Troopperi oli juossut. Juossut, kunnes väsyi. Hikka ilmestyi hänen vierelleen läähättäen.
“Taisimme karistaa sen” Troopperi sanoi. Hän katsoi ympärilleen. He olivat Mt. ÄmKoon kallioisilla rinteillä. Lumiraja häämötti noin puolen kilometrin päässä edessä. Troopperilla ei ollut aikomustakaan palata takaisin, se Rahi oli ehkä yhä siellä, ja petturituraga on varmasti hälyttänyt lisää natsitorakoita. Jos kaksi oli jo kova pala, entä sata? Troopperi päätti lähteä kiertämään vuoren länsipuolta, idässä oli liian jyrkät rinteet. Hän joutui nousemaan vaikeiden kallioden takia ylemmäs, kohti lumirajaa.

Lopulta, hän oli lumen verhoamalla alueella. Lunta sateli hiljalleen, mutta lumisade koveni hiljattaen myrskyksi. Troopperi tallusti vaivalloisesti lumessa, sitä oli vyötäröön asti. Näkyvyys oli surkea. Hikka painautui kylmissään Troopperia vasten.
“Hikka kylmettyy. Se tarvitsee lämpöä” Troopperi kaivoi lumeen luolan, jonne hän ja Hikka painautuivat. Siellä hän tuulen suojassa pystyi luomaan varovasti liekin, vältellen katon sulamista. Troopperi yllättäen muisti sinisen kiven. Hän kaivoi laukkuaan. Torakat eivät ilmeisesti olleet tutkineet sitä, ja hän löysi himmeästi hohtavan sinisen kiven. Se oli tasainen ja soikea. Hauraan näköinen, mutta kova. Siitä heijastuva valo muistutti aaltoilevaa merta.
“Tämä kivi on kaunis. Se on varmasti harvinainen. Troopperi silmäili sitä. Se oli kostea, vaikka se oli ollut kuivassa laukussa monta tuntia.

Yllättäen sää selkeni. He tulivat luolasta ulos. Lumimyrsky oli mennyt ohi, se liikkui samaan syyntaan kuin hän aikoi. Tuuli hiljalleen etelästä, suoraan hänen etenemissuuntaansa.
“Hienoa, tuuli ei hidasta.” Lunta oli paljon, mutta Troopperin onneksi, ilma oli kylmennyt, ja lumi oli kovaa. Hän pystyi kulkemaan sitä pitkin.

Aurinko paistoi kirkkaasti. Troopperi oli matkannut toista tuntia, kun hän pysähtyi. Hän istahti kiven päälle lepäämään. Troopperi kuuli puhetta, joko tuuli teki tepposet, tai joku oli lähellä. Hän kurkisti rinteeltä alas. Noin kahdenkymmenen metrin päässä alapuolella, hän näki Toia. Hän alkoi huutaa heille jotta he huomaisivat. Yllättäen kuului pahenteinen jyrähdys. Hän kääntyi. Ylhäällä, vuorella näkyi liikettä, ja jyrinä voimistui ja läheni.
“Voi ei. Lumivyöry” hän ehti sanoa ennen kuin valtavat lumimassat vyöryivät hänen ylitseen.

Kukkulainen alue

Troopperi katsoo alas kukkulalta. Hän näkee sumussa vain pienen valon. “Tuolla pitäisi olla sen ukon mökki” hän ajattelee. Troopperi oli saanut joltain Turagalta Klaanin saaren sisäosissa kirjeen, jossa hän tarvitsee hänen apuaan. Muuta ei ollut. Toana Troopperi tietenkin suostui avunpyyntöön, ja alkoi taivaltaa kohti Turagan mökkiä. Sinne oli noin 80 kiota Klaanista luoteeseen. Troopperi oli matkannut ison kukkulaisen alueen halki jo muutaman päivän ajan. Matkaa olivat hidastaneet sankka sumu, ja oudot Rahien hyökkäykset. Troopperi kuuli läähätystä. Hän vetäisi hetkessä kiiltävän miekkansa esiin. Se leimahti tulipunaiseksi, ja alkoi hehkua. Mutta hän laittoi miekan takaisin. Sillä hän näki nyt, että läähättäjä oli Hikaki. Naarashikaki, jolla oli jotain kynsissään. “Hikka, mitä sinä olet löytänyt?” Se oli hänen lemmikkinsä Hikka, jonka oli ottanut mukaan. Hikka tiputti pienen kiven maahan. Se hohti himmeästi merensinistä valoa. “Outoa, tälläisia kiviä löytyy vain Klaanin rannikolta. Olemme monta kymmentä Kiota sisämaassa. Troopperi laittoi kiven olkalaukkuunsa. He alkoivat taivaltaa kohti mökkiä. Luultavasti sankka utu vääristi vaikutelmaa matkasta, sillä sinne oli paljon pidempi matka kuin Troopperi oli alrvoinut. Maa vietti loivasti alas. Yllättäen maasto muuttui kallioseksi, ja vaikeakulkuiseksi. “Tämä tästä vielä puuttiukin. Tämä hidastaa matkaa.” Puolen tunnin kuluttua he saapuivat mökille. Valo tuli pienestä lyhdystä, joka oli ripustettu kivisen majan oven ylle. Troopperi avasi oven, ja sitten kaikki pimeni.