Aihearkisto: Klaanon Rope

Pimeyteen hänen valonsa putosi

Suuri Arkisto
Onu-Metru

 
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=bXmwQwHkqMs]
 
”Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
 
”Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
 
”Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
 
”Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
 
”TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
 
Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
 
Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti ”Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
 
Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
 
Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
 
Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
 
Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
 
Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
 
Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
 
Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
 
Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
 
Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
 
Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
 
Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
 
Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
 
”Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
 
”Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. ”Valoa.”
 
Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
 
Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
 
”Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
 
Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
 
”Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
 
”Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
 
”Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
 
Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

”Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
 
Umbran katse terästyi. ”Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
 
”Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. ”Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
 
Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu ”pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
 
Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
 
”… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
 
”Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
 


Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
 
Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
 
”Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
 
Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
 
Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.

Arkistojen arvoitus

Metru nuii
Onu-Metru
Suuret Arkistot

Nurukan, Umbra, Deleva ja Matoro menivät Whenuan perässä Arkistojen suuria käytäviä. Joka paikka oli yllättävän siisti, missään ei näkynyt pölyä ja kaikki oli kliinisen puhdasta.

”Tästä oikealle on hyönteistiedon sali”, Whenua opasti. Hän oli ohjastanut joukkoa jo jonkin aikaa Arkiston sokkelomaisissa käytävissä. He olivat matkalla ensin Nurukanin tahdosta kerrokseen -65, historian osastolle.

Deleva haukotteli. ”Onko siellä niitä nazorakeja?”

”Ei, meillä ei ole nazorakia. Eivätkö ne ole melkein älyllinen laji. Joka tapauksessa hyvin vähän tutkittuja.”
”Meiltä te saisitte vaunulasteittain tutkimusaineistoa…” Matoro mutisi niin että Whenuakin kuuli.
”Mistä olittekaan tulleet?” arkistomestari kysyi.
”Bio-Klaanin saarelta, suurmantereiden väliseltä merialueelta”, Umbra vastasi. Hän piti tästä arkistomestarista, joka puhisi ja ei sanonut paljoa, mutta esitteli silti kattavasti arkistojen kokoelmia. Musta matoran oli työlleen omistautunut ja sen huomasi siitä että tämä hymyili koko ajan. Whenua vaikutti luotettavalta, mutta tietty etäisyys piti näihin metrunuilaisiin pitää.

”Yhteytemme etelään ovat aika heikot. Valtaosaa ei erityisemmin kiinnosta muu maailma”, Whenua totesi ehkä vähän ankeana. ”Tulitteko sieltä asti vain käydäksenne Arkistossa?”

”Meidän pitää löytää tietoa eräästä Arupak-nimisestä matoranista, joka on Ga-Metrussa mielisairaalassa”, Matoro kertoi. ”Mistä pääsisimme psykiatriselle osastolle?”

”Se on kerrosta alempana Suuren Sodan historian osastosta”, Whenua opasti.
”Kiitos”, Matoro vastasi. Whenuan vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.

”Nauttikaa ensin tästä meidän hyönteisrahinäyttelystämme”, Whenua kertoi. ”Täällä on näytteillä kaikki kaupungissa tavatut hyönteiset ja tietoa niistä. Olemme dissektoineet monia yksilöitä ja selvittäneet erilaisia tapoja niiden elimistöistä. Minäkin olen ollut näissä tutkimuksissa hyvin mukana.

Pitkän käytävän kumpaakin seinää reunusti erilaiset lasivitriineissä ja lasitauluissa olleet hyönteiset. Niiden vieressä oli tauluja täynnä tekstiä.

Oli kaikenlaisia happoa sylkeviä kärpäsiä ja eteläisen mantereen veitsihämähäkkejä. Putkihämähäkkien ja katapulttiskorpionejen kaltaiset suuret rahit olivat jähmetettyinä stasis-putkiin. Visorakejakin oli, mutta ei ainuttakaan elävää. Eräs kaksikymmentä biota pitkä lasihäkki piti sisällään kolme paria Nui-Ramoja.

”Millaiset turvajärjestelmät täällä on? Lähinnä mitein sitä, että mitä teette jos nämä elävät rahit pääsevät pakoon”, Matoro kyseli rinnallaan kulkevalta Whenualta.

”Turvajärjestelmämme ovat tämän maailman huippua. Mikään ei pääse Rorzakheilta huomaamatta pois, koska ne valvovat kaikkea liikennettä. Siis ihan kaikkea. Sinä tai minä voimme olla nytkin niiden silmiä ja korvia”, Whenua kertoi. Tabletti hänen kädessään näytti tietokonemallia nui-jaga-rahista. Sininen tietokonemalline pyöri ympäriinsä ja sen ympärillä oli metrunuilaisia matoran-aakkosia, pyöreää variaatiota.
”Sepäs on… huojentavaa”, Matoro totesi, eikä kuulostanut erityisen helpottuneelta. Erilaisia hyönteisiä jatkui ja jatkui heidän kävellessään käytävää. Umbra ja Deleva olivat ainoita, jotka osoittivat erityistä kiinnostusta hyönteisiin. Matoro mietti mitä Kapura puuhasi. ”Yksityisiä tutkimuksia”, tai jotain sen suuntaista, niin Kapura oli kebab-pöydässä sanonut. Jään toa päätti antaa asian olla.

Umbra oli haltioissaan näistä erilaisista lajeista joita ei ollut koskaan edes nähnyt. Po-Metrun tappajamehiläinen oli jättiläismäinen mehiläinen, joka eritti hallusinoivaa myrkkyä, joka sai uhrit hyppäämään patsaiden päältä kuolemaan, Ko-Metrun peilittäjä huijasi uhrinsa luomillaan peilikuvilla ansaan ja umpikujiin, joskus rotkoihinkin. Rahilla oli kuusi raajaa ja siivet ja se muistutti kovakuoriaista, jonka siivissä oli peilimäinen pinnoite. Muita mielenkiintoisia raheja olivat tappajakiitäjä, välähdystäkin nopeampi perhonen joka saalisti nopeutensa avulla. Se imi matoranien ja muiden sisäelimiä imukärsällään. Perhonen oli väreiltään punakeltamusta ja se oli varoitusvärinä lajin myrkyllisyydestä. Muita huomattavia yksilöitä olivat monipäiset muurahaiset, jotka oli oletettavasti mutatisoitu sekä suuret, monista erilaisista yksilöistä koostuvat jättiläismäiset termiitit, jotka olivatkin yhtenä organismina liikkuvia pesiä. Kaikkea näitä oli näyteillä arkistoissa.

”Hyönteiset. Miksi ne kaikki näyttävät siltä kuin ne olisi suorastaan suunniteltu tappamaan kaikki ei-kuusijalkaiset?”, Matoro kysyi katsellessaan Umbran vieressä outoa kovakuoriaista, jolla oli seitsemän häntää, joissa kaikissa oli parinkymmenen sentin pituiset sakset.
”On teorisoitu että makutat ovat luoneet näitä lajeja, tai ainakin niiden kantamuotoja ja antaneet evoluution tehdä työtään”, Umbra kertoi.
”Maailmamme on vaarallinen ja valitettavasti useimmiten pärjää vain jos puhkaisee ensin naapurinsa pernan ja repii tämän sitten kappaleiksi”.-
”No okei, jos nämä ovat makutojen luomuksia niin sitten asian ymmärtää”, Matoro totesi. Hän näki päässään Manun mielipuolisen virneen. Hyönteisrivit alkoivat päättyä. ”Tästä oikealle olisi sitten kalat. Vasemmanpuoleisesta käytävästä pääsee lintujen luo. Me menemme tuosta keskeltä hissillä vielä pari kerrosta alaspäin”, Whenua selitti.
”Missä pidätte sammakkoeläimiä?” Umbra kysyi kun Whenua kertoi vain kaloista ja linnuista.

”Ne ovat yksi kerros alas tästä. Haluatteko käydä katsomassa?”
”Ehkä menemme mieluummin Sotaosastolle. Ranamat ja ghekulat on niin nähtyjä juttuja”, Umbra vastasi ja liikkui kohti Toain sotanäyttelyä.
”Selvä sitten”, Whenua vastasi ja viittoili joukkiota oikeaan suuntaan. Pieni matoran oli yllättävän nopea jalkojensa kokoon nähden.

Hissi, jota joukko käytti, taisi olla viides, mikäli Matoron laskelmat eivät olleet seonneet. Arkistosta huomasi sen, että sitä ei oltu rakennettu yhteen menoon. Sitä oli aina vain jatkettu eri suuntiin, ja seurauksena oli ollut paljon, paljon hissejä.

Digitaalinäytössä vilisi numeroita. Ne laskivat 54:sta 65:een. Ovi aukeni sihahtaen. Naisääni lausui mekaanisen kuuloisesti kerroksen ja osaston nimen.

”No niin”, Matoro sanoi. ”Nyt pääsemme asiaan.” Sotahistorian osasto levisi valtavan laajajana toien silmien edessä. Vasemmalla oli kammio Kuuden Kuningaskunnan Sodille ja Sisällissodalle. Oikealla oli suuri kammio Suurelle Metsästäjä-sodalle. Salissa oli paljon myös pienemmistä konflikteista materiaalia. Oli valtavasti kirjahyllyjä ja paljon vanhoja aseita, luurankoja, kuvia ja äänitteitä.

”Tämä tuo epämiellyttäviä muistoja pintaan”, Umbra mutisi. Hän näki sodasta tehdyn propagandamaalauksen, jossa oli suurimpana hahmoina Lhikan ja Dume ja muita hahmoja olivat Lheko, hänen mentorinsa ja Svarle, mystinen ja suurena soturina pidetty tulen toa, joka tosin oli kuollut jo sodan alkuvaiheissa. Toat olivat uljaina panssareissaan ja poseerasivat Metru Nuin kartta takanaan. Heidän vierellään oli Turaga Dume ja muita toia. Kartan ja Toain yläpuolella oli Suuren hengen symboli, joka edusti Yhtenäisyyttä, Velvollisuutta ja Kohtaloa, kolmea suurta hyvettä, elämän peruspilaria.

Taulussa Nidhikin volitakia oltiin tärvelty ja sitä oltiin osittain sensuroitu. Nidhiki oli pettänyt toat metsästäjille suuressa Po-Metrun taistelussa. Huhuttiin että Lariska oli viekoitellut hänet vastapuolelle.
”Jep”, Matoro vastasi. Matoroa kiehtoi huomattavasti enemmän sotahistoria, johon hän itse ei ollut osallistunut. Sellaisesta löysi positiivisiakin asioita.

”Minä taidan livahtaa tuonne muinaisemmalle osastolle. Ilmoittakaa, kun siirrytte alemmas. Nurukan, eikös sinulla ollut jotakin tutkimustyötä täällä?”
”Minä yritän etsiä tietoja Toain suursodasta, koska haluan tietää osuuteni siinä”, Nurukan kertoi. Hän alkoi kuumeisesti miettiä että mistä aloittaisi, koska kyseinen sota oli hyvin dokumentoitu sen tuoreuden takia.
”Tätä tietä”, maaveli. Whenua lähti opastamaan Nurukania kohti Toain sota-osastoa. Umbra ja Deleva seurasivat kaksikkoa myös.

Historiaharrastajana Umbra olisi myös pitänyt siitä että olisi liittynyt Matoron seuraan, mutta oli tässäkin sodassa asioita joita hän ei tiennyt, vaikka toimikin sodassa kirjurina ja rivisotilaana.
Nurukan ja Whenua johtivat joukkiota omalla tahdillaan kohti Toain sotaosuutta. Erilaiset rikkoutuneet aseet, sankaritoain panssarit sekä metsästäjien naamarit ja muut esineet koristivat näyttelyä. Tavaraa oli silmän kantamattomiin ja siellä täällä näkyi kuvia mustasta kämmenestä, logosta joka toistui liian usein.

”Tämä tässä on suuren toa Lhekon laserkeihäs ja hänen zamorpistoolinsa. Lheko taisteli urhoollisesti sodan ensipäivät ja hän vei mukanaan monia metsästäjiä hautaan”, Whenua kertoi. ”Hänen kuolinsyykseen kerrotaan koituneen peikon hyökkäys, kun hän puolusti erästä kirjureistamme”, Whenua kertoi ja katsoi Umbraa. Onu-Matoran tiesi. Hän tiesi Umbrasta ja sodasta sekä siitä miksi tämä oli Toa.
Lhekon naamio, kultainen kualsia muistuttava naamio, oli vitriinissä aseiden ja panssarinkappaleiden kanssa. Toa oli ollut väreiltään kultaharmaa ja hän oli ollut todella ikoninen soturi. Hänen kuolinsyytään oltiin peitelty sodan loppuun asti, ettei omien taistelumoraali olisi mennyt.
Umbra nielaisi nähdessään Lhekon panssarinpaloja ja naamion. Syy miksi hän oli toa oli juuri hänen edessään, mutta samalla niin kaukana. Kyynel tipahti hänen silmästään kun hän ajatteli asiaa. Lheko voisi olla elossa ja hän vielä pieni matoran, vailla suurta velvollisuutta ja kohtaloa, vailla voimia ja vaaroja. Vain tavallista elämää kirjurina. Mutta kohtalo oli ollut hänelle kenkku. Ja piti vain elää sen kanssa.

