Rautasiipi
Vankiosaston ovi aukesi ja siitä sisään marssiva upseeri vaihtoi ainoastaan pari sanaa vahdinvaihdossa poistuvalle toverilleen. Myrsky keikautti taas laivaa niin lujaa, että kumpikin torakoista miltei iskeytyi vasten sellien ovia. Nämä vilkaisivat toisiaan pystyyn päästyään kummastuneet ilmeet kasvoillaan. Kerrankin sekä vangit että näiden vartijat olivat jostakin asiasta samaa mieltä. Minkään myrskyn ei olisi pitänyt heiluttaa Rautasiipeä sellaisella tavalla.
Ruki oli voinut huonosti jo pari päivää. Ensin hän oli luullut, että hän oli tulossa merisairaaksi. Se olisi ollut naurettava ongelma veden toalle, mutta muutakaan vastausta hän ei ollut keksinyt. Päivänvalon ajaksi tauonnut keinutus ei kuitenkaan ollut tuonut helpotusta. Sitten myrsky oli taas palannut pimeän tullen ja niin myös kouristukset hänen vatsassaan.
Jokin muu oli nyt pielessä. Jokin asia myrskyssä heidän ympärillään väänsi hänen sisuskalujaan mutkalle. Oli kuin veden elementti itsessään olisi jotenkin seonnut ja nyt vaivasi jokaista taivuttajaansa.
Vahtivuoroon saapunut nazorak oli takkinsa märkyydestä päätellen ollut vielä vähän aikaa sitten laivan kannella. Rukin sellin ohi astellessaan noro pisaroita lähti valumaan toaa kohti tavalla, jolla sen ei olisi kuulunut. Muutama lisäpisara vain, Ruki ajatteli. Muutama lisää pankkiin. Vartija ei huomaisi, jos tämän takin helmat olisivat vähän kuivemmat kuin niiden kuuluisi.
Mutta kun vesi lopulta osui Rukin sormiin, iski häneen salaman lailla tarve oksentaa. Hän heittäytyi sellinsä perälle henkeään haukkoen.
Sadevedessä oli jotain todella pahasti pielessä.
Jos se oli vettä lainkaan…
Bio-Klaani
Myrsky oli pitänyt Serania taas hereillä. Normaalisti hän valvoi joko omantunnontuskien vuoksi tai muuten vain stressin vaikutuksesta. Tässä yössä oli kuitenkin jotain oudompaa. Vaikka kaupunkia aina öisin piiskaavat syysmyrskyt olivat tuntuneet rankemmilta kerta toisensa jälkeen, ei mikään niistä ollut vielä saanut hänen koko kehoaan kihelmöimään tällä tavalla.
Huolimatta siitä, että myrsky pelotti, hän nousi sängystään. Hän ei edes vaivautunut laittamaan valoja työpajaansa, kun hän asteli sen halki ja avasi liiketilansa ulko-oven. Tuulenpuuska riuhtaisi sen välittömästi hänen otteestaan ja paukautti sen seinää vasten. Jotain saranoissa kuulosti hajoavan. Hänen täytyisi tarkistaa se myrskyn laannuttua.
Hän ojensi kätensä katoksensa alta sateeseen. Sama kihelmöivä tunne, joka oli pitänyt häntä valveilla, iski häneen nyt kuin sähköisku. Seran kavahti ja veti kätensä nopeasti pois. Ja vaikka vesi valui pisara kerrallaan pois hänen kämmeneltään, jatkui pistely yhä.
Hän oli epäillyt kihelmöintiä voimiensa oikkuiluksi, mutta hän ei olisi koskaan osannut arvata mitään tällaista.
Sateessa oli valtavat määrät rautaa. Hän pystyi jopa haistamaan sen. Raikkaan syyssateen tuoksun oli korvannut metallinen katku. Tämä ei ollut normaalia sadetta… eikä normaali myrskykään.
Muutaman sadan metrin päässä kertakäyttöistä sadeviittaa päälleen kietova Peelo joutui kamppailemaan tosissaan puuskaista tuulta vastaan. Oli ollut puhdas ihme, että hän oli saanut tulostetun kopion Tähtikartastosta Kepen pajalle kuivana. Myrsky oli vierailun aikana yltynyt niin paljon, että hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.
Kaupunki oli käytännössä tyhjä. Suurin osa joko nukkui tai yritti sitä. Jatkuva salamointi tuskin antoi rauhaa kovin monelle. Joskin ehkä sille toalle, joka makasi sängyssään admin-tornissa, säätila tarjosi lohduttavan tunnelman. Niin Peelo ainakin toivoi. Hänen mielestään oli loogista. että sähkön toat ”latautuisivat” ukkosen aikaan.
