Deltan temppeli

Se sali oli tuhonnut hänet jo tuhat kertaa. Vettä oli jo nilkkaan ja se solisi kuoleman lailla. Isä Athin patsas hänen takanaan oli vain kylmä ja voimaton todistaja, valvoja vailla valtaa.

Hän vilkaisi kattoon. Niiden varjot eivät enää nukkuneet siellä. Ne saattoivat olla missä vain. Aina se ei ollut miekkaa pitelevä käsi, jonka hän kohtasi. Niitä oli muitakin, eikä käsi edes ollut niistä pahin.

Joskus hän vain hukkui sinne maan alle. Ehkä se oli armollisin versio tapahtumista. Joskus kuolema oli nopea, toisinaan hidas. Joskus se toistui monen monta kertaa, niin kuin lupaus oli ollut.

Valokivien muistot, jotka yrittivät epätoivoisesti kamppailla pimeyttä vastaan, eivät kestäneet, vaan niitä sammui yksi kerrallaan. Huojuva hahmo asteli eteenpäin varjoihin kietoutuneena. Sillä ei ollut kiire. Se saattoi ottaa askeleen, kaksi ja sitten vain katsella. Toa temppelissä painautui selkänsä takana olevaa patsasta vasten ikään kuin se tarjoaisi mitään suojaa.

”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, sanoi ruumis. Se oli epätodellinen ääni, sellainen mikä tulee olennolta, joka matkii elävien puhetta sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kuollut, jonka suusta ääni tuli, antoi sille oman, katkeran mausteensa.

Hahmo oli äkkiä hänen edessään. Turagan ruosteinen, pureskeltu kallo irvisti ällöttävästi. Se haju sattui, ja siihen sekoittui myös linnunhahmoisen kauhun haju. Tyhjistä silmäkuopista loisti kelmeän sininen valo. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä. Kallossa oli vain rippeitä naamiosta. Se oli läpeensä ruostunut ja sen kasvojen poikki kulki syvä viilto. Keho oli pelkkä luinen ranka, mistä kaikki liha oli aikaa sitten näivettynyt pois, ja jättänyt vain haarniskan rippeet. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askeleen eteenpäin.

Hahmo oli ilmielävä muisto siitä, mitä Turaga Kezenistä oli ollut jäljellä heidän tavatessaan. Vaikka yksityiskohdat eivät olleetkaan kohdallaan…

”M-mehän vasta tapasimme”, hän yritti vastata turagalle. Tietysti he tapasivat ensimmäistä kertaa.

”Meidän aikamme oli lopussa sillä hetkellä, kun astuimme salaisuuksien tielle. Meidän aikamme, ja niiden aika, joista välitämme”, turagaa liikuttava ääni sanoi. Se olisi voinut olla haikeaa, jos ääni ei olisi ollut niin kammottava. Se oli vain mukaelma äänestä, todellisen äänen parodia. Jokainen äänenpaino oli väärin. Jokainen sana sanottiin, kuin se ei olisi tarkoittanut mitään. Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta.

♫ Nauru ei toivoisi, että juonit hänen vihollistensa kanssa ♫

”Kun kuolet, käyt toisella puolella”, Kezen jatkoi. Hänen toinen kätensä putosi veteen, jonka pinta kohosi koko ajan. ”Kun ne eivät anna sinun kuolla, joudut elämään kuolemasi uudelleen joka hetki. Hinta, joka meidän kaltaistemme on maksettava. Kuolema, joka ei ole loppu, vaan loppuelämä.”

Mutta kuolemaa ei tullut vielä. Uni yleensä päätyi Sätkynukkeen. Tai mihin tahansa niistä muista. Mutta Kezen vain oli siinä, huojuen. Ainoa liike oli alati nouseva vesi. Se oli mustaa.

”Pimeän pelko on täysin luonnollista”, ääni Kezenistä jatkoi. ”Se on ollut osa inhimillistä mieltämme koko rotumme historian ajan. Mutta se pelko ei tarvitse meitä.”

Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotakin sen kallon sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi työntyi ruosteisen, mädänneen kallon sisään. Unen näkijä kuljetti katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa… kunnes ymmärsi käden olevan hänen omansa. Hän irvisti ja kavahti. Ote turagasta kirposi. Kezen kaatui aivan häntä vasten. Haju oli sietämätön.

♫ Etkö jo oppinut, mikä hinta on liian syvälle kaivautumisella? ♫

Vasta siltä etäisyydeltä hän tajusi, että kun hän tuijotti Kezenin kuollutta kalloa, oli hän näkevinään tutut kasvonpiirteet. Sellaiset, mitkä hänellä itsellään oli naamionsa alla. Viiltokin oli sama, läpi kasvojen. Samat hailakan siniset silmät hehkuivat samaan tahtiin hänen omiensa kanssa, vaikka vuosisatojen saatossa himmentyneinä. Hän työnsi turagan ruhon kauemmaksi itsestään, ja se kaatui veteen.

”Kuvittele maailma, jossa painajaiset eivät enää tarvitse uneksijoitaan–” Kezen raakkui vielä, kunnes vesi täytti tämän repaleisen kehon.

♫ Naurulla on vain tämä viesti ♫

Vesi nousi nopeammin ja nopeammin. Luuranko katosi jonnekin syvyyksiin.

♫ Syvissä vesissä uiva hukkuu~ ♫

Vesi nousi ja nousi, eikä painajaisen tarvinnut lähettää sen Nukkeja lopettamaan kohtausta tuskaan. Sen teki musta vesi, mikä täytti Isä Athin kammion, eikä sieltä ollut pakoa. Ja kun pää painui pinnan alle, näki, miten vesi oli täynnä irvistäviä, punaisia silmämunia.

♫ Sinun, jos kenen, pitäisi se tietää, sotilaani~ ♫

Lopulta hän heräsi tukehtumisen tunteeseen.

Bio-Klaani

Ulkona oli vielä pimeää. Nukkumisesta ei varmaan tulisi enää mitään, Matoro huokaisi hikisenä ja syke vielä sadassa. Hän ryömi ylös lakanoistaan lähinnä pakotetulla rutiinilla, avasi ikkunan ja hengitti syvään. Unien maailma onneksi haipui joka hetki kauemmaksi valveesta. Hän mutisi taivaalle lyhyen rukouksen Suurelle Hengelle pyytäen varjelusta ja johdatusta.

Painajaisten lähetti oli ollut nimensä veroinen. Hänellä oli ollut jokin aika sitten parempi vaihe, jonka aikana oli nähnyt painajaisia vähemmän, mutta tuntui kuin tilanne olisi huonontunut siitä nopeasti. Herääminen sillä tavalla alkoi olla surullista rutiinia, johon Matoro oli yrittänyt vain sopeutua. Hän oli kyllä saanut joitakin tuloksia, kun oli alkanut kiinnittää tietoisesti huomiota siihen, mitä mielessä liikkui iltaisin, ja pyrkinyt ohjaamaan huomionsa kevyempiin asioihin. Aivan muista asioista kuin jännityksestä ja sodasta lukeminen auttoi. Samoin typeristä asioista haaveilu sekä meditaatio. Mutta jotenkin painajaiset olivat yleistyneet etenkin muutamana viime yönä, siitäkin huolimatta että viime illan saunomisen jälkeen hän oli nukahtanut makeammin kuin pitkään aikaan.

