa heidät huomattiin, ja lauma hirviömäisiä olentoja piiritti heidät. Punainen, keltainen ja musta. Ne tulivat heidän luokseen ja tappoivat heidät. Yksikään ei jäänyt eloon.
Pian tutkimuksia johtava Makuta Tridax sai kymmenen mustaa kaapua ja muutaman teräaseen itselleen. Kommunikaattori oli tuhoutunut itsestään.
Auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamat valkoiset seinät ja lattiat olivat nähneet parempia päiviä. Nämä paremmat päivät olivat olleet todennäköisesti hyvin monia vuosia sitten. Vuosikymmeniä, vuosisatoja. Isä Ath ei laskenut.
Valtavan temppelirakennuksen muinaiset seinät nousivat korkeuksiin asti. Monia metrejä paksun, karaistumattomalle silmälle tuntemattoman bunkkerimaisen steriilin seinämateriaalin läpi kulki vuosisatojen siihen repimiä halkeamia. Majesteettista katedraalia ympäröivä viidakko työntyi hitaasti mutta varmasti läpi halkeamien, sisälle temppelin pyhyyteen. Munkit eivät edes yrittäneet enää harventaa halkeamista sisään kasvavia köynnöksiä ja satavuotisen paksuja oksia, jotka kylpivät katedraalin kuperasta, muodoltaan silmää muistuttavasta kattoikkunasta sisään huokuvassa auringonvalossa.
Muinaisen kauniista seinistä sisään tunkeutuvat erilaiset ja eriväriset köynnökset ja viidakkokasvit kietoutuivat harmonisesti toisiinsa. Miellyttävästi kukkiva kasvusto vaikutti kurottautuvan hitaasti mutta varmasti joka puolelta temppeliä kohti auringonvalon päälähdettä, Athin kaikkinäkevää silmää.
Taivaansinistä, antiikkista rukoustekstein koristeltua Pakaria kantava munkki marssi läpi valtavan salin pitkin pitkää, sinistä mattoa. Tämä matoran tunnettiin vain Oraakkelina. Hänellä oli lahja. Toiset kutsuivat sitä Isä Athin siunaukseksi uskolliselle palvelijalleen. Toisten mielestä se oli Atheonin, Maailmojen Repijän kirous ylimieliselle miehelle.
Oraakkeli itse ei osannut ajatella sitä kumpanakaan. Hän oli ollut kontaktissa ympäröiviin mieliin jo vuosia. Vuosikymmeniä. Vuosituhansia. Isä Ath ei laskenut.
Oraakkelin lahjan siunaus oli se, että sen kautta oppi ymmärtämään jokaista pientä mieltä. Matoran-munkki oppi hahmottamaan kaikki näkökannat. Hän näki haaveet, unelmat ja tavoitteet ja sen, mitä kukin olisi valmiina tekemään niiden eteen. Toiset olivat valmiina tekemään enemmän. Paljon enemmän.
Yksittäinen ajatus, toive tai haave olisi tarpeeksi kaatamaan valtakuntia. Yksittäinen ajatus voisi määrittää aikakausia. Ajatuksien pohjalta perustettiin uskontoja. Ajatuksista aloitettiin sotia. Vain Mestari näki tämän Oraakkelia paremmin. Vanha nainen ei nähnyt silmillään, mutta hän näki uskollaan. Mieli toimi Pyhän Äidin silminä. Hän näki sinne, minne Oraakkelinkaan katse ei ylettynyt. Athismin Pyhä Äiti näki katseellaan jopa sellaisiiin pimeyden ja tyhjyyden syvyyksiin, joissa tavallinen mieli palaisi tuhkaksi ja jäisi Atheonin ravinnoksi.
Oraakkelilla oli kiire. Hän tarvitsi Mestarin katsetta.
* * *
Katedraali Mestarin kammio
Katoltaan puolipallon muotoisen kammion puhdas valkoisuus ei hahmottunut täysin, koska ikkunat oli suljettu eikä trooppista lämpöä hehkuvien kaksoisaurinkojen valo päässyt sisään. Huoneen ovettomasta sisäänmenoaukosta huokui kuitenkin lämmintä valoa. Oraakkeli astui varovaisesti oviaukkoon ja nuuhkaisi sisältä leijailevaa rukouskynttilöiden ja suitsukkeiden tuoksua. Monenväriset mutta hengitettyinä täysin harmittomat savut täyttivät huoneen ilman niin, että näkeminen vaikeutui.
