Klaanon

Avainsana: torakat

  • Laivastolaskelmia

    SS Rautasiipi

    ”Öh, Amiraali?” muuannen kuulokepäinen Nazorak kysyi varovasti. 002 kääntyi hitaasti ikkunansa äärestä.
    ”Mitä nyt?”
    ”Olemme menettäneet yhteyden Kapteeni 666:teen, sir.”
    ”Eikö hän ollut kauppaa hieromassa Steltillä?”
    ”Öh, kyllä oli, sir, mutta ilmeisesti hänen komennossaan olleen laivan kimppuun hyökättiin.”

    Amiraali oli juuri vastaamassa, kun komentosillan ovi aukesi. Sisään astelivat Eversti 437 sekä sinibarettinen 1034.
    ”Kokouksen aika, Amiraali?” 437 kysyi kovaan ääneen 1034:n seisoessa hiljaisena vieressä. Amiraali mietti hetken hiljaa, ja lähti sitten Everstin matkaan, huikaten olkansa yli: ”Selvittäkää, mitä 666:lle on käynyt.”

    Sitten kolmikko poistui huoneesta Amiraalin jalan lyödessä kovaäänisesti lattiaa vasten.
    ”Raportti on siis valmis?” Amiraali tiedusteli hermostuneelta 1034:ltä.
    ”Ky-kyllä on.” lyhyehkö torakka änkytti, ja kaivoi esiin paperinipun.
    Amiraali riuhtaisi sen sinilakkisen torakan kädestä, ja selasi sitä pikaisesti.

    Kolmikko asteli rautasiiven pienempään ruokasaliin, joka toimitti kokoushuoneen virkaa. Ylellisessä, harvojen ja valittujen käyttöön annettavassa tilassa oli juhlava koristus. Taulut peittivät suuren osan seinää, ja hopeinen kattokruunu keinahteli hieman aaltojen iskiessä laivaan. Erään pöydän ympärillä istui jo muutamia torakoita, ja samaiseen pöytään huoneeseen tulijatkin asettuivat. Amiraali istuutui pöydän päässä sijaitsevaan suurimpaan tuoliin 1034:n jäädessä hänen viereensä seisomaan. 437 asettautui vapaalle paikalle muiden nazorakien välissä.

    ”Olen kutsunut teidät kaikki tänne arvioimaan laivastomme vahvuutta Klaanin höyrypaatteja vastaan” 002 aloitti, ja läimäytti paperipinon pöydän pintaan. Se liukui hetken puisella pinnalla, kunnes pysähtyi erään kipparinlakkia päässään pitävän torakan eteen.

    Vanha Nazorak kumartui hieman eteenpäin, ja nappasi raportin kynsiinsä.
    ”Tästä ei käy tarkasti ilmi, millainen aseistus Klaanin aluksissa on.”
    1034 tunsi, kuinka kylmä hiki valui hänen kasvojaan pitkin. Hänen suureksi helpotuksekseen Amiraali kuitenkin avasi suunsa.
    ”Se on täysin ymmärrettävää. Klaanin alukset eivät ole sotaan tarkoitettuja, aseet on lisätty jälkikäteen, ja suuri osa niistä on kaikesta päätellen aivan viime viikkoina lisättyjä. Kyllähän moisen vanhan merikarhun pitäisi noilla tiedoilla pärjätä.”

    Kipparihattuisen nazorakin vieressä istuva, karski ja harvinaisen vaalea torakka sieppasi nipun.
    ”Kymmenen kevyttä, kaksikymmentäkaksi keskirastasta ja kolme raskasta alusta, joista yksi on todella suuri ’Tahtorakiksi’ nimetty paatti. Yhteensä 35 alusta.”
    ”Hienosti laskettu, Majuri” Amiraalin vasemmalla puolella istuva, eriskummallisiin huiveihin pukeutunut Nazorak huomautti hivenen ivaa äänessään, ja jatkoi: ”Meillä on 76 laivaa taisteluvalmiina, ja niistä jokainen on sotaa varten rakennettu. Raskaampi aseistus ja enemmän panssarointia.”
    ”Aivan” äsken puhunut Majuri keskeytti. ”Joten eiköhän ainoaksi kysymykseksi jää, kuinka pian saamme Klaanin laivaston tuhottua.”
    ”Ennen kuin kukaan ehti vastata mitään, Amiraali pamautti jalallaan lattiaa, aiheuttaen kovan kolahduksen. Sitten hän avasi suunsa.
    ”Juuri tämän takia minä johdan laivastoa, ja te ette. Meillä on enemmän ja tulivoimaisempia aluksia, mutta Klaanin kulkupelit lentävät. Omat laivamme on tarkoitettu meritaisteluun. Sukellusveneet voimme käytännössä laskea pois taisteluvahvuudesta, eikä muidenkaan alusten torpeedoilla tee mitään. Sen sijaan ilmatorjuntatykit nousevat keskeiseen rooliin, ja meidän on ehkä tehtävä tiivistä yhteistyötä Ilmavoimiemme kanssa. Tiedän, minäkään en pidä ajatuksesta.”

    Hetken ajan kuului vain epämääräistä mutinaa. Sitten Eversti 437 puuttui keskusteluun.
    ”Entä lippulaivat? Tahtorak on iso kuin mikä, se voi olla ongelma.”
    Amiraali napsautti sormiaan, ja 1034 kipitti huoneen seinustalle, ja veti sieltä alas valkokankaan. Sitten sinilakkinen torakka painoi kaukosäädintä, ja näytölle heijastui jostain kuva. Siinä olivat Tahtorak ja Rautasiipi, toisiinsa suhteutettuna oikeassa koossa.

