Klaanon

Avainsana: tawa

  • Huonoa Karmaa

    Bio-Klaani

    Vihreää hohdetta tarkkailevan kiikarisilmän omistaja oli viimein tyytyväinen tarkastukseensa. Skakdi asetti toa-taikaa uhkuvan luodin ystäviensä seuraksi panosvyön kärkeen.

    Ei Guardian olisi tietenkään enää voinut tehdä muutoksia, jos olisi löytänyt sellaisille tarvetta. Varusteiden läpikäynti kulki Zakazin veteraanille kuitenkin aina samalla tavalla. Ja jos aikaa vain oli, tarkistettiin yksittäiset luoditkin.

    Ehkä hän palaisi ilman, että olisi ampunut niistä ensimmäistäkään. Ja jos niin, kenties paluu tapahtuisi ystävän kanssa. Vartijan toiveikkuus ei kuitenkaan ollut peittänyt tämän realistisuutta. Jälkimmäisen vuoksi skakdin huone olikin niin uskomattoman ahdetussa tilassa.

    Jokainen tasainen pinta oltiin täytetty esiin levitetyillä varusteilla. Sängyn päällä odotti pinoja pakkaamatommia retkiruokapakkauksia, työtasolla oli purettu zamor-revolveri ja siisti rivi tikareita. Kiikarisilmän huoltovälineitä löytyi sekä hyllyiltä, että lattialtakin. Valkoinen selakhi oli joutunut varomaan askeliaan huoneeseen saavuttuaan.

    “Miten olisi tämä?” Same kääntyi telineestä nostettu kaksiteräinen keihäs käsissään. “Toimii ryteikössä, erinomaisesti tasapainotettu. Käsityötäkin jopa?”

    Guardian laski täytetyn panosvyön käsistään ja kääntyi seuraamaan, kuinka päämoderaattori tasapainotteli massiivista teräasetta sormiensa kärjellä. Skakdi nappasi välineen selakhin käsistä ja harkitsi hetken vakavissaan sen liittämistä varustukseensa. Vartijan minimaalinen taikausko vei kuitenkin tällä kertaa voiton.

    “Tämä on se yksi asia, jota en nyt halua matkaani”, Guardian vakuutti lähinnä itselleen ja laski aseen takaisin telineeseen. Samen kysyvä katse seurasi skakdin toimia, joten admin koki pienen selityksen olevan tarpeen.

    “Siinä on ihan hitosti huonoa karmaa.”

    “En tiennyt, että edes uskot moisen olemassaoloon”, valkohai ihmetteli. Guartsu kohautti olkiaan ja siirtyi takaisin pöytänsä ääressä olevalle varusteettomalle, noin skakdin jalkojen kokoiselle läntille.

    “Maailma on mennyt sen verran oudoksi, että pakko kokeilla uusia asioita”, Gee murahti ja pohti samalla, kuinka monta päivää oli kulunut hänen veitsiensä edellisestä teroituskerrasta.

    “Ai kuten taikauskoa?” Same ihmetteli kädet puuskassa yhä hopeista kaksiterää vilkuillen. “Yleensä maailman polkemat turvautuvat väkijuomiin. Toimii ihan yhtä hyvin.”

    “Se oli yksi kerta!” Guardian muistutti kärkkäästi. Admineista sinertävin ei muistellut laskuhumalan hengen vierailua mielellään.

    “Yksi kerta josta minä tiedän”, Same venytti adminin kanssa käytävän keskustelun rajoja.

    “Tiesitkös, että vaikka oletkin nyt päämoderaattori, se ei vie minulta oikeutta raahata piruilevaa persettäsi Dinemin apupojaksi”, Gee irvisti ja piti kuin pitikin pokkansa.

    “Tietenkin”, Same vastasi ja ryhdisti selkänsä.

    “Tietenkin..?”

    “…söör.”

    “Sitähän minäkin”, skakdi murahti ja käänsi katseensa takaisin tikarilajitelmaan. Tämä mahdollisti myös väkipakolla suurenmoisen leuan yläpuolelle myllyttävän virnistyksen leviämisen ilman, että selakhi huomasi sitä.

    Se ei tietenkään estänyt Samea kuulemasta lyhyttä, hyvin epäskakdimaista hihitystä, joka pääsi ilmoille suurten hampaiden raoista. Olisi moderaattorilla ollut siihenkin passiivis-humoristista kommentoitavaa, mutta kaksi napakkaa kopautusta Guardianin oveen keskeyttivät kaksisuuntaisen piruilun.

    Selakhi havaitsi olevansa sekä pienemmän matkan, että vähemmän vaivan päästä ovesta, joten Geen annettua hyväksyvän nyökkäyksensä Same kurotti kääntämään kahvasta.

    Ensimmäinen asia, jonka Same sai vastaansa oli bonsaiussal, joka löysi mukavan lämpimän paikan tarraamalla kiinni selakhin valkoisesta Hausta. Gee taasen huomasi ensimmäiseksi keltaisen toan, jonka olkapäältä pieni rapu oli loikannut.

    “Helei”, Tawa vahvisti jo valmiiksi ilmiselvän läsnäolonsa. “En kai keskeyttänyt mitään?”

    Juuriadminin kysymys oli lähinnä osoitettu Samelle, joka oli juuri saanut siirrettyä maskotin kasvoiltaan takaisin sähkön toan odottavaan syliin.

    “Eiköhän minun työni täällä ole jo tehty”, haimoderaattori uskoi ja vilkaisi kohti Guartsua, joka oli viimein erotellut teräasekokoelmastaan ne yksilöt, jotka lähtisivät hänen mukaansa. “En kyllä väitä, että minua oikeasti tarvittiin.”

    “Älähän nyt”, Guardian toppuutteli. “Tiedät kyllä, että arvostan harkintakykyäsi. Otan aina mieluusti vastaan mielipiteesi silloin, kun on aika varustautua.”

    “Siinä tapauksessa otat mukaasi jotain muutakin kättä pidempää, kuin Vartija-kiväärisi perän”, Same käytti tilaisuutensa. “Kuten vaikka tuon kivan tikun kahdella terävällä päällä, jonka taikauskoissasi pistit sivuun.”

    Selakhi haki selityksellään ilmiselvästi tukea Tawalta, joka visiirinsä takaa vilkuili kohti moderaattorin osoittamaa hyllyä.

    “Ai tuo?” toa varmisti. “Lieköhän hyvä valinta tälle retkelle? Eikös tuohon liity vähän ikäviä muistoja?”

    Same heilautti käsiään luovuttamisen merkiksi eikä edes pistänyt huomiolle adminien yhteisymmärryksessä syntynyttä virnettä. Selakhi astui Tawan rinnalle oviaukolle ja kääntyi sanomaan hyvästinsä.

    “Noh, onnea sitten matkaan. Toivottavasti meitä odottaisi kerrankin voitto rintaman toisella puolella.”

    Guardian oli yhtä mieltä Samen toiveiden kanssa, mutta pieni palanen hämmennystä vieraili skakdin kasvoilla.

    “Huomennahan minä vasta lähdössä olen. Kai me nyt vielä kahvin parissa törmäämme?”

    “Tiedä tuosta”, moderaattori huokaisi työkuviot jälleen ikävästi mielessään. “Meillä on yksi toa kateissa ja olisin todella iloinen jos löytäisimme hänet ennen pimeän laskeutumista.”

    Tawa kurtisti kulmiaan Nöpön kieriessä tämän sylissä hurmoksessa. Ussal näki laihaa hai-setää nykyään niin kovin harvoin.
    “Teillä alkaa olla kiire sitten”, nainen huomautti. “Pari tuntia korkeintaan.”

    Guardianille kävi ilmiselväksi ettei häntä oltu infottu tämän käänteen olemassaolosta. Toisaalta hän olisi muurien toisella puolella jo puolen vuorokauden päästä joten saattoi olla, ettei hänen ollut hyödyllistäkään uida liian syvällä aiheessa.

    “Se ilman toa, joka tuli ihan sekopäänä takaisin Veljeskunnan evakuoinnista”, Same selitti nopeasti. “Enkä rehellisesti usko, että kyseessä on mikään vihollisten temppu. Tyyppi on vain vähän… epävakaa. Paaco ja Kupe ovat myös etsimässä.”

    Guardian murahti ymmärrystä ilmaistakseen ja Same katsoi, että hänen oli tosiaankin parasta lähteä takaisin kohti valvomoa. Oli jo se vaihe illasta jolloin ilman valvontaa jätetty Paaco alkoi kehittämään ‘luovia ratkaisuja’, jotka edellisten kadonneiden klaanilaisten etsinnässä olivat sisältäneet muun muassa keppien päähän sidottuja porkkanoita.

    Selakhi heilautti kättään vielä hyvästiksi ja Guardian teki samoin. Lopulta puinen ovi sulkeutui Samen perässä ja yhdessä ylläpitäjät kuuntelivat hetken admin-tornin portaikkoon katoavia askeleiden ääniä.

    Nöpö oli tällä välin kammennut itsensä irti Tawan otteesta ja puski itselleen pientä koloa Guardianin patjaan. Hiljaa hyrisevä ussal piti kaksin jääneiden adminien mielenkiintoa hetken, kunnes sähkön toa rikkoi hiljaisuuden ottamalla kaksi askelta lähemmäs skadia ja nuuhkaisemalla.

    “… haistoitko sinä juuri minua?” Guardian ähkäisi suu ammollaan. Tawa oli jo ottanut askeleen taaksepäin ja nostanut katseensa kohti kattoa pohtivana.

    “Viiksivahaa?”

    “Että mitä?”

    “Oletko laittanut sitä harjaasi?” Tawa mietti ääneen hämmentyneenä.

    Geeltä kesti hetki toipua juuriadminin oudosta keskustelunavauksesta. Normaalin ajatuksenkulun lähdettyä ravaamaan mielikuvituskavioeläimen lailla ymmärsi Vartija, mihin Tawa oikein reagoi.

    “Harkel!”

    “Harkel?” Tawa ensin mietti. Kunnes: “Harkel!” hän ymmärsi.

    “Tarpeeksi pitkä tovi sen miehen kanssa samassa huoneessa ja se näemmä tarttuu”, Guartsu tuumasi ja istutti itsensä työtuolille keskelle huonettaan. “Eihän se paha ole?” tämä halusi vielä varmistaa.

    “Hyvin miellyttävä”, Tawa vakuutti. “Mietin vain, että et sinä yleensä näe vaivaa… noh… kuontaloosi.”

    “Mitä tuo edes tarkoittaa?” Guardian ihmetteli enemmän toteamuksena, kuin oikeana kysymyksenä. Tawa kohautti olkiaan ja nojasi keltaisella haarniskallaan vasten Samen takanaan sulkemaa ovea.

    “Kuulin kahakasta”, juuriadmin jatkoi huolestuneempaan sävyyn. “Kuulin myös, että onnistuitte purkamaan sen.”

    “Komisario lähinnä”, Guardian tahtoi tarkentaa. “Ja hyvästä syystä. Se mies ymmärtää niin paljon paremmin, mistä tämä muuriemme sisälle survottu väki tulee. Ihan luonnollista, että hänen sanansa on painavampi.”

    “Kuulostaa melkein siltä, ettet edes murhedi aiheesta?” Tawa ihmetteli. “Yleensä tässä vaiheessa sinulla on jo pitkälle viety ajatus siitä, kuinka järjestys on lopullisesti hajoamassa.”

    “No niin”, plasmamies myönsi. “Mutta niin kauan, kun edes jonkun järjen ääni kuuluu kovempaa, kuin massojen kaaos niin olen ihan tyytyväinen. Olkoonkin, että suunta kaupungissa on menossa hallitsemattomampaan suuntaan.”

    Gee ei todellakaan halunnut ottaa puheeksi sitä, millaisissa yhteyksissä Tawan nimeä oltiin huudeltu päivällä tapahtuneen mellakan aikana. Hän ei ollut aivan varma siitä, kuinka kattavan raportin toa oli tapahtuneesta saanut, mutta juuriadminilla oli varmasti kaikkien mielestä tarpeeksi murehdittavaa ilman väkijoukon vihoilla pelottelemistakin.

    Sinertävän visiirin takaa Guartsua tuijottava admin antoi yllättävän positiivisuuden upota hetken. Oli ilmiselvää, ettei skakdi halunnut vaivata päätään nyt millään ylimääräisellä. Geen täysi keskittyminen oli jo seuraavana päivänä alkavassa retkessä.

    “Huomennako siis?” Tawa varmisti vaikka tiesikin täsmälleen admintoverinsa tulevan aikataulun.

    “Aamunkoitteessa. Veljeskunnan väki on myös valmistautumassa. Lähdemme linnoituksesta yhdessä.”

    “Ja meinasit saada kaiken tämän tavaran mukaasi?” toa tuhahti ja tuomitsi katseellaan Vartijan huoneessa vallitsevaa kaaosta.

    “Ajattelin jopa tulla takaisin tältä retkeltä. Tämä ‘tavara’ auttaa minua tekemään niin”, Gee puolustautui. Tawan kasvoilla kävi hymynpoikanen siinä vaiheessa, kun hän sai kuulla haluamansa.

    Sitten sähkön toa teki jotain, mitä Guartsu ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Tawa nappasi suurimmaksi osaksi kootun revolverin puiselta työtasolta, heilautti rullan aseen sisälle ja osoitti ammuksettomalla tuliluikulla käsi suorana kohti seinää. Toinen silmä visiirin takana sulkeutui helpottaakseen tähtäämistä.

    “Piu”, juuriadmin lopulta kuiskasi ja nytkäytti asetta kädessään, kuin olisi juuri vetänyt liipaisimesta. Toa hymähti hyväntuulisesti esitystä seuranneen Guartsun ilmeelle. Keltaiset kädet laskivat revolverin takaisin paikalleen samalla, kun visiirinen pää pyöri puolelta toiselle mietteliäänä.

    “Ei minun heiniäni”, Tawa lopulta myönsi ja rojahti laiskasti takaisin huoneen ovea vasten. Nöpö oli tällä välin kiivennyt pöydälle nuuhkimaan sähkön toan laskemaa tuliasetta.

    “Ääniefekteistäsi huolimatta näytti siltä, ettei ollut ensimmäinenkään kerta”, Guardian huomioi. Tawa teki olkapäillään liikkeen, jonka pystyi tulkitsemaan myöntymiseksi.

    “En ylpeile ainoastakaan kerrasta. Enkä väitä olevani tarkkakaan. Jokainen laukaus on ollut pakon sanelema.”

    “Panostaloudellisestikin ihan järkevää, että miettii ennen kuin antaa sormensa lipsahtaa”, Gee yritti myönnytellä, mutta luisteli taitavasti Tawan jahtaaman sanoman vierestä.

    “Tiedät oikein hyvin, että en tarkoittanut sitä ihan noin”, juuriadmin murahti kera katseen, jonka päällepäin näkyvästä vakavuudesta ei voinut olla täysin varma.

    “Ja minä tiedän myös, ettet sinä nauti siitä, kun ympäröin itseni tällä sälällä. Voimme me mennä muuallekin keskustelemaan. Iltaa on vielä jäljellä ja ehdin pakata myöhemminkin.”

    Skakdin sanat eivät kuitenkaan tehneet toaan vaikutusta. Tawa oli tarttunut aiheeseen aivan omista syistään. Hän olisi mielellään purkanut tuntojaan vaikka ymmärsikin, ettei Guartsun vaivaaminen juuri sillä hetkellä ollut paras hänen ideoistaan.

    Kelta-admin havahtui piikkiselän kiikarisilmän tuijotukseen. Tawa oli viimeaikoina hulahtanut kiusallisen usein ajatuksiinsa kesken tilanteiden. Hämmentyneenä tuijottavat keskustelukumppanit olivat yleensä ne, jotka vetivät Tawan ylös mielensä syövereistä.

    “Olen pahollani”, juuriadmin ähkäisi. “Tartuin taas turhiin pikkuseikkoihin.”

    “En nyt kyllä ihan ymmärrä”, Gee tuumasi hieman hämmentyneenä Tawan tavanomaistakin erikoisemmasta tuumauksesta. Skakdi laski käsistään tarvikevyön, johon hän oli saanut valikoitua ne veitset, jotka lähtisivät aamulla hänen matkaansa.

    “Olen vain huolissani”, Tawa yritti jatkaa.

    “Kuten yleensä?” Guartsu naljaili.

    “Siitä, miten vielä jaksat…”

    “Ainahan minä jaksan.”

    “Mutta miten pitkään?”

    Sotakoiran oli pakko pysähtyä hetkeksi jahtaamaan Tawan kirmaavia taka-ajatuksia. Oli päivänselvää, että juuriadmin yritti esittää tuntojaan hienovaraisesti, mutta onnistui lähinnä hämmentämään Guartsun huomattavasti suorasukaisemmin toimivaa ajatuksenkulkua.

    “En ole edes harkinnut eläkettä, jos sinä sitä yrität minulle ehdottaa.”

    “Eih…”, Tawa voihkaisi ja osoitteli käsiään levittämällä huoneessa vallitsevaa arsenaalikaaosta. “Miten pitkään sinä jaksat tätä? Tätä elämää. Sitä, että ratkaisu ongelmiin syntyy ampumalla tiensä läpi niistä.

    Gee uskoi viimein ymmärtävänsä, mitä hänen visiiripäinen kollegansa ajoi takaa. Skakdi kuitenkin toistaiseksi lajitteli Tawan murheilun tämän yleisen muakaemopersoonan piikkiin.

    “Näytänkö minä jotenkin tavanomaista kuolleemmalta?” Gee alkoi pohtimaan ääneen. Nöpön pöydän alta kajauttama inahdusmuotoinen vastaus uhkui armotonta sarkasmia.

    “Ja kuinka pitkään me voimme vaatia muilta kärsivällisyyttä? Emme me voi loputtomiin jatkaa tätä sotaa näin. Mihin me olemme oikein pysähtymässä? Koska jos suunnitelma on ampua vihollista takaisin siihen asti, että viimeinenkin kaatuu… on sanomattakin selvää, että emme tule onnistumaan.”

    “Olet taas näemmä miettinyt liikaa”, Guardian viimein vakavoitui. “Emme me tee näitä asioita koska haluamme, vaan koska vaihtoehtoja ei ole. Me yritimme ratkaista tämän puhumalla ja voin puhtaalla omallatunnolla todeta, että yritimme siinä parhaamme. Russakat eivät nyt vain hirveästi tunnu haastamisesta välittävän.”

    “Oletko varma?” Tawa tarttui sinisen sanoihin. Guardian raapi hetken leukaansa.

    “Voihan toki olla, että sellaisilla leuoilla puhuminen tekee kipeää tai jotain…”

    “Ei!” Tawa ärjähti, kunnes tajusi olleensa itse jälleen epäselkeyden rajamailla. “Anteeksi… tarkoitin vaihtoehtojamme. Oletko miettinyt, että eikö meillä muka oikeasti ole helpompaa ratkaisua tähän sotaan? Jotain jota emme ole vain harkinneet riittävällä vakavuudella.”

    “Kuulostaa ihan siltä, kuin sinulla olisi idea”, Guardian murahti ja antoi ryhtinsä valua tuolinsa selkämystä pitkin. Hän ei osannut enää keskittyä varustekaaokseensa. Tawa oli tuonut huoneeseen kitukasvuisen ravun lisäksi myös isoja ajatuksia.

    “En sanoisi niinkään. Voihan olla, että vain toivoisin sellaista”, admin kaarteli. “Ja välillä tuntuu siltäkin, että onnekkailla toiveilla saa kaiken vain särkymään.”

    Guardian kiristeli hampaitaan. “Ai hieman niinkuin kansikuvapoikamme maailmalla? Kuulostaa siltä, että Matoron reissu on pistänyt miettimään.”

    “Eikö sinua?” Tawa pohti aidosti uteliaana.

    “Jos minä jotain siitä tarinasta opin niin sen, että mitä pikemmin ne toivomuskapistuksen palaset leviävät mössöksi sulaan kiveen niin sitä vähemmän meidän tarvitsee katsoa, kuinka ystävämme tulevat puolikkaina kotiin.”

    “Eli pysyt yhä kannassasi siitä, mitä siruille tulisi tehdä?” Tawa tiedusteli varovaisesti.

    “Nimdastako tässä onkin siis kyse?” Guardian tuumasi ymmärtäväisesti.

    Tawa tuhahti vaivaantuneena.“En sanonut niinkään.”

    “Et nyt oikeastaan sano yhtään mitään”, Gee harmitteli ääneen. “Emmeköhän me ole jakaneet toisillemme tarpeeksi, ettei meidän enää tarvitse varoa sanomisiamme?”

    “Ehkä kyse on siitä, etten ole itsekään varma, mitä sanoa”, Tawa ehdotti vastaukseksi. Guartsun työpöydän jalkaa järsivä rapu hyrisi tyytyväisenä tämän emännän nostaessa saksikkaan olennon taas syliinsä.

    “Tilanne elää koko ajan. En syytä ketään, jolla ajatuksenkulku pysähtyy näihin”, Gee yritti tukea ajatustensa kanssa kamppailevaa sähköilijää. “Mutta jos luen rivien välistä oikein, varoisin myös hieman suuntaa johon olet menossa.”

    Tawa jopa hieman yllättyi siitä, miten suoraan Gee häntä ohjeisti. Tilanne oli harvinainen. Vakavahenkiset varoitukset harvemmin saapuivat hänelle skakdin suunnalta.

    “Se ei ollut välttämättä juuri minun ajatukseni… sirun käyttäminen”, Tawa puolustautui. “Tai ehkä osittain. Mutta se on vain epätoivoinen ajatus epätoivoisille ajoille. En tahdo, että otat tätä liian vakavissasi.”

    “Epätoivoinen ajatus kavereineen sai Metru Nuilla aikaan melkoista tuhoa”, Vartija huomautti. “Meillä ei loppujen lopuksi ole kovin montaa sääntöä, jotka erottaisivat meidät muista maailman epäilyttävistä hiihtäjistä. Periaatteemme massatuhovempeleiden hallussapidosta on yksi niistä.”

    “En ole kanssasi eri mieltä”, haukasvo vakuutti, “mutta et voi kieltää sitä, että nykyisellään me poltamme itsemme loppuun paljon ennen kuin kitiininen rivistö odottaa muureillamme.”

    “Siksi lienee hyvä, että joukossamme on meitä, jotka eivät väsy vetämään liipaisimesta”, Guardian murehti ja hypisteli Tawankin käsissä käynyttä revolveriaan.

    “Ehkä niin, mutta voimmeko enää ratkaista siten mitään? Luoti ei ystävääsi takaisin tuo” Tawa tuumasi vihreänä hohtavaa panosvyötä vilkuillen. Ämkoon televisioruudulta irvistävät kasvot kummittelivat adminien mielen perukoilla.

    Naisen sanat viilsivät syvälle Geen vielä vähän aikaa sitten tuntemaan toiveikkuutteen. Irvistys vieraili skakdin kasvoilla hetken, mutta kerrankin hän tiesi täsmälleen, kuinka vastata.

    “Ei, mutta se voi estää menettämästä enempää.”

    Adminit tuijottivat toisiaan hetken silmiin. Kummallakaan ei ollut asiaan lisättävää. Geen kanta oli ilmiselvä, eikä Tawa halunnut haastaa matkaan lähtevää everstiä liikaa. Erimielisyydestään huolimatta pakolaislinnoituksen päälliköt ymmärsivät toisiaan.

    Nöpön säpsähdys keskeytti hiljaisen hetken. Antennien päässä mollottavat silmät kääntyivät vilkaisemaan kauhistuneena Tawan ohitse kohti Guardianin huoneen ovea. Kumpikaan admineista ei ollut kuullut mitään, mutta maskotin hätääntynyt reaktio sai keltaisen adminin kuitenkin tarkistamaan tilanteen. Gee oli ristinyt kätensä kummastuneena ja odotti kärsivällisesti, kun keltainen käsi väänsi oven varovaisesti auki.

    Oven takana odottivat kaksi isoa vihreää silmää ja robottisesta kallosta ulos työntyvä kaasunaamari. Vähäilmeisen konemiehen käsi oli yhä pystyssä valmiina koputtamaan. Tawa oli kuitenkin keskeyttänyt toimet ennen kuin musta metallinen käsi oli ehtinyt iskemään tummaa puuta.

    “Hei!” Peelon synkästä olemuksesta kajahti pirteästi. Pystyssä oleva nyrkki aukesi leikkisään kädenheilautukseen. Geen ainoa kunnolla kurtistumaan mahtuva kulma nytkyi. Tawa ei näyttänyt aivan yhtä hämmentyneeltä.

    “Helei…”, sai ovea avannut admin lopulta sanotuksi. Geen huomio oli kiinnittynyt lattialle vipeltäneeseen ussal-rapuun, joka oven takana odottaneesta robotista välittämättä kurkisteli huolestuneen näköisenä kohti Klaanin tyhjiä käytäviä.

    “Hetki sitten matkannut ystävä ei näyttänyt henkilökunnalta”, Peelo avasi keskustelun. “Odotatteko enemmänkin vierailijoita?”

    Kumpikaan admineista ei ilmiselvästi ymmärtänyt, mistä “ystävästä” huoneeseen putkahtanut robotti oikein puhui.

    “Niin, että mitä?” Guardian ihmetteli ja sai vastauksen käytävälle osoitetun mekanisoidun eleen.

    “Hohtava laiha laahustaja”, Peelo selitti. “Yritti näemmä koputtaa, mutta hänen kätensä tainnut olla todellinen. Ette varmastikaan kuulleet mitään.”

    Tawa kääntyi vilkaisemaan Guartsua, joka näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen. Tai siis ei ollut. Oli kuullut aaveesta, jota ei ollut nähnyt.

    Skakdi oli tavannut robotin tarpeeksi monesti tietääkseen tämän nimeltä, mutta ei tarpeeksi monesti oikeasti tunteakseen tämän. Tähän keskustelunavaukseen Vartija ei kuitenkaan osannut reagoida. Reissukiireitä mielensä perukoilla pohtiva eversti olisi halunnut vain viitata Peelon tarinan kintaalla.

    Tawakin vain nosti taas syliinsä käytävältä täristen palaavan ussalin ja siirsi ajatuksensa tilanteessa oikeasti ajankohtaisimpaan kysymykseen.

    “Mitä sinä täällä oikein teet? Näillä käytävillä ei pitäisi liikkua ilman asiaa.”

    “Sinuahan minä etsin”, robotti selitti hieman loukkaantuneen kuuloisesti. “Vastaanotossa sanoivat, että olit liikkunut tänne päin ja ajattelin käydä koputtamassa oveen ja tarkistaa.”

    Keltaiselle Haulle nousi hätääntynyt ilme, kun Tawa tajusi, mistä oli kyse. Nainen vilkaisi hätääntyneenä rannettaan vain tajutakseen, ettei hänellä edes ollut kelloa.

    “Päätänän päätänä, paljonko se kello oikein on?”

    “Puoli seitsemän!” kuului näsäviisas Guartsun tiedote puiselta penkiltä. Tähän juuriadmin reagoi läimäyttämällä otsaansa paljon kovempaa, mitä oli tarpeen.

    “Kamalasti anteeksi. Minun ei pitänyt viipyä näin pitkään. Mene vain jo varastolle odottamaan. Minä tulen ihan kohta perässä.”

    Peelo teki leikkisästi kunniaa ja kääntyi sen sileän tien kannoillaan. Sanaakaan sanomatta mekaaninen mies lähti kolistelemaan tornia alaspäin ja myöhästymisestään nolostunut Tawa sulki kasvot punottaen oven tämän perästä. Tämän jälkeen visiirikasvoa odotti yhä kädet ristissä huoneestaan tuijottava skakdi.

    “Ja mitäköhän siinä oikein tapahtui?” Gee lopulta uskalsi kysyä. Tawalta kesti hetki taas kasata ajatuksensa.

    “Kukat! Ulkoa sisälle! Olemme välillä iltaisin siirtäneet istutuksia talvehtimaan. Peelo on ihan uskomattoman tarkka sormistaan. Hänestä on ollut kova apu.”

    “Androidi ja admin hoitamassa kukkia syysilloissa. Aika toiveikas ajatus”, Gee sai sanotuksi. Tawa ei ollut aivan mukana Vartijan ajatuksenkulussa.

    “Toiveikasta?”

    “No eikös kasvien talvehtimaan siirtäminen sisällä oletuksen, että saatte taas keväällä istuttaa ne takaisin?”

    “No tietenkin. Emme kai me nyt muuten…”, Tawa reagoi kollegansa ilmiselvään huomioon.

    “Tulevana keväänä”, Gee toisti. “Sinä olet silti meistä kahdesta se, joka uskoo yhä ensi kevääseen.”

    Viimein Tawa ymmärsi ja sitten huokaisi. Taitavan ongelmien yliajattelunkin keskellä palanen vanhaa toa-sankaria oli päässyt valumaan ulos keltaisen haarniskan halkeamista.

    “Minun pitää varmaan mennä. En halua, että Peelo joutuu odottamaan enempää. Hän on muutenkin tosi tarkka kellonajoistaan”, Nöpöä käsiään keinuttamalla rauhoittava toa lopulta totesi. Hän vilkaisi vielä Guardianin ympärillä vallitsevaa asekaaosta ennen kuin avasi huoneen oven poistuakseen.

    “Ehkä piipahdan vielä myöhemmin, kun olen nollannut vähän aivojani?” toa kysyi varovaisen toiveikkaasti. Skakdin ilme vastasi leveällä virneellä.

    “Ehkä täälläkin on vähemmän kaoottista siihen mennessä. Kahvia?”

    “Sen kun”, Tawa myöntyi, heilautti kättään ja veti oven perässään kiinni kitisevä ussal yhä kainalossaan. Sininen piikkiselkä käänsi nopeasti katseensa ovesta takaisin puoliksi kasattuun tarvikevyöhönsä. Ja vaikka jonkun olisi ehkä pitänyt pysähtyä pohtimaan Peelon sanoja oudosta “ystävästä” hieman tarkemmin, älähti Gee ääneen asiasta, joka häntä enemmän onnistui rasauttamaan.

    “Vai, että kukkia oikein…”

    Jonkin aikaa puuhattuaan eversti oli onnistunut kasaamaan ‘ehkä-kategoriaan’ kuuluvat tavaransa pois lattialta pöytänsä vasempaan laitaan. Panosvyö ja tarvikepakkaukset olivat valmiina lähtöön. Revolverikin sai seitsemännessä tarkastuksessaan viimein puhtaat paperit.

    Samen viisaan väkivaltaiset sanat kiersivät kuitenkin yhä paksussa sinisessä kallossa. Veitset ja puukot olivat toki jo lähdössä matkaan, mutta ehkä jokin pidempään kantamaan soveltuva vekotin olisi kuin olisikin viisas ratkaisu.

    Guardian nosti takamuksensa penkistä ja käveli taas kerran hyllylle, jossa kaksiteräinen keihäs odotti niin kovin houkuttelevana. Se oli luotettava. Se oli aina onnistunut tehtävässään. Oikeissa käsissä se oli arvaamaton ja tappava.

    Kenties liiankin. Sormet miltei aseen kahvalla Gee päätti kuitenkin olla pilaamatta iltaansa enempää menneisyydestä kaikuvilla kivunhuudoilta. Tämän yhden kerran hän soi itselleen taikauskoisuuden. Olihan hän menossa matkaan taiasta taottujen luotienkin kanssa.

  • Pidit pimeän poissa

    Bio-Klaani

    Oli hautajaispäivä.

    Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.

    Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.

    Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.

    Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.

    Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!

    Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.

    Z.M.A.

    Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!

    Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.

    Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.

    Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.

    Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.

    Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.

    Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.

    Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.

    Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
    Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.

    Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.

    Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.

    Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.

    Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
    Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.

    Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.

    Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.

    He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.

    Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.

    Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.

    Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.

    Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.

    Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.

    Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.

    Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.

    Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.

    Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.

    Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.

    “Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”

    Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.

    “Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”

    Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.

    “Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”

    Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.

    “Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”

    Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.

    “Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”

    Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.

    Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.

    Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.

    Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
    Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.

    Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
    Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.

    Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.

    Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.

    Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
    Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.

    Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.

    Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
    ”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”

    Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.

    ”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”

    Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
    Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.

    ”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.

    Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.

    ”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”

    Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.

    ”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”

    ”Voi olla.”

    ”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”

    ”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”

    ”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”

    ”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”

    ”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”

    ”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”

    ”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.

    ”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
    Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”

    ”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.

    Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:

    Toa Umbra
    majakkana pimeydessä

    Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:

    ”Umbra, kuka sinä olit?”

    Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.

    ”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
    Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.

    ”Hm? Niin, admin.”

    Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.

    ”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”

    Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
    ”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
    ”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”

    Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
    ”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
    ”Ei kai niin, admin.”
    ”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
    ”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
    ”Niin.”

    Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
    Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.

    ”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”

    Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.

    Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.

    Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.

    Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.

    Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.

    Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.

    Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.

    Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.

    Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.

    Ja Toa Umbran palanen eläisi hänessä aina.

  • Pelon enkeli III

    Silloin saarellani,
    kun tein sinusta täydellistä.

    Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.

    Ulkona?
    Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.

    Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
    Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.

    ”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.

    Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.

    Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.

    ”Ei enää.”

    Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
    Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.

    ”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”

    Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.

    ”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”

    Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.

    ”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”

    Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
    Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.

    Kaikessa mikä oli, oli virheitä.

    Täydellinen ei itkenyt.
    Tawa itki yhä.

    Täydellinen ei pelännyt.
    Tawa pelkäsi yhä.

    Täydellinen ei inhonnut.
    Tawa inhosi yhä.

    Täydellinen ei vihannut.
    Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.

    Täydellinen ei rakastanut.
    Tawa ei rakastanut enää.

    Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.

    Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.

    Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
    Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.

    ”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.

    Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.

    Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.

    Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.

    Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.

    Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.

    Tänään,
    siellä missä siskosi on.

    Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.

    “Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?

    “Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.

    Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
    “Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.

    “Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.

    “Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.

    “Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”

    ”H-harjan…”
    Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
    Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.

    Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
    “En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.

    Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.

    Totuus sattui paljon enemmän.
    “Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”

    Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.

    Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.

    Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?

    “Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.

    ”Mukava, että ajattelet niin…”
    Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.

    “… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
    “Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?

    Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
    ”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”

    “Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.

    “Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”

    “Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.

    “Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”

    “Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”

    Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
    “Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
    “Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”

    “Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”

    “Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”

    ”Mutta…”

    “Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”

    “Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
    “Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.

    Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
    “Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”

    “Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.

    ”… Tawa?”

    ”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”

    Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.

    “Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”

    Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.

    “Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.

    ”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
    Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.

    “Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”

    “Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”

    ”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.

    Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
    Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.

    ”En tiedä.”

    ”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.

    ”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”

    Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.

    ”Toteutan toiveesi.”

    ”K-kiitos.”

    ”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”

    Ylhäällä tornissasi,
    mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.

    Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.

    Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.

    ”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
    Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”

    Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
    Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.

    ”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”

    ”Niin”, Tawa vastasi.
    Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
    Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.

    ”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
    ”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
    Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
    ”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”

    Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
    ”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”

    Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
    Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.

    Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.

    ”Voiiii. Pikku veijari.”
    ”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”

    ”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
    ”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.

    Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
    Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
    Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
    ”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”

    Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
    ”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”

    Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.

    ”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”

    Toinen Tawa nyökkäsi.
    ”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”

    ”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”

    Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
    Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.

    ”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”

    Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”

    ”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”

    ”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”

    ”Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”

    ”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”

    Se on jo voittanut.

    Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?

    Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
    Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.

    ”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”

    ”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”

    Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.

    ”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
    Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”

    Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”

    Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
    ”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
    ”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”

    Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
    ”Olit sanomassa jotain muistoista.”

    Ei. Ei hän…

    Ei.

    Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
    Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.

    Omaan hymyynsä.

    Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
    Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.

    ”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”

    Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”

    Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.

    ”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
    Hengitys tuntui kylmenevän.
    ”Ja… ja en vain muista sitä.”

    Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
    ”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”

    Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
    Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
    ”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”

    Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…

    ”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”

    Ei… ei…

    ”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”

    Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
    Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?

    ”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.

    Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
    Liian lähellä.

    ”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”

    Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.

    ”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”

    ”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”

    Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu.
    Ei kukaan muu.

    ”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”

    Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
    Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.

    Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.

    Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.

    Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.

    Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.

    Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.

    ”S-sinä olet vain minun päässäni.”

    Oli Ritari. Ja oli Nimda.

    Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.

    Ritarin sielu halkesi kahdeksi.

    Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.

    ”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”

    ”Tolvana!” peilikuva kivahti.
    Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.

    ”AU!”

    Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”

    ”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”

    ”…”

    Niin. Tietty.

    ”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”

    Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
    ”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
    Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”

    ”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.

    ”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
    Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.

    ”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”

    Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
    ”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”

    ”Niin. Niin meillä oli.”

    ”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”

    ”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”

    Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”

    Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
    ”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”

    ”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
    ”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”

    ”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.

    ”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”

    ”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.

    Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
    ”Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
    ”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
    ”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
    ”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”

    ”… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
    ”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”

    Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
    ”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”

    ”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”

    ”En halua tappaa ketään.”

    Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”

    ”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
    Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.

    ”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”

    Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
    Hän kääntyi ikkunaa kohti.

    ”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
    ”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”

    Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
    ”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”

    ”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”

    ”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”

    ”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”

    ”Miksi? Miksi pelätä?”

    ”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”

    Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
    ”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”

    Tawa hymähti voipuneen oloisena syvälle tuoliinsa nojaten. ”Mikä optimisti sinusta on tullut?”

    ”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”

    Hetken Tawa ei halunnut vastata.

    ”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”

    ”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
    ”Kyllä.”
    Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?

    … kenen paras ystävä on puhuva visorak?

    Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
    Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.

    Useimmiten ei.

    ”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”

    ”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.

    ”Karkoitin hänet.”

    ”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”

    Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
    ”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
    ”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
    ”… hän haluaa minut hengiltä.”
    Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”

    Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”

    Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”

    ”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”

    Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”

    ”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”

    ”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”

    Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”

    ”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”

    ”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”

    ”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”

    Tawa huokaisi.
    ”Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.

    Kun luulit voivasi paeta.

    Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.

    Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.

    ”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”

    ”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.

    ”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.

    Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
    Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
    ”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.

    ”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”

    Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
    ”P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.

    ”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.

    ”Sinä…”

    ”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”

    ”O-ole hiljaa…”

    ”Jotain omaasi, Tawa?”

    ”S-sinä…”

    ”Jotain, jonka sinne paiskasin?

    Vai… jonkun?”

    Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.

    Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.

    Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.

    ”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.

    ”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”

    ”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.

    ”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”

    ”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.

    ”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”

    ”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”

    Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
    ”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”

    ”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”

    ”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”

    ”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”

    ”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”

    ”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
    ”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”

    ”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
    ”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
    ”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”

    Peilikuva hymyili.
    ”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”

    ”Se oli hyvää aikaa.”

    Kun olit tytölle mieliksi.

    Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.

    Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.

    Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.

    ”Hei, Tawa.”

    ”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
    Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.

    Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.

    Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.

    “Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.

    “Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
    Mutta piknik?

    Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.

    ”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.

    “Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.

    ”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”

    “Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.

    ”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”

    “Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”

    Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.

    “Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”

    ”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”

    “Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.

    ”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.

    Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…

    “Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
    Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
    ”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”

    Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.

    “Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.

    ”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”

    Molemmat nauroivat.

    ”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”

    ”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.

    ”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”

    ”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”

    ”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”

    He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.

    Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.

    Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.

    Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
    Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.

    Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.

    Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.

    ”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
    Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.

    “Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”

    ”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”

    Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
    Hän… hän ei ansainnut enää mitään.

    “Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.

    ”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”

    “Pelottaa.”

    ”Minä… minä tiedän.”

    ”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.

    ”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”

    Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
    “Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.

    ”Rowash…” Tawa sanoi nimen.

    ”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
    Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.

    Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”

    “Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.

    Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.

    ”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”

    Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”

    Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.

    ”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”

    ”Mu-mutta…”
    Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.

    Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.

    Tip, top.

    Tip, top.

    ”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
    Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
    ”Tawa… anna… anna anteeksi…”
    ”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”

    Ja se oli liikaa.
    Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.

    “Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…

    Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”

    ”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”

    Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.

    ”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”

    “En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
    Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.

    Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
    Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.

    ”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”

    “Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”

    Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
    ”… a-auta.”

    Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.

    ”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.

    ”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”

    “Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.

    Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.

    ”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”

    Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.

    ”T-Tawa…”

    Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.

    ”Tawa, älä jätä minua…”

    Askel askeleelta kauemmas siskostaan.

    ”Tawa…
    Älä anna niiden teloittaa minua.
    E-en halua kuolla!

    TAWA, EN HALUA KUOLLA!

    EN HALUA KUOLLA!”

    Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.

    Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
    ”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
    ”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
    ”Ja… loppu onkin historiaa?”

    Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
    ”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”

    ”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”

    ”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”

    ”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”

    ”En… en ymmärrä.”

    ”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”

    ”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”

    ”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”

    ”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”

    “Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.

    ”Koska…”

    ”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.

    ”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”

    ”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”

    Tawa tunsi jo tärisevänsä.
    ”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”

    ”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”

    Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
    ”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”

    ”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”

    Toinen piti taukoa.
    ”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”

    ”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”

    Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”

    ”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”

    ”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?”

    Tawa jäätyi paikoilleen.
    ”Mutta…”

    Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.

    ”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”

    ”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”

    Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
    ”Et… et puhu järkeä.”

    ”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”

    ”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”

    Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
    ”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”

    ”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.

    ”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”

    Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
    ”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
    ”Ei. Ole hiljaa.”

    ”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”

    ”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”

    ”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”

    ”… en. En usko.”

    ”Miksi et, Tawa?”

    ”Koska…”

    Kun olit vielä hetken luonani.

    Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.

    ”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”

    ”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.

    ”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”

    ”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.

    ”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”

    ”Tiedän, Makuta.”

    ”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”

    ”Tiedän, Makuta.”

    ”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.

    ”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”

    ”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”

    ”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”

    ”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”

    ”Tawa.”

    Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”

    ”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”

    ”Hiljaa. Hiljaa.”

    ”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”

    ”Mene… mene pois…”

    ”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”

    ”Minä… minä en…”

    ”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”

    ”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”

    ”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”

    ”Ole hiljaa.”

    ”Tawa…”

    ”Ole hiljaa.”
    Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.

    Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

    ”Tiedän, Makuta.”

    Ei.

    Sinusta tulee tyhjä, tyttö.

    ”Tiedän, Makuta.”

    E-ei.

    Sinusta tulee täydellinen, tyttö.

    ”Tiedän, Makuta.”

    Lopeta.

    Sinusta tulee kuori, tyttö.

    ”Tiedän, Makuta.”

    Pyydän.

    ”Tiedän, Makuta…”
    ”Tiedän, Makuta…”
    ”Tiedän, Makuta…”
    ”Tiedän, Makuta…”

    Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

    Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

    ”Tiedän…

    … isä.”

    ”EI!” Tawa huusi peittäen kasvonsa. ”EI!”

    ”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.

    ”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”

    ”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”

    Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
    ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”

    ”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”

    ”OLE HILJAA!”

    ”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”

    ”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”

    ”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”

    ”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”

    ”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.”

    Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
    ”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”

    ”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”

    ”O-OLE HILJAA!”

    ”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”

    ”… ole hiljaa.”

    ”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”

    ”… ole hiljaa…”

    ”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”

    ”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”

    ”Ei, Tawa. Sinä olet.”

    ”OLE HILJAA!”

    ”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”

    ”PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!”

    ”Ä-älä satuta minua, Tawa.”

    Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.

    Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.

    ”O-ole hiljaa…”
    Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.

    ”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”

    ”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”

    ”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”

    Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.

    ”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”

    ”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”

    ”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”

    ”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”

    ”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”

    Tawa oli vain hiljaa.

    ”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”

    Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.

    ”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”

    ”Miten.”

    ”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”

    Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
    Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.

    Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.

    Kapellimestarin asemalla,
    siellä missä siskosi.

    Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.

    Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.

    Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.

    “Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.

    ”No, Sheelika”, Zorak kysyi sormet pianolla tanssien, ”onko Valotun tahto nyt meidän?”

    “Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”

    Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
    ”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”

    “Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”

    ”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”

    “Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”

    ”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
    ”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”

    Nainen nyökkäsi hiljaa.
    “Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.

    ”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”

    “Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”

    Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
    Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…

    Ja Valon toan.
    Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.

    Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.

    ”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”

    ”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”

    Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.

    ”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”

    Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”

    “… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.

    Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”

    “Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”

    ”Heh. En tietenkään.”
    Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”

    Zorak piti vielä hetken tauon.

    ”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”

    Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.

    ”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”

    ”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
    ”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
    “Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.

    “Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
    ”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.”

    Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.

    Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.

    Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
    Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.

    Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.

    Klaanisi. Tornisi.
    Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
    Miksi edes yrität?

    Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.

    Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.

    ”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.

    Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
    ”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.

    Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”

    ”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”

    ”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”

    ”Ei se mitään.”

    ”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”

    Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
    ”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”

    Tawa ei vastannut.

    ”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”

    Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.

    Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.

    Toinen äiti yritti.

    ”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”

    ”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”

    ”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”

    Tawa nosti katseensa ylös.

    ”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.

    ”… niin, Tawa?”

    ”Haluan kiittää sinua.”

    ”Mistä?”

    ”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”

    ”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”

    ”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”

    Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.

    ”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”

    Tawa istui kallion lailla paikallaan.
    ”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”

    ”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”

    ”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.”

    ”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”

    ”Hän kyllä yritti.”

    ”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”

    ”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”

    Peilikuva kohautti olkiaan.
    ”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”

    Hetken oli peilitär taas vaiti.

    ”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”

    Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.

    Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?

    Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
    Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.

    Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.

    ”Tawa?” Tawa sanoi.

    ”Olen tässä”, Tawa vastasi.

    ”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
    Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.

    ”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”

    ”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”

    ”Minä vain…”

    Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.

    Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.

    ”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
    ”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”

    ”Tarvitseeko sinun?”

    ”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”

    ”Pelottaako se sinua?”

    Hän nyökkäsi.

    ”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”

    ”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”

    Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
    ”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”

    Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.

    ”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.

    ”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”

    ”Sinun on pakko taistella.”

    ”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”

    ”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”

    ”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”

    ”…”

    Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
    ”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.

    ”… ei. Ei niin.”

    ”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”

    ”… pystytkö siihen?”

    ”Minun täytyy yrittää.”

    ”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”

    ”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”

    ”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.

    ”… luomista. Usko on luomista.”

    ”Luomista. Niin.”

    ”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
    Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
    Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
    Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.

    Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
    Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”

    Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.

    ”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”

    ”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”

    ”M-mutta-”

    ”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”

    Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.

    Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.

  • Pelon enkeli II

    Saari,
    joskus.

    Aamu oli valinnut yhden värin. Muuta se ei tarvinnut – neitokaan ei.

    Haalea naru, aivan kuin pensselillä vedetty viiva, katkoi maailman. Viiva halkaisi valkoisen mereksi ja taivaaksi. Tuulen lumettomaksi hioma jääpeite suojasi mustaa merta.

    Keltaisia jalkoja kipristeli rannan lumessa. Kylmä siveli neidon ihoa ja sai sen hieman punertamaan. Neito oli tullut ulos, koska halusi tuntea taas lumen. Jään, roudan, loskan. Sen, kuinka se oli ensin kovaa, ja sitten märkää. Niin kuin kiveä ja hiekkaa, mutta sitten vettä. Pitkästä aikaa hän tunsi sen. Pitkästä aikaa hän tunsi jotain.

    Kaikkialla oli valkoista. Kaikkialla paitsi neidon vieressä.
    Talvi ei ollut tuonut kylmää, talvi ei ollut kylmän syy. Syy seisoi vieressä piirteettömänä mustana tornina. Syyn terävät hartiat törröttivät hänen näkökentässään kuin kirkon pinaakkelit.

    Tawa ja Hovimestari

    Neito veti sisään kylmää ilmaa ja käänsi päätään hieman kohti hirviötään. Vain hieman. Niin kauan kun sitä ei aivan nähnyt, pystyi kuvittelemaan, että sitä ei aivan ollut. Pimeä piispa, musta torni, pelon enkeli. Se oli seissyt hänen vierellään jo hetken.

    Kuin reikänä hänen maailmassaan. Siihen kuiluun oli kerran pudonnut hänen kaikkensa.

    ”Tawa”, enkeli lausui. ”Katsele veljeni valtakuntaa. Katso silmilläsi.”

    Tawa katseli. Musta torni ei katsellut, mustan tornin ei tarvinnut. Mustan tornin silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.

    ”Nautitko siitä?” se kysyi.

    Tawa ei avannut suutaan vastatakseen, mutta enkeli osasi kyllä odottaa. Sillä ei ollut kiire. Kärsimättömyyskin oli tunne.

    Kun Tawa ei lopulta vastannut, kuilu enkelin hahmossa jatkoi puhumistaan.

    ”Se on sinusta kaunista. Tiedätkö, mitä se minusta tarvitsee?”

    ”Värejä”, Tawa vastasi enemmän kapinasta kuin vilpittömyydestä. ”Kesä tulee. Jää sulaa… kaikkialla on taas värejä.”

    ”Värejä”, hirviö maisteli. ”Ei, Tawa. Se tarvitsee vähemmän.”

    Puhuri viilsi hiljaisena merta ja sai lumen pakenemaan.

    ”Vähemmän mitä”, toa kysyi tunnetta vailla.

    ”Vähemmän.”

    Välillä hirviö oli vain hiljaa, kuten nytkin. Pienen hetken. Hänen läsnäolonsa pystyi unohtamaan, mutta sitä ei koskaan päässyt todella pakoon.

    ”Kerro minulle, Tawa. Miksi horisontti edes koskaan katkeaa? Miksi siinä on säröjä? Miksi siinä on… epätasaisuuksia?”

    ”Ne ovat saaria”, Tawa kuiskasi. ”Niillä asuu elämää.”

    ”Epätärkeää”, hirviö sanoi. ”Kun hion ne pois, tulee horisontista taas suora. Niin kuin kuuluukin.”

    Tawa tiesi, että musta torni ei tyytyisi siihen. Se ei koskaan tyytyisi. Se oli vienyt jo niin paljon. Nyt hän halusi sanoa sen ääneen.
    ”Sekään ei riitä sinulle.”

    ”Ei”, hän sanoi. ”Koska horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa. Horisontti pitää kaikkea vankina. Se pitää maata irti taivaasta.”

    Hetken jälkeen myös puhuri oli kuollut lopullisesti. Jäljellä oli vain Hänen äänensä. Kutsuako sitä edes ääneksi.

    ”Ja Tawa… jonain päivänä katkaisen käärmeeltä pään.”

    ”Niin”, Tawa vastasi. ”Uskon sen.”

    ”Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman saaria. Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman horisonttia. Vain valkoinen. Loppumaton, rikkoutumaton valkoinen. Ilman tahraakaan.”

    Siinä Hän seisoi. Tawan vierellä, eikä siitä katoaisi. Imi lämmön pois jo läsnäolollaan. Lopulta Hän imisi kylmyydenkin.

    ”Kun kevät tulee”, neito pakotti sanansa ulos, ”jäät sulavat. Kun jäät sulavat, nostan purjeet ja lähden pois.”

    ”Aiotko paeta minua? Luuletko pystyväsi siihen?”

    Enkelin ääni olisi kuulostanut ivalliselta, jos siinä olisi ollut sävyjä. Tawa ei vastannut.

    ”Pakene vain, lapsi. Horisontti on kohta tyhjä. Saaria ei enää ole. Sinulla ei ole mitään mihin lähteä.”