”Lheko… Kuulostaa tutulta. Olen kuullut hänestä joskus, mutten muista paljoa. Haluan muistaa. Tietää miksi en tiedä asioita joita minun pitäisi tietää. Ei kukaan unohda noin vain kymmeniä vuosia elämästään. Ei. Sille täytyy olla jokin syy”, Nurukan kertoi päättäväisenä. ”Tälle täytyy löytää looginen selitys”.

Deleva ei pitänyt siitä mitä näki. Hän näki etsintäkuulutuksia monista skakdeista, yhdessä oli hänen eniten vihaamansa skakdi, Metorakk. Myös monia muita etsintäkuulutuksia oli näytillä. Sota oli ollut raakaa ja se oli kohdistunut myös siviileihin.

Nurukanin katse kulki kirjojen selkämyksissä. Hän ei oikeastaan tiedä mitä etsi. Maan toa tarttui yhteen vahkeja käsittelevään teokseen. Toinen, jonka selkämyksessä luki ”Musta Käsi: liittolainen vai oman edun tavoittelija”, myös tavoitti hänen huomionsa.

”Minä taidan jäädä tänne lukemaan. Käykää Umbra te siellä psykologian osastolla vaikka nyt jos haluatte”, Nurukan sanoi ja istuutui yhden pöydän ääreen napaten vielä pari kirjaa eteensä.

Umbra ja Deleva ottivat neuvosta vaarin ja lähtivät tutkimaan psykologian osastoa. Whenua lähti heidän oppaakseen ja Nurukan painui kirjojen maailmaan. He kävivät ennen lähtöään hakemassa Matoron Kuuden kuningaskunnan sodan näyttelystä, jossa tämä tutki Kalmahin arkistomyyriltä jäänyttä karttaa.

Nurukan imi tietoa itseensä. Tietoa siitä kuinka Nuparu oli luonut ensimmäiset vahkiprototyypit, Kralhit, ja luonut sen jälkeen monia sukupolvia vahkeja. Tietoa tulvi Nurukanin mieleen ja alkoi osittain täyttää ammottavia aukkoja.

Kolme toaa ja matoran laskeutuivat hissillä vielä yhden kerroksen. Psykologian kerros oli valaistu sinertäväksi, ja lähinnä täynnä kirjoja ja muita tiedontallennusvälineitä. Matoro etsi välittömästi potilasraportit ja alkoi selaamaan kyseistä hyllykköä. Siihen oli taltioitu Metru Nuin historian mystisimmät mielisairaudet ja muut eriskummallsiet tapaukset, joita ei oltu kyetty parantamaan. Umbra oli mennyt Delevan kanssa toiselle hyllylle etsimään mahdollista tietoa Nimdasta.

”Arawaz, Areus, Aryan… Arupakin pitäisi olla tuossa välissä”, Matoro mutisi. Siitä ei kuitenkaan ollut kirjaa. Oli vain tyhjä paikka, jossa oli joskus ollut kirja.

”… Whenua, hei”, hän hihkaisi. Onu-Matoran tuli juoksuaskelin ovelta hänen luokseen.

”Puuttuuko tästä kirja?” Matoro kysyi osoittaen aukkoa.

”Näyttää siltä. Joku saattaa olla lukemassa sitä.”

Kylmät väreet hiipivät Matoron selkäpiihin. Oliko joku samoilla jäljillä.

”Voiko sen tarkistaa?”

”Kyllä, voimme paikantaa kirjat, niissä on mikrosirut. Tuolla nurkassa on kone sitä varten”, Whenua selitti.

”Okei, katsotaan onko se jollakulla. Tämä on tärkeää”, Matoro sanoi. Sitten Kapura ilmestyi hyllyjen välistä rautakangen kanssa ja iski Matoroa voimalla niskaan. Jään toa kaatui eteenpäin. Whenua kääntyi ja katsoi tulijaa kauhulla. Isku halkaisi matoranin naamion ja lennätti tämän maata pitkin hyllyä päin.

Tulen Toa syöksyi kirja kädessään kohti hissiä.

Vahkisyntaksi idiooteille

Arkistot

Kapura oli vainoharhaisuudessaan käyttänyt suuren osan viime päivistä kaikkeen varautumiseen. Mitä jos hyökkää salamurhaaja? Jos Matoro onkin Allianssin vakooja? Entä jos Metru Nui kohteleekin Klaanilaisia vihollisina? Suurin osa uhkakuvista oli tietenkin täysin epärealistisia, mutta tulen toa ei siitä välittänyt. Varautuminen toi varmuutta. Ja varmuus oli paras lääke paranoiaan. Mutta tähän ei Kapurakaan ollut varautunut.

Ei hissimusiikkiin.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=V0RJPFOpBlg]

Miksi hissimusiikki oli olemassa. Miksi joku maailman sadistisin jumala oli päättänyt tuomita kansoja hissimusiikilla?. Sävelet porautuivat Kapuran kalloon hissin jatkaessa tasaista laskuaan. Muutkin toat näyttivät selvästi nyrpeiltä. Jos joku salamurhaaja hyökkäisi nyt, tunnelma tuhoutuisi täysin, Kapura ajatteli. Hissimusiikki ei sopinut mihinkään kauhuskenaarioon. Vaikka pommiuhka. Metsästäjät? Allianssi? Metsästäjät sopivat ihan hyvin. Metsästäjien pommikoneet räjäyttelisivät Metru Nuita palasiksi toien kuunnellessa hissimusiikkia tosi epäsankarillisesti. Samalla pommittuisi myös tilanteen karmiva tunnelma. Skarrar me kuollaan, joku huutaisi jostain. Samalla kun hissimusiikki.

”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman. Ehkä jotain sotienaikaisia flashbackeja. Kuolemaa. Sotahuutoja. Tulipaloja. Toatovereiden raajat sinkoilemassa ympäri näkökenttää. Hissimusiikin soidessa taustalla.

Jos kuoleman jälkeen pahat menevät johonkin pahaan paikkaan, siellä soi varmasti hissimusiikki, Kapura ajatteli. Kuinka paljon ikuista tuomiota jäljellä, oi Atheon, kyselivät palavat matoranit. IKUISUUS, huusi Atheon ja nauroi. Hissimusiikin soidessa taustalla. Matoranit eivät kestäneet enää. Ikuisen kärsimyksen kyyneleet valuivat heidän kasvoiltaan alas tulikuumaan maahan, jossa ne sihisivät hetken ennen spontaania höyrystymistä.

Hissin ovat aukesivat. Pelastus. Jonkun kiltimmän jumalan ikuinen armo. Kapura jäi pois.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=nkRwwNcIkEw]

Arkistojen tämä kerros oli epäyllättävästi täynnä korkeita kirjahyllyjä ja kiireisiä matoraneja. Kirjastonhoitajat johdattelivat lumoutuneita lajitovereitaan ympäri massiivista huonetta. Nappasivat pari kirjaa mukaansa matkalla. Levittivät tietoa niille, jotka sitä kaipasivat. Valokivet loivat tunnelman, joka oli hieman kylmä mutta ainakin parempi kuin hissimusiikin tarjoama.

Eräs Onu-matoralainen kirjastonhoitaja huomasi Kapuran. Naamiona osittain hopeinen jalo Matatu. Olemus, joka viesti, että ulkona hyppimisen sijaan tämä matoran käytti elämänsä arkistonhoitamiseen ja nautti siitä. Azibo, viesti musta nimikyltti, jonka kirjaimet olivat hopeisia. Iloa hänen elämäänsä toi arkistojen lisäksi myös hihnassa roikkuva biomekaaninen kani, joka haisteli ympäristöään ylivilkkaasti. ”Kuinka voin auttaa?”

Kapura mietti hetken. Hän oli kuullut, että kannattaa välttää hmm:ejä ja muita epämääräisiä mutinoita, jos haluaa vaikuttaa asialliselta. Ja varmaan myös mahdollisimman epäepäilyttävältä. ”Haluaisin opiskella Vahkien toimintaperiaatteita ja syntaksia”, hän lopulta päätti sanoa.

Azibon kasvoille levisi hymy, joka ilmestyy, kun palvelualan työntekijä pystyy täyttämään asiakkaansa tarpeet tosi hyvin. ”Sinua onnisti. Meillä on tänään paikalla yksi Vahkijärjestelmän luojista.”

Kapura seurasi Aziboa läpi Arkistojen sokkeloiden. Biomekaaninen kani yritti jatkuvasti nuoleskella kaikkea. Mukaanlukien Kapuraa.

Nuparu, esittäytyi oranssia Pakaria kantava Vahkiasiantuntija. Kapura mainitsi etsivänsä tietoa, jolla samanlaista järjestelmää voisi kehittää Klaaniin. Tarinan uskottavuus oli riittävä. Nuparu selvästi nautti siitä, että joku oli kiinnostunut hänen keksintöjensä sisäisistä toiminnoista. Kapura tiesi tunteen Pajalta. Ihme kyllä, asiakkaita kiinnosti yleensä vain se, kuinka kuumaa plasmaa moottorisaha ampuu eikä se, miten se oli rakennettu.

”Minne Vahkien koodi on tallennettu?” Kapura kysyi. ”Jokaisen muistiin, vai?”

”Ei, se olisi liian epäkäytännöllistä”, Nuparu vastasi. ”Kuvittele, että kaikissa Vahkeissa on bugi, joka saa ne tappamaan matoraneja vaikka heinäkuun 6. päivä. Olisi hirveä vaiva kerätä kaikki kasaan korjauksia varten. (Noin on tapahtunut? Kapura mietti.) Sen sijaan kaikki on keskustietokoneilla. Vahkit tarkastavat päivitykset noin joka kymmenes minuutti. Bugit voi korjata välittömästi. Usko pois, tämä kyky on tullut tarpeeseen.”

”Eikö tuo systeemi ole aika haavoittuva?” Kapura kysyi. Ilmeisesti Metru Nuin Vahkiteknikot eivät olleet yhtään paranoideja hyökkäysten suhteen.

”Noinkin voisi ajatella”, Nuparu myönsi. ”Toki kaikkien erikoisvahkien, esimerkiksi sotilasvahkien, asiat on tallennettu suoraan niihin. Siksi ne puhuvatkin paljon paremmin. Niiden ei tarvitse oppia uusia tietoja.”

”Onko hyökkäyksiä sitten tapahtunut?” Kapura kysyi ja lisäsi: ”Toki näistä on tiedettävä, ennen kuin lähdetään rakentamaan samaa systeemiä sodassa olevalle saarelle.”

”Ihme kyllä, Vahkien hallinta on aina pysynyt meillä”, Nuparu sanoi. ”Onhan järjestelmään aika mahdotonta murtautua ilman, että on paikalla itse keskustietokoneiden luona. Ja sinne ei kukaan Metsästäjä pääsisi.”

Jatkolukemiseksi Nuparu suositteli Kapuralle useita Vahkeja käsitteleviä kirjoja, joilla oli nimiä kuten Vahkisyntaksi idiooteille ja Sinä siis luulet oppivasi… Ohjelmoimaan Vahkeja?. Kapura kiitti Nuparua (joka meni kehittelemään räjähdyksiä ampuvia Vahkeja) ja etsi kodikkaan pöydän, jonka ääressä oli oikeastaan ihan kodikasta uppoutua opiskelemaan Vahkeista. Melkein kuin ne illat Klaanissa, jolloin vaikka Klaanitornin 6. osa oli pudonnut Kapuran kirjahyllystä ja paranoidi toa oli istunut yön kirjastoissa etsimässä vastauksia.

Aika kului. Pian Kapuran pää oli täynnä PuheRajapintaTehdasPoikkeuksia, TuntematonKäyttäytymismalliHallintaMalleja ja PitkienMetodiNimiMerkkijonojenProsessointiSäikeitä. Muut toat ehkä viipyisivät jossain vielä hetken, joten Kapuralla olisi aikaa käytettäväksi omiin tutkimuksiinsa. Hän palautti epäkohteliaat Vahkioppaat hyllyyn ja etsi käsiinsä hakuteoksen, jonka nimi kuului Kulttien ja ääriryhmien historia Metru Nuilla.

Kapura palasi lukunurkkaukseen ja syventyi kulttilistaan. Niitä ilmeisesti riitti Metru Nuilla sen kirjavan historian joka vaiheessa. Jotkut uskoivat universumin olevan jättimäinen Matoran (Järjetön teoria, Kapura mutisi puoliääneen), toiset saarnasivat jumalista, jotka kirosivat kaikki Po-matoranit. Jotkut palvoivat numeroita. Toiset räjähdyksiä. Lopulta Kapura löysi nimen, joka kuulosti sopivalta.

Täydellisyyskultti..

Täydellisyyskultti esiintyi eräässä toisessa teoksessa, jonka Kapura haki nopeasti samoilta historiaa käsitteleviltä kirjahyllyriveiltä. Oliko tässä hänen etsimänsä?