    Klaanin Tahtorak oli kaikessa komeudessaankin selkeästi Rautasiipeä pienempi. Torakkain lippulaiva oli noin puolitoistakertainen messingin väriseen höyrypaattiin verrattuna. Lisäksi Rautasiiven kansi oli täynnä aseita, erilaisia piippuja sojotti komentotornistakin. Laivan takaosa oli täysin panssaroitu, ja muistutti torakan selkää. Tai oopperataloa, siitä kiisteltiin usein.

    ”SS Rautasiipi on suunniteltu kestämään taisteluja vaikka itseään isompia sotalaivojakin vastaan. Niin paljon kuin Tahtorak edustaakin höyryvoimaisen rakentamisen täydellistä taitamista, ei sen pitäisi missään olosuhteissa pärjätä Rautasiivellemme. Lisäksi lentämisestä ei ole juurikaan iloa sen kokoiselle alukselle, Tahtorak tuskin kykenee väistelemään oman lippulaivamme ilmatorjuntaa.” Amiraali selitti lievä hymy kasvoillaan. ”Ja sitä paitsi. Heidän laivastonsa koostu matoralaisista.”

    Kaikki pöydän ympärillä istuvat torakat alkoivat nauraa. Oli monenmoista hohotusta ja hihittelyäkin, mutta yksikään nauru ei kuulostanut niin kalsealta kuin Amiraalin nauru. Tasaisen kylmää naurua kuunnellessaan huoneen seinustalla hiljaisena seisova 1034 tunsi kylmien väreiden hiipivän selässään. Näinä hetkinä hän meilkeinpä pelkäsi johtajaansa.

  • Zakaz 5: Taistelu 666:n kanssa

    Meri

    Guartsu ja Manu seilasivat kohti Steltin saarta. Oli jo erittäin pimeää. He ehtisivät nukkua Steltillä. Mutta tietenkään asiat eivät olleet niin yksinkertaisia: heitä vastaan purjehti Nazorakien huomattavasti suurempi vene, jolla oli raskas aseistus.

    ”Karzahni”, Guardian kirosi. Oliko joku sittenkin saanut tietää heidän lähdöstään?
    ”Toden totta”, Manu virkkoi. Hän latasi toisen mukanaan olevista zamorpistooleista. Guardian teki samoin. Hänkin latasi vain pistoolin, sillä ei aikonut käyttää kivääriään tietystä syystä.

    Kapteeni 666 oli hyvillään siitä, että oli sattunut paikalle. Klaanilaisten vene oli heidän tähtäimessään. Heidän suuren tykkinsä tähtäimessä, nimittäin. He olivat olleet tekemässä kauppoja Steltillä, kun tämä aivan mahtava tilaisuus hukuttaa pari klaanilaista ilmaantui.

    Guardian huomasi tykin.
    ”Manu, ongelma.”
    ”Huomaan. Se pitää tuhota, tai olemme kalanruokaa.”
    Tykki ampui. Onneksi se ampui ohi.

    Kaksi klaanilaista hyppäsi vihollislaivaan, ja muutama Nazorak lensi yli laidan. Alkoi kuulua mätkähtelyä Guardianin heitellessä Nazorakeja pois tieltään. Manu taas kamppaili 666:n kanssa. Kapteeni oli ottanut hänen viitastaan kiinni ja paiskannut hänet laidan yli, mutta hän oli vetänyt tämän mukanaan. Nazorakeilla ei ole kiduksia. Joten 666 halusi pintaan. Manu ei päästänyt – ennen kuin torakka löi häneltä ilmat pihalle.

    Guardian oli maassa, ja hänen päällään oli nyt viisi torakkaa. 666 nousi henkeään haukkoen veneen reunalle. Mutta sitten veneen pohjan lävisti varjosäde. Muutama Nazorak kuoli. Guardian katseli kauhuissaan jalkojensa väliä. Se oli ollut lähellä.
    ”MANU, PERHANA! TÄHTÄÄ!” Kuului purskahdus. Makuta pääsi pintaan.
    ”Miten se onnistuisi veneen alta? Nuo hulluthan vetivät minut kölin ali.”
    Nazorakit olivat kavahtaneet kauemmas, ja G pääsi nyt hakaamaan lähimmän tajuttomaksi. Sitten 666 yritti halkaista hänet miekallaan, mutta osui vain Skakdin rintapanssariin sapelinsa lappeella. Guardian heilautti pistooliaan, joka osui torakkaa päähän. Musta kypärä putosi veteen, ja torakka lensi veneen pohjalle. Melkein heti se oli kuitenkin ylhäällä.
    ”Tappakaa Skakdi!” kapteeni karjui, ja Nazorakit ryntäsivät Guartsun kimppuun. Manu tarttui 666:n kurkusta takaa päin.
    ”Senkin pelkuri”, torakka kähisi yrittäessään vapautua, ”hyökätä nyt noin raukkamaisesti takaa päin…”
    ”Makutat ovat pelkureita, tiedäthän”, Manu sanoi julmasti ja jatkoi kuristamista. Mutta hän koki saman kuin kapteeni, sillä hänen takaansa eräs Nazorakeista ampui hänen selkäänsä. Sekä Makuta että tämän vanki kaatuivat lattialle.

