Kaikki kirjoittajan Kerosiinipelle artikkelit

Olipa kerran Pelle Kerosiini, joka loikki pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan.
Retro

Profeetan polku: Kauan sitten, muinaisina aikoina

Kommentoi

Nui-Koro, katedraalikaupungintalokirjasto

Kepe ja Snowie raahasivat Maken huoneeseen pormestarin toimiston lähellä. Kepe ei ollut varma uskaltaisiko Makea jättää pormestarin huomaan. Siksipä hän jätti Makelle pienen hälyttimen kaiken varalta, niitä Kepe kantoi aina mukanaan. Pian paikalle kuitenkin saapui pormestarin sihteerin tilaama lääkäri, joka vaikutti kaksikon mielestä vilpittömältä.

Kepe ja Snowie palasivat kiviseinäistä käytävää pitkin kirjastoon. Matkan varrelle sattui yksi kirkon sisäänkäynneistä, josta he vilkaisivat sisään. Suureen tilaan, jota valaisi jättimäisen kultaisen, sinisen ja punaisen lasimaalauksen läpi tulviva valo, oli jo täynnä väkeä. Pian itse pormestari ilmestyi papin vaatteissa alttarille.
”Mikä tuo tyyppi on olevinaan”, Kepe kuiskasi.
”Ainakin tosi epäilyttävä.”

Hämyisen, miltei kliseisen näköisen vanhan kirjaston tunkkainen ilma oli jo hieman ehtinyt vaihtua heidän poissa ollessaan; tässä kaupungissa ei lienisi suuresti lukutoukkia. Paikalla oli heidän lisäkseen ainoastaan toiseen ikivanhaan kirjaan syventynyt mustakaapuinen munkki, jolla oli valkoinen Pakari.

Kepe otti puisesta, korkeasta hyllystä taas yhden kirjan puhtaaksi kaluttujen seuraan. Ne hän tosin vei takaisin paikoilleen, lukuun ottamatta muutamaa, joissa saattoi olla vielä vihjeitä. Snowie oli syventynyt löytämäänsä sarjakuvaan.

Pian Kepen käsi osui kummalliseen, nahkakantiseen, käsin sidottuun kirjaan, joka saattoi hyvin olla tuhansia vuosia vanha. Hauras ja kuiva nahka, joka oli kuvioitu kummallisilla ja sekamelskaisilla viivoilla, oli lähellä hajoamispistettä, mutta Kepe saattoi silti erottaa kannesta sanan, joka oli hyvin vanhahtava mutta jonka merkitys oli selvä. Lottopottia täydentämässä oli vielä kuvio: kolmio, jonka ympäriltä loisti sinisiä säteitä. Kepen kädet tärisivät hänen viedessään kirjan pöydälle.

”… Snowie. Kultasuoni.”

”Ai missä?” tämä havahtui.

”… Tule katsomaan.”

Snowie raahasi tuoliaan lähemmäksi Kepen avatessa kirjan ensimmäisen sivun. Teksti oli vanhempaa kuin millään painokoneella tehty, se oli kirjoitettu käsin. Kepe huomasi siistin käsialan vapisevan aina, kun kirjoittaja oli kirjoittanut ”Profeetta” tai ”Suuri mestarimme”.

Kauan sitten, muinaisina aikoina, ennen Klaania, pienessä kylässä

Sulkakynä raapusti käsintehtyyn paperiin:

Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna

Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien, hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…

user posted image

…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
Kylän keskusthan paikalle Jumalan työsthä syntyneen cuopan me täytämme wedellä ja theemme siitä ikiaikaisen muisthomerkin tälle päiwälle.
Sen wierelle rakennamme kirkon, pyhäthön Pelastajallemme ja Mestarillemme joka thaivaasta annetuilla woimillaan meithä puolustaa. Kirkon jonca koreistamme caivostheme cullalla, hopealla ja muila arwomethalleilla…

Jälkimerkinthä: etheläisiltä mannuilta joilla Messiaamme ja tämän oman wäen kiellethy maa on näkyi wiime yönä outho walo, kuni ukkonen itse olisi maasta ylös taiwaaseen syöksynyth’
Thämän jälken Suuren pelastajan thas ilmestyttyä thämä näytti kokeneen valaisthuksen vielä jumalaisemmalla thasolla kuin me hänen palwelijansa woisime kuunaan kuwithella.

user posted image

Näin ollen ylistäcämme Herraamme ja Mesthariamme, Pelasthajaamme, thätä sielua korceampaa kuin Matha Nui itse. Hän suojaa meithä joca päiwä viisaudellaan, nälältä, janolta, culkutaudeiltha, pahuuden woimiltha jotca yössä waeltavat.

