Varasto, Bio-Klaani

Guardian, Visokki ja Manu olivat etsineet kahviota paremman paikan yksityiselle keskustelulle, sillä kahvioon oli alkanut valua porukkaa. Lähin äänitiivis, mutta ahdas, varastohuone sai kelvata paremman puutteessa.

Guardian nojasi paremman istuimen puutteessa huoneen keskellä olevaan työpöytään. Lattiaa tiiraillen skakdi pureskeli vielä tarinaa, jonka Visokki oli hänelle syöttänyt. Se, minkä olisi pitänyt vastata skakdin kaikkiin kysymyksiin olikin vain lisännyt niitä.

“En ymmärrä”, Guardian sanoi vilauttaen pientä hymyä. “Tämä on tuttu tunne.”

“Minäkään en ymmärrä”, Manu sanoi ja hymyili hieman, “mutta se johtuu toki vain informaationpuutteesta. Ja Visokki ei ole saanut informaatiota itsekään, joten me emme myöskään ole ymmärtävä vielä hetkeen.”

“Me emme tule ikinä tietämään tarpeeksi, että saisimme ratkaistua jotain. Minä en pidä tästä tunteesta, sillä nyt tuntuu, ettei enää itsekään ymmärrä itseään…”, Visokki huokaisi epätoivoisena pöydän alta.

“Se sinun muistosi”, Manu sanoi pohtivaan sävyyn. “Se, jonka annoit Avdelle.”

Visokin ja Guardianin katseet nousivat lattiasta. Avden nimen mainitseminen ääneen hämmensi molempia.

Se oli pelkkä nimi, mutta jokin jopa vain sen sanomisessa tuntui vaaralliselta. Admin-kaksikko keskittyi kuitenkin vain kuuntelemaan Makutaa.

“Mitä se muisto sisälsi?”

Skakdi ja Makuta tunsivat mielissään visorakin suuren hämmennyksen. “Minä en juurikaan nähnyt yhtään mitään… Muuta kuin sinistä. Pelkkää sinistä. Mutta se tunne… Se muisto sisältää vain sen kamalan tunteen…”, Visokki yritti selkeyttää ajatuksiaan.

Skakdi pudisti päätään epäuskoisena. “Mutta Visu hyvä… sehän on voinut olla ihan mitä tahansa. Mikä sai Avden uskomaan, että näkemäsi oli Nimda?”

Guardianin kysymys sai hermostuksissaan edestakaisin pientä varastoa kipittävän visorakin pysähtymään mietteliäänä.

“Minä en tiedä… Minä tiesin, että se oli muisto Nimdasta, ja muistan että siihen liittyi vahva tunnesisältö. En ole kuitenkaan tuntenut tuota tunnetta pitkään aikaan. Jos Avde on ollut Nimdan kanssa tekemisissä, hänen kyllä pitäisi tietää se tunne…”, Visokki yritti järkeillä.

Manu tyytyi katselemaan Visokkia mietteliäänä. Hänen kasvoistaan ei voinut päätellä mitään.

Guardian hieroi leukaansa. Hänen puolimekaaninen katseensa porautui Visokin vihreisiin rahinsilmiin. Vaikka ne olivat eläimellisen pedon silmät, oli niissä aina ollut pieni pilke, joka kertoi suuresta älykkyydestä ja oudosta lempeydestä.

Telepaatin tavoin Guardian yritti kurottautua katseellaan sisälle Visokin mieleen ja nähdä sen, mitä visorak oli nähnyt. Sisimmässään skakdi tiesi kuitenkin, että se olisi mahdotonta, vaikka Guardian olisi kyennytkin telepatiaan. Skakdi huokaisi ja läimäisi otsaansa.

“Jos kerran niin sanot”, hän vastasi.

“Kaiken tuon leuan hieromisen jälkeen”, Manu sanoi virnistäen, ”antiklimaattinen lause.”

“Ole hiljaa leuastani tai lyön sinua sillä”, Guardian sanoi virnuillen.