    Yksi alempiarvoisista Nazorakeista oli istunut veneen pohjaan tulleen reiän päälle tukkien sen. Muut olivat työn touhussa joutuessaan Guardianin tai Manun höykyttämäksi. Kaksikko oli jo turhan ruhjoutunut tässä vaiheessa reissua, mutta kumpikaan ei ollut vielä kuollut. Eikä kovin moni Nazorak. Silloin kapteeni 666 ryntäsi kohti tykkiä ja laukaisi kohti klaanilaisten pientä höyrypaattia. Se posahti tuusan nuuskaksi.
    ”Jos meidän laivamme menee kappaleiksi, niin tekee myös teidän”, sanoi Manu raivoissaan, tinttasi kapteeia turpaan ja tähtäsi tykin lattiaan. 666 lensi taas laidan yli, ja Guartsu piti kauhistuneet torakat pois Manun luota. Veneen pohja halkesi kahtia, ja suurin osa alle jääneistä torakoista kuoli julmasti. Guartsu oli hypännyt yli laidan laukaisuhetkellä. Manu hyppäsi heti laukaistuaan. Palasia sinkoili sinne tänne. Nazorakien ruumiita ajelehti pois. 666 alkoi uida kohti Steltiä. Samoin tekivät muutamat muut henkiin jääneet torakat. Guartsu ja Manukin lähtivät uimaan kohti rantaa; heidän pitäisi hankkia uusi vene – hetikohtapian aamulla kunnon yöunien jälkeen.

  • Trooppinen saari: Sukellusvenevarkaus

    Trooppinen saari

    Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.

    Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
    ”Mitäs seuraavaksi?”

    Lumiukko oli hetken hiljaa.

    ”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
    ”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
    ”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
    ”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
    ”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
    ”Mutta sinun kätesi!”

    Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.

    ”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
    ”Mutta kun kuule, me voisimme…”
    ”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
    ”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
    ”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
    ”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
    ”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
    ”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
    ”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
    ”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
    ”Matoranit, tosiaan!”
    ”AAAAAAAAARH”

    Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.

    Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
    ”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
    ”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
    Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
    ”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.

    Ja aikaa kului.

    Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.

    ”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
    ”No?”, vastasi Snowman.
    ”Osaakohan tämä tapiiri uida.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Miksi tuollaisia mietit?”
    ”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”

    Toinen hiljaisuus.

    ”Tosiaan”, Snowie sanoi.
    ”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
    ”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.

    Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.

    ”Oho”, Snowie totesi.
    ”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.

    Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.

    ”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
    ”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
    ”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
    ”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”

    Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…

    ”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
    ”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.

    ”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.

    Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.

    ”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai pitää se täällä.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Jaa oli vai?”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Oliko ollut hyvää?”
    ”Grrrbl”, toinen vastasi.

    Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.

    Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.

    Bäng bäng.

    Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.

    ”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
    ”Joo?”

    Bäng bäng.

    Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.

    ”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.

    Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.

    ”Snörf.”
    ”Ai, sinäkin täällä.”

    Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
    ”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
    ”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
    Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
    ”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.

  • Trooppinen saari: Taistelu jokidelfiiniä vastaan

    Trooppinen saari, metsä

    Ämkoo nousi varovasti pystyyn pitkäkuonoisen vesieläimen selässä ja valmistautui hyppäämään rantaan. Ilman Toan epäonneksi eväkäs olento ei kuitenkaan tahtonut toimia seisoma-alustana kovinkaan pitkään ja pian Ämkoo rojahtikin kohti veden pintaa ja upposi äänekkäästi kiroten syvyyksiin.

    Ämkoo avasi silmänsä samalla kun Toan jalat tavoittelivat joen pohjamutaa. Ämkoo katseli hämillään ympärillään uiskentelevia mitä ikävimmän näköisiä kaloja, äyriäisiä ja muutamaa tunnistamatonta otusta. Ohitse lipui myös muuan kilpikonna, joka virnuili Ämkoolle aivan liian omahyväisesti.

    Jokidelfiini ei aikonut antaa uuden leikkitoverinsa hukkua ja otus auttoikin varsin vastahakoisen Ämkoon takaisin pintaan. Pienen vastustelun jälkeen Ämkoo suostui lopulta kapuamaan takaisin järkyttävän ruman nokkaolennon selkään, ja katsahti sitten Snowieta.

    Lumiukko katseli vuorostaan Ämkoota ja tämän uutta eväkästä tuttavuutta hieman huvittuneena. Tapiiri röhkäisi, eikä ymmärtänyt mistään mitään.

    ”Tuotanoin, voisimme jatkaa matkaa. Minusta tuntuu, että nazorakit ovat vielä perässämme”, Snowie ehdotti kuunnellen samalla kaukaisuudesta kaikuvia moottoriajoneuvojen ääniä. Ämkoo nyökkäsi ja yritti sitten ohjata pitkäkuonoista ohjusta muistuttavan kulkupelinsä kohti rantaa.

    Delfiini ei suostunut tekemään yhteistyötä. Ämkoon potkiessa olentoon vauhtia, jokidelfiini ainoastaan innostui ja lähti uiskentelemaan pitkin jokea, päästellen samalla omituisia naksahtelevia ääniä. Ämkoo ei tietenkään tästä tykännyt, vaan kiroili vesieläimelle mätkien tämän päälakea ainokaisella nyrkillään.

    Lumiukko huokaisi ja katsahti tapiiria. Kärsänsä päälle laskeutuneeseen sudenkorentoon syventynyt eläin havahtui huomattuaan delfiinin katoamisen. Tapiiria ei tarvinnut käskeä seuraamaan, vaan se lähti tarpomaan pitkin joen rantaviivaa, seuraten keskellä jokea iloiseen sävyyn pomppivaa jokioliota.

    Muiden edelle kirinyt torakkajeeppi lähestyi joen rantaviivaa. Jeepin katolla päivystävä nazorak tiiraili ympärilleen ja havaitsi pakenevan kaksikon. Torakka ei ollut uskoa silmiään.

