Kaikki kirjoittajan Guardian artikkelit

Minä mitään Klaanonia kirjoita. Minä kirjoitan scififantasiatoimintalänkkäripoliisisarjakauhukomediaa.
Retro

Domek katselee kuiluun

Kommentoi

Vene

Oli hiljaista. Guardian skannasi kiikarillaan venettä ja sen ympäristöä. Äskeinen hyökkäys oli herättänyt kaikki nukkuvat ja tällä hetkellä ainoastaan Domek makasi veneessä. Muut katselivat ympäriinsä hämmentyneinä.

“Mitä se oli?” Kepe kysyi. Hän oli herännyt viimeisenä ja hieroi silmiään turtana väsymyksen ja lääkkeen yhteisvaikutuksesta.

“Näkikö joku?” Guardian kysyi korottaen ääntään. Hän tarkensi ympäristöön, veneeseen ja vedenpintaan kiikarikatseellaan, mutta koska Domek oli ollut veneen pääasiallinen valonlähde, hän ei nähnyt paljoakaan.

“Yökatse. Päälle.”

Muiden silmissä Guardianin pimeydessä hehkuva punainen silmä värjääntyi muutamassa sekunnissa tummanvihreäksi. Suljettuaan oikean silmänsä Guardian näki koko maailman vihreän sävyissä. Se auttoi häntä tajuamaan, että hän seisoi osittain Kepen jalan päällä, mutta mystisestä hyökkääjästä ei ollut merkkiä.

“Näin jotain hetkellisesti”, Ämkoo sanoi veneen takaosasta. “Kun Killjoy osui siihen, näin sen takaapäin hetken ennen kuin se katosi.”

“Miltä se näytti?” Killjoy kysyi.
“En ole täysin varma”, Ämkoo sanoi. “Liikehdinnästä oletan, että se oli mekaaninen. Se oli noin Skakdin kokoinen.”

Guardian käveli varovaisesti kohti takaosaa. “Sinä ammuit sitä”, hän sanoi osoittaen Killjoyta ja kääntyi kohti Ämkoota. “ja sinä näit sen. Missä kohtaa kohde oli ennen katoamistaan?”
Killjoy ja Ämkoo nostivat kätensä ja osoittivat. Heidän näkökulmansa olivat hieman ristiriitaiset, mutta piste oli suurin piirtein sama.

Guardian katsoi tarkasti yökatseensa läpi. Hän ei huomannut hyökkääjän jättäneen jälkeensä mitään.
“Lämpö. Päälle.”
Lämpökatseellaan Guardian näki paremmin, mutta se ei auttanut paljoa. Hyökkääjän katoamiskohdassa oli vielä pieni häilyvä jälki Killjoyn hyökkäyksestä, mutta Guardiania kiinnosti enemmän isompi jälki, joka leijaili ilmassa.

“Luulen, että hyökkääjämme päätti siirtyä ratkaisevalla hetkellä”, Guardian sanoi muille klaanilaisille. “mutta se, kuka tai mikä kyseessä oli jää spekuloitavaksi.”

“Se oli mekaaninen, eikö?” Snowman sanoi. “Nazorakit?”
Guardian pudisti päätään. “Nazorakit eivät hallitse kaukosiirtymistä”, hän sanoi. “Se on yksi niistä naamiovoimista, joita ne eivät ole voineet pystyä toistamaan teknologialla. Tämä on jotain kehittyneempää.”
Hetken ajan oli hiljaista.
“Pitäisiköhän meidän huolestua?” Snowman kysyi.
“En usko”, Ämkoo sanoi. “Aurinko on nousemassa pian. Jos hyökkääjämme ei kykene näkymättömyyteen, sen on turha yrittää mitään.”
Guardian nyökkäsi. “Ja olemme parin tunnin sisällä Klaanissa”, hän sanoi. “Olisi typerää hyökätä kimppuumme näin lähellä. Nyt, toivokaamme, että Domek toipuu shokistaan pian.”

* * *

Valkoinen huone

Domek tunsi suurta kipua päässään herättyään. Kun hän avasi silmänsä, hän näki vain valkoista.
Hän kääntyi ympärilleen. Pelkkää valkoista kaikkialla.
Domek nosti kätensä kasvojensa eteen. Hän helpottui huomatessaan, että edes hän itse ei ollut valkoinen.
Mutta silti. Valkoista. Kaikkialla.

Domek katseli ympäriinsä. Hän oli ärtynyt.
“Hiivatti”, Domek sanoi. “Ei taas.”
Domek nousi seisomaan. Se ei auttanut. Oli edelleen valkoista.
Hän lähti kävelemään eteenpäin, mutta se ei auttanut, sillä tämä tylsän valkoinen erämaa ei muuttunut yhtään vähemmän valkoiseksi, vaikka sitä katsoisi mistä kulmasta.
Joskus Domek ihmetteli, miten hänen oma mielensä oli näin tylsä paikka.

Domek käveli hetken. Välillä hän huomasi tuttuja kuvioita valkoisessa hiekassa, jonka läpi hän vaelsi, mutta muuten oli aivan liian valkoista. Välillä hän törmäsi idiinsä ja totesi tämän olevan ärsyttävä tyyppi, jolle pitäisi antaa rauhoittavia ja heti. Välillä hän löysi oman superegonsa ja totesi tämän olevan ärsyttävä kaikkitietäväinen näsäviisastelija, joka pitäisi vaientaa. Domek kuitenkin osasi oppia arvostamaan omaa egoansa siitä hyvästä, että tämä kykeni käyttämään molempien hyviä puolia.

Hetken kävelyn jälkeen Domekin eteen tuli seinä. Se oli poikkeuksellisesti musta. Domekin olisi pitänyt innostua vaihtelusta, mutta tuijotettuaan mustaan kiviseinään hetken hän alkoi epäilemään, että kaikki ei ollut täysin kunnossa.
Seinä halkeili. Halkeamista valui mustaa nestettä, joka alkoi levitä lattiaa pitkin. Domek ei ollut aivan varma, kuuliko hän oikein, mutta hän luuli seinän nauravan hänelle.

Epäilykset loppuivat siinä vaiheessa kun seinä avasi silmänsä. Ne olivat punaiset ja niiden alla oleva halkeama alkoi muistuttaa hymyilevää suuta.
Ja silloin seinä puhui Domekille.

“Tervehdys, unikeko”, seinä sanoi matalalla äänellä.
Domek huusi. Hän kaatui selälleen.
Ase. Ase. Jostain oli saatava ase. Ainoa asia hänen mielessään sillä hetkellä oli ase.
Pian Domek huomasi pitelevänsä keihästä kädessään. Hän osoitti mustaa seinää sillä.

“Mikä”, Domek sanoi huohottaen. “sinä olet?”

Seinä hymyili. Kun se ryhtyi jälleen puhumaan, sen matalan äänen joukkoon liittyi useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat Domekille yhtenä kuorona. “Samantekevää. Kun kerran olemme sinun päässäsi, haluaisin keskittyä sinuun. Pyydän anteeksi, että ystäväni käsittelivät sinua hieman…kovakouraisesti.”

Domek nousi istumaan. Hän tutki mustaa seinää. Sen halkeamista valuva musta neste oli valunut lattialle. Nyt se liikkui vähitellen kohti häntä, peittäen alleen alitajunnan valkoisen lattian.
“Mukavaa tuo vähättelysi”, Domek sanoi sarkastisesti.
Seinä hymyili edelleen. Nyt sen punaisten silmien alla olevasta hymyä muistuttavasta halkeamasta alkoi valua punaista nestettä.

“Jos meillä olisi ollut toinen, vähemmän brutaali tapa sammuttaa valosi, olisimme taatusti käyttäneet sitä, mutta tämä oli nopeinta”, pimeä seinä sanoi. “Meillä ei ole paljoa aikaa, sillä aurinko on kohta nousemassa.”

