Vaehran nosti kirjan hyllyyn. Gahlok Va huokaisi ja istahti siihen paikkaan, missä sattui sillä hetkellä seisomaan. He olivat juuri siivonneet erästä karmeata palautettujen kirjojen kasaa. ”Elämä on joskus raskasta”, pikkuinen bohrok va pohti. ”Elämä on tiedettä”, sanoi uusi ääni syvällisesti. Ääni oli miellyttävän pehmeä ja korvia hivelevä, täyteläinen ja mairea. Ääni kuului Makuta Nuille, joka asteli sisään ovesta ja hymyili Gahlok Valle epätavalliseen sävyyn. ”Ja historia on humanistinen tieteenala. Tervehdys, arkistojen myyrät”, hän sanoi hunajaisella äänellä. ”Tahtoisin katsella… muutamaa kirjaa.” ”Tietysti”, huokaisi Vaehran. ”Mitäpä muuta sinä mahtaisitkaan haluta arkistoista.” Makuta kohotti toista kulmaansa ja kavensi hymyään olkiaan kohauttaen. ”Etsin… hmm, ehkäpä te olette jo etsineet Nimdasta kertovia teoksia?” ”Olemme, totta tosiaan!” Gahlok Va sanoi vimmastuen. ”Mitäpä muuta me olisimme saaneet tehdä!” ”Ei tarvitse kiivastua”, Manu sanoi nostaen kätensä torjuvasti kämmenet Gahlok Vata päin. ”Voisitteko johdattaa minut uskontoja käsittelevien kirjojen osastolle?” Nyt oli Vaehranin vuoro kohottaa kulmiaan. ”Etsitkö kirjoja Ath-uskosta? Me olemme kolunneet niitäkin läpi. Niistä ei löydy Nimda-mainintoja.” ”Ehkäpä ette kuitenkaan ole tutkineet kaikkea”, Manu totesi ja rykäisi sitten. ”Saanko pyytää.” ”GV, veisitkö sinä hänet”, Vaehran sanoi huoaten. Pikkuinen matoranbohrokhybridi tassutteli ulos huoneen ovesta mutisten itsekseen Manun seuratessa perässä.
Hetken kävelyn jälkeen ja muutamaa mutkaa myöhemmin Gahlok Va pysähtyi suurimmaksi osaksi pölyn peitossa olevan kirjahyllyn viereen. Joitain kohtia oli kuitenkin puhdistettu ilmeisesti etsintöjen merkeissä. Ruskea kirjahylly näytti siltä kuin voisi romahtaa kasaan millä hetkellä hyvänsä, eikä Manu pitänyt mielikuvasta. ”Tässä ovat kaikki. Pidä hauskaa.” Sitten tämä kipitti kaappien taakse pois näkyvistä. Manu myhäili itsekseen ja syventyi etsimään opuksia.
Tuntematon saari Eteläisen mantereen eteläpuolella
Pieni vene saapui suureen satamaan iltatähtien loistaessa kirkkaina taivaallaan. Oraakkeli astui veneestä kapealle laiturille tarkkaavaisena kuin saalis, joka saattaisi koska tahansa joutua saalistajan kynsiin. Saalistaja oli vaarallinen vastustaja, ja Oraakkeli tiesi sen. Hänen olisi pelastettava toinenkin saalis – haavoittuvampi ja häntä itseään paljon tärkeämpi saalis.
Puinen, ilmeisesti kastanjanruskea – mistäpä sitä pimeässä tiesi – laituri oli rakennettu varsin surkeasti. Se oli romahtamispisteessä, joten Oraakkeli ei uskaltanut kiinnittää venettään sen päässä olevaan tolppaan. Siispä hän ankkuroi veneen ankkurilla, jonka hän löysi veneensä pohjalta. Olisi ehkä pitänyt tehdä hieman enemmän tutkimustyötä tämän veneen suhteen, hän pohti. Se oli myöhäistä nyt, kun matka oli jo alkanut. Oli aika mennä Bartaxia kohtaamaan.
Marssiessaan laiturilta kivikkoiselle rannalle Oraakkeli huomasi epämääräisten varjojen liikkuvan puisten itämaalaistalojen välissä. Hän valmistautui hyökkäykseen, mutta mustasta yöstä ei tullut hyökkäystä. Vain hienoinen tuulenvire heilutti Oraakkelin viittaa.
Munkki oli asettanut päähänsä riisihatun – samanlaisen kuin se, jota Sadje piti päässään yleensä. Oli tärkeää, että häntä ei tunnistettu. Hänellä oli musta kaapu, joka piilotti hänet yön tummaan sinisyyteen ja esti suurimmaksi osaksi häneen kohdistuneita katseita näkemästä häntä kunnolla. Ehkäpä hänkin oli varjo heille, kuten he olivat hänelle.
Viides huvila rannalla laiturilta päin katsoen, Oraakkeli ajatteli. Niin Dacke sanoi. Dacke-parka oli saanut maksaa tiedoista hengellään. Bartaxin kätyrit olivat vierailleet hänen luonaan melkein välittömästi Oraakkelin poistuttua. Hänellä oli ollut tuuria, kun ei ollut jäänyt kiinni sinä yönä. Hän oli veneestään kuullut Dacken tuskanhuudot vielä kilometrin päähän.
”Kunnia hänen muistolleen”, Oraakkeli lausui hiljaa itsekseen. Hän seisoi nyt aivan kyseisen huvilan edustalla ja mietti, mistä kohtaa olisi helpointa tunkeutua sisään mahdollisimman vähin äänin. Päivänvalossa rakennus olisi ilmeisesti ollut valkoinen; pimeydessä ne näyttivät synkän likaisen tummanharmailta. Kulmikkaat tiilikatot olisivat mitä todennäköisimmin olleet tummanpunaisia; yön synkkyydessä niiden väri muistutti todella tummaa ruskean mustaa. Samanväriset ikkunankarmit kehystivät koristeellisia kultakaltereita, joiden oli tarkoitus pitää tunkeilijat poissa. ”Ja nyt minä olen tunkeilija.”
Oraakkeli katseli puisia kaksoisovia, jotka olivat ainakin viisi kertaa hänen korkuisensa, ainakin kahden Toan korkuinen. Sitten hän katsoi jälleen ikkunoita ja valitsi reittinsä. Hän lähti juoksemaan kohti pylväitä, jotka kannattelivat terassin katosta. Pylväältä toiselle hyppien soturimunkki ylettyi katon reunaan, tarrasi siitä kiinni ja heitti itsensä katon päälle takaperoisella voltilla. Hiljaisesti varpaidensa kärjille katon päällä laskeuduttuaan Oraakkeli kuulosteli hetken yön ääniä ja jatkoi sitten matkaansa yhtä hiljaisesti kuin oli katollekin tullut.
Katoksen yläpuolinen ikkuna oleva ikkuna sai kokea muodonmuutoksen, kun Oraakkeli teki temppunsa. Kalterit vääntyivät äänekkäähkösti suuntaan jos toiseenkin, ja matoran pomppasi sisään niin hiljaa kuin pystyi. Huone, johon hän oli päätynyt, oli täysin tyhjä, valkoinen tila, jossa oli vain tuo yksi ainoa ikkuna ja sitä vastapäätä ovi, joka johti huoneesta ulos. Minkäänlaista kalustusta huoneessa ei ollut. Vain puhtaan valkoiset seinät – jotka tosin näyttivät yössä ulkoseinien tavoin mustan harmailta – hohkasivat pimeyteen kuitenkin jonkinlaista väriä kuun ja tähtien loistaessa ikkunasta pienoisesti.
Oraakkelin epäilykset kasvoivat heti kaksinkertaisiksi. Hän avasi oven pälyillen ympärilleen epäluuloisesti. Huoneessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia ansoja. Ei voinut olla. Ovessa tosin saattoi olla – ja Oraakkelin avatessa oven narina raastoi hänen hermojaan. Ansaa ei kuitenkaan ollut; mikään ei lauennut oven avautuessa, ei myöskään Oraakkelin jännittyneisyys. Tämä käveli käytävään, jonka kummassakin päädyssä oli ikkuna. Toisen ikkunan alla oli pieni pöytä ja sen päällä vaasi, joka näytti kalliilta – vaikka eihän sitä pelkässä kuun ja tähtien valossa osannut arvioida kunnolla. Hän käveli ruukun luokse ja tutki sitä. Siihen oli laitettu lootuskukka koristamaan rakennuksen tylsyyttä, tai näin Oraakkeli sen tulkitsi. Ehkä rakennelma ei ollut Bartaxin omistama? Käytävässä oli kolme ovea, ja toisessa päädyssä, siinä, jossa ei ollut kukkavaasia, oli portaat, jotka johtivat pidempien seinien suuntaan alaspäin – ne siis olivat käytävän kanssa kohtisuorassa. Lyhyempi seinä oli ikkunan levyinen, ja sen edessä ei ollut pöytää.