Seuraava teksti perustuu tutkijamatoran Kotun tutkimuksiin, vanhoihin lehtiartikkeleihin, ja saman tutkijan käymään lyhyeen kirjeenvaihtoon, Kapura luki. Alku keskittyi vertailemaan Täydellisyyskulttia muihin Metru Nuin senaikaisiin kultteihin. Teksti oli kiinnostavaa, mutta ajan loppumisen pelossa ja vastausten kaipuussa Kapura hyppäsi kappaleiden ohi. Ja sivujen. Kunnes eräs nimi pisti hänen silmäänsä.

Kultin merkittäviin jäseniin kuului epämääräisen Skakdijoukon lisäksi muutamia toia, mukaanlukien kasvillisuuden Toa Jouera, tulen toa…

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=BahQn-8q4K8]

Bingo, Kapura ajatteli ja selasi sivuja taaksepäin. Tämä kirjan osa käsitteli kultin ideologioita. Sen ilmeisesti perusti joltain kaukaiselta saarelta saapunut skakdi, joka onnistui houkuttelemaan mukaan muutamia Toa Mangain jäsenistä. Kirjoittaja käytti kolme sivua arvostellakseen ensin sitä, että kultti ei hyväksynyt jäsenikseen matoraneja ja viisi sivua arvostellakseen sitä, että kultti ei hyväksynyt myöskään Veden toia. Ilmeisesti se oli sukupuolikysymys. Rivien välistä saattoi havaita kultin arvostavan täydellisyyttä mekaanisessa muodossa. Ei mitään turhia tunteita. Vain yhteinen tavoite, jonka eteen kaikki työskentelivät kyselemättä.

Joueraa ei mainittu enää. Lähellä kirjan loppua kaikkien jäsenten mainittiin vain hävinneen jälkiä jättämättä. Metru Nui ei pitänyt kulttia enää minkäänlaisena uhkana, mutta Kotu ilmeisesti jatkoi kirjeenvaihtoa Desable-nimisen Toan kanssa jotenkin. Kirjeet oli julkaistu opuksessa kokonaisuudessaan.

Desable kuvasi sitä, jonka Kapura jo tiesi: Laji oli löytänyt mukavan saaren Klaanin lähistöltä ja jäänyt sinne asumaan. Asumistilat oli rakennettu maan alle keskelle saarta peittävää viidakkoa. matorankylä sijaitsi saaren rannikolla. Viha täytti Kapuran Desablen kuvatessa matoranien säälimätöntä kidnappausta ja koekaniineina käyttämistä. Useimmiten Kapura tunnisti entisen tuttunsa nimeltä. Hän hyppäsi ohi kohtien, joissa kuvattiin noille matoraneille suoritettuja kokeita.

Kirje kirjeeltä Desable alkoi vaikuttaa yhä enemmän… oudolta. Hän kuvasi kokeita, jotka kultin jäsenet suorittivat itselleen. Tässä vaiheessa he olivat jo lähes täysin mekaanisia. Desablen tekstistä häipyivät hiljalleen mielipiteet ja henkilökohtaiset muistot. Viimeisessä kirjeessä hän kuvasi yksityiskohtaisesti kultin (jolle suoritettujen kokeiden takia voitiin suoda jo nimitys ”laji”) maailmanvalloitussuunnitelmia.

Sivilisaatio jatkaisi olemassaoloaan vain maanpinnan alla. Siellä, minne aurinko levitti vielä säteitään, maailmaa hallitsivat mielenvoimaiset kasvit, jotka ottivat kiinni matoranit ja muut olennot. Kasvit tunkeutuivat epäonnisten matoranien kehojen sisään ja siirsivät pois orgaaniset osat. ”Puhdistettu” yksilö sitten johdatettaisiin mielenhallinnalla maan alle, jossa nyt persoonaton olento aloittaisi työnteon. Lopulta maan päällä vallitsisi tyhjyys. Kasvit kuolisivat lopulta pois. Tai sitten jäisivät eloon ainoana organisminä kaikkialla. Maan alla laji kukoistaisi.

Ai tuohon Zairyhiä aiottiin käyttää, Kapura ajatteli tuntien lievää pahoinvointia. Metru Nui oli havainnut kultin uhan melko todellisesti ja lähettänyt joukon tutkimaan saaren tapahtumia, mutta Zairyh oli päässyt jo vapaaksi tappaen koko kultin ja pakottaen matoranit lähtemään. Kotu lopetti tutkimukset, julkaisi kirjan, ja siirtyi muihin projekteihin.

Desablen muut kirjeet sisälsivät paljon tekstiä lajin ideologioista. Eikö heidän ihannemaailmassaan korkea-arvoisin henkilö (”Johtaja”) ollut vastuussa kaiken onnistumisesta ja lisäksi vastannut epäonnistumisesta kuolemallaan, jotta lopulta löytyisi kykeneväisin johtaja? Kuulostaa aika typerältä. Silti lajin tapojen opiskelu kuulosti ihan järkevältä, jos Kapura joutuisi tekemisiin Joueran kanssa. Yhtäkkiä se iski.

Jos kirja ei olisi sijainnut mukavasti pöydällä, se olisi pudonnut maahan. Kauhu täytti Kapuran mielen. Hän selasi takaisin viimeiseen kirjeeseen. Tarkalleen sanottuna siihen kohtaan, joka kuvasi puhdistajakasvien ”Zairyhin viruksen” vaikutuksia.

mielenterveys heittelee… elementtivoimat muuttuvat epätasaisiksi… lopulta seuraa mielenterveyden romahdus… hallusinaatioita… kuolema…

Kapura haukkoi henkeään ja nosti ilmaan kätensä. Liekki ei tanssinut toan kämmenillä enää. Toisin kuin silloin ennen. Ennen Zairyhin saaren matkaa.

Kapura työnsi mukavan tuolin taakse ja nousi seisomaan. Toan hengitys oli yhä raskasta. Kapuran katse haravoi kirjahyllyjä ihan vain löytääkseen jotain muuta ajateltavaa.

Minulla on Zairyhin virus.

Viisauden alkulähteillä

Suuri Arkisto

Onu-Metru

Hissi liikkui syvälle maan uumeniin, ohittaen valokivilouhoksia ja arkeologisia kaivantoja. Mustan ja violetin sävyisiä kaivosmiehiä oli hakkujensa ja kanokaporiensa kanssa tekemässä töitään. Siellä täällä kuului kilkutus ja räjähdyksiä kun joku räjäytti uusia kaivoskäytäviä. Hissimusiikki soi hiljaisella. Onu-Metru oli koko ajan liikkeessä kuin valtaisa organismi.

Suuret ilmalaivat laskeutuivat valtaisaan avolouhokseen, tuoden mukanaan erilaisia artefakteja ja raheja, joita rahdattiin ympäri maailmankaikkeuden Metru Nuille, jossa ne laitettiin Arkistoihin. Arkistoissa esineet ja asiat tutkittiin tarkasti, lajiteltiin ja jotkin laitettiin näytille. Suuri museokompleksi oli yksi Metru Nuin suurimmista nähtävyyksistä ja sinne tultiin kaukaa katselemaan erilaisia muinaisia kohteita kuten ensimmäisiä Kanohi-naamioita, outoja kranoja ja muita olentoja joita ei enää maan päällä tai merissä muuten asustellutkaan. Erilaisia Metru Nuin kiertoajeluoppaita jaettiin infopisteissä eri puolilla metruja, myös Onu-Metrussa.

Hissi vei klaanilaisporukkaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Joukkio oli jo perin tylsistynyt kun matka vain jatkui ja jatkui. Deleva koetti selvittää kätensä toimintamekanismeja ja tottelemattomuutta, Nurukan nuokkui kahvassaan, Umbra katseli maisemia hissin protoikkunoista ja Matoro mietti retken seuraavaa määränpäätä. Kapura taas mietti mitä tarpeetonta tietoa hän imisi itseensä Arkistokäynnillä.

”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman.

Aikaa kului. Pian kaksoisaurinkojen valo jäi kauas taakse ja se korvaantui valokivistä lähtevällä valolla. Hissi pysähtyi. Toat astuivat ulos hissistä ja heidän eteensä avautui sinertävillä valoilla valaistu mittava kompleksi, Suuret Arkistot. Jättiläismäinen tietopankki oli heidän ympärillään. He olivat sen sisällä, osa sitä. Tämä oli tiedon valtaväylä. Vaehranin ja Gahlok Van arkistot jäivät toiseksi tässä kokoluokassa.

”Mestariarkistoija toivottaa teidät tervetulleeksi Arkistoihin”, hissin kaiuttimista kuului. Toia vastaan tuli perin nopeasti erilaisia mustan, violetin, harmaan ja oranssin kirjavia matoraneja. Toiset olivat kaivosmiehiä, toiset tutkijoita.. Eri matoraneilla oli erilainen nimilappu kaulallaan ja siinä luki millekä osastolle he kuuluivat ja mitä asiaa he olivat tutkineet eniten. Kapura lähti itsevarmana jollekin sivukäytävälle.

Tila, johon he astuivat, oli valtaisa hallimainen rakennelma, josta risteili eri suuntiin suuria teitä, joita pitkin meni erilaisia rapujaloin varusteltuja ajoneuvoja, kuljettaen jähmetysputkia ja muita tarvikkeita alati kasvavaan Suureen Arkistoon ja sen eri kolkkiin. Arkistot muistutti itsessään enemmän suuren suurta kaupunkia kuin rakennelmaa ja jotkut sanoivat että Onu-Metrun nimi pitäisi vaihtaa Suureksi Arkistoksi, koska kompleksi kattoi koko alueen maan alaisen maailman.

Hissikeskuksen valvojana ja suojelijana toimi Damek-nimikylttiä kantava violettimustan sävyinen matoran. Matoran kantoi violettia Mirua, naamiota joka näytti koko ajan irvistävän. Hän oli juuri huomannut tulijat ja töni pois innokkaita matoraneja, jotka halusivat toimia oppaina. Damekilla oli vastuu tästä osastosta. Hän epäili hiukan näitä viittä toaa, koska toia ei pahemmin arkistoissa nähty.

”Mitä asianne koskee, Toat?” matoran kysyi ja asteli muita matoraneja tuuppien toain eteen. Matoran piti silmällä kauempana olevia Vahki Rorzakheja, Onu-Metrun suojelijoita ja poliiseja. Hän voisi aina tehdä salaisen kutsun vahkeille jos jotain ilmaantuisi. Metru Nuin suursodan muistot olivat yhä tuoreina matoranin mielessä.
”Olemme tulossa tekemään tutkimusta”, Umbra vastasi Damekille.

”Teidän kannattaisi varmaan palkata arkistomestari oppaaksenne jos ette ole olleet täällä ennen”, Onu-Matoran neuvoi. ”Ilman sitä täällä menee yleensä ihan liikaa aikaa pelkästään sen tiedon etsimiseen.”

”Okei. Kiitos. Osaatko suositella jotakuta?”, Umbra kysyi.

”No Whenua ja Tehutti ovat parhaat siinä hommassa. Menkää tästä tuonne-”, Damek selitti ja kääntyi osoittamaan yhtä käytävästä lähtevää sivuovea. Sen yläpuolella oli elektronisella näytöllä teksti ”Uskalias Ussal”. ”Valtaosa vapaista arkistomestareista päivystävät tähän aikaan tuolla. Metrun paras pubi, jos minulta kysytään.”

”Meidän pitää näemmä etsiä omat oppaamme sieltä pubista”, Matoro vastasi ja johti poppoonsa sisälle pubiin.

Sisällä oli kirjastomainen pubi jossa oli nojatuoleja ja tammisia pöytiä. Tunnelma oli perin idyllinen ja muutamat arkistohoitajat olivat tauolla lukemassa kirjoja ja siemailemassa pohjoismanterelaisia viskejä ja etelämantereen viinejä.
Tilan kalusteet olivat puuta, ja se näytti muutenkin aivan muulta kuin suurkaupungin muiden metrujen rakennukset. Valaistus oli melko hämärä. Hau-kasvoinen onu-matoran sekoitti juomia tiskin takana.

Seinillä oli erilaisia mosaiikkeja ja tauluja ja baaritiskin takana oli suuri peili, jonka edessä oli avohyllyköitä, joissa oli viinipullotelineitä ja muita raaka-aineita joita asiakkaat voisivat tilata. Tiskillä oli kupissa erilaisia pähkinöitä ja perunalastuja ja tummasta puusta tehtyä pöytää pestiin jatkuvasti.

”Iltaa”, Matoro tervehti tiskin takana hääräävää matorania.

”No iltoja. Meillä ei taida olla juuri nyt toan kokoisia pöytiä”, baarimikko totesi hieman hämmentyneenä.

”Emme aikoneet jäädä. Etsimme meille hyvää opasta Arkistoihin.”

”Ai opasta, no sitten tulitte oikeaan paikkaan. Whenua, kuulitko?”

Nurkkapöydästä nousi suurta Rurua kantava onu-matoran valokivi kiinni otsassaan.

”Jep, Zemya. Kuulin”, Whenua totesi haukasvolle ja sitten kääntyi toien puoleen. ”Vai olette alas menossa? Minä tunnen paikat kuin omat taskuni – voin opastaa teidät mihin haluatte sangen halvalla.”

Matoro ei ehtinyt edes vastaamaan, kun jaloa Hunaa kantava matoran syöksyi väliin.

