Klaanon

Avainsana: Ath

  • Deltan temppeli 3: Amazuan aluksenvaltaus

    Yön Timo II, Meri

    Matoro käveli – tai hiippaili – hiljaa öisen laivan kannella. Hän ei saanut millään unta ajatuksiltaan vaikka ei ollutkaan nukkunut kunnolla vähään aikaan.
    Oli tapahtunut liikaa liian lyhyessä ajassa. Destralin vierailu, Mäksän kaverit, Rozum.

    Oli sysimusta yö. Laiha kuunsirppi heijastui hieman synkkien pilvien läpi. Tähtiä ei näkynyt.
    Merenkäynti oli tasaista ja yöllinen merituuli puhalsi oikeaan suuntaan. Aurinko nousisi jokusen tunnin kuluttua.

    Jään Toa kiipesi jyrkkiä portaita komentosillalle, jossa nyt Notfun ohjasi väsyneen näköisenä. Matoro tervehti häntä laiskasti ja jäi nojaamaan laitaa vasten, katse kaukana merellä.

    ”Onko sinulla mitään tietoa määränpäästämme?” Notfun kysyi.
    ”Saarella sijaitsee jonkin sortin… temppeli”, Matoro aloitti.
    ”… jotain hippejäkö siellä on?”
    ”Ath-jumalaa palvovat munkit rakensivat sen. Joku Nimda-kultti”
    ”Eli hippejä”
    ”Ihan miten vain. Paikka on kuin aarteenmetsästyselokuvasta: maanalainen labyrintti ja ansoja”
    ”Ja niitä hippejä”
    ”Anna nyt jo niiden hippejesi olla. Ne munkit ovat todennäköisesti kuolleet aikoja sitten!”
    ”…”

    Hiljaisuus.

    ”Tehän näytätte tulevan hyvin toimeen”, Matoron ja Notfunin takaa kuului ivallinen laushadus. Harmikseen Notfun tunnisti äänen. Hän ja Jään Toa kääntyivät äänen suuntaan. Synkkä, tumma hahmo seisoi ohjaushytin katon laella. Hahmon kasvomaskin silmäraon ja pienen sydänkiven punainen hehku valaisi hahmon synkkää haarniskaa.

    ”Ssinä taass”, Notfun huudahti oudolla, sihisevällä äänellä.
    ”Tunnetteko te”, Matoro kysähti piraattikapteenilta.
    ”Ikävä kyllä. Tuo örvelö jahtasi minua vaivaisen putelin takia, petti lupauksensa tunkien pääni homeiseen perunasäkkiin. Se käyttää itsestään nimitystä Amazua.”
    ”Hyvin epäkohteliasta”, Amazua huudahti hytin katolta omahyväisellä, synkällä äänellään. Hän oli selvästi loukkaantunut, ”Tämäkö on kiitos aluksesta? Ei ilemisest iriittänyt että pääsi sullottiin parhaaseen mahdolliseen säkkiin joka silloin oli saatavilla. Olisimme myöntäneet sinulle viimeisen toiveenkin.”
    ”RIITTÄÄ JO TUO RÄPLÄYS, ALAS SIELTÄ”, Notfun äksyili katolle päin.

    Amazua hyppäsi alas katolta. Tuulenvire riitti hänen mustan viittansa liehuttamiseen. Puu kolisi hahmon laskeuduttua puiselle kannelle. Matoro ei nähnyt hahmoa kunnolla tämän kehon piilotellen viitan varjoissa.

    ”Mitä sinä meistä haluat”, Matoro kysyi hieman epävarmasti.
    ”En itse asiassa mitään”, Amazua vastasi. Hän näki Jään Toan hermostuneisuuden. ”Sain jo tarvitsemani tiedon. Voisin tehdä teille pahimpani, mutta olen liian mielissäni tästä tehtävänannosta. Poistutteko rauhassa?” Amazua viittoi kannen laitaa päin. Tämä sai sekä Toan että Matoranpiraatin tuohduksiin.
    ”Älä uhkaile meitä”, Matoro huusi uhkaavana, ”Meillä on ylivoima!”
    ”Ihanko tosi”, Amazua kysähti ivailevaan sävyynsä.

    Matoroa hermostutti tapahtumien uusi käänne. Hän mittaili outoa ”Amazuaa” jaloista kasvoihin. Viitta peitti suurimman osan mustaa hahmoa, mutta selviten erottui Pakarin näköinen kasvomaski punaisella visiirillä. Hahmo vaikutti suurikokoiselta mutta Matoro uskoi päihittävänsä tämän, ja olihan laiva täynnä piraatteja.

    Oli kaksi keinoa. Vastustajan voittaminen taisteluitse tai puhuminen.
    Silloin Jään Toa kierähti ja huitaisi kovaa miekkansa terällä Amazuaa. Mustanpuhuvan olento sai iskun joka repi hänen viittansa irti, vahingoittamatta panssaria. Iskusarja jatkui Matoron hyppypotkulla ja miekaniskulla niskaan, mutta Ama onnistui tarttumaan Matoroa jalasta ja heitti tämän kovaa kaidetta vasten. Musta hirviö tarttui pihtikädellään Matoroa kurkusta ja nosti tätä.
    ”Odotin sinulta paljon enemmän. Viimeisiä sanoja” hän sanoi kylmästi.
    ”On aivan sama mitä sanon, ne eivät jää viimeisekseni”

    Amazua irrotti otteensa ja Matoro putosi kohti merta.

