Ourgoksen, tai nykymatoranin käsityksen mukaan ”Muovaajan” tarinan tiedetään saaneen alkunsa niin kauan aikaa sitten, ettei sen tarkkaa alkupistettä olla pystytty jäljittämään. Maltillisimmatkin arviot kirjurien ensimmäisille maininnoille ulottuvat niin kauas ajanlaskumme toiselle puolelle, että tarinan sijoittaminen millekään yleisesti tunnetulle aikajanalle ei ole mahdollista. Tiedämme kuitenkin, että Muovaajan legenda on ollut olemassa miltei yhtä kauan kuin sivilisaatioitakin. Edes eteläisen maailman titaanit eivät silloin vielä vaeltaneet. Draakkikuninkaat uinuivat vielä laavapätseissään ja tarinat Sokean Jumalattaren kauneutta kurottelevista kouristakin olivat vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessa.
Ainoa asia, mikä Muovaajan ajoissa oli yhteistä omiemme kanssa, oli tähtitaivas, joka on säilynyt lähes muuttumattomana. Tämän tiedämme, koska Kestekh Nuin aurinkokello sen meille kertoo. Sen sivuille kaiverrettu kartasto muistuttaa niin läheltä omaamme, että sitä ensimmäistä kertaa tutkineet pohjoismanterelaiset oppineet eivät olleet uskoa, kun kiven ikä heille lopulta selvisi.
Kulunut aika on kuitenkin vain yksi syy sille, miksi Muovaajan tarina tunnetaan nykyään niin heikosti. Toinen, ja mahdollisesti vielä merkittävämpi, on se, kuinka paljon tarinasta selvinneet sirpaleet ovat ajan kanssa muotoutuneet kertojiensa näköisiksi.
Mantereilla hänet nähtiin jonkinlaisena luojana, kenties Suuren Hengen itsensä oikeana kätenä. Mahdollisesti juuri tästä syystä tarinan Muovaaja sekä ”Rakentaja” risteävät vanhoissa legendoissa niin usein. Yhteneväisyyksiä henkien välillä toki on, mutta kuten on todistettu myös Turaga Manitaloksen teksteissä, ovat tarinan Muovaaja ja lännen suuri ritari selvästi kaksi täysin erillistä toimijaa. On ymmärrettävää, että legendat ovat ajan kanssa sulautuneet, sillä esitohungainen sana ”Ourgos” kääntyy tavallisemmin juuri ”rakentajaksi”.
Tämänkin vuoksi jatkan termin ”Muovaaja” käyttämistä. En ainoastaan näiden kahden entiteetin erottamiseksi, vaan myös siksi, että ”muovaaminen” sopii paljon paremmin siihen, mitä legendoissa kerrotaan muovatuksi tulleen. Sillä vaikka rakentajan alasimella taottiin kaikki maallinen, sanotaan taivaankannen ”muovautuneen” Ourgoksen käsissä.
Mutta kuten aikaisemmin huomioin, Muovaajan legendaa värittää usein se, missä se kerrotaan. Varhaissteltiläiset tarinat jättävät usein pois maininnat Muovaajan taivaallisesta taustasta ja kuvaavat tämän lahjakkaana insinöörinä – kuolevaisena, joka tiedoillaan ja taidoillaan taivutti taivaankannen tahtoonsa. Samaan aikaan koillissakaran uskomukset yleensä keskittyivät Muovaajan seuraajiin – tämän kahteentoista oppilaaseen, joille tämä väitetysti jätti kaiken, minkä kosmoksesta tiesi.
Kaikki näistä ovat kuitenkin voimakkaasti ristiriidassa erityisesti länsisakaraisten näkemysten kanssa, jotka maalaavat Muovaajan Suuren Hengen vastavoimaksi. Ne kertovat Demo-Ourgoksesta, hänestä, joka vangitsi tähtitaivaan Suuren Hengen tahdon vastaisesti ikuisesti paikalleen. Nämä tarinat yhdistyvät usein väitteisiin, joissa Suuri Henki lopulta vangitsi Muovaajan helvettiin. Kiirastuleen, joka kulutti pois metallin ja mädätti pois lihan. Tosin tällaiset tarinat elivät voimakkaana lähinnä Lännen Rakentajalle uskollisissa taruissa, jotka tätä ylistäessään pyrkivät kumoamaan samalla kaikki tätä uhkaavat ”väärät legendat”.
Erot eri sivilisaatioiden tarinoissa ovat luonnollinen seuraus ajan kulusta ja kulttuurillisesta värittymisestä, mutta ne tekevät tutkimuksen haasteelliseksi, jos tavoitteena on todistaa Muovaajan todellinen läsnäolo historiassamme. Ja vaikka nykyaikainen konsensus on, että Muovaaja on vain tulosta luontaisesta luomistarinan kaipuusta, keskittyy Turaga Manitaloksen teksti neljän viimeisen luvun aikana yksioikoisesti todistamaan Muovaajan todelliset juuret.
Hänen mukaansa Muovaajan täytyi olla Suuresta Hengestä. Tämän luotetuin poika. Tämän taivaankannen kirkkain tähti. Ja vaikka Muotoilijan ulkonäöstä selvinneet maininnat ovat harvalukuisia, tukevat ne kuitenkin Manitaloksen pääasiallista teoriaa: Muovaaja oli mitä luultavimmin valottu. Yksi ensimmäisistä.
Jos Muovaajan valollinen olemus olisi todistettavissa – tämän olemassaolon lisäksi, luonnollisesti – tukisi se myös sitä pääasiallista seikkaa, miksi tämän teoksen seuraava luku vaatii näin perusteellista pohjustusta. Sillä tähti, joka paistaa pohjoisella taivaalla koordinaateissa 104;252.6. sitoutuisi tällöin Muovaajan legendaan muutenkin kuin vain etymologiansa osalta. Jos aikaisemmat teoriat tämän luonteesta kyettäisiin vankemmin todistamaan, olisi äärimmäisen loogista päätellä, että koordinaattiemme taivaankappale ei ole ainoastaan pohjoisen taivaan kirkkain tähti, vaan myös Muovaajan toa-tähti.
Mutta vaikka näiden palasten paikalleen loksahteleminen antaakin tyydyttävän illuusion taivaankappaleen 104;252.6. luonteesta, on minun kuitenkin rikottava kuvajainen ilman armoa. Sillä vaikka Muovaajan alkuperä olisi puoliksikin niin taivaallinen kuin löydökset esittävät, ei se silti selitä sitä, miksi tämän tähti käyttäytyy taivaalla täysin eri tavoin kuin muut suojelustähdet. Itse asiassa, kuten määriteltiin jo luvussa seitsemän, on Muovaajan tähden lisäksi taivaalla ainoastaan yksi tähti, jonka radan vakaus ja paisteen kirkkaus ovat verrattavia: Initoi.
Tämä on se kohta, jossa hypoteesini karkaavat lopullisesti valistuneista arvauksista puhtaan spekulatiivisiksi – ja siitäkin syystä ne eivät siis tähän teokseen kuulu. Tulevilta sivuilta löydät laskemat ja kaikkein tuoreimmat ja tarkimmat kartat taivaankappaleen 104;252.6. sijainneista, kirkkaudesta ja gravitaation vaikutuksesta ympäröiviin taivaankappaleisiin. Tahdon kuitenkin jättää kartastoni kiehtovimman lähdemerkinnän sivun 211 loppuun ja ohjata katseita Turaga Manitaloksen muistiinpanoihin. Kenties ajan kuluttua tai optisen teknologian kehityttyä joku seuraajistani, kenties juuri sinä, lukijani, olet se, joka varmuudella vahvistaa linkin Muovaajan ja tämän mukaan nimetyn tähden välille – ja kenties myös selität sen, miksi sen kellertävä paiste niin läpitunkevasti värjää taivaan siellä, missä punaisen loisteen raja jo hälvenee.
Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä…
Syksy oli viimein saapunut siihen pisteeseen, että pimeä laskeutui jo siinä vaiheessa iltaa, kun Bio-Klaanin kaupunkielämä oli yhä verrattaen vilkasta. Toripaikkojen välissä leimuavat lämmittävät tulet ja kujia valaisevat katuvalot pitivät kuitenkin huolta, että valosaaste peitti vielä suurimman osan tähtitaivaasta loimuunsa. Paksuun turkisviittaan kietoutunut Suga tiesi, että muutaman tunnin päästä kaupungin hiljennyttyä taivas kuitenkin paljastaisi kaiken kosmisen loistonsa. Marssiessaan kohti linnakkeen itäistä porttia hän jätti tarkoituksella huomioimatta sen yhden punaisen hehkun, joka selkeällä säällä oli erotettavissa päiväsaikaankin.
Kuivuneet lehdet narskuivat hänen jalkojensa alla, kun toa portit läpäistyään käänsi askeleensa vasemmalle kohti koillista. Loivan alamäen päässä, lyhyen matkan päässä kaupungin muureista, siinsi ainoa todennäköinen määränpää, mihin sitä tietä pitkin yleensä matkustettiin. Tähän kellonaikaan tie oli jo hiljainen. Toisaalta myös muurien läpi kulkemisen yhteyteen pystytetyt turva-asemat vähensivät liikennettä siihen suuntaan verrattuna tavalliseen.
Vaikka Arkistojen vierailijoille tarkoitetut aukioloajat olivat jo ainakin puolella tunnilla takanapäin, paloi kirjaston pääsalissa edelleen valot. Suga koputti jykevään puiseen oveen kohteliaisuudesta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi suoraan sisään. Kuten tapana oli, ovea ei ollut lukittu. Ei siitäkään huolimatta, että Suga oli edellisen käyntinsä aikana sitä hartaasti pyytänyt.
”Morjensta moi!” hän kailotti kuuluvasti. Vastaukseksi hän sai ensiksi yhden hyväksyvän murahduksen jostain aulatiskin takaa ja hetkeä myöhemmin pirteämmän moikkauksen pääovesta vasemmalla seisovien kirjahyllyjen keskeltä. Jälkimmäisen äänen päästänyt sininen tonttu marssi kirjapinon kanssa tervehtimään toaa, joka nosti turkisviittaansa typötyhjään naulakkoon ovenpielessä.
”Kaikki kunnossa täällä päässä?” Suga aloitti varovaisen tiedustelunsa. Työpöytäänsä kohti vaappuva Geevee nyökkäili kulkiessaan.
”Toki. Miksi? Onko jotain tapahtunut?”
”Kaupungilla oli ampumavälikohtaus”, Suga tuumasi yllättäen itsensäkin, kuinka tottuneesti hän suhtautui uutisiin. ”Paikallisten välienselvittelyä tosin tällä kertaa.”
Vaehran murahti ja nousi tiskin takaa pitkä valkoinen jatkojohto käsissään.
”Hiljainen päivä täällä on ollut muutenkin. Ei kyllä toisaalta haittaa yhtään. Tulit varmaan hakemaan seuraavaa satsia?”
Suga vilkaisi Vaehranin edessä pöydällä lepäävää pinoa eri näköisiä ja kokoisia teoksia, jotka ilmiselvästi odottivat siinä noutajaansa. Maakareiden yllätykseksi Suga kuitenkin pudisteli päätään.
”Olen, öh, ulkoistanut näiden läpi kahlaamisen. Peelo tekee saman puolessa ajassa ja tuhat kertaa tarkemmin. Turha laittaa omia väsyneitä silmiäni enää tarkistamaan teidän ihan hyvää pohjatyötä muutenkaan.”
Vaehran oli laskenut kätensä kirjapinon päälle. Lopulta hän kuitenkin kohautti olkiaan, tarttui pinoon ja laski kirjat jonnekin pöydän taakse pois näkyviltä.
”Annan ne sitten hänelle”, Vaehran sanoi.
”Ai sinäkin olet jutellut Peelolle?” Geevee ihmetteli. Kysymyksensä perään hän huudahti kovaan ääneen melkein kompastuessaan johtoon, jonka Vaehran oli hetki sitten pudottanut käsistään. Tulen toa kumartui nostamaan sen pois tieltä heti, kun tonttu oli löytänyt taas tasapainonsa.
”Tawan kanssa itse asiassa”, Suga vastasi silmät kuitenkin edelleen naulittuna Geeveen jalkoihin. ”Hän on valtuuttanut pienen porukan auttamaan Seleciuksen kanssa. Sanoi, että Peelolla voisi olla asiaan uutta perspektiiviä, joten odotan hänen tuomiotaan.”
”Joo hän on ravannut täällä aika tiuhaan viime aikoina. Hän ei kyllä näistä löydä enää satunnaisia mainintoja enempää”, Vaehran mutisi ja kopautti jalallaan puuta siitä vierestä, mihin oli kirjat laskenut.
”Kaikki varteenotettava materiaali on käyty läpi kuukausia sitten ja niin kauan, kun kokoelmistamme puuttuvat teokset eivät taianomaisesti ilmaannu takaisin hyllyihimme, en usko, että kirjojen selaaminen enää saavuttaa paljoa.”
”Melkoista puhetta kirjastonhoitajalta”, Geevee ähkäisi, mutta ymmärsi kyllä ystävänsä turhautuneen äänensävyn syyn.
He olivat käyttäneet lukemattoman määrän tunteja Selecius-jahtiin, mutta kohtalokas yö, jolloin aihetta käsittelevät kirjat olivat heidän hyllyistään kadonneet, oli tehnyt liian peruuttamattoman kolon tutkimuksiin. Ja sen he olivat todenneet jo ennen Mercuraa. Ennen Tulinoidan Mestaria ja sitä ahdistavaa varjoa, joka oli maakarien työn päälle langennut.
Toivo oli ollut Sugan käsissä jo pitkään. Tai oikeastaan Sugan ystävässä, jonka lähettämä kirje oli palannut polttelemaan jään toan taskuun.
”No mitäpä saisi siinä tapauksessa olla?” Vaehran sitten huokaisi. ”Meillä ei valitettavasti taida olla mitään muuta sellaista tekemistä, mikä johtaisi kovin mielekkäisiin seikkailuihin.”
”Itse asiassa kyllä teillä taitaa olla”, Suga virnisti. ”Seikkailukirjallisuutta nyt siis ainakin. Tahtoisin aloittaa klassikoista. Jotain sellaista, mikä kaikkien pitäisi tietää.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan yllättyneinä, mutta tonttu tarttui tarmokkaasti tuumasta toimeen. Hän lähti johdattelemaan Sugaa kirjaston puoliväliin sille hyllyriville, missä toan toiveet toteutuisivat.
”En olisi uskonut sinusta lukutoukaksi”, Geevee huomioi ääneen. ”Kun tutkimusaineistojenkin kanssa kiristelit aina niin hampaitasi.”
”Tahdon kokeilla jotain uutta. Tiedätkös, jotain sellaista kuuluisaa todellisuudesta irrottavaa.”
Sugan hartiat olivat niin leveät, että hän joutui seuraamaan tonttua sivuttain muutaman kapeamman hyllyrivin ajan.
”Toki olen nuoruudessani lukenut Sinne ja Sekaisin, sekä muut sitä seuraavat teokset, mutta olisi kiva avartaa vähän tajuntaa.”
”Juu tottahan toki”, Geevee hymähti. ”Ja sinulla ei ole varmasti mitään muuta syytä sille, että saavuit tänne tällaiseen kellonaikaan hakemaan kevyttä iltalukemista.”
Suga ei lähtenyt mukaan Geeveen leikkiin, joten tonttu joutui jatkamaan pohdintaansa ilman toivottua reaktiota.
”Sillekään ei ole varmaan mitään syytä, että Vaehran on nähnyt sinut norkoilemassa rakennuksemme kulmalla ainakin kolmesti tämän päivän aikana.”
He olivat pysähtyneet. Kirjojen selkämykset hyllyssä heidän edessään olivat huomattavan kirjavia ympäristöönsä verrattuna. Vasemmalla aukeava rikolliskirjallisuuden osasto koostui kauttaaltaan harmaan sävyistä, kun taas oikealla näkyvät tieteiskirjat koostuivat melkein pelkästään mustan ja sinisen sävyisistä selkämyksistä.
”Nautin syyssäällä ulkoilusta”, Suga selitti epätyypillisen kuivaan sävyyn tietäen vallan hyvin, ettei onnistunut huijaamaan sinistä pientä miestä. Eikä hän huijata yrittänytkään. Sugan mielestä oli täysin luonnollista, että joku katsoi rusettikaulaisen tontun perään.