”Ei, Whenuan palvelut tiedetään! Ne johtavat suoraan Fikoun verkkoon eikä ikinä takaisin! Ottakaa sen sijaan Tehutin opastuspalvelu, sillä minä olen oikeasti paras maan alla liikkuja koko saarella!”

Toat olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi matorania alkoivat suuren tarjouskilpailun palveluistaan heidän edessään.

Whenua väitti viimeisimmän Tehutin asiakkaan pudonneen pohjattomaan kuiluun. Tehutti muistutti tapauksesta, jonka takia Whenua oli vahingossa vapauttanut joukon Artakha-härkiä Arkistoista. Vasta-argumentti. Toinen sellainen. Väitös. Henkilökohtainen hyökkäys. Väistöliike. Vahki-kortin käyttö.

”…” totesi Umbra.

”Entä jos me jätämme nuo riitelemään ja menemme ihan itse? Vaikka jollain ihme navigaattorilla?” Deleva ehdotti.

”Kannatan tuota navigaattori-ideaa”, Umbra sanoi, korottaen ääntään että väittelijät kuulisivat myös. Umbralla alkoi jo mennä hermot näihin matoraneihin. ”Otamme Whenuan oppaaksemme”, hän lisäsi päättäväisenä ja yhdeltä istumalta. Umbra ei kestänyt Tehutin kimittävää ääntä ja Whenua oli sentään tullut tunnetuksi muinaisten petojen tutkimisestaan, Tehutti halusi vain olla julkimo.

Tehutti näytti murtuneelta.

”Noh. Selvä sitten”, hän totesi ja luovutti. Hän lähti välittömästi tarjoamaan apuaan eksyneen näköiselle parille Ga-Matoraneja. Whenua osoitti toille vielä yhden hissiin, joka johtaisi alemmille tasoille.

Kelpo poikia kerrassaan

Telakka

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=mjbj-xpkkDo&w=560&h=315]

Tehmut pyöritteli papereita ja numeroita työhuoneessaan. Kotoisa laiskanlinna pakaralihastensa pehmikkeenä Onu-Matoran oli istuskellut jo usean tunnin ajan. Numerot eivät käyneet sotaa, joskin niiden saaminen järjestykseen oli oleellista etenemisen kannalta. Tehmut oli ottanut suurimman osan Telakan paperityöstä kontalleen. Ylimpänä komentajana Keetongulla oli tietenkin myös byrokraattista vastuuta, mutta kyklooppi tuntui pitävän huomattavasti enemmän pääinsinöörin pestistään, ja ainakin tusinan matoranin voimat omaavan jätin lihasmassa tuli parempaan käyttöön putkipihtejä kuin liikevaihtoraportteja pyöritellessä.

Tehmut ei ollut poistunut Klaanin lähipiiristä vuoteen kahteen kymmeneen. Ei Huna-naamainen maan kansalainen mikään sohvaperuna ollut, mutta hän oli jo vanha, ainakin Klaanin matoranien mittapuulla. Elämä oli tuonut kokemusta, ja ympäri saarta kerätyt kokemuksen auttoivat sotastrategioiden laatimisessa. Tongu nyt ei yksinkertaisesti ollut mikään suurstrategi, vaikka ymmärsi hyvin pitkälle ilmalaivojen toimintaperiaatteita tositilanteessa, kun taas Klaanin sotastrategisempi väki ei tuntenut Laivaston koneistoa. Tehmut tunsi saaren -tai ainakin saaren vuosikymmeniä sitten- ja Laivaston teknologian ja resurssit olivat hänellä hanskassa paremmin kuin kellään muulla. Elon taipaalensa aikana Onu-Matoran oli kokenut turskaloukkuja Ruki-Koron lahdella, ollut kaskenpolttajan oppipoikana Ko-Huna-Korossa, toiminut vuoden talonmiehenä Nui-Koron keskustassa, yrittänyt etsiä kultaa Pohjoisen Aution jokilaaksoissa ja korjannut muureja Tahtorakin askelmilla. Maailma oli ollut silloin harmoonisempi, mutta retket olivat tuoneet Tehmutin ennen pitkää takaisin Klaaniin.

Puinen radio soitti haikeaa, mutta kansanomaista viulumusiikkia. Tehmut mietti, mitä noille alueille kuuluisi nykyään. Olivatko hänen vanhat komeat työkaverinsa ukkoutuneina ryystämässä olutta kellaripubeissa tai syöttämässä puiston Gewoja. Nui-Korossa oli ollut yksi mainio oluttupa, mihin Tehmut ystävineen oli sulloutunut töiden päätteeksi. Tätä nykyä Matoranista oli tullut absolutisti, joka joi Telakalla harvinaisena tapana teensä ilman viskiä, mutta nuoruudessa hän oli kestänyt kymmenen tuoppia laimeaa xialaista Gunslingeriä vaihtamatta säiliöitään. Liekko tupa olisi vielä pystyssä? Tehmut ajatteli joskus lentävänsä sinne, kun sota olisi ensin saatu alta. Laajoista seikkailuistaan huolimatta Matoran ei ollut ennen ollut sodassa. Piraka vie, hän ajatteli, vaikka entiset kokemukset sodan työstä toisivat perspektiiviä nykytilanteeseen, uuden hyökkäyksen herättämät traumat tuskin auttaisivat laskemaan aluksien hiilikulutuksia. Joidenkin nämä hommat oli tehtävä.

Hydraulisen Vapauden kansio puuttui. Laivaston toiseksi suurin alus odotti yhä Klaanin rannassa linnoituksen liepeillä, siellä, minne Torakoiden ilmasikari oli sen pudottanut. Ilmeisesti Tongu oli ottanut sen käydessään vilkaisemassa korjaustöitä. Tehmut jätti laiskanlinnansa ja siirtyi Tongun suurempaan päätoimistoon, joka olikin seuraava ovi oikealla, suoraan Telakan strategiasuunnitteluun tarkoitetun lounaistornin alapuolella. Korkea ovi oli raollaan ja Tehmut astui sisään. Tongu ei ollut paikalla ja korkean ja koristeellisen mahonkipöydän takana oleva, melkein valtaistuimenoloinen tuoli oli tyhjänä. Penkki oli tehty Matoranien isosta parisängystä, ja sen selkämystä kiertäviin kaiverruksiin oli upotettu monia erilaisia lentoaluksia ja hyvää onnea tuovia Matoran-kirjoituksia. Tehmut kipusi suuria ilmailun historiaa käsitteleviä tiiliskiviä portaina käyttäen tuolille ja alkoi penkomaan pöydän vetolaatikkoja. Tongu ei suuttuisi, siitä Matoran oli vuosien yhteistyön jälkeen varma. Työkalujen palauttamatta jättäminen olisi paljon pahempi rikos.

Jos tuoli oli iso, pöytä oli jättimäinen. Kerran Telakan pahin kujeilijajoukko oli yrittänyt rakentaa sen sisään salakapakan. Vain nopea pelastustoiminta oli pelastanut Walsinatsin hukkumasta vanhojen Kane-ra-luokan kuljetusfregattien huoltokirjojen alle. Tongu oli yrittänyt antaa esivallaista kuria syyllisille, mutta harva tiesi, miten pitkään jätti oli nauranut tapauksen jälkeen yksin työhuoneessaan. Pitkään ja hartaasti.

Pöydän sivuilla olevissa lokerikoissa kansiota ei ollut. Tavara niissä oli ilmeiseti melko vanhaa, sillä jo lyhyen tonginnan jälkeen Tehmut oli löytänyt neljä arkistomyyrän pesää (Yhdessä oli poikasia) ja avaamattoman sarjakuvalehden, josta nykykaupassa saisi monta sataa mutteria. Matoran vetikin yhtä pöydän kulmapaneelissa olevista vivuista. Ilmanpainejärjestelmä avautui ja pöydän kansi nousi ilmaan. Jo tärppäsi. Tehmut nappasi kansion ja vilkaisi muitakin kannen alla olevia papereita. Vanha valokuva, jossa Tahtorak nousi ensi kertaa ilmaan Telakalta; Tehmutilla oli sama kuva toimistossaan kehystettynä. Tämän kappalee takapuolelle oli rustattu huomiota järjestelmien parannuksista, ja reunaan oli luonnosteltu tuplajäähdytteinen savupiippujärjestelmä.

Laatikossa oli myös pinkka Tupeeturagoiden huumorihumppaorkesterin haitarisointuja, joita Tongu yritti aika ajoin harjoitella kurittamaan valtavalla vetopelillä, joka roikkui seinällä. Hanuri oli aivan liian painava kenekään muun Klaanilaisen käytettäväksi, ja sen palkeiden tilavuus vastasi (legendan mukaan) Kanohi-lohikäärmeen keuhkoja (joskin kukaan tuskin oli koskaan tehnyt kattavaa ruuminavausta kyseiselle pedolle). Sinisilmäinen olisi voinut luulla, että harmonikka olisi kokonsa puolesta turvassa riitasoinnuilta, mutta Walsinats ystävineen oli (näkökulmasta riippuen) neuvokasta porukkaa. Muutaman venttiilin avulla pirunkeuhkot oli kytketty eräänä nimeämispäivänä erään suuren höyrynosturin pumppuun, ja tarinan mukaan Makuta Nuikin oli kuullut jylyn luolaansa oman urkumusiikkinsa ylitse. Myöhemmin kyseinen Makuta oli kieltänyt tarinan, mutta silloin oli ollut jo liian myöhäistä.

Tehmut vei kansion omaan työhuoneeseensa. Viulumusiikki jatkoi soimista hieman reippaammalla poljennolla ja Matoran perehtyi papereihin. Suurin osa Hydraulisesta Vapaudesta oli jo korjattu, ja kulutkin olivat pysynyeet suhteellisen kohtuullisina. Kahden päänostopropellin hajoaminen zamor-tulituksessa tulitikuiksi oli ollut suurin isku, sillä kaikki laipat oli veistetty käsityönä yhdestä puunrungosta. Työpöydän uumenista löydetyn sarjakuvalehden myymisestä saatavilla voitoilla menetyksiä voisi pienentää. Tehmutia harmitti, ettei hän ollut löytänyt sitä aiemmin, sillä hän olisi voinut antaa sen Metru Nuille lähteneen Toa-joukon matkaan. Onu-Metrun arkistojen nörtit olisivat voineet maksaa siitä kuusinkertaisen summan.

Laivaston kakkospomo merkitsi vielä puolisen tunnin ajan asioita muistiin ja särpi loput hieman väljähtäneestä teestään. Sitten hän otti puhtaan lehtiön ja kynän jä poistui jälleen Telakan käytäville. Tiettyjä asioita piti vielä tarkistaa käytännössä, jotta Klaanin kuljetus- ja sotakalusto pysyisi hyvässä järjestyksessä. Aulassa muutama evästaukoa pitävä Matoran morjensti häntä nyökkäyksin.

”Iltapäivää, Garson, Mahba ja Kengoko se oli”, Tehmut sanoi ja liittyi seuraan.
”Kengbo, pomo. Beellä niin kuin Boggarak.”
”Tuota vertausta ei kannata käyttää Tongun läheisyydessä, ma sanon”, pisti väliin Mahba, Onu-Matoran, joka oli ollut Telakalla hommissa jo pidempään.
”Kengbo, aivan niin. Tongusta puheen ollen, ehtisikö joku teistä viedä tämän hänelle kun olette saaneet eväänne syötyä”, Tehmut vastasi ja näytti lehtiötä joukolle.
”Minä ehdin viedä sen, hän on väkertämässä jotain seiskahallissa”, Ta-Matoran Garson sanoi ja otti lehtiön kainaloonsa.
”Hieno homma. Entä onko kukaan teistä nähnyt Walsinatsia hetkeen? Hänellä on puheputkien puhdistusvuoro. Ne tuntuvat olevan tukossa.”
”Wals on jossain pohjoiskasarmeilla, taitaa olla pojalla joku projekti meneillään.”
”Jep, viettää kaiken töiltä liikenevän ajan siellä”, pisti väliin Po-Matoran Kengbo.

Auta armias, Tehmut ajatteli. No, paras siis käydä sielläkin. Vanha Matoran kiitti alaisiaan ja jatkoi matkaansa. Hän siirtyi aulan suuresta ovesta päähalliin, jonka tilaa hallitsi Tahtorak, suurin Klaanin aluksista ja epävirallisesti maailman suurin höyryllä lentävä kappale. Puolta tuhatta metriä pitkän ilmalaivan ruskeaa runkoa peittivät sotaa varten lisätyt panssarilevyt, jotka oli maalattu sinisiksi ja joista useimpia peitti Siivekkään Ussalin tunnukset. Levyjen välistä pisti esiin raskaiden Cordak-tykkien piippuja ja suurien potkurien varsia. Päämoottorit, joita oli kolme aluksen perässä, juuri öljytty perusteellisesti. Tahtorak oli levännyt hallin avattavan pressukaton alla toista kuukautta, siitä asti, kun torakoiden kiristyvät saartorengas oli tehnyt kauppamatkat mahdottomiksi. Nyt Klaanin sotakoneen kulmakivi odotti, odotti taistelua, vainolaisen varjostamaa taivasta ja sankaritekoja.