    ”Nyt. Sinä. Luovutat laivan kapteeniuden minulle jotta saat elää, eikö niin” Ama kääntyi matoranin puoleen.
    Notfun oli hiljaa. Hän mietti tilannetta.
    Amazua vaihtoi painetykkiproteesinsa ja tähtäsi.
    Silloin alkoi tapahtua. Paineammus sähähti kovaa taivaalle energia-aallon kaataessa Amazuan kannelle. Ennnekuin hän ehti nousta, mustavalkea hahmo syöksyi mastoon ammutun harppuunan voimalla kohti vihollistaan valkoinen miekka hehkuen. Amazua yritti nousta, mutta Matoro oli nopeampi ja potkaisi vihollisensa paria tynnyriä päin. Amazua nousi ja iski Lävistimellään, Matoro torjui iskun taitavasti. Jään Toa pyörähti ja löi Amazuaa olkapäähän energiaterällä, ja jätti selvästi viillon. Jään Toa iski voitonriemuisasti kohdettaan jalkaan, mutta kaatuessaan Amazua nappasi toisen käden pihdeillään Matoroa kurkusta. Toa yritti pyristellä vastaan mutta sai osuman Amazuan punaisesta kipusäteestä. Matoroa alkoi yhtäkkiä huimata ja hän alkoi tuntea alati voimistuvaa kipua. Sitten musta hahmo nousi ja löi nyrkillään Toaa kasvoihin. Matoro sylkäisi verta ja hoippui taaksepäin, vain saadakseen osuman painetykistä. Hän syöksyi kovaa takaseinän läpi pelastusveneiden luo. Musta olento ei vaivautunut lähtemään perään vaan muutti toisen kätensä kranaatinheittimeksi. Laukaus ja koko takaseinä kaatui pelastuslauttoineen mereen.

    Taistelu oli herättänyt suuren osan laivan miehistöstä, myös Äksän. Notfun oli livahtanut alas kannelle käskemään joukkonsa aseisiin. He odottivat muodostelmassa kannella.

    Amazua ilmestyi portaita alas. Pistoolit ja kiväärit alkoivat soida.
    Seuraavat minuutit olivat piraateille kaaoksenomaisia. Musta olento vaikutti haavoittumattomalta. Se syöksyi kuin musta tornado läpi kannen pyyhkien kaiken tieltään. Ensimmäinen huomattava vahinko aiheutui Äksän ampuessa tykillään Amazuaa kylkeen. Palkkionmetsästäjä kuitenkin selätti kokemattoman Klaanilaisen raivoisalla lähitaisteluhyökkäyksellä ja judoheitolla mereen.

    Amazua käännähti pian itsensä kasvotusten mustaa jaloa Hunaa käyttävän piraattimatoranin kanssa. Matoran oli mielissään. Notfun ei turhaan ollut nimittänyt häntä ”Nopeimmaksi asemieheksi”. Zamorpistooli osoitti Amazuan otsaan. Matoran painoi liipaisinta.

    TZOINK

    Matoran oli hetkessä hämillään. Vastustajan kasvomaski oli täysin kunnossa. Sen sijaan Matoran kuuli kauhukseen taustaltaan kollegansa tuskanhuudot. Hetkellistä useiden desibelien äänivyöryä seurasi äänekäs loiskahdus.

    Viidessätoista minuutissa kaikki oli ohi. Notfun, Jardirt, Klaanilaiset ja osa merirosvoista oli heivattu yli laidan irronneen puutavaran joukkoon ja Ama oli ottanut laivan komentoonsa.

    ”Kohteena Nimdan saari! Missä on perämeihenne”, Amazua huudahti.
    ”Öh, heititte hänet laidan yli”, eräs Matoran huomautti varovasti.
    ”…”
    ”…”
    ”Kuitenkin, joku astukoon ruoriin ja ohjatkoon aluksen näihin koordinaatteihin!” Amazua ojensi oheisen paperilapun äsken puhuneelle Matoranille. Hän asetti kätensä selkäänsä, vetäisten pian esiin valtavan, terävän koukun. Hän kohotti käden eteenpäin. ”Noniin, kohti NIMDAA!”

    …

    Hiljaisuus iski. Amazua katseli Matoranjoukkojaan. Ne eivät tehneet mitään. Ne vain seisoivat. Ihan kuin olisivat odottaneet jotain. Mutta mitä? Suora käsky oli annettu, eivätkä Matoranit olleet moksiskaan. Hän karjui juuri käskynsä ilmoille, mitä muuta näiden pipanoiden liikkeellesaantiin tarvittiin? Voisiko olla… Amazuasta se tuntui melko ärsyttävältä, mutta ilmeisesti muuta vaihtoehtoa ei ollut… hän päästi ilmoille kuuluvan karjaisun: ”YARRRRRR!!”

    Hetkessä aluksen kansi töyttyi suosuonosoituksista ja aplodeista. Hetkessä vene kiisi täyttä vauhtia eteenpäin. Nimdaa kohti…

    [spoil]Matoro kirjoitti tästäkin sitten osan.[/spoil]

  • Verstaan synkkä historia

    Outo tila

    Joukot taistelivat edelleen. Yhteenotto ei ollut muuttunut yhtään vähemmän kaoottiseksi. Toia oli jäljellä vielä satoja, ja ristiretkeläisiäkin vähintään puolisataa. Valkoinen lattia ei kuitenkaan ollut enää lähelläkään valkoista.
    Dox ja Hopeinen olivat taistelun keskipisteessä. Heitä vastassa oli Toa, joka ilmeisesti ohjasi kaikkia muita. Siitä hyökyi erilainen pahuuden aalto kuin muista. Sen tummankeltainen panssari kiilsi sädeammusten loisteessa. Sen sinisenä liekehtivistä silmistä paistoi viha.

    ”Nimda.”