”En tiedä, mitä ne siellä kokouksessa oikein selittivät, mutta minusta on naurettava ajatus, että joku polttaisi kokonaisen hotellin yhden kirjakerhon takia.”
”Tiedät hyvin, ettei kirjakerhon, vaan sinun”, Suga murahti ja käänsi katseensa kirjojen värikkäistä selkämyksistä suoraan Geeveen kirkkaana loistaviin silmiin. Hän imitoi tonttua ja risti odottavasti omatkin kätensä näyttääkseen vakuuttavammalta.
”Ette te tiedä sitä”, Geevee intti.
”Emme”, Suga myönsi, ”mutta onko mitään haittaa siitä, että olemme vähän varovaisempia?”
Geevee huokaisi kyllästyneesti, mutta ei saanut enää suunvuoroa vastalauseelleen. Hänen taakseen ilmestynyt vanhaa tietokoneen näppäimistöä kainalossaan kantava tulen toa piti siitä huolen.
”Me olemme sodassa, Geevee, ja informaatio on voimaa. Ei ole minusta kaukaa haettua, että joku yrittää katkoa yhden suurimmista voimavaroistamme.”
”Se tarkoittaa, että sinä olet ihan samalla tapaa vaarassa”, Geevee yskäisi. Siihen Vaehran vastasi vain sormenpäitään yhteen hieromalla. Geevee tiesi, että ainoa syy, miksi ne eivät iskeneet kipinää, oli se, että Vaehran piti elementit tarkoituksella aina kaukana herkästi syttyvästä elämäntyöstään. Tontulle ei kuitenkaan tarvinnut erikseen selittää, miksi pieni kirjallisuuteen hurahtanut tonttu oli kovemmassa vaarassa kuin lieskoja mielellään komentava supermies.
Huokaistuaan vielä kerran syvään antautumisen merkiksi Geevee nosti katseensa takaisin Sugaan ja yritti parhaansa mukaan jättää huomiotta Vaehranin omahyväisen virnuilun takanaan.
”Seikkailukirjallisuutta, siis?”
”Kyllä kiitos”, Suga hymyili. ”Saa olla pituuttakin. Minulla on aikaa.”
Geevee tuijotti Sugaa. Sitten hyllyä takanaan. Sitten taas Sugaa. Sitten hän kääntyi taas ja tarttui kirjaan, joka keskihyllyn sijainnistaan huolimatta vaati tontulta varpailleen nousemista. Sugan silmät loistivat kirjan nimen nähdessään. Juuri siitä olisi täydellistä aloittaa.
Noin puolitoista tuntia myöhemmin Pimeä Uhka – vaiko mahdollisuus? lepäsi Sugan sylissä avonaisena, mutta ei kovinkaan kulutettuna. Hän oli lukenut siitä ensimmäiset parikymmentä sivua ja niistäkin ainoastaan puolet ajatuksella. Loput hänen huomiostaan oli mennyt Geeveen kanssa jutustelemiseen. Lepotuoliin rojahtanut toa naputti kirjan kantta sylissään samalla, kun Geevee kertoi viimeisimmästä lasinpuhallusprojektistaan. Tonttu oli alkanut pohtimaan ääneen, kuinka hän saisi savua jumiin pienen puhaltamansa lasipallon sisälle, jotta sen saisi muistuttamaan täysikuuta. Suga oli lähtenyt välittömästi pohdintaan mukaan, ja kirja oli jo silloin hylätty tekstipuoli alaspäin hänen syliinsä. Siitä keskustelu oli usean hukkuneen aasin ja rikkoutuneen sillan myötä kiemurrellut Klaanin kaupungin tapahtumiin ja lopulta päivän välikohtaukseen, josta Sugakin tiesi vain rippeitä.
”Hän… muutti itsensä banaaniksi?” Geevee ihmetteli epäuskoisesti. Risti-istuntaan tyynyn päälle asettunut tonttu oli tyhjentänyt jo kaksi kuppia teetä keskustelun aikana ja käytetty teepussi roikkui hänen mukinsa ulkopuolella.
”Silminnäkijät väittivät, että se oli hauskin juttu, minkä he olivat koskaan nähneet. Jaksan kyllä itse epäillä. Olivat varmaan ihan shokissa sen jälkeen, kun se apina…”
”… kun se apina?” Geevee tivasi malttamattomana.
”Öh… kääri sätkän… tuota…” Suga yritti löytää oikeita sanoja.
”Niin?”
”Se… öh, ei ole tärkeää jutun juonelle.”
Geeveen uteliaisuuden töykeä sivuuttaminen ei olisi muuten jäänyt käsittelemättä, mutta mukavasti istuma-asennossa iltaa viettävä kaksikko sävähti katsomaan kohti Vaehranin vastaanottopöytää, kun sen päälle kasatusta metallisesta rakkineesta alkoi kuulua niin julmettua rahinaa, että sitä lähempänä istuva Geevee ei ollut kuulla enää omia ajatuksiaan. Hän ei tohtinut vielä kysyä kollegaltaan, miten tämän rakennusprojekti eteni, vaan nappasi tyynynsä, tyhjän kuppinsa ja pienen vierelleen kasautuneen kirjapinon ja raahasi ne Sugan tuolin toiselle puolelle saadakseen hieman etäisyyttä Vaehranin huutavaan rakkineeseen.
Suga kiinnitti huomiota kirjoihin, joita Geevee siirteli. Nekin olivat kansitaiteeltaan värikkäitä, eivätkä lainkaan sellaisia harmaita tietokirjallisuuden jättiläisiä, mitä arkistomaakarin iltalukemiseksi olisi äkkiseltään uskonut. Geevee huomasi Sugan uteliaan katseen ja nosti pinonsa päällimmäisen kirjan paremmin nähtäville.
”Syvänmeren Saagat. Aitoja ja rehellisiä merenkävijöiden tarinoita vuosituhansien takaa. Huomaan palaavani tähän aika usein. Se tapa, millä Turaga Geran kokoaa tarut tuntumaan kuin yhtenäiseltä kokonaisuudelta on minusta aina ollut vaikuttava. Hän saa kymmenet irtonaiset tarinat yhdeksi tyydyttäväksi teokseksi.”
Suga kuunteli aidosti kirjasta kiinnostuneena. Tosin sitäkin enemmän häntä kiehtoi se, miten kevyt kirjallisuus arkistomaakarin tekstinnälkää lopulta tyydytti.
”Olen yllättynyt, että luet, noh… tuollaista kuolevaisten kirjallisuutta”, Suga myönsi ääneen. Geevee ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin, tontun kasvoilla oli leveä hymy.
”Hei, minä olen vain kirjastonhoitaja. Tuo on se viisi tutkintoa itselleen hankkinut suurprofessori”, tonttu naurahti ja nyökkäili Vaehrania kohti. Tämän edessä kasautuvan rakkineen pitämä meteli korjaantui yhdellä jämerällä läimäyksellä rakkineen kanteen. Kuului ”piip” ja sitten ”krunts”. Laite oli yhä päällä, mutta mekaanisen korinan ääni vaimeni ainakin muutamalla desibelillä.
”En ole muuten koskaan tainnut kysyä”, Suga käytti vähentyneen taustametelin suoman mahdollisuuden jatkaa, ”että olitko sinä kirjastonhoitaja jo ennen Bio-Klaania? Arkistokuvien perusteella olit kuitenkin täällä töissä jo avajaisten aikaan.”
Geevee nyökytteli ja asetteli Syvänmeren Saagat nätisti takaisin kirjapinonsa päälle.
”Pieni yksityiskirjasto Kristallisaarilla. Sitä ennen Metru Nuilla. Tosin, öh… täytyy myöntää, että en muista puitteista paljoa. Niistä tuntuu olevan niin loputtoman paljon aikaa.”
Geeveen normaalisti niin kirkkaat silmät himmenivät huomattavasti tämän pysähtyessä muistelemaan mennyttä työuraansa. Se ei jäänyt Sugaltakaan huomaamatta. Tonttu oli mennyt selvästi hieman vaikeaksi.
”Jos olen ihan rehellinen, niin olen aina ollut parempi muistamaan teoksia kuin väkeä. Tiedätkös, kun tarinoiden kautta asiat kokee paljon aidommin. Tulee sellainen olo, että on elänyt jonkun muun seikkailuja, vaikka ei olisi nostanut ahteriaan tuolista.”
”No tuota kokemusta minäkin tässä kovasti tavoittelen!” Suga hihkaisi ja naputteli taas Pimeää Uhkaa sylissään. Hänen vyönsä alta ei seikkailuja tietenkään puuttunut, mutta se, mitä Geevee kuvaili, kuulosti niin taianomaiselta, että sen tavoitteleminen tuntui tärkeältä. Seikkailuja omalta kotisohvalta.
”Ehkä… öh, keskittymisessäni on vain hieman kehitettävää.”
Geevee huomioi sivumäärän, jonka läpi Suga oli kahlannut ja naurahti ääneen.
”Ehkäpä sinä olet sitä koulukuntaa, jonka olisi parasta lukea hiljaisuudessa omassa kolossaan. Tällainen kahden työmyyrän seura ei ainakaan helpota tuon edistymistä.
Suga arveli Geeveen olevan oikeassa, mutta juuri sillä hetkellä takaisin asunnolle hiippaileminen olisi tyrmännyt sen toisen syyn, miksi Suga Arkistojen pehmeintä tuolia kulutti. Moderaattorien pyyntö oli ollut selkeä: Jonkun tuli pitää Arkistoja silmällä myös aukioloaikojen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Peelon tutkimustyö oli vielä vaiheessa, ei Sugalla ollut kiire yhtään minnekään.
”Se elää!” Vaehran julisti nyrkkiin puristettua kättään ilmassa voitonriemuisesti heiluttaen. Kirjojen keskellä loikoileva kaksikko hätkähti istuimillaan. He käänsivät katseensa tulen toaan, jonka eteen kannettuun näyttöpäätteeseen oli syttynyt valo.
”Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?” Suga havahtui viimein kysymään. Koko sen ajan, kun hän oli istunut siinä, Vaehran oli kaivellut milloin mistäkin arkistojen uumenista erilaisia komponentteja ja johtoja. Nyt niistä suurin osa oli kasattu kellastuneen metallisen laatikon sisään ja niille toveriksi toa oli tuonut ikivanhan kuvaputkinäytön.
”Tämä kaunokainen”, Vaehran esitteli ylpeänä, ”on Carnium Enten 16B-mallin pääte ajalta ennen kuin kukaan meistä oli edes nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa.”
Suga siristeli silmiään. Geevee näki tämän katseesta, että tällä oli vaikeuksia ymmärtää, mitä Vaehran tarkoitti.
”Se on tosi vanha tietokone”, tonttu selitti.
”No niin, kyllä”, Suga nyökytteli. ”Mutta miksi? Teillä on asiakastietokoneinakin tuollaisia, joissa on jo litteä näyttö.”
”Ja meillä on ainakin kolme hologrammilevyäkin”, Geevee täydensi. ”Mutta onhan tuo kieltämättä aika… retro.”
Vaehran ei näyttänyt tyytyväiseltä seuralaistensa reaktioihin. Samaan aikaan kone itse ei tuntunut olevan tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. Kuului ”naks” ja se leikkasi kiinni ja sulkeutui. Viiden sekunnin päästä koneeseen liitetty kuvaputkinäyttö siirtyi automaattiseen virransäästötilaan.
”No voi perseensuti”, Vaehranin suusta luikahti. Sekä Geevee että Suga ajattelivat päässään, että toa kuulosti hetken aikaa omituisen paljon Paacolta.
”Niin ehkä minun kysymykseni sitten oikeasti liittyi siihen, että miksi oikeastaan kasaat tuollaista vekotinta”, Suga kohdensi ajatuksiaan. Samalla, kun Vaehran hiljaa itsekseen kiroillen tarkisti virtalähteeseen kulkevaa johtomerta, Geevee osoitti kirjekuorta pöydällä kaiken ”retron” välineistön seassa.
”Hän aikoo taas yrittää ratkoa Demiurgia.”
Vaehran nosti katseensa Sugaan huomatessaan kummastuneen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. Suga oli noussut seisomaan ja kävellyt pöydän luokse Geevee vanavedessään.
”Ah, niin, sinä et vissiin ole koskaan käynyt digi-illoissani?” Vaehran kysyi.
Suga pudisteli jälleen päätään. Hän oli alkanut ymmärtää, että hän tiesi yllättävän vähän siitä, millaista toimintaa maakarit arkistoissa järjestivät muun työnsä ohella.
Vaehranista taas tuntui siltä, että Suga oli velkaa kunnollisen selityksen, kun oli kerran vaivalla itsensä lukutuolistaankin ylös kammennut. Hän avasi hetkeä aikaisemmin osoittamansa kuoren ja kiskoi sieltä ulos hopeisen datamuistitikun sekä sinisen muistilapun, johon oli raapustettu isoin kirjaimin ”Demiurgi”.
”Matoro lähetti sen meille Metru Nuilta. Kertoi saatekirjeessä sen olevan Mustan Käden peruja ja, että kukaan paikallisista ei ollut päässyt käsiksi sen sisältöön. Hän oli arvellut, että me saattaisimme keksiä tavan, joten lähetti sen meille avattavaksi.”
”Se oli noin kuukausi sitten”, Geevee täydensi ystävänsä kertomusta. ”Voit varmaan arvella siitä, miten hyvin meillä on sen kanssa mennyt.”
Mustan Käden mainitseminen kutitteli Sugan selkäpiissä. Päätellen siitä, että Matoro oli lähettänyt datamuistin suoraan Klaaniin, Killjoyta ei ollut joko saatavilla tai muistia yritettiin pitää salassa häneltä. Kumman vain, Suga olisi ymmärtänyt.
”Olemme pitäneet eräänlaisia talkoita täällä digi-illoissa”, Vaehran jatkoi. ”Kaikki linnakkeen harrastelijat ovat saaneet yrittää vuorollaan, eikä kukaan ole saanut tikusta mitään irti. Oikeastaan, kukaan ei ole saanut sitä edes kytkeytymään oikein.”
”Voisiko se olla rikki?” Suga mietti ääneen. ”Se näyttää meinaan aika vanhalta noin niin kuin kokonsa ja muotonsa puolesta.”
Suga vilkaisi Vaehrania, joka nyökkäsi tälle luvan. Suga nosti datamuistin pöydältä ja siveli sen pintaa sormellaan. Se oli kylmä. Paljon kylmempi kuin sitä ympäröivä arkistojen ilma, eikä Suga uskonut, että Vaehran oli säilyttänyt kirjekuorta ulkonakaan. Reaktiomaisesti Suga sitten kopautti tikkua napakasti rystysellään ja hänen yllätyksekseen iskusta ei kuulunut sellainen ääni kuin metallin ja rystysen kohtaamisesta olisi hänen mielestään kuulunut. Jokin metallin ominaisuuksista vaimensi siihen kohdistuvat iskut vaikuttavalla tavalla.
”Kal-metallia”, Suga tajusi. Nyt hän tiesi, mistä hän muisti materiaalin oudon tuntuman. Se oli sama, mitä Killjoy oli käyttänyt vuosikausia omissa haarniskoissaan. ”Metru Nuin sodassa kehitetty taikametalli”, hän sitten kiirehti selventämään olettaen aivan oikein, että termi ei ollut yleistietoa.
”Olipa mitä oli”, Vaehran tuumasi, ”kuka ikinä onkaan säilönyt tietojaan tuohon, ei halunnut, että kukaan yrittää aukoa sitä väkisin. Muuten olisimme jo kurkanneet sisälle, josko vaikka jokin juotos olisi löystynyt aikojen saatossa.”
”Ja tämä vanha rakkineesi on täällä siksi, että…” Suga yritti palautta keskustelua takaisin raiteilleen.
”Tiedostoformaatit”, Vaehran selitti. ”Yksi syy sille, miksi emme pääse käsiksi edes mihinkään kansiota muistuttavaan voisi johtua siitä, että kaikki laitteemme ovat yksinkertaisesti liian uusia. Jos tämän muistin sisältö on tallennettu tarpeeksi kauan aikaa sitten, sen tiedostoformaatit saattavat olla myös niin antiikkisia, että mikään meidän vekottimistamme ei yksinkertaisesti tunnista niitä dataksi. Joten…”
”Joten tämä upea rotisko ajalta, ennen kuin kukaan meistä oli nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa”, Geevee toisti ystävänsä aikaisemmin lausumat sanat.