Oraakkeli päätti kokeilla eri ovia ennen kuin menisi portaisiin. Ensimmäinen ovi, se, joka oli vastapäätä ovea, josta hän oli käytävään tullutkin, tuotti heti tulosta. Avattuaan oven hän kuuli heti äänen: voihkaisun. Jostain kuului voihkimista ja kovaa sellaista. Huone saattoi olla äänieristetty, sillä Oraakkeli ei ollut kuullut voihkintaa käytävään. Hän raotti ovea vain vähän kurkistaakseen sisään – ja mitä hän näkikään. Lattialla makasi matoran, jonka ylle oli kumartunut toinen. Lattialla näkyi kuunvalossa tummaa nestettä, ja maissa oleva matoran oli voihkinnan lähde. Oraakkeli teki nopean päätelmän ja paiskasi oven auki. Makaavan hahmon ylle kumartunut matoran käänsi katseensa ovea kohti ja sai siitä hyvästä naamaansa hyvin tähdätyn kierrepotkun. Hän lensi päin seinää ja tunsi sitten painon hyppäävän vatsalleen. Tuskallisesti ähkäisten matoran katsoi Oraakkelin synkkiin silmiin ja yritti korista jotakin hapenpuutteessaan. Oraakkelin sormet syöksähtivät hermopisteeseen, ja tämän uhri menetti tajuntansa.
Oraakkeli siirtyi sitten verta vuotavan matoranin luokse. Kuun valaistessa tämän kasvot Oraakkeli huomasi tuntevansa tämän. ”Veli Mantice, mitä sinulle on tehty?” hän kysyi avuttomana. Mantice piteli vatsassaan ammottavaa veristä reikää, josta näkyi hänen verinen sisäelimistönsä. ”Oraakkeli”, hän kuiskasi hiljaa ja yritti hymyillä, mutta tyytyi sitten vain irvistämään. ”Sinä tulit.” ”Niin, Mantice, niin tulin. Älä puhu, menetät paljon verta.” ”Sinä et olisi saanut…” ”Älä höpsi, veli. Sinut on saatava pois. Missä on Bartax?” Mantice katsoi Oraakkelia silmiin hymyillen surullisesti. ”Hän ei ole täällä”, Oraakkeli tajusi. ”Tämä oli harhautus.” ”Niin”, Mantice sanoi yskäisten verta Oraakkelin kaavulle. ”Dacke oli pelkkä nukke, jonka tarkoitus oli johdattaa sinut tänne, jos he eivät ehtisi tappaa sinua siellä.” ”Olen typerys. Anna anteeksi, Mantice.” ”Mene, kun vielä voit, vanha hölmö.” ”En jätä sinua.”
”Voi, te molemmat jätätte tämän maailman yhdessä”, sanoi ääni, jonka Oraakkeli pienen vilkaisun jälkeen huomasi kuuluvan hänen tyrmäämälleen matoranille, joka hieroi kaulaansa tuskallisen näköisenä. ”Te molemmat kuolette. Pommia ei voi purkaa. Te kuolette. Ja minä pidän huolen siitä. Me kaikki kuolemme. Minä pidättelen sinua niin kauan, että kuolemme kaikki, ellet sitten päätä… tappaa minua, Oraakkeli.” Matoran purskahti käheään räkänauruun. ”Väkivalta ei ole ratkaisu, ystäväiseni”, Oraakkeli sanoi. ”Kuolema ei ole ratkaisu. Minä en pidä tappamisesta, enkä ymmärrä, miten kukaan voi.” Matoran hymyili ilkikurisesti. ”Sinä olet pehmo. Et voisi satuttaa kärpästäkään. Ja siksi sinä kuolet tääl-”
Matoranin puheen keskeytti potku, joka kohdistui hänen kaulaansa. Hän lensi uudelleen päin seinää, ja tällä kertaa hänen niskansa murtui. Oraakkeli piirsi Athin symbolin ilmaan ja lausui siunaussanat. ”Korjaan”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Väkivalta ei yleensä ole ratkaisu. Mutta joskus se on ainoa sellainen.” Nopeasti hän kääntyi Manticen puoleen. ”Missä pommi on?” ”Et voi pysäyttää sitä, ystävä. Valitan.” Sitten Mantice kääntyi oksentamaan verta erityisen rajusti. Oraakkeli katsoi näkyä kalpeana. Hän keskittyi kuuntelemaan, kuuluisiko jostain tikitystä. ”Eivät nämä… uudet… pommit enää… tikitä”, Mantice sanoi heikolla äänellä. Oraakkeli huokaisi. ”Mikä estää minua poistumasta?” hän kysyi. ”Minä”, Mantice sanoi anteeksipyytävällä äänellä. ”Totta puhut”, Oraakkeli sanoi ja kirosi Bartaxin. ”Älä ole hölmö”, Mantice sanoi. ”Minua ei voi siirtää. Kuolen joka tapauksessa.” ”Ei, ei se…” ”Älä ole hölmö!” Mantice karjaisi äänensä viimeisillä rippeillä. Hän tempaisi Oraakkelin vyössä roikkuvan tikarin ja iski sen kaulaansa. Oraakkeli ei ehtinyt reagoida vaan jäi häkeltyneenä katsomaan, kun veri purskahti ulos toisen matoranin kurkusta tämän menettäessä viimeisetkin rippeensä älykkyydestä, puhekyvystä – ja elämästä. Hetken ruumis sätki lattialla, sitten se lakkasi. Oraakkeli siunasi tämänkin ruumiin ja juoksi sitten ovelle, josta oli tullut. Juuri, kun hän oli päässyt tyhjän valkoisen huoneen ovesta sisään, jossakin räjähti. Oraakkeli ei osannut arvioida, tuliko räjähdys yläpuolelta, alapuolelta vaiko takaa, mutta sen hän tiesi, että oli ponnahtanut ikkunaa kohti kuumuuden aallon ehdittyä hänen tuntoaistinsa kantamalle.
Seuraava hetki oli hirveätä sekamelskaa. Oraakkeli tajusi makaavansa rantakivikossa ja oksentavansa rantaveteen. Rakennuksen jäänteet olivat liekeissä; pommi oli vienyt pari viereistäkin taloa mukanaan – sekä myös kahden kuolleen matoranin ruumiit ja ties kuinka monen elävän. Hän oli kuitenkin hengissä – ja Bartax yhä elossa. Mestari oli yhä vaarassa.
Ja ikkunasta irronnut kalteri oli lävistänyt hänen käsivartensa.
Oraakkeli huomasi tämän seikan hetkeä sen jälkeen, kun oli astunut veneeseen. Heikko olo ja runsas verenvuoto osoittivat, että kyseessä ei ollut mikään pikku haava. Oraakkeli etsi pikaisesti sidetarpeita ja sitoi käsivartensa valkoisella siteellä. Airot hän otti käteensä heti sen jälkeen, sillä hän kuuli jo väkijoukon äänet. Kyläläiset olivat tulleet räjähdyspaikalle, ja tulipaloa varmaankin sammutettiin paraikaa. Ja syyllistä tähän tuhoon etsittiin.
Vaikka se sattui, Oraakkeli aloitti soutamisen. Hän ehtisi kadota jäljettömiin ennen kuin kukaan näkisi häntä, vaikka liekit kylläkin loivat hieman enemmän valaistusta pimeyteen. ”Jos Bartax ei ollut siellä, minne hänen jälkensä johtavat, missä hän on?” munkkisoturi pohti ääneen. Vastaus oli kuitenkin selvä.
Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.
Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.
Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.
Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. Tajusin juuri… meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.
Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.
Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta… noh… lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.
Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. Voi hyvä gorgolzilainen sentään… olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.
…
Bio-Klaani
Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.
Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.
Anteeksi… mitä?
Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.
Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.
Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.
”Haloo, toimiiko tämä?”
”No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin.”
” ”
Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. ”Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?”
Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. Hei… missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen.”
Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. ”Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena.”
Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. ”Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu? Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. ”…me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia.”
”… okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis… Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia”
Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) ”Niin… kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin.” Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. ”Joy, näytä ne paperit”
Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.
”Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot ”uudesta sukupolvesta”. Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.
Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.
Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.
”…lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin ”Organismi”. Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta.”
Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. ”Niin… mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?”
Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. ”Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi.”
Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. ”Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi.”
Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. ”Oletko sinä nähnyt sen laivan?”
Killjoy tuhahti. Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla.” Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. ”Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?”
”Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?”
Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.
”Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa.”
”Teillä on laivasto, Guardian.” Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata ”Meillä”, mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.
”Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa… Meillä ei ole varaa hyökätä”, Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, ”Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?”
”En tiedä”, skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. ”En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä.”
Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. ”… emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?” Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.
”Ei”, Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, ”Zyglakeja.”
”Mitä tapahtui?”
Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. ”Tiedämmekö me itsekään”, skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.
”Meidän pitäisi” Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.
Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. ”Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys.”
Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. ”Kävikö pahastikin?” Guardian pudisti päätään. ”Ei meille.”
”… mitä tapahtui?” Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. ”Matoro”, Guardian sanoi. ”Oletko ollut sodassa tätä ennen?”
Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. ”Kuinka niin?”
”Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?”
Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. ”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen”, Matoro jatkoi.
Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.
”Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?” Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. ”Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta… en usko, että hän halusi niiden selviytyvän.”
”… en ymmärrä”, Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.
”Sinä et halua”, Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. ”Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta.” Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. ”G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!” Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.
Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. ”Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!”
”MATORO!” Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. ”Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään.” Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.
”Totta. Emme voi tehdä enää mitään…”
Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.
”Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain… Oletteko löytäneet Visokin?” Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta
”Kerrohan”, hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, ”puhutko sinä usein sekavia?” Killjoy häkeltyi vastauksesta. ”En… ymmärrä.”
”Teillä on nyt muuta murehdittavaa” Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. ”Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?
Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.
Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-
Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt. Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.
Ei ole väliä… ei ole väliä? Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.
Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen… kunnes kuului pienoinen rasahdus.
Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.
Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.
Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.
”Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut.”
Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.
”En tiedä, voitko tarjota minulle mitään”, Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. ”Mutta yritä.”
”Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?”
Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. ”Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?”
Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. ”Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt ”ystäväni” onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”
Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. ”Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa.”
Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. ”Puhut Purifierista”, Guardian sanoi.
Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. ”Jatka.”
”Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta.”
Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi”.
Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. ”En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt.”
Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. ”Numero yksi?” skakdi kysyi. ”Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys.”
Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.
Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. ”Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi…”
Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. ”Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse.”
Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen.”
Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.
Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. ”En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä.”
Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.
Siitä ei ollut kauan.
Skakdi huokaisi syvään. ”Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa.” Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.
Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.
”Killjoy”, Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. ”Haluan kysyä jotain.”
Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.
”Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?” Guardian tivasi vakavana.
”Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan… nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat… runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä.”
Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.
”Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän.”
Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.
Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. ”Älä kutsu tätä peliksi”, Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. ”Viattomia on kuollut.”
On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.
Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.
Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.
Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä. ”Kauniita sanoja”, Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. ”Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.
Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.
Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?
Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan. G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.
Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.
”Olet oikeassa”, Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. ”Pyydän…” Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea. ”… anteeksi.”
Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.
Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.
Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. ”Meillä on asioita vielä selvitettävänä”, Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. ”Mutta ei nyt.” Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. ”Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi.”
Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään. ”Tiedän sen olevan raskas taakka”, Guardian sanoi. ”Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain… henkilökohtaista.” Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.
Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: ”Samaa mieltä.”
Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.
Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa. Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi. ”Pitäkää yhteyttä”, Guardian sanoi vielä. ”Ja älkää kuolko.”
Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut. Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu. Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.
”Matoro.” ”Hm?” jään Toa hämmentyi näkyvästi. ”Pidä häntä silmällä.”
Matoron hämmennys ei vähentynyt. ”… miksi?”
”Hänen omaksi parhaakseen.”
Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti. Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.
Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.
Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.
Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.
Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.
Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.
Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.
Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.
Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.
Keskustelut Visokin kanssa olivat aina… miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.
Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.
Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään… Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua… tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.
Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.
Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne… mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille… minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.
Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.
Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.
Killjoy… olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan… Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on… aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain… en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä… minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit… me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun… meidän kannaltamme… hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan… luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan…
Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.
Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa… kasa… sinä tiedät. Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.
Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita… emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.
Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.
Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.
Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.
Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.
”Ja pitäkää huolta itsestänne.”
Killjoy murahti.
Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.
Huokaus.
…
Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.
Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.
Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää… Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi. Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki… Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.
Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.
Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti… Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.
Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa… Että saisi elää rauhassa Klaanissa… Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.
Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.
Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.
Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.
Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein… ja montako jokeria vastapuolella on.
[spoiler=Näin lopuksi.]Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.[/spoiler]
Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä. ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun. ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle. ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi. ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.” ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?” ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.
Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?” Matoro mietti hetken. ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.” ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?” ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…” Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.” Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.” Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.
”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.” ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.” ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.” ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.
”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.” Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.
Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.” Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle? Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista. ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen. ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta. ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan. ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?” Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä. ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.” Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella. ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”
Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä. ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.” ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…” ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.” ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…” Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää. ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.” Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta. ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…” Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos: ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”
Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä. ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.” ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.” ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.
[spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]
”Olemme juuri ohittaneet Tren Kromin niemimaan”, ilmoitti Tongu. Matoranit eivät olleet kyenneet pysymään aloillaan, vaikka Keetongu oli jopa käskenyt niitä lepäämään. Ternok ja Ontor olivat palanneet lappamaan hiiltä masiinaan, ja Guardian istui tekemättä mitään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi, koska ei oikein pystynyt mihinkään sillä hetkellä. Hän saattoi vain katsella ulos ikkunasta ja tarkastella Pohjoisen mantereen työntämää uloketta Steltin ja Klaanin saaren välissä. Makuta Nui istui lattialla ja näytti meditoivan. Eihän tuosta ikinä tiedä, Guartsu ajatteli itsekseen. Ehkä se vain esittää, ja oikeasti se…
”Guartsu”, Makuta Nui sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Guardianin ajatukset. Ja ehkä hän tekikin niin, skakdi muistutti itselleen. Jos hän teki, tiedänkö minä? Manu tuijotti nyt mietteliäänä ulos ikkunasta. ”Mitä?” Guardian kysyi vilkuillen haikeana samasta ikkunasta ulos, josta Makutakin katseli taivasta. ”Puhuiko hän sinulle?” Manu kysyi katsoen Guardiania silmiin vaihteeksi vakavasti.
”Arstein?” Guardian vastasi vilauttaen hampaitaan inhoten. ”Kyllä. Älä muistuta minua siitä muakan äpärästä.” Manu pudisti päätään. ”Tarkoitan Punaista Miestä”, Makuta sanoi ovelasti hymyillen. Guardianin katse jäätyi. Hän nousi ryhdikkäämpään asentoon tuolillaan ja katsoi Manua hiljaa. Keetongu vilkuili kaksikkoa hämmentyneenä ohjaamon takapeilistä. ”Mistä sinä tiedät Avdesta?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu vastasi tähän kysymykseen pääasiassa aivan yhtä hämmentyneellä ilmeellä. ”Ai”, Makuta sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Hänellä on nimikin.” Makutan hymy pysyi tämän kasvoilla, mutta epäilevä katse siirtyi Guardianiin. ”Ennen kuin kysyt, minä puhuin hänelle”, Manu sanoi virnuillen. ”Pidimme keskustelun filosofiasta ja psykologiasta ja aika-avaruudesta. Se oli avartavaa, vaikka hän ei monia näkemyksistäni jakanutkaan. Sitten siirryimme lautapeleihin! Ja… ja biljardiin. Ja korttipeleihin.” Makuta vilkuili veitsimäisiä sormenkynsiään. ”Sotilas”, Makuta sanoi yhtäkkiä väliin kuin maansa myyneenä. ”Sotilas, joka loi kuningattaren…” ”Mene asiaan”, Guartsu keskeytti kiireisenä. Skakdin kämmen puristui merikartan ympärille. Paperinpala rypistyi kasaan.
Manu säpsähti ja läimäytti itseään otsalle. Oli kuin Makuta olisi lyönyt jonkin kytkimen pohjaan. Vakavuuskytkimellä kesti pieni hetki aktivoitua. ”Oli miten oli”, Manu sanoi. ”Minä katsoin häneen. En siis katsonut silmillä, koska en saanut niitä auki. Mutta minä…” Makutan punaisten silmien katse keskittyi hetkeksi Guartsuun ja Keetonguun. … yksinkertaisesti katsoin, kuului kaiku skakdin ja keltaisen jättiläisen alitajunnasta.