– Jumalaistha awittajaamme sywimmin kunnioithaen kyläläinen, jonka nimi on aiwan liian waathimaton tässä kerrottawaksi

Nui-Koro nykypäivänä

”… Vau vau vau”, Kepe aloitti. ”Tämä opus on jonkinlainen…pyhä kirja siitä hepusta jolla oli Nimdan pala!”
”Mutta hei, eihän tässä puhuttu Nimdasta vielä muuta kuin että…”
Snowie käänsi muutaman sivun taaksepäin.
”…Saapui merelthä kolme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii…”
”Hmm, totta”, Kepe myönsi. ”Tässä tekstissä on kyllä paljon outoa. Välähdys etelästä? Ja kirkko jonkin kraaterin vieressä?”
”Hetkonen, odotas”, sanoi Snowie kuin tajuten jotain. ”Emmekös me juuri nyt… ole kirkossa lammen rannalla?”
Kepe näytti hetken kaivavan muististaan karttaa kuin roolipelin kirjoittaja kolmanneksi viimeisintä postaustaan.
”…Totta. Tämä muinainen kylä oli siis Nui-Koro!”

He jatkoivat vanhan kirjan selaamista.

Kauan sitten

Kaapuun pukeutunut hahmo istui kivellä selkä vastasyntyneeseen kraateriin päin. Kraaterista, jonka ympärille kylän eloonjääneet olivat järkyttyneinä kerääntyneet, kohosi yhä savua. Lumi oli sulanut kymmenten metrien säteeltä kuopan ympäriltä. Kylmä tuuli puhalsi savuvanan kohti etelää. Hahmo haistoi käristyneen pikkukylän tuoksun.

Mitä olen tehnyt?

Yksi ruskea matoran, jolla oli kasvoillaan jalo Matatu, asteli varovaisesti kyläläisjoukon keskeltä edemmäs kohti häntä. Tämän kasvoilta paistoi yhä järkytys. Hän näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta lopetti ja näytti yhä murheellisemmalta.

Aikovatko he nyt lynkata minut?

Toiset matoraneista huomasivat jotain; vähäiset viljavarastot olivat jääneet räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle. Lumi oli romahtanut niiden katoilta alas. Joku matoraneista asteli lähemmäksi, näytti hieman laskelmoivalta ennen kuin julisti harventuneelle joukolle ruuan riittävän talveksi.
Väkijoukko… hurrasi.
Kaapuun itsensä verhonnut hahmo piteli päätään. Mitä hulluja nämä olivat? Mikseivät he tahdo rangaista häntä tästä kaameasta teosta?

… Vai oliko hän itse täysin höperö ja kuvitteli kaiken? Oliko tämä Voiman perimmäisen lähteen hänelle tekemä koe? Koe mielen lujuudesta?

Hän nyyhkytti hieman, ennen kuin tunsi jonkun, tai joidenkuiden ilmestyneen luokseen. Hän kohotti päätään. Matoranien joukko oli ympäröinyt hänet. Parin metrin välin he pitivät, mutta hahmo oli varma että pian he kävisivät hänen kimppuunsa, hirttäisivät tai nylkisivät elävältä, söisivät kuin kannibaalit. Lihavarantojahan tuho ei ollut pelastanut, eläimet hytisivät yhä kylmissään.
Hän häkeltyi suuresti huomattuaan mitä matoranit tekivät. Yksi toisensa jälkeen nämä lankesivat piirissä polvilleen maahan hänen ympärilleen, toistakymmentä kyläläistä monissa eri väreissä, kuin hankeen pudotetut karamellit.

Ruskea matoran julisti: ”Messiaamme! Pelastajamme! Ylistäkäämme häntä!”