”Jos saisin sen vain pysymään päällä”, Vaehran kiristeli hampaitaan. ”Olen varmaan johdottanut jotain väärin. Tai tämä muisti on väärää standardia. Tai… hmm…”
Suga laski datamuistin takaisin pöydälle ja antoi tulen toalle tilaa etsiä rakkineensa toimimattomuuden syitä. Hän kuitenkin kiskaisi lukutuolinsa yhdellä riuskalla kiskaisulla lähemmäksi Vaehranin työpistettä silminnähden kiinnostuneena siitä, saisiko tämä sen toimimaan. Geevee seurasi esimerkkiä ja kantoi istuintyynynsä toien seuraksi. Kirjat hän jätti tällä kertaa kuitenkin jälkeen.
”Se, mitä ystäväni ei sinulle kertonut on, että hän nauttii tuosta aivan valtavasti. Rakentelusta ja sen sellaisesta.”
Vaehran ei ottanut Geeveen virnuilua kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi koneen kanssa ähertämistä.
”En voi syyttää. Kyllä te olette joutuneet kahlaamaan ihan tarpeeksi monen käärön ja teoksen läpi viime aikoina. Hyvä, että pidätte mielenne virkeänä”, Suga hymähti.
Hän oli jopa hieman kateellinen maakareille, jotka molemmat olivat intohimoisesti paljastaneet hänelle vapaa-aikansa sisältöä. Ja koska Sugan viimeiset pari viikkoa eivät olleet erityisen kiireisiä, tuntui hänestä koko ajan siltä, että hänen pitäisi käyttää aikansa tuottavammin kuin vain alituisesti valmiustilassa olemalla.
”Miten tuo sitten liittyy asiaan?” Suga ihmetteli, vaikka osoittikin datamuistin mukana tullutta lappua vain harhauttaakseen itseään omista turhautuneista ajatuksistaan. ”Miksi Demiurgi? Selittikö Matoro sitä lainkaan?”
Geevee ja Vaehran pudistelivat molemmat päätään.
”Se tuntuu jotenkin täysin irralliselta”, Geevee tuumasi. ”Ehkäpä muistin omistaja oli Muovaajan myytin ihannoija. Tai ehkä se on viittaus johonkin muistin sisällössä. Vaikeaa edes arvailla.”
”Ai se viittaa Muovaajaan?” Suga ihmetteli. ”Mietinkin, että nimi kuulosti etäisesti tutulta.”
Hän kurkotteli nostamaan sinisen lapun Vaehranin tietokoneen sisällä työskentelevien käsien välistä. Nimi ”Demiurgi” oli kirjoitettu sille selvästi jonkinlaisella musteella. Teksti oli yllättävän tyylikäs, vaikka näyttikin kuin joku olisi vahvistanut kirjaimia jälkeenpäin maalaamalla ne siihen uudelleen.
”Muovaajan taru on sinulle tuttu?” Geevee ihmetteli ääneen. Suga oli kuitenkin jo senkin illan aikana myöntänyt useaan kertaan, että lukeminen ei ollut hänen juttunsa.
”Selecius kertoi sen pääpiirteittäin, kun matkustimme lännessä. Legenda tuntuu elävän sielläpäin paljon vahvempana. En ole kuullut varmaan koskaan kenenkään edes mainitsevan nimeä mantereilla tai välisaarilla”, Suga selitti.
”Ihan todellisuutta heijasteleva havainto”, Vaehran mutisi ja naksautti viimeisen hetkeä aikaisemmin irrottamansa johdon takaisin paikalleen. ”Itäinen versio tarinasta on värittynyt aika sopivaksi Artakha-positiiviseksi myytiksi. Se esitti Demiurgin lähinnä vääränä profeettana, jonka kohtalo oli tulla ajan hampaiden kuoliaaksi kaluamaksi.”
”Kovin montaa muuta versiota et tarinasta enää kuulekaan”, Geevee täydensi. ”Varsinkaan sen jälkeen, kun Metru Nuilla tutkittiin niitä myyttejä vähän, noh… kriittisemmin.”
Suga kohotti kulmiaan. Molemmat maakarit olivat selvästi lukeneet kaiken Demiurgiin liittyvän aineiston tarkasti.
”Mihin tutkimukseen viittaat?”
”Ko-Metrusta rahoitettiin pari vuosikymmentä sitten retkikunta tutkimaan kaikkia niitä arkeologisia löydöksiä, joihin myytti perustuu”, Vaehran jatkoi selittämistä nyt kädet viimein vapaana päätteen sekamelskasta.
”Suurin osa, mitä Muovaajasta tiedämme, perustui Turaga Manitaloksen teksteihin. Vanhaa tavaraa kaikki. Pohjoismanterelaisia muinaisreliikkejä.”
”Niihin oli dokumentoitu aika tarkkaan ne lähteet, mistä Demiurgin legenda oli peräisin. Vanhoja aurinkokelloja. Kaiverruksia vanhoilta kirjureilta. Suurin osa niistä oli yhä tallessakin ja, noh… melkein kaikki niistä osoittautuivat joko huomattavasti Manitaloksen arvioita tuoreemmiksi tai vain… luovasti tulkituiksi”, Geevee jatkoi.
Suga ymmärsi jo, mihin se oli kaikki johtamassa. Se ei kuitenkaan yllättänyt häntä. Ei hän Selecius-ystävänsä kertomuksistakaan ollut koskaan tulkinnut Muovaajan tarua muuksi kuin tarinaksi.
”Joten… hän ei ole totta? Demiurgia ei koskaan ollut olemassakaan. Onpas omaperäinen twisti”, Suga naurahti niin imelän sarkastisesti, että häntä itseäänkin kuvotti.
”No ei ollut ei, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedekunta ole niin uskonutkaan. Manitaloksen teksteillä on kuitenkin yhä aika paljon seuraajia. Aina parin vuoden välein saa lukea jonkun onnenonkijan fanaattisia ’tutkielmia’, jossa yritetään todistaa Demiurgin olemassaolo. Siitä on tullut joissain piireissä jo vähän vitsi. Muovaajasta on tullut sellainen satoja tuhansia vuosia sitten kuollut kryptidi”, Vaehran tuhahti.
Sen sanottuaan Carnium Ente 16B hänen edessään jyrähti jälleen käyntiin. Valo syttyi näyttöön ja ikivanha kovalevy korisi kopassaan. Geevee pomppi ystävänsä rinnalle jännittämään. Sekunnit tuntuivat matelevan tuskallisen hitaasti. Vaikka näyttö paistoi kirkkautta maakareiden silmille, tuijottivat he edelleen vain eräänlaista valaistua pimeyttä. Kului ainakin kaksikymmentä jännittynyttä ja hiljaista sekuntia lisää, kunnes Carnium Enten rujo pikseleistä koostuva logo rävähti ruudulle ja Vaehran uskalsi tuulettaa uudestaan.
”Hah! Tiesin, että se oli virtalähteen syytä”, hän riemuitsi. ”Täytyy pärjätä ilman levykeasemaa, mutta en usko, että se on ongelma.”
Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Vaehran kiskoi koneen eteen pyörivän toimistotuolinsa, asetteli sormet näppäimistölle ja saattoi muutamalla painalluksella – parin kiusallisen pitkän latausruudun kautta – 16B-mallin antiikkiselle, mutta silti tunnistettavalle työpöydälle.
”No niin”, Vaehran hieroi käsiään yhteen. Hän nosti datamuistin, mallasi sen avonaisen keskusyksikön edessä ammottavaan sopivaan porttiin ja työnsi.
Klops.
”Se on väärin päin”, Geevee huomautti. Vaehran käänsi datamuistia satakahdeksankymmentä astetta ja työnsi uudestaan.
Klops.
”No miten se nyt…”
Vaehran käänsi muistia uudestaan takaisin siihen asentoon, missä se oli, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa saada sitä sisään. Tällä kertaa se sujahti paikalleen täysin vaivatta. Kumpikaan maakareista ei ymmärtänyt, millaista kirottua taikaa datamuistin ympärille oli langetettu. Suga vain tarkkaili kärsivällisesti pöydän toiselta puolelta.
Sitten he odottivat. Keskusyksikkö rahisi. Kuvaputkinäyttö väreili. He odottivat minuutin ja sitten toisenkin. Näin vanhan rakkineen täytyi vain olla todella hidas. Vaehranin teoria datamuistin vanhentuneista tiedostoformaateista oli niin hyvä, ettei se voinut olla pitämättä paikkansa.
Kolmannen minuutin jälkeen he myönsivät tappionsa. Vaehranin hartiat lysähtivät ja naamio kallistui alaspäin. Geeveen toverillinen kosketus laskeutui salamannopeasti hänen olkapäälleen.
”Se oli hyvä teoria. Olen iloinen, että testasit sitä.”
Kaikki positiiviset tunteet Vaehranin kasvoilla kuolivat Geeveen silmien edessä. Toan silmät harhailivat ympäriinsä kuin syyllistä etsien sitä kuitenkaan löytämättä. Tontun ja Sugan kauhuksi Vaehranin seuraava reaktio oli repäistä datamuisti väkivaltaisesti irti tietokoneesta ja paiskata se halki arkistojen tyhjän aulan.
”HELVETTI! HELVETIN HELVETTI!”
Sugan niskateräsvillat nousivat pystyyn ja toa jähmettyi paikalleen tietämättä, kuinka reagoida. Geevee katsoi raivon partaalla kihisevää ystäväänsä kauhuissaan. Tonttu otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta Vaehran oli saanut pahimman vihansa jo purettua. Tämä päätyi lysähtämään takaisin tuolilleen ja romautti päänsä pöydälle käsiensä varaan. Häpeä ja katumus valuivat tulen toan tajuntaan sitä mukaa, kun adrenaliini haihtui hänen verestään.
Geevee ja Suga tuijottivat maansa myynyttä arkistoijaa hetken, kunnes Geevee rohkaistui heistä ensimmäisenä ja hyppäsi pöydälle ystävänsä viereen. Tonttu tarttui Vaehranin ranteeseen kaksin käsin samalla, kun Suga alkoi katselemaan ympärilleen ohi sinkoutunutta datamuistia etsiskellen.
”Olen pahoillani…” Vaehran sopersi. ”En olisi saanut-”
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Geevee yritti lohduttaa, mutta Vaehran vain pudisti päätään.
”Kuukausitolkulla työtä. Kirjeitä ympäri maailmaa, kymmeniä tuhansia sivuja tekstejä ja olemme ihan yhtä tiedottomia kuin silloin, kun aloitimme. Olisikin pelkkä helvetin Selecius, mutta jos emme luoja paratkoon, saa yhtä datamuistia toimimaan… Mitä helvettiä me täällä oikein teemme?”
”Vaehran… päivä on ollut aika pitkä”, Suga yritti puskea väliin, mutta Vaehran jatkoi määrätietoisesti epätoivossaan märehtimistä.
”Joka ikinen päivä on ollut pitkä. Joka helvetin päivä. Eikä meillä ole kadonneita kirjoja, sinun Selecius-ystävääsi eikä Mustan Käden salaisia kansioita. Ei mitään. Ei mitään näyttöä niistä pitkistä päivistä, mitä me olemme täällä viettäneet.”
”Vaehran!” Geevee kivahti nyt jo niin kovaan ääneen, että tulen toa viimein nosti päänsä käsiensä syövereistä, joskin vain nähdäkseen turhautuneen ilmeen ystävänsä kasvoilla.
”Tuo ei pidä paikkansa! Jos satut muistamaan, meillä on Tulinoidan Mestarin vihat niskassamme, yksi varastetuista kirjoista palautettu takaisin paikoilleen ja Suga-ystävällämme on vieläpä melkoisen selkeä kuva seuraavasta siirrosta. Ja… katso nyt tuotakin! Sinä kasasit tuon… kivan retron vekottimen yhdessä illassa. Ja se toimiikin vielä! Mehän saamme aikaan täällä ihan hitosti, kun ottaa huomioon, että olemme kaksi kirjastonhoitajaa keskellä sotilassaartoa!”
Vaehran tuijotti Geeveetä suoraan tämän eriskummallisiin oransseihin silmiin. Hän harvoin pysähtyi miettimään ystävänsä luonnetta, mutta näin läheltä, ja näin epätoivoisen hetken keskellä hänen oli pakko käyttää muutama sekunti taas tontun eriskummallisen ulkonäön huomioimiseen.
”Geevee puhuu asiaa”, Suga murahti luovutettuaan datamuistin etsimisen suhteen. ”Minä olen jo yksinäni teille moninkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Olen varma, että Tawa ja Peelo sanoisivat ihan samaa. Nyt ei ole aika vaipua epätoivoon. Ei varsinkaan, kun suunta on kaikesta huolimatta täysin oikea.”
Geevee nyökkäsi Sugan rohkaiseville sanoille ja käänsi sitten katseensa Vaehraniin odottaen tältä samaa. Nöyränpään kallistuksen saatuaan Geevee kiskoi ystävänsä käsistä niin kauan, että tämä viimein suoristi selkänsä. Suga hymähti tyytyväisenä ja istahti alas, kun taas ystävänsä ryhtiin viimein tyytyväinen Geevee loikkasi alas pöydältä ja riensi Sugan ohi ja kumartui aulan toisella puolella olevan ensimmäisen kirjahyllyn alle. Hetken hapuiltuaan hänen kätensä löysi etsimänsä ja kiskoi datamuistin sen uumenista.
Hän havahtui siihen, kuinka painava se oli kokoisekseen. Oikeastaan, Geevee tajusi, että ei ollut oikeastaan pidellyt datamuistia omissa hyppysissään vielä kertaakaan. Tietotekniset kommervenkit olivat aina olleet luonnostaan Vaehranin tehtäviä, eikä Geevee ollut kokenut sen kummempaa tarvetta ängetä tämän projekteihin mukaan. Mutta nyt, kun se oli hänen käsissään, hänestä tuntui kuin olisi koskettanut sen kaltaista metallia ennenkin. Sen ainutlaatuinen kylmyys tuntui elävän jossain hänen muistojensa syvyyksissä. Se aivan ehdottomasti muistutti häntä jostain.
”Jos se ei ollut ennen tätä rikki, niin nyt se varmaan on”, Vaehran sadatteli. Geevee asteli takaisin istuintyynylleen datamuistia käsissään pyöritellen. Siihen ei ollut ilmestynyt naarmuakaan, vaikka Vaehranin tunteenpurkaus oli singonnut sen melkoisella voimalla.
”Oletko varma, että haluamme sen auki?” Geevee kysyi ääneen, mutta hänen katseensa oli naulittu muistitikkuun eikä ollut täysin selvää, kenelle tonttu sanansa osoitti.
”No sitähän me tässä olemme yrittäneet”, Vaehran ihmetteli.
”Koska minusta tuntuu, että tiedän, kuinka…”
Suga ja Vaehran vilkaisivat toisiaan kummastuneena. Sitten Vaehran nousi seisomaan huomattuaan, kuinka valot Geeveen silmissä värähtelivät.
”Geevee… onko kaikki kunnossa?”
Mutta Geevee ei tiennyt, kuinka vastata kysymykseen. Datamuistin kylmä pinta oli herättänyt hänessä jotain. Tunteen, jonka hän oli luullut unohtaneensa. Ja olikin. Mutta nyt se tanssi hänen silmillään päivänkirkkaana. Miksi ihmeessä hän ei ollut sitä aikaisemmin tajunnut?
Datamuisti ei vaatinut oikeanlaista päätettä tai kykyä lukea vanhoja tiedostoformaatteja. Se vaati ainoastaan sanan. Sanan, jonka Geevee jostain selittämättömästä syystä tiesi. Ja mitä pidempään kylmä metalli poltteli hänen käsissään, sitä selvemmäksi sana muuttui.
Ei Demiurgi, vaan…
”Baterra”, Geevee sanoi.
Sugakin oli noussut seisomaan. Hiljaisuus vallitsi. Kumpikaan toista ei tiennyt, mitä Geevee tarkoitti.
Sitten kuului kilahdus ja lyhyt mekaaninen surahdus. Datamuisti oli haljennut Geeveen käsissä kahdeksi. Sen kansi lensi kaaressa irti ja kilahti omaan kylmään tapaansa arkistojen kiviselle lattialle. Kolmikko tuijotti datamuistia nyt yhtä pöllämystyneenä. Jokainen siristeli silmiään nähdäkseen, mitä salaisuuksia sen sisällä lymyili.