Hallissa oli myös muutamia muita aluksia, jotka oli siirretty sinne väliaikaisesti. Kaksi vanhanmallista Kane-ra-rahtialusta, joita laivastolaiset yleensä kutsuivat Sonneiksi, odotti koneistot avattuina huoltotöitä. Tehmut teki pari merkintää kirjaansa. Sonnit olivat luotettavia ja helppoja ohjata, mutta niiden sotakäyttö oli vähän kuin konekiväärin antaminen pyykkimuijalle: Onhan se nyt parempi kuin ei mitään, mutta turha odottaa vihollisen pakenevan huonot alapanssarissa, ainakaan nauramatta. Kummankin aluksen katolla oli keskiraskas Cordak-ase, ja ohjaamon heikko kohta oli paremmin suojassa, mutta kaikki Laivastossa tiesivät, ettei niillä voinut tehdä kovin elegantteja väistöliikkeitä.

Tehmut jatkoi hallin pohjoisovesta seuraavaan. Siellä oli enemmän vilinää. Monet iltavuorossa olevat Matoranit sorvasivat, hitsasivat, porasivat ja heittelivät työporukan sisäisiä vitsejä. Tässä hallissa oli kuitenkin huomattavasti tilaa, sillä yleensä siellä pidettiin Hydraulista Vapautta, joka oli kolmatta sataa metriä pitkä ja vei luonnollisesti tilaa. Nyt siellä oli kymmenkunta Lohrak-hävittäjää, Laivaston pienimpiä aluksia, jotka eivät enää esittäneetkään kuljetuskalustoa: Lähes puolet virtaviivaisista aluksista oli tuhoutunut taisteluissa, ja luonnonvalinna omainen prosessi oli muovannut niitä yhä tappavanpaan suuntaan. Puolet rahtitilasta oli poistettu pyörivän tykkitornin tilalta ja sodan alkuvaiheissa, mutta etusiivekkeiden pin-up-kuvat olivat varkain muuttuneet yhä rajummiksi, ja takaosaa oli kevennetty paremman kääntyvyyden saamiseksi. Lohrak-rykmentti oli kokenut eniten menetyksiä Laivaston väestä, ja siihen kuuluvat halusivat panostaa toimiinsa mahdollisimman hyvin. Lukuisten tuulitunnelitestien ja koelentojen seurauksena Lohrakit pystyivät kilpailemaan vauhdissaan jo Nazorakein sotakoneen syöksypommittajien kanssa.

Tehmut nyökkäsi muutamalle Lohrakien luona hääräilevälle joukolle. Synkkäilmeinen Ko-Matoran, joka nyt komensi virallisesti Lohrak-rykmenttiä, nyökkäsi takaisin. Rykmentti oli menettänyt kaksi aiempaa komentajaansa, ja johtajan arvomerkki, sininen olkasuoja, oli siirtynyt jälleen eteenpäin. Todellisuudessa kuitenkin kevyiden koneiden kuskit seurasivat taistelutilanteessa uskollisesti Ämturia, entistä rykmentin jäsentä, jonka suuri uroteko Tho-Koron taistelussa oli tehnyt rykmenttiin lähtemättömän vaikutuksen. Laivastossa kunnioitettiin syvällisesti niitä, ketkä olivat uhranneet henkensä ystäviensä pelastamiseksi, mutta vaati vielä suurempaa taitoa uhrata itsensä ja palata takaisin naarmuttamatta aluksensa peltejä piirunkaan vertaa. Ämtur oli luonteeltaan seikkailija ja epävirallisesti Ilmaraptorin kapteeni. Mustaa Akakua kantava Matoran oli ohjannut Laivaston helposti nopeinta ja ketterintä alusta mestarillisin elkein ympäri maailmaa, ja oli eittämättä Klaanin Ga-Matoranien suosiossa.

Tehmutin matka jatkui ja hän astui sisään kolmanteen ja viimeiseen suurista konehalleista. Täällä pidettiin Torangaa, pienintä Laivaston kolmesta jättialuksesta. Sekin oli noin kaksisataa metriä pitkä, joskin huomattavasti kevyempi Tahtorakia ja Hooveetä. Tehmut tiesi, että alus oli nimettu Keltaisten Jättiläisten unohdetun kotisaaren mukaan. Se oli melko virtaviivainen niinkin suureksi ilmalaivaksi, ja suurimmat moottorit olivat perässä matkanopeuden lisäämiseksi. Rahtitilojen vetoisuus oli Hydraulista Vapautta pienenpi, mutta sinne kyllä mahtui helposti pienen kylän vuosittaiset elintarvikkeet. Tämäkään alus ei ollut nähnyt vielä sotaa, mutta se oli palvellut useita vuosia eteläisellä taivaalla kuljetuksissa. Suhteellisen kovan vauhdin takia sitä käytettiin tärkeän rahdin kuljettamiseen, ja joskus ennen Nazorakien saartoa se oli tehnyt keikkoja Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutumalle, ja niistä saadut rahat olivat mahdollistaneet sen, että Laivastolla oli hallussa huomattava osa maailman Cordak-tykistöstä: nykyään useimmat suosivat monikäyttöisempiä zamor-aseita.

Hallissa oli myös usea Sonni ja pari keskiraskasta, lähinnä Matoranien kuljetuksiin käytettävää avokantista risteilijää. Ilmaraptori oli poissa; Tehmut arveli Ämturin lähteneen harjoituslennolle. Joitakin Matoraneja työskenteli alusten kanssa, kaksi kantoi yhteen Sonniin hiilisäiliötä samaan aikaan kun kolmas täytti sen boileria.

”Terve, Tehmut!” boileria täyttävä Matoran sanoi. Hän hyppäsi alas tikkailta ja käveli lähemmäksi. Ta-Matoranilla oli musta Volitak, joskin naamion väri saattoi johtua öljystäkin.
”Iltaa, Paltak”, Tehmut vastasi, ”Mitä suunnittelette?”
”Kuulimme Klaanista, että kaksikymmentä kilometriä täältä pohjoiseen, Lehu-metsän raiviolla, on nähty Nazorak-partio. Ajattelimme käydä morjenstamassa. Semmoinen on huomattu tehokkaaksi, ja Tongukin sanoi, että se on paras tapamme taistella ennakoivasti torakoita vastaan.”
”Mainiota, siihen lopputulokseen tosiaan tulimme. Otatteko pelkän Kane-ran?”
”Pari Lohrakia tulee mukaan, pojat valmistelivat niitä kakkoshallissa”, Paltak vastasi, ”Mutta hyökkäämme etupäässä Sonnilla. Ne luultavasti aliarvoivat sen kestävyyden ja voimme pitää huomion muualla sillä aikaa kun Lohrakit iskevät selustasta, jos tarvetta. Tongu antoi iskulle hyökkäysluvan, hän häärää jotain seiskassa.”
”Selvä… Sinne olinkin menossa. Mutta muistakaa pitää itsestänne huolta, varokaa piilotykistöjä ja antakaa niille ötököille isän kädestä. Mata Nui kanssanne, veljet.”
”Hän meitä auttakoon! Sitten nähdään”.

Tehmut merkkasi pari raksia muistioonsa ja jatkoi eteenpäin. Muut jatkoivat koneensa valmisteluja. Toivottavasti eivät viimeistä kertaa.

Kolme suurinta varastohallia olivat takana ja Tehmut saapui kasarmeille, jotka sijaitsivat suuren rakennuksen pohjoispuolella; eteläpuolella oli toimistoja ja asuintiloja. Muutamassa asui vielä väliaikaismajoitettuja ninjamatoraneja, jotka oltiin evakuoitu läheiseltä viidakkosaarelta, mutta useimmat heistä pysyttelivät omissa oloissaan. Tehmut oli jututtanut muutamaa heistä, mutta keskustelut puupuhetta vääntävien, herransa hylkäämien ulkomaalaisten kanssa ei ollut yleensä edennyt säitä pidemmälle.

Useimmissa kasarmeista pidettiin kuitenkin enemmän tai vähemmän Laivaston toimintaan liittyviä asioita. Oli testihuoneita, pajoja, ahjoja ja varastoja erilaisille komponenteille ja työkoneille. Yhdessä oli tuulitunnelitestauskamppeet ja erilaisia jännittäviä kojeita, joilla pystyi tarkistamaan epävakaiden ilma-alusten ominaisuuksia ennen testilentoja. Sodan alettua tiloja oli siivottu ja niihin oli tehty ampumaratoja, joita myös muut Klaanilaiset toisinaan käyttivät.

Vanha Matoran kääntyi länteen vievälle käytävälle ja ohitti huoneita. Hän nyökkäsi nurkassa hiljaa seisovalle ninja-vartijalle; Le-Matoran oli piiloutunut yllättävän hyvin mekaaniseen ympäristöön, mutta ei yrittänyt olla Tehmutin näkymättömissä. Pari seuraavaa huonetta olivat tyhjiä. Numero seitsemässä Keetongu puuhaili jonkun nivelletyn raajan kanssa; Garson ei ilmeisesti ollut vielä päässyt perille. Kyklooppi nosti yksisilmäisen katseensa ja morjensti. Tehmut tervehti takaisin ja jatkoi, kun jätti syventyi jälleen puuhiinsa. Taas tyhjä huone, seuraavassa varasto jossa paksu Ko-Matoran etsi sopivaa putkea, Tehmut tervehti ja Matoran haukotteli vastaukseksi.

Viimeinen kasarmi lähestyi. Tehmut kuuli ääni. Joku laski numeroita. Pamaus. Plötsähdys. Jokin suuri juoksi. Maiskutusta.

Tehmut kurkkasi avonaisesti ovesta sisään. Walsinats hyppäsi pituutensa verran ilmaan. Ontor ja Ternok istuivat rennosti parilla kulahtaneella nahkasohvalla. Paikalla oli myös muutama muu tuttu, pari Po-Matorania ja yksi hieman eksyneen näköinen ninja.

”Terve, pomo!” Ternok tervehti iloisesti.
”Miten menee?” Ontor lisäsi.
”Iltapäivää, pomo”, Po-Matoran Brytta, sanoi.
”Terveeksi”, toinen heistä, Hanbar hihkaisi. Ninja katosi huoneesta.

Tehmut astui sisään. Toisessa päässä pitkää huonetta, improvisoidun ampumaradan päässä, suurehko tapiirirahi ahmi jotain tahmeaa minkä jaksoi. Kavioeläin ei kuitenkaan kummaksuttanut vanhaa Matorania, sillä sitä näki usein eri puolilla Telakkaa. Ihmeellisempää oli, miten pojat olivat saaneet jonkun kirkkaanoranssin niin tehokkaasti ympäri seiniä.

”No niin, pojat. Mitä teillä on täällä meneillään?”

”Kerro, Wals”, Ontor sanoi ja tökkäsi kangistunutta Kakamanaamaista Onu-Matorania terveellä kädellään selkään.
”Tämä oli sinun projektisi, mies”, Ternok kuiski. Walsinats oli vaivaantunut -tai pikemminkin kauhuissaan- mutta avasi kuitenkin suunsa.

”Mjööö. Muh. Katsos. Olin kerran torilla ja liukastuin… Siellä oli hedelmäkoju, ja lensin meloneihin, jotak lähtivät vierimään… Mutta se ei ole se tärkeä asia… Madu-hedelmäkori suistui alas ja sitten jouduin viettämään viikonlopun tiskaamassa sen myyjän astioita.”

”Täh? En nyt ihan ymmärtänyt mitä ajan takaa, Walsinats”, Tehmut vastasi.

”No siis, kaikki ovat kuulleet räjähtävistä Madu-hedelmistä, mutta ne eivät tietenkään ole mikään joukkotuhoase, sillä silloin Le-Matoranit olisivat kuolleet sukupuuttoon ja aikana ennen aikaa”, Ternok auttoi.

”Mutta Walsinats keksi, että voisimme jalostaa lajiketta ja pommittaa niillä torakoita”, Ontor jatkoi.

”Ja olemme nyt risteyttäneet niitä ja kokeillut eri kypsyisiä hedelmiä. Walsinats rakensi myös pyykinpesukoneesta tykin prototyypin.”

”Eikä pidä jättä huomiotta Kärsää, se siivoa uskollisesti jäljet.”

Tehmut katseli Matoraneja (Walsinats ei ollut rentoutunut vieläkään), tykkiä ja peräseinää. Kuten Ternok oli sanonut, kaikilla oli jotain kokemuksia Madu-hedelmistä: milloin joutui kuuraamaan jääkaappinsa, milloin etelästä tullut hedelmäkontti oli lommoilla ja sisältö sosetta. Mutta ei hän ollut uskonut, että niillä olisi pystynyt tappamaan ketään. Toisaalta kasarmin katto, johon Kärsä ei yltänyt kurkottamaan, oli hieman haisevan tahman peitossa. Näissä elintarvikkeissa riitti ytyä, ja varsinainen pommimateriaali olisi kätevää torakkapartioiden pitämisessä tykinkantaman päässä.

”Selvä on, pojat”, Tehmut sanoi ilme tiukkana, ”Nimitän teidän Telakan Kemiallisen Sodan yksiköksi. Mutta Walsinats, sinun on silti kuurattava puheputket.”

