Glatorianking ja Umbra olivat juuri ohittaneet haisevan Zyglakien leirinuotion, jolla liskomaiset olennot olivat syöneet Matoraneja ja Ortoneja joita olivat tappaneet ja paistaneet nuotiolla. Kaksikko oli ohittanut leirin nopeasti koska eivät halunneet olla tekemisissä ruumiiden kanssa.
”Tiedäthän sinä että järvitukikohdalle on matkaa?” Umbra kysyi Glatoriankingiltä, joka vältteli vesilätäköihin astumista.
”Kuinka pitkä matka sinne oikein on?” Valkoinen Toa vastasi, katsahtaen Umbraa. Fikou oli hypännyt kumpareelta Umbran olkapäälle.
”En tiedä tarkkaan, mutta tiedämme olevamme perillä, kun olemme perillä”, Umbra vastasi.
Kaksikon kävellessä metsän puut tuntuivat käyvän yhä pahaenteisimmiksi ja pelottavammiksi. Havupuut muodostivat tiheitä ja synkkiä kohtia ja neulaset varisevat märät neulaset tarttuivat kaksikon haarniskoihin.
Kun tuli niin pimeää että kumpikaan ei nähnyt eteensä ja he kompastelivat puiden juuristoissa, Umbra muutti värinsä keltaisiksi ja sytytti etusormeensa valon.
”Tulkoon valo!” Umbra kuulutti ja valo tuli.
Kaksikon suut loksahtivat auki. He olivat päätyneet suuren puun juurelle jonka runko oli täynnä oranssia, läpinäkyvää, ja osin kovettunutta pihkaa.
Se mikä heitä eniten hätkähdytti oli se että pihkassa oli vangittuna joukko Nazorakeja, aseet käsissään ja valmiina sotaan. Jokin oli onnistunut vangitsemaan torakat pihkaan salaman nopeasti ja siihen torakat olivat jääneet. Vangittuina aikakapseliin tulevien sukupolvien ihailtaviksi.
”Jos jokin on saanut noin monta Nazorakia vangittua tuohon pihkaan”, Glatorianking sanoi. ”En tohdi ajatella mitä se voisi tehdä meille”
Umbran Fikou oli hämmentynyt pihkan hajusta ja alkoi kiipeillä puun runkoa pitkin kohti vastustamatonta oranssia mönjää…
Aukiolta paenneet Nazorakit eivät olleet huomanneet Snowieta. Niiden huomio oli kiinnittynyt täysin juuri pystyyn nousseeseen hahmoon. Torakat tähtäilivät säikähtäneinä Ämkoota erilaisilla aseillaan, mutta yksikään ei uskaltanut ampua. Rivitorakat vain katselivat juuri ja juuri pystyssä pysyvää hahmoa, odottaen toimintaohjeita.
”Haah… Haah… Haah…”
Massiivinen johtajatorakka kokosi rohkeutensa ja lähti muutaman toverinsa turvin Ämkoota kohti, vetäisten samalla terävän puukon esiin vyötäisiltään. Torakan pienemmät käskyläiset astelivat pelokkain askelin isokokoisen johtajansa perässä.
”Haah…”
Torakat piirittivät Ämkoon. Johtajatorakka astui suoraan käsipuolen hahmon eteen ja tuijotti tämän tahriintunutta naamiota niellen pelkonsa.
”Tappakaa”, torakka komensi. ”Ei se mahda tuossa kunnossa enää mitään.”
”Ei.”
Torakkajohtaja otti askeleen taaemmas. Ämkoo kohotti päätään ja tuijotti nazorakia suoraan tämän hyönteissilmiin. Torakka tuijotti epäröiden takaisin, mutta sai kuitenkin sanotuksi:
”Nyt.”
Sotilaat kohottivat keihäänsä ja iskivät. Ämkoo kaatui iskun voimasta maahan, mutta torakoiden yllätykseksi niiden keihäät eivät uponneet Ämkoon mustaan panssariin. Torakat kohottivat keihäänsä johtajansa käskystä uudestaan ja valmistautuivat uuteen iskuun.
”Ei.”
”EI.”
Verenpunainen energia-aalto iski torakoiden aseet pirstaleiksi ja heitti sotilaat syrjään. Johtajatorakka onnistui juuri ja juuri säilyttämään tasapainonsa ja pysymään pystyssä. Ämkoo nousi hitaasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa nazorakia.
”Sinä.”
Torakkajohtaja ei kyennyt enää peittämään pelkoaan. Sen kasvoille levisi kauhistunut irvistys samalla kun se kääntyi ympäri ja valmistautui ampaisemaan juoksuun.
Ämkoon käsi iskeytyi torakan päälakeen. Käden ote kiristyi ja hetken päästä verisen hahmon sormet pakottivat tiensä huutojen ja rasahdusten saattelemana torakan panssaroidun pään läpi tämän aivoihin. Nazorak nytkähteli hetken hallitsemattomasti ja lopetti liikkumisen.
”Haha. Haahaha.”
Ämkoo pudotti torakan velton ruumiin maahan ja otti muutaman askeleen eteenpäin. Kauempana tilannetta seuranneet torakat tuijottivat hysteerisen kauhun vallassa lähestyvää punahehkuista olentoa.
”Tulkaa tänne.”
”Tapan teidät.”
”Tapan.”
Punainen energiaräjähdys repi Ämkoon viitan kappaleiksi, voimistaen samalla tämän silmien kammottavaa hehkua. Ämkoo kyyristyi hetkeksi, nousi sitten nopealla liikkeellä ylös ja päästi ilmoille korvia vihlovan naurunsekaisen huudon. Sitten hän lähti punaisen energiavanan saattelemana juoksemaan etäämmällä kauhusta kankeina seisovien torakoiden suuntaan.
Taivaanrannassa oli mennyt jotain säpäleiksi. Snowman oli tarkentanut katsettaan, ja huomannut sen mitä ilmeisimmin olleen tornin seinä. Hän ei ollut millään voinut tietää, oliko Ämkoo siellä, mutta kuitenkin torni oli ollut hänen paras johtolankansa.
Ja oikeaan se hänet toikin. Lumiukko katseli tornin juuressa olevan aukion laidassa makaavaa hahmoa varjoista käsin. Se oli pääosin musta, mutta jalkaterät, kämmenet ja kasvot olivat vihreät. Harmi vain, että Ämkoon ympärillä oli suuri joukko torakoita.
Snowman mietti parhaansa mukaan potentiaalisia toimintasuunnitelmia. Okei, minulla on ihan liikaa tulivoimaa, hän tuumi tunnustellessaan kädellään laukkunsa sisältöä. Torakoita on kuitenkin liikaa, enkä muutenkaan oikein pidä tappamisesta. Lisäksi saattaisin osua Mäksään.