Kuului toinen kilahdus ja toinen mekaaninen surahdus. Sitten pölähti.
Jauhe, joka oli räjähtänyt datamuistin sisältä Geeveen kasvoille sai tontun välittömästi yskimään. Sitä oli pitkin hänen hengitysteitään. Sitä oli hänen silmissään. Hän oli melko varma, että hän ehti jopa nielaisemaan sitä.
Suga toimi ensimmäisenä. Salamannopea potku osui Geeveen ojennettuun käteen ja datamuisti sinkoutui metrien päähän tontusta kolkosti lattialle kilahdellen. Kaksi väkivahvaa kättä tarttui Geeveetä hartioista ja kiskaisi tämän välittömästi jauheen pöllystä pois. Mutta vaikka toa oli toiminut nopeasti, vahinko oli jo tapahtunut.
Geevee tajusi sen kuitenkin vasta silmät taas avattuaan. Kaikki oli pysähtynyt. Sugan Vaehranille käskyjä karjahtelevat kasvot olivat jähmettyneet ja suusta lentävä sylkivana jäätynyt ilmaan. Vaehranin järkyttynyt ilme ei värähtänytkään tämän kavoilla. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ainoa asia, mikä liikkui, oli Geevee itse.
Sitten joku koputti arkistojen oveen. Geeveen katse kääntyi hetkellisesti sitä kohti, kunnes tämä kuuli tömähdyksen taas edestään kiinnittäen hänen huomionsa takaisin.
Sugan irtonainen pää vieri hänen syliinsä. Se oli irronnut toan harteilla ilman merkkiäkään väkivallasta. Kuin toan ruumis olisi vain yhtäkkiä alkanut hylkimään sitä.
”PÄÄ POIKKI!”
”PÄÄ POIKKI!”
”PÄÄ POIKKI!”
Oveen koputettiin jälleen. Samalla hetkellä Vaehran katosi siniseen loimuun, joka paistoi kuin sininen aurinko olisi yhtäkkiä syttynyt arkistojen sisälle. Sininen valo, joka korvensi pois Vaehranin ruumiin. Sugan irtonainen pää oli löytänyt lempeän hymyn kasvoilleen.
”Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.”
Koputus. Se ei loppunut. Koputus ei koskaan loppunut. Geevee tiesi sen. Jokainen uusi koputus lähetti miljoona aaltoa ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin. Kellot raksuttivat. Koputus ei loppunut.
”JA JONAKIN AAMUNA ENNEN SARASTUSTA HUOMAAT…”
Koputus jokaisessa ajassa, mitä oli koskaan ollut.
”… ETTÄ MUSTA AURINKO NOUSEE!”
Sugan ruumis katosi lieskoihin. Naurava pää katosi vain hetkeä perästä. Ja oveen koputettiin vain. Se ei loppuisi ikinä. Se ei loppunut ikinä. Se oli teknisesti ottaen kaikkialla.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Ja kaikki paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Geevee paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Baterra.
Ei Demiurgi, vaan Baterra.
Geevee hengitti syvään. Vesi täytti hänen keuhkonsa. Se ei sattunut, ainoastaan yllätti hänet. Hänen alkaessa yskimään sitä pois, hän tajusi olevansa taas sillä rannalla, jossa kaikki oli miltei mennyt pieleen.
Hän makasi taas vatsallaan vetisissä suolaisissa kivissä. Varma siitä, että hänen matkansa oli päättynyt murheeseen. Hänen veljensä, se paljon häntä itseään suurikokoisempi, makasi hänen vieressään. Valtava lommo hänen kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa, mutta sitten pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Vesikin vasta puoliksi ulos hänen keuhkoistaan. Joten punainen hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Geevee menetti tajuntansa. Haaksirikko oli päättänyt kerätä veronsa.
”Jos minä en olisi kunnossa, niin en todellakaan väittäisi niin! Jos te vaivaatte Kupea tällaisella asialla joku, joka oikeasti tarvitsee apua, ei ehkä saa sitä”, Geevee yritti selittää. Hänen ympärilleen kerääntynyt joukkio vaihteli huolestuneita katseita, vaikka tontun sanat tuntuivatkin täysin vilpittömiltä.
Syvässä lukutuolissa – siinä samassa, missä Suga oli vielä vähän aikaa sitten istunut – nyt istuva Geevee yritti saada anelevaa katsekontaktia kenen tahansa läsnäolijan kanssa. Suga ja Paaco seisoivat tuolin molemmilla puolilla samalla, kun Vaehran pyyhki vesilammikkoa pois tuolin edustalta.
Tulen toan hätäratkaisu oli ollut hänen elementilleen ironinen. Puoli kannullista vettä Geeveen kurkkuun, ja valitettavasti osittain tämän keuhkoihin, oli saanut suuren osan jauheesta pois tämän hengitysteistä. Tukehtumisvaara oli myös saanut tämän välittömästi virkoamaan. Koko tilanne oli kestänyt lopulta vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sugan radiopuhelimeen tehtyyn ilmoitukseenkin oli reagoitu muutamassa minuutissa.
Tunnelma oli jo kohtuullisen rauhallinen siinä vaiheessa, kun Paaco oli rynnännyt sisään. Pyörätuolissa ärisevä skakdi, jota tämä oli työntänyt mukanaan, rullaili takaisin muiden luokse datamuistin puolikas käsissään. Sugan oli pitänyt hieraista silmiään, kun Bladis oli tylysti työntänyt sormensa sen sisälle jumiin jääneeseen jauheen jäänteisiin ja työntänyt sen jälkeen sormen suoraan suuhunsa.
”Kredipselleeniä”, skakdi ähkäisi. ”Ja… hometta”, hän lisäsi.
”Osaat päätellä sen mausta?” Vaehran ihmetteli.
”Meillä oli taannoin… tilanne päällä liittyen tuohon mömmöön”, Paaco selvensi. ”Kaikki moderaattorit opetteli sen jälkeen tunnistamaan sen.”
”Ei kait sitä nyt silti maistamalla…” Vaehran yritti jatkaa, mutta Bladiksen kärsivällisyys epäolennaisuuksiin oli sinä päivänä pyöreässä nollassa.
”Sanoitte, että tämä on istunut täällä kuukauden?”
Geevee nyökytteli päätään yrittäen parhaansa mukaan osoittaa toimintakykyään ystäviensä huolen laskemiseksi.
”Ja se oli peräisin?”
”Mustan Käden tukikohdasta Metru Nuilta”, Geevee sanoi.
Suga ja Bladis vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Skakdia kadutti jälleen, että olivat päästäneet Codyn jo poistumaan. Tosin tällä kertaa muistakin kuin harrastetoimintaan liittyvistä syistä.
”En usko hetkeäkään, että Matoro olisi lähettänyt sitä, jos olisi tiennyt, mitä sen sisällä on”, Suga kiirehti puolustamaan toa-toveriaan. ”Näiltäkin herroilta kesti näin pitkään selvittää, että se ylipäätään edes aukeaa.”
Se fakta kiinnosti erityisesti Paacoa. Jopa Bladis seurasi ihmeissään pojan oma-aloitteista kuulustelua.
”Ja se aukesi miten täsmälleen? Sanoitte, että Geevee oli sanonut jotain outoa ja sitten se oli vain naksahtanut auki?”
”Baterra”, Geevee täsmensi. ”Sanoin Baterra ja sitten alkoikin jo tapahtua.”
”Mitä se edes tarkoittaa? Suga ihmetteli.
”Se on vanhaa selakhiaa”, Bladis tiesi kertoa. ”Tarkoittaa ’hiljaista kuolemaa’ tai jotain sen suuntaista. Ette halua tietää, millaisilla eri tavoilla Same sitä aina välillä käyttää…”
”Minua kiinnostaa huomattavasti enemmän, mistä sinä sen oikein keksit”, Vaehran kivahti Geeveelle jopa hieman syyttävään sävyyn. ”Olen yrittänyt ratkoa tuota viikkotolkulla ja sitten yksi sana vain avaa sen? Miksi juuri Baterra?”
Ympäröivä hiljaisuus antoi olettaa, että muutkin läsnäolijat miettivät aivan samaa. Geeveen ajatukset laukkasivat. Hän tiesi, että oli väärin sanoa, että ’se oli tuntunut oikealta’. Varsinkin, kun hänellä oli sille myös ihan oikea syy. Siitäkin huolimatta, että hän oli tajunnut sen kunnolla vasta jälkeenpäin.
”Demiurgi… se kirjoitus tuossa lapussa. Se ei viittaa Muovaajaan, vaan tähteen, joka hänen mukaansa nimettiin. Tähti, joka väitetysti katosi yötaivaalta kokonaan joskus vähän ennen suuria sotia. Se vain… kuoli. Ennalta-arvaamattomasti, hiljaa, jälkiäkään jättämättä. Xialaiset tähtikartat viittaavat mustaan taivaaseen, joka sen tilalle jäi, Baterrana.”
”En… tiennyt, että olet lukenut tähtitiedettä”, Vaehran kakisti suustaan tietämättä, kuinka muuten vastata.
”Olen lukenut kaikkea, ystävä hyvä. Mutta erityisesti tähtitiedettä… joskin vähän nuorempana.”
Paaco ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Geeveen vastaukseen. Hän oli suurimman osan keskustelun ajasta tuijottanut Bladiksen kämmenellä lepäävää datamuistin puolikasta. Hän ojensi kätensä sitä kohti ja Bladis, vaikkakin hieman vastahakoisesti, antoi toan nostaa sen omiin käsiinsä.
Ensi töikseen Paaco nosti sen lähimmän avonaisen roskatynnyrin yläpuolelle ja varovaisesti pudisteli loput jauhetusta kredipselleenistä sen syövereihin. Sitten hän nosti sen suunsa eteen kuin olisi valmistautunut juontamaan standup-iltaa maailman omituisin mikrofoni kourassaan. Sitten kaikkien tyrmistykseksi hän sanoi vain yhden sanan.
”Baterra.”
Mitään ei tapahtunut. Paaco ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se haittasi. Hän asteli moderaattoritoverinsa luokse varmoin askelin ja työnsi datamuistin tätä kohti kuin olisi haastatellut urheilukisan voittajaa.
”Mitä helvettiä?” Bladis ärjähti.
”Sinun vuoro.”
”Miksi ihmeessä?”
”Anna nyt mennä vaan, yritän todistaa teoriaani.”
Bladis tuijotti Paacoa kummastuneena. Sitten hieman ärtyneenä. Lopulta hän vain pyöräytti silmiä päässään ja taipui.
”Baterra.”
Eikä mitään tapahtunut.
”Baterra”, Suga sanoi, kun Paaco vuorostaan loikki tämän luokse.
”Baterra”, Vaehran sanoi vuorollaan.
Sitten oli Geeveen vuoro. Paaco kuitenkin selvästi varoi työntämästä datamuistia liian lähelle tonttua.
”Baterra”, Geevee sanoi. Ja kaikkien yllätykseksi datamuistin sisälle syttyi sekunnin ajaksi pieni vihreä valo ja hiljainen ”naks” kuului siitä, missä muistin toisen puolikkaan vapauttanut klamppi iski nyt tyhjää.
”Se ei ole ainoastaan salasanasuojattu. Se on salasanasuojattu aukeamaan täsmällisesti silloin, kun sinä sanot sen. Tuo tuossa, tuo hetkellinen vihreä valo, on ääniaktivaattori. Käytän samanlaisia live-esityksissäni. Tiedättekö, kun yleisössä jotain viisi tyyppiä vaatii soittamaan Kova Kivi Karzahnin joka helkutin välissä. Piti ohjelmoida taustavalot syttymään vain, kun minä sanon sen.”
Geeveen silmien valo värähteli tämän yli huokuvasta hämmennyksestä. Suga ja Vaehran vaihtoivat huolestuneita katseita.
”Joten se oli kuin olikin kohdennettu hyökkäys”, Suga huokaisi, joskin epäröiden silti omia sanojaan. ”Mutta… se ei selitä sitä, miksi Matoro…”
”En olisi lopulta siitäkään ihan varma”, Paaco kiirehti keskeyttämään. Bladis kurtisteli näkyvästi kulmiaan. Hän oli Sugan kanssa aivan samaa mieltä. Tilanne täytti juuri sellaisen vaaratilanteen merkit, jollaisesta Peelo oli kokouksessa varoittanut.
Paaco oli työntänyt sillä välin sormensa datamuistin avonaisiin sisuksiin. Ääni, joka kuului seuraavaksi, oli… tahmea. Toa oli tarttunut johonkin sen sisuksissa ja liima, joka sitä piti paikallaan, litisi ja varisi irti siitä mustasta litteästä asiasta, jota toa yritti varovaisesti irrottaa.
Lopulta hän onnistui. Datamuistin tyhjäksi kolutut kuoret kilahtivat lattialle, kun Paaco nosti löytämänsä kaikkien nähtäville.
”Älä viitsi”, Vaehran parahti.
Datamuistin sisällä oli… pienempi datamuisti. Sellainen korttimallinen, joka varmasti sopisi heidän modernimpiinkin näyttöpäätteisiin.
”Näyttää siltä, että mitä peruja tämä lieneekin, sen lähettäjä halusi varmistaa, että vain sinä pääset käsiksi tiedostoihin.”
”Ja kredipselleenihöyryihin”, Bladis muistutti. ”Tätä pitää tutkia hyökkäyksenä, ei käytännön pilana. Kemialliset aseet eivät ole hyväksyttävä tapa verhota informaatiota.”
”No tutkitaan sitten!” Geevee kivahti moderaattorien sananvaihtojen väliin. ”Sitä vartenhan me täällä ollaan, että tutkitaan!”
Paaco kohautti olkapäitään Bladiksen kysyvälle katseelle. Geeveen sanat olivat saaneet tuekseen Vaehranin käden, joka oli laskeutunut tontun olkapäälle. Bladiksen katse kääntyi lopulta hakemaan luottamusta Sugalta, jonka ryhti oli hiljalleen rentoutunut keskustelun aikana.
”Minulla on ollut ihan helvetin kamala päivä”, skakdi sitten aloitti. ”Sen lisäksi, että minua kohti on ammuttu tänään useaan otteeseen, jouduin todistamaan, kun apina repi irti omat perskarvansa, kääri niistä sätkän ja poltti sen silmieni edessä.”
”Hei se olikin tärkeää jutun juonelle!” Geevee ilahtui. Suga ei ollut varma, kuinka puolustautua.
”Minua suoraan sanottuna väsyttää niin infernaalisen paljon, että jos te myyrät tahdotte jatkaa tätä riskit tiedostaen niin antaa mennä. Mutta sillä ehdolla, että Suga on täällä jatkossakin pitämässä teitä silmällä.”
Geevee ja Vaehran olivat molemmat aidosti yllättyneitä, kuinka helposti Bladis lopulta taipui. Suga nyökytteli vakuuttavasti. Paaco ojensi muistikortin Geeveen ojennettuihin käsiin.
”Tuo annos oli pieni ja homeitiöiden määrästä päätellen ihan helvetin vanhaa, mutta jos olossa tulee muutoksia niin-”
”Otamme yhteyttä Kupeen, luonnollisesti”, Geevee vahvisti. Ei hän ollut edes taivuttanut totuutta vakuuttaessaan voivansa hyvin. Noin kymmenen sekuntia kestänyt tajuttomuus oli jättänyt häneen näennäisesti pienemmät jäljet kuin vesi, jonka Vaehran oli kaatanut hänen kurkkuunsa. Fyysisesti hänen olonsa oli aivan normaali. Henkistä tilaa hän ei kokenut edes tarpeelliseksi kommentoida.
”Ja joku teistä tulee huomenna päivällä kertomaan, mitä löysitte”, Bladis vielä toitotti.
Vaehran nyökytteli päätään. Skakdi ei ollut tilanteeseen laisinkaan tyytyväinen, mutta hänen harteillaan painava väsymys oli niin perusteellinen, että hänen oli pakko taipua sen edessä. Hän murahti ja lähti vaivalloisen näköisesti rullaamaan ulos aulasta. Paaco jäi kuitenkin hetkeksi jälkeen. Hän oli kontannut talteen datamuistin tyhjien kuorien molemmat puoliskot ja näytti niitä nyt maakareille.
”Haittaako teitä, jos tutkailen vähän tätä?”