“Et vieläkään vastannut, kuka olet. Miksi haluat tavata minut ja kuka on tämä kaverisi?”

“Kaikki ajallaan, hohtava ystäväni”, seinä sanoi. “Tiedolla ‘kaveristani’ et tee mitään. Halusin tavata sinut, koska minulla on sinulle pieni…työtarjous. Ja minä? Minä itse?”

Punaiset silmät sulkeutuivat. Pian seinän suuna toiminut halkeama alkoi laajentua. Seinä säröili entistä raskaammin ja säröistä valui lisää punaista nestettä. Sitten yhtäkkiä särö räjähti auki.
Suuresta halkeamasta työntyi jotain mustaa ja pitkää. Se liikkui sulavasti läpi ilman ja pysähtyi suoraan Domekin kasvojen eteen.
Pian Domek tuijotti suoraan mustan Avohkiita muistuttavan naamion tyhjiin silmäkuoppiin.
“Minä olen joko paras ystäväsi tai pahin painajaisesi”, se sanoi. “Se on valinta.”

Domek mietti hetken. “Ja… ja miten minä hyötyisin jos olisin ystäväsi?”
“Tässä suuressa ja pimeässä universumissa sinä, ystäväni, olet vain pieni sekunnin tuhannesosan välähdys”, seinä puhui. “Entä jos valosi hohtaisi kauemmin?”
“En välitä vallasta tai maineesta. Miksi ottaisin tarjouksesi?”
Varjo hymyili. “En puhu vallasta tai maineesta. Sinun valosi voi auttaa tuhansia. Miten on?”
“Lopetin harkitsemisen heti silloin kun ilmestyit.”

Varjon hymy hyytyi.
“Sinä olet valon Toa, ystäväni”, se sanoi. “Yksi harvoja asioita, joista en ole täysin varma on se, pystyisinkö oikeasti tappamaan sinut tähän paikkaan. Mutta jos haluat nähdä asian näin…no, luulen, että tästä tulee ainakin mielenkiintoista.” Avohkiita muistuttavat kasvot alkoivat perääntyä. Ne vetäytyivät vähitellen mustaan kiviseinään, joka alkoi haihtua. Pian sen takana olisi taas valkoista.
“Aikani alkaa loppua. Tavataan, ystäväni.”

Sen jälkeen oli taas valkoista. Pian Domek kuitenkin näki, kuinka kullanhohtoinen valo repeytyi läpi hänen alitajuntansa ja tämän sairaan unen.
Aurinko oli nousemassa.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Guardian ja Ämkoo

Kommentoi

Meri, yllättävää

Guadian tuijotti pinnan alle lämpökatseellaan. Muut veneessäolijat odottivat aseet valmiina pidätellen hengitystään.
“Snowman”, Guardian sanoi pitäen katseensa yhä suurimmassa lonkeropedossa. “Nosta vauhtia. Mieluiten varovaisesti.”

Snowman totteli. Veneen vauhti nopeutui asteittain.
Guardian piti katsekontaktin suurimmassa meripedossa. Jos hän kääntyisi, peto ja sen suloinen perhe tajuaisivat tilanteensa koittaneen.
Meripedon naama oli, kuten aiemmin ilmaistiin, ruma. Jos sanaa “ruma” ei olisi ollut olemassa, se oltaisiin keksitty juuri tätä olentoa varten. Olennon pää oli pilaantuneen hedelmän muotoinen ja näköinen lihamöykky, jonka useat silmät oli sijoiteltu ympäri päätä juuri niin sekalaisesti, että oli kuin luontoäiti olisi tarkoituksenmukaisesti pyrkinyt täydelliseen epäsymmetriaan. Silmät olivat pieniä ja ne sijaitsivat rujoissa kraatereissa. Olennon iho oli täynnä paksuja paiseita, suuria arpia ja pieniä raajoja, joille ei aina välttämättä löytynyt järkevää toimintoa.
Joissakin kohdissa olennon muinaista ihoa törrötti suuria harppuunoita tai keihäitä. Se ei vaikuttanut välittävän niistä.

Olennon vastenmielisyydestä huolimatta Guardianin täytyi myöntää, että sen poikaset olivat jollain luonnottoman rumalla tavalla erittäin hurmaavia.

Jonkin ajan kuluttua vene oli niin kaukana, että olentoja ei näkynyt. Guardian kääntyi kohti veneessäistujia. “Hyvää työtä, kaikki”, hän sanoi.
Vene jatkoi matkaansa vauhdikkaasti. Välillä juuri ja juuri tolpillaan pysyvä Kepe joutui tutkimaan merikarttoja varmistaakseen, että Snowman ei liikkunut muiden potentiaalisten sushi-alueiden lähistöllä, mutta muuten oli rauhallista. Killjoy istui etupäässä tuijotellen merta kohti uppoutuneena ajatuksiinsa. Domek lojui erittäin epäkäytännöllisessä asennossa yrittäen luonnostella kuvaa yläpuolella olevasta pilvisestä taivaasta. Snowman pyöritteli ruoria vihellellen satunnaisesti.

Ämkoo ja Guardian istuivat takaosassa uppoutuneena keskusteluun. He tuijottivat molemmat horisontissa vielä juuri ja juuri näkyvää jääsaarta.

“Voit varmaan kertoa, miten eksyit tuonne juuri sopivasti”, Guardian sanoi kysyvästi.
Ämkoo mietti hetken ennen vastaamista. “Minulla on lähteeni”, hän sanoi. “Eräs vanha ystävä, jolle olin kiitollisuudenvelassa. Hän lähetti minulle viestin, jossa vihjasi, että saattaisit tarvita apua.”

“Ymmärrän”, Guardian sanoi. “mutta oletko varma, että ystäväsi pelaa meidän maaliimme?”
“En kysynyt”, Ämkoo vastasi vaitonaisesti ja antoi sanattomasti ymmärtää, että hänen luottamuksensa ystäväänsä kohtaan oli suuri. “Hänellä on muuten asiaa sinulle.”

Guardian kääntyi katsomaan Ämkoota kysyvästi. Ämkoo ojensi Guardianille pienen kellertävän paperinpalan. Guardian tarttui siihen ja avasi sen. Paperilla oli pitkä numerosarja, jota Guardian luki hiljaa ääneen päässään monta kertaa.
“Koordinaatit, kenties?” Guardian kysyi laittaessaan paperinpalaa talteen.

“Mahdollista”, Ämkoo vastasi. “Nyt, jos sinäkin valaisisit, mitä varten olit eksynyt tuonne.”
“Olen talviurheilun suuri ystävä, tiesitkö sen?”
“Ai, ymmärrän.”
“Ei, siis oikeasti”, Guardian sanoi. “Klaaniin rantautui joitakin viikkoja sitten pieni ryhmittymä rikollisia. He uhkasivat omistavansa ‘vaarallisen aseen’ ja tappavansa kaikki matoranit, jos eivät saisi haluamaansa.”

“En ole kuullut tästä.Mitä tapahtui?”
“Tiedätkö ne xialaiset miinat, jotka jäivät jostain vanhasta Zyglak-hyökkäyksestä rannalle?”
“Niin?”
“Normaalisti tässä ei olisi mitään hauskaa, mutta se oli hienoin ilotulitus hetkeen. Jälkisiivouksessa kuitenkin löysimme aseen, josta ryhmä oli puhunut. Se oli pieni metallinen siru, jonka pinnassa oli hologrammimaisia ominaisuuksia.” Kertoessaan tätä Guardian piirsi sormellaan ilmaan sirun muotoa.
“Joidenkin testien jälkeen tajuttiin, mitä rikollisryhmä olisi voinut saada aikaan”, Guardian jatkoi. “ja sirun mukana oli kartta, jossa oli merkittynä kaksi saarta. Toinen oli tietenkin Klaani ja toinen tämä pieni eteläinen jääloukku.”

