Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.
”Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.
”Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.
”Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.
”Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta. ”Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. ”Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.” ”Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta. ”Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.
Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.
Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.
”Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.
”Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.
Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.
Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.
006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin. Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?
Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena. ”Keksin sen… keksin viimein…” ”Keksit niin mitä?” ”Hiljaa, orja. Minä ajattelen.” 006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella… Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.
Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä. ”Hah, onnisssstuin viimein.” ”Missä niin?” ”Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.” ”…”
006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha. ”Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain?” Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa. ”Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh.” 006 kavahti taaksepäin. ”Minä… tuota… menen – tauolle”, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.
Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.
Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.
006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään. ”Makuta Abzumo haluaa sinut labraan”, viestintuoja sanoi värisevin äänin.
Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.
Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan. Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla. Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.
Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän. 006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.
”Mitäköhän..”, 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä. Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.
Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen. Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty. Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.
006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko. Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään. ”Tervetuloa takaissssin, toveri”, Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. ”Kaunissssta, eikö?”
Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. ”Ky…kyllä kai. En ole koskaan nähnyt…mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä…”
”Visorak-hautomo”, Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. ”Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä.” ”Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat”, Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.
Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain. ”Eivät enää, Ssssstephen”, Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. ”Edessssänne on uusssi aika.” Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.
006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita. ”…se…se siis toimi?” Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. ”Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä.” 006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas. ”Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?” 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.
”Ssaamattomat vätykssset”, Abzumo naurahti. ”He saivat siirron toisiin tehtäviin.” 006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.
006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili. ”Oikein hienoa”, 006 sanoi hiljaisen innostuneena. ”Mutta…” ”Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua.” Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä. ”Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?” 006 nielaisi ja nyökkäsi.
Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa – munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen – se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui: ”Mmmitä… mmitä… minä en… uurrrggghh.” ”Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin”, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.
Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen. ”Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen… kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat.” ”M-mitä hän”, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, ”oikein tekee nyt?” Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti: ”No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja – ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan – koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska… ne ovat henkisesti – miten sen nyt ilmaisssisi – valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.”
006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan. ”Ei”, 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä. ”Ei?” Abzumo kysyi yllättyneenä. ”Ei”, 006 sanoi. ”Kaikella kunnioituksella, mutta… sinä tiedät, että se on mahdotonta.”
”Ruumiinrakenne, helppoa”, 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. ”Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta…” Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä. ”…tarkoitan…tarkoitan…” 006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua. ”Tarkoitan, että… mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys.”
”Kyllä voin”, Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. ”Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta…potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha.”
006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. ”Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!” hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. ”Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja…ja…se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!”
”Niin, niin”, Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?” 006 viuhtoi käsiään puhuessaan. ”Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon.” 006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria. ”Eikö, rakasss Ssstephen?” Abzumo kysyi. ”Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja.”
006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä. ”Ehkä niin…” torakkatohtori sanoi. ”Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen… muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin… kivuton vaihtoehto.” 006 hieroi kipeää jalkaansa. ”Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.”
006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen. Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen. Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.
Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.
Muistikuva siitä kivusta…
Muistikuva…
006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä. Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota. Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.
Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?
Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen. Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
Leikkausarpi.
Ssaamattomat vätykssset. He saivat siirron toisiin tehtäviin.
006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.
…toisiin tehtäviin…
…toisiin tehtäviin…
Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään. Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.
Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi… …tai jotain?
Toisiin tehtäviin.
006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.
006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi. Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan. ”Mi-mi”, 006 yritti köhiä. ”Mi-miksi…”
Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. ”Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla.”
006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta. ”Mi-mi-mi…”
Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. ”Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut…vaivalloissssta hakea aivoja jossstain… kauempaa.” Abzumo lausui sanan ”kauempaa” inhoten.
Tämäkään ei kelvannut 006:lle. ”Mi-mi-miksi…”
”Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?” Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. ”Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!”
006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan ”kiitos” mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista. Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin. Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen ”Tieteen vuoksi”, mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.
Kysymys oli yksinkertaisesti ”miksi”.
001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.
Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.
Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.
”Minulla on teille sssssuuria uutissssia.” Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle. ”No älä anna meidän odottaa”, kenraali 001 sylkäisi. ”En ajatellutkaan.” Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita – Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.
Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.
Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.
”Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy?” Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia – valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.
Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.
Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui: ”Missä…?” Makuta vastasi sille: ”Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva.” Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään. ”Mitä tämä on…?” 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen. ”Urgh”, vastakuoriutunut sanoi. ”Minä… muistelen…” ”Sinä et muista”, Abzumo sanoi. ”Sinä et muista mitään. Eikö vain?” Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena. ”Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis – sekä fyysisesti että psyykkisesti.”
006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet. Se paskiainen… se… se… Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.
Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.
Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
”Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua.” ”Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten?” 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä. ”Kyllä vain.” ”Ja siis täysin toimintakykyisiä?” 001 tivasi. ”Aivan niin.” ”Entä miten tähän tulokseen päästiin?” Abzumon hymy vain leveni. ”He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan.” ”Eli?” kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa. ”Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin.” Komentajien silmät laajenivat. ”Missä on… 006?” sanoi 001 käheällä äänellä. ”Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui.” Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.
Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.
Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.
Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.
Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.
Ka-blammo.
Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.
Toinen ka-blammo.
Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.
Kolmas ka-blammo.
Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.
Neljäs ka-blammo.
Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.
Sitten molskahti.
Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle – vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.
”Tämä ei ole todellista”, Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.
Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.
Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.
Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.
Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.
”Mitä sinä sanoit?” ”Torakoita. Paljon torakoita.”