”Antaa mennä vain”, Geevee myönsi. Ainoa asia, mitä hän juuri sillä hetkellä kaipasi, oli puristettuna jo hänen nyrkkinsä sisään.
”Tattista”, Paaco hihkaisi ja ryntäsi moderaattoritoverinsa perään. Tämän askeleita seuraamaan jäänyt kolmikko katseli hymähdellen, kuinka Paaco Bladiksen kiinni saatuaan tarttui tämän pyörätuolin kahvoista ja alkoi työntämään tätä kohti takaisin muureja johtavaan ylämäkeen.
Maakarit olivat paikallaan korkeintaan sekunnin sen jälkeen, kun moderaattorien selät olivat kadonneet näkyvistä. Suga oli varma, että Vaehran juoksi ainakin kahden askeleen verran paikallaan, ennen kuin tämän jalat ottivat kunnolla kontaktia kivilattiasta kiidättäen tätä kohti aulatilan kauimmaista nurkkaa. Geevee oli aivan tämän kintereillä. Muistikortti vaihtoi omistajaa lennosta. Vaehran ei edes harkinnut sen survomista illan retroprojektiinsa, joka oli kaaoksen keskellä hänen tietämättään myös sammuttanut taas itsensä prosessorin ylikuumennettua yli turvallisten rajojen.
Sermillä eristetty asiakastietokone ahmaisi kortin sisäänsä. Maakarit olivat niin tohkeissaan, että kumpikaan heistä ei tohtinut edes istahtaa, vaikka heidän edessään oli kaksi oikein käyttökelpoista toimistotuolia pöydän alle siististi aseteltuna. Siinä vaiheessa, kun Suga oli laahustanut kaksikon taakse, oli tietokone jo tunnistanut kortin ja ruudulle ilmestynyt latausruutu kertoi heille, että kansiota ja sen sisällä olevia tiedostoja ladattiin käyttöä varten.
Odottava hiljaisuus oli niin rikkumaton, että olisi voinut kuvitella, että kukaan tilassa ei edes hengittänyt. Latauspalkki liikkui kohtalaiseen tahtiin, mutta Vaehranin ja Geeveen molempien mielestä hetki oli pisin, mitä he olivat eläessään kokeneet. Kun kansio viimein aukesi, siristeli Sugakin silmiään. Muistikortti oli väärällään täynnä…
”… kirjoja!” Vaehran hihkaisi. ”Satoja ja taas satoja digitoituja kirjoja!”
Oli nyt jo hieman selkeämpää, miksi datamuistin sisältö oli osoitettu juuri Geeveelle. Sugalla oli kuitenkin vaikeuksia saada mielestään kaikkia niitä kummallisia asioita, mitkä tilannetta ympäröivät. Hän kuitenkin päätti antaa kirjastokaksikolle näiden voitonriemuisen hetkensä.
”Edistystä, Vaehran. Sinä kaipasit edistystä!” Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Tulen toan happamuus ja huoli ystävänsä hyvinvoinnista olivat molemmat kaikonneet kuin tuhka tuuleen. Hän tarttui hiireen ja alkoi selailemaan.
”Tunnistan näistä aika paljon. Osa on varmasti jo meillä hyllyssä. Osa taas… näyttää tutkimuspapereilta. Metru Nuin yliopiston leimoilla. Jos pitäisi arvailla, tämä on jonkun sieltä kotoisin olevan digitaalinen kirjakokoelma tai laajempi tutkimusaineisto.
”Onko sinulla mitään tapaa selvittää, kenen?” Geevee kysyi. Vaehran raapi hetken leukaansa, avasi sitten yhden tutkimuspapereista, nimeltään ”Aivokemian edistysaskeleet” ja alkoi selaamaan. Hän löysi etsimänsä nopeasti. Kirjassa oli valtava määrä muistiinpanoja. Vaehran tunnisti välittömästi sovelluksen, jolla ne oli tehty.
”Nämä on merkitty Ga-Metrun käyttämällä virtuaalisella muistiinpanovälineellä. Sellaisella litteällä kynälaitteella, mitä siellä edelleen käytetään. Ja katso, merkitsijästä on jäänyt jälkeen tällainen koodi.”
Geevee työnsi kasvojaan hieman lähemmäksi ruutua. Totta tosiaan, muistiinpanojen alaosassa oli pitkä numerosarja, joka toistui jokaisen kommentin lopussa. Yhteen muistiinpanoon oli merkattu ainoastaan kysymysmerkki. Toiseen oli lisätty itse lähdeviite. Kirjojen alkuperäinen omistaja oli selvästi joko opiskelija tai tutkija.
”Miten se numero auttaa meitä?” Geevee ihmetteli.
”Meillä on kopio Ga-Metrun opiskelijarekisteristä”, Vaehran vastasi.
”… mutta miksi ihmeessä?”
”Minä… öh, teetätin kopion siitä silloin… muistatko kun Tawa lähetti meidät etsimään sitä väitöskirjaa aderidonialaisista viherhuuhkajista?”
Geevee muisti ja nyökkäsi sen merkiksi.
”Minä… käytin tutkimuslupaamme vähän nuuskimiseen ja teetätin nopean kopion sillä niiden kätevällä laserlukijalla.”
”No kun… etsin sieltä Laeraa… jos siinä yhteydessä olisi ollut vaikka… yhteystiedot.”
Geevee läimäisi käden suurikokoiseen otsaansa. Hän ei voinut uskoa, että Vaehran oli tehnyt tason 7 informaatiorikoksen vanhan heilan kaipuun vuoksi.
Suga oli sillä aikaa päättänyt olla hyödyksi ja oli kirjoittanut muistiinpanojen numerosarjan Vaehranin pöydältä löytyneeseen siniseen muistilappuun. Hänen kysyvä katseensa oli kaikki, mitä Vaehran tarvitsi.
Suga virnisti, otti avaimen vastaan ja lampsi Vaehranin osoittamaan suuntaan. Geevee pudisteli edelleen päätään, mutta tiedonjano syrjäytti kaikki muut tunteet nopeasti. Hän tarttui hiireen Vaehranin nostettua kätensä sen päältä ja alkoi hieman kömpelösti selaamaan.
”Näitä on aika paljon. En usko, että meidän on tarkoitus selata niitä kaikkia. Voiko tässä hakea näitä nimeltä?”
”Voi”, Vaehran osoitti ruudun oikeassa yläkulmassa sijaitsevaa hakupalkkia. ”Jos nämä on siis nimetty mitenkään loogisesti, mitä ne kyllä näyttävät olevan. Mitä oikein tahdot hakea?”
”No kyllä sinä tiedät.”
Ja niin tiesikin. Geevee luovutti hiiren Vaehranille ja tämä näpytteli sanat vuorotellen hakuun. Heidän pettymyksekseen ”Demiurgi” ja ”Baterra” eivät kumpikaan tuottaneet ainuttakaan hakutulosta.
”No tuo on vähän masentavaa…” Geevee tuhahti. ”Onko meillä tapaa hakea näiden sisällöstä? Nämähän ovat kaikki ihan digitaalista tekstiä eikä vain kuvia? Eikö meidän silloin pitäisi voida?”
”Se vaatisi, että ajan nämä ensin meidän kirjastomme järjestelmään, mutta jos rehellisiä ollaan, meidän pitää tehdä se joka tapauksessa, jos tahdomme lukea näitä jossain muuallakin kuin tässä asiakaskoneen äärellä”, Vaehran pohdiskeli.
”Kauanko siihen menee?”
”No näitä on aika paljon, että varmaan ainakin tunti.”
Geevee huokaisi. Tunti kuulosti sillä hetkellä sekä yllättävän lyhyeltä ajalta että tuskastuttavan pitkältä ikuisuudelta odottaa lisää vastauksia.
”Tee se. Minä käyn keittämässä meille lisää teetä.”
”Tuota… kahvia myös, kiitos.”
”Kahvia myös”, Geevee virnisti. Vaehran jäi katsomaan, kuinka hänen ystävänsä vaappui ensin lattialle kaatunutta kuppiaan kohti ja sen nostettuaan kohti arkistojen alakerran yhteisiä keittiötiloja. Vaehran avasi sillä aikaa pääkäyttäjän tunnuksillaan arkistointisovelluksen ja aloitti muistikortin sisällön siirtämisen. Nyt, kun hänellä oli viimein hetki rauhoittua, illan tapahtumien kulku alkoi taas kalvamaan häntä.
Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Matoro oli tapahtuneeseen syyllinen. Se, mistä hän oli datamuistin saanut, sen sijaan epäilytti häntä. Siitä, kun Make ja Same olivat palauttaneet Jumalan Nyrkin heidän kokoelmiinsa, oli jo aikaa, mutta Killjoyta ei ollut saatu vieläkään tilivelvolliseksi sen viemisestä saatika sitten myöhästymismaksuista. Nyt paikka, mistä Matoro oli datamuistin saanut, osasi sopivasti kohdentaa lähetyksen paikkaan, jossa Geevee olisi sen vastaanottamassa.
Oli suoranainen ihme, että asia ei ollut paljastunut aikaisemmin. Vaehran huokaisi itsekseen kiitollisena siitä, että Suga oli ollut paikalla ja toiminut nopeasti. Jos Geevee olisi ollut jossain yksin ja koskenut datamuistiin ensimmäistä kertaa…
Hän ei edes halunnut ajatella sitä. Hän tuli myös siihen tulokseen, että hänen ei ehkä pitäisi murehtia niin paljoa. Vielä aikaisemmin päivällä hän oli kihissyt kiukusta siitä, että mikään heidän tutkimuksista ei edennyt. Nyt hän selasi tuhannen tuntemattoman kirjan listaa, jota hänellä ei hetkeä aikaisemmin ollut. Hän yritti olla siitä kiitollinen.
Uusi latauspalkki lähti liikkeelle ja Vaehran jäi tuijottamaan sitä kuin transsissa. Geevee palasi lopulta teen ja kahvin kanssa. Suga ei vastannut heidän huutoihinsa tauon pitämisestä. Maakarit arvelivat, että toa keskittyi niin kovaa, että ei ottanut huuteluja kuuleviin korviinsa.
He olivat oikeassa. Suga ilmestyi paikalle lopulta yli puolta tuntia myöhemmin, kun Geevee ja Vaehran olivat tuhonneet kahteen pekkaan pienen pussillisen Å-kirjaimen muotoisia keksejä, jotka Geevee oli tuonut aamuiselta torivierailultaan. Suga räväytti Vaehranin selvästi käsin kokoon askarteleman rekisterin sivupöydälle ja istahti sitten maakarien viereen itselleen pikkuisen liian pienelle toimistotuolille. Vaehran näki heti, että jokin oli pielessä. Sugalla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Noh?” Geevee ihmetteli.
”Löysin sen…” Suga ilmoitti. Vaehran ja Geevee vaihtoivat ilahtuneita katseita.
”Mutta se on… noh… tuttu nimi.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tällä kertaa yllättyneinä.
”Noh, kerro jo.”
”Muistiinpanot jättänyt koodi kuului…” Suga nielaisi, ”Tohtori Nizille.”
Vaehranin ilme ei muuttunut. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuka ”tohtori Niz” oli. Eikä tiennyt tietoisesti Geeveekään. Siksi tonttu ihmettelikin, miksi hänen sydänkuulansa reagoi tietoon niin oudosti.
”Öh. Tuota. Minä en sitten kertonut tätä teille, koska vähän kuin lupasin viedä sen tiedon hautaani”, Suga aloitti. Vaehran ja Geevee nyökkäilivät tälle kannustavasti.
”Mutta… hän oli… Killjoyn vaimo. Kunnes hänet… surmattiin Metru Nuilla.”
Vaehran oli tiedosta toki yllättynyt, mutta ei ollut aivan varma, muuttiko se mitään. Geevee sen sijaan lakkasi hengittämästä pidemmäksi aikaa kuin oli terveellistä. Hän ei ymmärtänyt sitä. Miksi tohtorin kohtalo, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa eläessään, tuntui hänestä niin pahalta?
”Öh… jos saan kysyä, niin mitä se mielestäsi tarkoittaa?” Vaehran kysyi.
Suga joutui miettimään hetken. Nizin nimeen törmääminen oli yllättänyt hänet niin perusteellisesti, ettei hän ollut oikeastaan pysähtynyt vielä miettimään, mitä se tarkoitti.
”No siis… pieni piiri pyörii. Killjoy vei täältä Selecius-tutkimuksiin tärkeän kirjan ja nyt hänen edesmennyt vaimonsa lähettelee teille kirjoja haudan takaa. Kai tämä on teistäkin outoa?”
”On toki”, Geevee nielaisi kuuluvasti. ”Mutta myös mahdollisesti sattumaa. Tiedämmekö me, mitä tiedekuntaa hän oikein edusti?”
”Neurotieteitä”, Vaehran vastasi, ennen kuin Suga ehti edes kaivella sitä faktaa muistinsa perukoilta. ”Löysin hänen gradunsa. Muita julkaisuja hänellä ei näemmä edes ole. Sota varmaan sotki lupaavan akateemikon uran.”
Geevee ja Suga tuijottivat kirjaa, jonka Vaehran oli Nizin nimellä hakemistosta löytänyt. Se ei päällepäin näyttänyt hirveän merkittävältä, vaan juuri sellaiselta pääosin viimeisenä yönä ennen palautusta valmiiksi saatetulta analyysiltä kuin nuorelta yliopisto-opiskelijalta saattoi odottaa.
Samalla hetkellä Vaehranin näytön vasempaan alakulmaan siirtämä latauspalkki katosi merkiksi siitä, että siirto oli valmis. Se tarkoitti sitä, että heidän ei tarvinnut enää ainoastaan arvailla. Modernin tiedonhakujärjestelmän voima oli nyt heidän käsissään valmiina avaamaan digitaalisen kirjaston salat.
Vaehran oli erotellut kirjat omaksi kategoriakseen, johon ainoastaan hänen tunnuksillaan pääsi käsiksi. Hän nimesi sen nopeasti nimellä ”niz” ja avasi sitten arkistojen oman hakutoiminnon. Sanan ”Baterra” hän näpytteli sinne ensiksi. Kaikkien kolmen pettymykseksi se sana ei sisältynyt ainoaankaan muistissa olevaan teokseen. Vaehran ei kuitenkaan jäänyt märehtimään, vaan hänen sormensa näppäilivät nopeasti sen toisen sanan. Sen, joka oli muistilapun pintaan käsin kirjoitettuna tuijottanut häntä jo kuukauden.
”Demiurgi” – Yksi täsmäävä hakutulos.
Kaikki kolme hengittivät syvään. Vaehran klikkasi löytyneen ilmoituksen pois näytöltä ja avasi hakutuloksen osoittaman kirjan sen kummempia miettimättä.
He tuijottivat sen mustavalkoisena skannattua kantta pitkään. Suga oli ollut oikeassa. ”Pieni piiri pyörii”.
Tri Delekin Tähtikartasto ei ollut kirja, jonka olemassaolosta kumpikaan arkistomaakareista oli edes tiennyt, mutta siinä se nyt oli. Kaikki 733 sivua kuvineen teksteineen päivineen. Suga ei tiennyt, mitä sanoa. Geevee tiesi, mutta ei saanut suutaan muodostamaan sanoja. Vaehranin käsi taas oli alkanut vapisemaan. Hänen oli pakko nostaa kätensä hetkeksi hiireltä.
”Mitä… mitä se meidän kokoamamme teoslista oikein sanoikaan Delekistä?” Geevee sai lopulta kysyttyä.
”Lähinnä aatteellisia ja filosofisia tekstejä ja se yksi, joka on kadonnut täältä meidän hyllystämme”, Vaehran nielaisi.
”Ja muistutatko vielä, mikä sen nimi oli?”
”Aivot.”
”Ja tohtori Niz oli?”
”Neurotieteilijä.”
”Tiedättekö pojat, kun asioissa on samaan aikaan hiton paljon järkeä ja ei lainkaan järkeä samaan aikaan?” Suga huokaisi syvään.
Hän oli ollut paikalla silloin, kun arkistokaksikko oli edellisen kerran kaivellut tri Delekiä kokoelmistaan. Tässäkin tapauksessa aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin hajanaisia viittauksia Seleciuksessa palvelleen tohtorin ajatuksiin ja aatteisiin. Jollakin ilveellä he tiesivät hänestä vielä vähemmän kuin Kezenistä, eikä sekään ollut arkku, joka oli yllättänyt ketään aarteillaan.
