7006 seisoi asennossa kolmatta tuntia. Hän silmäili välillä digitaalista kelloa huoneen seinällä, jonka Zankzora-koukerot vaihtuivat aivan liian hitaasti. Hän piteli toisessa kädessään pitkää, kuusikulmion muotoista kilpeä, jonka keskellä oli kuvattuna vihreä silmä. Torakka oli pesän sisäisen turvallisuuden osaston, sisäministeriön alaorganisaation tuoreita sotilaita.
Torakka muisteli totuusministeri 005:n puheen pauhausta, kun tämä julisti sisäisen turvallisuuden osaston tehtäväksi aatteen puhtauden. Hän ei ollut hyökännyt suoraan mustakilpiä vastaan, mutta lukuisat sisäministeriössä vaikuttavat henkilöt olivat selvän turhautuneita tiedustelupalvelun viimeaikaisiin toimiin. 007 oli jääräpäisesti määrännyt lähes kaikki tiedustelupalvelun offensiiviset tiedustelijat haravoimaan Mt. Ämkoon rinteitä, ja kunniaansa vetoamalla vaati saada hoitaa asian omine joukkoinensa. Kahden kapinallisen ruumiita ei oltu vielä löydetty, ja aika kului.
Silmäpuoli, 7006 tuhahti ajatuksissaan. Hän ei ole ehjä, tiedustelupalvelun pitäisi olla jonkun täydellisemmän käsissä.
Hän itse oli ideologian mies. Ennen kaikkea hän asetti aatteen Nazorakeista, heidän puhtaudestaan ja ylemmyydestään. Sota oli pyhä sota, kuten totuusministeriö kertoi. Sen tarkoitus oli kaataa maahan kaikki pyhää maailmanjärjestystä uhkaavat tahot ja taata Imperiumin vapaa, luonnollinen kasvu. Se oli vain luonnollinen ensiaskel Imperiumin palauttamiseksi sen tuhatvuotiseen loistoonsa, jollainen se oli ollut aikojen alussa. Ennen tunkeilijoita ja aliolentoja Imperiumi oli hallinnut koko viisisakaraista maailmaa. Petturit ja aatteen kadotus olivat romuttaneet kaiken, jonka vuoksi Ensimmäiset olivat taistelleet.
Nazorak havahtui ajatuksistaan. Hän tunsi piston. Jokin levisi hänen vereensä rintakehän kohdalta. 7006 silmäili ympärilleen. Hän tavoitteli vyöltään radiopuhelinta. Ennen kuin hän ehti tavoittaa sitä, hän kaatui.
Paineovi aukesi sihahtaen. ”Vahdinvaihto”, toinen silmäkilvellä varustautunut torakka ilmoitti, kunnes tajusi katsovansa käytävässä makaavaa nazorakia. Hän ehti kuulla hennon vihellyksen. Jokin osui häntä oikeaan käteen. Nazorak panikoi. Häntä osui myös toiseen käteen. Myrkky sai otteen ja hän kaatui maahan tiedottomana.
Neljä jykevää hahmoa lähestyi pimeydestä äänettömästi. Niiden mustan ja tummansinisen sävyiset haarniskat ja huput peittivät tulijoiden kasvonpiirteet, mutta idioottikin olisi tunnistanut ne skakdeiksi niiden pitkien, eriväristen harjojen ja groteskien hymyjen ansiosta.
Luutnantti 895 ja yksitoista hänen miestään seisoivat vartiossa kylmän halogeenivalon kirkastamassa huoneessa. Tai oikeastaan viisi heistä oli hänen miehiään, ja kuusi kuuluivat pesän sisäiseen turvallisuuteen. Kahdeksan kameraa tuijottivat huonetta katonrajasta. Keskellä teräksistä takaseinää oli ovi, jonka edessä oli lukuisia liikkeentunnistimia. Oven takana oli vain yksi vanki, mutta hän oli todennäköisesti arvokkaampi kuin kaikki muut Allianssin vangit yhteensä heidän koko historiansa ajalta.
Yö oli tylsä, ja sehän oli oikeastaan vartijoiden oletuskin. Kukaan täysjärkinen ei edes yrittäisi vapauttaa hullua miekkapirua keskeltä tarkasti vartioiutua pesää. Tai jos yrittäisikin, ja ei oletettavasti kuolisi tässä huoneessa, hän ei pääsisi pois.
”Luutnatti”, huolestuneen näköinen torakka asteli päälysmiehensä luo. 895 nyökkäsi kehoittaen viestimiestään puhumaan.
”7006:n ja 8437:n elintoiminnoista ei tule dataa”, hän sai suustaan.
”Onko vika yhteyksissä?” luutnantti kysyi tiukasti.
”Todennäköisesti. Lukemat vain lakkasivat päivittymästä hetki sitten.”
”Onko sinulla teoriaa mistä se johtuisi?”
”Se saattaa olla vain tekninen vika. Kysyn keskukselta onko samaa tapahtunut muuallakin”, viestitorakka vastasi.
”Tee se. Pian”, luutnantti käski. Hän loi huolestuneen katseen huoneeseensa. Missä tahansa muussa tehtävässä hän olisi pitänyt moista sattumaa teknisenä vikana, mutta Ämkoon sellissä? Ei, kyse oli jostakin muusta.
”11234. 9899. Käykää katsomassa 8437:aa”, 895 määräsi. Kaksi torakkaa lähtivät määrätietoisesti. Toinen heistä alkoi näppäilemään avauskoodia huoneen ulko-oveen. Heillä oli vartijoita itse huoneessa sekä kaksinkertaisen, ilmalukolla varustetun oven toisella puolella. Käytävä ovien välissä oli vain joitakin metrejä pitkä, mutta suojasi huomattavasti paremmin kuin yksi seinä.
”… luutnatti”, viestitorakka sanoi värisevällä äänellä. 895 kääntyi tämän luokse nopeasti.
”En saa yhteyttä keskukseen. En minnekään”, hän mutisi.
Nazorak-upseeri tarttui omaan, lyhytaaltoiseen radiopuhelimeen ja testasi. Ei mitään.
”Minulla on huono tunne tästä”, isoa radiolaitetta säätävä nazorak sanoi hiljaa.
Paineovi aukesi. Kaksi sotilasta, joiden oli määrä tarkastaa pääovi, astelivat ilmalukkoon. Luutnantti lähti kahden miehen kanssa heidän peräänsä.
”Selitä minulle minkä takia te ette ole onnistuneet löytämään sitä”, 007 kysyi jäätävästi, tuijottaen ainoalla silmällään tumman torakan silmiin.
”Ruumis on saattanut pudota johonkin railoon. Tai jäädä kivi- tai lumivyöryn alle. Tai kristallikiipijöiden ruoaksi. Elossa hän ei ole, sen voin vakuuttaa.”
”Mitä tapahtuu jos jokin päivä se saasta ilmestyy elossa jostakin päin saarta ja kertoo selvinneensä hengissä kapinasta?” arkkiagentti kysyi tuimasti. Hän oli mustassa haarniskassaan ja viitassaan agenttiaan hieman pidempi, ja taatusti uhkaavampi.
”S-sitten me tapamme hänet”, hän sai vastauksen.
”Miksi siis odottaa siihen asti, kun voimme hoitaa asian nyt?”
”Emme löydä mitään. Olemme haravoineet lämpökameroilla melkein koko vuoren. Melkein koko miesvahvuutemme on mukana, sen te tiedätte. Jos se olisi elossa, olisimme löytäneet sen.”
”Ta haravoitte sitä hemmetin nyppylää kunnes löydätte sen”, 007 määräsi tuimasti.
”Eikö meidän kannattaisi laittaa ruskeakuoret hoitamaan se asia? Armeijalla olisi enemmän kalustoa ja miehiä.”
”Yritätkö sanoa, että tarvitsette lisää kalustoa ja miehiä?”
”E-en”, nazorak mutisi. ”Yritän sanoa, että tämä tuntuu… tämä on… tarkoituksetonta.”
”Sinusta maanpetturien jahtaaminen on tarkoituksetonta, parahin 421?”
”Kuolleiden jahtaaminen on, arkkiagentti”
007 kääntyi ja siirsi yksisilmäisen katseensa läpi ikkunan, alas avautuvaan lumiseen rotkoon. Jostain ylhäältä kajasti päivänvaloa. Hän näytti syvän mietteliäältä. Parin sadan bion päässä heidän yläpuolellaan aukeni valtavat jäätiköt. Jossain siellä oli jäätutkija, todennäköisesti jäiseen ikiuneen vaipuneena.
Tai sitten jäätutkija mateli hitaasti kohti etelää, jotkin sairaat keksinnöt turvanaan. Hänen järkensä ei uskonut sitä, mutta hän pelkäsi sitä vaihtoehtoa.
”Miten laboratorion tutkimukset ovat edenneet?” arkkiagentti vaihtoi aihetta.
”Olemme eristäneet koko tukikohdan. Kaikki petturin alaiset on viety yhteen varastoon vangeiksi. Se, mitä he saivat valmiiksi tilauksestamme on kerätty toiseen halliin. Tiedemiehemme tutkivat laitteita”, torakka alkoi raportoida piristyneenä aiheenvaihdosta. Olemme löytäneet kaikki paitsi kaksi kapinallisten ruumista. Agenttiemme mukaan tosin yksi räjähti täydellisesti takaa-ajon aikana, joten 273 on ainut kadoksissa oleva.”
”Aloittakaa kuulustelut. Tutkikaa laitteet ja tuokaa arsenaaliimme. Jatkakaa 273:n ja sen toisen ruumiiden etsimistä.” arkkiagentti määräsi. Hänen alaisensa ryntäsi pois.
Erikoisvartioitu Vankilasiipi
Nazorak-pesät
Mustatrikoinen hahmo pujotti miekkansa huotraansa pyyhittyään sen vihreästä verestä. Kolme hänen kaltaistaan kävivät huonetta läpi ja varmistivat torakoiden kuolleen. Ainoastaan kirkkaanvärisistä harjoista saattoi päätellä olentojen olevan skakdeja.
”Tila tyhjä. Huoneen yhteydet ulos katkottu ennen iskua. Miekkapiru täällä. Hän voi tulla. Puoli tuntia.”, ninja sihisi kämmenessä pitämäänsä mikrofoniin.
Hän loi katseen oveen, joka johti Ämkoon luokse. Nazorak-upseeri oli tuhonnut sen kontrollit taistelun aikana, mutta hän saisi sen auki.