    ”Tuota.”
    ”Niin?”
    ”Tuolla ne menevät. Mutta… Tai katso itse.”
    ”…”

    Jeeppi käänsi itsensä nopeasti ympäri ja ajoneuvo peruutti joen rantaveteen. Yksi jeepin ohjaamossa istuneista torakoista loikkasi ulos ja syöksähti auton kuormalavalle. Torakka repi vauhdikkaasti kuormalavan päällä olleen suojapressun tieltään ja kiskoi sen alla piilossa olleen vesiskootterin esiin. Nazorak työnsi laitteen veteen, hyppäsi sen kyytiin ja käynnisti skootterin.

    Taitavan kuulonsa avulla sameassa vedessä suunnistava jokidelfiini oli jo hetki sitten havainnut taustalla pärisevät nazorak-ajoneuvot, mutta vedessä pulikoidessaan se ei ollut osannut pitää rannalla pauhaavia koneita vaarallisina. Nyt susiruman vesieläimen aivot alkoivat kuitenkin raksuttaa. Jokin on vedessä, sen aivot sanoivat. Vaara. Vaara. VAARA.

    Delfiini päästi ilmoille mitä omituisimman rääkäisyn, hyppäsi korkealle ilmaan ja katosi sitten veden alle. Snowie tarkkaili vesiolion outoa toimintaa rannalta käsin ja helpottui huomatessaan, että delfiini ilmestyi pian takaisin pinnan tuntumaan litimärkä ilman Toa mukanaan. Ämkoon sanoinkuvaamaton ilme kohdistui tällä kertaa suoraan eteenpäin.

    ”Mitä nyt”, Ämkoo totesi kylmästi. Toa ei viitsinyt edes huutaa.
    Delfiini vastasi ratsastajalleen uudella rääkäisyllä ja lähti kiitämään sitten hurjaa vauhtia pitkin veden pintaa.

    Lumiukko katseli kaikkea tätä kummastuneena, kunnes kuuli itsekin kaukana lähestyvän vesiskootterin julman pärinän. Silloin Snowie huomasi myös jeepin, joka lähestyi tapiiria uhkaavalla vauhdilla.

    ”Hei”, Snowie aloitti tuuppien kärsäkästä ratsuaan. ”Tuli kiire!”
    ”Snörk”, tapiiri vastasi ja tunki maasta hetki sitten löytämänsä pilaantuneen hedelmän laiskasti suuhunsa. Sitten olento höristi korviaan, tajusi itsekin jeepin olemassaolon ja vauhdikas pakomatka jatkui.

    Toinenkin torakoiden jeepeistä saapui lopulta joen rannalle. Tätä seuranneet viidakkomönkijät eivät osanneet odottaa äkkinäistä jarrutusta ja joutuivatkin suorittamaan kovin epäpäteviä väistöliikkeitä ollakseen törmäämättä huomattavasti suurempaan ajoneuvoon. Pääosin tästä syystä mönkijät syöksyivät yksi kerrallaan joen sameaan veteen, kohdaten näin loppunsa.

    Jeeppiä ohjannut tummahko nazorak pudisti päätään ja komensi pintaan nousseet sotilaat nopeasti oman ajoneuvonsa kyytiin. Sitten jeeppi lähti seuraamaan rannalla havaittavia varsin sekavia ja sotkuisia jälkiä.

    Ämkoo piteli parhaansa mukaan kiinni aivan liian liukkaasta ratsustaan. Jokidelfiini oli todellakin kuin ohjus. Se tuskin edes kosketti joen pintaa kiitäessään eteenpäin. Vihreä Toa teki kaikkensa pysyäkseen otuksen kyydissä, yrittäen samalla kommunikoida maata pitkin vähintään yhtä nopeasti kulkevan toverinsa kanssa.

    ”Snowie!”
    ”No?”
    ”Mitä me nyt oikein- lopeta tuo hemmetin roiskiminen -teemme?”
    ”En minä tiedä!”
    ”Okei!”
    ”Tiedätkö sinä?”
    ”No, ajattelin, että me… VARO OKSAA!”
    ”WOAH. Kiitos! Niin?”
    ”Että me näin alkuun hoitelemme nuo torakat ja mietimme jatkoa vasta sitten!”
    ”Millä sinä kuvittelet meidän tekevän niin?”
    ”Öööh…”

    Kaksikon valaiseva keskustelu keskeytyi kun nazorak-vesiskootteri ilmestyi delfiiniohjuksen rinnalle. Torakka kohotti kättään aikomuksenaan ampua Ämkoo alas ratsunsa kyydistä.

    Samalla kun torakka painoi liipaisinta, Ämkoo keskitti elementaalivoimiensa rippeet tämän ajoneuvoa kohti. Vesiskootteri heilahti ja torakan ammus lennähti kauas viidakkoon.

    Eräs mitä suloisin apina torkkui iloisin mielin rehevänlaisen viidakkopuun latvustossa. Apinan unet keskeytyivät vallan ikävästi zamor-ammuksen paiskautuessa päin marakatin kasvoja. Savuava apinanraato putosi alas puusta.

    Eräs mitä terävimmillä hampailla varustettu pienehkö kissapeto-rahi päivysti viidakon pohjakerroksessa, astellen äänettömin askelin eteenpäin. Petoeläin ei ollut syönyt päiväkausiin ja se oli suoraan sanoen nääntymässä nälkään. Silloin sen eteen kuitenkin putosi valmiiksi kypsennetty ateria. Kissapeto oli iloinen.

    Eräs mitä värikkäin salamanterieläin taapersi päättäväisesti eteenpäin väistellen parhaansa mukaan itseään suurempia olentoja, ja ilmoitellen tuon tuosta myrkyllisyydestään joillekin uhkarohkeille pikkueläimille. Salamanterin matka pysähtyi sen saavuttua maassa makaavan ruokamyrkytykseen kuolleen kissaeläimen tykö.
    ”Kaikkea näkee”, salamanteri ajatteli ja jatkoi kulkuaan.