Ja nyt heillä oli edessään yksi hänen kirjoistaan. Ja vieläpä sellainen, mitä ei teoslistan mukaan edes pitänyt olla olemassa. Vaehran alkoi selaamaan. Sivu sivulta pohjustavaa tekstiä ja uskomattoman tarkkoja tähtikarttoja aukesi heidän eteensä.
”Tämän… tämän on täytynyt olla aikansa kattavin kartasto”, Geevee haukkoi henkeään. ”Katsokaa noita päivämääriä. Ja tuota koillissakaran kärjen kaarteesta kuvattua Initoin liikerataa. Ei tällaisia karttoja pitänyt olla kuin vasta toissa vuosituhannen taitteessa! Eihän tuonne ollut kukaan edes matkustanut, ennen kuin Ikiaikaisen suursaarto-”
”Geevee, hengitä”, Vaehran keskeytti. Se ei kuitenkaan ollut naljailua, vaan aitoa huolenpitoa, sillä väri Geeveen silmissä oli jo hieman himmennyt hapenpuutteen vuoksi. Tonttu teki työtä käskettyä ja sillä aikaa Suga sai mahdollisuuden esittää pyyntönsä, jota hän oli jo hetken pitänyt sisällään.
”Demiurgi. Missä se oikein mainitaan?”
Sivu, jota he etsivät, oli 207. Niin arkistojärjestelmä heille kertoi. Vaehran ei jännityksessään edes tajunnut käyttää hakutoimintoa suoraan oikealle sivulle hypätäkseen, vaan selasi sinne manuaalisesti käsi edelleen täristen.
Sivulta alkava johdanto oli pitkä. Ensimmäisen sivun puoliväliin päästyään Vaehran päätti vielä palata takaisin ja lukea sen ääneen, jotta hänen olkansa ylitse kurkisteleva Suga saisi palata hieman ergonomisempaan asentoon kuuntelemaan.
”Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä Demiurgi”, Vaehran lopetti urakkansa henkeään haukkoen.
Hän oli lukenut sivut malttamattoman nopeasti, mutta maltamattomana kuunnelleet Geevee ja Suga olivat pysyneet mukana vaivatta.
Heidän oli pakko sulatella hetki kuulemaansa. Samalla, kun he tekivät niin, Vaehran selasi sivuja eteenpäin. Ne olivat Demiurgin liikeradat jokaisen eri kupolin taivaalla mitattuna häkellyttävällä tarkkuudella. Sivujen alalaidoissa kulki valtava määrä huomioita, joista suurin osa keskittyi vertaamaan kirkkaan keltaiseksi kuvaillun tähden suhdetta Initoihin.
”Joten edes Delek ei ollut varma, onko Muovaajan legendalla todellisuuspohjaa, vaikka sitä kyllä tuntui kovasti toivovan”, Geevee rikkoi lopulta hiljaisuuden. ”Ja näistä teksteistä on kuitenkin ihan älyttömästi aikaa.”
”Sen perusteella, mitä hänestä tiesimme, en olisi myöskään uskonut tähtitieteilijäksi”, Suga tuumasi. ”Vaikka tähtitiede ja filosofia kulkevatkin kyllä usein aika käsi kädessä.”
”Minä… minä en ole varma auttaako tämä meitä lainkaan”, Vaehran lopetti viimein selaamisen ja nosti kätensä hiireltä laittaakseen ne puuskaan. ”Niz oli selvästi kiinnostunut Demiurgista, mutta en ole yhtään varma, että miksi. Olisin kuvitellut sen liittyvän jotenkin Muovaajan legendaan, mutta tämä tarkkailee tätä kyllä pääasiassa vain tähtitieteellisestä näkökulmasta.”
”Tässä on yksi tosi mielenkiintoinen seikka”, Geevee riensi puolustelemaan löytöä. Hän tarttui hiireen, selasi yhden Demiurgia esittävän kartan alareunaan ja osoitti sinne merkittyjä lukuja.
”Katsokaa sen magnitudia.”
”Magnitudia?” Suga kysyi.
”Sillä merkataan tähden kirkkautta. Miten kovaa se paistaa. ”Nuo luvut ovat aivan pöyristyttävän suuria. Tämän mukaan Demiurgi on ollut yötaivaan selkeästi kirkkain tähti heti Initoin jälkeen. Sen radasta tiedetään myös, että se ei ollut toa-tähti, vaan ihan ehta aito taivaankappale. Nuo luvut ovat kuitenkin paljon, paljon suurempia kuin ne, mitä olen Demiurgista itse lukenut. Paljon, paljon, paljon suurempia.”
”Onko sillä merkitystä? Kai tähtien magnitudi voi vaihdella?” Vaehran ihmetteli.
”Säästä ja tarkkailtavasta kupolista tai kulmasta riippuen, kyllä. Mutta eivät tuollaisessa mittakaavassa. Demiurgille on tapahtunut jotain aikojen saatossa. Jo siis ennen muutostaan Baterraksi.”
”Emmekä me ole ihan varmoja vielä Seleciuksen käyttämästä ajanlaskustakaan”, Suga muistutti. ”Se voi tarkoittaa, että aikana ennen Delekiä tähti olisi ollut vieläkin kirkkaampi.”
Geevee nyökytteli päätään. Vaehran ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että löydöllä oli heille suurta merkitystä. Hän pysyi kuitenkin vielä toiveikkaana. Heillä oli yhä satoja kirjoja läpi kahlattavana. Tiedä vaikka Delekin Tähtikartastostakin löytyisi vielä jotain konkreettisempaa.
”Näyttäisitkö sen?” Suga sitten pyysi osoittaen sanat selkeästi Geeveelle.
”Kaipaisin raikasta ilmaa ja mielelläni samalla näkisin tämän… Baterran.”
Geeveetä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä viittoili toat välittömästi seuraamaan itseään ulos. Vaehran oli aluksi vastahakoinen, mutta tuli siihen tulokseen, että hänkin todellisuudessa hyötyisi pienestä happihyppelystä. Suga nappasi turkiksensa mukaan naulakosta. Ei siksi, että hän olisi sitä lämpönsä puolesta oikeasti tarvinnut, vaan siksi, että hän kovasti piti siitä vaatekappaleesta.
Kuin kohtalon sanelemana ilma oli selkeytynyt sinä aikana, kun kolmikko oli viettänyt neljän seinän sisällä. Vaehran venytteli makeasti syysilman tervehtiessä häntä. Suga taas seurasi tarkasti Geeveetä, joka pyöri ympyrää arkistojen pihalla oikeaa suuntaa etsien.
”Okei, eli me katsomme suurin piirtein kohti etelää, joten meidän pitää kääntyä suuntaan yksi nolla neljä, eli melkein luotisuoraan pohjoiseen. Sitten kaksi viisi kaksi, joka on siitä hieman luoteeseen ja sitten kappale kuusi, jota… ei tietenkään ole, mutta siinä se on!”
Suga ja Vaehran seurasivat suuntaa, johon Geevee osoitti. Heiltä molemmilta kesti tovi tajuta, että heillä ei tietenkään ollut oikeasti mitään hajua, mihin kohtaan taivasta Geevee täsmälleen osoitti.
”Siellä se on. Iso kasa ei niin yhtään hiivatin mitään!”
”Sinä sanoit aiemmin, että xialaiset todistivat Demiurgin kuolemaa?” Suga kysyi.
”Niin tekivät. Siksi Delekin havainnot tähden magnitudista ovat minusta niin kiehtovia. Tähti, jonka katoamista vortixxit todistivat, oli mitätön. Se oli jo kuollessaankin himmeä, hädin tuskin näkyvä värähdys muiden paljon voimakkaampien tähtien seassa. Tähti, jonka Delek kuvailee, on ihan eri maata. Demiurgilla oli joskus aivan huikea valta, mitä tulee yötaivaan loisteeseen.”
Ajatuksen karmivuus alkoi viimein laskeutua myös toa-sotureiden harteille. Kumpikin heistä oli jo katseellaan löytäneet omat toa-tähtensä. Kirkkaan kelmeä Sugan tähti pohjoisessa ja Vaehranin oranssin leiskuva miltei suoraan heidän yläpuolellaan. Kumpikin heistä tiesi, että koittaisi päivä, jolloin niiden tulisi aika sammua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä kuuli toisenlaisten tähtien kuolemasta. Ken tiesi, Demiurgi oli hyvin saattanut olla kokonainen maailma, hieman kuin heidän omansakin. Ja nyt, siellä jossain, Geeveen edelleen kohotetun sormen kohdalla, se oli vain kadonnut.
”Tämä ei kyllä silti auta minua ymmärtämään, miksi Niz oli kiinnostunut Demiurgista. Tai miksi hän välitti nämä sinulle näin epäkäytännöllisellä tavalla muutenkaan. Ja miksi… miksi kredipselleeni?”
Vaehranin ääneen ajattelu ei selventänyt kolmikosta kenenkään ajatuksia. He seisoivat syysilmassa vielä muutaman minuutin tähtitaivasta tuijottaen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että he pyytäisivät Kepeä mukaansa tähtitorniin ja tarkastelisivat objektia 104;252.6. myöhemmin asiaankuuluvalla laitteistolla.
Vaehranin sormet syyhysivät palata Tohtori Nizin kirjakokoelman pariin, joten kolmikko astui lopulta takaisin sisälle. Vain puoli tuntia myöhemmin Suga kuorsasi jo lukutuolinsa perukoilla ja jopa Geeveen oli aika myöntää tappionsa. Hän löysensi kaulassaan olevaa rusettia, kantoi kolmikon astiat tiskialtaaseen ja valmistautui lopettamaan sen illan osalta.
”Aiotko istua siinä koko illan?” hän kysyi Vaehranilta, jonka asento muuttui hetki hetkeltä kumarammaksi tämän työntyessä lähemmäs ja lähemmäs tietokoneen näyttöä.
”En saa unta, ennen kuin olen nähnyt jokaisen teoksen nimen vähintään kerran”, toa selitti. Geevee ymmärsi hyvin paloa, joka toan silmissä loisti. Kaikesta huolimatta datamuistin sisältö oli askel eteenpäin. Ja juuri sitähän Vaehran oli toivonut.
”Minussa ei oikein ole enää puhtia. Käykö sinulle, jos lähden jo kotiin?”
Vaehran luki sillä hetkellä ruudullaan olevan listan loppuun ja rekisteröi vasta sitten, mitä Geevee oli hänelle sanonut. Hän kääntyi tuolissaan ystäväänsä kohti ja huomasi, kuinka lopen uupuneelta tonttu tosiaan jo näytti.
”Totta kai, totta kai. Tuota… oletko varmasti kunnossa? Tiedän, että se laaki ei ollut mitenkään valtava, mutta-”
”Olen kunnossa, Vaehran”, Geevee vakuutteli. ”Mutta tässä päivässä on tosiaan ollut jo pikkuisen liikaa jännitystä makuuni.”
Vaehran nyökkäsi. Hän oli tuntenut Geeveen pitkään. Vaehranin saapuessa ensimmäistä kertaa Bio-Klaanin silloin alkeelliseen linnakkeeseen, oli Geevee jo silloin ollut Tawan toimiston pienen arkistohuoneen päällikkö. Kirjastorakennus oli ollut silloin haave vain. He olivat tutustuneet kuuman kupillisen ääressä linnakkeen keskustan ainoassa sellaisia tarjoavassa rakennuksessa. Jo silloin Geevee oli juonut itselleen tyypillistä vihreää teetä ja jo silloin Vaehran oli kaivannut elimistöönsä talon kitkerintä mustaa kahvia.
He olivat tunteneet niin pitkään, että ei ollut ihme, että Geeveellä oli välillä vaikeuksia muistaa menneisyyttään. Vaehran oli lakannut kyselemästä niiden muistojen perään jo varhain. Bio-Klaanin linnakkeessa oli myös turha lähteä kyseenalaistamaan sitä, mikä joku oli. Kummallista väkeä oli maailman joka kolkasta ja jos jokaisen tallustajan lajia olisi lähtenyt kyselemään, olisi jäänyt ikuisesti jumiin epäolennaisuuksiin.
Vaehran tiesi silti tuntevansa ystävänsä paremmin kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta, että ei oikeastaan tiennyt, mistä tai mikä Geevee oikeastaan oli. Niin hyvin Vaehran hänet tunsi, että hän tiesi pelkästään katsomalla, että juuri sillä hetkellä jokin oli hirvittävän pahasti pielessä.
Ja silti hän päästi Geeveen menemään. He heiluttivat vielä käsiä toisilleen, sanoivat näkemiin ja tonttu astui sen jälkeen kylmään syysilmaan ja kohti linnaketta. Vaehran jäi katsomaan ystävänsä loittonevaa selkää ja heti sen kadottua samaan mäkeen, mihin moderaattoritkin aikaisemmin illasta, hän ravisteli nukahtaneen Sugan hereille.
”Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen?”
Geevee oli istunut sänkynsä reunalla jo ainakin tunnin. Hänen silmänsä eivät olleet jättäneet pöydällään lepäävää pienoismallilaivaa rauhaan hetkeksikään sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin. Hän ihmetteli, miksi hän oli ostanut sen. Hän vihasi merenkäyntiä. Hän vihasi laivoja ja veneitä. Mikä kumma häntä oli viirannut, kun hän oli tyrkännyt kolikot kirpputorin pyörittäjän kouriin ja kantanut pienoismallin kotiin?
Oli, kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän vihasi vettä. Vihasi merta ja siellä matkustamista.
Ei… ei vihannut. Pelkäsi.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja sammutti viimein valot. Ei ollut vielä edes oikeasti yö, mutta hän oli jo lopen uupunut omien ajatustensa kanssa kamppailuun. Hän ei saanut tohtori Nizin nimeä millään mielestään. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että se nimi tuntui hänelle niin tutulta. Ja siitä huolimatta se oli Suga, joka osasi hänestä kertoa, eikä hän itse.
Hän rojahti pitkälleen sänkyyn ja sulki silmänsä. Hän luotti siihen, että muutamakin tunti unta selvittäisi hänen päänsä. Tunteilla oli paha tapa nousta pintaan aina pikkutunneilla. Herättyään hän osaisi käsitellä asioita loogisemmin.
Mutta uni ei tullut. Geevee nousi vähän ajan päästä raottamaan puutarhaansa johtavaa ovea päästääkseen sisään hieman viileää ilmaa. Hän kohotti tyynynsä sängyn päätyä vasten ja kohotti itsensä parempaan asentoon sulkien taas silmänsä. Eikä hän silti nukkunut.
Jokainen vietetty hetki omissa ajatuksissaan tuntui vain vievän hänet kauemmaksi todellisuudesta. Hän alkoi harkitsemaan, oliko kredipselleeniannos sittenkin vaikuttanut häneen jotenkin. Vaikka Bladiskin oli myöntänyt, että annos oli pieni ja mahdollisesti jopa vanhentunut.
Joten miksi, joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki taas aallot? Ja kivikon. Puunsäpäleet. Tunsi kivun ja hädän.
Miksi hän muisti punaiset huolestuneet kasvot, jotka hänet olivat sieltä löytäneet?
Joka kerta, kun hän yritti tietoisesti siirtää ajatuksensa jonnekin muualle, se muisto palasi hänen mieleensä selkeämpänä ja selkeämpänä. Hän erotti siitä jo meriveden suolaisen maun. Maistoi märän, leväisen kiven. Veren, joka valui hänen suuhunsa.
Hän yritti kamppailla sitä vastaan. Hän ei tahtonut sitä muistoa. Hän oli ollut onnellinen, kun se oli viety häneltä.
… viety.
”Hetkinen”, Geevee ajatteli mielessään.
Miten niin viety?
Hän ei halunnut antautua muistolle. Se tuntui väärältä. Hänen olemassaolonsa jokainen palanen tahtoi vältellä sitä. Tai kaikki paitsi yksi. Se loputon uteliaisuus, joka oli tehnyt hänestä kirjastonhoitajan alun pitäenkin, janosi ainoastaan tietää lisää.
Kun hän lopulta antautui ja nukahti, oli hänen leponsa levotonta. Hän pyöri. Hän haukkoi henkeään. Ulkopuolinen katsoja ei olisi uskonut tontun olevan unten mailla sen perusteella, kuinka paljon hän sängyssään liikkui.