Toa pyöritteli mekaanisen kätensä sormia hetken. Seranin mukaan hermoratojen liitokset toimisivat parhaiten, jos niitä vain käyttäisi mahdollisimman paljon. Esimerkiksi hampaiden pesu konekädellä tuntui ihan hyvältä hienomotoriikan harjoitukselta. Koneisto tarvitsi vain pienen tipan rasvaa, mutta muuten se tuli toimeen vähällä huollolla.

Toisin kuin hänen aito biomekaaninen kätensä, hänen kylmä oikea kätensä ei tuntenut juuri mitään, oikeastaan ainoastaan paineen. Se oli hyvin yksinkertainen malli, vailla juuri mitään hienouksia. Parhaat mekaaniset lisät yhdistyivät niin saumattomasti biomekaaniseen kehoon, että eroa hädin tuskin oli. Tämä käsi ei ollut sellainen, vaan sen nivelistä kävi melko selväksi käden olevan vain imitaatio aidosta kädestä, lähempänä vahkia kuin matorania.

Aamutoimiensa ohessa hän napsautti lisäsilmänsä kiinni naamioon enimmäkseen, koska hänen oikea silmänsä oli niin tottunut siihen, ettei osannut olla ilman. Hän kiinnitti haarniskan raskaammat rinta- ja olkapanssarit paikalleen ja veti kiinni miekkavyönsä. Harppuuna kiinnittyi suoraan ranteeseen. Joskus rauhallisempina aikoina edes toan ei tarvinnut olla niin varautunut koko ajan, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.

Matoro vielä tarkisti, että kultakello oli siellä missä pitikin ja vilkaisi valokuvaa. Vai että langenneen laulajan ja tuhoutuneen jumalattaren silmä, hän virnisti, ja laittoi sen takaisin turvaan.
Hän suunnisti alas huoneestaan. Käytävät olivat hiljaiset, mutta eivät tyhjät. Kuntosalilta kuului ääniä. Vastaanottotiski oli tyhjä, mutta pääoven lähettyvillä nuokkui Vartioston matoran, joka odotti vuoronsa päättymistä kuin kuita nousevia. Kahviokaan ei aukeaisi vielä tuntiin. Hän harkitsi kysyvänsä Umbran mukaan lenkille niin kuin silloin joskus, mutta veikkasi tämän olevan vielä syvällä unessa. Kyllä heillä olisi aikaa.

Matoro maleksi ulos linnasta ja lähti hölkkäämään kaupungin ympäri suurin piirtein sen muurin suuntaisesti. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jäätynyt aamukaste muodosti aavistuksen kuurasta niitylle. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan jäisiä kukkia.

Viimeistään liike sai hänet hereille. Hyytävä aamuilma tuntui hyvältä hikoillessa. Yleensä se sai ajatusten harhailun kuriin, mutta viime yön painajainen tuntui takertuneen tavattoman tiukkaan. Tavalliset painajaiset katosivat nopeasti yön pimeyden mukana, mutta tätä hän kävi päässään uudelleen ja uudelleen, vailla haipumisen merkkejä. Hän muisti nähneensä sen painajaisen jo muutamana edellisenä yönä, jo ennen kuin räystäälle oli ilmestynyt yksi Avden olennoista.

Mitä ihmeen salaisuuksia hän oli muka nyt löytänyt?

Nimdastakin hän oli luopunut.

Ainoa asia, mitä Matoro keksi, oli kello… ja se, mitä hän oli Oraakkelilta kuullut.

Oliko… Syvä Nauru kuullut sen keskustelun? Viittasiko harakka siihen? Matoro ei tiennyt. Pystyikö Nauru kuuntelemaan kaikkien loistensa kautta, vai oliko tämä ollut jotenkin erityinen tilanne? Johtuiko se Oraakkelin yhteydestä Avdeen?
Hän huokaisi syvään ja moikkasi toiselle juoksijalle, joka kiersi kaupunkia päinvastaiseen suuntaan.
Hänen pitäisi ehkä mennä puhumaan Visokille. Ei se ollut niin paha. Hän oli selvinnyt Oraakkelistakin. Sääli, ettei tämä ollut paikalla enää. Ehkä hän olisi osannut kertoa painajaisten lähetistä.

… mutta ei hänen kyllä tehnyt yhtään mieli tavata Visokkia. Tuntui hankalalta kohdata heidän erimielisyytensä Kapuran aivoituksissa. Ei Visokki ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Matoroa oli jäänyt kalvamaan se, miten tämä oli käytännössä olettanut, että Matoro vain toisti Avden ja loisen ajatuksia ilman mitään omia valintoja. Se, että Kapuran hengen suhteen hänen sydämensä ja Avden tarkoitukset olivat menneet yhteen, oli saanut koko tilanteen näyttämään Visokille ja Makuta Nuille aivan väärältä. Äh, sen koko sotkun käyminen läpi synkensi Matoron mieltä jo nyt. Uskoisiko Visokki häntä?

Matoro kirosi mielessään Avden ja koko sotkun. Sodan vielä kesti, mutta sellaisen vainoharhan ja petoksen levittäminen… se tuntui jotenkin pahemmalta. Ajaa heitä toisiaan vastaan.

Kun hän oli kiertänyt kaupungin myötäpäivään, oli aika hypätä Visulahteen ja uida vielä lahden yli. Tähän aikaan ei juuri ollut vesiliikennettä. Kyöstin koulun väki teki saman lenkin, mutta Matoro taisi olla heitä ennen hereillä tänään.

Hän rakasti uimista. Visulahti aivan kaupungin edustalla ei ollut kovin mukava, joten hän otti kunnolla etäisyyttä ja antoi meren tuoksun ja kylmyyden viedä hänet mukanaan. Vuorien kylmyyteen hän ei päässyt usein, mutta meri oli kaikkialla, ja myös siellä hän saattoi kokea kaukaisen ykseyden luonnonvoimien kanssa. Hän oli puhunut siitä pari kertaa Toa Hain kanssa, mutta ei ollut lopulta jaksanut ajatella sitä henkistä vaivannäköä, mitä vaatisi ymmärtää veden elementtiä yhtä hyvin kuin jäätä. Mutta ehkä se selitti hänen rakkautensa kylmään veteen.
Joskus kun hän oli sanonut, että hänen aamulenkkinsä kulki koko kaupungin ympäri, etelästä uiden, sitä pidettiin vitsinä, Matoro virnisti. Oliko mitään piristävämpää alkua päivälle? Ehkä sama, mutta ilman painajaisia…

Räystäällä hohtava nukke näkyi mereltä asti pienenä valopallona linnan katolla. Se alkoi kadota kaupungin muiden valojen joukkoon, mutta siellä se odotti. Matoro yritti olla ajattelematta asiaa ja sukelsi. Veden alla hänen mieleensä tuli painajaisen mustiin vesiin hukkuminen, ja hän kauhoi itsensä mahdollisimman nopeasti rannalle.

Auringot nousivat hitaasti ja vaivalloisesti, ja Kyöstin kööri ilmestyi pian omalle aamulenkilleen. Matoro moikkasi heille, lähti pois tieltä ja suunnisti takaisin linnalle.

Niin. Visokin luona käyminen.