Mielessään hän totesi myös jonkin sortin puolivillaisen harhautuksen toimimattomaksi ideaksi, eivät Nazorakit niin tyhmiä olleet.
Silloin kuitenkin tapahtui jotain. Ämkoon hahmo nousi pystyyn, ja torakat kaikkosivat. Kaikki juoksivat kovaa kyytiä pois aukiolta, muutama jopa tiputti aseensa. Nyt tai ei koskaan, lumiukko mietti. Hän astui aukiolle, vain tullakseen Ämkoon pysäyttämäksi. Viitoitettu hahmo huitoi Snowmania loitommas. ”Mitä nyt?” Lumiukko ihmetteli. ”Pysy kaukana. Pysy ihan hemmetin kaukana.” Ämkoo huusi aukion toisesta päästä.
Tai Snowman ei oikeastaan tiennyt huusiko admin, vai kuuluiko hänen äänensä vain todella kovaa. Kuitenkin valkoinen toa katsoi parhaaksi totella. Mäksässä on jotain pahasti pielessä.
Snowman juoksi nopeasti jonkun matkaa toiseen suuntaan. Siellä hän piiloitui varjoissa sijaitsevan puun latvaan, ja kaivoi tarkkuuskiväärinsä esiin. Hän tahtoi ottaa selvää, halusiko nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
[spoil]Ämkoolle suuri kunnia hänen kaikista yhdestä repliikistään.[/spoil]
Kymmenhenkinen nazorak-partio juoksi tornin epätasaisesti aseteltuja puuportaita pitkin kohti tornin ylimpiä kerroksia. Tornin päällä tapahtunut rähinä ei ollut jäänyt heiltä huomaamatta ja torakat yrittivätkin nyt parhaansa mukaan kartoittaa tilannetta.
Partion matka kuitenkin keskeytyi tornin laudoitetun seinän räjähtäessä sisään heidän vasemmalla puolellaan. Puusäleiden mukana sisälle lennähti myöskin repaleiseen viittaan pukeutunut hahmo, joka iski hehkuvan miekkansa rutiininomaisesti lähimmän torakan rintakehän läpi. Seurasi muutaman sekunnin mittainen hysteerinen kaaos ja kahdeksan nazorakia pääsi hengestään. Henkiin jääneet torakat vaihtoivat empimättä suuntaansa ja pakenivat jättäen Ämkoon seisomaan silpomansa ruumiskasan keskelle.
”Heikot typerykset”, Ämkoo murahti ja vilkaisi tuhoamansa seinän suuntaan.
Näky oli omituinen. Räjähdyksen mukana seinästä irronnut materiaali leijaili ilmassa muodostaen hyvin hataran näköisen laskeutumisalustan taivaalta putoavalle Marionetille. Nukkehirviö pudottautui leijuvien palasten päälle keveän oloisesti ja asteli sitten sisään.
”Hieno temppu”, Ämkoo totesi ja otti paremman otteen miekastaan. ”Jatkakaamme”, hän lisäsi ja lähti hyökkäykseen.
Marionetti huomasi oitis vastustajansa nopeuden kasvaneen. Olento yritti mukautua tilanteeseen vaihtamalla hetkellisesti puolustuspainotteiseen taktiikkaan. Tästä johtuen Marionetti onnistui täpärästi torjumaan Ämkoon vauhdikkaan kierrepotkun ja sitä seuranneen nopean viiltosarjan.
Vartiotornin ympärille oli kerääntynyt useita torakoiden etsintäpartioita. Raskaimmin aseistetut nazorakit marssivat ampuma-aseidensa kanssa sisälle samalla kun perässä asteleva tulenjohtaja jakoi sekavia ennakkokäskyjä.
”Jutlin.”
Portaat alkoivat sortua. Naamiovoiman aiheuttama hajoamisreaktion turvin Ämkoo ehti väistää vihollisensa voimakkaan kahden käden lyönnin ja vetäytymään rakennuksen ylempään kerrokseen. Marionetti pelastautui putoamiselta käyttäen jälleen telekineettisiä kykyjään ja loikkasi Ämkoon perään, vain vastaanottaakseen uuden naamiohyökkäyksen.
”Komau.”
Marionetin liikkeet hidastuivat sen taistellessa käskemisen naamiovoimaa vastaan. Ämkoo käytti tilaisuuden hyväkseen ja tähtäsi nopean pistoliikkeen vihollisensa rintakehään. Hänen yllätyksekseen valkoinen olento onnistui kuitenkin väistämään, ja siinä samassa naamiovoiman vaikutus raukesi.
Olento hyödynsi vuorostaan Ämkoon hämmennystä ja viilsi miekallaan. Miekka upposi Ämkoon keskivartaloon kuin voihin katkaisten vihreänmustan hahmon kahteen osaan.
Ämkoo virnisti leveästi, haihtui ja materialisoitui Marionetin taakse. Nukkeolento ei ehtinyt torjua Ämkoon nopeaa kierrepotkua vaan horjahti sen voimasta tornin lattialle.
”Ahahahaha!”, Ämkoo nauroi voimakkaalla äänellä samalla kun hänen silmänsä hohkasivat verenpunaista valoa entistä kirkkaammin. Viittasankari pudottautui miekkansa kanssa suoraan Marionetin päälle, tosin vastustaja onnistui väistämään hyökkäyksen nopealla kierähtämisellä. Marionetti nousi vauhdikkaasti pystyyn, mutta kaatui saman tien takaisin maahan Ämkoon miekan iskeytyessä tämän selkään.
Ämkoo naurahti uudestaan, joskin nauru loppui lyhyeen. Hän pettyi suuresti huomatessaan, että isku oli onnistunut aiheuttamaan Marionetin selkään vain melko olemattoman oloisen naarmun. Minkäänlaisia merkkejä merkittävästä haavoittumisesta ei näkynyt.
”Mikä sinä oikein olet?”, Ämkoo totesi puoliääneen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Miekan terä alkoi sihistä äänekkäästi samalla kun ilma miekan ympärillä alkoi väreillä. Terän pintaan alkoi ilmestyä tummanpunaisia kuplia, jotka muodostivat lopulta miekan ympärille vaarallisen näköisen auran.
”Katsotaan, mitä pidät tästä”, Ämkoo sanoi viholliselleen ja juoksi tätä kohti. Marionetti hyppäsi sivuun iskun alta ja miekka iskeytyi tornin seinään.
Miekan tuhovoima osoittautui huomattavaksi seinän jysähtäessä kappaleiksi. Terän ympäröinyt varjoenergia aiheutti seinään osuessaan punahehkuisen räjähdyksen ja ulkona puhaltava tuuli vei seinän pirstaleet mukanaan.
Torakkapartio ylitti parhaillaan Ämkoon tuhoamaa portaikkoa ja kuuli yläpuolelta kuuluneen jysäyksen. Joukon johtaja komensi muita kiirehtimään.