Eikä hän kauaa nukkunutkaan. Tunnin. Ehkä puolitoista. Geevee ei tiennyt. Hän ei ollut katsonut kelloa ennen nukkumaan menoa. Jostakin syystä se sama viha, mitä hän koki pienoismallivenettään kohtaan koski myös kelloja.
Hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Geevee tiesi, että hänen sydämensä ei ollut aivan samanlainen kuin muilla, mutta hän tiesi, että siihen ei kuulunut koskea niin kovaa.
Kun hänelle valkeni, miksi, hän säntäsi ulos asunnostaan sellaisella vauhdilla, että pidempijalkainen olisi jäänyt helposti jälkeen. Rintaansa puristava pieni mies säntäsi Bio-Klaanin hiljeneville kaduille herättäen kulman takana turkisviittaan kietoutuneen hiljaisen tarkkailijan ajatuksistaan. Vaehran oli ollut oikeassa.
Vaehran oli jo lukitsemassa arkiston ovia, kun Suga marssi niistä vielä sisään. Asiakastietokoneessa paloi yhä valot, mutta Vaehran ei ollut ymmärtänyt lukemaansa enää pitkään aikaan. Hänkin olisi mielellään lähtenyt yöpuulle, mutta huolestuneella ilmeellä varustettu jään toa pisti stopin niille haaveille.
He käytännössä katsoen juoksivat linnakkeeseen. Suga kuitenkin johdatteli heidät reilusti ohi Geeveen asunnosta ja suoraan adminaukiolle. Vaehranille selvisi nopeasti, että he marssivat määrätietoisesti kohti admintornia.
”Päätellen siitä, että hän ei tullut välittömästi ulos, se, ketä hän tuli tänne tapaamaan, otti hänet vastaan”, Suga selvitti. ”Ja… olen melko varma, että hän itki koko matkan tänne.”
Vaehranin sydänkivi jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut nähnyt Geeveen itkevän kertaakaan. Ei koskaan. Sympaattisesta ja hellästä ulosannistaan huolimatta Geevee ei ollut koskaan ollut hänestä erityisen herkkä. Tontun jalat olivat aina niin tukevasti maassa, että surulle ei jäänyt paikkaa. Mutta ei hän Sugan sanoja myöskään epäillyt. Hän tiesi, että jokin oli pielessä. Oli nähnyt sen ystävänsä kasvoilta… eikä hän ollut sanonut mitään.
”Hitto soikoon…”
Suga kuuli huolen Vaehranin äänestä, mutta keskittyi saattamaan toan oikeaan osoitteeseen. Hän toivoi hartaasti, että Geevee oli yhä sisällä. Ketä ikinä hän olikaan mennyt torniin tapaamaan, varmasti päästäisi heidät sisään…
… tai olisi heitä alhaalla jo vastassa.
”Olette myöhässä. Hän lähti aivan muutama hetki sitten”, Xela huusi adminaukion halki harppovalle kaksikolle jo hyvän matkan päästä. Tawan sihteeri oli kietonut itsensä useampaan paksuun kaulahuiviin ja nojaili kädet ristittynä admintornin sisäänkäynnin viereiseen seinustaan. Hän korjasi valuvia silmälasejaan ja odotti kärsivällisesti, että toat saapuisivat puhe-etäisyydelle, ennen kuin jatkoi.
”Hän saapui tapaamaan Tawaa, mutta keskustelu jäi aika lyhyeksi. Pinkoi tovi sitten jo pihalle.”
”Tawaa?” Vaehran ihmetteli. ”Millä asialla?”
”Vaikka tietäisinkin, minulla ei ole tapana paljastaa muille adminin ja klaanilaisten kahdenkeskisiä keskusteluja, vaikka… olisinkin sattunut ne kuulemaan”, Xela selitti hieman vaivaantuneena.
”Ehkä voisitte kysyä Geeveeltä itseltään.”
”Tiedätkö, minne hän meni?” Vaehran kysyi toiveikkaana. Ja toiveeseen vastattiin. Xela nyökytteli päätään tietäväisesti.
”Veikkaisin hautuumaata. Seurasin häntä kaksi korttelia, kunnes en enää tohtinut jatkaa.”
Vaehran ja Suga vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei äkkiseltään keksinyt, miksi Geevee sinne oli rynnännyt.
”Kiitos, Xela”, Suga kumarsi. Toa-kaksikko oli jo ryntäämässä Geeveen kintereille, mutta Xela huikkasi kovaan ääneen pitääkseen heidän huomionsa vielä hetken.
”Itse asiassa, Tawa tahtoisi puhua tänään vielä sinun kanssasi.”
Tämän sanat oli ilmiselvästi tarkoitettu Sugalle, joka pysähtyi paikalleen hämmentyneenä.
”Tänään? Onko jotain tapahtunut?”
”Mm-h. Peelo on tullut takaisin”, Xela selitti.
”Takaisin?” Suga ähkäisi. ”En… tiennyt että hän oli koskaan poistunut.”
”Hän saa selittää itse. He keskustelevat Tawan huoneessa parhaillaan.”
Suga ja Vaehran tuijottivat toisiaan hetken, mutta tulen toa taipui nopeasti ja nyökkäsi Sugalle myöntymisen merkiksi.
”Etsi ystäväsi”, Suga pyysi.
”Etsin. Kiitos.”
Vaehran puristi vielä tiukasti Sugan olkapäätä kiitoksensa vahvistamiseksi ja lähti sitten juoksuun kohti Xelan osoittamaa suuntaa. Perään jäänyt kaksikko seurasi hetken tämän menoa, mutta kääntyivät sitten pikaisesti tornin sisäänkäynnille ja Xelan johdattelemana he lähtivät kiipeämään pitkää portaikkoa ylöspäin. Reipasta kävelyä illan harjoittanut Suga pohti jälleen kerran ääneen sitä, miksi admintorniin ei ollut asennettu hissiä. Xela naurahti ääneen toan kommentille ja päätti olla kertomatta tälle tavarahissistä, jolla hän itse yleensä tornissa liikkui.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
Oli kulunut neljä päivää siitä, kun he olivat hyvästelleet Lähetin Xialla. Matka oli siitä jatkunut pitkin saarijonojen ja pohjoisen mantereen rannikkoja kohti etelää. Tarkastajalta saadussa veneessä ei ollut paljoa tilaa, mutta nyt, kun heitä oli enää kaksi, se riitti vallan mainiosti. Omaan päätyynsä käpertynyt Arkistoija ei ollut sanonut muutamaan tuntiin sanaakaan, vaikka häntä vastapäätä istuva Etsivä oli kovasti yrittänyt pitää tunnelmaa yllä kertomalla tarinoita, joita tämä oli Kristallisaarillaan aikaa viettäessään lukenut.
Arkistoijan hiljaisuudelle oli kuitenkin hyvä syy, eikä se ollut minkäänlainen kaunan kanto suurikokoista ystäväänsä kohtaan. Arkistoija sattui vain olemaan pahasti merisairas. Fakta, jota hän ei aikaisemmin tiennyt, sillä Mustan Käden palveluksessa hänet oli aina kuskattu uusiin paikkoihin lentäen.
Tunti tunnilta paheneva aallokko ja horisontissa näkyvät sysimustat pilvet eivät varsinaisesti helpottaneet hänen oloaan. Tarkastajan taialla liikkuva vene pysyi paremmin reitillä kuin se olisi kummankaan heistä ohjaamana pysynyt, mutta sekin siunaus alkoi löytää rajansa. Mitä pidemmälle pohjoisen mantereen rantaviivaa he etenivät, sitä korkeammiksi aallot muuttuivat. Eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka muuttaa kurssia. Tapaa rantautua ei yksinkertaisesti ollut.
Kun myrsky lopulta iski, vene pysyi reitillään vain muutaman minuutin. Se yritti epätoivoisesti korjata kurssiaan, mutta aaltoja vastaan kamppaileminen oli täysin turhaa.
Oli kohtalon ivaa, että he kääntyivät ympäri sen rantatörmän läheisyydessä. Puhdasta sattumaa, että meren ikuisen syleilyn sijasta he iskeytyivätkin märälle, mutta silti kiinteälle maalle.
He olivat vain tehneet sen aivan liian lujaa.
Kun hän avasi silmänsä, näki hän ensimmäisenä veljensä. Valtava lommo Etsivän kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Arkistoija yritti kutsua tätä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen pinnistellessään hän tajusi, kuinka paljon vettä hän oli niellyt. Ja silloin kaikki pimeni.
Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka kauan he olivat siinä maanneet. Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Mutta niin vain kävi, että pieni Arkistoija avasi vielä silmänsä. Aurinko paistoi. Valo hänen veljensä silmissä paistoi, mutta kumpikaan heistä ei ollut liikkunut senttiäkään. He makasivat yhä siinä keskellä kivikkoa, veneen puisten säpäleiden muodostamassa pedissä.
Sitten hän ymmärsi, mihin hän oli havahtunut. Hän oli kuullut huutoa. Sitten askeleita. Lopulta pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Arkistoija oli varma, että hänen keuhkoissaan oli yhä desitolkulla merivettä.
Hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Arkistoija menetti tajuntansa, mutta tällä kertaa hymy kasvoillaan.
Hän oli saanut viltin harteilleen. Useamman valveilla vietetyn harhaisen hetken jälkeen hän oli viimein tullut pysyvästi tajuihinsa. Siinä vaiheessa he olivat kuitenkin jo päässeet perille. Laiva, joka heidät oli mukaansa noukkinut, oli seilannut heidät päämääräänsä.
Puinen alkeellinen linnake ei ollut sitä, mitä Arkistoija oli odottanut. Siellä vaelteleva kirjava väki eleli pääosin teltoissa, jotka avattiin päiväsaikaan torinkaltaiseksi pieneksi kokoontumispaikaksi. Muutamaa varsinaista rakennusta asuttivat pääasiassa linnakkeen asioista päättävät olennot. Niihin kuului ainakin punainen hämähäkki, jonka Arkistoija oli nähnyt pariin otteeseen vaeltamassa pitkin pientä kylää. Niihin kuului myös toa Tawa, joka oli ottanut hänet vastaan avosylin.
Etsivä oli viety jonnekin pois. Arkistoija ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen paljoa, mutta ei kuulemma ollut varmaa, selviäisikö tämä päähän kohdistuneesta vammastaan. Tawa oli lohduttanut häntä. Se oli ollut mukava ele. Keltainen toa oli kuitenkin niin kiireisen oloinen, että Mekaanikko oli nopeasti ottanut tehtäväkseen pysyä Arkistoijan rinnalla tämän toipuessa kivikkoisesta matkastaan.
Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Niin paljon, mitä heidän tulisi kertoa toisilleen. He eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Sen jälkeen, kun Musta Käsi oli luhistunut oman painonsa alla.
Kumpikaan ei vain löytänyt oikeita sanoja. Sen sijaan Mekaanikon punainen käsi oli puristunut Arkistoijan sinisen käden ympärille, eikä päästänyt enää irti. Arkistoija ei valittanut. Hänen rakkaan veljensä läsnäolo oli ainoa asia, joka häntä lohdutti.
Tawa löysi kaksikon linnakkeen rannasta pelastusta seuraavan aamun jo vaihtuessa päiväksi. Hän pyysi Mekaanikkoa näyttämään Arkistoijalle paikkoja. Olihan tämä viettänyt jo useamman kuukauden linnakkeessa veljiään odottaen. Hän kuitenkin ilmoitti myös, että heitä odottaisi linnakkeessa vieras, joka tapaisi heidät ihan muutaman hetken päästä.
Mekaanikko virnuili. Arkistoija päätteli siitä, että tämä tiesi jo, kuka vieras oli. Arkistoija ei kuitenkaan kysellyt sen enempää. Hän tiesi, että se selviäisi hänelle pian.
He olivat kiertäneet toripisteet jo kahdesti läpi, kun keltainen toa viittoili heitä astumaan takaisin rantaa päin. Siellä Arkistoija näki hänet. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli varma, että haaksirikko oli varmasti koitunut hänen kohtalokseen ja nyt hän oli tuonpuoleisessa näkemässä harhoja.
Mutta totta se oli. Vesirajassa seisoi toinen toa. Veden toa. Hymy jalon Rurun peittämillä kasvoillaan.
”Tiesimme etsiä teitä, kun venettänne ei alkanut kuulumaan. Ja sitten se kauhea myrsky iski. Onneksi löysimme teidät niin pian sen jälkeen”, Tawa selitti taluttaessaan kaksikkoa lähemmäksi heitä odottavaa naista.
”Siinä ajassa… hän kuitenkin ehti lähtemään Metru Nuilta. Oli teistä niin huolissaan. Halusi varmistaa, että pääsette perille.”
Arkistoija ei ollut nähnyt Niziä monestikaan ilman tavaramerkikseen muodostunutta valkoista takkiaan. Ilman sitä toa näytti jotenkin yllättävän arkiselta. Tai olisi näyttänyt, jos toan olemusta ei olisi hallinnut se loputon uupumus ja suru, jonka läpi hän oli tiensä Klaanin saarelle raivannut. Tämä kuitenkin otti tätä kohti juoksevan Arkistoijan välittömästi syleilyynsä. Toa ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt pienten perään. Eivätkä Arkistoija ja Mekaanikko sitä silloin tienneet, mutta se tapaaminen totta kai oli heidän viimeisensä.
”Kiitos”, Niz lausui halauksensa ylitse Tawalle, joka seisoi sivummalla Mekaanikon kanssa seuraamassa onnellista jälleennäkemistä.
”Olen vain onnellinen, että kaikki ovat hengissä”, Tawa naurahti. Arkistoija irtosi silloin Nizin otteesta ja käänsi katseensa toiveikkaana keltaisen toan hymyileviin kasvoihin.
”Etsivä siis…”
”Elää”, Tawa vahvisti. ”Hän ei… ehkä ole aivan oma itsensä, mutta uskomme, että saamme hänet tuosta vielä pystyyn.”
Mekaanikko hyppi paikallaan innoissaan. Niz nousi pystyyn polviltaan, jonne oli laskeutunut Arkistoijan tavatakseen. Tawa ja veden toa tuijottivat toisiaan hetken merkitsevästi.
”Saisinko vielä hetken heidän kanssaan”, Niz pyysi. Tawa nyökkäsi, mutta kääntyi vielä kertaalleen veden toan puoleen, vaikka tiesikin jo, mikä tämän vastaus oli.
”Tiedätkö, täällä olisi paikka myös sinulle.”
Niz vastasi pyörittelemällä päätään, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä toan ehdotukselle.
”Ei vielä, toa Tawa. Ei vielä… mutta kiitos tarjouksesta.”
Tawa nyökkäsi hiljaa, pakotti kasvoilleen vielä yhden lempeän virnistyksen ja lähti kävelemään kohti telttakylää jättäen Mekaanikon ja Arkistoijan Nizin hoiviin.
”Tule tänne”, toa viittaili Mekaanikolle, joka loikki alamäkeä rantaviivaan Arkistoijan rinnalle. Niz laski kätensä näiden olkapäille – vasemman Mekaanikon ja oikean Arkistoijan. Oli kivuliaan selvää, että toa pidätteli itkua. Eikä kumpikaan pienistä miehistä oikein ymmärtänyt, miksi.
He keskustelivat siinä vielä pitkään, mutta Geevee ei muistanut siitä sanaakaan. Ei, vaikka kaikki muu siitä päivästä oli palannut niin elävänä hänen muistoihinsa.
Hän kuitenkin muisti yhden asian. Yhden yksityiskohdan, jota hän ei ollut silloin ajatellut tarpeeksi.
Hetkeä ennen kuin meri oli nielaissut toa Nizin heidän silmiensä edessä, oli hän vuorotellen laskenut kätensä sekä Arkistoijan että Mekaanikon päiden päälle.
Se oli tuntunut vain ystävälliseltä puristukselta. Äidilliseltä rakkaudelta.
Mutta vasta nyt Geevee tajusi, että siinä hetkessä, toa Nizin oikea käsi oli hohtanut eri sinisenä kuin se normaalisti teki.
Vaehran löysi ystävänsä polviltaan kivisen pienen hautakiven edestä. Toa ei ajatellut, vaan ainoastaan juoksi. Juoksi, kunnes saavutti ystävänsä ja tarttui tätä niin tiukasti kuin suinkin pystyi.