Visokki pyöräytti silmiään. Rahi alkoi vähitellen toipua shokistaan. “Minä en vain pidä tästä olotilasta… Minä olen aina tuntenut itseni läpikotaisin ja sitten löytyy jotain, mikä on ollut pitkään sisälläni pimennossa.”

Guardian vakavoitui jälleen ja puri huulta. Sillä hetkellä hän muisti, että hänenkin muistoissaan oli aukko.

Aukko aikana, jona hän oli Manun mukaan kohdannut Avden. Siitä oli jo viikko, mutta se oli vaivannut häntä kaiken aikaa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, mutta hän ei muistanut.

Oli Zorakin konepaja ja herääminen pieneltä luodolta, mutta sillä välillä ei ollut edes usvaa. Johonkin oli vain kadonnut kuusitoista tuntia.

“Tiedän tunteen.”

Oli Manun vuoro hieroa leukaansa. “Minä en varsinaisesti. Mutta sinä et ollut siellä.”

“…Mistä te puhutte?” Visokki havahtui ja huokaisi mielessään, että onneksi vihdoinkin sai muuta ajateltavaa.

Manun silmät kiiluivat. “Minä ja Avde jutustelimme hieman siinä välissä, missä Gurvanallamme on muistissa tyhjä aukko. Mikä minua kovasti nyt ihmetyttää, on se, missä hän mahtoi olla sen ajan. Keetongu samaten.”

Visorak katsoi oudoksuen Manun reaktiota. “Sinä ‘jutustelit’ Avden kanssa?”

“Näin minä asian ilmaisisin. Toki voit keksiä sanalle synonyymejä. ‘Jutella’, ‘puhua’, ‘keskustella’, ‘filosofoida’. Miten vain haluat.”

Visokki loi vihaisen katseen Manua kohti. “Liian kepeitä ilmaisuja. Mutta kerro toki lisää.”

“Kepestä puheen ollen minun pitäisikin palata Verstaaseen, ennen kuin se oikeasti räjähtää”, Manu sanoi ja virnuili hienovaraisesti.

“Ei tässä Verstas ole räjähtämässä, vaan sinun pääsi”, Visokki totesi kylmästi.

Makuta vavahti taaksepäin ja virnuili hermostuneesti.

“Älä tuhoa hänen aivojaan. Tarvitsemme tuota sekopäätä”, pitkän hiljaisuuden pitänyt Guardian sanoi yhtäkkiä. Hän katsoi Manua pitkään.

“Sillä hän muistaa, mitä tapahtui silloin, kun Avde sai meidät vangiksi. Minusta tuntuu, että siinä on avain.”

“Tiedoksenne. Minä en aio sanoa mitään vielä”, Makuta ilmoitti vavahtelevalla äänellä. “Jos se ei käynyt vielä selväksi. Minulla on kiireitä. Tehtäviä, jotka pitää suorittaa lyhyen ajan sisällä. Tai melko lyhyen.”

Guardianin kulmakarva nousi. “Onko sinulla… joku teoria?”

“Minulla on aina teoria. Nyt minä tarvitsen informaatiota. Ja sitä saa vain keräämällä sitä sellaisilta, joilla sitä on. Ja teillä ei ilmeisesti ole tietoa Epsilonista.”

Sininen Vartija huokaisi. “Sinä et todellakaan kerro yhtään liikaa asioita etukäteen. Hyvä on. Mutta mitä Nimdaan tulee… minusta tuntuu, että Visokki tietää meistä parhaiten.”

Skakdi kääntyi kohti visorakia.

“Kertoiko Avde sinulle… yhtään mitään?”

Visokki mietti hetken. “Ei hän varsinaisesti mitään kertonut, mutta opin aika paljon asioita hänestä, mistä voi olla meille apua.”