Matorosta ei tuntunut siltä, että haluaisi edes puhua kellosta ja… noh, politiikasta vielä. Olisi täysi työ korjata se halla, mitä heidän välillään oli siltä pitkältä yöltä. Ja ehkä olisi hyvä, jos hän jakaisi tälle kaiken yksityiskohtaisesti… eipä hän ollut Deltan temppelin tai Aft-Amanan kohtaamisista Avden olentojen kanssa puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kezenin raadon sanat kaikuivat hänen korvissaan.

Hän pohti, kuinka aikaisin oli sosiaalisesti hyväksyttävää yrittää tavata Visokkia. Hänellä ei ollut aavistustakaan visorakin unirytmistä. Ehkä hän odotti varsinaisen toimisto-ajan alkuun, ja menisi sitten ensi töiksi pyytämään päästä tapaamaan Visokkia. Ei sitä kannattaisi lykätä, hän huokaisi.

Merenraikkaana hän palasi nyt jo paljon vilkkaampaan linnaan ja suunnisti Kahvioon aamiaiselle. Vielä ei ollut aivan ruuhkaisin aika, joten tyhjiä pöytiä löytyi yllin kyllin. Ei tehnyt mieli puhua muiden kanssa juuri silloin.
Päivän aamiaiseen kuului puuroa, leipää, valkoista juustoa pohjoisen tyylillä ja omenamehua. Niiden lisäksi hän otti ison kupin kahvia, mutta lisäsi siihen paljon maitoa ja sokeria. Hän ei ollut oikeastaan juonut kauheasti kahvia ennen Metru Nuita, mutta siellä kofeiinista oli muodostunut ystävä melko nopeasti. Ja nykyään hän nukkui niin huonosti, että piti kompensoida.

Hän luki aamun Klaanilehden huolellisesti läpi. Umbran ja Domekin paluu oli tietysti etusivun juttu. Siihen oli haastateltu monien hyviä muistoja etenkin Umbrasta. Sellainen oli hyvää harhautusta linnan katolla kaikkien nähtävillä olevasta kauhusta, josta lehdessä oltiin kyllä julkaistu lyhyt tiedoitus.
Myös sota-asioita käsiteltiin laajalti, mutta kevyempiäkin juttuja oli melko paljon. Ehkä ne olivat tärkeitä pitämään ajatukset muualla kuin masentavissa asioissa. Erityisen tarkasti Matoro kolusi ulkomailta-palstan, jonka taso oli tietysti pudonnut aika paljon sodan takia. Kun postia ei saatu, tiedonjyvät ulkomaailmasta perustuivat niihin harvoihin radiolähetyksiin Xian suunnasta, mitkä ylttivät Välisaarille ja saatiin tarpeeksi selvinä nazorak-häirintäsignalien läpi. Nytkin kyllä kerrottiin, että Onu-Metrussa oli ollut jokin aika sitten taistelu, mutta tilanne oli Toa Lhikanin hallinnassa, kuten tavallista. Toimittajan kynästä oli kuitenkin maininta, että Killjoy olisi jollakin tavalla liittynyt tapahtumiin. Se oli hieman huvittava klaanilainen tapa, joka oli Matorolle hyvin tuttu – että kun joku klaanilainen oli uutisissa maailmalla, se piti erityisesti mainita, vaikkei olisi edes kauheasti tiedetty, mitä oikein tapahtui.
”Klaani mainittu!” sanottiin täällä vaikka kyse olisi ollut vaikka Tiedon tornin tuhoutumisesta. Kaikki julkisuus oli hyvää niin pienelle paikalle.

No, ehkä siellä oli kaikki kunnossa, Matoro mietti ja ohitti piinaavan huolen. Metru Nui oli kuitenkin maailman parhaiten puolustettu kaupunki, mitäpä siellä voisi käydä? Hänen idiotisminsa jälkeen turvatoimiakin oli varmaan kiristetty aika lailla… ja sitä paitsi hän oli luvannut itselleen keskittyä velvollisuuksiinsa Klaanissa eikä huolehtimaan Metru Nuin asioista. Sirun jättäminen sinne alkoi tuntua koko ajan huonommalta idealta, mutta eipä hän voinut tehdä kalvavalle katumukselle muuta kuin yrittää ohittaa sen.

Lopulta hän joi viimeisen, jo viilentyneen tilkan kahviaan ja totesi, että oli tarpeeksi aamu, että olisi sopivaa mennä Visokin puheille.

---

Matoro saapui Admin-tornin aulahuoneeseen, missä Xela oli uppoutuneena työnsä ääreen. Pöydällä höyrysi teekuppi. Hän oli keskustellut ga-matoranin kanssa kertaalleen, kun oli käynyt puhumassa Tawalle jokin aika sitten. Xela nosti katseensa papereistaan ja hymyili asiallisesti.

”Huomenta”, Matoro tervehti. ”Onko Visokki paikalla?”

”Kyllä on”, Xela vastasi. Matoro oli hetken vain kävelemässä tämän ohi koputtamaan Visokin ovea, mutta jokin pidätteli häntä.

”Viime kerralla kun puhuimme, Kapura oli vielä täällä”, hän sanoi lopulta.

Xelan hymy laimeni peruslukemille.
”Niin. Siitä meidän roolipelisessiosta ei taida tulla enää mitään. Ystäväni on aika pettynyt.”

Matoro asteli lähemmäksi matoranin pöytää ja nojasi siihen hieman epäasiallisesti.
”Muistan, kun sanoit, että olit Kapurasta huolissasi. Ja että Kapura on aina ollut surullinen…” Matoro mietti.

”Niin…” Xela vastasi, tietämättä mitä muutakaan sanoa. ”Minä… minä toivoin, että sinä olisit tiennyt jotakin hänen lähdöstään.”

”Voi, kun tietäisin”, Matoro huokaisi. ”En edes tajunnut, että viimeinen keskustelumme oli hänen hyvästinsä. Emme me riidoissa eronneet, mutta epätietoisuus kyllä kalvaa.”

Xelasta oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli. Hän katsoi toaa kasvoillaan sekä hämmennystä että myötätuntoa.
”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan”, Matoro jatkoi. ”Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”

”Ei se mitään”, matoran vastasi hiljaa. ”Ehkä se on ihan terveellistä. Myös Toa Tawa tekee niin joskus. Olen ajatellut, että ehkä se kuuluu hieman tähän työhön. Että osaa kuunnella.”

”No, onneksi autat Tawaa tämän linnan pyörittämisessä”, Matoro naurahti hieman.

”Kuule… jos haluat puhua Kapurasta enemmän, niin minun on pakko sanoa että minä ja Randakin haluaisimme”, Xela sanoi. ”Emmehän me varmaan mitään vastauksia onnistu keksimään, mutta se voisi, no, rauhoittaa itse kutakin. Voisimme vaikka tavata Kahviossa joku ilta.”

Matoro ei tiennyt, miten paljon matoran tiesi kaikesta, mitä kahden toan välillä oli tapahtunut. Aft-Amanan salaisuus oli tiettävästi pysynyt vain ylläpidon keskuudessa, mutta naapurihuoneessa tapahtunut lasinsirpale kaulaan oli saanut aikaan joitakin huhuja, sillä Matoron päätyminen sairasosastolle ei varsinaisesti ollut salaisuus. Selvää kuitenkin oli, ettei kaksikon välit olleet entisen kaltaiset Metru Nuin jälkeen.
Hän ei myöskään tiennyt, että Xela oli aikanaan roolipelannut Xentoroa. Se olisikin sitten astetta oudompi asia selittää.