Ämkoo syöksyi uuteen hyökkäykseen ja tarjosi viholliselleen jälleen kerran nopeaa viiltosarjaa. Hyökkäys meni ohi, mutta Ämkoo ei lopettanut vaan aktivoi kanohi Kualsin. Ilmestyttyään vihollisensa taakse Ämkoo tähtäsi miekkansa Marionetin kaulaan, mutta olento ehti juuri ja juuri väistämään iskun. Marionetti heitti itsensä hyvin häiritsevän näköisellä kärrynpyörällä kauemmas ja nosti miekkansa kasvottoman päänsä tasalle.
Ämkoo oli jo lähdössä uuteen hyökkäykseen, mutta pysähtyi tuntiessaan vahvan sysäyksen jossain rintakehänsä sisällä. Hän kyyristyi maahan ja katsoi vastustajaansa kireä ilme vihreillä kasvoillaan. ”Minun on päätettävä tämä nyt”, hän mietti yrittäen samalla kehitellä toimivaa strategiaa. ”Olen jo nyt tainnut käyttää Makutan voimaa liikaa. Jos jatkan näin, minä…”
Ämkoon ajatus keskeytyi kivuliaaseen pistoon hänen sydänvalonsa kohdalla. Valon sävy muuttui hetkessä paljon tummemmaksi eikä se palautunut normaaliksi.
Marionetti huomasi vihollisensa hyökkäyksen keskeytyneen ja syöksyi vuorostaan Ämkoota kohti. Ämkoo kierähti taaksepäin tähdäten sen jälkeen nopean iskun vastustajansa miekan kahvaan. Marionetti kavahti hetkellisesti taaksepäin, mutta lähti kuitenkin saman tien uuteen hyökkäykseen.
”Liikkumatta!”
Marionetti pysähtyi.
”…loistavaa”, Ämkoo kirosi.
Torakat tähtäsivät miekkailevaa kaksikkoa aseillaan. Ämkoo erotti joukosta pääosin pienehköjä zamor-aseita, tosin taka-alalla näkyi myös yksi ilkeän näköinen sinko. Ämkoo nousi varovasti ylös, tarkkaillen samalla sekä nazorakien että valkean vihollisensa eleitä.
”Liikkumatta, sanoin!”, huusi torakkajohtaja ja komensi joukkonsa asettumaan riviin. Torakat tottelivat, kunnes yksi ennätti kysymään: ”Entä tuo toinen?” Torakkajohtaja katseli Marionettia hetken hämmentyneenä. Nazorak ei ollut koskaan ennen nähnyt vastaavanlaista olentoa, joten kyseessä ei johtajan mielestä voinut olla ainakaan liittolainen. ”Tappakaa”, hän komensi ja avasi tulen.
Eräs Klaanin lähellä sijaitseva viidakon peittämä saari
Tummanvihreä Akakua kasvoillaan kantava le-matoran syöksyi pitkin viidakon pohjakerrosta väistellen takanaan kiitävän harmaan skakdin ammuksia. Skakdi ei onnistunut saavuttamaan huippunopeaa matorania vaan jäi jatkuvasti enemmän ja enemmän tämän jälkeen. Valtavan hammaskaluston omaava olento kirosi matoranille tuntemattomalla kielellä ja jatkoi ampumista.
Skakdin yllätykseksi matoran pysähtyi äkkinäisesti, kääntyi ympäri ja vetäisi selässään kantamansa lyhyen miekan esiin. Matoran väisti vielä yhden skakdin ammuksen ja hyppäsi sitten korkeassa kaaressa skakdin taakse.
”Säälittävä taapero!”, Skakdi nauroi ja käänsi massiivisen aseensa ympäri. Tykin takaa paljastui kolmiteräinen moottorisaha. Skakdi vetäisi sen käyntiin ja iski sen pikkuista le-matorania kohti.
Eikä osunut.
Väistöliikkeen jälkeen matoran kaivoi huomaamattoman kokoisen heittotähden jostain panssareidensa kätköistä ja heitti tämän skakdia kohti. Harmaa hirviö sai osuman jonnekin kaulansa alueelle ja kiskoi heittoaseen irti äänekkäästi kiroten.
”Odotahan kun saan sinut käsiini, kurja rääpäle! Tuollainen naurettava lelu ei riitä tappamaan mi-”
Myrkky alkoi vaikuttaa. Skakdi rojahti maahan eikä kyennyt liikuttamaan muuta kuin silmiään. Sen katse seurasi lähestyvää matorania, joka kohotti piskuisen miekkansa ilmaan ja viimeisteli vihollisensa.
Matoran huokaisi ja puhui naamionsa sisäpuolelle asennettuun viestimeen.
”Enki ilmoittautuu päämajaan. Sijaintini: hieman päämajasta pohjoiseen. Kohde pysäytetty. En haavoittunut.” ”Palaa päämajaan. Siivousryhmä hoitelee ruumiin”, kuului vastaus rahisevasta viestimestä.
Matoran jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Viidakon rahit eivät olleet huomaavinaankaan tämän liikkeitä, yhtä lukuunottamatta.
”Ai, sinä, hei”, matoran sanoi ja pysähtyi huomatessaan valtavan olennon. Huomattavasti tuhkakarhua korkeampi pitkäkärsäinen ja pääosin orgaaninen hirviö tuijotti matoran-soturia suurilla silmillään, muttei äännähtänyt lainkaan. Matoran ei säikähtänyt tätä, vaan asteli rauhallisesti olennon vierelle ja taputti tämän kylkeä varovasti. Olento tuijotti matorania vielä hetken, örähti ja katosi viidakon kätköihin. Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka niin iso olento saattoi kadota näkyvistä niin nopeasti.
Matoran ei jäänyt aikailemaan vaan jatkoi matkaansa. Sitten hän pysähtyi erään puun kohdalle. Puu ei näyttänyt millään tapaa erityiseltä, eikä kuka tahansa olisi voinut erottaa sitä kaikkien muiden viidakon puiden seasta. Matoran tuntui kuitenkin olevan varma etsineensä juuri tätä puuta ja asteli sen vierelle.
”Pyydän lupaa astua sisään”, matoran sanoi ja huomaamaton ovi puun kyljessä aukesi. Enki asteli edessään avautuvaan hämärään käytävään ja ovi sulkeutui.
Maan alla avartui laaja tunneliverkosto. Yleensä tällaisessa ympäristössä oletti törmäävänsä onu-matoraneihin, mutta Enkiä vastassa oli ainoastaan le-matoraneja. Vihreänkirjava joukko tervehti saapujaa vähäeleisesti ja jatkoi erilaisia puuhiaan.