”Mitä näit?” Guardian kysyi ihmeissään. Hän ei pystynyt enää edes yllättymään Manun telepaattisista viesteistä. Vuosien kokemus Visokin puheesta oli lopulta varmistanut sen. Makuta hymyili. ”Kaiken”, hän sanoi. Ilme muuttui nopeasti surumielisemmäksi. ”Ja en mitään. Ei valoa eikä varjoa. Kuilun, joka katsoi minuun. Kädet, jotka koskettivat aivojani. Muuttuvan labyrintin, jonka seinät olivat tuskaa, kärsimystä ja painajaisia. Asioita, jotka olivat niin sairaita, että edes minä en olisi niitä voinut keksiä. Salaisuuksia ja silmät pois polttavia totuuksia.” Makuta piti hämmentyneen tauon. Hänen katseensa oli lasittunut. ”Ja sitten yhtäkkiä tunsin oloni aivan kuin rauhoittuneeksi.”
Keetongun suuri silmä keskittyi horisonttiin ja karttoihin, mutta takapeilin heijastuksesta näki, että hän oli kuunnellut. Guardian nojasi kyynärpäällään ikkunalautaa vasten ja hieroi leukaansa mietteliäänä. Makuta Nui hymyili hieman pirullisesti. ”Niin. Mistä sinä sitten tiedät Avdesta, Gurvana hyvä?” Keetongu käänsi päätään hieman taaksepäin ja kohotti yksinäistä kellertävää kulmakarvaansa. ”Minuakin kiinnostaisi kovasti.” Sininen skakdi huokaisi ja hieroi leukaansa pohdiskelevana. ”Tiesin, että teiltä ei voisi piilotella tätä loputtomasti”, Guardian hymähti laskien kämmenensä ikkunalaudalle. ”Kumpikaan teistä ei ollut Klaanissa, kun hän pääsi sisään, mutta varmasti kuulitte huhuja. Oli kai pitkään ihan liian helppoa väittää yleisölle, että kaikki sen yön tapahtumista oli Arsteinin pönttöjen syytä.”
Manu nyökkäsi. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, kun hänen iskuryhmänsä oli palannut Klaaniin. Kuoleminen sattui aina. Ja hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jonkinlaisesta mustasta massasta ja sen pysäyttämättömästä rynnäköstä läpi Klaanin. Mustan massan katoaminen admin-siiven puolelle osui epäilyttävän hyvin yhteen Visokin paljon puhetta aiheuttaneen katoamisen kanssa. ”Pitäisikö minun selvittää, minne hän meni?” Manu sanoi mietteliäänä. ”Kuka?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu katsoi häntä häiriintyneen näköisesti. ”Sanoinko sen ääneen? Unohda.” Guardian kohotti toista kulmaansa ja jatkoi: ”Kun Avhrak Feterrat tulivat sisään, myös jotain muuta pääsi Klaanin muurien sisäpuolelle. Jotain, joka kutsui itseään nimellä Avde.” Keetongu katseli peilin kautta skakdia, joka innostui kertomaan tarinaansa.
”Avde…” Guardian aloitti, mutta keskeytti sitten. Jokin häiritsi Guardiania. Hän ei ollut aiemmin koskaan pelännyt Avdea, mutta nyt skakdin olkapäitä painoi jotain suurta. Jotain synkkää. Pahinta oli, että Guardian ei muistanut mitään. Arsteinin öljynhajuisen konepajan jälkeen ja ennen luodolta heräämistä oli skakdin muistissa musta aukko. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua sillä välillä, eikä Guardian muistaisi sitä.
”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta. Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.
Haluatteko te pakottaa minut?”
”Kuten olette ehkä päätelleet”, skakdi jatkoi yhä hieman hämillään, ”Avde hyökkäsi Klaaniin Arsteinin koneiden varjolla. Feterrojen tehtävä oli luullakseni vain aiheuttaa pelkkää kaaosta ja vahinkoa, että Avde pääsisi tekemään… tehtävänsä admin-siiven puolella. Me taistelimme häntä vastaan.” Keetongu vilkaisi taakseen. Guardian näytti hämmentyneeltä. Manu nousi seisomaan, nosti tuolin seinän vierestä ja asetti sen Guardianin tuolia vastapäätä. Sitten hän istahti.
”Se olento, mikä se sitten olikaan, yritti saada meidät epäilemään itseämme. Hän yritti myös tappaa meidät, vaikka väitti muuta”, G informoi kurtistaen kulmiaan.
”Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä. Hyväksykää se, mitä olette.”
Manu huomasi Guardianin reaktion. ”Oletko sinä ihan kunnossa?” ”Olen. Ei tämä mitään.”
Vaikka Guardianin pää oli pyyhitty tyhjäksi siitä, mitä tajunnan mustina tunteina oli tapahtunut, muisti skakdi kuitenkin tunnetiloja. Yksi niistä oli ollut pelkoa. Oli todella kauan siitä, kun Guardian oli pelännyt aidosti. Sisällissota oli kredipselleenin ja veren tuoksullaan kehittänyt skakdista sen, mikä hän nykyään oli. Oli vaikea pelätä enää mitään, kun oli katsonut pahuutta silmiin ja selviytynyt hengissä.
Silti Guardian muisti noista tyhjistä tunneista vain pelkoa. Skakdi jäi hetkeksi miettimään. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut. Silti hänen olisi yksinkertaisesti pakko tietää.
”Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”
”Mutta nyt aika rientää. Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan. Ei hätää, ystäväni kyllä pitävät teille seuraa.”
”Avde pakeni. Visokki juoksi hänen peräänsä. Emme nähneet häntä enää sen jälkeen”, Guardian lopetti tarinansa äänensävy synkkänä. Manu hieroi leukaansa mietteliäästi. ”Musta massa. Täynnä lonkeroita. Kymmenittäin punaisia silmiä”, Guardian kuiskasi ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Skakdi ei ollut enää edes varma, oliko se pelkoa vai inhoa. ”Kuulostaa huvittavalta”, Manu sanoi. Guardian irvisti hänelle. ”Sinä sanoit puhuneesi hänelle.” ”Niinhän minä tein.” ”Milloin. Missä.” ”Uskoakseni siinä välissä, joka on päässäsi tyhjä.” Guardian mietti hetken. ”Ennen kuin päädyimme luodolle?” ”Kyllä.” Seuraavaksi Keetongu sanoi: ”Minäkään en muista siitä mitään. Jokin tuli hakemaan meitä. Sitten päädyimme saarelle.”
Makuta Nui räpsytteli silmiään mietteliään uneliaana ja kumartui kohti Keetongua. ”Näitkö, mikä meitä tuli hakemaan?” Keetongu nyökkäsi hetkellisesti. ”Kyllä”, keltainen jättiläinen sanoi nopeasti, mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. ”Ei, en kunnolla. Se pukeutui tummanvihreään kaapuun ja se oli ruma. Kaapu peitti sen melkein kokonaan, mutta se haisi oudolta.”
Makuta Nui ja Guardian tuijottivat Keetongua hämillään. ”Luottakaa rahin hajuaistiin”, Keetongu sanoi ja osoitti yksisilmäisiä kasvojaan. ”Missä sinulla edes on nen-” Manu aloitti ääni tihkuen epäuskoa ja kasvot vääntyneenä ääriasentoon. Loput lauseesta muuntautui epäselväksi muminaksi Guardianin nyrkin tukkiessa Makutan suun. ”Mitä haistoit?” Guardian kysyi kiinnostuneesti nousten hieman tuoliltaan.
Keetongu kytki Ilmaraptori I:n autopilotille napsauttamalla kolmea kytkintä ohjaamon katossa. Kahden ilmakuopan jälkeen kyyti tasautui niin tasaiseksi, että kahvia olisi ollut turvallista juoda. Jos sitä olisi ollut. Sitten keltainen jättiläinen kääntyi tuolillaan kokonaan kohti Makuta Nuita ja Guardiania. Hän kumartui, että pystyi puhumaan niin, että Ternok ja Ontor eivät kuulisi.
”… oli kuin… se ei olisi ollut elossa.” Guardian hiljeni hämmentyneenä. Hän laskeutui taas istumaan, mutta nyt lähemmäs Keetongua. Makuta Nui näytti pohdiskelevalta. ”Onko se mahdollista?” Keetongu kysyi katsoen Manua. Guardian päätyi vihdoin ottamaan nyrkkinsä ulos Makutan suusta. ”Pthyi”, Makuta sanoi. Käärmemäinen kieli lojui ulkona suusta. Se kuitenkin vetäytyi niljakkaasti sekunneissa takaisin pimeyden olennon kitaan. ”Tietty on. Monilla Kanohi-naamioilla voi liikuttaa kuolleita ruumiita haluamansa mukaan. Joku voisi tosin kutsua sellaista naamiota moraalittomaksi.”
