Meri

Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.

Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.

Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht’äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.

Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan?
“Koska Olet, Heh, Matalikossa.” kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa.
Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla.
“Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet.” Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. “Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!”

Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä.
“Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!” huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan.
“Päivää… Olen Aloem.” Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.

Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.

Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?

Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.

Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: “Ruu-ti tyn-ny-ri” hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.

Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.

Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: “Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa.” Luki Painovoiman Matoran ääneen: “Kuuluisiko tuolla ‘kaakkois-osassa’ olla viivaa?”

Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä “Kuulostaako ‘kaakkoisosassa’ sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva.”

“Ei yhteen…” Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: “Se saattaisi olla ‘kaakkois osassa’, mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin.”

Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.

Uroijegen.

Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.

Yht’äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!

“Aloem, Auttaisitko Hieman?” Huusi Tiikeli sekavassa tilassaan: “Joumahin Illallinen Kävi Kimppuuni!”

“‘Joumahin Illallinen’… Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?” Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!

Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.

Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,

mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.

“NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!” Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.

Meri

Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.

Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.

“Lioku…” Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.

Uroijegen

Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.

“Joumah?” Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä – karhu heitteli häntä liiankin usein.

“Niin, Kaunis Toa HIK ?” Vastasi Rahi humaltuneena.

Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. “Miksi tuon Rahin nimi on ‘Joumahin Illallinen’? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?”

“Kyselet Paljon.” Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: “Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei.”

Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin… Tanssivan?

Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!

[spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]

Uroijegeniläinen Ushma-kylä.

Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.

Takaisin rannalle

“Jee!” Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia “Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!”

“Mutta Et Syö!” Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.

Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. “Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa.” Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.

Aikainen yö, Uroijegen

Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.

Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.

Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.

“Aloem…” Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: “Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot.”
Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: “Voih… Kyllähän minä voisin tulla-“
“Hienoa!” Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. “Joukka?”
“Tiikeli?” Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista.
“Lisää Tehoa Kiukaaseen!”
“Heti Paikalla!” Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.

Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla “Olutta Ja Makkaraargh!”

Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.

Ranta

Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.

Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa…

Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan”Kii-tos.”

Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! “Jippii!” kuului hihkaisu hämärällä rannalla.

Temppeli

Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: “Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos.”

Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. “Aloem, Kaikki Kunnossa?”
“Kyllä… Kaikki on kunnossa.” Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.

Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. “Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!” Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. “Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme.” Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: “Vai Tarvitsetko Apua?”
“Ehh.. Ehkä en kuitenkaan…” vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä.
Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.

Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.

Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: “Tiikeli?”
“Niin?”
“Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?”
“En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei.”
“Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?”
“Kyllä!”
“Aloem, Istu Toki Viereemme.”
“Istuisinko?” Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem.
“Istu vain” Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.

Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä.
“Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?” Selitti Joumah humalapäissään.
Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle.
“Heh.” Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. “Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat.”
“Totta Puhut, Vanha Veikkoseni.” Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan.
“Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä.” Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. “Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa.”
“Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On.” Vastasi Joumah töykeästi saapujalle.
“Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!”
“Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala.” Sanoi Tiikeli: “Tervetuloa – Tulisit Toki Seuraamme.”

“Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem.”
“Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani.”
“Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita.”
Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää.
“Ja minä olen Lieko.”Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. “Saisinko?”
“Ota Vain.” Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.

Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla “Grobit!”

Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan.
“Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi.” Huudahti Joumah yllättäen.
“Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?” Huokaisi Toa.
“Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa.” Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään.
Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.

Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!

Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: “Tiedän, että ‘Isä 42’, joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni.”
“Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan.”
“Mikä et ole?”
“Epämuodostunut Peukalo.”
“Et kai väitä, että minä olisin?”
“En? Vai Väitinkö? En Tiedä… Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia.”

Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.

Lähistöltä kuului ääniä – kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.

Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri… Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.

Temppeli

Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.

Yht’äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa.
“Mmmitä On Tapahtunut?” Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa.
Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: “Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-“
Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies.” Keskeytti Joumah hädissään.
“Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?”
“No… Jatkakaamme Sitten.”
“Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta.” Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan.
“Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?” Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi.
“Yksi sillä oli keskellä päätä”
“No… Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-” Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla “JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?”
Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. “Eh…” sanoi Joumah peloissaan.
“Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja.”

Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen?
Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. “Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota.” Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. “Kunhan Ensin Pesisit Sen.

Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.

Yht’äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.

Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita.
“Tuo tämän kasvin vartta.

Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi…

Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten…
“Aloem?”
Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.

Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin.
“Aloem?”
Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena.
Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen.
“Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla.”

Kasvi jonka Lieko näytti… Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä…
Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut.
…veneessä, jolla Aloem oli paennut.

Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.

Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.

Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.

Uroijegen

Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.

Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.

Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja… “Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?” Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi – jos Liekoon on uskomista – yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.

Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.

Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta… Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.

Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.

Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.

Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä – ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen “viittansa” oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.

Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)

S/S Rautasiipi

S/S Rautasiipi

… … … … … … … Yawn?

Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N’jaa. Ei sillä niin väliä.

Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen.
…
Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan… Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle…

Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No… Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.

Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja.
“Sinä!” Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. “Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa… Häivy! Pilasit yöuneni!”
Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. …vielä…

Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää.
Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario?
Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.

Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi “ah niin valpasta” Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan.
Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.

Torakka vetäisi liipaisimesta.

[spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]

Uroijegenin ranta

Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.

Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään.
“…
Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten.“

Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan… Metallinen kolahdus.

Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.

Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.