    Dox iski, mutta Toa torjui sen käsivarrellaan. Se huitaisi toisessa kädessä pitämällään terällä Doxia kohti, muttei osunut tämän ollessa liian nopea. Dox perääntyi.
    Hopeisen jatkuva tulitus heikensi selvästi Toan puolustusta. Se joutui keskittymään ammusten torjumiseen, eikä pystynyt siksi hyökkäämään täydellä voimallaan.
    Dox ei tiennyt kuinka pitkään Hopeisella riittäisi ammuksia. Heidän olisi saatava tämä loppumaan pian.

    Verstas

    Kepe oli Snowmanin kanssa yhä Verstaan laboratoriossa. Kepe vilkuili hermostuneesti barrikadoidun oven suuntaan, josta edelleen tuntui vetoa. Oli aivan kuin hän olisi odottanut jonkin alkavan jyskyttää sitä toiselta puolelta auki.

    Snowie avasi suunsa.

    ”Tuota…”

    Kepe vilkaisi häneen.

    ”…Saanko (toki saan) kysyä, mitä tuon oven takana on? Ja miten Dox, missä se onkaan, liittyy tähän?”

    Kepe huokaisi.

    ”Luultavasti minun on ennen pitkää kerrottava jollekulle kaikki mitä tiedän tästä paikasta. Voin siis yhtä hyvin tehdä sen nyt.”

    Hän asteli umpeennaulatulle ovelle ja tarkisti vielä kerran lautojen pitävän.

    Klaanin saari muinaisina aikoina ja Kepen kertomus

    Olen tätä paikkaa, jonka Verstaaksi nimesin, tutkimalla saanut selville siitä melko paljon. Se on mielenkiintoinen mutta silti samalla kauhistuttava.
    Ensinnäkin se on itse Klaanin linnaketta vanhempi. Se siis oli täällä jo Tawan saapuessa. Saattaa olla että hän tietää siitä jotain. Linnake on rakennettu mystisesti suoraan sen päälle, kuin peittämään se.

    Aurinko laski horisonttiin. Sitä ei tahtonut nähdä taivaan paksun pilviverhon läpi. Tuuli puhalsi mereltä vielä nimettömän saaren rantakallioille. Kalliolla seisoi yksinäinen, kaapuun verhoutunut hahmo.
    Aallot löivät kallioon hänen allaan suolaista vettä pärskyttäen. Lunta satoi taivaalta tasaiseen tahtiin. Saarta koetteli kylmin talvi vuosiin. Maa oli valkoinen. Puut lehdettömiä.

    Toiseksi, se ei ole vain sokkelo maan alla. Ei pelkkä kummallisten varastojen labyrintti. Se on oma maailmansa ja oma elämänsä. Minulla on syytä uskoa, että paikoitellen se ei edes ole tässä todellisuudessa, vaan jossain aivan muualla.. Aina kun lähden sen syövereihin löydän jotain uutta ja ennennäkemätöntä.

    Tämä se on, hahmo ajatteli. Tätä paikkaa olemme etsineet vuosia. Tätä saarta. Olemme viimeinkin, pitkän työn jälkeen, saavuttamassa päämäärämme. Päämäärän, jota olemme tavoitelleet jo vuosikymmeniä.

    Saavuin tänne jo pitkä aika sitten. Tuolloin olin vain kiertelevä tutkija vailla vakinaista tukikohtaa. Tämä vaikutti juuri sopivalta minunlaiselleni henkilölle, silloin.
    En kuitenkaan ole varma miten sain tämän paikan vastuulleni. Täällä ei ollut Klaanin olemassaoloaikana kukaan muu käynyt, pääasiassa siksi, että ovi oli lukossa eikä sitä saanut millään muilla keinoin auki. Minä kuitenkin sain avaimen Verstaan Aaveeksi nimeämältäni olennolta. Miksi juuri minä? Ja keneltä? En muista siitä yöstä juuri mitään.

    Ehkä jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa, hahmo ajatteli, joku pääsisi nauttimaan työmme hedelmistä. Emme ehkä me itse. Joukossamme on liikaa niitä, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan. Heitä on aina kaikkialla. Heiltä ei voi välttyä.
    Lunta kertyi ohut kerros tumman kaavun päälle. Hän ei välittänyt.

    Dox ja Ignika tulivat myös Verstaaseen asumaan. He viettivät syvemmällä käytävissä enemmän aikaa kuin minä, ja olivat joskus kateissa viikkoja. He näkivät asioita joita minä en. Katso mitä heistä on tullut; hattujen perään haikailevia petoja. Eläviä todisteita siitä, miten vaarallinen tämä paikka oikeasti on.

    Emme kuitenkaan tunne tutkimuskohdettamme läpikotaisin. Siinä piilee vaarallisia voimia. Se voi aiheuttaa paljon tuhoa ja kärsimystä vääriin käsiin joutuessaan.
    Vääriin. Tuo sana jäi hänen mieleensä. Olivatko hänenkään kätensä sen mahtaville voimille oikeat?

    Pidän itseäni eräänlaisena portinvartijana. Verstas voi olla Klaanille suurempi uhka kuin mikään nazorakien, makutojen ja skakdien epäpyhä liittouma. Se joka Verstaan joskus loi oli paha. Pahuus itse.
    Siksi asetin ikuisen Valvojan tänne. Se on työntänyt aistinsa kaikkialle, ja varoittaa meitä jos jotain mullistavaa tapahtuu.

    Entä jos epäonnistumme, hahmo ajatteli. Minkälaisia pimeyden voimia vapautamme kahleistaan? Meillä on käsissämme kyky tuhota maailmoja.
    Hän katseli taivaanrantaan hiljaisena huomaamatta pienen, vihreän matoranin askeltamista hänen luokseen.

