Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.
Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.
“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.
“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”
”Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
”Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”
Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.
“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”
Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.
“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”
Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
”Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. ”Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”
“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”
Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.
“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”
”Minä tiedän sen”, toa parahti. ”En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”
Toa nousi seisomaan. ”Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”
Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.
“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”
Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
”Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. ”Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”
“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”
Mustalumi vain huokaisi.
”En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”
“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”
Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.
“Ja olen sitten muuten tosissani.”
”No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.” Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.
“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.
“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”
”Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. ”En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”
“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.
“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”
”Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. ”Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”
“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”
Toa pysähtyi.
”Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. ”Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”
“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”
Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.
“He eivät voi auttaa.”
”Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.
Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.
Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.
Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.
Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.
Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.
Kun usein puhumme sivilisaatioista, harvat ovat olleet yhtä varakkaita ja melkein yhdenmukaisesti tärkeitä maailmamme pelilaudassa kuin ”työläiset”. Tämä sitkeä rakentajakansa ovat selviytyneet läpi useita sotia ja mullistuksia, ja toisin kuin skakdit tai selakhialaiset, näennäisesti ilman minkäänlaista yhteiskunnallista ja/tai kulttuurillista rappeutumista.
Kaikilla kansoilla on oma nimitys työläisille. Karkeasti käännettyinä, selakhialaiset kutsuvat heitä ”pien-rakentajiksi”. Titaani-kansat vaihtelevat ”lyhyenkokoiset” tai ”nopeiden-takojien” välillä, kromidit taas kutsuvat heitä ”hampaattomiksi” tai ”He-jotka-eivät-osaa-saalistaa” (Lonkeronomadien kielissä loukkaavimpia solvauksia mitä voi olla).
Tosiaan, työläiset ovat merkittäviä rauhanomaisuudestaan ja sotataidottomuudesta heidän esimerkillisestä kestävyydestä huolimatta.
Kuten lukijakunta tietää, työläisetkin elämänkaari on jaettu vaiheisiin kuten meillä krikciteillä, mutta nämä vaiheet ovat niin sanotusti ”valinnaisia” eikä niinkään edusta luonnollista kaarta syntymästä vanhuuteen.
Näitä jaksoja jaetaan vaiheisiin ”Matoran” → ”Toa” → ”Turaga”.
”Matoran” edustavat suurintaosaa väestöstä, ja käyttävät sitä kansansa universaalisena nimityksenä.
Matoran elävät syntymästä loppuun sellaisina kuin ovat eivätkä saata koskaan saavuttaa Toa ja Turaga-vaihetta. Miten kehittymisprosessi eri vaiheiden välillä tapahtuu on yhä salaperäinen.
”Toa” ovat varmasti useille hyvin tuttu mutta silti hieman abstrakti käsite. Toisin kuin monet uskovat, nämä selakialaisia muistuttavat soturit eivät edusta itsessään toista lajihaaraa, joka on erillään Matoran-työläisistä. Toia voidaan mieltään ennemminkin eräänlaiseksi soturiluokaksi, jotka teoriassa kuuluu puolustaa työläisten kotimaita kaikelta ulkopuoliselta vaaralta. Toat ovat siksipä tunnettu yksi maailmamme kaikkein väkevimpinä ja tuhovoimaisimpina taistelijoina (tämä radikaali voimakkuuden kontrasti aiheuttaen yllä mainitun väärinkäsityksen yleisyyden).
”Turaga” voi rinnastaa muiden kansojen vanhuuden ikäisiä jäseniä, mutta myös edustavat heidän tietäjä/shamaani/päälikkö-rooleja, urbaanisissa alueissa myös politiikkoina ja taloudellisina toimitusjohtajina. Heitä on huomattavasti paljon vähemmän kuin edellisiä kahta muotoa.
”Meidän kansa, me elämme pitkään, mutta me unohdamme. Vuorokaudet, vuodenajat… jopa oma nimemme ja omat identiteettimme. Ja kun me unohdamme, on meidän kirjurien, arkistonpitäjien, laulajien ja meidän Turagojen muistettava muiden tilalla”
Kun sanat ”urbaani” ja ”työläiset” mainitaan samassa lauseessa, monille tulee varmasti mielikuva pohjoisen suuri kaupunkivaltio, ”Metru Nui”. Tämä saaren kokoinen metropolis on ollut merkittävä osa maailmanhistoriaa, mutta on Metsästäjien sotien jälkeen joistain kauppasuhteista lukuun ottamatta pysynyt suurin piirtein suljettuna muiden valtioiden vaikutuksista.
Monille tämä kaupunki ja sen asukkaat ovat olleet ehkä mysteeri. Kiitoksia veli Redoxin, kaupungin Mata Nui-uskon luostarien Krikcitiläinen edustajan, sain mahdollisuuden haastatella Metru Nuin korkeinta vallanpitäjää, Turaga Dumea.
Toivon, että tämän avulla voisimme ehkä avata tätä kaupunkia ja ymmärtää hieman minkälainen tämä työläisten valtio on, ja ehkäpä jopa muitakin työläisiä kaikkialla.
Saavuin keskipäivällä paikallisten ”Kouru”-liikenteen avulla kaupungin keskuksen amfiteatterille, Colisseum, jossa sijaitsi Turaga Dumen toimisto teatterin korkeimmassa tornissa (vapaa-aika ja viihde omaa erikoisen uskonnollisen pyhä käsitteen Työläisten kulttuurissa).
Turaga Dume ja Toa Lhikan vastanottivat minua lyhyesti ja saattoivat minut tornin huipulle. Turaga pukeutui hienoihin sinihopeisiin kaapuihin, joka oli somiteltu Metru Nuin tyypillisillä mutta eleganteilla kuvioilla. Lhikan oli jättänyt koristelut väliin.
Vastoin odotuksiani, toimisto oli hyvin vaatimaton, huonekalut ainoastaan käytännöllisiä. Verrattuna kaupungissa usein törmäämiini maalauksiin, patsaihin ja reliefeihin sankaritarinoista ja ihailevia kuvauksia Työläisten ahkerasta työelämästä, toimisto olisi voinut luulla vastarakennetuksi ellei olisi huomannut työpöydän runsasta mutta hyvin organisoitua paperitöitä.
Ainoiksi väreiksi jäi yksi vanha maalaus, jossa kuvattiin Dume hänen nuoruudestaan kun oli Toa hänen soturiystäviensä kanssa.
Lhikan joutui poistumaan velvollisuuksiensa vuoksi ja jätti Turagan turvallisuuden paikallisen tehokkaiden Vahki-robottipoliisien käsiin.
Vahkit toivat meille teetä, ja otimme paikkamme.
– Kuinka hankala oli eristäytyminen?
Dume: ”Ymmärtääkseen kaupunkimme eristäytymistä, täytyy ensiksi ymmärtää historiaa, mitä kansamme on kokenut. Matoralaiset ovat aina olleet uhreja muiden valtapeleissä joissa meillä ei ole ollut sananvaltaa tai itsensä puolustamisen keinoja. Olimme osallistuneet useaan sotaan ja nähneet siitä seuraavia yhteiskuntakriisejä, jonka olisimme voineet helposti välttää. Sisällissota oli tämän syytä. Myös Metsästäjien invaasio on vain osa tätä kaavaa, minkä meidän löysät ja epävakaat verkkoutumiset muiden voimien ovat tuoneet.
Oppositiota tietenkin oli joiltain neuvoston jäseniltä ja kiltailta kun tein uudistuksiani, mutta sanoisin, että aika on näyttänyt heille toisin. Sodasta huolimatta Metru Nui on rauhallisempi kuin koskaan. ”
”Uljas-Uusi-Suunta” on Turaga Dumen aloittama valtakunnallinen ideologinen liike, joka toi uudistuksia Metru Nuin poliittisille, taloudellisille sekä uskonnollisille sfääreille (uskonto ollen hyvin kiinteästi kietoutuneita talouden kanssa, kuten työläisiltä voi odottaa).
Liike on ollut hyvin kiistanalainen aihe, ja monet työläiset, usein nykyään kaupungin ulkopuolelta, ovat kritisoineet hierarkkista ja reduktionistista järjestelmää ja syyttäneet hallintoa yksilöllisyyksien laiminlyömisestä ja arvostelujen tukahduttamisesta.
Kuuluisimpia olivat Turaga Dlakii, Eteläisen Mantereen Uina-Koron tietäjä, joka on kuvaillut asiasta täten:
”Nuo Metrulaiset, he erkanevat päivä päivältä Suuresta Hengestä jahtaamaan ideaalia, joka ei kuullu meille. Jos en tietäisi parempaa, olisin luullut, että Kaupunki olisi Vortixxien pyörittämä.”
– Miten kuvailisitte olevan tärkeimpiä ydinasioita uudistuksissasi?
Dume: ”Uudistuksillani halusin vahvistaayhtä tärkeää hyvettä, eli tehokkuutta. Olen aina uskonut, että Velvollisuutemme johtaa Kohtaloon ja siitä Yhtenäisyyteen. Ylipäätänsä olemme tulleet liian lähelle rappiota ja etääntyneet siitä mitä me olemme, eli ”mitä me teemme”. Meidän pitää vahvistaa kaikkia osia pyhässä työssämme, että pysymme vahvoina, sitenpä myös turvassa ja siten elämämme parempana. Erityisesti Metsästäjien hyökkäyksien jälkeen.
Kun työmme on hyvä, on myös kansa hyvä, ja Suuri Henki palkitsee meitä hyvällä elämällä ja tuomalla uusia Matoralais-sukupolvia rannallemme jatkamaan hyvää.”
Metsästäjien Sota on sota Odinan ja Metru Nuin välillä, jota useat ovat kutsuneet aikakautensa suurimmiksi ja verisimmiksi taisteluiksi. Sota aiheutti muunmoassa Toa-soturien palvomisen heikentymistä kun työläisten taistelijat menettivät entisen loistonsa voittamattomina pyhyyden ja oikeuden symboleina. Ainoastaan Metru Nuin sanktioima Toa Lhikan ja Työläismytologian pyhä ”Toa Mata”, kuuden elementin ruumiillistumat jumalsankarit, ovat yhä palvottuja valtaosa työläisten keskellä.
Sota on ollut hankalaa aikaa, mutta Turaga Dume on onnistunut pitämään paikkansa ja johtamaan kaupunkia eteenpäin.
– Miten kansa on toipunut Metsästäjien Sodasta?
Dume: ”Varjotun koloniallisten invaasion arvet eivät katoa hetkessä, mutta olemme tehneet hyvää työtä sen eteen, että kansa toipuisi. Olemme korjauttaneet Suuren Temppelimme, ja palauttaneet kaupungin entiseen loistoonsa. Suuri Toamme Lhikan auttaa meitä ulkopuolisilta uhkilta, ja kehittynyt Vahki-teknologiamme pitävät varman siitä, että järjestys pysyy. Talous kukoistaa ja hyvinvointi kaikilla. Me emme tarvitse enää ulkopuolista tukea.”
– Onko Mustan Käden menetys ollut kova isku Vahki-teknologialle?
Dume: ”Mustan Käden menetys on hyvin valitettava. Hyviä ihmisiä kuoli kenraali Killjoyn petturuuden takia, mutta teemme aina edistyksiä ja Musta Käsi on vain yksi vaihe historiassamme.”
– Onko Lhikan tarpeeksi kaupungin suojelemiseksi? Tuleeko kaupunkiin enää lisää Toa-sotureita tai muita apujoukkoja?
Dume: ”Kuten sanoin, luotan täysin Suuri Toamme Lhikanin ja Vahkien kykyihin pitämään suurimmat ongelmat poissa. Sitä paitsi, valitettava totuus on, että Matoralaiset ovat väsyneet Toiin. Olemme nähneet liian monta, jotka kuolivat turhaan tai pettivät meidät. Karakua, Dradde, Niz, Svarle. Tuyet, Halawe, Azglar, Nidhiki. Voin nimetä heidät kaikki.
Jopa Valon Toa Lheko. Ennen häntä, emme edes voineet kuvitella, että Valon Toa voisi kaatua noin merkityksettömästi, noin raakamaisesti.
Vaikka olenkin ollut ennen Toa, ja olen ylpeä Toa-veljistä ja siskoista jonka kanssa taistelin, olen myös nähnyt kuinka matoralaiset veljeni ja siskoni kaatuivat silmieni edessä.
Mitä muihin apujoukkoihin tulee, meillä ei ole ketään joihin voimme luottaa. Skakdi-palkkasoturit ovat väkivaltaisia ja hallisemattomia barbaareja. Selakhilaaneihin me emme lämpene ja Vortixxit mieluiten sabotoisivat meitä kuin auttaisivat.
Ja Makutat? Kerron sinulle Makutoista.
Turagana minä kykenen muistamaan enemmän kuin kukaan muu Matoralainen, ja jopa tuomaan kadonneita muisteja meditoinneilla. En muista enää yksityiskohtia sisällissodasta, mutta muistan yhä sen päivän nuorempana Matoralaisena, kun Makuta, meidän kaupungin Makuta, keräsi kokoon kaikki sodan päälliköt, heidän perheet ja kuka tahansa jotka olivat tekemisissä heidän kanssa teurastettavaksi.
Se tapa, miten hän sai heidät kitumaan yksitellen, hitaasti, ja murhaamaan toisiaan kunnes loput voidaan nylkeä Arkiston kamalimmilla Raheilla. Ennen kaikkea, muistan vieläkin sen silmät. Nuo pimeimmät, tyhjimmät silmät. Kuin katsoisin omaa kuolemaani ja kuinka kaikki tietämäni olisi vain yksi iso vitsi.
En, minä en voi antaa Makutoille sellaista valtaa.”
Metsästäjien Sota on synnyttänyt useita pakolaisia ympäri maailmaa, joihin kuuluu myös useita Toa-sotureita ja muita työläiskansoja. Yksi lähiaikojen merkittävimmistä vaikka vähän puhutuista ovat ”Bio-Klaani”, pakolaisryhmä jotka omistavat oman pienen saaren Pohjoisen- ja Etelän- Mantereiden välissä. Klaaniin kuuluu useita Sodan veteraaneja ja huhuja on, että jäseniin on jopa rikollisia, visorakeja ja makuta. Klaania johtaa Toa-soturien ja Skakdin muodostama ryhmä.
– Onko teillä ajatuksia Metru Nuin sodasta paenneista ja heidän tulevaisuudesta?
Dume: ”Metru Nui elää tarpeeksi hyvin ilman heitä. Minulla ei ole aikomusta palauttaa heidät takaisin, erityisesti näin kauan sodan jälkeen. He tekivät päätöksensä lähtemällä kaupungista. Jos he vielä kunnioittavat meitä, he tietävät pysyvän loitolla. Meidän kaupunkiin ei riitä enää tilaa heille ja jos huhut joita olen kuullut näistä ”pakolaiskunnista”, kuten tuosta Toa Tawan ”Klaanista”, on totta, voit olla aivan varma etten tule sallimaan terroristien ja konnien sisäänpääsyä kaupunkiimme ilman käsirautoja.”
– Yrität kaikkesi pitää kaupungin turvassa?
Dume: ”Yritän ennen kaikkea pitää matoralaiset turvassa. Rakastan kansaani, ja rakastan tätä kaupunkia. Kansani suojaaminen on tärkein velvollisuuteni ja teen mitä vain jotta he voivat elää ilman pelkoa tulevasta. Olen nähnyt kuinka veri on vuodatettu protodermiksen päällä, enkä koskaan tule sallimaan sitä tapahtumaan uudelleen.
On ihmisiä, jotka tulevat väittelemään teoistani. Minulla ei ole mitään harhaluuloja. Väitelkööt niin paljon kuin haluavat mutta painotan, että kaikki mitä teen ja tulen tekemään on vain ja ainoastaan kansani vuoksi.”
Haastattelun päättyessä, Turaga Dume siirtyi välittömästi töihinsä. Vahki-vartija oli tuonut tärkeitä lainsäädäntöjä allekirjoitettavaksi ja minut saatettiin ulos. Töiden jälkeen Dume pitää jaksollista puhettaan kaupungin kansalle (yksi uudistuksista kuului Turagan aktiivinen esiintyminen kansansa hurrattavaksi).
Kun kysytään, kuinka Dume kestää kiireistä ja työntäytteistä aikatauluaan, hän nauraa.
Mustan palkkasoturin käyttelemät airot kauhoivat vettä jo toista tuntia. Hän oli ulapalla kahdestaan vaitonaisen matkakumppaninsa kanssa. Jos Amazua olisi ollut veneessä yksin, hän olisi saattanut käyttää jotain muista proteeseistaan liikkuakseen vauhdikkaammin. Hän ei kuitenkaan tahtonut säikyttää veneen kärjessä istuvaa, ilmeisen hermostunutta zyglakia yhtään enempää. Eikä ehkä paljastaa korttejaan.
Oli aurinkoinen päivä, ja meri oli tyyni. Aava jatkui kaikissa muissa suunnissa silmänkantamattomiin, mutta Amazuan selän takana, idässä, sijaitsi Bio-Klaanin saari. Sieltä kaksikko oli lähtenyt liikkeelle skakdien kustantamalla soutuveneellä. Lotja oli vanha, mutta vaikutti suhteellisen vankalta. Yksipohjaisen puupaatin lankut oli naulattu toisiinsa paksuilla rautanauloilla, jotka näyttivät jo ruostuneen.
Kuoreensa vetäytynyt kivirapu lepäsi palkkasoturin hartialla. Koko alkumatkan se oli pälyillyt ympärilleen epävarmana siitä, mihin äiti oli matkalla, mutta äidin outo edestakainen liikehdintä oli saanut sen vaipumaan uneen.
Amazua toivoi, ettei tämä tulisi kestämään kauaa. Palkkasoturi ei ollut jättänyt radiovartiopaikkaansa skakdien leirissä mitenkään mielellään, ottaen huomioon että Klaaniin soluttautuneet merirosvomatoranit saattoivat ottaa yhteyttä milloin tahansa. Juuri niin Amazua oli heitä ohjeistanutkin.
Toki Amazualla oli radiolaitteisto mukanaan, mutta hän oli päättänyt varotoimenpiteenä ottaa yhteyttä… “apulaisiinsa”? – ja kehoittanut näitä keskeyttämään kaiken syvemmän operaatiotoiminnan ainakin täksi iltapäiväksi.
Aina toisinaan palkkasoturi sai mielessään havahtua siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi kahdeksanpäistä matoranjoukkoa nimittää. Metorakk (tai miltei kuka tahansa muu skakdi) olisi hyvinkin voinut käyttää termiä “palkolliset”, tai jopa “orjat”.
Mutta ne eivät olleet tuntuneet oikeilta. Hän ei ollut pakottanut matoraneja jäämään luokseen, eikä pannut pahakseen ajatusta siitä, että konkkaronkka olisi vain ottanut ja lähtenyt heti tilaisuuden saatuaan. Mutta he olivat jääneet, pyytämättä Amazualta mitään vastineeksi missään vaiheessa. He eivät olleet vaatineet häneltä mitään, eikä hän heiltä. Mutta siitä lähtien kun Amazua oli hoitanut heidän merirosvokapteeninsa pois tieltään, jäljelle jääneet merirosvot olivat seuranneet häntä valmiina tottelemaan palkkasoturin käskyjä. Eikä palkkasoturi ollut nähnyt järkevää syytä heittää auttavia käsiä hukkaan.
Violetti zyglak veneen keulassa oli istunut koko tähänastisen matkan jännittyneenä paikallaan. Sen niskan sulat sojottivat pystyyn ja punaiset silmät pälyilivät ympäriinsä. Nyt se kuitenkin käännähti ympäri ja tuijotteli kohti syvyyksiä.
”Pysähdy tähän”, se ohjeisti. ”Ja odota hetki.”
Lisko nousi kyykkyasentoon kääntyen selin Amazuaan päin. Se kumartui eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, ja loikkasi sitten keulasta. Vain vaimea ääni saatteli merten saalistajan pinnan alle.
Liskon syöksähdys meren syleilyyn sai paatin nytkähtämään, mikä herätti palkkasoturin olkapäällä lepäilleen ravun. Sen mustiin pallomaisiin silmiin osui heti ensimmäisenä likaisen, ison ja suipon selkäkuoren tapaisen asian vastakkaisessa päässä näkyvät kirkkaan pinnan väreilyt. Utelias otus kipitti pienine jalkoineen äkkiä vilkaisemaan lähemmin. Se ei uhrannut välitöntä ajatusta sille, miten äidin kanssa vielä hetki sitten ollut outo otus oli nyt häviksissä. Rapu kurkisti varovasti laidan yli.
Amazua nosti airot veneeseen, tarkkaillen hetken ympäröivää merta kaikista suunnista, joista saattoi olla täydellisin näköyhteys veneeseen. Mahdolliset diplomaattiset neuvottelut tuskin olisivat alkaneet suotuisimmalla tavalla, mikäli hänet olisi yllätetty aseet esillä. Palkkasoturi puristi oikean kätensä nyrkkiin ja tarttui siihen kiinni vasemmallaan. Puoliksi mekaanistetun kyynärvarren juuressa olevat hopeiset ja metallisen harmaat osat likkuivat ja vetäytyivät hieman sisäänpäin. Ne avasivat puristettua nyrkkiä paikallaan pitävän lukituksen, sallien Amazuan vetää sen ulos. Palkkasoturi asetti mekaanisen käsiproteesinsa selkäänsä ja vaihtoi sen pitkäpiippuiseen ampuma-aseeseen.
Amazua pyöritteli nyt metallisesta kyynärvarrestaan sojottavaa asetta rauhallisesti. Hän avasi aseen alaosassa sijaitsevan ammuslippaan, joka oli täytetty kyseisen mallin sallimalla määrällä kuulamaisia ammuksia. Palkkasoturi asetti lippaan takaisin paikoilleen ja testasi samalla aseen latausmekanismin. Hyvältä näyttää.