Jos hän olisi välittänyt omasta turvallisuudestaan hieman enemmän, olisi hän suunnannut suoraan asuntoonsa. Meri oli kuitenkin ollut hänen mielessään enemmän kuin tavallisesti, eikä Peelo ollut koskaan ennen nähnyt sitä tällaisessa kurimuksessa. Kastumista uhmaten Peelo painoi päänsä alas, luotti siihen, että hänen saumansa eivät falskanneet, ja aloitti matkansa kohti rantaa.
Vartiostossa oleva matoralainen oli käytännössä köyttänyt itsensä erinäisillä vaatekappaleillaan muurin tarkastuspisteen puomeihin estääkseen itseään kaatumasta tuulessa. Peelo pääsi tämän ohitse sanaakaan vaihtamatta. Outo androidi oli juuri sellainen tyyppi, joka lähtisi retkeilemään tällaisella kelillä.
Rantaa lähestyessään Peelo kuitenkin yllättyi siitä, ettei hän ollut ainoa liikkeellä. Pieni hahmo seisoi noin rannan puolivälissä. Vaahtoavat tyrskyt iskivät sinne asti. Mutta niitä tuijottava hahmo näytti olleen täysin lumoutunut näkemästään.
”Onko kaikki kunnossa?” Peelo korotti ääntään niin, että se varmasti kuului tuulen huminan ylitse. Kahden pyörän päällä hiekassa seisova oranssi olento ei näyttänyt kuitenkaan edes noteeraavan Peelon läsnäoloa.
Peelo asteli lopulta Jaken rinnalle ja yritti suunnata katseensa sinne, minne tämä tuijotteli. Näkyvyys oli huono, mutta Peelo kyllä tiesi suunnan. Kauempana rantaviivassa kohoava vanha majakka katosi aina hetkellisesti siihen iskeytyvien valtavien aaltojen alle. Näytti siltä kuin meri itsessään olisi yrittänyt hukuttaa rakennelman mahtinsa alle.
Peelo tuijotti näkyä hetken, mutta käänsi nopeasti katseensa taas Jakeen. Tämän kasvoilla oli ilme, jossa sekoittuivat kauhu ja ihannointi. Tämän suu repsotti pikkuisen ammollaan. Silmät olivat lasittuneet.
”Mitä sinä teet täällä?” Peelo yritti uudestaan. Jake soperteli tälle vastauksen irroittamatta katsettaan myrskystä.
”Hän on tulossa takaisin.”
”Kuka on tulossa?” Peelo ihmetteli.
”Äiti”, Jake vastasi.
Peelo ei täysin ymmärtänyt muukalaisen vastausta. Horisontissa leiskuvat salamat valaisivat heidän ympäristönsä hetkeksi. Peelo ehti vilaukselta nähdä, että Jaken haarniskan sisällä sykki jotain. Kuin kaikki liha tämän sisällä olisi alkanut kuplimaan…
Aihetta huoleen oli tarpeeksi. Peelo päätti, että hän seisoisi siinä niin pitkään kuin olisi tarve. Katse horisontissa. Myrskyn silmässä, joka raivosi jossain kaukana.
Jos Peelo olisi ehtinyt asunnolleen ennen myrskyn yltymistä ja käynnistämään dynamonsa, olisi tälle paljastunut kuitenkin jotain vielä mielenkiintoisempaa.
Sillä maailma, jonka hiekassa he Jaken kanssa seisoivat, ei ollut ainoa, jota epäluonnollinen vedenpaisumus koetteli.
Sora rahisi ja rouskui raskaiden askeleiden alla. Siniset jalat jättivät peräänsä parin syviä painaumia, jotka kuitenkin täyttyivät nopeasti valkoisen aineksen valuessa täyttämään ne.
Pitkäkaulaisen pedon selässä istuva mustiin siteisiin kietoutunut kaksikko oli naulinnut katseensa eteenpäin. Heidän määränpäänsä häämötti Valkoisen valtakunnan kauimmaisella laidalla. Lähetti ei ollut sanonut matkan aikana sanaakaan. Suntio oli viettänyt suurimman osan matkasta silmät suljettuina.
Ajatuksiinsa hautautunut tonttu oli keskittynyt kuuntelemaan. Ilmassa väreilevä virtaus oli heikko, mutta ensimmäinen laatuaan. He olivat lähteneet sen suuntaan jo neljä ikuisuutta sitten. Virtaus oli vain voimistunut, mitä pidemmälle he matkustivat. Ei ollut kestänyt kauaa tajuta, minkä asian suunnalta tuuli oli peräisin.