Joukko aloitti kiihkeän palvonnan ja rukoilun, he ryömivät maata pitkin kuin madot kohti häntä. Mantraa toistaen yksi joukosts tarrasi hänen kaapuunsa. Hän ponnahti seisomaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hänet oli piirittänyt joukko Aarteen voimasta umpihulluiksi tulleita matoraneja; vai oliko hän sittenkin itse se hullu?
Hahmo kaavussa huusi ja juoksi pois, huitoen kiiluvasilmäiset kyläläisparat kimpustaan. Hän juoksi pois, pois, kauas kylästä, pois.

Seuraavina päivinä hän kuitenkin palasi kylään. Matoranien kiihko oli hieman laimentunut, ja kummaa kyllä, näiden elo oli palannut miltei tavallisiin uomiinsa. Heillä ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata hänen läsnäoloaan; uteliaat silmät tapittivat häntä herkeämättä.

Mikä tässä paikassa on vikana?

Hieman myöhemmin hän päätti lähteä pois. Hän ei kestänyt tätä; hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin matoranit saattaisivat hypätä hänen kurkkuunsa tai – mikä pahempaa – alkaa taas kiemurrella hänen jaloissaan minä hetkenä hyvänsä. Hän päätti siksi lähteä lopullisesti pois tästä kylästä; takaisin tovereidensa luokse hän ei voinut enää mennä, heitä ei enää ollut. Hän suuntasi kohti länttä ja lämpimämpiä alueita saadakseen tämän talven pois mielestään.

Me thulemme rakentaman tästä kylästä waltakunnan suurimman kaupungin, niiden opetuksien awulla jotka Varjelijamme täällä ollessaan meille soi, caupungin joka kesthää ajan millenioitthain wuosia tästhä eteenpäin sorthumatta ja walloithamata. Kylästäme on tulewa mailman kescipiste jonne kaikki tiet viewät ja josta cuullan halki kaickeuden. Toisten maiden kuningat owat tulewia ryömimän meidän jalcaimme juuressha ja ceisarit tulewat tarjoamaan meile culta ja jalokiwiä.

Nyt hän Profeettamme wiimein muuthamia päiwiä sithen poistui keskuudesthamme, waatien rauhaa ja hiljaisuutha mietiskelyään warthen. Toiwothawasti hän saa Lännen cansat kaukaisten soiden myös ymmärthämään hänen opetusthensa perimmäiset sanomat.

user posted image

Nui-Koro, nykypäivä

”… Maailman keskipiste, vai? Eivät he ihan siihen yltäneet, mutta saavutus tämäkin kaupunki jo on”, Kepe sanoi. Hän selasi kirjan rapisevat sivut loppuun. Tämän kohtauksen jälkeen kirjassa oli vain epämääräisiä rukouksia ja saarnoja, mutta niissäkin saattoi piillä jotain tärkeää. Kirja olisi kaluttava kannesta kanteen, muttei täällä.
”Hmh. Voimmekohan me lainata tätä kirjaa?” Snowie pohti.
”Meillä ei ole täkäläistä kirjastokorttia ja tuskinpa ystävämme herra pormestari meille sellaista myöntääkään”, Kepe totesi.
”Hmm, pitäisikö se vain… muiluttaa.”

He panivat suunnitelman täytäntöön. Sitä ennen Kepen mielessä vielä välähti kysymys: Välähdys etelässä Nui-Korosta katsottuna? Etelärannikolla?

[spoil]Manulle tattiit kuvan efekteistä.

Ja suoritin myös kieliasun tarkistuksen. Hi hi hii.
– Manu[/spoil]

Retro

Profeetan polku: Pormestari + 003:n suunnitelma

Kommentoi

Nui-Koro

Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.

Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.

Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin ”Kirjasto” kuin ”Pormestarin toimisto”:kin.

”Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla”, Kepe epäili.

Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.

”Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?” pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.

”Kyllä”, toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. ”…Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen.”
”Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat.”
Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset ”ällöttävän kiltti” ja ”typeryksistä koostuva”.

”…jotain hyödyllistä selville.” Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos.
”No hyvä on, tonkikaa pois”, pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin.
”Kiitos, herra pormestari.”

Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.