Tummanvihreää kanohi Mirua kasvoillaan kantava keholtaan musta matoran nousi ylös matalalta istuimeltaan ja siristi kirkkaita silmiään tuijottaessaan edessään seisovaa vihreänkirjavaa viestinviejää. Johtajan ajatukset vilisivät. Älykäs ja sotatoimien suhteen kokenut matoran oli vastuussa veljeskunnan toiminnasta aina kun Ämkoo itse ei ollut fyysisesti läsnä, ja pitkästä aikaa Johtaja joutui tekemään vaikean päätöksen.
”Ne siis miehittävät saarta”, Johtaja lausui miltei kuiskaten ja suuntasi pohtivan ilmeensä huoneen rusehtavaan seinustaan. Viestinviejä nyökkäsi hiljaa ja tapitti ylempiarvoista veljeskuntalaista hieman kysyvästi kanohi Rurun takana hohkaavilla keltaisilla silmillään. ”Emme voi hukata aikaa”, Johtaja sanoi sitten, tarttui edessään seisovaa matorania olkapäästä ja sanoi tälle: ”Tehtävänanto, Otlek. Ota nopein lintumme ja lähde mestari Ämkoon luo ilmoittamaan tapahtuneesta. Löydät hänet valkoisen Turagan luota.” ”Selvä”, Otlek vastasi, teki johtajalleen kunniaa ja kääntyi lähteäkseen. ”Kiirehdi”, Johtaja lisäsi vielä vihreän naamionsa takaa ja poistui itsekin huoneesta.
Hetken kuluttua tukikohdassa kaikui tasainen rummutus. Vajaa satakunta vihreää matorania kokoontui hälytyksen kuullessaan luolastotukikohdan keskellä sijaitsevaan paalupuin kannateltuun aukeaan tilaan. Johtajan ohjeet kuultuaan matoranit hajosivat juoksuaskelin eri suuntiin ja pian kaikki olivat työn touhussa. Ämkoon veljeskunta olisi pian valmis toivottamaan vieraansa tervetulleiksi.
– – –
Ruskeanmusta petolintu kiljui valittavaan sävyyn Otlekin pakottaessa eläimen lentämään vielä hieman lujempaa. Viidakon latvusto vilisi vihreänä sotkuna veljeskuntalaisen silmissä tämän kiitäessä valtaisalla vauhdilla kohti turaga Bakmein asuinsijoja.
Otlek oli kuullut huhuja torakoiden liikehdinnästä lähivesillä. Vihreä matoran ei kuitenkaan olisi osannut odottaa nazorakien siirtyvän veljeskunnan saarelle. Tai no, olihan saari toki lähellä Klaania ja siinä mielessä mitä loogisin valloituskohde, mutta miten ihmeessä näin pian? Otlek ei todellakaan uskonut veljeskunnan joutuvan näin nopeasti sotatilaan, sillä olivathan Ämkoon kouluttamat matoranit piileskelleet saarella kaikessa rauhassa jo pitkän tovin.
Mahtoivatko torakat edes tietää veljeskunnan olemassaolosta, taikka sen sijainnista? Otlek tiesi hyvin sen, että veljeskunnan toiminta oltiin tähänkin asti salattu varsin hyvin eivätkä edes useimmat klaanilaiset olleet varmoja ninjamatoranien nykyisestä piilopaikasta. Ajatus lohdutti Otlekia hieman, sillä noin ajatellen torakat tuskin olivat ilmestyneet saarelle varta vasten hävittämään veljeskuntalaisia. Matoranit olisivat mitä luultavimmin turvassa jos vain pysyisivät piilossa ja…
WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.
Otlek oli pudota ratsunsa kyydistä kaksitasosiivillä varustetun rakettirepputorakan ilmestyttyä lentävän matoranin oikealle puolelle. Matoranin kauhistunut ilme peilautui takaisin torakan kasvoja peittävästä kypärästä, joka peitti torakan hämmentyneen ilmeen.
Kaksikko matkasi hetken yhtä vauhtia jaellen hämmentyneitä katseita suuntaan jos toiseen. Sitten.
WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.
Toinen ilmatorakka ilmestyi Otlekin vasemmalle puolelle. Rakettireppujen korvia vihlova ääni sai epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen matoranin heräämään järkytyksestään. Otlek kiskaisi lintunsa ohjaksista ja pudottautui siivekkään ratsunsa kanssa viidakon tiheän puuston sekaan.
Torakat tuijottivat hetken toisiaan visiiriensä läpi. Sitten hyönteismäiset sotilaat suuntasivat matkansa alas metsikön sekaan. Matoran ei pääsisi pakenemaan.
003, jota joskus aiemmin kutsuttiin 004:ksi, tiiraili alitse valuvaa merta korkeuksista. Kymmeniä metrejä pinnan yläpuolella hän katseli aaltoja lasilattian läpi. Korotuksen 003:n asemaan myötä aiemmin aliarvioidut ja -arvostetut ilmavoimatkin olivat saaneet viimein kunnollista rahoitusta. Nuo rahat 003 oli käyttänyt hyvin; lihavasta ja laiskasta pohjasakasta hän oli koulinut pesunkestäviä taistelulentäjiä ja oli laajentanut ilmavoimien arsenaalia. Hän vilkaisi sivulleen. Nazorak, jolla oli kaksitasoisilla siivillä varustettu rakettireppu ja päässään tuulelta kasvoja suojaava kypärä liiti samaa huimaa vauhtia isomman aluksen kanssa. Käsissään tämä kantoi niin maassa kuin ilmassakin olevien kohteiden tuhoamiseen tarkoitettua kevyttä tykkiä. Tämä torakkayksikkö oli paitsi tehokas kuin kokonainen hävittäjälentokone, myös paljon halvempi korvata uudella vian ilmetessä.