Yksinäinen matkaaja oli kulkenut Mt.Ämkoon lounaan puoleisia rinteitä. Hän ei ollut uskaltautunut laskeutumaan suoraan mereen viettäviä lännen puoleisia rinteitä, vaan jatkanut matkaansa suoraan etelään korkeammissa maastoissa. Hän oli pyrkinyt pysymään koko ajan liikkeessä ja hän oli levännyt vain harvoin. Valkoinen Nazorak oli aina onnistunut löytämään jonkun pienen kallionkolon tai kivimurikan jonka alle hän saattoi öisin piiloutua. Myös länsirannikolta suoraan vuorelle nouseva usva ja höyry olivat myös auttaneet pakolaista huomaamattomassa ja pitkässä matkassaan.
Auringot olivat nyt kuitenkin nousseet keskipäivään asti ja ne paistoivat pitkästä aikaa pilvettömältä taivaalta. 273 käveli ruskeiden sammalten ja lyhyen ruohon päällystämää mäen nyppylää ylös.
273 oli iloinen siitä, että pystyi nyt kävelemään melkein ilman ontumista ja melkein kaikki hänen vakavammat haavansa olivat parantuneet ja niiden päälle oli kasvanut uusi kitiinikerros vaurioituneen tilalle.
Helppoa vaellusretki ei kuitenkaan ollut ja suurimmaksi vaikeudeksi oli noussut tyhjänä ammottava vatsa. Valkoinen Nazorak oli elänyt, liian pitkältä ajalta tuntuneen puolitoista viikkoa pelkästään vähäistä vuoristokasvillisuutta järsimällä ja vuoristopuroista juomalla. Hän oli niin sanoakseen elänyt rahin elkein. Vaikka torakat olivatkin kaikkiruokaisia, ei vähäinen kasvisruokavalio kovin nälkää pitänyt loitolla. Nytkin 273:n vatsaan vihloi nälän tylsät hampaat, ja hän oli uupunut pitkästä matkan teosta.
Mutta nyt hän ei jaksanut murehtia nälkäänsä, sillä hänen eteensä aukeni mieltä kohottava näky: karu vuorikasvillisuus alkoi vaihtua pitkiksi männyiksi ja kelottuneiksi hongiksi, . 273 hymyilytti, sillä nyt hän alkoi tietää tarkalleen, missä oli. Hän oli saapunut vuoren ja Lehu-metsän rajalle.
Muistaakseni Nazorakien joukot eivät ole aikoihin uskaltautuneet kulkea metsän halki. Luultavasti metsässä liikkuvien vaarallisten rahien tai tiheän aluskasvillisuuden takia. Lisäksi tiedustelupalvelun kopterit tai klaanilaisten ilmavoimat tuskin näkevät metsän sisuksiin. Eli voinen kulkea metsän halki ainakin ilman sitä pelkoa että jäisin kiinni, 273 tuumi.
Lisäksi ajatus pensaikoissa kasvavista mehukkaista marjoista ja herkullisista sienistä sai hymyn leviämään pitkästä aikaa tiedemiehen kalpeille kasvoille.
Kuitenkin 273 huomasi jotain, joka sai hänen hymynsä laantumaan. Yhden puun latva oli hiiltynyt. 273 asteli lähemmäksi palanutta puuta. Onko salama iskenyt siihen?
Kun Jäätutkija katsoi ympärillään olevia puita, hän huomasi etteivät nekään olleet kunnossa. Siellä täällä oli paikoittain melkein kokonaan palaneita puita. Kun 273 laskeutui rinnettä alemmas, hän näki että palamisen lisäksi joistakin puista oli irronnut runsaasti oksia ja jotkut olivat jopa katkenneet keskeltä kahtia tuntemattoman voiman vaikutuksesta. Siellä täällä oli puunsälöjä ja kaatuneita tukkeja.
Jäätutkija asteli muutamien honkien välistä niin, että hän saattoi nähdä alemmas rinteeseen. Hänen eteensä aukeni mykistävä näky.
Alemmaksi vuoren rinteelle aukesi täysin aukea paikka. Aukio ei ollut luonnollinen metsäaukea, vaan siinä, missä ennen oli saattanut kasvaa puita ja aluskasvillisuutta, oli nyt palaneita kantoja ja puunkappaleita. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä. Jäätutkija ei pystyn sanomaan, mikä tuntematon voima olisi voinut saada tämän aikaan.
Näin laaja tuho ei voi olla vain yhden salamaniskun seurausta, Jäätutkija ajatteli.
Valkoinen Nazorak mietti. Pitäisikö hänen kiertää alue mahdollisemman kaukaa, vain laskeutua alemmas katsoakseen paikkaa tarkemmin. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi ottaa turhia riskejä paljastumisen vuoksi. Mutta uteliaisuus tiedemiehessä oli herännyt, ja jos hän tutkisi alueen tuhoja, hän saattaisi saada selville sen, että mikä (tai mahdollisesti kuka) oli aiheuttanut ympäristölle näin groteskia vahinkoa. Lopulta uteliaisuus voitti Nazorakin vainoharhaisuuden ja hän alkoi varovaisin askelin laskeutumaan rinnettä alemmas.
Kun hän asteli rinnettä alas, hän huomioi, että ympärillään oleva hävitys olikin paljon monimuotoisempi: palaneiden puiden lisäksi kohoneva maa oli monesta kohtaa myllääntynyt kuoppaiseksi ikään kuin räjähdysten seurauksena ja maa-ainesta oli lennellyt sinne tänne. Hän joutui kiertelemään hieman siksakkia väistelläkseen mättäisiin syntyneitä, syviä ja ilmeisesti palaneitakin kuoppia. Kävellessään alemmas Jäätutkija katseli samalla varautuneesti ympärilleen. Oli jotenkin ahdistavan hiljaista. Paikka näytti aavemaiselta, eikä hiljaisuus saanut 273:a tuntemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.
Hän oli nyt miltein aukion keskellä. Hänen edessään maassa oli laaja tumma alue, josta ruoho ja sammal olivat kärventyneet pois. Nazorak kumartui polvilleen palaneelle maalle. Hän katsoi ensin ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut ilmaantunut hänen lähelleen ja varmistuessaan siitä, hän painoi päänsä lähelle maan pintaa. Hän nuuhkaisi pari kertaa. Vaikka ympäristön palamisesta oli ilmeisesti ainakin päivä tai kaksi, hän saattoi haistaa multaan tarttuneen savun hajun tarkalla hajuaistillaan. Mutta Jäätutkija huomasi myös jotain muuta. Jonkin toisen hajun, joka sai 273:n kurtistamaan kulmansa. Kaasua… 273 ajatteli. Hänen selkäkuortaan kylmäisi. Täällä on siis ollut joku muukin…
273 kavahti heti pystyyn. Hän haravoi katseellaan koko alueen ympäriltään niin kauas kuin hänen verkkosilmänsä kantoivat. Hän kaivoi povitaskustaan Azransa ja napsautti sen varmistimen pois päältä. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt ja hän osoitteli aseellaan ympäriinsä etsien mahdollista vihollista. Olisiko se jonkin puun takana? Metsän reunassa? Vuoren rinteellä? tiedemies ajatteli hermostuneena.
Hän ei ollut varma, oliko joku tehnyt ympäristölle tällaista tuhoa vain syötiksi 273:lle, vai oliko täällä tapahtunut jotain muutakin. Hävitys saattoi myös olla taistelun tulosta. Maassa olleista kaasujäämistä ja savun hajusta päätellen metsä oli palanut vasta, joten Jäätutkija päätteli, ettei tuhon aiheuttaja voinut itsekkään olla kaukana.
Valkoinen Nazorak pyöri hitaasti ympyrää, yrittäen vartioida jokaista suuntaa ainakin hetken. Olen kuin maalitaulu näin aukealla paikalla. Minun on mentävä metsään. Sieltä minua ei niin helposti näe. Mutta mahtaako itse vaara piillä siellä? Voin helposti jäädä ansaan sinne. Äh, en voi kuitenkaan jäädä näin avoimelle paikalla. On pakko mennä metsään.
273 piti asettaan edellään ojossa, katsellen edelleen varuillaan ympärilleen kävellessään kuitenkin nopeasti kohti metsän reunaa. Hän ei kuitenkaan huomannut vähän matkan päässä ollutta metalliröykkiötä, jota sitäkin oli tuli ja jokin muukin voima kohlinut.
Taivas oli ankea ja pimeä. Pilvet peittivät taivaan sallimatta yhdenkään tähdentuikkeen laskea valoaan öiselle taivaalle. Eloton, karu ja ahdas merenvuono oli hiljainen. Ainoastaan vaimean tuulen liikkeelle saamien aaltojen kuohunta kuului hyisessä yössä. Kaksoiskuut yrittivät vapauttaa kelmeää kajoaan aamuöisen taivaan allensa hautaavien pilvien takaa. Kylmä tuuli paiskoi aallokkoa terävää rantakivikkoa vasten. Tyrskyt piiskasivat jääkylminä rantaa valkoisella vaahdolla, joka valui hitaasti vuonojen miltei pystysuoria seinämiä pitkin takaisin vesimassojen päättymättömään hyökyyn.
Pieni puinen soutuvene puikkelehti karikoiden välissä. Sen keulaan oli ripustettu kirkas valokiveä sisällään kantava lyhty. Laivan peräpuolella istuva soutaja ohjaili kahdella airolla pienen veneen liikkeitä sulokkaasti. Vedelläkävijä oli verhonnut itsensä tummaan hupulliseen kaapuun. Veneen nokkalyhdyn valo paljasti aaltojen alla odottavan suuria kivisiä keihäitä täynnä olevan pohjan. Karit olivat valmiina lävistämään huolimattoman merenkulkijan aluksen ja jättämään tämän uppoamaan aaltojen armottomaan myrskyyn.
Lopulta souturin mieleen hätkähti ajatus. Tuolla…
Parinkymmenen metrin päässä näkyi hiekkaranta. Ennalta määrätyn paikan varmuudesta ei ollut epäilystäkään. Kyseinen hiekkarannikko oli ainoa paikka vuonolla joka ei ollut kivistä kallionseinämää tai vaarallista kivikkoa. Veneilijä lisäsi soutuvauhtiaan.
Pienen puuveneen keula valui meren huomasta pehmeälle hiekalle. Veneilijä nosti aironsa asettaen ne talteen veneeseen. Hän hyppäsi hiekalle vetäen pientä alustaan enemmän rantaan. Puinen vesikulkuväline jäi lepäämään rannan huomaan. Veneilijä katseli ympärilleen. Pienellä hiekkasärkällä oli hädin tuskin muuta kuin hiekkaa tai siitä pilkottavia kiviä. Vuonon seinämä oli liukas ja jyrkkä. Koko paikkaan ei tuntunut olevan muuta sisäänpääsyä kuin ohut ja sokkeloinen vuonon suu. Koko alue oli isompien laivojen saavuttamattomissa. Tämä oli varmaan tekijä sille seikalle että kyseinen paikka oli erittäin salainen.