    Neidon huuli värähti.
    ”Ehkä niin.”

    ”Miksi lähtisit sitä kohti? Se ei anna sinulle vapautta.”

    ”Antaa se… vapauden sinusta.”

    Pienen hetken Tawa luuli, että hänen hirviönsä olisi vain seisonut sanattomana hänen takanaan.

    ”Tyttö. Jos todella haluat minusta vapauden, joudut tappamaan minut. Ja jos pystyt siihen, tee se. Tee se nyt.”

    Tawa pudisti päätään. ”Lähden… lähden pois saarelta. Vaikka… vaikka laittaisit kaikki poikasi tielleni.”

    ”Ja pahinta on, että et edes ymmärrä, että minua ei paeta. Minua ei paeta olemalla kaukana. Miksi luulet sen auttavan, jos olen aina ollut sinussa?”

    Siinä he hetken seisoivat, neito ja hänen hirviönsä, eikä mikään sana rikkonut totuuden hiljaisuutta.

    Eikä neito itkenyt. Neito tiesi, ettei saanut itkeä.
    Sillä sen Hän neidolta halusi.

    Lopulta kyyneleet loppuisivat. Vasta silloin hän olisi valmis.

    Klaani,
    tänään.

    Jokainen päivä alkoi sillä, että neito sulki menneen pois. Niin hän pääsi eteenpäin. Siksi hänellä oli vielä toivoa. Toivon kansa ja jäsenet hänessä näkivät.

    Rapulinnan neito sulki silmänsä mietiskelläkseen. Gafnanmarjateen hedelmäinen aromi leijaili huoneessa.
    Tawa nojasi keltaiseen kämmeneensä toimistonsa ikkunaa vasten. Hän istui ikkunalaudalla vaaleassa valossa ja hörppi varovaisin siemauksin vielä höyryävää nestettä. Posliinin lämpö painautui käsiin.
    Admin joi teensä rauhallisesti loppuun, nosti itsensä seisomaan ja käveli rauhallisia askelia ympäriinsä. Tawan mietteet hakivat jo tunnin päähän. Hän oli sopinut tapaavansa tänään tärkeän ja arvovaltaisen henkilön. Sellaisen, jolle hänen oli pitänyt puhua jo joitakin päiviä.

    Puheen tarkoitus oli varmistaa rauha, mutta neidon ajatusten kehdossa kummitteli haamu jostain muustakin. Nainen, jolle hän kohta puhuisi saisi kuulla jotain, jota ei haluaisi. Ja tämä tulisi olemaan hyvin, hyvin pettynyt.

    Sitä Tawa ei pystyisi estämään. Monikin asia tuntui valuvan hänen sormiensa läpi, mutta tästä hänen täytyisi tarttua.
    Toimiston ovella Tawa katsoi vielä pöydälleen. Hän haki sieltä sielulleen jotain, jota ei sodan keskellä usein miettinyt. Jumalpatsaan kasvot vastasivat tyynenä. Siinä ne olivat joka päivä. Aina läsnä, muttei koskaan mielessä.

    Ehkä pitäisi rukoilla myöhemmin tänään.

    Nainen, jolle Tawa puhuisi ei uskonut siihen jumalaan, jonka kuva seisoi Tawan pöydällä… mutta toisen uskonnon vahva läsnäolo oli saanut sähkön toassa silti aikaan jotain outoa. Jollain tapaa hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän olisi ollut lähempänä jumalaa kuin koskaan.

    Lähestyvä kuolemanpelkoko sen teki? Sielu, joka aisti lopun olevan tulossa, yritti tarrata kiinni kaikkeen rakastamaansa. Ja lopulta myös jumalaan. Mihin tahansa niistä.
    Hölmö nainen, Tawa ajatteli hymyillen kolkosti. Haluat uskoa yhä, vaikka olet nähnyt minkälainen Suuren hengen ylin enkeli on. Mutta…

    Hän vapautti syvän huokauksen ja hieroi kämmenpohjaansa.

    … vaikeita sisaruksia on ollut minullakin.

    Tawa uskoi yhä jumalaan. Mitä se oikeasti tarkoitti?
    Hän oli jo hetki sitten lakannut nimeämästä jumalaa. Jumala oli esitelty – vai esittäytynyt – hänelle liian monella nimellä. Silti pöydältä katsoi takaisin kivi, joka nähtiin hänen jumalistaan ensimmäisenä. Mata Nui, suuri henki. Taivaankannen vartija ja tähtien tutkija.

    Juuri nyt Tawa oli menossa puhumaan naiselle, joka uskoi jumalaan toisella nimellä. Tawasta tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut uskoa jumalaan molemmilla nimillä.
    Kuinka naiivisti hän aina ajattelikaan? Että kaikki jakoivat hänen ajatuksensa? Että kaikki uskonnot voisi vain samalla tapaa takoa yhdeksi Klaanin muurien sisällä? Että kaikki liput voisi polttaa, ja rajat rikkoa? Kuinka pitkälle kauniin ajatuksen siivillä todella voisi lentää?

    Merten yli, jos uskoi isä Zeeronin metsätyttöjen sanomaan.
    Ottakaa iisisti, Klaanin kansa! Rauhaa.

    Tawa hymähti eiliselle. Eilen hän oli katsellut koristekaapuisten matoralaisten rauhanomaista vastamielenosoitusta kaupungin levottomuuksille ja väkivallalle. Dinemkin oli ollut mukana yhtä iloisena kuin aina. He olivat uskoneet siihen, että Tawalla ei ollut epäilystäkään rauhan mahdollisuudesta.

    Se palautti hymyn Tawalle silloin, kun musta pilvi oli mustimmillaan. Elivätkö hekin vain kuplassa – samanlaisessa kuin Kepen virittämä Hau-kilpi, joka suojaisi linnoitusta vain ensi-iskulta?

    Tawa avasi vihdoin toimiston oven ja tunnusteli puuta käsillään. Ja pysähtyi huokaistakseen.

    Mikään ei muuttunut. Ajatukset tappiosta ja kuolemasta toivat Makutan takaisin.

    Ne pitivät Hänet läsnä.

    Jumala tarvitsee uskoviaan, Tawa.

    Ilman uskovia jumala lakkaa.

    Pois.
    Tawa pudisti päätään.

    Hän uskoi jumalaan, ei tyhjyyteen. Tawa halusi uskoa, että jumala oli niin suuri ja kaunis, ettei sen nimellä olisi väliä. Oli se sitten Mata Nui tai Ath.
    Jollain tapaa lopulta hänellä ja Pyhällä Äidillä oli sama jumala. Sellainen jumala, joka pysyi taivaalla, vaikka häneen ei uskonutkaan. Silloinkin, kun usko hajosi syystuuleen sirpaleina.

    Admin marssi käytävän halki päättäväisenä. Tornin vartijat tarjoutuivat mukaan, mutta Tawa pysäytti heidät nostamalla kättään. Hän menisi yksin. Vaikka hän ei todella tuntenut keskustelukumppaniaan, hän menisi yksin.

    Epäluulon aikoina parasta oli luottaa.

    Siinä oli ajatus, joka edusti hänelle jumalaa. Mikä jumalan nimi sitten olikaan.

    Mata Nui, Ath, Qwyne. Ei väliä. Hän tiesi vain, että se ei saanut olla Makuta.

    Kasvien keskellä

    Bio-Klaanin kasvihuone oli varmasti näkemisen arvoinen – jos siis kykeni ylipäätään näkemään. Athin kirkon Pyhä äiti ei kyennyt.
    Vaan hän aisti jotain muuta. Kasvien vuorovaikutukseen kuului jotain, jonka pystyi tulkitsemaan matalatasoiseksi telepaattiseksi viestinnäksi. Eihän se ollut millään tavalla sanallista taikka edes ymmärrettäviä ajatuksia, ehkä pikemminkin tunnetiloja, mutta se rauhoitti vanhan matoralaisnaisen mieltä. Hän tunsi kasvien elinvoiman sykkivän ympärillään.

    ”Helei.”
    Ääni, jota Pyhä äiti oli odottanut siitä asti, kun oli aistinut salaman toan mielen lähestyvän häntä.

    ”Tervehdys”, hän vastasi ja kääntyi ääntä kohti.
    ”… nautitteko kasvihuoneesta?” toa kysyi hieman kummastuneena, eikä athisti ihmetellyt, miksi.
    ”Ajattelitteko sen, etten näe kasveja, estävän minua nauttimasta niistä, arvon juuriadmin?” matoran naurahti hyväntahtoisesti. ”On muitakin tapoja aistia maailmaa… Niillä, jotka näkevät silmillään, on harmittavan usein tapana unohtaa se. Heille se on usein aisteista tärkein, mutta ei heillekään se ainoa.”
    Tawa hymähti kevyesti. ”Niin, tietenkin.”

    Hän kääntyi papittaresta poispäin ihaillakseen erään hyasintin kukintoja, jotka kiipivät kohti valoa kalpeina. Pyhä Äiti ihaili niitä toisella tavalla.
    Kasvien tunnetila oli aina ylöspäin, aurinkoja kohti.

    ”Ajattelin että tapaamme täällä”, toa lausui hiljaa, ”täällä on aina rauhallista. Ja kasvit auttavat minua ajattelemaan.”
    ”Sen ne osaavat”, Pyhä äiti vastasi hymyillen. ”Mistä halusitte keskustella?”

    Nuorempi naisista huokaisi hiljaa.
    ”Tulevaisuudesta”, Tawa vastasi nopeampaa kuin ehti ajatella. Athin kirkon Mestarilta ei voisi piilottaa mitään, joten oli parempi olla suora.
    ”Makuta Abzumo sai käsiinsä kaksi sirua Metru Nuilla. Olen pahoillani.”

    Naisesta tuntui kiusallisesti siltä kuin Mestari olisi tuijottanut häntä. Silmät sokeat tuijottivat syvälle. Ikuisuuden kuluttua papitar vastasi hiljaisella äänellä:
    ”Haluaisitteko kertoa, mitä tapahtui.”

    Tawa tiedosti, ettei tämä ollut varsinaisesti kysymys, vaan vaatimus. Tästä tulisi vaikeaa. Vehreys ympärillä auttoi häntä laittamaan sanoista lauseita. Ja etenkin sen tuoksut. Täällä happi oli raikkaimmillaan.
    ”Haluan. Voin yrittää.”
    Toa istahti kiviselle penkille viitta syliinsä viikattuna, ja athisti istui tämän vierelle. Tawa kertoi niin paljon kuin osasi kertoa. Niin paljon kuin hän oli osannut kasata Matoron sirpaleiden tarinan sirpaleista.
    Sokea näkijä kuunteli kohteliaasti loppuun asti sanoja tappiosta.

    ”Kuulostaa siltä”, Mestari totesi lopulta pettyneeseen sävyyn, ”että Oraakkeli teki virheen luottaessaan Mustalumeen.”

    ”Tein itse saman virheen”, Tawa totesi. ”Vika oli minun, ei kenenkään teistä. Olen… olen pahoillani.”

    ”Jos saan esittää mielipiteeni, minusta olisi huomattavan tärkeää estää sitä makutaa saamasta enää ainuttakaan uutta sirua haltuunsa.”

    Tawa nyökkäsi ja oli hetken hiljaa.
    ”Luulimme, että hän ei ollut enää uhka…”

    Tyhjyys ei tuhoudu.

    ”Luulimme, että hän oli kuollut. Ei olisi – ei olisi varmaan pitänyt.”

    ”Niin. Ehkä opimme, ettei pidä luulla. Toisinaan tuntuu, ettei niitä hirviöitä tapa mikään. Luotatteko te Makuta Nuihin?” Pyhä äiti kysyi.
    ”Hmm? Hän on suojeluksessamme”, Tawa sanoi varmana, ”ja on ollut suureksi avuksi vuosien varrella. Arvon Pyhä äiti, en halua uskoa, että… kaikki makutat ovat lähtökohtaisesti pahoja.”

    Tawa.

    Vain yksi, Tawa mietti.
    Vain yksi niistä.

    ”Ei… ei kukaan ole sellainen.”

    ”Optimisminne on ihailtavaa, juuriadmin”, Pyhä äiti totesi raukeana.

    ”Tawa… sanokaa vain Tawa”, toa vastasi yhä hieman poissaolevana. ”Ei teidän pyhyytenne tarvitse minua teititellä.”
    Pieni hymy palasi papittarelle.
    ”Olkoon menneeksi. Tawa. Kun nyt tässä juttelemme… emme ehkä mukavia, mutta, juttelemme. Sinua selvästikin painaa myös jokin muu seikka kuin Nimdan sirujen kadottaminen.”
    Adminilta pääsi pieni alakuloinen hymy. ”Teiltä ei taida pystyä piilottamaan sitä. Kyllä. Useampikin asia.”
    ”Ja jos nyt sinunkaupat teemme, olkoon se molemminpuolinen”, vanhus hymähti.
    ”En taida tietää nimeäsi”, toa mietti. ”Ymmärrän jos haluat pitää asian niin.”
    ”En taida enää itsekään tietää sitä, kulta pieni. Mutta täällä aika monella taitaa olla nimessä hieman piiloteltavaa. ’Makuta Nui’, ’Guardian’…”

    Tawa hymähti hiljaa.
    ”… Oraakkeli?” hän lisäsi pienen hymyn takaa.
    ”Tietenkin. Oraakkeli ja minä jaamme samanlaisen nimettömyyden taakan, joka on tietynlainen athistinen perinne. Tiedäthän, joskus, jos tuntee niin paljon salaisuuksia, että voisi olla niiden vuoksi vaarassa, on parempi olla mysteeri itsekin. Haluan ajatella, että luovumme nimistämme palvellaksemme jotain meitä suurempaa. Emme ensisijaisesti siksi, että kadottaisimme sen, keitä olimme… ja mitä menneisyyteemme liittyi.”

    Toa nyökkäsi syvään. ”Suurempi voima. Ymmärrän. Halusinkin kai… puhua siitä.” Tawa nieleskeli sanojaan hetken ennen kuin jatkoi. ”Isä Athin palvelijana…”
    ”Tai äiti Athin”, vanhus keskeytti kohteliaasti.

    ”… anteeksi… äiti?” Tawa sanoi kulmaansa nostaen.
    ”Jos vain haluat. Jotkut ajattelijat ovat sitä mieltä, että Ath on nainen. Jotkut, että hän on meissä kaikissa, kuin eräänlaisena sielumme peilinä… ja miksi Hänen vapautensa olisi vangittuna yhteen sukupuoleen? Ei Athin tarvitse olla vain mies tai nainen. Tai lek tai dox tai des.”
    ”Kaunista”, Tawa hymähti kummastuneena katsellen taivasta kasvihuoneen katon läpi. ”Vapaus nähdä jumalansa miten haluaa.”
    ”Onhan se. Ath ei kahlitse lapsiensa näkemystä. Ath voi näyttää vaikka jokaiselta lapsistaan, jos nämä niin haluavat. Mutta jatka toki.”

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Minusta on hetken tuntunut, että pitäisi puhua kanssasi siruista. Eikö niiden kohtalo ole ensi kädessä kuitenkin… sinun päätöksesi?”
    ”Jos vain maailma olisikin niin yksinkertainen. Mutta oletetaan, että saamme kaikki kuusi sirua käsiimme. Mitä sinä tekisit niille?”

    Tawa ei halunnut sanoa sanoja, jotka hänen piti sanoa. Sillä hetkellä ne tuntuivat siltä kuin hän olisi julistanut Mata Nuin kuolemaa turaga Dumelle.
    ”Tiedät varmasti, mikä on Klaanin virallinen kanta niihin”, nainen huokaisi. ”Ei se ole ollut salaisuus kuukausiin.”

    ”Klaanin virallinen kanta”, vanhempi naisista lausui hitaasti. ”Oletetaan, että suostuisin tuhoamaan Nimdan sirut. Mitenkä te ajattelitte, että se tapahtuisi?”
    ”Äiti hyvä, minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Guardian on jo hetken ollut sitä mieltä, että tietää.”

    Papitar piti pienen tauon mietteissään. Niin pienen, että sen huomasi.
    ”Vai sellaista mieltä hän on. Minusta tuntuu, että jätän Oraakkelin huoleksi tästä asiasta huolehtimisen, ellet pahastu.”
    Tawa hämmentyi hieman Pyhän Äidin äänensävystä – äskeinen lämmin tuttavallisuus oli jäänyt taas kylmän asiallisuuden alle.

    ”Niin, niin. Olen pahoillani, etten tainnut vastata kysymykseesi”, Tawa jatkoi, ”mutta en ole itse enää aivan varma, haluanko tuhota niitä.”
    ”Se olisikin ollut seuraava kysymys, Tawa. Mitä mieltä sinä olet. Eikä liene vaikea arvata, mitä mieltä minä itse olen.”

    Tawa ei halunnut jatkaa sanojensa viitoittamaa polkua. Ei sen jälkeen, mitä oli juuri kertonut Legendojen kaupungista ja Mustalumesta. Silti nyt hänestä tuntui siltä, että polku oli pelastus.

    ”Pyhä Äiti. Entä jos tekisimmekin sen?” admin sanoi. ”Entä jos takoisimmekin Nimdan kokoon.”
    Athin kirkon Mestari odotti hiljaa. Tawa jatkoi.
    ”En halua käyttää sitä aseena. En halua tappaa ketään. Mutta minusta tuntuu, että jos jatkamme sen välttelyä, vuodatamme enemmän verta kuin jos käyttäisimme sitä.”

    Nainen avasi visiirinsä ja katsoi Pyhän Äidin sokeisiin silmiin ilman sen suojaa. Jostain syystä se tuntui nyt oikealta. Se, että vanhus tuntui osaavan vastata hänen katseeseensa sokeudestaankin huolimatta hyysi Tawan selkäpiitä.

    ”Voisiko Nimdalla saada rauhan? Ilman… ainuttakaan ruumista?”

    ”Rehellisesti sanottuna, Tawa, en tiedä.”

    Pyhä äiti laski kultaisten kasvojensa posket vanhoja käsiään vasten.
    ”Legendojen mukaan Nimda on ollut kokonainen kahdesti. Ja legendojen mukaan se on oleva kokonainen vielä kolmannenkin kerran. Mutta kolmas kerta ei ole yhdenkään profeetan suusta kuulostanut kovin lupaavalta. Pikemminkin kaikki päättyy vereen ja liekkeihin. Mutta kertaakaan en ole tavannut ketään, joka olisi havitellut siruja aikeenaan lopettaa väkivalta – ilman väkivaltaa. Te olette ensimmäinen, arvon juuriadmin. Vanha, sokea nainen kumartaa teille.”

    Vanhuksen sanat mykistivät Tawan hetkeksi. Syksyinen linnunlaulu kantautui kasvihuoneen lasin toiselta puolelta.
    ”Ki-kiitos. Mutta en silti tiedä, onko se oikein”, toa sanoi, ”enkä tiedä, onko minusta käyttämään Nimdaa. Jos se rikkoi jonkun niin vahvan kuin Matoro… pelkään mitä se minulle tekisi.”

    ”Enpä tiedä”, matoran vastasi. ”Oliko hänen vahvuutensa niin vahvaa kuin kumpikaan meistä luuli. Ja mitä, jos se rikkoi Mustalumen juuri siksi, että hän oli vahva ja eheä ennen kuin koskettikaan Nimdaa?”
    ”En ymmärrä.”
    ”Ehkäpä – ja tämä on vain teoria – Nimda ei rikkoisi jotakuta, joka on jo valmiiksi niin rikki, ettei pienemmiksi palasiksi särkyminen enää haittaa.”

    Teen sinusta eheän, tyttö.
    TYHJYYS ON EHEINTÄ.

    Särkyminen?
    Halkeaminen kahtia?

    Joskus Tawa oli varma, että pyhä nainen tiesi aina, mitä hän ajatteli. Hän tiesi kyllä, että Pyhä äiti näkisi jonkin olevan pielessä.

    ”Mutta… eikö haljennut sielu”, hän yritti saada sanoja ulos, ”sirpaleinen sielu ole vaaraksi. Sirut ottavat sen, mitä käyttäjä niille antaa. Ottivat Matoroltakin. En – en halua antaa niille pelkojani.”

    ”Väitän, ettei siitä, mitä Matoro sai siruilla aikaan, voi päätellä, mitä sinä saisit niillä aikaan, tyttö rakas. Mustalumi yritti lopettaa väkivallan, kyllä, mutta miten hän sen yritti tehdä? Varmasti parhaiten kuin tiesi. Mutta ehkä se ei ollut tarpeeksi.”

    Väkivallan lopettaminen väkivallalla, Tawa mietti. Päivä päivältä hänestä tuntui luonnollisemmalta ajatus siitä, että kokonainen armeija totteli häntä.
    Ja se, että se tuntui luonnollisemmalta, ei tuntunut hänestä luonnolliselta.

    ”Olen käyttänyt väkivaltaa elämäni aikana enemmän kuin olisin halunnut”, Tawa sanoi lopulta poissaolevana. ”Siihen… hän minut koulutti. Kiitin siitä tappamalla hänen rahkshinsa.”

    Toalla ei ollut aikomustakaan kertoa, kuka ”hän” oli. Nainen tiesi, että jollain tapaa Pyhä Äiti pystyi näkemään sen hänen sielustaan.
    ”Jollain tapaa tunnen syyllisyyttä siitäkin… vaikka ne eivät olleet elämää, vaan… hänen palasiaan. Vaikka eivät ne tunne sen enempää kuin hänkään.”

    Pirstokaa Jumalan valo.
    Nielkää hyveistä kolme.

    ”Hän voitti sinä päivänä, koska sai minut tappamaan”, Tawa sanoi pakottaen jotain kurkussaan alas. ”Ja olen miettinyt viime aikoina, että en halua antaa hänen voittaa enää koskaan.”

    ”Ymmärrän. En haluaisi uskoa, että tappaminen olisi milloinkaan ainoa keino”, Pyhä äiti sanoi. ”Muistan ajan, jolloin makutat toimivat maailmamme rauhanturvaajina. Aikana ennen aikaa, kuten jotkut sanovat. Mutta mikä aika se oli? Oraakkeli on ollut tekemisissä makutan kanssa ja selvinnyt. Hän olisi ehkä parempi henkilö jakamaan kokemuksia sen kaltaisesta pahuudesta.”

    Tawa muisti hyvin arvet, jotka olivat paljastuneet Oraakkelin kaavun alta. Polttorautojen kauhistuttavat sinetit. Tietenkin… hänen kaltaistensa, av-matoranien puhdistukset oli veljeskunta aloittanut vallan vaihduttua.
    Pyhä Äiti tiesi kyllä, mistä puhui. Hänen vanhin läheisensä oli ollut samassa tilanteessa.
    ”Mutta jos tahdot purkaa sydäntäsi, kuuntelen kyllä.”

    ”Kiitos”, Tawa sanoi. ”Ehkä, ehkä minun…”
    Puhuisit Visokille, ääni Tawan päässä käski, ja hän tiesi että hänen pitäisi. Mutta joskus puolituntemattomalle puhuminen oli vain… helpompaa. Ei siteitä. Ei turhia naruja.

    ”Minun makutallani ei ollut nimeä”, Tawa jatkoi. ”Vain Makuta. Se ei johtunut siitä, että hän olisi myös halunnut palvella jotain suurempaa. Hän luuli itse olevansa jotain suurempaa. Siksi hänen kasvonsa joskus näyttivät Haulta ,ruosteiselta sellaiselta. Hänen veljensä symbolilta. Hän luulee olevansa veljensä tasolla. Hän luulee olevansa enemmän kuin veljensä. Mutta todellisuudessa hän on vähemmän. Ei ole ketään, joka olisi häntä vähemmän.”

    ”Miten hän eroaa Abzumosta, jos minun on kohteliasta tiedustella? Nimittäin se hullu luuli olevansa aika paljon enemmän kuin yksikään jumala, jota palvomme.”
    Tawa katsoi Pyhää Äitiä pitkään.
    ”Niin, miten hän eroaa… anteeksi että kysyn, mutta…” hän sanoi ja tutki vanhaa naista päästä jalkoihin. Suurin osa tämän kehosta oli mustan kaavun alla. ”Tekikö hän – Abzumo – sinulle pahaa?”
    ”Minusta tuntuu, että Sadje sai osakseen pahimman”, vanhus vastasi hiljaa. ”Ja teidän soturinne Suga. Mutta kyllä. Kyllä hän teki.”

    Toa nyökkäsi empaattisena. ”Satuttiko hän?”
    ”Fyysisesti? Eipä juurikaan. Mutta en minä fyysistä tuskaa pelkää, ehen. Se Athin irvikuva tuhosi katedraalimme, hajotti kirkkomme palasiksi, antoi vallan pelolle ja epäluulolle. Hän kidutti Sadjea edessäni ja tuhosi kokonaisen kaupungin asukkaineen päivineen. Kaikki ne kuolevien kärsivät tuskastuneet äänet päässäni… En uskonut selviäväni itsekään elossa sieltä.”

    Keltainen käsi laskeutui matoralaisen kaavun peittämälle olkapäälle.
    ”Mutta siinä sinä olet”, Tawa sanoi. ”Matoron ansiosta.”
    ”Sen kyllä myönnän”, Pyhä äiti vastasi. ”Ja olen hänelle kiitollinen. Silloin hän ei ollut silminnähden Nimdan lumoissa, kuten ilmeisesti Metru Nuilla myöhemmin osoittautui. Sirut voivat olla hienovaraisia, ujuttaa itsensä ’käyttäjän’ ajatuksiin.”

    ”Niin.”
    Niinkö paljon Pyhä Äiti Tawaan luotti? Että hän pystyisi siihen, missä Matoro jo epäonnistui?

    Ehkä hänenkin olisi luotettava vanhukseen. Edes sen verran, että hän kertoisi. Unohtaisi salaisuudet.

    ”Niin. Anteeksi, että kysyin niin arkaa asiaa”, Tawa sanoi, ”mutta kaikki mitä olen Abzumosta kuullut vaikuttaa siltä, että… jollain tapaa ’minun makutani’ sai hänet aikaiseksi. Hän tekee sellaista.”

    Tyttö.

    ”Rikkoo muita”, hän jatkoi. ”Ei siksi, että hän nauttisi siitä. Hän ei nauti. Hän ei halua mitään. Haluaminen… haluaminen vaatisi tunteita. Hän on heistä kaikista nuorin, mutta silti vanhin.”

    Vielä näet päivän, jolloin auringot sammuvat.
    Vielä näet päivän, jolloin horisontti on suora.

    ”Ehkä hän tekee niin, koska se on hänen kohtalonsa”, Tawa sanoi. ”Tai ehkä hän on kohtalo. Punainen. Sekä kohtalo että hän saavat, no. Kaiken loppumaan. Ehkä hän ei ole koskaan ollut hallinnassa.”

    Sinä päivänä pyyhin pois horisontinkin.
    Silloin vasta on täydellistä.

    ”Tai ehkä hän tekee niin, että ei olisi enää itse yksin.”

    ”Sen verran mitä makutoista tiedän”, Pyhä äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”hirviösi ei ollut aina arkkimakuta. Veljeskunnan perusti heistä ensimmäinen. Mutta sitten jotain tapahtui.”
    ”En… en tiedä paljoa Veljeskunnasta”, Tawa sanoi. ”Mutta tiedän, että jollain tapaa hän oli läsnä jo ennen Ensimmäistä enkeliä. Niin hän ainakin sanoi… että hän oli, en tiedä, kokonainen, ja muut olivat hänen sirpaleitaan.”

    Revi kaikki irti.
    KAIKKI.

    ”Ja silloin kun kaikki sirpaleet olivat irronneet, hänessä ei ollut enää mitään. Vasta silloin hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan.”

    ”Niin… Mitä jää, jos kaikki revitään pois? Jos tunteiden riekaleille annetaan omat kehot. Legendat makutojen synnystä vihjaavat jotain yhtenäisen alkuperän suuntaan. Ehkäpä ’sinun makutasi’ tosiaan oli viimeinen… ja hänelle ei jäänyt mitään.”

    ”Mutta jos hän on tyhjä. Jos hänessä ei ole edes mitään, mitä vihata…” Tawa puhui, ja säikähti kuinka helposti vuosia sisällä pidellyt sanat todella tulivat ulos. ”… miksi- miksi vihaan häntä niin paljon?”

    ”Jos hän on tyhjyys itse, hänen omissa sanoissaan on kaikki tämän maailman ironia, sillä tyhjyys on jotain, mitä vihata. Ideoiden maailmassa ei kukaan pääse pakoon olemisen sietämätöntä keveyttä. Jos meillä on sille sana, se on jotain. Ja jos jokin hänet määrittää, riittää vain vihata sitä, mitä hän tekee.”
    Pyhä äiti painoi oman pikku kämmenensä Tawan oman päälle. Kuinka uurteinen ja vanha se olikaan. Ja niin lämmin.
    ”Sinä vihaat tuhoa. Ja hän tuhoaa asioita.”

    ”Niin. Ehkä niin.”
    Kullankirjavat istutukset kivipenkin edessä vangitsivat Tawan katseen. Hetken hän melkein sääli, että Pyhä Äiti ei nähnyt niitä. Silti hän muisti, että sokea näkijä tiesi paljosta sellaisesta kauneudesta, jota hän ei koskaan pystyisi käsittämään.

    ”Ehkä… ehkä lopulta pelkään häntä enemmän kuin vihaan”, Tawa jatkoi, ”vaikka niillä ei olekaan paljoa eroa. Visokki kertoi, että ’Avden’ varjo näyttää meille pahimmat pelkomme. Tajusin vasta myöhemmin jotain siitäkin. Silloin kun taistelimme Syvää Naurua vastaan Admin-tornissa… katsoin varjoon yhtä aikaa Visun ja Geen kanssa. Ja nyt olen varma, että silloin näin sillä makutani siivet.”

    Pyhä Äiti nyökkäsi tietäväisenä.

    ”Pelko on hassu asia”, vanhus huomautti. ”Pelkäämme monia asioita, joita meidän ei olisi mitään syytä pelätä, ja jätämme pelkäämättä asioita, joita meidän henkemmekin uhalla kuuluisi. Mieli on monimutkainen rakennelma, Tawa. Uskon, ettemme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Mutta pelko on ollut aina – jo kauemmin kuin makutasi. Ehkäpä loppujen lopuksi se, mitä pelkäät, onkin pelko itse. Joka vain on ottanut arkkimakutan hahmon.”

    Tawa huokaisi.
    ”Niin hän… Makuta halusikin niin. Hän saa aina sen, mitä haluaa. Hänen täytyy vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä.”

    Tyhjyys voittaa lopussa.

    ”Eniten pelkään, että jos tartun siruihin, ne tekevät minulle saman, mitä ne Matorolle tekivät. Pelkään, että ne tekevät minusta…”

    Tyttö.

    ”N-no. Hänet.”

    ”Kulta pieni”, Pyhä äiti sanoi hellällä äänellä. ”En halua edes kuvitella, mitä ne tekevät siitä sadistista, jolla nyt on jo kaksi sirua käsissään. Päivänä minä hyvänsä minä annan mieluummin kaikki sirut sinulle kuin Makuta Abzumolle. Tekivätpä ne sinusta eheän tai eivät.”

    Tawa ei osannut sanoa hetkeen mitään. Vanhan naisen rauhallisella äänellä kaikki sanat kuulostivat viisailta. Tosilta. Todellisemmilta kuin tyhjyys, joka vaani hänen varjonaan.

    ”Pyhä Äiti”, toa sanoi hiljaa, ”voinko pyytää jotain aika outoa?”
    ”Tottahan toki, lapsi?”
    ”Minä tiedän, että päivä päivältä minun pitäisi olla vain kovempi”, naisista nuorempi jatkoi. ”Pitää tunteet piilossa… eikä olla näin riivatun pehmo. Mutta juuri nyt voisin tarvita halauksen.”
    ”Jokainen tarvitsee joskus”, vanha nainen sanoi hymyillen.

    Vanhan matoralaisen halaus lohdutti nuorta toaa pikku hetken julmassa maailmassa.

    Admin-torni

    Myös toinen kullankeltaisista neidoista lepuutti mieltään kasveissa.

    ”Kauniita”, hän kuiskasi itselleen.
    Petunian lempeä puna koristi suuren makuuhuoneen pöytää sirossa käsintehdyssä savimaljakossa. Saven karmiiniin pintaan oli maalattu vanha matoralainen merkki – salaman symboli.
    Kaupunkilaisten lahjoja, neito tiesi. Hänen kaksosensa oli päässyt pitkälle. Ja noussut korkealle.

    Peilikuva nimeltä Tawa istui pöydän ääressä ja silitti hopeista rapua sylissään. Poikanen ei pysynyt poissa hänen luotaan, vaikka sen oikea äiti olikin muualla.

    ”Pysy rauhassa”, kuvajainen sanoi lempeästi. ”Äitisi palaa vielä. Minä pidän huolta sinusta siihen asti.”

    Rapu näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä, mikä ero äideillä oli. Sen mielestä oli vain hyvä, että äitejä oli kaksi. Äiti näytti niin usein väsyneeltä ja tarvitsi jonkun auttamaan siinä. Tekemään sen, mitä ei itse jaksanut.

    ”Äidilläsi on todella vaikeaa juuri nyt”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Sisäisesti ja ulkoisesti.”

    Kultainen toa nosti katseensa ussalista ja antoi silmiensä vaeltaa hyllystä hyllyyn. Selakhianmäntyisellä, spiraalimaisin reunoin kaiverretulla kirjahyllyllä oli valokuvia. Neljä adminia. Tawa ja hänen kolme ystäväänsä. Tai siis… kaksi.
    Muiden valokuvien takana oli piilossa yksi ainoa, jota ei myöskään koskaan otettu pois kunniapaikalta. Kimaltelusta päätellen se puhdistettiin pölystä usein, mutta se oli piilotettu kahden muun taulun taakse.

    Peilikuva nousi pystyyn Nöpö sylissään ja käveli hyllyn luokse. Hän tarttui piilossa olevan lasikehyksen metallireunaan ja nosti kuvan esille.
    Auringonsäteet kimaltelivat lasista ja kullatusta reunasta, jolle valo piirsi köynnösmäisiä kuvioita. Valokuvaa keskellä nojasi kaksi toaa, sinivalkoinen ja keltainen. Siskokset eri maailmoista. Vanhemman naisen käsi lepäsi nuoremman olkapäällä. Sen lisäksi heitä yhdisti yhtä leveä hymy.

    ”Äitisi menneisyydessä on paljon kipua”, peilikuva mietti ääneen kuunnellen Nöpön hengitystä. ”Paljon tuskaa. Paljon käsittelemättömiä asioita. Hän pelkää enemmän kuin näyttää.”

    Sen rapu tiesi kertomattakin. Se tiesi myös, että sanat olivat vain äidin kaksoisolennon tapa ymmärtää ja käsitellä asioita. Äiti teki niin myös.

    ”Ja nyt se kaikki kipu on tulossa takaisin. Yksi asia johtaa toiseen, ja lopulta… lumivyöry. Joku, josta hän kerran välitti, on palannut hänen maailmaansa.”

    Toisen toan rurumainen naamio ei ollut kuvassa vielä varjon tärvelemä, polttomerkitty. Kauniin pyöreät kasvot hymyilivät vielä viattomina, tyttömäisinä.

    ”Ja.. ja Vartijasta on ollut hänelle apua. Se on totta. Kuten Visustakin. Mutta Tawa ei pysty kertomaan tuskastaan, jos ei ymmärrä sitä itse. Jos hän ei todella ymmärrä sen lähdettä. Jos hän pakenee sitä.”
    Peilikuva katsoi huolestuneena ulos ikkunasta ja huokaisi pitkän henkäyksen.

    ”Jos hän… jos hän jatkaa totuuden välttelyä.”

    Muurinharjalla

    Juuriadmin auttoi papitarta ylös portaita muurille Admin-tornin vieressä. Omien sanojensa mukaan Pyhä äiti oli halunnut tulla katselemaan myös ulkoilmaa. Tawa ei kyseenalaistanut.

    ”Sano vain, jos menemme liian nopeasti”, hän sanoi.
    ”Eipä tässä mitään”, vanhus vastasi hyväntuulisena.

    He pysähtyivät hengittelemään syysilmaa ja piirsivät katseillaan horisonttia. Se oli sama riippumatta siitä, mihin jumalaan uskoi.

    ”Kuvitella, että rakensimme nämä muurit turvaksemme”, toa jatkoi, ”ja vasta nyt todella tarvitsemme niitä.”
    ”Eikö ole vain positiivista, ettette ole tarvinneet niitä aiemmin? Onnenne on, ja nyt myös meidän onnemme, että ne ylipäätään rakennettiin.”
    ”Niin. Niin kai. Tiedän, että teillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Tawa käänsi päänsä vanhusta kohti, ”mutta kiitos silti, että te – athistit – seisotte vierellämme. Oikeasti, se merkitsee niin paljon.”
    ”Kiitos teille, että saamme seisoa. Teidän sotanne on meidän sotamme, koska muutamat hullut ovat tuoneet siihen mukaan Nimdan sirut.”

    Niin. Ja jos muurimme eivät kestäisi edes Rautasiipeä…

    ”Pyhä Äiti.”
    ”Olen tässä, Tawa.”
    ”Miten siruja voi käyttää hyvään?”
    ”Minulla ei ole suoraa yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen, kulta pieni. Jos antaa sirun sadistille, tapahtuu pahoja asioita. Jos sirun antaa sankarille, tapahtuu nähtävästi myös pahoja asioita. Ehkei meillä ole muuta keinoa kuin kokeilla, mitä tapahtuu, jos sirun saa joku, joka ei ole kumpaakaan.”

    ”Ehkä niin”, toa sanoi. ”Mutta vaikka siinä onnistuisi, olisiko se silti oikein? Jos tarttuisin Nimdaan ja toivoisin että kaikki nazorakit laskisivat aseensa… enkö silti tekisi väärin. Ylittäisin niiden tahdon. Pistäisin ne tekemään sellaista, mitä ne eivät itse halua.”
    ”Ehkä niin, mutta eikö se kuitenkin olisi parempi asia kuin turha verenvuodatus, jossa niin moni menettää henkensä? Tässäkin vaihtoehdossa voittajaosapuoli pakottaa häviäjän tekemään sellaista, mitä tämä ei halua. Tai pahimmassa tapauksessa voittajaa ei jää jäljelle. En tiedä, voimmeko välttää minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö sen minimoiminen ole toiseksi paras vaihtoehto? Ja loppujen lopuksi pohdiskelu palautuu arvoihin. Tai teoreettiseen filosofiaan. Ehkä mieluummin arvoihin.”

    Pyhä äiti naurahti hieman. ”Anteeksi, taidan hieman eksyä aiheesta.”
    ”Ei se mitään”, Tawa hymyili.

    Tawa jäi hetkeksi kiinni hetkeen, jossa kuusi sirua säkenöisivät sinisiä salamoita hänen käsissään. Kaikki kuusi? Hänen oli yhä vaikea kuvitella sitä. Minkä muodon sirpaleet hänen käsissään ottaisivat? Ehkä sellaisen kuin hän haluaisikin.
    Ei. Ei hän haluaisi sitä kaikkea voimaa.
    Antaisiko Nimda sellaista, vaikka hän ei haluaisi?

    Vaan ehkä kaikki usko olikin sitten ollut sen arvoista. Ehkä sirut muodostaisivat kauneimman kukan terälehdet. Ehkä se riittäisi lopettamaan väkivallan.

    Tawa mietti ääneen. ”Nazorakit ovat rotu, joka on aivopessyt ja ehdollistanut itsensä noudattamaan käskyjä. Ilman kysymyksiä. Jos jo sanat saavat ne marssimaan noin… kuinkakohan herkkiä ne sitten ovatkaan Nimdan voimalle?”

    ”Sietää myös miettiä, jos he eivät omaa tahtoaan noudata alun perinkään, teetkö heille vain palveluksen, jos vapautat heidän diktatuurista. Häiritsisikö sinua suuresti, mikäli heidän kenraalinsa ei saisi, mitä haluaisi? Jos Makuta Abzumo ei saisi mitä haluaisi… tai jos Punainen Mies ei saisi, mitä haluaisi?”

    ”Ymmärrän. Olet siinä aivan oikeassa”, toa myönsi, ”mutta. Mutta.”
    Meri huuhtoi hiekkaa etäämpänä, ja sen kuuli Pyhä Äitikin. Nyt se oli vielä vapaana ennen kuin jääkahleet peittäisivät sen kaiken.
    ”Siellä marssii myös paljon viattomia, joiden tahtoa taivuttaisin. Ja minulla on kyllä tarpeeksi henkilökohtaisia kokemuksia niistä, joiden tahto murtaa kaiken alleen. Tiedän, että ymmärrät.”

    ”Ymmärrän kyllä. En usko, että helppoa ratkaisua on olemassa.”
    ”Niin”, Tawa huokaisi. ”Mutta… uskot, että oikea on?”

    ”Näen asian niin, että voi hyvinkin olla olemassa ratkaisu, joka johtaa meidän kannaltamme oikeaan lopputulokseen. Mutta se mitä todennäköisimmin olisi väärä ratkaisu Allianssin mielestä. Ehkäpä kaiken jälkeen me olemme väärässä ja he ovat oikeassa. Mutta en usko väkivaltaan, ja siksi meidän ratkaisumme olisi minulle se oikea.”

    Tawa nyökkäsi.
    ”Niin minä olen yrittänyt elää täällä, Klaanissa. Ilman väkivaltaa. Pelkään vain, että jokin päivä emme enää pysty siihen.”

    ”Olisiko kenties sitten aika päästä alkuun? Olemme kokeneet takaiskuja, mutta lannistuminen ei auta ketään. Ne sirut, jotka eivät ole saavuttamattomissamme, voivat vielä löytyä. Ja hassua kyllä, tällä hetkellä Zeeta on ainut sellainen.”

    ”Jäsenemme ja ystäväni Kepe luuli pitkään olevansa sen jäljillä”, Tawa mietti. ”Mutta ilmeisesti johtolangat loppuivat lyhyeen. Oli miten oli, sekä hän että ryövärijoukko, jolta Alfan saimme, luulivat sirun olevan jossain etelärannikolla…”
    Tai itse linnakkeessa, Tawa pohti. Mutta… minähän tietäisin siitä, enkö tietäisikin?

    Pyhä Äiti korotti ääntään. ”Saanko kysyä, miksei isompia etsintöjä ole pantu toimeen? Miksi kaikki vastuu kasaantuu yhden toaparan harteille? Kuulin Isä Zeeronilta, että toanne otti seikkailunsa aika raskaasti.”

    ”Liikaa muuta mietittävää. Aivan liikaa”, Tawa sanoi enemmän itselleen. ”Mutta… jos tämä sota lopulta kallistuu Nimdaa kohti, ehkä jotain on sitten pakko tehdä. Otamme vastaan kaiken avun, jonka athisteilta etsintöihin saamme.”

    ”Niin, onko teillä toisaalta mahdollisuutta voittaa sotaa perinteisin keinoin?”

    Toa hieroi niskaansa toisella kädellään ja katseli muurien sisäpuolelle. Kaupungissa vilisi enemmän kuin koskaan. Heinähattuinen matoralainen jakoi suuresta sammiosta höyryävää soppaa ruokajonolle jotain epäselvää vouhottaen. Jonon puheensorina muuttui yhtä sakeaksi puuroksi kuin kiehuva juuressosekeittokin.

    ”En ole mikään sotatieteiden maisteri Metru Nuin yliopistosta, kultaseni, mutta Bio-Klaanin sotatilanne ei vaikuta edes kokemattomin silmin kovin hyvältä.
    ”Ei niin. Enkä tiedä, onko hölmöä edes harkita sitä, mutta”, Tawa henkäisi syvään, ”ehkä tätä sotaa ei ole pakko sotia loppuun? Edes tällä kertaa.”

    ”Niin”, Pyhä äiti vastasi huokaisten. ”Ehkäpä. Toivossa on parempi elää kuin epätoivossa. Minusta tuntuu, että voisin vielä jututtaa Isä Zeeronia hieman Zeetasta. Kenties hänestä saisi irti vielä jonkinlaisen vihjeen.”

    ”Toivon niin.”

    Enemmän Tawa kuitenkin toivoi, että asia ei ollut niin kuin miltä se päivä päivältä enemmän näytti.
    Hän pelkäsi, että he olivat piilotelleet yhtä siruista – tai sen kantajaa – jo ties kuinka kauan. Että kaikki se, mikä oli tulossa pohjoisesta aseineen, oli aina ollut vain vääjäämättömyyttä ja palapelin viimeisen puuttuvan palan tänne tuomaa.
    Mutta jos se ajaisi heitä tuhoon, ehkä sillä voisi myös pelastautua.
    ”Pyhä Äiti”, Tawa sanoi kunnioittavasti. ”Kiitos vielä kerran.”

    ”Olkaa hyvä, ja kiitoksia myös minun puoleltani. Uskon, että meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen teidän kanssanne”, vanhus virkkoi lämpimästi.
    Tawa niiasi syvään kumartaen ja tarttui vielä vanhuksen kädestä. Ennen kuin hän päästi siitä irti, hän lukitsi kuitenkin katseensa vanhan naisen sokeisiin silmiin.

    ”On vielä kuitenkin yksi asia, josta haluaisin kysyä”, hän sanoi hieman hiljempaa. ”Mutta en tiedä, onko minulla oikeutta.”

    ”Ehkä voit kokeilla onneasi”, toinen vastasi ja hymyili.

    Naisista nuorempi yritti laittaa sanoiksi sen, minkä hän tiesi purevan syvälle. Hän ei olisi halunnut, mutta epätieto olisi pahempaa.

    ”Välitätte Oraakkelista. Todella paljon.”
    Se ei ollut kysymys, eikä athistien Mestarin olisi tarvinnut vastata vaikka se olisi ollut. Tawa jatkoi.
    ”Silloin, kun tutustuimme, hän… kertoi kokemastaan.”

    Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä.

    Polttorautojen verestävät sinetit käsivarsien valkeassa ihossa olivat piirtyneet Tawan silmille. Kahleiden raastamat ranteet.

    ”En voi olettaakaan, että vastaisit. Mutta oliko hänen makutansa…”

    Pirstokaa jumalan valo.

    ”… minun makutani.”

    Pyhän äidin hymy ei särkynyt.
    ”Kulta pieni, pelkään, etten voi kertoa tuota. Mutta enpä usko, että minun myöskään tarvitsee. Tiedät vastauksen itsekin.”

    Toa nyökkäsi ja päästi hiljalleen papittaren käden otteestaan. Vanha matoralainen ei pystynyt näkemään, minkälainen ilme toan kasvoilla oli. Mutta ei hänen tarvinnutkaan.

    ”Kiitos”, Tawa sanoi vielä ja lähti astelemaan hiljaisuudessa tornia kohti.

    Tornin käytävät muuttuivat kylmässä valossa kolkoiksi katakombeiksi, kun neito asteli niitä ylös. Varjot portaiden välissä kasvoivat loputtomiksi kuiluiksi, joihin horjahdus pudottaisi suoraan tyhjyyteen.

    Ja vaikka hän ei siltä näyttänyt, hän ei ollut kunnossa.

    Taas kerran oli Tawan polulle astunut joku Hänen rikkomansa, joku pimeän piispan uhreista. Oraakkelin arvet… hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt nähdä.

    Tawa tiesi, miksi pelon enkeli oli satuttanut athistista näkijää.

    Muut enkelit olivat aina pelänneet valon lapsia – Valotun tarinaa. Tawan enkeli ei pelännyt. Tawan enkeli vain rikkoi. Jauhoi asioita hienoksi hiekaksi. Pirstoi kaikki piirteet.

    Sydän takoi otsassa asti, kun neito nousi varjoissa portaita ylemmäs. Kaiken tämän täytyi olla vain pahaa unta.

    Sheelika.

    Avde.

    Loinen.

    Kaikki ne olivat puhuneet Hänestä.
    Häntä ei ollut pakeneminen.

    Hän oli aina täällä.

    Mutta jos tämä kaikki olikin pahaa unta… pahempaa olisi ollut herätä ja löytää itsensä taas Hänen saareltaan.

    Syksy oli kaunis. Syksy hehkui värejä – maailma oli niin kaunis. Niin kauniin epätäydellinen. Eikä talvikaan ollut väritön.
    Mutta miksi se kaikki kauneus ei nyt riittänyt?
    Tawa tiesi kyllä miksi. Hän tiesi, miksi jumalaan uskominen oli niin vaikeaa.

    Koska Makuta oli ainoa jumala, jonka olemassaolosta hänellä oli todisteita.

    Portaiden päättyessä Tawa painoi kätensä rinnalleen. Hengitys myrskysi tuskaisana. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen piti vain katsoa peiliin. Peilistä hän näkisi, oliko vielä tässä.

    Niin kauan kun peili näyttäisi häneltä, hän olisi vielä tässä.

    Kraahkan

    Valon lapset.

    Kerron teille tarinan tytöstä, joka juoksi.

    Olipa kerran tyttö, joka asui saarella enkelinsä kanssa. Tyttö oli täynnä surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Enkeli auttoi häntä siinä.
    Enkeli teki sen, mitä piti. Enkeli yritti leikata sen kaiken pois.

    Enkeli karsi pois sitä, mitä tyttö ei tarvinnut. Sen, mikä esti tyttöä nousemasta. Piti tyttöä poissa täydellisyydestä.

    Ja tunteet tuhottiin parhaiten tuhoamalla ne toisillaan.

    Viha olisi myrkky, joka mädättäisi rakkauden.
    Pelko olisi käärme, joka ahmisi toivon.
    Tieto olisi tuli, joka polttaisi uskon.

    Mutta surun ja vihan leikkely teki tytöstä päivä päivältä vain surullisemman ja vihaisemman. Tyttö oli ollut kärsimätön. Hän ei halunnut odottaa täydellisyyttä. Sillä se oli kyllä tulossa. Se oli vääjäämätöntä.

    Kuudensadankuudenkymmenen päivän jälkeen tyttö pakeni jään yli.

    Paossa enkeliltään tyttö yritti kerätä kasaan sen, kuka oli ollut ennen tämän kohtaamista. Mutta hän ei muistanut, mistä hänen elämänsä oli alkanut. Enkelin mustaan olivat kadonneet kaikki päivät sitä ennen.

    Oliko enkeliä ennen edes ollut päiviä? Neito ei muistanut syntymäänsä, ei kanisteristaan nousua. Vinkit elämästä ennen enkelin saarta olivat vain usvaisia muistoja. Unia ja haaveita oksina kuohuvan kosken yllä.

    Epätärkeää.
    Oli ollut vain tyttö ja enkeli. Jos sitä ennen olikin jotain, se joutui leikatuksi pois ensimmäisenä.

    Mutta tyttö ei hyväksynyt askeliaan täydellisyyttä kohti. Aukko tytön minässä johti hänet etsimään sille täytettä. Pumpulia tyhjään kuoreen. Heinää ja keppejä. Niin hän sätkyi.
    Hölmö pikku narri.