Ase oli jo vanha mutta silti hyvin tehokas, mutta myös omalta osaltaan toistuvasti epäkunnossa. Amazua oli käyttänyt skakdien leirissä viettämänsä ajan muun muassa juuri kyseisen aseen huoltamiseen ja kunnossapitoon. Hän halusi olla varma, että tiukan paikan tullen hän ei joutuisi murehtimaan laiterikoista tai varustuksensa toimimattomuudesta.
Vaikka tehtävän piti olla vain kohtaaminen liittolaisten kesken, Amazua ei tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Hän itse pyrki pitäytymään erossa skakdien ja zyglakien välisistä yhteenotoista. Hän tunsi silti hyvin, kuinka tunnelma kahden lajin välillä oli kiristynyt, ja osittain juuri siksi. Hän ei ollut edes nähnyt muita zyglakeja kuin hiljaisen matkakumppaninsa viikkokausiin, vaikka yhden hänen leirinsä skakdeista olisi pitänyt komentaa meripetojen soturiryhmää. Ihan kuin liskot olisivat tyystin kaikonneet.
Päällisin puolin vaikutti myös siltä, etteivät zyglakitkaan olleet täysin perillä lajitovereidensa liikehdinnästä. Ainakin niin violetti zyglak oli väittänyt. Violetti viestinviejä oli ilmestynyt leiriin kuin tyhjästä ja vaatinut neuvotteluja. Hän edusti sanojensa mukaan metsärannan heimon Racxelia, joka kutsui skakdien edustajan T’haokille keskustelemaan zyglakien ja skakdien komentosuhteista.
Amazua ei ollut perehtynyt asiaan itse, mutta kyseiset komentosuhteet vaikuttivat kieltämättä mielivaltaisilta. Gaggulabiokin oli ilmeisen varautunut – miksi muuten hän olisi lähettänyt Amazuan asialle? Eleetön palkkastori vältti rodulliset ennakkoluulot, ja oli sitä paitsi hampaisiin asti aseistautunut. Siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Mutta palkkasoturin mieltä painoi myös vaimeasti ajatus siitä, että kenraali olisi johtamassa häntä suden suuhun jonkinlaisena yhden miehen Troya Nuin hevosena.
Palkkasoturi irrotti aseen kädestään, käyden läpi muutamia muita välineitään.
Häikäisypommeja, savukranaatteja, eritehoisia lamauttimia, ZKRT- mallin konepistooleissa käytettäviä lievätehoisempia patruunoita. Pienimuotoinen hätävara-arsenaali tarkoitettu äkillisen uhan nopeaan mutta epäkuolettavaan neutraloimiseen. Mutta mikäli tilanne, oli se mikä hyvänsä, riistäytyisi käsistä, saattoi palkkasoturi joutua turvautumaan järeisimpiin varusteisiin, riippuen kokonaan zyglakien tukikohdan rakenteesta ja miehityksestä.
Sanottiin, että zyglakit olivat immuuneja elementaalivoimille. Amazua arveli sen tarkoittavan käytännössä sitä, että ne ovat luonnottoman isoja, vahvoja ja paksunahkaisia. Amazua toivoi, ettei joutuisi testaamaan, riittäisikö hänen proteesiensa tulivoima pysäyttämään petoja, jotka olivat kuuleman mukaan toaa väkevämpiä. Palkkasoturi ei pitänyt tilanteesta, jossa hän altistui tilanteelle, johon hän ei voinut täysin varautua.
Veneen keulassa istuskelevan ravun utelias äännähdys kiinnitti palkkasoturin huomion. Amazua asetti välineensä takaisin selkäänsä ja käveli varovasti lemmikinsä luo. Hän kurotti katseensa veneen keulan yli veteen.
Suoraan veden alta lähestyi pintaa jotain omituista, jonka tarkkaa olemusta oli hankalaa määrittää. Mutta Amazua tajusi reagoida nopeasti siihen, että se nousi lähes suoraan palkkasoturin veneen alta.
Aikailematta Amazua vetäisi oikean kätensä tilalle painetykin ja nappasi rapunsa veneen reunalta. Palkkasoturi tähtäsi aseellaan hieman veneen keulasta eteenpäin. Paineaallon tasaisesta laukauksesta vapautuva potkaisu siirsi puisen veneen matkustajineen metrikaupalla taaksepäin.
Vedestä kohoava asia ei päästänyt ääntäkään, ei ennen kuin se nousi pintaan. Ensin veneen eteen nousi näkyviin kalkkinen kyömy ja sitten se jatkoi kasvuaan. Vettä pirskoi joka suuntaan, aaltojen ulottuessa jopa Amazuan veneelle asti.
Häkellyttävän nopeasti valtava meripeto, zyglakien T’haok, oli pinnassa. Sen kalkkikuorinen selkä oli kuin mäki Amazuan veneen edessä. Väritykseltään se oli likaisenharmaa, mutta hieman läpikuultava. Kovakuorisen polyyppieläimen ulkokuoreen oli kaiverrettu ja rakennettu rakenteita. Yksi niistä oli selvästi muita suurempi ja muistutti luista porttia. Se sijaitsi olennon selkäkuoren etuosassa, suoraan Amazuasta ”ylärinteeseen”.
Hirviön naama – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli pinnan alla. Amazua kuitenkin erotti T’haokin kasvojen lonkerot ja siimat meriveden läpi.
Kuulemansa perusteella Amazua tiesi, että merirahin massa jatkui pinnan alla vielä paljon suurempana. Kymmeniä, ehkä jopa satoja metrejä pitkät siimamaiset ulokkeet alkoivat hirviön vatsasta ja levittäytyivät kohti meren syvyyksiä. Palkkasoturi tiesi, ettei Zyglakien ikiaikaisella meritukikohdalla ollut mitään asiaa mataliin vesiin – samaten hän tiesi, että tieto tästä rauhoitti niitä skakdeja, jotka joskus harvoin partioivat rannikkoa.
T’haokin selän etuosan luuportti aukesi, ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa: hetki sitten meren alle painunut violetti zyglak sekä toinen, näyttävästi koristautunut lisko. Amazualle uudelle zyglakilla oli kaulassaan paksu köysi, jota koristi kolmikulmainen riipus, jonka jokaiseen sivuun oli kuvattu terävät kynnet. Zyglakilla oli myös ilmeisesti pienisilmukkaisesta verkosta punottu huntu, joka roikkui sen otsalla. Sen käsistä ja hännästä roikkui mustaksi värjättyjä ja veistetyllä luulla koristettuja nahkasuikaleita.
Amazua katsoi asiakseen tarttua tarjoukseen ja souti veneensä aivan meripedon kylkeen. Lotjan keula kolahti kevyesti T’haokiin, ja punavisiirinen hahmo astui jättiläisen selkäpanssarin päälle. Palkkasoturi tunnusteli hetken liukasta kalkkikuorista pintaa ja vaihtoi käsiensä tilalle paremmiksi katsomansa kiipeilyvälineet.
T’haokin onkalot olivat ulkopuoliselle uhkaava ympäristö. Osin kalkkikuoreen kaiverretut, osin hirviön kuoren alle luusta ja nahasta rakennetut tilat levittäytyivät Amazuan ympärillä. Meren sini kuulsi T’haokin läpikuultavan lihan läpi, ja lisävaloa antoivat telineisiin asetetut valokivet. Onkaloissa oli silti hämärää, eikä Amazua osannut arvioida, kuinka pitkälle zyglakien muinaisen meripedon ”sisätilat” ulottuivat.
Amazuaa oli ottamassa vastaan kolme yhtä lailla hunnutettua ja muutenkin samoin koristautunutta zyglakia lisää. Palkkasoturi laski mielessään matkaa takanaan sulkeutuneelle ”etuovelle”: jos tilanne leviäisi käsiin, pakeneminen olisi taistelemista järkevämpi vaihtoehto.
”Sinäkö olet skakdien kuriiri?” kuului kylmä ja kova ääni. Amazua tulkitsi äänen naispuoleiseksi, vaikkei voinut olla ihan varma. Pitkälti kaikkien zyglakien äänet kuulostivat muiden lajien korvaan niin raaoilta ja eläimellisiltä, että ne eivät kielineet paljon puhujastaan. Kieli oli matoran, mutta lausujalla oli vahva korostus.
Amazua ei ollut varma, mistä suunnasta ääni kuului. Kukaan neljästä huntuotsasta se ei ollut, eikä viestinviejänä toiminut violetti lisko kuulostanut samalta.
”Edustan Gaggulabion skakdeja. Minut lähetettiin tänne diplomatian merkeissä, hänen esitettyä kutsun”, palkkasoturi lausui, ja osoitti violettia zyglakia, joka seisoi hunnutettujen liskojen rinnalla. Osoitettu zyglak nyökkäsi.
”Turhamainen työnantajasiko ei rohjennut itse paikalle?” yksi huntuotsa kähisi. ”Olisin pettynyt, jos osaisin olla yllättynyt. Skakdit.”
Amazua ei voinut olla huomaamatta, miten samantyylisesti koristautuneet zyglakit alkoivat kierrellä häntä puhuessaan. Yhdelläkään niistä ei ollut aseita, mutta palkkasoturi tiesi, etteivät meripedot tarvinneet moisia. Neljän matelijan hännät liikehtivät levottomasti.
”Kenraali Gaggulabio on kiireinen”, Amazuan ääni ei värähtänyt. “Juuri ennen lähtöäni hän lähti hoitamaan kiireisiä ja diplomaattisia asioita. Hänellä on kiire käydä sotaa Bio-Klaania vastaan.”
Palkkasoturi huomasi, miten zyglakit alkoivat lähestyä häntä hiljalleen jokaisella askeleellaan.
”Matoralaiset ovat kyllä vihollisia…” toinen Amazuan ympärillä asteleva zyglak aloitti. ”Ja te saalistatte niitä myös.”
”Merten Isällä on paljon saalistettavaa”, Amazualle ensimmäisenä näyttäytynyt huntulisko yhtyi lajikumppaniinsa. ”Suurin ja Syvin on nälkäisempi kuin tämä kotimme.”
Ilma T’haokin sisällä haisi ummehtuneelle. Amazua mittaili hirviön sisuksia ja arvioi sen kokoa. Kun tämä oli zyglakeille arkipäivää, Amazua ymmärsi hyvin, miksi liskojen mytologian jumalhahmo oli vielä suurempi.
”Suumme on hänen suunsa”, hunnutettu lahkolainen julisti ”Ja hampaamme hänen omansa.”
”Hampaamme hänen omansa!” kolme muuta yhtyivät.
”Kun vapautamme veren, hänen halunsa herää… Kun syömme, hän saa tyydytyksen!”
Korviahuumaava kohina täytti tilan ja lattia Amazuan jalkojen alla kallistui. Tällä kertaa palkkasoturi menetti tasapainonsa oikeasti ja pystyi vain täpärästi laskeutumaan toisen taitetun polvensa ja kätensä varaan.
Pikkuruisen kiviravun ote äidin olkapäästä petti ja otus kieri tilan lattiaa pitkin.
Amazua pääsi kuitenkin pian pystyyn. Hän teki pikaisen tilannekatsauksen.
T’haok oli ilmeisesti sukeltanut taas pinnan alle. Vajoaminen loppui kuitenkin äkisti, joten erityisen syvällä he eivät olleet. Radio toimisi toivottavasti vielä, mutta takaisin ei olisi enää paluuta.
Neljä lahko-zyglakia seisoivat yhä Amazuan ympärillä. Ennen kuin mikään niistä ehti sanoa enää lisää, kylmä ääni kajahti taas: ”Käy peremmälle.”
Nyt Amazua tunnisti sen tulevan edessään olevasta teltantapaisesta. Palkkasoturi vilkuili liskoja ympärillään, ja sitten telttaa. Äitiään kaipaava rapu kipitti hänen luokseen ja kapusi hänen jalkaansa pitkin ylös.
Amazua arveli, että olisi järkevintä astua telttaan.
Neljä hunnutettua zyglakia jäivät katselemaan, kun palkkasoturi kumartui pienehkön teltan ovelle. Nahkainen verho roikkui luuteltan suulla, ja Amazua vetäisi sen syrjään.
”Tervetuloa.”
Amazuan edessä avautuva näky oli vähintäänkin merkillinen. Valtavan vesipedon kuoren alle pystytetyn teltan keskellä kyti sinivihreä hiillos, josta nousi sankka savu. Savupatsas kohosi teltan katossa olevasta aukosta… jonnekin. Amazualla ei ollut aavistustakaan, miten ilman kierto toimi T’haokin sisällä. Hänen oli joka tapauksessa vaikeaa nähdä eteensä – savu oli niin sankkaa. Hiilloksesta nousi yllättävän raikas tuoksu, vastapainona teltan ulkopuoliseen ummehtuneisuuteen.
Ja savupatsaan takana odotti T’haokin päällikkö. Osin savuun hukkuva hahmo istui jonkinlaisella matalalla istuimella. Amazua erotti zyglakin olevan väritykseltään pääasiassa sininen ja silmiltään vaalea, lähes valkea. Jonkinlainen viitta laskeutui liskon selkää pitkin. Teltta oli niin ahdas, että Amazuan piti seistä kumarassa. Zyglak täytti tilasta huomattavan osan, ja sen pitkä, paksu häntä kiersi teltan seinustaa pitkin. Amazua oli astunut keskelle salaperäistä savua ja valtavaa liskoa.
Zyglakin olemus oli yhtä kylmä kuin sen äänikin. Sen tummansininen ja kulmikas pää tuijotti vierastaan suoraan ja ylpeästi. Liskon rinnuksilla roikkuvien korujen koko kieli merkittävästä asemasta, ja sen pitkät kynnet kielivät kyvystä repiä saaliinsa kappaleiksi.
Amazua vastasi emäntänsä katseeseen. ”Minut lähetettiin tänne neuvottelemaan työnantajani puolesta”, hän ilmoitti neutraalisti.
Lisko naksautti niskojaan kuuluvasti. ”Puhummeko nyt Gaggulabiosta?” se kysyi hitaasti.
”Kyllä. Käsittääkseni halusitte neuvotella juuri hänen palkkasotureidensa kanssa.”
Amazua mietti, kuinka hänen pomonsa tiedotti asioista Nazorakeille. Jos mitenkään. Kahdenkeskisistä neuvotteluista oli Alliansissa huonoja kokemuksia.
”Diplomatiaa skakdien kanssa…” sininen zyglak maisteli sanoja. ”Pitkälle on tultu.”
”Luvallanne kysyen…” Amazua aloitti, ”Oliko tuo äskeinen – tuossa ulkopuolella – diplomatiaa?”
Amazua tahtoi ymmärtää neuvottelukumppaneitaan ja heidän tapojaan.
”Viittaat Merten Isän kasvattiin, Suurimman ja Syvimmän kanssakalastajaan ja Rhak’elakkin lahkon johtajaan, Kurieleziin? Sekä niihin kolmeen muuhun?” kylmä ääni savun takaa varmisti.
”Ilmeisesti.”
Hetkeen zyglak ei vastannut mitään. Sitten se kumartui savun yli, niin, että sen valtava kita oli aivan Amazuan kasvojen edessä. Lisko madalsi ääntään: ”He yrittivät pelotella sinua.”
Ennen kuin Gaggulabion mustavisiirinen kuriiri ehti vastata, sininen zyglak jatkoi: ”Mutta vain, koska ovat itse kauhuissaan.”
Jos ilme Amazuan visiirin takana muuttui, kukaan ulkopuolinen ei sitä huomannut. Hänen sininen emäntänsä nojautui taas taaksepäin ja kääntyi kaivamaan jotain viereltään. Pian sen teräväkyntisissä kourissa oli suomupintainen peite. Lisko nakkasi sen turkoosin hiilloksen päälle.
”Käy istumaan, Gaggulabion kuriiri”, zyglak puhui, mutta ei juuri kuiskausta kovempaa. Liskon teräväkyntinen sormi osoitti matalaa jakkaraa Amazuan takavasemmalla ”Käy istumaan, niin neuvotellaan. Kerron sinulle, miksi kutsuin sinut tänne ja miksi nuo tuolla ulkona ovat kauhuissaan.”
Amazua otti askeleen taaksepäin. Hän veti turkispeitteisen jakkaran alleen, mutta ei kääntänyt visiirin peittämiä kasvojaan zyglakista. Kehonsa paksujen haarniskapanssarien alle peittänyt palkkasoturi ei kyennyt tuntemaan miltä sen pinta tuntui, mutta hän sai aseteltua vartaloinsa tarpeeksi mukavaan asentoon.
”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” sinen peto kysyi hiljaa.
Savu hälveni, kun suomupeite tukahdutti hiillosta.
”Violetti sanansaattajanne kertoi Metsärannan Racxelin vaativan neuvotteluja…” punavisiiri vastasi.
”Aivan oikein”, lisko vastasi totisena. ”Mutta tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Amazua ei osannut vastata, joten hän pysyi vaitonaisena. Musta palkkasoturi pudisti päätään.
”Minua kutsutaan etuliitteelläni, koska olen saaren suurimman heimon merkittävin metsästyspäällikkö. Metsäranta on säilynyt hyvänä metsästysmaana Tawan verisen keihään varjossakin. Se puolestaan tarkoittaa, että tunnen lajini valtakamppailun.”
Sinivihreän hiilloksen salaperäinen savuverho oheni entisestään. Nyt Amazua hahmotti keskustelukumppaninsa yksityiskohtineen. Lukuisat korurenkaat koristivat sen raajoja ja kaulaa. Arpikudos ja tatuoinnit vuorottelivat sen miehustassa. Zyglak oli selvästikin nähnyt sekä hyviä että huonoja aikoja.
”Tunnen sen niin hyvin, että voitin sen…” Racxel jatkoi. ”Olin jo valmiiksi mahtava. Kun nain sen typeryksen, minusta tuli mahtavin. Komennan T’haokia.”
Amazua tajusi kuvion. Racxel oli zyglakien edesmenneen johtajan, Zyxaxin leski.
Racxel jatkoi: ”Mutta nyt minua ympäröivät nämä typerät pelkurit…”
Amazua arveli ymmärtävänsä kanssapuhujansa äänenvoimakkuuden. Oli selvästi aivan tarkoituksellista, ettei tätä keskustelua käyty juuri kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Nuo neljä, jotka kohtasit teltan ulkopuolella. He kuuluvat Rhak’elakkin lahkoon ja ovat sulhovainaan vanha tukiryhmä. Ilman sitä typerystä he eivät osaa muuta kuin lausua rukouksia ja estää minua johtamasta omiani. En olisi uskonut, että nuo tarvitsivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.”
Zyglakin avoimuus sai palkkasoturin yllättymään.
”Jos se olisi noista kiinni, en saisi poistua teltastani”, Racxel murisi. ”Heidän harmikseen he ovat heikkoja ja minä vahva. He voivat luulla kävelevänsä perinteiden yli, mutta ruumiini yli nuo pelkurit eivät kykene kävelemään. Ja on T’haokilla vielä muutama kunnollinenkin zyglak jäljellä.”
Amazua nojautui eteenpäin. ”Miksi kerrot tämän minulle?” Hänkin puhui hiljaisella äänellä.
Metsärannan Racxel hymyili pitkähampaista hymyä. ”Haluan, että ymmärrät tilanteeni. Kurielez lahkoineen menetti kykynsä saada mitään aikaiseksi, kun Zyxax kävi kuolemassa. Asemani on muita päälliköitä vahvempi. Olen tämän saaren tärkein zyglak. Ja siitä huolimatta…”
Racxel piti pienen tauon. Hän ei enää hymyillyt. ”Siitä huolimatta en tiedä, missä lajitoverini ovat. Allianssin kuriiri, kerro minulle… missä kansani on?”
Amazua kallistui taaksepäin yllättyneenä kuulemastaan.
”Etkö sinä tiedä, missä zyglakit ovat?”
”T’haokilla on meistä kahdeksan. En ole kuullut muista viikkoihin.”
Palkkasoturi sulatteli kuulemaansa. Hän tiesi saarella olevan parisensataa zyglakia, mutta valtavan merenalaisen hirviötukikohdan miehitys oli vain kahdeksan henkeä…
”En valitettavasti osaa vastata zyglakien sijainnista…” Amazua totesi. “Teidän heimojanne koskevaa tietoa ei ole uskottu minun käsiini, koska kyseinen aihealue ei ole koskenut työnkuvaani.”
Metsärannan Racxel katseli keskustelukumppaniaan harmailla silmillään. Hän ei ollut selvästikään tyytyväinen vastaukseen.
“Kaikki mitä teen pyrin tekemään Gaggulabion ja hänen skakdiensa hyväksi”, Amazua jatkoi. Palkkasoturin aneeminen äänensävy viesti zyglakille vähemmän hänen lojaaliudestaan esimiehiään kohtaan ja enemmän siitä, mitä hänelle maksettiin vastineeksi vaivoistaan.
Zyglak hymähti. “Päällikösi eivät ole vaivautuneet jakamaan tärkeää tietoa kanssasi, mutta silti lähettivät sinut tänne asti.”
”Voin kuitenkin tehdä näin”, Amazua vastasi. Hän nosti oikean kätensä nojaamasta polveensa ja taivutti sen varovasti selkänsä taakse. Palkkasoturi tarkkaili varovaisesti zyglakin mahdollista agressiivista reaktiota, mutta nainen tuntui pysyvän varautuneen rauhallisena.
Racxel hämmentyi palkkasoturin nostaessa kätensä jälleen esille. Visiiripäisen sanansaattajan käteen oli ilmestynyt jonkinlainen suorakulmiomainen laite. Zyglak ei ollut pannut merkille palkkasoturin kantaneen mukanaan minkäänlaisia näkyviä lisälaitteita.
Amazua painoi napista, ja kaiuttimesta alkoi kuulua rahinaa.
”No iltaa sinne liskoillekin”, kuului muhkean äänen muikea aloitus radiopuhelimesta.
”Onko tuo…” Racxel aloitti.
”Gaggulabio”, Amazua vastasi.
”…radio?” liskotar esitti kysymyksensä loppuun.