”Se on ihan hyvä idea”, Matoro vastasi lopulta. Hän ei oikein keksinyt, keitä muita läheisiä ystäviä Kapuralla edes oli, hänen itsensä ja ehkä tämän roolipeliryhmän lisäksi. Eikä hän ollut aivan varma näidenkään läheisyydestä. ”Kiitos”, hän sanoi vielä. ”En häiritse sinua enempää.”

Matoro mietti hetken, missä välissä hänestä oli tullut niin emotionaalinen. Hän vain avautui nykyään murheistaan puolitutulle ollessaan tekemässä aivan muuta? Keskustelu Oraakkelin kanssa oli liikuttanut häntä syvästi, ja samoin Umbran. Ja Kelvinin lähdön jälkeen hän oli ollut tästä hieman huolissaan myöhään yöhön… yrittikö hän korvata vuosikymmenien tunteista puhumattomuutta parhaansa mukaan? Vai eikö hänellä vain ollut sellaisia murheita aiemmin? Hän virnisti kuivasti ajatukselle… Toa-soturithan eivät tunteista puhu, van pelkistä hyveistä.
Mutta olihan nekin tunteita, ainakin kaksi ensimmäistä. Juhlalliseen pukuun puettuja, mutta tunteita yhtä kaikki.

Sisältä Visokin huoneesta kuului keskustelua. Ovi ei ollut ihan yhtä pitävä äänen suhteen kuin olisi ehkä ollut toivottavaa.

”Ei, en ole päättänyt vielä. Tongu ymmärsi kyllä, kun tilasin lisää mietintäaikaa. Viime päivät ovat laittaneet aika paljon asioita uusiksi..”

Ääni oli hiljaa, ja sitten jatkoi. Matoro arveli, että ei kuullut keskustelun toista osapuolta.

”Uskon, että aion sanoa hänelle kyllä. Mitä muutakaan voimme?”

Se tuntui salakuuntelulta, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian. Lähinnä velvollisuudesta Matoro koputti kuuluvasti Visokin oveen, ja keskustelu keskeytyi joiksikin sekunneiksi.

”Sisään!” huusi hyvin tuttu ääni. Ei Visokin ääni. Matoro tarttui ovenkahvasta ja astui varoen sisään adminin huoneistoon. Näky oli hämmentävä — muuten kyseessä oli melko viihtyisä, jos askeettinen hämärästi valaistu huone, jonka reunoilla oli säkkituoleja ja painavia kirjahyllyjä ja keskellä vaalea nahkasohva… mutta katonrajasta roikkui seitistä tehty riippumatto, jota pitkin kipitti pieni hämähäkki. Monet huoneen esineistä — taulut, kirjat, koriste-esineet — vaikuttivat lahjoilta tai muistoilta, eivät sellaisilta asioilta, joita Visokki olisi itse hankkinut.

Nahkasohvalla istui Tawa kupponen teetä käsissään. Tätä vastapäätä oli Visokki, joka kääntyi ovea kohti myös katsomaan häntä.

”Öh, hei”, Matoro sanoi hieman epävarmasti. ”Minä halusin puhua Visokin kanssa, mutta jos teillä on jotain kesken, voin kyllä odottaa… ei ole mikään kiire…”

”Olimme kyllä juuri lopettelemassa”, Visokki sanoi, ja kääntyi vielä Tawaa kohti. Matoro epäili, että äskeinen keskustelu sai jatkoa hänen kuulemattomissaan. Sitä ei kestänyt kovin kauaa, sillä Tawa nousi sohvalta ja käänsi katseensa Matoroon.

”Matoro. Miten voit?”

”Oikeastaan aika hyvin”, Matoro vastasi. ”Mitä nyt ei tullut kauheasti nukuttua…”

”Tiedän tunteen”, Tawa sanoi ymmärtäväisen näköisenä. ”Sitä on ollut liikkeellä. Haluaisin pystyä antamaan paremman vinkin siihen kuin kamomillatee, mutta eipä siitä haittaakaan ole.”

”Ehkä kokeilen sitä”, Matoro hymähti. ”Kiitos neuvosta!”

”Jätän teidät nyt kahden”, Tawa sanoi ja lähti harppomaan Matoron ohi juuri sellaisella ripeydellä, jota linnakkeen kiireisimmältä henkilöltä sopi odottaakin.

Matoro päästi Tawan ohi, ja alta aikayksikön hän havahtui olevansa kahdestaan huoneessa Visokin kanssa. Visorak tuijotti häneen kysyvänä, ja keskusteluun ladattu painolasti tuntui yhtäkkiä juuri niin suurelta, kuin hän oli pelännytkin.

Matoro oli miettinyt monta kertaa läpi, miten aloittaisi keskustelun, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri sillä hetkellä kovin luontevalta. Hän huokaisi syvään ja astui pari askelta peremmälle.
”Niin… haluaisin puhua siitä, miten se Kapuran mielijuttu meni”, hän otti suoraan tärkeimmän asian. ”Olen pahoillani, etten ainakaan tehnyt siitä sinulle helpompaa.”

Visokki oli näkyvästi yllättynyt, mutta keräsi itsensä ja aprikoi hetken vastaustaan.

”Ajattelinkin, että haluaisit joskus puhua siitä”, Visokki sanoi. ”Se oli kokonaan toinen maailma. Myönnän, että muistoni niistä hetkistä Koneessa eivät ole olleet kaikkein selkeimpiä viime aikoina. Minäkin kadun montaa valintaa, joita siellä tehtiin.”

Matoro ei voinut olla ajattelematta, että Visokki näytti paljon väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia. Oli hän kuullut huhuja tämän sairaslomasta — kyllähän sellainen kiersi. Yleensä hyväntahtoisesti, mutta epävarmuuden ajat vahvistivat soraääniäkin. Visokki jatkoi:
”Yksi niistä valinnoista oli sinun ottamisesi mukaan siinä henkisessä tilanteessa, jossa Metru Nuin tapahtumien jälkeen olit. Se ei ollut turvallista sinulle. Eikä toki meille muillekaan.”

”No, olen kuitenkin kiitollinen, että olin mukana”, Matoro myönsi. Kesti aina hetki sopeutua keskusteluihin, jossa vain toinen puhui ääneen, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. ”Se… auttoi, että sain tehdä jotakin Kapuran hyväksi. Mutta taidat kyllä olla oikeassa.”

”Olen kyllä kuullut, että voit nykyään paremmin. Ja näenkin. Se on hyvä.”

Se kuulosti huomiolta, jonka lopussa oleva ”mutta” jäi sanomatta. Matoro empi hetken, ja haki oikeita sanoja.

”Minun piti kysyä parista asiasta, mistä, noh, Radukow ei oikein osaa sanoa mitään. Muistan, kun sanoit, etten ajatellut selkeästi, ja että se johtui Avden… loisesta. Ja olen miettinyt sitä aika pitkään. Minä koen erottavani loisen ajatukset omistani… tosin en tietenkään voi olla varma, erotanko kaikki. Se ehkä liittyy jotenkin kokemukseeni Nimdan kanssa ja kaikkeen siihen, en minä tiedä. Mutta minä haluaisin ajatella, että en olisi enää sen johdateltavissa kovin helposti. Kai minä olisin halunnut pelastaa Kapuran muistot vaikkei mitään loista olisi ollut? Ja, no… minua häiritsee koko ajatus, joten kysyn suoraan. Uskotko, ettei minuun voi luottaa loisen takia?”