Ämkoo hiljeni pohdiskelemaan.
“Oletan siis, että meillä on nyt kolme palaa”, hän sanoi.
Guardian huokaisi. Hän ryhtyi selittämään, kuinka kaikki muuttujat eivät osuneet saarella aivan täysin yhteen. Pimeyden metsästäjillä oli nyt kaksi osaa ja kartan mukaan Klaanin sisällä sijaitsevaa ei oltu vielä suurista etsinnöistä huolimatta löydetty.

“Entä torakat”, Ämkoo kysyi. “Oliko se panssaroitu köriläs hakemassa yhtä näistä…osista?”
Guardian ravisti päätään. “En usko”, hän vastasi. “Kitiinikuoriset ystävämme halusivat oletettavasti minut. Nazorak-, Zyglak- ja Skakdi-hyökkäyksiä on ollut lähiaikoina niin paljon, että luulen kyseessä olevan jonkinlainen liittouma. Aavistan pahaa.”

“Jos voin auttaa jotenkin, kerro vain”, Ämkoo sanoi. “Tarvitsette kaiken avun, jonka voitte saada.”
Guardian katsoi Ämkoota. Hän hieroi suurta sinistä leukaansa ja väänsi kasvonsa ovelaan virneeseen.
“Luulen, että keksin jo jotain”, Guardian sanoi. Hän kuiskasi jotain tämän korvaan. Pian Ämkookin jakoi samanlaisen virneen.
“Pidän tästä”, hän sanoi.

Snowman päätti vaihteeksi liittyä keskusteluun, sillä ei ollut hänen tapaistaan olla hiljaa näin pitkään.
“Anteeksi, jos keskeytän jotain tosi tärkeää”, hän sanoi kuiskaten. “mutta viitsisittekö kertoa, mitä Kepsukalle on tehty. Se hänen vammansa oli aika paha.”

Guardian kääntyi ympäri.
“Pientä kenttäapua vain”, hän sanoi. “pari trikkiä, jotka opin sisällissodassa. Ne auttavat tämän matkan ajan, mutta perillä antaisin hänet Radiakille.”

“Eli käytännössä…” Snowman aloitti. Hän pelkäsi vastausta.

Guardian otti pienen pullon varustevyöltään. Sen sisällä oli vielä pieni tilkka läpinäkyvää nestettä.

“Kredipselleeniä”, Guardian sanoi. “Sisällissodassa tätä käytettiin kaasumaisessa muodossa. Se sai viholliset näkemään harhoja. Pieni annos sai Kepen todella rentoutuneeksi ja filosofiseksi.”

Snowman kurtisti kulmiaan. “…ja…”

“Pistin hänet käyttämään omia voimiaan”, Guardian vastasi. “Hänen keskivartalossaan oleva haava on jäädytetty ja sidottu umpeen köynnöksillä. Hän itse luulee, että annoin hänelle taikalääkettä, joka vain korjasi hänet. Niin on ehkä parempi. Ja hän on muuten iloisempi, kohteliaampi ja positiivisempi kuin vuosiin.”

Snowman nyökkäsi ja hymyili väkinäisesti.

Retro

Jääsaari 15: Pako tahdottomien kylästä

Kommentoi

Eteläisen saaren metsä

Guardian ja Killjoy juoksivat kovempaa kuin vuosiin. Tai olisivat juosseet, jos metsän lumi ei olisi ollut heidän pahin vihollisensa.
Nuo kaksi entistä pimeyden metsästäjää upposivat juostessaan joka epätoivoisella askeleella vain syvemmälle lumeen. Lopulta juokseminen muuttui enemmänkin uinniksi. Guardian ja Killjoy kauhoivat molemmin käsin läpi kinoksen. He repiytyivät sen läpi kaikin voimin, raapien ja kauhoen aggressiivisesti.
Välillä toinen heistä katsoi taaksepäin tarkistaakseen, missä matoranit olivat. Se ei ollut erityisen mukava näky.

Aiemmin robottimaisesti tasatahtiin marssinut matoran-armeija oli muuttunut täysin. Nyt matoranit juoksivat kuin lauma nälkäisiä villipetoja turvautuen välillä etenemisessä jopa neljään raajaan. Tunteettomien “Nimda”-lausahdusten kuoro oli muuttunut epätasaiseksi kiljunnaksi. Aina välillä Killjoy ja Guardian kykenivät erottamaan muutaman tutun sanan Matoranien huutojen joukosta, mutta suurimmaksi osaksi heidän korviinsa kantautui vain vihan ja pelon täyttämää laumaeläinten ääntä.
Matoranit etenivät päättäväisesti ja aggressiivisesti. Ne pomppivat toistensa päältä ikään kuin kilpaillen keskenään. Jos joku kaatui lumihankeen, hänen päälleen astuttiin. Ja kaiken tämän keskellä kykeni erottamaan Matoranien sinisenä hohtavien silmien muuttuvan aina vain tummemmiksi.

“Tämä on liian hidasta!” Killjoy huusi hengityksensä alta. “Ne saavat meidät kohta kiinni. Sulatetaan lumi edestämme!”

Guardian tutki hankea hetken kiikarisilmänsä tarkennuksella. Hän mietti kuumeisesti juostessaan.
“Ei”, Guardian sanoi tiukasti. “Raivaamme vain tietä niille.”

“Mitäköhän ne edes tekevät, jos saavat meidät kiinni”, Killjoy kysyi.

“Mielenkiintoinen kysymys”, Guardian sanoi. “Jättäisin mieluiten sen vain sairaan mielikuvitukseni vastattavaksi.”

He jatkoivat etenemistään. Lumi alkoi tiheytyä ja välillä siinä pystyi juoksemaankin kunnolla, mutta Guardian ja Killjoy upposivat siihen edelleen.
Matoranien raivo tuntui vain kasvaneen. Ne etenivät entistä ripeämpää vauhtia läpi metsän.

“Hei”, Guardian sanoi. “Aivan.”
“Mitä nyt?” Killjoy kysyi.

Guardian vilkaisi lumeen, jossa juoksi. Hän sulki oikean silmänsä.
“Skanneri. Päälle”.

Kiikarisilmän valon muututtua siniseksi Guardian tiesi, mitä oli tehtävä. Skanneri analysoi lunta mekaanisen piipityksen säestämänä. Osa hangesta oli selvästi paksumpaa ja kestävämpää ja pehmeä lumi vaikutti muodostavan alueelle jonkinlaisen luonnon oman miinakentän.

“Äkkiä”, Guardian huusi. “Seuraa askeliani!”

Guardian ja Killjoy hyppivät läpi metsän. Välillä he arvioivat hyppynsä väärin ja menettivät muutamia sekunteja, mutta heidän vauhtinsa nopeutui kaikin puolin. Matoran-lauman petomainen joukkomieli ei kyennyt ymmärtämään eroa pehmeän ja kovan lumen välillä ja jatkoi uimista läpi hangen. Killjoyn ja Guardianin pakovauhdin nopeutuessa ath-korolaisten silmissä ja äänissä oleva raivokkuus nousi huippuunsa.

Hetken juoksemisen jälkeen Guardian ja Killjoy saapuivat rantaan.
“Skanneri. Pois.”

Rannan vedet olivat yhtä tyynet kuin Guardianin saapuessa, mutta itse rannalla oli taisteltu. Savuavia metallinpalasia lojui ympäri rantaa ja niiden suurimmassa keskittymässä makasi suurta Nazorakia muistuttava ruumis. Sen keskivartalo oli lävistetty jollain.
Rannassa oli myös pakoajoneuvoksi tarkoitettu vene, mutta Guardian ja Killjoy eivät havainneet kuljettajaksi tarkoitettua Snowmania itse veneessä.
Kepe ja Snowman olivatkin rannalla savuavan metallinkasan takana. Guardian ja Killjoy juoksivat heitä kohti. Pian he huomasivat, että Kepe makasi maassa tiedottomana vatsapanssarissaan suuri halkeama. Snowman oli polvillaan ja tuo suuri valkoinen Toa piteli kiinni kaulastaan yskien. Pieniä lumihippuja lensi hänen suustaan.
Snowmanin ja Kepen seurassa oli tumma hahmo, joka käytti vihreää naamioita. Hän oli kääntynyt Snowmania kohti ja näytti keskustelevan tämän kanssa.