Hieman kauempana, muiden hävittäjätorakoiden ympäröimänä, lensi Munakenno, yksi vastakunnostetuista hyökkäysilmalaivoista. Sen pommit ja pikatykit kiilsivät merenpinnasta heijastuvassa auringonvalossa. Toisella puolella lensi yhtäläisesti varustettu Kuhnuri ja sen takana vielä yksi, jonka nimen mieleenpalauttamiseen 003 ei enää ollut keskittynyt. Hänen huomionsa oli hänen omassa aluksessaan.
Jättimäinen alus halkoi pilviä jättäen muut varjoonsa. Lentävän linnoituksen rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa oli ollut hyvin vaikeaa. Kolmen ilmalaivan kolmionmuotoisen yhdistelmän alla roikkui metallirakennelma, jossa oli rahtiruumia, tilat tuhansille maajoukkojen sotilaille, hangaareja hävittäjätorakoille sekä raskasta panssaria ja aseistusta. Linnake veti mahtavuudessaan vertoja jopa laivaston kuululle Rautasiivelle. Rautasiipi, pah. Mikään pikku paatti ei ollut siipiä nähnytkään.
Metalliseen pintaan joku harvinaisen taiteellinen torakka oli maalannut oranssin ympyrän, ilmavoimien logon, ja sen keskelle valkoisella tekstillä aluksen nimen. Tulikärpänen.
003 ei tahtonut myöntää joutuneensa käyttämään linnaketta rakennuttaessaan kakkoslaadun rakennustarvikkeita säästääkseen kustannuksissa. Mutta minkäs teki.
***
Tuntia myöhemmin horisonttiin ilmestyi saari. Se oli pieni ja mitätön maaläntti Klaanin saaren rinnalla, mutta jostainhan invaasio täytyi aloittaa. Sotaahan tässä käytiin. Tulikärpäsen moottorit ja niiden pyörittämät jättimäiset propellit saivat rannan palmut huojumaan jo pitkästä matkasta. Hävittäjätorakat lähestyivät saarta ja tarkkailivat elonmerkkejä. Saarella ei kuitenkaan pitänyt olla kuin jokin alkuasukasheimo, jonka kivistä ja kepeistä (003 hymähti jostain syystä tälle sanalle) ei olisi minkäänlaista sotilaallista vastusta Nazorakien mahtaville ilmavoimille. Ja tietenkin sille pienelle osalle maainvaasiojoukkoja, jotka kulkivat Tulikärpäsen vatsassa.
Pian lentävän linnoituksen mahtava ankkuri jysähti pahaa-aavistamattoman saaren rantahietikolle, ja sotajoukot virtasivat riveihin aluksesta tiputetuista kapseleista.
Kolmannen kuun festivaalin juhlapaikkana käytetyn laivan yläkansi
Joukko ruskeita kinttuja asteli laivojen välille asetettua lankkua pitkin laivan yläkannen hienolle, tasaiseksi hiotulle ja kiiltäväksi lakatulle lattialle. Festivaalien juhlamenot olivat tyssänneet kuin sienään. Koko juhlaväki oli seisahtunut seuraamaan juhlapaikkana toimineen paatin viereen seisahtunutta, metallista, raskaasti aseistettua alusta.
Jännittyneen festivaaliväen ja kuokavieraiden välissä seisoi mystinen, tummaan kaapuun sonnustautunut hahmo, jota kutsuttiin Amakaksi. Tämän selän takana seisoi pari isokokoista, jonkinlaisin ampuma-asein varustautunutta vartijaa. Tunnelma oli varsin hiljainen. Ainoa ääni lähti kannen laittalta ruoanjämiä etsivistä linnuista. Amaka siirsi katsettaan vihollisesta toiseen. Nämä näyttivät jonkin sortin torakoilta. Näihin verrattuna torakat kuitenkin olivat söpöjä pinkkejä pandoja nauttimassa eukalyptusta. Otuksia oli astunut laivalle ainakin parisenkymmentä. Monet niistä olivat melko identtisiä keskenään, jotkut taas olivat hieman isokokoisempia. Amakaa kiinnitti erityistä huomiota mauttomaan siniseen hattuun pukeutunutta yksilöä, joka oli hieman muita alamittaisempi. Oli ilmeisiesti hieman vastahakoinen. Porukan isoin oli muita ainakin yli puolet pidempi. Tämän lisäksi sillä oli melkoinen lihaksisto. Tai sitten se oli syönyt enemmän pekonia kuin pystyi sulattamaan. Yksi niistä taas oleskeli hieman kumarassa, hieroen käsiään yhteen. Varsin kirjava joukko. Amakaa aprikoi. Vieraat olivat aseistautuneet erilaisin asein. Ampuma-aseiden määrä tosin oli yllättävän vähäinen. Viereisen laivan kannella tilannetta seurasi lukuisia yksilöitä lisää.
Pian torakkajoikon takaa alkoi kuulua outoja askeleita. Torakat asettuivat tasalukuisesti lankun edestä molemmille sivuille. Amakaa hermostutti. Muita hieman pidempi, isokokoisimman rinnalla kuitenkin kalpeneva torakka astui kylmän viileästi lankkua pitkin kohti puisen paatin kantta. Sen metallinen tekojalka kolahti puiselle kannelle. Se ehti kävellä muutaman askeleen ennen pysähtymistään muutaman metrin päähän Amakaasta. Se oli erilainen kuin muut. Olisiko sitä pitänyt muiden tapaisena otuksena vaiko koneena. Kaksikko tiiraili toisiaan silmästä silmään. Amakaa alkoi olla yhä hermostuneempi.