Visokki käänsi katsettaan pois Matorosta tavalla, jota hänen oli vaikea tulkita… mutta ehkä se oli häpeää? Admin oli totta tosiaan haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta ehkä myös siten läsnäolevampi. Visokki nyökkäsi kohti sohvaa, ja Matoro otti sen kehotuksena istahtaa alas. Istumapaikka oli vielä lämmin Tawan jäljiltä. Sohva oli mukava, mutta sillä oli vaikea rentoutua.

”Kuten olemme puhuneet, loinen ei voi tehdä mitään, mitä sinä et erikseen sallisi tai haluaisi. Mutta ehkä minä… pelkään eniten niiden hienovaraista vaikutusta. Paras manipulaatio on sellaista, että manipuloitava ei tiedä tulevansa manipuloiduksi. Uskon, että Avde haluaa ruokkia kaikkia huonoimpia taipumuksiamme, ja siksi hän vahvistaa niiden ääniä. Ja sinussa hän löysi — tai ainakin luuli löytäneensä — jättipotin.”

”Niin, siitä minä olenkin huolissani. Luulen, että olen nykyään parempi hahmottamaan loisen tavat vaikuttaa, mutta en tietenkään voi olla varma… oikeastaan luulen, että se vaikutti Metru Nuilla aika paljon. Nimda ja loinen lienee erityisen huono yhdistelmä.”

”Toki”, Visokki sanoi vaisummin. ”Mutta minulla ei ole edes loista, ja yhtä lailla minä olen tullut niiden manipuloimaksi. Pelkällä epäluulolla loisista Syvä Nauru on saanut meidät katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään vain toistemme huonoimmat taipumukset.”

Se oli jotenkin lannistavankin rehellistä Visokilta, joka oli kaikista heidän erimielisyyksistään huolimatta hoitanut heidät kaikki hengissä ulos Koneesta.

”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Aft-Amanassa yksi Avden juoksupojista sanoi minulle, miten se meni, että jos saan sirut, minulle on tuoli punaisen kuninkaan hovissa. Ei aavistustakaan mitä se tarkoitti, mutta kai hän sitten oli erityisen kiinnostunut siitä matkasta.”

”Olet toa. Kyllähän teidät tunnetaan. Te olette luihin ja ytimiin asti sankareita. Avdella on suuria suunnitelmia maailmalle — tai pikemminkin uuden sellaisen luomiseksi — ja hän tarvitsee niitä, jotka uskovat kykenevänsä luomaan jotain tyhjästä. En tiedä, näkikö hän sinussa väärin, vai pysäytitkö itsesi ennen kuin ehdit olla liian hyödyllinen hänen uudelle maailmalleen.”

”En tiedä hänen arviostaan, mutta pysäytin itseni aika konkreettisesti…”, Matoro sanoi kuivasti. Arpi huulien yli muistutti häntä siitä joka kerta, kun katsoi peiliin. ”… minkä takia kai haluaisin uskoa, etten olisi enää yhtä altis hänen lintunsa kuiskeelle.”

”Mutta. Jokin ajoi sinut puhumaan minulle tästä silti juuri nyt.”

Matoro vilkaisi huoneen hämärää reunaa ja palasi sitten visorakiin.
”Niin ajoi”, hän aloitti. ”Tämä… tämä on vähän tyhmää. En yleensä anna kovin paljoa painoarvoa unille, ja painajaiset näistä asioista ovat aika tuttuja, mutta pari viime yötä ovat olleet… oudon selkeitä ja toistuvia.”

”Kun puhutaan Avde-jutuista, unilla on enemmän väliä kuin millään muulla. Kerro rohkeasti.”

Selkeä ja toistuva oli myös kaava painajaisten suhteen: samanlainen houreinen painajainen oli ajanut Kapuran hänen puheilleen keskelle yötä, ja sittemmin Visokin puheille. Matoro kauhistui miettimään, oliko hän yhden uhkarohkean loikan päässä uudesta sukelluksesta mielikuvitusmaailmaan. Hieman rohkaistuneena Matoro jatkoi hiljaisella mutta vakaalla äänellä.

”Olen unessa siinä temppelissä, siinä mistä Arupak aikanaan löysi Deltan. Se menee samansuuntaisesti kuin oikeastikin – Kezenin ruumis välittää varoituksen, Avden miekkamies ilmestyy, hukun kun kammio täyttyy vedellä. Paitsi… nyt viime öinä vesi on ollut mustaa massaa täynnä Avden silmiä, ja se on jotekin… hallitseva tuntemus. Niin painostava, että se tuntuu jotenkin tarkoitukselliselta, eikä pelkältä uudelta painajaiselta. Ja tämä on tosiaan toistunut.”

”Kezen”, Visokki toisti nimen. ”En… ole niin perillä siitä asiasta, mutta onko tämä se turaga siltä videonauhalta, joka on Tawan käsissä? Olen kyllä nähnyt sen kertaalleen.”

”Öh, joo”, Matoro vastasi hieman yllättyneenä. ”Tai siis, Deltan temppelissä oli Kezenin ruumis, jonka… se yksi laittoi puhumaan. Makuta Itroz, jonka saarelta sen kasetin löysin, oli käynyt siinä temppelissä aiemmin… mutta en oikein tiedä, miten mikään näistä liittyy toisiinsa. Kuinka niin?”

”Mietin vain. Jos unesi on suoraan Syvän Naurun sinulle lähettämä, eiköhän loisten mestari halua viestiä jotain. Ymmärtääkseni Vaehran ja Geevee ovat tutkineet Kezenin polkua tarkemmin, mutta se liittyy asioihin, joista en ole kovin kartalla.”

Matoro pysähtyi siihen ajatukseen. Itroz, jonka käsissä nauha oli ollut, oli tutkinut Kezenin elämää ja tämän matkaa. Kezen oli tuhonnut itsensä Deltan temppeliin, Itroz oli seurannut tämän askelia samankaltaiseen tuhoon ja vielä vuosituhansien päästä Matorokin oli astellut samoissa syövereissä… ja välttänyt samanlaisen tuhon ehkä vain, koska kaikesta tästä oli myös kapteeni Arupak huutanut hänen korvaansa kuurouttavan kovaa. Ja hän oli jättänyt Deltan taas seuraavalle typerykselle…

”No, en kyllä keksi, mikä se viesti on… eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta kauheasti, mitä Avde yrittää sanoa.”

”Olen iloinen ainakin siitä, että sanot noin. Kellossa on eri ääni kuin Koneen aikaan.”

Matoro kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kyse tuskin oli Kezenistä… mutta ehkä kyse oli tämän varoituksesta. Liian syvälle kaivautumisesta ja hukkumisesta? Ehkä hukkuminen Syvään Nauruun – mutta mihin salaisuuteen hän muka oli nyt taas kaivautunut, hänhän oli ollut Klaanissa-

… niin. Se Oraakkelin tarina, Matoro tajusi. Se… sekö oli salaisuus liian syvälle?

”Kuulostaa kyllä siltä, että myös Avde on muuttanut mieltään sen suhteen, mitä hän haluaa sinun varallesi tehdä. Mikä on mahtanut muuttua, että hän tekee jotain, joka tuntuu tuolla tavalla… uhkailulta?”