Siinä hetkessä Amazua muisti neuvottelukumppaninsa kulttuurin teknologian tason.
”Kyllä. Ja minulla on yhteys Gaggulabioon”, hän selvensi tilannetta.
Tummansininen zyglak tuijotti yhteydenpitolaitetta epäluuloisena. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se avasi suunsa.
”Puhut Metsärannan Racxelillle, T’haokin päällikölle ja Zyxaxin leskelle… radion kautta.”
Amazua käänsi katseensa luurista liskoon. ”Hän tietää kyllä käyttävänsä radiota.”
Racxel mulkaisi mustaa soturia. Sitten hän jatkoi: ”Istutko kanssani neuvottelemaan, kahdenkeskisille käräjille… radion kautta?”
”Umm, Raksel”, Labion mumina kantoi kaiuttimesta. ”Ah, olet se ilkeäluontoinen neitokainen sieltä, mitä, oliko se peräti ensimmäinen kerta, kun tavattiin teikäläisiä tällä saarella! Juku, onpas siitä aikaa!”
Amazua ei ollut hyvä lukemaan zyglakien ilmeitä, mutta hän arveli, että se mikä Racxelin kasvoilta paistoi, ei ollut huvittuneisuutta.
”Gaggulabio, roolissasi tämän saaren skakdien johtajana.. oletko valmis ottamaan vastuun teoistasi?” T’haokin päällikkö lausui. Hänen äänensä oli jääkylmä.
”Uh, vastuun? Meinasin kyllä puhua mieluummin tulevaisuudenvisioistani joidenkin menneiden juttujen puimisen sijaan”, skakdin ääni vastasi takaisin. Taustalta kuului muutakin ääntä… söikö Gaggulabio jotain?
”Meillä kahdella on erilaiset näkökulmat johtajuuteen ja perinteisiin, skakdi”, Racxel lausui radiolle Amazuan kädessä.
”Kumpikohan meistä on kirjoittanut kirjan johtajuudesta, niin mitä häh?” musta esine vastasi Gaggulabion äänellä.
Racxelin katseesta paistoi halveksunta, kun hän tuijotti puhuvaa puhelinta.
”Muistan, että puhuit Zyxaxille tuohon sävyyn. Mutta minä en ole vainaa sulhoni.”
”Vai oletko vain katkera, kun et osaa lukea, ja siksi nauttia sivistykseni hedelmistä?”
Hetken Amazua luuli, että liskopeto olisi sivaltanut puhelimen hännällään säpäleiksi. Hän kuitenkin helpottui huomatessaan, että zyglak osasi hillitä itsensä. Käyttäytyy paremmin kuin kenraali, Amazua myönsi mielessään.
”Lähestyn sinua ystävänä nyt”, Racxel murisi luurille. ”Mutta en ehkä ensi kertaa.”
”No nyt olemme liikkellä oikealla jalalla!” hilpeä ääni kuului radiosta.
Racxel ja Amazua katselivat mykkinä puhelinta. Gaggulabion ääni jatkoi: ”Niin, ystäväiseni! Meidän piti puhua politiikkaa”, Labion päästä kuului paperien kääntelyn ääntä. ”Nimittäin Kentsu ei ole ihan tyytyväinen teihin liskoväkeen. Asialle pitäisi tehdä jotain, ötökkä sanoi.”
”Gaggulabio, skakdien johtaja…” Racxel sanoi, lähes kuiskaten. ”Minä kutsuin sinut telttaani. Jos tietäisit mitään zyglakeista… jos vaivautuisit ottamaan selvää mistään, tietäisit sen merkityksen. Et kuitenkaan tule, vaan lähetät juoksupoikasi puolestasi. Minä lähestyn sinua, koska kansojemme välit ovat pahoin tulehtuneet. Lähestyn sinua, koska tahdon välttää verenvuodatuksen.
Kutsuin sinut kysyäkseni, missä kansani on! Minä en tiedä, missä omaheimoni on. Minä en tiedä, missä perhepiirini on. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta missä he ovat, ja millä oikeudella miehesi antavat heille käskyjä. Millä oikeudella palkkaamasi soturit ovat ottaneet komentoonsa tämän saaren alkuperäiset asukkaat, ja rikkoneet heidän keskinäisen yhteydenpitonsa. Kaiken tietämäni perusteella he voisivat olla vaihtaneet saarta! Minä en tiedä, missä he ovat… en, vaikka asemani on mahtavin!
Skakdi Gaggulabio. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta, mitä olet tehnyt kansalleni, mutta tietämättömyytesi ja kunnianloukk-”
”Niin joo. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että delegoin teikäläisten käskyttämisen vanhalle kunnon Metorakkille. Odotas, viritän hänet tälle taajuudelle!”
Teltan seuraava sanattomuus oli edellistä pidempi. Kyllä, Gaggu selvästikin mutusti leivonnaisia linjan toisessa päässä.
Amazua arvioi tilannettaan. Racxel alkoi selvästikin kypsyä tilanteeseen, ja Gaggu vain lisäsi bensaa liekkeihin. Metorakkin lisääminen palaveriin…
Musta palkkasoturi arvioi mahdollisuuksiaan selvitä kahdeksaa zyglakia vastaan ja paeta merenalaisesta sijainnistaan. Mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä.
Radiopuhelin rahisi jälleen.
”Zyglak puhumassa oikeudesta”, ilmestyi uusi ääni linjalle. Se oli välinpitämätön ja väritön. ”Te olette vain petoja. Villejä, väkivaltaisia eläimiä. Teidän oikeutenne on vahvimman oikeutta.”
Racxelin vaaleat silmät muuttuivat viiruiksi. ”Metorakk, oletan”, liskon kita lausui, kuin jotain pahaa maistaen. ”Tunnen maineesi, mutta en muista meidän tavanneen aiemmin. Etkö pidä neuvotteluista?”
”Niistäkään.”
Racxel huokaisi turhautuneena. ”Missä kansani on, Metorakk? Miten voit perustella toimintasi?”
Skakditappajan tyhjä ääni vastasi lähes välittömästi. ”Haluat perusteluja, typy? Minun perusteluni ovat ruuti ja teräs. Minä voisin tappaa teidät kaikki, jos haluaisin.”
Racxel tuijotti radiota sanattomana. Amazuakaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen.
”Se ei johdu edes siitä, että taistelette luuveitsillä ja metsän kepeillä. Se johtuu siitä, että olette typeriä. Te olette aivan erityisen vaarallisella tavalla typeriä.
Nazorakit… nekin ovat typeriä. Mutta ötököiden tyhmyys on vähemmän vaarallista. He tottelevat ketä tahansa, jolla on pienempi numero nimenä… ja se todella on typerää. Mutta te ette tottele ketään. Te ette tunnusta rahan ja raudan auktoriteettiä. Te ette osaa kuunnella parempianne ettekä tähdätä aseitanne samaan suuntaan.
Ja koska ette osaa järjestäytyä, olen järjestänyt lajisi puolestasi. Sen takia kasvattisi kantaa telttani ja kaksi heimolaistasi metsästävät ruokani. Sen takia laitoin puolet perheestäsi kahleisiin. Ne eivät osanneet edes vastustaa minua yhdessä, mutta minun mieheni ovat minulle uskollisia. He tunnustavat minut paremmakseen.
Kansasi on typerä, ja siksi heikko. Minä olen vahva, ja käytän teitä haluamallani tavalla.
Ja se jos mikä on kaikista luonnollisinta oikeutta, juuri sitä millä koko muukin maailma pyörii.”
Tilanteen kulkuun turhautunut Amazua nosti katseensa viestintälaitteensa zyglakiin, jonka ilme oli muuttunut yhä hurjistuneemmaksi. Mikäli tilanne ei pian rauhoittuisi, selkkaus tuskin olisi kaukana.
Palkkasoturin hopeinen koura murskasi radiopuhelimen sisäänsä, heittäen sen jäänteet kaksikon välissä sijainneeseen nuotioon. Racxel kohotti kulmiaan yllättyneenä.
“Vaikutti siltä että olisit joka tapauksessa tehnyt sen itse”, Amazua totesi rauhallisesti zyglakin katseen muututtua melkein hämmentyneeksi. Mutta liskotar veti syvään henkeä ja nojasi taaksepäin asettuakseen istumaan mukavammin, kuin yrittäen rauhoittua.
”Työnantajasi eivät selvästikään tahdo diplomatiaa, kuriiri…” Racxelin kidasta kuului.
“Niin…” Amazua nyökkäsi. Myös palkkasoturi nosti kätensä sylistään suoristaen asentoaan.
“Valitan, että jouduit kuulemaan kaiken tuon.”
Zyglak tuhahti äänekkäästi. ”Jos Metorakkin sanaan on luottaminen, se on pientä verrattuna kansani kokemuksiin.”
Rauhallisesti kädet puuskassa istuva palkkasoturi ei tuominnut zyglakin reaktiota.
”Minuakaan ei huvitta kuunnella skakdien ylimielisyyttä yhtään enempää”, skakdien puhemies totesi rauhallisesti. “Toisin kuin he, itse en etsi liittolaisia ainoastaan tehdäkseni heistä uusia vihollisia.”
Racxel vain katsoi happamana, kun Amazua jatkoi.
“Minut palkattiin auttamaan skakdeja voittamaan taistelu Bio-klaania vastaan.” Amazuan naamioitu pää painui hieman alaspäin.
“…mutta voi hyvin olla, että heidän oma ylimielisyytensä ja verenhimonsa ajavat järjen ja harkintakyvyn yli.” Palkkasoturin ääni muuttui matalammaksi ja miltei turhautuneeksi. “Olen viettänyt aikaani pitkään monien ylimielisten sotaherrojen kanssa, mutta liian monesti olen saanut todistaa sivusta sitä, miten monet kellokoneistot ovat hajonneet kasaan kaltoinkohdeltujen ja huoltamattomien mekanismien ja osien takia.”
”Ja kaltoinkohdelluista osista tulee vihollisia?”
“Minulle te ette ole vihollisia.”, Amazuan visiirin katse nousi katsomaan zyglakia suoraan silmiin. “Te olette tässä konfliktissa samalla puolella kuin minäkin. Vain se riittää perusteeksi kohdella teitä zyglakeja samanarvoisina kuin minä itse.”
”Et jaa päällikköjesi asennetta, musta kuriiri”, Racxel vastasi. Tunnelma teltassa oli hetki hetkeltä vähemmän latautunut.
Kasvonaamio painui jälleen vaimeasti alaspäin. “En ajattele asiaa ‘moraalin’ kannalta” palkkasoturin äänessä tapahtui lievää madaltumista. “Tiedän hyvin, että menetin oikeuteni käyttää mitään moista ajatusjärjestelmää oikeutuksena toimilleni jo kauan sitten.”
”Meillä kaikilla on polku, jota seuraamme”, Racxel vastasi lyhyesti.
“Ajattelen kokonaisuutta puhtaasti järjen ja strategisoinnin kannalta”, Amazua selitti. ”Mutta valitettavasti skakdit eivät tunnu suostuvan kuuntelemaan järkeä. Niin valitettavaa kuin se onkin, tuntuisi siltä että ainoa tapa saada heidät kuuntelemaan olisi raaka voima…”
Racxel näytti hyväksyvän ajatuksen siitä, että Gaggulabio ja Metorakk eivät olleet taivuteltavissa pelkillä sanoilla. Palkkasoturin katse tuntui harhailevan hetken, melkein kuin hänellä ei olisi ollut suoraa vastausta. Mutta Amazua ryhdistäytyi, katsoen zyglakia jälleen silmiin.
“Ei ole kyse siitä, haluaisinko… mutta ehkä jossain vaiheessa minun täytyy.”
Racxel vastasi katseeseen, pää pystyssä. ”Nyt en ymmärrä sinua, kuriiri. Miksi työskentelet päälliköillesi, jos ajattelet noin?”
“Koska se on työtäni”, palkkasoturi vastasi.
”Olkoon niin”, metsärannan liskotar myöntyi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin tyytyvinen Amazuan vastaukseen. Zyglakin kulmikkaiden kasvojen ilme pysyi samana, kun se jatkoi: ”Mene nyt. Zyglakien veri ei valu T’haokin pyhissä saleissa. Ei turhuuksien tähden, ei minun käskystäni. Saat uuden veneen ja päästämme sinut lähtemään, kun nousemme seuraavan kerran pintaan.”
“Kiitos.” Amazua nyökkäsi nöyrästi nousten tuoliltaan. Palkkasoturi astui ulos teltasta.
Pieni kivirapu oli nukahtanut keskustelun aikana, mutta heräsi Amazuan lähtiessä liikkeelle. Sekin kaipasi raikasta ilmaa.
Matoralaisen värityksestä ei ottanut selvää. Hän oli mudan, kaislojen, oksien, sammaleen ja lehvästön peittämä, suorastaan kuin suon mätäs. Matoralaisen siluetti hävisi luonnonantimiin lähes viimeistä piirtoa myöten – vain miekkosen miehusta ja osa kasvoista jäivät näkyviin. Jokainen pikku-ukon askel jätti kivikatuun likaisen jäljen. Matoralaisen naamioasu oli täydellinen saaren luontoon: soilla, niityillä tai korpimailla kulkija olisi hukkunut ympäristöön.
Värikkäässä katumaisemassa matoralainen kuitenkin suorastaan hyppäsi esiin, kaikkien kummien kulkijoidenkin keskellä.
Toisessa kädessään se puristi yksinkertaista keihästä, jossa oli puinen varsi ja kivinen kärki. Matoralaisen askeleet olivat lyhyitä ja tomeria, katse mätäshatun varjossa päättäväinen.
Kulkiessaan kaupungin katuja pitkin se veti valjaissa jotain paljon itseään suurempaa. Vaikka kulkija oli saalistaan rutkasti kevyempi, matoralaisen tahtotila riitti vetämään sitä perässään. Zyglakin raato raahautui halki kaupungin.
Outo näky keräsi katseita. Lähinnä pensasta muistuttava matoralainen vetämässä kuollutta zyglakia valjaissa herätti huomiota, yleisestä ruuhkaisuudesta huolimatta.
”Mikä tuo on?” joku kadunkulkija kummasteli.
”Mihin matka, kalamarkkinoilleko?” toinen moinen viisasteli
Kaikki katselijat eivät kuitenkaan olleet yhtä hilpeällä tuulella.
”Hyi! Miksi toisit tuollaisen tänne?”
”Noissa on tauteja!”
”Vie se pois!”
Mätäspää piti päänsä ja marssi eteenpäin, määränpäänään oman kansansa telttakylä. Katse kohteessaan suomaan sankari ei hidastanut.
Huutelu jatkui kaikkialta, mutta suo-matoralainen oli kohdannut kovempaakin. Sivullisten sanoista oli helppoa olla välittämättä, mutta…
”Auts!”
…keskikokoisista kivistä ei niinkään.
”Vie se ruttopesä muurien ulkopuolelle, luoteisnurkan barbaari!” kiven heittänyt matoralainen mylvi. Sillä oli väsynyt katse, lyhyet viikset ja se keikkui vortixxin olkapäillä. Kaksikon vieressä seisova matoralainen poimi maasta uuden kiven ja antoi sen kivittäjälle, jotain siinä samalla piipaten.
”Vie se pois, ennen kuin kaikki saamme tartunnan ja kuolemme!”
Uusi kivi lensi.
Jonka jälkeen kolmas, mutta se tuli eri suunnasta. Neljäskin. Viides tähdättiin jo kivittäjiin.
”Jättäkää se rauhaan!”
”Niin!”
”Heti kun se vie saastaisen zyglakin pois!”’
Pian ilmassa lensi paljonkin roinaa. Sitten nyrkit jo viuhuivatkin.
Bio-Klaanin kaupungin ensimmäinen väkivaltainen mellakka roihahti nopeasti.
Komisario Harkel havahtui kaikin puolin epämiellyttävään rääkynään rutiininomaisella päiväkävelyllään pohjoismuurin viertä pitkin.
Rutiini nykäisi vasemman kätensä vyötärölle valmiusasentoon. Rutiinin siivittäminä viuhuivat eteenpäin myös poliisisedän jalat kohti huutoja ja kalahduksia. Aamupuuroa keitellessään oli Harkel ehtinyt pienen hetken unelmoida poliisirutiineista, joihin kuului lähinnä turagojen saattamista katujen yli ja telakissojen pelastamista puista.
Sininen viittakangas hulmusi, viikset halkoivat ilmaa ja jalat iskeytyivät mukulakiveen. Oikea käsi kurotti päälaelle pitämään kypärää tiukemmin kiinni Faxonin otsassa. Hengityksen painaessa rintaa Harkel tajusi, että antaisi mielellään hitusen nuorempien kyttien kiipeillä mirrien perässä.
Kansalaisten suojelulla taas ei ollut yläikärajaa. Rähinän äänet ja kolahtelevat kivet kaikuivat jo peltisen aidanpätkän toiselta puolelta. Harkel väisti ripeällä sivuaskeleella ahtaan kujan seinällä olevan roskakatoksen puista tolppaa ja nykäisi viittansa turvaan takertumisvaaralta. Parin joustavan askeleen myötä po-matoran saavutti kivitalon nurkan ja metakan lähteen.
Tummat jalkaterät jarruttivat kirskuen katukivillä. Tilanteen ensimmäinen näky oli yksi niistä, jotka muistuttivat Harkelia siitä, että hän oli sielultaan pienen kylän poliisi.
Kadunpätkälle oli kerääntynyt kasa kehoja. Pieniä ja vähän isompia. Jännittyneitä, sätkiviä kehoja, jotka keräsivät raajoihinsa voimaa töytäistä toisia kehoja maahan. Viskotut kivet kolisivat vasten talojen seiniä ja peltikattoja. Sympaattisen pikkukahvilan ikkuna oli joko lyöty sisään tai saanut osansa heitetystä kivestä. Lyhyt mutta lihaksikas po-matoralainen köriläs rimpuili pitkän ja hontelon vortixxin otteessa pitäen melko ikävän näköisesti kiinni lisko-otuksen päästä. Väki väisteli kivisadetta ja kaapi sitten kadusta lisää heitettäväksi toiselle puolelle.
Huudot raikasivat ja niistä sai harvoin selvää. Silloin kun sai, ne olivat kirjavia kirosanoja. Erottipahan Harkel sieltä myös sanan “zyglak”, mutta toisin kuin joissakin osissa saarta, se ei ollut tällä kertaa haukkumasana.
Meno ei näyttänyt kovin hallitulta. Ei siltä, että kovin moni oli varma, kehen yritti enää tähdätä. Se Harkelia pelottikin.
Hiekka pölisi ja kolme matoralaista taklasi oksankarahkalla huitoneen vortixxin maahan. Osumaa ottavaan väkijoukkoon sekoittui koko ajan lisää omasta puolestaan mielensä pahoittanutta porukkaa. Niin ystävät kuin hyvänpäiväntututkin riensivät joko auttamaan kaveria tai vetämään tyrmättyjä sivummalle.
Mutaisa matoran liskonraatoineen yritti vääntäytyä irti ympärillään myllyävän kaaoksen keskeltä, mutta tasaisin väliajoin joku muisti, mistä kahakka oli alkanut ja onnistuneesti tyrmäsi maastoutujan takaisin katutasoon.
Harva kiinnitti edes huomiota sinisen suurikokoisen hahmon saapumiseen. Harkelin rinnalle astellut irvistys oli lähtenyt marssimaan paikalle heti, kun mahikikasvoinen moderaattori oli tipahtanut penkiltään ruuduilta tilanteen kehittymistä tiukasti seurattuaan.
Väkijoukon yläpuolella pamahti niin kovaa, että muutamat lössin möykyttäjät menettivät tasapainonsa säikähtäessään. Guardianin kohti taivasta kohotetun revolverin piippu savusi yhä, kun skakdin ärjähtämä “JOKAINEN LIIKKUMATTA!” -huuto sekoittui laukauksen kaikuihin.
Ja väkijoukko totteli. Joskin lähinnä metelin yllättämänä eivätkä niinkään skakdminin sanoman vuoksi. Asekäsi laski ja paikalleen jäätynytttä väkijoukkoa mulkoiltuaan antoi suunsa laulaa.
“Päästäkää irti matoranista”, Guardian käski ja osoitti mudan peittämää kansalaista joka yhä suojasi kumarassa päätään ympäröivän väkijoukon ilmaan pysähtyneiltä iskuilta.
Matoran nosti katseensa kohti myyntikojua jonka päälle Gee oli noussut mylvimään. Poliisimestari seurasi hermostuneena tilanteen kehittymistä.
“Ja seuraavaksi tahtoisin nähdä kollektiivisen hajaantumisen”, skakdi ärjähti.
Väkijoukko alkoi kuitenkin toipumaan interventiosta. Kovien nyrkkien sijasta ilmassa alkoi tällä kertaa lentelemään kovat sanat.
”Mutta miksi tottelisimme sinua?” joku pohjoisen asukki mylväisi. ”Olen asunut tällä saarella paljon kauemmin kuin sinä, enkä muista kirjoittaneeni klubinne jäsenhakemusta!”
”Niinpä! Olimme täällä ennen Tawaa, kuuntelemme omiamme!” viereinen, turkiksiin kääriytynyt matoralainen yhtyi.
”Kuunnelkaa sitten minua!” ylikomisario Harkel astui admin Guardianin rinnalle. ”Nui-Koro on seissyt paikallaan yhtä kauan pohjoinen. Siniviitat ovat vahtineet tätä saarta yhtä kauan kuin olette kasvattaneet porojanne ja keränneet hunajaanne. Eli jos ette tahdo kuunnella etelärannan uudempaa väkeä, niin kuunnelkaa vaikka minua. Ja minä määrään, että kaikki rauhoittuivat nyt!”
Väkijoukosta kuului vielä mutinaa, mutta yleisen ölinän volyymi laski. Harkel ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
”Ja kunnioittaisitte Guardiania! Hän järjesti Bio-Klaanille sotavoimat – ja Bio-Klaanin sotavoimat ovat ainut asia, miksi kukaan meistä on ylipäänsä vielä elossa. Vai kuka muka suojeli teitä tunneleissa, matkallamme tänne?”