”Keitä olette”, Amakaa rikkoi hiljaisuuden kysymällä varovasti. ”Hyvää iltaa”, puolimekaaninen torakka aloitti pian määrätietoisen puhumisen, ”Sallikaa meidän esittäytyä. Voitte kutsua minua Eversti 437:ski. Olemme pienellä tiedusteluristeilyllä. Ilmeisest iolette eksyneet hieman väärille vesille.” ”Kuinka niin”, Amakaa kysyi. Hän alkoi hermostua. ”Koska aivonne raksuttavat hieman vajaavaisesti, sallinette demonstraation; meidän joukkomme esiintyvät juopuneina merimiehinä…”, 437 lausui viittoen mekaanisella kädellään Nazorakien suuntaan. Pian hän osoitti kätensä kohti juhlijoita. ”…ja te taas olette jokidelffiininpoikasia. Jaaaaa käy.”
Hetkessä 437:n rinnalla seissyt torakka lähti nopeaan kiitoon. Pian se seisoi erään konfliktia eturivistä seuranneen olennon eteen. Tämän selkäranka taittui pian melko epäluonnoliseen asentoon ennen tämän kaatumista elottomana maahan. Koko juhlaväki tuijotti näkyä järkyttyneinä. Kaikki perääntyivät hirmuteo nsuorittaneen Nazorakin läheltä. ”Ja poikki”, 437 tokaisi viileästi. Vanha kunnon sotilas teki jälleen hienoa jälkeä. ”M-mitä meistä haluatte”, Amakaa yritti kysyä järkytyksensä läpi. Hänen olisi pysyttävä vahvana, jotta festivaalilaiset välttyisivät paniikilta. ”Satuimme olemaan pikku risteilyllä ja havaitsimme että tämä alus olisi täydellinen alus – mitä skamaharaa luulette”, 437 kysyi hieman ärtyneenä. ”Laivamme? Ruokamme?”, Amakaa yritti miettiä kaikkea varastamisen arvoista. 437 kurtisti silmäkumpiaan. Hän tokaisi juuri hyökkäyksen suoirittaneelle Nazorakille; ”0388, tee pari lisää.” ”Pari lisää?” ”Pari lisää.”
Hetken päästä pari muuta tyyppiä koki saman, kivuliaan kohtalon. ”Oikein hyvä, 0388”, 437 kehui torakkaa. Tämä vetäytyi takaisin kyborgitorakan viereen. Amakaa oli lievästi sanoen järkyttynyt. Nuo otukset tappoivat viattomia pelkästään huvin vuoksi/pelotellakseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Näiden tyyppien kanssa piti varoa. keskustelu piti hoitaa kylmän viileästi. ”P-pyydän. Älkää harmistuko…”, Amakaa aikoi yrittää sovittelevia neuvvotteluja. ”Oih, minä en harmistu”, 437 keskeytti lähes välittömästi. Hänen kanssaan oli turha yrittää neuvotella. ”Minulla on miehiä tekemään se puolestani. 0278?”, 437 käänsi katseensa körilästorakan vieressä seisovaan torakkasotilaaseen. Tämän esille ottama ase sai Amakaan juhlaväkineen entistä suuremman kauhun valtaan… konekivääri.
Nimdasaari, ranta
Laivaa vahtimaan jääneet piraatit olivat yrittäneet tappaa aikaa parhaansa mukaan. Uusi kapteeni pienine ryhmineen oli viipynyt matkalla jo ehkä liiankin kauan. ”YARRRR”, keulaan asettunut päivystävä piraatti karjahti. Koko piraatti joukko säntäsi keulaan seuraamaan retkikunnan paluuta. Pian kaikki joutuivat palaamaan hommiinsa suorastaan pettyneinä. Ainoa laivaa kohti talsiva hahmo oli heidän uusi, mystinen, tummahaarniskainen kapteeninsa. Päivystäjä asteli hiekalle ottamaan kapteenin vastaan. Aarteiden ja/tai tovereiden menetys oli tuttua kauraa. Päivystäjä huomasi kapteenissa jotain outoa. Tämä ei ollut kylmän viileä ja mystisen rauhallinen kuten aiemmin. Hän vaikutti hermostuneelta, ehkä jopa pelästyneeltäkin. Kapteeni kulki hänen vierelleen .
”Ei tainnut mennä hyvin?” ”No ei.” ”Kuolivat?” ”Ilmeisesti.” ”…” ”…” ”Jokin… hätänä?” ”Miksi olisi?” ”Tuotaah. Vaikutatte hieman hermostuneelta.” ”…” ”…” ”Lokki.” Amazua nosti sormensa havaitsemansa vesilinnun suuntaan. Piraatti kääntyi hetimmiten katsomaan kyseistä otusta. Amazua asteli hyttiinsä. Hän muisteli kammiosta lähtemisensä jälkeen tapahtunutta. Mitä ihmettä se oikein oli…?
1836 istuutui viiden hengen pyöreän pöydän ainoaan vapaaseen paikkaan. Hänellä oli ollut rankka päivä; hän oli vain nipin napin selvinnyt elossa klaanilaisia vastaan käydystä taistelusta, hukannut eväspakettinsa ja saanut luodista jalkaansa. Nyt hän haki turvaa ruokapaikan seurapiireistä.