Rajan ylittämisen tunsi. Oli kuin paino olisi nostettu matkaajien harteilta, kun he ylittivät Valkoisen näkökyvyn kauimmaisen pisteen ja astuivat mustan paisteen läpitunkevaan kylmyyteen. Sen tehtyään he kuitenkin lakkasivat olemasta yksin.
Sanomatta sanaakaan kultaisiin naamioihin pukeutuneet menninkäiset tuijottivat kuilua kohti. Pimeyden tähti porotti ammottavana reikänä taivaassa, uhkaavampana kuin koskaan ennen.
”Pysähdytään tässä”, Suntio sanoi.
Sinisen bahragin askellus loppui ja tontut kapusivat alas sen selästä. Suntio kosketti hellästi bahragin siteisiin sidottua kalloa. Aika ei vielä ollut parantanut kaikkia basiliskia vastaan saatuja haavoja.
”Varovasti sitten. Emme halua häiritä niiden hartautta.”
Lähetti seurasi Suntiota, kun tämä lähti pujottelemaan menninkäisten välistä kohti sitä asiaa, mitä jokainen kultanaamioinen olento edelleen tuijotti.
”Varovasti, sisko”, kuului ääni tonttujen takaa. Bahragin sanat olivat vaisut, mutta leukaperät, joista ne lausuttiin, olivat niin suuret, että ne kuuli silti. Vaikka koko ajan voimistunut tuuli tekikin parhaansa humistakseen matkaajien korvissa.
Suntiokaan, kaikkien niiden loputtomien valtakunnassa viettämiensä ikuisuuksien aikana ei ollut kertaakaan kävellyt suoraan baterran paisteen alle. Samaan tapaan kuin hänen katseensa vältteli sitä taivaalla, yrittivät tämän jalat nyt estää tätä ottamasta yhtään askelta pidemmälle.
”Yksi askel kerrallaan”, Suntio mutisi lähinnä itselleen. ”Yksi. Kaksi. Yksi. Kaksi…”
He kävelivät niin kauan kuin heidän polvensa kantoivat. Lopulta kylmyys vei voiton ja oli pakko pysähtyä. Lähetin hätääntynyt katse tavoitti Suntion.
”Tiedän, että sinua pelottaa, mutta jaksa vielä hetki. Tunnetko tuulenvireen kasvoillasi? Olemme niin lähellä.”
Lähetti veti syvään henkeä ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni rohkeutta kerätäkseen. Sitten he jatkoivat syvemmälle menninkäisten mereen. Oli selvää, että mitä lähemmäksi he astuivat baterraa, sitä enemmän niitä tuntui olevan.
Kaksikon rohkeat askeleet palkittiin viimein. He olivat saapuneet paisteen rajalle. Molempien askellus oli pysähtynyt vaistomaisesti, ennen kuin se olisi niellaissut heidät.
Suntion aistit heittivät kuperkeikkaa. Hän ei ollut haistanut mitään sellaista kertaakaan eläessään. Lähetti sen sijaan oli, mutta ei enää sen jälkeen, kun oli Sarajin miekasta siirtynyt Valkoisen valtakuntaan.
Sateen pistävä haju ei kuitenkaan ollut yksin. Suntio keräsi kaiken tahdonvoimansa ja työnsi kätensä varjoon. Selkäpiitä kylmäävän tuntemuksen häntä tervehti jotain… märkää.
Pisarat ropisivat vasten mustia siteitä kastellen niiden pinnan hetkessä. Suntion esimerkkiä seuraten Lähetti ojensi myös oman kätensä. Kuului hentoa kalinaa, kun vesi osui metalliseen kämmeneen.
Suntio ei ollut varma, mitä ajatella. Bahragien epäilys oli muuttunut pelottavaksi todellisuudeksi.
Mustasta auringosta satoi vettä. Ensimmäistä kertaa koskaan Valkoisen valtakunnassa.
Hiekka kahisi ja rapisi sadeviitan kantajan askeleiden alla. Kiteet hajosivat tomuksi ja nousivat ilmaan. Jostain maan alta kumpusi uutta ainesta viemään niiden paikan.
Tämän takana asteli raskaammin askelein rautainen jättiläinen, jonka musta hahmo näkyi erämaassa varmastikin kauas. Heidän määränpäänsä häämötti siellä, missä valtakunta päättyi loputtomaan usvan täyttämään kuiluun. Ritari ei ollut omaan tapaansa sanonut matkan aikana sanaakaan. Profeetta taas oli viettänyt suurimman osan matkasta katse maassa.