… niinhän se Oraakkeli oli sanonut. Että Punainen Mies haluaisi kovasti, että kello poistuisi kuvioista. Että sirujen laittaminen sinne sotkisi tämän suunnitelmia kunnolla… ja oletettavasti Syvä Nauru tiesi siitä loisen kautta? Helvetti… ja vaikutti siltä, että Visokkikin näki välittömästi enemmän kuin sanoi. Sillä tavalla Oraakkeli ja Visokki muistuttivat toisiaan: kummallakin oli vähäeleinen katse, joka tuntui yksinkertaisesti näkevän läpi valheiden ja epämääräisyyksien.

Keskustelun avaaminen alkoi kaduttaa jo nyt.

”No… minä puhuin Oraakkelin kanssa pari päivää sitten tästä”, hän lopulta sanoi ja otti esiin kultakellon, mutta ei irroittanut sitä ketjusta.
”Löysimme sen Aft-Amanasta. Kapura oli piilottanut Deltan siihen… ja mitä Oraakkelilta kuulin, kellolla voi saada Nimdan Avden ulottumattomiin. Vain se, joka ne kelloon laittoi, saa ne sieltä pois. Ja, no, Oraakkeli vaikutti uskovan, että se sotkisi Avden suunnitelmat.”

Hän ei valehdellut, mutta Oraakkelin todellisten paljastusten ympäri luistelu tuntui turhan liukkaalta jopa kaupungin moninkertaiselle luistelumestarille. Visokki käänsi jälleen koko rintamasuuntansa häntä kohti, ja hän tunsi olevansa juuri siinä seitissä, johon hän oli tänään vapaaehtoisesti kävellyt. Aamuyöstä hän oli hukkua mustiin vesiin, nyt hän liukasteli mustalla jäällä.

Visokki ei esittänyt syytöksiä. Hän katsoi Matoroa silmiin hyvin pitkään, kunnes harhautui hänen käsissään kimaltelevaan kultaiseen kelloon. Adminin katse oli tyypillisen vaikeaa tulkittavaa, mutta reaktio oli merkittävä: selvästi Visokilla oli ollut jokin kokemus, joka sai hänet ottamaan kellon välittömästi vakavissaan. Olikohan tämä nähnyt jotain siihen liittyvää Kapuran mielessä?

”Ja sinä olet sitä mieltä, että haluaisit tehdä niin? Sulkea Nimdan tuohon kelloon?”

”No… en enää oikein jaksa uskoa, että siruilla saisi aikaan kauheasti hyvää”, Matoro sanoi ankeana. ”Tai siihen olisi varmaan oltava joku mahdottoman täydellinen henkilö, joka kukaan meistä ei tosiaankaan ole. Enkä usko, että meillä on oikeutta tuhota niitä, jos edes pystyisimme siihen. Mutta kello… no, ehkä se estäisi pahimman, mitä lie käy, jos Avde tai Abzumo tai joku muu saisi kaikki sirut. Mutta jättäisi mahdollisuuden, että ehkä joskus joku vielä näkisi Nimdasta kasvavan jotain parempaa.”

Kello tuntui liiankin hyvältä harhautukselta siitä, että hänen ei tarvinnut juuttua Oraakkeliin. Vanhuksen arvio tuntui kivuliaankin osuvalta. Visokki vaikutti nyt väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia, ja jotenkin itsetietoisemmalta, mutta sana ”Avde” viilsi ilmaa tavalla joka kertoi kyllä, mitä admin yhä ajatteli.

”Uskotko, että olisi mahdollista että Avde yrittää pelotella sinut pois… tuon käyttämisestä Nimdaa vastaan? Voiko unessa olla vain siitä kyse?”

Toa kohautti olkiaan. ”Mistä muusta siinä voisi olla? Se on vain uni, ei se voi tehdä muuta kuin pelotella.”

”Unet voivat valitettavasti tehdä paljon pahempiakin asioita”, Visokki sanoi jääkylmällä sävyllä. ”Minä en tiedä silti, mitä ajatella. Tämä on aika paljon suoraviivaisempaa toimintaa kuin olen tottunut Syvän Naurun verkostolta odottamaan. Ihan kuin olisit jotenkin päässyt Avden ihon alle… en uskonut sitä mahdolliseksi.”

Matoron mielessä kävi, että hän ajatteli Voxiluxia ja kaikkea siihen liittyvää juuri nyt niin äänekkäästi, että kuka tahansa telepaatti pääsisi siihen käsiksi. Ehkä loistartunnan vaara oli joskus hyvä asia, vaikka ei hän uskonutkaan, että Visokki yrittäisi moista. Ei tarvinnut olla telepaatti huomatakseen, että Matoron ajatukset harhailivat.

”Eikö edes kaappaamalla siltä meille uusi räystäskoriste?” Matoro kysyi jotenkin hieman tyytyväisenä nokkeluuteensa.

Visokki oli vaiti joitakin sekunteja.
”Niin. Totta kai sinä tietäisit, mistä siinä on kyse. En halunnut ottaa asiaa esille… kokemuksesi huomioiden.”

”No… ehkä tämä on jonkinlaista siedätyshoitoa”, Matoro naurahti kuivasti. ”En tiennyt tarkkaan, mutta kun niitä on nähnyt pari, ei ole kovin vaikea veikata, että sekin on yksi niistä.”

Harhautus oli ehkä toiminut. Matoro puski Oraakkelin tarinat jonnekin syvälle tajuntaansa ja piti ne kaikin voimin siellä.

”Ainakin uskomme sen olevan. Minulla oli tässä sairaslomalla hetki aikaa ajatella asioita, ja puhuin Kepen kanssa muutamista jutuista. Ja kävi ilmi, että hän oli työstänyt, öh, kummitusimuria. Siitä ei ollut liian hullu loikka kokeilla jotain, joka toimisi johonkin muuhunkin yliluonnollliseen. Sanalla sanoen olen ällistynyt, että olemme nyt tässä. Joskin myös yhä todella skeptinen siitä, että se oikeasti toimisi.”

”Se on kyllä aika uskomatonta. Mukava, että mekin onnistumme välillä yllättämään Avden, loisista ja muista huolimatta. Tuota, onko sinulla mielessä seuraavaa vaihetta? Tai siis… mitä me teemme sillä?”

”Ymmärrän täysin, jos sanot ei seuraavalle ehdotukselleni. Mutta kun tässä puhutaan juuri näistä asioista, niin ajattelin, että voisimme käydä katsomassa sitä hieman lähempää.”

Matoron ensireaktio oli melkein ”ei helvetissä”, mutta hän harkitsi kriittisen sekunnin. Hän oli jo pyrähtänyt olennon alta yöllä… ja, no. Hän oli jo tullut vapaaehtoisesti tapaamaan ensin Oraakkelia, ja sitten Visokkia, niin eipä ne Nuket voineet olla kovin paljoa pelottavampia.

Ainakin hänen taitonsa itsepetokseen oli edelleen tallella. Nyt hän oli päässyt harrastamaan petosta (tai ainakin totuuden pimittämistä) myös adminia kohtaan. Sitäkään ei kannattanut ajatella liian äänekkäästi.