Nyt Guardian nojasi kiinnostuneena kohti Visokkia. Kysymysten tulva virtasi niin nopeasti, että hänen suunsa ei ollut ehtiä mukaan. “Sinä olit lähellä häntä viikkojen ajan. Osaatko kertoa hänestä meille mitään? Mikä… ajaa sitä olentoa? Mitä hän haluaa?”

“Se on varmaa, että hän haluaa minut hinnalla millä hyvänsä puolelleen. Ja siksi hän tulee vielä minua jossain määrin vainoamaan. Avde pyörittää monta juttua yhtä aikaa, mutta koko sen ajan kun olin… siellä, hän yritti vain ja ainoastaan saada minua puolelleen”, Visokki muisteli Avden muodostamia valemaailmoja epämielissään.

“Hän ei ole telepaatti”, Manu pohti. “Hän tarvitsee sinua johonkin telepaattiseen.”

“Mutta miksi hän sitten luopui sinusta?” Guardian sanoi. “Miksi yksi muisto oli tarpeeksi suuri maksu sinun kykyjesi menettämisestä? Jokin tässä ei nyt täsmää…”

“Muisto Nimdasta on itse asiassa hyvin arvokas. Sellaisia ei näemmä monia ole. Ja Avde luottaa siihen, että voi saada minut vielä takaisin”, visorakia puistatti ajatus, että Avde voisi saada hänet vielä. Sitä Visokki ei antaisi tapahtua.

“Ehkä hän näkee siinä muistossa enemmän kuin me muut”, Guardian sanoi. “En tiedä miten, mutta… tämä on vain teoria.”

Guardian suoristi ryhtiään. “Visokki. Kysyn sinulta vielä yhtä asiaa. Tiedän, että nämä ovat vaikeita asioita ajatella, mutta yritä muistella.”

Visokki ryhdistäytyi hyppäämällä hyllyltä pöydälle. “…Niin?”

Guardianin ääni muuttui kuiskaukseksi. Manu joutui kumartumaan hieman skakdia kohti kuullakseen.

“Kuinka monta sirua hänellä on jo?”

“Toistaiseksi hänellä on vain yksi. Mutta hän on lähellä myös joitakin muita siruja”, Visokki nielaisi.

Guardian hiljeni.

“Olen miettinyt jotain. En tiedä, onko sen miettiminen terveellistä.”

“Ajatelkaa viime vuotta. Kuinka paljon te oikeasti muistatte?”

Manu hymähti.

Visokki ei voinut sanoa muuta kuin: “…”

“Mitä ajat takaa?” Manu kysyi tarkastellen kynsiään.

“Minä en muista kuin isoimmat asiat. Ne tärkeimmät asiat, jotka muistaa vielä vuosien päästä. Siinä välillä kaikki on pelkkää epäselvää usvaa. Se on kai ihan luonnollista. Muistamme sen, mikä on olennaista. Niin mieli toimii.”

“Mutta kun ajattelen tätä Avde-kohtaamista, jonka olen jo unohtanut… se on samanlaista usvaa.”

Guardian epäröi ennen kuin avasi suunsa taas. Hän raapi kylkensä vammaa, vaikka tiesi sen olevan vain haitallista.

“Tämä ei ole terveellistä ajateltavaa, mutta miettikää viime vuosia. Miettikää, mitä kaikkea niissä usvaisissa väleissä on voinut tapahtua. Asioita, joita olette vain voinut… unohtaa.”

Skakdi napsautti sormiaan.

“Noin vain. Hautautuvatko jotkin muistot vain toisten alle… vai viekö joku ne meiltä.”

“Mielenkiintoinen teoria, ystäväiseni”, Manu virkkoi. “Aika tosin rientää ja minun tosiaan täytyy mennä. Suonette anteeksi.”

“Jos tämän aiheuttaisi Avde, mikä kyky hänellä on, kun hän ei ole kerta telepaatti?” Visokki pohti hämmentyneenä.

“Minusta tuntuu”, Manu aloitti raapien otsaansa hermostuneena. “Että Nimda käsissään kuka tahansa meistä voisi olla telepaatti.”