    Eräs mitä omituisimmalla vesipelillä kulkeva ilman Toa teki kaikkensa pudottaakseen vihollisensa tämän ärhäkkään vesiskootterin kyydistä. Ämkoo sai kuitenkin huomata, että mitä enemmän hän uskaltautui käyttämään elementtivoimiaan, sitä harmaammaksi ja sumeammaksi hänen jo valmiiksi hatara näkökenttänsä muuttui. Toa ei lopulta uskaltanut ottaa enempää riskejä vaan painautui lujasti vastenmielistä ratsuaan vasten, toivoen ihmettä.

    Samaan aikaan Lumiukko huomasi olevansa pulassa. Rallitapiiri alkoi silmin nähden väsyä ja ylikuormitettu viidakkojeeppi olikin saavuttamassa tätä. Tilannetta ei lainkaan parantanut se seikka, että torakat olivat alkaneet tulittaa.

    Lumiukko piteli yhdellä kädellä tiukasti kiinni tapiiristaan, kaivaen toisella kiivaasti laukkuaan. Hetken ajan Snowie luuli löytäneensä sieltä jotain tilanteeseen sopivaa, kiskaisi esineen esiin ja tunnisti sen Ämkoon irtonaiseksi kädeksi. Snowie tunki irtoraajan nopeasti takaisin laukkuun, vilkaisten sivusilmällä Ämkoota. Vihreän Toan ilmettä oli mahdotonta määritellä.

    Ämkoon vierellä kiitävä torakka huomasi käyttäneensä kaikki panoksensa. Nazorak kaivoi vyöltään esiin ikävän näköisen veitsen ja lähti sitten skootterillaan lähemmäs Ämkoota. Torakka huitaisi.

    Ämkoo onnistui väistämään, mutta jokidelfiini sai osuman. Järkyttynyt vesipeto vinkui ja huitaisi vahvalla pyrstöllään nazorakia kohti. Torakka menetti tasapainonsa ja putosi skootterinsa kyydistä.

    Jeepin katolta tilannetta seuraannut torakka ärähti ja kaivoi esiin kevyen kertasingon. Se ei ollut ollenkaan tyytyväinen vettä pitkin kulkeneen kumppaninsa toimintaan ja päättikin hoidella Ämkoon pois päiväjärjestyksestä. Torakka ampui.

    Jokidelfiini räjähti. Valtava vesipatsas nosti pitkäkuonoisen eläimen kappaleet korkealle ilmaan, sirotellen ne sitten pitkin jokea. Veden alla päivystäneet piraijat iloitsivat.

    Nazorak naurahti ja heitti kertasingon syrjään. Veden laskeutuessa torakka koki kuitenkin pettymyksen huomatessaan, että kaikki ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

    Vesiskootteri pärisi eteenpäin. Ämkoo oli viime hetkellä onnistunut vaihtamaan menopeliään ja nyt käsipuoli Toa istuikin skootterin kyydissä selkä menosuuntaa kohti, kaivellen ajoneuvon pienehköä tavaratilaa.

    ”Mitä se luulee löytävänsä…”, torakka kysyi puoliääneen samalla kun tämän toveri tarjosi tälle uutta kertasinkoa. Nazorak latasi tämän ja valmistautui ampumaan uudestaan.

    ”No mutta kappas”, totesi Ämkoo nostaen löytämänsä kranaatin esiin skootterin tavaratilasta. Ilman Toa käänsi katseensa rantaa kohti ja virnisti.

    Torakat vastasivat virnistykseen irvistyksellä.

    Viuh. Kolin kolin kolin.

    ”Eikä”, ehti yksi torakka todeta.

    Sitten räjähti.

    [spoil]HIIHIAHAHAHAHAHA. Tämän pilkutukset menevät ihan miten sattuu. En jaksa korjata. Smääh.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Jokidelfiini

    Trooppinen saari, sademetsä

    MOLSKIS.

    Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.

    Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.

    Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ’HYYYYYIIIIIII’, ’VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ’SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.

    Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.

    WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.

    Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?

    Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä.
    ”Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli.
    ”En pidä jokidelfiineistä, okei?”

    [spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Tapiiri saa etumatkaa

    Ämkoo istui kosteassa huoneessa tuijottaen tyhjää. Välillä Toa hapuili paikkaa, jossa hänen vahva miekkakätensä oli ennen sijainnut. Ämkoo ärähti kivusta koskettaessaan tyhjää olkapäätään.

    Sitten huone alkoi heilua ja tärähdellä epätasaiseen tahtiin. Ämkoo koitti nousta seisomaan, mutta maanjäristystä muistuttava liikehdintä heitti hänet nurin.

    ”Mitä siellä oikein ta-

    – – –

    Trooppinen saari, viidakko

    ”-pahtuu?”, Ämkoo sanoi, avaten silmänsä.
    ”Häh?”, kuului Ämkoosta ja ratsun virkaa toimittavasta kärsäeläimestä tiukasti kiinni pitelevän Lumiukon vastaus. Snowie korjasi oitis Ämkoon istuma-asentoon, jääden itse isompana matkustajana taakse. Vihreänkirjava Toa seurasi kaikkea tätä äärimmäisen hämmentyneenä, yrittäen parhaansa mukaan selvittää minkä päällä oikein istui.

    Tapiiri röhkäisi epämääräisesti lisäten vauhtia. Se ei tuntunut tietävän mistään mitään. Sitä ei myöskään erityisemmin kiinnostanut, sillä se oli VAPAA.

    Torakat eivät aikoneet päästää Klaanilaisia (eivätkä sen enempää arvokasta kuormajuhtaansa) pakoon. Tapiirin perässä huristeli parhaillaan kymmenkunta pientä viidakkomönkijää, joiden perässä ajeli muutama massiivinen viidakko-olosuhteisiin suunniteltu jeeppi. Ajelipa perässä myös muuan yritteliäs panssarivaunu, joskin mokoma jäi kovin äkkiä muiden ajoneuvojen jälkeen, upottuaan ensin viidakon ah-niin-pehmeään mutapohjaan.