Kaksikko katseli väenpaljoutta edessään. Populaa oli paljon, ja melkein kaikkien huomio oli sinisessä duossa. Ennen kuin kumpikaan ehti ottaa tilannetta enempää haltuunsa, kaiuttimat katujen kulmissa vingahtivat puhumaan.
”Ja sitten kaikki ottavat rennosti, miettivät tekemisiään ja hengittävät tosi syvään! Kellä on mätöistä jotain mustelmia tai muita pipejä voi ilmoittautua hyvälle tohtori Kupelle. Jonottakaa kiltisti ja nauttikaa musiikista!”
Basso ehti tykittää vain pari biittiä ennen keskeytymistään. Paaco palasi taas ääneen. ”Ja sininen pomomies voisi tulla meitin toimistolle, tarjotaan kahvit! Kutsu koskee myös avecia. Moderaattori Paaco palveluksessanne, hoidan tämän sotkun loppuun!”
Ja sitten musiikki taas soi.
Äskeinen rettelöitsijäsakki, nyt hiljainen väkijoukko, jatoi Guardianin tuijottamista.
”Tehkää mitä kaiutin sanoi!” skakdi vielä vahvisti.
Jälkipuinnit olivat jääneet puolivillaisen puolelle, mutta siniset järjestyksen ylläpitäjät löysivät itsensä istumasta moderaattoritornin alakerrasta. Lepoa hekin tarvitsivat.
Kahvin tuoksu leijaili porisevasta keittimestä miesten nuuskittavaksi. Vaikka aseman innokkain kahvinkeittäjä olikin puolivirallisesti vielä sairaslomalla jouduttuaan ammutuksi omalla aseellaan epäselvissä ja typerissä olosuhteissa, jostain kumman syystä asemalle ilmestyi joka aamu samaan aikaan tuhti pannullinen.
Ensi siemaisu varmisti Geelle, että asemalla oli hiottu kahvinkeittotaito sen luonnolliseen ääripisteeseen. Harkel tuntui yhtyvän hiljaiseen mielipiteeseen.
”Täytyy kyllä antaa täydet pisteet pelottomuudesta sille suohäiskälle”, skakdi vielä naurahti. ”Ilmeisesti zyglak oli jäänyt johonkin suoveikkojen ansaan, ja olivat sitten kylmänneet liskon.”
”Mmh”, Harkel äännähti vastaukseksi. ”Klaani yksi, liskot nolla… ja mitä tauteihin tulee, tiedän omasta kokemuksestakin, että luoteisen väki tuntee zyglakinraatonsa. Jos hän sanoi, että siinä ei ole tauteja, niin eiköhän se puhdas ole.”
”Hyvä tietää. Viimeinen asia mitä nyt kaipaamme on kulkutauti muuriemme sisällä.”
Guardian valmistautui lähtemään. ”No niin, ylikomisario. Selvisimme tästäkin päivästä, mutta viskit taitavat joutua odottamaan parempaa ajanhetkeä. Onko se sinusta reilua?”
”Ei tuo taida olla, niin”, viiksisetä vastasi. ”Mutta rohkenisitko jäädä vielä toviksi? Tiedän, että sinulla on paljon vastuuta ja sen tähden vähänlaisesti aikaa…”
Harkel piti miettimistauon, Guardian istahti uudelleen.
”Mikä mättää, Viikset?”
”Zyglakit… tässä koko kuviossa on jotain mätää.”
Admin nojautui eteenpäin. ”Tahdotko täsmentää?”
”Hmm, katsos…” ylikomisario aloitti ja pyöritteli viiksiään. ”Minä tunnen zyglakit. Liskot laskevat nummimaamme reviireikseen. Oikeastaan…”
Harkel kaivoi kiekonheittimensä tuolin takaa. Kaksois-kanoka-laukaisin löysi tiensä Guardianin syliin.
”Sinä tunnet pyssyt. Osaatko sanoa, miksi käytämme juuri noita kahta lautasta?” Faxon-kasvoinen matoralainen kysyi.
Skakdi pyöritteli siniviittojen asevärkkiä käsissään. Melko tavanomainen kanoka-malli puuperällä ja ylimääräisellä kiekkopesällä varustettuna. Toinen lautanen heikensi, toinen suurensi.
”En ole astiastoekspertti”, Guardian totesi syynätessään laukaisinta. ”Heikennys on kyllä aika peruskamaa lainvalvontaan. Epäletaali tapa saada roistot nalkkiin, kuitenkin.”
Klaanin puolustusvastaava siveli alempaa kanokaa sormellaan. ”Mutta tästä suurennuskiekosta en ole varma. Helpottaa kiinniottamista?”
”Sitäkin”, Harkel hyväksyi. ”Mutta alkujaan ne otettiin virkakäyttöön juuri zyglakien takia.”
Guardian ojensi laukaisimen takaisin ylikomisariolle. ”Ei nyt käynyt varsinaisesti mielessä.”
”Kun olin nuorempi siniviitta, partioin pellon laitoja useinkin. Se on vaarallisimpia puuhia, mitä meillä päin täytyy tehdä… vaikka tokko tuo sinusta niin jännittävältä kuulostaa, kunnollisena sankarina.”
Harkel jätti huomiotta adminin äärimmäisen epähienovaraisen silmienpyöräytyksen ja jatkoi kertomustaan.
”Ja silloin partioidessa zyglakien uhka oli kouriintuvan todellinen! Mutta katsos, me olimme varautuneita. Ympäri Nui-Koron nummia on kaivettu pieniä koloja. Jos partioiva kaupunginkaartilainen äkkäsi äkäisen liskon, tai miksei tietty muunkin pedon, niin sellaiseen koloon vaan sukeltamaan, turvaan. Onkalot jatkuvat aina niin, että niistä on pari-kolme uloskäyntiä.”
”Näppärää”, zakazilainen sotasankari myönsi.
”Mutta joskus liskot ovat tosi laihoja, tai vain todella vimmaisia kaivamaan…” Harkel jatkoi.
Guardian ymmärsi, mihin poliisimies oli menossa. ”Joten nakkaatte suurennuskiekon zyglakeihin, jolloin mokomat eivät mahdu perässä.”
”Aivan oikein. Tai jäävät jumiin, jos ovat jo ahneuksissaan änkeneet maan alle. Ja, noh. Suurennus-kanokat ovat aika halpoja, jopa näin kaukana Metru Nuista.”
Admin nyökytteli kuulemalleen. Hän tiesi, että saaren pitkäaikaisemmilla asukeilla oli paljon tarjottavaa Bio-Klaanin puolustusta ajatellen.
”Mutta ei kukaan niihin koloihin mielellään mennyt…” viiksikyttä vielä lisäsi. ”Tiedossa oli useitakin tapauksia, joissa joku huono-onninen siniviitta tai muu matkalainen niihin menehtyi. Minäkin menetin hyviä lainvalvojia niihin tunneleihin. Zyglakien repimiä… joskus ne veivät alamaiseni kokonaan pois. Toisinaan ne jättivät osia jälkeensä.”
Guardianilla ei ollut paljon omakohtaista kokemusta zyglakeista. Liskokansa oli harvalukuinen, ja pysyi pääasiassa omissa oloissaan. Zakazilla niitä ei taatusti ollut ainuttakaan, eikä admin ollut niihin uudellakaan kotisaarellaan törmännyt kuin harvakseltaan. Viimeisin kontakti oli se kerta, kun zyglakit olivat hyökänneet linnakkeeseen vanhan kaivon kautta, Ma-Wetistä. Silloinkin Guardian oli kohdannut lähinnä jäänteitä liskoista.
Hän kuitenkin ymmärsi, miksi monet matoralaiset pelkäsivät ja inhosivat liskokansaa. Zyglakit jättivät usein jälkeensä paljon verta ja katkeria muistoja.
”Ja ne osat eivät ole mukava näky…” Harkel lausui hiljaa, ja tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. ”Mutta se se onkin, mikä tässä on mätänä siis. Admin Guardian, Allianssinvastaisen sodan alettua… kuinka monta zyglakien raatelemaa matoralaista olemme löytäneet?”
Sininen skakdi mietti hetken. ”Muutamia?”
”Vaistoni kertoi, että jokin on pielessä, ja kävin numeroiden kimppuun. Periaatteessa sama homma kuin Tahaen tapauksen kanssa, vaikka laskinkin uhreja enkä rattaita… Vaikka sodanaikainen kirjanpito on mitä on, löysin jotain hämmentävää.”
”Päästä minut jännityksestä.”
Harkel katsoi Guardiania vakavana. ”Zyglak-hyökkäykset ovat vähentyneet sodan alettua. Rutkasti. Liskojen iskut ovat vähentyneet miltei olemattomiin.”
Guardian kurtisti kulmiaan, ja Harkel jatkoi: ”Tiedämmekö me lainkaan, mitä toisella puolella vihollisrintamaa tapahtuu?”
Se jätti sinisen skakdin mietteliääseen hiljaisuuden toviin, jonka ajan hän tuijotteli komisarion jämerää katsetta.
Ne viikot, jotka Vartija oli komisario Harkelin tuntenut, olivat valaneet häneen oudon rankkaa luottamusta mieheen viiksinensä. Mietteet, joita hän oli ehtinyt pyöritellä jo hetken Kapuran hulluuden kudelman edessä, tanssivat hänen huulillaan. Hän halusi kokeilla, muuttuisivatko ne todemmiksi ääneen sanottuina.
”Olen vähän halunnut toivoa, että siellä puolella tapahtuu rakoilua. Eikä vain meillä.”
Mainintaan ei tullut Harkelilta vastausta. Skakdi tiesi, että komisario löysi siitä Ämkoon. Miesten välisestä luottamuksesta huolimattakin hän halusi toivoa, että komisario ei tiennyt toisesta petturista. Aiemmasta.
”Nazorak-imperiumi tykkää vain omistaan”, Guardian kuiskasi, ”Labion ääliöt tappelevat vain niin kauan, kun se on niille tuotteliaampaa kuin ei. Paljon puhuttu makuta on todistajalausunnosta riippuen joko kuollut tai epäkiinnostunut konfliktista, ja toinen kiero liittolainen on kiinnostuneempi pelaamaan mielivaltaisesti molemmilla puolilla kuin toimimaan Allianssin hyväksi. Ja että zyglakit? Tilanne ei ole vaikuttanut niiden kannalta kovin tasapainoiselta missään vaiheessa.”
”Niin”, Harkel totesi. ”Kuulostaa kieltämättä monin tavoin lupaavalta meidän kannaltamme.”
Guardian nyökkäsi. ”Koko sairas sirkus on rakennettu melko hataralle pohjalle, jos minulta kysytään. Jokaisella osapuolella on oma päämääränsä, ja emme tiedä kuinka moni niistä lopulta voi tapahtua samaan aikaan ilman, että kaksi tai kolme jää rannalle ruikuttamaan.”
Ja sille rannalle voisi haudata Bladiksen loput merimiinat, Guardian jätti sanomatta ääneen, koska ne perkeleen möllit räjähtävät vaikka pahantahtoisesta henkäisystä.
”Hovissansa herrall’ torakkain”, lausui komisario yhtäkkiä, ”kivisydän, käsi kultainen.”
Aika lailla siihen Guardianin ajatus katkesi täysin.
”… niin mitä että.”
”Ja runoillakin ne osaavat”, skakdi mutisi. ”Melkoiset viikset.”
Harkel naurahti.
”Ehei, rallatus vain, jonka muistan. Lienee ollut muuan kiertelevä trubaduuri vierailulla kylänraitillamme. Sanat ovat pyörineet päässäni jo pitkään, mutta melodia pakoilee muistiani…”
”Yritäpä muistaa”, Guardian mutisi, ”kaivan banjon jostain ja voimme vaikka yhdessä pistää torakka-aluksiin reikiä viiltävällä satiirilla.”
Po-matoralainen hekotti lämpimästi. ”En ole kovin laulutaitoinen, mutta kuulostaa kieltämättä kelpo huvilta. Sääli, että soinnuilla ei juuri sotia tapella.”
”Et kuule tiedäkään…”
”Palatakseni siihen, mitä sanoit”, Harkel lausui viiksiään sukien, ”en ole uskaltanut edes miettiä jotain niinkin toiveikasta. Voisiko tosiaan olla, että vihollistemme liittolaisuus on lopulta todella, todella huono liima?”
Skakdi kohautti massavia olkapäitään.
”Kepillä jäätä. Allianssi on ristiriitainen kasa rumia ja pahoja juttuja. Ei pahalla rumille jutuille, olen sellainen itsekin.”
”Älähän nyt”, poliisi hymähti, ”tuolla tapaa komea nuorukainen. Kaikesta ei tarvitse olla vaatimaton!”
Nyt skakdi reagoi komisarion absurdiin lausuntoon vain tuijotuksella.
”Niin”, hän jatkoi. ”Niin. Toisaalta tiedän, että joku tietää tismalleen, mitä on tekemässä… mutta aivan yhtä helppoa on uskoa, että koko sotku on rintamakaaosta joka luhistuu hetkenä minä hyvänsä itseensä. Kaikki ei ole menossa niiden suunnitelmien mukaan.”
Poliisi katsaisi pohdiskelevasti ikkunasta.
”Onko kaikki menossa jonkun suunnitelman mukaan?” hän kysyi.
”Jää nähtäväksi.”
Skakdi nousi seisoma-asentoon ja naksautti niskojaan.
”Kiitos vielä kerran avusta mellakassa. En ole varma, kuinka kovaa minun olisi pitänyt huutaa ilman sinua.”
Komisario nosti kätensä ja pudisti päätään. ”Sinun kaikista viimeisenä tarvitsee kiittää. Laki on työtäni. Ja jos saan hieman kärjistää, täällä laki olet sinä.”
Vanha vitsi nauratti Guardiania huomattavasti vähemmän, kun joku esitti sen tosissaan.
”Kiitos?” hän sanoi sävyllä, josta kysymysmerkin varmasti kuuli. ”Mutta nuo tuolla ulkona taisivat olla vähän eri mieltä. Eli eiköhän tässä tarvita itse kunkin sääntöjä… ja välillä ilmeisesti rytmimusiikkia.”
Viimeisen lisäyksen inspiroi Paaco, joka lampsi portaita alas, tyhjä kahvimuki kourassaan.
”Hei Gee-mies, mietin suunnittelemasi tempauksen viestintävaatimuksia, ja minulla olisi pari pointtia…”
Harkel nousi seisomaan hänkin. ”Huomaan, että kiireet kutsuvat. Jätän teidät rauhaan.”
”Olkoon näin, ylikomisario. Nähdään, ja pidä viikset tuuheina.”
Kyttä kumarsivat lyhyesti. ”Seuraavaan kertaan, admin Guardian.”
Ja niin poliisimies poistui paikalta, jättäen skakdin Paacon seuraan.
”Tuota, oletko vielä jutellut patun kanssa ideastasi?” toa kuiskasi varoen Harkelin poistuttua tilasta. ”Minusta se oli aika mainio ajatus.”
Skakdi pudisti päätään. ”Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi heti kun mies kiireiltään ehtii. Koppalakki on osoittautunut luotettavaksi jo useampaan otteeseen.”
Paaco nyökkäsi. ”Joo. Kieltämättä kyllä silti aika paljon pyydetty tuon ikäiseltä mieheltä.”
”Hän pystyy siihen. En ole siitä lainkaan epävarma. Lähinnä…”
”Lähinnä?”
Guardian huokaisi. ”On vähän raskasta olla itseään vanhemman miehen fanittama.”
Paaco hörähti riemukkaasti. ”Tervetuloa maailmaani. Ei ole helppoa olla linnakkeen myyvin muusikko.”
Gee ei vaivautunut sanomaan, että siinä kilpailussa Paaco voitti kaksi tai kolme tyyppiä, joista yksi oli Kyberi ja toinen se Santorinaukion hiippalakkinen aristokraatti, joka ”sävelsi esi-isiensä sieluilla”. Toan vielä puhuessa skakdi katseli ikkunan läpi, kuinka komisario Harkel askelsi tomerasti viitta liuhuen halki keskuskatua. Nui-Koron poliisimies pysähtyi raputaksikaistan reunalla auttamaan kauppiasta, jonka hedelmähylly oli levinnyt pitkin kylänraittia. Sinä pidät meidät kaikki pinnalla, skakdi kelasi miehen sanoja. Paraskin puhuja, Harkel. Paraskin puhuja.
”Sinulla oli kai jotain asiaakin.”
”Niin, totta”, moderaattori vakavoitui hieman. ”Meidän piti kuitenkin puhua nykyisestä Operaatio Grillivartaasta.”
Guardian nyökkäili syvästi.
”Sekö on nyt sen nimi?”
”Joo, varmasti”, Paaco vakuutteli. ”Tämä ei enää vaihdu.”
Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.
Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.
Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.
Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.
Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.
Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.
Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.
Ne suojelisivat kuningatartaan.
Hyvissä höyryissä
Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.
Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.
Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.
Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”
“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.
Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”
“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”
Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.
“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”
Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.
“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”
Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.
“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”
Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.
“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.
Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.
“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.
“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”
Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.
“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”
“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.
“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”
Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.
“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”
Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.
“Sarajista?”
Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.
“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”
Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.
“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”
Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.
Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.
“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.
“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.
Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.
“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.
“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.
“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.
Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.
“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.
”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”
“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”
”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”
“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”
”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.
“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”
Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”
”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”
“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.
Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.
Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.
”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”
“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.
“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.
”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”
“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”
Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?
”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.
Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.
“Hyvä on.”
Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.
Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”
Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.
Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.
Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.
“Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”
Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.
“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.
Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.
“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”
Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.
Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti. ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”
“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”
Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.
Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.
Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.
”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”
Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.
”Aiiiiivan!”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”
”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi. ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”
Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.
”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli. ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”
TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.
”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”
”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”
”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”
Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.
”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”
TUM.
”AAAAAAAAAAH”
TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.
”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”
Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.
Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.
“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.
“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.
”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”
“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”
Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.
”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”
Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.
”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”
“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”
”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”
Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.
”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”
Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.
“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.
“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.
”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.
”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”
Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.
”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.
Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.
”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”
“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.
“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.
”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”
TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.
”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”
Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.
“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon. ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”
”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.
”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.
”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta. ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”
“Sotilaita”, Bianca vastasi.
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”
”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?” ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”
Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.
“Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.
Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella. ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”
Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.
“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.
“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”
Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita. ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”
“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.
Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.
”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”
Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.
”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”
Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.
”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”
Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.
”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”
Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.
”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”
Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.
Ja niin oli hyvä.
“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.
“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.
“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.
“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”
Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.
”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”
Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.
Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.
Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.
Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.
Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…
… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?
”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”
Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.
Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.
”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”
Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.
Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.
”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.
”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”
Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.
Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.
”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”
Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.
”… runon”
“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.
“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”
”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”
“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”
”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”
Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.
Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.
”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”
”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”
”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”
Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.
“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”
Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.
”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”
“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.
“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.
Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
”Mielenkiintoista.”
Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.
”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.
“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.
“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.
”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”
“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.
“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”
Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”
”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.
Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.
Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.
“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”
Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.
Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.
Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.
Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.
“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”
Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.
“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”
Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.
“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.
“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”
“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”
Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.
“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.
“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”
“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.
“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”
“Tietenkin.”
“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”
Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.
“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”
“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.
“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”
“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”
Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.
“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.
“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.
“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”
“Hän oli pelkkä kone.”
“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!
Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”
“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”
“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”
“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”
“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”
Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.
“Sinä et ole enää Ficus.”
“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”
Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.
Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?
“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.
Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.
“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.
“Sinä olet yksinäinen?”
“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”
“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.
Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.
Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.
“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”
Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.
“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”
Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.
Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.
“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”
Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.
Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.
Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.
Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.
Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.
Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:
Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:
Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.
Kello löi puoli kaksitoista.
Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Baterra-asema, Telakka
Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.
Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.
Snowie istui nojatuolissa vailla seuraa ja katseli ikkunasta ulos. Satoi kaatamalla, ja taisi ukkostaakin. Silti kadut olivat täynnä väkeä. Minnekäs muuallekaan olisivat menneet, kun piti vahtia poroja ja muuta?
Eivät viihdy kahviossa, näemmä, lumimies tuumaili. Hän harmitteli evakkojen puolesta, kun pihalla oli niin märkää. Myös vähän itsensä puolesta, koska hän joutui istuskelemaan aivan yksin. Levolla ja rauhalla oli paikkansa, mutta viime aikoina Snowie olisi mieluusti hukuttanut mietteensä muiden meluun. Oma seura vähän ahdisti.
Valkea klaanilainen kääntyi poispäin akkunasta ja katseli ympärilleen. Todellako kahviossa oli näin vähän asiakkaita? Muutama Snowielle täysin tuntematon klaanilainen (Niitäkin oli!) sekä pari pohjoisen asukkia. Ja sitten… hetkonen, Matoro!
Snowien suu kääntyi hymyyn. Hän ei ollut jutellut itse Bio-Klaanin yliseikkailijalle pitkään aikaan, vaikka olikin suunnitellut yhteisiä illanistujaisia aina siitä lähtien, kun oli kuullut Matoron ja Kapuran palanneen. Kuulumisia kerrottavaksi ja tarinoita vaihdettavaksi!
Snowien suu kääntyi vähemmän hymyyn, kun syy suunnitelmien lykkääntymiseen palasi hänen mieleensä. Lumiukko oli nähnyt Matoron viimeksi Umbran hautajaisissa. Voi Umbra… Snowie yritti käsitellä ystävän menoa mielessään. Mitä sinulle kävi?
Ja silti, samanaikaisesti… lumiukko häpesi ajatellessaan, että Umbran poisnukkuminen haittasi häntä itsekkäämmistäkin syistä. Nyt Same vastasi moderaattoreista. Ja Snowieta pelotti. Oli kuin hänen ystävänsä lipuisivat loitommas, ilman että lumiukko osasi tehdä mitään.
Ehkä Matorokaan ei kaipaa juttuseuraa…
Lumiukko katseli, kun jään toa hörppi kaakaota ja luki jotain. Matoro näytti poissaolevalta. Jotenkin… tyhjältä?