Ajatuksiinsa hautautunut pappismies ei ollut vieläkään päässyt yli siitä tunteiden vyörystä minkä hänen muistelunsa oli herättänyt. Nyt hänen oli päästävä jonnekin muualle. Mutta nyt rannan suunnasta tuntui jotain uutta; hienoinen tuulenvire, joka palautti taas hänen mieleensä ne merimatkat niin kauan sitten. Olisiko meri viimein tullut takaisin?
Rannan oli jo saavuttanut joku ennen heitä. Tämä kääntyi katsomaan saapujia kohti. Musta kaapu oli heille tuttu aikojen takaa, niin myös vitivalkoinen, reiätön naamio. Kädessään tällä oli hopeinen sauva.
Sanomatta sanaakaan naamion kantaja kääntyi takaisin kuilua kohti. Kuilua, ja sitä mikä paistoi sen yllä. Pimeyden tähti porotti ammottavana reikänä taivaassa, uhkaavampana kuin koskaan ennen.
On mukava nähdä sinut kaiken tämän ajan jälkeen, Apostoli, Profeetta sanoi.
Profeetta ja Ritari pysähtyivät Apostolin vierelle, vain metrin päähän tyhjyydestä. Apostoli ei vastannut. Aika ei vielä ollut parantanut kaikkia tuolla kaukaisella saarella saatuja haavoja.
Orondes, varovasti, kiinnitti Ritari tämän huomion. Kivien koloista heidän ympäriltään oli kaivautunut esiin valkoisiin naamioihin pukeutuneita menninkäisiä.
Ne kokoontuivat heidän ympärilleen tuijottamaan kohti samaa asiaa.
Ensimmäinen voimakkaampi tuulenpuuska yllätti heidät kaikki. Apostoli löi sauvansa maahan ottaakseen siitä tukea. Niin kauan he olivat eläneet pysähtyneisyyden keskellä, että näinkin luonnollinen asia tuntui luonnottomalta.
Profeettakaan, kaikkien niiden loputtomien valtakunnassa viettämiensä ikuisuuksien aikana ei ollut aikoihin kävellyt suoraan mustan auringon paisteen alle. Hän oli yrittänyt välttää sitä parhaansa mukaan. Ja jo toista kertaa hän oli epäonnistumassa siinä.
”En odottanut, että kohtaisimme täällä. Luulin, että pysyisit linnassasi”, Apostoli totesi tuulen laannuttua.
Nyt oli Profeetan vuoro olla hetki hiljaa.
Lopulta hän vastasi katuvaan sävyyn.
En koko tänä aikana tiennyt, että sinäkin olit täällä. Olin jäänyt oman pakkomielteeni vangiksi. En osannut edes kuvitella.
He olivat taas tovin vaiti. Näin lähellä baterraa kaikki tuntui tavallistakin epätodellisemmalta.
Entä toiset?
”Etsin heitä yhä. He ovat täällä jossain.”
Profeetta yllättyi. Mistä sen tiedät?
”Enkeli lausui näin.”
Et kai…
Profeetta ei ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun suunnaton jyrinä alkoi kaikua tyhjän meren yllä.
Toinen merkki oli suolainen haju, joka jo kieli siitä, mikä lähestyi. Varjon verho peitti meren, ja tuuli toi mukanaan jotain… märkää.
Pisarat ropisivat vasten sadeviittaa, joka ensi kertaa ikuisuuksiin suojasi kantajaansa kuten sen oli tarkoitettu. Kumea ropina kaikui Mustan Ritarin haarniskasta. Apostoli kastui läpimäräksi, mutta häntä se ei haitannut.
Profeetta ei ollut varma, mitä ajatella. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tämä muinainen syvyys olisi saapunut tänne.
Baterrasta satoi vettä. Ensimmäistä kertaa koskaan Profeetan valtakunnassa.
Ja jotkut on just lähdössä Klaanin tähän asti suurimmalle lento-opsille… toivottavasti ehditään kotiin ennen seuraavaa myrskyä.
Uhhhh, hype! Otin tämän puhtaana fiilistelynä nyt, en edes yritä ajatella tätä. Siihen on tarpeeksi aikaa seuraavien ööh 64 päivän aikana. Että hyvin tee vedätte.
”Sadevedessä oli jotain todella pahasti pielessä.
Jos se oli vettä lainkaan…”
Ehkä tarinamme historian hirveimpiä lausepareja. Kuumottaa saatanasti.
Verta sataa haudan takaa.
Huhhuh! Aivan loistava idea ja hieno toteutus. Peilaavat osat olivat paitsi hyvää asioiden rinnastamista, myös aika hauska paikka vertailla kirjoitustyylejä. Ruki-pätkä oli tehokas alku tälle.
Aika paljon jo jännittää!