Ympärilleen katsoessaan 1836 huomasi, että kahvilassa oli tavallista vähemmän väkeä. Hänen pöytänsä lisäksi vain viisi muuta pöytää oli varattu. Tyhjiä pöytiä oli kymmenisen kappaletta. Useimmiten kahvio oli täpötäysi. Seuraavaksi Nazorak vilkaisi seuralaisiaan: yleisessä suosiossa oleva 1234, ikääntyneen puoleinen 1119, yli-innokas 1989 ja vielä joku, jota 1836 ei tuntenut. ”No mitä jätkät”, 1836 huokasi väsyneenä. ”Se hullu laittoi taas viisi kaveriani kuolemaan”, 1234 sanoi pyöritellen silmiään. ”Ei minkään näköistä kunnioitusta tai elämän arvostamista…” ”Joo, totta puhut”, 1836:lle tuntematon torakka sanoi. ”Minäkin olin vähällä kuolla, mutta pääsin ’pakoon’.” ”Kuinka?” 1836 kysyi. ”Noh”, torakka jatkoi, ”ikään kuin en koskaan mennytkään paikalle, kun se pyysi.” ”Eikö tämä tarkoita”, 1119 kysyi, ”että sinä kuolet pian, kun et mennyt?” ”Minä en aio kuolla”, toinen yski. ”Minä olen vielä nuori torakka enkä aio haaskata koko uraani vain yhden sekopäisen Makutan takia.” ”Minä en oikeastaan tajua, mitä te tarkoitatte”, 1989 sanoi. ”Minä en ole edes tavannut koko tyyppiä.” ”Hyvä, jos et ikinä tapaakaan”, 1936 huokaisi. ”Hän on sekopää. Arvaamaton. Ei kukaan tiedä, mitä hän aikoo. Ja hän antaa meille nimiä. Kummallisia nimiä.” ”Kuulitteko jo, kuinka herra kapteenimme on päässyt suosioon?” kysyi 1234. ”Hän nuolee sen Makutan takamusta oikein urakkapalkalla.” ”Karkeaa kielenkäyttöä”, 1989 kauhisteli. ”Sellaista tämä elämä on, pikku mies. Jos et kestä kuunnella, painu takaisin sinne toukkaosastolle”, 1119 hörähti. 1989 ei näyttänyt tyytyväiseltä, 1836 huomasi sen helposti. Sitten hän sanoi: ”Eikö 666:lle ole siis tapahtunut mitään ikävää sen Makutan seurassa?” ”Ei, ei mitään. Häntä pidetään arvossa, koska hän on niin julma paskiainen”, 1234 murahti. ”Kukaan meistä ei ole tainnut olla hänen komennossaan?” ”Ei tosiaan ole tainnut”, 1836 vastasi. ”Minä olen”, torakka, jota 1836 ei tuntenut, sanoi. ”No, kerro meille. Millaista se oli?” 1119 uteli. ”Eipä se paljon poikennut kenen tahansa upseerin johtamana olemisesta. Paitsi, että suuttuessaan 666 tappoi aina jonkun. Ja vihollisille ei annettu armoa. Jokainen surmattiin hitaasti ja tuskallisesti. He huusivat apua, kituivat kuin… torakat…” ”Älä käytä tuollaista kielikuvaa”, 1119 irvisti. ”Vihaan sitä.” Toinen kohautti hartioitaan. ”En minä nyt tiedä, mitä tässä sanoisi.” ”Älä sitten sano mitään, tyyppi”, 1836 mutisi. ”Anteeksi, pelle, mutta minulla on numero. Olen 1473.” ”Sitähän minä en tiennyt”, 1836 ärähti.
Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Tiskin takana myyjä kiillotteli oluttuoppia. ”666 saisi painua hornan kattilaan”, 1473 sanoi. ”Niin, kukapa häntä ei vihaisi”, 1234 huokaisi.
”Voi, minäpä tiedän, kuka”, kuului ääni heidän takaansa. Kapteeni 666 seisoi aivan 1234:n takana. ”Ajattelitteko te pojat haukkua koko päällystön lyttyyn tässä pikku rupattelutuokiossanne vai pelkästään minuako täällä haukutaan?” hän sanoi julmalla äänellään. ”Emme me…” 1836 kimitti. 666 siirsi katseensa häneen rusauttaen samalla rystysiään. Alempiarvoinen torakka hiljeni heti. ”Te saastat siis puhutte pahaa ylempienne selän takana? Tiedättekö, mitä minä ajattelen sellaisista sotilaista?” Kahvilan henkilökunta näytti kaikonneen. Muiden pöytien väki oli hiljentynyt ja istui liikkumattomana paikallaan. ”Nazorakien yhteiskunta toimii tietyllä tavalla”, kapteeni jatkoi. ”Tietyt asiat kuuluvat tietylle ryhmälle. Nazorak syntyy tiettyyn rooliin ja siinä myös pysyy. Ikuisesti. Tai sitten hänelle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Kapinahenki poljetaan hengiltä, ennen kuin se ehtii edes näyttäytyä ilman verhoa, joka peittää sen yleisöltä. Johtoporras tekee päätökset, te tottelette.” ”Johtoporsas…” 1119 kuiskasi hiljaa. Hänen päänsä lensi kaaressa. Kukaan ei ollut nähnyt kapteenin vetävän miekkaansa, mutta nyt se oli hänen kädessään, ja 1119 oli kuollut. Päättömän ruumiin kaulan tyngästä räiskyi verta muun seurueen päälle.