Enki asteli tunneliverkoston vasempaan osaan, etsi johtajan oven, koputti siihen ja astui huoneeseen odottamatta vastausta. Sitten hän polvistui johtajansa eteen ja alkoi puhua.
”Saamamme tiedot olivat oikeassa. Klaaniin on hyökätty.”
Johtaja, mustavartaloinen ja tummanvihreää mirua kantava matoran ei avannut silmiään vaan istui rauhallisesti jalat ristissä pöytänsä ääressä.
”En ottanut heihin suoraa kontaktia”, Enki selitti. ”Mutta vahingot olivat selvästi havaittavissa.”
Johtaja nyökkäsi ja avasi silmänsä. Sitten hän katsoi Enkiä hetken kysyvästi, kuin olettaen tämän jatkavan.
”Skakdi osoittautui vain satunnaiseksi palkkionmetsästäjäksi. Tuskin edes uskoi löytävänsä tältä saarelta asutusta. Luulen, että…”
Johtaja kohotti kättään ja Enki sulki suunsa oitis.
”En ole kiinnostunut skakdista. Jatka Klaanista.”
”He korjaavat linnoitustaan”, Enki jatkoi hieman epäröivään sävyyn. ”Ja odottavat kaiketi uutta hyökkäystä.”
”Entä hän?”, johtaja kysyi.
Enki oli hetken hiljaa.
”Hänet nähtiin kaiketi Klaanin tiedotustilaisuudessa, tai niin ainakin huhutaan”, Enki kertoi. ”Ja?” ”Hän suorittanee tällä hetkellä jonkinlaista tehtävää Klaanille. En tiedä siitä enempää.”
Johtaja hymähti.
”Mitä me teemme?”, Enki uskaltautui kysymään. ”Odotamme”, johtaja vastasi. ”Emmekö aio auttaa Klaania? Olen, varma, että hän…” ”Me odotamme.” ”Odotamme mitä?”
”Käskyä”, johtaja sanoi ja sulki jälleen silmänsä. Enki kumarsi syvään ja poistui huoneesta.
Vartiotorni, nazorakein trooppinen tukikohta
Ämkoo väisteli nazorakien ammuksia parhaansa mukaan turvautuen ajoittain aineettomuuden naamioon. Naamion teho kuitenkin lakkasi pian, joten Ämkoo joutui muuttamaan suunnitelmaansa. Hän muodosti nopeasti epämääräisen illuusion kanohi Mahikin avulla ja syöksyi sen turvin takanaan avautuvaan portaikkoon.
Torakat jatkoivat ampumista kuvitellen Ämkoon olevan yhä tähtäimessä. Samalla ne tulittivat myös edessään seisovaa valkeaa olentoa, joka ei kuitenkaan näyttänyt väistävän ammuksia lainkaan.
Marionettiin ei kuitenkaan osunut. Torakat keskeyttivät tulen ja katselivat olentoa hämmästyneinä. Näytti siltä kuin kaikki ammukset olisivat yksinkertaisesti väistäneet olentoa.
Marionetti kääntyi portaikon suuntaan samalla kun Ämkoon illuusio liukeni pois. Torakat avasivat uudelleen tulen Marionettia kohti lähestyen tätä samalla.
Marionetti tiesi kohteensa pääsevän pakoon. Se tiesi myös, että torakat olivat tähän syyllisiä.
Se tiesi myös, miten asiaan löytyisi ratkaisu.
Marionetti ryntäsi yllättäen nazorakien sekaan ja heilautti miekkaansa muutaman kerran. Torakat yrittivät kauhuissaan tulittaa valkoista hirviötä, mutta yksikään ammus ei suostunut osumaan. Muutaman tarkkaan harkitun sivalluksen jälkeen jokainen torakoista kaatui kuolleena maahan. Marionetti kohottautui täyteen mittaansa ja lähti saaliinsa perään.
Ämkoo oli jälleen kerran vartiotornin katolla. Pistävä kipu Ämkoon sisuksissa ei ollut osoittanut vähenemisen merkkejä – päin vastoin. Kipu raastoi miekkamiehen kehoa yhä enemmän ja enemmän.
Karzahni, Ämkoo manasi ja nojasi miekkaansa.
Silloin Marionetti ilmestyi katolle. Se toi miekkansa kehonsa oikealta puolelta eteensä pidellen siitä kiinni ainoastaan toisella kädellä. Sitten se kumartui hieman, lähti juoksuun ja iski.
Ämkoo kumartui ja onnistui väistämään ensimmäisen lyönnin. Seuraavan hän torjui tuomalla nopealla liikkeellä miekkansa päänsä ylle. Kolmannen iskun Ämkoo väisti kierähtämällä Marionetin jalkojen ohi ja nousemalla sitten pystyyn, vieden vuorostaan oman iskunsa Marionettia kohti.
Valkoinen olento torjui iskun naurettavan helposti ja potkaisi Ämkoon taaksepäin. Viittasankari karjaisi ja kaatui katon reunamalle. Marionetti lähti astelemaan tätä kohti.
Ämkoo ei voinut muuta. Hän sulki silmänsä ja matkusti mielensä syvimmille perukoille.
”Woooaaaaaah!” Snowman huusi liukuessaan jyrkkää katonharjannetta alas. Hän näki, kuinka matoralaiset hänen edessään ponnistivat, ja loikkasivat juuri ajoissa seuraavalle katolle. Lumiukko teki perässä, lensi ilman halki, laskeutui, ja säilytti tasapainonsa niukin naukin. Sitten hän jatkoi pikkuväen perässä juoksemista.
Matoralaiset olivat kertoneet suunnitelman menneen hienosti, Snowmanin taistellessa vangit oli saatu käytäviin kohti rannassa odottavia veneitä. Pahaksi onneksi nazorakit olivat kaivautuneet läpi aiemmin löytämästään tallin sisäpihan tunnelista, ja päässeet perille koko vastarintaliikkeen maanalaisesta tunneliverkostosta. Nyt matoralaiset, niin orjatyöstä vapautetut vangit kuin vastarintatiimikin oli siirtynyt ”suunnitelma B:hen.” Toisin sanoen villi kirmaus ennakolta sovittuja ja ansoitettuja reittejä pitkin halki tukikohdan. Viidakossa he olisivat käytännössä selvillä vesillä, suurimmalta osin Le-Matoraneista koostuvaa tiimiä eivät torakat millään saisi kiinni metsässä.
Snowman vain toivoi, ettei parkoreitti olisi ollut ”tällaista ihmeen telinejumppaa” hyppiessään katolta toisille ja heilahdellen milloin mistäkin tukirakenteesta ja palkista.
Juuri, kun lumiukko pelkäsi jääneensä matoralaisista lopullisesti jälkeen, huomasi hän muutaman pikkukaverin odottavan varjoisassa suuaukossa. ”Tänne päin!” he kuiskasivat. Snowman katsoi takaansa tulevaa torakkapartiota, ja sukelsi sisään.