Kaapuun sonnustautunut hahmo nosti valokivilyhdyn kahvasta ja pujotti valaisimen pois veneen koukkumaiseen muotoon veistetystä keulapuusta. Hahmo käveli sen kanssa eteen päin etsien sopivaa paikkaa. Hahmo laski lyhdyn litteälle kivelle. Hahmo sääti hieman lyhdyn reunassa olevaa kierrettävää ratasta. Lyhdyn sisäänrakennetut kaihtimet avautuivat enemmän jotta se pääsi suomaan lämpimän hehkunsa koko hiekkasärkän alueelle.
Amazua laski huppunsa. Hän katseli ympärilleen. Palkkasoturi kaivoi kaapunsa sisältä Skakdikenraalin antaman kartan. Kyllä. Paikka oli oikea. Seuraavaksi Amazua kaivoi esiin kellon. Viisarit osoittivat ajan olevan suunnilleen kymmenen minuuttia ennen määräaikaa. Palkkasoturi kätki tavarat jälleen kaapunsa syövereihin. Hän jäi odottamaan.
Minuutit matelivat jähmeästi. Palkkasoturi tiiraili kauemmas vesille kohti vuonon sisäänkäyntiä. Toisesta veneestä tai yhtään mistään vesikulkuneuvosta ei näkynyt merkkiäkään. Kylmyys oli pureutua Amazuan luihin ja ytimiin kaavusta ja sen alla olevasta haarniskasta huolimatta. Palkkasoturi ei voinut käsittää miksi. Tämä oli toisenlaista kylmyyttä. Tuntematonta pimeyttä, jossa asustivat epävarmuus ja salaisuudet. Amazualla oli niitä enemmän kuin yksi itselläänkin.
Punainen visiiri tarkkaili ympäristöä. Gaggulabion liiketoverista ei ollut merkkiäkään. Ei edes jalanjälkeä. Amazuan korvat yrittivät erottaa pienintäkin meren kuohunnasta ja hyytävästä tuulesta eroavaa uutta ääntä. Tai edes hiekan rahinaa.
Pian Amazua tajusi, että rantahiekassa oli muitakin rantautumisen jälkiä. Pienen soutuveneen, jopa hyvin samankokoisen kuin sen, millä palkkasoturi oli paikalle saapunut. Jälkien täytyi olla tuoreita, sillä raivokkaat tyrskyt pyyhkivät hiekan tasaiseksi vain minuuteissa.
Silti tummaan kaapuun verhoutunut visiirihahmo ei ollut nähnyt jälkeäkään veneestä, joka ei ollut voinut lähteä täältä kovinkaan kauaa sitten. Vuonoa kohti johtavat vedet olivat ahtaita, ja karikkoisia vesiä pitkin oli vain harvoja turvallisia reittejä. Siellä tuntui olevan mahdotonta liikkua samaan aikaan kahdella veneellä, eritoten näkemättä kertaakaan toista sellaista.
Silti palkkasoturilta oli jotenkin jäänyt näkemättä täällä aiemmin käyneen veneen lähteminen. Amazuaa puistatti voimakkaasti. Hän ei voinut käsittää miten hänen aistinsa olivat voineet pettää. Tai tehdä tepposet.
Oli kuin Amazuaa aiemmin rantautunut vene olisi vain uponnut hyytävään veteen ja pysynyt siellä.
Ajatus ei tietenkään ollut mahdoton. Nämä karikot olivat joitakin petollisimmista, joita Amazua oli merenkulku-uransa aikana nähnyt. Mutta jos joku oli joutunut merenhätään lähellä rantaa juuri ennen kuin palkkasotilas oli saapunut veneineen, miksi hän ei ollut kuullut mitään? Amazuan kuulo oli erinomainen.
Myös se, että Labion mainitsemasta vaihtotavarasta ei näkynyt merkkiäkään. Palkkasoturi aprikoi. Oliko jossain kenties salainen piilo tai joku muu kätköpaikka. Ja jos olisi, luulisi Skakdikenraalin osanneen mainita asiasta.
Ei sillä, että Gaggulabio olisi vaikuttanut olleen erityisen varma liikekumppaninsa menoista. Amazua ei pitänyt epävarmuuden tunteesta, joka alkoi nakertaa hänen sieluaan.
Odottelu kesti vain minuutteja, mutta se tuntui tunneilta. Kaikki alkoi hämärtyä palkkasoturin ympärillä. Oli kuin hän olisi ollut vaipumassa syvään uneen. Varjot alkoivat tanssia. Varjot tulivat henkiin ja alkoivat tanssia synkeää kabareeta hänen ympärillään. Ne sulautuivat yhteen kasaksi yhtä vaahtomaista muotoa, jakautuivat tuhansiksi pikkuruisiksi hahmoiksi ja repesivät sirpaleiden pyörteeksi, joka täytti maailman.
Amazuaa eivät vaivanneet enää epävarmuus ja varovaisuus. Vaan hätäisyys ja pakokauhu… Tämä kaikki. Varjojen eläväisyys ja niiden luoma omanlaisensa maailma. Koko tämä käsityskyvyn ylittävä varjojen ja muotojen sirkus. Tämä kaikki. Hän oli kokenut sen. Joskus kauan sitten. Ja hän halusi pois…
Amazua katseli ympärilleen. Hän yritti etsiä ulospääsyä. Mutta sitä hän ei nähnyt. Koko paikka ja todellisuus tuntuivat muovautuneen joksikin tyhjäksi jota ei ollut olemassa. Mutta se kaikki oli hyvin todellista.
Yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Varjot lopettivat liikehtimästä ja rauhoittuivat kuin vetäytyen kokonaan sivuun. Mutta ne olivat yhä siellä. Kaikki tämä oli. Tämä synkkä, ahdistava paikka…
Amazua pysähtyi täysin. Hän tajusi jonkun ilmestyneen taakseen. Varjot hänen ympärillään perääntyvät hänen luotaan kuin joku isompi voima olisi määrännyt niitä rauhoittumaan. Ja se seisoi juuri hänen selkänsä takana. Hän ei halunnut kääntyä. Koska hän tiesi tasan tarkkaan, kuka siellä seisoi…
”Hyvää huomenta”, sanoi lempeä ääni palkkasoturin takana. Ääni oli samaan aikaan silkkiä ja terästä. Amazua oli kuullut sen aikaisemminkin.
Hän ei halunnut katsoa kasvoihin, jotka olivat puhuneet. Jokin osa hänestä oli varma, että tämä oli painajaista, joka oli kiemurrellut hänen mielikuvituksestaan todelliseen maailmaan.
Amazua keräsi kaiken jäljellä olevan sitkeytensä ja kääntyi. Hän näki paljon itseään pienemmän hahmon mustassa kaavussa. Kylmät punaiset silmät katsoivat kaavun sisältä. Niiden alla oli suu, joka hymyili. Silmät ja suu eivät hymyilleet yhdessä.
Vähitellen kaksi pientä kankaan verhoamaa käsivartta nousi, ja punaiset kämmenet laskivat kaavun matoranin päälaelta. Ei, se vain näytti Matoranilta.
Oikeasti se oli paholainen.
Puhdas sininen Pakari oli nuoren olennon naamio, mutta silmät olivat vanhat.
”Olet arvatenkin Gaggulabion lähetti”, Punainen Mies sanoi pitäen kasvoillaan saman ymmärtäväisen hymyn. ”Olen pahoillani, en kai säikyttänyt?”
Amazuan mieli myrskysi. Pelko ja hermostuneisuus saivat seurakseen häkellyksen sekaisen tuohtumuksen. Olennon, joka seisoi samaan aikaan hänen edessään sekä ympärillään, suusta kysymys oli kuin julmaa sarkasmia. Mutta palkkasoturi ei sanonut sanaakaan. Hänen päänsä painui hitusen alas. Hänen kehonsa tärisi sekä haarniskan että kaavun alla. Vain palkkasoturin mekaaniset, elottomat sormet pysyivät liikkumatta.
Punainen Mies hymähti. ”Enpä tietenkään. Kaltaisesi palkkasoturi on varmasti nähnyt yhtä ja toista.”
Matorania muistuttavan hahmon katseet Amazuaa kohti olivat viipyileviä.
Amazua säilytti reagoimattomuutensa. Tilanteen luomat hänelle epämääräiset tunneskaalat jyrsivät hänen kykyään kanssakäydä tämän vanhan tutun kanssa. Mutta uusi epävarmuus nousi hänen mieleensä. Olento käyttäytyi kuin ei olisi tunnistanut häntä. Amazuan mekaaniset sormet puristuivat nyrkkiin. Palkkasoturilta vaati suurta ponnistusta saada sanotuksi yksi ainoa sana…
“Niin…”
Amazuan ääni oli hiljainen ja häilyvä. Palkkasoturi jäi odottamaan mitä olento hänelle vastaisi. Hänestä itsestään koko nopea tilanne tuntui ikuisuudelta. Pitkältä, piinaavalta ikuisuudelta…
”Saavuit ajallasi. Arvostan sitä. Olen kiireinen mies.Toiset lähettäisivät jonkun välikäden hoitamaan tällaiset työt, mutta… no, joskus haluan vain nähdä, kenen kanssa käyn kauppaa. Joskus on mentävä ruohonjuuritasolle.”
Amazua ei reagoinut. Punainen Mies laski leukaansa lähemmäs rintaansa.
”Minä olen Avde”, hän sanoi. ”Millä nimellä voin kutsua sinua?”
Palkkasoturin pää nötkähti katsomaan Matorania ihmettyneenä. Eikö hän tiennyt… Amazua ei osannut valita oikeaa reaktiota yllättyneisyyden tai helpotuksen välillä. Pitkän olemassaolonsa aikana hän oli tavannut monia hyytäviäkin ilmestyksiä. Mutta tämä henkilö, jonka kohtaamista hän oli kaikista eniten pitänyt erittäin epätodennäköisenä, ei omannut minkäänlaista tietoa hänen henkilöllisyydestään. Se henkilö, joka joskus Matoranin oli kohdannut, ei ollut enää olemassa.
Mutta tätä hän oli aina toivonut. Hän oli jättänyt aiemman itsensä. Unohtanut sen mielensä perukoille haudaten sen syvimpään mielensä onkaloon, jonka oli löytänyt. Se persoona, olemus, se henkilö oli poissa. Amazua oli olemassa. Mikään ei muuttaisi sitä. Ei edes tämä hetki. Se ajatus, joka oli valaissut palkkasoturin ajatuksena ensimmäisenä hetkenään, piirtyi hänen puheeseensa…
“Minä… olen Amazua.”