Keetongu pudisti päätään. ”En minä siitä puhu”, rahi sanoi. ”Raadon hajun tämä nokka tunnistaisi. Tämä ei ollut sellaista. Se ei ollut kuollut. Se ei vain ollut eläväkään.” Oli hetken piinaavan hiljaista. Ternok ja Ontor huhkivat moottorin luona autuaan tietämättöminä puheenaiheesta. ”Eikö tuollaisissa asioissa ole yleensä aika vaikea olla ’jotain siltä väliltä’?” Guardian sanoi epäuskoisena. ”Älä kysy minulta”, Keetongu sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minä en tiedä enää ollenkaan, mitä on meneillään.”
Makuta Nui ja Guardian vilkaisivat toisiinsa. Guardian oli rojahtanut nojaamaan hiukan eteenpäin ja hieroi leukaansa tuijottaen mietteliäänä lattiaa. Makuta Nui näytti olevan ymmärryksen äärirajoilla. ”Öh”, Manu äännähti vilauttaen hampaitaan. ”Minulla on aavistus.” ”Mistä niin?” Keetongu kysyi korjaten ilma-aluksen lentosuuntaa hieman toisella kädellään. Makuta Nui nielaisi hieman. Muut valmistautuivat monologiin. ”Ette varmaan tienneet, että Nimda oli legendana olemassa jo kauan ennen minun lajini kapinaa Mata Nuita vastaan. Se kiinnosti Abzumoa aina todella paljon. Minä kehotin aika monta kertaa sitä sihisevää lepakonnaamaa unohtamaan myytit ja keskittymään telomeraasitesteihin, mutta jokin Abzumoa niissä teksteissä vain kiinnosti.”
Makuta Nuin katse muuttui jääksi. ”Nimda-myyteissä puhuttiin paljon mielenhallinnasta. Sitä sihisijää kai kiinnosti aina ajatus täydellisen tottelevaisesta armeijasta. Minun olisi pitänyt arvata.” Keetongu ja Guardian pureskelivat Manun sanoja hetkellisesti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin ”Na Zora”-huudahdusten kuoro ja hyönteisjalkojen marssi soivat sekä skakdin että jättiläisen päässä taukoamatta. ”Oli miten oli, Ath-uskonnon Nimda-mytologia ei ollut se, mikä häntä eniten kiinnosti”, Manu jatkoi poikkeuksellisen vakavana. ”Hän piti matoranien tarinoina levittämää perimätietoa tärkeämpänä. Ja osa siitä perimätiedosta kertoi Nimdan kuudesta vartijasta. Niitä kutsuttiin Nukeiksi.”
”Nukeiksi?” Guardian toisti kurtistaen kulmiaan. ”Hei, en minä tätä juttua keksinyt”, Manu sanoi vaitonaisesti. ”Väitätkö, että se kaapuhirvitys voisi olla yksi niistä?” Keetongu kysyi. ”En, mutta kuvailusi osuu vähän liian hyvin yhteen Abzumon lukemien satujen kanssa. Ne tulivat ’toiselta puolelta’, joten ne eivät olleet eläviä eivätkä kuolleita. Niiden groteskin ulkomuodon piilottivat vain niiden kaavut.”
Guardian hymähti. ”Olenko ilonpilaaja, jos sanon että tämä on minusta johtopäätöksenä vähän liian suora”, skakdi sanoi nojaten syvemmälle tuoliinsa. ”Tämä perustuu lähinnä siihen, mitä Tongu on meille kertonut. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt tällaista olentoa.” Kun Guardian oli sanonut sanottavansa, hänen silmänsä pullistuivat. Makuta Nui hymyili hetkellisesti voitonriemuista virnettä. ”Paitsi että?” Manu sanoi hiljaa. Guardian räpytteli silmiään hetkellisesti hämmentyneenä. Hän kääntyi hitaasti kohti Makuta Nuita. ”Paitsi että olemme.”
Zakaz
Aavikko
Noin viikko sitten
Auringot saivat aavikon kiehumaan. Hyödytön metallinpala, joka oli ennen ollut revolveri poltti Guardianin kättä. Loput aseesta oli sinisen skakdin edessä seisovan, ruskeaan kaapuun verhoutuneen hahmon kourassa. Klaanin admin katsoi ruskean ja rähjäisen kaavun sisälle, ja kaapu katsoi takaisin. Hiekanruskea kaapuhahmo oli pimeyden peittämä. Kaavusta ei kuulunut muita ääniä kuin hidas hengitys. Oli kuin kaavun sisällä oleva olento olisi nuuhkinut lämmintä ilmaa, jota aavikon tuuli viilensi vain hieman.
Kaapuhahmo käänsi päätään hieman vinoasentoon. Se nuuhkaisi jälleen. Kaavun sisällä olevan olennon niska naksahti sen pään liikkuessa. Naksahtelu kuulosti hieman jätättävältä kellolta.
Guardian katsoi kaapuun. Skakdi keskittyi hetkeksi kiikarisilmällään olennon sisälle.
Skakdi katui hetken aikaa sitä, että oli katsonut.
”Kuka on ystäväisemme?” kivien takaa esiin hiipivä Makuta Nui kysyi Guardianilta. Olento kääntyi katsomaan Makutaa, mutta vain hetkeksi. Pian olento perääntyi varjoisaan nurkkaukseen aavikolla seisovien kallioiden välissä. Hetkessä olento oli jo poissa. Se katosi käärmemäisin liikkein pimeyteen eikä enää palannut.
”Mikä se oli?” Guardian kysyi hetken päästä. ”En tiedä.” Manu vastasi. ”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?” ”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.” ”Hyvä on.”
Ilmaraptori I
Klaanilaiskolmikko oli jälleen hiljaa. Keetongu vilkaisi välillä hieman huolestuneesti Ternokin ja Ontorin suuntaan. Kun Ternok päätti välillä vilkaista, mitä koneen ohjaamossa tapahtui, oli Keetongun pakko vääntää kasvoilleen tekohymy. ”Miten sujuu, kääpiöt?” Keetongu kailotti hymyillen matoran-kaksikolle. ”Hyvin, Pomo!” hiestä märkä ja noen peittämä Ternok huusi takaisin sotilastervehdyksen kera. ”Tämä kaunotar kiihtyy kohta sellaisiin nopeuksiin, että lennonjohto luulee meitä ohjukseksi!” ”Suuret puheet”, Guardian sanoi naurahtaen. ”Vaadin saada nähdä tämän.” ”Oliko tuo käsky, arvon herra eversti admin Guardian?” Ternok kysyi innokkaana suoristaen ryhtiään. Guardian kääntyi tuolillaan ympäri ja katsoi Ternokia virnuillen. ”Oli. Pökköä pesään.”
”Kyllä, herra!” Ternok huudahti riemuissaan ja palasi Ontorin luokse hommiin. Kohta hiiliä kalahteli metallia vasten kaksinkertaisella vauhdilla. Manu, Tongu ja Guartsu vilkuilivat toisiaan. ”Ternok ja Ontor eivät ole pelkureita”, Keetongu sanoi kädet puuskassa. ”He osaisivat kyllä käsitellä tätä.” Guardian kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että tästä tietää nyt jo tarpeeksi moni. En olisi ehkä saanut puhua teillekään. Tiedätte kyllä, että tästä pidetään sitten suut kiinni.” Keetongu nyökkäsi syvään ja Makuta Nui teki vetoketjueleen suullaan. ”Oli miten oli.”, Guardian huokaisi rummuttaen polveaan sormillaan. ”Joku Avden kätyreistä on jäljittänyt meitä koko tämän matkan ajan. Minkälaisia tuntemuksia tämä herättää teissä?” ”Sellaisia, että kaikki ei ole kunnossa”, Keetongu vastasi hämääntyneenä. ”Lähinnä jonkinlaista mielenkiintoa”, Manu sanoi vilauttaen pientä virnettä. ”Sinun tapauksessasi sairasta”, Guardian lausui katse ulkona ikkunasta. ”Tunnet minut liian hyvin”, Manu sanoi virnistäen. Viimeinkin kotiin.
Satama oli harmaa ja metallinen. Kaikki kieli nazorakmaisesta tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta. Suuret, metalliset varastorakennukset ja pitkät, puiset laiturit hallitsivat näkymää. Suuressa satama-altaassa oli kymmenittäin hopean ja kuparisen sävyisiä sukellusveneitä. Tämä oli Nazorakien eteläisin satama, ja siksi sitä käytettiin sukellusveneiden kotisatamana. Lisäksi satama toimi Skakdien ”laivaston” kotisatamana. Akbsklsdflsfldax ja Amazuan takaisin kaappaama Yön Timo II seisoivat vierekkäin erottuen selvästi sataman uudenaikaisista metallisista laivoista. Nazorakit ylenkatsoivat ikivanhoja puisia aluksia ja satamassa olikin (yllätys, yllätys) jatkuva konfliktinvaara Nazorakien ja Skakdien välillä.