Reunalla

Mt.Ämkoo, lännen puoleinen rinne

Vuoren jyrkät kallioseinämät olivat vaihtuneet loivaksi irtolohkareiden peittämäksi Karzhahnin pelloksi.

273 istui jalkoihinsa nojaten isoa lohkaretta vasten, pitäen ylemmillä käsillään jalkojaan rintaansa vasten. Hän oli kietonut valkoisen, nelihihaisen työtakkinsa ympärillään estääkseen liiallisen lämmön karkaamisen kehostaan ja piti samalla alemmissa käsissään violettia lämpökiveä.
Lumimyrsky oli lakannut, mutta taivas oli silti edelleen lohduttoman harmaa ja korkeuksista laskeutui valkoisia lumikiteistä koostuvia hiutaleita, peittäen ikiroudan kolhimia ja eroosion seurauksena vuoresta irronneiden kivien pintaa.

Valkoisen tiedemiehen sinisten verkkosilmien katse oli nauliutunut jonnekin tyhjyyteen. Hän ei välittänyt nälästä eikä kivusta. Hänen saamansa haavat ja murtumat eivät enää vuotaneet ja ne olivat alkaneet jo hieman paranemaan. Yksi ulkoisen tukirangan hyödyistä.

… Pian kaikki tulevat tuntemaan Jäätutkija 273!
… Hei, Lumihiutale…
… Sinulla on… vihamies Tiedustelupalvelussa?
… Mutta kostaakseni hänelle… Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin.
… Olet siis mukana?
… Selvä…

Hän muisteli noita hetkiä ja sanoja, jotka olivat kallistaneet hänen elämänsä tähän pisteeseen. Verikosto ja kunnianhimo. 273 kirosi oman naiiviutensa ja sen, että hän oli kuunnellut enemmin tunteitaan kuin järkeään kun oli suostunut 16765:n juoniin. Jos tiedemies olisi vain tyytynyt onnelliseen osaansa pienen tutkimuslaitoksen esimiehenä eikä olisi yrittänyt puukottaa tyranniaa hammastikulla.

Hän ei ollut ehtinyt varustautua kunnolla ennen kuin 007:n agentit hyökkäsivät labraan, joten hänellä ei ollut parhaimpia välineitään ja aseitaan vuorella selviytymiseen, jotka hän itse oli laatinut.
273 tutki takkinsa taskuja ja tyhjensi kaiken, mitä hänellä oli mukana, edessään oleville mukulakiville.
Hän laski käsissään olevan lämpökivensäkin siihen. Kivi ei höyrynnyt tai säteillyt valoa, eikä se ollut ulkomuodoltaan tai visuaalisilta ominaisuuksiltaan yhtä näyttävä kuin valo- tai Toakivet tai monet muut tuon maailman erikoisia ominaisuuksia omaavat esineet, mutta se oli tällä hetkellä 273:n arvokkaimpia maallisia asioita, joita hän enää omisti.

Sitten hän otti käsiinsä tiedustelupalvelun agenttien ja kersanttien standardin Azra WZ 36 –zamorpistoolin. Tunnetun nazoraklaisen asesepän suunnittelema Azra oli puoliautomaattivaihteistolla toimiva itselataava pistooli.
273 otti aseen pesässä olevan viimeisen lippaan irti ja tarkasteli sen sisältöä; vajavainen lipas.

Hänellä oli myös matkassa pieni, metallinharmaa linkkuveitsen, jossa oli taitettuna sisällä pari pientä terää johtojen katkaisuun, hieman kätevämpi ruuvimeisseli ja monia muita hyödyllisiä työkaluja, joita hän oli tarvinnut usein asesepän työssä.

Hän kaiveli taskujensa pohjimmaisia perukoita, mutta löysi vain muutamia muttereita ja erilaisia koneiston osia ja rikkoutuneita koeputkiloita. Nazorak kiitti onneaan, ettei putkiloissa sattunut silloin olemaan esimerkiksi typpihappoa tai muita vaarallisia kemikaaleja. Rulla rautalankaa tuli ainakin tarpeeseen.

Viimeisenä, mutta ehkä mahtavimpana hänen kädessään kiilsi alinolla-hansikas. Jäätä hylkivästä prototeräksestä rakennettu taisteluhansikas oli 273:n ylpeys ja voimakkain tekemänsä ase. Mutta nyt senkin pinta oli tahriutunut nazoraklaisen vihreästä verestä. Jäätutkija siveli sen pintaa hellästi kitiinisillä sormillaan. Sitten hän tarttui hanskan ranteessa olevaan paksuun neliskulmaiseen kohoumaan, ja naksautti siinä olevan kannen auki. Kotelon sisältä paljastui valkoisen torakan kasvoille sininen hehku. Jään elementaalikivi hohti omassa taskussaan sähköteknisiin johtimiin kiinnitettynä.
Tiedemies katsoi kiveä hetken surumielisillä silmillään. Sen puhdasta pintaa, kauniin sinistä hehkuaan. Mutta sitten kiven pinnasta heijastui hänen omat kasvonsa. Jäätutkija laittoi kotelon paikoilleen.

Vielä kun hän tunnusteli takkiaan, hän tunsi kookkaan esineen povitaskussaan. 273 kurtisti kulmiaan, sillä hän ei ollenkaan muistanut että hänellä olisi ollut matkassaan mitään tuon muotoista. Mutta kun hän veti sen taskustaan, hänen sydämensä hypähti. Samalla sekunnilla vain päivän vanha muisto palautui mieleen.

– Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu.
– Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.
– Tuon sen sinulle illalla…
… lupaan sen…

Jäätutkijan kädet vaipuivat ja hänen mielensä synkkeni entisestään.

2905:n taskumatti. Hän oli täysin unohtanut sen.

Samassa 273:n ajatuksen palasivat jälleen siihen samaan tosiasiaan, jota hän oli kolunut läpi mielessään jo kymmeniä kertoja. Ajan myötä, kun jotakin tiettyä asiaa miettii päässään yhä uudelleen ja uudelleen, ajatukset alkavat olla yhtä sakeaa kuin myrkky.
Hän muisteli niitä monia hetkiä, kun hän oli istunut yhdessä ystävänsä kanssa, puhunut hänelle syvimmistä mietteistään, tuntenut olevansa saman arvoinen kuin joku muu. Ja että hän ei voisi tehdä niin enää koskaan.
Alkoholin kuljettamiseen tarkoitetussa pullossa oli hopeinen päällystys ja keskellä sitä oli iso Nazorak-logo. Juippi oli kertonut saaneensa sen joskus ylempiarvoiselta komentajalta, muttei ollut kertonut enempää. 273 katsoi mattia. Se oli varmasti ollut Juipin arvokkain omaisuus.
Tuon sen sinulle illalla… Lupaan sen.
Valkoisen torakan kädet tärisivät hänen pidellessään hopeista esinettä. Sitten hän tarttui toisella kädellään korkkiin ja ruuvasi sen auki. Pullo oli vielä puolillaan alkoholipitoista nestettä. Hän otti reilun kulauksen siitä.

273 katsoi koko hääviä omaisuuttaan. Sitten hän käänsi katseensa yllään jylhästi odottavaan vuoreen. Jäinen vuori osasi antaa kodin ja turvan, mutta se osasi myös ottaa kaiken antamansa takaisin. Vähäisillä varusteilla hän ei kauaa selviäisi routaisilla rinteillä. Lisäksi jäätutkija oli varma, että pian 007 lähettäisi partioita haravoimaan vuoren rinteitä. Arkkiagentin joukot eivät jättäisi kiveäkään kääntämättä, ennen kuin valkoisen torakan ruumis olisi löydetty.

273 käänteli päätään ja etsi suuntaa, minne hän jatkaisi matkaansa. Avoimelta maalta hänet nähtäisiin helikopterista liiankin helposti. Mutta edessäpäin ei näkynyt metsää kiokulmienkaan päässä. Hän ei tiennyt mitään muuta suuntaa minne lähteä, kuin etelään. Mutta etelässä hän saattaisi helposti joutua klaanilaisten ja nazorakien tulilinjalle.
Mutta hän ei voinut jäädä siihenkään istumaan. Hän joko jäätyisi kuoliaaksi tai jäisi kiinni oman lajinsa edustajille. Hitain liikkein, hän keräsi tavaransa kiviltä, latasi aseensa, laittoi hanskansa käteensä, mattinsa povariin ja nousi.
Hitain ja vaivalloisin askelin, hän aloitti ensimmäisen oman matkansa. Ilman varusteita, ilman ystäviä, ilman kotimaata.

Ken vanhoja kaivelee

Metru Nui, Legendojen kaupunki

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Lb6AjUqzqic]

Metru Nuin kaksoisauringot laskivat. Tai eiväthän ne oikeasti voineet laskea, mutta niistä säteilevä valon määrä väheni pikkuhiljaa. Iltapäivä kului.

Matkalla Onu-Metruun toa-viisikko oli törmännyt valtavaan liikenneruuhkaan, jonka oli aiheuttanut jonkun matoranin karannut laava-apina. Matoran oli ollut juuri etelästä saapuneita siirtolaisia, joka ei ilmeisesti ollut perillä lemmikkieläinten kokoja koskevasta lainsäädännöstä.

Toien oli otettava kiertotie Metru Nuin iltapäiväruuhkan takia. Kiertäminen Onu-Metrun laita-alueiden matalien taloviidakoiden läpi oli huomattavsti erilaisempi kokemus kuin Metrujen keskustojen pilvenpiirtäjät.
Heidän ympärillään nousivat Maan Kaupungin matalat varastohallit ja asuinrakennukset, niinkuin Onu-Metrun nimi vanhimmalla matoranin murteella kääntyi. Kaikki oli tietyllä tavalla paikalleen jämähtänyttä. Onu-Metrun työ oli vaalia menneisyyttä, jottei sitä unohdettaisi.

”Klaani alkaa tuntua aika pikkukaupungilta kun täällä on pitempään”, Matoro totesi katsellen ympärilleen. Etelässä kohosivat massiivisina Tiedon Tornit. Rakennuksia oli silmänkantamattomiin.

”Huomaa helposti että historia on täällä suuressa arvossa”, Umbra sanoi kun matoranit ajoivat kikanalovankkureita, jotka vetivät perässään Toa Dumen patsasta. Erilaiset rahikuljetukset olivat myös arkipäiväisiä, mutta ne tehtiin usein jättiläismäisillä zeppeliineillä, joita suureen avolouhoskaupunkiin laskeutui satoja päivittäin.

”Historia. Hmm. Käväisemmekö Arkistoissa?” Kapura kysäisi. ”Minulla olisi hieman… tutkimustyötä. Tiedättehän. Teorioita.” Tulen toa ilmeisesti oli kokenut salamurhaajien tähystämisen hyödyttömäksi moisessa matoranvilinässä, sillä tarkkaavainenkaan silmäpari ei ehtinyt joka suuntaan.

”Tietenkin käymme arkistoissa. Siellä on töissä monia vanhoja tuttuja”, Nurukan kertoi. ”Ja haluan selvittää näiden unieni salaisuuden. Miksi näen asioita joita ei pitäisi olla. Ja miksi ne tuntuvat niin tutuilta, mutta niin oudoilta. Arkistoista löydän ratkaisun”.

”Pitää myös tutkailla mitä Arkistot sanovat valkoisista siruistamme. Tai Arupakista. Hemmetti, siellä on tyyliin kaikki maailman tieto. Miksi me emme menisi sinne”, Matoro jatkoi Nurukanin puheenvuoroa.
”Haluan itse tutkailla Arkistojen hienoja hyönteisrahikokoelmia. Ties kuinka monta uutta lajia on löydetty sen jälkeen kun vierailin täällä vuosikymmeniä sitten viimeksi”, Umbra puuttui keskusteluun. Hän halusi ainakin nähdä olivatko huhut yön surma-perhosista totta. Kyseiset perhoset pystyivät yön turvin imemään uhrinsa täysin ontoiksi ja ne käyttivät häivetekniikkaa, jolloin ne olivat lähes äänettömiä. Umbrasta tämä oli todella kiehtovaa. Tiedä sitten olisiko muista…

”Hajaudumme siis”, Kapura totesi. ”Minäkin lähden omille teilleni. Ellei jotakuta satu kiinnostamaan epämääräiset kultit parisataa vuotta sitten Metru Nuilla.”

”Hyönteisistä puheen ollen, onkohan niillä vielä kokoelmissaan torakoita”, Matoro pohti ääniin puolivakavissaan.

”Onko meillä loppujen lopuksi kauhea kiire? Ei se Arupak sieltä kallonkutistajalta karkaa…” Umbra puuttui puheeseen ”ja en usko että arkistoissa on nazorakeja. Tai jos on, se voisi olla aika ironista, koska huhutaan että nazorakit polttavat rahikirjoja ja erilaisia hyönteisoppaita, ainakin painoksia jossa heidän lajinsa esiintyy…”

”Arupak ei karkaa mihinkään. Käytetään tilaisuus hyväksi ja otetaan selville kaikkea hyödytöntä ja hyödyllistä”, Kapura ehdotti.
”Ei meillä kiire ole. Koska eihän niin käy, että sattumalta kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen juuri samaan aikaan meidän kanssamme joku pääsisi perille siitä, että Ga-Metrulaisessa mielisairaalssa saattaa olla myyttinen superase”, Matoro sanoi optimistisesti.