Katseessa oli jotain samaa kuin Kepellä.
Snowie kääntyi takaisin ikkunan puoleen ja toivoi, ettei Matoro nähnyt häntä. Lumiukko ei ollutkaan juttutuulella. Ei sittenkään.
Eikä hän sitä paitsi ollut kahvioon juttelemaan tullutkaan. Snowie suoritti tärkeää tehtävää. Harmi vain, että aina avulias Sulfrey oli kuulemma vielä Päättisillä, Pär-Nuita evakuoimassa. Eikä hän ollut saanut yhteyttä muihin Harkelin mainitsemiin johtolankoihin Nui-Koron kultista. Snowie yritti miettiä, miten pääsisi salaperäisen ryhmittymän jäljille. Joku katedraalin työntekijä varmaan auttaisi oikeaan suuntaan, mutta mistä hän edes löytäisi heitä…
Mysteerin ratkominen oli ollut kivempaa Kepen kanssa. Snowie kaipasi jotakuta, jolle pompotella ideoitaan. Miksi kaiken oli pitänyt mennä niin vaikeaksi?
Lumiukko tunsi Kepen. Hän tiesi, että Profeetan valtakunta oli ollut kova paikka tiedemiehelle. Kun verho vedettiin syrjään ja alaston totuus paljastui, niin kertoiko se liikaa kaverusten välisistä eroista? Oliko todella niin, että heidän näkemyksensä, uskomuksensa ja maailmansa olivat liian erilaiset?
Kepe, Kepetsie, vanha kunnon Spinny… lumiukko puheli päässään. Minä opin hymyilemään niin paljon nopeammin kaiken sen jälkeen. Vieraannutinko minä sinut? Syytätkö sinä minua siitä, vai oletko kenties kateellinen?
Snowie katseli kuvajaistaan sateenpieksemästä ikkunasta. Valkea heijastus istui vain ja tuijotti takaisin.
…vai pelkäätkö sinä minua?
Bio-Klaani, Admin-torni
Hyrr, Kepeä kylmäsi. Ei sillä, että käytävässä olisi erityisen kylmä oikeasti ollut. Oli kuitenkin hiirenhiljaista, ja aivan lievästi vetoisaa. Henkilökuntaa ei näkynyt, vaikka työaika ei ollut virallisesti vielä päättynyt.
Kattovalot räpsyivät hieman. Nurkan takana oli auki unohdettu ikkuna, johon iskiessään tuuli valitti. Ulkona pilvenevä taivas. Ei kummituksia.
Kepe ohitti vielä muutaman oven käytävän varrella, ja saapui portaikkoon, joka johti ylös kohti Tawan toimistoa. Sen puisilla kaiteilla ei levännyt henkiolentojen kämmeniä.
Aavejahti ei ollut asia, johon Kepe olisi maailman nykyisessä tolassa uskonut päätyvänsä. Mutta toisaalta kaikki oli muutenkin viime aikoina ollut niin kummallista ja unenomaista, ettei se tuntunut lainkaan niin tyhmältä puuhalta kuin mitä se olisi joskus ollut. Kuolleiden henget, mitä ne olisivat muka nähneet elävien säikyttelyssä?
Kepe alkoi kavuta portaita ylös. Kerroksia ylöspäin oli vielä aika monta. Portaat kääntyivät ikkunan luokse päästyään satakahdeksankymmentä astetta, seuraavan suoran päässä uudestaan, ja toistivat tätä kaavaa ylös asti.
Kolmannen kerroksen kohdalla Kepe kuuli jonkun tulevan kovalla kiireellä portaita alas. Oliko se varjoja säikkynyt sihteeri vaiko kenties Tawa itse? Askelten töminä kuului suoraan hänen yläpuoleltaan.
Puolen kierroksen kuluttua Kepe odotti näkevänsä jonkun.
Ei. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Jyske haipui olemattomiin.
Kepe nielaisi. Vanha puuportaikko kai saattoi elää sen verran, että se päästi hassuja napautuksia aina silloin tällöin, eikös? Varsinkin tällaisella säällä?
Eeeh. Eehehehei, jotain rajaa nyt. Ei tämäkin voi mennä nyt näin oudoksi. Kepe oli saanut yliluonnollisesta jo tarpeekseen. Kyllikseen vaikka koko eliniäksi.
Mitä Nui-Korolaiset oikein olivat tehneet? Kuuluiko kultin perinteisiin tosiaan tuonpuoleisen asukkien takaisinmanaaminen? Miten moinen saattoi kenenkään mielestä olla hyvä idea?
Kepe kaivoi laukustaan astraalisensorin, joka ei edes ollut hänen tyhmimpiä keksintöjään. Se ei siis oikeasti ektoplasma-arvoja mitannut, vaan puhtaasti ilmanpaineen paikallista vaihtelua, sähkömagneettisia ilmiöitä ja radioaktiivista säteilyä. Sen olisi pitänyt havaita kaikki, mitä paljas silmä ei nähnyt. Mutta se ei inahtanutkaan.
Signaali tuli käytävältä hänen edessään ja loittoni koko ajan. Hän lähti juoksujalkaa sen perään, miltei kompastuen pian portaiden päättymisen jälkeen ilmestyneeseen matonreunaan. Signaali heikkeni vauhdilla, Kepen oli vaikea pysyä sen perässä. Se kääntyi nurkan taakse, sitten toisen, kuin tietoisesti häneltä paeten.
Sen tie tyssäsi käytävän päähän. Jos se oli kummitus, se tosiaan livahti seinän läpi.
Kepe hellitti hölkkään ja sitten pysähtyi. Seinällä roikkunut ryijy liehahti vähän, kummituksen toimesta vaiko hänen itsensä aiheuttaman ilmavirran?
Sitten kaikki pysähtyi.
Jos Kepe olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt käytävän päässä leijuvan silmäparin, joka tuijotti häntä.
Tumps, tumps, tumps. Snowien valkeat jalat tamppasivat Bio-Klaanin linnakkeen sinisiä mattoja, kun lumimies hölkötteli halki käytäväin.
Olen kyllä taas tavan toope, hän tuumi kääntyessään kierreportaisiin. Alas vei lumimiehen tie. Tämän olisi pitänyt olla selvää alun alkaenkin!
Vasta hetki sitten alakuloissaan istuksinut lumiukkeli oli nyt innostuksen vallassa. Hän oli istunut kahviossa vielä pienen tovin ja arponut mielessään, josko hänen olisi pitänyt mennä puhumaan Matorolle. Eikä hän ollut lopulta edes mennyt, mutta vaihtoehtoisten keskustelunavausten pohdinta oli osoittautunut tosi hedelmälliseksi – ihan vahingossa!
Lumimies oli miettinyt, kuinka perillä Matoro mahtoikaan olla Bio-Klaanin sisäpoliittisesta tilanteesta: vanhana seikkailijanahan jään toa ei juuri kotomuurien sisällä pysynyt. Snowie oli miettinyt evakkohässäkkää ja osuuttaan siinä, ja sitä, miten Bio-Klaani, erityisesti Laivasto, sekä pohjoisemmat asukit olivat huiputtaneet torakoita oikein olan takaa. Ja sitten Snowie oli miettinyt omaa osuuttaan suuressa evakko-operaatiossa, ja… niin. Olihan se ilmiselvää.
Nui-Koron paha entinen pormestari, Turaga Tahae, oli pitänyt päämajaansa kaupungin katedraalissa. Olkoonkin, että se oli myös Suurkylän maallinen kaupungintalo. Mutta katedraali oli vähän karminut Snowieta alusta asti, eikä taatusti ollut Mata Nuin kunniaksi rakennettu. Sitä paitsi olihan pahan pormestarin korruption verkko kuristanut koko kaupunkia, joten varmasti kulttiinkin oli joku yhteys.
Ja siksipä Snowie nyt kiiruhtikin yhä alemmas, kohti linnakkeen tyrmiä. Koska sinne entinen pormestari oltiin taatusti heitetty – Snowie oli henkilökohtaisesti taluttanut Tahaen selliosaston ovelle asti.
Kepen laite oli pitänyt ääntä tähän asti, mutta nyt se hiljeni.
Hän odotti hetken.
Mitään ei kuitenkaan enää tapahtunut.
Oliko hän kuvitellut tämänkin?
…
Oli aivan hiljaista.
Hän päätti kurkistaa vielä lähimpiin huoneisiin. Suurimman osan niistä ovet olivat kuitenkin lukossa, eikä hän ollut muistanut kysyä Tawalta avaimia. Yksi ei-lukossa olevista oli siivouskomero. Toinen taas… sauna, suihkuja ja vessa? Ai tämmöinenkin tässä siivessä oli.
Kepe astui sisään päällelyömiensä loisteputkien valaistessa kelmeästi hivenen kosteaa tilaa. Yksi hanoista vuosi pikkuhiljaa tippoja maahan rytmikkäästi.
Vaalea kaakelilattia tuntui hieman liukkaalta. Kepe päätti tarkistaa tilan kaikki nurkat. Huoneen yksi osa nimittäin sijoittui juurikin sen seinän taakse, jonka läpi signaali oli hulahtanut.
Yksi suihku, tyhjä.
Toinen suihku, tyhjä.
Kolmas suihku, tyhjä.
Suihkuja oli vielä kaksi. Viimeisen peitti suihkuverho.
Kepe nielaisi. Verhon takaa kuului hiljaista veden valuntaa.
Hän lähestyi sitä varovaisin askelin.
”Öö, onko täällä joku?”
Ei vastausta. Todennäköisesti verhon takana oli tyhjää.
Sen läpi ei myöskään näkynyt liikettä. Hän riuhtaisi sen sivuun, ja näki vain vuotavan hanan.
Jos Kepe olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt käytävän päässä yksinäisen jalkaparin, joiden omistaja vaikutti tuijottavan häntä.
Ei täällä tosiaankaan ollut ketään. Eihän?
Kepe vilkaisi sensoriaan. Kylmä väre kulki taas hänen selkäänsä, kun hän näki neulan liikahtavan ja osoittavan taakseen.
Mutta siellä ei ollut ketään.
Ja siellähän se turaga istuksikin. Aivan kuten Snowie oli aprikoinutkin.
Nui-Koron paha entinen pormestari, turaga Tahae, tuijotti lumimiestä kaltereiden takaa. Ilme ta-turagan Rurulla oli hapan – olihan Snowie sentään osasyyllinen siihen, että veroja kiertänyt pormestari istui nyt sellissä.
Mutta siihen nähden turaga oli yllättävän yhteistyöhaluinen.
”Kyllä, tiedän Nui-Koron kultin. Ja voin neuvoa sinut heidän jäljilleen.”
Valkea porkkananenämies kurtisti kulmiaan. Epäilyttävää toimintaa.
Tahae huomasi keskustelukumppaninsa ilmeen. ”Minulla on muitakin vihollisia kuin sinä!” kriminaali sylkäisi. ”Ja jos voin käyttää sinua heidän kaatamisekseen… no, ajatus ilahduttaa minua.”
Ennen kuin Snowie ehti kysyä, mitä ex-pormestarilla oli kulttia vastaan, Tahae jatkoi ”Vaikutin Nui-Korossa kauan, ja asuin sitäkin kauemmin. Mutta pormestarin paikalle ei pääse tekemättä paria vihollista.”
”Hmm, okei, kuullostaa ihan pätevältä. Mutta en silti luota sinuun, konna ja roisto!”
”Näytänkö minä siltä, että minä välitän? Tunnen heidän rituaalejaan… Mutta juuri siksi en ennä paljastamaan niitä sinulle. Heillä on nimittäin kokous juuri käynnissä. Mutta se päättyy pian.”
Tunnelma tiivistyi, ja tuntui kuin koko selliosasto olisi hiljentynyt kuuntelemaan.
”Tiedän kultin kokoontuvan ihan tässä likellä.”
Samalla kun vanki supatti reittiä lumiukolle, vanginvartija katseli kaksikkoa etäältä. Tulen toa oli päästänyt Snowien sisään nopealla aikataululla, koska luotti tähän. Poikkeuksellisesti Snowie ei ollut kuitenkaan jäänyt vaihtamaan kuulumisia, vaan vaikutti kiireiseltä. Tulenhenki oli itsekin poissaolevalla tuulella… hän valmistautui tärkeään tehtävään.
Vanki vetäytyi loitommas kaltereista. ”Noilla ohjeilla löydät heidät”, Tahae lausui. ”Mutta pidä kiirettä!”
”Kiitti Paha Pormestari!
Valkoinen klaanilainen käännähti kannoillaan ja lampsi pois selliosastolta.
Ainakaan Tahaella ei ole sen synkempiä yhteyksiä kulttiin, Snowie aprikoi. Hän ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Ehkä salaperäinen hengenliike oli vähemmän laajalle levinnyt kuin hän oli pelännyt.
Mutta se saattoi myös tarkoittaa, että kultti oli yksinkertaisesti eri sarjan vastustaja kuin pormestari itse.
Kepe mietti päänsä puhki, mitä singaalit mahtoivat tarkoittaa. Niissä ei ollut järkeä – ei sellaista järkeä, jonka hän olisi tuntenut.
Tiedemies huomasi mutisevansa numeroita ääneen. Auttoi keskittymään… tai ehkä hän oli vain tottunut puhumaan ajatuksiaan ääneen. Valvojalle, tai ehkä Iggylle. Mutta useimmiten Snowielle.
”Singaalit… mitä te tarkoitatte?” Kepe mutisi.
Vastaus jäi kuitenkin pimentoon.
Käytävä oli pimeä, eikä Snowie enää hahmottanut, missä hän oli. Hän oli seurannut Tahen ohjeita tänne asti. Lumimies ei muistanut käyneensä tässä osassa linnaketta koskaan. Ovi täällä kuitenkin oli, aivan kuten Tahae oli luvannut. Mössömies hiippaili lähemmäs.
Uksi oli raollaan. Sisältä hehkui liekin loiste.
Olikohan tämä sittenkään niin hyvä idea…
Lumimies muisti kuitenkin, että Nui-Koron entinen pormestari oli kehottanut kiirehtimään. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Hän livahtaisi ovelle ja kurkistaisi sisään. Tietoahan hän oli keräämässä, ei tekemässä pidätyksiä.
Oven takaa kuului kuorolaulua. Uhkaava musiikki voimistui, kun kunniakaartilainen lähestyi kohdettaan.
Snowie asteli hiipivin askelin pahaenteisen oven luo, ja asetti silmänsä ovenraukkoon.
Hän näki kaavutetun selän. Hän näki varjoja seinillä, ja jonkinlaisen kuvion lattiassa. Kultistit istuivat piirissä, valonlähteen ympärillä. Kuorolaulusta Snowie ei ymmärtänyt sanaakaan.
Lumimies tarvitsi lisää tietoa. Ja hänellä oli idea.
Varoen, aivan ääneti, Snowie tarttui mahaansa. Hän kauhaisi osan itsestään irti ja laski lattialle. Toinen kauhaisu, kolmas. Valkea hahmo taputteli reisiään kapeammiksi.
Pian valkea luikku ujuttautui ovesta sisään, kultistien huomion ollessa piiriä kiertävässä maljassa. Snowie huomasi suorakulmaisen pylvään vasemmallaan, ja siirtyi sen varjoon, täysin huomaamatta.
Melkein huomaamatta.
Yksi kultisteista käänsi päänsä Snowieta kohti.
Yksi lukema oli vielä hetki sitten näyttänyt olevan mahdollinen palapelin puuttuva palanen. Mutta edes admintornin huipun katon ja ylimmän kerroksen välisestä, lasivillalla ja pahvilaatikoilla täytetyssä improvisoidussa varastotilassa ei astraalisensorin ektoplasmamittari enää värähtänyt. Havainnot olivat heikentyneet lähes olemattomiin, ja silloin kun niitä näkyi, ne olivat epäsäännöllisiä ja Kepe jopa oli valmis laittamaan ne laitteensa virhemarginaalin piikkiin.
Matkatessaan takaisin portaita alas kohti tornin juurta kohtasi hän ensimmäisen elävän olennon, jonka hän oli tornissa nähnyt. Kepe oli miettinyt jo jonkinnäköisen aaveimurin rakentamista, mutta tuli tulokseen, ettei se a) olisi ollut varmaan kovin käytännöllinen, b) ollut asia jonka hän olisi todellisuudessa osannut rakentaa – asia jonka hän vain harvoin myönsi ja c) ollut asia jota kukaan täysijärkinen olisi rakentanut. Ei sillä, että hänen viimeaikaisten seikkailuidensa aikana ja jälkeen mikään olisi tuntunut täysijärkiseltä.
Ennen kuin Kepe edes havahtui ajatuksistaan huomaamaan vastaantulijaa, oli tämä jo ohittanut hänet. Eikä Kepe huomannut tätä sen jälkeenkään. Jokin todella laiha ja luiseva (kirjaimellisesti, sillä tämän luita eivät peittäneet niin pehmytkudokset kuin panssaritkaan) oli tallustellut hänen ohitseen, katsettaankaan kääntämättä. Sen silmämunat vain tuijottivat kaihoisasti eteenpäin. Se saapui ikkunan luo, ja katseli pihamaalle. Kenties se ei koskaan pääsisi täältä pois. Pian sen luut karisivat tomuksi ja hermoradat kutistuivat pois. Jäljelle jäi vain surullinen sähköinen rätinä portaikon mattoon. Eikä tuo eläväinen vieläkään päässyt tähän maailmaan.
Pian Kepe poistui adminsiivestä, lähinnä hämmentyneenä löydöksistään – tai lähinnä löydösten puutteestaan.
Jotain perää hän kuitenkin arveli Tawan kertomuksessa olevan. Olikohan Snowie saanut jo jotain irti Nui-Koron kultisteista? Mikäköhän oli heidän näkemyksensä asiasta.
Kultistin huppu laskeutui.
”Snowie? Mitä sinä täällä teet?”
https://www.youtube.com/watch?v=WBIIRuaYShE
Sulfreyn suuret, vihreät silmät tuijottivat lumimiestä hämillään. Mustaan kaapuun pukeutunut suurkyläläinen näytti yhtä yllättyneeltä kuin lumiukkelikin.
Muutkin kaapuhahmot keskeyttivät kuorolaulunsa ja vetivät huput päästään. Moni kaapujen alta paljastunut matoralainen näytti etäisesti tutulta. Snowie tunnisti näöltä… nui-korolaisen leipurin? Suurkylän raputaksikuskin?
Koko joukko tuiki tavallisia Nui-Koron asukkeja toljotti Snowieta, Nui-Koron kunniakaartilaista.
”Tuota noin…” Snowie aloitti. ”Morjens?”
Yksi kaapu-matoralainen käveli huoneen ovelle ja napsautti katkaisimesta valot päälle. Lumimies räpytteli silmiään ja katseli ympärilleen. Lattian keskellä oli mustalla hiekalla piirretty kuvio, ja yhden matoranin edessä oli kulho täynnä punaista nestettä. Huoneen nurkassa oli viljasäkki, ja sen takana… mehupullo?
”Onko tuo marjamehua?” Snowie ei estänyt itseään kysymästä.
”Öh, no joo”, Sulfrey vastasi, yhä hämmentyneenä. ”Niinhän siinä lukee. Eletään tällaisten uhrilahjojen hankinnalle otollista aikaa. Monet marjat ovat jo kypsiä, ja niitä kasvaa lähimetsissä runsaasti.”
”Aaa, okei”, valkea mössöklaanilainen hyväksyi logiikan. Hän jatkoi ympäristönsä tarkkailua.
Seinällä luki Bio-Klaanin kerhohuone.
Sulfrey huomasi Snowien tuijottavan ilmeen.
”Tein vakiovarauksen”, keltainen matoralainen selvensi tilannetta.
”Ööh, Sulfrey hei, kuulin että sinun piti olla Päättisillä?” Snowie muisti.
”Jep. Palasin vasta tänään. Sain työni siellä tehtyä.”
”Okei, käy järkeen…”
Kultin tilan, tai siis kerhohuoneen, täytti taas hiljaisuus. Mutta, kuten Snowie-pitoiset hiljaisuudet yleensäkin, se jäi aika lyhyeksi.
”Mutta miksi?” lumimies sai lopulta sanotuksi. ”Teikäläiset kuulemma saavat kummia aikaiseksi! Admin-tornissa kummittelee, ja-”
”Anteeksi mitä?” Sulfreyltä pääsi.
”Niin, siis, kun… katsokaas…”
Lumiukko rapsutteli päätään.
”…teillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä, vai mitä?” hän lopulta lausui.
”No ei tietenkään! Mitä sinä oikein luulit? Että me olemme joku paha ja taikavoimainen organisaatio, joka varjoista käsin tuo pahuuden maailmaan?”
”No… en minä nyt varsinaisesti…”
”Snowie…” Sulfrey aloitti hitaasti, ja katsoi klaanilaisystäväänsä silmiin. ”Vanhojen, yhteisöllisten tapojen vaaliminen on erityisen tärkeää vaikoina aikoina. Perinteet tuovat turvallisuuden tunnetta ja sitovat meitä yhteen. Vaikka tapamme saattavat näyttää hassuilta, ne silti määrittelevät meidät. Monilla suurkyläläisillä on nyt tosi vaikeaa… Ajattelin aktivoida seurakuntamme toimintaa, hommasin mehutkin itse.”
”Eli sinä siis… olet sillä lailla… kasuaalisti kultisti?”
”Niin?”
”…niin. Ja te vain… laulatte ja juotte mehua ja…?”
”Niin?”
Sulfrey kallisti päätään. ”Onko kaikki hyvin?”
”Joo, minä… josko minä vaikka… poistuisin häiritsemästä? Teillä näytti olevan hyvä meininki kesken, yhteislaulutkin ja kaikki…”
”Josko sinä vaikka.”
Lumimies poistui kerhohuoneesta, ja jätti mustakaapuisen perinneseuran juomaan marjamehujaan.
