XMS Donovan

Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenraali Gaggulabio piti juhlista. Hän piti niissä tarjoiltavasta ruoasta ja juomasta. Hän piti muista henkilöistä. Etenkin sellaisista, joilla oli rahaa.

“Et sinä voi lähteä minnekään aristokraattijuhliin, mies! Meillä on operaation suunnitteleminen kesken!” Metorakk oli valittanut hänelle aiheesta, kun oli kuullut Kenraalin suunnitelmista.

“Metis, luotan kykyysi hoitaa sotilaallisia asioita vähän aikaa. Tämä on koko vuoden suurin tapahtuma koilliskulman diplomatian kannalta, ja minun pitää diplomatian suurmestarina totta kai käydä hiomassa kykyjäni”, hän oli vastannut sovittaessaan violettia pukuaan. Se oli näyttänyt hänen kakkosmiehensä mielestä kamalalta.

Eikä se ollut oikeastaan edes Metorakkin tyylitajuttomuuden vika. Se puku oli kamala, eikä kukaan edes yrittänyt väittää mitään muuta. Mutta ironisen kamala, Labio tapasi huomauttaa. Hän käytti sitä vain luodakseen sangen kovan kontrastin oman luontaista charmia hohkaavan zakazlaisen adoniskehon ja asukokonaisuutensa välille. Loppujen lopuksi, jos puku oli liian hohdokas, se saattoi sokeuttaa uhrinsa skakdin omalta viehätysvoimalta. Gaggulabio oli rehellinen mies ja pukeutui sen mukaisesti.

“Hoida se juttumme sen vahkin kanssa samalla, kun kerran menet Steltin suunnalle”, Metorakk oli muistuttanut häntä. Ah, kaikkien niiden työnantajien ja markkina-operaatioiden ilmassa pitäminen yhtä aikaa onnistui vain Gaggulabion kaltaisen luontaisen liikemiehen jonglöörintaitojen ansiosta.

“Tuon sinulle jotain kivaa tuliaisiksi Xialta”, kenraali oli luvannut ystävälleen. Metorakkin virneestä päätellen tämän mielikuvitus oli jo keksinyt sata uutta tapaa tappaa asioita.

Akbsklsdflsfldax oli melko vaatimaton valtavan xialais-steltläisen hupitukialuksen kelluvassa satamassa. Se oli kuitenkin vanha rehellinen purjelaiva, joka oli ansainnut nimensä sisällissodan verisinä vuosina, kun se oli johtanut legendaarista Vyöryvän Napalmitahtorakin rynnäkkö Satiaistenlahden meritaistelussa, missä antilegitimistien voima merellä tuhottiin lopullisesti.

Voi, se oli rakas laiva Gaggulabiolle. Se oli uransa aloittanut pienenä purjeveneenä, jolla hän tapasi purjehtia ympäri Zakazin silloin vielä olemassa olleita vesistöjä kiertelevänä leipurina. Kaikkialla kauniilla saarella laulettiin hänen herkullisista repijäkaladonitseistaan!

Sitten alkoi sota ja joet koostuivat vähemmän vedestä ja enemmän ruumiista, tuhkasta ja moottoripyörien palasista. Mutta vain huonojen moottoripyörien. Xialaiset muovipyörät, pohjoisen nynnyt levitaatiopyörät. Tosi Moottoripyörät, odinalaiset moottorihelvetit ja irnakkinohjukset, ei, niitä ei haudattu vanhoihin joenuomiin kaiken muun roskan sekaan. Ne saivat juhlavammat hautajaiset kuin valtaosa kaatuneista.

Oikeastaan se oli Labion mielestä aika typerää, jos totta puhuttiin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisiä moottoripyörämiehiä. Kyllä, hänessäkin paloi se skakdien kromosomeissa piileskelevä filia voimakkaita kaksipyöräisiä ajoneuvoja kohtaan, mutta se ei ollut läheskään niin pinnalla kuin mitä se oli esimerkiksi vanhalla kunnon Metorakkilla.

Hän piti enemmän laivoista. Niihin mahtui enemmän asioita. Enemmän miehiä, enemmän kakkuja, enemmän rahaa. Ja olivathan ne nyt majesteettisia, jumalauta. Akbsklsdflsfldax oli kaunein asia maailmassa, se oli varma. Sen kauniisti kaareutuva köli oli kuin linnun lapaluu, sen lukuisat tykkiluukut oli muotoiltu kauniiksi rikkopintaisiksi ympyröiksi mukailemaan Zakazin kauniita rantoja. Sen purjeet olivat tuhansien uudelleenpaikattujen kankaanpalasten harmoniaa – kuin esimerkki yhtenäisyyden voimasta ja ystävyydestä.