Snowman käänsi katseensa kohti lähestyvää Guardiania ja Killjoyta. Hän yski edelleen, mutta lumiukon kasvoille ilmestyi pieni hymy.
“Isot hiton sankarit saapuvat”, hän sanoi kurkku käheänä. “Terve.”
Guardian ja Killjoy tervehtivät nopeasti. Toan kokoinen vihreänaamioinen hahmo kääntyi kohti heitä.

Guardian ja hahmo jakoivat katseen.
“Ai, sinuakin näkee”, Guardian sanoi. “Terve, Ämkoo.”
“Terve, Guardian.”

Killjoy katsoi hämmentyneenä sivusta.
“Olenkin…kuullut sinusta”, hän sanoi kunnioitusta äänessään. “Mitä teet täällä?”
“Ehkä kerron, kun olemme veneessä”, Ämkoo vastasi. “Nyt on pieni kiire. Nämä kaksi pitää saada äkkiä hoitoon ja luulen, että ette juosseet metsän halki ihan vain lenkkeilymielessä.”

Guardian ja Killjoy katsoivat toisiaan.
“Hyvä arvaus”, Guardian sanoi. “Vilkaise metsään.”

Pian Ämkoo havaitsi matoran-lauman, jonka silmät hohtivat tummansinisinä ja joka eteni läpi kylmän metsän raivaten tiensä läpi lumen ja huutaen vertahyytävästi.
Vaadittiin paljon, että Ämkoon kasvoille sai reaktiota, mutta tämä oli ilmeisesti tarpeeksi. Hän kurtisti kurmiaan ja avasi suunsa epäuskoisen näköisenä.
“Mitä hittoa”, hän kysyi jäisesti. “te olette menneet tekemään.”

Guardian ja Killjoy vilkaisivat taaksepäin.
“Jos jakaisimme kuulumiset veneessä?” Guardian kysyi.

Pian kaikki viisi olivat veneessä. Snowman sijoittui peräosaan. Vaikka hän oli pahasti vahingoittunut, oli hän edelleen joukon paras ohjaaja.
Pian teräksinen paatti syöksyi läpi aaltojen. Se jätti saaren jälkeensä ja kukaan veneessä istujista ei katsonut taaksepäin.

Matoran-lauma pääsi metsän reunaan. Sitten sen raivokas ryntäys pysähtyi kuin seinään.
Matoranit jäivät seisomaan rannan ja metsän väliselle rajalle tuijottaen horisontissa kiitävää venettä siniset silmät loistaen. Niiden kasvoilla oli havaittavissa surua ja alakuloa.
Yksi Matoran avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se lopetti kesken. Oli liian myöhäistä.

Ranta

Yliluutnantti 955 avasi silmänsä. Hän oli ollut tajuttomana jo hetken aikaa.
“Minä”, yliluutnantti sanoi pakottaen kivuliaasti jokaisen sanan torakkamaisesta suustaan. “Tapan. Sen.”
Yliluutnantin keskiruumis oli tuskissa. Ämkoon miekka oli läpäissyt kaiken, mutta sydän oli vielä toimiva, vaikka sen lyönti hiipui vähitellen. Torakan silmissä alkoi hämärtää.
Yliluutnantti pakotti yhden käsistään ylös ja löi itseään raivokkaasti rintaan. Hän ei kuolisi tänne.

Torakka katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä metallirojua. Mikään ase ei toiminut eikä haarniskaa saanut tästä toimintakuntoiseksi ilman taitavaa insinööriä.
Torakka yritti nousta pystyyn, mutta silloin hän tajusi, että jalat eivät vastanneet.
Yliluutnantti katsoi haavaa keskivartalossaan. Sitten hän katsoi jalkojaan. Torakka karjaisi raivokkaasti kohti taivaita.

“Tämä ei ole mitään sellaista, mihin genetiikkaosasto ei pystyisi”, 955 sanoi vihaisesti. “Nyt, liikuta yläruumistasi.

Yliluutnantti siirsi kättään. Hän yritti vetää raskasta ruumistaan käsillä kohti haarniskan irronnutta kypäräosaa. Kommunikaattorin täytyisi olla vielä kunnossa.
Jostain syystä torakka muisti toukka-aikansa kömpiessään kohti kypärää.

“Minä. Tapan. Sen.”

Juuri kun 955 oli saamassa kiinni kypärästä, pieni sininen matoran-jalka astui sen päälle.
Yliluutnantin kasvoille muotoutui ilme, joka viesti puhdasta vihaa. Se nosti katseensa kohti Matoranin kasvoja.

Sininen matoran katsoi tummansinisenä hohtavilla silmillään suoraan yliluutnanin sieluun. Matoran piti käsissään oranssin naamion kahta kappaletta. Matoranin silmillä oli alakuloa. Se yritti käsiensä hitailla liikkeillä yhdistää kahta naamion palasta.
“Ystävä”, matoran sanoi hiljaa katsoen naamion palasia. “Ystävä.”

Torakka oli ärtynyt. “En ole”, se sanoi vihaisesti. “Mene pois.”
“Ystävä”, matoran toisti.
Yliluutnantti suuttui tosissaan. Se tarttui oikealla kädellään vyötäröllään olevaan hätäpistooliin ja tähtäsi sillä sinisen matoranin kasvoihin.

“Tässä on minun paras ystäväni”, yliluutnantti sanoi hymyillen raivonsa keskellä pirullisesti. “Se ei pyydä liikoja ja voin luottaa siihen aina.”

Laukauksen ääni kaikui rannalla. Sininen matoran kaatui maahan. Oranssin naamion palaset putosivat lumeen. Yliluutnantti hymyili. Hän kurkotti kätensä kohti kypärää uudelleen.

Hänet keskeytettiin taas. Tällä kertaa musta matoran-jalka astui hänen asekätensä päälle.
“Ystävä”, musta matoran sanoi osoittaen oranssia naamiota ja sen vieressä makaavaa sinistä matorania.
“Ystävä”, toinen matoran sanoi alakuloisesti vierestä.

Pian hajanainen kuoro toisti sanaa “ystävä” joka puolelta. Yliluutnantti katsoi ympärilleen. Hänet oli piiritetty. Matoranien tummansiniset silmät katsoivat häneen syyttävästi. Sitten koko joukon kädet nousivat petomaiseen taisteluasentoon.

“Ei”, yliluutnantti sanoi hiljaa katsellen oranssia naamiota ja omaa kypäräänsä. “Ei.”
“Ystävä.”
“Ei.”
“Ystävä.”
“Ei.”
“Ystävä.”

Silloin koko matoran-joukko tarttui yliluutnanttiin samanaikaisesti.

Hänen huutonsa kaikui kylään asti.

Sitä kesti noin kymmenen minuuttia.

Sen jälkeen oli vain hiljaista.

Retro

Jääsaari 11: Lisää pelaajia

Kommentoi

Eteläinen saari, metsä

Matoran seisoi hangessa. Se odotti jotakuta suojaten itseään kylmyydeltä viitalla.
Matoranin vaaleansininen Pakari oli ilmapiiristä johtuen huurussa ja vaikutti kaukaa katsottuna enemmänkin valkoiselta. Naamio ei ollut uusi ja tulisi kaipaamaan kunnostustöitä erittäin pian.

Matoran katsoi kohti Ath-Koron kylää, joka näkyi juuri ja juuri puiden takaa. Kyläläisiä oli liikkeellä laumoittain ja Suuren temppelin sivupuolella taisteltiin.

