Klaanon

Avainsana: Zyglakit

  • Pikkujäbät metsässä

    Metsä

    Umbra harhaili sademetsässä etsien sivistystä. Hän ei edelleenkään muistanut paljoa mitään menneisyydestään ja oli vasta oppinut käyttämään voimiaan. Metsän pimeydessä, Umbra oli alkanut tajuta että onnistui luomaan sormeensa pienen valonsäteen ettei kompastuisi pimeässä, tai joutuisi nälkäisen Muakan hampaisiin.

    ”Mielenkiintoista”, Umbra sanoi, luoden sormestaan pienen valonsäteen, joka toimi ”taskulamppuna”

    Ottaen toisella kädellään miekastaan kiinni, Umbra kanavoi tätä valoenergiaa miekkaansa, mutta mitään ei tapahtunut. Pinnistäen mieltään, Umbra koetti saada hallinnan näihin ”uusiin” valovoimiinsa. Harmistuneena, kun mitään ei tapahtunut, Ba-Matoran lähti kohti läheistä puroa, koska tarvitsi nestettä.

    Katsoen sormensa valossa puron pintaan, Umbra huomasi että hänen haarniskansa violetit kohdat olivat muuttuneet kellertävän oransseiksi. Pikkuhiljaa sankarimme alkoi tajuta mitä oli tapahtunut, hän oli vaihtanut ruumiinsa värejä.

    ”Täytyy kokeilla mitä nyt tapahtuu”, Umbra sanoi itselleen, ottaen yhteyden miekkaansa, ja keskitti kaiken energiansa säilään. Syntyi suuri annos keltaista energiaa, elementaalista valoa, joka purkautui säilän päästä. Säde osui läheiseen suureen puuhun, kaataen massiivisen puun päin mutaista maata, jolloin turvetta, mutaa ja maa-ainesta lenteli ilmassa, hätääntyneiden Kewojen kirkuessa pelästyneinä.

    ”Tämäpä perin mielenkiintoista”, hän sanoi, hymyillen leveästi Pakarillaan.

    Äkkiä Umbra kuuli ääniä. Joukko Zyglakeja oli metsällä. Ne metsästivät yhtä mustan ja limevihreän väristä pientä olentoa, joka hyppi mättäältä toiselle, joukko vainoojia perässään.

    ”Saamme shinut käsiimme pieni Orton!” yksi mustan ja sinisen kirjava Zyglak sanoi, ampuen liimazamorin Ortonia jalkaan. Olennon matka loppui kuin seinään, kun hän kaatui maahan.

    ”Emme ole metsästäneet Ortoneja vuosia”, Zyglak sanoi, lipoen huuliaan. ”Nyt on aika kruunata odottelu”, hän sanoi lähestyen joukkonsa kanssa ilmasaksilla huitovaa olentoa.

    ”Ei! Ette saa! Mitä olen teille tehnyt!” Orton huusi.

    Umbra oli piiloutuneena läheisen puun taakse. Hän piteli kolmisormisella kädellään kiinni puusta ja katseli kauhistuneena kuinka barbaariset olennot kohtelivat nappaamaansa Ortonia.

    ”Nyt tai ei koskaan, minä toimin”, Umbra kuiskasi itselleen, nähden vilauksen menneisyydestään, Toana.

    Miekka oikeassa kolmisormisessa kädessään, Umbra lähti juoksemaan Zyglakeja kohti, karjuen.

    ”Antakaa sen Ortonin olla!”

    Miekka latautuneena keltaisella valoenergialla, Umbra meni Zyglakien ja Orotnin väliin.

    ”Mitä sinä pikkuinen Ba-Matoran tulet väliimme mesoamaan. Mene muualle ennen kuin katkaisemme pikku jalkasi kuin hammastikut”, yksi Zyglakeista sanoi Umbralle, tämän pidellessä miekkaansa osoittamassa Zyglakeja.

    ”Pikkukaveri, pakene kun voit”, Umbra sanoi Faxonia kantavalle Ortonille. Umbra loi pienen lasersäteen sormestaan, joka poltti Ortonin jalassa olleen tahmean liiman pois ja tämä pääsi jaloilleen.

    ”Ei. Taistelen yhdessä kanssasi, muukalainen”, Orton sanoi uhmakkaasti, ladaten aseensa.

    ”Kaksi pientä Matorania meitä, joukkoa Zyglakeita, vastaan”, harmaata kypärää kantava Zyglak soturi sanoi, nauraen. Muut Zyglakit alkoivat nauraa rämäkkää sihinää sisältävää nauruaan.

    Yksi Zyglakeista, limetin vihreän ja harmaan sekoitus, lähestyi Umbraa nauraen, jolloin Umbra iski itsepuolustuksekseen miekastaan valonsäteen päin Zyglakia. Zyglak sokaistui ja ei enää nähnyt toisella silmällään mitään.

    Zyglakit katsoivat kuinka Ba-Matoranin miekasta lähti valonsäde joka sokaisi heidän tiiminsä jäsenen. Tämän jälkeen koko joukko hyökkäsi kaksikon kimppuun.

    ”Oletko valmis kaveri?” Umbra sanoi Ortonille, tämän nyökätessä.

    Miekat iskivät toisiaan vasten kun Umbra ja Orton aloittivat taistelun Zyglakeja vastaan. Orton loi tuulenpyörteitä aseistaan, jotka pyörryttivät Zyglakeja, ja Umbra loi valoa sekä painovoimahyökkäyksiä miekastaan. Hän joutui kokoajan vaihtamaan vartalonsa värejä mahdollistaakseen kahden elementin käytön. Zyglakien raaka voima ja suuri lukumäärä sai aikaan sen että taistelu jäi aika lyhyeksi, ja Umbra loi suuren valonvälähdyksen, jonka aikana hän johdatti sokaistuneen Ortonin ja itsensä piiloon.

    ”Onnistuimme aika hyvin”, Orton sanoi viimein piilopaikasta, jonne Umbra oli heidät johdattanut. Piilo sijaitsi hylätyssä Ussalin pesässä hiekkatörmällä.

    ”Mikä on nimesi, muukalainen”, Orton kysyi. ”Itse olen Levah, Orto Nuin Ilmavoimien päällikkö, ja nykyisin Ilman Orton.”

    ”Minua on kutsuttu Umbraksi jo kauan, mutten tiedä varmuudella onko se nimeni”, Umbra vastasi. ”Tiedätkö mistä täältä saarelta löytää sivistystä?”