”Minä taidan käväistä vessassa”, Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. ”Saatoin syödä jotain pilaantunutta.”

Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä

003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.

Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli?
003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.

Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.

Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.

Tehtävälle Bio-Klaanin linnakkeeseen.

003 hymyili.

Retro

Profeetan polku: Nui-Koro

Kommentoi

Ruohoinen rinne Mt. Ämkoon eteläpuolella

Kolmikko laskeutui loivaa, auringon kellastaman ruohon peittämää mäkeä. Ämkoon lumihuippuinen ja -rinteinen vuori oli heidän takanaan. Tuuli puhalsi heitä vastaan jokilaaksosta, jonka niittyjen ja satunnaisten puiden keskeltä paistoi heidän määränpäänsä, Nui-Koro.

Joen varrelle rakennettu Nui-Koro oli suurin asutuskeskus Klaanin linnakkeen lähiympäristön ulkopuolella. Muurien ja vartiotornien ympäröimän kaupungin kymmenet olki- ja harvemmat tiilikattoiset talot olivat kuin sikoja karsinassa. Kaiken tämän keskellä kohosi emakko, suuri katedraali, jossa kaupungin pormestari piti majaansa. Katedraalin yhteydessä oli myös pieni varuskunta, jonka lipputangossa liehui Bio-Klaanin sinivalkoinen lippu.

Klaanin linnakkeen korkeimmat tornit näkyivät pieninä tikkuina utuista taivasta vasten kaukana edessäpäin. Heillä oli vielä runsaasti matkaa taitettavana.
He saapuivat valtatielle. Täälläpäin valtatiekin oli oikeastaan vain muutamien metrien levyinen hiekkatie, jolla heinillä lastatut kärryt köröttelivät verkkaisesti.

Nui-Koro, saaren suurin kaupunki Linnakkeen jälkeen

Pian kaupungin kiviset muurit kohosivat heidän edessään. Suuri puuportti oli kiinni alituisen nazorak-uhan vuoksi. Klaanin tunnuksilla varustettua haarniskaa kantanut vartija päästi kuitenkin järjestön jäsenet passejakaan kyselemättä sisään.

Kaupungin keskusaukion vilkkaudesta päätellen oli markkinapäivä. Kymmenet matoranit, vortixxit sun muut värikkäät olennot kävivät kiivasta tinkimä-inttämistä toistensa kanssa monenlaisista tavaroista ja elintarvikkeista. Auringonpaisteelta suojasivat torikojujen raidalliset katokset, joita jatkui silmänkantamattomiin.

Trio raivasi tietään läpi meluisan torin. Tavaraa tyrkytettiin, kolikot kilisivät, biomekaaniset pulut nokkivat ruuantähteitä maasta ja taapersivat päätään nytkyttäen pakoon kun niitä lähestyi. Paistettujen, biomekaanisten muikkujen rasvainen käry leijui ilmassa. Joku tuli kysymään lanttia alkoholijuomaa varten. Jotkut tuijottivat kummallisen näköistä kolmikkoa, varsinkin eriskummallista Makea, kuin eivät olisi ennen heidänlaisiaan olleet nähneet. No, harva varmaankin oli.

Torin keskellä oli suunnaton vesiallas. Se oli täysin pyöreä, ja varmaan puolipallon mallinen pohjakin sillä oli. Neljättäkymmentä metriä oli sen halkaisija. Sitä ympäröivä kivijalka oli niin matala suhteessa mukulakiviseen aukioon, että altaaseen saattoi kompastua helposti, ja se luultavasti myös tulvi sateella. Sitä ympäröi neljä lipputankoa, joissa liehuivat värikkäät viirit.

Kolmikko saapui pian goottilaismalliselle (vaikka sitä sanaa ei tässä universumissa käytetäkään) katedraalille, joka oli läheltä vielä suurempi ja vaikuttavampi kuin miltä se muurien ulkona vaikutti. Se langetti varjonsa viilentämään kolmannesta koko suuresta torista. Puista pariovea vartioi pari Toia. Heille ilmeisesti maksettiin palkkaa liikkumattomana ja mykkänä pysymisestä. Make tökkäsi toista sormellaan. ”Patsaita.”