    ”Snowie”, Ämkoo aloitti kysyvään sävyyn.
    ”Niiiiin?”, Snowman vastasi, puoliksi huutaen. Tuuli tuiversi kaksikon korvakäytävissä.
    ”Me ratsastamme…”, Ämkoo aloitti, yskäisi suuhunsa kiitäneen trooppisen kovakuoriaisen tiehensä, ja jatkoi ”…tapiirilla. Tahdotko selittää minulle, miten tämä tapahtui?”
    Lumiukko meinasi pudota kyydistä, kiskoi itsensä parempaan ratsastusasentoon, potkaisi tapiiriin varovasti lisää vauhtia ja vastasi:
    ”Halusit, että hoitelen meidät pois tuolta. Jouduin vähän soveltamaan. Eikö kelpaa?”

    Ämkoo mietti hetken, mitä sanoisi.

    ”No siis, tästä elukasta loppuu polttoaine hetkenä minä hyvänsä, sanoisin. Kuuntele nyt millaista ääntä se pitää.”

    Tapiirin hengitysvaikeuksia enteilevä epätasainen röhinä voimistui.

    ”Ja lisäksi…”, Ämkoo jatkoi. ”…kyyti on aika epätasaista. Ja olen kuulevinani ajoneuvojen ääniä, joten mikset vain voinut varastaa sellaista jaaaaAAAAA VOI LUOJA.”

    Ämkoo ei ollut puhuessaan kiinnittänyt huomiota edessä kohoavaan esteeseen. Valtava metsään kaatunut puunrunko olisi normaalitilanteessa pysäyttänyt minkä tahansa ajoneuvon, mutta tapiiri loikkasi urhoollisesti röhkien esteen yli jatkaen sitten matkaansa kuin mikäkin kärsäkäs. Ämkoo tasasi hetken ajan hengitystään ja puhui sitten:
    ”Tämä kelpaa oikein hyvin.”

    Perässä kiitävä torakkapartio sai pian huomata, että mönkijät eivät pärjänneet loikkimisessa koko ikänsä viidakossa eläneelle kärsäeläimelle. Kymmenestä mönkijästä yli puolet suoritti mitä kauneimman voimakkaalla räjähdyksellä säestetyn ketjukolarin. Tämä toimi jeeppien ohjaajille mitä parhaimpana varoitussignaalina ja nämä ehtivätkin väistää edessä kohoavan esteen.

    Torakat kirosivat. Tapiiri sai etumatkaa.

    Snowie ja Ämkoo istuivat mitä epämukavimmalla tavalla kumarassa yrittäen väistellä kasvoilleen tuon tuosta lävähtäviä oksia, hyönteisiä ja epäonnisia lintuja. Reilusti ylinopeutta kiitävän tapiirin vauhdille ei tuntunut löytyvän loppua, ja Ämkoo alkoikin epäillä elukan olevan viritetty.

    Snowie käänsi päätään ja kuunteli kaukaa kuuluvia ajoneuvojen ääniä. Äskeinen räjähdys oli ainakin toivon mukaan hoidellut muutaman, mutta äänistä päätellen monia oli vielä tulossa. Snowien näköhavaintojen perusteella heillä oli kuitenkin melkoisesti etumatkaa, eikä välitöntä hengenvaaraa ollut.

    Snowie käänsi päänsä takaisin menosuuntaa kohti.

    Splut. Perhonen.

    AAAAH.

    Lumiukko huitoi käsillään yrittäen pyyhkiä maailmankaikkeuden viimeisen elossa olevan ruskorääväkehrääjän pois kasvoiltaan. Ämkoo säikähti Snowien äkkinäistä huutoa ja kääntyi ympäri.

    ”Hei, mitä hittoa sinä oikein-”
    ”AAAAAAAA. OTA SE POIS.”
    ”Mistä ihmeestä sinä oikein pu- AAAA. Hitto kun on ruma!”
    ”OTA NYT.”
    ”JOO JOO, PYSY NYT PAIKA- noin.”

    Snowie katseli kiitollisena kun Ämkoo ryttäsi huippuharvinaisen perhosen nyrkkinsä sisään ja heitti ötökän menemään. Lumiukko oli toden totta säikähtänyt.

    Sitten lumiukko alkoi pohtia.
    ”Hei…”
    ”No?”
    ”Mistä sinä pitelet kiinni?”

    Ämkoo tiedosti mitä selvimmin yksikätisyytensä sillä kriittisellä hetkellä, jona tapiiri päätti jälleen kerran loikata. Käsipuoli Toa älähti, horjahti ja putosi kyydistä.

    ”Mäksä! Ei!”
    ”Snooowiiiieeee…”

    Ämkoon ainut käsi tarttui kiinni tapiirien kenties pyhimpään asiaan. Valtava eläin törähti raivoissaan tajutessaan, että joku roikkui sen hännässä. Olento lisäsi siinä samassa vauhtiaan ja lähti viilettämään pitkin viidakkoa niin lujaa, että ympäröivä maisema alkoi vilistä epämääräisenä värisotkuna niin Snowmanin kuin Ämkoonkin silmissä.

    Ja sitten kaikki oli eeppistä.

    Ämkoon jalat tavoittivat maan. Ilman Toa muisti joskus kokeilleensa vesihiihtoa Klaanin merialueilla eräänä kuumana kesäpäivänä ja se oli tuntunut juuri tältä.