Kirmaus jatkui suurehkon, mutta tyhjän hallin läpi. Kun nazorakit rymistivät sisään zamorit laulaen, työnsi varjoihin vetäytynyt matoran vivusta. Kattoon kiinnitetyt tukit ja laatikot romahtivat takaa-ajajien päälle kammottavasti rymisten, mutta ovesta puski sisään lisää torakoita, ja meno jatkui.
Snowman ja matoranit juoksivat ulos mutaiselle kadulle, ja eräs vihreä pikkumies jäi taas kyttäämään pimentoon. Torakoiden tullessa hallista muuan vivu tuli vedetyksi, ja tunneli kadun alla romahti vieden mutaisen kulkutien mukanaan. Nazorakit putosivat kadun mukana parin metrin pudotuksen, ja lähtivät kammottavasti kiroten kapuamaan ylös. Jahti jatkui.
Aikansa taas juostuaan matoranit tulivat puiselle lauta-aidalle. He ottivat läheisestä kaiteesta tukea, ja heilauttivat itsensä jalat edellä puuaidan alla olevasta ohuesta raosta. ”Öh?” Snowman reagoi maan ja aidan väliin jäävää pienen pientä tilaa, ja otti vauhtia. Hän heittäytyi olka edellä ohueksi toivomaansa aitaa vasten, ja se räsähtikin rikki. Matoralaiset auttoivat lumiukon jaloilleen, ja Snowman mutisi jotain sekavaa oikoteistä.
Siitä päästyään joukkio huomasi päässeensä tukikohdan rajamuurille. Matoralaiset kiskoivat auki naamioidun luukun, ja hyppäsivät esiin tulleesta reiästä sisään. Snowman teki perässä. He kulkivat enää lyhyen pätkän tunnelia, kunnes eteen tuli tikkaat. Yksi kerrallaan he kapusivat ylös, ja viimeisenä ylös tullut Snowman pällisteli ympärilleen sademetsässä, muurin toisella puolella. ”Kiitos, toa. Toivattavasti näemme vielä” eräs matoraneista sanoi lumiukolle, ja niine hyvineen koko matoralais-joukkio viiletti sademetsän suojiin. Snowman teki vakiotemppunsa, kiinnitti valkean ruuminsa täyteen kasvillisuutta ja heittäytyi pensaikkoon, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Nazorakit tulivat juuri luukusta ylös, ja lähtivät painamaan viidakkoon. Snowman tiesi, että matoranit olivat jo käytännössä laivoilla.
Hän oli tehnyt sen. Hän oli auttanut matoralaiset vapaiksi. Sitten seurasikin se vaikea osuus. Piti etsiä ninjasoturi hälytyksessä olevasta vihollistukikohdasta, ja sitten paikantaa mystinen Nimda-siru. Ja poiskin olisi kiva päästä.
Pieni huone oli tupaten täynnä torakoita. Kenraali 001 istui yksin suuren, kartan peittämän pöydän ääressä, muut nazorakit seisoivat tiiviisti pöydän toisella puolella. Eräs seisojista kumartui pöydän ääreen, ja alkoi selostuksensa: ”Kenraali, tukikohdan laajennukset ovat hyvällä alulla. Tunneliverkosto on katkeamaton ja hyvin vartioitu. Olemme levittäneet pesäämme näille saarille.” Hän naputteli sormellaan muutamaa kohtaa kartassa.
”Hyvä” Kenraali vastasi. ”Meidän on tärkeää saada pian se viidakkosaaren asevarasto valmiiksi ja turvatuksi.”
Seurasi kiusaantunut hiljaisuus. Muutamat huoneessa seisovista nazorakeista vilkuilivat toisiaan hermostuneina, mutta suurin osa piti katseensa tiukasti harmaassa lattiassa. Eräs torakka sai rohkaistua itsensä: ”Johtaja… Me…” ”Me olemme saaneet tiedon, että Klaanilaiset ovat sabotoineet kyseisen tukikohdan rakennustöitä” toinen, hieman tukeva nazorak päätti lauseen. ”Aikataulumme viivästyy monella viikolla, ellei peräti kuukaudella. Huhutaan, että itse Ämkoo olisi siellä.”
Seurasi täydellinen vaiteliaisuus. Huoneessa seisovat upseerit katsoivat, kuinka Kenraalin käsi tärisi holtittomasti. Jos 001:llä olisi ollut silmälasit, tämä oli sellainen hetki, että hän olisi varmasti ottanut ne pois päästään. Tukahdutetun vihan selkeästi värittömällä äänellä Kenraali kehotti kaikkia, jotka olivat tekemisissä Pesän Ulkopuolisten Laajennustöiden Komitean kanssa poistumaan huoneesta välittömästi.
Ainoastaan kolme upseeria jäi seisomaan Kenraalin eteen, ja he kaikki olivat jähmettyneet paikalleen epävarmoina. Silloin Kenraali päästi ilmoille sellaien torakankielisen vimman ja solvausten syöksyn, että kukaan muista nazorakeista ei kehdannut nostaa katsettaan kengänkärjistään. Huoneen ulkopuolelle jääneet torakat kuulivat huudon oven läpi, ja eräs heistä jopa nyyhkytti hieman.
Kun Kenraali suuttui, kellään ei ollut kivaa.
[spoil]…anteeksi. Mutta minulla oli hauskaa.[/spoil]
Ämkoo istui pienehkön rakennuksen katolla leikkien huomaamatonta. Hän veti viittansa tiukemmin ympärilleen ja kyyristyi entisestään. Yön pimeys auttoi Ämkoota pitämään itsensä näkymättömissä, joskin hän joutui olemaan jatkuvasti valppaana. Torakat etsivät tunkeilijoita edelleen joten yksikin varomaton liike saattaisi paljastaa Ämkoon sijainnin ja aiheuttaa läjäpäin ongelmia.
Mustanvihreä hahmo lähti hetken kestäneen levähdystuokionsa jälkeen liikkeelle. Ämkoo pudottautui mitä varovaisimmalla liikesarjalla alas rakennuksen katolta laskeutuen pehmeästi ahtaalle kujalle. Kuja johdatti Ämkoon aukiolle, jolla liikkui hajanainen joukko nazorakeja. Ämkoo lähti siitä huolimatta etenemään. Hitain joskin varmoin askelin liikkuva tumma viittasankari onnistui liukenemaan tehokkaasti kaikkiin eteen tulleisiin varjoihin eivätkä torakat ennättäneet huomaamaan häntä.