”Masokisti”, 666 sanoi hyvin hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että sen ei olisi uskonut kuuluvan pitkälle. Vaan silti kaikki huoneessa kuulivat sen. ”Sadisti”, hän jatkoi. ”Se koskee teitä kaikkia. Minulta siedetään minkälaista johtamistapaa hyvänsä, kunhan tulokset ovat halutut. Ja nehän, piru vieköön, ovat!” Muut Nazorakit katsoivat kauhuissaan kapteenia. Tämän musta haarniska kiilteli baarin himmeiden lamppujen kajastuksessa. Punainen raita erottui selvästi hänen kypärästään. Musta viitta lehahti, kun 666 ojensi kätensä ja sormensa osoittaakseen 1119:n ruumista. ”Tämä on se, mitä tapahtuu niille, jotka eivät osaa käyttäytyä minun seurassani. Kuka hän oli?” ”Hän oli… 1119, sir”, 1473 sanoi varovasti. ”Te olette anarkisteja. Haluatte tuhota järkevän järjestelmämme. Fasismi… ei. Me olemme järjestäytynyt armeija, joka valtaa tämän saaren ja tekee, mitä haluaa.” 666 hyppäsi pöydälle. ”Demokratia”, hän huudahti, ”teillä ei ole valtaa. Kansa ei päätä mistään, sillä se ei tiedä omaa parastaan. Byrokraatit ovat syntyneet byrokraateiksi, joten totta kai he tietävät, mitä tekevät. Onko teidän asianne käydä heitä arvostelemaan?” 1836 oli laskenut katseensa alas. Häntä hävetti oma käytöksensä. ”Realistejako te olette?” 666 huudahti. ”Se ei koske teitä! Teidän todellisuutenne on se, mitä me käskemme. Te uskotte siihen, mihin me teidät käskemme uskomaan. Ateisteja? Ei, teidän jumalanne on johtoporras, joka antaa teille kaiken, mitä te omistatte, mitä olette, mitä teistä tulee. Teidän tulevaisuutenne, menneisyytenne ja nykyisyytenne riippuu meistä.” 1234 nosti päänsä uhmakkaasti. ”Vapaus”, hän sanoi. ”Veljeys. Tasa-arvo.” ”SE EI KOSKE SINUA!” 666 kirkui. Toinen pää lensi kaaressa, tällä kertaa baaritiskin taakse. ”Kärsi”, 666 kuiskasi. 1989 hytisi. 666 käänsi katseensa häneen. ”Mitä sinä siinä täristelet?” ”En minä mi-mitään, herra…” ”Se sattuu”, 666 sanoi sulkien silmänsä, ”ja se koskee sinua.” Sitten hän hyppäsi alas pöydältä, laittoi miekan huotraan ja lähti astelemaan ulos ovesta.
BladeVezon käveli klaanin kivisiä, valokivin ja soihduin valaistuja käytäviä. Hopeamusta skakdi mietti mitä Umbra oli sanonut. Oliko se edes Umbra? BladeVezon mietti. Violettimusta Matoran oli vaikuttanut siltä että tämä oli puhunut totta. Eikä Matoran nyt tarkemman tarkastelun perusteella vaikuttanut yhtään mielenvikaiselta. BladeVezon käveli käytäviä, kohti moderaattorien päähuonetta, kun kranaboxaava, kultavihreä Toa, Moderaattori Paaco, tuli Bladista vastaan.
Hei, Skakdi huikkasi, kun virkaveli meni outojen suusta tehtyjen ja käsiä kaikukoppana käyttävien äänien säestämänä hänen ohitseen. Paaco ei kuullut. Bladis korotti ääntään ja huusi HEI! Paaco pysähtyi. Toa alkoi kävellä takaperin, jalat kiinni maassa, kohti Bladista. Paaco liikkui perin robottimaisesti. Olikohan tämäkin jotain hänen esityksiään, joita klaanin tyttömatoranit katsoivat usein huvittuneina.
Kuulithan sinä, Bladis sanoi, kun Paaco oli tarpeeksi lähellä. Mikä meno, Paaco-boy?
Mikäs tässä. Hieno keli, aurinko paistaa ja niin edelleen. Nyt on aika kranaboxata, Moderaattori kertoi. Mahikia kantava sankari oli todellakin hyväntuulinen tänään.
Et sattuisi tietämään mitä Umbraksi itseään kutsuva Matoran sanoi Portaaleista? Bladis aloitti, varovasti. Hän ei tiennyt miten virkaveli reagoisi tähän.
Onko Umbra täällä? Matoranina? Mitä hiivattia? Jos hänellä asiaa on, on hänen luonaan pakko käydä, Paaco aloitti, kiihtyneenä. Missä rakas virkaveljeni oikein on? hän kysyi vielä. Umbra on tällä hetkellä klaanin sairasosastolla, eikä hän voi kovin hyvin Bladis nieleskeli. Hän vaikutti kovin sekavalta ja ankealta, sekä heikolta. Ei yhtään Umbramainen, Bladis sanoi synkästi.
