Valkoisen temppelin rukouskammio
Gunei sulki ovet. Vain hän ja Guardian olivat huoneessa.
Huone oli tiivis ja turvallinen. Ilma-aukkoja tai ikkunoita ei ollut ollenkaan. Nurkassa oli pieni pöytä, jonka päällä oli useita pieniä lyhtyjä ja laatta, johon oli kaiverrettu jotain samalla tuntemattomalla kirjaintyylillä.
”Vannon, että kukaan ei kuuntele, Vartija”, Gunei sanoi nyökäten. ”Nyt, kerro asiasi.”
Guardian katseli ympäristöään. Hän ei pitänyt itseään vainoharhaisena, mutta asia, jota hän aikoisi käsitellä oli yksinkertaisesti vaarallista.
Guardian otti vyötäröltään pienen nahkapussin. Hän avasi sen ja veti ulos metallisen sirun.
Hän näytti sitä Guneille lyhdyn valossa. Siru oli täysin valkoinen, mutta käännettäessä se vaihtoi väriään. Sirun keskellä oli aukko, joka oli juuri ja juuri silmän kokoinen.
”Tiedätkö, mitä pidän kädessäni?” Guardian kysyi.
Gunei katsoi haltioituneena. Hän juoksi äkkiä kohti nurkkapöytää ja tarttui sen päällä olevaan laattaan.
Hän käänsi laatan ympäri ja avasi pienen luukun sen kääntöpuolella.
Sisällä oli toinen samanlainen metallinsiru.
”Arvelinkin”, Guardian sanoi. ”Arvelinkin, että teillä olisi yksi niistä. On eräitä osapuolia, jotka haluavat käsiinsä kaikki siruista. Osapuolia, jotka tappaisivat saadakseen nämä.”
Gunei ei näyttänyt kuuntelevan. Hän katsoi kiiltävää sirua kädessään ja vertasi sitä Guardianin omaan. Hänen Matoran-kasvoillaan kiilsi pelkkä puhdas ilo.
”Nimda”, hän sanoi haltioituneena. ”Ath ko relthe Nimda. Nimda.”
Guardian oli pöllämystyneen näköinen.
”En tiedä, mitä puhut, mutta kuulostaa hyvältä”, hän sanoi. ”Asia on kuitenkin niin, että aiomme kerätä nämä kaikki, kuinka paljon niitä sitten onkaan-”
Gunei keskeytti Guardianin innokkaasti.
”Kuusi!” hän huudahti virne kasvoillaan. ”Kaikki kuusi! Kaikki kuusi! Pyhä Nimda! Isä Athin rakkauden merkki!”
Guardianin katse oli epäuskoinen. Hän rypisti otsaansa.
Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti.
Hän päätti palata aiheeseen.
”Gunei”, hän sanoi riemukkaasti tanssahtelevalle Matoran-papille. ”Kuuntele minua. Ymmärrän, että tällä osalla on suurta tunnearvoa sinulle ja kyläläisillesi, mutta et tajua vaaraa. Jos joku, kuten vaikka esimerkiksi Pimeyden metsästäjät tai Makutain veljeskunta saisivat tietää, että piilottelette yhtä osista, he eivät säästäisi ketään. Ajattele kansaasi.”
”Nimdaaaa…”
”Gunei”, Guardian yritti vielä kerran. ”Anna osa meille. Me tuomme joukon vahvimpia klaanilaisia suojelemaan kyläänne ja auttamaan teitä pääsemään paremmin jaloillenne. Kansasi ja koko maailmamme on parempi ilman tätä kirottua esinettä. Me keräämme kaikki osat ja tuhoamme ne tulivuoressa.”
Se ei ollut järkevin sanavalinta, jota Guardian olisi voinut käyttää.
Gunein lämmin hymy viileni äkkiä. Sitten tapahtui jotain, johon Guardian ei ollut missään nimessä varautunut.
Kovaäänisen ”Nimda”-kirkaisun säestämänä Gunei hyppäsi kohti seinää kuin tykistä ammuttuna ja ponkaisi seinästä salamannopeasti Guardianin naamaan.
Matoran-jalat eivät ole isoja, mutta kovaa lentävän ja hyvin koulutetun Matoran-soturimunkin potku päin kasvoja ei ollut mukavimpia kokemuksia Guardianin pitkässä elämässä.
Hetken aikaa oli sumeaa, mutta Guardianin muut aistit toimivat. Ennen kun hän huomasikaan oli valkoinen siru kadonnut hänen kädestään.
Näkönsä selventyessä Guardian näki innokkaan Gunein pitelevän kahta osaa molemmissa käsissään. Hän katsoi niitä haltioituneena ja palvovana.
Sitten hän siirsi niitä toisiaan kohti. Gunei käänteli osia löytääkseen oikean yhdistelmän. Osien reunojen välille iskeytyi sähköinen juova, joka sihisi voimakkaasti. Gunein kasvoilla oli puhdasta iloa.