”Mennään vain”, hän sanoi vähäeleisesti, mutta Visokille oli ilmiselvää, että Matoron näennäisen rauhallisuuden takana velloi epävarmuus ja pelko, jonka hän kontrolloi vain vaivoin.

”Missään kohtaa ei ole liian myöhäistä sanoa ei.”

Aamupäivän auringot häikäisivät. Askeleet kaltevalla protopeltikatolla viettivät linnakkeen sisäpihaa kohti, ja Matoro joutui nojaamaan ylämäkeen ollakseen horjumatta. Kiipeily näin korkealla ei ollut hänelle vierasta, mutta visorakin tasaisia askelia seuratessa oli mahdotonta olla tuntematta itseään hieman kömpelöksi.

Linnan punainen katto nousi paljon muureja ja kaupunkia korkeammalle, ja sieltä avautui näköala yli kaupungin ja kauas niityille sen ympärille. Matoron oma huoneisto oli pari kerrosta alempana, ja ne pari kerrosta tuntuivat tekevän paljon – perspektiivi nousi kaupungin kattojen tasalta linnun näkökulmaan. Mikään ei näyttänyt toalle niin kotoisalta kuin se kaupunki.

Suunnassa, mistä paksut kaapelit kulkivat pitkin kattoa, istui koreasti haarniskoitu toa, jolle oli osunut tämä vahtivuoro. SUPER Toa Santor ja Vartioston Palatu keskustelivat jostakin kivenheiton päässä Nukesta, ja aina välillä pälyilivät sen suuntaan. Kun ei oikeastaan tiedetty, mitä Nukke voisi tehdä, tai mitä sille voisi tehdä, vartijoiden rooli oli lähinnä pitää silmällä, ettei mikään muuttunut. Tawan käsky oli ollut, että mieluummin sitten antaa sen paeta kuin menee riskeeraamaan henkensä. Mutta Nukke ei ollut liikahtanutkaan sitten toissayön.

Räystään reunalla hohkasi värivalojen sädekehä, joka ympäröi jotain tummanpuhuvaa, josta kaikki ulkoilman valo tuntui heijastavan vain hyvin vaivoin. Se oli langettanut varjottoman uhkansa Admin-aukion ylle jo kokonaisen päivän, ja vaientanut torin kuhisevaa tunnelmaa hiljaisen tappavalla tavalla. Matoro ei ollut jakanut sen kanssa kovin pitkiä katseita tätä ennen. Kun hän seurasi Visokin askellusta sitä kohti, ensimmäinen ajatus oli melko mykistävä: se tuntui jo etäältä hirvittävän paljon isommalta kuin hän oli kuvitellut.

”Pidämme sitä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Se ei ole liikkunut senttiäkään, mikä jättää pari vaihtoehtoa. Yksi: Kepen laite todella toimii, ja olemme saaneet Avden nuken vangittua.”

”… ja toinen vaihtoehto?” Matoro sanoi Visokin pidettyä hieman epämiellyttävän liian pitkän tauon.

Visokki pysähtyi tarkkailemaan hehkuvaa kenttää etäältä.

”Kaksi: se vain odottaa.”

”Mikä se niistä on?” Matoro kysyi. ”Jos luotamme siihen runoon.”

”En ole ekspertti Avden ’ritareista’, vaikka olen kohdannut niistä muutaman. Mutta tämä vaikuttaisi hyvin vahvasti Rautaneidolta.”

He lähestyivät askel askeleelta. Kattotiilet rahisivat, ja hahmo säihkyvän kentän sisällä vei kohta kaiken huomion kaupungin kauniilta maisemilta ja meren etäiseltä pauhulta.
Mustan kaapukankaan verhoama olento oli kaikkea muuta kuin Sätkynuken lailla virtaviivainen ja langanlaiha. Matoro ei voinut olla ajattelematta, että hän lähestyi joka askeleella suurta hauta-arkkua, joka olisi valmiina nielaisemaan sisäänsä hänet tai Visokin. Tai tarvittaessa vaikka molemmat. Ilmaan jäätyneen kaapukankaan alla oli kuin rautainen monoliitti, joka katsoi heitä molempia hieman yläviistosta.

Se oli aivan järjettömän iso.

Mitä lähemmäs he kävelivät sitä, sitä vaikeampaa oli olla huomioimatta, että hän voisi kohta katsoa sitä kasvoihin. Pakokauhu kasvoi jokaisella askeleella, mutta Matoro puri hampaat yhteen ja asteli eteenpäin kuin taistelun ja kuolemanvaaran pakottamana.

”Katse tuskan, turmion”, Matoro toisti. ”Ja näkökentän takana… no, siinähän odottaa.”

Olento seisoi täysin keskellä hänen näkökenttäänsä oudon valon vangitsemana. Oliko se seurannut häntä joskus? Deltan temppelissä, Aft-Amanan käytävillä? Katsoiko hän nyt ensimmäistä kertaa jotain, joka oli kyllä tiennyt hänestä jo pitempään?

Kylmä viilsi luihin ja ytimiin.

”Olen kieltänyt kaikkia menemästä liian lähelle sitä”, Visokki jatkoi. ”Mutta haluan kyllä tarkkailla sitä. Vaikka pelkään, että tuollainen olento ei anna itsestään paljoa.”

”Niissä ei tunnu olevan kovin paljoa… mitään”, Matoro sanoi hiljaa. ”Ne eivät tunnu eläviltä olennoilta.”

”Ei”, Visokki sanoi kylmästi. ”Mutta kyllä minä silti kuulen asioita, kun yritän keskittyä siihen.”

”Ajatteleeko se jotakin?”

Hänelle ei tullut mieleenkään kokeilla omalla naamiollaan. Visokki pysähtyi taas ja tuntui hieman keräilevän ajatuksiaan. Hän kääntyi Matoroa kohti, ja katsoi tätä sanoinkuvaamattoman pelottavalla katseella.

”Siihen sattuu, Matoro. Siihen sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Enkä usko, että se on meidän aiheuttamaamme. Ehkä se vain… on tuollainen.”

Matoro ei oikein tiennyt, mitä sellaiseen saattoi vastata. Eihän se yllättävää ollut, että sellainen olento ei ollut tyytyväinen omaan olemassaoloonsa… mutta silti.

”Mistä kirotusta paikasta ne voivat edes tulla?” Matoro kysyi, vaikkei odottanut Visokin tietävän.

”Nukentekijän käsistä. Mikä se sitten ikinä onkaan.”

”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot”, Matoro sanoi ja sai omituisen virneen kasvoilleen, kun muisteli Kapuran kirjoittamaa Hatuntekijää.

Visokki oli vieläkin vakavampi kuin aiemmin. Matorolla oli paha aavistus, että admin ei ollut valmis yrittämään keventää tätä hetkeä.

”Minä kyllä sain pelottavankin vakavia syitä uskoa, että… jollain tavalla se on ’toa’. Ainakin symbolisesti. Avden oma toa-tiimi, jos voit kuvitella.”

”Kezen… tai se, mikä puhui Kezenin suulla sanoi, että ne eivät antaisi sinun kuolla, vaan joutuisit elämään kuolemasi yhä uudelleen ja uudelleen.” Matoro piti katseensa Nukessa, mutta vaikutti poissaolevalta. Jokainen askel oli edellistä vaikeampi.