    Silloin tällöin syvältä ryömii tänne haavoittuneita, henkihieverissä olevia olentoraunioita, jollaisista ei löydy muualta mitään tietoa. Mistään lähteistä. En tiedä mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt auttaa niitä parhaani mukaan. Ne ovat hyvin monenkirjavia. Osa on pysynyt hiljaa, osa on puhunut tälle maailmalle tuntemattomilla kielillä. Tiesin, että jotain oli tapahtumassa, kun kohtasin taas yhden tehtävämme Ath-Koroon jälkeen.

    Matoran aloitti anovasti: ”Oi herra, pelasta kylämme. Talvi uhkaa varastojamme. Kylmyys tappaa karjan. Auta, oi herra.”
    Hahmo nosti nyrkkiin puristetun kätensä ja avasi sen. Pieni, kuin toisesta maailmasta oleva siru katseli häntä ja hän sitä.
    ”Nimda.”

    Se oli muita olentoja hermostuneempi ja kykeni kummallisella suullaan sanomaan asian, jonka minäkin ymmärsin ja jota nyt siksi suuresti kammoksun. Tämä asia, josta mekään emme tiedä mitään, yhdistää tämän paikan ulkomaailman vihollisiimmekin.

    Olento sanoi:
    ”Nimda.”

    Verstas

    ”Voi olla että viimeinen taistelu käydään näiden seinien sisällä.”

    Kepe suuntasi ovelle, joka oli tiukasti monella lukolla kiinni. Hän katsahti Snowmaniin kysyvästi kummallinen hymy kasvoillaan.

    ”Tahdotko nähdä ne?”

    [spoil]Tein ylieeppisen postauksen ja heitin reippaasti klapeja teorioitsijoiden uuniin. Päivän hyvä työ tehty.[/spoil]

  • Naamion mysteeri

    Arkistot

    Matoro oli saapunut Klaanin lähettyvillä sijaitseviin Arkistoihin, kirjastoon josta löysi käytännössä kaiken tiedon universumista.
    Maanlainen rakennus haarautui kymmeniin sivukäytäviin, ja edes arkistonhoitajat eivät olleet aivan varmoja kaikesta syrjäosiin säilötyistä ikivanhoista dokumenteista, joita Klaaniin oli aikojen saatossa kertynyt.

    Mustavalkea Jään Toa oli tullut etsimään tietoa kahdesta asiasta.
    Ensinnäkin hän halusi tietää tästä ”Makuta Itrozista” joka kaiken järjen mukaan oli hänen naamionsa takoja.
    Toiseksi hän halusi selvittää mikä häntä vaivasi. Hän oli jo alkanut kuulla kuiskauksia päässään ja mietti jatkuvasti Nimdaa.

    Nopea haku kirjaston erikoisella tietokoneella paljasti vähemmän tietoja mitä Matoro olisi halunnut; ”Itroz” löytyi vain muutamasta dokumentistä ja ”Nimda” vain parista jos unohdetaan nykypäivän dokumentit.

    Matoro käveli himmeästi valaistuja käytäviä, selaten jatkuvasti hyllyjen numeroita.
    Pian hänen silmiinsä osui kirja nimeltä ”Makutan Veljeskunta ja sen jäsenet”. Toa selasi tietokoneen ilmoittamaan sivuun, jossa oli kalpea kuva valkoisen ja mustan sävyisestä Makutasta.

    Makuta Itroz oli Makutojen tiedemies ja oli erikoistunut naamioiden ja psyykkisten aseiden kehittämiseen. Hän oli syrjäytynyt ja omistautui täydellisesti projekteilleen. Harvojen tietojen mukaan hän näki erääsn voimakkaan mielensisäisen aseen käytössä jonka jälkeen sulkeutui laboratoriosaarelleen. Projekti ei tietojen mukaan ikinä tullut valmiiksi, sillä Itroz teloitutettiin saamattomana 34 500 vuotta sitten.

    Psyykkinen ase. Laboratoriosaari. Mieli., Matoro maisteli erinäisiä sanoja.

    Hän tutki vielä muut lähteet aiheesta eikä saanut selville juurikaan mitään uutta. Maininta siitä, että laboratoriosaari oli trooppinen, ei auttanut häntä yhtään.

    Matoro selasi lisää kirjoja. Ikivanha opus nimeltä ”Myyttiset artekraftit” tiesi jotakin.

    Nimdan nimellä tunnettu myyttinen artekrafti on palvottu kohde syrjäseuduilla. Nimdasta ei tiedetä juuri mitään, paitsi että se koostuu useammasta sirpaleesta ja sillä uskotaan olevan myyttisiä voimia.
    Ath-Koron soturimunkit palvovat jumalaansa Athia ja Nimdaa.

    Ei mitään uutta. Matoro tiesi itse enemmän. Hän halusi selvittää naamionsa mysteerin.

  • Abzumon uhrialttari

    Trooppinen saari, Ath-koro

    Ei kovinkaan kaukana Ämkoon ja Snowmanin seikkailuista toisella saarella pimeässä temppelissä oli häkissä isä Bartax. Hän oli jo huonossa kunnossa kidutuksen ja väkivaltaisen kohtelun sekä väsymyksen ja henkisen kärsimyksen jäljiltä. Saari oli nyt Nazorakien vallassa. Abzumo oli asettanut niitä vartioon joka puolelle. Omat joukkonsa hän oli ottanut mukaansa toiselle saarelle.