Silloin jotain tapahtui. Tukikohdan läntiseltä suunnalta kuului voimakas räjähdys keräten kaikkien nazorakien huomion itseensä. Jokainen aukiolla partioivista torakoista kääntyi äkisti räjähdyksen viitoittamaan suuntaan lähtien juoksuun. Ämkoo kuunteli hetken koko ajan kauemmas katoavia nazorakien huutoja ja uskaltautui sitten kohottautumaan täyteen seisoma-asentoon.
Aukio oli tosiaan tyhjä. Hiljainen myös. Ämkoo asteli alueen keskelle, pysähtyi ja käänsi katseensa hetkeksi kohti taivasta.
”Tämä ei ole helppoa”, hän ajatteli. ”Miten löydän sen saamarin palan jos joudun koko ajan piileskelemään tällä lailla?”
Ämkoo käänsi katseensa takaisin maan tasalle ja vilkuili ympäröiviä rakennuksia. Varastoja? Ehkä. Mitä niiden sisältä mahtaisi löytyä? Aseita, luultavimmin. Tukikohta oli todellakin raskaasti aseistettu. Juurikin siitä syystä huomatuksi tuleminen asetti Ämkoon välittömään hengenvaaraan.
Ämkoo huokaisi.
”Oletkohan vielä hengissä, Snowie.”
Lumiukon tilanne huolestutti, eikä Ämkoo voinut kieltää sitä. Kaksikon hajaantuminen oli ollut huono idea. Mutta toisaalta, mitäpä sitä nyt valittamaan. Ämkoo tuskin löytäisi kumppaniaan ihan heti, vaikka yrittäisikin. Paitsi jos…
”Se räjähdys.”
Ämkoo pudisti päätään.
”Se ei olisi Snowien tapaista.”
Ämkoo korjasi repaleisen viittansa asentoa ja valmistautui jatkamaan matkaansa. Pimeyden luomaa turvaa ei riittäisi loputtomiin, joten nyt kannattaisi pitää kiirettä. Ämkoo katsahti nopeasti ylhäällä kiiltävää tähtitaivasta kuin varmistaakseen, mistä suunnasta oli juuri tullut. Sitten hän kääntyi ympäri, kohotti jalkaansa ja… Pysähtyi.
Hän ei ollut yksin.
Ämkoo tuijotti aukion laidalla seisovaa hahmoa. Hahmo tuijotti takaisin.
Tai ei, ei se tuijottanut.
Sillä ei nimittäin ollut silmiä.
Ämkoo ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Muutaman metrin päässä hänen edessään seisoi vitivalkoinen, kasvoton olento. Olennon velttoa ja nukkemaista olemusta korostivat yliluonnollisen mittaiset raajat ja kammottava, pitkä kaula. Olento ei liikkunut.
”En huomannut sinua”, Ämkoo sanoi, kätkeäkseen hämmennyksensä.
Olento liikahti. Ämkoo huomasi ensimmäistä kertaa sen selässä roikkuvan aseen. Olento tarttui katanaansa ja toi sen eteensä elottoman oloisesti liikehtien. Sitten olento puhui.
Makuta Nuin tiimi rynnisti torakoiden läpi uudessa voimassaan. Takaapäin ammuttiin, mutta ammukset osuivat aina muihin torakoihin. Kukaan ryhmän jäsenistä ei loukkaantunut enää pahemmin. Pian he olivat käytävässä, joka vei suoraan keskelle pesää. He käyttivät kaikki yhdessä voimiaan tunnelin suun sorruttamiseen. Nyt torakat eivät seuraisi heitä tätä reittiä. Tietysti heillä olisi muita, mutta ne olisivat… muualla.
Klaanilaiset hiippailivat kohti keskuskammiota miettien, mitä se mahtaisi sisältää. He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Suuren onkalon eräs seinämä oli tasaisen pyöreä ja metallinen, eikä oikein sopinut muuhun maisemaan. Valtavan metallipallon kyljessä oli kulkemiseen tarkoitettu aukko. He avasivat sen.
Sisällä oli jonkinlainen lyhyt käytävä. Virkailijatorakka istui pöytänsä ääressä. Hän näki tulijat ja kirkaisi. Pian hänen päänsä lensi kaaressa huoneen poikki. Leikki oli lopussa. Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Ovessa luki ”000”. ”Tässä se nyt on, pojat”, Manu sanoi. He avasivat oven ja astuivat sisään.
Huone, tai oikeastaan halli oli valtava. Sinne olisi mahtunut monta Tahtorakia. Seinät olivat outoa materiaalia. Ne tuntuivat jotenkin orgaanisilta. Seinillä muhi jotain elävän näköistä. Jonkinlaisia ”lonkeroita” roikkui sieltä täältä. Ne liikkuivat välillä.
Sitten he huomasivat sen. Se oli iso. Se liikkui. Ei paljon, mutta liikkui kuitenkin. Se oli samaa, likaisen ruskeaa väriä kuin Nazorakit. Sillä oli kuusi valtavaa raajaa. Sen paikoitellen hieman piikikäs ulkokuori näytti muinaiselta, ja siihen näytti kasvaneen levää. Se oli kahlehdittu seiniin ja maahan kiinni, mutta liikkumavaraa sillä näytti silti olevan runsaasti. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suuntapainen aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Sen peräpää oli paksun liman peitossa, ja aivan alaruumiin kärjestä avautui tasaisin väliajoin reikä, josta työntyi esiin saman tahman peittämä muna. Se oli Nazorakien kuningatar.
Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan tätä irvokasta, limaista, inhottavaa olentoa. Paitsi Makuta Nui: tämä katseli sitä kasvavan säälin ja halveksunnan tuntein. Nyt sen elämän oli päätyttävä. ”Manu…” sanoi Matoro hiljaa. Manu katsoi häneen päin. ”Se on…” ”Kyllä”, Makuta vastasi.
He katsoivat sitä pitkään. Välillä se kierähti toiselle kyljelleen ja korisi epämääräisesti. Se oli reilusti äskeistä Tahtorakia isompi. Se voisi murskata heidät kierähtämällä päälle. ”Tämänkö takia et kertonut meille?” Summerganon kysyi. ”Ette olisi lähtenyt mukaan”, Makuta vastasi. ”Emmekö?” Make kuiskasi. ”Emme…” Matoro sanoi pelokkaasti. ”Se on iso…” ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, Manu sanoi yrittäen kohentaa taistelumoraalia.
Hetken hiljaisuus. ”En olisi aiemmin uskonut Tahtorakin olevan senpäiväisistä vihollisistamme toiseksi isoin ja toiseksi väkevin”, sanoi Keetongu. Summerganon nyökkäsi kalpeana. ”Miten me… tapamme… sen?” kysyi Make. ”Meidän tulee…” Makuta vastasi. ”… niin?” Matoro sanoi. ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa.” ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa. ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti.” ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” sanoi Keetongu. Raivo alkoi nousta hänen päähänsä. ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” Manu sanoi hiljaa. ”Miksi?” Summerganon kysyi. ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi. ”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää”, sanoi uusi ääni. Abzumon ääni.