”Käyttäessämme kumpaakin alusta saamme kuljetettua sotureita noin 350 kerralla”, vihreä skakdi selitti Gaggulabiolle. Keltaruskea skakdi nyökytteli ja katseli aluksia. Yön Timo II oli Amazuan käytössä, mutta hän tuskin tarvitsisi sitä nyt. ”Vaatikaa torakoilta jokunen kuljetusalus”, Gaggulabio määräsi ja jatkoi satamassa kävelyään seurueensa kanssa. ”Koska tarkoitus on päästä viidakkosaarelle?” yksi skakdeista kysyi. ”Se saari on meidän viikossa. Sanokaa minun sanoneen”, Gaggulabio myhäili ja katseli vuoroin aluksiaan ja vuoroin merta. ”Onko pakettini Zakazilta tullut?” hän kysyi. ”Ei, mutta Nektann sanoi että se on kuljetuksessa. Saamme sen toimintakuntoon parin päivän sisään”, sininen skakdi seurueesta vastasi. ”Alkakaa siirtää joukkoja tähän satamaan, Nekott. Wrotinn, selvitä mitä Nimdaa noutamaan lähetetylle joukolle tapahtui”, Gaggulabio korotti ääntään. Skakdi-upseerit nyökkäsivät, tekivät kunniaa ja poistuivat.
Nimdasaari Skakdien leiri
”Skrarrar, miten tämä on mahdollista. Tämän paikan pitää olla niin skrarrarrarin keskellä ei mitään. Täältä ei ole skrarrarrar kulkenut yhtään laivaa ohi viikkoon. Skrarrarrar”, Werekk kirosi. Kun Klaanilaiset olivat kaapanneet heidän aluksensa ja Metorakk lähtenyt saaren ainoalla moottoriveneellä, joukko oli jäänyt odottamaan trooppiselle saarelle sitä, että Skakdit lähettäisivät jonkun noutamaan heidät.
Werekk oli antanut skakdeille luvan ryöstellä Ath-munkkeja, mutta kun yksi skakdi oli löytynyt naulattuna silmistään kastanjapuuhun, oli päätetty että oli paras pysyä erossa munkeista. Pahinta kuitenkin oli se, että alkoholi alkoi loppua.
”Luutnatti”, joku skakdeista hihkaisi vihreästä, ilmeisesti Sisällissodan jäämistöä olevasta teltasta. Werekk kääntyi nopeasti teltalle ja syöksyi sisään. Skakdi istui kuulokkeet korvilla suuren radiolaitesysteemin äärellä. ”Wrotinn linjalla”, skakdi murahti. Werekk nappasi kuulokkeet. Ensimmäiset kaksi minuuttia keskustelusta koostuivat Werekkin luetellessa kaikki muistamansa skakdinkieliset kirosanat. Mutta sen verran runsas kirosanavarasto kielessä oli, ettei Werekk muistanut edes puolia niistä. ”Missä olette? Mikä on kestänyt?” kohiseva, epäselvänpuoleinen skakdinääni kysyi. ”No kuule Lentävä Steltiläinen upotti laivamme”, Werekk aloitti sarkasmia tihkuvalla äänellä. Seuraavaksi hänen äänensä muuttui huudoksi: ”Ne skrarrarrarin klaanilaiset pöllivät skrarrararrin laivamme. Lähettäkää tänne skrarrarrar vieköön alus noutamaan meidät” ”Joo”, Wrotinn vastasi ja yhteys katkesi. Onneksi tukikohdassa tiedettiin saaren sijainti.
Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys. ”MISSÄ HÄN ON?”
”Me… me emme…” Gunei sopersi leuka täristen. ”Me emme tiedä!”
Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon. Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten. Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.
Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena. ”En hyväksy vastausta, isä Gunei”, vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. ”Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan.” Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. ”Ei… ei Oraakkeli ole petturi!”
Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut. ”Hän on muinaisjäänne, isä Gunei”, vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. ”Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet.” Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. ”En pettäisi ystävääni”, Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan. ”Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa.”
Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.
* * *
Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta. Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.
”Ei mitään”, punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. ”Huijasiko Gunei meitä?” ”En usko”, soturimunkkien johtaja vastasi. ”Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu.” Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen. Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.
”Mikä tämä on?” Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä. ”Taitaa olla joku Oraakkelin ’taikakaluista’, johtaja”, yksi soturimunkeista sanoi. ”Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen.”
Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen. Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. ”Onko isä Ath olemassa?” hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa. Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.
EHKÄ
Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun. ”Kysy siltä jotain muuta!” oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti. ”Koska kuolen?” soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.
KUN AIKA ON OIKEA
Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. ”Ympäripyöreää saastaa”, hän lausui naurunsa keskeltä. ”Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!” Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä. ”No, miten se muka tulee tapahtumaan?” johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.
Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.
RÄJÄHDÄN NAAMALLESI
Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.
Johtaja vingahti oravamaisesti.
Avomeri Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta
Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan. Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli. Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.
Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.
Oraakkeli oli juuri saapunut pienellä purjeveneellään Eteläiselle mantereelle. Oli sumuinen ilma, mutta sumunkin läpi kiiltelivät tähdet taivaalla. Matoran katseli puisia rakennuksia ja huokaisi. Jossain oli vielä kaunista ja koskematonta, kaikkea eivät makutat olleet vielä pilanneet. Hän nousi laiturille ja kiinnitti veneensä köyden. Sitten hän hyppäsi takaisin veneeseensä ja alkoi kaivella tavaroitaan. Hänen pitäisi löytää rahaa majatalopaikkaa varten.
Siinä samassa hän kuuli huudon. ”Hohoi!” Se kuului mereltä. Oraakkeli suoristi selkänsä ja kohotti katseensa. Satamaa kohti purjehti toinen pieni purjevene, jonka matkustajaa ei sumussa näkynyt. Oraakkeli uskoi erehtyneensä luullessaan tämän huutavan häntä ja jatkoi tavaroidensa penkomista. Kun hän oli löytänyt rahapussinsa, hän kuuli nimeään huudettavan. ”Oraakkeli!” Nyt hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka vene lipui hänen veneensä viereen. Kyseisessä veneessä seisoi toinen Ath-munkki. Oraakkeli uskoi nähneensä hänet aiemminkin. ”Sinähän olet Oraakkeli, etkö olekin?” tulija sanoi, vaikka kysymys taisikin olla kaikin puolin turha. Oraakkeli kohotti kulmiansa ja nyökkäsi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko matkasi ajan”, toinen vastasi puuskuttaen hieman. Oraakkeli astui veneestään rantahiekalle. ”Kerroin lähdöstäni vain itse Pyhälle Äidille”, matoran-munkki sanoi tyynesti, mutta epäileväisyyttä äänessään. ”Mistä tiesit etsiä minua?” Toinen Matoran empi. Sitten hän sanoi: ”Näin aluksi, nimeni on Yaius.” Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä.
Oraakkeli tarttui tiukasti matoranin käteen, hymyili hetkellisesti ja piirsi toisella kädellään ilmaan Isä Athin kuvion. ”Tervehdys, veli Yaius.” ”Tulin… varoittamaan sinua”, Yaius sanoi varovasti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, jota oli vaikea tulkita. Oraakkeli vakavoitui ja laski äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Veli hyvä. Jos tiedät, mihin olen menossa, tiedät taatusti myös, että en tarvitse varoituksia tehtäväni vaarallisuudesta.” ”Minä tiedän, että sinä et tarvitsisi varoituksia, mikäli tietäisit, miten asiat ovat. Jos menet Nynrahille, kuolet hetkessä. Näin kävi Bartaxin siellä oleville kannattajille.” Oraakkeli hämääntyi. Hänen katseensa jäätyi. ”Ovatko… he…” Oraakkeli kuiskasi. Yaius katsoi häntä silmiin. Oraakkeli näki totuuden tämän silmissä ja nielaisi kuuluvasti. ”… kaikkiko?” Yaius nyökkäsi vakavana. Sitten hän jatkoi: ”Lauma Rahksheja vartioi saarta, koska – kuulemani mukaan – ne saivat vihiä Rautaisen kuoleman valmistuksesta saarella.” Oraakkeli sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Hän etsi jotain sisimmästään. ”Rauha heidän sieluilleen ja mielilleen”, munkki sanoi hiljaa. Hän pohti, millaista olisi ollut kuolema Makutain palvelijoiden käsissä. Ne olivat armottomia, julmia, tappavia. Oraakkeli tiesi sen. Yaius nyökkäsi jälleen. ”Bartax ei yritä enää tappaa näitä klaanilaisia, jotka olivat Nynrahilla. Mutta…” Oraakkeli avasi silmänsä ja katsoi Yaiusta silmiin. ”Mutta mitä, veljeni?”