    Huoneeseen saapui luutnantti 789. Hän oli saaresta henkilökohtaisesti vastuussa Abzumolle. Hän katseli hetken ympärilleen ja totutteli huoneen hämärään. Sitten hän äkkäsi Bartaxin. Torakka meni Matoranin luo ja kalautti häkkiä miekkansa lappeella.
    ”Hoi, haluaisitko olla hieman poikien mätkittävänä? Pääsisit vähän ulkoilemaan.” Hän hykerteli itsekseen omalle nokkeluudelleen. Matoran nosti katseensa häneen.
    ”Pyydän…” hän sanoi käheällä äänellä.
    ”Mitä?” torakka ilkkui. ”Etkö halua enää kärsiä?”
    ”Voisitko… sytyttää kynttilät, jotta voisin… lukea viimeisen rukouksen?”

    Torakka alkoi nauraa. Hän suostui pyyntöön pilkaten kuitenkin Matorania ja tämän uskontoa.
    ”Tiedätkös, Parta-ax”, Nazorak ivasi sytyttäessään kynttilöitä, ”te uskonnolliset katsotte asiat aivan liian mustavalkoisesti. Teidän maailmankuvanne on vääristynyt.”
    Hän kääntyi Bartaxiin päin. Kynttilät hänen takanaan alkoivat kasvattaa liekkejään.
    ”Nazorakit eivät ole paha imperiumi, eikä Ath ole rakastava jumala. Hän on vain kuva, jota palvotte.”
    Matoran nosti päänsä voitonriemuisena. Katsellessaan liekkien palamista hän tokaisi luutnantille:
    ”Eikä tuo keskimmäinen ollut kynttilä.”

    Nazorak-komentajan hymy hyytyi. Hän käännähti äkkiä katsomaan kynttilää. Kynttilän ”sydän” oli palanut jo kokonaan, ja liekki kosketti jo vahaa. Hänen kasvonsa vääntyivät epätoivoiseen irvistykseen. Hän yritti rääkäistä kauhusta, mutta räjähdys ehti päästää äänensä ensin. Alttari sinkoutui palasina ympäri huonetta tappaen muutaman häkeissä olevan Matoranin. Bartax katseli ilotulitusta.

    Häkin ovi avautui. Ulkoa päin tulleet soturimunkit olivat saapuneet vapauttamaan apotin ja vangitut veljet. 789 makasi vielä elossa huoneen nurkassa. Hän oli menettänyt kaikki raajansa, ja kärsi kovia tuskia. Verta valui joka puolella. Bartax meni hänen luokseen.
    ”Pyydän!” torakka henkäisi. ”Auta… minu…a…”
    Bartax katseli häntä kylmästi.
    ”Ath kanssasi”, hän sanoi, ja viilsi päänä poikki torakalta. Sen jälkeen hän piirsi ilmaan pyhän Athin symbolin ja siunasi ruumiin.

    Nazorakien trooppinen tukikohta

    ”Ne ssssiissss päässssivät taassssss… pakoon?” Abzumo sanoi. Hän seisoi huoneen perällä selkä viestintuojiin päin.
    ”Ne… pakenivat… sukellusveneellä…”
    ”Ja se oli kallis…” sanoi toinen.
    Abzumo ei vastannut. Torakat katselivat häntä pelokkaasti. Huoneessa oli niin varjoista, että he tuskin näkivät synkkää Makutaa.
    Ssssssshhhh… eikö olekin surullisssssta?
    Torakat hätkähtivät. Terävät kynnet painautuivat lihaan kummankin olkapäässä. Verta alkoi valua lattialle.
    ”Menkää…” sanoi hiljainen sihinä, ”ja etssssikää minulle ssssse ssssukellussssvene.”
    Torakat pakenivat niin nopeasti kuin pystyivät.
    Abzumon ajatukset olivat sirussa. Hänellä ei olisi aikaa jahdata klaanilaisia näin tärkeän esineen ollessa hänen ulottuvillaan.

    Ath-koro

    ”Veljet”, Bartax huusi, ”sisaret!” Hän seisoi uuden alttarin vieressä. Se oli juuri tuotu.

    ”Meidän kansaamme tapetaan. Uskontoamme sorretaan. Arktisen Ath-koron ystävämme Nimdan palanen on VARASTETTU!”

    Kuului muminaa ja valitusta.

    ”Tänään me marssimme Makutan joukkojen kimppuun ja tapamme ne VIIMEISEEN VISORKAIIN JA TORAKKAAN!”

    Hurrausta.

    Bartax alkoi suorittaa pyhää rituaalia.

    Hän otti esiin veitsen.

    ”Oi Suuri ja Pyhä Ath”, hän lausui, ”anna meille voimaa toteuttaa tahtosi ja hankkia takaisin sen, mikä on otettu meiltä pois.”

    Hän polvistui alttarille.

    ”Anna meille siunauksesi siihen, mitä meidän täytyy tehdä.”

    Matoranit alkoivat hurrata.

    ”Anna meille meidän Pyhä, Muinainen Voimamme, jolla me tuhoamme vihollisesi ja kaiken, mikä Nimdaa pitää erossa meidän luotamme.”

    Matoranit alkoivat huojua musiikin tahdissa.

    ”Ota vastaan uhrimme, jonka sinulle annamme saadaksemme siunauksesi jälleen!”

    Matoranit huojuivat yhä voimakkaammin. Monet huusivat tahdissa.

    Bartax kohotti veitsen. Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä. Hän saisi lopultakin pääsyn Pyhään Paikkaan. Mutta kynnys oli korkealla.

    Hän uhrautui. Kansansa puolesta. Nimdan puolesta. Athin puolesta.

    Hän ei huutanut. Ei parkunut. Ei kirkaissut. Hän vain kaatui alttarille. Veri valui Athin patsaan päälle.

    Matoranien joukosta alkoi kuulua mutinaa:
    ”Nimda.”
    Pian koko joukkio toisti monotonisesti yhtä sanaa:
    ”Nimda.”