”Hauska tavata, Amazua”, Avde sanoi vilpittömällä äänensävyllä. ”Tulit arvatenkin yksin. Olethan varma, että sinua ei seurattu?”
Amazua nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään. Kaikesta huolimatta suora puhuminen tuttuakin tutummalle olennolle tuntui siltä kuin joku yrittäisi murtaa hänen mielensä syövereitä auki. Syövereitä, jotka oli tarkoitettu ikuisesti pidettävän kenenkään tavoittamattomissa.
”Hyvä tietää. Ei liene tarpeellista muistuttaa, että tavaralähetys, jonka sinulle annan, on salainen. Arvostaisin, jos nazorak-ystävämme eivät edes huomaisi sen saapumista.”
Amazua aprikoi hetken. Hän sai lopulta toistamiseen puhuttua vanhalle tutulleen.
“Palvelen yksin kenraali Gaggulabiota. En ole piiruakaan tilivelvollinen torakoille…” Palkkasoturin mieli alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Olennolla ei ollut aavistustakaan siitä mikä mustan naamion ja kaavun piilottaman haarniskan alla kyti. Se jokin tuntui kykenevänsä jälleen lepäämään rauhassa.
Avde hymyili ja käänsi rintamasuuntansa oikealle. Kaavun verhoama käsi osoitti jonnekin syvemmälle vuonon seinämien uumeniin. Sinne, missä varjot peittivät kaiken alleen. Hänen varjonsa. Amazua ei halunnut lepuuttaa silmiään niissä liian kauaa.
Kohdassa, jossa kivinen syvänne alkoi muuttua vuonon armottomaksi jyrkkyydeksi, oli suuri metallinen laatikko. Järeä rautalukko lepäsi sen kylkeä vasten, ja kannessa oli suuri sinetti. Palkkasotilas ei nähnyt, mitä siinä luki.
”Löydät kauppatavaran tuolta”, Avde sanoi. Hän laski kätensä mustan kaapunsa uumeniin, jonnekin kaulansa alapuolelle. Matoran nosti molemmin käsin esiin hopeisen ketjun, josta roikkui suuri kuusikulmainen avainpala. Hän ojensi sen Amazualle.
Palkkasoturi epäröi hetken ennen kuin tarttui ketjuun.
Amazua käänsi katseensa laatikon suunnalta takaisin pieneen Matoraniin, joka laski kätensä. Palkkasoturi odotti josko tällä olisi vielä ollut sanottavaa. Mutta hahmo oli hiljaa. Hän salli palkkasoturin kävellä näyttämänsä laatikon luo. Amazua käänsi katseensa, sekä kehonsa, poispäin varjojen keskellä seisovasta pikkumiehestä. Hän kääntyi metallisen laatikon suuntaan, alkaen kävellä sitä kohti. Kun hän vain noutaisi tavarat, tämä olisi ohi. Sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää olla tekemisissä kohtaamansa mysteeriin käärityn hahmon kanssa.
Amazua käveli laatikon luo. Sen kannessa oli merkki. Se muistutti kuusikulmioista matoralaista kirjainta, joita käytettiin Universumissa paljon harvemmin kuin ympyräisiä. Mutta kulmion sisässä olevat merkit olivat hämmentäviä. Kaksi pystyviivaa, yksi poikittaisviiva ja yksi pieni ympyrä keskellä alhaalla. Palkkasoturi kumartui tumman metallisen lukon tykö. Hän asetti avaimen kärjen sille tarkoitettuun reikään, vääntäen sitä kunnes lukon sisäisen mekanismi naksahti. Amazua nosti laatikon kantta. Hän katsoi sisälle. Laatikon pohjalla lepäsi jotain, joka oli kääritty tummanruskeisiin kankaisiin.
Palkkasoturi nosti tumman kangaspaketin laatikosta, heilauttaen sen olkapäälleen. Hän kääntyi takaisin lyhyen kaapuhahmon puoleen. Vene, jolla palkkasoturi oli saapunut, ja joka vielä vähän aikaa sitten tuntui kadonneen varjoihin kaiken muun mukana, lepäsi jälleen hietikolla odottaen pääsyä vesille. Kirkas lyhty soi jälleen valoaan pienelle hiekkasärkälle kivikkoiseen elottomaan merenlahteen. Kaikkialle, paitsi pienen punaisen miehen varjoon. Se ei ollut enää mitenkään groteskin muotoinen, mutta ulottui pituudeltaan niiden korkeiden kivikoiden sekaan, jonne yksikään valonsäde ei päässyt.
Amazua piti päänsä ja hermonsa kylmänä. Pian tämä olisi ohi. Hän lähti kävelemään kantamuksineen venettään kohti. Hän ei katsonut punaista miestä. Hän heilautti kantamuksensa olkansa yli, laskien sen veneeseen…
Hän asetti kätensä veneen keulan reunalle, valmistautuen työntämään sen takaisin vesille ja häipymään vähin äänin…
Ja sillä hetkellä hän kuuli takaansa viimeisen lauseen, minkä halusi sillä hetkellä, tai millä tahansa muulla hetkellä kuulla.
”Miten kätesi voivat, lapsi?”
Amazua pysähtyi kuin jäätyneenä. Punainen Mies puhui hiljaa, mutta vain pari sanaa riitti tuomaan takaisin haamukivut palkkasoturin kyynärvarsien kohdalla. Hänen mekaaniset sormensa hellittivät otteensa veneestä. Miehen sanat tunkeutuivat hänen päähänsä. Ne ryömivät syvemmälle ja syvemmälle hänen mieleensä. Sinne, minne niiden ei olisi pitänyt…
Palkkasoturin mieli avautui sillä hetkellä täysin. Hänen menneet hetkensä. Hänen menneet tekonsa. Ajatuksensa. Hänen mennyt itsensä…
Amazuan jalat tuntuivat sillä hetkellä pettävän. Hän miltei lyyhistyi hiekalle, mutta sai säilytettyä jämäkkyytensä. Hänen päänsä painui alemmas kuin yhtään aiemmin. Punainen Mies huomioi tämän.
”Luulitko, että en tunnistaisi sinua?” Avde naurahti kevyesti. ”Olet jättänyt taaksesi melkein kaiken, mitä olit. ’Amazua’, todellako? Kuollut sana kuolleen kansasi kuolleesta kielestä. Minä kyllä tiedän, milloin joku käyttää nimeä, jonka on itselleen antanut. Teenhän niin itsekin.”
Punainen Mies naurahti jälleen, nyt hiljempaa. Se kuulosti Amazualle aivan liian tutulta. Samalla aikaa lempeältä ja säälimättömältä. Sellainen Punainen Mies oli.
“…olen yrittänyt.” Amazuan ääni oli vaimea ja arka. Se ei ollut hänen tavallinen äänensä. Siihen oli sekoittunut jotain muuta. Jotain, minkä palkkasoturi oli haudannut unohduksiin kaiken muun muassa. “Olen yrittänyt unohtaa sen. Olen yrittänyt aloittaa alusta. Olen yrittänyt jättää sen kaiken taakseni. Sen kaiken mitä ei enää ole. Olen yrittänyt elää.” Palkkasoturin puhuma ääni ei enää tullut puhtaasti häneltä itseltään. Se oli joku muu, joka oli odottanut hyvin, hyvin pitkään jotta pääsisi sanomaan jollekin miltä siitä tuntui.
Avde vastasi. ”Lapsi. Muistan hyvin elävästi vielä aivan toisenlaisen ’Amazuan’. Sen, joka katsoi minua joskus kauan sitten silmiin… ja anoi apuani.”
“Se, kenestä puhut, ei ole enää olemassa…” Amazua suorastaan väitti takaisin.
”Mikään ei koskaan lakkaa olemasta”, Avde sanoi. ”Kaapu, haarniska, naamio, jopa uudet kädet… olet luonut elämäsi uudelleen. Mutta jotenkin minä silti tunnistin sinut. Tiedätkö, miten?”
Amazuan mustan naamion visiiri leiskui epätasaisesti hetken aikaa. Mekaaniset sormet puristivat laivan reunaa. “…minä en pyytänyt tätä.” Palkkasoturin suulla puhuva ääni kuulosti vaikeroivalta.
Avde ei ottanut Amazuan sanomisia kuuleviin korviinsa. Äänistä päätellen hän astui pari askelta palkkasoturia lähemmäs.
”Minä tunnistin tuon liikehdinnän. Tuon ritarikuntamaisen hallitun taktisen etenemisen. Mikään nurkka ei jäänyt sinulta tutkimatta, kun rantauduit. Vanhat tavat kuolevat vaikeasti pois, lapsi.”
Amazuan hermot alkoivat lopulta pettää. Hänen takanaan seisova hahmo oli viimeinen henkilö maailmassa jolta palkkasoturi halusi minkäänlaisia kehuja. Hänen vasen kätensä irrotti otteensa veneestä. Amazua kääntyi tiukasti Punaiseen Mieheen päin.
“Mitä…” Palkkasoturin ääni sanoi tiukasti. Se ääni, joka puhui vielä äsken, oli kaikkoamassa. Amazuan oma kylmä ääni nousi uudelleen esiin.
“…sinä oikein haluat?”
Punaisen matoranin kulmat nousivat. Hän vaikutti olevan vilpittömän hämmentynyt. ”Mitä tarkoitat?”
“Miksi oikein olet täällä?” Amazuan ääni oli edellistä kysymystä hieman tuohtuneempi.
”Käydäkseni kauppaa, Amazua”, Avde sanoi. ”Luulin sinun jo tietävän.”
Amazuan toinenkin käsi päästi irti soutuveneen reunasta. Palkkasoturi kääntyi kokonaan suoraan päin Punaista Miestä. “Miksi nyt. Miksi täällä. Miksi minun kanssani…” Amazuan äänensävy oli vaimeampi ja kireämpi.
“Edellisen kerran jälkeen…” vielä hetki sitten palkkasoturin suuhun tiensä löytänyt ääni nousi uudelleen pintaan. Palkkasoturin pää laskeutui. Se henkilö, joka oli löytänyt tiensä ulos palkkasoturin unohduksesta, ei halunnut katsoa punaiseen matoraniin sen kauemmin.
“… luulin, että tämän ei tarvitsisi enää koskaan tapahtua.”
Palkkasoturin kädet puristuivat jälleen nyrkkeihin.
“Myöhemmin olin valmis uskomaan, että olit vain pahaa unta. Niinkuin kaikki se, mitä ennen sitä joskus oli…”
”Voin vakuuttaa sinulle, että olen todellinen”, Avde sanoi. ”Yhtä todellinen, kuin kaikki kipu, jonka olet elämäsi aikana kokenut.”