Erityisen ylpeä Gaggulabio oli lipustaan. Siinä oli oranssilla pohjalla keltainen lieska, jonka edessä oli mehevä muffini.

Moni oli tulkinnut lipun palavaksi muffiniksi. Se ärsytti Labiota suunnattomasti. Miksi irnakkissa hän laittaisi lippuunsa palavan muffinin? Ei hän mikään imbesilli ollut. Lipussa oli liekki, joka symboloi pahamaineisten Labion Lieggimiesten toimintatapaa, mutta sen edessä oli muffini – se kuvasi sitä, miten leivonnaiset olivat kuitenkin kaikesta ryöstämisestä ja polttamisesta huolimatta aina se, millä oli etusija herkän skakdikenraalin sydämessä.

“Oikein hyvää aratyghinkreemiä”, skakdi maiskutteli motamarjapiirasta. “Pidän eritoten siitä, miten marjahyytelön jälkimaku viipyile-”

“Minä näin sen!” keskeytti joku hänen kulinaristisen arviointinsa. Kenraali ja pieni herrasmiesten joukko, jossa hän oli osana, kääntyi katsomaan tulijaa.

“Se oli hirrrrmuinen!” huusi silmälappupäinen aristokraatti. Hän oli suurileukainen ja kaikin tavoin karski putkipartoineen kaikkineen.

“Siinä minä olin, pelottoman miehistöni keskellä”, merikapteeni alkoi kertomaan juttuaan rommin polttamalla äänellään. Hän teki käsillään eleitä, joiden selväjärkisyydestä saattoi olla montaa mieltä. “Meri ol’ ollut tyyn’ jo kolme päivää! Suuri Belladonna oli ajelehtinut Avransalmen vaarallisten matalikkojen ohi suurella onnella ja mahtavalla taidolla. Mutta se ei riittänyt! Tyynestä merestä tuli se!”

Yleisö odotti kohteliaasti jatkoa.

“Hirrrrmuinen leviaattahn!”

AIka harva yleisöstä vaivautui oikeastaan edes tekemään innostunutta “ooh, tuo on ihmeellinen tarina, kerro ihmeessä lisää” -voihkaisua. Tarina Leviathanista oli kuultu viime aikoina turhan monta kertaa.

“Se nousi merestä! Itse paholainen, joka oli syönyt Makutan ja Tren Kromin! Hirvittävä ilmestys, jonka pelkkä silmä sai vähäisemmät miehet hajoamaan kappaleiksi ja anomaan nopeaa loppua!”

Ukko oli ihan hyvä runoilija, Labio mietti. Eihän se mitään vielä ollut runoillut, mutta jos se runoilisi, se runoilisi varmasti hyvin.

“Tuijotin sitä sen silmiin, jotka oli tehty Irnakkeiden kalloista! Niissä paloi hulluus, joka oli jopa Karzahnia suurempi! Jopa Manalan Kuningas Julien olisi jäätynyt niiden karmuden edessä!”

Äijä tuntee myös mytologian, kenraali pohti.

“Sen hampaat olivat valtavia nestejäähdytteisiä konekivääreitä. Kyllä, nestejäähdytteisiä! Ne käyttivät jäähdytykseen viattomien vastasyntyneiden jäniinien verta ja aivonestettä! Sen suusta valui laasseria joka sai meren kiehumaan kredipselleenitripin väreissä! Sen kaviot olivat kuin tarujen kentaurien! Ja kun se äänteli, aina sakaroiden äärissä vavahdeltiin kauhusta!”

“Ja sitten?” joku nuoremman polven aristokraateista kysyi innostuneena.

“Voi, poikani, se olisi ollut varmasti loppuni, mutta kas! Olento, harmaa kuin anarkia, ilmestyi repeämästä todellisuudessa ja pelasti minut! Löysin itseni oudosta todellisuudesta – ulottuvuudesta-”

Jaaaaa Gaggulabio lakkasi kuuntelemasta. Hän yritti hukuttaa typerän tarinan mussuttamalla piirakanpalojaan mahdollisimman äänekkäästi.