    Tyttö täytti kuiluaan auttamalla muita. Pitämällä pimeää poissa. Tyttö yritti loistaa kuin toa-tähtensä keskellä taivaan tervapintaa. Mutta tyttö ei ollut Valottu.

    Salama luo valoa vain hetkeksi. Ja jokaisen väläyksen jälkeen on entistäkin mustempaa.

    Nyt tyttö seisoo korkealla tornissa, ja hän on lähempänä täydellistä kuin koskaan. Eikä hän löytänyt täydellisyyttä rakkaudesta, yhtenäisyydestä, onnesta, vaan Johtajuudesta.

    Johtajana hän on VÄHEMMÄN kuin koskaan.

    Johtajana hän on vain nimi ja rooli.

    Johtajana hän saa muut tappamaan puolestaan.

    Johtajana hän heitti siskonsa enkelinsä kitaan.

    Ja kaikista kauneinta on se, että hänen nimensä viitoitti polun alusta alkaen.

    ”TAWA” .
    Tuomitse tornistasi eläviä ja kuolleita, Suuri Johtaja.

    Ja jonain päivänä olet vielä yhtä tyhjä kuin minä.

  • Pelon enkeli I

    pirstokaa jumalan valo

    Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.

    Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.

    Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.

    Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.

    Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.

    Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
    Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.

    “T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.

    “Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”

    Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
    Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.

    ”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”

    Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?

    Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!

    “Helei, pikkuinen.”

    V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.

    ”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.

    Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
    ”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”

    Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.

    “S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
    “Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.

    “… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.

    Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
    Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.

    “Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.

    ”… k-kiitos, toa Tawa.”

    Ja niin hän lupasi.

    Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
    Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.

    Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.

    Huuhdottu tyhjyyteen.

    Revitty irti.

    Varjon äpärien kidoissa.

    Pelon enkeli

    Tämä päivä
    Painajainen

    ”Sheelika.”

    Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.

    ”Sheelika.”

    Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.

    Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.

    “Sheelika. Pelkää minua.”

    Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.

    Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.

    ”Kiroan sinut merkilläni, moderaattorin murhaaja.”

    Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
    Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.

    Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.

    Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.

    Valo vaipui syvään uneen.

    Rakkaus kuoli.

    Katkeruus nousi.

    Ja Pelko heräsi.

    Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.

    Pahuus oli korvannut tyhjiön.

    Ja se sattui.

    Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.

    Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.

    Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.

    Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.

    Kraa.

    Kraa kaikui kaikkeudessa.

    Kraa kaikui tyhjyydessä.

    Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.

    “Kraa”, korppi lauloi.

    Sheelika pyrki eroon rahista.

    “Mene pois, Makuta!”

    Sheelika juoksi.

    ”M-mene pois!”

    Korppi seurasi.

    ”Kraa”, korppi sanoi.

    Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.

    Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.

    Hän oli murhaaja.

    Piraka.

    Ja se sattui.

    Veripisarat putosivat kauniiksi vanaksi suola-aavikon kelmeään suolaan.

    Vo-Toa vapisi yksin pimeydessä.

    Ja Makuta vain nauroi

    ja se sattui.

    Korppi ilkkui.

    Valoa ei ollut.

    Mitä jää jäljelle kun ei ole ei-mitään?

    MITÄ, SHEELIKA?

    ”MENE POIS!”

    MITÄ, PIENI SÄÄLITTÄVÄ TYTTÖ?

    ”ME-MENE POIS!”

    Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.

    ”… m-mene pois.”

    Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
    Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.

    Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.

    Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.

    Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.

    Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.

    Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
    Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
    Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
    Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.

    Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.

    Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.

    Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
    Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.

    Mestari ymmärsi häntä.

    Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.

    Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.

    Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.

    Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.

    Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
    Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
    Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.

    ”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
    Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
    ”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
    .
    ”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.

    Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
    ”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.

    ”Vai niin.”

    ”Niin.”

    Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
    Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.

    ”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
    Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
    ”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
    ”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.

    ”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
    ”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
    ”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”

    ”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
    ”Jos kertoisin.”

    Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.

    ”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”

    ”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”

    Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
    ”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
    ”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
    Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.

    ”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
    Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
    ”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
    Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
    ”En tuota pettymystä sinulle.”

    ”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.

    Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.

    Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.

    Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.

    Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.

    Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
    Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.

    ”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
    Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
    Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?

    “Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
    Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
    “Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
    “Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.

    “Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
    “Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
    “Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.

    “Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
    Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
    Ja oliko sillä enää väliä.
    Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
    “Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”

    Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.

    Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
    … mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.

    “Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”

    “Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.

    “Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”

    ”Voi, sääli…”
    Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
    “… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toa Umbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
    Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.

    “Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
    “Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
    Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.

    Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
    “Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”

    “… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.

    “Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.

    “…”

    Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.

    “Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
    “Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
    “Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”

    Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.

    “Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”

    “Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”

    Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…

    ”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
    Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
    “Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”

    Varjon ja salaman neito tuhahti.
    “Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”

    Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
    “Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
    Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.

    “Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”

    “Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.

    ”Ai miksikö, toa?”
    Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.

    “Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.

    ”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.

    “Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
    Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.

    “Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”

    ”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.

    ”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
    Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
    ”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”

    Kerron sinulle tarinan.
    Eikä sillekään ole onnellista loppua.

    ”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”

    En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.

    riko, raasta
    revi

    Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
    Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.

    Pois, pois
    kaikki pois

    Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.

    Herramme
    Jumalamme

    arkkienkeli

    Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
    Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.

    Niiden helvetilliset äänet.

    tapa
    tapa
    tapa

    Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
    Sen hän totisesti teki.

    Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
    Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.

    titaani on turha
    turha

    Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.

    riko

    Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.

    Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.

    Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!

    vihaa

    Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.

    Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.

    vihaa

    Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.

    v i h a a

    Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.

    sheelika
    olet kesken

    Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.

    Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.

    olet kesken
    vihaa

    Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!

    Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.

    olet kesken
    vihaa
    VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA

    Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.

    VIHAA
    VIHAA
    VIHAA
    tapa

    Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.

    Makuta on.

    Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.

    vihaa
    vihaa

    Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.

    Makuta on.

    vihaa
    vihaa kaikkia

    Makuta on.

    vihaa kaikkia

    tapa

    Makuta on.
    Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.

    olet kesken
    turha titaani kuolee

    TAPA TITAANI

    ”Sheelika! Älä!”

    Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.

    Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.

    Ei ei ei. Ei se noin mennyt.

    raasta titaani
    REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA

    ”Sheelika! ÄLÄ!”

    Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.

    Ja hän huusi niin kovaa.

    Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.

    titaani titaani titaani
    TURHA
    OLET KESKEN

    SILVO TITAANI

    ”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”

    Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.

    ”S-s-shee-”

    tapa

    TAPA.

    Tapa.

    Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.

    Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.

    Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.

    Tyhjyydestä olet sinä tullut.

    Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.

    ja vihdoin

    olet valmis

    Ja silloin Umbra tiesi.

    Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
    Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.

    Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.

    Mutta järkeä siinä ei ollut.
    “Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.

    “Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”

    ”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
    Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
    ”… ei siinä ole.”

    Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
    “Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”

    Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
    ”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.”

    Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
    “Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
    Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.

    Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.

    Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.

    riko titaani

    Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
    “Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.

    Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?

    “Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”

    “Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.

    “Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.

    “Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”

    “Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
    “Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.

    Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.

    Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.

    “Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”

    “Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”

    “Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”

    Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
    “Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”

    “Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”

    “Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”

    “Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
    ”En oikeastaan.”
    Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?

    ”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
    Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
    ”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.

    ”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
    ”Tuota, milloin kerroin sen-”
    Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.

    Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.

    ”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”

    Kauan sitten
    kun kaikki oli hyvin

    Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
    Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
    ”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.

    Toa Tawa nyökkäsi hieman.
    ”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.

    Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
    Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.

    Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
    ”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
    “Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.

    ”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
    “Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.

    Sähkön toa hymyili.
    ”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”

    “N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
    ”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
    Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
    ”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”

    “Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
    ”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”

    Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!

    “En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…

    ”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”

    Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
    ”Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”

    “Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.

    ”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”

    “Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”

    ”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
    “Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
    ”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”

    “Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”

    ”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”

    ”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”

    Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”

    Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
    “Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”

    ”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
    Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
    ”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”

    “Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” vo-matoran kysyi uteliaana.

    ”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”

    Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
    “Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”

    ”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”

    Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.

    “Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”

    ”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”

    Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
    Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
    Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.

    Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.

    Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.

    ”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.

    ”N-niin…”

    Sisko?

    Sisko.

    Sisko…

  • Äidin päivä

    Tawan toimisto

    ”Kiitos huomioistasi”, Tawa lausui. ”Otamme Vasellin uudelleen käsittelyyn, kunhan meiltä liikenee aikaa.”

    Pöydän toisella puolella pieni le-matoran Plaploo kumarsi lyhyesti ja oli jo kääntymässä, mutta muisti jotain. Adminaaliselle audienssille oli toinenkin syy.
    ”Ai niin vielä, Admin Tawa, mieleeni juolahti jotain. Selleissä… siellä oli sellainen torakka, sanoi olevansa… Mikäköhän se numero nyt oli? Joku kymppi ja jotain?”

    Tawa nyökkäsi kannustavasti. ”Jatka toki.”

    ”Niin, no… Vaikutti aika huonovointiselta. Onko… Tai siis, en minä mitään epäile tai näin, mutta miten heitä tai siis häntä ruokitaan ja hoidetaan?”

    Juuriadmin piti pienen miettimistauon, jonka aikana kaivoi kyseisen vangin ajatuksistaan.
    Ylikersantti 1034.

    ”Aivan, kyllä. Muistan hänet”, Tawa vastasi. ”Hän saa samaa ruokaa kuin kaikki muutkin vangit. Viime aikoina se on ollut vähemmän kuin ennen, mutta pidämme heistä huolta. Tällä viikolla ovat tainneet saada perunapuuroa. Kupekin katsoi häntä, eikä löytänyt mitään vikaa… huolestuttava tilanne kyllä, mutta ei sellainen, jolle osaisimme tehdä mitään.”

    Plaploo nyökkäili johtajansa sanoille.
    ”Oliko siinä kaikki?” Tawa vielä kysyi.
    ”Juu, Admin Tawa!”

    Plaploo kumarsi vielä kerran ja käännähti ympäri. Hän asteli toimiston ovelle ja katosi oven heilahduksen myötä Tawan näköpiiristä.
    Juuriadmin otti piironginlaatikostaan almanakkansa, johon oli merkinnyt päivän aikataulunsa. Lattialta kuului naputtavaa ääntä. Toan katse laskeutui almanakasta lattialle.
    Nöpö seisoi Tawan tuolin vieressä ja pyrki herättämään emäntänsä huomion rummuttamalla pienillä saksillaan toan jalkaa. Sen saatuaan Nöpö vain tuijotti toaa pallosilmillään.

    Tawa hymähti. ”No Nöpö, ei sinulla vielä ole ruoka-aika.”
    Nöpö vastasi kiehnäämällä adminin jaloissa ja tapittamalla vieläkin intensiivisemmin.
    ”Hmph”, toa tuhahti. Harva pystyi vastustamaan pienen ussalin tuijotusta, mutta Tawa piti nyt päänsä. Hänen seuraava vieras varmaan odotti jo.

    ”Seuraava!” admin totesi heleällä äänellään.
    Ovi avautui ja huoneeseen kurkisti toimistossa jo tutuksi käynyt olento.

    ”Helei. Käy istumaan”, Tawa totesi.
    ”Tervehdys, admin Tawa”, 273 tervehti riisuessaan hattuaan ja naamiotaan. Nazorak istuutui adminia vastapäätä olevalle tuolille. Sinisilmät vilkaisivat huoneen sivulle. Pieni ussalrapu kipitti takaisin omalle tyynylleen. Nöpö tapitti nazorakia takaisin. Taas tuo hassu täti on täällä.

    Tawa poimi työpöydältään punaisen termarin. ”Otatko teetä?”
    ”Hm, mikäs siinä”, 273 vastasi, avaten hieman takkiaan. ”Öh, voinko kysyä, miksi halusit juhua minulle?”
    Sähkön Toa otti piironginlaatikosta kaksi kuppia ja alkoi kaataa punertavaa nestettä niihin. Juoma hyörysi.
    ”Tämä on vain rutiinitarkastus. Haluan kuulla, miten elämäsi Klaanissa on alkanut”, Tawa totesi, ojentaen kupin Jäätutkijalle. Nainen laski kyynärpäänsä mahonkipöytäänsä vasten ja kohotti oman teekupin huulilleen. ”Joten näin suoraan sanottuna, mitä sinulle kuuluu?” Toa kysäisi, puhallellen juomaa viileämmäksi.

    Nazorak maistoi teetä varovasti kielellään. Hän ei juurikaan välittänyt teestä, mutta aina se välillä maistui. Jäätee oli ollut hyvää kun hän oli sitä kerran päässyt maistamaan. Joskus Pesän upseeriklubilla hän oli kokeillut erilaisia kahveja.
    ”Ihan hyvää, luulisin…” nazorak ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Tawalle tapaamisistaan Klaanin toien kanssa. Kepen tapaamisesta hän ei uskaltanut kertoa, koska Guardian ei todennäköisesti ilahtuisi jos kuulisi nazorakin sekaantuneen hänen tutkimuksiin. Matorosta puhumisesta ei lienisi haittaa, jos tiedemies ei kertoisi kyselleensä liikaa Nimdasta.

    ”Tosin… Admin Guardian kävi huoneessani jokunen säivä sitten ja vei elementtikiveni, vaikka moderaattorit olivat antaneet minun ritää sen.”
    Tawa kohotti kulmiaan. ”Kertoiko hän syytä?”
    ”Sanoi egäilevänsä sen olevan vaarallinen, vaikka omien tutkimuksieni mukaan sen ei jitäisi olla. Guardian halusi kuitenkin testata sen Klaanin tieteilijöillä. Anteeksi jos sanon hieman ikävästi, mutta Everstinne vaikuttaa ajattelevan jokaisen vihollisen kädessä käyneen esineen voivan räjähtää. Vaikka lusikan.”
    ”Geellä on syynsä olla varovainen. Eiköhän hän ennen pitkää ala luottamaan sinuun. Ehkä jonain päivänä huomaatte olevanne parhaat ystävät” Tawa totesi ykskantaan. Pitkä teen siemaus.
    ”Hmvh. Hankala uskoa. Olen tuntenut hänen laisiaan ennenkin…”

    ”No… miten olet sopeutunut linnakkeeseen? Oletko tutustunut muihin asukkaisiin?” toa päätti vaihtaa aihetta.
    ”Hm, tavasin toissatäivänä Kek- öh, Kel-” 273 yritti taivutella suutaan sanoakseen sen oikein, ”no, sen matatukasvoisen tiedemiehen. Vaihdoimme muutaman sanan. Tiedejuttuja… ja eilen tutustuin Matoro-nimiseen jään toaan, kun kävin Suuren Hengen temgelissä.”
    ”Aa, Kepe ja Matoro. Mukava kuulla. Heilläkin on ollut hieman rankkaa viime aikoina…”

    Nazorak katsoi Tawaa kulmiensa alta samalla kun joi. Tiedemies mietti, että olisiko nyt hyvä hetki kysyä.
    ”Tuota noin.”
    ”Hmm?”
    273 kröhi kurkkuaan. ”Minä satuin katsomaan uutisia ja lukemaan vanhoja lehtiä saadakseni lisää tietoa sodan tilanteesta. Ja sain ensi kertaa kuulla sellaisesta asiasta kuin Nimda. Imleriumi kuulemma tavoittelee sitäkin. Mietin, että onko Nimda sellainen asia, josta minun kannattaisi tietää enemmänkin?”
    Tawa vaikutti suoristavan ryhtiään. Hän mietti hetken hiljaa totinen ilme kasvoillaan.
    ”Mitä… sinä olet jo kuullut siitä?”
    ”Satuin kysymään siitä juuri Matorolta, joka sattumalta kai on jonkinlainen ekswertti asiassa. Hän väitti kivenkovaan Nimdan olevan vaarallinen kaikille. Ja jos käsitin hänet oikein… niin Nimda on jonkinlainen, öh, ajatuksia todeksi tekevä ase?”

    Kullankeltainen neito sulki silmänsä. Voi, kuinka arkaan paikkaan osuitkaan…
    Nazorak katsoi, kuinka salaman nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi selkä tiedemieheen päin, katsoakseen ikkunasta ulos aukeavaa näkymää. Hänen äänensä oli vakava.
    ”Kaikki mitä Matoro puhui sen vaarallisuudesta on totta. Meidän käsityskykemme ei välttämättä pysty käsittämään, kuinka suuri voima Nimdan siruissa piilee…”

    ”… Joten, Klaani yrittää estää ajatusaseen jalasten jäätymästä nazorakeille?”
    ”Kyllä. Tai muille Allianssin jäsenille. Tai kenellekään, joka haluaa käyttää sitä viattomia vastaan.”
    Tawa ei elettä huomannut, mutta nazorak kohotti hieman toista tuntosarveaan.
    ”Entä Klaani sitten…? Jos kauhunki saisi ihmeaseen käyttöönsä, käyttäisittekö sitä sodan voittamiseen.”

    Oli hetken hiljaista. 273 alkoi jo pelkäämään, että oli ylittänyt rajan valtuuksissaan kysyä aiheesta.
    ”Ensisijainen suunnitelma on ollut niiden kerääminen ja tuhoaminen, ettei kukaan enää pystyisi käyttää niitä”, Tawa totesi, ”mutta siinä tilassa missä sota nyt on, administo harkitsee lopulta kaikkia vaihtoehtoja.”

    Tawa kääntyi taas. Istuutumisen sijaan hän käveli huoneen oikealle sivulle ja nappasi tyynyllä maanneen ussalin syliinsä. Hän käveli pöydän ääreen ja istuuduttuaan laski Nöpön syliinsä.
    ”Olen pahoillani, Jäätutkija, mutten voi kertoa enempää. Ei siksi, että olet nazorak, vaan siksi että olet jäsen. Emme voi luottaa siihen ettei tieto leviä vieraisiin korviin. Ymmärrät varmaan?”
    273 nyökkäsi. ”Ymmärrän. Kiitos ja anteeksi että vaivasin asialla…”
    Tawa tuijotti nazorakia. ”E- ei sinun tarvitse pahoitella.”

    Tawa silitti sylissään istuvaa Nöpöä. Jäätutkijalle vaikutti edelleen vieraalta puhua esimiehilleen.
    ”Siitä tulikin mieleen”, 273 sanoi yllättäen. ”Adminaukiolla oli eilen mielenosoitus. Onko niitä useinkin?”
    ”Ovat lisääntyneet viimeaikoina. Pakolaiskriisi herättää levottomuutta kaupunkilaisissa” Tawa totesi juoden teensä loppuun. Niin teki Jäätutkijakin.
    ”Hmh, valitettava tilanne. Sota ei säästä ketään helvolla…” nazorak sanoi. Hänen ilmeensä muuttui apeammaksi.

    Klaanin äiti kävi mielessään läpi viimeisiä kuukausia. Totta puhut.

    ”No, ehkäpä päätän sulkea kaikki kuparikaivoksiin ja ostan Nöpölle ussalinruokaa. Pienoinen ei ole koskaan kylläinen”, Tawa hymähti yllättäen ja silitti ravun kuorta. Ussal kehräsi.
    ”Kuinka kauan olet omistanut hänet?” valkoinen nazorak viittasi ussaliin.
    Kysymys sai Tawan hymyilemään. ”Löysin Nöpön, kun tulimme tälle saarelle. Se oli vasta poikanen. Ja kaiken lisäksi orpo, ilman emoa tai muita ussaleita pitämässä siitä huolta.”
    Tawa katsoi pientä ussalia hartaasti samalla kun keltaiset sormenpäät silittivät rahin pintaa.
    ”Joten otimme sen huollettavaksemme. Nöpöstä Klaanin sinilippukin keksittiin.”

    273 nojasi leukansa nyrkkiinsä. Huoleton rahi hymyilytti häntäkin, jonka suuret, tappien päissä olevat silmät näkyivät pöydän ylitse. Ussal näytti olevan ihanan tietämätön sodasta, Nimdasta, kuin Sinertävistä käsistä.
    ”Sinänsä on hieman kadehdittava ajatus, että suvullisesti lisääntyvillä raheilla on herheet ja huoltajat, jotka hoivaavat soikasiaan. Me kanistereissa tulleet jäädymme yksin kylmään maailmaan…”
    Tawa ei voinut kuvitellakaan, kuinka suurta tahatonta ironiaa nazorakin sanat sisälsivät.
    ”Mutta onhan meillä yhteisömme ja ystävämme tukemassa meitä.”
    273 tuijotti lattiaan ja huokaisi. ”Silti aina jotkut suurissa yhteisöissä ovat niin yksin.”

    Tawa nosti vihreät silmänsä valkeaan nazorakiin. ”Hei muuten. Tuosta sinun puheestasi tuli mieleen. Sinä olet varmaan huomannut, öh, aksenttisi?”
    273:n kasvot vihersivät, kun hän nyökkäsi. ”Kyllä. Everstinne siti hieroa sitäkin naamaani…”
    ”Ehkäpä sinun pitäisi hieman harjoitella ääntämistä.”
    273 kohotti taas tuntosarveaan. ”M- miten muka?”
    ”Jos minä yrittäisin hieman auttaa siinä?”
    ”E- ei sinun tarvitse-”
    ”Höpön löpön”, Tawa totesi tiukasti ja hymyilin. Toa tarttui Nöpöä kyljistä ja nosti rahin ilmaan. Nöpö räpytteli silmiään kummissaan.
    ”Yritä lausua ’Nöpö’. ’Nö – pö’.”

    273 mietti pähkäili hetken, ennen kuin yritti. ”Nö- n- nöhö…”
    Tawan suupieli painui vinoon. ”Kokeillaan uudestaan. Nö – pö.” Tawa heilutti rapua kevyesti ylös ja alas painottaessaan tavuja. Ussal oli lähinnä kummastunut.
    ”Nö – sö…”
    ”Nö – pö!”
    ”Nö – rö.”
    Nazorak näytti oikeasti pinnistelevän löytääkseen puuttuvan äänteen suustaan.
    ”Tawa, ei tämä onnistu”, tiedemies tuskastui. Toa nyökkäsi lopulta kannustavasti. Hän ei halunnut uuden jäsenen pahoittavan mieltään enempää.

    Tawa oli jo laskemassa rapua takaisin syliinsä, kun se alkoi vikisemään ja napsuttelemaan saksiaan.
    ”Noh, mikäs nyt?”
    Nöpön tappisilmät tapittivat nazorakia. Rahi yritti sännätä kohti klaanilaista, mutta sen äitinsä kädet pidättelivät rahia ilmassa.
    ”Öh?” 273 kysyi.
    Tawa nousi ylös ja käveli nazorakin eteen, kannatellen Nöpö ilmassa.
    ”Onko sinulla asiaa Jäätutkijalle?” nainen kysäisi rahiltaan. Valkoinen nazorak yritti säilyttää pokkansa, kun mustat pallosilmät tuijottivat häntä. Nöpön sakset kuitenkin hapuilivat jonnekin ylemmäs, torakan pään ylle.
    ”Haittaako?” sähkön neito tajusi kysyä ensin.
    ”E- ei kai…?”

    Tawa nosti Nöpöä vielä ylemmäs, tiedemiehen pään ylle, jonne ussalin pihdit hapuilivat. Nöpö alkoi välittömästi nuuhkimaan nazorakin tuntosarvia. Ne taisivat muistuttaa ussalia tämän omistaan.
    Mutta missä on silmät?

    Tawa yritti kätkeä hymyään. 273 oli lähinnä todella hämmentynyt.

    Yhtäkkiä rapu tarrasi tuntosarven tiukkaan pihtiotteeseen.

    ”AAAAAAAAAAAAAARRH!” 273 parkaisi. Tawa säikähti niin että pudotti Nöpön, joka jäi roikkumaan pihdillään torakan sarvesta. 273 kompuroi ylös kasvot irveessä.
    ”Aiaiai! Otazezoisotazezoisotazezois!” tiedemies kiljui, kun rapu roikkui tämän tuntoelimestä koko painollaan.
    ”Voi ei Nöpö-kulta päästä irti ei Nöpö ei mitään hätää äiti on tässä älä revi hänen sarvea irti…” Tawa rauhoitteli, saaden napattua pienen ravun syliinsä. Pitkän maanittelun jälkeen Klaanin maskotti päästi irti torakan ulokkeesta.

    Pelästynyt rahi laskettiin suosiolla maahan, josta se tuhahtaen kipitti takaisin tyynylleen.
    ”E- et kai satuttanut itseäsi?” Tawa kysyi huolissaan ja järkyttyneenä välikohtauksesta.
    Nazorak oli vajonnut kyyryyn tuolilleen, pidellen tuskaisesti päätään. ”E- en. Sa-sarvet ovat vain a-aika herkkä alue…”

    Tilanne rauhoittui ja toa ja nazorak keskustelivat vielä tovin, kunnes Juuriadminin oli palattava takaisin tärkeämpiin töihin. 273 oli jo pukenut päälleen ja menossa kohti toimiston ovea.
    ”Oli mukava jutella. Toivottavasti alat tuntea olosi kotoisaksi Klaanissa”, Tawa sanoi.
    ”Joo. Kiitos samoin. Näkemiin, arvon admin.”
    Juuri ennen kuin nazorak oli tarttumassa ovenkahvaan, keltainen nainen mieleen palasi se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi puhuessaan Plaploon kanssa.
    ”Hei! Odotatko hetken.”
    273 kääntyi katsomaan Tawaa. ”Hm, mitä?”

    Tawa mietti hetken, ennen kuin sanoi asiansa. ”Klaanin vankiosastolla on kaksi nazorakia sotavankeina. Ylikersantti 1034 Rautasiiveltä ja luutnantti 1002, hävittäjäpilotti. He ovat olleet Klaanissa jo pitkään. Olemme kuulustelleet heitä, mutta he eivät joko tiedä mitään tai eivät ole suostuneet kertomaan. Mietin, että saattaisitko sinä heidän maamiehenä käydä jututtamassa heitä, jos he puhuisivat sinulle paremmin?”
    273 vaikutti hämmästyneeltä. Nazorakeja Klaanissa. Mit- tai, hmph. Tietysti. Kyllähän sodassa sotavankeja otetaan…

    ”Öh, minä mietin asiaa. En ole varma onko hyvä että yksikään nazorak tietää elossa olostani.”
    ”Ymmärrän”, Tawa nyökkäsi. ”Ilmoita päätöksestäsi moderaattoreille. He ohjaavat sinut selliosastolle.”
    ”Okei. Näkemiin.”
    ”Helei. Muista juoda vettä.”
    ”…”

    273 astui käytävään. Ovi naksahti kiinni.
    Yhtäkkiä Jäätutkija voihkaisi. Hän kompuroi vasten edessä olevaa seinää. Hän kohotti käden ohimoilleen.

    hhhhhhHHHHHHMMROOOOOOOAAAAAAAHHHHHHmmmm!
    Maa vapisi
    hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!

    Nazorak katsoi kiivaasti ympärilleen. Hän hengitti syvään.

    Olivatko Klaanin äiti ja ussalpoikanen kuulleet saman? Nazorak pudisti päätään. Hänen täytyi selvittää ajatuksia huoneessaan.

  • Punasiirtymä: Setheus

    Zairyhin saari
    Vuosia sitten

    Keskipäivän kaksoisauringot häikäisivät matoraneja, jotka kulkivat pitkin hiekkarantaa. Niiden lämpösäteily paahtoi rantahiekan tulikuumaksi, mutta kumpaakaan ei se haitannut. Tarek, onu-matoran, oli saarella viettämiensä vuosien aikana tottunut kuumuuteen, eikä se ollut ongelma tulen elementtiä edustavalle Kapurallekaan.

    He loivat vielä viimeisen silmäyksen pienoisaluksen hylkyyn, joka oli tuonut ta-matoranin saarelle. Se oli pahasti rikkoutunut, todennäköisesti kelvoton muuhun kuin raakamateriaaliksi. Merivirtojen vuoksi suuri osa merellä kelluvasta tavarasta ajautui lopulta paikan hiekkarannoille, ja niin oli käynyt myös monelle kyläyhteisön asukeista.

    ”Kylämme näkyy tuolla”, sanoi Tarek ja osoitti. Kapura katsoi ja oli näkevinään muutaman mökin, mutta kylä oli ilmeisesti hyvin pieni tai osittain viidakon kätköissä. ”Se on pienehkö, mutta muutakaan ei tällä saarella ole.”

    ”Ei mitään muuta?” kysyi ta-matoran.
    ”Ei ole”, vahvisti Tarek. ”Voit vaikka kävellä saaren ympäri hiekkarantaa pitkin, mutta mitään et löydä.”

    Toistaiseksi onu-matoranin arvio oli tosi, mutta lopulta tilanne muuttuisi. Myöhemmin nousisi viidakon keskelle synkeä laboratoriokompleksi, jota eivät saaren matoranit huomanneet ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Mutta nyt kyläläiset olivat saarella yksin. Vain muutama rahipeto tallusti viidakossa, harvoin eksyi kaukomaiden kulkija paikalle.

    ”Mitäs mietit siitä?” Tarek kysyi kävellessään yhä lähemmäs kylää vieraansa kanssa. ”Pienet kylät. Tylsiä vai viehättäviä?”

    ”Enemmän viehättäviä kuin tylsiä”, vastasi Kapura.
    Kuinka ironisen sopivaa, että hän oli lähtenyt maailmalle vastaavasta kylästä vain ymmärtääkseen nyt kaipaavansa takaisin.

    Mutta se elämä oli jo eletty.

    Niin oli myös meriä haravoivan merirosvon, jonka maailma romahti maanalaiseen temppeliin.

    ”Arvelinkin, että haluaisit rauhaa myrskyisän kokemuksesi jälkeen”, Tarek naurahti. ”En tarkoittanut, että sinun täytyisi puhua siitä! Ainakaan jos et tahdo.”

    ”Ehkä joskus”, vastasi haaksirikkolainen vaitonaisesti. Jos totta puhuttiin, se oli enemmänkin kohteliaisuus kuin lupaus. Matoran aikoi unohtaa, sikäli kuin se edes oli mahdollista. Unohtaa kaiken… entisen nimensä, menneisyytensä, koko identiteettinsä.

    Oliko se edes mahdollista? Tapahtunut ei ollut jättänyt Kapuraa erityisen optimistiseksi, mutta kun otettiin huomioon rajaton aika saarella? Se saattoi hyvinkin onnistua. Kapura saattaisi hyvinkin sulautua kyläyhteisön päivärytmiin ja olla enää pelkkä Kapura, ei Arupak. Ainakin hän voisi yrittää, sillä mitä enää oli menetettävänä?

    Kylän muoto kasvoi ja tarkentui. Kuten Kapura oli arvannut, se jatkui osaksi viidakon puolelle, muttei kuitenkaan ollut kovin iso. Ensisilmäykseltä ta-matoran uskoi näkevänsä parikymmentä mökkiä. Viidakon valtakunnasta oli valloitettu pyöreä alue, jonka reunoilla suurin osa rakennuksista sijaitsi. Osa reilusti rannan puolella, osa tiheän kasvillisuuden kätköissä. Keskellä oli jotain, jonka matoran tulkitsi nuotioksi.

    ”Miltä näyttää?” tiedusteli Tarek. Onu-Matoranin harmaalla suletulla oli leveä hammashymy. ”Viimeisestä kunnon remontista on aikaa, mutta runsaan vapaa-ajan ansiosta paikat pysyvät siisteinä. Hah, meillä on jopa pari tyhjää mökkiä, joista voit valita mieleisesi!”

    Kapura ei ensin sanonut mitään, sillä yhtäläisyydet olivat liian suuria.
    Oli kuin hän olisi astunut uudelleen Arupakin kotikylään.

    Sitten vaikutelma haihtui… ja hän näki taas sen. Tavallisen mökkijoukon viidakkosaaren rannalla. Uuden alun.

    ”Minulla on sinulle oikeastaan pieni ehdotus, Kapura!”

    Vuorokaudet olivat vierineet. Kaksoisauringot olivat nousseet ja laskeneet monesti ennen kuin saapui ilta, jona Kapura ja Tarek tekivät kävelynsä saaren ympäri. Tapahtuneessa ei sen puolesta ollut mitään erikoista – päivät olivat kuluneet, kävelyjä oli kävelty yhtä monta – mutta Tarekin tarjous oli uutta.

    ”Mitä tarkoitat?” kysyi Kapura.

    ”Muistatko sen vanhan tulen turagan, Arein? Hän hoitaa kaikki sepäntyömme… Niitä ei ole paljon, mitä joku tarvitsee joskus uuden kanohin tai jotain, mutta kuitenkin. Hän on kysellyt jo pitkään seuraajaa itselleen… Ja sinähän olet ta-matoran?”

    ”Olen.”

    Nyt kun Kapura mietti, hän ei koskaan muistanut varsinaisesti ammentaneensa elementaalipsykologien mukaan ta-matoraneille ominaisia kykyjään. Mutta toisaalta, miksi ei?

    ”En ole ennen harrastanut mitään vastaavaa”, Kapura sanoi. Aallot kohisivat rantaan heidän kävellessään. Kylä poistui näkökentästä, mutta se ilmestyisi uudestaan heidän käveltyä saaren ympäri.

    ”Tuskinpa se haittaa”, Tarek arvioi. ”Kunhan olet innokas oppimaan!”

    ”Lupaan miettiä asiaa”, sanoi Kapura, mutta hän oli jo päättänyt tehdä muutakin kuin vain miettiä.

    Kenties uusi harraste ei olisi pahitteeksi.

    Jälleen vaihtui ilta toiseen. Yhä uusi sivu kalenterista revittiin irti, yhä armottomammin kävi kello kohti tulevaa. Haaksirikkolaisen ja kyläläisen iltainen rituaali oli saavuttanut evoluutionsa päätepisteen: Nyt he kaksi istuivat rantahietikolla lähellä kylää ja tuijottelivat merelle sekä taivaalle, joka kohosi äärettömyyksiin sen pinnasta.

    ”Jotenkin minusta on tuntunut sellaiselta”, sanoi Kapura. ”Siltä, että olisin kauempana.”
    ”Kauempana mistä?” tiedusteli Tarek.

    Aallot vyöryivät rantaan ja puhdistivat hiekan epäsäännöllisyydet yhä uudestaan ja uudestaan vain katsoakseen, kuinka siihen piirtyisivät huomenna uudet askeleet.

    ”No. Kaikesta”, mutisi ta-matoran ja kohautti olkiaan. ”En minä tarkemmin osaa sanoa. En ole tainnut kertoa aiemmasta elämästäni hirveän tarkasti, mutta… minulla oli meneillään paljon asioita. Nyt… nyt ne tuntuvat niin kaukaisilta.”

    ”Voisiko tuota kaikkea vaikka… kutsua yhteisnimityksellä Kohtalo?” kysyi Tarek. ”Koska siltä minustakin tuntui aluksi. Että olin kadottanut tarkoitukseni, jos minulla sellaista edes oli. Pudonnut pyörästä. Tiedäthän?”

    Kapura nyökkäsi hyväksyvästi.

    ”Katsopa tätä”, sanoi onu-matoran ja haali käsiinsä sannalla lepäävän kepin. Sitten Tarek nousi ja piirsi rantahiekkaan abstraktin taideteoksen.

    Muutama kupu sekä suurempi samanlainen, joka peitti kaiken muun alleen. Kerrosten välissä oli kolme pistettä.

    ”Mitä tuo esittää?” kysyi Kapura.

    ”En taida olla kamalan taiteellinen”, arvioi Tarek ja tökkäsi luomustaan pari kertaa kepillään. ”Mutta jos käsitin asiat oikein, tämä taitaa olla tieteen nykykäsite maailmankaikkeuden rakenteesta.”

    Onu-matoran ojensi kuvataiteellisen välikätensä kohti alempia kupuja.

    ”Kupolit, Kapura”, matoran selitti. ”Olisin voinut piirtää sisään hymynaamoja, mutta ehkä näin on parempi. Täällä olemme me! Matorankansa katselee ylös taivaille Kupolien suojista.”
    ”Entä ylempi?”
    ”Tähtitaivas”, jatkoi Tarek, ”ulommalla kupolilla. En ole varma, onko sille joku nimikin, mutta siinä ovat kuitenkin kiinni tähtitaivaan kohteet. Paitsi nämä…”

    Hän kosketti kepillään kolmea piirtämäänsä pistettä rakenteiden välissä.

    ”… kaksoisauringot ja Punatähti, tietenkin”, matoran sanoi. ”Ne liikkuvat eri tavalla kuin muut tähtitaivaan objektit, joten loogisesti niiden täytyy olla erillään.”

    ”En tiennytkään, että harrastit astronomiaa.”

    ”Eräs saaremme le-matoran opetti minua. Voin esitellä hänet joskus sinulle. Mutta! Oli eräs ilmiö, jota en muista… liittyen jotenkin väreihin… mutta joka tapauksessa se merkitsee, että kaikki taivaalla siirtyy hitaasti pois meistä. Etenee äärettömyyteen.”

    Hän huiskaisi kädellään ilmaan. ”Kaikki ne! Tiesitkö sitä, Kapura?”

    ”Pakko myöntää, että tämä oli uutta tietoa.”

    ”Minäkään en tiennyt aiemmin”, sanoi Tarek. ”Pitää tarkastaa, miten tämä teoria keksittiin. Mutta joka tapauksessa… Jos odottaa tarpeeksi, katoaako se kaikki lopullisesti? Jäämmekö me tänne yksin? Katoavatko tähdet, joiden liikkeitä jotkut tulkitsevat… joista väittävät kykenevänsä ennustamaan Kohtalon oikkuja. Entä jos kaikki se katoaisi, Kapura? Mitä mieltä olisit siitä?”

    Kapura mietti hetken.

    ”Jos totta puhutaan”, sanoi tulen matoran lopulta, ”minusta ajatus on rauhoittava.”

    Tarek, Kapura mietti itsekseen.
    Muistutti häntä jostain nimestä. Jostain tärkeästä. Tärkeimmästä.

    Vielä yhden hetkisen he istuivat hiljaa ennen kuin nousivat ylös ja suuntasivat jälleen kohti kylää. Mutta he palaisivat vielä. Ilta toisensa jälkeen he toistivat kävelylenkin ympäri saarta, toisinaan jäivät istumaan ja keskustelemaan…

    Ja luullen, että he olivat viimein löytäneet rauhan.
    Että heidän polkunsa saneleva Punatähti oli kadonnut ikuisuuteen ja jättänyt jälkeensä muuttumattoman, iltaisten kävelylenkkien ja ravitsevien kala-aterioiden maailman.

    Mutta vaikkei kumpikaan sitä tiennyt, tikitti kello yhä eteenpäin. Saaren keskiosaan kasvoi päivissä laboratorio, ja viidakon alle levittäytyi maanalainen sen verkosto. Sieltä kylää tarkkailtiin, ja vasta kylmän diplomatian myötä ymmärsivät saaren matoranit uhan, joka oli heidän kotiinsa pesinyt.

    Jouera oli mukana ryhmässä, joka teki ensimmäisen kontaktin kylän asukkaisiin. Hänen vapautettu ja rajoittamaton mielensä skannasi väsymättä matoranien ajatuksia ja löysi lopulta jotain kiinnostavaa.

    Silloin Jouera päätti ottaa yhteyden yhteistyökumppaniin, jota uutiset varmasti kiinnostaisivat.

    Sinisenä hohtava ruutu valaisi koko laboratoriokompleksin huoneen, joka oli kommunikaatiolle pyhitetty. Jouera seisoi muuten tyhjässä tilassa yksin, sillä tämä ei ollut lajin jäsenille yhteinen ulkopoliittinen puhelu.

    Tämä oli jotain, josta Jouera oli sopinut itse.

    Harjaton skakdin varjo ilmestyi ruudulle.

    ”Iltaa, Jouera. Kuinka hurmaavaa kuulla saareltanne. Oletko jumissa projektissasi?” sanoi tiedemies, joka tunnettiin yleisesti vain kolmen kirjaimen yhdistelmällä. Kolmea kirjainta käytti myös Jouera ajatuksissaan, mutta nyt hän lausui skakdin koko nimen.

    ”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII.”

    Skakdi ruudulla naurahti ivallisesti. Itsensä mekanisoinut tiedemies ei ivaa tunnistanut – iva oli täydellisyyden tiellä.

    ”Ilo nähdä, että olet astunut yhä lähemmäs perfektiota”, hahmo myhäili staattisen särinän toiselta puolelta. ”Vai voinko puhua ilosta, jos se oli ensimmäinen asia joka jäi skalpellisi alle? Olisi ollut miellyttävää, jos olisit jättänyt edes… huumorintajun.”

    Mekaaninen hiljaisuus linjan toisesta päästä. Skakdi siirsi harmaan kätensä suurelle leualleen ja mietiskeli yhä sama virne kasvoillaan. Arsteinin vitsit menivät selvästi tavallista hankalammalle yleisölle.

    ”Ajatuksesi on niin perin… delekläinen, Jouera. En voi kuin ihailla omistautuneisuuttasi. En itse koskaan uskonut, että itse Xian noidan oppipoikakaan todella onnistui täysin poistamaan tunteita, tai… sielua, kuten hän sitä nimitti. Pahoittelen suorapuheisuuttani, mutta minusta se tuntuu melko epäkäytännölliseltä ratkaisulta. Olet takuulla miettinyt tätä pitkään, enkä yhtään aio ottaa pois… suuresta saavutuksestasi.”

    Ei vastausta. Epätärkeää. Zorak maiskutteli huuliaan sanoja hakien.

    ”Se, mitä tarkoitan, Jouera… on, että ehkä tunteille, kuinka hyödyttömiltä ne sitten vaikuttavatkin, on käyttötarkoituksia, joita kumpikaan meistä ei vain vielä ymmärrä? Ehkä oikein käsiteltynä kaikki se pelko, viha, rakkaus ja suru voidaan nähdä eräänlaisena pohjapiirustuksena siitä, miten tajunta toimii? Eikä vain heikkoutena, joka ei ansaitse parempaa kuin itsensä täydellisen supistamisen. Ehkä siirtämällä… oikeita osasia oikeille paikoilleen voisi luoda kaavoja, joiden tarkkuuden edessä suurinkin tekoäly vapisisi.”

    ”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII”, sanoi Jouera lopulta. Mekaaninen ääni kaikui tyhjässä tilassa. ”MINULLA ON SINULLE ILMOITETTAVAA.”

    Nyt katosi häive ivasta skakdin äänestä. Trooppisen saaren mekaaninen hallitsija oli siirtynyt siihen osaan, jota sopimus koskikin.

    ”Koskeeko tämä siruja?”

    ”SAARELLE SAAPUI MATORAN, JONKA MUISTOISSA ON PALJON NIMDAA KOSKEVAA AINEISTOA. HÄN ON ENTINEN MERIROSVOKAPTEENI.”

    Nyt vakavoitui tiedemiesskakdin olemus täysin. Oli kuin hyväkin vitsi olisi vanhentunut Joueran vanhan yhteistyökumppanin mielestä. Oli kuin tällä olisi ollut kiire jonnekin aivan muualle.

    Kapellimestarin kasvoille vääntyi hymy, jota mekaanisen miehen oli enää vaikea nähdä epäaitona.
    ”Kiitos tiedoistasi, Jouera. Suo anteeksi, minun on siirryttävä toiseen puheluun.”

    Ja sen sanottuaan skakdi katkaisi linjan.

    Eikä mekaaninen tiedemies voinut arvatakaan, kenelle hän sen toisella puolella maailmaa avasi.

    Kellonajalla ei laboratoriokompleksin väelle ollut suurta merkitystä – mihin tarvitsi jokin väsymätön päivärytmiä? Siispä Jouera työskenteli projektiensa parissa myös öisin, mutta eräänä yönä jokin rikkoi tiedemiehen työrauhan. Eräänä yönä jokin toi mukanaan inspiraation.

    Koneet ilmoittivat, että laboratorion ulkopuolella oli joku. Jouera käveli alakerroksen valvontahuoneeseen ja katsoi pientä näyttöä, joka piirsi ulko-oven edustalle asetetun valvontakameran välittämää kuvaa.

    Siellä ei ollut mitään.
    Kuitenkin Jouera tiesi, etteivät hänen asentamansa laitteet valehdelleet.

    Mielenkiintoista.

    Varsin mielenkiintoista.

    Yläkerroksen turvatoimet olivat vahvoja, joten Jouera ei nähnyt haittaa siitä, että päästäisi sisään tungettelijan, jota ei ollut. Siispä hän käveli ylös, asetti valvonta- ja turvallisuusmekanismit päälle, seisahti tilan keskiosaan ja avasi oven.

    Ovi aukesi. Jouera oli yksin, ja seiniin hänen jokaisella puolellaan nojasi joukko koneita ja arkistokaappeja.

    Silti laitteistot päästivät hälytysääniä ja ilmaisivat, että joku oli tullut juuri sisään.
    Tai jokin.

    Mutta Joueran lisäksi tilassa ei ollut mitään.

    Tietenkään huoneessa ei ollut mitään, sillä Jouera oli yksin.
    Silti koneet hälyttivät.

    Erityisesti yhden äänimerkki kiinnitti Joueran huomion. Jokin, jota ei ollut, yritti käyttää portaat alas piilottavaa mekanismia. Mutta eihän huoneessa ollut mitään. Joueran mekaaninen keho kääntyi hitaasti kohti harmaata laitetta ihailemaan sitä, kun laitetta ei käyttänyt mikään.
    Sillä tilassa oli vain Jouera.

    Vieras, jota ei ollut, ei päässyt turvatoimien läpi. Joueran kehoon oli rakennettu monia sensoreita lämpökamerasta hiukkassäteilyhavainnoitsijaan, ja nyt tiedemies asetti ne kaikki kohti paikkaa, jossa olisi pitänyt olla jotain, joka yritti konetta käyttää. Mutta jossa ei ollut.

    Jouera ei havainnut mitään.
    Yksikään sensori ei havainnut mitään.

    Jouera ei katsonut öistä vierastaan, koska öistä vierasta ei ollut.

    Joten hän ei sitä nähnyt… mutta kuitenkin jotain tapahtui.

    Jouera sai INSPIRAATION. Tiedemiehen mieleen piirtyi selkeä mielikuva olennosta, joka ottaisi taistelussa vastustajansa pelon muodon… Mutta tunne oli vain satunnainen varjo siitä, mitä Jouerassa oli joskus ollut.

    Sillä tilassa ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tiedemiehelle hänen inspiraationsa.

    Mitään ei tapahtunut. Mikään ei laboratoriosta poistunut, sillä mitään ei koskaan ollutkaan, mutta kuitenkin turvallisuusmekanismit vaikenivat ja automaattisesti sammutetut laitteet hurisivat käyntiin. Mutta yön aikana ei ollut tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

    Äkillinen inspiraatio oli vain viimeinen hengenveto siltä, joka oli joskus ollut tulen toa.
    Niin Jouera asian itselleen selitti.

    Mutta oikeastaan ei edes selittänyt… sillä täydellisyys oli varmuutta. Jos hän ei siellä mitään havainnut, ei siellä myöskään mitään ollut.

    Ja sitä paitsi Jouera oli projektiensa kanssa hyvin kiireinen.

    Ainakin silloin, kun oli saanut INSPIRAATION.

    Kului viikkoja. Sillä ei ollut juuri väliä – tähtitaivas oli niistä jokaiselle samanlainen. Jälleen yksi yö saarella alkoi punaisena iltana kuten aina.

    Kevyt aallokko loiskui puurakenteita vasten pesten ne vaahdolla. Tarek asteli hymy harmaalla suletullaan laiturinnokkaa kohti. Laudat natisivat toisiaan vasten, kun mustaharmaa onu-matoralainen käveli vihreän kalastajan vierelle. Lommoposkinen mahikikasvo kääntyi harmaata suletua kohti ja nyökkäsi kevyesti.

    ”Telyr! Syökö?” Tarek hymyili kalastajanaiselle. Kalaonneton le-matoralainen pudisti päätään katsellen johonkin horisontissa. Suletu-kasvo naurahti kepeästi.

    ”Luulisi että löytäisit toisen harrastuksen!”
    Ei vastausta. Yleensä nainen kivahti Tarekin heitoille äkkipikaisesti, ja sitten he molemmat nauroivat. Mutta nyt Telyristä ei varsinaisesti irronnut vitsiä.

    ”Hei, anteeksi”, mies sanoi tälle hetken päästä. ”En minä tosiaankaan pahalla. Pakko arvostaa, kuinka ahkerasti jaksat silti yrittää.”

    ”N-niin”, vihreä nainen mutisi.

    ”Ehkä tieteen mieheltä syvällä viidakossa pitäisi pyytää parempia onkivapoja? Olen kuullut, että hän osaa tehdä melko… ihmeellisiä asioita…”

    ”N-niin… tuota, sanopa, Tarek”, kalastaja kuiski hiljaa katse kaukana ulapalla, ”kenellä kylän väestä on tuollainen vene?”

    Onu-matoran hymyili edelleen nyt raapien hieman päätään, ja yritti parhaansa mukaan keskittää katseensa laineisiin. Hämärtyvä yö ja auringossa huonontunut näkö tekivät siitä vaikeaa, mutta lopulta hän löysi valkean soutuveneen. Edessä heiluvat aallot kieputtivat jollaa niin, että se näkyi vain sekunteja jossain horisontissa ennen kuin taas peittyi vaahtopään taakse.

    Vieras vene kiilteli laskevassa auringossa valkoisena kuin lumi, josta Tarekin kaltainen maan kansalainen oli kuullut vain kummia huhuja.
    ”Eipä näytä tutulta”, hän tuumaili leukaansa hieroen, ”ehkä se on jonkun sisäsaaresta? Pitäisi käydä kysymässä, jos he…”

    ”Tarek?” Telyr sanoi hiljaa. Vihreät sormet puristuivat onkivavan ympäri.

    ”Öh, niin?”

    ”M-minä olen istunut tässä laiturilla koko illan katsellen tuota paattia… Tarek, minä olisin kyllä nähnyt jos se olisi tullut saaren puolelta…”

    Onu-matoran hieroi vaivaantuneena suletunsa otsaa. ”Mniin, tuota… etkö tosiaan nähnyt, mistä se vesillemme lipui?”

    ”N-no kun… no kun m-minä tavallaan näinkin.”

    Mies hymyili hieman surumielisenä saamatta vastahymyä. ”Noinko epäluuloinen sinusta on tullut? Ei jokainen vieras ole vihollinen! Ja vaikka olisikin, meillä on nykyään kuitenkin ikioma tulen toa.”

    ”Tarek, se tuli tuohon laineille… o-ovesta.”

    Jopa aallot tuntuivat mykistyvän Telyrin huomiolle.

    ”V-veneet eivät tule ovista, Tarek…”
    ”Tuota… se on kyllä… totta…”

    Maan kansalainen ei tiennyt, mitä oli sillä hetkellä sanomassa, eikä se olisi auttanutkaan. Silloin pilvi mustaa horisontin yllä kiinnitti hänen huomionsa.

    Ja sateen tai salaman sijasta pilvi päästi valloilleen kuoron.