Huone ei ollut esteettisesti erityisen kaunis, eikä sille ollutkaan tarvetta. Mestariksi ja Pyhäksi Äidiksi kutsuttu matoran-nainen ei ollut nähnyt silmillään moniin vuosiin. Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Isä Ath ei laskenut.
Valkoisilla lattioilla makasi muutama punainen tyyny, joita jokaista koristi kultaisella ompeleella ikuistettu Athin silmä. Huoneen ainoa pöytä oli askeettinen ja näytti kuuluvan kirkon sijaan jonkinlaiseen tehtaaseen. Kuusisakarainen kynttilä seisoi pöydällä palaen hitaasti. Aivan huoneen perällä liekehti takka, jonka edessä lattialla oli suuri punainen rukousmatto. Kultaista muinaisnaamiota kantava Pyhä Äiti istui matolla ristiasennossa ja katse liekeissä.
”Pyhä Äiti”, Oraakkeli sanoi arvokkaasti. ”Pyydän lupaa astua sisään.”
”Lupa myönnetty, Oraakkeli”, Mestari sanoi. Täysin hiljaa meditatiivisessa tilassa istunut Ath-uskonnon ylin johtaja vaikutti liikahtavan ensimmäistä kertaa tunteihin. Oraakkeli kumarsi kevyesti, vaikka Mestari ei tätä elettä näkisikään. Sitten hän astui huoneen oviaukosta sisään. Mestari ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen Oraakkelia kohti, vaan piti katseensa edelleen takan lämpimissä liekeissä.
”Jokin estää näkyni, Mestari”, Oraakkeli sanoi huomattavasti hiljaisemmin. ”On kuin edessäni olisi jonkinlainen… synkkä pilvi.” Mestari henkäisi rauhallisesti sisään ja ulos. ”Taidan tietää, mitä tarkoitat, Oraakkeli hyvä. Mitä luulisit sen olevan?”
Oraakkeli hymyili hyvin huomaamattomasti. ”En voi kuin arvailla, Mestari. Näkyni ovat olleet hyvin epäselviä jo monen päivän ajan.”
”Minulle se on kuin olisin menettämässä näköni, ystäväiseni. Sinulla ei liene siitä kokemuksia. Tarvitset kykyjäsi eri tavalla…”
Oraakkeli otti muutaman varovaisen askelen kohti Pyhää Äitiä. ”Minulla on kyllä arveluksia, Mestarini.”
”Ehkä niin, ehkä niin”, Mestari vastasi. ”Mikä onkaan perimmäinen syysi tulla tapaamaan minua?” hän kysyi keskittyen sielunsa silmällä silti edelleen jonnekin kauemmas. Jonnekin, jossa oli rauhallisempaa.
”Ensiksi ajattelin, että joku vahvempi estää minua näkemästä tarkoitusperiään”, Oraakkeli spekuloi varovaisesti. ”Te tietäisitte taatusti tällaisesta telepatiasta enemmän, arvon Pyhä Äiti. Pian kuitenkin mieleeni tuli, että ehkä näin jonkun mielessä jotain niin synkkää, että se on pimentänyt näköni useiksi päiviksi.” Oraakkeli antoi Pyhän Äidin maistella tätä mielikuvaa hetken aikaa ennen kuin jatkoi kysymyksellä. ”Voisiko se olla mahdollista, Mestarini?”
”Mikä vain on mahdollista…” Pyhä Äiti luennoi ymmärtäväisellä äänellä, ”mieli on mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien pesäke, joka kuhisee ajatuksia siitä, mikä on ja mikä voisi olla. Ehkäpä sinä puhut nyt Punaisesta miehestä?” Oraakkeli oli hetken hiljaa ymmärrettyään, kenestä Mestari oli puhunut. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi sisimpäänsä hengittäen syvään. Kun Oraakkeli avasi silmänsä, ensi töikseen hän pudisti päätään hitaasti. ”En tiedä, Mestari”, Oraakkeli myönsi. ”Näköni on ollut synkkä sen jälkeen kun yritin katsoa kokouksessa…” Oraakkeli haki sanoja hetken. ”… Isä Bartaxiin.”