Matoran kuuli askelia takaapäin. Jäinen lumi rutisi ja naksahteli äänekkäästi ja tarkasti kuuntelemalla Matoran pystyi kuulemaan hengityksen.
Hän kääntyi. Yksi Suuren temppelin Toan kokoisista vartijoista katsoi häntä kaapunsa sisältä. Matoran katsoi vartijaa hetken kauhistuneena ennen kuin tajusi, kuka hupun sisällä oikeasti oli.

“Olet myöhässä”, Toan vakava ääni sanoi hupun sisältä.
“Nöyrimmät anteeksipyyntöni”, Matoran sanoi vankasti. “Kuinka kauan olet ollut vartiossa?”
“Liian kauan”, Toa sanoi. “Muut vartijat epäilevät taatusti jo jotain.”
“Mitä teit kuudennelle?” Matoran kysyi lähestyen Toaa.

Toa oli hetken hiljaa. Hän kääntyi ympäri ja tähysti hetken kauemmas.
“Kolmas puu vasemmalta”, Toa sanoi vaatimattomasti.
“Aika ihailtavaa”, Matoran sanoi kunnioittavalla äänensävyllä.
“Et usko, kuinka vaikeaa on sitoa puuhun jotain, joka osaa sytyttää haarniskansa tuleen”, Toa vastasi rauhallisesti.

Matoran katsoi taakseen kohti temppelin sivureunaa. “Yhteinen ystävämme näyttää pärjäävän hyvin”, hän sanoi. “Ehkä hän ei tarvitse apua juuri nyt.”
Matoran kuuli Toan vetävän aseensa esiin.
“Hän pärjää”, Toa sanoi. “Mutta rannalla on jotain, joka vaatii kaiken huomioni. Suonet anteeksi, joudun poistumaan pian.”

Matoran laittoi kätensä viittansa sisään ja kaivoi jotain esiin. Hän ojensi kuluneen paperinpalan Toalle.
“Muista antaa tämä yhteiselle ystävällemme”, Matoran sanoi hieman varovaisemmin ja hiljaisemmin. “Tämä on elintärkeää meille kaikille.”
Toa katsoi paperinpalaa kaapunsa syvyyksistä. Se tarttui siihen ja piilotti palan kaapuunsa.
“En kysy”, Toa sanoi. “Nyt, minulla on kiire. Hyvästi.”

“Näkemiin”, Matoran sanoi kylmästi katsoessaan Toan juoksevan kohti rantaa.

Komentokammio

Nazorakien johtaja, Kenraali 001 seisoi täysin valaistussa huoneessa tutkien edessään hohtavaa karttanäyttöä. Lähialueen saaret näkyivät siinä tarkasti ja pienen punaisen pisteen liike hangaarista kohti pientä eteläistä jääsaarta erottui kauas.

“Herra Kenraali”, yksi huoneessa työskentelevistä komentotorakoista sanoi virallisesti. “955 lähestyy kohdetta. Mitkä aseet valtuutamme?”

Kenraali vastasi salamannopeasti.
“Kaikki.”

“Mutta herra Kenraali”, toinen komentotorakka sanoi äkkinäisesti mutta kunnioittavasti. “Eikö tarkoitus ollut vain vangita kohde?”

“Kaikki”.

Komentotorakka nielaisi.
“Kyllä, herra Kenraali”, se vastasi vaitonaisesti ja avasi kommunikaatiokanavan. “955. Täysi arsenaali.” Linjan toisesta päästä kuului innokasta naurua.
“Herra Kenraali”, komentotorakka aloitti jälleen. “955 havaitsee suuren kerääntymän eläviä kohteita. Suositeltu toimintaperiaate?”

Kenraali puristi kätensä nyrkkiin. Hän tarttui komentotorakan kädessä olevaan kommunikaatiovälineeseen ja puhui suoraan yliluutnantti 955:lle.
“Ei silminnäkijöitä”, hän sanoi vankasti. “Eikä todisteita käynnistäsi. Puhdista koko saari.”

Jossain meren yllä yksi Nazorak oli hetken iloisempi kuin kukaan muu tässä maailmassa.

Retro

Jääsaari 9: Tahdottomien marssi

Kommentoi

Ath-Koro, valkoisen temppelin sivuovi

Niskaan hyppäävä pimeyden metsästäjä ei ollut ensimmäinen asia, jota Guardian odotti juostessaan ulos Ath-Koron temppelin sivuovesta. Punamustaan haarniskaan sonnustautunut hahmo hyppäsi hänen selkäänsä ja riuhtaisi hänet painiotteella voimakkaasti päin Ath-Koron temppelin valkoista seinää. Guardian murahti kivusta.

Pian metallinen käsitykki osoitti suoraan Guardianin kasvoihin. Sitä pitelevän pitkäraajaisen Pimeyden metsästäjän kasvoilla oli illkeä virnistys.

Guardian katsoi metsästäjää suoraan silmiin tämän aseen ohi.
“Olemmeko me tavanneet?” Guardian kysyi metsästäjältä ironisen kohteliaasti, kun otti huomioon hänen vihaisen ilmeensä.

“Emme vielä”, punamustan jätin matala ääni sanoi. Se naurahti psykoottisesti.

Guardianin katse viileni.
“Niin, tietenkin”, hän sanoi sarkasmia tihkuvalla äänensävyllä. “Olisin varmasti muistanut viehättävät kasvosi. Millä yliampuvalla koodinimellä sinut on siunattu, metsästäjä?”
Punamusta jätti hymyili pirullisesti. Sitten se liikautti olkapäitään hienovaraisesti. Pian äänekkään roihahduksen myötä metsästäjän selästä lennähti polttavia liekkikaaria.
“Purifier”, metsästäjä sanoi innokkaasti. “Sisäistä se, pian et nimittäin muuta enää koskaan sisäistäkään.”

Guardian tarkkaili vihollistaan miettien tarkasti kaikkia mahdollisia skenaarioita. Hän oli tällä hetkellä ansassa ja kykeni näkemään, että Purifierin liipaisinsormi oli nopea. Tavallinen hyökkäys pysähtyisi kuin…seinään, kyllä.
Oli pelattava aikaa ja mahdollisesti myös metsästäjän hermoja.

“Nättiä”, Guardian sanoi sellaisella äänensävyllä, että hitaimmatkin tajuaisivat, mitä hän oikeasti tarkoitti. “Oletko harkinnut uraa pyroteknikkona tai nimeämispäivän viihdyttäjänä? Luulen, että ne olisivat lähempänä kyvykkyytesi tasoa.”

Purifierin virne ei kadonnut. Hänen tykkinsä sisällä syttyi jokin. Metsästäjä naurahti.
“Ainoa viihdyke, jota sinä tulet saamaan, on katsoa oman ruumiisi palavan”, metsästäjä sanoi äänessään häiriintynyttä intoa.

Guardian katsoi suoraan tykin piippuun. Se oli tarpeeksi lähellä, mutta hän ei ollut täysin varma, osaisiko Purifier varautua kaikkeen. Hän ei myöskään ollut täysin tietoinen, millä Purifier oli ampumassa häntä kohti. Toisaalta taas ase vaikutti latautuvan joka sekunti, joten jotain oli tehtävä.
Guardian kurtisti kulmansa ja kohdisti katseensa tykin piipussa hehkuvaan ammukseen. Hän tunsi oikean silmänsä kuumentuvan. Se oli valmis. Nyt kaikki oli kyse vain ajoituksesta.
“Plasma“, Guardian ajatteli. “Päälle.”