Mitä skarrarrararria Umbralle on oikein tapahtunut!? On pakko lähteä hänen luokseen, nyt eikä viidestoistapäivä, Paaco sanoi. Hänen oli pakko tietää, mitä virkaveli meinasi. En tiedä onko minun parasta lähteä mukaan kanssasi, Paaco, Bladis sanoi. Umbra ei vaikuttanut edes tuntevan minua, hän jatkoi. Sotkisin vain asioita. Höpsis. Tulet mukaani, nyt ja heti, Paaco sanoi, ottaen Bladista kädestä kiinni. Tummanvihreä nyrkki puristi skakdin nyrkkiä aika kovaa, kun Paaco lähti johdattamaan ystäväänsä kohti sairasosastoja, jotka Bladis tunsikin jo liian hyvin
Paaco ja Bladis viilettivät käsi kädessä ympäri klaanin sokkeloisia käytäviä. Muutama Paacoa fanittava tyttömatoran pyörtyi matkalla, nähtyään idolinsa sädehtivän hymyn. Osa faneista juoksi Paacon ja Bladiksen perässä pitkän matkaa, mutta kaksikon onnistui eksyttää yli-innokkaat fanit. Miten oikein teet tuon? Bladis kysyi virkaveljeltään, joka myhäili tyytyväisenä eräässä roskiksessa. Paaco kurkisti kannen alta. Matoranit olivat menneet ohi, oli aika vaihtaa suuntaa portaikkoon. Se on tätä Paacomaista charmia, kultavihreä toa väläytti, naurahtaen. Bladis roikkui Paacon kannoilla, vaikka moderaattori vaikuttikin vähän eksyneeltä. Jos sanon suoraan, en muista missä sairasosasto on, Paaco lopulta myönsi. Hän oli juoksuttanut Bladista ympäri linnoitusta, piilottanut hänet ja ystävänsä roskikseen, jolloin talouspaperirulla oli tarttunut skakdin jalkapohjaan ja kaikkea muuta mukavaa. Pitikö tuo nyt sanoa Bladis tuhahti. Hän lähti viemään Paacoa oikeaan suuntaan, talouspaperirulla oikeasta jalasta roikkuen. Valkoinen paperivana jäi skakdin jälkeen, kun tämä käveli eteenpäin itsevarmasti, vaikka haisikin roskilta. Paaco tirskahteli tuon tuostakin, vaikka hänen olkapanssarissaan olikin jugurttitahroja. Viimein kaksikko päätyi sairasosaston ovelle. Bladis puisteli talouspaperin jaloistaan, katsoen Paacoa, joka nauroi hänen vieressään. Moderaattori ei pian nauraisi, kun he astuisivat sairasosastolle. Bladis avasi oven. Valkoinen, inhottavan valkea huone oli täynnä rykimistä ja yskimistä. Hengityssuojaimin varustettuja hoitajia juoksenteli ympäriinsä, kantaen ruiskuja ja lääkepulloja potilailleen. Täällä tuntui siltä että kaikki ei ollut kohdallaan. Kupe huomasi nopeasti Bladiksen ja Paacon. Punavalkoista naamiota kantava toa tuli nopeasti tervehtimään kaksikkoa, ihan kädestä pitäen. Toa ojensi kaksikolle hengityssuojaimet, etteivät he saisi pöpöä itselleen. Mitä sinä täällä taas teet, Bladis? Kupe kysyi. Liian pirteä ja iloinen toa oli samalla rauhoittavaa, mutta myös pelottavaa, ottaen huomioon sairasosaston, joka oli täynnä sairaita. Haluaisimme käydä tapaamassa Umbraa, Bladis vastasi, hengityssuojaimen hyppiessä oudosti hänen valkoisen hammasrivinsä edessä.
”No, sinähän osaat sinne, etkö osaakin, kaveri?” Kupe sanoi iloisesti. Tämä iloisuus ja rauhallisuus oli Bladiksesta karmivaa.
Bladis nyökkäsi, lähtien talsimaan kohti vaikeasti sairaiden osastoa. Hän otti Haulla koristellun oven kahvasta kiinni, avaten oven. Kuoleman pistävä haju täytti skakdin sieraimet, kun hän ja Paaco astuivat huoneeseen.
”Miksi täällä on näin jäätävä fiilis?” Paaco kysyi. Häntä puistatti tämä koko paikka.
”Koska tänne tuodaan vaikeasti sairaat”, Bladis sanoi lyhyesti. Hän halusi mahdollisimman nopeasti pois täältä.
Kaksikko käveli ripeästi Umbran luokse. Matoranin punkan verhot olivat auki, ja kaksikko näki Umbran mahapanssarin, joka oli murtunut, mutta jota pitivät yllä protodermistä luovat laitteistot. Umbran raajoihin ja ympäri kehoa oli laitettu putkia, jotka puhdistaisivat kehoa viruksesta.
”Hei vain, skakdiystäväiseni”, Umbra sanoi vaisusti. Hänen kehonsa alkoi muuntautua keltaisen väriseksi. Bladis katsoi hetken matorania. Ei tämä matoran ihan tavallinen sentään ollut. Jotain ihmevoimia tällä oli.
”Hei”, Bladis sai sanottua. ”Tässä on Paaco, kuten halusit”, hän jatkoi.
”Oikein hyvä. Ja hei sinullekin, Paaco”, Umbra sanoi. Matoran loi etusormeensa valonsäteen. Säde toimi tehokkaana valona, synkässä kuoleman valtaamassa huoneessa.
”Hei Umbra”, Paaco vastasi. Kultavihreä Moderaattori ei ollut oikein elementissään täällä kuoleman loukossa, mutta koetti pitää yllä pirteän puolensa. ”Mitä asiaa sinulla oli minulle?”
”Haluaisin antaa sinulle ja virkaveljellesi tehtävän”, Umbra sanoi vaisusti. ”Tuolla metsässä, lähellä Zyglakien sisämaatukikohtaa, on muutama juttu mitkä teidän pitäisi hakea. Minun musta miekkani ja eräs ulottuvuusportaaleja luova tykki pitäisi hakea sieltä. Olisin kiitollinen jos nämä kaksi minulle rakasta asiaa voitaisiin saada klaanilaisten hoteisiin”, Umbra kertoi. Matoran köhi hiukan. Muutama metallinkappale lensi hänen suustaan sängylle.
Bladis nyrpisti nenäänsä. Hän ei pitänyt sairaista. Moderaattori katsoi epäuskoisesti Paacoa. Suostuisiko hän tehtävälle, vai ei?