Manu suoristi väsyneet jalkansa, venytteli jumiutuneita olkapäitään ja pälyili varastossa kököttävää admin-kaksikkoa epämääräisesti. Makutalla oli se katse. Hän tiesi enemmän, tai ainakin epäili enemmän. Guardian oli oppinut ymmärtämään, että lepakkomaisen hirvityksen ajatukset olivat kaksi askelta hänen suutaan edellä.

“Tämä on tietty vain teoria”, Makuta sanoi ja väänsi naamalleen jälleen sen saman mielenvikaisen hermostuneen virneen, joka suorastaan määritteli hänet henkilönä. “Ja minä teorioin joskus, että me kaikki asumme jonkin tosi ison kosmisen otuksen sisällä. Ha! Ha!”

Manu nauroi kuivasti ja lähti kävelemään varaston ovea kohti heiluttaen kynsikästä kättään poistuessaan admin-kaksikolle. Guardian katsoi hätäisesti paikalta poistuvaa Makutaa pitkään.

“En tiedä, onko tuo tyyppi sekaisin vai meistä kaikista viisain”, Guardian sanoi Visokille, “ja en halua tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, jos hän on viisain.”

“En minäkään. Jo pelkkä ajatuskin pelottaa liikaa”, Visokki huokaisi ja tuijotti varaston kiinnimennyttä ovea.

Guardian nousi istuimeltaan ylös ja raapi kylkeään.

“Ainakin hän varmistaa, että täällä ei ole koskaan tylsää päivää. Oli miten oli, minusta tuntuu, että meidän molempien täytyy vain yrittää… muistella.”

“Hieman vaikeaa muistella asioita, joita ei muista…”, Visokki käänsi katseensa odottavana skakdiin päin.

“Pointti mainio”, Guardian vastasi, “mutta mitä muutakaan me voimme?”

Skakdi asteli kohti varaston ovea ja avasi sen. Öljyämätön kitinä täytti juuri syntyneen hiljaisuuden ja valonkiila kurkotti varaston hämäryyteen. Guardian jäi pitämään ovea, kuten kunnon herrasmiehen naisseurassa kuuluukin.

Tosin herrasmies oli silmäpuoli sotasankari ja naisseura poikkeuksellista isompi hämähäkki, joka räjäytteli aivoja. Siitä oli aivan liian kauan, kun Guardian oli viimeksi kyseenalaistanut asian.

“Lähdetäänkö vähän kävelylle?”

Visorak kipitti aukinaisesta ovesta käytävälle. “Ulkoilmaa tämän kaiken jälkeen, ehdottomasti! Minä olen pyöritellyt asioita omassa päässäni ihan liikaa.”

Kävelyä jatkui pitkään. Oli ilta, joten admin-kaksikko ei herättänyt sen kummempaa huomiota kulkiessaan läpi Klaanilinnakkeen tyhjenevien käytävien kohti sisäpihan puistoa, jonka keskellä oli vieläkin kraateri Avhrak Feterran ja Killjoyn putoamisesta admin-tornin huipulta. Pienikokoinen matoran-nainen heitteli pihamaan biomekaanisille varpusille jyviä, mutta muuten oli hiljaista. Aavemaisenkin hiljaista.

Adminit pysähtyivät hengittelemään raikasta syysilmaa ja katselemaan vähitellen tähdistä täyttyvää iltataivasta.

“Oletko kuullut, miten… Tawa voi?” Guartsu kysyi yllättäen. Hänen hengityksensä höyrysi viileässä ilmassa ja sanat tulivat harkittuina ja epävarmoina.

“En ole kerinnyt käydä katsomassa sen jälkeen, kuin vein hänet sinne. Kaipa hän ihan hyvin voi, sillä patoutunut stressi vain purkaantui. Mokoma pitää vaan saada pidettyä levossa edes muutama päivä”, Visokki ei edelleenkään voinut käsittää Tawan tyhmyyttä.