Varjoista astui esiin julma, violettihaarniskainen, mustaviittainen Makuta. ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ilkeästi. Makuta Nui katsoi häntä murhaavasti. ”Teidän ihanalla Makutallanne on yhteys torakoihin.” ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, sanoi Matoro. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.” ”Ah, niin”, Abzumo jatkoi. ”Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.” ”Mistä sinä puhut?” tivasi Suga. ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti.” Abzumon kasvoilla oli julma hymy. Suhiseva s oli poissa. Tiimiläiset katsoivat Manua. Tämä oli ilmeetön. Hänen kasvonsa olivat varjossa. Abzumo hymyili yhä leveämmin.
”Siitä on jo kauan…” Abzumo jatkoi. ”Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia hirviömäisiä raheja. Päätimme luoda yhdessä jotain kammottavaa. Jonkinlaisen älykkään rahilajin, joka osaisi lisääntyä massavasti. Kuningatar loisi meille hienon armeijan näitä olentoja.” Makuta hymyili. ”Pikkuinen 000 ei ollut näin suuri vielä tuolloin.” ”Senkin saasta”, Makuta Nui kuiskasi. ”Minä? Älä viitsi, tämä oli sinun ideasi. Miksi kaduit? Miksi jätit minut tämän armoille? Kun arvoisa torakka numero 0001 oli syntynyt, lähdit pois. Häivyit, pois veljeskunnasta, pois luotamme. Miksi teit sen?” ”Minä en ollut, kuten sinä.” ”Voi, kyllä olit. Muistan selkeästi, kuinka juonimme veljeskunnan tuhoa. Minä jätin heidät tässä äskettäin… Nyt olen palannut rakkaideni luokse. Ja sitten tuhoan Bio-Klaanin. Se on tärkeintä. Ja kosto.”
Kaikki katsoivat Abzumoa. Makuta Nui näytti äärimmäisen synkältä. ”Miksi et kertonut meille?” Matoro sanoi. ”Olet salannut kaiken meiltä…” Make jatkoi. Abzumon nauru kaikui huoneessa pelottavasti. Se tunkeutui heidän päihinsä. Se raastoi heidän hermojaan. Se tappoi heidän kärsivällisyytensä. ”Eikö pikku Manu kertonut teille, että me olemme vanhoja kavereita? Eikö pikku Manu kertonut, että me loimme Nazorakit?” Abzumo käkätti. ”Eikö hän kertonut teille… mitään?”
Kaikki olivat hiljaa. Abzumo hykerteli itsekseen. ”Te ette taidakaan tuntea häntä. Ette ollenkaan.”
Abzumo tunsi valtaisan paineaallon osuvan ruumiiseensa. Hän paiskautui päin seinää kirkaisten kovaa. Makuta Nui seisoi paikallaan käsi eteenpäin ojennettuna, siivet auki. ”Onnitteluni, veliseni”, hän sanoi kylmällä, inhottavalla äänellä, joka tihkui vihaa ja raivoa. ”Sait minut suuttumaan.”
Yhtäkkiä 000 liikkui. Tavallista enemmän siis. Se nousi käsiensä varaan ja käänsi ruman päänsä kohti klaanilaisia. ”Ohoo, lapsi heräsi”, Abzumo sanoi. ”Olet huono isä, Manu. Todella huono.” ”Turpa kiinni, kivirotta”, Makuta Nui sanoi kylmästi ja ampui varjosäteen. Hänen voimansa alkoivat palautua. Viha täytti hänen mielensä. Abzumo väisti iskun täpärästi. Hän oli menettää päänsä.
Nazorak-kuningattaren pää oli silmätön. Suuri suu oli täynnä teräviä hampaita. Kuola valui pitkinä noroina lattialle. Se alkoi kääntyillä kohti saalista. ”Pieni torakkavauva lähtee saalistamaan. Ehkä se löytää teidät”, Abzumo ilkkui. Hän nousi ylös ja katosi pian 000:n taakse. Tämä syöksähti klaanilaisia kohti nopeammin, kuin sellaiselta massalta voisi odottaa. Makuta Nui nousi lentoon ja etsi katseellaan Abzumoa. Muut yrittivät pysyä hengissä. Matoro pujotteli torakan käsien välistä toiselle puolelle huonetta. Keetongu yritti avata oven, mutta Abzumo räjäytti sen eteen kiviä jostain korkeuksista. Pian Makutoilla olisi uusi ilmataistelu. Make ja Summerganon yrittivät väistellä 000:aa, joka yritti liiskata heidät. Make ehti kierähtää pois alta, mutta Suga melkein murskautui. Hän ehti kuitenkin tarttua kiinni selälleen kierähtävän 000:n mahasta. Limaisesta ihosta oli vaikea pitää kiinni, mutta Summerganon onnistui hyvin. Nyt hän oli jättimäisen torakan päällä.
Suga tuijotti pedon kitaa vain parin askeleen päästä. Epämuodostuneen leuan pakkoliikkeet kuvottivat häntä. Suusta valuva, pahanhajuinen kuola kuvotti häntä. Koko olento kuvotti häntä. Summerganon kiepautti miekkaa päänsä yläpuolella, ja samanaikaisesti otti harppauksen eteenpäin. Yhdellä taitavalla liikkeellä hän keskitti sekä oman että miekkansa liike-energian sivallukseen, ja hyökkäsi kohti pedon vasenta alaleukaa. Sugan säilä sivalsi suuren palan irti kuningattaren raajamaisesta leuasta. Purppuraa nestettä ruiskusi villisti joka suuntaan, ja Sugan oli vaikea nähdä eteensä nesteen suihkutessa hänen kasvoilleen. Kuitenkin hän jatkoi huitomista, ja leuasta irtosi lisää paloja. Tämä kuitenkin aiheutti kuningattaren karjaisevan tuskissaan, ja pelkkä ääni oli niin kova, että Summerganon tippui olennon vatsan päältä. Maken onnitui kuitenkin lentää toverinsa luo, ja hän nappasi Sugan ilmasta.