Mestari istui edelleen samassa meditoivassa asennossa, mutta ei vastannut sanallakaan. ”Pyhä Äiti, Mestarini”, Oraakkeli lausui syvää arvostusta ja yllättävää vakavuutta äänensävyssään. ”Aion kysyä jotain, mutta teidän ei ole pakko vastata.”
Tämän kuultuaan Ath-uskonnon Pyhä Äiti kääntyi ensimmäistä kertaa Oraakkeliin päin tämän keskustelun aikana. Pian Oraakkeli tuijotti suoraan ajan hampaan syömän muinaisen kultanaamion silmiin, jotka tuijottivat sokeina eteenpäin. ”Tiedättekö te, mistä on kyse?” Oraakkeli kysyi vakavasti. Mestari oli jälleen hetken hiljaa.
”Rehellisesti sanottuna minä en tiedä”, Mestari joutui myöntämään ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Oraakkeli kuuli naisen äänestä, kuinka vanha tämä oli. ”Enkä ole varma, haluanko tietää. Hänelle on tapahtunut jotain sen jälkeen, kun hänet oletettavasti… tapettiin hänen omalla saarellaan. Minulla on epäilyksiä, mutta en voi todellakaan sanoa mitään varmaa.”
Oraakkeli nyökkäsi syvään ymmärtäväisenä. ”Ymmärrän, Mestarini. En voi vaatia enempää. Minulla on kuitenkin vielä yksi pyyntö.” Mestari näytti yllättyneeltä, mutta viittoi Oraakkelia jatkamaan. ”Pyydän lupaa lähteä Bartaxin perään.”
Ath-uskonnon Pyhä Äiti huokaisi syvään. Vanhan naisen väsynyt katse siirtyi hitaasti takaisin takan liekkeihin. ”Jos sinun on pakko.”
Oraakkeli otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs Mestariaan. ”Bartax ei tiedä, mitä tekee. Moni hyvä soturimunkki… moni hyvä mies tai nainen tulee vielä kuolemaan tuolla ristiretkellä.”
”Minusta tuntuu, että hän tietää hyvinkin pitkälle, mitä tekee”, Mestari sanoi synkästi, ”mutta ehkä olet oikeassa. Ehkä jonkun on hyvä yrittää pysäyttää hänet.”
Oraakkeli hymyili jälleen hienovaraisesti kerran. Vanha soturimunkki kumarsi syvään Pyhän Äitinsä edessä ennen kuin otti muutaman askeleen kohti kammion oviaukkoa. ”Teen parhaani. Kiitos, Mestari.”
Mestari hymähti kevyesti ja keskittyi jälleen mielensä silmään. Kuten Oraakkelikin, myös hän oli nähnyt paljon pimeyttä viimeaikoina. Oli asioita, jotka jopa hänen tasoisensa telepaatin oli pyrittävä unohtamaan. Jos niitä ajattelisi liikaa, voisi menettää järkensä.
”Oraakkeli”, Mestari sanoi niin hiljaa, että vain Oraakkeli pystyisi kuulemaan. ”Ole varovainen.”
[spoiler=* * *]Tämä on se kohta, jossa kerron syöneeni munkkia kirjoittaessani tätä viestiä.
heh
Manu on vastuussa Mestarin repliikeistä.[/spoiler]
Matoro käveli rauhallisesti aamuisen Klaanin käytävillä. Hän pähkäili, kenet nappaisi mukaan kuudenneksi. Lisäksi hänen pitäisi tänään käydä katsomassa, joko Kapura olisi saanut hänelle uuden miekan.
Siispä Jään Toa päätti mennä ensin tapaamaan Kapuraa, jos hän vaikka lähtisi mukaan Nimdansaattotehtävälle. Klaanin iänikuiset vaaleanharmaasta kivestä kaiverretut kierreportaat alkoivat pikku hiljaa tympiä. Matoro kirosi sitä nazorakia, jonka pommi oli tuhonnut hissiin menevät sähköjohdot.