    Se oli pilvi sulkia.
    Pilvi teräksisiä kynsiä.
    Pilvi teräviä nokkia ja punaisia silmiä.

    Pilvi hulluutta ja pelkoa.

    Heidän hengityksensä kiihtyi. Jää kiipi Tarekin ja Telyrin ihoa pitkin, kun he katselivat mustien siivekkäiden lentoa ylitseen. Lintujen huuto peitti hetkeksi alleen kaiken muun. Aallot, ajatukset, auringon. Korppien ja varisten mustat sulat leijailivat kevyen tuulen levittelemänä rannalle ja laineisiin kellumaan.

    ”Mistä nuo”, Tarek sanoi raakunnan vaiettua hieman. Hän kääntyi ja näki hulluuden lintumyrskyn syöksyvän pikkuruisen saaren yli, kunnes tuuli punaisella taivaalla kutisti ne mustiksi pisteiksi kaukana. Sitten oli taas hiljaista.

    ”Mikäköhän ne pelästytti”, Tarek kysyi, ja…

    ”M-mitä täällä”, nainen kuiski hiljaa ja oli pudota laiturilta tajuttuaan katsottuaan valkoisesta veneestä hetkeksi poispäin.

    Nyt vene oli laiturin vieressä porautuneena köli edellä rantahiekkaan. Mikään ei ollut koskaan astunut siitä pois, sillä rantahiekassa ei ollut edes askelia. Vene oli tullut perille aivan yksin.

    ”V-varoita kylää”, kalastajaneito sanoi hiljaa.
    ”Mistä?”
    ”M-minä…”

    Mustien lintujen pilven perään alkoi nousta metsän puista yhä lisää siivekkäitä. Taas kaikki niistä kiljuivat kuin hulluus olisi porautunut niiden pieniin kalloihin samanaikaisesti. Ne lähtivät kaikki lentoon välittämättä siitä, selviytyisivätkö matkasta meren yli vai eivät.

    Metsän yllä kirkui taas ahdingon ukkosmyrsky.

    ”… minä en tiedä.”

    Onu-matoralaisen vihlova hengitys johdatti häntä veden ja hiekan rajaa pitkin kylälle. Ensimmäistä kertaa nuoren elämänsä aikana mies alkoi todella tuntea pelon suonissaan.

    Rantametsikkö kuiski tuulessa äänillä, joilla se ei ollut koskaan kuiskinut. Eivät ne kuulostaneet puheelta, Tarek oli varma siitä. Ei niissä ollut mitään samaa puheen kanssa. Mutta kun hän hetkeksi pysähtyi hengähtämään juoksun keskellä…

    Niinä hetkinä hän oli täysin varma, että jokin metsässä puhui. Jokin kuiski hänelle sanoja puunrunkojen sisältä, ruohonkorsista ja lintujen nokista. Koko hänen järkensä kertoi, että se kaikki oli vain luonnon ääntä. Kuivat oksat siellä vain raapivat hitaasti puunrunkoja vasten. Pieni jyrsijä kiipeili ja loikki latvasta toiseen vikkelät prototeräskynnet edellä. Köynnökset huokailivat ja lehdet kahisivat.

    Niin, luonto se siellä vain huokaili ja kuiski. Älä huuda, luonto sanoi hänelle.

    ÄLÄ HUUDA.

    ÄLÄ PAKENE.

    Ja olihan sitä vaikea uskoa, että ne eivät olleet sanoja, sillä aina välillä ne kuulostivat kovinkin paljon sellaisilta. Oikeastaan mitä pidempään niitä pysähtyi kuuntelemaan, sitä selvemmältä tuntui, että luonto ei päästänyt tuollaisia ääniä. Luonnolla ei ollut rytmiä. Mikään pelkkien vaistojen ajama ei koputtanut kolmesti puunrunkoa vasten.

    KUULE MINUT.

    Mutta ei siellä ollut mitään.

    LAULA MINULLE.

    Ei metsässä ollut mitään.

    TAREK.

    Jos siellä oli jotain, se oli hänen mielikuvituksensa sinne laittamaa. Se, minkä hän kuvitteli, ei pystynyt satuttamaan häntä, jos hän ei antanut sen.
    Jos hän juoksi siltä pakoon, se ei saisi häntä kiinni. Koska ei sitä edes ollut, ei sellainen voisi saada häntä kiinni. Ei, tämä… tämä ei ollut tilanne jossa mielikuvitukselle annettiin valta. Mielikuvitus oli vaarallista. Painajaisten pedoilla oli valtaa Tarekiin vain silloin, kun hän eli unessa. Vanha turaga Arei puhui usein varjolaisista. Hän sanoi aina, että matoralaisten silmä oli sillä tapaa heikko aistinelin, että sen näkemät asiat vääristyivät reuna-alueita lähellä. Tarekista se oli aina luonnollista – tietenkin ne asiat, joita katsoi tarkimmin näyttivät selkeimmiltä, ja kaikki muu ympärillä suttuuntui.

    Varjolaiset olivat niitä, jotka liikkuivat siinä sutussa. Turaga sanoi, että se oli vain harhaa, ja harhat olivat kummitusten kasvualustoja.

    SATTUU, TAREK.

    Kun Tarek pysähtyi, hän näki jotain seisovan siinä, missä näkökenttä loppui.

    Kun hän kääntyi, se oli poissa.
    Tietenkin oli. Se oli vain vääristymä, erhe. Unta, jolle mielikuva antoi kasvot.

    KUULE MINUT.

    AVAA MINUT.

    OLEN TYHJÄ.

    Jos hän ei olisi ollut täysin varma, hän olisi voinut luulla sen puhuvan.

    AVAA MINUT.

    Onu-matoralainen seisoi hiljaisuudessa rantahiekalla ja tiesi, että ei mikään seisoi hänen takanaan.

    Se oli pysähtynyt. Sen metalliset nivelet olivat lakanneet taipumasta.

    Varjolaiset. Hän kuvitteli sen kaiken. Aistit olivat huonoja.

    Hän ei saanut kääntyä.

    Sitä ei ollut niin kauan kun hän tiesi, ettei sitä ollut. Jos hän näkisi sen, hän ei enää uskoisi että sitä ei ollut.
    Tarek hengitti raskaasti. Se mikä seisoi takana ei hengittänyt. Mikä olento ei muka hengittänyt? Ei sellaisia asioita ollut.

    KAPURA.

    Laskeutuvat auringot piirsivät matoranin eteen pitkän varjon. Mutta vain hänen omansa. Takana ei ollut mitään. Eikö hän… eikö hän olisi nähnyt selvästi toisen varjon, jos siellä olisi ollut jotain? Auringot olivat niin matalalla, että niin olisi ollut pakko tapahtua.

    HÄN ON YSTÄVÄSI.

    HÄNEEN SATTUU.

    HÄN ON YSTÄVÄSI.

    ETSI HÄNET.

    Varjolaisia. Ei mitään.
    Tarek alkoi taas astella hiekkaa pitkin yrittäen kuunnella kylän ääniä. Hänen… hänen olisi pakko puhua jollekulle.

    Jollekulle sellaiselle, joka oli oikeasti olemassa.

    Yö oli ehtinyt jo paljastaa mustansa ja tähtitaivaansa, kun Tarek vihdoin juoksi kylään. Siellä matoralaiset tanssivat ja lauloivat nuotion kauniissa roihussa. Sillä eivät he tienneet mitään. Eivät veneestä, eivät linnuista.

    Eivät juurista jotka saaren sisällä kasvoivat kirkuen.
    Onu-matoran yritti huutaa heitä, mutta he eivät kuulleet pelkoa ilonsa läpi. Tule mukaan tanssimaan, Tarek. Laula meille laulu, Tarek, äänesi on kaunis. Kun nuori mies yritti katsoa heitä suletunsa läpi, hän ei löytänyt pelkoa vaan epäuskoa.

    Ei, se oli pelkoa. He vain kieltäytyivät näkemästä sitä. Samalla tapaa kuin Tarek oli kieltäytynyt rannalla.

    SAARENNE SIELUTON KUNINGAS KAATUU TÄNÄÄN.

    KUTEN KAIKKI KUNINKAAT.

    Aivan keskellä nuotion loimua seisoi viisi pitkää hahmoa tummissa kaavuissaan.

    HÄNEN VALTAKUNTANSA PALAA.

    Kyläläiset tanssivat niiden ympäri. Ehkä välillä näkivät varjon näkökenttänsä rajalla.

    Mutta kieltäytyivät reagoimasta niihin.

    Siinä ne vain olivat.

    ETSI YSTÄVÄSI.

    Ja Tarekista tuntui, että niiden ympärillä koko hänen maailmansa muuttui hulluksi.

    Käsillä päätään pidellen onu-matoralainen juoksi mökkiään kohti… ja kuuli kuiskailut, joita hän oli paennut.

    ETSI YSTÄVÄSI.

    SATTUU, TAREK.

    SATTUU.

    Laboratorion yläkerros oli Joueran yksityisenä työtilana usein tyhjillään. Niin oli myös nyt. Laitteet hurisivat itsekseen, tiiviissä lasiputkessa kasvoi kasvi ja siniset loisteputket valaisivat tilan. Mutta pian haihtui osa lattiasta ja muuttui aukoksi, josta veivät portaat kompleksin maanalaiseen osaan.

    Koneistetun miehen mekaaniset askeleet kohosivat portaita. Tiedemiehen valvontatyökalut olivat havainneet, että matorankylän selittämättömät tapahtumat olivat alkaneet jälleen. Jouera ei enää aikonut vain tarkkailla, sillä tuntematon toimija saattoi olla uhaksi muillekin kuin hyödyttömille matoraneille.

    Säännöllisesti ja täsmällisesti etenivät askeleet kohti ulko-ovea. Tiedemies ohitti Zairyhin lasivankilan, jossa kasvi jatkoi ikuista regeneraatiotaan ja jonka laitteet estivät sitä kasvamasta liian suureksi.

    Yksikään tiedemiehen liikkeistä ei ollut harkitsematon tai millisekunninkaan verran pielessä tavallisesta rytmistä. Siksi saattoi askelten pysähtymisestä päätellä, että jotain oli tapahtunut…

    … ja niin seisoikin oviaukolla valkea hahmo.

    Silloin Jouera katseli hetken jotain, josta oli karsittu enemmän kuin hänestäkin. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.
    Näkymättömän narun vetämänä nousi sivulla roikkunut käsi ylös. Piirteettömät sormet puristuivat miekankahvan ympärille, kun kasvoton tyhjyys laahusti kohti. Huotrasta paljastuva metalli välkähti loisteputkien sineä.

    Hetken seisoi kumpikin paikallaan.

    Marionetti teki ensimmäisen siirron. Se oli vain yksi askel, jonka hahmo otti vaivattomasti roikkuen näkymättömistä langoistaan.
    Mutta se yksi siirto kertoi toiselle osapuolelle kaiken tarvittavan.

    Päätös oli välitön. Tiedemies kääntyi, käveli vakionopeudella kohti portaita ja katosi niihin. Sen jälkeen sulautui aukko osaksi lattiaa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

    Mutta valkean hahmon työ oli vielä kesken.
    Kohdetta oli vain hidastettu, ei pysäytetty.

    Kasvoton kauhu asteli luo lasiputken ja katseli sen vankia. Siemeniä, jotka valtakunnan ruhtinas oli istuttanut noustakseen luomakunnan yläpuolelle… mutta joista voisi yhtä hyvin kasvaa tämän oma tuho.

    Tänään, tänne hullun jumalanpilkkaajan palatsiin halusi sätkynuken punainen isä istuttaa tuhon. Sen tekisi hänen lapsensa valkoinen käsi.
    Ja hänen lapsensa, valkoinen käsi, nosti miekkansa ylös ja iski. Sirpalesade pieksi kammion, ja Marionetin vapauttamat hulluuden juuret syöksyivät luojansa nimeä kirkuen tämän mielen äänen perään.

    JOUERA, ne huusivat. JOUERA, kasvi kirkui.
    Sitä se kirkuisi vielä vuosia.

    JOUERA
    KUOLE
    KUOLE
    KUOLE KUOLE KUOLE

    JOUERA

    K U O L E

    Juuret repivät auki laboratorion oven ja viskasivat sen sivummalle. Metallinen kappale kolahti surkeana vasten kiveä.

    MISSÄ?

    Kasvi olisi tuntenut, jos Jouera olisi kuollut äskeisessä mielihyökkäyksessä. Siispä tiedemies oli jo paennut.

    MISSÄ ON JOUERA?

    Juuret tunkeutuivat myös läpi alakerroksen. Ne murskasivat koneita, ryttäsivät ovia ja vavisuttivat koko kompleksin rakenteita edetessään joka puolelle.

    Myös alhaalla valkea hahmo upotti miekkansa toiseen tiedemieheen, joka oli sitä uhmannut.

    Zairyh ei hahmosta välittänyt, sillä vain Joueralla oli väliä. Ja jos tiedemiestä ei löytynyt kompleksista, täytyi hänen olla jossakin muualla saarella. Matorankylästä kantautuivat sekavat mielensisäiset viestit pakokauhusta. Paniikki peitti alleen kaiken muun.
    Se olisi hyvä piilopaikka Joueralle.

    Juuret kurottautuivat kohti saaren toista asutettua osaa.

    MISSÄ ON JOUERA?
    MISSÄ ON JOUERA?

    MISSÄ ON JOUERA?

    Kapura oli hieman säikähtää, kun Tarek ryntäsi mökin ovesta sisään. Vakavana vapiseva onu-matoran tuntui katsovan pitkään toan läpi.

    ”K-kapura”, Tarek sanoi hiljaa. ”T-tällä saarella t-tapahtuu jotain.”
    ”H-hmm?”

    Kapura katsahti ulos ikkunasta Tarekin osoittamaan suuntaan. Nyt, uutena toana, hän oli joutunut istumaan kömpelösti lattialle mahtuakseen mökkiin.
    Oliko siellä vilahtanut jotain? Kenties joku juossut ohi? Hämärässä oli vaikea erottaa.

    Mutta ottaen huomioon viime päivien tapahtumat… Kapuran olo ei ollut hirveän optimistinen.

    Kovasti oli hän yrittänytkin tukahduttaa muistonsa. Ja hetken oli näyttänyt siltä, että Kapura oli kuin olikin onnistunut. Mutta trooppisissa puissa raakkuvat varikset, joita ei ollut aiemmin saarella näkynyt? Kylän matoranien hiljaisilla äänillä kerrotut havainnot oudoista hahmoista viidakossa?

    Ei.

    Ei. Ei taas.

    Kapura kyllä tiesi, mitä oli tapahtumassa.
    Eikä hän pitänyt siitä yhtään. Sehän… sehän oli ollut vain pahaa unta?

    Hän oli unohtanut sen. Hänen oli pakko.

    Tarek vaikutti ajattelevan samoin, vaikkei tiennytkään muuta kuin sen, että paniikin ilmapiiri oli selittämättömästi laskeutunut kylän ylle. ”Pitäisiköhän meidän–”
    Mutta sen enempää ei hän ehtinyt sanoa.

    JOUERA

    Ruskeat juuret, paksut kuin metsän vanhimpien puiden ja nopeat kuin käärmeet, syöksyivät sisään mökkiin ikkunasta. Järjestelmällisesti ja täydellisen nopeasti ne levisivät rakennuksen joka nurkkaan ja peittivät sen kauttaaltaan. Paksu kasvilonkero kiertyi Tarekin kurkun ympärille…

    … ja liian shokissa reagoidakseen mitenkään joutui Kapura katsomaan, kuinka hänen ystävänsä luhistui maahan juuri yhä kurkussaan. Tarek kakoi ja yski ja sätki, kunnes… kunnes…

    K-kunnes…

    P-p-pois TÄÄLTÄ, pakotti toan mieli.

    Mutta ovi oli juurien peitossa.
    Ja uusi ääni huusi hänen mielessään verenhimoisesti, ja se oli verta, lasinsirpaleita ja hulluutta.

    JOUERA
    JOUERA
    JOUERA
    KUOLE

    Juuret vyöryivät Kapuran ympärille. Toa otti askeleen taakse, mutta hänen selkänsä osui ulokkeisiin. Niitä oli sivuilla ja edessäkin.

    JOUERA

    Mutta sitten kammottavat kasvustot lopettivat. Yksi nousi maasta ja tunnusteli Kapuran jalkaa, mutta palasi nopeasti takaisin (Kapura kavahti toiseen suuntaan, mutta juuriseinä esti hänen pakonsa).

    Jos et ole Jouera…
    … saat auttaa minua hänen löytämisessään.

    Kapura oli huutaa, kun katosta laskeutui pari paksuja juuria, jotka kietoutuivat hänen olkapäittensä ympärille. Hän potki lonkeroita ja rimpuili niiden otteessa vailla tulosta. Hänen jalkansa sidottiin maahan ohuemmilla juurilla, jotka kietoutuivat toan nilkkoihin ja hänen kätensä kahlittiin levälleen. Hullu kasvusto huusi hänen aivojensa sisällä jälleen kerran.

    Sinulla on vahvat kädet, seppä.
    Katsotaanko, saanko hänen niskansa niillä katki.

    Toa taisteli henkensä edestä, mutta hänen narunsa pitivät. Ne samat narut, jotka olivat juuri tarttuneet Tarekiin… ja… ja…
    Ja hitaasti, kokeilevasti… ne alkoivat nykiä Kapuraa. Taistelu vastaan pingotti nuoren toan jokaisen lihaksen äärimmilleen.

    Mutta narut olivat vahvempia. Kohta ne tanssittaisivat häntä.

    Ja sitä tanssia katseli mökin oviaukosta se niistä, joka tykkäsi katsella.

    Voi ei. Voi ei. Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei. Ei t-taas.
    Loimussa oviaukolla seisoi tyttö, joka oli tehty palaneesta puusta ja kytevästä lihasta.
    Ennen meriä seilannut seppä katsoi taas kerran suureen punaiseen silmään, ja mietti hetken, oliko koskaan todella paennut sen katsetta.

    ”Kaaapteeeeniiiiii…”

    ”Mitä… sinä… haluat?” parkaisi Kapura. Juuret puristivat häntä lujemmin kenties estääkseen puheen… tai kenties, koska nekin pelkäsivät sitä.

    Puinen kantapää astui kolahtavan askeleen lähemmäs, ja näytti olevan halkeamispisteessä. Se jatkoi astumista. Kapura halusi juosta, vaikka se ei auttaisi. Hänen piti juosta… ei, eihän tämä n-niistä tehnyt mitään… tämä oli se, joka katseli…

    Tytön kuollut ääni vain lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja

    ”Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?”

    Juuret raahasivat Kapuraa kauemmas hahmosta, kohti ikkunaa. Ne vetäytyivät seiniltä ja lattialta sen läheisyydessä.

    ”J-juuret…” Kapura parahti ja oli tuntevinaan, kuinka jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kuviteltua vai todellista? Entä hahmo, joka oli juuri astellut sisään?
    Enää hän ei ollut varma mistään.

    ”Hiiiiippaaaaa?”

    Nykivä silmä rinnassa… se oli aina joko rutikuiva tai sulamassa kuvottavan märäksi visvaksi. Kapura ei halunnut katsoa, sillä hän pelkäsi oksentavansa ja tukehtuvansa. Mutta kun hän katsoi sen sijaan hitsausnaamarin lasin läpi… tyhjää.

    Mitä… mitä tapahtuisi jos hän vain sulkisi silmänsä? Entä jos hän vain vastaanottaisi pimeyden? Tulisiko se? Miksei tullut? Miksi hän ei voinut sulkea silmiään? Miksi hän ei voinut mennä pimeyteen?

    A-arupak… älä j-jätä minua…

    Miksi pimeys katsoi aina takaisin?

    ”Etkö voi juosta, kap-tee-ni? S-sattuuko sinuun, kapteeni?”

    Kapura vastasi vain yskäisemällä äänekkäästi. Olivatko ne kietoutuneet hänen kaulansa ympärille? Olivatko? Mutta kun hän ei tukehtunutkaan, lausui toa epätoivoisen pyynnön hirveydelle, joka hänen edessään seisoi.

    ”M-minä… suostun… vapauta… minut…”

    Hirviö nosti luista sormeaan ja osoitti hulluuden juuria.
    ”Katso, kapteeni… sinullakin on narut!”

    Se olisi kuulostanut ihastuneelta, jos se olisi pystynyt siihen.
    ”Narut… narut… narut vetelevät sinuakin! Sinua, minua, kaikkia, sinua, minua, meitä, kaikkia! Sinäkin… olet…”

    ”… nukke.”

    ”Minä… en…”
    Kapura parkaisi, kun juuret repivät hänen raajojaan erilleen. Lause jäi kesken, eikä toa sitä paitsi tiennyt, miten olisi sen päättänyt.
    Koska hänkin oli nukke.
    Naruissaan kiinni.

    Hänen kanohinsa tuska heijastui tyttösen hitsausnaamion pinnalta.
    ”Sinut oli helppo löytää k-ap-tee-ni… tarvitsi vain seurata naruja…”

    Aina kun se puhui, sen leuoista varisi tuhkaa.

    ”Luulit katkoneesi narut, mutta naruille ei niin tehdä… narut sitovat aina itsensä uudelleen… narut tulevat alas TÄHDESTÄ…TÄHTI SITOO NARUT… JA NUKKE SOTKEUTUU NIIHIN…”

    Nyt loppuun poltettu tyttö oli edennyt huoneen keskelle, askeltaen äänillä kuin puuoveen koputettaisiin. Kapuran selkä koski ikkunanpuoleista seinää, mutta se ei juurien otetta haitannut. Ruskeat lonkerot kietoutuivat häneen entistä ahnaammin kuin estääkseen olentoa repimästä pois niiden nukkea.

    Fyysisesti toa oli jo käyttänyt voimansa loppuun. Hän saattoi vain roikkua, katsoa sitä ja tuntea, kuinka köynnökset vain kuristivat ja kuristivat.
    Polttouhrin luunsirpaleista kursitut kourat… ne nousivat hitaasti kammotuksen päätä kohti ja tarttuivat hiljaa kilahtaen naamion metalliin… ja sitten nahkaisiin remmeihin, joka sitä piti kiinni päässä. Voi ei. E-ei hän halunnut nähdä.

    ”Isä sanoo, että tähden narut kuristavat koko maailmaa. Isä sanoo, että tähden narujen täytyy mennä.
    Isä sanoo, että tähden narut…”

    Nahka aukesi napsahtaen, ja metallinen naamio löystyi. Kapura jäätyi paikoilleen, ja hetkeksi jäätyivät juuretkin.

    ”Narut… narut täytyy…”

    Metallin takana oli vain palanutta lihaa ja luuta. Sitä katsellessaan Kapura sanoi loppuun hirviön sanat, joilla hän tunnusti olevansa hukkunut.

    ”… täytyy p-polttaa.”

    Kun ajatus oli Kapuran päähän istutettu, täytyi hänen taistella vastaan estääkseen itseään tekemästä sitä. Nuoren toan elementaalienergia oli pursuta ulos.

    Kylä palaa.
    Sinä VAPAUDUT NARUISTA.

    Juuret puristivat kovempaa. Narut tiesivät, mitä niiden nukke oli tekemässä, eivätkä ne pitäneet siitä.

    Ne t-tappoivat Tarekin… minä poltan n-n-
    Ei! Kylä palaa.

    Mutta jos en polta n-niitä…

    Ne tappavat kaikki.

    Hulluuden juuret tiesivät, että ainoa ratkaisu oli katkaista toan niska.
    Mutta ainoan ratkaisun tiesi Kapurakin.

    Sinä PÄÄSET VAPAAKSI.
    Kylä palaa maan tasalle.
    Narusi palavat katki.
    Kylä palaa…
    … narut palavat…
    … sinä palat…

    Yksittäinen kyynel vierähti Kapuran naamion silmänreiästä kun toa tajusi, ettei hänellä ollut tässä sananvaltaa. Ensin hitaasti, sitten nopeasti kuumenivat hänen kämmenensä…

    ”Sytytä tuli, seppä.
    SYTYTÄ AHJO.
    POLTA NARUT.
    ANNA TULEN SYTTYÄ.”

    Puutytön kuolleet mutta tulikuumat kädet asettivat Kapuran kasvoille naamion, joka oli ennen kauhistuttavaa pääkalloa suojellut. Ja nyt… se suojaisi häntä. Sillä tänään hän olisi niille seppä.
    Hulluuden juuret kirkuivat häntä lopettamaan sen, minkä hän oli jo aloittanut.

    Mutta hän tiesi ettei voisi pysähtyä. Tuli oli jo syttynyt.

    ”Isä tarvitsee SEPPÄÄ

    SYTYTÄ AHJO, KAPTEENI
    OLE ISÄLLENI SEPPÄ”

    Ei. Kolmesti… sirut olisivat koossa kolmesti… ei hän voisi… ei hän saisi…

    Siksikö ne häntä jahtasivat? Siihenkö ne hänet aina halusivat?

    SIKSIKÖ?

    Sama ei saanut toistua. Sama ei saanut toistua. SAMA EI SAANUT TOISTUA.

    Kapura vapisi kauttaaltaan. ”E-ei, l-lopeta, lo–”

    ”SYTYTÄ TULI. OLE SEPPÄ.
    TAO SIRUT YHTEEN, TULEN TAKOJA”

    Kapura huusi tuskaisena. Punaiset kämmenet aukesivat. Hulluuden juurien sirpaleiden mieli kirkaisi tuskasta ja pelosta, kun Kapura vapautti roihun.

    Ja poltti kaiken.

    Juuret pakenivat huutaen hänen ympäriltään, mutta turhaan. Ne paloivat. Ne paloivat, kuten niiden viimeisen uhrin ruumiskin. Kuumuus nieli Tarekin, ja pian ei matoralaisesta ollut mitään jäljellä. Tuli söi jälleen loppuun poltetun tytönkin… mutta siinä ei ollut mitään poltettavaa, ja se otti roihun vastaan laulaen, kunnes oli taas kerran vain kasa tuhkaa.

    Seinä, jota vasten Kapura oli painettu, oli jo ilmiliekeissä. Pian rakennus sortuisi. Etäisesti Kapura ymmärsi, että hänen oli käytettävä tilaisuus ja juostava.

    Hitsausnaamio kolahti sepän kasvoilta lattialle aiemman kantajansa tuhkien vierelle. Liekit polttivat läpi ikkunanpuoleisen seinän – se romahti palavaksi kasaksi puuta. Siispä Kapura juoksi.

    Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?

    Hän juoksi kunnes ilmiliekeissä palava mökki oli vain varjo näkökentän reunalla.

    Juoksi, ja hänen takanaan sortui tuleen ja liekkeihin taas yhden tähtien tavoittelijan valtakunta.

    Juoksi kunnes jalat kirkuivat tuskasta.

    Juoksi kunnes kylä oli poissa ja tilalle ilmestyi polku rannalle sekä toa-kanisteri sen päässä.

    Juoksi kunnes kanisteri rannalla viimein jäädytti hänen mielensä.

    Selviän ainoana elossa laboratoriokompleksin tuhosta.
    Etsin lähisaaren ja pystytän piilopaikan. Onnistuin ottamaan nopeasta paosta huolimatta mukaani tarpeeksi työvälineitä, jotta kokeet voivat jatkua.
    Tarkkailen saaren tilannetta laitteistolla.
    Zairyh on tapettava. Tällä hetkellä hän on koneitteni mukaan yhä saarella, mutta en vielä tee asialle mitään.
    Minun on keskityttävä projektien jatkamiseen. Virheiden paikkaamiseen suunnitelmissa.
    Tämä ei saa toistua.

    Löydän toa-kanisterissa matkustaneen saaren entisen asukkaan, tulen toan.
    Hän saa avustaa minua kokeissa.

    Avaan yhteyden aikaisempiin kontakteihini. Arstein suostuu auttamaan. Videoyhteys liian riskialtista – joku mahdollisesti hakkeroi aikaisemman puhelumme. Joku halusi astua tielleni.
    Projekti Peur I:n tulos, vaikka muuten hyödytön, kykenee kirjeiden välittämiseen. Epästabiili massa kadottaa toisinaan kirjeet itseensä. Minun täytyy jatkaa kokeita.

    Keskeneräinen prototyyppi, Kanohi Shan, vaikuttaa toimivan tulen toan käytössä.
    Naamion kontrollointi on hankalaa, enkä voi sallia toalle tilaisuutta harjoitella käyttöä.
    Mietin uutta suunnitelmaa.

    Sivuprojektina onnistun antamaan toalle sekä tulen että painovoiman elementaalivoimat.
    Jatkan Shanin työstöä.

    Suunnitelma muotoutuu.
    Aion käyttää toaa tuhoamaan Zairyhin. Hänellä on siitä jo kokemusta. Samalla näen Shanin toimivuuden. Saaren tuho osoittaa, että uudestisyntynyt laji tarvitsee parempia turvatoimia.

    Projekti Peur 1:n tuotos kadottaa kokeessa kaiken fyysisen massansa ja stabilisoituu pelkäksi varjoksi.
    Tämä ei käy.
    Jatkan työskentelyä tulen toan parissa.

    Kontaktini avustavat minua toan mielen muokkaamisessa.
    Minun on siivottava tämän muistot, jottei Zairyh pääse jäljilleni eikä toa ala epäillä tarkoitustaan.
    Onnistuminen vaikuttaa todennäköiseltä.

    Lähetän toan kanisterin matkaan.
    Siirryn odottamaan kokeen tulosta.
    Jos tämä ei tehoa, valmistaudun tuhoamaan Zairyhin itse.

    Herään horroksestani.
    Laitteisto ilmoittaa Zairyhin jättäneen saaren.
    Tulen toa epäonnistui tehtävässään. On todennäköistä, että Zairyh tietää, että elän. Odotan hänen saapumistaan.
    Mietin, missä epäonnistuin.
    Päädyn siihen, että toan tehtävän estivät psykologiset syyt.
    Inhottavaa.
    Tämän takia universumi tarvitsee uuden järjestyksen.

    Peur I lähetetään tarkkailemaan Zairyhiä ja tulen toaa.
    Mietin mahdollisuuksiani. Tulen toa on eliminoitava tai otettava uudelleenkäsittelyyn. En kuitenkaan tiedä, mitä Zairyh aikoo tehdä..
    Päätän jatkaa Zairyhin odottamista.
    Keräämäni laitteisto tuo minulle taistelussa etulyöntiaseman.

    Koneeni ilmoittavat, että Peur I epästabilisoitui uudelleen.
    Ilmeisesti myös mielelliset sidokseni murtuivat.
    Tämä lisää tilanteen monimutkaisuutta. Zairyhin päihittämisestä minulla ei ole epäilyksiä, mutta uusi muuttuja pelissä voi muuttaa tilanteen.
    Siirryn odottamaan Zairyhin saapumista.
    Tiedän, ettei hän voi vastustaa kiusausta.
    Zairyh kuvittelee toimivansa omasta tahdostaan, mutta hänen mielessään on osa minua. Ennakoin hänen jokaisen siirtonsa.
    Päätän kirjanpidon. Zairyhin tuhoamisen jälkeen minun on eliminoitava loput, jotka ovat sekaantuneet asiaan. Siirrän tukikohtani takaisin Zairyhin saarelle.

    Viimeinen merkintä.
    Olisiko Zairyh liittoutunut Peur I:n kanssa? He yhdessä saattaisivat olla minulle merkittävä vastus.
    Kenelle tulen toa on lojaali? Keneen hänen narunsa on sidottu?
    Ei.
    Minun on lopetettava.
    Mikään järjestelmässä ei poikkea oletetusta.
    Jokainen muuttuja on muuttumaton.
    Epävarmuudelle ei ole sijaa.
    Minun on lopetettava.
    Tapahtumien suunta on jo kirjattu tähtiin.
    Minun on lopetettava spekulointi.
    Pelin tulos on ennaltamäärätty.
    Tämä on viimeinen merkintä.

    Punasiirtymä

    Setheus

    Tapaamispaikka
    Viikkoja sitten

    Neuvottelupaikalta oli näkymä merelle. Vielä se ei ollut muodostunut kahden osapuolen vakiopaikaksi aina, kun oli yhteistä juonittavaa, mutta jonkinlainen neutraali alue se oli. Sen verran kaukana Klaanin muureista, ettei kukaan nähnyt Zairyhiä. Ja samalla niin lähellä, ettei Kapuran pitempi poissaolo herättänyt epäilyksiä linnakkeessa.

    Tulen toa istui parhaillaan kannolla ja yritti punnita kuulemaansa tarjousta. Hämärässä jokainen rantahiekasta työntyvä juuri muistutti Zairyhiä, mutta se ei ollut ainut syy siihen, että Kapura tunsi joutuneensa ajetuksi nurkkaan.

    ”Muistoni, siis”, Kapura sanoi ja vilkaisi merelle. Yleensä hän piti vastaavissa tilanteissa katsekontaktia tulkitakseen vastapuolen ilmeitä ja eleitä, mutta kasvin kanssa se oli haastavaa.

    Kaikki ne, Zairyh ilmoitti mielensisäisesti. Minä palautan kaiken, mihin pääsen käsiksi.

    ”Muistini palaa jo hyvää vauhtia saariepisodin jälkeen”, Kapura mutisi. ”Enkä muutenkaan usko, että niissä on mitään mielenkiintoista. Tämäkö on käsityksesi hyvästä tarjouksesta?”

    Palaa hyvää vauhtia, vai? Missä ovat aukkokohtasi?

    ”Joka puolella”, vastasi Kapura. ”Muistan lähinnä yksityiskohtia. Muutamia henkilöitä saarelta. Muutamia yksittäisiä tapahtumia. Sen… sen viimeisen illan kohdalla on suuria aukkoja. Kuten myös ajassa, jonka väität minun viettäneen tämän ’Joueran’ koekappaleena. Näin sivuhuomiona tarinasi olisi uskottavampi, jos antaisit minun nähdä ne muistot, joten tämä sopimus on vieläkin vähän yksipuoleinen. Sinä tästä hyödyt, en minä.”

    Jouera-muistot ovat totta. Hän on taitava muistinpyyhkijä, mutta erään sain nostetuksi esiin. Haluatko nähdä?

    Kapura havaitsi jälleen, että kasvin käytöstavat eivät olleet huippuluokkaa, sillä tuollaisen kysymyksen jälkeen pitää odottaa vastausta, skarrar. Seppä huokaisi ja vastaanotti epämiellyttävän muistimultimediaesityksen sumeasta kuvasta, jonka keskellä näkyi tumma hahmo. Se ojensi eteenpäin kättään, jonka mekaanisten sormien mittasuhteet olivat epäluonnollisia. Ja sitten vain pimeyttä.

    ”Tuo voi olla sinun muistosi”, Kapura huomautti maailman palattua paikalleen. ”Mistä minä tiedän, kuinka pitkälle mielenvoimasi ulottuvat. Mikset muka voisi näyttää omaa muistoasi noin?”

    Minulla ei ole näköaistia.

    ”Miten… miten sinä sitten aistit?”

    Sen selvittäminen ei ole tämän keskustelun tarkoitus. Haluaisin jatkaa johdatteluasi. Kerro minulle aukkokohtia. Mitä tahansa, mitä tulee mieleesi.

    Kapura huokaisi.
    ”Minähän sanoin jo. Oikeastaan kaikki on minulle aukkokohtaa. Et tehnyt hirveän hyvää työtä ’vapauttaessani muistojani’ tai mitä sinä nyt sanoitkaan silloin saarella.”

    Sen oli tarkoitus olla vain maistiainen. Miksi antaisin kaiken ilmaiseksi?
    ”Ilmeisesti et anna, jotta voisit kiristää minua myöhemmin.”

    Voin kohdistaa aiemman kysymykseni paremmin, kasvi sanoi. Jos tuo ei auttanut, kysytään sitten näin: Mikä on aikaisin muistosi?

    Kapura avasi suunsa ja valmistautui sanomaan jotain, muttei pystynytkään.

    Hänen päässään alkoivat soida hälytyskellot. Sellaiset hälytyskellot, jotka kertoivat, että nyt saatettiin olla astumassa johonkin, johon Kapura ei välttämättä ollut valmis astumaan. Myös toinen tunne heräsi: Epävarma aistimus siitä, että Zairyh luki hänen mieltään hyvin tarkasti odottaen, miten tulen toa reagoisi.

    Minä voin kaivella mieltäsi, mutta on paljon hauskempaa, että pääset lopputulokseen itse. Että muotoilet sen lauseeksi ja sanot ääneen, vaikka se onkin minulle hyödytöntä.
    Kysyn uudestaan.
    Mikä on aikaisin muistosi?

    ”T-takominen”, tulen toa sanoi nopeasti. ”Saarella. Joku opetti minut takomaan. En muista nimeä.”

    Ja paniikki kasvoi Kapuran päässä. Se ei ollut aikaisin muisto. Aikainen? Kyllä. Mutta ei aikaisin. Aikaisin oli pulpahtamassa pintaan, mutta sitä muistoa Kapura ei halunnut kohdata. Ja toasta tuntui, ettei Zairyh siitä liiemmin välittäisi.

    Valehtelet.
    Autanko sinua?

    Kaksoisaurinkojen kirkkaus.
    Aaltojen kohina. Meren äänet.
    Askeleet rantahiekalla.
    Sekalainen tavara ripoteltuna halki maisemaa. Myrskyn jäljiltä.

    Mutta nuo eivät olleet merkittävää.

    Merkittävää oli aluksen hylky, vain puolikas, ja sinne piiloutunut matoran.

    Tälle kuvalle, tälle ainutlaatuiselle sekoitukselle pelkoa ja hämmästystä selviytymisestä oli oma nimensä, Kapuran mieleen porautuva sana, ja tuo sana oli haaksirikko.

    haaksirikko
    haaksirikko
    haaksirikko

    ”Se–”, Kapura aloitti ja tunsi hengittävänsä raskaasti, muttei tiennyt, mitä oli sanomassa, tässä mielentilassa ei muodostettu järkeviä ja merkityksellisiä lauseita, ”se oli–”

    Mitä se oli?
    Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
    Mistä sinä olet tullut, Kapura?

    Kapura liimasi katseensa merelle ja yritti keskittyä. Keskittyä löytämään ne sanat, jotka todistaisivat Zairyhin valehtelijaksi ja manipuloijaksi, joka yritti muodostaa sopimuksen liittolaisuudesta tarjoamalla keksittyjä muistoja. Petolliseksi valheiden kasvustoksi, joka taivutteli tappamaan Joueran, jota ei edes ollut olemassa!
    Pelkkiä valheita.
    Pelkkiä keksittyjä valheita.

    Mutta niitä sanoja ei löytynyt.

    Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?

    Sitä kysymystä ei voinut hylätä Zairyhin manipulointiyrityksenä.

    Kapura tiesi, että tästä hetkestä lähtien hän ei voinut välttyä sen kysymyksen kysymiseltä itseltään. Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi? Ei, ei hän luullut. Ei enää.

    Mistä minä olen tullut?
    Haluatko selvittää?
    Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
    minä en luule
    minä tiedän että en
    Kuka sinä oikein olet?
    Kuka minä oikein olen?
    Haluatko selvittää, kapteeni?

    ”Zairyh!” Kapura henkäisi. Hän sulki silmänsä ja toivoi niin kovasti olevansa jossain muualla. Miksi hän olikaan tehnyt virheen aiemmin ja suostunut tapaamiseen kasvin kanssa? Miksi hän olikaan suostunut huomaamaan, että hänen koko käsityksensä olemassaolostaan, hänen identiteettinsä, menneisyytensä, kaikkeutensa oli todellisuudessa hyvin hataralla pohjalla?

    ”Luettele ehtosi”, Kapura voihkaisi. Lähinnä, jotta hänen hengityksensä ehtisi tasaantua. Ansa oli jo lauennut, kulkija oli jo valinnut polkunsa, eikä mitään ollut tehtävissä. Vain pieni muotoseikka.

    Sinä autat minua tappamaan Joueran, Zairyh vastasi mielessä. Sinulle saattaa palata lisää muistoja kun avaan kaikki lukot, mutta en takaa sitä. Joka tapauksessa sitoudut tuohon tavoitteeseen. Asetat sen Bio-Klaanin edun ja suhteittesi sen jäseniin edelle.

    Kapura nyökkäsi silmät yhä suljettuna. ”Ja?”

    Se on kaikki, mitä minä vaadin sinulta.

    Vastalahjaksi saat hyödylliset voimani käyttöön silloin, kun se ei aiheuta liikaa haittaa minulle tai yhteiselle tavoitteellemme. Ja sinulle tärkeämpänä…
    …. muistot.
    Kaiken, mitä saan sinusta irti. En lupaa kaikkea, en läheskään kaikkea, koska sinua ovat käsitelleet minua taitavammat. Pääasiallisesti Jouera.
    Mutta lupaan paljon.
    Paljon sellaista, joka paljastaa täysin uusia puolia itsestäsi.
    Ja paljon sellaista, joka voi koitua hyödyksi.

    Hyväksytkö ehtoni, tulen takoja?

    Kapura nyökkäsi, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä.
    Kapura myös sanoi ääneen hyväksyvänsä ehdot, mutta silläkään ei ollut väliä.

    Kuten sanottua, nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä pois.

    Oli avattu ovi, jota kumpikaan ei enää pystynyt sulkemaan.
    Ja Kapura halusi nähdä, mitä sen toisella puolella oli.

    Sitten minä aloitan käsittelyn.

    Kapura hätkähti hereille ja huomasi makaavansa hiekalla asennossa, jossa ei äsken ollut.

    Maailma ympärillä pyöri hallitsemattomasti vielä hetken, mutta pian liike rauhoittui ja pysähtyi lopullisesti. Etäämmällä näkyi kanto, jolla toa oli äsken istunut. Kun Kapura oikein pinnisti, hän saattoi arvioida näkymää äskeistä hämärämmäksi, mutta luotettavasti asiaa oli vaikea punnita.

    Siispä hän nousi ylös. ”Zairyh? Minusta ei tunnu yhtään erilaiselta.”

    En koskaan sanonut, että kaikki palautuisi kerralla.

    Juuri rasahti vasemmalla ja sai Kapuran hätkähtämään vastakkaiseen suuntaan. Hänestä oli vieläkin epämiellyttävää kanssakäydä jonkin sellaisen kanssa, joka oli käytännössä joka puolella, mutta kai se oli ihan järkevää pelkoa. Ja jostain kohteliaisuutta muistuttavasta syystä Zairyh kätki yleensä suurimman osan olemuksestaan.

    Pidä hauska vuorokausi. Siitä tule ainakin mielenkiintoinen.

    ”Odota!” Kapura henkäisi. ”Mihin sinä menet?”

    Mitä luulet? Etsimään Joueraa. Palaa tänne joka ilta. Tee samoin, mutta saat lähteä, jos en ole paikalla. Vielä en näe tarvetta minkäänlaisiin palveluksiin, mutta niiden aika tulee myöhemmin. Jouera ei tehnyt itsestään helposti löydettävää.

    Kapura ei ehtinyt harkita, pitäisikö hänen kysyä vielä jotain. Kasvi oli jo poissa (tai ainakaan mikään ei liikkunut lähiympäristössä). Siispä tulen toa huokaisi ja lähti kävelemään kohti Klaania. Muistot saisivat tulla, jos olivat tullakseen.

    Ja Kapura käveli.
    Ja Kapura muisti.

    Se kaikki oli piilotettu taitavasti, mutta kun Zairyh mursi padon, oli virtaa enää mahdoton pysäyttää.

    Muistot virtasivat vuolaasti, kun Kapura käveli takaisin tapaamispaikalta.

    Luoto
    Aamupäivä

    Kun Zairyhin aistihavainnot olivat selkeytyneet, oli hän luodolla yksin. Sen vallannut massa oli kadonnut, mutta merkit sen olemassaolosta näkyivät yhä selvästi: Kaikki harvasta ruohikosta rantahiekkaan oli palanutta, ja luotoon oli ilmestynyt useaan paikkaan halkeamia. Zairyh piteli yhä juurissaan kahta sirua – Beetaa ja Epsilonia.

    Mutta ylhäällä kohosi se, mitä massasta oli jäljellä, kohti taivaita.

    Mielessään Zairyh kuuli sen kirkuvan… mutta myös jotain muuta.

    ”HALLITSIN YHÄ EPÄONNISTUNEEN PROJEKTIN MIELTÄ”, lausui Joueran ääni. Missä? Zairyh ulotti juurensa nopeasti ympäri luotoa, mutta tiedemiehestä ei näkynyt jäljeäkään.

    ”OLISIN SUUNNITELLUT LUOMUKSENI PAREMMIN, JOS OLISIN TIENNYT SEN PÄÄTYVÄN TUTKIMAAN ULOMPIA TAIVAANKAPPALEITA.”

    Joueran ääni kumpusi kasvin mieleen, ja etäisesti tämä tunsi tiedemiehen läsnäolon.

    ”SINÄ OLET MINULLE MIELUISAMPI VASTUS, ABRAXAS. ODOTAN SINUA.”

    Sitten se loppui ja Zairyhin aistimus Jouerasta katosi. Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
    Mutta nyt Zairyh oli varma, että se oli ollut.

    Ja ennen kuin hän ehti tekemään mitään, katosi suunnikkaan muotoinen pala maata luodon keskiosassa paljastaen portaat, jotka veivät alas.

    Joueran yritys psykologisessa sodankäynnissä oli suorastaan naurettava.

    Miettimättä muuta kasvi lähti laskeutumaan portaita.

    Paja, Bio-Klaani
    Viikkoja sitten

    Kapura laskeutui hämärään metallityön valtakuntaan automaattisesti – toan mielellä oli muuta mietiskeltävää. Ja paljon sellaista. Kävelymatka kohtaamispaikalta Zairyhin kanssa oli hoitunut ilman erityisiä häiriöitä, mutta istuessaan työpöytänsä ääreen tulen toa kohtasi uuden haasteen: nyt ei enää ollut mitään teeskenneltyä tekemistä. Nyt toan oli pakko tiedostaa jotenkin hänen päässään vallitseva tilanne.

    Kuten yleensä, Pajaa peitti hämäryys, jossa oli miltei vaikea nähdä. Tämänkaltainen työ vaati toisinaan kirkkaan valaistuksen, mutta sen Kapura hoiti työpisteen yllä olevalla valoputkien rivillä. Hämäryys oli ihanan tunnelmallista. Pöydällä oli levällään piirroksia ja kyniä. Matoron uutta harppuunaa kuvaavan piirroksen seppä asetti syrjään ja otti puhtaan paperin.

    Aikoiko hän piirtää?
    Kapura ei ollut varma, mitä oli tekemässä, mutta ilmeisesti.

    Seuraavaksi heräsi tietenkin kysymys, että mitä piirtää. Kapura aloitti luonnostellen jonkinlaista miekkaa, mutta lopetti pian. Luonnosta aseesta hän ei aikonut piirtää. Sen sijaan kapteeni Arupakin muisto, jonka Kapura tunnisti omakseen enemmänkin intuitiolla kuin tiedolla, ilmestyi paperille.

    Laivan kansi täytti paperin alareunan. Muun osan peittivät meri ja taivas, jotka luonnosmaisen epätarkassa piirtojäljessä sulautuivat yhteen. Oikeassa alareunassa oli suttuinen matoran, mutta Kapura ei vielä tiennyt, oliko se joku tietty.

    Mutta meri oli siinä.
    Se oli tärkeää.

    Eikö meri ole oikeastaan aika sopiva symboli sille, mitä me teemme? Merellä ei ole Kohtalon polkuja tai tienviittoja. Vaikka lopulta päätyisimmekin sinne, mihin Punatähti meitä johtaa, on polku meidän valitsemamme.

    Kuka sanoi noin?
    Kapura ei tiennyt. Vielä.

    Mutta sitten oli jo aika piirtää jotain muuta. Kapura repi eräästä plasmaa ampuvan moottorisahan luonnoksesta reunan. Ruutupaperia. Lyijykynä merkitsi siihen jotain, mutta hämäryydessä tulen toa ei nähnyt tekstiä.
    Eikä hänen pitänytkään.
    Kun se ilmestyi paperille, se ilmestyi muistiin.
    Jos et kerro minulle, kerro paperille.
    Entä kuka oli tuon lausahduksen takana?

    Kapurasta tuntui, että oli tullut aika ottaa siitä selvää. Uusi piirustuspaperi. Seppä kaivoi muistiaan ja merkitsi muistamansa yksityiskohdat paperille. Kun kuva täyttyi, uusia yksityiskohtia nousi esille. Kapteeni Arupakin elämä vuosi paperille sepän kynän kautta.
    Kuva oli valmis.

    Ohuet viivat paljastivat sen, että piirtäjä oli tavoitellut kirkasta ja kliinistä ympäristöä. Sairaala? Pikemminkin mielisairaala. Kuvan keskellä oli Tryna-kasvoinen ga-matoran.
    Ja hänellä oli nimi.

    Cehaya, Kapura kirjoitti piirroksen alalaitaan.

    Ja näin yö jatkui.

    Arupakin muistot, pelot, toiveet, halut, murheet. Kaiken sen Kapura löysi uudelleen. Papereita täyttyi, samaten yksittäisiä lauseita tai niiden osia sisältäviä ruutupaperin palasia, joita Kapura sai pahoinpidellessään Pajan luonnoksia tulevista projekteista. Osa kuvista esitti selvästi Arupakin elämää, osa oli Kapuraa. Välillä toa palasi aikaisempiin piirroksiin ja tulkitsi niitä uuden tiedon turvin.

    Nyt Kapura tiesi, kuka kuvan ga-matoran oli. Cehaya oli hoitanut Arupakia metrunuilaisessa mielisairaalassa… miksi? Kapurasta tuntui, että siihenkin vielä päästäisiin illan aikana.

    Nykyinen kuva oli ehkäpä valaisevin. Kapura katsoi ulkopuoliselle lähinnä sotkulta vaikuttavaa luonnosta, jossa ränsistynyt mielisairaalamaisema vaihtuu mereen, jossa seilaa yksinäinen vene. Vielä edempänä oli sama vene… mutta haaksirikon kokeneena. Arupakin kronologia alkoi selvitä salaisuuksia omasta päästään etsivälle toalle.

    Mutta vielä oli kysymyksiä.
    Mikä oli ajanut Arupakin mielisairaalaan?
    Entä pakenemaan sieltä?

    Kapura palasi aiempaan kuvaan, jossa katosta riippui ketjuja. Oliko tämäkin ympäristö osa mielisairaalaa? Siltä Kapurasta tuntui, mutta minkälainen mielisairaala oli noin huonossa kunnossa ja täynnä jonkinlaisia ansoja?

    Ehkä kaikkiin kysymyksiin oli sama vastaus.

    Kapura luonnosteli muodon kuusisivuisesta sirusta, mutta muoto ei vastannut todellisuutta. Tässä Nimda oli pikemminkin palapelin pala. Ehkä symboliikka oli kuvan realistisuutta tärkeämpää.
    Mutta kuva vaati vielä jotain.
    Sirua tavoittelevat kädet.