”Kaupungin kirjasto on tässä katedraalissa”, Kepe kertoi. ”En tosin ole varma päästetäänkö sinne ketä tahansa. Meidän täytyy anoa audienssia pormestarilta.” Hän oli juuri astelemassa koputtamaan ovea kun huomasi siihen naulatun paperin. ”Suljettu sunnuntaisin”, siinä luki. Kepe hakkasi ovenkarmia päällään.

”Ei kai auta kuin etsiä majatalo”, Snowie ehdotti. Suunnitelma pantiin täytäntöön.

Retro

Veljeskunnan saari/Profeetan polku: Porakat

Kommentoi

Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa

003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.

Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.

Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse.
”Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!”
003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. ”Ja sen sisältö on?”
Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. ”Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh.”
”Ja viesti loppui siihen?”
”Kyllä, sir.”
”Hmh.”

Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.

Outo tila

Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.

Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.

Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?

Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:

”Kaksittain, kätöset siniset.”

”Kaksittain, kätöset siniset.”

Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?

Ja koska hän pääsisi kotiin?

Mt. Ämkoon rinne

Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.

Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.

Kepe tutkaili karttaa. ”Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me…” Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi.
”Katsokaa”, Snowie sanoi.

Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.

”Mikä piru tuo on?” Kepe kysyi.
”Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on.”

Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.

”Ja mitä NUO ovat!?”

Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.

”004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!” huusi käheä ääni.

”Ai niillä on semmoisetkin.”

Retro

Tulikärpänen

Kommentoi

Meren yllä

003, jota joskus aiemmin kutsuttiin 004:ksi, tiiraili alitse valuvaa merta korkeuksista. Kymmeniä metrejä pinnan yläpuolella hän katseli aaltoja lasilattian läpi. Korotuksen 003:n asemaan myötä aiemmin aliarvioidut ja -arvostetut ilmavoimatkin olivat saaneet viimein kunnollista rahoitusta. Nuo rahat 003 oli käyttänyt hyvin; lihavasta ja laiskasta pohjasakasta hän oli koulinut pesunkestäviä taistelulentäjiä ja oli laajentanut ilmavoimien arsenaalia. Hän vilkaisi sivulleen. Nazorak, jolla oli kaksitasoisilla siivillä varustettu rakettireppu ja päässään tuulelta kasvoja suojaava kypärä liiti samaa huimaa vauhtia isomman aluksen kanssa. Käsissään tämä kantoi niin maassa kuin ilmassakin olevien kohteiden tuhoamiseen tarkoitettua kevyttä tykkiä. Tämä torakkayksikkö oli paitsi tehokas kuin kokonainen hävittäjälentokone, myös paljon halvempi korvata uudella vian ilmetessä.

Hieman kauempana, muiden hävittäjätorakoiden ympäröimänä, lensi Munakenno, yksi vastakunnostetuista hyökkäysilmalaivoista. Sen pommit ja pikatykit kiilsivät merenpinnasta heijastuvassa auringonvalossa. Toisella puolella lensi yhtäläisesti varustettu Kuhnuri ja sen takana vielä yksi, jonka nimen mieleenpalauttamiseen 003 ei enää ollut keskittynyt. Hänen huomionsa oli hänen omassa aluksessaan.

Jättimäinen alus halkoi pilviä jättäen muut varjoonsa. Lentävän linnoituksen rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa oli ollut hyvin vaikeaa. Kolmen ilmalaivan kolmionmuotoisen yhdistelmän alla roikkui metallirakennelma, jossa oli rahtiruumia, tilat tuhansille maajoukkojen sotilaille, hangaareja hävittäjätorakoille sekä raskasta panssaria ja aseistusta. Linnake veti mahtavuudessaan vertoja jopa laivaston kuululle Rautasiivelle. Rautasiipi, pah. Mikään pikku paatti ei ollut siipiä nähnytkään.

Metalliseen pintaan joku harvinaisen taiteellinen torakka oli maalannut oranssin ympyrän, ilmavoimien logon, ja sen keskelle valkoisella tekstillä aluksen nimen. Tulikärpänen.

003 ei tahtonut myöntää joutuneensa käyttämään linnaketta rakennuttaessaan kakkoslaadun rakennustarvikkeita säästääkseen kustannuksissa. Mutta minkäs teki.