Sekunnin kymmenesosan ajan Guardian näki molemmissa silmissään pelkkää punaista ja tunsi lämmön kasvoillaan. Plasmasäde välähti suoraan tykin sisään ja loput sekunnista Purifier ehti ihmetellä, mitä oli juuri tapahtui.
Guardian hyppäsi sivuun. Voimakas räjähdys heitti Purifierin taaksepäin ja tulinen myrsky levitti käsitykin osasia joka suuntaan. Purifier lensi kohti syvää kinosta ja upposi siihen. Katsottuaan tarkemmin Guardian huomasi, että hanki oli sulanut metsästäjän alta.
Guardian otti pistoolinsa esiin. Hän latasi sen ja tähtäsi kuopan suuntaan tasaten hengityksensä.

Kuopasta sinkoutui liekkejä ylöspäin. Purifier huusi raivokkaasti.
“Sinä”, metsästäjä karjaisi äänellä, joka muistutti voimakasta metsäpaloa. “Senkin!”
Voimakkaan äänen säestämänä Purifier hyppäsi kuopasta selkäliekit roihuen. Hän laskeutui Guardianin eteen ja karjui vihaisesti.
Purifier hyökkäsi täydellä voimalla Guardianin kimppuun ja tuliryöpyt sulattivat lähialueen kinoksia vauhdikkaasti. Guardian vastasi tuleen pistoolillaan.

* *

Matoranit marssivat kohti temppeliä. Niiden sinisenä hohtavat silmät näkivät kahden hahmon taistelevan keskenään temppelin toisella puolella, mutta siitä ne eivät välittäneet. Matoranit tiesivät, että toisella hahmoista oli jotain, joka ei kuulunut hänelle.

Valtava armeija marssi kohti temppelin sivuovea. Matoranien kädet vääntyivät nyrkeiksi samanaikaisesti.
Tunkeilijoiden täytyisi palaa.

“Nimda.”

* *

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Jääsaari 7: Siru

Kommentoi

Valkoisen temppelin rukouskammio

Gunei sulki ovet. Vain hän ja Guardian olivat huoneessa.
Huone oli tiivis ja turvallinen. Ilma-aukkoja tai ikkunoita ei ollut ollenkaan. Nurkassa oli pieni pöytä, jonka päällä oli useita pieniä lyhtyjä ja laatta, johon oli kaiverrettu jotain samalla tuntemattomalla kirjaintyylillä.

“Vannon, että kukaan ei kuuntele, Vartija”, Gunei sanoi nyökäten. “Nyt, kerro asiasi.”

Guardian katseli ympäristöään. Hän ei pitänyt itseään vainoharhaisena, mutta asia, jota hän aikoisi käsitellä oli yksinkertaisesti vaarallista.
Guardian otti vyötäröltään pienen nahkapussin. Hän avasi sen ja veti ulos metallisen sirun.
Hän näytti sitä Guneille lyhdyn valossa. Siru oli täysin valkoinen, mutta käännettäessä se vaihtoi väriään. Sirun keskellä oli aukko, joka oli juuri ja juuri silmän kokoinen.

“Tiedätkö, mitä pidän kädessäni?” Guardian kysyi.
Gunei katsoi haltioituneena. Hän juoksi äkkiä kohti nurkkapöytää ja tarttui sen päällä olevaan laattaan.
Hän käänsi laatan ympäri ja avasi pienen luukun sen kääntöpuolella.

Sisällä oli toinen samanlainen metallinsiru.

“Arvelinkin”, Guardian sanoi. “Arvelinkin, että teillä olisi yksi niistä. On eräitä osapuolia, jotka haluavat käsiinsä kaikki siruista. Osapuolia, jotka tappaisivat saadakseen nämä.”

Gunei ei näyttänyt kuuntelevan. Hän katsoi kiiltävää sirua kädessään ja vertasi sitä Guardianin omaan. Hänen Matoran-kasvoillaan kiilsi pelkkä puhdas ilo.

“Nimda”, hän sanoi haltioituneena. “Ath ko relthe Nimda. Nimda.”

Guardian oli pöllämystyneen näköinen.
“En tiedä, mitä puhut, mutta kuulostaa hyvältä”, hän sanoi. “Asia on kuitenkin niin, että aiomme kerätä nämä kaikki, kuinka paljon niitä sitten onkaan-“
Gunei keskeytti Guardianin innokkaasti.
“Kuusi!” hän huudahti virne kasvoillaan. “Kaikki kuusi! Kaikki kuusi! Pyhä Nimda! Isä Athin rakkauden merkki!”

Guardianin katse oli epäuskoinen. Hän rypisti otsaansa.
Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti.
Hän päätti palata aiheeseen.

“Gunei”, hän sanoi riemukkaasti tanssahtelevalle Matoran-papille. “Kuuntele minua. Ymmärrän, että tällä osalla on suurta tunnearvoa sinulle ja kyläläisillesi, mutta et tajua vaaraa. Jos joku, kuten vaikka esimerkiksi Pimeyden metsästäjät tai Makutain veljeskunta saisivat tietää, että piilottelette yhtä osista, he eivät säästäisi ketään. Ajattele kansaasi.”

“Nimdaaaa…”

“Gunei”, Guardian yritti vielä kerran. “Anna osa meille. Me tuomme joukon vahvimpia klaanilaisia suojelemaan kyläänne ja auttamaan teitä pääsemään paremmin jaloillenne. Kansasi ja koko maailmamme on parempi ilman tätä kirottua esinettä. Me keräämme kaikki osat ja tuhoamme ne tulivuoressa.”

Se ei ollut järkevin sanavalinta, jota Guardian olisi voinut käyttää.
Gunein lämmin hymy viileni äkkiä. Sitten tapahtui jotain, johon Guardian ei ollut missään nimessä varautunut.

Kovaäänisen “Nimda”-kirkaisun säestämänä Gunei hyppäsi kohti seinää kuin tykistä ammuttuna ja ponkaisi seinästä salamannopeasti Guardianin naamaan.
Matoran-jalat eivät ole isoja, mutta kovaa lentävän ja hyvin koulutetun Matoran-soturimunkin potku päin kasvoja ei ollut mukavimpia kokemuksia Guardianin pitkässä elämässä.
Hetken aikaa oli sumeaa, mutta Guardianin muut aistit toimivat. Ennen kun hän huomasikaan oli valkoinen siru kadonnut hänen kädestään.

Näkönsä selventyessä Guardian näki innokkaan Gunein pitelevän kahta osaa molemmissa käsissään. Hän katsoi niitä haltioituneena ja palvovana.
Sitten hän siirsi niitä toisiaan kohti. Gunei käänteli osia löytääkseen oikean yhdistelmän. Osien reunojen välille iskeytyi sähköinen juova, joka sihisi voimakkaasti. Gunein kasvoilla oli puhdasta iloa.

“Ne haluavat yhteen”, hän sanoi. “Ne kuuluvat yhteen. Isä Ath tulee olemaan tyytyväinen ja kansamme ei tarvitse enää koskaan, koskaan nähdä nälkää. Ne kuuluvat yhteen. Ne haluavat yhteen.”

Guardian juoksi Guneita kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hän oli valmiina tarttumaan osiin ja vetämään ne mahdollisimman kauas toisistaan.
Juuri silloin, kun Guardian tarttui toisesta osasta kiinni, Gunei onnistui iskemään ne yhteen.

Hetken aikaa oli hiljaista. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Guardian piti kiinni osista, mutta kun hän yritti käskeä käsiään repimään ne toisistaan irti, mitään ei tapahtunut. Gunei katsoi osia kuin jäätyneenä.
Sekunnin ajan Guardian kykeni kuulemaan voimakkaan sydämenlyönnin. Sitten räjähti.

Sininen aalto heitti sekä Gunein että Guardianin päin huoneen seiniä voimakkaalla vauhdilla. Guardian olisi halunnut huutaa kivusta, mutta tilanne oli niin nopeasti ohi, että hän ei ehtinyt. Kova teräksen repeämisen ääni täytti huoneen.

Guardian makasi lattialla. Hän näki vain sinisen valon. Sokaisevan kirkas valo täytti huoneen ja teki näkemisen mahdottomaksi. Sinisen valon alkulähde vaikutti olevan se kohta huoneesta, jossa osat oli yhdistetty.
Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän ei halunnut tulla täysin sokeaksi.