“Ehkä niin on parempi”, G sanoi hiljaa. “Kykenetkö hoitamaan hänen töitään ainakin ne pari päivää, jotka se jääräpää suostuu pysymään vuoteessa?”

“Niin minä olin jo tekemässä, mutta sitten Manu ja sinä”, Visorak hymähti. “Teen sen enemmän kuin mielelläni.”

“Hyvä. Tosin ilmestymisesi viikkojen jälkeen johtohommiin saattaa nostattaa kysymyksiä”, sininen skakdi aprikoi. “Miten vastaamme niihin?”

Visokin silmät suurenivat. “Ai niin! Tawa sanoi, että pitäisi ilmoittaa, että olen palannut. No, kai se huomataan aika pian. Tai oikeastaan on jo huomattu.”

“No… toisaalta jos ne hyväksyvät, että niitä johtaa visorak, ne eivät varmaan uskalla kyseenalaistaa sen enempää. Oli miten oli, kun Tawa makaa sairasosastolla ja Ämkoo on… loukussa…”

Guardianin kämmen puristui vyötäröltä roikkuvan punaisen admin-kiven ympärille.

“Me olemme kaksin. Juuri silloin, kun kaikkia neljää eniten tarvittaisiin.”

“Ja minä olen ainut, joka…”, Visokki katsoi Guardianin kyljessä olevaa sideharsoa, “…on kunnossa?”

Guardian huomasi, mitä Visokki katsoi. Häkeltyneenä hän yritti piilottaa kylkensä molemmin käsin, mutta ei juurikaan onnistunut siinä.

“Se ei ole enää erityisen kipeä. Halusivat pitää minua osastolla pidempäänkin, mutta en suostunut.”

Visokki tuijotti pitkään skakdia, aivan kuin haluavan varmistuksen siitä, että tämä puhuisi totta.

Vihreä katse porautui tavalliseen tapaansa sinisen sotasankarin tajuntaan. Joskus oli parempi vain luovuttaa.

“Okei, sen läpi meni räjähdyksen sinkoama teräspalkki”, Guardian tunnusti. “Mutta Kupen mukaan mikään tärkeä sisäelin ei vahingoittunut.”

Visokki oli epäuskoinen, mutta luovutti ja jatkoi kävelyä: “No, pääasia, että meillä on ollut tuuria. Toinen asia onkin se, miten pitkään tämä tuuri voi jatkua?”

“En tiedä tuurista. Olen saanut osakseni lähinnä kyseenalaista sellaista.”

Skakdi hiveli sormillaan anidiumista valettua konesilmää, joka täytti sisällissodan hänen kasvoihinsa repimää kuoppaa.

“Menetin silmän ja sain elää. Jos tämä kaikki on Kohtaloa, sen herralla on todella kiero huumorintaju. Uskotko itse kohtaloon?”

Visokki mietti hetken. “Mm, uskon. Pointtini on, että olemme hengissä tämän kaiken jälkeen. Sillä on varmasti silloin tarkoitus.”

Guardian jäi pohtimaan admin-toverinsa sanoja. Yhtenäisyyteen ja velvollisuuteen skakdi oli aina uskonut, mutta kohtalo ei ollut skakdin mieleen. Se vaati uskoa, mutta sen vanha Vartija oli menettänyt jo kauan sitten.

Se, että joku muu uskoi edelleen kuitenkin toi Guardianin mieleen uudenlaista lämpöä. Ehkä aina löytyi jotain, jonka puolesta oli taisteltava.

“Visokki”, Guardian sanoi hiljaa, ja syystuuli hautasi puheen alleen. Se ei haitannut, sillä Visokki ei kuunnellut sanoja. Hän kuunteli ajatuksia niiden takana.

Punainen visorak katsoi admin-toveriaan hetken odottaen.

“On hyvä saada sinut takaisin tiimiin”, sininen skakdi sanoi hymyillen.

Visokki hymyili Guardianin mielessä.