***

Tuntia myöhemmin horisonttiin ilmestyi saari. Se oli pieni ja mitätön maaläntti Klaanin saaren rinnalla, mutta jostainhan invaasio täytyi aloittaa. Sotaahan tässä käytiin. Tulikärpäsen moottorit ja niiden pyörittämät jättimäiset propellit saivat rannan palmut huojumaan jo pitkästä matkasta. Hävittäjätorakat lähestyivät saarta ja tarkkailivat elonmerkkejä. Saarella ei kuitenkaan pitänyt olla kuin jokin alkuasukasheimo, jonka kivistä ja kepeistä (003 hymähti jostain syystä tälle sanalle) ei olisi minkäänlaista sotilaallista vastusta Nazorakien mahtaville ilmavoimille. Ja tietenkin sille pienelle osalle maainvaasiojoukkoja, jotka kulkivat Tulikärpäsen vatsassa.

Pian lentävän linnoituksen mahtava ankkuri jysähti pahaa-aavistamattoman saaren rantahietikolle, ja sotajoukot virtasivat riveihin aluksesta tiputetuista kapseleista.

Sotarummut kumahtelivat. 003 sitoi auenneet kengännauhansa.

Retro

Profeetan polku: Seikkailukertomus hämärässä tietoverkossa

Kommentoi

Mt. Ämkoon rinteet

Kummallinen, joskaan ei kummallisin vuoren näkemä trio tallusteli vuoren rinnettä. Heidän määränpäähänsä, kylään, jonka nimeä Kepe ei muistanut, oli vielä pitkä matka.

Kepe ja Snowie askelsivat keulassa, Make hieman taaempana, ehkä hieman ulkopuolisen oloisenakin. Hänelle täytyy keksiä jotain tekemistä, Kepe ajatteli. Hänen mieleensä ei kuitenkaan sillä hetkellä tullut mitään.

Matka jatkui usean, suhteellisen hiljaisen tiiman ajan. Lopulta he pysähtyivät ruokatauolle erään suuren kallionlohkareen viereen.

”Kuulkaas. Mietin tässä jotain”, Kepe aloitti muovipaketista kaivettua kolmioleipää jauhaen. ”Että jos tämä maailma jossa olemme ei olekaan totta.”

”Ai missä mielessä”, Snowie kysyi.

”Jos tämä onkin vain jonkin sairaan mielen päässään luoma seikkailukertomus. Että me olemme vain yksittäisiä hahmoja, mahdollisesti sivuosissa, jossain fiktiivisessä tarinassa. Jota tuskin on edes nidottu kirjaksi, vaan se on julkaistu jossain hämärässä tietoverkossa.”

”Eikö olisi vielä pahempi jos tämä olisi jonkinlainen roolipeli. Että meitä kaikkia ohjaisi joku meitä itsiämme vastaava tyyppi.”

”Mieti millaiset tyypit meitä ohjaisivat.”

”Huhhuh.”

”No, onneksi se on mahdotonta. Mehän tiedämme hyvin olevamme tässä. Ajattelen, siis olen ja niin edelleen. Heh.”

”Heh.”

”Mutta entä jos juuri nyt joku tuolla jossain hymyilee itsekseen laitettuaan meidät sanomaan tällaisia asioita. Hymyilee sille, että me epäilemme hänen olemassaoloaan, vaikka hän onkin olemassa ja voi vaikuttaa ajatuksiimme niin, että koko ajan ajattelemme hänestä jotenkin väärällä tavalla.”

”Aika kaukaa haettua.”

”Mutta täysin mahdollista. Et voi kiistää.”

”Vai voinko.”

”…”

”…”

”Jatketaan matkaa.”

Outo tila

Doxista tuntui siltä kuin hän olisi tuijottanut tuon itseään kopioivan Toan sinisinä leimuaviin silmiin iäisyyden.
Tämä syöksyi häntä kohti, valmistautuen lyömään häntä aseellaan.

Dox väisti luonnottomalla liikkeellä sivulle ja iski veitsensä, Ikuisen palkkionsa Toan takaraivoon. Tämä kaatui maahan kuin hidastettuna. Sillä hetkellä, kun tämän naamio koski maata, sininen tuli sammui. Toien kasvoton kopioarmeija katosi.