Yksi askel lähemmäs. Amazua oli vavahtaa taaksepäin. Hän ei halunnut matoranin tuijotusta yhtään lähemmäs kasvojaan.
”Mutta miksi pelkäät, lapsi? Meidän kauppamme on jo käyty. Olet maksanut hintasi, pidit siitä tai et. Se, minkä laskit veneeseesi? Se on minun ja kenraali Gaggulabion välinen asia.”
Amazua puntaroi päässään Miehen sanoja. Hän ei edelleenkään halunnut katsoa tätä. Amazua halusi uskoa, että Mies oli vain hänen työnantajansa kauppakumppani. Mutta siltikin…
“Minä tunnen sinut…” Amazua tokaisi.
Avde sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi syvään hymyillen edelleen tuota piinaavaa virnettään. ”Lapsi. Miksi sinulla ei olisi syytä luottaa minuun? Olenko pettänyt sinua kertaakaan? Tein kauppamme yksityiskohdat hyvin selväksi jo kauan, kauan sitten. Ja sinä suostuit niihin.”
Punaiset silmät avautuivat jälleen. Ne hakivat Amazuan punaista visiiriä, yrittivät kurottua silmiin niiden takana.
”Ole kiltti ja katso minua silmiin, lapsi. Kauanko siitä nyt on? Kymmenen vuotta? Kaksikymmentä? Sata?”
Amazua tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi. Yksi asia, minkä palkkasoturi oli ottanut ominaisuudekseen, oli olla tuntematta katumusta. Siitä lähtien kun hän ensimmäistä kertaa lausui itselleen nimen “Amazua”, hän oli päättänyt jättää kaiken taakseen. Siitä lähtien hän oli elänyt elämäänsä. Hän oli ottanut nimekseen jonkin, joka merkitsi jotain olematonta. Mutta Punaisen Miehen läsnäolo toi tunteen kuin koko hänen menneisyytensä lätkäistäisiin päin hänen kasvojaan. Tuntui, kuin kaikki se, mitä hänen elämänsä olisi ollut sen, olisi ollut jotain mitä hän voisi tuntea katuvansa koko lopun ikänsä…
”Amazua”, Avde sanoi, kuin olisi tuntenut palkkasoturin kyseisellä nimellä aina. ”Minä pyydän. En halua tuomita sinua. Haluan vain nähdä. Siitä on kauan.”
Amazuan pää kääntyi. Punainen hehkuva visiiri kohtasi syvät, punaiset silmät. Palkkasoturi häkeltyi. Häntä ei katsonut joku joka näytti tuomitsevan hänet ja valinnat joita hän oli tehnyt kauan sitten. Häntä katsova katse kuului vanhalle tutulle. Jollekin, joka oli jonain päivänä toivonut tapaavansa hänet uudelleen. Amazua oli hämmentynyt. Punainen Mies vaikutti olevan todella vilpitön kaikesta, mitä sanoi. Mutta silti… Amazuan kovan ulkokuoren sisällä piilevä mennyt henkilö ei voinut olla epäilemättä, että tässä olisi koira haudattuna…
”Hmh”, Avde hymähti sinisen Pakarin ilme neutraalina. ”Valitsit uusiksi kasvoiksesi jotain, joka näyttää Pakarilta. Olen yllättynyt, että valitsit Pakarin tämän kaiken jälkeen.”
“Ystävälläsi lienee hyvin erikoinen huumorintaju…” Amazua vastasi vaimeasti.
Avde näytti yllättyneeltä. ”Ha, hän sen siis valitsi. Arstein, Arstein. En tiedä, oliko sen tarkoitus olla jonkinlainen vitsi, mutta mieti tarkkaan. Symbolisesti hän valitsi sinulle todella hienon naamion, halusi tai ei.” Punaisen Miehen kämmen puristui nyrkkiin.
”Pakari tarkoittaa voimaa, jämeryyttä, periksiantamattomuutta. Ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan… et voi väittää, että se ei olisi sopivaa.”
Matoranilta näyttävä hahmo odotti hetken Amazualta reaktiota, edes jonkinlaista. Sitä ei tullut. Avden katse siirtyi rautaisiin kämmeniin, jotka pilkottivat Amazuan kaavun alta.
”Ei liene väärin olettaa, että herra ZMA oli se, joka loi sinulle myös nuo kädet.”
Amazua käänsi katseensa oikeaan käteensä.
“Saisinko nähdä”, Punainen Mies kysyi.
Palkkasoturi loi hetkeksi katseen Matoranin uteliaaseen katseeseen. Hän nosti oikean kätensä esille vetäen vasemmallaan kaavun pois sen päältä. Punainen Mies tutkaili hopeanharmaata teräksistä kämmentä, kämmenselkää ja jäykistä nivelistä koostettuja teräksellä päälystettyjä sormia. Amazuan kyynärvarret olivat ranteen juuresta päälystetty samanvärisellä kestävällä materiaalilla. Kyynärvarsi ja käsi muodostivat näin toimivan kokonaisuuden.
”Ah, Arsteinin kädenjälki”, Avde naurahti. ”Ilman hänen… pikkuvivahteitaan voisi melkein luulla käsiäsi oikeiksi.” Matoranin äänenpainot madaltuivat.
”Minulle on sanottu, että amputoitu ei koskaan lakkaa tuntemasta haamukipua siellä, missä raaja ennen oli. Kysyn siis uudelleen, Amazua. Sattuuko niihin vielä?”
Amazua oli hetken vaiti, mutta vastasi lopulta.
“Aina…” Palkkasoturin äänessä oli yllättävää rauhallisuutta. Ihan kuin hän olisi ollut helpottunut päästyään sanomaan sen oman mielensä ulkopuolella…
Avde hymyili Amazualle kuin isällisesti. Se ei tuntunut yhtään vähemmän väärältä kuin Amazua olisi arvellutkaan.
”Kadutko päätöstäsi koskaan? Maksoit siitä suuremman hinnan kuin olisin koskaan uskonut.”
Punainen Mies kysyi juuri sen asian mitä tämä kohtaaminen oli saanut palkkasoturin kaikkein eniten epävarmaksi.
Amazua katsoi itse vielä esillä olevaa mekaanista kättään. Hän koukisteli sen sormia hiljaa miltei huomaamattomasti. Hän mietti. Hän pohti. Mutta hän tajusi, että siitä ei olisi enää mitään apua. Tehty, mikä tehty. Se oli mennyttä… Hän voisi hyvinkin käyttää lopun ikänsä asian katumiseen, mutta se ei toisi hänelle mitään. Se vain ottaisi häneltä jotain pois. Amazua koukisti mekaaniset sormensa nyrkkiin. Hän veti kaavun hihan takaisin kätensä päälle laskien sen. Palkkasoturi ei enää nostanut katsetta Punaiseen Mieheen.
”Hyvä”, Avde sanoi tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. ”Se kipu raajoista, joita ei ole enää… pidä siitä kiinni, Amazua. Vaikka mitään muuta ei olisi jäljellä, pidä siitä kiinni. Se, että sinuun sattuu, se, että tuska nousee niin sietämättömäksi, että haluat vain huutaa, se pelko, joka virtaa suoniasi pitkin uudestaan ja uudestaan…”
Amazuan syvän punainen sydänvalo leiskui hetken tavallista kirkkaampana.
Punainen Mies kallisti päätään kenoon ja laskeutui kivistä rannikkoa pitkin.
”Pidä siitä kiinni. Se kaikki kipu, tuska, pelko ja kauhu on vain merkki siitä, että olet vielä hengissä.”
“…sinä et sanonut sitä.”
Punainen Mies pysähtyi kuultuaan palkkasoturin suusta kuuluvan äänen vaimeat sanat. Hän hymyili tietäen mitä Amazua tarkoitti. Se yksi ja ainoa asia, joka piti aisoissa jonkin, joka oleili itsekseen eristettynä mustan naamion ja haarniskan alla. Yksi sana. Yksi ainoa, erityinen sana.
“En halunnut pahoittaa mieltäsi…”
Punaisen miehen sanat olivat enää vain kaikua. Kaikua jostain kaukaisesta.
Amazua nosti katsettaan ja hätkähti. Hän ei ollut huomannut toista venettä, joka oli ilmestynyt hänen omansa vierelle. Milloin se oli siihen rantautunut? Miten se oli livahtanut hänen katseensa ohi? Miten oli mahdollista, että hän ei ollut kuullut tuon lahon puun kaivautumista rantahiekkaan?
Kaikki nämä kysymykset unohtuivat, kun Amazua tarkensi katseensa olentoon, joka auttoi Punaisen Miehen veneeseen. Tummanvihreä, repaleinen kaapu peitti pitkän, veneessä seisovan olennon lähes kokonaan. Hihoista esiin työntyvät kädet olivat kuvottavat. Siellä mistä ne olivat metallia ne olivat ruosteessa ja siellä mistä ne olivat ihoa, olivat ne repaleista massaa, joka oli neulottu yhteen. Vanhat sormet kiertyivät suuren airon ympärille. Lautturi hengitti raskaasti ja vaivalloisesti katsoessaan palkkasoturiin. Pitkä olento vaappui verkkaisesti edestakaisin merituulessa natisten ruosteisen saranan lailla.
Punainen Mies katsoi Amazuaa vielä kerran veneestään ennen kuin tämän hiljainen lautturi työnsi veneen airollaan merelle. Se souti hitaasti, ja vene lähti taittamaan Hopeista merta.
Palkkasoturi ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta ennen kuin hän ehti huomatakaan, vene oli poissa. Hän oli kuullut vain äänen, joka kuulosti ruosteisilta saranoilta. Ja siltä kuin todellisuus itsessään olisi valittanut surulaulua.
Amazua oli jälleen yksin. Punainen Mies oli poissa.
Palkkasoturi valahti polvilleen hietikolle.
Nazorakien Pohjoissataman telakka, aamu
Yön Timo II lepäsi parkkeerattuna telakkalaiturille. Laivan yläkannen kansiluukku aukesi. De-Matoran Argo nousi kannelle venytellen jäseniään. Hän oli Matoranjoukosta kaikkein useimmin ensimmäisenä jalkeillaan. Matoranin aamuvirkeys keskeytyi Matoranin havaittua kapteeninsa astelevan kannelle.
“Hyvää huomenta, kapteeni”, Matoran lausui kohteliaaseen tapaansa, “miten jaksatte?”
Amazua käveli Matoranin ohi kohti kapteenin huoneen ovea. “Menen lepäämään”, hän sanoi olkansa yli. “Ei häiriöitä…” Palkkasoturi avasi kapteenin huoneen oven astuen sisään. Matoran pysyi vaimeana oven äännähdettyä kiinni. Hän päätti vetäytyä aamupalalle.