    ”Oi kyllä, uljas soturi, Umbra”, Levah vastasi, kiillottaen välineitään. ”Voisitko muuten himmentää tuota valoasi, se ei tee hyvää silmilleni, koska olen sopeutunut pimeään”, Levah sanoi. ”Vien sinut Bio-Klaanin linnoitukselle aamunkoitteessa”, Orton jatkoi.

    ”Kiitos, uusi ystäväni”, Umbra sanoi, puristaen kolmisormisella kädellään Levahin limevihreää kättä.

  • Liskojen ja ötököiden hutera liitto

    Klaanin rantakalliot, pieni kanjoni

    Pieni lintu säikähti suuren kiven takaa esiin ilmestyvää rumaa pärstää. Suiposta, teräväpäisestä kallosta tuijotti kaksi punaista, verestävää silmää. Pian koko zyglak laahusti esiin kolmen lajitoverinsa kanssa, ja lintu lehähti äkkiä tiehensä.

    Neljä groteskia matelijaa tarkkailivat ympäristöään odottavan näköisinä, mutta alkoivat pian elehtiä kärsimättömästi.
    ”Missä ne taas viipyvät?” yksi zyglakeista ihmetteli raastavalla äänellään. ”Luulisi nyt pystyvän sentään kokouspaikalle saapuvan kaikilla niillä vempaimilla.”
    Muut murahtelivat hyväksyvästi.

    Kuitenkin melko pian mereltä alkoi kuulua moottorin ääniä. Zyglakeista suurin siirtyi kanjonin merta kohti aukeavalle suulle tarkkailemaan. Sieltä saapui nazorakein vene, kannellaan tusinan verran torakoita.
    ”No niin. Ötökät saapuvat.”

    Moottorin ääni hiipui, ja vaihtui lukuisten askelten töminäksi. Neljä zyglakia asettautuivat riviksi, ja tuijottivat kylmästi nurkan takaa saapuvaa torakkajoukkiota. Yli kymmenen torakkaa olivat melkein kaikki todella raskaasti aseistautuneita.

    Torakoiden asetuttua kahteen riviin astui joukosta esiin sinibarettinen nazorak, joka oli avaamassa suutaan, kun poikkeuksellisen laiha zyglak keskeytti.
    ”Mikäs teillä kesti?”
    Sinilakkinen torakka keräsi itsevarmuutensa vastatessaan kiusallisen lähelle kasvonsa tuoneelle matelijalle.
    ”Polttoaineen kannalta oli taloudellista saapua juuri nyt, ja-”
    ”Taloudellista! Itse sovitte tämän tapaamisen, pistätte meidät odottamaan riskialttiissa kanjonissa, ja tulette paikalle useita kymmeniä minuutteja myöhässä!”

    Siinä missä sinilakkinen torakka otti peloissaan pari askelta taaksepäin, kaksi hänen vierellään seisovaa suurempaa nazorakia astuivat esiin, ja osoittivat zyglak-joukkiota aseillaan. Muut aseistetut torakat ottivat tästä mallia.

    Zyglakit vaikenivat hetkeksi, kunnes sama matelija avasi taas suunsa: ”Mikä syy teillä sitten on tälle tapaamiselle?”
    ”Aluevastuun uudelleenjaottelu.” Puhuja oli taas laivastonsinistä barettia päässään kantava nazorak. ”Teidän tehtäväksenne tulee lähettää tiedustelijoita Kummitusten Suolle.”
    ”Luuletko, pikku ötökkä,” Zyglak sihisi ”voivasi noin vain lähettää joukkojamme saaren vaarallisimmille alueille? Luuletko, että meillä riittää miehiä moiseen?”
    Takana seisoneet zyglakit tarttuivat jo keihäisiin ja miekkoihinsa, mutta lopettivat toimensa suuren nazorak-joukon uhatessa heitä moderneilla zamor-kanuunoillaan.

    Pian torakat poistuivat, jättäen jälkeensä ankean nelikon zyglakeita, joilla olisi huonoja uutisia lajitovereilleen vietäviksi.

    Lentokone

    Ämkoo tutki vielä hetken karttaa, ja alkoi sitten puhumaan.
    ”Snowie?”
    ”Niin?”
    ”Alamme lähestyä määränpäätämme.”
    ”No hyvä, sinulle riittää kahvia liptettäväksi takaisintulomatkallekin.”

    Klaanilaiset katsoivat ikkunoista ulos. Hieman heidän edessään levittäytyi trooppinen saari. Se oli metsäisä, ja oli siellä vähän vuoriakin. Ämkoon silmään kuitenkin osui muuannen yksityikohta. Asutusta oli liikaa. Ja se oli aivan vääränlaista.
    ”Snowie… En usko, että matoralaisten mökit näyttävät aivan tuolta.”

  • Pitkän yön alku

    Pimeys

    GK heräsi ja näki vain mustaa.

    Sitten hän päätti avata silmänsä. Se ei auttanut. Huone, jonka kylmällä kivilattialla hän makasi oli vailla minkäänlaisia valonlähteitä. Oli myös täydellisen hiljaista ja GK ei pystynyt kuulemaan edes omaa hengitystään.

    ”Haloo?” hän yritti kokeellisesti puhua pimeyteen. ”Onko täällä ketään?”
    Toan epätoivoiset huudot kaikuivat takaisin jostain kaukaa antaen kuvan siitä, että huone oli valtava. Kaikumista kesti hetken ennen kuin äänet katosivat pimeyteen.

    GK kokeili liikkua ainoastaan tajutakseen, että ei pystynyt siihen. Hän pystyi yhä tuntemaan kaikki raajansa, mutta ne eivät yksinkertaisesti ottaneet vastaan komentoja.
    Toan mieleen hiipi häiritsevä ajatus. Ajatus ei ollut sellainen, jota hän olisi halunnut ajatella, mutta sitä ei saanut sulkea pois täysin.

    ”Ei”, joku puhui pimeydestä hiljaa. ”Et ole kuollut.”

    Jos huoneessa olisi ollut valoa, pelästyneen ja helpottuneen ilmeen epäpyhä yhdistelmä olisi ollut havaittavissa GK:n kasvoilla.
    ”Ku-kuka siellä?”