    Punahehkuiset silmät katsoivat kohti Nazorakien leiriä.

    ”Nimda. Nimda. Nimda. Nimda. Nimda.”

    Joukko hitaasti huojuvia Matoraneja käveli leiriä kohti. Nazorakit näkivät heidän tulevan. He vitsailivat asiasta, kunnes näkivät joukon lähempää. Heitä alkoi pelottaa, kun punasilmäiset zombien lailla kävelevät Matoranit tulivat heidän luokseen. Eräs Nazorak nosti yhden Matoranin ilmaan ja heitti hänet kauemmas. Muuta saivat torakan kiinni, ja hän tallautui kuoliaaksi pienten jalkojen alla. Nazorakit juoksentelivat suuntaan ja toiseen. Kukaan ei päässyt pakoon. Kaikki kuolivat.

  • Athin kirous tämän saaren yllä

    Trooppinen saari

    ”… ja kaikki ssssaaren Matoranit on rekissssteröitävä. Tuotte minulle ssssitten luettelon”, Abzumo päätti puheensa. Visorakit kumarsivat ja lähtivät teltasta. Teltta oli pystytetty saaren keskelle. Teltan ympärillä parveili Rahksheja. Koko saari oli vallattu. Abzumo istui mukavasti pehmeässä tuolissa keskellä telttaa. Pöydällä hänen edessään oli kasa aarteita, jotka oli varastettu temppelistä. Hän katseli niitä hetken. Sitten hän nousi ylös ja lähti ulos teltasta.

    Vähän matkan päässä teltasta oli vasta pystytetty teline, josta roikkui ketjuilla Matoranien ruumiita jaloista kiinnitettyinä.
    Jos en löydä sitä palasta, koko kylä saa luvan kuolla, pirullinen Makuta ajatteli. Sen jälkeen koko saari saa painua meren pohjaan. Hetken kuluttua hän tuli siihen lopputulokseen, että kaikkien olisi hyvä kuolla, vaikka siru löytyisikin.

    Leirin reunalla oli hyvin vartioitu häkki. Häkissä olivat kaikki saaren Ath-koron soturimunkit. Isä Bartax nosti katseensa häneen, kun hän saapui. Hän näytti äärimmäisen väsyneeltä. Kidutus saattoi olla osasyy tähän. Tai ehkä se johtui heinänuhasta. Kukapa tietää.

    ”Ath langettakoon pahimman kirouksensa yllesi, kerettiläinen”, apotti kähisi, kun Makuta tuli kuuloetäisyydelle.
    ”Ssssoo sssoo, on rumaa olla epäkohteliasssss.”
    Makuta avasi häkin oven, joka oli katossa, heitti viiden, kuolleen soturimunkin päät häkkiin ja sulki sitten oven.
    ”Ssssiinä on teille lisää. Etteköhän te pian ala laulaa.”
    Matoranit tärisivät pelosta ja vihasta. Muutama itki hiljaa. Makuta käveli pois heidän luotaan. Ja pian eräs Visorak pihisti yhden munkin häkistä saadakseen ruokaa.

  • Maasta sinä olet tullut

    Hautuumaa

    Suuri kulkue käveli sateen läpi. Vihreä ruoho oli märkää ja roikkui maassa lannistuneena. Sade pesi niityn läpi kävelevien klaanilaisten haarniskoja ja kasvoja ja lätisi tasaisesti kahteenkymmeneen arkkuun, joita kannettiin läpi raskaan sateen.
    Klaanin soturit kantoivat erikokoisia arkkuja kohti niiden tulevaa lepopaikkaa yrittäen parhaansa mukaan peittää kasvonsa.
    Pienimpiä arkkuja oli eniten ja niitä kantoivat Matoranit. Joukossa oli myös muutama hieman isompi arkku parin Toan käsissä. Klaanin suurimmat soturit katsoivat arkunkantajia ja halusivat ojentaa auttavan kätensä, mutta tiesivät, että se ei kävisi. Arkunkantajina toimivat arkkujen sisällä makaaville tärkeimmät henkilöt.

    Adminit ja moderaattorit kävelivät kulkueen keskellä, mutta juuri nyt heitä ei erottanut tämän joukon johtajiksi. Tawa käveli kaiken keskellä suojaten itseään ja pientä Ussal-rapua sateelta viitalla. Guardian marssi Zamor-pistooli selvästi vyötäröllään ja katse arkuissa.

    Jossain taaempana Kapura työnsi siteisiin piilotettua Killjoyta pyörätuolilla. Killjoy ei vaikuttanut nauttivan tilanteesta erityisen paljoa.
    Jossain kauempana kulkueesta pieni ja antidermikseltä vahvasti tuoksahtava hämähäkki yritti pysyä tahdissa mukana. Sekään ei nauttinut tilanteesta suuresti.

    Arkkujen määränpää alkoi jo näkyä. Klaanin aiemmin melko tyhjällä hautuumaalla oli nyt kaksikymmentä kuoppaa kahdellekymmenelle arkulle. Jokaisen edessä oli erilainen hautakivi, johon oli kaiverrettu nimi ja kuva naamiosta. Kivissä oli myös vaihtoehtoisesti kuva joko kolmen hyveen tunnusmerkistä tai Ath-uskon kolmikulmaisesta silmästä.

    Joukko ampuma-aseita kantavia klaanilaisia järjestäytyi hautakuoppien viereen ja Guardian asteli jonon päähän. Arkkujen kantajat lähestyivät hautakiviä ja siirtyivät oikeiden kuoppien eteen. Kantajat pysähtyivät paikalleen odottamaan käskyä.