”En olisi yhtään yllättynyt, että Vatsastapuhuja puhui sinulle kokemuksesta. Että niiden itsensäkin koko olemassaolo on pelkkää painajaista. Kävisi melkein sääliksi, mutta en tiedä, onko minulla varaa sellaiselle säälille.”

”Onkohan meidän edes mahdollista hidastaa sitä tämän enempää, tai tuhota? Sen tuhoaminen tuskin tekee mitään, jos sen tekijä pystyy parsimaan sen takaisin kuosiin.”

”Kuka Punaiselle Miehelle ikinä onkaan tehnyt leikkikalunsa on tehnyt hyvää työtä. Tai no, hyvää ja hyvää.”

Visokki oli hetken pysynyt paikoillaan, ja niin oli Matorokin. Olennon kasvot alkoivat hahmottua, mutta seuraavat pari askelta veisivät heidät jo puhe-etäisyydelle. Valo kiilteli kasvoista, joiden pinta oli peilinkirkas.

”En voi olla miettimättä, kokeeko hän niitä kohtaan jonkinlaista sentimentaalisuutta. Enkä sitä, että onko tämäkin syy sille, että Syvä Nauru toimii nyt suoremmin. Ehkä olemme päässeet hänen ihonsa alle monellakin eri tavalla.”

”Ainakin ne kutsuivat Naurua isäkseen”, Matoro sanoi. Eikä voinut olla ajattelematta Voxiluxin sanoja isästään ja äidistään.

Matoro pelästyi — mitä jos hänen äänekkäät ajatuksensa Oraakkelista kavaltaisivat jotain, jota hän ei halunnut antaa adminille? Tässä tilanteessa tuntemuksiensa piilottelu tuntui kuolettavan vaikealta.

”Nyt on muuten erinomainen hetki kääntyä takaisin, jos ei halua nähdä sitä tämän tarkemmin.”

Matoro huokaisi syvään, mutta piti kurssinsa. Hän ei sanonut mitään. Visokki kyllä tunnisti toan mielentilan, jonka rohkeus tuli lähinnä itsensä ruoskimisesta eteenpäin. Se ei ehkä ollut kovin terveellistä, mutta jokainen toa, joka taisteli tarpeeksi pitkään, oppi sen lopulta.

He astuivat muutaman metrin päähän olennosta hehkuvan staasikuplan vankina. Kaavun hupusta kurkisti lohduttomat metalliset kasvot, joiden pinnasta Matoro näki vääristyneen heijastuksen itsestään.

Hän katsoi kuin tyhjää haarniskaa. Silmäkuopat olivat tyhjät ja paljastivat onton kammion kasvojen takana — toisen niistä alla oli kyynelen muotoinen kuoppa. Suun paikalla oli jotain, joka vaikutti hitsaussaumalta, ja kasvojen muoto oli kulmikas, taottu, terävä. Sen leukaperät ja ohimot saivat kokonaisuuden näyttämään hieman Pakarin kaltaiselta naamiolta.

Ja sen keskeltä kulki viiru. Railo samaan pimeään tyhjyyteen, johon silmät veivät. Railo merkiksi siitä, että se joko oli haljennut kahtia tai tulisi vielä halkeamaan.

Kuten mestarinsakin.
Se tiesi. Ja se tiesi, että Matoro tiesi.

Sen kasvot kertoivat samaa tarinaa, jonka Matoro jo tunsi.

Näky oli täysin metallinen, täysin liikkumaton, täysin eloton… mutta Matoro tiesi sen tarkkailevan häntä. Oli pitkään tarkkaillutkin. Jokainen vilahtava varjo silmäkulman rajalla Deltan temppelistä — ei, Rozumilta asti — tuntui samalta kuin se tuntui. Ja se kuunteli. Se kuunteli kun hän hengitti, ja hengitys tiheni, ja oli helppo kuvitella tuo railo kasvojen keskellä aukeamaan ja nielaisemaan hänet kuin se suuri sarkofagi, jolta sen muoto näytti.

Joku osa hänestä mietti hieman huvittuneena, miten hän onnistui aina vain löytämään uusia painajaisten aiheita itselleen, ikään kuin niitä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Muut osat olivat lähinnä kauhuissaan. Se näytti niin raskaalta ja kömpelöltä, että sen ei missään nimessä pitäisi kyetä vain… seuraamaan. Huomaamatta. Jälkiä jättämättä.

”O-onko se ritarikuntalainen kertonut vielä mitään?” Matoro kysyi, vaikka ei tiennyt halusiko hän edes tietää enempää.

”Hän ei ole ollut hereillä. Emmekä me tiedä, miksi tuo seurasi häntä.”

”No… mitä me voimme tehdä tuon kanssa?” Matoro yritti ajatella jotakin muuta kuin olentoa edessään. ”Minusta tuntuu, että Avden miekkamies voi ilmestyä koska vain, ja yksinkertaisesti katkoa tuon kaapelin.”

”Niin, ehkä vain leikimme tulella. Mutta jos olet sitä mieltä, että sirut voi vangita kelloon, joudumme kohtaamaan nämä painajaiset ennemmin tai myöhemmin.”

Matoro yllättyi — kuulostiko tämä siltä, että Visokki jo harkitsi ajatusta? Ehkä siihen olisi hyvä palata vielä… toisissa merkeissä.

”Jos leikimme tulella, mitä yritämme saavuttaa? Jos sitä ajattelee… noh, jonkinlaisena panttivankina, onko siitä edes meille mitään hyötyä?”

”Ajattelin ensin katsoa, reagoiko Avde jotenkin. Sitten meidän lienee viisasta käydä keskustelu siitä, paljonko virtaa tähän ansaan on järkevää pumpata. Mutta toisaalta… jos tämä pitää yhtä Avden aseista edes hetken poissa päiväjärjestyksestä, se ei ole ainakaan täysin huono asia.”
Visokki päästi ulos äänen, joka kuulosti epämääräisesti naurahdukselta.

”Tuntuuko yhä siltä, että kummallekaan meistä olisi tämän jälkeen paikka punaisen kuninkaan hovissa?”

”Mieluummin minä olen Tawan hovissa”, Matoro vastasi lähes uhmakkaasti. ”Avde saa pitää typerät tuolinsa…”

”Lohduttaa kuulla sinulta noin, kaiken tämän jälkeen.”

Kauhistuttavalla tavalla tuntui siltä, että rautaiset järkähtämättömät kasvot kuuntelivat niitä sanoja. Mutta jos Syvä Nauru tiesi, mitä hän tiesi, sillä ei ollut ehkä enää väliä.

Hän oli jo lähtenyt uinnille näihin syviin vesiin kauan, kauan sitten.

Vihreä viirusilmä vilkaisi Matoroa vain nopeasti, mutta katsoi taas kohti hauta-arkkumaista olentoa.

”Voisin ehdottaa tästä poistumista. Kääntämättä sille selkäämme.”

Matoroa ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja hän peruutti selvästi hieman liian nopeasti, ja melkein horjahti. Eleettömänä pysyminen kävi yhä vaikeammaksi, mutta myöhemmin hän olisi tyytyväinen siitä, että oli suostunut koko hommaan, vaikka sitten vain näyttääkseen Visokille olevansa paremmalla tolalla. Juuri sillä hetkellä hän olisi halunnut vain kääntyä ja juosta pakoon katolta niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hillitsi itsensä.

Rautaneito seurasi heidän poistumistaan kärsivällisesti. Sillä oli aikaa odottaa.