“Teleporttaus… ajan rakenteen muuttuminen… leviaattanin valon nopeuden rikkominen… takaa-ajo halki todellisuuksien… jättiläisrobotti… “

Kuuntelematta jättäminen on muuten yllättävän vaikeaa! Etenkin, kun puhuja kailottaa tarinaansa kaikille pienen ilmatorjuntaohjuksen kantomatkan sisäpuolella. Skakdi huokaisi helpotuksesta, kun merikarhu oli lähtenyt paasaamaan tarinaansa jollekin muulle.

“Kuka piru se oli?” hän kysyi typertyneenä.

“Hän on Raubag Rauskunturma”, vastasi Labiota lähinnä oleva vortixx-neito. “Eksentrinen löytöretkeilijä! Seilasi Featroxin reitin alle sadan kion!”

“Minä olen todennäköisesti paistanut enemmän rauskuja kuin tuo äijä on kohdannut”, Labio vastasi. “Luulin, että näihin juhliin hyväksytään vain eliittiä.”

Pari aristokraattia vilkaisivat Labiota ja menivät hihittelemään sivummalle.

“Raubag on Turen kreivi”, vortixx vastasi Labiolle. “Kaikki Steltin aateliset on kutsuttu.”

“Outoja nuo steltläiset”, Labio murisi. “Meillä Zakazilla yksilön arvo mitataan MIEHEKKYYDESSÄ!”

“Se ei vaikuta tekevän hyvää saaren taloudelle tai infrastruktruurille”, vortixx huomautti.

“No joo, pikkuvikoja. Onhan se saari aika Tahtorakin jätös. Mutta siinä saaressa on fiilistä!”

“Minä kävin kerran Nektannin palatsissa vieraana. Olin tekemässä reportaasia Novaratas-pankin investoinneista Zakazille.”

“Hurmaavan piikikäs paikka, eikö?”

“Se suuri telaketjutiikeri yritti syödä minut. Se, minkä telaketjut oli korvattu sirkkeleillä.”

“Oh. Annikki. Hän on välillä vähän odottamaton.”

“Ette muuten kertoneet nimeänne?”

Labio oli melkein loukkaantunut. Xialainen ei ollut tunnistanut häntä? Miten se edes oli mahdollista?

“Olen tietysti Kenraali Gaggulabio. Eihän kenelläkään muulla ole näin komeita pulisonkeja!”

“Hauska tutustua, kenraali… Gaggu… labio?” vortixx vastasi epävarmana. Pelkkä nimen lausuminen tuntui tappavan joukon aivosoluja hänen liskonkallonsa sisältä. “Minä olen Mercura, BZV:n toimittaja.”

“Tuleeko minusta etusivun vai keskiaukeaman juttu?” kenraali kysyi ja hörppäsi hienostuneesta steltläisestä pikarista (mikä oli ihan liian pieni skakdin juomatottumukset huomioon ottaen).

Vortixx oli naiseksi melko heikon oloinen. Hänellä ei ollut harppuunajääkärien täydellisyyksiä hipovan lihaksikasta vartaloa, tai edes keskiverto-vortixxin kokoa. Oikeastaan, kermamusta lisko oli vain parilla päällä Gaggulabiota pitempi. Ja se oli aika säälittävää.

“Pelkään pahoin, että tragediat myyvät paremmin”, Mercura vastasi ja istuutui Labion viereen. Hän täytti lasinsa jarjaskes-nokkosboolilla.

“Onko Xialla sattunut jotakin erikoista viime aikoina?” Labio kysyi. “Olen ollut vähän uutistyhjiössä. Välisaaret ovat aika barbaarinen paikka, usko vain.”

“Väkeä puhuttaa amiraali Deschenesin murha. Huhutaan, että Pimeyden Metsästäjät tekivät sen.”

“Pitäisikö tuon nimen sanoa mitään?” Labio kysyi.

“Hän on ollut Rautalaivaston komentaja sitten Kohiki-salmen taistelun. Veti Xian pois sodasta. Varjottu yritti murhauttaa hänet monta kertaa. Ilmeisesti hän onnistui lopulta, sillä Deschenes löytyi toissapäivänä kuolleena työhuoneestaan. Hänen kurkkunsa oli lävistänyt … hammasratas.”

“Älkää aloittako mitään sotia, kultsi, ennen kuin saan omani hoidettua. Olisi sääli, jos en pääsisi osallistumaan.”