”Seikkailu tiedon valtatielle alkaa!” Umbra julisti. Hän toivoi etteivät he eksyisi Fikoun verkkoon ja jäisi tietoverkon vangiksi…

Suurin piirtein joka ikinin opastekyltti Onu-Metrussa osoitti Arkistojen suuntaan. Oikeastaan kaikki tiet koko Metrussa johtivat Arkistoon, joka oli koko kaupunginosan sydän. Myös toat saapuivat aukiolle, josta oli suora näkymä Arkistorakennukseen. Pinnalta rakennus oli kovin vaatimaton – yksinkertainen kivinen halli. Mutta se olikin tehty lähinnä niitä kymmeniä hissejä varten, joita pitkin pääsi kioja alaspäin.

”Tämän paikan tutkiminen veisi vuosisatoja ja siltikin uutta materiaalia tulisi sitä mukaa että emme pysyisi perässä…” Umbra pohdiskeli. Deleva oli ollut todella hiljaa jo jonkin aikaa. Hän ei jotenkin pitänyt paikan ilmapiiristä.

”Olisi kyllä tosi hyödyllistä olla kaiken tiedon ikinä lähettyvillä jatkuvasti. Kaiken sen”, Kapura haaveili. ”Klaanin kirjasto on ihan kiva, mutta joskus vain tarvitsee tarkempia tietoja.”

”No tuntuu vähän siltä, että kaikki hyödyllinen mitä maailmassa keksitään päätyisi kuitenkin kohta tuhoamisvälineeksi”, Matoro kommentoi. ”Miettikää vaikka noita vauhtiputkia. Miksi noin hienoa liikennejärjestelmää ei ole koko maailmassa? Siksi koska joku skakdi ottaisi sen ja käyttäisi sitä joukkotuhoaseena.”

”Minusta kyllä tuntuu, että tässä maailmassa ei ole nytkään mahdotonta ottaa selville jotain asiaa julkisesta kirjastosta”, Kapura sanoi. ”Ja ehkä putket on patentoitu. Valmistusohjeet salattu. Tai jotain.”
”Tarvitsisimme kaiken kattavan järjestelmän, visorak-verkkoja hyödyntävän tiedonvälitysjärjestelmän jonka avulla kaikki maailman tietopankit yhdistyisivät”, Nurukan kertoi. ”Mutta ei kukaan sellaista rahoita tai rakenna, maailmamme ei ole Yhtenäinen”.

”Jep”, Matoro totesi ankeasti. ”Meillä on täällä lähinnä pieniä keskenään kyräileviä valtakuntia. Metru Nuin tapaiset poikkeukset ovat harvassa. Kertoo jotain, jos Artakhaa pidetään myyttinä vain siksi, että siellä on toimiva yhteiskuntajärjestelmä.”

”Tämä on sitä kansallisaatetta. Jokainen kansa haluaa olla Suuren hengen silmissä parempi kuin kilpaileva osapuoli. Miksemme voisi tehdä yhteistyötä paremman maailman takia? Toisaalta, on tappelussakin omat hauskuutensa ja vihollisten mottaaminen vapauttaa endorfiineja”, Deleva avasi vihdoin suunsa. Hän oli kyllä seurannut puheita, mutta oli vasta nyt päättänyt tehdä siirtonsa. ”Haluan tietää, mikä tätä kättäni ja jalkaani vaivaa. Ne ovat hanganneet vastaan sieltä kebabilasta lähtien. Ei tämä ole ennen näin mennyt…”

”Ehkä siinä kebabissa oli jotain”, Kapura mutisi. ”Kenties meidät… HUUMATTIIN? Ei mitenkään mahdotonta. Toaa vastaan hyödyllisin myrkky olisi sellainen, joka tehoaa tosi hitaasti ja huomaamattomasti, koska ammattilaisina me olemme luonnollisesti tottuneet varovaisuuteen. Onko kellään muulla jotain vaivoja?”
”Nanorobotteja limsassa? Se voi olla Delevan robottipuolen tottelemattomuuden syy. Tai sitten jokin mekaniikkaa hallitseva källimestari on tehnyt hyvän vitsin”, Umbra ehdotti.

”Minulle tulee myrkyistä aina mieleen se yksi vortixx, joka koitti myrkyttää minut Xialla. Radak tai joku. Aika surullinen tapaus. Samaa tasoa kuin Labio. Tyyppejä, jotka luulevat omistavansa koko maailman”, Matoro kertoi. ”Juuri sen takia meillä ei voi olla yhtenäisyyttä. On tyyppejä, jotka ovat aina mielestään oikeassa.”

”Myrkyt ovat kivoja. Tulee mieleen se aika kun olin pari viikkoa Hordikana ja paikalliset matoranit yrittivät metsästää minua keihäillään. Saivathan ne minut vangiksi ja kaikkea muuta, mutta onneksi minut parannettiin. Toisaalta, kokemus teki minut immuuniksi myrkylle ja kärsimys kasvattaa aina luonnetta, kuten vanha sananlasku sanoo”, Umbra kertoi kokemuksiaan myrkyistään.

”Sinulla näitä vaiheita riittää elämässäsi…” Deleva tuhahti epäuskoisena. Hänen oli joskus vaikea niellä Umbran tarinoita menneisyydestään, koska ne vaikuttivat joskus liian oudoilta, jopa Metru Nuin toalle. Ei kukaan vain muuttuisi koko elämänsä ajan. Jonkun asian pitäisi sentään olla pysyvää.

”Kaikkien niiden seikkailujemme jälkeen ei kyllä ylläty enää mistään, Umbra. Tuo hordikajuttu oli vielä aika pientä verrattuna siihen VARJO-UMBRA-juttuun.”

”No, se on ollutta ja mennyttä. Meillä kaikilla on omat demonimme sisällämme, toisilla se vain sattuu outojen sattumusten kautta ottamaan oman tietoisuuden ja ruumiin. Lisäksi tapauksessani se tappoi ystäviäni ja vei Nurukanin toa-voimat. Tämä maailma on niin outo että kaikenlaista voi tapahtua jos siinä on mukana hulluja makutoja ja fuusiokeihäitä”, Umbra kertoi. Avra Nuin tapahtumat nousivat pintaan hänen mielessään. Se hänen nuoren tiiminsä uhraus, sekä Zyglakien tekemät uhraukset. Hän ei voisi nähdä näitä liskomaisia olentojakaan enää pahoina ja moraalittomina paskiaisina kuten useimmat näkivät. Näillä zyglakeilla oli kunniaa. Umbra ei ollut varma miten hän pystyisi suhtautumaan Klaanin saaren zyglakeihin nyt kun hän muisteli aiheuttamaansa sotkua ja miten nämä hoitivat sen loppuun. Universumi oli todella ihmeitä täynnä ja oudoimmastakin paikasta saattoi löytää kauniin ruusun…

”Tai hulluja makutoja ja katedraaliplaneettoja”, Matoro lisäsi.
”Joo. Makutat ovat kiehtovia, mutta perin sekavia olentoja. Miettikää nyt. Ne ovat kaasua joka on metallikuoressa. Kuin jokin kaasusäiliö, jonka sisällä on vihreää mömmöä. Ja ne haihtuvat olemattomiin ilman ruumiitaan…” Deleva fantasioi makutan listimisestä. Hän oli jo kauan halunnut taistella makutaa vastaan ainaisen skakdivihansa lisäksi. Hän näki sen haasteena ja tiesi että plasmavoimillaan hän voisi panna kovaa hanttiin kaasuhirmuille.

”Kun sanoit ’perin sekavia’, ajattelin ensimmäisenä Makuta Nuita”, Matoro hymähti.

”Heh. Jokainen keskustelu menee jossain kohtin Manuun, jos se pääsee tiettyyn pisteeseensä”, Kapura kertoi. Se oli klaanissa universaali fakta.

Hissin ovet avautuivat.

Toat astuivat sisään.

Kaikki minun soturini

Aavikkosaari

Hienoinen tuulenvire puhalsi dyynien välistä heiluttaen Oraakkelin viittaa hieman. Hän katseli muutaman metrin päässä hänestä seisovien matoranien keskustelua hivenen huolestuneena. Mestari otti yhteen Isä Ariezin kanssa. Po-matoran näytti nyrpeältä kuunnellessaan, mitä hänen Pyhällä Äidillään oli sanottavanaan, ja Oraakkeli tunsi Ariezin kiihkomielisenä ja vankkumattomana miehenä. Voisi olla, että vältettäisiin konflikti, sillä Mestarin auktoriteetti oli ollut kyseenalaistamaton vuosituhansia, mutta minkä Bartax oli tehnyt, sen saattoivat muut tehdä perässä.

”Kaikki”, Ariez toisti ymmällään, ”kaikki minun soturini.”
Mestari nyökkäsi hänelle, ja hän ryhtyi ravaamaan ympyrää saaden hiekkaan muodostumaan kehän. Hänen hiekanvärinen, kapea Faxon-naamionsa ei näyttänyt läheskään yhtä vanhalta kuin Pydän Äidin ja Oraakkelin naamiot, mutta siinäkin oli tiettyä ikuisuuden ilmettä ja iättömyyden tuntua. Naarmuja siinä ei ollut juuri minkään vertaa, mutta vasenta poskea koristi arven tapainen harmaa viilto. Yllään Ariezilla oli valkea kaapu, joka loi äärimmäistä kontrastia Oraakkelin ja Mestarin hiilenmustiin kaapuihin. Po-matoranin kaulalla keikkui kullattu riipus, joka esitti Athin symbolia.

”Enhän minä voi!” Ariez ähkäisi ärtyneeseen sävyyn käännähtäessään Mestaria kohti niin, että hiekka pöllysi. Oraakkeli puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen jälleen vetäen syvään henkeä.
”En voi antaa kaikkia joukkojani teille, minä tarvitsen ne täällä”, Ariez jatkoi tuijottaen Mestaria herkeämättä. ”Pyhä Äiti, minun on kieltäydyttävä.”
”Ja minun on vaadittava edelleen”, Mestari vastasi puolestaan hänelle. ”Ja teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Teillä ei ole enää Nimdan sirua, ei ole ollut pitkään aikaan. Siitä asti, kun Pyhä Alfa siirrettiin kansanne huomasta, te ette ole todella tarvinneet puolustusjoukkoja mihinkään, Isä hyvä. Mutta minulla on heille käyttöä. Siksi vaadin, että he astuvat heti minun palvelukseeni. Teitä en siihen toki velvoita, Isä Ariez.”

Po-matoran jatkoi ympyränmuotoisen polkunsa tallaamista yrittäessään miettiä ulospääsyä tilanteesta. Sadje seisoi yhtä kaukana Pyhästä Äidistä kuin Oraakkelikin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi lähellä Oraakkelia, jotta he olisivat voineet puhua ilman, että se olisi ollut epäkohteliasta. Sadje, jonka yllä myös oli musta kaapu, katseli näkymää heidän takanaan. Hiekkainen autiomaa jatkui pitkän matkaa aivan merenrantaan asti, eikä sillä välillä näyttänyt olevan mitään merkkiä asutuksesta. Itse rannassa oli pieni sataman tapainen rykelmä rakennuksia ja laitureita. Mestarin ja Ariezin taakse katsoessaan Sadje havaitsi kylän, jossa jälkimmäisenä mainittu asusti kaikkine kannattajineen. Jossain päin saarta Sadjelle tuntemattomassa sijainnissa oli myös Alfan temppeli, joka oli ollut tyhjillään pitkän aikaa.

”Te kuolitte”, Ariez vinkaisi, kuin vedotakseen Pyhän Äidin elottomuuteen, jonka tämä oli osoittanut vääräksi purjehtimalla saarelle Oraakkeli ja Sadje seuranaan.
”Niinpä tein”, Mestari naurahti huvittuneena. ”Siltähän tämä sinustakin näyttää.”
”Teitkö sinä, kuten Bartax teki?” Ariez kysyi ja hänen silmänsä tutkiskelivat Mestaria, mikä sai tämän seuralaiset vaivaantuneeksi, varsinkaan, kun he eivät antaneet itselleen lupaa kuunnella keskustelua.
”Minä en tiedä, miten Bartax elää yhä, vaikka teki sen, mitä teki”, Pyhä Äiti totesi, ”mutta vakuutan, että Makuta Abzumo valehteli kertoessaan tappaneensa minut. Bio-Klaani ei ole vihollinen, vaan minun pelastajani.”
Sitten hän viittasi takanaan seisoviin matoraneihin. ”Oraakkeli myös on pelastukseeni osallinen, joten sinunkin tulisi osoittaa hieman kunnioitusta.”
Hienoinen hymynkare oli hiipinyt Mestarin huulille, kun Ariezin myrtynyt irvistys muuttui kuvaamaan vastenmielisyyden ja hämmennyksen yhteensulautumaa. Oraakkeli pohti, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä nyt, vaikkei varsinaisesti välittänytkään. Sitten hän huomasi, että hänen mielensä pintakerros oli noteerannut kuuloaistin tuottaman informaation, vaikka hän ei ollut aikonut sallia itsensä kuunnella yksityiskeskustelua. Hän moitti itseään ja harmitteli etäisyyttä. Sadje katsoi häneen ilmein, joka sanoi: ”Kyllä vanhoillekin saa sattua vahinkoja.” Oraakkelia huvitti, että Sadje paljasti näin avoimesti kuunnelleensa itsekin vahingossa.