Ristiretkeläiset kokosivat jäljelle jääneet joukkonsa ja iloitsivat. Taistelu oli voitettu.

Dox henkäisi syvään.

Jostain kaukaa kantautui ääni kuin tuulen tuomana.

” ,

Nimda.”

Retro

Profeetan polku: Turaga Uhrak

Kommentoi

Mt. Ämkoon rinteet, Ko-Huna-Koro

Lumen ja jään keskelle kätkeytyneen kylän reunalla seisoi iso, yksikerroksinen rakennus. Paksut puuhirret törröttivät sen nurkista. Seinät olivat lumen peitossa eikä ainuttakaan ikkunaa näkynyt, mikäli niitä edes oli. Katon savupiipusta tuli hieman mustaa savua, joka tosin katosi nopeasti ulvovaan tuuleen.

”Siellä on siis joku”, Snowie kommentoi. Kylä vaikutti muuten täysin autiolta.

Kepe koputti puiseen oveen. Pian se raottui ja valkoinen matoran kasvoillaan juro Sanok kurkisti ulos. Tämä murahti ja avasi oven auemmaksi.

Kolmikko astui sisään. Palavien päreiden ja takan aikaansaamat varjot leikkivät seinillä.
Rakennus oli täynnä matoraneja.

”Iltapäivää”, kolmikko tervehti kyläläisiä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen matoranit tajusivat sisään astuneen joukon muukalaisia ja muistivat käsitteen ”vieraanvaraisuus” merkityksen. Pian kyläläiset jo sytyttelivätkin lisää soihtuja ja tarjosivat syötävää. Snowie aloitti leppoisan keskustelun parin matoranin kanssa. Make istui hiljaa ympärilleen pälyillen. Kepe etsiskeli kyläläisten päämiestä.

”Tahtoisimme tavata johtajanne. Tulemme Bio-Klaanista ja meillä on tärkeää asiaa. Asiaa, joka vaikuttaa tämänkin kylän turvallisuuteen”, Kepe aloitti.
Sauvaan nojaava turaga asteli saliin toisesta huoneesta. Tällä oli kasvoillaan jalo Rode. Hän asteli pöydän ääressä istuvan kolmikon luokse ja istui itsekin penkille.

”Olen Uhrak, Ko-Huna-Koron kylänvanhin. Tämä tässä on Alpok, kirjurini. Tuolla taas ovat Atsum, Upaak, Allim ja Aigam, pienen kylämme neuvoston jäsenet. Mikä tärkeä asia tuo teidät tänne?”
”Olette varmasti tietoisia meneilläänolevasta sodasta saaren pohjoisosan Nazorakien sekä näiden liittolaisten ja Bio-Klaanin välillä. Ymmärrämme, jos tahdotte pysyä konfliktissa puolueettomina, mutta me tarvitsemme apua. Ja vakuutamme, etteivät nazorakit pidä puolueettomia kyliä muuna kuin miehityskelpoisina resurssivarastoina.” Kepe katsoi parhaaksi kertoa täyden totuuden heidäm tehtävästään. ”Tietoa, oikeastaan. Kauan sitten tällä saarella tapahtui jotain, joka mullisti maailman. Me emme tiedä mitä, tosin. Siksipä toivomme löytävämme siitä tietoja saaren kylien historiankirjoituksista. Maksuksi avustanne takaisimme teille Bio-Klaanin suojeluksen” – tämä lupaus Kepen täytyi antaa – ”ja kylänne tarvitsemia hyödykkeitä. Luotatteko meihin?”

Turaga ei miettinyt pitkään. ”Hyväksymme tarjouksenne. Nazorakit koetaan uhkana kaikkialla. Ja lisäksi naamiossani on vielä jonkin verran ytyä.” Tämä viittasi apulaiselleen joka kiiruhti päärakennuksen takahuoneeseen.
Hetken kuluttua tämä palasi saliin mukanaan iso sylillinen kivitauluja.”

”Tässä on Ämkoon vuoren, kuten te sitä kutsutte, lähiympäristön historia tuhansien vuosien ajalta. Toivon että löydätte etsimänne.”