    Vaikka pelkkä vauhti itsessään onnistui peittämään lähes kaikki viidakon äänet alleen, saattoi Ämkoo erottaa lähestyvien viidakkojeeppien jytinän. Ämkoo käänsi varovasti päätään katsoakseen taakseen, toivoen samalla, että vauhdin aiheuttama ilmavirta ei veisi hänen naamiotaan mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Ämkoo ehti nähdä kuinka jeeppitorakat avasivat tulen.

    Snowie tarrasi tiukemmin kiinni urhoollisesta ratsustaan ja yritti myöskin katsella taakseen. Hän helpottui huomattavasti huomatessaan, että Ämkoo roikkui vielä mukana, vieläpä kirjaimellisesti. Hetken ajan Snowie oli luullut menettäneensä matkakumppaninsa.

    Sitten Snowiekin huomasi torakat.

    ”Ämkoo!”, Lumiukko huusi. Vihreä Toa ei vastannut sanoin, vaan käänsi vauhdin voimasta irvistykseen vääntyneet kasvonsa Lumiukkoa kohti.
    ”Ei minulla mitään, kiva nähdä sinun olevan kunnossa”, Lumiukko huudahti vielä ja kääntyi sitten parempaan istuma-asentoon. Toa Ämkoo tuijotti kumppaniaan hetken kysyvänä, sitten nyrpiintyneenä.

    Sitten Ämkoo huomasi, että tapiiri valmistautui kurvaamaan. Ämkoo katseli järkyttyneenä, kuinka tapiirin massiivinen peräsin vaihtoi suuntaansa. Sitten fysiikan lait alkoivat vaikuttaa ja tapiirin hännän päässä surffaileva Ämkoo oli pulassa.

    Ämkoo huomasi, mitä tapiiri oli tarkalleen ottaen väistänyt. Maahan häiritsevän paljon hyppyriä muistuttavaan asentoon kaatunut massiivinen puu oli ollut eläimen tiellä. Ämkoo liukui tahtomattaan Le-Metrussa valmistetun kilpa-ajokin nopeudella rungon päälle, samalla kun Toan vihreän käden ote viimein irtosi kärsäkkään vauhtipelin hännästä. Ämkoo suoritti kymmenen pisteen hyppyritempun ja lensi taivaalle, ilmoittaen samalla olemassaolostaan naurunsekaisella huudolla.

    Jeeppien katoille nousseet aseistautuneet torakat katselivat lentävän ilman Toan perään hetken hämillään ja ryhtyivät sitten parhaansa mukaan tulittamaan tätä kohti. Taivaalla kiitävä vihreä piste vei täysin torakoiden huomion eivätkä nämä ehtineet huomata, että tapiiri katosi jonnekin viidakkokasvien kätköihin vieden Lumiukon mukanaan.

    [spoiler=Spoilinki]EEPPINEN TAPIIRI ON EEPPINEN.[/spoiler]

  • Trooppinen saari: Tapaa tapiiri!

    Trooppinen saari, tunneliverkosto Nazorak-tukikohdan alla

    Snowman kulki pimeässä tunnelissa Ämkoo olallaan, ja koetti parhaansa mukaan muistaa, mitä kautta pääsi tukikohdan ulkomuureille. Vasen, oikea, vasen, vasen, oikea, oikea… Risteykset muistuttivat kovasti toisiian, eikä Snowiella ollut juuri ollut matoralaisvastarinnan kanssa aikaa opetella tunneleita kunnolla. Hän päätti tarkistaa sijaintinsa kurkistamalla seuraavasta suuaukosta ulos.

    Lumiukko pisti päänsä ulos viemäriksi naamioidusta aukosta. Himputti, meillähän kävi tuuri, hän tuumi. Tunnelista pääsi suoraan muurin viereen, ja melko lähelle porttiakin vielä. Kaiken lisäksi portti oli vielä avonainenkin. Ainoan ongelman muodosti jonkinlaisen rahin vetämissä vankkureissa matkaava Nazorak-joukkio.

    Nyt, suunnitelma. He tuskin pitävät porttia pitkään auki.

    Jopa yleensä hieman verkkainen Snowman tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti. Hän tarkkaili ympäristöä, ja mietti kuinka pääsisi torakoiden ohi huomaamatta. Tajuttoman Ämkoon raahaaminen ei varsinaisesti auttanut hiippailutoimintaa.

    Silloin Snowie kuitenkin huomasi sen. Vankkureita vetävä rahi ei ollut mikään tavallinen kuormajuhtarahi. Kaikki ne öiset kahviossa vietetyt hetket Säröinen-lehden parissa eivät olleet turhia: kyseinen tapiirilaji (Lumiukko ei osannut olla ajattelematta Keetistä) oli paitsi äärimmäisen sympaattisen näköinen, myös todella vikkelä kintuistaan. Eikä se näyttänyt lainkaan viihtyvän torakoiden vetojuhtana.

    Lumiukko kohensi laukkunsa ja Ämkoon asentoja olallaan, ja lähti juoksemaan matalana kohti mustia vankkureita.

    Älkää huomatko minua vielä, älkää huomatko minua vielä.

    Hän oli päässyt aivan tapiirin tuntumaan, ja irrotteli jo sen ikävän piikikkäitä valjaksia kun Nazorakit huomasivat hänet.
    ”Hitto.”
    Ennen kuin torakat ehtivät kaivaa aseitaan tai astua ulos vankkureista, kömpi Snowman kantamuksineen tapiirin selkään, ja elikko tajusi, ettei se ollut enää kiinni missään. Tapiiri loikkasi kohti portteja, kohti viidakkoa, kohti vapautta Klaanilaiset selässään.

    Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä kärsäkkään elikon kyydissä tämän vipeltäessä sademetsään. Vaikeuksia tuotti erityisesti Ämkoon pitäminen mukana, olisi se nyt sentään ikävää tiputtaa admin keskelle metsää.