Lämpö. Päälle.
Lämpöskanneri oli hyödytön. Guardian näki pelkkää punaista. Lämpimin kohta vaikutti olevan edelleen osien yhdistämispiste.
Skanneri. Päälle.
Skannerikaan ei auttanut. Se sai analysoitua valoa ja ilmaa, mutta viestit olivat kirjainsotkua, jossa ei ollut järkeä.
Guardian nousi istumaan ja mietti. Yökatse ei auttaisi. Kiikari ei olisi kovin järkevä vaihtoehto. Plasma olisi huonoin mahdollinen.
Jäljellä oli vain yksi vaihtoehto.
Röntgen. Päälle.

Maailma muuttui mustavalkoiseksi, mutta vihdoin Guardian näki. Hän näki yhdistettyjen palojen leijuvan ilmassa edessään. Ne tanssivat ilmassa epäluonnollista tangoaan ja rikkoivat kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
Gunei makasi maassa. Guardian lähestyi häntä ja huomasi helpotuksekseen, että ylipapilla oli vielä elonmerkkejä.

Skannattuaan läpi muun temppelin Guardian huomasi, että kaikki soturimunkit olivat maassa tajuttomina. Aalto ei kuitenkaan ollut levinnyt rakennuksen ulkopuolelle. Lisäksi puisen pääoven läpi näkyi, että portin Toankokoiset vartijat olivat vielä tajuissaan. Kyläläisetkin vaikuttivat olevan kunnossa.
Guardian kääntyi. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta yhdistetyt osat piti ainakin piilottaa.
Hän tarttui levitoivaan metallinpalaan ja laittoi sen nahkapussiin tarvikevyössään. Se osoittaui yllättävän vaikeaksi, kun palat tuntuivat noudattavan omaa painovoimaansa.

Nyt, ulos täältä, Guardian ajatteli.

Ath-Koro

Kylässä oli levotonta. Kaikki Matoranit olivat huomanneet sokaisevan sinisen valon ja korviaraastavan äänen Suuren temppelin suunnalta ja nyt kaikki miettivät yhdessä, mitä oli tapahtunut.
Temppelinvartijat eivät tapansa mukaan vastanneet. Matoranit olivat hämillään ja paniikissa. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

Yhtäkkiä jokaisen Matoranin päässä syntyi samanaikaisesti sama ajatus. Matoranit katsoivat kaikki kohti temppeliä mielessään sama asia. Asia, jonka jokin ulkopuolinen voima oli asettanut heidän mieleensä.

“Nimda”, yksi Matoraneista sanoi robottimaisesti.

“Nimda”, joku muu jatkoi aivan yhtä tunteettomasti.

“Nimda”, ensimmäinen Matoran sanoi uudelleen.

Pian koko kylä toisteli samaa sanaa uudelleen ja uudelleen. Matoranit alkoivat marssia kohti temppeliä. Heidän silmänsä hohtivat sinisempinä kuin taivaan tähdet.

Joka ikisessä pienessä mielessä oli sama ajatus. Nimda. Jokainen pieni mieli tiesi, minne piti mennä.
Joka ikisessä pienessä mielessä kuului raskas sydämentykytys.

“Nimda”, Matoranit sanoivat yhteen ääneen marssien.

Retro

Jääsaari 5: Bio-Klaanin adminit

Kommentoi

Ath-Koro

Kylässä oli paljon lämpimämpää kuin muulla saarella. Se ei silti tarkoittanut, että siellä olisi ollut lämmintä.
Guardian seurasi Ath-Koron kylän läpi marssivaa Guneita ja tämän perässä seuraavia soturimunkkeja. Kylä ei ollut suuri, mutta Matoraneja oli paljon.
Monenväriset ja monenkokoiset Matoranit joko hakkasivat puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin tai istuivat mahdollisimman lähellä suuria nuotioita nautiskellen ruokahetkestä. Kylän pienten puumökkien sisällä työskenneltiin ahkerasti.

Kylän keskellä oli suuri, valkoinen teräsrakennus, jonka sisäänkäyntiä koristivat suuret kivipylväät. Oli sanomattakin selvää, että rakennus ei näyttänyt sopivan muuhun kylään.
Rakennuksen valkoisille seinille oli maalattu kuvioita punaisella värillä. Kuviot olivat samoja kuin Gunein ja soturimunkkien naamioissa.

“En tunnista kirjakieltänne”, Guardian sanoi varovaisesti. “Luulin ensiksi, että käyttäisitte Voya Nuin kirjoitustyyliä, mutta kun yritän lukea sitä, saan pelkää sanasotkua.”

Gunei hymähti. “Kielemme on vanhaa”, hän sanoi. “Se, mitä näet Suuren Temppelimme seinillä, on ollut olemassa kauemman aikaa kuin sinä tai lajisi.”

“Ymmärrän”, Guardian sanoi. “mutta mitä temppelissänne lukee?”

Gunei pysähtyi ja näytti tulkitsevan kieltä mielessään ennen kuin vastasi.
“Minä olen Ath, rakastava isäsi”, hän sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. “Työskentelevä Matoran on onnellinen Matoran.”

Guardian tutki temppeliä katseellaan. Se ei ollut millään tapaa samanlainen kuin yksikään temppeli, jossa hän oli ollut elämänsä aikana. Sen kliininen valkoisuus sai hänet epäilemään, että rakennus ei ollut aina ollut temppeli. Rakennus muistutti enemmänkin jonkinlaista tehdasta tai tutkimusasemaa.

“Ath”, Guardian sanoi ääneen kuin olisi maistellut sanaa. Suuri joukko kylässä työskenteleviä Matoraneja kääntyi häntä kohti. “Minä jo luulin, että kaikki Matoranit pitivät Mata Nuita Suurena Henkenä.”

“Me emme palvo kuolleita jumalia”, Gunei sanoi hiljaa.

Guardian päätti olla vastaamatta ja seurasi kulkuetta. Raskaasti aseistetun ja taisteluun koulutetun soturimunkkijoukon uskonaiheen pilkkaaminen ei olisi erityisen loistelias idea.

Lopulta he saapuivat valkoisen temppelin juurelle. Sen suuren oviaukon edessä seisoi kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa, jotka olivat tarkalleen Toan kokoisia. Hahmot eivät vaikuttaneet liikkuvan ollenkaan, vaan seisoivat kuin jäätyneinä. Ainoa merkki siitä, että ne olivat eläviä oli höyrystynyt hengitys, jota tuli ulos kaapujen sisältä.

Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti katsoessaan Toamaisia hahmoja. Hahmot eivät liikkuneet temppelin suuaukolta ennen kuin Gunei käski.

Jos mahdollista, temppelissä oli vielä valkoisempaa kuin ulkopuolella, mutta ennen kaikkea siellä oli lämmintä. Soturimunkkeja oli kymmeniä. Jotkut heistä rukoilivat ja jotkut taistelivat keskenään harjoituksenomaisesti.
Gunei kääntyi.
“Ystävä, klaanilainen”, hän aloitti. “Nyt, kun emme enää ole metsässä, jossa kaikella on korvat tai kylässä, jossa työväki voi kuulla asioista, joilla sen ei pitäisi päätään vaivata…kerro asiasi.”
Guardian ei vastannut. Hän käänsi katsettaan ja tarkkaili ympärillään olevaa temppeliä.
Röntgen. Päälle
Kiikarisilmän valo muuttui valkoiseksi ja Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän päätti skannata temppelin täysin nähdäkseen potentiaaliset salakuuntelijat, mutta tajusi hämmästyksekseen, että katse ei läpäissyt seiniä.
Röntgen. Pois. Skanneri. Päälle.
Skanneri sai tietoa vain Matoraneista. Sen keskittäminen kohti seiniä ei antanut mitään. Kyseessä ei ollut edelleenkään tavallinen temppeli.
Skanneri. Pois.