    ”Et ole tosiaankaan kuollut, GK”, pimeydessä puhuva ääni sanoi sivuuttaen aiemman kysymyksen. ”Koska minä olen käynyt toisella puolella ja tiedän, minkälaista siellä on.”
    Kuusi punaista silmää syttyi pimeyteen suoraan GK:n kasvojen eteen ja niiden muodostaman ympyrän keskellä puhui hirviömäinen, leuaton suu.
    ”Toisella puolella ei ole edes pimeyttä, poikaseni”, suu sanoi etäisesti Matoranilta kuulostavalla äänellään. ”Siellä ei ole mitään. Tyhjää. Pohjatonta tyhjyyttä. Ei ääniä. Voit vaikka avata suusi ja huutaa kauhusta, mutta pian sinulle selviää, että sinulla ei ole suuta. Sinulla ei ole suuta ja haluat huutaa.”

    GK tuijotti silmiä hiljaisena. Hän päätti olla sanomatta mitään.
    ”Minä ja ystäväni juuri pelastimme sinut sieltä, poikaseni!” kuusisilmäinen olento sanoi ylpeänä. ”Toisin kuin yleensä luullaan, Zyglakit ovat aivan yhtä hyviä korjaamaan vammoja kuin aiheuttamaan niitä. Ainoa syy, miksi et voi liikkua on se, että en tahdo sinun liikkuvan vielä. Mutta kohta tarvitsen apuasi, hyvä ystävä.”

    Kuusisilmäiset kasvot tulivat epämiellyttävän lähelle GK:ta.
    ”Ja sinähän varmasti autat henkilöä, joka juuri veti sinut takaisin toiselta puolelta?”
    Jos leuaton suu kykenisi hymyilemään, se hymyilisi leveästi.

    Bio-Klaani, komentokeskus

    ”Sinussa on loinen, Snowman!” Guardian huusi kädessään olevaan kommunikaattoriin uudelleen ja uudelleen. Hän toisteli sitä puolen minuutin ajan, vaikka Snowmanin kasvot äsken näyttänyt vihreä ruutu näytti vain lumisadetta.
    Lopulta Guardian luovutti. Hän heitti kommunikaattorin kädestään seinään ja potkaisi yhden komentokeskuksen tuoleista kumoon karjaisten voimakkaan skakdinkielisen kirosanan.

    Joku ilmeisesti kuuli Guardianin karjahduksen, sillä komentokeskuksen ovi avautui naristen. Guardian kääntyi katsomaan. Oviaukossa seisoi Paacona tunnettu vihreä Toa, joka piti ovenkahvasta kiinni kasvoillaan mitä provosoivin ilme.
    ”Ongelma?” Paaco sanoi.

    ”Kyllä”, Guardian vastasi vielä selvästi hieman äreänä. ”Snowman ja Ämkoo ovat lentomatkalla. Snowmanin sisällä on jotain limaista ja ikävää. Heitä piti varoittaa, mutta nämä mahtavat laitteesi eivät toimi.”

    Paaco käveli huoneeseen ja katsoi laitteita pitkään.
    ”Oletko kokeillut käynnistää ja sammuttaa uudelleen?” hän sanoi.

    ”Kyllä?” Guardian sanoi kysyvästi.

    ”Sitten en voi tehdä mitään.”

    ”…”

    ”Tai siis. Nämä laitteet kyllä ilmoittaisivat, jos vika olisi tällä puolella. Arvaanpa, että tässä on joku häiriösignaali käytössä.”
    Paaco nosti Guardianin potkaiseman tuolin pystyyn ja istui sille.
    ”Anna minulle minuutti”, hän sanoi. Guardian vastasi myöntävästi ja käveli ulos komentokammiosta. Hän kääntyi kohti sitä siipeä, jossa hänen oma huoneensa sijaitsi, mutta ei ajatellut kovin tarkasti, minne oli menossa.
    Guardian ei jostain syystä ollut tilanteesta kovin huolissaan. Vaikka Paaco ei saisikaan yhteyttä korjattua, tilanne ei vaikuttanut erityisen vakavalta. Ämkoo kyllä huomaisi, jos Snowmanissa olisi jotain vikana.
    Ainoa asia, joka vaivasi Guardianin mieltä oli mahdollisuus, että Avde oli jo pistänyt Snowmanin tekemään jotain ennen näiden lähtöä. Pieni ja huomaamaton pommi lentokoneen siiven alla voisi lopettaa tehtävän tehokkaasti ajoissa.

    Guardianin sisäinen monologi keskeytyi, kun käytävän kaikki lamput sammuivat. Pimeyttä kesti viisi sekuntia ennen kuin lamput aktivoituivat uudelleen. Guardian pysähtyi ja katsoi ympärilleen.

    Hän aavisti pahaa.

  • Kohde: Valottu

    Bio Klaanin linnake, klaanilaisten asuintilasiipi.