Yaius empi jälleen. Oraakeli näki hänen pyörittelevän ajatuksiaan päässään. Yaius mietti, miten muotoilisi asiansa. ”Minä… olen itsekin osa Bartaxin kannattajistoa, mutta viime aikoina… hänen toimintansa on alkanut arveluttaa minua.” Hän sulki silmänsä. ”Minusta tuntuu, että hän aikoo murhata Pyhän Äitimme.” Kylmä hiki valui pitkin matoran-papin muinaista sinistä Pakaria, mutta Oraakkelin ilme pysyi tyynenä. Hän otti muutaman askeleen kohti Yaiusta. ”Ei hän tekisi sitä.”
Oraakkeli mietti. Hänen päähänsä palautui satunnaisia osia Bartaxin puheista. Isä Bartax oli edustanut aina uskonnon ääripäätä. Hän oli ollut aina vahva, karismaattinen ja aggressiivinen johtajahahmo. Niin hän oli asemaansa kiivennytkin. Ja vaikka Oraakkeli ei ollut Bartaxin kanssa kaikesta samaa mieltä, hän arvosti tätä. Viime aikoina jotain oli kuitenkin muuttunut. Bartaxin opit olivat alkaneet painottaa aivan uudenlaisia puolia uskonnosta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Atheonin nimi ei ollutkaan enää vain kirous. Lopulta huhut siitä, että Bartaxin olisi pitänyt olla jo kuollut, muuttivat kaiken. Hän oli kuollut, mutta hän käveli yhä. Oraakkeli ei voinut enää katsoa hiljaa sivusta.
”Veli Yaius”, Oraakkeli sanoi varoen. Yaius katsoi Oraakkelia silmiin. ”Minusta tuntuu, että ne varjostavat minua”, hän sanoi hitaasti katsomatta taakseen. ”Arvelin juuri samaa”, Oraakkeli kuiski vilkuillen matoran-munkin olan yli. ”Kerropa, veli Yaius. Häiritseekö sinua, jos… siirrän tämän keskustelun vähän yksityisemmäksi?” Yaius kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten. Oraakkeli sulki silmänsä hitaasti ja laski kätensä Yaiuksen otsalle.
Yaius tunsi jotain. Hän tunsi läsnäolon. Hän tunsi toisen mielen läsnäolon oman päänsä sisällä. Tämä oli hänelle uusi tunne. Hän ei ollut ennen saanut kokea mielen kosketusta, miksipä olisikaan. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli Oraakkelin ajatuksista, oli erikoinen. Toinen mieli oli erikoinen, jos hän vertasi sitä omaansa. Hän ei ollut tuntenut muita mieliä, joten uusi kokemus oli – erikoinen. Ja Oraakkeli tunsi synkkyyttä Yaiuksen mielessä. Hän ei uskonut tämän valehtelevan – tai valehdelleen – missään vaiheessa. Kaikki oli totta, ulkoisten merkkien ja ajatusten pintakerroksen perusteella.
Kuuletko minua? sanoi Oraakkelin telepaattinen ääni Yaiuksen päässä. Toinen hätkähti hermostuneesti, mutta nyökkäsi sitten. Jälleen jotain uutta. Olet aivan oikeassa, Yaius, Oraakkeli viesti. Meitä kuunnellaan tuon sumun takaa. Aistin neljä hahmoa. Jos onni ja isä Athin varjelus on mukanamme, yksikään niistä ei ole telepaatti.
Bartax piileskelee Eteläisen mantereen rannikolla, Yaius viestitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän pohti, mitä nämä neljä mahtoivat puuhata pimeydessä nyt, kun eivät enää kuulleet heitä. Minun täytyy siis mennä sinne. Onko sinulla tarkkaa sijaintia? Kyllä. Piirsin sen karttaan ja nimesin paikan, Yaius sanoi, kaivoi taskustaan resuisen paperinpalasen ja ojensi sen Oraakkelille. Hänen otsaltaan valui hikipisara. Oraakkeli kurtisti kulmiaan kuin Yaius hetki sitten. Oletko kunnossa? Minulla on ikävä tunne… Minun on syytä lähteä takaisin. Jos Bartaxin aikeet ovat ne, mitä kerroit, on kiire. Hän voisi toteuttaa suunnitelmansa milloin tahansa. Yaius nyökkäsi. Hän vilkuili ympärilleen. Oraakkeli oli näkevinään vilahduksen pimeässä. ”Lähtekäämme molemmat nyt eri teille”, Oraakkeli sanoi nyt ääneen kuitenkin erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olkoon Ath kanssasi.” ”Samoin sinun”, vastasi Yaius ja kiipesi takaisin veneeseensä. Samoin Oraakkeli hyppäsi omaansa. Hän irrotti köyden ja olikin heti lähtövalmis. Yaiuksen köydet taas olivat sotkussa ja hän alkoi, selvitellä niitä.
Oraakkeli sytytti lyhdyn, otti airot ja alkoi soutaa pois satamasta. Yaius ei ollut vielä ehtinyt poistua laiturilta, kun Oraakkeli oli kymmenisen metrin päässä satamasta. Hän katseli Yaiuksen venettä pitäen silmällä munkin liikkeitä. Yhtäkkiä Yaius näytti ponkaisevan pystyyn ja pyrkivän ulos veneestä. Silloin suuri liekkisoihtu valaisi sataman Yaiuksen veneen räjähtäessä valtaisalla voimalla. Oraakkeli katsoi kauhuissaan, kuinka hänen äsken tapaamansa Matoranin vene katosi liekkimereen ja laituri syttyi tuleen. Ilmassa leviävä paineaalto puhalsi kuumaa ilmaa Oraakkelin kasvoille ja pakotti tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kaupungissa herättiin, ja hetken kuluttua väkeä alkoi tulla rannalle. Liekkien valossa lamaantunut Oraakkeli, joka oli lopettanut soutamisen, näki, kuinka jotkut osoittelivat hänen venettään kohti. Luulisivatko he, että hän oli räjäyttänyt laiturin?
Oraakkeli oli järkyttynyt. Hänen ei olisi pitänyt vain jättää mahdollisia kuuntelijoita huomiotta. Olisi pitänyt arvata heidän yrittävän murhata Yaiuksen. Se oli myöhäistä nyt.
Rauha hänen muistolleen.
Oraakkeli jatkoi soutamista yrittäen olla katsomatta liekehtivää satamaa. Hänen täytyisi pysäyttää Bartax, ennen kuin tämä aiheuttaisi lisää kuolemia. Ath-uskonto oli vaarassa.
[spoil]Gurvana kirjoitteli Oraakkelin reploja ja vähän muutakin. Lisäksi, jos musiikki ei ole jo loppunut, se kannattanee pysäyttää.[/spoil]
Nazorak-pesät
Helmekan päässä oleva pussi poistettiin ja hänet istutettiin tuoliin. Hän ei jaksanut vastustaa. Hän ei jaksanut pohtia, miksi näin kävi. Hän ei jaksanut liikkua. Hän ei jaksanut.
Hän oli suuressa salissa. Huoneen korkeat seinät olivat mustat, samoin lattia – ja kattoa Matoran ei erottanutkaan korkeuksista, sillä oli niin pimeää, että kaikki musta katosi mustuuteen. Samoin teki hänen järkensä ja mielenkiintonsa mitään kohtaan.
Vihreitä spiraalimaisia pilareita nousi korkeuteen suunnilleen kymmenen metrin välimatkoin. Niiden sisällä näytti virtaavan jotain nestettä, joka teki ne sen värisiksi, kuin ne olivat. Helmeka erotti särkevillä ja puolisokeilla silmillään, että jokin lillui lähimmän putken sisällä olevassa nesteessä.
Keskellä huonetta oli leikkauspöytä. Sen ympärillä oli leikkausvälineistöä, kuin koko salin keskusta olisi ollut leikkaussali. Tämä alue ei vienyt kaikkea salin tilaa, vaan Helmeka, joka alkoi nähdä yhä paremmin, huomasi, että erilaisia tietokoneistoja löytyi ympäri huoneen. ”Tiede”, kuului synkkä ääni jostain Helmekan takaa, ”on haussskaa.” Makuta Abzumo käveli Helmekan eteen kylmän rauhallisesti. ”Luulit varmaankin, että olin unohtanut ssssinut, rakasss ysssstäväni. Mutta en minä unohda.”