Amazua istui hieman kyyryssä vuoteensa reunalla. Kyynärvarret lepäsivät palkkasoturin reisillä. Kämmenet osoittivat ylöspäin sormet jäykkinä. Palkkasoturin mielessä möyrivät Punaisen Miehen viimeiset sanat.
“Pidä siitä kiinni.”
Tuntematon sijainti, yli tuhat vuotta sitten
Huone oli synkkä ja pimeä. Kattoikkunasta heijastuva kaksoiskuiden sinertävä hohde osui huoneessa olevaan vuoteeseen. Vuode oli veden tahrima. Sinisen, kylmän veren. Vuoteella lepäsi ruhjoontunut, likainen hahmo. Hän nojasi selällään vuoteen seinänpuoleiseen osaan. Alun perin puhtaan vitivalkoinen peite ulottui sängyn jalkapäädystä hahmon vyötärölle. Hahmo hengitteli syvään. Hän vaikeroi hiljaa. Hänen kyynärvarteensa vuotivat. Hahmon kyynärvarsien puolivälistä eteenpäin, siinä missä joskus olivat olleet aidot, biomekaaniset kädet, muljottivat vain epämmäräiset, käsiä muistuttavat epämääräiset tukirangat.
Hahmo ponnisteli. Se sattui. Sormien korvikkeiksi luodut ohuet, mekaaniset laitteet pysyivät jäykkinä. Niiden ulkoisimmat nivelet likkuivat edes takaisin muutaman asteen. Hän ei osannut hallita niitä. Sinistä verta tuntui valuvan yhä vain enemmän. Sängyllä lepäävä hahmo ei halunnut antaa periksi. Hän ponnisti vielä kerran. Mekaaniset rankomaiset sormet alkoivat liikkua. Hiljaa ja varovaisesti, ne koukistuivat.
Vihreät Le-Matoranin sormet kiersivät tummanhopeisen kaukoputkilon linssin kärjessä sijaitsevaa kullanväristä ratasta. Kaukoputken linssin kuva suureni suurenemistaan Lyanin kiertäessä ratasta vastapäivään. Kiron kyhäämän kaukoputken varteen oli lisätty muutama muukin ratas, joilla sai mukautettua näkyvyyttä omaan silmäänsä sopivammaksi tai tarkennettua linssin kuvaa epäinhimillisen tarkaksi samalla kun rattaat ääntelivät *NIKS’ ja *NAKS*
Edessäpäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Sankka, haaleanharmaa sumu ympäröi yönmustaa paattia kaikilta ilmansuunnilta. Tämä oli ikävä osa purjehtimista aamutuimaan, jolloin vesi oli vielä kylmää ja ilma kosteaa. Mutta kelvollisena tähystäjänä Le-Matoran oli tottunut tällaiseen.
“Ollaanko jo perillä”, Gatta kysyi kuka ties monennettako kertaa.
“Ei.”
Onu-Matoran istui rakas kiväärinsä sylissään selin Lyaniin päin mastoa vasten, joka jatkui vielä pari – kolme metriä tähystyskorin yläpuolelle. Kori oli yksi niistä asioista jotka toivat esille sen kuinka laiva oli rakennettu Matoraneja isompien otusten käyttöön. Tähystyskori kun oli Matoraneille itselleen miltei leikkimökin kokoinen. Lyan oli ilmeisesti huomannut asian ja vallannut tilan ikään kuin omaksi huoneekseen. Matoranin omalle korkeudelle mastoon oli kiinnitetty metallisia koukkuja, joissa riippui erilaisia köysinippuja sekä Matoranien arkipäiväisiä työkaluja. Paitsi hammasharja… Kaikkialla muualla korin lattiapinnalla lojui vähän kaikkea piensälää.
“Ollaanko jo perillä?”
“Ei. Lakkaa jo kyselemästä. Tai mene häiritsemään jotakuta muuta. Kauanko muuten olet ollut siinä?”
“Parisenkymmentä minuuttia.”
“Jaha.”
“…”
“…”
“…”
“…”
“Mites menee?”
“Mikäs tässä. Yritän erottaa edes jokusen merilinnun.”
“Jos näet jotain niin sano. Piippu kylmettyy.”
“Minä sanon…”
“Haivaitsetteko mitään?”, Kolin varovainen huuto kuului laivan kannelta.
“Ei niin mitään vajaan 40 metrin säteellä, tuulen nopeudessa ei muutoksia, näkyvyys päin hemmettiä”, Lyan huusi kyllin kovaa jotta se kantaisi varmasti maston juurille asti. Onneksi Gatta oli kuullut paljon kovempiakin ääniä. Näitä ääniä oli päässyt lähinnä hänen otsaansa osoitetuista kiväärin piipuista.
Koli käveli maston luota kapteenin huoneelle.
De-Matoran Argo seisoi paatin yläkannen vasemalla laidalla laatikon päällä nojaten ylävartalollaan kaiteeseen. Hän tutkaili sakeaa sumua zoomaillen kolmella monokkelimaisesti koristellulla Akakuunsa sisäänrakennetulla kiikarillaan. Ei niin mitään. Pelkkää epäselvää, vaikeaselkoista ja tyhjää harmautta silmänkantamattomiin vailla mitään suuntaa saati tietoisuutta siitä mitä edessä odottaisi. Pelkkä väritön, häilyvä tyhjyys… Tästä saisi muuten laulun…
Amazua seisoskeli tummanruskeaksi petsatun matkamuistohyllykön edessä. Hän poimi hyllyltä erikoismuotoillun kullatun pienen vaa’an ja asetti sen tilalle oudon aavikkokylästä saadun veistoksen joka tuntui esittävän jonkinlaista haarniskoitua mursua tanssimassa vatsatanssia tapiirin kanssa – tai mahdollisesti veistoksen veistäjän vaimoa. Palkkasoturi uppoutui miettimään näyttikö asetelma hyvältä. Huoneen oveen koputettiin.
“Sisään”, Amazua vastasi heittämättä huomiotaan pois hyllyn tarkastelusta.
Ovi narahti auki. Ko-Matoran raotti ovea mahtuakseen kurkistamaan huoneeseen avaamatta sitä kokonaan.
“Herra kapteeni”, Kolin vaitonainen ääni aloitti.
“Mitään raportoitavaa, tohtori?”
Ko-Matoran mietti sanomisiaan hetken. Vaikka paatin nykyisen kapteenin äänensävy ei ollut mitenkään äyskivä tai vakavamielinen, Matorania silti hermostutti niinkin väkevän henkilön kanssakäyminen tuntui aina jotenkin hermostuttavalta.
“Öhöm”, Matoran ehosti vaimeasti kurkkuaan, “Säätilassa ei muutoksia, mutta aiempia matkantekoarvioita mukaillen saavumme pian lähelle saaren pohjoisia rantavesistöjä.”
“Selvä, tulen kohta sinne”, Amazua vastasi, irrottamatta keskittymistään päätoimestaan, mikä ei tarkoittanut ettei hän olisi niinkään huomioinut Matoranin sanomisia. Eteläiseltä mantereelta saatu Kikanalopöytäkello näyttäisi kenties hyvältä melko oudon, ehkä jopa hieman kaksimielisen muotoisen tiimalasin vierellä.
Ko-Matoran käytti tilaisuutta hyväkseen tutkien hetken kapteenin huonetta. Hän ei ollut päässyt näkemään huonetta silmäykselläkään sen jälkeen kun Notfun oli riistetty laivan herruudesta.
“Oliko muuta?”
“Ööh, ei…”
Ko-Matoran sulki oven vaimeasti. Hän kääntyi selin oveen kävellen takaisin kannen etummaiseen osaan muiden Matoranien tykö.
“Mikäs sinulla?”
“M-miten niin?” Koli vastasi Nanyn kysymykseen. Ga-Matoran nojasi mesaanimastoon heilutellen taitamattomalle teränkäsittelijälle melko vaarallisesti yhtä veitsistään ajanvietemielessä.
“No sinulla on aina tuommoinen hieman varovainen kävelytyyli kun mieltäsi painaa jokin.”
Ko-Matoranin katse harhaili tämän omissa jalkaterissä ja laivan kansilankuissa.
“Kapteeni vissiin?”, vähän matkan päässä Argosta istuva Tokka teorioi.
“No joo…”, Kolin ääni muuttui vaimeammasta selkeäksi. Kanssapiraattiensa lähellä hänestä tuntui aina turvalliselta puhua. “Se on vain se, että niin paljon on muuttunut. Notfun olisi kutsunut minut sisään juttutokiolle ja ehkä yrittänyt tyrkyttää hieman rommia kurkkuuni…”
“Kieltämättä. Koko viime kuukauden aikana uusi kapteenimme on ollut etäinen ja välinpitämätön”, Tokka mussutti ja nielaisi.
“Pitää yrittää ymmärtää palkkasoturien luontoa”, Argo lausui selkä vielä muihin päin, “he ovat eristäytyneitä ja itsenäisiä vailla tukea tai turvaa mistään tai kenestäkään. He vievät muilta kaiken, koska heillä itsellään ei ole mitään…”
“Olipa taas niin dramaattista”, Nany tokaisi, mikä toki oli ennemmin ystävällinen kuin loukkaava tokaisu.
“Omat kokemukset kartoittavat”, Argo vastasi avoimesti.
“Ei ehkä kannata pistää paljon sen varaan että kapteenimme yhtäkkiä muuttuisi jonkin sortin parhaaksi kaveriksemme”, Tokka ilmaisi.
“Niinpä niin”, Nany hymähti. “Tuntuu vain niin oudolta kun kuulee itsestään puhuttavan jatkuvasti jollain oudolla lempinimellä, kuten ‘Se tyttö’, ‘Se pimatsu’, ‘Se likka’, tai jopa peräti ‘Se sininen pieni joka ei ole tällä hetkellä keittiössä’…
“Minua se kutsuu lähinnä vaan ‘Kokiksi’”, Tokka totesi.
“Minua taas nimellä ‘Se syvällinen tyyppi’”, Argo huomautti.
“No hyvä ettei teidän lempinimenne ole kaikilla mahdollisimmilla tavoilla…” Nany tuhahti.
“Jos sopii, voisimme kutsua sinua vaikkapa ‘Tähtitaivaan merenpinnan tuikkeeksi’”, Argo lohdutti toveriaan. Tämä sai Nanyn hymyilemään ja vähän punastumaankin.
“Notfunille me kaikki sentään olimme yksilöitä”, Tokka totesi. Hän oli miltei kokonaan lopettanut eväänsä narskuttamisen keskustelun ajaksi.
“En olisi uskonut sanovani tätä, mutta…” Nany sanoi vaimeasi, “…taidan kaivata häntä.”
“Nniin…”, Koli yhty toverinsa sanoihin.