    Ilta alkoi hämärtyä, yö oli noussut.
    Bio Klaanin asuintilojen laajoissa, valkoisissa käytävissä Valon Toa Domek marssi ja tanssahteli tyytyväisesti ”Huudon Vaeltaja – Pahuuden Wahi”-kirjansa kanssa, silloin tällöin pysähtyäkseen katsomaan seinien ikkunoista ulos ja laittamaan sen alla olevan kukkaruukun sijoilleen. Kun vastaan tulleet klaanilaiset alkoivat kysyä missä hän oli koko päivän, ainoa vastaus minkä he saivat oli Valon Toa pyyntö ilmoittamaan hänelle välittömästi jos joku saapuu ovelle kysymään kaveria nimeltä ”Aarnikotkamies”, jotta hänellä olisi aikaa paeta nopeasti ikkunasta. Klaanilaiset ymmärsivät heti, ettei kannata kysyä enempää.
    Muutamien askelieen päästä Domek saapui oman asunnon eteen. Hän otti esiin avaimensa ja mietti hetken kuinka mukavaa olisi viimein nukkua päivän päätteeksi.
    Mutta juuri silloin hän alkoi tuntea hyvin karmaisevan olon, joka sai hänet tuntemaan hyvin levottomaksi. Valon Toa päätti yrittää olla piittaamatta siitä ja meni sisälle. Hän sytytti valot ja alkoi lukemaan kirjaansa. Puolentunnin kuluttua Domekin päätti, hän menisi nukkumaan aikaisemmin, viimein kun olisi saanut mahdollisuuden.
    Mutta hän ei voinut. Valon sammuttaessa, hän alkoi tuntea taas saman karmaisen olon, joka tuntui painavan hänen rintakehää kuin suuri kivenlohkare. Toan päähän alkoi tunkeutua hyvin masentavia ajatuksia ja hän alkoi tuntea kuin joku tai jokin olisi tulossa häntä päin.
    Jos maailmassa oli jotain, mikä pelotti Domekia eniten, yksi niistä olisi ollut uhka jota ei voi tunnistaa. Kuten monet Av-Matoralaiset, Domek tunsi itsensä erityisen tukalaksi pimeydessä vaikka olisikin tutussa ympäristössä, koska pimeys usein piillottaa itseensä monia asioita joita se ei halua kenenkään näkevän ja jäävän sen jälkeen elossa kertoa siitä. Siitä syystä Valon Toa myös pelkäsi kuolemaa tietyn verran, koska aivan kuten pimeys, hän ei voinut ymmärtää sitä, eikä kuolema koskaan anna hänen ymmärtävän. Hän makasi vuoteessa unettomana hyvin pitkään, kunnes hän viimein nousi ylös ja sytytti kaikki rauhoitakseen itseään taas.
    ”… Miksi? Hiivatti, miksi juuri nyt?”, Domek mietti, ”sama tapaus jo päivälläkin”.
    Istuessaan hetken vaalean vuoteensa päällä, hän yhtäkkiä muisti hänen aikaansa omassa alitajunnassa, jossa hän oli ollessaan tajuttomana ja tapasi näsäviisastelevan superegonsa, ärsyttävän idinsä ja viisaan egonsa. Mutta siellä hän tapasi myös yhden hahmon, joka ei koskaan pitänyt kuulua paikalle: Avde.
    Hyytävä tunne alkoi taas nousta Valon Toan selkäpiitä myöten. Vaikka hän ajatteli hoitavansa asian Avden kanssa erittäin hyvin, häntä silti pelotti mitä Avde saattaisi tehdä.
    Siinä hetkessä Domek muisti, ettei jostain syystä koskaan kertonut asiasta Admineille tai kenellekään muulle, vaikka yleensä hän ei epäröisi raportoimaan asiasta ennen. Hän lähti heti ovea päin ja päätti kertoa tästä heti Admineille, vaikka joutuisikin mahdollisesti taas kuulla muilta kuinka tämä on vain hänen vainoharhaa, mutta tällä kertaa Domek oli varma siitä mitä hän näki. On liian sattumanvaraista joutua saman otuksen hyökkäämäksi, mikä on seurannut häntä jo saarella ja sitten tavata alitajunnassaan näsäviisastelevan superegonsa, ärsyttävän idinsä ja viisaan egonsa sekä vastenmielisen varjoseinän. Hän ei jättäisi tätä asiaa ilman minkäänlaista käsittelyä.

    Ja juuri Valon Toan ottaessaan kiinni ovenkahvasta, hän tunsi hyvin ahdistuneen olon; hän ei halunnut lähteä ulos huoneestaan ja tavata ketään. Hän ei halunnut kävellä yksin synkissä käytävissä. Kuin noituudella isketty, Domek alkoi sen sijaan perääntyä pois ovesta päin ja istui takaisin vuotensa päälle. Hän ei tosiaankaan tiennyt miksi, mutta jostain syystä hän tunsi ettei hänen pitäisikään puhua asiasta kenellekään. Valon Toa alkoi hätääntyä tästä eikä voinut enään edes kävellä paikallaan edestakaisin rauhallisesti. Jälleen kerran, hän yritti rauhoittaa itseään useilla tavoilla, kunnes hän meni ikkunan luokse ja nosti verhot pois.
    Domek katseli ulos. Linnake oli silti valoisa näin myöhään illallakin. Hän katseli ylös rauhallista iltataivasta ja näki useita tähtiä ja Punaisen Tähden koristamassa tummansinistä taustaa, jotka ovat aina rauhoittivat jokaista elämänmuotoa.
    Katselleessaan tähtiä, Domek muisti kuinka eräs erittäin tärkeä henkilö on hänelle kerran sanonut:
    ”Jos minulta kysytään mitään, valo ja varjo ei pitäisi katsoa mitenkään erillaisina. Päinvastoin, valo ja varjo tarvitsevat toisiaan elääkseen, aivan kuten elämä ja kuolema. Valo ei olisi olemassa, ellemme tiedä mikä varjo olisi, samoin kuten emme tietäisi mikä valo olisi jos varjoa ei olisi olemassa. Me saatamme pelätä varjoa, koska emme ymmärrä sitä, mutta olen varma että varjo pelkää myös meitä, koska se taas ei ymmärrä valoa. Todellinen tasapaino saavuttaa vain jos joku ymmärtäisi tämän ja hyväksyisi sen tiedon, ja käyttämäisi molempia voimia hyväkseen. Ainoa asia, mikä erottaa valon ja varjon on sen käyttäjä itse.”

    Muistellen tämän, Domek viimein rauhoittui ja käveli sänkyynsä nukkumaan. Hän päätti ajatella positiivisesti ja kiitti tätä henkilöä taas hänen avustaan. Siinä hetkessä, Domek vaipui uneen.

    Mutta juuri ennen uneen vaipumistaan, yksi pieni ajatus vilahti Valon Toan mieleen:

    ”Mitä jos hän olikin väärässä?”

    Tuntematon sijainti

    brzzt

    ”Arstein, olen löytänyt Valon Toan. Hän on Bio Klaanin linnakkeen asuintilasiivessä, kuten olet arvannut. Olen tutkinut saarta ja olen löytänyt useita reittejä jotka voivat olla suunnitelman hyväksi.”

    ”Hienoa. Hyvää työtä, Sheelika rakkaani, hyvää työtä.”

    ”Tosin, paikalliset Zyglakit ovat hyvin levottomia. Heillä on juuri vallankiista meneillään.”

    ”Kas, mikä hieno sattuma. Voimme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme. Ovatko ”he” valmiita?”

    ”Kyllä. Yksi käsky, niin voimme viimein pyyhkiä tämän inhottavan saaren pois kartalta.”

    ”Kaikki ajallaan, rakas Sheelika.”

    ”Mutta emme voi enään odottaa! Tämä on tilaisuutemme, voimme viimein nujertaa Klaanin ja saada Tawan pään vadille! Mitä vielä tarvitsemme!?”

    ”Jos olisit keskittynyt muuhun kuin sinun omaan verenhimoosi, ymmärtäisit täysin mitä tarkoitan.”