    Silloin lumiukko kuuli takaansa mönkijöiden, jeeppien ja muiden kulkupelien moottoreiden käynnistymisääniä.

  • Trooppinen saari: Ämkoon pimeä puoli

    Nazorakein trooppinen tukikohta

    Snowman ryömi vaivalloisesti kaatuneen puunrungon alta, ja kohotti katseensa kohti romahtanutta tornia. Paksun pölypilven keksellä hän ei nähnyt yhtäkään tolpillaan olevaa hahmoa. Lumiukko otti varovavaisesti muutaman askelen kohti puisen romun peitossa olevaa aukiota. Missään ei näkynyt liikettä. Hänen omat askeleensa olivat ainoa äänen lähde.

    Valkoinen hahmo rohkaistui, ja asteli aukiolle ripeästi. Missään ei näkynyt vieläkään mitään tornin romun joukosta. Ainoastaan puusäleitä ja vääntyineitä nauloja. Snowman kumartui maan tasolle lähempää tutkimusta varten. Maassa oli tahmaa, jonka hän tunnisti Nazorakin vereksi. Mutta kaikki merkit Ämkoosta olivat yhä kateissa.

    Kai hän täällä jossain on, Snowie tuumi. Tuskin hän olisi poistunut noin vain. Mutta toisaalta, hänessä oli jotain vailla. Aivan kuin hän ei olisi ollut se Ämkoo, jonka tunnen.

    Lumiukon mieleen juolahti kuitenkin aate. Hän oli kuullut huhuja Ämkoon ’pimeästä puolesta’. Että hänessä olisi paljonkin makutaa, jonka kanssa hän oli joskus yhdistynyt. Villeimmät tarinat kertoivat siitä, että Ämkoo voisi antaa pahan hengen hallita itseään, ja saisi silloin käyttöönsä uskomattomat voimat. Mutta Snowman oli aina luullut niitä vain liiotelluiksi kertomuksiksi hänen taistelutaidoistaan, pelkiksi synkän historian inspiroimiksi saduiksi.

    Nyt lumiukko huomasi saapuneensa harvinaisen monen torakan kuolinpaikalle. Käytännöllisesti katsoen hän kahlasi ruumiissa. Onneksi yksikään silvottu torso ei kuulunut Ämkoolle.

    Haahuiltuaan hetken pölypilvessä Snowman huomasi tutun Klaanilaisen. Ämkoon käsi pilkisti lautakasan alta.
    ”Ämkoo?” hän huhuili. ”Oletko kunnossa?”
    Snowie ei saanut vastausta, joten hän keskittyi työntämään lautoja pois ystävänsä päältä. Hänen järkytyksekseen kasan alta ei paljastunutkaan Ämkoota, vaan käsi oli irrallinen. Snowman hätkähti, ja melkein kompastui maassa makaavaan puuromuun, mutta rohkaistui kuitenkin poimimaan käden. Hän kietoi sen liinaan, ja asetteli tupaten täynnä olevaan laukkuunsa.

    Melko karmivaa, mutta Mäksä saattaa vielä kaivata kättään.

    Silloin Snowman huomasi taas jotain, joka muistutti hänen etsimäänsä Klaanilaista. Hän meni tutkimaan lähempää maassa retkottavaa vihreää hahmoa. Snowie käänsi Ämkooksi olettemansa hahmon selälleen, mutta alkoi heti huolestua. Tutun mustan haarniskan sijaan hahmo olikin kullan ja vihreän sävyinen. Naamio kuitenkin oli tuttu Miru Nuva, eikä Snowie oikein tiennyt, mitä ajatella. Käden puuttuminen olisi kuitenkin viitannut siihen, että hahmo oli Ämkoo.

    Silloin Snowmanin edessä makaava vihreä hahmo kuitenkin avasi silmänsä, ja pian sen jälkeen myös suunsa: ”Jaa, Snowie… Mitenkäs ne… Matoranisi?”
    Snowmanin suu vääntyi iloiseen hymyyn, kun hän huomasi hahmon olevan tuttu Klaanilainen, ja tämän olevan elossa, vaikkakin todella huonossa kunnossa.
    ”Ämkoo!”
    ”Minulla on ollut tosi hauskaa ilman sinua” Ämkoo aloitti, ja jatkoi ”Nyt… Hoida meidät pois täältä.”

    Sitten Ämkoo kuitenkin taas menetti tajuntansa, ja Snowman jäi tuijottamaan maassa makaavaa toveriaan hölmistyneen näköisenä.

    Hyvä ohje, vanha veikkoinen, mutta kuinkas sen teen?

    Ympäriltä alkoi kuulua etäistä moottoreiden pauhua ja torakkaimasta puhetta. Uusi partio oli lähetetty paikalle. Snowman hätääntyi hieman, ja koetti muodostaa päässään toimintasuunnitelmaa. Nyt olisi tärkeintä päästä pois, ja vähän äkkiä.

    Lumiukko heilautti Ämkoon tajuttoman ruumiin olkansa yli. Hän oli kiitollinen siitä, että viittasankari ei ollut erityisen painava, ja lähti pikaisesti pölyiseltä aukiolta pois, kohti matoraneiden rakennuttamaa tunneliverkostoa. Hän toivoi, että vaikka torakat olivatkin löytäneet sen, he tuskin olosuhteiden tähden olisivat sitä ehtineet täysin tutkia.

    Lumiukko löysi lähimmän muistamansa tunneliverkoston sisäänkäynnin, ja lähti etenemään pimeydessä, toivoen muistavansa oikean suunnan.

    [spoil]Mäksä kirjoitti Mäksän replat.[/spoil]