Tämänpäiväisen kävelyretken paikaksi oli valikoitunut Ko-Metru.
Vain he kaksi olivat paikalla – Desable ja Jouera –, vaikka tässä vaiheessa isompaan piiriin kuului jo parikymmentä henkilöä. Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.
Kuinka tuuli puhalsikaan! Ainuttakaan vierasta olentoa ei Ko-Metrun kohmeisilla kaduilla näkynyt. Muut ajattelijat olivat kätkeytyneet sisälle Tiedon torneihinsa, koluamaan pölyisiä arkistoja ja pohtimaan vanhoja ajatuksia, lyhyesti palauttamaan yhä uudestaan mieliinsä menneitä mietintöjä. Vain he, toa ja matoran, tuli ja jää, astelivat lumisadetta uhmaten kohti rannikkoa ja hautoivat päissään jotakin uutta.
Meri pilkahti esiin viimeisen tornin takaa. Kaksoisaurinkojen lasku hehkui Hopeisen meren yllä. Desablen suuri murhenäytelmä, se, ettei kylmiin oloihin tuotu juurikaan laivaliikennettä, piti yhä paikkansa. Oli näkymä toki kaunis näinkin, ilman sen suurempia merkkejä sivilisaatiosta.
Ja kuinka kauniimmaksi se muodostuisikaan, pohti Desable, kun täydellisyyden mekaaninen mahti vyöryisi kaikkeuden yli.
Hän osasi mainiosti kuvitella, miltä se kaikki näyttäisi. Aaltoileva meri jähmettyisi, sen hopeinen pinta sileytyisi ja omaksuisi täysin tasaisen muodon. Viimeinen lumihiutale laskeutuisi maahan ja katoaisi kuten olivat kadonneet nekin, jotka olivat tulleet sitä ennen. Ja kun koneet viimein saapuisivat ja murskaisivat Legendojen kaupungin, ei yksikään elollinen olisi enää katsomassa.
Tai jos olisi, ei yksikään välittäisi.
Tietenkin se näky oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Lipumassa nykyisyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti. Ei Desable olisi mihinkään ryhtynytkään, jos ei olisi voinut vakuuttua uuden maailman toimivuudesta ja sen synnyn vääjäämättömyydestä.
Desable astui puulaiturille, jonka tolpille oli sidottu Ko-Metrun harvat veneet – yksityiskäyttöisiä. Hän ja Jouera olivat epätavallisen hiljaa; kahdenkeskeiset hetket olivat nykyään niin harvassa, että useimmiten kaksikko käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen innoittuneessa ajatuksenvaihdossa.
”Mitä mietit?” kysyi Jouera, kun heidän askeleensa olivat saavuttaneet puurakennelman pään. Hänkin oli huomioinut hiljaisuuden epätavallisuuden, mikä ei yllättänyt Desablea.
Matoran oli hetken hiljaa. Liikkeillä oli huhuja siitä, että nykyiseen kokoonsa kasvanut joukkio samanmielisiä ajattelijoita olisi alkanut kiinnostaa Metru Nuin viranomaisia, mutta ne olivat vain huhuja. Tylsiä mutta tarpeellisia aiheita, jotka eivät kuuluneet tähän erityiseen hetkeen.
Sen sijaan hän lausui ääneen ajatuksen, joka oli putkahtanut hänen päähänsä pari viikkoa sitten ja muhinut siellä, kunnes oli kasvanut tarpeeksi voimakkaaksi vaatiakseen päästä esiin.
”Minä mietin”, aloitti matoran, ”olemmeko me kohottamassa maailmaa tasolle, jolla se ei ole aiemmin ollut, vai palauttamassa sen entiseen loistoonsa.”
Jouera, tottuneena siihen, että Desable kuvasi tarkasti ajatusprosessiaan ennen lopputuloksensa paljastamista, ei vastannut.
”Ymmärrettävistä syistä kaikkein aikaisimmista ajoista on vaikea haalia tietoa”, Desable sanoi, ”mutta en osaa uskoa, että kaikki on ollut aina näin.”
Jouera, joka kesti kaksikosta huonommin kylmää, otti kysyvän askeleen takaisin kohti maata taistellakseen koleaa ilmaa vastaan jaloittelulla. Desable hyväksyi ehdotuksen tekemällä samoin.
”Miksi Suuret olennot olisivat luoneet maailman, jossa on mahdollista toimia vastoin Mata Nuin hyvää, jos se kuitenkin pitää maailman paikallaan?” jatkoi Desable. ”Miksi tyytyä siihen, että minä hetkenä hyvänsä kaikki pyhä voi turmeltua, jos sen voisi triviaalisti estää? Miksi luoda Rakentajia ja Tuhoajia, jos vain Rakentaja voi maailman pelastaa?”
”Jotkut sanovat, että kaikkeuden historiassa tapahtui jonkinlainen kehitys”, sanoi Jouera. ”Että me olimme ennen yksinkertaisempia, mekaanisempia.”
”Siihen minäkin päädyin tutkittuani asiantuntijoiden näkemyksiä”, myönsi Desable. ”Mutta ei, tämä tulos ei ole täydellisen tyydyttävä. Mistä tuli siemen, joka synnytti vapauden – ja kaaoksen? Minun on yhtä vaikea uskoa, että luojat olisivat takoneet sen sisällemme, kuin että se olisi ollut osa heidän alkuperäistä visiotaan.”
Askeleet jatkuivat takaisin pitkin samaa polkua, jota ne olivat rantaan saapuneetkin.
”Tiedäthän, mitä Saritre sanoo?” sanoi Jouera lopulta.
”Tiedän”, sanoi Desable. ”Hän kuitenkin edustaa athistienkin keskuudessa melko marginaalista suuntausta. Kaikilla myyteillä on mahdollisuus pohjautua johonkin oikeaan, mutta hänen sekavat kertomuksensa eivät herätä minussa kovinkaan suurta luottamusta.”
He kävelivät sään taantuessa hieman. Liikenne ulkona pysyi silti määrältään vähäisenä.
”Kuinka paljon tunnet matematiikkaa?” Jouera sanoi, kun alkoi käydä ilmi, ettei Desable ollut saattanut pohdintojaan päätökseen, josta voisi olla varma. ”Onhan totta, että vaikkapa kompleksiset lukuarvot vaikuttavat olevan vaatimus kaikkeuden matemaattiselle kuvaamiselle, vaikka ne itsessään eivät kuvaa mitään todellista määrää. Voisiko kaaos olla samalla tavalla vain toinen puoli universumin järjestystä? Voiko samalla tavalla vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä koemme, on osa järjestystä, mutta silti kokonaisuus on vajaa ilman kaaosta?”
”Pseudotiedettä”, lausui Desable paheksuen. ”Matematiikka kuvaa fyysistä todellisuutta, jota voimme katsoa ja kosketella. Missä on ihmeiden valtakunta, jossa voin saada imaginäärisen määrän hattuja?”
Jouera ei vastannut.
”Jos tuollainen kaaoksen valtakunta olisi, on totta, että siitä seuraisi luontevasti, että sekä järjestys että kaaos ovat todellisuuden rakennuspalikoita”, arvioi Desable. ”Mutta sellaista en ole nähnyt. On todennäköisempää, että jokin ulkopuolinen on tuonut maailmaan vapauden ja laukaissut prosessin, jonka seurauksena kaikkeus liukui kohti epäjärjestystä. Jokin, jota edes kaikista ylimmät jumalhahmot eivät voineet ottaa huomioon.”
”Tuon osoittaminen todeksi lienee yhtä vaikeaa.”
Desable huokaisi. ”Oikeassa olet, Jouera! Parempaa syytä korvata maailma uudella ei olekaan kuin se, että uutta kaikkeutta voimme itse ymmärtää täydellisesti ja siten toimia sille edullisilla tavoilla.”
He olivat saapuneet risteykseen, josta Jouera tyypillisesti suuntasi kohti Ta-Metrua. Kumpikaan ei vaikuttanut halukkaalta nostamaan esille uusia ajatuksia, joten he erosivat.
Tallustellessaan takaisin syvemmälle Ko-Metruun Desable palasi mietteissään siihen, mitä oli sanonut.
Niin, onko olemassa kaaoksen valtakuntaa, missä piileskelee ihmeiden maa? Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että moisia ei ollut, saattoi hän luottaa suunnitelmiinsa. Siihen, että mekaaninen täydellisyys oli ainut maailman luonteva olotila.
Aihe oli perin kiinnostava, mutta kysymys ei ollut sillä hetkellä oleellisin, joten tulevina päivinä Desable keskittyi konkreettisempaan. Suuret muutokset repivät heidän muodostamaansa ryhmää ja ohjasivat pois Metru Nuilta. Mutta vaikka tilanne saarella kehittyi nopeasti, hän ei kuitenkaan onnistunut joka hetkenä estämään ajatuksen esiinlipumista. Vaikka hän nukahti uudestaan ja uudestaan sama miete mielessään, se ei lakannut piinaamasta häntä eikä kulkeutunut lainkaan lähemmäksi ratkaisua.
“Ja seuraavaksi olisi xialaisen bertta-seiska-mallin hävittäjän elektroniset nousunvakaimet. syöttöloota päreinä, mutta kätevä käsistään johdottaa uusiksi. Lentovehje itsessään löytyy varmaan jostain Kohiki-salmen pohjalta, mutta meillä on tänään ilo ja ylpeys myydä nämä vähät, mitkä joku suuren kaupungin sankari on muinoin pintaan kaapinut.”
Satamakadun torille kerääntyneestä väkijoukosta kuului muutama huvittunut hymähdys, kun hirmuisella nopeudella huutokauppaa sanoillaan pyörittävän po-matoranin assistentti raahasi harmaan laatikon kärryillään väkijoukon nähtäville. Kaupattava tuote oli juuri sen verran marginaalinen, että suurin osa eturiviin ängenneistä, keskimääräistä varakkaamista henkilöistä, jättäytyi kisasta pois hintaakaan kuuntelematta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö väkijoukon keskellä olisi ollut ketään, jonka suosikkiharrastus sisältäisi menneiden vuosien lentovekottimia.
“Lähtöhinnaksi viisikymppiä. Vitosen minimikorotuksella mennään”, matoran kailotti ylisuurine keuhkoineen. Puheensorinan keskeltä odotettiin hetki, kunnes yksi eturivin paikallisista nosti käpälänsä ylös.
“Viiskytäviisi.”
Välittömästi tämän jälkeen jostain joukon takaa nousi hopeinen, paljon matoranin vastaavaa pidempi raaja.
“Kuusikymmentä.”
Torin laitamilta huudettiin ja kauppiaan ga-assistentti vahvisti nyökkäämällä.
“Kuuskytäviisi.”
Hopeinen käsi vastasi tähän hetkeäkään miettimättä. Po-matoran osoitti nuijallaan kohti nousevaa raajaa ja ärjäisi: “Seittemänkymmentä!”
Valmiiksi vähäinen innostus tuotetta kohtaan laski koko ajan, mutta vielä yksi eturivin veikkosista halusi kokeilla onneaan.
“Seittenkytäviisi!”
Mutta hopeinen käsi vastasi jälleen. Tällä kertaa nostaen samalla kolme sormea pystyyn.
“Yheksänkymppiä tarjottu! Tarjoaako joku satasen? Mennäänkö nättiin pyöreään lukemaan?”
Mutta kolmoiskorotus oli muille osanottajille jo liikaa. Muutaman sekunnin odotettuaan kauppias tuli siihen tulokseen, ettei tällaisesta tuotteesta edes kannattanut ruveta kiskomaan enempää.
“No sittenhän se on ensimmäinen… toinen ja kolomas! Myyty retron näköiselle kolistelijalle siellä takana. Huutokaupan jälkeen pöydän taakse ja maksuhan sitten tietenkin käteisellä!”
Codyn matka torilta takaisin telakalle oli kuvailtavissa lähinnä huojuvaksi. Vastavoitetut nousunvakaimet olivat nostaneet komentajan kantamusten määrän sen verran suureksi, että valmiiksi huonon syvyysnäön omaava vahki oli joutunut ottamaan melkoisen rauhassa, etteivät hänen ostoksensa tipahtaneet ja murskanneet vahkin jaloissa pyöriviä matoraneja. Hopeahaarniskaista sotaveteraania vastaan puskenut syystuulikaan ei tehnyt tehtävästä kovin helppoa.
Selkänikamat karmealla tavalla rusahdellen Cody lopulta kumartui ja laski neljä ruskeaa paperipussia, nahkaisen pullollaan olevan laukun sekä nousunvakaimen aivan telakan reunalle parkkeeratun Bettyn ruuman eteen.
Hopeinen käsi riuhtaisi hieman kehnosti toimivan vivun ala-asentoon ja jäi odottamaan, kuinka ruuman ovi laskeutui hitaasti kohti maata. Syntyvää aukkoa pitkin näki aina pommikoneen ohjaamoon asti. Väliseinien rakentaminen oli jäänyt komentajalta kesken.
Yksi nyssykkä kerrallaan Cody alkoi kantamaan ostoksiaan jo valmiiksi mittavan tavarakasan joukkoon. Vahkilta oli kestänyt hyvä tovi tajuta, ettei Klaanin lukuisien kauppiaiden hintalapuissa vaadittu jotain hänelle tuntematonta valuuttaa. Sodastakin huolimatta “eteläisemmän maailman” hintatasot olivat vain jotain ihan toista, kuin mihin Cody oli Xialla viettäminä vuosinaan tottunut.
Ehkä osasyy oli siinä, ettei täällä kenelläkään ollut tarvetta vanhan Xialaisen pommikoneen nousunvakaimelle. Mutta Cody oli varma, että syitä oli loputtomasti enemmänkin. Hän ei vain jaksanut pohtia asiaa liikaa.
Hyväkseen hän tilanteen kuitenkin käytti. Tämä oli täydellinen tilaisuus hankkia perustarpeita hiljattain uudelleenkäynnistettyyn Onu-Metrun tukikohtaan. Klaanin hinnoilla hankinnat olivat osoittautuneet paljon halvemmiksi, mitä Metru Nuilla koskaan. Cody oli melkoisen varma, että Killjoy oli muutenkin tyhjentänyt kaikki Käden tilit sotaretkiään varten. Valuutan käyttöä piti siis oikeasti tarkkailla.
Säkillinen kuivamuonaa laskeutui Nurukanille hankittujen kirjojen ja viskin vierelle. Niiden takana odottivat Xenille hankittu tarvikevyö sekä korulaatikko, jonka sisällöstä varmasti löytyisi nykyistä vankempi ketju Nimdan sirua varten. Mavrahille Cody oli hankkinut jokaisen eri tieteenalan välinesetin, minkä vain oli käsiinsä saanut. Komentaja ei vieläkään ollut ihan varma, että minkä sortin professori matoran oikein olikaan, mutta sen hän tiesi, että jokin hänen löydöistään osuisi oikeaan. Loput voisi vaikka käydä lahjoittamassa Ga-Metruun.
Asetettuaan tavarat paikalleen vahki asteli vielä ulos aluksestaan ja sulki ruuman oven perässään. Hän oli edellisenä iltana havainnut kulkiessaan voileipätiskin, jonka antimia hän halusi kokeilla. Cody lähti astelemaan takaisin kohti keskustaa, tällä kertaa mukavan myötätuulen saattelemana.
Viiden minuutin talsimisen ja kuuden minuutin miettimisen jälkeen kaiken maailman sörsseleillä (ja juustolla) täytetty eines odotti muoveissa, että vahki siirtäisi sen kallonsa aukosta sisään. Elintarvikkeiden nauttiminen oli vahkeille kuitenkin sen verran harvoin tarpeellista puuhaa, että komentaja päätti etsiä rauhallisemman sijainnin aterioinnilleen. Hän halusi nauttia joka haukusta. Vilkkaalta sivukadulta ei kuitenkaan löytynyt liiaksi istumatilaa.
Paikkaa etsiessään yksi kadunkulman suurista kuulutintorneista alkoi rätisemään. Cody oli varma, että luvassa olisi jälleen yksi “Paacoksi” kutsutun veijarin musiikkituokioista. Komentaja ei kiinnittänytkään kuulutuksen sisältöön ensin sen kummemmin huomiota. Kaiuttimista usein raikaava musiikki kun oli vanhan vahkin mielestä “ihan omituista”.
Hopeisen veikon huomio heräsikin vasta, kun yksi kaikelle kansalle kuulutetuista viesteistä kuului: ”Nyt hei, peltikakara! Kohta paukkuu pakarat!”
Vahki ei voinut olla vilkaisematta kohti tolpan päähän istutettua kaiutinta. Eikä voinut olla kovin moni muukaan. Miltei jokainen risteyksessä sillä hetkellä kulkenut klaanilainen pysähtyi ihmettelemään viestin sisältöä.
”Joo. Juuri sinä peltipelle siinä! Olen etsinyt sinua varmaan kohta kolme minuuttia.”
Voileipää vasemmassa kourassaan puristava vahki osoitti itseään kysyvänä.
“Minäkö? Onko tässä vekottimessa muka kamerakin?”, Cody ärjähti ja yritti löytää linssiä katseellaan.
”No sinä, sinä. Siirrähän se kiillotettu olemuksesi aulan puolelle. Isot kihot tahtovat jutella, joten pistäisin vauhtia.”
Risteykseen jääneiden katseet olivat nyt kaikki naulattuna Codyyn. Kaikki tiesivät oikein hyvin, mitä Paacon “isot kihot” tarkoittivat. Cody ei, mutta hän oletti, että tämä olisi se kuulustelu, jota hän oli kirjaimellisesti odottanut päivätolkulla.
Vahki murahti myöntävästi ja otti välittömästi suunnakseen linnoituksen. Päivä oli tähän mennessä sujunut vallan mainiosti. Hän ei osannut edes pelätä, että tuulen suunta olisi kääntymässä.
Bite it like a Bohrokin seitsemännen uudelleenjulkaisun ja tasan kolmen vannoutuneen fanin kiljahdukset jäivät Codyn poistuttua risteykseen. Loput jatkoivat matkaansa pohtien, mikä olisi kohti linnaa kävelevän vahkin kova kohtalo.
Kuulustelutila 1
Codyn päivän erinomainen tuuri näytti toistaiseksi jatkuvan. Kuulusteluhuoneen pöydältä löytyi pieni, olkoonkin että hieman likainen lautanen, joka sopi täydellisesti kesken jääneen voileivän paikallaan pitämiseen. Vahki ei kokenut, että juustopitoisen elintarvikkeen mussuttaminen kuulustelun aikana olisi kovinkaan sopivaa. Eikä hänellä syönnin kanssa varsinaisesti kiirekään ollut. Huvin vuoksi hän ruokaa muutenkin harrasti.
Uusi tapa, jonka hän oli telakan matoraneilta edellisten päivien aikana oppinut, oli peukaloiden villi pyöritteleminen tilanteessa, jossa piti vain tuijotella tyhjiä seiniä. Työn touhussa niitä hetkiä ei onneksi hirveästi ollut. Tyhjässä kuulusteluhuoneessa vahki oli kuitenkin kuluttanut niveliään jo melkoisen tovin. Komentaja yritti painaa muistiinsa, että ostaisi vielä öljyä ennen kotimatkaansa.
Sen aatoksen katkaisi myöskin öljyä kaipaavien saranoiden rääkäisy, joka porautui Codyn kalloon tavalla, joka sai tämän kiittelemään erityistarkoista kuuloreseptoreista. Valosuorakulmiosta harppoi sisään kevyin askelin pitkä ja hoikka, lähemmällä analyysillä selakhiksi osoittautuva kalpea hahmo. Jostain kumman syystä tämä oli sitonut ohuen kankaanpalan otsansa ympärille. Aika hassua. Lämpöarvoa noin pienen pinta-alan vaatettamisella ei juuri ollut.
Tuima kalpea selakhi – auktoriteettiä hohkaava vihreä kivi vyötäröllään – nyökkäsi vahkille ja veti vastapäisen tuolin alleen. Hetken aikaa vahkin piti prosessoida lähinnä yhä tuimempaa tuijottelua. Lyijy vieköön, kuinka tuimaa voisi tuijottelu olla? Näin tuimaa, selakhin katse valisti. Näin tuimaa.
”Iltaa”, Same sanoi.
“No iltaa”, Cody vastasi ja viimein irroitti kätensä toisistaan. Vahkin ainoa silmä räpsähteli kiusallisesti. Silmäniskuja oli hankala vältellä.
”Luutn-”, Same aloitti, mutta korjasi, ”päämoderaattori Same Bio-Klaanin lainvalvonnasta ja ylläpidosta. Minulla ja kollegallani on sinun kanssasi vähän juteltavaa.”
“No jutelkaa”, vahki hymähti tilanteeseen nähden hyvin rennosti, “Vähän tuossa jo aikaisemminkin olisin turinatuokiota odotellut. Ymmärrän kyllä jos on kiirettä pitänyt.”
Samen kireä ryhti rentoutui suorastaan silminnähden, ja hän pujotti kättään haarniskansa rintataskuun.
”Kiire, ja kuusi muuta asiaa. Haittaako, jos tupakoin?”
“Ei haittaa. Tai tuskin minussa on mitään, mitä haittaisi.”
Selakhi nyökkäsi, veti esiin pienen peltisen rasian, nappasi valkean kääreen hammasriviensä väliin ja sytytti sen. Savukiehkurat kiemurtelivat tilan keskitetyssä valossa kuin läpikuultavat käärmeet.
”Alkuperäinen tarkoitukseni oli saada sinusta yksi uusi tarina siitä, miksi Metru Nui meni niin kuin meni”, Same henkäisi sisään saaden kääryleen pään hehkumaan kirkkaammin, ”mutta en tiedä, teemmekö yhdellä uudella tarinalla enää tässä vaiheessa mitään.”
“Olen varma, että saitte muilta paljon kokonaisemman kuvan. Minä en rehellisesti edes ollut mukana kuin puolessa jupakassa”, vahki huomautti.