    ”Mutta… mitä… oikein… tarkoitat?!”

    ”Heheh. Voi rakas Sheelika, olet hyvin naivii. Hahahahahah.”

    brzzt

    [spoiler=Niin muuten.]Ai niin, koska aika jolloin tämä tapahtuu ei ole kovin tarkka oikein, tämä lisäykseni sijoittuu jossain kaikkien seuraavien tapahtumien välissä.
    … Tämä saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta uskokaa minua: Se olisi vielä pahempi jos en kertoisi tätä.[/spoiler]

  • Raptorit riitelevät kuin matoranit kanokasta

    Metsäaukiolla

    Klaanin saaren sankassa metsässä, joukko Zyglakeja selvitti välejään. Zyxaxin lähtö oli jättänyt saaren Zyglakeille ongelman. Heidän johtajansa katosi kaukaiselle saarelle taistelemaan Makutan kanssa Toa-ryhmää ja Matoraneja vastaan, jättäen heidät yksin tänne viheliäiselle saarelle Nazorakien, Skakdien ja muiden ärsyttävien olentojen kanssa. Nyt joukko Zyglakeja oli kerääntynyt metsäiselle, suurten puiden reunustamalle aukiolle, jota sävyttivät kuolleiden puiden rungot.

    ”Zyglakien johtajuus kuuluu minulle, koska minä olen voimakkain!” piikikästä kypärää kantava Zyglak sanoi, iskien falanginsa päin taistelutoveriaan, joka otti aseesta kiinni, katkaisten sen kappaleiksi.

    ”Taisteluita ei voiteta voimalla, vaan taktiikalle”, Zyglak sanoi, potkaisten maasta kiven päin vihollistaan, jolloin kivi osuin tätä silmään ja Zyglak kaatui maahan.

    Ympärillä joukko Zyglakeja oli seurannut taistelua hiukan ihmetellen. Nämä Zyglakit eivät olleet vallanhimoisia vaan tarvitsivat vain suuren johtajan joka auttaisi heitä listimään Klaanilaiset. Ei sen enempää. Tappaa ehkä muutaman Matoranin samalla.

    Maahan kaadettu Zyglak piteli silmäänsä, kun voittaja aikoi iskeä miekallaan vihollisensa pään paikaltaan.

    ”Tee se mitä teetkin, sillä sinä olet voimakkain”, Zyglak sanoi, katsoen kuinka suuri ja kulunut terä välkkyi valossa. Terä olisi viimeinen asia minkä hän näkisi elämänsä aikana.

    Iskien miekkansa vihollisensa kaulan lävitse, vihreää nestettä lensi ilmassa ja roiskui hänen päällensä.

    Zyglak nousi, jättäen kuolleen vihollisensa maahan ja nosti kätensä ilmaan. Zyglakit alkoivat kerääntyä hänen ympärilleen.

    ”Kansani, minä johdan teidät vielä moniin voittoihin, sillä en lähde Makutojen tarjousten perässä muita maita valloittamaan. Tästäpäivästä lähtien Kalgyz hallitsee Bio-klaanin saaren Zyglakeja!”

    Zyglak joukkion takana, pieni Zyxaxin paluusta unelmoiva joukkio katosi vähin äänin. Tämä kapinaryhmä ei pitänyt siitä että Kalgyz voitti heidän johtajansa, Vylgazin.

    Toisaalla. metsässä

    Sheelika käveli savisessa metsässä, ampuen sormenpäistään varjosalamoita vastaan tuleviin Raheihin ja kaikkeen mitä näkikään. Puissa olevat salaman kuvat sekä kuolleet kalat ja sammakot puroissa muistuttivat maailmaa siitä että Salaman Toia oli vielä elossa.

    Ampuen pienen Kewan alas puusta, Sheelika pysähtyi kuuntelemaan. Joukko Zyglakeja marssi hänen,lähteltään ja he eivät huomanneet Salaman Toaa, koska hän oli piiloutunut puun taakse kuullessaan ääniä.

    ”Kalzygista ei saa tulla Zyglakien johtajaa”; yksi joukon jäsenistä, joka kantoi piikikästä hopeista kypärää, sanoi muille ryhmän jäsenille.

    Sheelika kuunteli tätä sanan vaihtoa mielenkiinnolla. Joukko Zyglakeja, joiden johtaja lähti kaukaiselle saarelle metsästämään Toia. Hän laittoi nämä tiedot muistiin ja alkoi hiipiä pois metsästä.

    Tullessaan pienelle lammikolle, suuri Niazesk parvi hyökkäsi Sheelikan kimppuun, mutta hän loi suuren salamaiskun, joka tappoi kaikki inhottavat hyönteiset kerralla. Pieniä kärpäsiä putosi lammikkoon, jossa pienet Ghekulat napsivat niitä innolla.

    ”Inhoan hyönteisiä, inhoan Raheja, mutta haluan Tawan pään vadilla!” Sheelika puhui itsekseen, seuraten pieniä merkkejä, joita oli maastossa, kohti Bio-Klaanin linnoitusta.

    ”He eivät osaa piilottaa järjestöään ex-jäseniltä”, Sheelika sanoi itselleen, kun löysi pienen polun jolla oli paljon Toan ja Matoranin jälkiä.

  • Avde lumiukon unissa

    Riippukeinussaan makaavan, menneitä muistellessaan nukahtaneen Snowmanin mieli, eräs suurehko saari vuosia sitten

    Matoranin kokoiseksi itsensä muokannut Snowman käveli saaren suurimman asutuskeskuksen katuja pitkin. Tarkoituksena oli etsiä saaren matoranvoimien Kapteeni Ryhtinä tunnettu päällikkö, ja saada tämä ymmärtämään, että hänellä oli väärät henkilöt vankilassa. Kaduilla vaelsi tottuneen oloisesti matoraneja sinne tänne. Pian lumiukko löysi matoranvoimien päämajan. Hän koputti oveen, ja jäi odottamaan rauhallisesti. Hän oli hermostunut, mutta onnistui silti säilyttämään tyyneytensä. Kului hetken aikaa. Snowman katseli olkansa yli. Oliko jotain tapahtunut?