”Hmm… Mitä hyötyä noista välineistä olisi meille ja klaanille?” Paaco kysyi lopulta, punnittuaan Umbran tarinaa. Hän halusi vastauksia.
”No siis, miekan arvo on lähinnä tunnepitoista. Sen avulla voin hallita voimiani paremmin ja auttaa näin klaania ja tykki taas. Sen voisi ehkä korjata. Tiedän että eräs jota kutsutte Kepeksi, voisi korjata sen”, Umbra kertoi. ”Kuvitelkaa tykki, jonka avulla voitte ampua Allianssin toiseen universumiin, tappamatta heistä ketään. Eikö se olisi hieno tie rauhaan?”
Paaco punnitsi tämän pikkumiehen sanoja. Olisi kyllä tehokasta siirtää portaaleilla toimivalla tykillä koko Allianssi toiseen maailmaan, mutta mistä tiesi ettei pikkumies ollut ihan pipi päästään. Paaco päätti lopulta ottaa riskin ja lähteä Bladis mukanaan hakemaan tavaroita.
”Hyvä on, Umbra”, Paaco sanoi lopulta. ”Hyväksyn tehtävän, mutta Bladis, tuletko sinä avukseni?” Toa kysyi, kääntyen virkaveljensä puoleen.
Bladis katseli hetken näitä kahta olentoa, jotka odottivat hänen vastaavan myöntävästi. Lopulta skakdi sai sanottu ”Kyllä, lähden mukaasi, Paaco, etsimään tykkiä ja miekkaa, vaikka se kuulostaakin vähän kaukaa haetulta. Tykki joka ampuu portaaleja…”
”Hienoa, Paaco ja BladeVezon. Olen teille ikuisesti kiitollinen”, Umbra köhi. ”Suonette anteeksi, mutta tarvitsen lepoa”, hän jatkoi, laittaen verhon tielle. Bladis ja Paaco jäivät katsomaan hölmistyneenä kuinka pikkukaverin punkasta alkoi kuulua kuorsausta.
”Eli lähdetääkö metsäretkelle etsimään sitä tykkiä ja miekkaa?” Paaco kysyi Bladikselta. Moderaattori-toa lähti kävelemään kohti huoneen ovea, väistellen vastaantulevia hoitajia ja muita toimittajia.
Moderaattorit lähtivät sairasosastoilta ja lähtivät pakkaamaan tarvikkeita reissua varten…
Lennonjohtotorni
Sininen Toa istui pyörötuolissaan, tutkaillen erilaisia tietokoneruutuja, joista näki muunmuassa ilmaliikenteen, päivän sään, ilman kosteuden ja tuulen nopeuden. Herra Lennonjohtaja, Taatti istui tyytyväisenä, kahvikuppi pöydällään, aloittamassa uutta työpäiväänsä. Hänen tulisi taas ohjata klaaniin saapuvaa lentoliikennettä ja valvoa tutkaa, siltä varalta että Allianssi päättäisi hyökätä ilmasta käsin. Viimeaikoina oli ollut tylsää, kun Keetongu, Höyrykoneilmavoimien johtaja, oli ollut matkalla, eivätkä Onu-Matoranit pahemmin toimineet ilman häntä, mitä nyt välillä lähtivät tiedustelulennoille saarelle, tutkimaan Nazorakien tukikohtia ja raportoimaan niistä Tawalle.
Taatti katseli ulos suuresta ikkunastaan. Oli tulossa hieno päivä, ja hän olisi taas koko päivän sisällä, pyörittelemässä peukaloitaan ja juomassa kahvia. Joskus lennonjohtajan työ saattoi olla vain todella tylsää.
Äkkiä Toa katsahti tutkaan. Jokin keskikokoinen kohde lähestyi linnoitusta, ihan siedettävällä nopeudelle. Taatti otti heti mikrofoonin käteensä, alkaen huutaa radioaalloilla ohjeita lentäjälle.
”Täällä lennonjohto, tunnistautukaa”, Taatti sanoi asiallisesti mikrofooniin. Hän odotti vastausta. Sitä ei tullut.
”Haloo! Pitää tunnistautua, jos puhutellaan” Taatti sanoi taas. Mitään vastausta ei kuulunut vieläkään. Kohde lähestyi linnoitusta koko ajan.
”Pitääkö minun usuttaa Steampunk-laivasto kimppuusi, että vastaat?” Taatti alkoi olla kärsimätön. Vastausta ei kuulunut vieläkään.
Taatti siristi silmiään. Hän näki jo vihreän pisteen lentävän kohti linnoitusta. Se lähestyi koko ajan.
”Vastaa jo!” Taatti huusi. Eihän kohde tietenkään vastannut. Kuului korvia vihlova rääkäisy ja suhahdus. Kohde oli lentänyt linnoitukseen.
”Oli mitä oli, se ei ainakaan torakka ollut, sillä torakat olisivat huutaneet mikrofoniin täysillä ’Sieg Haili’…” Taatti mutisi itsekseen. Hän päätti unohtaa koko jutun ja syventyä ristisanatehtävien ratkomiseen. Se tämän päivän jännityksestä.
Umbran huone
Vihreä Kahu saapui Umbran huoneeseen, aikamoisella ryminällä. Siivoton linnun oma koppi kärsi jonkinverran vahinkoa, kun Kahun jalat raapivat lattiaan uria. Linnun jarrutus ei ollut mitään parhaasta päästä. Kahu rääkäisi. Se etsi isäntäänsä. Mitään ei kuulunut. Harmistunut lintu päätti osoittaa mieltään, laittaen yhden seinän sileäksi.