Purppuraa ”verta” lensi Matoron päälle. Se alkoi syövyttää hänen panssareitaan. Mitä h-… hän ajatteli, ennen kuin sai päälleen kuningattaren suuren käden. Se puristi häntä maahan. Hän haukkoi henkeään. Abzumo laskeutui hänen vierelleen. ”Onko kivaa, Blacksssssnow?” tämä ilkkui ja aikoi potkaista Matoron naamion irti. Mutta sitten Manu lensi Abzumon päälle tönäisten tämän lattiaan. Abzumo nousi nopeasti ja teki kierrepotkun, joka osui Manun kasvoihin niin, että tämä lensi suoraan 000:n pehmeää ruumista vasten. ”Et ole koskaan ollut mikään lähitaistelija, Manu-parka”, Abzumo sanoi ilkeästi. Makuta Nui nousi ja veti esiin miekan. Abzumo teki samoin. ”Tällainen on tarpeeksi hienostunutta minulle, veliseni”, Manu sanoi ja hyökkäsi. Kummaltakin puolelta jaeltiin iskuja, mutta jokainen torjuttiin. Kumpikin osasi käyttää miekkaansa tarpeeksi hyvin estääkseen toista viipaloimasta itseään. Sitten Abzumo yhtäkkiä lisäsi Manun painovoimaa niin, että tämä rusentui lattiaa vasten. Abzumo heittäytyi koko painollaan miekka edellä Manua kohti, mutta tämä teleporttasi pois hänen edestään. Abzumo huomasi virheensä liian myöhään, hänen miekkansa meni poikki osuessaan lattiaan niin suurella voimalla, ja palanen terästä tunkeutui hänen kätensä läpi. Manu oli nyt hänen takanaan ja huohotti raskaasti.
Kuitenkin, juuri kun Manu oli hyökkäämässä, Kuningattaren valtava raaja heitti tämän kauas Abzumon luota. Hän paiskautui Sugaa kantavaa Makea päin, ja koko kolmikko rysähti hallin lattialle. Keetongu juoksi kolmen Klaanilaisen luo. ”Oletteko kunnossa?” Make avasi suunsa ensimmäisenä: ”Pernani on kestänyt kovempaakin.”
Matoro hyppi ja heitti kuperkeikkoja väistelläkseen 000:n raajojen iskuja. Kuitenkin hänenkin ketteryytensä raja tuli vastaan, ja eräs tälleistä paiskasi Blacksnowin monta metriä ilmaan. Matoro paiskautui hallin lattiaan kivuliaan näköisesti. Abzumo hyökkäsi ainoan tolpillaan olevan Klaanilaisen, Keetongun, kimppuun. Kaksi vahvaa hahmoa kävi tiukkaa vääntöä, mutta kun Makuta käytti lämpökatsettaan, Keltainen Jättiläinen kaatui maahan huutaen tuskissaan.
Makuta Nui oli pökerryksissä maassa. Matoro lojui toisella puolella huonetta. Keetongu paloi maassa. Summerganon makasi tajuttomana Maken päällä. Abzumo näytti voitonriemuiselta. ”Minä voitin, Makuta Nui ja bioklaanilaiset, minä voitin!” Hän kääntyi katsomaan kuningatartorakkaa juuri parahiksi nähdäkseen tämän iskevän valtaisan takapuolensa häneen. Abzumo lensi kaaressa pesän seinän sisään. Kyllä, sisään. Seinään tuli aikamoinen lovi, ja se alkoi sulkeutua Makutan ympärille. ”Eiiih”, tämä voihkaisi, kun seinä vei hänet sisäänsä.
000 alkoi riehua hullun lailla. Makuta Nui alkoi toeta iskustaan. Hän katsoi kuningatarta. ”Me päästämme hänet irti”, Manu julisti. Muutkin alkoivat heräillä. ”M-mitäh?” Make sanoi. ”Hulluko olet?” Torakoiden kaivuun ääniä kuului kivikasan takaa. ”Ne tulevat”, Manu sanoi. ”Me päästämme hänet irti.” ”Hyvä on”, muut vastasivat.
He kohdistivat kaiken energiansa torakkakuningattaren ketjuihin. Ne olivat äärimmäisen vahvat: 000 ei saisi päästä niistä irti, joten niiden tuli kestää. Tämä muodostikin ongelman, kun torakan oli tarkoitus päästä irti. Mutta kyllähän viisikon yhdistetty voima sai kettingit katkeamaan, kun 000 itse repi ketjuja tehokkaasti. Kuningatar pääsi irti, mikä ei välttämättä ollut mikään paras mahdollinen asia torakoille, jotka pääsivät kivikerroksen läpi; kuningatar söi ne. Torakat alkoivat karjua: ”Hakekaa hoitajat!”
Viisikko karkasi ulos ovesta torakoiden läpi. Pian he olivat käytävänhaarassa, jossa ei ollut torakoita. Niiden kaikki huomio kiinnittyi nyt irti päässeen kuningattaren taltuttamiseen.
Pesässä Abzumo oli päässyt jo irti seinästä. Klaanilaiset olivat poissa. Abzumon sappi kiehui. Erikoisvarusteisia torakoita saapui sisään. Heidän mukanaan tuli kenraali 001.
Kenraali 001 katsoi kylmän viileästi vierestä, kuinka erikoistuneet Nazorakit lähettivät aseistaan tainnutussäteitä kohti Kuningatarta. Tässä menisi taas kauan, siitä hän oli varma. Viimeksi, kun 000 oli vapaana, oli mennyt lähemmäs kaksi päivää saada se leppymään.
Sitten Kenraali siirsi huomionsa Abzumoon. Makuta näytti turhautuneelta. 001 asteli pitkän, violetin hahmon luo. ”Päästit heidät sitten menemään.” ”Näemmä.” ”Vaikka olit voittanut heidät jo.” ”Sssssssinun lemmikkisssi oli sse, jonka tähden klaanilaisssssset päässssivät pakoon.”
Kenraali ei jaksanut väitellä suhisevan kummajaisen kanssa. Hän asteli pois metallipallosta, pois riehuvan Kuningattaren luota. Häntä ärsytti. Abzumo ajatteli raivoissaan, kuinka hänen saaliinsa oli päässyt karkuun vain, koska 000 oli heittäytynyt hankalaksi. Ja seinä… oli syönyt hänet. Se oli lievästi sanottuna outoa.
Klaanilaiset juoksivat tunnelia pitkin. He olivat juosseet erittäin pitkään, ja jokainen oli väsynyt. Heidän voimiaan oli koeteltu toden teolla, ja nyt heidän oli juostava kilometrikaupalla pimeässä käytävässä. He näkivät ylöspäin menevät tikkaat. Vapaus! Pian he jo kiipesivät tikkaita pitkin kohti raitista ilmaa. Make pullahti ulos ensimmäisenä. Hän haukkoi henkeään, kuin ei olisi hengittänyt tunteihin. Matoro romahti maahan heti päästyään ylös. Keetongu sai raahattua tajuttoman Sugan pihalle ennen kuin istahti hengähtämään. Makuta Nui käveli sivummalle ja istuutui maahan. Kukaan ei voinut edes arvata, mitä hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua, mutta mitä tahansa se olikin, se ei varmasti ollut kovin positiivista.
[spoil]Snowie kirjoitti suunnilleen puolet tästä viestistä. Badum-tish. Puolet kunniasta hänelle.[/spoil]