    Guardian ja hautojen vieressä odottava joukkio ottivat aseensa esiin ja latasivat ne. Aseiden märät piiput tähdättiin kohti harmaan pilvistä taivasta.

    Ensimmäinen arkku vietiin varovaisesti kohti hautaa. Kantajien joukossa oli useita tuttuja klaanilais-Toia, mutta joukkoon mahtui myös yksi sinivihreä Matoran. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli nähnyt Dinemin kasvoilla toisenlaisen ilmeen kuin hymyn.

    ”Toa Hime”, jonkun ääni lausui kovaa, mutta kovan sateen takia puhujaa ei tunnistanut. Arkunkantajat lähestyivät hautapaikkaa hieman. ”Ilahdutit meitä nopealla työlläsi ja kauniilla hymylläsi. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

    Näiden sanojen jälkeen Guardian antoi äänettömän merkin muille ja joukkio ampui taivasta kohti kolmesti. Samalla arkku laskettiin hautaan ja joku alkoi lapioida sateesta märkää multaa sen päälle.

    ”Matoran Le…”, puhuja aloitti taas, mutta keskeytti korjatakseen sanomansa, ”Orton Levah. Taistelu rauhan puolesta vaatii kaikkien panoksen.”

    Arkunkantajat lähestyivät. Heidän joukossaan oli Matoran, joka näytti kaikkien mielestä erittäin paljon Umbralta. Kukaan ei tosin kyseenalaistanut tämän moderaattorin äkillistä muodonvaihdosta, sillä harva pysyi enää perässä Umbran kaikista olomuodoista.
    Nyt hautajaiskulkueen mielessä oli kuitenkin jotain muuta.

    ”Sinun panoksesi oli suurin, mitä yksi meistä voi antaa”, Turagaksi paljastunut puhuja sanoi. ”Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

    Kolme laukausta.

    * * *

    [spoil]Joku voisi sanoa, että olen katsonut Watchmenin liian monesti.
    Hän olisi väärässä.[/spoil]

  • Isä Bartaxin pohjustus

    Matoran-kylä, trooppinen saari

    He eivät ehtineet puolustautua. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Kukaan ei osannut odottaa hyökkäystä temppeliin. Suuri lauma Visorakeja saapui paikalle, niitä suorastaan virtasi sisään joka aukosta. Matoranit, jotka rukoilivat temppelissä, olivat kauhuissaan. Monet Matoranit tapettiin tai mutatoitiin. Isä Bartax piiloutui peloissaan suuren jumalpatsaan taakse. Sitten kaikki pysähtyi. Kuului askeleita. Joku astui temppeliin.

    ”No niin, pikkuinen. Kessskussstelkaamme hieman yhden esssineen olinpaikasssta”, kuului ääni. Kylmä. Sihisevä. Julma.
    ”Olet luvatta astunut pyhän Athin temppeliin, pakana!” Veli Ghor yritti siis vieläkin epätoivoisesti puolustaa temppeliä.
    ”Olen luvatta teidän Athinne temppelissssä, ssssillä teillä on jotain, mitä tahdon.”
    ”Häpäiset Athin pyhyyden! Häivy temppelistämme!” Julmaa, hiljaista naurua alkoi kuulua. Bartax uskaltautui kurkistamaan patsaan takaa. Pitkä hahmo, joka levitti varjonsa temppeliin, seisoi oviaukon edessä. Se oli pukeutunut mustaan viittaan, joka liehui sisään tulevan ilmavirran voimasta. Auringon viimeiset säteet kehystivät tämän pelottavan hahmon.

    Veli Ghor seisoi alttarin takana vähän matkan päässä patsaasta. Alttari oli keskellä huonetta, patsas sijaitsi seinän vieressä. Temppelissä ei ollut varsinaista ovea; vain oviaukko oli keskellä etuseinää. Temppelin seinät olivat hiekan väristä kiveä, johon oli kaiverrettu koriseita ja kuvauksia jumalallisista asioista, joita paikallisen Ath-koron asukkaat yrittivät päivittäin tulkita. Alttarin takana oli suuri Athia esittävä patsas, mutta pienempiä patsaita – kuten tämä, jonka takana Bartax piileksi – sijaitsi ympäri huonetta.

    Kylläpä veli Ghor on urhea, isä Bartax ajatteli. Suuri hahmo lähestyi Ghoria. Ghor pysytteli alttarin takana ja otti esiin hänelle liian pitkän, koristeellisen lyömämiekan. Makuta nosti kätensä ja osoitti punaista Ta-Matorania. Miekka lensi tämän kädestä, ja tämä kaatui polvilleen lattialle. Ghorin ylle lankesi varjo. Hän kohotti katseensa ylös. Violetinmustan Kanohi Avsan silmäaukoista tuijottivat punaisena hehkuvat silmät. Hampaat näyttivät teräviltä.

    ”Kerrohan minulle, Ghor: miltä tuntuu olla marttyyri?” Ghor katsoi Makutaa kauhuissaan. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Makuta oli kyykistynyt Matoranin puoleen ja silitti tämän päätä pitkäkyntisellä kädellään.
    ”Älä huoli, pikkuinen”, hän tyynnytteli. ”Ei se satu – kovin paljon.”
    Matoran tuijotti Makutan julmaa hymyä järkyttyneenä. Makuta oli juuri rusentanut Athin patsaan painovoimavoimillaan keskeltä aivan kasaan. Toinenkin yksinäinen kyynel tipahti maahan. Makuta nousi taas seisomaan. Bartax sulki silmänsä ja kätki kasvonsa käsiinsä samalla kyyristyen patsaan taakse vielä paremmin. Hän ei uskaltanut katsoa.