“Mitä te teittekään työksenne? Oletin aikaisemman näytöksenne perusteella, että olitte kondiittori.”

“Minä olen Kenraali Gaggulabio, kaikkien kondiittorien kuningas. Johdan verenhimoisten palkkasoturien armeijaa voitosta voittoon.”

Mercura hymähti. “Mikä on viimeisin maineikas voittonne?”

Labion oli pakko pysähtyä miettimään. “No Bole-Koro oli teknisesti ottaen voitto, mutta en olisi niin varma voiko sitä laskea… taisteluksi. Ninjasaari oli ollut… noh, ei ainakaan voitto. Sieltä palanneet skakdit olivat kertoneet jonkun taruista paenneen turagan piesseen heidät. Zyglakeille me annoimme turpaan pari kertaa, tosin.”

“Kuulostaa kiehtovalta”, reptiliaanitoimittaja vastasi. Hän oli loistava teeskentelemään kiinnostunutta.

“Mutta sisällissodassa, saatana! Siellä me kylvimme aavikon vihollistemme verellä!”

“Ehkä teidän olisi pitänyt kylvää sinne jotakin muuta. Kenties se olisi ehkäissyt aavikoitumista.”

“Aika julmaa”, Labio parahti. “Minä yritän pitää yllä verenhimoisen soturin imagoa, ja sinä vain näsäviisastelet.”

Vortixx naurahti. “Menen kiusaamaan jotakuta muuta”, hän vastasi. “Onnea suuriin taisteluihisi!”

Labio huokaisi ja kumosi pari lasillista boolia kitaansa. “Skarararin vortixxit”, hän mutisi itsekseen ja nousi etsimään jotakin pöytää, joka tarjosi eri tarjoilun. Hän oli maistellut jo edellisen läpi.

“Kuulin että olette legendaarinen soturi, kenraali!” se nuori aristokraatti, joka oli ollut haltioissaan Rauskunturman tarinasta, hipparoi skakdin perään. Labio kääntyi imarreltuna.

“Kuulit oikein, poika!” kaikkien kondiittorien kuningas vastasi ylpeydellä. Vihreä aristokraatti oli pitkä ja komea, mutta hän näytti kokemattomalta ja olevan täynnä nuoruuden intoa. Hänen haarniskansa oli upouusi terävine töppösineen ja toogaviittoineen.

“Kaikki näissä juhlissa ovat vain joitakin talouspohattoja tai maanomistajia. Kaikki ovat niin vanhoja!” aristokraatti selitti. “Oh, olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta. Anna kun tarjoan sinulle juoman, oi soturi.” Labio nyökkäsi. Mikä idiootti.

Skakdi ja aristokraatti istuutuivat baaritiskin eteen, ja tilasivat jotakin gearges-kaktusolueksi kutsuttua. Se oli kitkerää ja piikikästä. Oikeastaan aivan karzahnin pahaa. Mutta se oli kalleinta, mitä listalla oli, joten Labio päätti juoda sitä. Pääsisipähän jererakki rahoistaan.

“Tunnetko Sidorak Suuren?” intoa hehkuva poika kysyi. “Hän on setäni. Voi, minä haluan olla jonakin päivänä hänen kaltaisensa suuri ja mahtava soturi. Hän kertoi aina meille tarinoita sodistaan – siitä, miten hän murskasi luopio-kromidien päät vasten Destralin muureja! Siitä, miten hän murskasi selakhilaivaston mahdin Sumusalmen taistelussa vain kolmella aluksella!”

“Olen kuullut siitä tyypistä. Hän on aika hyvä runoilija.”

“Ai, hän ei ole koskaan kertonut olevansa runoilija!”

“Luota minuun, minä tunnen runot.” Helvetti, tämä kaktusolut on ihan kamalaa, Labio irvisteli.

“Miten sinusta tuli suuri soturi?” aristokraatti kysyi.

“Se oli varmasti kohtaloni. Jotkut ovat vain suunniteltuja sankareiksi. Kuten vaikka sinä.” Labiota huvitti huomattavasti ajatus, että poika oikeasti lähtisi johonkin sotaan hänen kehujensa ansiosta. Toivottavasti se kuolisi. Se olisi tosi koomista.

“Luuletko, että minussa olisi ainesta legendaariseksi soturiksi?”