Helmeka nostettiin tuolistaan. Hänellä ei ollut voimaa vastustella. Hänet nostaneet hahmot sitoivat hänet leikkauspöytään käyttäen kettinkejä, joilla hänen jalkansa ja kätensä kahlittiin jonnekin. ”Meillä on paljon tehtävää. Voi olla, että elämänhalusssi on poissssa, Helmeka, mutta minä olen varma, että sssse on vain hyvä assssia ssssinun kannaltassssi.” Makuta saapasteli leikkauspöydän eteen. Joka puolella häärivät oudot olennot valmistelivat tutkimuksen alkamista. ”En ole ikinä ennen yrittänyt luoda mitään tämän kaltaissssta, yssstäväissseni, mutta jossss Suuri Henki pyssstyi, miksssen pysssstyisssi minäkin.” Abzumon naamalle levisi sairas virnistys. ”Ja ssssitä varten tarvitsssemme nyt sssssinua. Elämässssi voi päättyä pian, mutta pidämme huolen, että muisssstossssi ssssäilyy ikuissssessssti.”
Helmeka ei välittänyt. Hän ei enää välittänyt Makutasta, tuskasta, kärsimyksestä, kivusta, väsymyksestä. Hän vain oli.
Omituiset olennot, jotka tekivät töitä tietokoneilla, valmistelivat leikkausvälineitä, tekivät työtä Makutan puolesta, olivat jotain, mitä Helmeka ei ollut ikinä ennen nähnyt. Ne eivät olleet Rahksheja, ne eivät olleet Visorakeja. Ne eivät olleet Exo-Toia, eivät mitään, mitä Makutalla voisi olla palveluksessaan. Ne olivat mustia, Toan muotoisia. Niillä ei ollut kasvoja, ei yksityiskohtia. Ne olivat vain mustia. Niillä oli pitkät sormet, joilla jotkin näpyttelivät näppäimistöjä ympäri huonetta. Niiden kädet olivat pidemmät kuin jalat, ja niiden ruumis oli myös pitkä, Abzumon olomuotoa reilusti pidempi. Makuta olikin lyhyin henkilö huoneessa. Lyhyin, joka seisoi.
Helmeka ei kuitenkaan välittänyt. Tästäkään. Abzumo hymyili Helmekalle. ”Ei kiinnosssta, vai mitä. Ehkä niin on parempi. Tämä nimittäin voi olla tussskallisssta.”
Helmeka tunsi, kuinka jokin mustista olennoista iski veitsen hänen käsivarteensa. Hän ei jaksanut huutaa, parkaista, kiljaista, inistä, älähtääkään. Veri hädin tuskin valui. Abzumo katseli tunteettomasti, kuinka palanen Helmekasta asetettiin analysoitavaksi. Suurelle näyttöruudulle yhdellä seinistä – näytön leveys oli useita kymmeniä metrejä, samoin korkeus – ilmestyi kuvaa DNA-ketjusta. Abzumo myhäili. Kesti minuutin, sitten toisen. Viiden minuutin kuluttua yksi mustista olennoista sanoi pelkistetyllä robottimaisella äänellä: ”Koko genomin emäsjärjestys selvitetty. Intronit tunnistettu ja silmukoitu. Lopullinen aines kerätty tietokantaan.” ”Hieno, hienoa”, Abzumo sanoi maireasti. ”Nyt sitten jatkotoimenpiteet.”
Lisää näppäilyn ääni kantautui Helmekan korviin. Hän ei jaksanut välittää Makutan sanoista. Eikä kivusta. Enää. Ikinä. Hän halusi nukkua. Väsymyksellä ei ollut väliä, mutta mitä muutakaan sitä tekisi.
”Täsmääkö se?” kysyi Abzumo lopulta. Yksi mustista olennoista nyökkäsi. ”Tällä on samat kuin muillakin”, olento sanoi. Abzumo nyökkäsi. ”Tietysti, tietyssssti, mutta olihan sssse tarkisssstettava. Hän tosssiaan on käyttökelpoinen tuollaisssenaankin.”
Sitten kuului repeämisen ääni, nesteen valumista ja tömähdys. Abzumo kääntyi selin Helmekaa päin ja sanoi: ”Ah, kuoriutumissssaika, viimein!” Sitten hän käveli pois Helmekan näkökentästä. Helmeka ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Hän lepäsi.
Oli aikainen aamu. Päivän ensimmäiset uutiset olivat käsitelleet outoa hyökkäystä yhteen Klaanin lähikylistä. Luultavasti merirosvoja, koska varastoista puuttui paljon tavaraa. ”Merirosvoja. Ihan kuin Allianssissa ei olisi tarpeeksi riesaa”, Matoro mutisi itsekseen kävellessään painotuore Klaanilehti käsissään. Kello lähenteli seitsemää. Aamu oli kolea ja talvi teki tulojaan. Matoroa viileys ei haitannut, se suorastaan rentoutti.
Pitkällä, puisella satamalaiturilla numero kuusi odotteli jo Klaanilaisia ankkurissa olevan höyrylaivan edessä. Matoro taittoi Klaanilehden rullaksi ja pujotti vyöhönsä miekkakotelon viereen. ”Huomenta”, hän tervehti. Laiturilla odotteli Sadje sekä Troopperi ja Bloszar oudon akvaarionsa kanssa. BKS Hildemarista kuului ääniä. Matoro arveli Hain tai jonkun miehistön jäsenen tarkistavan paikkoja. Lyhyen mekaanisen tervehdystenvaihdon jälkeen keskustelu tyrehtyi hetkeksi. Kaikki ajattelivat vain edessä olevaa tehtävää.
”Miksi niin hiljaista?” Tronien telepaattinen viesti kaikui paikallaolijoiden päissä. ”Bloz. Mistä sinä löysit tuon akvaarion?” Matoro kysyi suoraan tulen toalta. ”Joku tyyppi verstaassa antoi sen minulle”, Bloszar vastasi ennen kuin Tronie ehti viestittää saman asian. ”Niin hei. Sadje. Minne me tarkkaan ottaen olemme menossa?” Matoro kääntyi matoranin puoleen. ”Uskontomme pääsaarelle hieman Eteläisestä Mantereesta länteen. Annan tarkan kartan aluksen kapteenille”, Ath-munkki kertoi.
Killjoy saapui punaisessa, uhkaavassa haarniskassaan paikalle Veden Toan kanssa. ”Koska lähdemme?” hän kysyi ensimmäisenä. ”Odotamme pari tyyppiä ja Beetan”, Matoro vastasi ohimennen. Joy aikoi murahtaa jotain Beetasta ja ilmiselvästä ansasta, mutta huomattuaan matoranin ei sanonut mitään. ”Ketä odotamme?” Ruki kysyi. ”Sugaa”, Troopperi vastasi lyhyesti.
”Hei tyypit, mitä te siellä satamassa. Tulkaa tutustumaan kaunokaiseeni!”, Hai huudahti yhtäkkiä korkealta höyrylaivan komentosillalta. Laiturilla odottava joukkio päätti parin mielipiteenvaihdon jälkeen siirtyä alukseen odottamaan. Sadje oli harmissaan siitä, ettei tiimissä ollut kuutta jäsentä. Ei-kuudella-jaollinen luku tarkoittaa suurempaa riskiä tehtävän epäonnistumiselle. Ath ei olisi välttämättä suotuisa.
Keltamusta alus oli ahtaampi miltä se oli näyttänyt. Tämä johtui pääosin kaikkialla olevista ruoka-, varuste- ja aselaatikoista. Paatilla oli Kapteeni Hain lisäksi viisi matorania. Alus oli onneksi panssaroitu ja yllättävän järeästi aseistettu. Kannen suuren cordak-tykin mallia käytettiin normaalsiti suurissa ilmalaivoissa, joten se kykeni aiheuttamaan suurta vahinkoa kaikelle, mikä hyökkäisi alusta vastaan.
Matoro selasi mielessään kaikkia laivoja joilla oli viime aikoina matkannut. Suurin osa niistä oli enemmän tai vähemmän merirosvolaivoja. Matoro tajusi vasta nyt miten paljon oli ollut merirosvojen kanssa viime tehtävillä. Itse asiassa tuntuu siltä, että merirosvoja tunkee joka paikasta Klaanin seutuville.
Valkosininen Toa oli laskeutunut kannelle esittelemään ylpeänä alustaan. Alukseen oli nimenomaan tätä tehtävää varten rakennettu salainen tila ruumaan, Nimdaa varten.