    Lopulta oven kuitenkin avasi ko-matoran, joka hieman töykeästi kysäisi: ”Mitä asiaa?”
    Snowman mietti sopivinta lähestymistapaa. Hän ei kuitenkaan keksinyt siihen hätään mitään erityisen fiksua: ”Viekää minut johtajanne luo.”
    ”Hah” hopeinen matoran naurahti ”Meillä on kädet täynnä hommia muutenkin, viimeaikaisten tapahtumien johdosta.”
    ”Oikeasti, minun täytyy saada puhua Kapteeni Ryhdille.”
    ”Kiitos, ja näkemiin.”
    Ko-matoran oli jo sulkemassa ovea, kun Snowman vielä huudahti: ”Kylän siivooja on terroristi!”
    Hetken hiljaisuuden jälkeen ko-matoran aloitti: ”Nuo ovat vakavia syytöksiä. Onko sinulla esittää perusteluja väitteillesi?”
    Matoranin kokoisenakin Snowman oli melko vahva, ja kiskaisi ko-matoranin ovesta ulos, ja veti tämän syrjään kahden talon väliin. Lumiukko tukki matoranin suun ja sitoi tämän kädet ja jalat löytämällään köydellä. Tänään ei ollut Snowmanin paras ”puhu itsesi ongelmista” -päivä.

    Siitä hän tallusti suoraan sisään ja Ryhdiksi kutsutun matoranin huoneeseen. Kapteeni katsoi tulokasta hämillään:
    ”Kuka olet?”
    ”Se ei ole nyt tärkeää, vaan se, että sinulla on kaksi syytöntä henkilöä vangittuina, kun taas syyllinen kauheuksiin on yhä vapaalla jalalla!”
    ”Selitä minulle, miksi nämä kaksi ’syytöntä’ juuri pakenivat vankilasta?”
    Tätä Snowman ei ollut kuullutkaan, ja vetihän se kieltämättä melko sanattomaksi. Nämä paenneet vangit olivat kuitenkin Snowmanin mittavan henkilökohtaisen kokemuksen mukaan sitä tyyppiä, jotka eivät jää istuskelemaan vaaran uhatessa. Kapteeni Ryhti jatkoi:
    ”Tahdotko, että hälytän toat hakemaan sinut pois?”
    ”Älkää hätiköikö, Kapteeni. Ystäväni tässä on täysin kunnollinen” sanoi ovesta sisään asteleva matoran rauhalliseen äänensävyyn.

    Snowman pysähtyi miettimään kuullessaan äänen. Tämä ei nyt ollut oikein, jotain kaavaa rikottiin. Jokin oli pahasti pielessä, ja… Hetkinen. Tämähän on unta, Snowman ymmärsi. Tämä on unta vuosien takaisesta seikkailustani! Mutta siinä tapauksessa, kuka tuo on? Snowman katsoi hämillään tulokasta.

    ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Ryhti tiedusteli kulmat kurtussa huoneeseen saapuneelta, sinipunaiselta matoranilta. Tämä ei kuitenkaan vastannut, heilautti vain sormeaan. Samassa matoranin varjo muuttui valtavaksi kouraksi, joka tarttui Kapteeniin, ja heitti tämän seinään. Ryhti lysähti tajuttomana lattialle. Huoneeseen tullut matoran kääntyi Snowmaniin päin, ja sanoi: ”Yleensä olen joko ’ystäväsi’ tai ’vihollisesi’. Kun olen oikein hienolla päällä, olen ’Punainen Mies’. Tai ’Syvä Nauru’. Tällä kertaa voisin kuitenkin olla ihan vain… Avde.”

    Snowmanille tuli outo olo. Hän tiesi tämän olevan unta, mutta silti se tuntui todelta. Tai ei ainakaan unelta. Huoneeseen tulleessa hahmossa oli sitä paitsi jotain pahasti vialla. Snowman toivoi kovasti heräävänsä pian.
    ”Hyvä on, ’Avde’” hän aloitti. ”Mitä haluat, ja mitä ihmettä teet unessani?”
    ”Erittäin hyviä kysymyksiä, Snowman. Erittäin hyviä” hahmo vastasi ”Minulla on sinulle pari lisää.”
    Lumiukosta tilanne meni hetki hetkeltä huolestuttavammaksi. Mistä tuo tiesi hänen nimensä, ja miksei hän voinut herätä? Avde jatkoi: ”Tämä on unesi. Tämä on mielesi. Miksi kysyt jotain itseltäsi, kun jossain sisimmässäsi tiedät jo vastauksen?”
    Snowman ahdistui enemmän ja enemmän. Oliko tämä enää unta?
    ”Mistä olet varma, että minä en ole sinä?” Avde jatkoi hymyillen vaimeasti. Silloin hänen varjonsa alkoi vääntyä Snowmanin näköiseksi.
    ”…eikö tämä ole jo aika absurdia?” lumiukko sai sanotuksi, eikä ollut varma, oliko se viisasta.
    ”Tämähän on unta, rakas ystävä.” Nyt Avden hymy kävi todella huolestuttavaksi. Huone vääntyi kaikkien luonnonlakien vastaisesti aivan kieroon, ja Snowman alkoi melkein voida pahoin. Avde jatkoi: ”Ja sinulla on todella, todella absurdi mieli, ystäväni. Kaikella kunnioituksella.”
    ”Jos tämä on kerran unta, niin miksen voi herätä? En väitä olevani mikään aamuvirkku, mutta tämä menee jo huolestuttavan pitkälle.” Snowman kysyi.

    Avden hymy leveni entisestään. Snowman huomasi yllätyksekseen sen olevan mahdollista.