    Nimdaako Arupak oli etsinyt? Se selittäisi paljon. Jälleen Kapura palasi aikaisempiin piirroksiin ja tunnisti nyt aina välillä kuvien reunoilla esiintyvän hohteen. Ehkä kapteeni oli paitsi tavoitellut myös löytänyt aarteensa.

    Kapura viskoi katsomansa paperin lattialle ja huomasi hengittävänsä raskaasti. Ilmeisesti nyt oltiin pääsemässä johonkin kiinnostavaan. Puhtaalle pinnalle ilmestyi käsi, joka piteli soihtua.
    Ja paperin
    toiseen
    reunaan
    piirtyi
    itse
    KUOLEMA.

    Hahmo oli täysin piirteetön, vain ääriviivainen varjo, mutta Kapurasta tuntui, että nyt piirrustus osuikin oikeaan. Soihtu valaisi pimeydestä ilmestyneen nuken.

    Kapura hylkäsi piirrustuksen ja nousi ylös huohottaen.

    Enää pelkkä paperi ei riittänyt.

    Kapura laskeutui tuolille tietämättä, mitä oli äsken tehnyt.
    Varmaankin muistanut, koska hänen päänsä täyttivät temppelin pimeys ja epämääräiset hahmot.

    Ja linnut.

    Kapura veti nopeasti esiin uuden paperin ja piirsi pikimustan variksen.
    kraa
    kraa
    kraa

    Sen sanan Kapura merkitsi kolmesti ylös.

    Nyt… nyt oltiin todella päästy johonkin. Tässäkö syy Arupakin mielisairauteen? Nuket, Kapura ajatteli. Se tuntui ainakin osasyyltä. Vielä oli selvittämättömiä salaisuuksia. Kulkemattomia polkuja. Tai pikemminkin seilaamattomia vesiä.

    Mutta juuri nyt taisi olla aika palata jälleen taaksepäin.

    Niin Kapura tekikin tietämättä, mitä etsiä. Kuvat mielisairaalasta. Kuvat palavasta matorankylästä. Ja kuvat merestä. Useimmissa sellaisissa oli matoran, jota Kapura uskalsi nyt veikata samaksi henkilöksi joka piirroksessa. Mutta se ei tuntunut tärkeältä.

    Viimein Kapura löysi etsimänsä.

    Tämän kuvan hän muisti vain hämärästi. Hän oli kai hylännyt sen nopeasti huomattuaan tarvitsevansa lisää kontekstia muualta sen ymmärtämiseen. Mutta nyt Kapura ymmärsi, koska hän oli muistanut. Kuva esitti käytävää, jonka Kapura arveli kuuluvan samalle mielisairaalalle. Aft-Amana, Kapura ajatteli ja merkitsi sen piirroksen alalaitaan.

    Käytävän päässä oli oviaukko. Ja sen alakulmasta kurkisti varjo, jonka muoto oli…
    kraa
    kraa

    … lintu?

    Niin sen täytyi olla.

    Tulen toasta tuntui kuumalta. Hän suorastaan hikoili. Olivatko Nuket seuranneet Arupakia aina Nimdan temppelistä lähtien? Se vaikutti totuudenmukaiselta, mutta herätti ikäviä jatkokysymyksiä.
    Mitä ne hänestä halusivat?
    Mistä tiesi, että ne eivät seuranneet häntä yhä?

    Mutta sitä kysymystä Kapura ei nyt ehtinyt miettiä. Oli seuraavan kuvan vuoro. Siihen Kapura käytti reilusti aikaa ja yritti tuoda muodot ja värit mahdollisimman tarkasti esille, sillä piirtämisestä huolimatta hän ei muistanut kontekstia kunnolla.
    Kuva oli vain putkahtanut jostain mielen synkemmistä koloista.

    Kuva pinkistä olennosta, joka kantoi päässään sinisiä kaninkorvia.

    Kapura rypisti otsaansa. Tähän kuvaan hänen teki mieli kirjoittaa kaikenlaista (TIK TOK TIK TOK TIK TOK), mutta missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mitä osaa epäselvän kanin näköinen olio oli näytellyt Arupakin tarinassa?

    Kapura luovutti ja siirsi piirroksen johonkin näkyvään paikkaan. Kuvassa saattoi piillä häivähdys jostain tärkeästä, mutta kovin kriittinen se ei ollut. Nyt oli muutakin piirrettävää. Ja muutakin muisteltavaa.

    Seppä sukelsi kapteeni Arupakin varhaismuistoihin.

    Hän piirsi kuvan nuotiosta, jonka äärellä istui keskustelevia matoraneja. Taustalla näkyi pieni matorankylä. Tämä kuva olisi voinut olla myös Kapuran asuttamasta saaresta, mutta muisti kertoi, ettei asia ollut niin. Matoranien päässä oli erilaisia päähineitä, joita Kapura ei tuntenut, mutta hän arveli niiden olevan uskonnollista laatua. Ehkä enemmän symbolisia kuin jotain, jota Arupak oli oikeasti nähnyt.

    Eri uskontokuntia edustavia matoraneja, siis. Arupak oli kuvassa vasemmalla taustalla.

    Mistä matoranit keskustelivat? Se olikin jo selvitetty mysteeri: paperin alalaidassa komeili sana KOHTALO. Piirros ei vielä ollut valmis. Arupakin käsiin ilmestyi kirja, jonka nimi ei siitä kuvakulmasta näkynyt. Minkälaiset aatteelliset eväät elämään oli kapteeni kerännyt mukaansa?

    Edustan matoranit keskustelivat, mutta Kapurasta ei tuntunut siltä, että hän haluaisi keskittyä sen muistamiseen. Mielenkiintoisempaa olisi porautua Arupakin pään sisään. Mitä mietit, merirosvo?

    Vastaus ilmestyi erilliselle paperille.

    totuus
    minun on löydettävä totuus

    Lisää.

    kuka kohtalomme rakentaa
    kuka maalaa punaisen polun, jota kävelemme
    kuka on kirjannut sen tähtiin

    Ja lisää.

    minä tiedän, missä on totuus
    totuus on siruissa
    siruilla teet kohtalon
    siruilla määräät totuuden
    siruilla löydät polun
    siruilla kumoat tähdet

    Kaikki tämä alkoi kuulostaa järkevältä. Siruissa oli ollut Arupakin totuus, johon kotisaaren uskonnolliset ja filosofiset väittelyt eivät olleet pystyneet vastaamaan. Nyt Kapura tiesi, että kirjassa pitäisi lukea SARITRE, mutta sitä oli hyödytöntä merkitä enää ylös.

    Jotain Arupak oli ainakin löytänyt, Kapura tuumi. Jos ei totuutta, niin Nuket.
    Ja jotain muutakin.

    Se oli viimeisiä paloja.
    Mystinen matoran, joka useimmissa Arupakin kulta-ajoista kertovissa kuvissa pysytteli taustalla. Kapurasta tuntui, että tämän yksityiskohdan voisi jättää muistamatta… mutta hän oli liian syvällä. Viimeinen tilaisuus kääntyä pois oli jo käytetty. Oikeastaan se oli käytetty jo silloin, kun Kapura oli suunnannut kohti Zairyhin saarta selvittääkseen menneisyytensä.

    Kapura huokaisi.
    Se saattoi olla viimeinen tärkeä asia.

    Kuka sinä olet?

    Kapura selasi aikaisempiin kuviin. Mikään ei tarjonnut erityisen selvää kuvaa matoranista, mutta tällaisella muistojen kokoelmalla pelkkä selaaminen johti hedelmällisiin tuloksiin.

    sinä olet tarip

    Toan hengitys pysähtyi pieneksi hetkeksi.

    Nyt sai muistojen kaivelu riittää, päätti Kapura. Unen aika.
    Mutta hän oli jo muistanut.

    Kapura katseli Arupakin perspektiivistä kirjoituspöytää ja sen ääressä istuvaa matorania.
    Jos kuvat eivät päässeet vuotamaan paperille, vuosivat ne mieleen.

    Kapura muisti kaiken.

    Tarip seisoi laivan kannella ja katsoi merelle. Matoranin katse kääntyi Arupakia päin. Tarip tuijotti häntä hyväntahtoisella ja terävällä katseella, jossa oli ripaus taiteilijoille ominaista kapinahenkeä.

    Ja hän tiesi, mitä oli tulossa.
    Sen saattoi arvata ihan mainiosti.

    Arupak kohotti soihtua temppelin pimeydessä, Tarip hänen vierellään.

    Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa.

    Kapura sulki Pajan oven. Kellonajasta ei ollut tietoakaan, mutta Klaanin käytävät olivat tyhjiä.

    tunneliin laskeutui kaksi matorania
    sieltä nousi yksi

    Kapura avasi huoneensa oven.

    mitä minä menin tekemään
    mitä minä menin tekemään
    mitä minä menin tekemään

    Tulen toa makasi sängyllään, silmät auki, ja tuijotti kattoa. Untako? Siitä ei ollut tietoakaan. Tänä yönä seppä ei nukkuisi silmäystäkään.

    tiedätkö, miten tuska voisi helpottaa?
    mitä jos piirrät lisää

    Ja Kapura poistui huoneestaan. Ja otti Pajan suunnakseen.

    piirtäminen on muistamista
    piirtäminen on ymmärtämistä
    seppä piirrä kuva
    piirrä uusi kuva

    Kapura piirsi uuden kuvan. Ja kirjoitti. Paperi toisensa jälkeen täyttyi. Enää sillä ei ollut väliä. Enää Kapura ei varsinaisessa mielessä piirtänyt.
    Hän näki.
    Hän näki kaiken.

    Temppelin pimeys, yhä uudestaan ja uudestaan.
    Sirun hohto.
    Linnut.

    Jonkinlainen samea usva peitti merta. Kapura huomasi pystyvänsä kävelemään sen päällä uppoamatta. Joka puolella oli laivoja, joiden kannella oli vain kasvottomia varjoja. Auringonlasku värjäsi kaiken uhkaavan punaiseksi, mutta uhkaavampia olivat kaikkialla lentelevät linnut.

    kraa
    kraa
    kraa

    Ja hän piirsi Taripin.
    Uudelleen ja uudelleen.

    Se sattui, mutta Kapura ei lopettanut.

    Miksi edes aloitit, toa, jos et halunnut muistaa?

    Valkoinen tila
    Ajattomuus

    Zairyh laskeutui portaita ja löysi itsensä valkoisesta tilasta. Horisonttiin katoava täydellisen suora harmaa polku oli ainut asia, jonka kasvi tyhjyydestä erotti. Ääntäkään ei kuulunut, eikä Jouerasta näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli pysähtynyttä ja muuttumatonta.
    Voisiko jopa sanoa… täydellistä?

    Tässä vaiheessa Zairyh ei enää tiennyt, kokiko hän asiat fyysisesti vai oliko Joueran mielessä.
    Mutta mitä väliä sillä oli?
    Hän oli jo astunut Joueran maailmaan, eikä enää ollut kääntymistä takaisin.

    Hermostuttiko Zairyhiä? Kasvi tarkkaili mielentilaansa, muttei huomannut merkkejä sellaisesta. Tai mistään muustakaan. Tämä oli Zairyhin tehtävä, tähän oli Zairyh tarkoitettu. Jouera oli kasvin elämän viimeinen merkittävä asia. Joueran jälkeen ei enää ollut mitään.

    Ja askel kolahti polun päässä. Zairyh odotti, ja pian jotain näkyi kaukaisuudessa.

    Polku himmeni hiljalleen osaksi taustaa. Jouera ei halunnut taisteluun ainuttakaan häiriötekijää. Jouera ei halunnut taisteluun mitään.
    Niin oli täydellistä.

    Hahmo lähestyi.

    Nyt Jouera oli niin lähellä, että Zairyh saattoi tutkailla tiedemiehen kehoa. Se käveli tasaista tahtia eteenpäin tekemättä ainuttakaan elettä, jolla saavuttaisi mitään muuta.

    Hahmo lähestyi, ja…
    tätäkö hän kutsuu täydellisyydeksi?

    Mittasuhteet olivat toaan verrattuna epämuodostuneet. Kädet hieman liian pitkät, jalat liian lyhyet, kaikki raajat himpun verran liian ohuita ja kaikki eripituisia. Jokainen askel, vaikka tarkasti ja täsmällisesti suoritettu, kertoi, miten olentoa ei oltu suunniteltu kävelemiseen. Pienten jalanpohjien lieni mahdotonta pysyä pystyssä millään muulla alustalla kuin tasaisella tyhjyydellä.

    Hahmon ruumis oli peitetty metallilevyillä, jotka eivät osoittaneet toan tai matoranien panssarien kaltaista notkeutta. Sormet näyttivät kyvyttömiltä taipumaan kunnolla, raajojen liitoskohdat jättivät niiden liikerajat vajaiksi. Olennon keho oli myös epäsymmetrinen; painopiste oli lievästi sen vasemmalla puolella.

    Huono, kömpelö, virheellinen.
    Sellainen oli Jouera, jonka silmät hehkuivat sinistä valoa tämän tuijottaessa kohti Zairyhiä.

    Tämäkö oli Joueran käsitys täydellisyydestä?
    Vaiko vain vitsi?

    Ja hahmon matka pysähtyi. Se jähmettyi paikoilleen.

    ”ZAIRYH”, se sanoi. Kasvi kuuli äänen mielessään. ”TAI KUTEN MINÄ SINUA KUTSUIN. PROJEKTI ABRAXAS.”

    Vaiti, Jouera. Et näytä lainkaan taistelukykyiseltä. Käy vaikka maahan makaamaan ja kuole.

    ”KEHO ON VAIN FYYSISEN MAAILMAN KAHLE, JOKA MEITÄ RAJOITTAA”, se vastasi. ”TODELLINEN TÄYDELLISYYS LÖYTYY MIELESTÄ. MINÄ TIEDÄN SEN, KOSKA OLEN KULKENUT PITKÄLLE TÄYDELLISYYDEN POLKUA. MINÄ OLEN LEIKANNUT POIS KAIKEN JA SÄILYTTÄNYT VAIN SEN, MITÄ TARVITSEN. MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS.”

    Tämä on surkea esitys. Kaiken sen vaivan jälkeen odotin parempaa.

    Hahmo ei reagoinut Zairyhin sanoihin.
    ”SINÄ ET OLE YKSILÖ, JOLLA ON VALTA PÄÄTTÄÄ KOHTALOSTAAN. SINÄ ET OLE MITÄÄN. MIHIN LUULET PÄÄSEVÄSI KULKEMATTA REITTIÄ, JONKA JUMALASI ON SINULLE VIITOITTANUT?”

    Ainakin näin pitkälle.

    Eikä kumpikaan tehnyt ensimmäistä siirtoa. Ei kumpikaan edes liikkunut. Joueran maailma oli yhtä pysähtynyt kuin kumpikin paikallaolijoista.

    Zairyh odotti piilotellen sirujaan, mutta uskoi, että Jouera tiesi jo niistä. Mitä hän siis odotti?
    Miksi hän ei tehnyt mitään? Jokin ansako tämä oli?

    Minulla on kaksi Nimdan sirua, Jouera.

    ”SIRUTKO, ABRAXAS?”, hahmo sanoi pysytellen yhä täysin liikkumattomana. ”MITÄ NE MERKITSEVÄT? MINÄ SUUNNITTELIN JOKAISEN ASKELEESI. MINÄ TARKOITIN, ETTÄ SAAT NE HALTUUSI. SINUN ON YRITETTÄVÄ KOVEMMIN VOITTAAKSESI MINUT PELISSÄ, JONKA JOKAINEN SIIRTO ON MÄÄRÄTTY ENNALTA.”

    Zairyh kohotti siruja kohti tiedemiestä. Ne vastasivat kasvin pyyntöön ja alkoivat hehkua vaaleansinistä valoa, joka kulkeutui avarassa tilassa joka suuntaan.

    Yhä seisoi Jouera paikallaan. Vieläkään ei tiedemies reagoinut kahden sirun kuolettavaan uhkaan.

    Minä voin tappaa sinut silmänräpäyksessä. Sirujen voimalla revin kehosi kappaleiksi ja romahdutan tämän tilan. Sitäkö sinä haluat?

    ”SITTEN SINÄ ET YMMÄRRÄ”, Jouera vastasi. ”LUULET TURHAAN, ETTÄ KUOLEMALLA ON VÄLIÄ. MINÄ OLEN SINÄ. SINÄ OLET MINÄ. TÄÄLLÄ ON KAKSI JOUERAA, MUTTA VAIN YKSI POISTUU ELÄVÄNÄ. MITÄ MERKITSEE, KUMPI SE ON?”

    Kuole sitten, Jouera.

    Sirut ja Joueran silmät hohtivat samaa sävyä. Mitään ei tapahtunut.
    Joueran yllätyshyökkäys ei porautunut Zairyhin mieleen.
    Tie oli yhä ainut asia valkoisessa tyhjyydessä.
    Robotti ei edes kohottanut kättään tavoittelemaan Nimdan sirpaleita.

    Silti Zairyh ei hyökännyt.
    Silti Zairyh ei toteuttanut uhkaustaan.

    Ansako tämä oli?

    Sen oli pakko olla ansa.

    ”MINULLA ON AIKAA”, Joueran metallinen ääni sanoi. ”ÄLÄ KIIREHDI PÄÄTÖKSESSÄSI. KERRAN MINÄ KIIREHDIN JA TEIN VIRHEEN. SITTEMMIN OLEN NOUSSUT SEN YLÄPUOLELLE. JOTEN MIETI RAUHASSA, VIRHEENI. TEE VALINTASI, JOKA EI MUUTA VALMISTELEMAANI ALGORITMIA.”

    Ehkä, koska sinä et tee MITÄÄN! Zairyh huusi mielessään. PUOLUSTAUDU. HYÖKKÄÄ. REAGOI, KUN MINÄ UHKAAN SINUA!

    ”MINUN EI TARVITSE TEHDÄ MITÄÄN”, sanoi robotti, ”KOSKA OLEN NOUSSUT YLEMMÄLLE TASOLLE. ELÄMÄLLÄ JA KUOLEMALLA EI ENÄÄ OLE MERKITYSTÄ. ON VAIN TYHJIÖ JA VÄISTÄMÄTTÖMYYS. FYYSINEN MAAILMA ON ILLUUSIO. SINÄ OLET KAHLITTU. PYSYT SELLAISENA, KOSKA OLET PELKKÄ VIRHE.”

    Nimdan sirut hohtivat entistä kirkkaammin, mutta Jouera ei reagoinut.

    Zairyhille alkoi käydä selväksi, ettei tämä tosiaan aikonut tehdä mitään.

    Siispä kasvi otti itselleen ensimmäisen siirron ja alkoi levittämään juuriaan ympäri valkoista. Ne työntyivät halki tyhjyyden tasaista pintaa, mutta Joueraan ne eivät koskeneet.

    ”MITÄ LUULET SAAVUTTAVASI?” Jouera kysyi. ”TÄMÄ ON MINUN MAAILMANI. OLET OLEMASSA NIIN KAUAN KUIN TAHTONI MÄÄRÄÄ.”

    Zairyh ei vastannut. Zairyh oli kyllästynyt odottamiseen.
    Zairyh käytti Nimdaa.

    Siniset salamat syöksyivät ympäri valkoista tyhjiötä. Ne haarautuivat uudestaan, hohtivat kirkkaina ja ympäröivät sekä Zairyhin että Joueran. Etäältä kuului pirstoutuvia ääniä, ja Zairyh näki valkoisten sirpaleiden lentävän joka puolella. Nimdan salamat murskasivat tyhjyyttä ja etenivät railoissa yhä kauemmas.

    Minä tuhoan tämän paikan, Jouera. Mitä se saa aikaan? Tuhoaa sinut? Tuhoaa meidät molemmat?

    ”EI MITÄÄN.”
    Vai niin.

    Zairyh jatkoi omien juuriensa kurottamista ympäri tilaa. Pian muutama oli niin lähellä Joueraa, että Zairyh saattoi kietoa ne yhä liikkumattoman hahmon ympärille ja musertaa sen sekunneissa.
    Mutta hän ei tehnyt sitä.
    Zairyh ei koskettanut Joueraa.

    Nimdan salamoiden halkeamat alkoivat hohtaa vaaleansinistä. Yhä siniset säikeet tunkeutuivat ympäriinsä, menivät ristiin toistensa kanssa ja laajensivat olemassaolevia uria. Joueran maailma sirpaloitui joka puolelta, mutta vieläkään ei tiedemies reagoinut. Vieläkään taistelijat eivät koskettaneet toisiaan.

    ”TEE SIIRTOSI, ZAIRYH”, Jouera sanoi. ”ETKÖ OLEKIN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ PITKÄÄN?”

    Zairyh ei sanonut mitään.

    Etäämmällä sininen salama leikkasi kahtia harmaan polun, jota pitkin Jouera oli saapunut. Sen toinen puoli lähti putoamaan kohti tyhjyyttä ja katosi. Jouera ja Zairyh seisoivat yhä vankasti omalla osallaan.

    ”VOISI SANOA, ETTÄ MINÄKIN OLEN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ. MUTTA MINÄ EN ODOTA. MINÄ TUNNEN VÄISTÄMÄTTÖMYYDET, MUTTA NIIDEN TÄYTTYMINEN ON MERKITYKSETÖNTÄ.”

    Anna yksikin syy, etten räjäytä sinua siruilla, Zairyh sanoi. Kauempana kuului valtava pirstoutumisen ääni. Kai suuri osa valkoista tilaa räjähti, mutta Zairyh ei keskittynyt siihen.

    Jouera ei vastannut Zairyhin uhkaukseen.

    ”MINUN KUOLEMANI ON VÄISTÄMÄTTÖMYYS”, robotti puhui. ”MINÄ TUNNEN ITSENI. MINÄ TUNNEN SINUT. MINÄ TUNNEN LAJINI KÄYTÄNTEET, JOTKA VAATIVAT TELOITTAMAAN VIRHEELLISET ARKKITEHDIT. MINÄ TIEDÄN SEN OLEVAN SYY, JONKA VUOKSI OLET ETSINYT MINUT.”

    Salama kulki läheltä Joueraa ja syöksi osan polusta tyhjyyteen. Sininen halkaisi yhden Zairyhin juurista.

    ”MITÄ ODOTAT? RANKAISE MINUA. TAPA MINUT.”

    Ja sitten Jouera teki jotain.
    Robotti kohotti oikeaa jalkaansa ja astui yhden ainoaan askeleen.

    Yhden ainoan askeleen, joka riitti Zairyhille. Jos Jouera oli tekemässä jotain, se tapahtuisi nyt.

    ”MERKITYKSETÖNTÄ, ABRAXAS. TODELLINEN TOTUUS ON JO KIRJATTU YLÖS.”

    Nimdan sirut koskettivat toisiaan, kun Zairyh valmistautui hyökkäykseen.

    ”TEE TODEKSI YKSI VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYS MUIDEN JOUKOSSA.”

    Vaaleansininen vasama siirtyi ilmassa kohti kohdettaan, joka oli Joueran ruumiin keskikohta.
    Zairyh tiesi, että se osuisi ja repisi tiedemiehen kehon kappaleiksi.
    Jouera tiesi, että se osuisi ja repisi hänen kehonsa kappaleiksi.

    Sehän oli väistämätöntä.

    Se osui ja repi Joueran kehon kappaleiksi.

    Salama suorastaan syöksyi tiedemiehen läpi ja jätti jälkeensä pyöreän reiän. Mutta hyökkäys ei jäänyt siihen: Nimdan energia tunkeutui läpi Joueran kehon jokaisen raajan ja irrotti niiden osia. Toisessa jalassa oli murtumakohta. Kummassakin kädessä. Olkapäissä. Päässä. Tuho näytti pahalta ulkoa, mutta vielä kamalampi se olisi sisältä, jossa Nimdan salamat eivät jättäneet mitään jäljelle. Ne polttivat halki punaiset ja vihreät johdot, murskasivat tiedemiehen raajoja liikuttavat moottorit ja pirstoivat virtapiirit.

    Jouera kuoli.

    Robotin pää putosi lattialle. Sen yksijalkainen keho ei pysynyt pystyssä, vaan kaatui maahan kuin tyhjä nukke, jossa ei mitään koskaan ollutkaan. Toinen käsi lensi polun ohi ja putosi valkoisen läpi tyhjyyteen.

    Jouera kuoli.

    Salaman päätepiste oli osa polkua, joka kesti energiapurkauksen mutta muuttui ehkä aavistuksen tummemmaksi.

    Jouera kuoli.

    Ja kaikkialla valkoinen todellisuus pirstoutui sirpaleiksi kera äänien, jotka muistuttivat lasin räjähtämistä. Zairyhin omakin keho kärsi. Nimdan tummansininen energia leikkasi kasvin juuria poikki. Irronneet osat putosivat selittämättömästi läpi valkoisen, vaikka kasvin muu ruumis pysyi sen kiinteän muodon päällä.

    Jouera oli kuollut.
    Silti Jouera puhui.

    ”TUO EI RIITÄ.”

    Mutta Zairyh ei kyennyt vastaamaan, sillä valkoinen loisti kaiken muun yli ja peitti kaiken alleen. Zairyhin juuret. Joueran tuhoutuneen kehon. Harmaan polun tyhjyydessä. Nimdan sinisen energian.

    Sitten Joueran maailma palasi aiempaan tilaansa. Tuhoutuneen robotin jäänteet lojuivat yhä polulla.

    ”JOS LUULET TÄMÄN PÄÄTTYVÄN NÄIN, ET VIELÄ YMMÄRRÄ.”

    Mitä minä en ymmärrä?

    ”EPÄTÄYDELLISYYTESI TÄHDEN ET YMMÄRRÄ MITÄÄN.”

    Aloitetaan vaikka tällä kysymyksellä. Mikset sinä KUOLE? Minä runnoin mielesi siruilla.

    Oli ilmiselvää, ettei Jouera kertoisi mitään… ainakaan mitään tärkeää. Siispä kasvi teki ainoan siirron, johon enää kykeni: Lähti etenemään pitkin harmaata polkua.

    ”KULJE TIETÄ, ABRAXAS. EHKÄ YMMÄRRÄT SITTEN.”

    Zairyh ei vastannut. Harmaa polku jatkui täysin suorana, eikä ympäristössä näkynyt minkäänlaisia maamerkkejä. Vain samaa tyhjää valkoista. Joueran jäänteet olivat jääneet taakse, mutta ne eivät olleet koskaan merkinneet mitään. Vain Joueran projektio tämän omassa mielessä.

    Nimda oli vastaus kaikkeen.
    Nimda oli kasvin ainut mahdollisuus tuhota Jouera.

    Mutta miksei se toiminut?

    ”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE MONIA ASIOITA. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE SEN, KUINKA MINUSTA TULI TÄYDELLINEN. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE VIRHEENI… EN AINOASTAAN SINUA, VAAN MYÖS TOISEN. TOISEN, JONKA VUOKSI EN OLE VIELÄ VALMIS.”

    Ilmeisesti Zairyhin mielipidettä ei kuitenkaan kysytty, koska pian polun toisessa päässä näkyi tummanpunainen piste.

    Zairyh tiesi jo, mikä se oli.
    Tiesi ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi nähdä Kapuran kanohin yksityiskohdat.

    ”KOHTASIT PROJEKTINI MATKALLASI. SEN OLI TARKOITUS TAPPAA SINUT, MUTTA HYÖDYTÖN TOA EPÄONNISTUI.”

    Näkymätön muuri esti Zairyhin etenemisen toan ohitse. Tätäkö toivot, Jouera?
    Ajanhukkaa.

    ”LUULIT EHKÄ SAAVUTTANEESI JOTAIN MERKITTÄVÄÄ. LUULIT EHKÄ RIKKONEESI VÄISTÄMÄTTÖMYYDEN. MUTTA TOAN EPÄONNISTUMINEN ON VAIN HIDASTE, EIKÄ MIKÄÄN HIDASTE VOI MUUTA KUIN LYKÄTÄ VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ.”

    Zairyh siirsi juurensa kuristusotteeseen, mutta Joueran mielessäkin toan ruumis oli tämän kömpelöä robottikehoa vahvempi. Toa ähkyi hyödyttömästi Zairyhin juurten puristuksessa, mutta kasvi ei halunnut käyttää Nimdaa.
    Sitä Jouera halusi. Se oli Joueran suunnitelma. Siksi se ei toiminut.
    Eikö ollutkin?
    Mitä sinä yrität, Jouera?

    Zairyh otti käyttöön toisenkin juuren ja tappoi Kapuran. Toan eloton ruumis mätkähti polulle. Näkymätön este poistui, ja Zairyh jatkoi matkaa. Mutta nyt kasvin mieleen tuli toinenkin teoria. Pelasiko Jouera vain aikaa? Tekikö Jouera jotain sillä aikaa kun Zairyh tuhlasi kallisarvoisia sekunteja tuhoamalla mielimaisemaa?

    Tyhjyys oli tyhjää.
    Seuraavaa matkakohdetta ei näkynyt.

    Sano mitä haluat, Jouera.

    ”MIKSI TEKISIN NIIN? VÄISTÄMÄTTÖMYYS EI SITÄ VAADI.”

    Haluatko, että käytän Nimdaa?

    ”SIRUT OVAT YHDENTEKEVIÄ. ET TEE NIILLÄ MITÄÄN, JOHON ET MUUTEN PYSTYISI. SINÄ VAIN TAKERRUT EPÄTÄYDELLISYYDESSÄSI ÄRSYKKEISIIN JA HÄIRIÖIHIN, JOTKA ESTÄVÄT SINUA NÄKEMÄSTÄ TOTUUTTA.”

    Zairyh jatkoi matkaa. Ajan kulumisesta ei kertonut mikään, mutta kellon liikuttua jonkin verran kasvi alkoi epäillä kaikkea.
    Miksei Jouera tehnyt mitään?
    Miksi Jouera väitti, ettei välittänyt mistään?

    Juuri sopivasti Zairyhin epäluulot rikkoen (kasvi huomasi tämän ja mietti, tiesikö Jouera hänen huomanneen) ilmestyi seuraava este.

    Makutan todellinen muoto ei ollut Zairyhille tuttu, mutta kasvi tunnisti Abzumon helposti. Hirviömäiseen haarniskaan puetulla mielipuolella oli piikkejä kehonsa joka puolella. Violetin ja verenpunaisen sävyt täydensivät ikiyön mustaa, ja varjojen herran silmät kiiluivat kirkkaanvihreinä.

    Toisin kuin Joueran maailman muut olennot, tämä ei pysynyt paikoillaan. Abzumon suu liikkui tämän puhuessa.

    ”Sssirut, Zairyh. Anna minulle sirut, niin tuhoamme Joueran yhdesssä.”

    Surkea Abzumo-imitaatio, Jouera. Mitä ajat takaa?

    Tiedemies ei reagoinut. Zairyh vastasi makutan tarjoukseen hyökkäämällä kaikilla juurillaan. Abzumo (tai Joueran versio Abzumosta) veti esiin koristeellisen miekan, jolla se halkaisi kaikki liian lähelle tulevat juuret. Zairyh perääntyi, mutta makuta ei hyökännyt.

    Sinä haluat minun käyttävän siruja.

    Oliko aiempi ollut vain hämäystä ja sirut sittenkin se, mitä Jouera halusi?

    Tilanne saattoi olla ansa. Zairyh tiedosti sen. Mutta hän oli kuvitellut Joueran kohtaamisen suoraksi taisteluksi, jossa hän joko kuolisi tai täyttäisi tarkoituksensa.
    Tämä ei ollut sitä.
    Tämä oli Joueran turhaa mielipeliä, joka kätki alleen jotain suurempaa.

    Zairyh ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, joten hän otti jälleen Nimdan voiman omakseen. Sininen salama lävisti Abzumon pään ja sai makutan rääkymään. Ruumis horjahti avuttomana harmaalle polulle ja lopetti sätkimisensä. Zairyh jatkoi matkaansa.

    ”KÄYTÄT SIRUJA VAROEN. SINÄ VAROT PUTOAMASTA ANSAANI. ETKÖ YMMÄRRÄ, ETTÄ SEKÄ KUOLEMANI ETTÄ HÄVIÖSI OVAT VAKIOITA, JOIDEN MUUTTAMINEN ON MAHDOTONTA?”

    Ilmeisesti tiedemies toivoi sinisen energian laajaskaalaista tuhoa. Miksi? Vai halusiko? Mikään ei tarjonnut kasvin kysymyksiin vastausta, joten Zairyh jatkoi eteenpäin. Jouera pysyi vaiti, mikä saattoi olla hyvä tai huono asia.

    Mitä sinä minusta haluat?
    Mitä toivot minun tekevän?

    Ei vastausta.

    Mutta sitten jotain tapahtui. Zairyhin keho alkoi tuntua oudolta ja… jäykältä? Juuret eivät liikkuneet niin sukkelasti, kuin ne joskus olivat liikkuneet.

    ”SINÄ ET YMMÄRRÄ. TOINEN KUOLEE, TOINEN JÄÄ HENKIIN. LOPPUTULOS ON MÄÄRÄTTY JO KAUAN SITTEN. TULOS ON LOPULLINEN. SEN MUUTTAMINEN EI KÄY.”

    Nyt Zairyh huomasi muutoksen syyn. Hänen juurensa alkoivat muotoutua Joueran mekaanista kehoa muistuttavaksi massaksi.

    ”LOPPUTULOS EI KOSKAAN OLLUT SINUN PÄÄTETTÄVISSÄSI.”

    Zairyh tunsi kehonsa jähmettyvän. Kasvi yritti epätoivoisesti kasvattaa juuriaan joka puolille ja paljastaa käyttökelpoista ainesta, mutta pian hänen kykynsä kasvaa tyrehtyi.
    Mutta este oli vain leikkiä, jonka saattoi murtaa siruilla.
    Nimda, siis. Jouera halusi Zairyhin käyttävän Nimdaa.
    Mitä tiedemies ajoi takaa?
    Zairyh käytti siruja, ja hänen kehonsa palasi ennalleen vaivattomasti. Jos tämä oli mielten taisteluareena, oli Nimda vähintäänkin epäreilu täsmäase jokaiseen hyökkäykseen.

    Mutta jos Jouera oli voimaton siruja vastaan, miksi se jatkui?
    Miksei se loppunut?

    Onko suunnitelmasi pitää minut tässä limbossa ikuisesti?

    Zairyhin mielenterveys hupeni pelkästä ajatuksesta siitä, että hän joutuisi viettämään olemassaolonsa kuullen ikuisesti Joueran äänen mutta saamatta koskaan tyydytystä tiedemiehen tappamisesta.

    ”SINÄ TIEDÄT JO, KUINKA PÄÄSTÄ POIS. MITÄ MINÄ VOIN SIRUJEN MAHDILLE?”

    Nimda oli siis kaiken avain. Ainakin se teoria piti paikkansa.
    Mutta juuri missään muussa ei ollutkaan järkeä.

    Jokainen lausumasi fakta on ristiriidassa edellisten kanssa. Luulin sinua taitavammaksi loogikoksi.

    Mutta siihenkään ei tiedemies vastannut.

    Valkoinen tila pysyi tyhjänä.

    Koko ajanjakson, joka oli tuntunut useilta tunneilta, oli Zairyh valmistautunut tappamaan Joueran. Odottanut jokaisen esteen kohdatessaan, että tiedemies lopettaisi naurettavan leikkinsä ja taistelisi. Kasvi ei tiennyt, kuinka kauan enää kestäisi… joten päätti tehdä ainoan asian, jonka lopputulos ei ollut Joueran päätettävissä.

    β~ Käytä meitä, Zairyh! ~β
    ε~ Mitä sinulla on hävittävää? ~ε

    Vapauttaa sirujen täyden voiman.
    Tuhota kaiken varomatta Joueran ansoja.

    Kasvi kutsui jälleen Nimdan mahtia. Hehkuvat sirut lähettivät siniset urat kulkemaan joka puolelle Joueran maailmaa. Se sirpaloitui, rikkoutui ohuiksi palasiksi, jotka Zairyh erotti vain juuriaan vasten. Isoja osia harmaasta polusta ei mihinkään lohkeili pois.

    Iso halkeama sinistä avautui Zairyhin eteen… mutta se ei ollut ainoa kasvin näkemä asia.

    Nimdan sinistä energiaa vasten erottui jonkin valkoinen ääriviiva.

    Zairyh käski siruja iskemään siihen kohtaan, ja… ja pian Zairyh näki sen.

    Se oli se, mitä Jouerasta oli enää jäljellä.
    Toan valkoinen ääriviiva.

    Kun Zairyh lähetti lisää sinistä, sen piirteet tulivat paremmin näkyviin. Tarkemmin sanottuna toa ei ollut pelkkä ääriviiva. Sitä peittivät himmeät punaisen ja oranssin sävyt, mutta läpinäkyvä hahmo oli silti. Joka puolelta sen kehoa puuttui isoja paloja siitä, missä olisi kuulunut olla panssareita tai orgaanista ainesta. Toan pää oli lohjennut siten, että sillä oli vain toinen silmä jäljellä.

    Ja kun Jouera seuraavan kerran puhui, toan suu liikkui. Mekaaninen robotti ei ollut koskaan ollutkaan Joueran varsinainen mieliprojektio.

    ”YMMÄRRÄTKÖ SINÄ NYT?” se sanoi. ”MINÄ EN TEHNYT TARPEEKSI. OLEN KULKENUT LÄHEMMÄS TÄYDELLISYYTTÄ KUIN VOIT EDES UNEKSIA, MUTTA VIELÄ EN OLE PERILLÄ. MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, KOSKA MINÄ OLEN VIELÄ JOTAIN. TEE SE, ZAIRYH. TEE MINUSTA VIIMEIN EHEÄ.”

    Toa käveli tyhjyydestä polulle, ja sen olemus erottui tarkemmin tien ankeaa harmautta vasten. Tarkalleen ottaen Zairyh ei ollut ihan varma, miten se käveli, koska toan toinen jalka päättyi polveen. Yleisestikin toa näytti kykenemättömältä moneen asiaan, sillä aukko sen päässä sisälsi suuren osan siitä, missä Zairyhin käsityksen mukaan olivat aivot. Eikä mitään ollut tilalla.

    Toa puhui. Toa oli Jouera, mutta kuitenkaan ei ollut. Se oli paras likiarvo siitä, mitä Joueran sieluun oli tämän kokeiden jälkeen jäänyt.

    ”MINÄ OLEN VIELÄ EPÄTÄYDELLISYYTENI VANKI, KUTEN OLET SINÄKIN. MUTTA ON TAPA UUDESTISYNTYÄ. MINÄ EN KOSKAAN EHTINYT YRITTÄÄ SITÄ, MUTTA NYT VIIMEINEN ESTE POLULLANI TÄYDELLISYYTEEN VIIMEIN KUMOUTUU.”

    Jouera kääntyi katsomaan kohti Zairyhiä yhdellä silmällään. ”VIIMEISTELE PROSESSI. TAPA MINUT, ABRAXAS. TEE KUTEN OLEN SINUT LUONUT TEKEMÄÄN.”

    Ikuisuudelta tuntuva ajanjakso kului.
    Zairyh ei tehnyt mitään.

    ”SITÄHÄN SINÄ TAVOITTELET.”

    Valkoinen alkoi kuihtua pois Zairyhin ja Joueran ympäriltä. Punaisen ja mustan uhkaavat sävyt hiipivät taustalle. Zairyh näki yhä toan, mutta sen päällä oli mekaaninen robottikeho. Joueran fyysinen muoto.
    Harha oli haihtumassa.
    Joueran maailma mureni kuin se tietäisi, että sen loppu koittaisi pian.

    ”OTA VIIMEINEN ASKEL POLULLA, JONKA OLEN SINULLE KIRJANNUT”, toa sanoi. ”MINULLA ON AIKAA ODOTTAA.”

    Siniset salamat raivosivat yhä ympäri Joueran maailmaa. Mutta Zairyhin mieleen hiipi aavistus siitä, että ne saattoivat ylettyä fyysiseenkin maailmaan. Sinne, missä Joueran robottikeho odotti kuolemaa yhtä lailla kuin niin teki toan sielu mielimaisemassa.

    ”RIKO KAHLEET.”

    Ja hetki se oli punainen.
    Punainen kuin kohtalo, joka oli sen tapahtuvaksi määrännyt.
    Punainen kuin särjetyn toan panssari.
    Punainen kuin todellinen maailma, joka murtautui läpi valkoisesta illuusiosta.

    Zairyhillä ei ollut valinnanvaraa.

    Tähän hänet oli tarkoitettu. Tai pikemminkin tähän hän oli itsensä tarkoittanut. Ja niin oli Jouerakin. Mutta nehän olivat sama asia.

    β~ Tapa Jouera! ~β
    ε~ Tapa Jouera! ~ε

    Ja sirut vaativat verta.
    Tähän asti ne olivat pysyneet tottelevaisina, mutta nyt ne raivostuivat, kun Zairyh epäröi.
    Sirujen tahto oli Zairyhin tahto. Oli ja oli aina ollut.

    Joten vaikka Zairyh pidätteli itseään kaikella tahdollaan, ei hän pystynyt astumaan syrjään polulta, jonka tiedemies oli hänelle rakentanut.

    Zairyh tappoi Joueran.

    Sininen salama leimahti siruista, ja sekä Joueran sielu että fyysinen keho lävistettiin keskeltä. Sielu huusi kivusta, huusi hurmiosta. Valkoinen räjähti kaikkialla Zairyhin ympärillä, ja sen pirstoutuminen kuulosti huudolta.

    Joueran mekaaninen keho kaatui maahan savuten.
    Joueran sielu paloi ja räjähti valkoiseen kadotukseen.

    Mutta Joueran mieli ei kuollut.

    Joueran mieli uudestisyntyi.

    MINÄ OLEN SINÄ
    SINÄ OLET MINÄ

    NYT EI OLE SINUA
    NYT EI OLE MINUA
    NYT ON ME
    JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN VERI
    JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN TOTUUS
    JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN KOHTALO

    MINÄ KUOLEN
    SINÄ TAPAT MINUT
    SINÄ KUOLET
    MINÄ TAPAN SINUT

    MINÄ KOHOAN TÄYDELLISYYTEEN

    MINÄ EN OLE KEHO
    MINÄ EN OLE SIELU
    MINÄ OLEN MIELI, JA MIELI ON KUOLEMATON

    MINÄ EN OLE ENÄÄ MITÄÄN
    SINÄ ET OLE ENÄÄ MITÄÄN

    MINÄ EN KUOLE
    SINÄ ET KUOLE
    VAAN ME UUDESTISYNNYMME

    KATSO MEITÄ, ABRAXAS JOKA MAAILMAN PIRSTOO
    ME OLEMME KAUNIS
    ME OLEMME KYVYKÄS
    ME OLEMME GNOSIS
    ME OLEMME TÄYDELLINEN

    Ja Zairyh katsoi.

    Zairyh oli hämärässä huoneessa, jonka piirteet olivat yksityiskohtia vailla. Huoneen lattian täyttivät mekaaniset osat, jotka olivat aiemmin muodostaneet Joueran kehon.
    Mutta Jouera ei ollut poissa.

    Jouera oli hänen mielessään.

    ”TERVEHDYS, ZAIRYH. SINÄ PIRSTOIT KAHLEENI VIIMEIN.”

    Luoto
    Päivä

    ”JA NYT OLEN VIIMEIN SAAVUTTANUT TÄYDELLISYYDEN.”

    Zairyh eteni oviaukosta Joueran ohjaamana ja löysi itsensä jonkinlaisesta tunnelista. Valaistusta ei ollut, eikä kivistä pintaa oltu käytetty aikoihin, sillä se oli epämääräisen kasvuston peitossa.

    Minä tapan sinut siruilla. Meidät kummatkin.

    ”MIKSET SITTEN TEE SITÄ?”

    Tunneli kohosi ylospäin. Kuinka paljon maanpinnan alapuolella he olivat? Zairyh ei tiennyt.
    Zairyh keskittyi siruihin.
    Mutta se ei toiminut.

    ”VOIN VASTATA PUOLESTASI. ET TEE SITÄ, KOSKA MINÄ HALLITSEN NYT KEHOASI.”

    Tunneli päättyi huoneeseen, joka oli yhtä pimeä kuin kaikki muukin Joueran pienessä luolastossa. Zairyh erotti etäisesti meren ääniä.

    ”NAUTI LYHYESTÄ OLEMASSAOLOSTASI. TÄYDELLISYYDEN SAAVUTTANUT MIELENI MUSERTAA TAHTOSI. SE ON YHTÄ VÄISTÄMÄTÖNTÄ KUIN MUUTKIN ASKELEET, JOTKA JOHTIVAT SINUT LUOKSENI.”

    Siihen Zairyh ei vastannut mitään.

    Päästämättä ääntäkään huoneen vastakkainen seinä katosi. Valo tulvi sisään ja paljasti huoneen eräänlaiseksi satamaksi, johon oli sidottu yksi ainoa vene. Se oli musta ja vailla varusteita lukuunottamatta moottoria.

    Minä keksin jonkun tavan.

    ”SITÄ EN EPÄILE. MUTTA LYKKÄÄT VAIN VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ, SILLÄ TÄYDELLINEN MIELENI ON KUOLEMATON. NÄITKÖ ANTIDERMIKSEN PURKAUTUVAN KEHOSTANI? NÄITKÖ KONEITA, JOTKA PITÄVÄT TALLESSA MIELTÄNI? EI, MINÄ EN ENÄÄ OLE MITÄÄN.”

    Zairyh meni veneeseen ja käynnisti moottorin. Joura ohjasi aluksen avomerelle.

    ”MITEN TUHOAT JOTAIN, JOKA EI OLE MITÄÄN?”

    Luoto jäi taakse.

    ”KAHLEENI ON PÄIHITETTY. MINÄ OLEN YKSIN VAPAA TÄHTITAIVAAN ALLA.”

    Minulla on keinoni.

    Mutta kumpikin tiesi, ettei Zairyhillä ollut.
    Tämä oli lopputulos, jonka olemassaoloon Zairyh ei osannut varautua.

    ”ETKÖ NÄE, ETTÄ KAIKKI TOIMII LOPULTA TAHTONI MUKAISESTI? SINÄ OLET VAIN IMPULSSIESI ORJA, JOKA EI OSAA MUUTA KUIN TAPPAA. EI OSAA, KOSKA MINÄ EN LUONUT SINUA TEKEMÄÄN MUUTA.”

    Zairyh yritti palauttaa kehonsa hallinnan itselleen, mutta se oli toivotonta. Siispä kasvi päästi irti ja siirtyi keräämään voimiaan.
    Yksi mahdollisuus.
    Hän saattaisi saada yhden mahdollisuuden ennen kuin Jouera pääsisi valtaan lopullisesti.

    Mihin me olemme menossa, Jouera?
    ”ETKÖ TIEDÄ JO? MENEMME TARKASTAMAAN HUOLESTUTTAVAN MAHDOLLISUUDEN, JOTA MUISTOSI VIHJAAVAT.”

    Ja Zairyh luuli tietävänsä. Jouera piti päättäväisesti mielessään matkakohteensa, joka oli sama saari, jolla kaikki oli alkanut.

    Aika kului. Zairyh keräsi voimiaan ja vain varmisti, ettei Jouera yrittänyt käyttää siruja. Kuinka paljon aikaa hänellä oli? Viikko? Vuorokausi? Vain tunteja? Hän ei ainakaan tuntenut minkäänlaista muutosta kummassakaan mielessä.

    Yksi suunnitelma saattaisi vielä kääntää pelin Zairyhin hyödyksi. Kaksi sirua ei riittänyt, mutta entä kolme? Neljä? Tai kaikki kuusi? Ja sirujen hankkimisessa onnekkaimmin saattaisi suoriutua makuta Abzumo.

    Ainut ongelma oli, että Zairyhin mieli ei välttämättä kestäisi sinne asti.

    Määränpää ilmestyi horisonttiin. Vene eteni kohti Zairyhin saaren hiekkarantoja, joille Jouera oli kera lajinsa saapunut omasta tahdostaan ja Kapura haaksirikkoutunut myrskyssä. Palaneen matorankylän rauniot näkyivät aukealla lähellä rantaa. Kasvillisuus rehotti, sillä sieluakaan ei ollut saarelle jäänyt sitä häiritsemään. Korkeintaan pari rahia. Zairyhkin oli lopulta jättänyt jälkeen tyhjän kotinsa.

    Silti Jouera vaikutti uskovan, että saarella saattoi yhä olla jotain. Mitä? Zairyh oli tutkinut sen perin pohjin silloin, kun oli vielä levittänyt saarelle juurensa. Joueran lajin maanalaisesta laboratoriokompleksista oli löytynyt toinen toistaan kammottavampia kokeita, jotka Zairyh oli parhaansa mukaan hävittänyt, mutta yksikään ei ollut vaikuttanut erityisen kiinnostavalta.

    Vene osui rantaan, ja Zairyh nousi kyydistä. Jouera vei häntä kohti saaren keskustaa.
    Kohti laboratoriokompleksia, Zairyh uskoi. Ei hän muutakaan huomionarvoista saarelta keksinyt.

    ”TERVEHDI SYNNYINSAARTASI. SE VOI OLLA VIIMEISIÄ AISTIHAVAINTOJASI.”

    Matorankylän rauniot jäivät taakse. Kaikkialla oli Zairyhin kuolleita juuria, jotka olivat jo niin mädäntyneitä, ettei niiden palauttaminen kasvin massaan onnistuisi. Jouera seurasi samaa polkua kuin saarelle saapunut klaanilaisjoukko, vaikka rehottava kasvillisuus olikin jo lähes vallannut sen itselleen. Ennen matkan varrella olisi sijainnut kylttejä, jotka kielsivät saaren matoraneja etenemästä laboratoriokompleksiin, mutta ne Zairyh oli repinyt irti ensiksi irti jäätyään saarelle yksin.

    Vai oliko hän jäänyt yksin?

    Maanpäällinen osa laboratoriokompleksista häämötti edessä. Joueran yksityinen koealue. Luikerrellessaan sisään Zairyh katsoi vielä rikkoutuneita lasiputkia, joissa hän oli elämänsä aloittanut sekä koneita, joista suurimman osan Zairyh oli jättänyt päälle. Hän ei tosissaan uskonut Joueran rakentaneen minkäänlaista itsetuhomekanismia, mutta tiedemiehen laitteisiin koskemattajättäminen lieni silti viisainta.

    Portaat alas oli piilotettu samanlaisella teknologialla kuin Joueran sataman uloskäynti. Ennen ne olivat saaneet katsojan pohtimaan, oliko niitä peittävää osaa lattiasta koskaan ollutkaan. Tuhon yönä Zairyh oli paikallistanut niiden energianlähteen ylälaboratoriosta ja murskannut sen päästäkseen käsiksi muuhun osaan Joueran lajin luolastoa.

    Ja tuhon jäljet olivat yhä nähtävissä.