Aivan liian monen portaan jälkeen Matoro koputti huoneen numero 338 oveen. Kapura avasi ja Jään Toa tuli lyhyesti tervehtien sisään. ”Tota, kaksi asiaa”, Matoro aloitti. ”Mennään istumaan”, Kapura sanoi väliin. Pian kaksi Toaa istuivat Kapuran huoneiston takkatulen loisteessa. ”Niin, siis. Ensin. Onko miekkani valmis?” Matoro aloitti. ”Ei ole. Myöskään harppuunan osat eivät ole valmiit. Nyt minulla on ollut paljon töitä”, Tulen Toa selitti. Klaanin taitavimpana seppänä hän sai hoidettavakseen Laivaston aluksien monimutkaisimmat osat ynnä muut. ”… okei. Sinä tuskin pääset tulemaan eräälle tehtävälle, liittyen Nimdaan?” Kapura mietti hetken. ”Ei, en pääse”, Kapura vastasi lyhyesti. ”En välitä pätkääkään Nimdasta” Matoro jätti kysymättä Kapuran oudosta mielenmuutoksesta. Hänhän oli ollut vain vajaa kuukausi sitten hakemassa Nimdaa Metsästäjien käsistä Xialta. ”Mutta minulla on sinulle yksi asia”, Kapura jatkoi. ”Runo. Nukeista.”
Matoro ei voinut peittää hämmästystään. Miten Kapura tiesi asiasta? Välittömästi tämän ajatuksen jälkeen Matoron mieleen palasi häilyviä kuvia: verellä kirjoitettu runo, Taripin luuranko, Kezenin elävä ruumis, valkoinen nukke, patsas, vettä…
”Nuk-” Matoro sopersi. ”Miks- mit- Miten sinä tiedät?” ”Sanotaanko, että pikkulinnut visersivät, että näit runon. Haluan tietää, mitä siinä runossa sanottiin”, Kapura kysyi rennosti.
Matoro yritti tasata ajatuksensa. Yhtäkkiä niin luotettavan ja ystävällisen oloinen Toa vaikutti pelottavalta.
”Saat sen… joku päivä. Nyt minulla on muuta”, Matoro yritti siirtää ajatuksensa pois Temppelin tapahtumista. ”Mutta niin joo, harppuunani ei siis valmistu ajoissa. Mitä jos… voisitko tehdä jokaista osaa neljä kappaletta?” ”Mitä meinaat?” ”Tee osat neljään harppuunaan” ”Okei, eiköhän se onnistu”, keskustelu sujui taas aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.
Noin viidentoista minuutin kuluttua Matoro oli taas Klaanin käytävillä. Hän halusi jotakin tekemistä, joka peittäisi ajatukset Nukeista. Hän ei halunnut ajatella niitä.
Hyvin pian Matoro huomasi myös Killjoyn ja hänen seurueensa kävelevän käytävällä. Matoro otti pari juoksuaskelta.
”Hei, Joy”, Matoro huudahti, puoliksi tervehtien, puoliksi kiinnittäen Killjoyn huomion. Killjoy nykäisi edellä juoksevaa Sarajia olkapäästä, saaden tämän pysähtymään. Joy käski muita odottamaan, samalla kun hän itse asteli takavasemmalta tulleen Matoron luokse.
”Onko sinulla hetki aikaa?” Matoro kysyi, mennen suoraan asiaan. Joy vilkaisi sivummalle jääneitä tovereitaan, nyökkäsi näille ja kääntyi sitten takaisin Matoron puoleen. ”Riippuu, kerro asiasi.” ”No siis. Klaania pyydetään apuun yhden Nimdan sirun turvallisessa saattamisessa Klaaniin. Luulen, että tehtävä alkanee tässä parin päivän sisään. Mitäs sanot?”
Killjoy ei voinut olla peittämättä hämmästyneisyyttään. ”Siru? Tänne? Miten te oikein järjestitte tämän?” ”Rehellisesti sanottuna minä en tiedä. Tänne saapui eilenn aamulla eräs Ath-munkki, joka kertoi, että he haluavat siirtää yhden sirun Klaaniin. Sain vain tehtäväksi kerätä joukon klaanilaisia suojamaan kuljetusta.”
Joy katseli ympärilleen ja varmisti ettei lähettyvillä ollut ulkopuolisia. Tämän jälkeen hän madalsi ääntään, haluten pitää keskustelun mahdollisimman huomaamattomana. ”Kuulostaa liian epäilyttävältä. Minkä takia he yhtäkkiä ilmestyvät paikalle tarjoten sirua… en pidä ideasta en yhtään… ja siksi voisin hieman perehtyä asiaan.” ”… mitä tarkoitat?” Matoro kysyi, myös hieman matalemmalla äänellä.