    ”Unikaasu huoneessasi auttaa siinä.” Avde valaisi.
    Snowman ymmärsi olevansa todellisessa pulassa. Hän kyllä muisti saaneensa paketin, jota ei ollut vielä ehtinyt avata. Avde jatkoi: ”Okei, tunnustan. En ole alitajunnastasi. Olen ystäväsi. Ystävä, jonka visiittiaika riippuu suuresti siitä, kuinka valveilla olet.”
    ”Huumasit minut? Aikamoinen ystävä. Tohdinko kysyäkään, mitä seuraavaksi?”
    ”Voi, tohdit kyllä. En pyydä sinulta paljoa. Kun yö tulee, päästät minut sisään.”
    ”Silkasta ystävien pettämisen riemusta?”
    Avde naurahti kolkosti. Kaikki huoneen ikkunat paiskautuivat kiinni, ja varjo alkoi täyttää huonetta. Snowman huomasi punaisten silmien avautuvan ympärillään.
    ”Sinä et petä ystäviäsi, Toa. Sinä pelastat heidät” Avde aloitti ”Jos päästät minut sisään, kaikki tulee olemaan ohi. Saan haluamani. Allianssi hajaantuu”
    Snowman kuunteli vaitonaisena, kun Avde jatkoi puhettaan: ”Sinä tiedät, että te ette voita tätä sotaa.”
    Snowman ei sanonut mitään, kuunteli vain Avden sanoja.
    ”Nazorakit. Zyglakit. Skakdit. Metsästäjät. Veljeskunta. Ihan liikaa, eikö?”
    Lumiukko mietti kuulemaansa, sanaakaan sanomatta.
    ”Klaanin lattia tulee lainehtimaan ystäviesi verestä. Se ei tee niin, jos sota loppuu ennen alkuaan.”
    Avde piti tauon, ennen kuin jatkoi: ”Mikä on sinulle tärkeintä?”
    ”Eh, minä… En oikein ole hyvä tekemään päätöksiä omillani. Tämä on todella tärkeä asia, en minä ole oikea henkilö tähän…” Snowman vastasi epävarmana.
    ”Voi, sinä olet juuri sopiva, Snowman. Juuri sopiva.” Avde asteli kiusallisen lähelle lumiukkoa, ja lisäsi: ”Ja enkö minä muka näytä luotettavalta?”
    ”…oikeasti, tahdot ehkä kääntyä jonkun muun puoleen, olen se heppu, joka istuu kahviossa ja syö patonkia…”

    Hetken oli aivan hiljaista.

    ”Tiedätkö, että Ämkoo olisi tuskin voittanut sen saastaisen torakan ilman sinun ja ystäväsi toimia?”
    Snowman tuijotti hiljaisena Avdea silmiin, joka jatkoi:
    ”Olet pieni lumipallo, mutta vieriessään alas mäkeä voi siitäkin tulla jotain suurta.”
    ”Mutta…”
    ”Niin…?”
    Snowman ei keksinyt mitään sanottavaa.

    Samassa Avde kuitenkin haihtui huoneesta. Tai oikeastaan koko huone haihtui. Snowman avasi silmänsä, ja huomasi olevansa turvallisesti omassa riippukeinussaan.

    [spoil]Spoilereista suurin, G kirjoitti Avden osat. Mikä yllätys.[/spoil]

  • Isku Nazorak-pesään: berserk-Suga

    Laavaluolastossa

    Zyglakien takaa-ajo alkaa raivoisasti. Aivan kuin silkka viha antaisi niiden vaunuille lisää vauhti. Klaanilaisten päättäväisyys ei horju, vaan he menevät koko ajan eteenpäin..

    Ilma on tunkkaista ja kuumaa. Zyglakit eivät ole hellittäneet, vaan viilettävät klaanilaisten perässä. Edessä näkyy jälleen luolantapainen. Se on suuri… ”Tuolta voimme päästä ulos!”, Glatorianking huutaa. Muut eivät uskalla veikkailla, mutta He alkavat kuulla jopa edestäpäin Zyglakien meteliä. ”Ne ovat joka puolella!”, Mahrikinh karjaisee. ”Meidän pitää hypätä!”, Matoro TBS huutaa ja sen he tekevätkin. Luolan suu aukon lähellä oleva kieleke pelastaa klaanilaiset ja he loikkaavat sinne. Kaikki makaavat kasassa hetken, mutta kuullessaan Zyglakien lähestyvän, täytyy heidän jatkaa. Luolasta tuntuu huokuvan raikasta ilmaa… He pääsisivät ulos. Mutta sieltäkin alkaa kuulua meteliä. ”Ne tulevat.”, sanoo Keetongu.

    ”Emme pääse ulos!”, Summerganon toteaa ja jatkaa: ”…mutta päästivät he tai eivät, me taistelemme ulos.”

    Zyglakeja rynnistää luolasta, mutta ensimmäiset kaatuvat Summerganonin miekkaan ja MahriKingin keihääseen, mutta rynnistys sen kuin jatkuu ja muut liittyvät taisteluun. Luolasta ei pääse ahtaalle kiellekkeelle yhtäkään Zyglakia, kiitos klaanilaisten horjumattomuuden, mutta suu aukko on tukkeessa niistä. Ne änkevät väkisin läpi. Köysirataa pitkin saapuu lisää Zyglakeja, mutta ensimmäiset hyppääjät lentävät päistikkaa alhaalla näkyvään rotkoon ja ne jotka pääsevät kielekkeen kohdalle seivästyvät takalinjoja varmistavien klaanilaisten aseisiin. Yhden kohtaloksi koituu vastaanottaa Keetongun lyönti ja lentää vastakkaista seinää päin ja pudota sieltä laavaan. Mutta jopa ahtaita, kuilun seinämillä olevia pieniä polkuja pitkin yrittää Zyglakeja, mutta urheasti klaanilaiset ne torjuvat. ”Niitä tulee jatkuvasti, meidän on pakko puskea läpi!”, Manu sanoo ja muut nyökkäävät. Klaanilaisten raivokas rynnäkkö puhkaisee tunnelissa olevian Zyglakien rivistöt ja klaanilaisten onneksi luola avartuu lähes heti sisäänkäynnin jälkeen, joten he saavat tilaa taistella. Hieman laavatunneleita raikkaampi ilma antaa lisää tahtoa. Ensimmäinen hyökännyt Zyglak-aalto on lähes kaatunut. Summerganon lävistää yhden miekallaan ja Makuta Nui, tuttavallisemmin Manu antaa isän kädestä muutamalle. Ensimmäinen aalto on maassa, klaanilaiset hengähtävät.

    ”Niitä tulee lisää… ja niillä on jotain vahvaa mukanaan.”, Keetongu sanoo synkästi. ”Meidän on pakko jatkaa.”, Mahriking toteaa ja niin he lähtevät juoksemaan luolaa eteenpäin. Se tuntuu koko ajan suuntaavan ylöspäin, joten ehkä he pelastuisivat. Mutta niin kauan ovat Zyglakit vuoren uumenissa olleet, ettei yksikään kolkka ole heille pääsemättömissä. Klaanilaisten huomamaattomissa olleista sivutunneleista alkaa tulla lisää vihollisia ja takaapäin kuuluu askelia. Ainoa vapaa tie on ylöspäin. He juoksevat viholliset kannoillaan. Siellä täällä on laavauomia. Klaanilaiset päätyvät avaraan kammioon, jonka keskellä on silta valtavan rotkon yli ja toisella puolella portaat ylös. Silta on keskeltä katki, mutta hyppääminen on aiempien ponnistusten rinnalla pikku juttu.