”Ne haluavat yhteen”, hän sanoi. ”Ne kuuluvat yhteen. Isä Ath tulee olemaan tyytyväinen ja kansamme ei tarvitse enää koskaan, koskaan nähdä nälkää. Ne kuuluvat yhteen. Ne haluavat yhteen.”
Guardian juoksi Guneita kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hän oli valmiina tarttumaan osiin ja vetämään ne mahdollisimman kauas toisistaan.
Juuri silloin, kun Guardian tarttui toisesta osasta kiinni, Gunei onnistui iskemään ne yhteen.
Hetken aikaa oli hiljaista. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Guardian piti kiinni osista, mutta kun hän yritti käskeä käsiään repimään ne toisistaan irti, mitään ei tapahtunut. Gunei katsoi osia kuin jäätyneenä.
Sekunnin ajan Guardian kykeni kuulemaan voimakkaan sydämenlyönnin. Sitten räjähti.
Sininen aalto heitti sekä Gunein että Guardianin päin huoneen seiniä voimakkaalla vauhdilla. Guardian olisi halunnut huutaa kivusta, mutta tilanne oli niin nopeasti ohi, että hän ei ehtinyt. Kova teräksen repeämisen ääni täytti huoneen.
Guardian makasi lattialla. Hän näki vain sinisen valon. Sokaisevan kirkas valo täytti huoneen ja teki näkemisen mahdottomaksi. Sinisen valon alkulähde vaikutti olevan se kohta huoneesta, jossa osat oli yhdistetty.
Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän ei halunnut tulla täysin sokeaksi.
Lämpö. Päälle.
Lämpöskanneri oli hyödytön. Guardian näki pelkkää punaista. Lämpimin kohta vaikutti olevan edelleen osien yhdistämispiste.
Skanneri. Päälle.
Skannerikaan ei auttanut. Se sai analysoitua valoa ja ilmaa, mutta viestit olivat kirjainsotkua, jossa ei ollut järkeä.
Guardian nousi istumaan ja mietti. Yökatse ei auttaisi. Kiikari ei olisi kovin järkevä vaihtoehto. Plasma olisi huonoin mahdollinen.
Jäljellä oli vain yksi vaihtoehto.
Röntgen. Päälle.
Maailma muuttui mustavalkoiseksi, mutta vihdoin Guardian näki. Hän näki yhdistettyjen palojen leijuvan ilmassa edessään. Ne tanssivat ilmassa epäluonnollista tangoaan ja rikkoivat kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
Gunei makasi maassa. Guardian lähestyi häntä ja huomasi helpotuksekseen, että ylipapilla oli vielä elonmerkkejä.
Skannattuaan läpi muun temppelin Guardian huomasi, että kaikki soturimunkit olivat maassa tajuttomina. Aalto ei kuitenkaan ollut levinnyt rakennuksen ulkopuolelle. Lisäksi puisen pääoven läpi näkyi, että portin Toankokoiset vartijat olivat vielä tajuissaan. Kyläläisetkin vaikuttivat olevan kunnossa.
Guardian kääntyi. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta yhdistetyt osat piti ainakin piilottaa.
Hän tarttui levitoivaan metallinpalaan ja laittoi sen nahkapussiin tarvikevyössään. Se osoittaui yllättävän vaikeaksi, kun palat tuntuivat noudattavan omaa painovoimaansa.
Nyt, ulos täältä, Guardian ajatteli.
Ath-Koro
Kylässä oli levotonta. Kaikki Matoranit olivat huomanneet sokaisevan sinisen valon ja korviaraastavan äänen Suuren temppelin suunnalta ja nyt kaikki miettivät yhdessä, mitä oli tapahtunut.
Temppelinvartijat eivät tapansa mukaan vastanneet. Matoranit olivat hämillään ja paniikissa. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.
Yhtäkkiä jokaisen Matoranin päässä syntyi samanaikaisesti sama ajatus. Matoranit katsoivat kaikki kohti temppeliä mielessään sama asia. Asia, jonka jokin ulkopuolinen voima oli asettanut heidän mieleensä.
”Nimda”, yksi Matoraneista sanoi robottimaisesti.
”Nimda”, joku muu jatkoi aivan yhtä tunteettomasti.
”Nimda”, ensimmäinen Matoran sanoi uudelleen.
Pian koko kylä toisteli samaa sanaa uudelleen ja uudelleen. Matoranit alkoivat marssia kohti temppeliä. Heidän silmänsä hohtivat sinisempinä kuin taivaan tähdet.
Joka ikisessä pienessä mielessä oli sama ajatus. Nimda. Jokainen pieni mieli tiesi, minne piti mennä.
Joka ikisessä pienessä mielessä kuului raskas sydämentykytys.
”Nimda”, Matoranit sanoivat yhteen ääneen marssien.