”En ole aivan varma. Koko tuo tarjous vain haiskahtaa ja pahasti. Aivan liian hyväntahtoista, aivan merkilliseen aikaan. Minä lähden mukaan. Jos valmistaudumme hyvin ja olemme varuillamme, voimme ehkä saada selville jotain ennen kuin vahinko ehtii tapahtua”, Killjoy murahti. Hän alkoi kuitenkin havaitsemaan levottomuutta takanaan. Hän näytti pienellä sormiliikkeellä, että hänellä menee vielä pieni hetki.
”Hmmm… selvä. Nyt kun sanot, se matoran alkaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä. Mutta joo, informoin varmaan lisää kun saan tietää lisää. En tiedä vielä koska meidän on määrä lähteä, joten tavoitanko sinut Klaanista lähipäivinä?” Killjoy nyökkäsi. ”Lähden käymään mökilläni, toivon voivani pelastaa sieltä jotakin. Palaan iltahämärissä, löydät minut huoneestani jos asiaa tulee.” Tämän sanottuaan Joy kääntyi takaisin Sarajin ja Creedyn luokse, viittoillen näille matkan jatkumisesta. ”Ai niin”, Killjoy muisti viime hetkellä, ”Maksa se televisio.” ”…” Matoro ei vaivautunut vastaamaan. Hän lähti takaisin päin, kohti Klaanin aulaa ja Sadjen väliaikaista huonetta kertoakseen, että sai tiimin kokoon.
Matoro oli saapunut Klaanin aulaan heti Rukin puhelun jälkeen. Hän oli kysynyt lyhyesti respan takana puuhaavalta Rukilta asiaa, ja hänelle oli selvinnyt, että muuan matoran halusi puhua jonkun Klaanilaisen kanssa.
”Hmm, oletko sinä se… matoran, joka halusi puhua Klaanilaisten kanssa?” Matoro kysyi pistävästi joukosta erottuvalta riisihattuiselta matoranilta. ”Minäpä juuri. Hauska tavata. Nimeni on Sadje”, vastasi penkillä viimeisinät Klaanilehteä lukenut matoran. ”Päivää, olen Matoro. Mitä asiasi koski?”, toa aloitti asialliseen sävyyn. ”Asiani on… arkaluontoinen. Olisiko mahdollista, että menisimme johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan? Korvillakin on seinät, jos tiedät, mitä tarkoitan”, Matoran aloitti hiljaa. ”Hmm… selvä. Tässä lähellä, toisessa kerroksessa on yksi vapaa kokoushuone. Mennään sinne”, Matoro ehdotti. Kaksikko lähti nopeasti portaita pitkin ylempään kerrokseen. Sadje kulki rivakasti Matoron perässä kokoushuoneeseen, eikä kumpikaan sanonut mitään.
Kokoushuone #3 Bio-Klaani
Huone oli vaaleanharmaa ja pitkänomainen. Sen päädyssä oli kuusikulmion mallinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kauppatorille. Itse kokoushuoneen kalustus oli yksinkertainen: suuri puinen pöytä, jonka ympärillä oli lukuisia tuoleja sekä muutama seinien värinen hyllykkö tavaroiat varten.
Kun ovi oli lukossa, Sadje alkoi puhumaan.
”Tämä teidän Klaaninne on erittäin mielenkiintoinen paikka.” Hiljaisuus. ”Taidat olla hiljaista sorttia, Matoro?” ”En nyt niinkään, odotan vain asiaasi. Olet herättänyt mielenkiintoni”, Matoro vastasi. ”Niin olen tainnut. Näytin herättävän mielenkiintoa Matoranienkin silmissä.”, naurahti matoran. ”Saattaa johtua hatusta” ”Jos menisin itse asiaan. Olen Ath-uskonnon päälahkon edustaja. Olet ehkä kuullut meistä. Todennäköisesti olet kuullut meistä”, Sadje sanoi heti vakavampaan sävyyn. ”Mmhh, kyllä. Olen kuullut teistä, varmaan enemmän kuin arvaatkaan”, Matoro vastasi hieman vaivautuneena. Hän ei pitänyt Athinpalvojista juurikaan. ”Ehkäpä minäkin tiedän teistä enemmän kuin sinä arvaat, rakas ystävä. Tuon viestin uskonlahkomme Mestarilta.”
Kokoussalin hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
”Me olemme ajatelleet, että teihin voi mahdollisesti luottaa. Saattaisimme olla halukkaita siirtämään Nimdan sirun Klaanin huostaan.” ”Siinä te kyllä teette oikean ratkaisun. Näkisitpä täällä olevan sirun turvatoimet”, Matoro mainosti.