    Mutta zyglakien viimeinen, voimakkain aalto tulvii joka raosta ja klaanilaiset huomaavat olevansa joka puolelta piiritettyjä. Luolasta, josta he tulivat, kuuluu askelia ja huutoa. Ne tulevat. Heitä piirittävät Zyglakit käyvät päälle. Ensimmäiset kaatuvat helposti, mutta jatkuva päällekäyminen tuottaa tulosta: Summerganon katuu kolmen Zyglakin rynnistäessä päälle ja vaikka Manu onnistuu ne hoitelemaankin, ovat klaanilaiset joka puolella vaikeuksissa. Zyglak on haavoittanut Summerganonia hieman ja ylösnouseminen on tuskallista. Hän näkee kolmen Zyglakin juoksevan kohti muiden selustaa. Vihollisia on enää vähän, mutta sitäkin sitkeämpiä ne ovat. Summerganon nostaa miekkansa ja juoksee noita kolmea päin. Yhdeltä hän sivaltaa pään pois, toinen saa kohtalokkaat osumat lähes joka puolelle ja kolmas perääntyy kauhuissaan ja horjahtaa rotkoon. Juuri, kun klaanilaisten vääntö näyttää kääntyneen voitoksi, kuuluu luolasta jälleen meteliä. Ei paljoa askelia, mutta jotain normaalia Zyglakia vahvempaa taitaa olla tulossa…

  • Isku Nazorak-pesään: jääkalikkazyglak

    Bio-Klaanin saaren alla laavluolastossa sijaitseva Zyglakien kylä

    Ensinnäkin, Matoro on tajunnut että he eivät voi jatkaa pakoa laavavirtaa pitkin. Uusi putous.
    Toiseksi, viisikko pistettiin vankiselleihin. Manu tekeytyi tavalliseksi Zyglakiksi.
    Matoro tutkailee paksujen kivisten kaltereiden – ei, pilareiden, lävitse kylää. Tämä on suuri sivutunneli laavaluolassa. Paljon räsyisiä, laavakivestä ja panssareista tehtyjä talontynkiä sekä seinässä olevia luolia. Heidän vankilansa oli luola, jossa oli vain katossa aukko.

    ”Zyglakit asuvat täällä. Heillä pitää olla suhteellisen yksinkertainen reitti pois.”, Matoro ajattelee ääneen.
    ”Juu. Kenties joku luola?”, Keetongu ehdottaa.

    ”Hei, haluatte varmaan tietää että Zyglakit meinaavat heittää teidät laavaan auringonnousun aikaan”, kalterien taa tullut Manu-Zyglak sanoo.
    ”Mitä kello on?”, on ensimmäinen kysymys sellistä.

    ”Zyglakien mukaan aamuyö. Aurinko nousee parissa tunnissa.”, Manu sanoo. ”Koitan hankkia teidät pois. Niin juu, ja uloskäynti on laavajoen yllä, katossa menevä köysirata.”

    ”Erittäin hyvä tieto. Pystyskö harhauttamaan kun me pakenemme omin avuin?”, Matoro kysyy.

    Manu lähtee poispäin nyökäten.

    ”Miten meinaat että häivymme?”, Glatorianking kysyy.
    ”Jäädytetään – haurastetaan yksi pilari. Sitten sen saa kaadettua.”, Matoro sanoo ja vinkkaa Keetongulle.
    Matoro laskee kätensä kiviselle pilarille.
    Vaalenasinistä kohmetta leviää kiven pintaa pitken Matoron kädestä. Kuuluu räsähdyksiä kun kivi muuttuu sisältäpäinkin jääksi. Jään Toa kumartuu kun Keetongu lyö kovaa kivipaatta. Se iskeytyy puoliksi ja viisikko on vapaa.

    He lähtevät hipsimään ulos sellistä. Kauempaa kylästä kuuluu huutoja ja näkyy savua. Pari taloa on syttynyt palamaan.
    Kiitos Makuta Nui.

    Hännätön Zyglak juoksee suoraan heidän luo. Manu osoittaa vankilan yllä olevaa tasannetta, josta lähtee köysirata.

    ”Millä me tuonne pääsemme?”, Mahriking kysyy.
    ”Portaat. Vankilanne sivulla.”, Manu ohjeistaa ja he lähtevät juoksuun portaille.
    Oudonkielinen huuto kuuluu heidän takaansa. Joukko Zyglakeja huomasi heidät ja hälyttää muutkin.

    Klaanilaisjoukko kiipeää portaat.
    ”Pysähtykää!”, tasanteella oleva vahti huutaa ja osoittaa heitä varsijousella.
    ”Öh, emme.”, Glatorianking sanoo, heittäytyy maahan, potkaisten Zyglakia jalkaan. Tämä horjahtaa, ja melkein tippuu laavaajokeen.

    ”Saasta!”, se karjaisee ja potkaisee hopean Toan maahan. Keetongu ryntää ystävänsä avuksi ja lyö kohdetta suoraan kasvoihin. Manu tulee mukaan ja saa iskettyä Zygkailta aseen pois. Summerganon jäädyttää vartijan.

    Portaista kuuluu melua. Matoro hyppää ensimmäisenä puiseen ”koriin” joka roikkuu köysien varassa. Make tulee heti hänen taakseen.
    ”Kahta Toaa enempää ei näihin mahdu!”, Manu sanoo ja ohjaa muita taaempiin koreihin.

    Summerganon työntää jääkuutio-Zyglakin suoraan ahtaisiin portaisiin hyökkääjien tielle. Hän sinkoaa muutaman jäästäeen portaikkoon ja hyppää köysiradan vaunuun Keetongun kanssa.

    Manu heittää ylimääräisen vaunun päin Zyglakeja. Glatorianking juoksee viimeiseen vaunuun. Manu vääntää seinässä olevaa vipua joka vapauttaa vaunut ja eeppisellä hidastuksella hyppää viimeiseen vaunuun Glatoriankingin viereen.

    Kolme vaunua lähtevät kiitämään köysirataa pitkin allaan laavajoki.

    Valitettavasti Zyglakeilla oli toinen ”vaunu-asema”, josta he lähtivät pakenijoiden perään. Se onkin sitten ihan seuraavan kirjoittajan tehtävä.