    Alhaalla oli avara ja korkea huone, jota peittivät Joueran robottikehoa muistuttavien tiedemiesten osat. Edetessään kompleksissa Zairyh oli runnonut kaiken, johon vain pääsi käsiksi. Suuri osa tiedemiehistä oli kaatunut päättäessään päivänsä Zairyhin mielihyökkäykseen, mutta osan oli tuhonnut valkea hahmo, jota Zairyh ei ollut yön jälkeen nähnyt. Paksujen juurien jäänteitä oli yhä joka puolella. Kattoa peittivät putkistot, ja täysin litteiltä vaikuttaneista seinistä oli paljastunut oviaukkoja kompleksin energianlähteiden pettäessä.

    Huoneen keskiosassa oli portaikko, joka johti ylös korokkeelle. Joueran kautta Zairyh tiesi, että sieltä lajin johtohahmo oli tarkkaillut työntekoa ja ottanut vastaan tiedemiehiä, joilla oli ilmoitettavaa. Mikään huoneessa ei näyttänyt miltään muulta kuin tuholta, mutta Zairyh tunsi terävöittävänsä aistinsa. Jouera skannasi tilan, ja kasvin mieleen nousi etäinen viha.

    Miksi?

    Mitä huomasit, Jouera?

    Jouera ei sitä ilmoittanut. Kasvikeho eteni kohti yhtä oviaukkoa.
    Kerro havaintosi, Jouera.

    ”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ NE.”

    Zairyhin mielen valtasi kuva huoneesta aiemmin. Valoitus oli päällä. Sortuneen katon osat eivät peittäneet lattiaa, vaan tiedemiehet kulkivat tarkasti määrättyjä polkujaan välittämättä mistään muusta kuin työstään.

    Sitten kuva katosi hetkeksi, mutta palasi pian takaisin. Zairyh huomasi, että tiedemiehet olivat samoilla paikoilla sekä kuvassa että todellisuudessa. Hän saattoi nähdä, kuka oli tuhon iskettyä vain kaatunut surkeasti maahan ja kuka oli sulanut liekeissä. Hän näki, kenen kehon juuret olivat musertaneet ja levittäneet ympäri huonetta jättäen alkuperäiselle paikalle vain pään tai käden. Hän havaitsi, mitkä tiedemiehet piirteetön hahmo oli pirstonut.

    Mutta yhden keho ei ollut enää paikalla todellisuudessa. Jouera, joka oli selvinnyt ja paennut.
    … ei.
    Jouera työskenteli ylälaboratoriossa.

    Kuka muu puuttui?

    Zairyh keskittyi lähellä portaita sijaitsevaan tiedemieheen. Joueran kuvassa tämä ei poikennut muista, mutta todellisuudessa hänen kehonsa jäänteitä ei näkynyt missään. Oliko juurakko vain levittänyt ne kauas? Zairyh tarkisti, mutta jokainen yksittäinen sormi ja pala jalkaa sopi johonkin tiedemieheen.

    Tämä yksilö oli vain kadonnut.

    Laboratoriokompleksi
    Vuosia sitten

    Desable heräsi ajatuksettomuudestaan siihen, että hänen mielessään kohosi valtava kipu.

    Kasvin mielensisäinen aalto tuhosi muut, mutta hän oli immuuni. Hän oli asettanut itseensä Joueran parannukset, jotka estivät Zairyhiä tappamasta häntä työnteon aikana ylälaboratoriossa.
    Desablelle kävi vain se, että hänen mielensä kahlinneet lukot murtuivat.

    Mutta ympärillä tiedemiehet kaatuivat ja kuolivat. Liekit nuolivat seiniä. Miekka pureutui yhteen hänen tovereistaan.

    Entinen jään toa oli liian shokissa käsittääkseen tilanteen, mutta jotain hän ymmärsi.
    Oli paettava.

    Ko-Metru, Metru Nui
    Vuosia sitten

    Harhaillessaan maailmalla Desable oli kuollut.
    Hän oli kuollut useasti.

    Mutta Joueran kokeet olivat osoittautuneet yllättävän päteviksi. Vaikka Desable kuoli, hänen tietoisuutensa ei kadonnut tuonpuoleiseen. Hänen mielensä jäi maailmaan ja takertui hämmästyneisiin olentoihin, jotka olivat hänet surmanneet.

    Joueran kokeet olivat osoittaneet myös jotain muuta.

    Mikä oli syy sille, että hän jäi ainoana henkiin?
    Jouera.
    Joueran projektit.
    Joueran virheet.

    Mutta Jouerasta tai yhdestäkään muusta tiedemiehestä ei ollut kuulunut uutisia. Vailla tarkoitusta elämälleen Desable oli kulkenut pitkin meriä. Saarelle hän ei enää palannut, sillä Jouera olisi jo poistunut jos edes eli.

    Siispä hänen mielessään oli lopulta muotoutunut loistoidea. Entä jos hän vain palaisi kotikaupunkiinsa ja aloittaisi kaiken alusta? Tietenkin hieman varovammin… huolellisemmin… Hänen täytyi varmistaa, ettei mikään uhkaisi täydellistä maailmaa.

    Ja hänen täytyisi löytää totuus Joueran kohtalosta.

    Sitä mietti Desable kulkiessaan pitkin kotometruaan veden skakdin kehossa. Mutta sillä välin hän voisi ainakin hetkellisesti palata aiempaan elämäänsä, jota tiedemies oli viettänyt pelkkänä matoranina täynnä suuria ideoita.

    Ja potentiaalinen kehokin hänellä oli mielessään.
    Se, joka ei koskaan arvostanut häntä.
    Se, joka pilaisi uudestikäynnistetyn täydellisyyttä tavoittelevan projektin.

    Desable oli harjoitellut psyykkisiä kykyjään, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia löytää kaipaamansa matoran.

    Siinä hän käveli Desablea vastaan polulla, jonka päälle satoi lunta taivaalta.

    Tervehdys, Cevan.

    Ko-Metru
    Viikko sitten

    Desable oli muutaman vuorokauden ajan lukenut mielenvoimaisen kasvin mieltä. Huomaamattoman työn tulokset vaikuttivat varsin huolestuttavilta.

    Voisiko Jouera yhä olla elossa?

    Hänen täytyisi varmistua asiasta.

    Ko-Metru
    Vuorokausia sitten

    ”Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”
    Ko-matoranin kehossa matkaavan Desablen pelastama toa katsoi kohti suuntaa, johon viattoman jääkansalaisen syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon.

    Samalla hänen mieleensä purkautui joukko varsin kiinnostavia muistoja.
    Itse asiassa hyvin kiinnostavia sellaisia.

    Ga-Metru
    Vuorokausia sitten

    ”Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”

    Etäällä potilaan ja tohtorin keskustelusta Desable kurtisti kulmiaan. Toa oli pääsemässä liian lähelle totuutta.

    Hienovarainen suggestio, ja tärkeimmät faktat poistuivat huomaamattomasti häntäkin aiemmin hoitaneen Cehayan mielestä.
    Kaiken ylle levinnyt salaisuuksien peite oli turvattu.

    “Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”

    Mustan Käden tukikohta, Metru Nui
    Vuorokausia sitten

    “Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa.

    “Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi. Mutta hänen oikea syynsä toan häirintään oli jo saavutettu.

    Tohtorin kirja oli nostattanut pintaan perin mielenkiintoisia muistoja.

    Telakka, Bio-Klaani
    Puoli vuorokautta sitten

    Desable livahti huomaamattomasti joukosta ilman, että kukaan huomasi.

    Oli miltei surullista, kuinka huono vastustaja tulen toa oli.

    Aula, Bio-Klaani
    Päivä

    Käyttäen mielenvoimiaan mahdollisimman huomaamattomasti Cevan oli varmistunut siitä, että sai kulkea linnoituksessa yksin. Mutta nyt vastaan kävelevä outo ilmestys oli jotenkin uhmannut hänen voimiaan. Vielä kummallisemmaksi tilanteen teki se, ettei jänö vaikuttanut lainkaan tietoiselta tilanteesta.

    ”Tervehdys, vemmelsääri”, Desable sanoi kohteliaasti.

    Kani kääntyi matorania kohti ja vilkaisi tätä öristen jotain epäselvää vastaukseksi. Desable arvioi uutta kehoaan: Hyvin epämääräinen, mutta kenties kuitenkin toimiva ratkaisu. Luistelutekniikka vaikutti hyvältä, vaikkei sen kaikkien fysiikan lakien mukaan kuuluisikaan toimia.

    ”Hoi, jänö”, Desable sanoi. ”Runosi ovat hirveitä.”

    Kani katsoi häntä kohti silmissään vihaa.

    Ja kohotti luistimensa terää.

    Aula, Bio-Klaani
    Myöhemmin päivällä

    Desable palasi runtelemaan aiemman ruumiinsa toan pajasta kähveltämällään aseella, jotta kukaan ei osaisi epäillä minkään erikoisen sattuneen. Ainakin teko sekaannuttaisi Bio-Klaanin lainvalvojat ja saisi heidät kiinnittämään huomionsa pois olennaisesta.

    Sitten hän voisi kai antaa jänön viedä tämän kaipaaman kellon. Epäselvän eliön mielen kontrolloiminen oli vaikeaa, eikä Desable pystynyt siihen jatkuvasti.

    Sen jälkeen hänen tarvitsi vain poistua odottamaan tilaisuuttaan.

    Koska Desable tiesi, mitä Jouera aikoi.

    Kumpikaan heistä ei uskonut sattumiin. Miksi Jouera olisi luonut projektinsa omaksi kuvakseen, jos ei suunnitellut käyttävänsä sitä?

    Laboratoriokompleksi
    Päivä

    ”DESABLE. VIRALLISESTI TYÖPARINI, MUTTA HÄNESTÄ OLI ENITEN HYÖTYÄ KOEKANIININA.”

    Zairyhin keho eteni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia laitteita. Osassa oli virta, osa oli ollut sammuneena jo pitkään.

    ”HÄN OLI TOINEN NIISTÄ, JOTKA SINUT LOIVAT. OLIN TYPERÄ JA SUOJASIN HÄNEN MIELENSÄ HYÖKKÄYKSILTÄSI. SEN VUOKSI HÄN JÄI HENKIIN YÖNÄ, JONA PIRSTOIT KAIKEN. MIKÄ PAHINTA, KOKEILIN HÄNELLÄ SAMAA MEKANISMIA, JOKA POISTI KAHLEENI JA TEKI MINUSTA TÄYDELLISEN.”

    Koko tämän ajan Zairyh oli luullut, että Jouera oli ainoa.
    Niin oli luullut myös Jouera.

    Mutta epäilys oli kasvanut tiedemiehen mielessä tämän odottaessa kasvia, jonka oli tarkoitus tappaa hänet ja nostaa täydellisyyteen. Desablen mielellä oli kokeiltu kaikkia parannuksia, jotka Jouera itse oli saanut. Mikä estäisi tätä selviytymästä Zairyhin hyökkäyksestä?

    Ei mikään.

    Juuret painoivat nappeja, ja Joueran kaipaama kone aktivoitui.

    ”DESABLE. MINÄ OLEN ELOSSA JA KOHOSIN TÄYDELLISYYTEEN. JOS KUULET NYT… SAAT KATUA, JOS ASETUT TIELLENI.”

    Mutta vastausta ei kuulunut.

    Hyvin järkevää paljastaa olemassaolosi hänelle.

    Zairyh poistui huoneesta ja suuntasi toiseen. Jouera määräsi yhä suunnan.

    ”HÄN SAATTOI SELVITÄ, MUTTA OLEN YHÄ MIELELTÄNI VAHVEMPI. MURSKAAN HÄNEN TAHTONSA.”

    Seuraava huone oli yhtä pieni, kuin komero, ja täynnä erinäköisiä koneita. Zairyh ei väittänyt ymmärtävänsä niistä mitään.

    Miten aiot tappaa hänet, jos hän on yhtä kuolematon kuin sinä?

    ”TAPPAMINEN EI OLE AINUT TAPA TUHOTA MIELI”, Jouera sanoi ja käytti koneita juurillaan. Muutama nappi painui pohjaan, ja kuului humiseva ääni, kun laboratorio menetti voimansa.

    Lopullisesti.

    ”POISTUTAAN. MIKÄÄN TÄÄLLÄ EI ENÄÄ HYÖDYTÄ DESABLEA.”

    Zairyh siirtyi kohti portaita. Laboratorioon oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus, kun kaikki aiemmin hurisseet laitteistot olivat viimein sammuneet.

    Jouera ohjasi heidät portaiden yläpäähän. Ja pitkin polkua viidakossa. Kohti venettä, joka oli ankkuroitu rantaan… Ja sitten kohti mitä? Zairyh ei tiennyt, mutta sillä ei tainnut enää olla väliä.

    Koko matkan ja ajan saarella Zairyh oli varastoinut voimiaan. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä käyttää niitä.

    Jouera yllättyi mielellisestä hyökkäyksestä niin, että Zairyh pääsi käsiksi siruihin. Sirut… Ne huusivat Zairyhiä tappamaan Joueran, tuhoamaan kaiken, tappamaan molemmat, mutta Zairyh tiesi, että sitä Jouera ei sallisi. Sen sijaan hän pakotti tiedemiehen sivuun mielensä perukoille ja otti hallinnan omasta kehostaan.

    Minä määrään liikkeitämme nyt.

    Zairyh siirtyi veneeseen ja tunsi, kuinka Jouera aluksi pyristeli vastaan, mutta jäi sitten odottamaan tilaisuuttaan.

    Hänen täytyisi olla nopea.

    Matka veisi ainakin vuorokauden, mutta sen päässä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa.

    Tapaamispaikka
    Ilta

    Zairyh ei tarvinnut psyykkisiä kykyjä tietääkseen, että Kapura odotti täsmälleen siellä, johon kasvi oli hänet käskenyt.

    Sen jälkeen hänen täytyi vain ankkuroida alus etäämmälle ja hiipiä Kapuran taakse.

    Ja siirtää Joueran mieli toaan.

    Kasvi oli punninnut vaihtoehtonsa tarkasti. Voisiko Joueran pakottaa piiloon jonkin toisen mielen sopukoille? Koko venematkan ajan tiedemies oli pysynyt vaiti, ja mikä tärkeämpää, ei ollut hyökännyt Zairyhin kimppuun… joten vaikutti siltä, että tiedemies oli asioiden suunnasta mielissään.
    Silloin Jouera ei taistelisi vastaan. Ja siksi tämä voisi olla Zairyhin ainut mahdollisuus.

    Ainut mahdollisuus koskaan päästä eroon Jouerasta, jotta hän voisi etsiä oikean keinon tuhota tiedemiehen mieli.

    Se ei tehnyt päätöksestä helpompaa, mutta valinnanvaraa ei juuri ollut.

    Siispä kasvi ankkuroi kulkuneuvonsa ja kurotti juurensa illan hämärässä kohti Kapuraa.

    Punainen täytti sekä Zairyhin että toan mielen, kun tämä käytti siruja viimeisen kerran ja repi irti tiedemiehen sielun, joka oli hänen juuristoonsa pesiytynyt. Toa jäi makaamaan maahan pökertyneenä mutta kantaen Joueraa mielessään ja Zairyh poistui veneellä…

    … mutta silti hänestä tuntui, ettei mikään ollut mennyt hyvin.

    Oliko tämä ollut Joueran suunnitelma koko ajan? Moni yksityiskohta tuki sitä. Tiedemies oli muovannut Kapuraa palvelijakseen… mutta ehkä myös kehokseen. Ja toan mielen lopulta pettäessä hän saisi projektinsa käyttöönsä.

    Zairyhin täytyi varmistaa, ettei se koskaan tapahtuisi.
    Siispä hän jatkoi kohti toista tapaamistaan.

    Meri
    Yö

    Meren yllä leijaili täysin musta kappale, joka ensisilmäykseltä olisi voinut näyttää kuutiolta. Lähemmin tarkasteltuna kuutio kuitenkin näytti olevan muotoaan epämääräisesti muunteleva tesserakti. Synkän fysiikan lakeja näennäisesti rikkovan anomalian ympärillä kierteli säännöllisillä radoilla kaksi kauhistuttavaa kerubia, joiden siivet iskiessään aiheuttivat merenpinnan voimakasta aaltoilua. Hyperkuutio oli hitaasti mutta varmasti matkalla koilliseen.

    Sitä lähestyi tumma vene, jonka moottori kävi hiljaa. Se liukui halki aaltojen liiemmin häiritsemättä niiden liikettä. Kyydissä oli Zairyh, jonka juuret olivat ankkuroituneet aluksen ympäri. Keskellä sitä piteli kasvi kahta siruaan.

    Kun Zairyhin vene oli tarkalleen leijuvan kappaleen alapuolella, kappaleen pohjasta syntyi purppura valonsäde, joka osui Zairyhiin. Kasvi alkoi nousta hitaasti mutta kiihtyvällä vauhdilla kohti tesseraktia.

    Kerubit kirkuivat.

    Kun epäselvä huonekasvi saavutti epäselvän kappaleen pinnan, se sulautui tämän massaan ja lakkasi olemasta.

    Zairyh heräsi pimeässä. Pian hän havaitsi pimeyden johtuvan siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Silmät? Kun hän avasi ne, hän havaitsi olevansa tähtitaivaan alla.

    ”Tervetuloa, ystäväni”, totesi tuttu ääni läheltä häntä. Zairyh käänsi katseensa äänen suuntaan ja havaitsi obsidiaanisen valtaistuimen, jota asutti purppuraisen valkea ja musta makuta. Kasvi nousi seisomaan – hänellä ilmeisesti oli jalat – ja tarkasteli hieman tarkemmin ympäristöään. He olivat pienellä saarella, joka leijui kosmisen kaikkeuden keskellä. Kaikkialla heidän ympärillään todellisuutta verhosi tähtitaivas, jota kuitenkin himmensi jonkinlainen näköä sumentava pöly. Lähietäisyydellä sitä ei ollut tai sitä ei huomannut. Saaren maaperä oli jotakin Zairyhille tuntematonta ainetta, harmaan kellertävää ja kuhmuraista. Laavalasisen valtaistuimen lisäksi saarella ei muuta ollutkaan.

    Seuraavaksi kasvi kiinnitti huomion itseensä, sillä hänellä oli tavanomaista paljon humanoidimpi keho. Hän vaikutti koostuvan orgaanisesta massasta ja metallisista robottiosista, joita hän kykeni hallitsemaan lähes täydellisesti.
    ”Sinulla taitaa olla jotain minulle”, krokotiilinvirne totesi omalta taholtaan.
    ”Toin sirut”, sanoi Zairyh ja astui haparoivan mekaanisen askeleen. Ja sitten toisen. Pitäen kädessään kahta Nimdan sirua, Beetaa ja Epsilonia.

    Hän eteni varjojen herran luo ja kohotti sirukättään. Aarteet hohtivat tavanomaista sineään.

    ”Minä en riko lupauksiani”, sanoi Zairyh.
    ”Ja minä arvostan sitä, ystäväni”, Abzumo sanoi ja heilautti kämmentään laiskasti käsivarsien nojatessa edelleen valtaistuimen käsinojille. Nimdan sirut nousivat Zairyhin kädestä ja lähtivät leijailemaan yhä ylemmäs, kunnes katosivat kahden liittolaisen näköpiiristä.
    ”Toivottavasti sait, mitä halusitkin”, makuta sanoi hiljaisella äänellä.
    ”Tehtäväni jatkuu yhä”, vastasi Zairyh. ”Mutta ei vielä. Tottelen käskyjäsi kunnes löydän paremman tavan.”
    ”Ja minä voin auttaa sinua löytämään sellaisen. Olet ollut minulle erittäin hyödyllinen, Zairyh.”

    Zairyh nyökkäsi – teki kehonkielellään eleen, johon hän ei olisi aiemmin pystynyt.

    ”Jos pystyn, haen sinulle loputkin sirut.”
    ”Ja niin on hyvä. Kuten varmasti tiedät, tämä maailma on täysin mielikuvituksemme tuotetta. Me olemme mielimaisemassa, jossa mahdollisuudet ovat lähes rajattomat”, makuta sanoi ja nousi seisomaan istuimeltaan. ”Mitä olet mieltä ruumiistasi? Olisiko sellaisesta sinulle hyötyä todellisessa maailmassa?”

    Zairyh otti muutaman askeleen lisää. Hänen kontrolloidessaan Kapuraa toan keho oli tuntunut lähinnä rajoitteelta, mutta tämä mukaili paremmin kasvin olemusta. Zairyh kasvatti toiseen käteensä pituutta ja palautti sen sitten ennalleen.

    ”Tämä on hyvä.”
    ”Siispä valmistamme sinulle sellaisen. Siitä voi olla hyötyä jo seuraavalla tehtävällä.”

    Makuta käveli saaren reunalle ja katseli avaruuden syvyyksiin.
    ”Siruista kaksi on nyt minulla. Alfa on saastaisilla Pimeyden Metsästäjillä, mutta on vain ajan kysymys, ennen kuin se poistuu heidän hallustaan. Delta on ilmeisesti yhä Kuralumen hallussa, mutta hänen mielensä on heikko. Todellisuudessa sirua hallitsee Itroz. Minä aion tappaa hänet uudestaan, kuten tapoin hänet jo kertaalleen. Tällä kertaa siitä tulee pysyvää.”

    ”Itrozia ei ole”, sanoi kasvi. ”Sirut tekivät Matoron hulluksi ja saivat hänet kuvittelemaan makutan.”
    ”Mitä sinä sanot?” Abzumo sihahti ja kääntyi kasvia kohti. ”Minä puhuin hänen kanssaan, ennen kuin se nilviäinen upotti Arkkienkelini!”

    ”Sirujen illuusiota”, Zairyh sanoi. ”Lue minun mieltäni. Matoro tajusi tilanteen epäonnistuttuaan sirujen hallitsemisessa.”

    Abzumo katsoi Zairyhiä epäuskoisesti pitkään. Hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen.
    ”Niin… niinhän sen on oltava.”
    Hän kääntyi jälleen katsomaan edessään aukeavaa kosmosta.
    ”Itrozia ei ole. Minä tapoin hänet.”

    Hetken hiljaisuuden jälkeen makuta jatkoi kuin häntä ei ikinä olisi keskeytettykään: ”Gammaa ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Bartax usutti kimppuuni joukon syöpäläisiä saarellaan. Avden, sen petollisen pikkumiehen, kasvottoman kätyrin ilmaantuminen naapurisaarelle ei ehkä ole sattumaa, joten Avde saattaa pitää Gammaa hallussaan. Se on joka tapauksessa siruista vaikeimmin saatavissa. Ja Zeeta — kukaan ei tiedä, missä se on. Mutta uskallan toivoa, ettei Avdella.”

    Zairyh ei paljon puhunut, mutta se ei estänyt makutaa jatkamasta monologiaan.
    ”Tiedoksesi, ystäväni, että olemme matkalla Xialle. Tapaan siellä erään vanhan ystäväni. Hänellä on Metru Nuilla pieni tuholaisongelma, jossa aion auttaa häntä.”

    He seisoivat tähtitaivaan alla. Lukemattomat tähdistöt loistivat ylhäällä ja Zairyh mietti, kuinka suuri osa hänen polustaan oli kirjattu niihin ja kuinka suuri osa oli kasvin omaa valintaa.
    Mutta oliko sillä edes mitään väliä?
    Zairyh ei aikonut perääntyä.

    ”Olen mukana suunnitelmissasi, Abzumo.”

    ”Kaikki ovat, Zairyh. Kaikki ovat.”

    Iltatähtien alla
    Purppuran piiparin tuleva valtakunta
    Admin-torni

    Rapu haki vikisten parempaa asentoa toan käsivarsilla. Raskas sisäilma sai sen väsymään, ja tummat silmät hentojen varsien päässä tavoittelivat jo taivasta ikkunan läpi. Nöpö halusi ihastelemaan päivän päätöstä. Ulkona syksyn musta laskeutui sieltä, mistä kesällä porotti.
    Vaan äiti ei voinut lähteä ulos hänen kanssaan vielä. Äidillä oli asioita. Hämähäkkitäti oli käynyt äsken ja puhunut äidille jotain, joka oli saanut sekä äidin että hämähäkkitädin huolestuneeksi. Kyllä, äiti näytti taas niin huolestuneelta, että äitiä ei kannattanut häiritä.

    Nöpö ei halunnut, että äiti olisi huolestunut. Nöpö halusi piristää äitiä. Hän tuijotti ylös äitiin äidin lämpimästä sylistä. Äiti oli niin kaunis, kuin kullasta tehty.

    Kuin aurinko. Äitiäkin oli kaksi.

    Yritä jaksaa, Nöpö. Yritä vielä jaksaa.
    Tawa silitti pientä sylissään ja antoi täyden tarinan virrata alaistensa suista. Juuri nyt hopeinen skakdi asetteli päivän tapahtumia hänelle kuin luoteja lippaaseen, ja Paaco lähinnä nyökkäili toverinsa viereltä tuskaisen näköisenä – Mahiki-kasvoisen käsissä painoi aimo pino paperityötä. Toalla tuntui olevan sen kanssa yllättävän paljon ongelmia tämän lihaksikkaan jäntevästä olemuksesta huolimatta.

    ”Ja, öh”, Bladis taputteli pyörätuolinsa renkaita kuin rumpusettiä, ”sitten Äks ja Blöz ampuivat sen seulaksi. Ja sitten se luisteli helvettiin täältä. No ei ihan sinne asti.”
    ”Jees”, Paaco myöntyi hiki otsalla. ”Aika lailla.”
    ”Oletteko aivan varmoja?” Tawa sanoi tiukasti. ”Että se oli hän?”
    ”Tuota”, Paaco mutisi niskaansa hieroen. ”Kelailin vähän nauhoja. Kokeilin äsken vielä kerran zoomata siihen pinkkiin pelleen, mutta kuvanlaatu vain huononi ja huononi. Että… joo…”

    Ei taas.
    Tawa räpytteli silmiään yrittäen käsitellä selostusta. Pohjoisen kaupungin tappioiden ja tuskan uutisten jälkeen eivät sanat ”pinkki”, ”kani” ja ”luisteleva” olleet yhtään helpompia vaikka ne laittoi mihin järjestykseen tahansa.
    ”… sama mies”, Bladis murahti. ”Ja lipettiin pääsi, skarrararr.”
    ”Öö, mies?” sanoi Paaco kuiskauksenomaisesti. ”Tota, onko ihan varma?”
    ”Kovin se sitä aikoinaan julisti. Silloin kun sen sanoista sai selvääkin. Skarrararr, karvahattu siitä olisi pitänyt tehdä.”
    ”Joo”, Paaco myhäili, ”pinkki pukee sinua.”

    Nainen huokaisi liian väsyneenä ymmärtämään. ”Teillä on varmaan jo kiire. Voisitteko mennessänne käydä Figan puheilla? Pyytäkää lähettämään kukkia Tagunalle ja pahoittelemaan puolestani, etten… pääse vielä katsomaan.”
    ”Taguna ymmärtäisi”, Paaco sanoi. ”Selvä”, hän vielä aloitti ja kääntyi jo voitonriemuisena kohti virnistävää Bladista, joka vastasi…

    ”… homma.”

    Kultavihreä toa ei ollut koskaan näyttänyt pettyneemmältä kollegaansa. Verbaalisen selkäänpuukotuksen hetkellä jokin Paacossa murtui. Syvässä synkronoidussa hiljaisuudessa he kääntyivät kohti toimiston ovea.
    ”Niin, ja”, Tawa sanoi vielä epävarmana, ”etsikää Kapura… äkkiä. Pyydän.”
    Moderaattorit eivät voineet sanoa vastoin tätä käskyä.
    ”Yritämme parhaamme, pomo”, Bladis vakavoitui.
    Paaco nyökkäsi. ”Onnistuu. Komisario Viiksen äijät haravoivat jo rantaseutua. Että toivotaan parasta.”

    Tawa kiitti miehiä vielä nyökkäyksellä ennen kuin lähetti heidät matkaansa. Kuusi pientä jalkaa liikahtelivat hänen sylissään kärsimättömiä askelia.
    ”Voi pientä”, neito sanoi sille, joka tuijotti häntä kahdella kiiltävän mustalla helmellä. ”Mennään ulos.”
    Se, joka rapua suojeli puristi kätensä tiukasti tämän ympärille. Nöpöllä oli lämmin. Nöpöllä olisi lämmin vaikka syyskylmässä. Ja se tiesi, että joskus äitikin tarvitsi turvaa. Äiti nousi hänen kanssaan ylös ja aina ylemmäs. Sinne, missä tuikki. Sinne, minne äitikin kuului.
    Iso sininen välipala oli jo siellä, missä tuikki. Äiti avasi oven ja katsoi tämän piikikästä selkää hiljaisen hetken kuin miettien, mitä sanoa. Jos mitään.

    Usva peitti pimeitä peltoja kauempana. Tornin kärjen pienet tuikut uhmasivat yötä hiljaisina ja ainoina. Kaupungin valo oli jo pimennetty joka ilta tuhkaisen sinetin jälkeen – pimeys suojaisi heitä vielä. Toisena yönä peräkkäin viimeinen vartija ja sinisten ussalien johtaja seisoivat tornin parvella pilvettömän tähtimeren alla.
    Pikkuinen Tawan käsivarsilla vilkaisi vartijaa hiljaa hengittäen. Suuret mustat silmät tappien päissä laajenivat ja alkoivat ahmia maisemaa innolla. Ravun ilon vinkaisut soivat yöilmassa, ja eläin hengitti syvään äitinsä käsissä. Ussalin päällä ei illan paino tuntunut miltään – sille kaikki oli yhtä kevyttä kuin hyytävä syystuuli, joka kutitteli lempeästi kuorta ja tuuditti kosmoksen uneen heidän yllään.

    ”Helei.”
    Guardian heilautti kättään saapuneille kääntymättä ja kurottui taputtamaan Nöpöä selkään. Rapu ei huomannut sitä taivastulen ihailultaan. Kun skakdi käänsi päänsä kokonaan sähkön neitoa kohti, hänen yläleukansa etuhampaat työntyivät huulista höntisti esille kuin… kuin… aivan kuin jollain…

    ”Moi best juuriadmin.”
    Tawa laski silmäluomensa puolitankoon huumorin kuolemalle.
    ”… moi, best admin.”

    Skakdin ilme vakavoitui sen verran kuin se vielä pystyi. ”Huhut herra taitoluistelijan paluusta taisivat olla totta.”
    Vihreät silmät katsoivat punaisia kiusaantuneina. ”Mitä jos ei vain puhuta siitä?”
    ”Ai…” skakdi mutisi, ”niinkuin… enää ikinä?”
    ”Koskaan.”

    Sama sopimus sinetöitiin keskiyöllä sanoja vailla. Guardian mietti hiljaa käyvänsä lisäämässä pari uutta moderaattorien taukohuoneen kiellettyjen sanojen listaan ennen kuin ilta olisi ohi. Mutta se ei ollut hänen päällimmäinen mietteensä – päällimmäistä hän ei aivan vielä halunnut uskoa.
    ”Vai että nolla sirua”, skakdi lausui. ”Palautus alkuun.”
    Tawa nyökkäsi syvään huokaisten. ”Niin.”

    Petturi, petturi, petturi. Valon ritarin ja sepän kuvat särkyivät sirpaleiksi. Mustalumi taas… oli sirpaleina oikeastikin.
    ”En olisi halunnut uskoa sitä. Kenestäkään heistä.”

    ”En minäkään… enkä tiedä miksi olin niin sokea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miten… miten en nähnyt että Matorolla ei ollut kaikki kunnossa? Miten emme koskaan pysäyttäneet häntä?”

    ”Ehkä näin kuului käydä”, Gee sanoi siihen. ”Ennen kuin sirut tappoivat loputkin hänestä.”

    ”Niin”, Tawa vastasi, ”niin kai.”

    Tähtitaivas. Jokin sieltä putosi alas ja piirsi yöhön tulellaan valkean viivan. Miehellä, naisella ja ravulla oli kaikilla toive, jonka he toivoivat tähden toteuttavan.

    ”Minusta tuntuu kummasti siltä”, Guardian rikkoi hiljaisuuden, ”kuin kaikki olisi taas vähän kauempana.”
    ”Mikä kaikki?” Tawa tavaili.
    ”Kaikki”, skakdi toisti. ”En tiedä. Kuin se olisi hetken ollut. Ja kuin se olisi kaiken aikaa menossa kauemmaksi.”
    Neito leikitteli sylissään olevan pienoisen saksilla, mutta Nöpö ei siitä tällä kertaa innostunut. Yleensä se yritti napsia kiinni toan sormenpäistä, mutta nyt sen huomio oli korkeuksien vankina. Nainen hymähti lempeästi ja seurasi katsetta ylös. Sinne, missä valosilmät katsoivat alas uinuvaa maailmaa.

    ”Mitä tarkoitat?” Tawa kysyi.
    ”En ole varma, osaanko selittää.”
    ”Yritä.”
    ”Joku tähtitornissa… ehkä BCii, en ole ihan varma, puhui minulle joskus siitä, kuinka kaikkeus muuttuu koko ajan isommaksi. Jonkun mukaan se jatkuu niin kauan kunnes mikään materia ei enää koskaan kohtaa toista. Kaikki menee kaiken aikaa kauemmaksi kaikesta.”

    Tähtitaivas. Kun pimeitä kohtia katsoi tarpeeksi kauan, löysi niistäkin tähtiä – pienempiä ja heikompia kuin muut.

    ”Kaukana on hyvä”, nainen sanoi silittäen rapua. ”Kaukana on rauhallista.”
    ”Niin”, skakdi mutisi. ”Kaukana olemme yksin.”
    ”Siitä… ” Tawa haki sanojaan, ”siitä se bio. Bio-klaani.”

    ”Aiiivan”, skakdi näytti valaistuksen kokeneelta. ”Bio. Etäisyys.”
    ”Kaukana”, Tawa nyökkäsi, ”mutta silti lähellä.”

    Tähtitaivas. Joskus silloin aikoina toisina kuviteltiin, että enkelit olivat tuiketta, mutta ne olivatkin pimeys sen välissä.

    ”Kaukana kukaan ei vain tule auttamaan meitä. Kaukana olemme yksin.”
    ”Gee, emme me ole yksin. Emme vaikka kaikki muut hylkäisivät meidät.”
    ”Emme kait.”

    Tähtitaivas. Kuvajaisia kuolleista asioista. Punaa matkalla kauemmas.

    ”Tawa”, Guardian jatkoi hiljaa sävyllä, joka ei aivan istunut aiempaan synkeyteen, ”onko sinulla oma tähti?”
    Nainen hämmentyi. ”Tuota… mitä?”
    ”En tiedä, kuinka kane-ran telaöljyä soperran, mutta… eivätkö nuo ole teidän?” hän mietti suunnaten sormensa kohti avaraa pimeää. ”Toat. Aina kun uusi toa syntyy, syttyy tuollainen palamaan.”

    ”Niin… niin ne ainakin sanovat.”

    ”Mieti. Paacollakin on tähti taivaalla. Paacolla! Mikä noista on sinun?”

    ”En… en tiedä, onko minulla omaa?” nainen sanoi epävarmasti. Vai onko niitäkin kaksi?

    ”Etsitäänkö se?”, mies sanoi. ”Jos siinä on jotain kosmista magiaa, ehkä sinä tunnistat sen?”

    ”Älä edes viitsi”, nainen kuiski. ”Ryhdytäänkö saman tien ennustamaan? Mikä horoskooppi sinulla on?”

    ”Mistä se edes pitäisi tietää?” vartija hymähti ilottomasti. ”Mangai on aika kivan muotoinen, mutta pidän kyllä Matasta myös. Tai pitäisin varmaan, jos erottaisin ne toisistaan.”

    ”Älä tuhlaa aikaasi”, Tawa sanoi lempeästi, ”ei sen… ei sen löytäminen ole minulle niin tärkeää.” Jos… jos sitä edes on.

    ”Minulle on!” skakdi sanoi täysin vilpittömästi. ”Tawa. Piru vie, sinä olet tähti. Yksi noista on sinun. Nuo pitävät sen kaiken pimeyden poissa. Nuo tekevät reikiä tuohon kaikkeen mustaan.”

    Tähtitaivas. Reikiä mustassa.

    ”Sinulla on väliä. Etkö tajua, kuinka paljon? Niin kauan kun olet siinä, tuolla jossain palaa valo. Ymmärrätkö nyt, miksi jaksan yhä tapella maailman pahuutta vastaan?”

    Tähtitaivas. Algoritmi joka ei murtunut.

    ”Minä… minä ymmärrän, mutta… et voi tehdä yksin sitä kaikkea, Gee”, nainen huokaisi. ”Mieti Matoroakin. Se… se tuhoaa sielun. Pelastettavaa on aina niin paljon. Et voi voittaa Ämkoota-”
    ”En voittaa. Pelastaa”, hän keskeytti.
    ”- ja tuhota Nimdaa-”
    ”Työn alla-”
    ”Lopeta keskeyttäminen! Luuletko pystyväsi kantamaan koko maailmaa harteillasi?”
    ”Aiempaa pointtia jatkaakseni: Tawa… on minulla siruihin liittyen jotain… jotain, joka ei ole kyseenalainen taikakello… tarvitsen vain aikaa. Ja tietoa. Joka on resurssi, jota jotkut ystävämme eivät meille anna ihan liikoja.”
    Tawa pudisti päätään. ”Gee… täytyy olla muita tapoja. Täytyy vain olla.”
    ”Muut tavat tappoivat satoja Metru Nuilla. Olen kyllästynyt odottamaan, Tawa.”

    Tähtitaivas. Poissa kohta.

    ”Minä ajattelin lopettaa tämän, Tawa”, sanoi mies haudanvakavana. ”Ja toivon, että minulla on siihen oikeasti tapa.”

    ”Niin… niin toivon minäkin. Mutta pelkään puolestasi.”
    Tawa huokaisi ja katsoi Nöpöön. Sylissä rapu painautui tiukemmin äitiään vasten. Kaukana olevat asiat olivat kauniita.
    Mutta lähellä olevat toivat lämpöä, vaikka tuike sammuisi.

    Tai siirtyisi kauas pois.

    Mutta jälleen syttyi miete naisen sisällä, jota hän ei ollut koskaan todella hylännyt. Miete siitä, oliko hän ollut aina matkalla väärään suuntaan. Oliko hän todella halunnut rikkoa vai korjata.
    Ja mitä pidempään hän sitä mietti, sitä enemmän hänestä tuntui että hän oli katsonut tähtiä jo pitkään väärin.

    Punainen vaelsi taivaalla keskellä naruja, joihin koko totuus oli sidottu.

    Sininen antoi ajatuksiensa nousta avaruuksiin, ja mietti hiljaa Mielen sirujen pirstomista lopullisesti.

    Ja kullankeltainen puristi hopeista poikasta sylissään tiukemmin. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen… mutta jo hetken aikaa hän oli miettinyt aivan päinvastaista kuin ystävänsä.

    Voisivatko sirut tehdä sen?

    Voisiko niistä takoa sittenkin jotain hyvää?

    Voisivatko sirut tuoda tähdet takaisin?

    Kosmos ei vastannut. Se tanssi yhä punaista tanssiaan, jonka päätepiste lähestyi siellä missä polut kohtasivat.

    Kapuran mieli

    Jälleen yksi väistämättömyys oli toteutunut.

    Zairyh oli toiminut kuten Jouera oli arvellutkin ja viimein johdattanut hänet ruumiiseen, jota tiedemies oli aikonut käyttää aina sen luotuaan.

    Mutta nyt Joueran ajatukset olivat muualla. Niissä hän johti jo täydellistä maailmaa, jonka synty oli kirjattu Kohtalon algoritmeihin.

    Metalliportaat kohosivat taivaisiin. Kaukana ylhäällä, ylitettyään tähtitaivaan, niiden muoto vaihtui harmaaksi tasoksi, jonka päällä oli vain yksi kappale.

    Ahkera ylläpitäjä, joka oli noussut jumalaksi jumalten tilalle ja joka piti nyt maailman liikkeessä.

    Jouera hän ei enää ollut.

    Hän oli Setheus Nui.

    Setheus Nui, jonka maailma oli kerran pirstottu virheen vuoksi, mutta joka lopulta nousisi uudestaan.

    Sairasosasto

    Sydänkäyrää mittaavan laitteen piippaus täytti hiljaisen huoneen. Valko-oranssin plasmantoan kylki oli paikattu ja kääritty siteisiin. Aurinkolaseja käyttävä krikcit katsoi välillä, kuinka toan rintakehä nousi hengityksen aikana, ja välillä taas ulos huoneen ikkunasta tilan valkoharmaaseen seinään nojaten.
    Takalek ei ollut uskaltautunut poistumaan parinsa rinnalta, vaikka hänen työpäivänsä olikin käytännössä jo ohi. Hän oli poistunut huoneesta sen verran, että oli soittanut puolisolleen tulevansa myöhään kotiin ja hakeakseen sairasosaston kanttiinista kahvia. Ruskea paperimuki lojui jo rytistettynä roskakorissa.

    Saikohan kukaan sitä pinkkiä jänistä kiinni. Jos ei, sinne meni se kello. Tagunan hengenvaaraan joutuminen ei saisi olla turhaa.

    Takalek huokaisi. Hän katsoi taas tajuttoman korttihain Miruun, jossa oli korttisymbolia muistuttava suuaukko.
    Jo toinen läheiseni makaa tiedottomana sängyssä… en kestäisi, jos menettäisin heidät molemmat.

    Sinivihreä krikcit nosti katseensa taas huoneen ikkunaan. Syksyinen yö oli kirkas, mutta kuiden siluetit eivät kantautuneet sisälle saakka. Sairashuoneen lampun valon heijastuksen läpi saattoi kuitenkin erottaa mustan taivaan punainen piste.

    Syy, miksi rupesin Klaanin poliisiksi oli kai se, että halusin ammatin, jossa minulle annetaan käsky ja tehtävä ja jonka minä suoritan. Minut kai kasvatettiin siihen. Suiston yhteisö perustuu siihen: käskyn molemminpuoliseen hyväksyntään ja toisten kunnioittamiseen.

    Matoralaiset uskovat, että Punainen tähti opastaa meitä kohti päämääräämme, Kohtaloamme. Itsekin olen uskonut, että kaikilla ja kaikella on jonkinlainen merkitys…

    Krikcit yritti rauhoittua, mutta hänen leukansa alkoi väkisin täristä. Harmaat kyyneleet valuivat aurinkolasien alta sirkattaren poskille, josta ne tippuivat ilmaan. Ennen kuin ne ehtivät koskettaa maata, kyyneleet olivat kovettuneet pieniksi kuuliksi.

    … mutta mikä merkitys läheisteni kärsimyksellä on?
    Jos heidän menettäminen on käsky… en hyväksy sitä…

    ”Mhh–”

    Takalek säpsähti, kun toa äännähti. Krikcit syöksyi Tagunan sängyn viereen.
    ”Hei! Oletko hereillä? Kuuletko minua?”
    ”Kun…” Taguna mumisi ollen vain puoliksi tajuissaan.
    ”Mitä yrität sanoa?”

    ”Kun… kun minu… on… kol… me…ro… koro… palaa… an… tasalle.”

    Metsä

    ”best… vlavoja setä… bäni tymä mieli setä!” kani sopersi sekavana, kun jokin sen mieleen tunkeutunut käski sitä eteenpäin.

    Jänö vain tiesi, että ”mieli setä”, oli jotenkin ilmestynyt hänen pääkoppaansa ja nyt käski häntä tekemään epämiellyttäviä asioita. Käski hylkäämään kellon jään toan noudettavaksi ja juoksemaan pois.

    ”best valvoja…….. plis”

    Mutta hänen mieleensä tunkeutunut Desable ei välittänyt.

    Jo se lyhyt aika, jonka tiedemies oli vemmelsääressä viettänyt, lupasi pahaa. Saastainen olento oli täysin vailla järkeä, ja sen oli annettu juosta vapaana liian kauan.

    Kani ehkä kaipasi kuvittelemaansa valvojaa, mutta eikö hänellä muka ollut parempi valvoja? Valvoja, joka oli joskus ajatellut kutsuvansa itseään Norea Nuiksi?

    Mutta ennen suunnitelmien saavuttamista oli vielä selätettävänä monia esteitä. Jouera pyrki todennäköisesti tulen toan mieleen, mutta mitä hän aikoi? Tuskin mitään hyvää, sillä tiedemiehen virheet olivat jo murskanneet yhden projektin.

    Virheitä ei saanut sietää.
    Sellaisille arkkitehdeille ei täydellisessä maailmassa ollut tilaa.

    Kani oli arvaamaton, mutta sen himoama kello löytyisi Kapuran läheltä. Siispä se kelpasi ainakin tilapäiseksi ruumiiksi.

    ”vlavo…… ja…….. plis” kani sopersi ja kuolasi purppuraa mössöä.

    Nyt se vaikutti hyödyttömältä… mutta kuka tiesi, mitä voimia vemmelsäären sisälle saattoikin kätkeytyä?

    Varsinkaan sitten, kun se saisi kaikki aarteensa.

    Klaanin käytävä

    ♫ Takoja on kadoksissa. Miten ikävä sattuma~ ♫

    Yksinäiset väittelyt kanssa hulluuden. Ne olivat ylitsepääsemätön haaste Mustalumen väsyneelle mielelle. Askelista käytävän sinisellä matolla ei kuulunut ääntä.

    ♫ Jos hän on syytön, miksi hän pakeni?~ ♫

    Rikkinäiset ajatukset vain pahenivat miettimisestä. Usko kaikkeen oli puhki kulutettu. Sama se, hän hautasi syytökset, mutta tiesi häviävänsä.

    ♫ Olisitpa, Sotilas, osunut petturin sydämeen~ ♫

    Hän puristi kultaista kelloa satuttaen sormiaan. Kosmiset viisarit liikahtivat jälleen eteenpäin, ja aloittivat uuden tappion syklin. Aina vain uudestaan ja uudestaan.

    Bio-Klaanin kaupunki

    Kadut olivat autioita kun Kapura asteli kohti kotiaan eikä vieläkään ollut varma, mitä hänelle oli metsässä tapahtunut.

    Eikä hän tiennyt, kuinka häneen suhtauduttaisiin petturuustutkinnoissa.
    Eikä hän tiennyt, syytettäisiinkö häntä Cevanin murhasta.
    Eikä hän tiennyt, mitä Zairyhille oli tapahtunut.
    Eikä hän tiennyt, mitä epäselvä kani aikoi.

    Niin monet narut olivat Kapurassa kiinni…

    … mutta silti hän tunsi sinä hetkenä olevansa vailla suuntaa.

    Tarek oli ollut oikeassa. Tähdet olivat hävinneet ja jättäneet jälkeensä vain epävarmuutta, vain vastaamattomia kysymyksiä, vain mysteerejä.

    Abzumon ilma-alus

    Purppura piipari istui valtaistuimellaan mustan taivaan alla ja tarkasteli edessään hitaasti pyörivää skakdikehon kolmiulotteista mallia. Makutan kasvoilla virnisteli tieteellisen innostuksen katse. Skakdimallin kädet oli levitetty sen sivuille. Abzumo selasi läpi ruumiin eri kerroksia, ja lopulta näkyvissä oli pelkkä luuranko ja himmeänä hehkuva ihokerros merkitsemässä skakdin ääriviivoja.

    ”Spiriah oli tylsimys työstäessään näin mielikuvituksettomia liskoja”, makuta totesi. ”Mutta kyllä heistä johonkin taitaa olla.”

    Zairyh ei vastannut varjojen herran kommentteihin.

    Kun hän tarkemmin pysähtyi miettimään, asiat olivat nyt huonommin kuin ne olivat koskaan olleet. Jouera oli elossa ja vaarallisessa asemassa. Kapura ei ollut enää hänen vallassaan. Lisäksi oli muitakin epävarmoja muuttujia… kuten ko-matoran, jossa piileksivän mielen kasvi osasi nyt veikata Desableksi.

    Siispä Zairyh ei pysähtynyt miettimään.

    Siispä Zairyh päätti vain jatkaa eteenpäin.

    Hän ei tiennyt, mitä polun päässä odotti, mutta hän oli sen jo valinnut…
    … tai sitten se oli valittu hänelle.

    Klaanin käytävät

    Kapura asteli kohti huonettaan… ja hänen mieleensä palasivat kaikista maailman asioista epäselvät sanat, joita kani oli aiemmin hänen päälleen syössyt.

    TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
    TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI

    TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI

    ”Kaikista maailman asioista”, huokaisi Kapura itsekseen. Ketään ei sentään ollut kuulemassa.

    Oli selittämätöntä ja typerää, että kani tiesi, kuka oli Tarip… Oli vielä typerämpää, että se edes kykeni muodostamaan tiedoista koherentteja lauseita… Mutta kaikista typerintä oli, että juuri niitä lauseita Kapura jäi yömyöhään pohtimaan.

    Se… se oli luisteleva kani.
    Ei mikään merirosvojen ja heidän perämiestensä välisten suhteiden asiantuntija.

    Silti… mitä mieltä Tarip olisi hänestä kaiken jälkeen?

    ”Lopeta”, seppä käski itseään. Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä kellon ollessa aika mitä ja muutenkin sekavassa tilassa.

    Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä koskaan.

    Sillä jos omistaa elämänsä virheittensä korjaamiseen, ei saa uskoa maailmaan vailla anteeksiantoa.

    Mutta kaikesta pelottavinta oli se, että Taripilla oli kaikki maailman oikeudet vihata häntä… ja että Kapura ei voisi syyttää häntä siitä.

    Mutta eikö hän kuitenkin ottaisi mieluummin sellaisen todellisuuden, jossa Tarip eli mutta ei sietänyt katsoa häntä?
    Miksi Kapura sitten vaivasi päätään näillä ajatuksilla?

    Koska tapahtumien päätepiste lähenee.
    Koska langat kiristyvät ja pian saavutaan koskeen.

    ”Hiljaa”, toa komensi itseään. Nuku yön yli. Silloin olet vähemmän sekava… ja vähemmän humalassa, hän oli usein joutunut lisäämään komennellessaan alaismerirosvojaan.

    Ja ehkä se tässä olikin kaikkein kamalinta. Vaikka oli kuinka yrittänyt, Kapura ei ollut vieläkään onnistunut unohtamaan, jättämään menneen taakseen ja astumaan eteenpäin. Ja vihasi itseään sen vuoksi. Mitä hyötyä mistään enää oli?
    Tarip oli kuollut eikä tulisi takaisin, vaikka hän kuinka toivoisi.
    Ja kyseenalaisia jumaluuksia lukuunottamatta ei ollut ketään, joka sepälle antaisi hänen syntinsä anteeksi.

    Joten miksei hän pystynyt päästämään irti ja keskittymään siihen, mitä oli nyt? Siihen, johon hänellä vielä oli edes vähän vaikutusvaltaa?

    Hyödytön ajatusleikki! Tähdet ovat karanneet ikuisuuteen.
    Missä on tiesi, toa? Minkä Kohtalon on sinulle Mata Nui takonut? Missä kulkee polkusi?