Guardian katsoi Guneita silmiin.
“Voisimmeko käydä tämän keskustelun kahden kesken?” hän sanoi. “Jossain, jossa seinilläkään ei ole korvia.”

Klaanin linnake, komentohuone

Tawan takana oli tuoli, mutta hän ei istunut. Klaanin johtajan, tuon naispuolisen sähkön Toan sinisten silmien edessä oli suuri joukko näyttöjä, joista linnakkeen tapahtumia kykeni tarkkailemaan, mutta hän ei keskittynyt niihin.
Tawan kädessä oli kommunikaatioväline. Se oli pieni ja metallinen, ja sen voimanlähteenä toimi pieni sininen kristalli.

“G”, hän sanoi laitteeseen. “Kuuletko minua?”

Vastausta ei tullut. Joko Guardianin kommunikaatiolaite oli rikki tai hän oli paikassa, joka esti signaalin kulkua.
Tawa heitti laitteen turhautuneena maahan ja kirosi vaimeasti.

“Sinun pitäisi oikeasti pitää tauko”, telepaattinen naisääni sanoi. Tawa kääntyi.
Punainen Visorak katsoi ovenraosta komentohuoneeseen.

“Visokki, pärjään kyllä ihan hyvin”, Tawa sanoi vanhalle ystävälleen hymyillen. Visokki osasi Matorania paremmin kuin yksikään toinen nelijalkainen, mutta kaikki ymmärsivät, että sanan “Bio-Klaani” lausuminen Visorak-suulla kuulostaisi uhkaukselta tappaa joku sirkkelillä.

“Hyvä kuulla”, Visokki sanoi. “Mutta vaikka Guartsuun ei saisi yhteyttä, en usko että hänen tapauksessaan kannattaa olla kovin huolissaan…”

Pieni hopeinen Ussal-rapu käveli Visokin jalkojen alta. Visokki nosti sen selkäänsä. Se vihelsi innostuneesti.

“Tulisitko pienelle kävelylle?” Visokki kysyi Tawalta. Tawa nyökkäsi ja lähti seuraamaan Visorakia.

He kävelivät pitkin käytäviä.

“Tawa?” Visokin telepaattinen ääni sanoi Tawan pään sisällä. “Pidetään tämä keskustelu päässäsi, eikö? Se olisi turvallisinta.”
“Onko se pakollista?”

“En tiedä, mutta se on turvallisinta. Minusta tuntuu, että joku tarkkailee meitä. Olen Rahi, me tunnemme nämä asiat.”
“Minuakin epäilyttää tämä koko juttu. Torakoita, Zyglakeja, Skakdeja. Ei voi olla sattumaa.”

“Kyllä, mutta jokin osa minussa aistii jotain suurempaa. Taustalla on liikkeellä voimia, jotka ovat liian suuria meille. Tunnen jotain…”
Visokin ajatus katkesi. Sekä Tawa että Visokki pysähtyivät ja katsoivat toisiinsa. Molempien alitajunnassa oli hetkellinen hiljaisuus.
“Jotain alkukantaista”, Visokin ääni sanoi telepaattisesti. “Jotain pimeydestä.”

Tawa katsoi parasta ystäväänsä pitkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä Visokki tarkoitti, mutta kykeni tuntemaan sen päänsä sisällä, koska heidän mielensä olivat yhteydessä.

“Et nyt ajattele pimeyttä”, Tawa ajatteli. “Mielessäsi on ajatus, joka on paljon pelottavampi. Paljon lopullisempi.”
Tawa ja Visokki katsoivat suoraan eteenpäin vavahtamatta. Sillä hetkellä molempien mielissä oli yksi ja ainoa sana. Kun he ajattelivat sitä, he kykenivät hetkellisesti kuulemaan mielissään matalan sydämentykytyksen.

“Tyhjyys.”

Retro

Kenraali 001

Kommentoi

Keskustelukammio

Hänen nimensä oli Kenraali 001 ja hän oli ensimmäinen. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään.
Torakkaimperiumin ensimmäinen mies tutkiskeli kammion keskellä olevan pöydän päällä lojuvia karttoja. Kartat olivat vanhoja ja pölyisiä, mutta niistä sai tarpeeksi hyvän kuvan Klaanin linnakkeen kokoonpanosta.

“Täytyy olla jokin aukko”, kenraali mutisi itsekseen. “Puolustus täytyy murtaa, jotenkin.”
Kenraalin ajatukset harhailivat. Hän mietti kaikkia mahdollisia toimintatapoja ja kaikkia mahdollisia strategioita ja vertaili niitä toisiinsa päänsä sisällä. Hän kykeni näkemään omin silmin pienten sotilaiden juoksevan ja lentävän erilaisissa muodostelmissa sisään. Hän pystyi päättelemään potentiaaliset vaarapaikat ja otti ne huomioon.
Kenraalin kasvoilla ei ollut minkäänlaista liikettä, mutta hänen päässään oli sota.

Kun kenraali sulki silmänsä ja keskittyi sisimpäänsä, hän kykeni kuulemaan tykkien pauketta. Hänen sotilaansa huusivat raivokkaasti. Vihollinen karjui tuskissaan.

Kenraalin tavallisesti tyynet kasvot muodostivat hetkeksi onnellisen hymyn.

Avden ääni keskeytti kenraalin hetken.
“Voinko tulla sisään, ystäväiseni?” matoran-hahmoinen olento kysyi. “Vai onko sinulla jotain kesken?”
Kenraali avasi silmänsä ja kääntyi. Avde seisoi oviaukossa, mutta hänen varjonsa ei poikkeuksellisesti yrittänyt tappaa pieniä eläimiä.

“Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. “Onko sinulla asiaa?”

“Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. “Tarvitsen sotilaitasi.”
Kenraali näytti epäuskoiselta.
“Mihin?”
“Olen menossa eteläiselle mantereelle”, Avde sanoi. “Erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka…”
Avde hiljeni. Kenraali nautti saamastaan parin sekunnin hiljaisuudesta täysin rinnoin.
“…kiinnostaa minua”, Avde jatkoi. “Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”

Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
“Miksi tarvitset siihen Nazorakeja?”
“Tarvitsen henkivartijoita”, Avde vastasi. “Sinun joukkosi saavat riittää.”

“Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?” kenraali kysyi skeptisesti.
“Älä kysele liikaa, ystäväiseni”, Avde vastasi. “Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”

“Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”

Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
“Kaksi vain.”
Kenraali oli pöllämystyneen näköinen. “No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”

“Kiitos, ystävä”, Avde sanoi poikkeuksellisen pirteästi ennen poistumistaan. “Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”

Ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista, mutta kenraali ei pystynyt enää keskittymään. Hän katsoi karttoja, mutta ei pystynyt jättämään huomiotta huoneen pimeää nurkkaa.
Kenraali katsoi nurkkaa. Liikettä ei näkynyt, mutta hän ei tuntenut oloaan enää yksinäiseksi.

Pöydän päällä oleva lyhty heijasti kenraalin varjon seinälle. Hän katsoi sitä hetken.
Hän otti kommunikaatiovälineen vyöltään ja painoi puhenappia.

“Luutnantti”, hän sanoi virallisesti mikrofoniin. “Tarvitsen lisää valoja huoneeseen.”

“Kuinka paljon, herra kenraali?” torakkamainen ääni kysyi toisessa päässä.
Kenraali tuijotti pimeää nurkkaa.
“Niin paljon, että täällä ei ole varjon varjoa”, hän sanoi korottaen ääntään huomaamatta sitä itse.

Kenraali sulki yhteyden. Hän istui pöydälle ja katsoi lattiaan. Sitten hän katsoi takaisin varjoihin. Ja nyt takaisin lattiaan.

“Polvenkorkuinen saasta”, hän sanoi rotunsa kielellä.