“Muistatteko kenties niitä kaikkia yhteisiä iltojamme, jolloin vain tanssimme ja soitimme nuotion ympärillä?” Argo muisteli.
“Jep. Nuotiotynnyri poltti reiän paattiin tippuen suoraan alakannelle”, Nany jatkoi, “se olikin viimeinen kerta kun annoimme Gattan tehdä tulen.”
“Eikös se tynnyri tippunut suoraan kapyysissa istuneen Bagpin päälle”, Tokka kysähti.
“Kyllä vain”, Koli totesi. “Vaikea uskoa että kukaan voisi toipua selkärankansa vääntymisestä sellaiseen asentoon.”
Kaikki neljä Matorania nauroi, hohotti tai hihitti omalla tahollaan. Itseasiassa Koli hihitti, muut uskalsivat nauraa raikkaammin.
Matoranien keskeinen tunnelma tuntui latistuvan hetkessä kapteenin huoneen pamahtaessa auki. Mustanpuhuva palkkasoturi asteli ulos uusi kivenharmaa pikku lemmikkinsä olkapanssarillaan. Amazua asteli Matorannelikon luo. Nämä olivat selkeästi odottamassa että kapteenilla olisi jotain asiaa.
“Missä se kyklooppi on?”, Amazua kysähti Nanylta.
“Jaa Kiro?”
“Jos se on se koukkukätinen niin joo.”
“Tuolla karttahuoneessahan se on ollut huoltamassa niitä vehkeitä pitkin päivää.”
“Miten se kykenee ylipäätään minkäänlaiseen konetyöhön”, Amazua päästi ilmoille mieltään asian joka oli painanut hänen mieltään siitä asti kun hän oli kuullut kyseisen piraatin ammatin”, “Hänellä kun on ne koukkujutut.”
Ga-Matoran kohautti vaitonaisesti olkapäitään ikään kuin ei olisi miettinyt asiaa itse sen enempää. Kaipa sitä ei oltu tarkoitettu tavallisten kuolevaisten mielille.
Nazorakien laivaan asentamat vempeleet eivät olleet koko matkan aikana osoittaneet minkäänlaista merkkiä toimivuudesta. Kaikki mitä Kiro oli onnistunut tekemään oli laitteen muuttaminen radioksi. Siis, radiohan se oli, mutta niinku musiikkikuuntelumielessä…
Pakarinaamainen silmäpuoli Kiro asteli ulos karttahuoneen ovesta.
“Tilanneraportti”, Amazua huudahti Matoranille kannen perälle.
“Ei niin minkäänlaista edistystä, kapteeni”, Kiro vastasi pyyhkäisten rätillä hikeä hopeanhohtoisen naamionsa otsalta. Tästä ei sinänsä ollut hyötyä, sillä tekniikkaintoilija oli suurimman osan ajastaan jos joidenkin rasvojen ja öljyjen peitossa. “Mutta jos ketään kiinnostaa, sieltä kuuluu nyt Osteoporoosi-Okuramin ja Kumppaneiden kevätraati.” Fe-Matoran katsahti hetken laivan ympärillä olevaa sumuvaippaa. “Ja ilmeisesti täällä ollaan yhä pilvessä. Ennen kuin aloitin työt, kykeni taivaalta sentään erottamaan parit biolokit ennen kuin Gatta ampui ne alas”.
Amazua puhahti itsekseen turhautuneena. “Meillä on kuitenkin suurempiakin ongelmia. Sääolosuhteet.”, Amazua totesi. “Tämän pohjoisalueen vedet ovat hyvin karikkoista seutua, emmekä sumun takia näe.”
“Miten niin?” Tokka kysähti. Amazua heitti takaisin vastakähdyksen. “Niillä torakoilla on käytössä ties mitä mäjäyttimiä. Luulisi niiden voivan räjäyttää muutaman pienen kiven.”
“Nazorakit antoivat ohjeita joiden mukaan meidän pitäisi pitää silmällä kirkkaita merkkivaloja”, Amazua selosti.
“Ai niinkuin tuollaisia?”, Argo kysähti osoittaen kirkasta punaista valoa, joka erottui kuitenkin vain vaivoin sankan sumun huomasta.
“Niin”, palkkasoturi totesi, “juuri tuon tapais- hetkinen.”
Pian koko laiva nytkähti voimakkaasti, kallistuen jyrkästi oikealle. Korvia riipivä ääni kaikui ilmassa karikkokivien jyystäessä mustan laivan alakylkeä. Jokaiselle kannella olijalle oli omanlaisensa haaste välttää kumoon kellahtaminen. Amazua kumartui vasemman polvensa varaan tarttuen laivan kannen lankkuihin. Argo ja Koli ottivat kiinni vasemmanpuoleisesta kaiteesta. Nany iski veitsensä yhteen laudoista pidellen siitä kiinni. Tokka liukui sileän kannen poikki yrittäen ottaa kiinni karkuun päässyttä evästään. Koko laiva tärisi pysäyttäen etenemisensä lähes täysin.
“Oikaise nyt hemmetti ennen kuin koko purtilo kupsahtaa!”, Amazua huudahti riipivän metelin yli ruorissa olevalle Skakdille. Tämä yritti hampaat irvessä ja leuka koholla kääntää ruoria. Kesti hetki ennen kuin laiva lopulta irtaantui kivisestä ansastaan. Alus keikahti takaisin vasemmalle, sitten taas oikealle, heiluen hetken ees taas ennen kuin vakautui.
Amazua nousi ensimmäisenä jaloilleen varmistaen kaiken olevan kunnossa. Pian Skakdit ja Matoranpiraatit tekivät samoin.
“Melkoistapa märehdintää sekin oli”, Argo totesi ihmettyneenä.
“Sanoisin jopa että mitä helkuttia”, Nany totesi vetäisten veitsensä lankkujen välistä.
Kannen kansiluukku miltei pamahti auki. Po-Matoran Paku kiepsahti esiin vasara valmiina nuijimaan kaikkea.
“MMITÄ!? MITÄ NYT!? Hyökätäänkö kimppuumme!? Iskevätkö merimakkarat!?” Tiesin että se olisi vain ajan kysymys!”
“Turpa kiinni, ajoimme vain karille”, Amazua tuhahti,
“Oih…” Po-Matoran oli pettynyt.
“Rysähdyksiä ei kuulunut, joten en usko että laivalle koitui muuta kuin pintavaurioita, mutta mene kuitenkin tarkistamaan alakannelle mahdolliset vuodot.”
Po-Matoran kiepsahti takaisin kannen alle miltei taaksepäin kelatun oloisesti kansiluukun pamahtaessa kiinni ilman että kukaan nähtävästi koski siihen.
“Hoi, vähän apuja?” Gattan avunvoihkaisu kuului ylhäältä. Onu-Matoran roikkui nilkastaan köydessä jonka toinen pää ulottui maston tähystyskoriin. Matoran oli ilmeisesti tipahtanut törmäyksessä. Nany heitti yhden joutoveitsistään katkaisten köyden. Onu-Matoran lömpsähti allaan olleiden jauhosäkkien päälle.
Lyan svengaili itsensä alas maston köysiviidakosta. “Melkoinen tösäys.”
“Saamarin öttiäiset eivät viitsi merkata juttujaan tuon paremmin”, Gatta tokaisi päästyään pystyyn.
“Olettaisi Nazorakien tapaisen organisaation osaavan ottaa huomioon tällaisen”, Amazua totesi. “Koska tahansa tällainen vastoinkäyminen voisi käydä heille itselleen. Luulisi heidän osaavan laatia jonkin kartan tai muunlaisen kulkureittiohjeen.”
“Ihmettelinkin mikä tämä radiorakkineen tulostama lappunen oli”, Kyro mietiskeli koukkukädessään lappu, jossa oli piirros saaren pohjoisrannikosta johon oli merkattu punaisia pisteitä.
“…” palkkasoturi totesi nyrpeänä näykkäisten paperin pois Matoranin kädestä.
Sumun keskeltä alkoi erottua kylmän musta ja jyrkkä kallionkielleke. Suoraan laivan edessä erottui selvästi laaja, koko kallion pystysuunnasta poikkileikkaava halkeama, joka oli suurilta osin täydellisen pystysuora. Railon ja merenpinnan rajalla komeili koko railon suun levyinen ja sen korkeudesta n. yksi kolmasosan korkuinen portti. Portti oli kylmän metallisen harmaa, ja se ilmeisesti ulottui syvyydeltään merenpohjaan asti. Sen keskellä oli sulkeutuneiden puoliskoiden muodostama terävä sik-sak- kuvio. Tämä ilmeisesti oli tarkoitettu pelotteluksi. Mikä tahansa ylisuuren oviaukon väliin jäävä paatti rusentuisi tai vähintään jakautuisi kahtia. Portin harjalla komeili pari Nazorakien vartiotornia.
Kuului mekaaninen *KNAKS* mitä seurasi pian raastava metallin hankaamisen ääni. Suuret paksut metallisten porttien sahalaitaismaiseen muotoon työstetyt reunat alkoivat vetäytyä erilleen. Portin sisällä jylläävät hammasrattaat ynnä muut mekanismit päästivät klonksuvia ääniään kun portit avautuivat sen verran että musta merialus mahtui etenemään sen sisäpuolelle. Laiva liikkui hidasta mutta varmaa vauhtia porttien ohi. Argo huomasi oikeanpuoleisen tornin torakan tuijottavan laivan kannelle vilkuttaen sille. Portit alkoivat pian jälleen sulkeutua laivan takana. Nazorakien laatimien turvallisuuspykälien johdosta portteja aukaistu laajemmin tai pidemmäksi aikaa paitsi suurempien laivajoukkojen tapauksessa.
Niin eroosion kuin itsensä meren mahtavien voimien korkean rantakallioon muovaama halkeama oli sisäpuolelta katsottuna kuin laaja meriväylä. Yksikään valonsäde ei ulottunut railon pohjalle. Sen seinämät olivat hyvin sileät ja niistä näkyi loistavan kaunis kimmeltävä hohde, jota koristivat entisestään peilinkirkkaan merenpinnan aaltojen väreilyn heijastamat kuvat. Pakun olisi tehnyt mieli ajaa laiva lähemmäs jotta hän voisi tuntea tuon kauniin kivimassan olemuksen sormenpäissään.
Laivan edessä saattoi jo erottaa väylänpään, jossa kykeni erottamaan lähinnä eräänlaisen luolan suun. Suun yllä olevaan kallioon kykeni kuitenkin taittumaan valo, toisin kuin railoon jossa musta paatti kulki. Matoraneista, jotka eivät täällä olleet päässeet vielä aiemmin käymään, fiksuimmat pystyivät aavistamaan railon päästä avautuvan mahdollisesti avoimempi tila. Mahdollisesti telakka tai jotain.