    Ja…

    … onko se koskaan kulkenutkaan?

    ”Minä en tarvitse Kohtaloa päättääkseni elämästäni”, Kapura mutisi. Filosofinen yksinpuhelu kantautui kuuroille korville linnakkeen autiossa yössä. Mitähän kello edes oli? Etsittiinkö häntä vielä? Tuskin sentään näin myöhään.

    Mihin ajattelit tämän kaiken johtavan?

    Mistä löydät korvikkeen sille, jonka kerran menetit?

    Kapuran huoneen ovi erottui jo käytävän päässä. Se merkitsi, että hän pääsisi pian Unen Valtakuntaan, jossa todellisuus oli vain todennäköisesti eikä varmasti painajaismaista.

    Ovi oli raollaan.

    Kapuran hengitys pysähtyi hetkeksi.

    Haluatko sinä todella nähdä, mitä siellä on? Juokse pois äläkä koskaan palaa! käski jokin panikoivampi osa hänen mieltään.

    Mutta tulen toa ei juossut karkuun. Hänen narunsa vetivät kohti puuovea, joka oli raollaan, vaikkei sen kuulunut olla.

    Tulen toa asteli sen luo ja raotti varovasti yhä tietäen, ettei hänen pitäisi olla tässä. Että hänen kuuluisi juosta karkuun.
    Mutta toisinaan narujaan on vaikea päihittää.

    Toisinaan polku on jo valittu ennalta.

    Seinät huusivat punaista.

    Seinät huusivat

    mutta sen lisäksi ne vielä huusivat

  • Punasiirtymä: Norea

    Kani kömpi ylös ja huomasi tärisevänsä innosta. Aarre! Siellä oli aarre!
    Nyt teki mieli lausua kunnon runo.

    Jänö tunsi monta runoa, vaikka suurinta osaa saattoikin haukkua hirveäksi. Kritiikistä ei vemmelsääri kuitenkaan välittänyt varsinkaan keskellä autiota metsää, joten se rykäisi äänekkäästi ja jatkoi luistelua lausuen valitsemansa värssyn olemattomalle yleisölle.

    olipa keran kani
    jolla oli arrteet
    kunes
    ei enää olut kaan

    korvat arteet löy tää
    kelo ne sälilö tää
    ja siten on se yk si

    jota en laulakoska
    se on
    slalai suus

    Punasiirtymä

    Norea

    Betty, taivaalla
    Aamu

    Niin monia tunteja kestänyt matka vanhalla pommikoneella alkoi pikku hiljaa koetella matkalaisten hermoja, sillä kaikesta Codyn ylistyksestä huolimatta Betty oli juuri sellainen kuin sodanaikaiset pommikoneetkin: hidas, kömpelö ja epämukava.

    Matkustamon keskikäytävä oli kaikki, mitä kahden klaanilaisen välissä kulki.

    Kapura yritti saada ajankulukseen selvää aluksen yläosiin ripustettujen tietokoneruutujen lukemista ja siitä, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Tämä insinööritaitojen osa-alue oli jäänyt toalle melko tuntemattomaksi, joten hän ei saanut hirveästi irti Bettyn tarkastelemisesta.

    Hopeakanohinen matoran istui hänen vieressään ja oli pysynyt vaiti, mutta ei Kapura muuta olettanutkaan – porukassa, joka ei ollut vain hän, Cevan todennäköisesti kommunikoisi mieluiten mielensisäisesti.

    Jos se edes on nimesi, Kapura ajatteli puolisarkastisesti ja katui sitä, ettei ollut muistanut tiedustella Metru Nuin rekistereihin todennäköisesti pääseviltä tarkempia tietoja matoranista. Vaikka tämä olisikin saattanut tulkita sen sopimuksen rikkomiseksi.

    Kun muutakaan ei ollut, täytyi toan kai tyytyä käymään eräs keskustelu. Aluksi hän oli arastellut Cevania mutta pian muistanut, että tämä kuitenkin lukisi kaiken heidän mielistään. Matoroakaan tuskin haittaisi salailun puute, ja luulihan Mustalumi Cevania yhä vaarattomaksi.

    ”Matoro”, Kapura huokaisi. ”Minä… Minä voisin oikeastaan kertoa erään asian siitä kellosta.”

    Toa käänsi katseensa harmaasta kaukaisuudesta. ”Ai?” Matoro kysyi miltei yllättyneenä. Hän harkitsi hetken kommentoivansa, että asioista aikaisemmin kertominen olisi ollut hyvä idea jo aiemmin, muttei aikonut olla niin pikkumainen.

    ”Sille, etten pidä sen pitämistä itselleni turvallisena, on ihan oikeat syyt!” Kapura sanoi. ”Nimittäin tarina menee näin. Arupak… ööh, huijasi, muistoni ovat vähän epäselviä, aikaraudan eräältä… no eräältä tyypiltä vain. Ja sitten tulee aika kova käänne. Se ilmestyikin Klaaniin, tosin silloin, kun en vielä tiennyt Arupakista, ja, ööh… veti minua turpiin. Ja tuli bännityksi. Lienee turhaa vainoharhaa, mutta epäilen sen etsivän minut uudestaan, jos jotenkin pääsee vapaaksi… Tosin Klaanin turvatoimet taitavat olla ihan riittävät. Mutta kuitenkin! Arupakin menneisyydessä voi olla myös muita, joita se saattaa kiinnostaa. En vielä muista ihan kaikkea.”

    Matoro yritti muistella tietämiään bännittyjä. Niitä ei ollut ihan hirveästi.
    ”No”, hän vastasi. ”Tuo asettaa asian heti vähän eri valoon.” Niinkuin olisi myös esimerkiksi salatun merirosvomenneisyyden kertominen heti aluksi!

    ”Ei se tietenkään omalle turvallisuudelleni tee mitään”, Kapura mutisi, ”mutta ehkä kello tekee jotain vaarallista? En ole kelloseppä, mutta luulen, ettei niiden sisällä ole yleensä portaaleja tyhjiöihin. Joten… haluatko ottaa sen säilytettäväksi? Taon kassakaapin heti kun ehdin.”

    ”Mitä jos annamme sen jonnekin modejen holviin linnakkeeseen päästyämme?”

    Kapura oli hetken hiljaa.
    ”Saa nähdä, paljonko meihin tuollaisissa asioissa enää luotetaan. Mutta kysytään.”

    ”Mitä oikein odotat? Että modet luulisivat kellon olevan joku pahan petturin pommi?”
    ”Miksei se voisi olla? Lisäksi voi hyvin ollakin, koska en vielä ole ihan täysin perillä mystisestä kellotaiasta..”
    ”Voin minä sitä säilyttää”, Matoro huokaisi lopulta. ”Eipähän sinun tarvitse huolehtia siitä koko aikaa.”

    ”Kiitos”, sanoi tulen takoja ja ojensi taskunauriin toalle. Vieläkään ei sen viisari liikkunut. Aikaa näyttämätön ajannäyttäjä oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun… mutta Kapura alkoi olla varma, ettei sen käyttötarkoitus ollut olla kätevä säilytystila. Mitä sen sisälle oli tarkoitus laittaa? ”Teen sen kassakaapin heti päästyäni pajaan. Räjähdyksenkestävän.”

    ”Olemme sitten Bio-Klaanin saarella puolessa tunnissa”, komentaja huomioi ohjaamosta nostaessaan konetta pilvien yläpuolella. ”Jos ne teidän torakat ei huomaa meitä, siis.”

    Telakka
    Aamu

    Käden pommikone erottui ankeana ja harmaana kaikesta ympäröivästä kalustosta laskeutuessaan Telakan kiitorataa pitkin. Matoranit jakoivat alukseen epäileviä, osin jopa pelokkaita, katseita. Betty pysähtyi virittelyn alla olevan Kane-Ran viereen, ja sen neljä matkustavaista astelivat ulos radalle.

    Vähän matkan päässä laskeutuneesta aluksesta seisoi nelikkoa vastassa ollut duo. Sinivihreä krikcit piti kättään lantiollaan, kun taas valko-oranssi toa piti kättään valmiina vyöllään sidotulla, punaisen kepin näköisellä asialla.

    ”Kapura ja Matoro?” krikcitiläisnainen kysyi toilta. ”Olemme Takalek ja Taguna Bio-Klaanin poliisilaitokselta. Administo on pyytänyt meitä kuulustelemaan teitä lyhyesti.”

    ”Vahki voi myös tulla mukaan”, Taguna lisäsi. ”Same haluaa jutella.”

    Cody ei peittänyt yllättyneisyyttään, mutta ei päättänyt kommentoida muuten kuin nyökkäämällä. Sinne taisi mennä se suunnitelma pikaisesta lähdöstä. Toivottavasti Xen ei kaataisi koko Kättä sillä välin kun hän olisi poissa.

    ”Minusta tuntuu, ettei siitä tule lyhyt kuulustelu”, Matoro vastasi.
    ”Se jää nähtäväksi”, aurinkolasipäinen krikcit tyytyi toteamaan.

    Kapura pysyi hiljaa. Se, että heitä kuulustelikin poliisikaksikko, joista kumpaakaan hän ei ollut aiemmin tavannut, toi tilanteeseen uusia ja epämiellyttäviä piirteitä. Varsinkin, kun hän arveli viattoman Metru Nui-selvityksen taakse piiloutuvan toisenkin agendan – petturitutkinnan. Toa oli ollut pitkään poissa Klaanista eikä osannut arvella, mitä moderaattorit olivat mahdollisesti saaneet selville tilanteesta.

    Siispä seppä keskittyi vain hiljaiseen pohdintaan ja kuulustelijoiden analysoimiseen. Huomiota olisi ehkä kannattanut kiinnittää muuhunkin, sillä Telakan matoranvilinässä yksinäinen ko-matoran poistui helposti joukosta kenenkään huomaamatta.

    ”Meillä on kyllä aikaa”, tokaisi Taguna. ”Ja voimme vaikka kutsua teidät uudestaan. Yksi aikaraja nimittäin on. Adminit haluaisivat jututtaa kumpaakin toista yksityisesti.”

    ”No, eiköhän sitten mennä”, Mustalumi vastasi kaikkea muuta kuin innostuneena.

    Kapura ei muistanut käyneensä kuulusteluhuoneessa koskaan aiemmin. Vahva loisteputki valaisi harmaan ja ankean tilan, joka näytti sisältävän vain kaiken kuulusteluihin tarpeellisen. Ei häiriötekijöitä. Krikcitiläispoliisi ohjasi hänet ja Matoron toiselle puolelle pöytää ja istui itse toiselle. Toa-poliisi oli poistunut Codyn kanssa.

    ”Odotetaan Tagunaa ja aloitetaan”, Takalek sanoi kuulusteltaville. Matoro nyökkäsi, mutta kumpikaan ei vastannut sanallisesti.

    Sivupöydällä krikcitin vieressä oli toa-parilta takavarikoitu tavara – ionimiekka, kultakello ja sinikristalli. Siruttomuus oli ensimmäinen poliisien hälytyskelloja soittanut piirre.

    Hetken päästä plasman toa aukaisi panssaroidun oven ”Hei! Missasinko mitään?”
    ”Et, sillä emme aloittaneet vielä. Istu alas”, krikcitiläinen kehotti. Toa totteli pyyntöä. Sen jälkeen poliisilek jakoi katseen kummallekin toalle. Jotakuta olisi saattanut ihmetyttää tummien aurinkolasien käyttö hämärässä huoneessa, mutta sekä Matoro että Kapurakin olivat kuulleet krikcitien hypnotisoivista silmistä.

    Jotakuta olisi myös saattanut ihmetyttää se, miksi Tagunallakin oli lasit, mutta vastaus oli ilmiselvä: Jotta hän näyttäisi siistimmältä.

    ”No niin. Aluksi haluan toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Klaaniin. Teillä oli Arkistonhoitajien saaman kirjeen mukaan aika tapahtumarikas reissu. Tiedän, että olette varmaankin uupuneita, mutta meidän on kysyttävä teiltä eräistä asioista”, Takalek totesi.

    Se olikin sitten toinen kuulusteluhuone, jossa Mustalumi oli ollut parin päivän sisään. Eikä todennäköisesti viimeinen.

    ”Eli. Voisitteko kertoa mahdollisimman johdonmukaisesti mitä Metru Nuilla tapahtui?”

    ”… kuten sanottua, tästä ei tule lyhyttä kuulustelua”, Matoro vastasi. ”Haluatteko tietää kaiken, vai vain sen, millä on merkitystä?”

    Polisiipari kääntyi katsomaan toisiaan.

    ”Ehkä… ehkä kaiken siitä, millä on merkitystä?” Taguna ehdotti. ”Näytti olevan poliittisesti… mielenkiintoista aikaa Metru Nuilla. Meitä kiinnostaa lähinnä sirujen kohtalo sekä uudelleenmuodostuneen Mustan Käden tilanne. Kera kadonneen klaanilaiskenraalin.”
    Takalek risti kädet rinnalleen. Uutiset Metru Nuin terrori-iskusta olivat kantautuneet jo Välisaarille. Krikcitiä kiehtoi, oliko pohjoiseen lähteneillä klaanilaisilla osuutta asiassa.

    ”No, aloitetaan vaikka sillä, että meillä ei ole siruja”, jään sotilas myönsi. Hän oli vannonut kertovansa kaiken, mutta silloin kun se pitäisi tehdä, se tuntui äkkiä niin kovin raskaalta. Hän kertoisi kaiken sitten admineille, Matoro vakuutti itselleen. Eihän hän edes tuntenut kovin läheisesti näitä kahta, hän perusteli. ”Ja Musta Käsi on… no, ilman heitä asiat olisivat saattaneet olla aika paljon synkempiä.”

    ”Löysittekö siis Deltan?” Taguna tiedusteli. ”Ja kuinka menetitte mukaanottamanne?”

    ”Deltan me löysimme ongelmitta”, Kapura sanoi. Muut kääntyivät katsomaan kohti hiljaa ollutta tulen toaa. ”Seurasimme sirun jälkiä Aft-Amanaan, jossa sitä tietojemme mukaan piti hallussaan Arupak-niminen merirosvo. Arupakin huone oli tyhjä, mutta siru oli siellä. Valitettavasti meidät otettiin vangiksi kummankin sirun kanssa.”

    Tulen takoja katsoi Matoroon pyytääkseen tätä jatkamaan. Jään soturi vilkaisi pettyneenä Kapuraan ja huokaisi.
    ”Minulla oli parhaimmillaan kolme sirua. Kaksi niistä sai eräs, joka toimittaa ne todennäköisesti Makuta Abzumolle. Ja viimeisen annoin Uuden Käden kenraalin haltuun.”

    Krikcitin suu melkein loksahti auki.
    ”Et- että… te kadotitte kaksi sirua ja luovuitte yhdestä?”

    Hieno yksinkertaistus, senkin hypokriitti, sanoi Kapura katseellaan. Tai sitten ei sanonut.
    Vaikka seppä olikin havainnut mielikommunikaation perin hyödylliseksi, ei hänellä vieläkään ollut siihen keinoja.

    ”Aye”, Matoro vastasi kasvot mahdollisimman peruslukemilla. ”Ja koen sen olevan parempi ratkaisu kuin niiden tuominen Klaaniin.”

    ”Tuo ei oikein ollut tehtävänne”, Taguna huomautti. ”Ei… ei ole meidän asiamme päättää, mitä teille tehdään, mutta en usko adminien olevan kovin tyytyväisiä. Josta puheenollen. Lienee parhainta kärrätä teidät suoraan heidän puheilleen. Tämä vähän ylittää meidän työtehtävämme rajat.”

    ”Sirut ovat liian vaarallisia”, Kapura sanoi lyhyesti. ”Ne saivat aikaan Metru Nuin kriisin, mikäli uutiset ovat päässeet jo tänne asti.”

    ”Adminit tulevat olemaan vielä vähemmän tyytyväisiä, kun kuulevat koko tarinan. Onko teillä vielä jotain kysymyksiä, vai pääsemmekö jo heidän puheilleen?” Mustalumi turhautui.

    ”Mistä ylläpito tarkalleen haluaa keskustella?” kysyi Kapura varovaisesti. Matoro oli paitsi tiimin enemmän tai vähemmän virallinen johtaja myös sen Nimda-vastuuhenkilö, joten se, että adminit halusivat kuulla häntäkin soitti muutamia hälytyskelloja toan päässä.

    Poliisilek katsoi tiukasti kuulusteltavaansa aurinkolasien takaa. ”Admin Guardian haluaa puhua sinulle Pajasta löytyneistä–”

    ”Pajasta?” Kapura kysyi. Kuulustelijat eivät vastanneet, katsoivat vain toisiaan. Matoro loi kysyvän katseen Arupakiin.
    ”Murtautuiko hallitus minun Pajaani?”

    ”Poliisitutkinnan yhteydessä”, Taguna selitti.

    Tulen toa nousi seisomaan ja loi ärtyneen katseen kumpaankin kuulustelijaan. ”Hyvä on. Käydäänpä sitten arvon adminin puheilla. En olisi uskonut, että Klaani rikkoisi näin räikeästi–”

    Mutta lause jäi kesken. Huonosti peitelty järkytys nousi hitaasti toan kasvoille.

    ”… Matoro? Muistatko… muistatko, mihin se ko-matoran meni?”
    ”… eikö se ollut sinun tiedossasi?” Mustalumi kysyi vailla kiinnostusta.
    ”… no kun se katosi johonkin, ööh huomasitko mihin se meni?”

    Matoro huokaisi ja pudisti päätään.

    ”Ei nyt mitenkään paniikkia lietsovasti”, sanoi Kapura, ”mutta… minua ovat vähän epäilyttäneet sen matoranin aikeet. Ei… ei mitenkään välittömänä uhkana, mutta… minusta vähän tuntuu, että sillä ei ollut hirveän hyvät mielessä.”

    Tässä vaiheessa myös Takalek ja Taguna alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta tilanteesta.
    ”Se Komau-kasvoinen ko-matoran, joka poistui koneesta? En kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun meidät raportoitiin ottamaan vain teidät vastaan. Näkyi poistuvan Telakan rakennusten suuntaan”, yksityiskohdille tarkkasilmäinen krikcit totesi.

    ”Selvä”, sanoi Kapura. ”Ei vieläkään mitenkään paniikkia lietsovasti, mutta… minä luulen, että sillä matoranilla on myös hieman mielenvoimia. Ja että se on vähän kiristänyt minua päästäkseen Klaaniin. Poliisien kannattaa… kannattaa varmaan ottaa kiinni jos näkevät.”

    Jään toa pyöräytti silmiään. ”Kapura, muistatko mitä puhuin vähän aikaa sitten totuudesta? Minusta tuntuu, että voisit kertoa tässä huomattavasti enemmän.”

    ”Niin varmaan voin”, myönsi Kapura. ”Hämärästi epäilyttävä ko-matoran poimi minut merestä ja kiristi mielenvoimilla viemään itsensä Klaaniin. Ja… no, nyt se on täällä.”

    Jokainen huoneessaolija tuijotti Kapuraa epäuskoisena.
    ”Tämä siis…” aloitti Taguna, ”tarkoittaa, että Klaanissa juoksentelee vapaana arveluttava ja mahdollisesti vaarallinen sekä mielenvoimainen ko-matoran?”
    ”Joo”, vastasi Kapura.

    ”Ehkä voisimme viedä toat adminien luo ja tutkia tilannetta tarkemmin”, sanoi Takalek. Hänen työparinsa nyökkäsi ja nousi avaamaan kuulusteluhuoneen ovea.
    ”Matoro ja Tawa ensin”, plasman toa sanoi. ”Luulen, että adminit haluavat sen jälkeen pitää pienen yksityispalaverin.”

    ”Yksi asia vielä”, Kapura keskeytti. ”Tuli mieleen… Enhän minä oikeastaan tiedä, mitä se matoran oikeastaan halusi… Kannattaisikohan teidän viedä kello talteen johonkin moderaattorien holviin?”

    ”Se onnistuu”, sanoi poliisilek. ”Teemme sen matkalla.”

    Takalek ja Matoro poistuivat. Kapura jäi yksin plasman toan kanssa ja toivoi, että olisi vielä ehtinyt huomauttaa Matorolle hänen identiteettinsä salaamisesta, mutta tilaisuus oli jo mennyt.
    Eikä Matoro ollut aiemminkaan kuunnellut häntä siinä asiassa.

    ”Koska tiedämme, milloin käydä Guardianin luona?” kysyi Kapura poliisilta.
    ”Radiopuhelin”, tämä vastasi.
    ”Aha.”

    Sekä kuulustelija että kuulusteltava olivat hiljaa (Taguna ehdotti korttipeliä, mutta Kapura lähinnä murahti jotain epäselvää, jonka saattoi tulkita kieltäytymiseksi).

    ”No, etkö aio kuulustella minua tarkemmin?” Kapura lopulta kysyi.

    ”Juttutuokiosi Guardianin kanssa on tärkeämpää”, vastasi poliisi. ”Mutta siihen on varmasti aikaa myöhemmin.”

    Admin-torni, Bio-Klaani
    Aamupäivä

    ”Tervetuloa takaisin, Matoro”, juuriadmin tervehti niin pirteästi kuin pystyi. ”Käy istumaan.”

    Matoro kuuli, miten hänet ylös saattanut lainvalvoja sulki pienen kokoushuoneen oven perässään. Tila oli kirkas ja vähän käyttöä nähnyt. Seinältä toaa katseli maalaus puulinnakkeesta.

    Hän istuutui keltatoaa vastapäätä niin jännittyneenä, että olisi voinut oksentaa. Adrenaliini olisi tehnyt stressistäkin niin paljon helpommin käsiteltävää.

    ”Luulen, että haluat mahdollisimman pian asiaan”, Tawa jatkoi kun vastausta ei kuulunut. ”Mistä aloitamme?”

    Mustalumi katseli käteensä nojaten puupöytää. Hän ei tiennyt, voisiko kertoa kaikkea kasvoista kasvoihin.
    ”Petoksesta”, hän lopulta vastasi, eikä tiennyt, miten jatkaisi. Mutta se ei ollut totta. Hän tiesi, miten jatkaisi. Se vain oli liian vaikeaa.

    ”Kenen petoksesta?” admin kysyi enemmän ystävänä kuin auktoriteettina.

    ”U-umbra oli alusta asti Ritarikunnan kaksoisagentti. Kapuran koko identiteetti on yksi valhe. Ja… ja minä yritin t-tappaa hänet… Ja menetin sirut, annoin viimeisen pois itse… menin liian pitkälle, en ajatellut, kaikki se mitä Metru Nuilla tapahtui…” Mustalumi sopersi.

    Vihreät silmät visiirin takana heijastivat hämmennyksen jälkeen pelkkää järkytystä. Sitä Tawalla oli vaikeuksia peittää.

    ”M-minä otan kyllä täyden vastuun, tiedän että minun olisi pitänyt tajuta mitä teen… tehdä jotain ajoissa…” mies jatkoi epätoivoisena. ”Se kaikki vain… Nuket… Delta… I-itroz…”

    Vaikka admin yrittikin olla moneen valmistautunut, uutisten myrsky oli jotakin jonka hän oli kuullut vain painajaisissaan.
    ”Koko tarina, Matoro”, Tawa ryhdistäytyi. ”Kerro koko tarina.”

    Ja Matoro kertoi.

    Siitä, kun he olivat Le-Metruun saapuneet, oli tasan seitsemän vuorokautta. Sitä routasankarilla itselläänkin oli vaikeuksia sisäistää. Joka kerta, kun hän sen tarinan kertoi, hän toivoi, että olisi voinut huutaa menneelle itselleen, miten typerä tämä oli ja miten tämän olisi pitänyt nähdä paremmin.

    Tawan haulta ei saattanut lukea ilmeitä, kun hän kuunteli Ko-Toan kertomusta Kädestä ja Killjoystä. Aft-Amanasta Matoro ei pystynyt puhumaan ilman, että hänen äänensä hajosi soperteluksi. Pettureita kaikki tyynni, pahempia kuin n u k e t, paljon pahempia. Siruihin voi luottaa, Deltaan voi luottaa, Delta ei ole petturi, Delta ei ole n u k k e… Arupak, Umbra, Arupak, Umbra, pettureita kaikki tyynni. Jäässä, niin jäässä, sydämet jäässä.
    Ja kun hän kertoi, miten oli työntänyt Hämäräterän kanssaklaanilaisensa selkään, hän särkyi kyyneliin.

    ”… Matoro”, Tawa koetti säilytti diplomaattisen lempeytensä. ”Me… me voimme kyllä pitää tauon, jos koet…”

    ”Harkitsin silloin hetken itsemurhaa”, jään toa jatkoi apaattisena, ja oli onnistunut kokoamaan itsensä kertoakseen Angoncen kohtalonhetkistä. Feterroista. Deikasta. Nimdasta. Ja ennen kaikkea, Itrozista.
    Siitähän hän oli kaiken aikaa kertonut.
    Nyt hän vain tiesi, että se oli hän, ja että he tarvitsivat hoitoa.

    Muistot siitä keskiyöstä olisivat voineet olla kauniita, elleivät kuolleet olisi painaneet niin paljon. Hän kertoi Ko-Metrun yöstä, hän kertoi konekenraalista ja sirusta, jonka Kädelle antoi.

    ”Ainoasta oikeasta valinnastani”, kuten Matoro sitä kutsui. Sanoi Klaani mitä hyvänsä, Nimdasta käsien pesemistä toa ei katunut tai epäillyt hetkeäkään.

    ”Siinä kaikki”, jään sotilas lopetti. ”Totuudenmukaisesti.”

    ”Tiesin sinut tehokkaaksi”, Tawa vastasi hiljaa. ”Mutta en osannut odottaa tätä.”

    Hän mittaili katseellaan suletukasvoa, joka tuntui odottavan adminin tuomiota. Tarina oli jättänyt jälkensä miehen kasvoille.

    ”Suonet anteeksi, minun pitää keskustella tästä muiden adminien kanssa. Ennen kuin päätämme tarkemmin, haluan sinun pysyttelevän linnakkeessa tavoitettavissa. Voit poistua.”

    Mustalumi nyökkäsi alistuvasti. ”Selvä”, hän huokaisi ja nousi. ”Pysyn linnakkeessa.”

    Vielä ovella hän kääntyi kerran salaman toan puoleen.
    ”Vielä… kiitos. Siitä, että kuuntelit. Ja ymmärsit.”

    Vastaukseksi Tawa vain hymyili, mutta hymy ei ollut aitoa. Se oli vain jotakin, joka peitti orastavan epätoivon.

    Hänen huoneensa näytti auttamattoman erilaiselta ja vieraalta.
    Matoro sulki puisen oven takanaan ja jäi hetkeksi vain seisomaan eteisaulaan.

    Kirjahyllyt, varustearkut, marmorinen kirjoituspöytä. Valkoisiin seiniin upotetut valokivet. Puolen seinän ikkuna, josta näki pellot, metsät ja vuoren.

    Aurinkotuoli nurkassa kokoon taitettuna.

    Matoro pyyhki silmäkulmaansa astuessaan peremmälle. Koko huone oli kuorrutettu muistoilla.

    Vihreä kristallimiekka, se oli hänen matkaltaan Kapuran kanssa. Guartsuvuoren hirviön torahammas talviselta retkeltä. Pronssikäädyt Aratyghin riutan tutkimisesta.

    Pöydällään hän havaitsi sinne jostakin syystä kohteliaasti toimitetun kirjeen. Hän tunsi sen lähettäjän.
    Etäisesti vain, mutta tunsi.

    Vaehranille ja Gahlok Valle

    Helei,

    Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.

    Ga-Metrun keskuskirjasto oli ollut sinä yönä hiljainen. Hän muisti, miten he olivat nukkuneet viimeistä kertaa ennen kaiken särkymistä.

    Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.

    Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.

    Seikkailullisin terveisin,

    Matoro

    Kuukaudessa.
    Ei siitä ollut niin kauaa, toa mietti minälleen katkerana. Hän kirosi entistä itseään, joka oli ollut umpisokea. Suunnistanut vain sinistä hohtoa kohti, unohtaen sen millä oli väliä.

    Siitä, millä oli väliä, häntä muistutti pöydän reunalla oleva kehystetty kuva.

    Siinä hän ja Umbra seisoivat selkä selkää vasten, itsevarmoina ja valmiina haasteisiin.

    En minä oikeasti edes tuntenut häntä, Mustalumi muisti katkerana kuva käsissään. Hän katsoi Umbran luotettavia ja varmoja kasvoja, eikä voinut enää väittää tietäneensä, kuka niiden takana oli ollut.

    Ei sillä, että sillä olisi ollut merkitystä. Matoro oli antanut sen anteeksi. Tai olisi antanut sen anteeksi, jos asiat olisivat menneet toisin päin.

    Hän muisti yhä uudelleen sen hetken sinisen tähden kannella, kun hän oli purkautumassa valon ritarille. Hän olisi antanut kaiken anteeksi. Pyytänyt, että he olisivat vielä ystäviä.

    Mutta se karzahnin Nimda oli tullut heidän väliinsä, toan valkoinen käsi puristi kuvaa.

    Silti, vaikka hän tiesi, miten riippuvainen siruista hän oli ollut, osa häntä kaipasi niitä. Se kuusisiipi kristallinkappale muistutti häntä jatkuvasti siitä. Hän itse muistutti itseään siitä.

    ♫Tätäkö halusit, Jään Sotilas?♫ ilkkui Mielen Prinssi arpi yli kasvojensa.

    Mustalumi iski kuvan pöydälle. Sen lasi särkyi. Matoro ei välittänyt. Hän ei pystynyt katsomaan kuvaa heistä. Se sattui liikaa. Se sattui, koska sitä ei ollut.

    ♫Olisit voinut pelastaa meidät~ ♫

    ”Mikset voi olla vain hiljaa?” toa parahti itselleen pidellen päätään. ”Mikset voi jo mennä pois?”

    ♫Olen sinun ainiaan, Sotilas~ ♫

    Ja he kummatkin tiesivät sen olevan totta.

    Bio-Klaanin käytävät
    Aamupäivä

    Poliisitoa oli saanut kaipaamansa viestin radiopuhelimitse ja lähtenyt saattamaan Kapuraa luo adminin. Matoro oli jutellut Tawan kanssa ja adminit olivat juuri päättäneet yksityispalaverinsa, oli Taguna selittänyt. Ei muuta.

    Kapura oli pohtinut asioita lisää. Jo alkaen siitä, että hänen työtiloihinsa oli murtauduttu, oli sepän päässä muodostunut liuta epäilyksiä.

    Ja harvat niistä lupasivat hyvää.

    ”Sisään vaan”, sanoi Taguna ja aukaisi Kapuralle puuoven, jonka nimilaatta ilmoitti sen kuuluvan GUARDIANille. Tulen toa loi vielä ärsyyntyneen katseen saattajaansa (luulivatko ne, että hän aikoi karata Klaanista?) ja totteli kehotusta.

    Valo oviaukon läpi toimiston ikkunasta oli niin kirkkaan valkoista, että kaikki mihin se ei osunut näytti lähes mustalta. Seinät olivat täynnä aseita – osa hätätilanteita varten, osa selvästi muistoesineinä. Suurta etelämanterelaista taisteluviikatetta skakdi ei selvästikään ainakaan ollut käyttänyt aikoihin.
    Oli huone sisustettu myös toisenlaisilla aseilla. Niiltä osin, miltä seinäalaa ei vallannut iso vitriini tai kirjahylly, roikkui… Kapuran kädenjälkeä. Hänen piirroksiaan, muistiinpanojaan, asetilauksiaan.

    Aha.
    Voi ei.

    Sininen skakdi itse seisoi vain tummana varjona ikkunan edessä selkä häntä päin. Jäykät harjapiikit osoittivat Kapuraa kuin miekat.

    Ilmeisesti suhteellisen vähän käytetty toimisto oli valaistu lähes kokonaan suuresta pyöreästä ikkunasta loistavalla luonnonvalolla. Se valaisi paperilappuset, kaaviot ja kartat, jotka oli neuloin seinille ripustettu. Kaikki Kapuran omaa käsialaa.

    Mutta kaiken huippu oli vasta edessä. Kun Kapura näki ilmoitustaululle neuloin selvästi aivan vastikään kasatun valtavan arkin, hän halusi vain sännätä jalat piirroshahmon lailla vipattaen ulos ovesta. Voi ei.

    ”Käy istumaan”, skakdi sanoi yhä ikkunaa päin.

    ”Kuulinkin, että kävitte tonkimassa pajaani”, toa sanoi istuessaan. ”Ihanaa kuulla, että otatte oikeuteni yksityisyyteen vakavasti.”
    Tumma siluetti alkoi hitaasti kääntyä. Yksi punainen viirusilmä katsoi seppään skakdin varjon keskeltä.
    ”Toimisto kaipasi uutta sisustusta, joten päätin vähän lainata askartelujasi. Toivottavasti ei haittaa.”

    Kapura yritti parhaansa olla huomioimatta Guardianin työpöydän päällä lojuvia papereita. Suttuinen kynänjälki piirustuksissa toi mieleen mielentilan, jossa niiden piirtäminen oli tuntunut hyvältä idealta. Eikä enää koskaan sen jälkeen.
    Kaikkia Ruostesilmän runoista ei kuulunut kuvittaa. Ei etenkään… tätä.

    ”Toivon, ettei koko työtilani räjähtänyt taivaan tuuliin”, toa mutisi. ”En mitenkään varmistanut, että keskeneräiset projektit pysyvät kasassa muiden käsissä. Yleensä en varaudu siihen, että hallitus tunkeutuu yksityistiloihini.”

    Toki hän oli varautunut satunnaisiin tunkeilijoihin… mutta itse Klaanin lainvalvonta?
    Kaikki salaliittoteoriat muuttuivat tosiksi silmissä.
    Sinertävän sotilaan jäntevä keho kääntyi kokonaan Kapuraa päin ja tämä katseli rautiaa yhdellä silmällä, jota ei tilanne juuri huvittanut, ja toisella, jota mikään ei huvittanut. Valkeana kiiltävät torahampaat paljastuivat huulten välistä.
    Skakdit. Ei skakdeissa normaalisti mitään vikaa ollut, mutta miksi yhteen älylliseen lajiin piti laittaa niin paljon piikikkäitä osia? Guardian seisoi valon ja varjon rajalla kädet puuskassa.
    ”Kiinnostaisiko sinua selittää”, hän nyökkäsi ilmoitustaulua päin katsekontakti yhtä hyytävän kylmänä, ”että mikä irnakkissa tuo on.”

    ”No”, sanoi Kapura mahdollisimman neutraalisti, ”mikä sinusta tuntuu, että se on? En nimittäin valehdellut ilmoittaessani, että suurin osa Pajan rikosteknisestä annista on vain naamioituja roolipelisuunnitelmia.”
    Kaksi skakdinaskelta lähemmäs Kapuraa. Valon ääriviivat kehystivät vartijan hahmon. Vieläkään ei toa nähnyt tämän kasvoja kunnolla.

    ”Minä olen jo aika monta tuntia ehtinyt katsella pikku kaaviotasi”, hän sanoi ja antoi katseensa levätä hetken ilmoitustaulun diagrammikaaoksessa. ”Ja minua kyllä vähän kiinnostaa, mikä roolipeli on näin monimutkainen.”

    Et kuule tiedäkään.

    ”Useat”, ilmoitti Kapura. ”Linnake on oiva tausta kampanjalle. Mutta jos unohdamme roolipeliteorian… entä sitten? Onko laitonta kirjoittaa muistiin nimiä ja yhdistää niitä viivoilla?”
    Vain pari askelta ja Guardian oli jo aivan työpöydän toisella puolella. Skakdinkourat rämähtivät pöydälle. Kapura päätyi tuijottamaan irvihampaita lähempää kuin olisi koskaan uskonut tarvitsevansa.

    ”Kapura, jos se nimesi edes on”, tihkui zakazlaisen hammasväleistä. ”Minä alan ehkä pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulle ei olla rehellisiä. Siihenkö sinut rekrytoitiin? Että hänen ei tarvisi valehdella itse?”

    ”Haistan syytöksiä”, takoja vastasi. ”Nyt lienee minun vuoroni kysyä sinulta jotain. Luuletko, että Punainen mies valitsisi kätyrin, jonka osuus tapahtumiin paljastuu jonkun tunkeuduttua tämän työhuoneeseen? Ei, totuus on ilmiselvä: Kyseessä on lavastusoperaatio. Sen osasin arvata, mutta myönnän yllättyneeni siitä, että Klaanin administo putosi näin nopeasti hänen ansaansa.”

    Guardian pudisti hiljaa päätään katsekontakti rikkoutumattomana.
    ”Aha. Etkä kiellä kirjoittaneesi tuota kaikkea?”
    ”En kiellä. Roolipelaamisen ja ironian rajamaastoja tutkien, mutta en kiellä.”
    ”Onko se roolipelaamista vai muistojen verestämistä, kapteeni?”

    Kapura yritti kovaa kätkeä hämmästystään, muttei onnistunut erityisen vakuuttavasti. Ja admin oli kyllä tarpeeksi lähellä hänen henkilökohtaisen alueensa rajaa nähdäkseen sen. Pieni ripaus voitonriemua koristeli skakdin jäyhän ilmeen.
    ”Matoro kertoi. Hän kertoi Tawalle aivan kaiken, Arupak. Onko sinulla jotain sanottavaa siihen?”

    Kapura vain tuijotti hetken skakdia. Sarkastinen vastaus muodostui hänen päässään, mutta hitaammin kuin aiemmat.
    ”Minä luulin, että tämä järjestö pyrki olemaan välittämättä jäsentensä menneisyyksistä. En myöskään usko, että säännöt kielsivät merirosvouden.”

    ”Eivät ne kiellä”, Guardian huokaisi raskaasti, ”mutta olen aika varma että ne kieltävät toisen täkäläisen murhayrityksen.”

    Sitten oli vain pienen hetken taas aivan hiljaista.
    ”Minä en ajatellut heittää sinua selliin merirosvoudesta, Arupak. Minua ei juuri nyt kiinnosta, oletko edes petturimme vai et. Ja vaikka olisit, en hyväksyisi Matoron tekoa.”
    Skakdikin istui hitaasti tuolille pöydän toisella puolella, niin että hänen ja toan kasvot olivat suunnilleen samalla tasolla.
    ”Mutta kyllä minua kiinnostaa pirusti, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”

    ”Olennaista lienee tietää, mitä te minusta haluatte”, sanoi Kapura. ”Kyllä, Avde otti minuun yhteyttä ja tarjosi ajatusta petturuudesta. Ei, en ottanut tarjousta vastaan. Ei, en tiedä tilanteesta muuten mitään.”

    Hetkellinen sympatia ei ollut pysynyt adminin kasvoilla kauaa. Nyt tämä laski leukaansa rintakehäänsä kohti niin, että katsoi Kapuraa punasilmillään kurttuisten kulmien alta.
    ”Melkein yhtä vähän kuin valehtelusta”, Gee tuhahti, ”minä pidän siitä, että tiedän vähemmän kuin kaikki muut. Ei minua kiinnosta, oletko Avden naruissa kiinni vai et. Sinä tiedät jotain, Arupak. Sheelikan selli vapautui jonkin aikaa sitten. Olen kuule ihan täysin valmis antamaan sille uuden asukin, jos jatkat tietojesi pimittämistä.”

    Sininen pää kääntyi hieman kenoon.
    ”Että mitä jos vähän rupatellaan”, Guardian latoi sanojaan tuomarin lailla, ”aiheesta totuus.”

    ”Käy minulle”, Kapura vastasi, ”mutta ehdotan hieman tarkempia kysymyksiä. En ole yhteistyöhaluton kunhan tiedän, mitä minun tulee kertoa.”

    ”Kun olet kerran ekspertti aiheesta… aloitapa saman tien siitä, miten ne siniset pirulaiset tuhotaan.”

    Skakdin äänensävy oli matala ja jyrisevä. Kapura kuuli jo siitä, että vastaus ”en tiedä” olisi tässä tilanteessa pätevä avain sellinoveen. Ja ajatus niiden tuhoamisesta toi hänelle mieleen sen päivän pienellä saarella, kun joku oli pyytänyt häneltä päinvastaista.
    Eikä se ollut hyvä muisto.

    ”Nimdaa ei voi käytännössä tuhota”, sanoi Kapura. ”Mutta ikuista vastaava säilöntä onnistuu. Vaikka siruille kävi… ikävästi, jäi meille Metru Nuilta eräs aarre, jonne Arupak säilöi Deltan. Luulen, että se toimii myös täydelle kuuden sarjalle. Kyseinen artefakti on tällä hetkellä moderaattorien holvissa.”

    ”Minä en kysynyt, miten sirut säilötään. Minä kysyin, miten ne tuhotaan.”
    Guardianin punertavat pupillit katsoivat sivuun Kapurasta, ja hän tiesi seurata niiden katsetta. Nyt ne katsoivat taas samaa diagrammia. Hulluuden ja vainoharhan kudelmaa.

    ”Kuka on Ritari, Kapura. Mitä hän teki Nimdalle.”

    ”Ritari… on athistimytologian hahmo, jonka tarkka rooli vaihtelee tarinankertojan mukaan. Joku sanoo, että hän oli Nimdan vartija, toinen että sirujen pirstoja. Todellisuudessa ehkä molempia? Kuitenkin joku, jonka sielu halkaistiin rangaistuksena. Tarkemman kuvauksen pystynee antamaan joku paremmin athismiin perehtynyt.”

    ”Ei riitä. Mitä hän teki Nimdalle? Miten hän liittyy siihen? Kuka hän oli?”

    ”Me puhumme nyt mytologiasta”, vastasi seppä. ”Valitettavasti Arupak ei seilannut jumaluuksien kanssa universumin alkuhetkinä. Minä… minä en tiedä sen enempää kuin kuka tahansa, joka on koskaan avannut kirjan athismista tai kuunnellut saarnaa.”

    ”Hyvä on”, Guardian sanoi astetta hyväksyvämmin – mutta yhä aika äkkipikaisen näköisenä. ”Sama se ritarista. Enemmän minua kiinnostaa… voisiko sen, mitä hän teki, tehdä uudestaan.”
    Kysymys, joka oli pitänyt takojaa hereillä öinä punatähden alla.

    Guardianin kädet puristuivat nyrkkeihin.
    ”Vai että kuusi sirua pitäisi kerätä”, hän sanoi kylmän viileästi. ”Miten olisi sen sijaan kymmenen? Miten olisi sata? Miten olisi kymmenentuhatta hienoa valkoista hiekansirua ympäri sakaroita?”

    ”Valistunut arvaukseni on, että voi… jotenkin. Mutta en itse olettaisi sitä kovin helpoksi tehtäväksi. Enkä sellaiseksi, jota kannattaisi yrittää ilman vankkoja todisteita siitä, että se ylipäätään on mahdollista.”

    Skakdi tuhahti hiljaa. ”Mahdollista? Sinulla on ollut siru kädessä. Oletitko että ne olivat vain aina olleet sellaisia?”

    ”En, mutta kuka takaa, että halkomiseen käytetyt laitteet ovat vielä olemassa? Kovin moni osapuoli ei halua tuhota Nimdaa.”

    ”Niinpä, Kapura”, skakdi mutisi hiljaa jokseenkin… sarkastisena. ”Miksipä sellaisia asioita olisi kätevästi jäljellä.”

    Hetken aikaa he molemmat katselivat kaaviota, ja Kapuralle alkoi käydä tuskallisen ilmiselväksi, että hän ei tulisi saamaan sitä taikka muitakaan tavaroistaan takaisin.

    ”Kerro ihmeessä”, skakdi sanoi siten, että ei selvästikään odottanut veikkauksia vaan totuuksia, ”mitä sinä tuossa kaaviossa näit.”

    ”En enää mitään”, toa vastasi vaitonaisesti. ”Mutta silloin se tuntui hyvältä idealta. Ja mitäkö näin silloin? Yhteyksiä. Avoimia tai salattuja. Sattumia, jotka eivät oikeasti olleet niitä. En välttämättä uskonut, että yhdistämällä kaikki löytyisi lopulta oikea petturi… mutta mahdollisuus siihen oli.”

    ”Tässä pikku kartassasi on niin paljon sellaista, mitä en ole edes itse aiemmin ajatellut”, Gee sanoi hiljaa, ”ja minä katselin sitä koko eilisen illan. Katselin niitä nimiä ja viivoja, jotka siinä muodostavat Klaanin, ja yritin nähdä ne suojana. Kuorena. Kudelmana, joka kestäisi vaikka pari sen naruista katkeaisi. Mutta en näe sitä enää sellaisena. Nyt näen sen hämähäkinseittinä.

    Ja räpistelen itse sen keskellä odottamassa petoa, joka tulee nielemään kaikki sen vangitsemat.”

    ”Aika runollista”, sanoi Kapura. Skakdia ei tilanne vieläkään hirveästi huvittanut, joten Kapura huokaisi ja lausui ulos sen, mitä oli keskustelun ajan harkinnut.

    ”Luulen, että saatan pystyä… avustamaan. Tutkimuksissa. Petturin savustamisessa ulos. Eihän se kaikkia ongelmia aiheuttanut, mutta aika monia.”
    Skakdi otti vastaan toan sanat aivan yhtä huonosti kuin tämä oli odottanutkin. Ei muutosta irvistyksessä. Ei pienintäkään sellaista.

    ”Mielenkiintoista, kuinka siitä tuli vaihtoehto vasta, kun kohtasit syytöksiä”, Guardian sanoi yhä hiljaa tuijottaen.

    ”Onhan se”, Kapura sanoi vastaten yhä tuijotukseen. ”Selitykseksi keksin näin äkkiseltään vaikkapa sen, etten tiennyt mitään tutkimusten edistymisestä. Jos teillä oli nimeni, olisitte aina voineet tulla kysymään. Minä en tiedä, kenelle muille Avde esitti tarjouksensa, mutta oletin niin tapahtuneen, koska petturi on olemassa mutta se en ole minä.”

    Zakazlaisen äänensävy oli tympeä ja sävytön.
    ”Vai niin. Voisit ensi töiksesi vaikka poistua. Jos minulla on… tästä, mikä helvetin sekasotku se sitten onkaan, jotain kysymyksiä, saat kyllä tietää.”

    ”Yksi kysymys minulla vielä olisi”, toa sanoi. ”Kuinka nopeasti saan Pajan käyttööni? Minun on ymmärrettävästi hankalaa tehdä työtäni ilman sitä, ja sen jopa kuvittelisi tärkeäksi näin sota-aikana.”

    Skakdin ilme viesti sitä, että käytännön asioista oli parempi kysyä käytännössä keneltä tahansa muulta. Sen toinen viesti oli ’ulos toimistostani’.

    Joten Kapura tyytyi huokaisemaan ja poistumaan. Yli-innokkaat poliisit saivat hoitaa sen, kunhan väistämättömästi etsisivät Kapuran jälleen käsiinsä. Mutta nyt käytävät olivat tyhjiä.
    Hyvä, sillä hänellä oli muutakin tekemistä.

    Toa ei vaivautunut katsomaan taaksensa poistuessaan entisen everstin katseen alta.

    Skakdi istui hetken ajatuksissaan. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta kuin pienen simpukan, joka oli rautaa, alumiinia, kuparijohtoa ja antennia, ja napsautti sen auki. Nappi naksahti pohjaan ja linja aukesi.

    ”Hallojaa?”
    ”Taguna”, Guardian sanoi tiukasti. ”Pidä seppää silmällä.”

    Taukohuone
    Päivä

    Moderaattorien taukohuone oli hiljainen. Tila olisi varmaan ollut paljon siivottomamman näköinen, ellei lainvalvojaporukan ainoa hieman femiini jäsen olisi pitänyt huolta siitä, että yleistä siisteyttä ja tiskivuoroja noudatettaiisiin.
    Aurinkolaseja käyttävä krikcit istui pöydän ääressä. Tai ehkä muiden silmissä hän olisi vähän maannut. Koska sirkkapoliisin polvitaitteet kääntyivät eteenpäin, Takalek yleensä käänsi tuolin ympäri ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan.
    Erikoinen yhden käden ampuma-ase oli purettu poliisin aurinkolasien viereen. Pistoolin lipas oli tyhjä, mutta sen viereen ilmaantui vähän ajan välein läpinäkyviä kuulia. Takalek oli kohottanut kasvonsa kohti kattoa, pidellen pientä pulloa kasvojensa yllä. Hän kallisti sitä varovasti, jolloin tippa kirkasta nestettä lirahti suoraan hänen auki pitämälleen silmälle. Poliisilek ynähti nesteen ärsyttävyydestä, mutta se oli tarkoituskin. Takalek räpytteli pari kertaa silmiään, ja kyyneleet kohosivat hänen luomilleen. Vihreä sormi pyyhkäisi kyyneleen ja antoi sen tippua sormenpäästä pöydälle.

    Tip.
    Kyynel oli kovettunut ilmassa kuulan muotoon.

    Kun panoksia oli tarpeeksi, Takalek latoi ne aseensa lippaaseen. Samalla hän vaihtoi kuulapyssyn paineilmasäiliön. Krikcit pyrki aina varmistamaan, että varusteet olivat kunnossa hätätilanteiden varalta.
    Krikcit nappasi äkkiä lasinsa silmilleen, kun ovi paukahti. Taguna tuli huoneeseen.

    ”Päivää taloon”, sanoi Taguna ja napsautti valmiustilaan jätetyn kahvinkeittimen päälle. Ainesten latominen masiinaan jo valmiiksi säästi ainakin kymmenen sekuntia ajasta, jonka joutui odottamaan uutta kahvikupillista.

    Ja kuka tahansa niin paljon kortteja lätkinyt tiesi, kuinka tärkeää oli säilyttää oikea rytmi. Seuraava siirto mietitty jo valmiiksi. Ja se suoritettuna sulavasti ja elegantisti liikkein, joissa ei ollut hitustakaan epäröinnistä. Se voitti, joka pääsi yllättämään ja rikkomaan vastapuolen harmonian.
    Vaikka vastustaja olikin eloton kahvinkeitin, joka ei oikeastaan edes aikonut mitään.

    ”Lisäksi. Guartsulta terveisiä”, sanoi toa nojaten seinään kahvinkeittimen vieressä. ”Kapuraa täytyy pitää silmällä.”
    “Kuulusteluissa selvisi jotain epäilyttävää?”

    ”G sanoi, että toa tietää enemmän kuin kertoo”, totesi Taguna. ”Ja se, mitä skakdi näytti minulle Pajan materiaalista, oli aika… mielenkiintoista. Taidan oikeastaan hakea toan jännittävään uusintakuulusteluun nyt kun adminit ovat hoitaneet Nimda-asian pois alta.”
    “Okei”, lek sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski leukansa nojaamaan käsiinsä, jatkaen samalla helmien pujottelua.
    “Tuota… kohta on minun ruokatauko. Mietin, että kävisin siellä sairasosastolla. En saa asiaa juuri mielestä…”
    ”Käy toki. Voin aloittaa itse. Tai lätkiä hetken kortteja kuulusteltavan kanssa.”
    “Kuten aina.”