    Kuului tuskallinen parkaisu, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Sitten kuului sihinää, kuin jotain höyrystyisi. Jotain nestettä valui lattialle. Sitten jotain selvästi purskahti ja huuto päättyi. Mutta kaiku jatkoi edelleen.

    Bartax avasi silmänsä. Hän nosti epätoivoisesti päänsä. Lattialla oli punaista tahmaa. Ghor oli poissa. Makuta katsoi leviävää ainetta tunteettomasti. Sitten toinen elossa olevista munkeista paiskattiin alttariin, jonka takana Ghor oli hetki sitten seissyt, ja joka nyt oli osittain punaisen tahman peitossa.
    ”Kerro, minulle, Peluk: missssä on Nimdan ssssiru?”
    ”En… tiedä… Kunpa tietäisinkin…”
    ”Sinä valehtelet”, mairea ääni vastasi.
    ”E-en. Se on o-ollut kateissa jo vu-vuosisatoja…”
    ”Hyvä on, pappi.” Bartax katsoi, kuinka miekka lennähti huotrastaan. Sitten pää lensi kaaressa alttarin yli ja tarttui punaiseen tahmaan. Nyt aine värjäytyi vihreäksi nesteestä, jota valui lattialle.
    ”Etsikää loput munkit ja vangitkaa kyläläiset koteihinsa. Tahdon sen sirun. Ja sen myös saan.” Bartax pelkäsi entistä enemmän. Hän kyyristeli patsaan takana. Pian patsasta ei ollut, sillä Visorakit siirsivät sen.
    ”Kassss… Mitäs meillä täällä”, Makuta virnuili. ”Itse isä Bartax, tämäpä hienoa.”
    Bartax katsoi kuolemaa silmiin lannistuneena.
    ”Meille tulee hauskaa vielä tänään”, Makuta sanoi. Visorakit raahasivat isän pois. Temppeli oli tyhjä. Athin patsaan silmien alla oli vihreitä kyyneleitä.

  • Dinemin poikkeuksellinen yövuoro

    Postitoimisto

    Valojen käynnistyminen uudelleen helpotti Dinemin työtä todella paljon. Tämä oli erittäin hyödyllistä, kun otti huomioon, kuinka paljon työtä hänellä oli. Postitoimiston uusi ulkoasu ei ollut limenvihreää Hauta käyttävän Ga-Matoranin makuun pääasiassa siksi, että Dinemin mielestä kaapit näyttivät paremmilta kokonaisina. Kirjeiden uusi horisontaalinen lattiasijoittelutyyli ei myöskään ollut muutos, jota Dinem oli kannattanut.
    Hetkittäin Ga-Matoranin kasvoilta kykeni erottamaan hänelle hyvin poikkeuksellista ärtymystä, mutta se oli hyvin häilyväistä. Pirteän hymyn ja ärtyneen virnistyksen vaihtelu Dinemin ilmeikkäillä kasvoilla oli erittäin hysteeristä seurattavaa.
    Dinem poimi kirjeitä ja pisti niitä pinoihin parhaansa mukaan. Jos matoranin päässä olevista kuulokkeista tuleva musiikki ei olisi ollut niin tarttuvaa ja piristävää, olisi hän lopettanut yötyönsä tähän paikkaan ja kirjoittanut eroanomuksen heti aamulla.

    Dinem piti työnteosta, mutta työt eivät kaikesta päätellen pitäneet hänestä. Kerran Dinem oli ollut töissä jollain eteläisistä saarista poimimassa piikikkäitä mutta erittäin herkullisia hedelmiä erittäin saidalle Vortixxille. Pieni palkka ei ollut haitannut Dinemiä, sillä hän oli nauttinut työstä. Töissä käyminen oli vaikeutunut pääasiassa siksi, että työnantajana toimiva Vortixx ei ollut täysin tietoinen siitä, että kyseiset hedelmät kulkivat nimellä ”Madu” ja että niiden sivumakua olisi voinut markkinoida ”räjähtävänä”. Ilotulitus oli ollut hieno, mutta se oli vaatinut Dinemin työpaikan.

    Dinemin työ ”hassun oranssin Matoranin” kauppa-apulaisena oli puolestaan päättynyt siihen, että jonkinlaisen liiankin sanavalmiin lumiukon visiitti kaupassa oli saanut ärtyneen kauppiaan irtisanomaan äkkinäisesti kaikki työntekijänsä. Dinem ja varaston höyrykäyttöinen lajittelurobotti olivat olleet erittäin surullisia.

    Ennen Klaanin postitoimistoon värväystä Dinem oli työskennellyt pienellä kalastajalautalla lähellä eteläistä Ath-Nuin saarta. Dinem ja kalastajalautan kapteeni olivat arvioineet viimeisenä päivänä verkkonsa koon hieman alakanttiin. Syvyyden niljakas lonkeroinen asukki ei kuitenkaan ilmeisesti pitänyt puheliaista aterioista. Dinem ja lauttalaiset olivat selviytyneet kohtaamisesta, mutta kalastusyhtiön jokainen osakas ja työntekijä oli päättänyt eläköityä välittömästi.

    Ja nyt Dinemin työtä häiritsivät toimistojen läpi epäkohteliaasti syöksyvä tuhon ja kuoleman epäpyhä ruumiillistuma ja jonkinlaiset leijuvat huumorintajuttomat suolasirottimet, jotka olivat kyselleet Dinemiltä jotain Klaanin generaattorien sijainneista.

    Joskus Dinem mietti, oliko vika hänessä itsessään.

    Ajatus pysyi Matoranin päässä siihen asti, kunnes hän löysi musiikkisoittimestaan taas yhden suosikkikappaleistaan.

    ”Din, dididin-dindin dindin. Din, dididin-dindin din…”