”Minä näin, millaiset turvatoimet ulkona oli, ja minua alkoi arvelluttaa. Mutta tiedän kyllä, mitä olette kokeneet lähiaikoina, joten uskon sinua, Matoro. Joka tapauksessa, sirun siirtäminen on nyt ajankohtaista. Saimme juuri tietää, että eräs Makuta tunkeutui Epsilonin temppeliin ja varasti siellä olevan sirun. Onneksemme olimme jo vaihtaneet sirun väärennökseen, ja oikea siru on meillä piilossa. Sen siirtämiseen haluamme ryhmän luotettavia klaanilaisia”, Sadje selitti nopeaan mutta asialliseen tahtiin.
”… selvä juttu. Se kyllä hoituu. Monenko henkilön ryhmää tarvitsette?” Matoto kysyi. Uusi tehtävä vaikutti mielenkiintoiselta, ja hän olisi valmis lykkäämään Metru Nuin -reissuaan sen takia. ”Onko luku kuusi tuttu?”, matoran kysyi. ”… miksi aina kuusi?” ”Kuusi on meille – ja monille muillekin Matoraneille – tärkeä, jopa pyhä luku. Kuusi olisi juuri suotuisa määrä, ja kuusi Toaa voi muodostaa Toa Nuin.” ”Ja haluat siis, että kerään ryhmän ja autamme sirun siirtämisessä?” Matoro varmisti. ”Haluan – tai siis Mestari haluaa – ryhmän äärimmäisen luotettavia klaanilaisia. Olemme kuulleet siitä, että joukossanne saattaa lymyillä petturi. Onko se totta?” ”Ikävä kyllä, näyttää että se on totta.” ”Emme voi ottaa riskiä, että siru päätyisi Allianssin käsiin. Jotkut sen jäsenistä näyttävät tietävän, mitä siruilla voi tehdä ja saisivat hirveätä jälkeä aikaan siruja käyttäessään.” ”Ei huolta, vaikka yksi kuudesta olisi petturi, viisi muuta pystyy suojaamaan Nimdaa. Tiedämme, mitä Nimdan joutuminen Allianssille merkitsisi.” ”Ei, ette te tiedä. Kiitoksia tästä keskustelusta. Oletan, että saan jäädä Klaaniin, kunnes olemme valmiit lähtemään. Toimin oppaananne ja vien teidät kohtaamaan Mestaria.” ”Selvä. Koska haluat että lähdemme?” ”Kiirettä ei ole ainakaan näillä näkymin, mutta eiköhän muutama päivä riittäisi? Olisitko itse lähdössä matkaan? Vaikutat siltä, että voisit jopa ymmärtää mielen mysteereistä hieman enemmän, ja olisit juuri sopiva ryhmään.” ”Noh, alunperin suunnitelmissa oli yhden sirun etsinnän jatkaminen, mutta kun tälläinen tilaisuus tulee, totta kai olen mukana.” ”Hienoa. Toivottavasti pääsen puhumaan Admin Tawalle jossain vaiheessa. Nyt olen väsynyt matkasta ja kaipaisin lepoa.” ”Selvä. Kysy Rukilta vapaita huoneita, täällä on kyllä tilaa matkalaisille.” ”Kiitos”, matoran sanoi vielä lopuksi. Vain hetken kuluttua hän oli muualla. Matoro jäi huoneeseen miettimään keitä pyytäisi ryhmään.
[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]
Saari, suuri maanalainen Sali
Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.
Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.
Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?
Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena. ”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.” ”Niinkö, herra?” ”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.” Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti. ”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”
Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta? ”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”
Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.
Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti. ”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.” Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman. ”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa: ”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.” Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.
Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?
Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.
Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?
Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn. ”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.
Klap. Klap. Klap.
Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?
Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.
Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.
Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.
Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?
Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.
Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian: ”Siru.”
Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni. ”Siru. Minulle”, se toisti.
Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua. ”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.
Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.
Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.
Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.
Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti. ”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua. ”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan. Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä? Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina. ”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.
Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu: ”Argh.”
Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.
Makuta vajosi maahan Aineen viereen. ”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään. ”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle. ”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?” ”Toden totta, Aine, toden totta.” Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi. ”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle. ”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti. ”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.” Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.
Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia. ”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.
Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti. Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä. Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.
[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]