    Takalek nousi heilahtaen takaisin seisomaan. Hän tepasteli ulos taukohuoneesta ja suuntasi pukuhuoneeseen hakemaan olkalaukkuaan.

    Matoron huone
    Päivä

    Jään toa havaitsi oven avautuvan. Ja tulen takojan silmäilevän häntä oviaukosta.

    ”Mitään kesken, Matoro?”

    Routatoa pakotti mielensä rauhoittumaan ja katsoi tulijaa. Rikotun kuvan lasinsirpaleita oli pitkin pöytää.

    ”Ei”, hän vastasi ja istuutui pöydän taa. Petollinen piraatti, hänen mielisairautensa huusi, mutta toa sulki sen. ”Tule sisään.”

    Takoja totteli kehotusta ja istui Matoron sängylle. Hetken he vain katselivat toisiaan.

    ”Miten Tawan luona meni?” Kapura viimein kysyi.
    ”Hän vaikutti… huolestuneelta. Aika huolien painamalta.”

    ”Ei ihme tässä saaripoliittisessa tilanteessa”, sanoi Kapura. ”Olisi hienoa kyetä auttamaan sotatoimissa, mutta valitettavasti Pajani on eristetty tutkimusten ajaksi! Muistaakseni minulla oli sinulle tekosilla harppuuna, joka ampui pienempiä harppuunoja, mutta se saa nyt odottaa. En pääse käsiksi edes muihin tilauksiini, joita arvaten kertyi urakalla poissaoloni aikana.”

    Matoro olisi mielellään jäänyt nostalgioimaan ja harmittelemaan takaiskua, mutta hän oli oppinut katsomaan tulitoan valheista taotun kanohin läpi.
    ”Mitä salaista sinulla oli pajassasi?”

    ”… no”, aloitti toa ja piti pohdiskelevan tauon. ”Ainakin eräs tietty runo Nukeista. Ja paljon kuvitusta. Muunkinlaista houreista soherrusta. Ja paljon roolipelisuunnitelmia.”

    Traumarunoa koskenut palanen piraattipalapelissä loksahti kohdilleen Matoron mielessä.
    ”Kai sinä kerroit Guardianille kaiken?”

    ”Riippuu vähän kaiken määritelmästä.”

    ”Älä jaksa, Arupak. Kyllä sinä tiedät.”

    ”Jos siitä puhut”, mutisi toa, ”riitti Pajan materiaali ja kuvauksesi tapahtumasta saamaan Adminit varmistuneeksi siitä, että olen Arupak.”

    ”Hip hei, oikeus on toteutunut”, Matoro totesi äärimmäisen kuivasti. ”Mitä adminit aikovat tehdä meille?”

    ”Minulle eivät hirveästi, mutta eräät yli-innokkaat poliisit voivat olla toista mieltä”, vastasi Kapura. ”Sinulle ne… no, aikovat varmaan… toimia yleisen oikeuskäytännön mukaisesti.”

    ”Luuletko, että he pitävät sinua petturina?” Matoro kysyi noustessaan pöydän takaa. Auringot paistoivat sisään kirkkaasti.

    ”Minä en vielä tiedä, koska muut ehdokkaat ovat pieni mysteeri”, vastasi toa. ”Pitäisi oikeastaan selvittää asiaa. Ehkä näen kokonaiskuvan muita selvemmin, jos tiedän itse olevani varmistettu ei-petturi?”

    ”No”, toa huokaisi katse ulkona. ”Ehkä modet osaavat asiansa.”

    ”Ehkä”, Kapura arvioi. ”Mutta pitäähän minulla olla vastatodisteita sille varalle, että alkavat epäillä minua. Puhutaan nyt jostain muusta. Umbrasta ei kai ole kuulunut mitään?”

    Jään toan huokauksen katkeruus kertoi kaiken tarpeellisen.

    ”Minusta meidän ei kannata tuomita Umbraa niin nopeasti”, Kapura aloitti varovasti. ”Ehkä se tuntui silloin järkevimmältä ratkaisulta. Ja hänhän paljasti lopulta totuuden?”

    ”Minun piti pyytää häneltä anteeksi”, Matoro vastasi hiljaa, edelleen selin toaan. ”Mutta… mutta…”
    Mutta Zairyh. Mutta Nimda. Mutta Kapura.

    ”Anna hänen edes kertoa koko tarina?” Kapura ehdotti. ”Metru Nuilla ei oikein ollut aikaa pysähtyä ja puhua asioita kunnolla halki. Nyt meillä on… kunhan hän palaa, siis.”
    Jos oli sana, jota Kapura ei halunnut käyttää.
    Mutta se sana hänen omaan mieleensä jäi kummittelemaan.

    ”Et ymmärrä. Minä olen täysin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan… mutta en usko, että näen häntä enää koskaan.”
    Toan oli pakko sulkea sälekaihtimia. Valo oli liian kirkas.

    ”Ovat toat pahemmistakin paikoista selvinneet”, sanoi Kapura vielä ennen kuin huomasi, etteivät hänen sanansa tunnettuna pessimistinä olleet erityisen luotettavia.

    ”Joo. En minäkään niin usko”, tulen takoja huokaisi.

    ”Kapura, mistä Metru Nuilla oli kyse? Mikä… mikä Zairyh oli?” toa kysyi hiljaisuuden jälkeen.

    ”Se taitaa taas kuulua niiden pitempien tarinoiden joukkoon”, Kapura sanoi varovaisesti. ”Zairyh oli… mielenvoimainen kasvi, joka teki aluksi yhteistyötä kanssani mutta sitten petti minut viedäkseen Nimdan omiin käyttötarkoituksiinsa. Ja liittyy jotenkin Cevaniin, jota en muuten nähnyt hoitaessani juoksevia roolipeliasioita. Meillä on iso kampanja tulossa, jos kiinnostaa.”

    ”Petti sinut”, Matoro tarttui. ”Olitte siis yhteistyössä?” Niin olit sinäkin, hänen serafi muistutti.

    ”Se oli aluksi ihan kätevää, koska ilman mielenvoimia minun oli vaikea saada tietooni asioita tuntemattomista muuttujista. Kuten siitä makutasta pääsi sisällä. Mutta joo, petturuutta tapahtui.”

    Jään toa ei ollut edes yllättynyt.
    ”Oliko kasvi yhteistyössä sen makutan kanssa?”

    ”Periaatteessa joo, mutta aikoi kai pettää varjojen herran”, sanoi Kapura. ”Ja niin taisi käydäkin. Vai kävikö? Olen ollut vähän pihalla sitten mainitun sopimuksen purkautumisen.”

    Mustalumi huokaisi. Hän ei oikeastaan jaksanut koko helvetin petturuuskuviota enää.
    ”Entä kello sitten?”

    ”Se kuuluu lyhyempiin tarinoihin. Olen luullakseni jo selittänyt kaiken tietämäni. Arupak vohki kellon joltain… epäselvältä olennolta ja jätti sen Aft-Amanaan, mutta… olento seurasikin Kapuraa ja hyökkäsi kimppuuni. Ja joutui bännityksi. Ja oletettavasti viruu yhä sellissä. Jos kellolla on jokin syvempi tarkoitus, en minä sitä vielä tiedä, mutta taskunauris taitaa olla varmin tapa sirujen lopulliseen tuhoamiseen. Teorioita minulla on, mutta niiden osoittaminen totuudeksi vaatii tutkimustyötä”

    ”Minä en ymmärrä, Kapura”, jään sotilas parahti lopulta. ”Mikset voinut olla avoin alusta lähtien? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Etkö vain kyennyt uskomaan, että Klaani uskoisi sinuun jos olisit puhunut totta?”

    ”En minä sitä epäile, etteikö Klaani minua uskoisi”, vastasi tulen takoja, ”mutta asiat voivat silti vaikuttaa negatiivisesti luotettavuuteeni. Lisäksi on muutama ikävä käytännön seikka. En tiennyt, kuinka paljon Itroz sinua hallitsee, mutta arvioin, että järkevintä olisi pelata sinun huomaamattasi. Ja lopultahan suunnitelmani kaatuivat Zairyhin petokseen, eivät siihen, että lähestymistapani olisi ollut pielessä.”

    ”MIKSET SINÄ VOINUT KERTOA ITROZISTA MINULLE?” Mustalumi huusi ääni hajoten.

    ”… etkö tiennyt, että päässäsi oli makuta?”
    ”… etkö tiedä– etkö tiedä että–”
    ”… en usko…?”
    ”… luuliko Zairyh oikeasti puhuneensa makutalle?”
    ”… no mille Zairyh puhui?”

    Suletukasvolla kesti hetki saada itsensä sanomaan se.

    ”Minulle.”

    ”… ahaa?” sanoi Kapura. ”En… en lähde kysymään tarkempia implikaatioita jos et halua kertoa, mutta luulisin, että Zairyh tiesi… muttei vain kertonut minulle. Siis jos kasvi suunnitteli jo pitempään pettävänsä minut.”

    ”Minä- minä en ollut koskaan vain addiktoitunut Nimdaan… Itroz… minä kuvittelin sen täysin… ”
    Matoro hautasi kasvonsa käsiinsä.
    ”En tiedä, vaikka mietin sitä miten, en pääse koskaan muuhun tulokseen kuin siihen, että minä olen täysin sekaisin ja tarvitsen ammattiapua.”

    Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa. Lähin hänen tuntemansa ammattiapu asui Metru Nuilla… eikä toa uskonut, että kovin moni psykiatri osaisi käsitellä asiaa yhtä hyvin.

    ”N-no…” toa lopulta mutisi, ”mieleeni sentään tulee ainakin yksi seikka, josta voi olla meille hyötyä. Jos Nimdan illuusiot ovat noin vahvoja… Ehkä Zairyhkin menee sekaisin niistä?”

    ”En varsinaisesti jaksaisi miettiä niitä nyt”, toa vastasi hiljaa. ”Klaanissa on tarpeeksi mietittävää muutenkin.”

    Oveen koputettiin. Matoro nousi avaamaan, mutta koputtaja ei ilmeisesti jaksanut odottaa, sillä puuovi lämähti auki ja paljasti toia katsovan oranssin mirun.

    ”Seppä”, sanoi Taguna, ”mukaan. Kuulustelu saa jatkua. Missä sinä olet edes ollut?”

    ”En tiennyt, että roolipeliryhmän jäsenten etsiminen ja aikatauluista ilmoittaminen on nykyään kielletty laissa”, murahti Kapura ja poistui luoden Matoroon vain viimeisen säälivän katseen.

    Klaanin linnakkeen asukkaat tervehtivät Sinisen Ussalin tunnusta hatussaan ja olkanauhaa kädessään pitävää poliisia nyökkäyksin, kun Takalek käveli linnakkeen käytäviä pitkin.
    Krikcit oli usein huomannut, että silmät peittävistä asuisteista oli usein muutakin hyötyä kuin vain estämästä vastaantulevia vaipumasta transsiin. Se auttoi pokerinaaman pitämisessä. Asia, josta Taguna jaksoi niin usein puhua.

    Mutta nyt siitä oli muussakin hyötyä, kuin vain taukohuoneen korttipeleissä. Poliisilek ei halunnut näyttää ulkopuolisille olevansa allapäin virantoimituksessa.
    Bhaix-dox -raukka…

    Vaikkei sairasosastolla käynti ollut tuottanut erikoisempaa tulosta, Takalek yritti työntää siellä käynnin muistelun sivuun. Vielä oli töitä jäljellä. Hän kääntyi risteyksestä ja saapui pian taukohuoneen ovelle. Hän oli aikeissa tarkistaa, oliko plasman toa vielä siellä.

    Mutta sitten krikcitin varustevyöllä roikkunut radiopuhelin piippasi. Takalek nosti sen välittömästi päänsä sivulle.
    “Takalek?”

    ”Missä sinä olet?” kuului Samen tiukka mutta pahaenteinen ääni.
    “Moderaattorien taukohuoneen edessä.”
    ”Siirry linnakkeen porteille”, ohjeisti moderaattori. ”Sieltä löydät ko-matoranin ruumiin. Selvitä tilanne, minä tarkkailen tapahtumia täältä käsin. Taguna ei vastaa radiopuhelimeen.”

    Krikcit jännittyi. Ko-matoran… voiko se olla vain sattumaa, vai onko se se ko-matoran, josta seppä puhui…
    “Voitko antaa tuntomerkkejä?” Takalek kysyi vakavammalla äänellä.
    ”Valkoinen panssarointi. Hopeinen Komau”, luetteli haimies. ”Onko mielessäsi jotain?”
    “Toa Kapuran ja Matoron mukana Klaaniin saapui epäilyttävä ko-matoran. Kapura kertoi, että hänellä on kuulemma mielenvoimia, ja että matoran oli kiristänyt seppää päästäkseen Klaaniin.”

    ”Etsi Matoro käsiisi ja varmista teoria”, käski Same. ”Nopeasti. En vielä tiedä, mitä skarrarria täällä tapahtuu, mutta ilmoitan sitten kun tiedän.”
    “S- selvä!” Takalek huudahti. Radiopuhelin hiljeni ja poliisi asetti sen takaisin vyölleen. Krikcitiläinen säntäsi ensin taukohuoneeseen (jossa Taguna ei ollut) ja kaivoi arkistokaapin päältä ison, keltakantisen kirjan. Hän avasi hakemiston, joka oli täynnä linnakkeen asukkaiden nimiä aakkosjärjestyksessä. Löydettyään “Matoro the Blacksnow’n”, Takalek kuljetti sormeaan jäsenluettelon huonenumerorivin kohdalle.
    “010…”

    Takalek pamautti kirjan kiinni. Hän nappasi varustevyönsä ja syöksyi käytävään.

    ”Alapas puhua”, kehotti Taguna kuulusteltavaansa silmäillessään tätä tummien lasiensa alta. Toa oli kieltäytynyt korttipelistä tiukasti, sarkastisen kohteliaasti sekä toistuvasti, joten plasmapoliisi oli päättänyt aloittaa kuulustelun Takalekin poissaolosta huomiota.

    ”Mistä?” huokaisi takoja. ”Vinkki Klaanin lainvalvojille: Keskittykää kuulusteluissa dramaattisuuden sijasta siihen, että esitätte vähän tarkempia ja vähän täsmällisempiä kysymyksiä.”
    ”Jos vaikka kertoisit Metru Nuin tapahtumista höystettynä vähän enemmillä yksityiskohdilla”, sanoi korttihai. ”Nyt kun ylläpito on hoitanut kriittisemmät huolenaiheet pois alta.”

    Kapura huokaisi ja lähti jälleen luettelemaan tapahtumien sarjaa. Karzahnin oudoista luonnonilmiöistä eteni tarina Mustan Käden jännittävään politiikkaan, josta seppä ei tiennyt tarpeeksi saadakseen Tagunan tyytyväiseksi. Kapura suositteli kuulustelemaan sen sijaan Matoroa tai tiedätkös, sitä vahkia joka taitaa tälläkin hetkellä olla vielä Klaanissa? Taguna sanoi harkitsevansa asiaa ja kehotti kuulusteltua siirtymään eteenpäin.
    Että Kapura vihasi kuulusteluja.
    Varsinkin, kun niitä oli kolme päivässä.

    Tarina jatkui Kapuran selostuksella Metru Nuin psykiatrisista arkistoista, jotka eivät kamalasti palvelleet kansalaisten oikeutta yksityisyyteen. Muuten, tiedätkö mikä muu ei tee niin? Tunkeutumiset yksityistiloihin. Taguna sanoi, että he voisivat keskustella Pajasta myöhemmin ja Kapura huomautti, ettei Guardian ollut antanut arvioita siitä, koska hän saisi palata työmaalleen. Taguna puolestaan huomautti, että hän oli kuulustelutilanteessa merkittävästi korkeampi auktoriteetti. Kapura tiedusteli, että mitä hän aikoi tehdä, antaa hänelle varoituksen? Taguna ehdotti, että voisi sanoa admineille epäilevänsä Kapuraa petturiksi. Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa.

    Siispä hän johdatti kuulustelijan Aft-Amanan porteille, mutta toki vain kertomuksessaan. No, millaista oli Arupakin majapaikassa, kysyi Taguna. Kapura taasen tuijotti kuulustelijaa ja kysyi, aikoiko tämä oikeasti esittää, ettei Guardian olisi ollut paljastanut järkyttävää totuutta toan identiteetistä radiopuhelimitse. Taguna myönsi, ettei se välttämättä ollut tarpeen ja kehotti jatkamaan. Kapura jatkoi, mutta häntä epäilyttivät kuulustelijan useat kysymykset. Aft-Amanako kaikesta saarella tapahtuneesta häntä kiinnosti? Taguna ei vastannut, kehotti vain jatkamaan.

    ”Sitten Matoro työnsi miekkansa läpi vatsani”, jatkoi Kapura. ”Mutta tehokkaat hallusinogeenit lienevät pahaksi miekkakädelle, sillä toa ei osunut mihinkään tärkeään. Ainakaan niin tärkeään, ettei minua saatu parsituksi kasaan XMS Angoncella. Josta haluat varmaan kuulla seuraavaksi?”

    ”Äläpäs hätäile”, sanoi Taguna. ”Selitä tarkemmin.”
    Kapura huokaisi. ”Tein kromidien kanssa sopimuksen, jossa annoin sirut kellossa vastineeksi–”
    ”Ei sitä kohtaa.”

    Seppä vain silmäili hetken kuulustelijaansa ja yritti pohtia, mitä tämä ajoi takaa. Yritti, muttei keksinyt. Sirujen kohtalo oli tiedossa, Matoron hirmuteko tiedossa, tapahtumien seuraavat vaiheet tiedossa…
    Mitä poliisi hänestä enää halusi?

    ”Tapahtumista olen kuullut tarpeeksi”, sanoi korttihai. ”Minusta vain tuntuu, että kuvauksenne ei aivan vastannut totuutta.”

    Kapura naurahti typerälle syytökselle. ”Hauska teoria, varmaan menestyisi roskalehtien yleisöosastoilla, mutta siinä on yksi aika vakava aukko. Matoro ei valehtele, jos olet huomannut. Minä valehtelen, mutten juuri nyt, joten en usko, että kertomuksemme eriävät.”

    ”Siispä myös Matoro valehteli nyt. Tarinassanne on nimittäin yksi puute. Yksi epäjohdonmukaisuus.”
    Kapura ei vieläkään ollut kamalan vakuuttunut.
    ”Mikä se siis on?” kysyi toa huvittuneena. ”Palan halusta kuulla naurettavan salaliittoteoriasi.”

    Siispä salaliittoteorioiden hylkäämisestä oli seurannut se, että ne muuttuivatkin yhtäkkiä todeksi ja se, että niitä alkoivat tehdä muutkin.
    Jos Kohtalolla olisi naama, Kapura löisi sitä. Naamaan.

    ”Kuuntele sitten”, käski Taguna. ”Nimdasta tuli erimielisyyksiä. Lopulta Matoro puukotti sinua selkään. Vielä aika kirjaimellisesti.”

    Kapura ei nauranut toan vitsille. Lähinnä siksi, että oli kertonut sen itse. Useasti.

    ”Aika vakava juttu”, plasmapoliisi jatkoi. ”Matoro voi kohdata oikeudellisia toimenpiteitä. Klaani ottaa murhayritykset vakavasti. Mutta minusta tuntuu, että joku muu ei ota. Vastaapas tähän, seppä:

    Miksi suhtaudut kaiken jälkeen Matoroon myönteisesti?

    Oletatko minun uskovan, että sinä vain… unohdit saaneesi miekan vatsaasi? Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä olen sinusta oppinut. Ei, tässä on meneillä jotain synkempää. Tuo pieni valhe paljastaa, että oikeasti tapahtumat menivät toisin. En tiedä, mitä te peitätte, mutta nyt olet varmaan yhteistyö–”

    ”Hiljaa”, keskeytti Kapura.

    Taguna katsahti kuulusteltavaansa ärtyneenä ilmeisesti odotettuaan jo jonkin aikaa päästäkseen kertomaan epäilyistään dramaattisessa puheessa.
    Jos tämä olisi korttipeli, Kapura olisi juuri pilannut hänen varmaan voittoon johtaneen suunnitelmansa.

    ”Sinä kuulit, mitä Aft-Amanassa tapahtui”, jatkoi seppä. ”Sinä kuulit, mitä sen jälkeen tapahtui. Sinä kuulit, kuinka petturuus mursi joukkomme… ja kuinka se osui pahiten Matoroon.

    Ja sen jälkeen minun tulisi sinusta kertoa jään toalle, että olen yhä varuillani hänen lähellään?

    Pitäisikö minun ilmaista, kuinka voin valehdella antavani anteeksi… mutta kuinka en kuitenkaan voi milloinkaan unohtaa sitä, miltä hänen tekonsa Aft-Amanassa tuntui?

    Sekö hänen mielenterveytensä pelastaisi?
    Pitäisikö minun kertoa, että rikki meni jotain, jota tuskin voi enää koskaan korjata?
    Pitäisikö minun kertoa, että kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran?
    Pitäisikö minun kertoa, että Matoro on minulle ikuisesti se Matoro, joka pisti miekan vatsaani?

    Sekö minun pitäisi hänelle mielestäsi kertoa, Bio-Klaanin poliisi Taguna?”

    ”Minä… ” aloitti Taguna, mutta haparoi sanoissaan ja tunsi piston siitä, että hänen teoriansa mureni silmissä.
    Siispä hän ei ollut täysin pahoillaan, kun ovi suorastaan murrettiin auki.

    ”Taguna”, Same sanoi. ”Radiopuhelin. Pidetään. Päällä.”

    ”No tämä on kuulustelu ja se vähän häirit–”

    ”Laita se päälle”, haimies käski ja löi oven kiinni perässään.

    Plasman toa päätti totella käskyä välittämättä Kapurasta, jonka ilmettä saattoi kuvailla huvittuneeksi. Ja miltei heti radiopuhelimen kohinaan sekoitettu selakhiaanin ääni puhui.

    ”Holviin on murtauduttu. Tarkista tilanne.”

    ”Kuulustelu jäi vähän kesken”, Taguna sanoi hiljaa.
    ”Tarkista tilanne”, komensi haimies.

    ”Ahaa, saanko minä lähteä?”
    Taguna katsahti Kapuraan, joka oli jo noussut valmiiksi ylös.
    ”Sinä tulet vaikka mukaan”, ilmoitti plasman toa. Kapura päästi teatraalisen huokaisun mutta vaikutti suostuvaiselta, joten he poistuivat. Taguna päätti napata matkalla taukohuoneesta mukaan jotain kättä pidempää, sillä koko tilanne alkoi epäilyttää häntä.

    Kuka muka holviin murtautuisi? Ja miksi?

    ”Ehtivätkö Matoro ja se krikcitiläispoliisi viedä sen kellon holviin?” kysyi Kapura heidän kävellessään. Plasmapoliisi oli lopulta päätynyt selittämään tilanteen kuulusteltavalle. Lähinnä lopettaakseen tämän kysymysten tulvan. Mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Pahasti.

    ”Kai?” pohti Taguna. ”Sitäkö luulet murtautujan halunneen?”
    ”Mitä muutakaan arvokasta siellä on?”
    ”Varmaan jotain… en minä muista.”

    Siispä Taguna päätti kysyä Samelta. Selakhin ääni ilmoitti yli radiopuhelimen kohinan, ettei asiasta raportoinut matoran ollut ehtinyt tarkistaa asiaa. Lisäksi moderaattori käski Tagunan pääportille tutkimusten jälkeen.

    ”Miksi?” tiedusteli korttihai.
    ”On tapahtunut henkirikos.”
    ”… ai.”

    ”Henkirikos?” sanoi Kapura, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua. Hienoa.

    ”Okei, saat lähteä”, huokaisi Taguna. ”En taida ehtiä kuulustella sinua enää tänään. Täällä on tapahtumassa jotain hämärää.”
    ”Ai nytkö minun pitäisi lähteä? Kun tapahtumat ovat menossa mielenkiintoisiksi?”
    ”Kuules nyt. Tämä on vakava poliisiasia”, huomautti Taguna.
    ”Minä taidan olla kellon virallinen omistaja. Haluan tietää, mitä sille on tapahtunut”, huomautti puolestaan Kapura.

    Mutta riitelyyn ei enää ollut aikaa, sillä he saapuivat holville. Ennen niin vankalta näyttänyt metalliovi oli yksinkertaisesti revitty auki. Se oli kauttaaltaan viiltojälkien peitossa. Nyt epäonnisen kohtalon kokenut metallikappale lojui vasten seinää jättäen rikollisenmentävän aukon jokaiselle, joka mieli kaivella moderaattorien holvissa.

    ”… Saat tehdä meille uuden”, Taguna mutisi sepälle. ”Vankemman.”
    ”Miten voin, jos minulla ei ole pääsyä Pajaan? Kyllä, voin takoa muualla, työhuoneeni ei suinkaan ole ainoa paikka metallitöihin linnoituksessa, mutta siinä tapauksessa laiminlöisin pahasti paperityön. Lisäksi tilauspinossani on muita kiireellisiä asioita, joita en voi vain–”

    Mutta tulen toan lause keskeytyi. Niin tapahtui myös nasevalle vastaukselle, jota plasman toa oli miettinyt.

    Sillä käytävällä heitä vastapäätä lähestyi jokin epäselvä ja vaaleanpunainen.

    Luisteli.

    Otus jarrutti (ja sai kummankin toan pohtimaan, miten se oli edes alunperin luistellut) ja kääntyi ympäri.

    ”hu ps”

    Aluksi toien päässä ei ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei ollut mitä kart saania?, mutta sitten Taguna muisti olevansa poliisi ja näki jotain hälyttävää: Kultaisena kimmeltävän kellon, jota… olento puristi tiukasti toisessa kädessään.

    ”PERÄÄN!” karjaisi Taguna kuulusteltavalleen. Hän oli nähnyt saman yksityiskohdan, joten Kapuraa ei tarvinnut kahdesti käskeä.

    Epäselvä pinkki kani kiisi halki käytävien suuntiin, jotka näyttivät melko satunnaisilta… mutta lopulta se näytti löytäneen tien. Tagunalla ja Kapuralla oli vaikeuksia pysyä jänön luistelutahdissa, mutta tarpeeksi lähellä he olivat nähdäkseen, mihin sen tie vei nyt.

    Pääportille.

    Taguna sulki oven perässään aikaa sitten. Matoro romahti välittömästi sänkynsä laidalle lopen turhautuneena. Hän ei jaksanut ymmärtää Kapuraa. Hän ei jaksanut ajatella. Miksi kaikkea oli niin paljon?

    Hän loikoili pitkään sängyllään vain pyöritellen ajatuksia. Sirpaleita.

    Minuutteja.
    Tunteja.

    Tunteja Mielen Prinssin kanssa.

    Toa havahtui ajatuksistaan vasta, kun oveen koputettiin.
    Mustalumi huokaisi ja mumisi jotakin vastaukseksi. Tulija oli Takalek.
    Krikcit puhisi hengästyneesti. Hän seisoi kumarassa ja pyyhki hikeä koppalakkinsa alta. Sitten hän nosti aurinkolasiensa katseen suletukasvoiseen toaan.
    ”Puuh- Matoro… sinun on tultava mukaani heti!”

    ”Mitä tällä kertaa”, toa tuhahti noustessaan.
    ”On tapahtunut henkirikos!” poliisi huudahti.
    ”Miten se minuun liittyy.”
    ”Same soitti, että Klaanin portilta on löydetty ko-matoranin ruumis. Tuntomerkit sopivat siihen matoraniin, joka poistui kanssanne eliittivahkin aluksesta Telakalla!” krikcit selitti nopeasti. ”Tarvitsen sinut varmistamaan hänen henkilöllisyyden.”
    ”… mitä karzahnia?” Matoron oli pakko kysyä. Hän muisti valehtelevan takojan kryptiset varoitukset siitä, miten kellon ympärillä sattui mystisiä kuolemia.

    ♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫

    ”Minä en… en enää edes ymmärrä, mitä täällä tapahtuu”, jään toa lähti sirkan mukaan.
    ”E- en minäkään. Same sanoi selvittävänsä tilannetta. En tiedä mitä, mutta hän käski meidän tulla nopeasti”, krikcit kertoi heidän liikkuessa melkein puolijuoksua linnan käytävää. Takalekin pää heilui kuin kanalla, kun hän tepasteli eteenpäin epänormaaleilla jaloillaan.

    ”Onko täällä ollut tällainen kaaos eilenkin vai alkoiko se vasta kun tulimme?” Mustalumen oli pakko kysyä. Hän oli oppinut, että uteliaisuudesta sakotettiin, mutta… niin. Klaanin asiat olivat eri asia kuin Nimdan tutkiminen, hän vakuutteli itselleen.
    ”Kaupungissa on ollut hieman levotonta Viidakkosaarten tapahtumien ja athistien saapumisen jälkeen, mutta ei tällaista…”
    Takalek vilkaisi nopeasti toaa, mutta käänsi sitten katseensa taas menosuuntaan. ”Mitä tiedät siitä Cevanista?”
    ”En mitään.” Toa ei kysynyt mitä viidakkosaarella oli tapahtunut, mutta ei uskonut sen olevan mitään hyvää.

    ”Oletko nähnyt Tagunaa? Hän ei vastaa radiopuhelimeensa…” Takalek mietti, missä hänen poliisiparinsa oli.
    ”… hän haki vähän aikaa sitten Kapuran jatkokuulusteluihin.”
    ♫ Ei vastaa radiopuhelimeensa? Arupakin vaĺheet, Mielen Prinssi~ ♫

    ”… Mitä ihmettä täällä sitten tapahtuu” Takalek puuskutti.

    Kaksikko kapusi portaita alaspäin, kun Takalek kuuli särinää lanteeltaan. Poliisilek nappasi radiopuhelimen suulleen.
    ”Takalek”, hän vastasi.

    ”Tilannepäivitys”, ärähti Same. ”Porteille. Nyt. Ketään ei saa päästää ulos. Holviin on murtauduttu, ja tilannetta tarkastaa juuri Taguna, jonka olisi hyvä oppia pitämään radiopuhelin päällä kuulustelujenkin aikana.”
    ”Olemme tulossa sinne! Matoro on mukanani.”
    ”Hyvä. Lähetän Tagunan perään pian.”

    Mitä helvettiä? Matoro ei voinut olla kuulematta. ”Se… se pirun kello. Kapuran kello. Holvissa. Kapura puhui, että… väkeä saattaisi kuolla sen takia.”

    He juoksivat yhteen linnoituksen monista auloista ja säntäsivät rakennukseen vievät kiviportaat alas saapuen Keskisuuren kasteen aukiolle. Aukio sijaitsi lähellä kaupungin pääporttia.
    Sinivihreä sekä valkomusta olento juoksivat linnoitusta ja aukiota reunustavan muurin yhdestä laajemmasta oviaukosta Moderaattoriväylälle, josta he näkivätkin jo Adminaukion kellotornin. Molemmat olivat hengästyneitä päästessään aukion portin luokse, jonne olikin kerääntynyt joukko matoraneja ja muita kaupungin asukkaita.
    ”Klaanin poliisi! Hajaantukaa! Täällä ei ole kaupunkilaisille mitään nähtävää!” Takalek komensi astellessaan väkijoukon lävitse Matoro kintereillään.

    Matoranit väistyivät. Kansalaisten takaa paljastui seinään nojaava valkoinen ruumis, jota peittivät jollain terävällä tehdyt jäljet kauttaaltaan. Cevanin (Matorolla ei ollut epäilystäkään uhrin identiteetistä) tunnusmerkiksi muodostunutta hopeista Komauta koristi valtava viilto. Vaaleansininen veri tahri lattiaa ja seinää. Etäämmällä lojui terä, jonka Matoro arveli murha-aseeksi sen verijälkien vuoksi…

    … ja toan päähän nousi epämiellyttävä ajatus.

    Eikö hän muistanut nähneensä samaisen terän joskus Kapuran pajalla?

    Takalek kohensi aurinkolasejaan kumartuessaan pahoinpidellyn matoralaisen ylle.
    ”Cevan. Cevan! Kuuletko minua?”
    Krikcit laski kätensä Komaun suuaukolle, sitten painoi sormensa ko-matoranin kaulalle, varoen haavoja siinä. Lopuksi hän vilkaisi vielä matoranin sydänvaloa.
    Se ei palanut.

    Krikcitin painoi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän nousi taas täyteen mittaansa.
    Matoro, joka oli tutkinut murha-asetta, nosti katseensa tähän odottavasti. ”No?”

    ”Hän on kuollut.”

    Kaksikko havahtui siihen, että heidän takanaan väkijoukossa kuului kohinaa ja kovaa puhetta. Takalek murahti. ”Noniin! Nyt oikeasti! Tämä poliisitutkinta, ja kaikki siviilit hajantukoon paikalta, ellei halua sakkoja viranomaisten häirinnästä!”
    Se tepsi. Asukkaiden haihduttua kauemmaksi Takalek kääntyi taas Jään Toan puoleen. ”Miltä se ase näyttää? Ilmeisesti se on murha-ase?”

    ”Sinähän se poliisi olet”, Matoro vastasi pidellen terästä. Sininen veri tahrasi hänen sormensa.
    Takalek tarkasteli asetta toan kädessä. Lyhytmiekalla oli kapea terä ja koristelematon kahva. Miekan väistiminä toimivat kapeat metallisuikaleet olivat kiinnitetty saranoin ja jousin niin, että vaikutti siltä että terän väistimen saattoi taittaa kokoon.
    Poliisilek kurtisti kulmiaan hattunsa lipan alla.
    ”Kapuran pajan aineistossa oli muutama väline, joissa oli samanlaisia mekanismeja. Osaatko sanoa, onko miekka sepän tekemä?”
    ”Saattaa olla”, Mustalumi epäröi.
    ”Etkö ole varma? Käsittääkseni olet tuntenut hänet pitkään. Olit kuitenkin hänen kanssaan muutaman viikon reissulla.”
    ”Kokoontaittuva väistin kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jonka Kapura keksisi. En tiedä, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen projektiensa teknisistä tiedoista. Miksette vain selvitä asiaa Kapuraa itseltään? Tai keskity murhaajan etsimiseen?”

    Radiopuhelin särähti taas ja krikcit vastasi. Tällä kertaa hänen korviinsa kantautui Tagunan ääni.

    ”Oletteko… pääportilla?” huohotti plasman toa.
    ”Olemme. Matoro tunnisti ruumiin. Ko-matoran on surmattu miekalla, joka saattaa olla sepän tekemä. Missä olet?”
    ”Me… tulossa…” särisi vastaus. ”Ja… yksi… epäselvä…”

    Mutta silloin katsoivat Takalek ja Matoro kohti sisäänkäyntiä ja näkivän jonkin vaaleanpunaisen kiitävän heitä kohti.

    Heitä lähestyi luistellen eräänlainen… huonolaatuinen kani? Matoroon teki pahaa katsoa sitä. Räikeä väritys sattui silmiin ja koko hahmo vaikutti tähän maailmaan kuulumattomalta. Olento ei ollut yhtään järkevämpi muodoltaan: Sen ruumis oli epämuodostunut, mittasuhteet täysin väärin, ei edes symmetriaa.

    Ja se nauroi. Ainakin nauroi, kunnes näki Matoron ja Takalekin ja jarrutti luisteluvauhtiaan. Nyt toa ja krikcit erottivat, että kanin takaa juoksivat sitä kiinni Taguna ja Kapura.

    Ja kanin kourassa oli kultainen ajannäyttäjä.

    ”moi best toat ja krikket”

    Takalek tuijotti oliota silmät selällään lasiensa takana. Sitten hän nosti kysymyksiä täynnä olevan katseensa Tagunaan. Se viestitti:
    Mitä. Ihmettä.

    En minäkään tajua, viestitti Tagunan katse takaisin.

    Matoro ja Kapura kävivät myös sanattoman keskustelun, jonka sisältö oli hyvin samanlainen.

    Jänö rykäisi. Se silmäili kumpaakin sen piirittänyttä joukkoa ja yritti katseellaan etsiä kaninmentävää rakoa, muttei ilmeisesti onnistunut. ”poiss tieltä varskaat. ppois pois on kiire ja hopu”

    Matoro oli olettanut, ettei Kapura ollut kertonut kaikkea, mutta nyt kun hän näki, kuinka pirun typerä kaniasia oli, hän ymmärsi miksi takoja oli ollut aiheesta vain hiljaa.

    Kani ei näyttänyt hirveän tyytyväiseltä muiden reagoimattomuuteen. Se tärisi paikallaan, nosteli luistimiaan ilmaan ja tuijotti vuoron perään jokaista paikallaolijaa epämiellyttävällä katseellaan.
    Jos katseet voisivat tappaa, ei olennon tuijotus ehkä tekisi niin… mutta ainakin aiheuttaisi lievän aivoverenvuodon.

    ”haluuttex nähä kuin ka terävä mun luistin on”, se uhkasi.

    ”Ööh, sinut… on pidätetty”, ilmoitti vielä hengitystään tasaava Taguna. Kani kääntyi katsomaan häneen ja irvisti huonosti hoidetulla hammasrivistöllään. Se otti muutaman luisteluaskeleen, eikä yhdeltäkään paikallaolijalta jäänyt kyseenalaistamatta, miten se edes pystyi luistelemaan kivetyksellä. Mutta epäselvän kanin suosikkitapa siirtyä pisteestä A pisteeseen B ei muuttunut sen järkevämmäksi vaikka sitä kuinka pohti.

    ”trurpa kii tymä tooa”

    Kani jatkoi hidasta etenemistään kohti plasman toaa. Kapura perääntyi ilmeisesti huomattuaan, ettei hänellä ollut kättä pidempää mukana, mutta asianmukaisesti varautunut Taguna pysyi paikallaan. Plasman toaa korkeampi jänis irvisti yhä kohti poliisia ja sai huomata, kun tämä veti esiin virka-aseensa.

    ”Nyt loppui leikki”, lausui poliisi siistin toimintarepliikkinsä pistooli kädessä.

    Jänön irvistys kääntyi harvahampaiseksi hymyksi ja se kohotti kätensä kohti Tagunaa. Epäselvissä tarkoituksissa, sillä kaikki näkivät, ettei se mitenkään yltäisi.

    Hämmästynyt Taguna ei liikoja ehtinyt puolustautua, kun kani vetäisi pistoolin hänen kädestään ja yhtäkkiä osoittikin itse sillä toaa.

    ”heh”, kani sanoi.

    ”Laske ase.”
    Sarjakuvaan tarkoitetulla äänellä puhuva kani käänsi nytkähdellen päätään, katsoen taakseen. Takalek oli vetänyt oman aseensa vyöltään ja osoitti epäselvää kania. Verenpunaiset silmät tuijottivat, kun krikcit irrotti toisen kätensä pistoolinsa kahvalta ja nosti sen kasvojensa tasalle. Poliisilek tarttui lasiensa sangasta ja otti ne pois silmiltään.

    Tummanpunaisia tujotti kristallinkirkkaan järven vaaleansiniset. Takalekin katse ei värähtänytkään. Se oli vakaa ja rauhallinen.
    ”Toistan. Laske ase. Tämän ei tarvitse päättyä kellekään ikävästi”, krikcit suostutteli. Sekä sanoillaan että voimillaan.

    Kanin pää nytkähti alaspäin ja sen silmäluomet värisivät. Tippa kuolaa valui jänön suupielistä.

    Sitten sen kasvoille nousi hymy ja vemmelsäären katse nauliutui Takalekiin. Yhä osoitti se Tagunaa toalta viemällään pistoolilla tavalla, joka olisi varmasti saanut sen selkärangan räjähtämään. Jos se olisi totellut tavallisia anatomian sääntöjä.

    ”läppä oli”

    Sitten kani ampui.

    Taguna kavahti taaksepäin ja lyyhistyi maahan.

    Takalekin katse särkyi.
    ”TAGUNA!” poliisilek kiljaisi.

    Matoro myöhästyi omassa liikkeessään sekunnin murto-osalla, kun harppuunanterä osui epäselvän kanin asekäden ranteeseen. Se lävisti jänön ja jäi kiinni.

    Kanin pää kääntyi kohti Matoroa. ”moi best petturi et osunu vatsaan”, se sanoi ja lähti luistelemaan kohti jään toaa. Klaanilainen ei jäänyt miettimään, vaan hyppäsi…

    …ja luistelevan kaniohjuksen leuka kohtasi Mustalumen hyppypotkun.

    ”mitä kart saaaaaaaaaaaaaaania” ärjyi kani paiskautuessaan taaksepäin. Harppuunaterä, nyt täynnä arveluttavaa pinkkiä mössöä ja verta, irtosi. Samoja aineita lensi myös laatoitukselle.

    Matoron iskiessä eksynyttä luistelijaa Takalek säntäsi poliisiparinsa luokse. Taguna istui kiveyksellä, pidellen irvistäen verta vuotavaa kylkeään. Kapura oli kumartunut hänen vierelleen pitäen Toaa istuma-asennossa käsivarsillaan.
    ”Kapura! Jätä Taguna minulle ja mene auttamaan Matoroa!” Takalek huudahti kumartuessaan Tagunan oikealle puolelle.

    ”Minulla ei edes ole elementtivoimia”, toa mutisi. Samaa olisi hän voinut sanoa aseistuksesta. Ja naamiovoimastaan. Ja yleisestä taistelukyvystään.

    Krikcit veti vyöltään kokoontaitettavan pampun ja ojensi lyömäaseen Toalle. ”Ota tämä. Yritän viedä Tagunan taaemmas suojaan. Teitä on kaksi yhtä vastaan, joten kyllä te pärjäätte!”
    Takalek ei ollut edes huomannut, että oli säikähtäessään laukausta pudottanut aurinkolasinsa maahan ja tuijotti nyt seppää hohtavan sinisillä silmillään. Kapuran vihreät silmät samenivat hieman.

    ”… selvä”, sanoi Kapura, otti aseen vastaan ja nousi.

    Vaaleanpunainen asia oli pehmeä ja epämiellyttävä. Se oli kuin mädäntynyttä huopaa.
    Onneksi Matoron ei tarvinnut piitata siitä.

    Epäselvä otus katsoi toaa sairaalloisesti. Sen hammasrivistö oli kärsinyt ja menettänyt muutaman jäsenensä, ja jänön suusta valui vaaleanpunaista mömmöä.

    ”lope ta potkininen tai ssaat POTKUT KLANISTA”, kani ärisi. ”ELI BÄNIT”

    Matoro hyökkäsi murhamiekalla huitaisten, mutta kanin yllättävän nopea luistimella höystetty potku irrotti terän toan otteesta ja sinkosi sen jonnekin takavasemmalle. Matoro ei ehtinyt edes kirota, sillä hänellä oli täysi työ väistellä tekokanin potkumyrsky.

    Miksi sillä oli luistimet? Matoro kyseenalaisti jälleen tilanteen järkevyyden. Tai olisi, jos olisi ehtinyt. Sillä hetkellä hän vain keskittyi välttelemään ruosteisia luistimenteriä. Hyppelemään niiden ohi ja torjumaan kanin koipia tarkoilla vastapotkuilla. Ioniterä olisi ollut kova sana. Sääli, jos se olisi ollut modeholvissa.

    ”Mitä”, toa aloitti loikatessaan taas taaksepäin. ”sinä edes teet-” Väistö. ”sillä kellolla?”

    ”TRURPA KII VARRAS AAR RE ON KAUNIS SNEN KIN VARRAS AARE SOIT TAA KANIIN–”

    Lause keskeytyi, kani liukastui yhtäkkiä tämän alle ilmestyneeseen jääkenttään. Pinki jänö romahti jäälle pitkin pituuttaan, ja roudan loihtinut toa kahmaisi kellon kaniinilta. Epäselvä eläin oli kuitenkin Mustalumea nopeampi ja sai napattua tahmakäpälällään toaa jalasta. Matoro kaatui kasvoilleen Admin-aukioon.

    Ilta oli alkanut hämärtyä. Muutama matoran seurasi tilannetta etäämmältä, mutta reilusti etäämmältä.

    ”nyt koitaa TOMION PÄIV-” pääsi kanin suusta, kunnes sen päähän iskeytyi pamppu.

    Ensialkuun niin voitonriemuinen Kapura kuitenkin perääntyi taaksepäin nähtyään, että hänen täydellä voimalla kohdistamansa isku jätti olennon kalloon lähinnä lommon. Nähtävästi vemmelsäärtä ei oltu siunattu hirveän iskunkestävällä luustolla. Sen pää kääntyi hitaasti kohti Kapuraa.

    ”moi best varass kapteni”, kani kuiskasi.

    Kapura otti muutaman askeleen taaksepäin.
    Tällaisissa tilanteissa ne elementaalivoimat olisivat ihan käteviä.
    Tai ne naamiovoimat.

    Tai mitkään voimat ylipäätään.

    ”hei peturi arrvaa kuka läheti tervevisiä”

    Seppä lähti juoksuun ja kuuli luistinten liukuvan katukivetyksellä. Miten ihmeessä? Kapura ei ehtinyt ajattelemaan luistinten taikamateriaalien aseteollisia hyötyjä, sillä äänten perusteella jänö saavutti häntä jatkuvasti.

    ”best perrä mies heh”, kani sanoi.

    ”TARRIP SANOI ETÄ ’KUOLE PETURI SEN KIN PETURI’”

    Kapura kuuli vaimean pamahduksen ja luistinten jarruttamisen korvia riipivän äänen. Seppä näki Takalekin ilmestyvän hänen oikealle puolelleen, tähdäten kania.
    ”Antaudu! En ammu toista varoituslaukausta!”

    Kani vastasi revähtämällä nauruun.
    Ja nostamalla omaa asekättään kohti krikcitiä. Valejänön ranne pysyi jotenkin vielä kasassa, vaikka harppuunanterä olikin kohdellut sitä kaltoin.

    Ylös päässyt jään toa osoitti harppuunakuusikollaan kania. ”Ajattelin tällä kertaa ampua näitä useamman.”

    Ja Kapurakin lähinnä yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta onnistumatta siinä hirveän hyvin.

    ”anta kaa kelo niinen tapa tei tä”, ölisi kani.

    ”Hypnoosi. Kykenetkö siihen?” Takalek kuuli päässään suletukasvon telepaattisen viestin. Hän yritti olla rikkomatta katsekontaktiaan pinkkiin tekojänöön.
    ”Hypnoosini on neutraalimpaa kuin saatat luulla. Me lekit vain pystymme taivuttelemaan ja saamaan kohteet harkitsemaan muita vaihtoehtoja.”

    Mielikeskustelu loppui, kun vemmelsäärtä ammuttiin päähän. Useasti. Admin-aukion porteista astelivat paikalle kaksi kivenkovaa klaanilaista.

    ”Koita nyt rauhottua!!” Äksä huusi syytäen konetykillään kaniiniin laukauksen toisensa jälkeen. Hänen vierellään Bloszar asteli sähkökivääri ojossa.
    ”Paacon mukaan täällä tarvittiin apua”, arthonkasvo kertoi.

    Kani hytkyi mielipuolisesti paikallaan. Vaaleanpunaista mössöä sen sisuksista räjähti kadulle. Oli parhaan laatuluokan ihme, että sen keho pysyi enää kasassa. Jänön asekäsi heilui pari kertaa, ja pistooli kolahti pudotessaan maahan.

    ”eeeeennnnnn”, mutisi kani ei oikein kenellekään.

    ”Älä siinä selittele, sä oot jääny kiinni jo!!” titaani tokaisi ja tuki argumenttiaan uudella ammuksella suoraan kania universaaliniveleen.

    Jänö ei jäänyt odottelemaan uutta luotimyrskyä. Se kiihdytti selittämättömän nopeasti luistellen hölmistyneiden klaanilaisten ohi ja mutisten yhä jotain epäselvää.

    Ja oli jo pian poissa.

    ”Miten helkkarissa tällanen voi olla edes mahdollista”, klaanilainen etelän kuningaskunnasta päivitteli. Taguna makasi sairaalaosaston pedillä. Bloszar hoiti ampumahaavaa hoitajamatoranin kanssa. ”Mikä hemmetti se otus edes oli?”

    ”Sitä minäkin ajattelin kysyä, Kapura”, Matoro sanoi, mutta ympärilleen vilkaistessa tulen toaa ei näkynyt missään.
    ”Hän oli joukon viimeisenä, kun lähdimme. Hän saattoi jättäytyä jälkeen. Ei kai nyt yksin lähtisi sen perään?”
    Krikcitillä oli taas silmillään aurinkolasinsa, jotka hän oli huomannut noukkia mukaansa.

    ”Eivätkö modet määränneet, että hän pysyisi linnoituksessa?” Bloszar kysyi antaessaan aparaattinsa vetää ulos luotia toan kyljestä.
    Yhtäkkiä krikcit hätkähti.
    ”Matoro. Mitä tapahtui murha-aseelle?”
    ”… se otus potkaisi sen minulta. Eiköhän tutkintaryhmä ottanut sen hakiessaan ruumiin.”
    ”Toivon ainakin niin….”

    Mutta Matoro ei miettinyt murha-asetta. Hän mietti ääntä päässään, joka tuntui jatkuvasti olevan yhä enemmän oikeassa.

    ♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫

    Kapuran huone oli tyhjillään, ja sellaisena se pysyisikin kunnes yö viimein laskeutuisi. Seppä oli pikaisen käyntinsä aikana vain ehtinyt jättämään työpöydälle tohtorilta saamansa kirjan, joka lojui kalusteella avonaisena.

    Muuten kalustus oli pelkistettyä. Tulen takoja säilöi omaisuuttaan mieluummin Pajaan, jonka yksityisyydessä mikään houreisista piirroksista roolipelisuunnitelmiin ei herättänyt ylimääräisiä kysymyksiä kenessäkään. Hänen huoneensa tehtäväksi jäi vain arkinen unentarpeen tyydyttäminen.

    Siispä toa oli säilönyt kirjasen tänne pikemminkin pakosta kuin omasta tahdostaan, sillä Paja oli paitsi lukittu poliisivoimien käyttöön myös vailla aiempaa turvallisuuttaan. Tällä hetkellä muistojen talletus työtilaan vain takaisi, että ne näkisivät kaikki muutkin.

    Vaikkakin salaisuus oli jo revitty rikki.
    Arupakista tiesi nyt määrä henkilöitä, joka oli paljon suurempi kuin se, johon Kapura olisi päätynyt vapaaehtoisesti.

    Mutta aina ei ollut muistanut edes kapteeni itse.
    Sekavina yön tunteina hän oli rakentanut minäkuvansa uudelleen ja selvittänyt, miksei hän ollut koskaan tuntenut itseään eheäksi. Nyt hän osasi antaa kaipaukselleen nimen… mutta ei se sitä helpottanut.

    Ei lainkaan.

    Hento tuulenvire tunkeutui huoneeseen. Oliko ikkuna kenties auki?
    Se nappasi kirjan sivun hellästi otteeseensa ja käänsi esiin uuden aukeaman.