Yön Timo II lillui esiin kallioon muovautuneen railon sisältä. Matoranien suut aukenivat hämmästyksestä. Suuret suunnilleen soikion muotoiset meriväylän kummallekin puolelle aukenevat laajat kallion sisään poratut leveätt ja korkeat tilat loistivat valonheittimineen ja muine valonlähteineen. Avointen tilojen lattiana toimivat harmaat sileät betonipinnat. Heidän ympärillään ei ollut vain pienikokoinen kallion sisään porattu telakka. Se oli kokonainen satama…
Muutama paatti odotti sataman molemmin puolin lastinsa pakkaamista betonisiten laiturien viereen parkkeerattuina. Meriväylä oli sataman pituudelta kyllin laaja jotta isompikin laivarypäs mahtui kulkemaan läpi. Vankat, varsiaan lyhentämään ja pidentämään kykenevät nosturit kääntyilivät laskien raskaita lasteja laivojen kyytiin torakoiden ohjeistaessa niitä käsimerkeillään. Laitureita taaempana torakoiden käyttämät pienemmät rahti- ja nostokulkuneuvot liikkuilivat sinne tänne joukossaan pitäjän maskuliinisimpia torakoita raahaamassa pienempiä kantamuksia ympäriinsä. Sataman tilojen kallionseinämiä vasten oli pinottu jos jonninmoisia tavaroiden massavarastoimiseen käytettyjä kontteja ja muita laatikoita. Seinissä komeili ainakin pari isokokoista peltiovea. Hieman seinämien katonrajan alapuolella pilkisti laatikkomaisia rakennelmia. Ihan kuin Nazorakien vartiotorneja levennettynä ja upotettuna kallioon. Rakennelmien ikkunoista pystyi miltei näkemään tarkkasilmäisiä torakoita valvomassa sataman toimia. Normaaleja työläistorakoita liikkui siellä täällä. Satamien konstruktio oli meriväylän kummallakin puolella miltei identtinen. Ainoa luonnollinen valonlähde oli sataman kattoon jätetty railon harjakselta jatkuva halkeama.
Matoranit hämmästelivät aikansa ennen kuin kiinnittivät huomionsa sataman meriväylän päähän, josta alkoi pimeä luola, jonka perällä tarkkanäköisimmät saattoivat erottaa jonkinlaisen telakan. Yön Timo II lipui mustuuteen sataman ja sen katon halkeaman suovan valon jäädessä taakse. Luola ei ollut kovinkaan pitkä, mutta satamaa näkyvästi vähemmin valaistu. Lyhyen luolan perällä oli itse sataman kaltainen avoimempi tila, mutta hieman pienempi ja sen katto oli ehjä.
Luolan perältä avautui oikealle samantapainen laivalastien betonilattiallinen säilytystavaratila kuin aiemmat sataman, mutta reippaasti pienempi eikä siihen mahtunut siistejä nostureita. Vasemmalla puolella komeili rivi Skakdien telakoituja purseja. Pursirivistön takaa pikotti kokonaisia telakkatilan perälle sioitettuja vajoja ynnä muuta kalustoa. Yön Timo II lainehti hitaasti ja vakaasti oikeanpuoleisen lastauslaiturin vierelle. Pari Skakdia heitti laivan kannelta köydet laiturin puolelle jossa vastassa olevat Skakdit ottivat ne vastaan, kiskoen laivaa hieman lähemmäs ja sitoen köydet laiturin reunan lyhyihin paksuihin tankoihin. Lautaisen kulkusillan pää pamahti betoniseen laituriin.
Jono Skakdeja marssi lankkua pitkin kukin olkapäällään tai kainaloissaan tuhti pakattu kantamus. Myös Matoranit osallistuivat purkutoimiin ottaen tahoilleen suuren osan pienemmistä kantamuksista. Paku halusi ominaiseen tapaansa mahtailla kantamalla raskaimmat kantamukset yksin. Gatta tasapainotteli parhaansa mukaan leiriastiapinon kanssa. Onu-Matorannin kantaman pinon alareuna töytäisi vahingossa laivan kaidetta kimmoten siitä toiseen ennen kuin tämä pääsi kunnolla astelemaan lankulle. Näin kävi joka hemmetin kerta.
Amazua seurasi Skakdien ja näennäisesti alaisinaan toimivien Matoranien aherrusta. Palkkasoturin takaa lähestyvä Skakdi kutsui hänen nimeään. Amazua kääntyi tämän puoleen. Skakdi teki kunniaa palkkasoturille, joka seurasi esimerkkiä.
“Kenraalia Gaggulabio on odottanut saapumistanne”, Skakdi sanoi.
“Hienoa. Voitte ilmoittaa hänelle tulostamme ja toimittaa tehtäväraportin.”
“Itse asiassa voit toimittaa sen itse. Kenraalilla on sinulle hyvin tärkeää asiaa…”
Nazora-pesien käytävät
Amazua laskeutui portaikon viimeisen askelman kääntyen tunneliristeyksestä oikealle. Skakdikenraalin työhuoneen ovi oli vajaan kymmenen metrin päässä. Ovella seisoi vartiossa pari pitkää aseistettua sotilasta aseet tanassa. Ovivahdit oli kuitenkin tarkasti koulutettu käyttämään niitä vain todellisen vaaran uhatessa. Palkkasoturi käveli rauhallisesti kahden vartian välissä olevalle ovelle. Skakdikaksikko ei reagoinut palkkasoturiin mitenkään, mutta tuntuivat olevan valmiina ampumaan hänet reikäjuustoksi pienenkin vaaran uhatessa. Mutta Amazua tyytyi olemaan kiinnittämättä näihin sen kummempaa huomiota. Palkkasoturi seisoi hetken aikaa oven edessä. Kaksiosaisen oven puoliskot vetäytyivät sivuun tämän edestä sallien hänelle tien sisään. Skakdikenraalin työhuoneen valaistus loisti himmeään käytävään hetkeken aikaa ennen kuin sulkeutui taas palkkasoturin astuttua sisään.
Skakdikenraalin puisen työpöydän takana siaitseva nojatuoli oli Amazuaan päin selin. Tuolin selkämyksen takaa tuprutti ohut savuvana, mistä kykeni päättelemään arvon kenraalin jälleen nauttivan Zakazalaisia laatusikareitaan.
“Kenraalini”, Amazua lausui kumartaen kyynärvarsi rintamuksellaan. “Olen palannut…”
Nojatuolin pyörivä alusta inahti istuimen alkaessa pyöriä Skakdikenraalin jalan töytäisystä.
Oikein päin kääntyneellä tuolilla rennosti istuva Skakdi siemaisi sikaristaan puhaltaen ulos heppoisat sauhut.
“Sinulla taisi olla mielenkiintoinen matka”, Gaggulabio murahti.
Amazua ryhdisti asentonsa. “Kieltämättä, herra kenraali.”
“Oletan, että toit ninjani ja muut turvallisesti perille?”
“Jokaista varvassyylää ja leukakarvaa myöten, herra kenraali.”
“Tittelit sikseen, ystäväiseni”, Skakdikenraali topuutti tumpaten loppuunpoltetun sauhuttimensa. “Puhukaamme mieluummin yhtiökumppaneina kuin käskyläisenä ja alaisena.”
Palkkasoturi laski päätään myöntävästi.
“Ehdin jo epäillä tapahtuiko matkallanne mitään radikaalia. Emme saaneet yhteyttä alukseenne.”
“Nazorakien asentamat laitteet olivat puutteelliset.”
“Tai sitten mahtava miehistösi ei osannut käyttää niitä”, Labio naurahti.
Amazua vuorostaan ei päästänyt ääntäkään.
“No sama se, mutta ensi kerralla älä viivyttele miljoonaa vuotta. Olet minun palkolliseni. Maksan sinulle siitä, että tapat asioita. Tai, noh. Teet asioita, jotka auttavat poikiani asioiden tappamista. Minulla on sinulle uusi tehtävä.”
“Niin arvelinkin. Se lähetti mainitsi asian olevan erittäin salaista. Edes hän ei vaikuttanut tietävän asiasta.”
“No minäkään en tiedä ihan tarkkaan. Fakta on se, että tein diilin erään hyvin vaikutusvaltaisen… ystävän kanssa. Hän lupasi toimittaa palveluksiani vastaan mielenkiintoisia laitteita. Vaihto tehdään neljältä aamulla läheisessä lahdessa. Haluan sinun hoitavan sen”, Labio selosti ja kaivoi karttaa pöytälaatikoistaan. Skakdi nosti pöydälle hieman repaleisen ja kellastuneen karttapaperin laskien sen työpöydälleen. Palkkasoturi astui pöydän ääreen.
“Tuossa”, Labio painoi sormellaan yhtä kartassa näkyvää merenlahtea. “Se on lyhyen venematkan päässä. Voit hakea käyttöösi pienen soutuveneen täältä.” Labio painoi sormellaan toista kohtaa kartassa. “Sieltä pääset sopivasti paikalle hieman ennen määräaikaa.”
Skakdikenraali kääri kartan rullalle ja ojensi sen palkaksoturille. Amazua otti sen vastaan enempiä kyselemättä.
“Saanko käyttää siistiä kaapua”, Amazua kysyi.
Labio hymähti. Oli mielenkiintoista huomata että synkeässä palkkasoturissa oli myös ripaus huumoria. “Kaikin mokomiin…”
Palkkasoturi kääntyi ja oli aikeissa poistua huoneesta, mutta pysähtyi muutaman askeleen päästä.
“Yksi juttu vielä.”
Skakdikenraali oli valmis kuuntelemaan mitä palkkasoturilla oli asiaa.
“Kiinnostaisi tietää, miten nämä pienet olosuhdemuutokset vaikuttavat työskentelyyni.
Labion teki hetki mieli kysyä, mitä skrarhia palkkasoturi oikeen höpisi, mutta arvasi lopulta mitä tämä ajoi takaa. “Hankit meiltä anastetun laivan onnistuneesti takaisin siltä kurjalta rommililliputilta. Olkoon se siis palkkiosi hyvästä työstä. Ja ne muut pikkumiehet… Tee niillä mitä lystäät. Menkööt vaikka tykinruoaksi jos eivät muuhun kelpaa”, Lavio murahti.
Amazua kääntyi takaisin ovelle sanaakaan sanomatta. Palkkasoturi poistui huoneesta.
Omaan rauhaansa jätetty Skakdikenraali päätti nauttia vielä yhdet sauhut. Sikarirasiassa oli mainosteksti “Viimeinen valmistettu erä ennen kuin tykinkuula räjäytti valmistajan aivot”.