“Jep, tietty. Miksi ei? Sinä saatat lyödä saavutuksissa jopa Sidorakin. Ja se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että se tyyppi on ollut kuitenkin mukana maailman joka ikisessä aseellisessa konfliktissä ikinä.”

“Kiitos, herra kenraali!” Jejerak hihkaisi. Mikä typerys. “Toinen kierros tätä hienoa juomaa!”, hän tilasi. Voi nyt matanauta, Labio ajatteli. Yrittääkö se tappaa herkkiä makunystyröitäni?

“Etelänpolkkanaviiniä”, tilasi outo kimeä ääni. Labio kääntyi ja huomasi viereensä istuutuneen kovin pitkän ja kullanhohtoisen olennon. “Telve teille alvon skakdi”, tulija telvehti. “Ja teille, hella alistoklaatti. Olen Mäsimov, hänen kanisteettinsa diplomaatti.”

Se oli helvetin iso jänis. Gaggulabio katsoi kaktusoluttaan. Se ei tosiaankaan ollut terveellistä.

“Minä olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta, ja arvoisa kumppanini tässä on legendaarinen kenraali Guggalabio, mestarikondiittori ja maailmojen polttaja!” Jejerak esittäytyi innoissaan. “On kunnia tavata joku niin kaukaa!”

“Jep, kunnia tosiaan… oletko sinä piru vie jänis?” kenraalin pokka petti.

“Olen sangen loukkaantunut epäoikeutetun veltauksesi johdosta. Kanit ovat vain eläimiä, mutta minä olen jäniini etelän mahtavasta Kaningaskunnasta. Olen ulkokanistelin alainen ja toimin suurjänettiläänä täällä pohjoisessa.”

“Mitä skarararia?” Labio kysyi.

“Huhut skakdien epäystävällisyydestä eivät olleet liioiteltuja”, kani totesi ankeana ja katosi.

“Minä taidan mennä tekemään vähän bisneksiä. Oli ihan pirun hauska tavata, Jerejak. Toivottavasti löydät sodan ja sankariteot pian”, Labio nousi ja kippasi loput kaktusmyrkystä itsetyhjentyvään roskakoriin.

Skakdi lähti suunnistamaan läpi pohattojen. Ilmeisesti valtaosa väestä oli seurannut innoissaan jotakin tanssinäytöstä. Mitähän pirua siellä tanssittiin, kun kerran soi esisotalainen kansanmusiikki Zakazilta? No, ei hän välittänyt, hänen piti löytää eräs tietty – paitsi että mitä, vatukoita? Kiven skakdi pysähtyi ja nousi tuolille seisomaan nähdäkseen kaikkien häntä pidempien (eli lähes kaikkien) yli tanssin.

Esitys oli loppumaisillaan. Kolme vihreää naikkosta tanssivat kahden vatukan kanssa. Vatukoita, jumalauta! Ne olivat harvinaisuus! Labion oli pakko saada ne ennen muita!

“Durr”, vatuka vastasi, kun Labio tuli puhumaan tälle.

“Durr”, toinen vatuka kommentoi.

“Aivan, aivan! Hyvä, että olemme samalla aallonpituudella. Paljonko vortixx maksoi teille aikaisemmin?” Labio vapautti kaiken luontaisen charminsa ja viehätysvoimansa (eli lähinnä lompakkonsa) kivipaasien hurmaamiseen.

“Durr”, vatukoista hieman suurempi vastasi. Labio mittaili kivimiehiä innostuneena – ne olivat lähes tuhoutumattomia, ja universumin parhaita kädenvääntäjiä. Pienellä koulutuksella hän tekisi niistä kaikkeuden parhaat nyrkkeilijät. Tai nyrkittäjät, koska niillä oli vain yksi käyttökelpoinen nyrkki. Mutta sen iskut vastasivat pienikokoisen auringon supernovaräjähdystä, joten hän ei valittanut.

“Totta kai se sisältyy etuihinne. Mutta tässä työssä te pääsette myös oikeasti taistelemaan. Teidänkaltaiset legendaariset soturit varmasti haluavat tehdä elämällään muutakin kuin vain vartioida nirppanokkaisia vortixxeja.”

“Durr”, samainen kiviäyä vastasi. “Durr.”

“Loistavaa, se on sovittu! Teistä tulee vielä suuria nimiä… pahamaineiset Möykyttäjäveljekset!” Gaggulabio julisti.