Ariez näytti tehneen päätöksensä. Hän seisahtui Pyhän Äidin eteen ja totesi ykskantaan: ”Minä en voi antaa sinun tehdä tätä, Mestari. Te olette menettänyt otteenne, ja päätöksenne eivät enää näytä loogisilta. Minä en anna joukkojani sinun käyttöösi.”
Mestari huokasi, kuin olisi tiennyt ennalta tämän tapahtuvan. ”Sinun joukkosi seuraavat minua, kun minä pyydän heidät mukaani.”
Ariez laski kätensä tikarin kahvalle, joka paljastui hänen valkean viittansa alta.
”Mutta te ette tee sitä, Pyhä Äiti.”
”Pahoittelen, Ariez”, Mestari tuhahti selvästi ärsyyntyneenä siitä, että Ariez uhkasi häntä, ”mutta minun on kieltäydyttävä olemasta tekemättä sitä.”
Sadje ei tiennyt, miten Pyhä Äiti saattoi tietää niin hyvin, mitä hänen ympärillään tapahtui, vaikkeivät hänen silmänsä mitään nähneetkään. Mieli saattoi olla mahtava asia.

Oraakkeli astui askeleen kohti Mestaria valmiina käymään Ariezin kimppuun, mutta kun Mestari kielsi häntä hiljaisella käskyllä, hän epäröi ja jäi tuijottamaan tämän selkää.
”Mieti tarkkaan, mitä teet, Isä Ariez”, Mestari varoitti. Ariez vapisi tietäessään, että Oraakkeli voisi tappaa hänet, jos hän vahingoittaisi Pyhää Äitiä, muttei väistynyt.
”Sinä et vie minun joukkojani. Minulla on heille käyttöä!”
”Niin kauan, kuin minä olen teidän Pyhä Äitinne, te tottelette minua”, Mestari sanoi rauhallisella äänellä. ”Ja minä olen teidän Pyhä Äitinne, kunnes suurkokous on yhdessä julistanut minut kykenemättömäksi tekemään päätöksiä.”
”Sitten meidän on selvästi kutsuttava kokous”, Ariez sanoi värisevällä äänellä.
”Ei ole aikaa.”
”Minä en suostu!”
”Väistykää, Ariez.”
”En!”

Niin sanottuaan Ariez veti tikarin esiin viittansa alta ja kohotti sen Mestarin ylle. Oraakkeli katseli tarpeettoman pelonsekaisin tuntein, jotka syntyivät siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista valtaa tilanteeseen, kuinka po-matoran aikoi iskeä hänen Mestarinsa kuoliaaksi tai ainakin haavoittaa tätä vakavasti, mutta sitten tämä päästikin tikarinsa putoamaan käsistään ja tarttui päähänsä, kuin olisi tuntenut suunnatonta tuskaa. Ja niin tämä tekikin. Ariezista tuntui, kuin hänen päähänsä olisi upotettu tikari, useita tikareita. Kymmeniä, satoja tikareita. Satoja tikareita upposi hänen mieleensä ja lävisti sitä kuin verta imevä hyönteinen lävisti ihon. Hän tunsi mieltään ympäröivän mielen, suuren mahdin, jonka vertaista hän ei ollut ennen tuntenut, vaikka oli ollut tekemisissä mielenvoimia hallitsevien olentojen kanssa. Jos hän olisi halunnut konkretisoida sanoiksi seuraavan kokemuksensa, hän olisi ehkä kertonut mieleensä pureutuneen äärettömän terävä neula, joka puhkaisi hänen ajatuksiaan verhoavan suojakuoren ja hajosi sen jälkeen useiksi perhosiksi, jotka lensivät hänen päänsä sisällä nopeammin kuin ramat. Perhoset istuivat hänen mielensä eri kolkkiin ja kokivat käänteisen muodonmuutoksen; kääriytyivät silkkisiin koteloihin, joiden sisässä ne lässähtivät häntä määrittävien persoonallisten mielikuvien, ajatusten ja muistojen päälle tukahduttavaksi painoksi, joka olisi voinut kuulua valtaisalle tahtorakille, ja sitten kuoriutuivat toukkina ja luikertelivat hänen ajatuksiensa sekaan.

Mutta hän ei halunnut konkretisoida tuntemuksiaan – eikä varmasti olisi siihen kyennytkään, vaan piteli päätään käsissään vaikertaen yhä kuuluvammin, aivan kuin olisi voinut siten karkottaa vieraat mielen kiemurat ja rautaisesti hallitsevat ajatukset, jotka hänen mieleensä olivat tunkeutuneet.
”Olen pahoillani”, Mestari sanoi lähes tunteettomalla äänellä liikkumatta paikaltaan, tekemättä yhtäkään ruumiillista elettä, aivan kuin olisi yhä keskustellut Ariezin kanssa rauhanomaisesti, vaikkei tämä hänelle vastannut. ”Psykosomaattinen kipu on usein tämänkaltaisen operaation ikävä haittapuoli, jos sitä vastustelee kovin.”
Oraakkeli katsoi yhä etäältä, miten Ariez luhistui maahan ja, vaikka olikin nähnyt paljon tämän kaltaista ja pahempaakin, ei voinut olla hieman kauhistelematta voimaa, joka piili matoralaisnaisen mielen sopukoissa. Oraakkeli jos kukaan tiesi, että tämä ei ollut aliarvioitavissa oleva vastustaja, vaikkei kumpikaan heistä käyttänyt aseita, toisin kuin Ariez-parka, joka oli luullut voivansa vastustaa Pyhää Äitiä. Sadje oli hetken katsellut silmät suurina, ja kun puistatus oli käynyt hänen lävitseen, hän oli laskenut katseensa tarkkailemaan hiekkaa mieli huokuen pelonsekaista kunnioitusta, jonka Oraakkeli pystyi melkein aistimaan ilman mielikosketustakaan.

Mielihyökkäyksen terävät veitset viilsivät Ariezin tajuntaa, eivät julmuuden vaan välttämättömyyden ajamana. Hänen tahtoaan musertavat ja vastahyökkäyksensä alkuunsa pysäyttävät voimat tuntuivat samaan aikaan sekä tukahduttavilta hänen mielessään että anteeksipyyteleviltä, aivan kuin Mestari ei olisi halunnut ryhtyä siihen, mihin ryhtyi. Vaikka se tuntui epätodennäköiseltä, Ariez ymmärsi, ettei tämä tahtonut, vaan hän oli pakottanut tämän. Omilla teoillaan, houkkamaisilla teoillaan. Hän oli vastustanut heidän ylintä maanpäällistä auktoriteettiaan ja maksoi nyt siitä hinnan, jonka hänen olisi pitänyt tietää joutuvansa maksamaan. Tuntui, kuin hänen tajuntansa olisi purettu pieniin hiukkasmaisiin alkeisyksiköihin ja kasattu sen jälkeen juuri täsmälleen sellaiseksi, kuin se oli alun perin ollutkin. Hänen mielensä syvimpiä syvyyksiä kosketti vain hellä, pehmeä ajatus, joka ei saanut häntä tuntemaan pahoin, mutta siitä huolimatta hän tunsi kammottavaa epätoivoa, kun hänen oma tahtonsa ei ollut enää hänen hallittavissaan. Hän ei enää päättänyt omasta elämästään, ei niin kauan, kuin tuo ulkopuolinen pakottava tahto oli hänessä. Ja hän yritti yhä taistella sitä vastaan. Pitkään hän yritti.

Viimein Ariez lopetti vaikertamisen ja jäi maahan makaamaan kasvot hiekkaan painettuina. Oraakkeli uskalsi vähentää hänen ja Mestarin välistä etäisyyttä, ja nähtyään hänen tekevän niin Sadje uskaltautui samaan. Oraakkeli tutki Ariezin mielen pintakerroksia varovasti ja huomasi tämän olevan syvässä tajuttomuuden tilassa. Mestarilla oli kasvoillaan ilme, joka kertoi, ettei tämä ollut tarkoittanut tuottaa ylipapille tarpeetonta kärsimystä.
”Ariez yritti vastustaa loppuun asti. Jouduin käyttämään hieman kovempia otteita. Mutta hänen mielensä ei lopultakaan ollut kovin vahva”, vanha nainen lähes kuiskasi niin, että Oraakkeli hädin tuskin kuuli, Sadje ei varmaan lainkaan.

Kun he hetken kuluttua olivat käyneet ilmoittamassa Ariezin joukoille uudesta tehtävänannosta, he vetäytyivät Ariezin taloon. Oraakkeli, joka oli kantanut papin kylään, laski tämän sitten sängylle Ariezin makuuhuoneessa ja istahti itse oleskeluhuoneen sohvalle Mestarin viereen. Huone oli suhteellisen pieni, siellä oli kaksi sohvaa molemmin puolin huoneen keskellä seisovaa matalaa sohvapöytää. Kaikki huonekalut olivat tematiikkaan sopivasti hiekanvärisiä, pöytä hieman tummemmansävyinen kuin sohvat. Oraakkelin mieleen juolahti ajatus, että heidän rakennuksissaan käytettiin aivan liikaa hiekkakiveä, mutta toisaalta se oli alkanut muodostua perinteeksi.

”Kerrataan vielä”, Mestari huokaisi. ”Alfa on tällä hetkellä Pimeyden metsästäjien kynsissä, ja näillä näkymin meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada sitä takaisin.”
Oraakkeli nyökkäsi väsyneen näköisenä ja poisti olkapäässään olleen siteen, jonka alta paljastui pitkä umpeen ommeltu haava. Oli kulunut useita päiviä siitä, kun Mestari oli vaihtanut haavan ompeleet, eikä haava ollut onneksi tulehtunut.
”Ja Beeta meni sen kammottavan makutan mukana valtameren syvyyksiin”, hän totesi kylmästi. Pyhä Äiti nyökkäsi hänelle. Sadje toimitti heidän edessään olevalle pöydälle vadillisen hedelmiä ja palasi sitten takaisin keittiöön, jossa oli ollut ilmeisesti valmistamassa ruokaa heille illalliseksi.
”Gamma on Punaisen Miehen hallussa”, Mestari jatkoi, ”ja Deltan sijainnista ei ole tietoa.”
”Eipä ole”, Oraakkeli sanoi nyökäten sitoessaan uutta valkeaa sidettä haavansa peitoksi. ”Epsilonin sijainnista sen sijaan on.”
”Minä luotan arvostelukykyysi”, Pyhä Äiti totesi. ”Ja Zeeta. Ah, Zeeta, Zeeta.”
”Zeetapa hyvinkin”, Oraakkeli toisti vaimeasti.
”Kaikki on mennyt niin vaikeaksi viime aikoina, rakas ystävä.”
”Niin on.” Valon matoran kiristi siteensä hampaillaan ja solmi sen sitten yhdellä kädellä taitavasti tiukaksi.

Hetken oli hiljaista.
”Minusta tuntuu”, Mestari aloitti, ja Oraakkeli kuunteli, ”että minun täytyy tavata Isä Zeeron.”
Oraakkeli nyökkäsi, kuin olisi odottanutkin Mestarin haluavan tavata Bio-Klaanin saaren metsissä asustelevan ylipapin.
”Minun on lähdettävä Bio-Klaanin saarelle.” Mestari piti lyhyen tauon ja kysyi sitten: ”Lähdetkö mukaani?”
Oraakkeli oli hiljaa pienen tovin, mutta vastasi sitten: ”Tiedätte, että pysyn vierellänne, minne ikinä menettekin.”
Mestari nyökkäsi kiitollisena ja nousi seisomaan.
”Olisi epäkohteliasta antaa Sadjen tehdä kaikki työ yksin”, hän virkkoi sohvalla yhä istuvalle Oraakkelille, ”joten suonet anteeksi, jos poistun auttamaan häntä.”
Ja kun Oraakkeli aikoi nousta, hän jatkoi: ”Istu sinä vain, ei tässä mitään hätää ole.”

Oraakkeli katseli, kun Mestari katosi oviaukosta keittiön puolelle ja huokaisi vetäytyen istumaan peremmälle sohvalla. Muisto siitä, kun hän kohtasi Zeeronin viimeksi, hiipi hänen mieleensä, eikä hän voinut estää hienoista hymyä leviämästä huulilleen. Hän kuuli Ariezin liikuskelevan sängyssään viereisessä huoneessa ja päätti vilkaista tämän vointia. Po-matoran nukkui nyt syvää unta, joka saattaisi kestää vuorokauttakin pidemmän ajan Oraakkelin kokemuksen mukaan. Tältä pääsi pieni voihkaisu: ”Kaikki minun soturini!” ja sitten tämä vaikeni. Oraakkeli tunsi hieman sääliä, mutta oli kiitollinen, että potentiaalinen vihollinen oli taltutettu. Palattuaan olohuoneeseen Oraakkeli asettui pitkäkseen sohvalle ja sulki silmänsä. Sitten hän vaipui kevyeen uneen.