”Näin käsitin”, Same nyökkäsi. ”Sen sijaan kysynkin, miten hyvin tunnet järjestösi entisen johtajan, Metru Nuin sodan kenraali Killjoyn.”
Codyn rautaiset hampaat kirskahtivat toisiaan vasten ja vahkin suusta pääsi ymmärtävä hymähdys.
“Ah. Niinpä tietenkin. Noh, aika hyvin. Palvelin Metru Nuin ilmavoimissa ihan sodan ensimmäisistä päivistä lähtien. Suoraan Killjoyn alaisuudessa siis. Kyllä siinä miehen oppii tuntemaan.”
”Sotilasarvosi?” Same kysyi.
“Komentaja”, kuului vastaus, kuin kaupan hyllyltä. “Näin nykyään.”
”Luutnantti”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin ennen.”
“Ovat ajat hieman luistelleet ohi sotilasarvoista”, hopeinen metallikasa pohti. Tupakan savun haju muistutti sota-ajan hiljaisista taukotiloista.
Same toisti sanan ’luistelleet’ äänettömästi huulillaan, jäätyi hetkeksi tuijottelemaan ja veti sitten savukkeestaan syvemmän ja intensiivisemmän henkäisyn kuin koko keskustelun aikana.
”Niiiiiin. Tiedät varmasti, että Metsästäjien jälkeen Killjoy liittyi järjestöömme. Millaisena muistat hänet sodasta?”
Codyn ei varsinaisesti tarvinnut harkita sanojaan. Mutta hetken hänen piti oikeasti kaivella hetki muistiaan. Se, mitä Killjoy nykyisin oli peitti tehokkaasti kaiken sen, minkä historia olisi mielellään jo unohtanut.
“Tehokas. Lojaali. Siviilissä rennompi, mitä kukaan enää tänä päivänä uskoisi. Suoritti tehtävänsä joka hiton kerta satanen lasissa, mutta pysähtyi aina pelastamaan toverit hädässä. Esimerkkisotilas hän oli. Sellaiseksi tietenkin luotukin.”
Same hymähti. ”Mies, johon luottaisit?”
“Valitettavasti.”
Selakhin silmät sulkeutuivat hieman mietteliäinä, mutta sitten tämä tuntui hyväksyvän vastauksen. Hän karisti savukkeestaan pieniä tummia hippusia peltirasian kannelle ja juuttui katselemaan tilan kattoon.
”Muistan itse oman joukko-osastoni komentajan hyvin selkeästi. Everstiluutnantti Razel ei välittänyt arvonimistä. Tehokas, lojaali… käyttäisin molempia sanoja hänestäkin. Hänellä oli sellainen katse, josta ei vuotanut pelkoa läpi juuri koskaan. Muistan ikuisesti ensimmäisen keskustelumme.”
Selakhi henkäisi savukettaan.
”Erehdyin kysymään everstiluutnantilta henkilökohtaista mielipidettä joukkueeni puolustuksen ryhmittämisestä. Hän tuijotti minua pienen ikuisuuden, räjähti nauruun ja sanoi”, Same madalsi hieman ääntään, ”’Nuori hai! Älä luota taistelukentällä kurttuisten ukkojen arviointikykyyn enemmän kuin omaasi! He kuolevat joka tapauksessa sinua aiemmin’.”
Codyn hörähdykset olivat aitoja. Mies ei ollut koskaan karttanut sotamuisteloita.
“Meillä ei liiempiä kentällä juteltu. Eipä ollut tarvettakaan, kun suurin osa joukoista oli koneita. Komento välitti viestinsä yleensä kauko-ohjaimella. Turinat säästettiin siihen hetkeen, jolloin oltiin jo kuivilla.”
”Vaikutat hyvältä mieheltä, komentaja”, Same sanoi. ”Miten kuvailisit sinun ja kenraali Killjoyn suhdetta nyt?”
“No olette varmaan lukeneet uutisia. Ja havainneet, että minä olen istunut ihan mielelläni täällä teidän linnoituksessanne samalla, kun maailmalla posahtelee.”
”Olen lukenut. Ja vaikka minulla onkin valitettavia kokemuksia”, Same huokaisi, ”arvon paronin kanssa toimimisesta, ovat viimeiset kehitykset saaneet minut miettimään uudelleen, miten suhtaudumme Killjoyhyn.”
“Ja senkö takia me nyt tässä juttelemme? Meinaan sotatarinat minulta eivät lopu koskaan, mutta pelkään ettei minulla ole ihan hirveästi kommentoitavaa kenraalin nykytilasta.”
Same jätti hiljaisuuden pitkäksi ja arvioivaksi. Tuima tuijotus teki paluutaan.
”Vai niin”, hän sanoi. ”Tarkoitatko siis, että et ole enää hänen palveluksessaan?”
“Teknisesti en kai uudelleenkohtaamisemme jälkeen koskaan ollutkaan”, komentaja mietti asiaa oikeasti ensimmäistä kertaa. “Kenraali Xenin palveluksessa minä olen. Ja opastajana. Killjoy teki hyvin selväksi ettei hänellä ole aikomustakaan työskennellä enää sen kanssa, minkä te tunnette Mustana Kätenä.”
Same oli sen jälkeen vain savukkeen mittaisen hetken hiljaa. Poltettuaan sätkän aivan lyhyeksi hän tumppasi sen jäänteet peltirasian kanteen, sulki kannen ja sujautti rasian takaisin rintapanssarinsa väliin.
”Vai niin”, Same vastasi nousten tuoliltaan. ”Minä uskon sinua, mutta me taidamme puhua vasta pienen hetken päästä uudelleen. Pidä huolta, että kerrot saman tarinan työtoverilleni.”
Same harppoi ulos huoneesta. Valon suorakulmio oheni viiruksi, kunnes ovi kolahti kokonaan kiinni.
Codyn katse vaelteli hänen syrjään työnnettyyn elintarvikkeeseensa, mutta jäi ensin kuuntelemaan ympäristönsä ääniä. Oli mahdotonta sanoa, oliko Samen mainitsema “työtoveri” jo lähestymässä kuulusteluhuonetta. Huone oltiin äänieristetty juuri sen verran hyvin, ettei porraskäytävästä kuulunut käytännössä mitään.
Komentajan peukalot hakeutuivat uudestaan kierivään liikkeeseen ja yksisilmäinen katse takaisin kohti seinää. Sormiliike oli lopulta hyvin rauhoittava ja vahki ymmärsi, miksi matoranit sitä todellisuudessa harrastivat. Ei Cody itselleen olisi koskaan myöntänyt, että häntä hieman hermostutti. Mutta tämä oli perinteisesti se vaihe, jonka jälkeen kuulustelu muuttui vähemmän tuttavalliseksi.
Ja hetken, joka tuntui pitkältä kuin sekunnit plasmakranaatin sokan irti riuhtaisun jälkeen, tuli räjähdys.
Ovi pamahti auki niin kovalla vauhdilla, että saranat eivät ehtineet huutaa. Sisään viuhui päämoderaattoria huomattavasti teräisämpi – ja äärettömästi vihaisempi – ilmestys.
Skakdi, jonka irvistävä hammasrivi kilpaili terävyydestä tämän veitsimäisten harjaksien kanssa rullasi silmät leimuten sisälle. Se, että zakazlainen oli pyörätuolissa, ei tehnyt tätä yhtään vähemmän uhkaavaksi ilmestykseksi. Harmaan järkäleen hauikset näyttivät siltä, kuin niitä vasten olisi voinut rikkoa tiiliskiviä.
Pyörätuoli tärähti jarruttamatta vasten kuulusteluhuoneen pöytää, ja skakdi sen kyydissä tuijotti Codya räjähdysherkän näköisenä.
”Komentaja Cody”, skakdin muotoisen merimiinan ääni murisi kuin moottoripyörän ja telakissan äpärälapsi. ”Otaksun.”
“No niin totta tosiaan olen”, vahki ähkäisi vaikeana. Hänen arvionsa keskustelun kulusta näyttivät osuvan täysin oikeaan. “Jutellako se sinäkin halusit?”
”Kyllä”, pamahti skakdin suusta. ”Minulla olisi. Vähän kysyttävää.”
“No sitten kysyt! Sitä varten minun ateriani ilmeisesti keskeytettiin”, Cody puolustautui ja osoitti syrjään työnnettyä voileipäänsä.
Nyt skakdin olemukseen virtasi jotain supistetumpaa. Kuin sen kidasta olisi ollut purkautumassa valtava lieska, joka polttaisi Codyn elävältä, kun skakdi päästäisi sen valloilleen.
Mutta kuulustelijalla ei tuntunut olevan kiire. Se otti takapakkia pöydästä ja alkoi rullailla Codyn tuolin ympäri. Vaanien häntä. Tarkkaillen häntä. Odottaen, että hän putoaisi veneestä, jolloin se alkaisi herkutella.
Skakdi oli kärsivällinen. Se tiesi, että Cody ei pääsisi pakoon. Sillä oli tilanteen valjaat, ja se kiristi niistä niin tiukasti, että vahkin oli turha rimpuilla. Apua ei olisi tulossa.
Sen piinaavan hetken päätteeksi skakdin suu aukesi. Cody valmistautui kipuun.
”MÖRKÖ”, skakdi artikuloi.
Cody tuijotti tätä.
”MÖRKÖ”, vahki toisti.
”Jos 10 on se ainoa todellinen onnen tunne, jota kutsutaan rekyyliksi”, skakdi sanoi, ”ja 1 pyörätuoliin puutunut persaus. Niin miten arvostelisit MÖRKÖ-tykin?”
Cody tuijotti skakdia suoraan tämän punaista leiskuviin silmiin. Hän ei voinut uskoa sitä tapaa, millä häntä lähestyttiin. Se oli ennenkuulumatonta. Täysin mahdotonta. Miten kukaan julkesikaan antaa hänelle niin älyttömät vaihtoehdot?
“Miten olisi 11? Se kaikkein todellisin onnen tunne, joka lähtee siitä, kun viisi tuhatta kutia minuutissa hioo materiaa pois todellisuudestamme?”
Skakdi nosti kulmaa ja haastoi Codya jo olemuksellaan.
”Pirun vaikea uskoa!” moderaattori täräytti. ”Vain Malciremin Jumalmurha 6000 on 11, ja se söpöliini ampuu hylsytkin ulos niin kovaa että ne lentävät tankinkin kuoren läpi!”
“Tankkeja?”, Cody sylkäisi, “MÖRKÖ niittää maihin kymmenen xialaista sotakävelijää sillä aikaa, kun Malciremin pojat murehtivat jostain tavallisista panssariajoneuvoista. Taistelukenttä näyttää metallinkeräämöltä sen jälkeen, kun ollaan päästy käyttämään oikeita aseita.”
Skakdin hampaat natisivat toisiaan vasten kuin telaketjut.
”Skarrararr, Jumalmurhaa ei tarvitse edes osoittaa ksialaisten löntystelijöitä kohti! Ne KÄVELEVÄT sen piippulinjan eteen, koska niin jumalaisen kuolemanjakajan tuhoamaksi tuleminen on kunnia!”
“PAH! Oletko ikinä miettinyt, että miksi ne liskonkutaleet eivät enää valmista niitä? Jätettiin meinaan yksi MÖRKÖ laulamaan kaunista lauluaan ja osoitettiin se laitos vahingossa Xiaa kohti. Se tehdas, missä niitä valmistettiin, muuttui kuule reikäjuustoksi!”, Cody uhosi. Ja uskoi jokaiseen sanaan kaikella vakaumuksellaan.
”HAH!” skakdin virne räjähti nauruksi. ”Sanot kohta varmaan, että MÖRKÖ voi ampua ajassa taaksepäin ja räjäyttää Varjotun hiutaleiksi ennen kuin koko sota alkoi?”
“Kai olet kuullut sen teorian, että Varjottu olisi vaihtunut jossain vaiheessa sotaa? Siitä on ihan pitäviä todisteita! Häiskän kallonmuodot ovat kuulema ihan vinksallaan. Arvaa kolmesti, kenen ansiota. Tai minkä!”
Harmaa skakdi naurahti, ja vakavoitui melko pian. Sitten se rullasi hitaasti lähemmäs Codya. Ja lopulta rikkoi hänen yksityisyyttään tarttumalla vahkia olkapäistä.
Olennon ote vastasi kahta todella vihaista voimapihtiä.
”Hah hah. Nyt lopetetaan tämä skarrarin pelleily”, moderaattori sanoi jääkylmänä. ”Ja kerrot minulle rehellisesti yhden asian, komentaja Cody.”
Vahki irvisti niin vihaisesti, että johdot tämän rikkoutuneen silmän ympärillä miltei hyppäsivät irti kuopastaan.
“Antaa palaa, vihainen skakdi, joka jätti esittäytymästä! Minulla ei ole salaisuuksia! Pistä pahintasi.”
Jämeräleukainen skakdinmörkö nojasi harmaata päätään aivan lähelle Codyn kasvoja. Kurttuiset kulmat nytkähtelivät, kun hammasrivi aukesi hitaasti Annonan lippaan lailla.
”Komentaja Cody”, skakdi puski sanoja piinaavasti ulos, ja muutti äänensä kuiskaukseksi. ”Minä haluan tietää…”
Kuiskailu loppui.
”VIISI TUHATTA KUTIA MINUUTISSA? IRNAKKIN KARVAINEN PERSPIIKKI, OLETKO TOSISSASI? MISTÄ NOITA SAA TILATA?”
”SAAKO TÄSSÄ IÄSSÄ VIELÄ TEHDÄ NIMEÄMISPÄIVÄLAHJALISTOJA? SAAHAN? MATANAUTA! ’RAKAS MATA NUI, OLEN OLLUT KILTTI PIKKU PALKKASOTURI! EN TAPPANUT NYKYISTÄ POMOANI, VAIKKA EDELLINEN MAKSOI SIITÄ AIKA HYVIN!, NYKYINEN POMO OLI LIIAN HYVÄ TYYPPI AMMUTTAVAKSI SIITÄ SUMMASTA! TOIVOISIN TÄNÄ VUONNA MÖRKÖ-TYKKIÄ JA MAAILMANRAUHAA, PAITSI ETTÄ MAAILMAAN PITÄÄ JÄÄDÄ SEN VERRAN IKÄVIÄ MULKEROITA, ETTÄ MINUN ON MORAALISESTI OIKEIN AMPUA NE HELVETTIIN UUDELLA MÖRKÖ-TYKILLÄNI! RAKKAIN TERVEISIN, BLADIS!!!'”
Codyn pää yritti vetäytyä niin syvälle raskaasti panssaroitujen olkapäidensä sisälle, kuin vain mahdollista. Täydellisen hämmentynyt komentaja yritti löytää oikeita sanoja, mutta sai ne lopulta suuhunsa kiusallisella hitaudella.
“No siis… eihän niitä enää valmisteta, mutta onhan meillä pari varastossa. Ja uusi kenraalimmekin kovasti haluaisi jotenkin tukea tätä teidän sotaanne… Että ehkä minä voisin… tai siis. Varmaan minä teille saisin… Tai siis, jos haluatte kokeilla?”
Bladis irrotti kätensä Codyn olkapäistä. Hetken pyörätuoliskakdi tuijotti kommandovahkiin silmissään taivaan kaikkien tähtien tuike.
”Kokeilla…?” skakdi haukkoi henkeään.
“Jos lupaat, että sen teidän makutavihulaisen luomuksien määrä tippuu ‘liian monesta’ ‘melkein sukupuuttoon’”, vahki sai taas kasattua olemuksensa.
Bladiksen kädet puristuivat nyrkkeihin ja tämä painoi ne leukaansa vasten. Hänen koko kehonsa tärisi, kun suupielet kapusivat yhä korkeammalle.
”Siis… siis kokeilla… MÖRKÖ… siis… minä… siis minä ja MÖRKÖ… minä!!!”
“Tämänkö takia te minut tänne kutsuittekin?”, Cody aivan aidosti alkoi epäilemään. “Koska jos erinomaisten tuliluikkujen todellinen ystävä kaipaa laatua elämäänsä, niin kyllähän Musta Käsi on aina ollut heikäläisiä auttamassa.”
Kun Bladis puhui taas, hänen äänensä oli noussut ainakin oktaavilla. Hänen silmissään kimalteli kaipuu, kun ne haikailivat jonnekin kauas.
“Nyt kun lähden näin teoriatasolla miettimään”, Cody yllytti nyt jo täysin röyhkeästi, “niin kyllähän sitä jos laittaa toisen jalan toiselle ja toisen siihen toiseen ja kurkottaisi molemmilla käsillä, niin yltäisi ampumaan kahdella samaan aikaan. Ihan vain pohdin tässä sellaisen mahdollisuutta.”
Bladis lopetti hengittämisen kymmeneksi sekunniksi. Kun hän päästi äänen ulos, kuulosti se rehellisesti tässä vaiheessa tyhjenevältä ilmapallolta.
”VIHDOIN, JOKU JOKA PUHUU JÄRKEÄ! Hei! Pysy siinä, missä olet! Minä… minä haluan näyttää sinulle jotain!”
Skakdi pyörähti innostuneella pyörillään ja lähti kiitämään ovea kohti.
”NÄHDÄÄN KOHTA!”
Pam, ovi sanoi. Pyörät ulvoivat hetken sen raon välistä, ja Cody oli taas yksin.
Ei kovin kauaa. Same harppoi sisään sulavasti, vilkaisi oviaukolla vielä kummastuneesti olkapäänsä yli (käytävällä kuului aika paljon kiljuntaa) ja kurtisti kulmiaan.
”Hei…?”, selakhi sanoi vahkille hiljaa.
“No hei taas”, vahki vastasi, mutta ei niin hirveän hiljaa. “Toverisi pisti niin intensiivistä settiä pöytään ettei edes esittäytynyt. Kyllä teillä täällä melko hurjia petoja on linnaketta pyörittämässä.”
Same nyökkäsi melko hämääntyneen näköisenä ja sulki oven. Hän istahti Codyn edellä olevalle tuolille ja laski pöydälle papereita pursuavan kansion.
”Ennen kuin jatkan kysymyksiä”, Same sanoi, ”oletko varma ettet halua lisätä jotain siihen, mitä sanoit aiemmin Killjoysta?”
“En tahdo”, Cody huokaisi ja vakavoitui.
”Hyvä”, Same avasi kansion kumilenkin, ”minulla nimittäin on.”
Hän sujautti vahkin käsiin ensimmäisen paperin. Se oli harmaata valvontakamerakuvaa, jossa näkyi hädin tuskin kaksi hahmoa taistelemassa hehkuvan sulaton yllä. Toinen oli tuttu.
”Kenraalisi ja järjestömme suhde alkoi melko kivikkoisesti. Tänne saavuttuaan ja asetuttuaan asumaan hän hyökkäsi admin Guardianin kimppuun tappoaikeissa. Olkoonkin, että se ei ollut täysin kenraalisi omaa syytä: käsittääkseni metsästäjien kummisetä oli manipuloinut hänet luulemaan, että Guardian oli satuttanut jotakuta hänen läheistään. Jos olet kohdannut sen olennon, joka nykyään kulkee nimellä Killjoy, tiedät kyllä, mitä tuossa taistelussa kävi.”
Same sujautti hänelle toisen kuvan kliinisestä sairaalaympäristöstä, jonka keskellä operoitiin jotain vähemmän kaunista katseltavaa.
“En tohtinut edes kysyä”, Cody myönsi silmäillen vuorotellen molempia kuvia. “Hän ei vaikuttanut siltä, että olisi edes vastannut jos olisin udellut. Luulin Xian visiitin aikaan pelkäksi puvuksi.”
Taistelujen parkkiinnuttama vahki ei hätkähtänyt kuvamateriaalista, mutta se oli tarpeeksi herättämään useita ajatusketjuja joihin vahki olisi ehkä kuitenkin halunnut vastauksia ennen kenraalin korkealentoista poistumista viikkoa takaperin.
”No”, Same jatkoi, ”ylläpidon mielestä Killjoyn kokema rangaistus oli enemmän kuin tarpeeksi siitä rikoksesta, jonka hän yritti meitä kohtaan tehdä, ja lopulta hänelle annettiin anteeksi. Vuosia hän ehtikin tällä saarella asua. Taisteli sotaamme, uhrasi jopa pukunsa taistelussa Avhrak Feterroja vastaan. Killjoy nauttii admin Visokin luottamusta…”
Same otti seuraavat paperit esille. Valvontakamerakuvastoa nekin.
”… mutta en tiedä, kuinka kauan. Kenraalisi hiipparoi pari päivää sitten sisään linnakkeeseemme – ja luota minuun, tiedän yhtä tai toista hiipparoinnista – melko huonosti. Sattumalta myös noin kaksi päivää sitten sain tietää, että hän oli poistanut nimensä listalta, jonka jäsenistä yhden meillä on vakavia syitä olettaa pettäneen Klaanin. Kaiken tämän aikaa hän oli myös piilotellut mökissään nauhoitetta, jolla yksi vihollisistamme lähestyi häntä kaksoisagenttiuden nimissä.”
Cody jäi maistelemaan selakhin sanoja. Niistä paistoi kaiku, jonka olemassaoloa komentaja ei kiistänyt.
“Kovia sanoja, mutta en epäile niitä. En sano etteikö Killjoy olisi tehnyt moniakin asioita, jotka teidän silmissä näyttäisi hämärältä. Mutta sen sanon, että jos vanha kentsu jotain tekee, niin syy on yleensä aika hyvä. Se on vakio. Killjoylla on aina joku syy.”
Same pakkaili valokuvia takaisin kansioon.
”Meidän kahden kesken”, Same sanoi hiljaa, ”minäkään en ole varma, onko kenraalisi petturimme. Mutta hän on vaarallinen, ja meillä ei ole juuri nyt varaa vaaralliseen.”
“Ymmärrän. Enkä yritä puolustella ketään. Olen täälläkin kirjaimellisesti vain työkeikalla. Menen sinne, missä minua tarvitaan ja hetki takaperin se oli Killjoy, joka minua tarvitsi. Villi kortti tai ei, minullakaan ei ole tapana jättää vanhoja sotatovereita pulaan. Ymmärrät varmasti.”
Same ei vastannut taas hetkeen, vaan tuijotti lähinnä kansiota pöydällä. Hän tarttui sen reunoista hiljalleen ja nappasi sen otteeseensa.
”Mihin Killjoy tarvitsi sinua?” selakhi kysyi.
“Mihin Killjoyn käytännössä kuollut ruumis tarvitsi minua?”, komentaja tarkensi. “Kaavin sen mitä hänestä oli jäljellä tuolta etelästä sen jälkeen, kun makuta Abzumo oli tiputtanut sen ehkä koko maailman kovimman sekopään armoille. Että jos minua haluatte jostain syyttää, niin syyttäkää siitä, että kenraali Killjoy on hengissä ainoastaan erinomaisen ajoitukseni ansiosta.”
”Emme syytä”, Same sanoi nousten seisomaan.
Hän lähti astelemaan taas kohti ovea.
”Toivon vain meidän kaikkien puolesta, että pelastit oikean miehen.”
Saranat. Kolahdus. Hiljaisuus.
Vahki huokaisi syvään. Se vuoristorata, joksi kuulustelu oli osoittautunut sai Codyn energiahakuisen ruokahalun hiipumaan pisteeseen, jossa voileipä oli alkanut jo tuntumaan huonolta idealta.
Komentajan usko entisen kenraalinsa tekemisiin oli yhä kunnossa. He olivat kuitenkin molemmat sodan kasvatteja. Cody ymmärsi, että joskus piti tehdä vaikeita päätöksiä sen eteen, minkä uskoi olevan oikein. Jossain vahkin takaraivossa kuitenkin kalvoi pieni pelokas ajatus siitä, että Killjoy olisi tehnyt taas yhden kuuluisista peruuttamattomista virheistään.
Se ajatus hautautui jotenkin aina vain kovaäänisemmän oven pamauksen ja kirskuvien renkaiden alle.
… niin kumpi näistä oli nyt se paha kyttä…?
”KOMENTAJA CODY!” skakdi mylvi. ”Katso! Katso katso katso!”
Ensin Cody halusi kysyä, että mikäs sinun nimesi sitten onkaan, äänekäs skakdi. Sitten hän halusi kysyä, että haluatko jarruttaa ettet kolahda taas pöytään. Sen jälkeen hän halusi kysyä, että MIKÄ ON TUO KAUNOTAR, JOTA KANNAT SISÄÄN KÄSIVARSILLASI?
”Katsos, komentaja”, skakdi sanoi, ”minä olen luonteeltani rakentaj- hei mitä häh. Tuo ei ole totta! Otetaan alusta. KATSOS, KOMENTAJA. MINÄ TYKKÄÄN AMPUA JUTTUJA. Sitten välillä minä tykkään KASATA juttuja, mutta vain että voisin AMPUA TOISIA JUTTUJA. No niin, nyt kuulostaa jo joltain!”
Pöytä vapisi, kun sen ylle laskeutui jotain, joka näytti viideltä yhteen hitsatulta metallitangolta. Lippaita jonkin sortin tuomionpäivän koneesta sojotti ainakin viisi. Ainakin. Jos se olisikin loppunut siihen, olisi Cody lähinnä kohauttanut olkapäitään, sillä viisihän nyt oli vielä aika peruskauraa, mutta siitä kohtaa, missä jollain käytännöllisellä(tylsällä) tuliaseella olisi ollut kahva ja liipaisin, alkoi suuri kirves. Aseen ergonomiaa oltiin lyömäaseen sisällyttämisestä huolimatta kuitenkin ajateltu. Tämän vuoksi liipaisimia löytyikin laitteesta kolmesta eri paikasta. Ja jokainen niistä satavarmasti toimi, kuten kuuluikin. Kädet eivät kramppaisi tällä kaunokaisella räiskiessä. Kaikin puolin käytännöllisen tuliluikun kyljessä oli kaiverrus hehkeästä skakdinaisesta ampumalla samalla aseella ilmeisesti jonkinlaisen ohjuksen selästä. Värkin piippujen koko oli sellaista luokkaa, että se olisi hyvinkin voinut sylkeä ohjuksia sisältään. Ja niitä naisia myös. Sen verran suurikokoisista aukoista puhuttiin.
“Sano nyt, että tällä kaunokaisella on sen arvolle sopiva nimi!”, Cody vaahtosi ja imi itseensä ainoalla silmällään sen, minkä suurin osa olisi imenyt kahdella.
”En ole aivan varma!” skakdi virnuili. ”Olen makustellut hieman TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000X: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: SPECIAL EDITION:ia, mutta siitä tuntuu jotenkin… puuttuvan vielä jotain!”
“Ehkä enemmän äksiä sen kolmetonnisen perään”, Cody pohdiskeli. Hänen nuoruusvuotensa Mustan Käden asepajalla kirposivat vahkin mieleen. “Tai lisää satunnaisia xialaisia sanoja sinne keskelle. Mikään ei saa tuliluikkua kuulostamaan siistimmältä, kuin ripaus monikulttuurisuutta.”
”Pentele, se saattaisi hoitaa homman!” skakdi riemuitsi. ”Toinen ongelmani on, että tämän muoto on siinä mielessä kelju, etten ole löytänyt oivaa paikkaa kantohihnalle.”
“Ehkei hihnaa lainkaan. Olen aika varma, että yksi noista teidän torin kummajaisista piilottelee laatikollista painovoimakanokoita. Ei mitään priimaa, mutta kyllä niillä yhden aseen leijumaan saa”, vahki jatkoi tuotekehittelyä.
”Leijumaan”, skakdi toisti lumoutuneena, ”kyllä… ja mitä jos…”, hän kolautti päällimmäistä putkea nyrkillään, ”asentaisin tuohon vaikka istuimen… ja tuohon sarvet… ja tuohon polkimen…”
“Ja sivuille!”, Cody innostui, “Sivulle sellaiset itämaiset taikasiipijutut. Ne sellaiset, mitkä luovat lämmön avulla nostetta. Voisit polkea itsesi vihollisten yläpuolelle ja syöstä kuolemaa heidän joukkoonsa!”
Bladiksen lasittunut katse oli lukittunut vahkin ainoaan silmään.
”Ja sitten kun vedän tuosta liipaisimesta”, hän hehkui intoa, ”niin pääsen eteenpäin rekyylin voimalla! Ja jos haluan laskeutua, vedän tuosta liipaisimesta! Komentaja Cody! Tämähän perkele toimii! Tämä niin toimii!”
”Tämä niin toimii!”
”TÄMÄ NIIN TOIMII!”
”Tämä niin toimii!”
”Mutta”, äänekäs skakdi vielä raotti silmäkulmiin asti venyvää virnettään, ”jos sen päällä ratsastaisi, niin sehän jättäisi ainakin toisen käden vapaaksi…”
“… mukaan liitetyn MÖRKÖ-tykin liipaisimelle!”, Cody täydensi innoissaan. “Suorastaan nerokasta!”
”Tietenkin on huomioitava”, skakdi rullaili Codyn puolelle pöytää antaen kätensä vaeltaa pyssyhirviön piippua pitkin, ”että vain yksi MÖRKÖ tekisi niin paljon rekyyliä, että tämä mopo pyörisi kuin väkkärä, eli…”
“… meidän täytyy tasapainottaa sitä lisäämällä MÖRKÖ laitteen jokaiselle sivulle. Rekyylit kumoaisivat toisensa. Olen ihan varma, että se toimii niin”, vahki melkein hihkui.
”Totta helvetissä se toimii niin!” skakdi paukautti nyrkillään pöytää. ”Komentaja Cody, sinä vaikutat mieheltä, johon kannattaa luottaa tässä asiassa! Siinä tulee ehkä se pieni ongelma, että jokainen MÖRKÖ lisää vekottimeemme painoa pienen laivan verran… mutta ehkä jos suuntaamme pari sellaista suoraan alaspäin, eikö rekyylin pitäisi KUMOTA PAINOVOIMA?”
“Voi hitto. Meidän pitää olla todella varovaisia tämän kanssa”, Cody miltei vakavoitui. “Jos työntövoimaa on liikaa, saatamme työntää koko maan altamme pois. Jos kumoamme painovoiman, mutta rekyyli työntääkin KOKO MAAILMAN SIJOILTAAN.”
”Uuuh! Uuuh! Minulla on ratkaisu, minulla on ratkaisu!” skakdi hakkasi käsiään yhteen ja siirtyi kaivelemaan varustevyöltään jotain nahkataskusta vihreähehkuisen murikan vierestä. Skakdi läimäisi pöydälle Codyn esiin pienen muistiinpanolehtiön ja alkoi selata vauhdilla sen läpi. Pari sekunnin ajan komentajan tarkka konesilmä nappasi sivuilta sellaisia muistiinpanoja kuin ”olet Tagunalle tuopin velkaa” ja ”rumat kyborgirussakat menkää kotiinne”, kunnes esillä oli tyhjä sivu.
Skakdi nappasi mustekynän käteensä ja alkoi luonnostella melko ronskilla otteella kaaviota pöydälle lepäävästä hirvityksestä siihen jo nyt visioiduilla lisäyksillä. Lopuksi skakdi lisäsi aluksen sivuille sojottamaan kuusi sahalaitaista uloketta, joihin hän koki tarvetta raapia rutkasti vauhtiviivoja.
Skakdi repäisi luonnoksen lehtiöstä ja osoitti sen ylpeänä vahkille.
”Laitetaan siihen moottorisahoja!” hän hihkui.
“Kai teillä on niitä sellaisia, jotka syöksevät tulta?”, Cody tahtoi varmistaa. Jos näin hienovaraiseen suunnitelmaan lisäisi näin paljon liikkuvia osia, olisi tärkeää, että ne olisivat ‘totaalisen siistejä’.
Skakdi läimäisi kätensä vasten poskiaan ja pudotti leukansa.
”SINÄ TULET NIIN TYKKÄÄMÄÄN TÄSTÄ. Odota hetki, komentaja Cody!”
Muutamassa sekunnissa skakdi oli ulkona tilasta. Ovi ehti tuskin paukahtaa kiinni ja palaneen kumin haju ehti tuskin hälventyä, kun se törmäsi taas vasten kuulustelupöytää. Nyt skakdilla oli käsissään-
”MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!”
Vahki pamautti pöytää molemmilla käsillään ja potkaisi suosiolla tuolinsa syrjään. Tämä uutinen vaati seisoma-asennon.
“Olen tullut kotiin!”, Cody julisti, “Modernin sotateknologian kehtoon!”
Skakdi puristi tiukasti kädessään suuriteräistä tuliasetta ja metsänraivausvälinettä-
”MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!”
… ja päästi punaisesta silmästään valumaan yksittäisen, 99-prosenttisesti testosteronipitoisen kyyneleen. Se valui kauniisti hänen karskeja kasvojaan pitkin, viipyili hetken hänen leuallaan kuin sanoen jotain miehekkään lakonista ja lopulta loikkasi lattialle kalahtaen kuin joku olisi pudottanut tankinpysäytysammuksen.
Ja silloin he kaksi jakoivat pienen, syvän yhteisen hetken. Ei, he kolme. Vahki, skakdi ja MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA juuttuivat keskelle jämerää, onnellista halausta, jonka vain kaksi miestä ja moottorisaha, joka ampuu plasmaa, voisivat jakaa.
Ja kun mies irtautui koneesta ja kone miehestä, vallitsi kuulusteluhuoneessa hetken täydellinen ymmärrys. Codyn sammunut silmä loisti puhtaasti tämän vielä toimivan näköelimen keskustelun aikana koko ajan voimistuneesta hohteesta. Katarsis sai komentajan lopulta laskemaan metallisen olemuksensa takaisin penkkiin. Näin oli hyvä.
Eivätkä kaksi karjua kiinnittäneet huomiota siihen, että Same seisoi avonaisessa oviaukossa ja oli todennäköisesti seisonut jo hetken. Niin vahva oli yhteys, jonka skakdi ja vahki jakoivat moottorisahan, joka ampui plasmaa, kanssa.
”Oletko valmis?” selakhi kysyi moottorisahaa, joka ampui plasmaa, yhä tiukasti halaavalta skakdilta.
”Moottorisaha, joka ampuu plasmaa”, vastasi tämän rakastava ääni.
Same nyökkäsi ja sulki oven perässään kävellen Codyn eteen. Vihreät silmät laskeutuivat skakdin pöydälle jättämään asiaan jossa oli paljon piippuja ja vähän tylsää käytännöllisyyttä ja realismia. Sitten niiden katse siirtyi epäuskoisesti skakdiin, jonka jälkeen taas vahkiin.
Same istahti kollegansa viereen ja näytti olevan pahasti uuden savukkeen tarpeessa.
”Kuten kollegani varmasti jossain vaiheessa teki selväksi”, hän lausui hiljaa, ”meillä ei ole mitään syytä olla luottamatta sanaasi, komentaja.”
“Arvostan kovasti. Ette tekään hirveän huonosti ole itseänne esitelleet. Vaikka en olisi laittanut pahakseni sitä, että te kaksi viettäisitte enemmän aikaa tässä huoneessa samaan aikaan”, Cody naljaili.
Same yritti turhaan jakaa katsekontaktia skakdin kanssa.
”Kuulen, mitä sanot. Rehellisyyden nimissä, komentaja… meillä ei ole näinä aikoina liikaa tukijoukkoja. Nyt, kun alkaa pahasti näyttää siltä, että se kansainvälinen terroristi, joka on vielä jäsenlistoillamme, ei välttämättä enää kuulu niihin.”
“En ainakaan julkisesti menisi myöntämään”, Cody tuumi myötätuntoisesti. “Vaikka siihen pukuun menee kyllä enemmän tulivoimaa, kuin pitäisi olla mahdollista. Ja sain vähän sellaisen kuvan, että sellaista pitäisi kohta osoittaa pohjoista päin?”
Same nyökkäsi monipiippuista kirveshirviötä kohti, vaikka näytti siltä kuin haluaisi vain jättää sen koko olemassaolon huomioimatta.
”Kollegani ei ole ainoa, joka pitää tuollaisista. Hänelle ne ovat tosin myös harrastus ja elämäntapa. Minä? Minä haluan myös tulivoimaa. Ja vaikka kristallisaarten ylpeyteeni sattuukin, on minun kysyttävä sinulta…”
Same sulki silmänsä ja huokaisi.
”… seisooko Musta Käsi vierellämme, jos niin pyydämme?”
Cody puhalsi kaiken ilman ulos keinotekoisista keuhkoistaan ja veti seuraavan henkäyksensä hyvin rauhallisesti.
“Minä sanoin jo ennen tänne lähtöäni, että tämä keskustelu on liian aikainen käytäväksi. Olemme hädin tuskin päässeet jaloillemme ja mikäli Matoroon on uskomista niin saamme puolustaa mestojamme kohta mustien mössökasojen lisäksi makutaakin vastaan.”
Komentaja pysähtyi hetkeksi harkitsemaan seuraavia sanojaan. Hänen mielestään asia oli edennyt jo Metru Nuilla liian nopeasti, mutta toisaalta hänen uskonsa Xenin aitoon lähestymistapaan oli vahva. Ja tässä tilanteessa näemmä juuri tarpeeksi vahva.
“Mutta. Muttamutta. Kenraali Xen oli vahvasti sitä mieltä, että jos haarniskamme eivät ihan pahasti kärähdä, on mahdollista, että voimme auttaa. Siis enemmälläkin, kuin muutamalla varastomme pohjalla homehtuvalla tuliaseella.”
Viimeinen huomio oli selkeästi osoitettu enemmän skakdille, kuin selakhille.
”Komentaja Cody on järjen mies”, skakdi sanoi leveästi hymyillen. ”Katso vaikka, mitä hänen kanssaan suunnittelimme!”
”Hieno”, Same sanoi mahdollisimman nopeasti kääntyen taas Codya kohti. ”Klaani arvostaa apuanne. Voin jo nyt sanoa niin adminien puolesta. Joudun kuitenkin esittämään hyvin raa’an ja armottoman kysymyksen, eikä sitä voi pehmentää. Joten en yritä.”
Selakhi nojasi pöytään tiukemmin.
”Pysyykö se siru otteessanne?”
“Sen ja muun maailman välissä on maailman tiivein kiteytymä motivaatiota ja antaumusta. Siru ei ole karkaamassa mihinkään”, Cody puhkui luottamusta.
”Kun voitte olla varmoja, että pystytte tekemään niin turvallisesti”, Same sanoi, ”tuokaa se meille. Minulla ei ole mitään tapaa vaatia tätä, mutta toivon että voimme edes saada teidät harkitsemaan.”
“Sen keskustelun jätän ihan suosiolla Xenille ja teille. Mutta näin toistaiseksi, Matoro uskoi sen haltuumme ja perusteli itsensä ihan kelvollisesti. Minun korvaani ainakin kuulostaa siltä, ettei useampaa sellaista saisi ikinä tuoda lähellekään toisiaan. Jos Xen uskoo, että siru on turvallisempi Metru Nuilla niin olen valmis uskomaan häntä.”
Same huokaisi pettyneenä.
”Ymmärrän täysin”, hän kuitenkin sanoi nousten seisomaan. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että sirunne on syötti samalle viholliselle, joka loi meidän vihollisemme. Samalle hirviölle, joka on satuttanut meidän omiamme tämän konfliktin alusta asti. Ja parasta, mitä juuri nyt – meidän molempien järjestöjen kannalta – voisitte tehdä, olisi lähettää se olento takaisin helvettiin.”
“Siihen”, Cody virnisti, “lupaukseen minullakin riittävät valtuudet. Ruosteessa tai ei, Mustan Käden erikoisalaa on aina ollut muilta mailta tunkeilevien kusiaisten esittely loputtomalle tulivoimalle. Sitä paitsi. Kansa tahtoo yhä syyllisen taannoisille tapahtumille. Ja me annamme heille sellaisen enemmän, kuin mielellämme.”
Selakhi nyökkäsi tyytyväisenä ja ojensi kämmenensä komentajalle.
”Olet minun puolestani vapaa menemään. Toivon, että voimme pitää yllä keskusteluyhteyden, jos meille tulee uusia kysymyksiä entisestä kenraalistasi.”
Codyn hopeinen koura tarttui selakhin ojennettuun ja puristi sitä lujasti.
“Pistän Xenin soittelemaan joskus. Hänkin varmasti juttelisi mielellään teikäläisten kanssa”, Cody tuumi. Joskin tuumi myös, että luultavasti lähinnä Matoron kanssa.
”Aluksellesi on tehty lähtötilaa telakan hangaarissa”, Same vastasi. ”Olet vapaa lähtemään heti, kun olet tehnyt kaikki tarvitsemasi valmistelut.”
Codyn oli tarkoitus vastata “kiitos”, mutta hänen uteliaisuutensa otti voiton kohteliaisuudesta.
“Yksi juttu vielä”, kuuluikin siis vahkin suusta. Hänen ainoa silmänsä oli koko keskustelun loppupuolen vilkuillut Bladiksen sylissä istuvaa metallihirvitystä.
“Ehtisikö tuota testaamaan?”
Kun Same katsoi kollegansa kasvoille kipuavaa hymyä, hän tiesi että halusi olla missä tahansa muualla.
Betty, ilmatila
Kansan osoittavat sormet ja ihmettelevät katseet seurasivat jälleen yhden kierroksen linnoituksen ympäri tekevää pommikonetta. Paksu savuvana seurasi xialaista saastuttajaa, kun Codyn hurjapäiset syöksyt kiusasivat taas muutamaa muurien harjoilla kauhusta kumartelevaa vartijaa. Lopulta vahkin ohjaus alkoi viemään konetta kohti merta. Yksi rautajätin sivuovista aukesi paljastaakseen köysillä paikalleen sidotun pyörätuolin ja tuulen yli karjuvan skakdin.
Cody tasasi lentoradan ja nosti yhden robottisen peukalon tuomion metallikasaa kourissaan pitelevälle, pyörätuolissa istuvalle virneelle.
Kun Bladiksen liipaisinsormi osui pohjaan, liittyi Bettyn moottorien raivokkaan ulinan seuraan ääni, joka muistutti kahtakymmentä samanaikaisesti rääkyvää, teuraan alle joutunutta teknomyyrää. Moderaattorin luomuksessa vain vaivoin kiinni pysyvä kirves värähteli, kun ilma täyttyi luotien lisäksi hauleista ja satunnaisista terävistä esineistä, jotka näemmä toimivat ammuksina siinä missä muutkin.
Jokainen metallinen putki hitsaussaumojen kehystämässä piikikkäässä ilmatorjuntaurussa kajahti ontosti, kun sen sisus lennähti maailmaan. Metriset suuliekit leimahtivat ulos vuoron perään laulaen ilmoille musiikkiaan siinä herkässä balanssissa, johon skakdin liipaisinsormi ne ohjasti. Jos skakdilta kysyttiin, sanat ’herkkä’ ja ’balanssi’ voisivat saman tien painua vaikka helvettiin, mutta aika harva erehtyi kysymään skakdilta kummastakaan mitään.
Hylsysade kolisi meren ylle saaden tyrskyjen pinnan rikkoutumaan ja ropisemaan kuin kauniissa syyssateessa. Testosteronia uhkuvat kajahdukset pudottivat puolen kilometrin päähän merelle epäspesifiä rautaa, joka räjähti tulenpunaisin liekein sen pinnassa ja sinkosi kymmeniä kiloja kalaa kauniille aamutaivaalle.
Skakdi nauroi, kuin hullu professori. Vahki tuijotti olkansa ylitse, kuin oppilas konsanaan. Sitten hänkin puhkesi nauruun. Bettyn lentäessä kohti auringonlaskua ja allaan vilistävän meren täyttyessä TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000XXXX: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: ULTRA-LIMITED SPECIAL EDITIONin sylkemästä metallista, olivat molemmat löytäneet rauhan.