Kyyneleet olivat muodostaneet pienen lammikon multaan Geeveen eteen. Hysteerisesti hengittävä arkistoija tarttui ystävänsä puristettuihin käsiin kuin ne olisivat olleet viimeinen meressä kelluva parru, joka piti häntä pinnalla.
”Vaehran…”
”Minun ei olisi pitänyt päästää sinua menemään. Olen pahoillani. Olisi pitänyt sanoa jotain… Minä…”
”Vaehran, minulla oli veli.”
Itkunparahdusten seasta ilmoille puristetut sanat saivat Vaehranin viimein nostamaan katseensa hautakiveen, jonka eteen Geevee oli lysähtänyt.
Creedy.
”Vaehran, minulla oli veli ja… ja…”
Vaehran puristi ystäväänsä yhä lujempaa. Hän toivoi, että se jotenkin siirtäisi Geeveelle sen verran rohkeutta, että tämä saisi sanansa sanotuksi.
”Minä… minä en muistanut häntä, Vaehran. Minä unohdin oman veljeni…”
”Geevee.”
”Me ohitimme toisemme melkein joka päivä. Tervehdimme. Jatkoimme matkaa. Ihan kuin kenet tahansa. Mutta Vaehran… hän oli minun veljeni…”
”Geevee…”
”Tiesin, että hänet oli haudattu, mutta… Vaehran minä unohdin… minä en tiennyt… miten minä en tiennyt?”
Geeveen ääni rikkoutui taas ja hänen sanansa hajosivat kyyneltensekaiseksi sotkuksi. Vaehran puristi nyt niin lujaa kuin vain uskalsi. Hän ei voinut estää palaa nousemasta omaan kurkkuunsa. Joten hän puristi yhä vain polvet hiljalleen upoten hautausmaan multaan.
”Kuinka minä saatoin unohtaa… ja miksi minä nyt muistan?” Geevee tukahdutti sanansa ystävänsä käsivarsiin.
Tuoreet kanervat Mekaanikon haudalla värähtelivät kevyessä syystuulessa. Hautakivi, joka tämän viimeiselle leposijalle oli tilattu, ei sisältänyt muuta kuin nimen. Kuten Arkistoijakin, Mekaanikkokin oli saanut itselleen Bio-Klaanissa nimen.
Arkistoija ja Mekaanikko. Geevee ja Creedy. Veljekset. Rakkaat veljekset, jotka olivat vain unohtaneet.
Taivaalla. Siinä, missä kappale 104;252.6. oli joskus loistanut, oli nyt pelkkää pimeyttä.
Sen saman taivaan alla Delek oli joskus istunut karttojaan piirrellen. Nyt sen saman taivaan alla pieni arkistoija kaipasi veljeään.
Sen arkistoijan ja tämän toa-ystävän taivas oli pimeämpi kuin se, mikä Delekin. Heidän taivaassaan siinä, missä ennen paistoi Muovaajan legendan mukaan nimetty tähti, oli nyt pelkkää tyhjää.
Mutta kun Geeveen viimeisetkin voimat kaikkosivat ja tämä lysähti pelkästään rakkaan ystävänsä kannateltavaksi, ei kumpikaan heistä suonut ajatustakaan sille, mikä loisti tai oli loistamatta heidän yläpuolellaan.
Sillä mitä väliä oli, jos tähdet kuolivat? Olivat ne sitten loppuvia maailmoja tai oman painonsa alle luhistuvia kaasupalloja.
Väliä oli vain yhdellä asialla.
Geeveellä oli veli. Ja hän rakasti sitä veljeä enemmän kuin ketään maailmassa.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.
Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.
Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.
Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.
Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.
”Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.
Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.
”I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. ”En kai häiritse?”
”Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. ”Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”
”Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”
Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.
Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
”Onko asia kahdenkeskeinen?”
”Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
”Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”
Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
”Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. ”Kuinka kauas?”
”Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”
”Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.
Kelvin nyökkäsi. ”Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”
Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
”Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”
”Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan ”olenhan nazorak.”
Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.
Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. ”Käykö tämä teille?”
”Hmm.”
Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.
Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
”Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”
”Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”
Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.
Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: ”…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
”Ei”, Tawa valehteli. ”Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”
Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.
”Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”
Same nyökkäili hyväksyvänä.
”Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”
”Niin”, Tawa sanoi. ”Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”
Kelvinin pää painui alas. ”Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”
”Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.
Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.
Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?
Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?
Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.
”273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”
Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
”Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. ”mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”
”Minun?”
”Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: ”… Karuran mieliversion teistä?”
Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
”Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. ”Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”
”Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.
Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.
”No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.
273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.
”Ai niin. A-arvon Same.”
”Hm?” moderaattori murahti.
”Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
Same pudisti päätään. ”En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
”Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
Same mietti hetken. ”Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”
Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
”Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
”… ai?”
”Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”
Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.
”Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
”Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”
”Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. ”Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”
Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. ”Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
”Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. ”Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
”Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”
”Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”
”Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”
”Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. ”Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”
”Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. ”Olen otettu.”
”Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.” Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.
”Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
”Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”
Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
”Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”
”Ei muuta. Kiitän!”
Tawa nyökkäsi. ”Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”
Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
”Sain! Näkemiin!”
Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.
”Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
”Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.
Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.
”Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. ”Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
”Käy hyvin, admin.”
”Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. ”Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
”Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”
Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.
”Mitä mietit?”
”Sallitteko mielipiteeni, admin?”
”Hm? Anna tulla.”
”Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”
Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
”Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. ”Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”
Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
”Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”
Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.
”Niin”, Tawa sanoi. ”Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”
Same nyökkäsi.
”Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”
”Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. ”Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”
Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
Kuin… kuin perhosena kotelossaan?
Tawa pudisti päätään.
”No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
Same hymyili kalseasti. ”Niin.”
”Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. ”Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
”Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”
”Mitä”, Tawa naurahti. ”Kerroitko sinä juuri vitsin?”
Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
”Lupaan, että se ei toistu.”
Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.
Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.
Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?
”Jatketaanko?” Same kysyi.
”Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. ”Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
Same näytti vakavoituvan hieman.
”Totta kai.”
Tawa keräili hetken sanoja.
”Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”
”Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”
”Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”
Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.
”Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
”Miksi eivät?”
”Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”
Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.
”Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
”Same”, Tawa sanoi, ”minä tapan joka päivä.”
”Admin…”
Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.
”Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. ”Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”
Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.
”En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. ”Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”
Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.
”Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. ”Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”
Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
”Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”
Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.
”Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”
”Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.
Voihan Visu…
Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.
Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
”Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”
Tawa nyökkäsi.
”En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”
Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.
”Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
”Se olisi voinut”, Same kuiskasi. ”Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
”Minä ymmärrän.”
Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
”Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”
Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
”Idealismia tarvitaan”, hän ähki. ”Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”
”Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. ”Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”
”Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
Same hymähti kylmästi.
”Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”
”Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”
He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.
”Admin”, Same sanoi. ”En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
”Koska uskot Bio-Klaaniin.”
”Ja koska uskon teihin.”
”Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ’Sokeassa Jumalattaressanne’?”
”Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”
Tawa hymyili hieman. ”Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”
Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.
”Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”
”Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”
Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.
”No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”
Tawan mielenkiinto heräsi.
”Haluan tietää tästä enemmän.”
”Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
Same osoitti otsanauhaansa. ”Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”
”Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”
Selakhi hymähti kylmänviileästi.
”En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”
Tawan hymy oli ratkiriemukas.
”Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”
”Pieni hetki. Haen meille välineet.”
Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.
Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.
Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.
”Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. ”Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”
Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.
”Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”
”Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.
”Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”
Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.
”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
”Cestainu kätensä ojentaa.”
”Cestainu kätensä ojentaa.”
”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.
Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.
Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.
Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.
”Älä juutu siihen, mitä et näe”, Samen ääni kivahti. ”Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”
Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.
Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.
Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…
Selakhialainen naamio iski takaisin.
Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.
”Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!”
Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.
Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.
Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.
Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.
Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.
Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.
Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.
Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.
Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.
”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.
”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.
Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.
Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
”Kiitos.”
”Kiitos”, Same toisti. ”Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”
”Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”
”Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.
Se pysäytti Tawan aloilleen.
”Same?”
”Admin?”
”Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
”Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”
Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
”Uskotko sinä rakkauteen?”
Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
”Admin, en täysin ymmärrä.”
”Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”
Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
”En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”
Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko ”rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
”Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”
”Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. ”Minä olen naimisissa.”
Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.
”Mitä?”
Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?
Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…
”Kuinka kauan?”
”Seitsemänkymmentä vuotta.”
”Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. ”Olenko ikinä tavannut häntä?”
”Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”
”Se… selittää. Kuinka usein te näette?”
”Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”
Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.
”Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”
Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
”Tunteeko kukaan muu häntä?”
”Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”
Tawa naurahti heleästi.
”Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”
”Sellaiseen ei ole ollut varaa.”
”Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”
Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
”Virion.”
Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
”Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”
”Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”
”Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, ”niin ensi kesän päättäjäisissä?”
”Toivon niin”, Same sanoi.
Tawa hymyili.
”Uskon niin.”
Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.
Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.
Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.
Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?
Hän nousi seisomaan.
”Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
”Mielelläni, admin.”
”Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
”Nähdään, admin.”
Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.
Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.
Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.
MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.
Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.
MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.
Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.
JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.
JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.
Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.
Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.
Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?
Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.
Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.
Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.
Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.
Virion.
Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.
Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.
Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?
Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.
Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!
Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.
Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.
Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.
Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.
”Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.
Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.
Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…
… entä jos?
Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.
Kuunsirpit langettivat valoaan öisten niittyjen ylle. Kauempana taivaallisten viirujen valo hajosi kirkkaan valkeaksi väreilyksi sinertävän joen virtauksen heijastuksessa. Syksyinen yö oli lämpimämpi kuin moni yö viikkokausiin. Joen matalikossa loikki litsahdellen sammakkoja ja ruutanat pujahtelivat sen pohjassa pelkkinä tummina varjoina.
Tuo joki kulki pitkän matkan jostain pohjoisesta, sotaisampien peltojen takaa. Yön kulkija oli tanssahdellut kevein askelin sen vartta jo tuntikausia. Joen varrella kasvoi tuhatvuotisia mäntyjä, sen yli kulki kivisiä siltoja. Lopulta se johti mereen, jonka rannalla kaupungin valot välkehtivät syysyössä.
Yön kulkija pysähtyi katselemaan rannan kaupungin siluetin epätasaista muotoa. Kuhiseva etelärannan helmi oli vielä kaukana, mutta sen valonpilkkeet erottuivat jo lämpiminä. Krysanteemien tuoksuun ja syksyiseen kosteuteen sekoittui kaupungista nouseva savu. Tuolla jossain takat polttivat kuumina ja sulatot kävivät yötä päivää. Kaupunki nukkui, mutta valmistautui talveen kaikella sillä, mitä se teki.
Se valmistautui talveen niin tiiviisti, ettei tajunnut, kuinka paljon syksyssä oli vielä kauneutta.
Kulkija sujautti ruohonkorren huultensa väliin ja nosti katseensa kaupungista öiselle taivaalle. Kuut olivat sirppivaiheessaan. Sadonkorjuukausi oli jo syvällä, ja myös taivaan viikatteet niittivät sen viljaa valollaan. Yön kulkija laski päässään päiviä. Vielä oli aikaa talvipäivänseisaukseen. Vielä kaikkeus kävi vain pimeämmäksi ja pimeämmäksi.
Se ei vaivannut yön kulkijaa.
Mitä suurempi pimeys olisi, sitä kirkkaammalta valo näytti. Koko lyhyen elämänsä ajan hän oli ollut yön lapsi. Yö herätti hänessä toivoa, ja aivan kuin kuunsirpit olisivat katsoneet suoraan häneen, katsoi hän myös takaisin.
Rannalla, joka kuiden katseen alla nukkui, tapahtuisi pian jotain, joka muuttaisi kaiken.
Kulkija tiesi, mitä päivänsarastuksen aikaan tapahtuisi. Tähdet olivat sen hänelle tänä yönä kuiskanneet, kuten ne ehkä olivat aikain alun näkijällekin tehneet. Päivänsarastuksen aikaan lankeaisi kaiken jo tapahtuneen ylle epävarmuuden valo, joka vääristäisi jo nähdyn. Taivaalle nousisi jotain niin suurta, että pelkällä massallaan se ohjaisi tähtien heitä kohti kurottamia valonsäteitä harhaan, vääristäisi ne viivojen sijasta kaariksi.
Vääjäämätöntä se ei pysäyttäisi. Mikä olisi voinut tehdä niin? Mutta se, mikä oli nousemassa sarastuksen aikaan… se teki tähtien kertomasta tarinasta edes hieman sumeamman. Ja jos tarinassa oli tulkinnanvaraa, eikö se ollut lähes sama kuin jos se olisi ollut kokonaan uusi tarina?
Yö oli kaunis, mutta sarastusta kulkija todella odotti.
Kuulapsi I
Kolme tuntia sarastuksen jälkeen
Admin-torni
Pitkän yön jälkeen nouseva päivä oli syksyisen kaunis, mutta viileä.
Kirkkaan siniselle taivaalle oli purjehtinut muutama harmaa pilvi, jotka haukkasivat auringot alleen tasaiseen tahtiin. Kylmä takertui linnoituksen kivikäytäville yhä tiukemmin, kun Visokki asteli niiden läpi keräillen ajatuksiaan. Talvilämmitys ei ollut selvästikään vielä alkanut kunnolla tässä osassa tornia.
Vaikka aurinkokaksikko hehkui ikkunasta sisälle kirkkaana, jotkut tällaiset syksyn päivät olivat kylmempiä kuin talvi ikinä pystyi olemaan. Jollain tapaa pahimmalta tuntui aina ensimmäinen kohme, joka saapui tappamaan kesän jäänteet.
Ehkä hänellä oli vain kylmä univajeen ja huonovointisuuden takia. Ehkä talvi ei ollut vielä lähelläkään. Ehkä tämä johtui jostain aivan muusta.
Visokki asteli käytävältä varovaisesti takaisin toimistoon, josta oli lähtenyt kävelylle. Ja erityisen kylmältä hänestä tuntui silloin, kun hän katseli heikkoa sinistä hohdetta Tawan pöydällä.
Nöpö nukkui rauhallisesti Tawan sylissä. Silmänalusensa valvomisesta tummina juuriadmin, hänen paras ystävänsä, istui pöytänsä takana kyynärpäät terävinä vasten pöydän pintaa ja kädet ohimoillaan. Tawa hieroi ohimoitaan etusormillaan ja tuijotti vain raollaan olevilla silmillä pöydällä lepäävää teräväreunaista sirua, joka kantoi Gamman nimeä. Visiiriä toan haulla ei ollut, senkin hän oli laskenut pöydälle kasvoiltaan. Kaikki tuo sai Tawan näyttämään hieman vanhemmalta kuin mihin Visokki oli tottunut.
Ilmassa leijaili kysymyksiä, joihin tarttuminen tuntui vain turhauttavalta. Ohi singahteli puheenaiheita ja kipukohtia, jotka eivät paranisi ilman puhumista, mutta puhuminen toisi ne todellisuuteen samalla tapaa kuin tuo sirukin oli noin tunti sitten tullut.
Ennen kuin Visokki ehti esittää ensimmäistä kysymyksistään, kiirehti Tawa edelle.
”Mitä täyttä helvetin saatanan pyllysirkusta”, hän sanoi väsyneellä äänellä.
”Minä en edelleenkään osaa sanoa.”
Tawa sulki silmänsä ja hieroi niitä kämmenillään.
”Mitä aivan perkeleellistä persekarnevaalia?” hän voihkaisi hiljaa itkuisella äänellä.
”Tawa…”
”Mitä pirun perkeleen pehvaorkesteria? Mitä helvetin saatanan pepputivolia? Saatana!”
”Voi ei. Kuka sinut on opettanut puhumaan noin? Onko tämä Geen syytä?”
”Helvetti! Päätänä!”
Tawa läimäisi kätensä pöydälle ja kivahti voimakkaasti. Kaksi kiiltävää silmää varsien päässä ponnisti esiin, kun Nöpö hätkähti hereille hänen sylissään.
”Anteeksi, mutta… yrittäisitkö vähän hengittää?” Visokki sanoi väsyneenä ja anelevaan sävyyn.
Tawa hengitti raskaasti puristaen pöytää vasten läimäisemänsä kädet nyrkeiksi. Hänen jännittynyt olemuksensa kuitenkin raukesi, kun herännyt Nöpö alkoi uikuttaa hiljaisella äänellä hänen sylissään.
”V-voi ei”, Tawa sanoi ääni särkyen. ”En… rakas, en minä sinulle… mi-minä olen niin pahoillani!”
Nöpö oli painanut jalkansa ja saksensa vasten kehoaan ja puristunut entistäkin pienemmäksi harmaaksi sykkyräksi. Sen leukojen väleistä kuului yhä surkeampaa vikinää, kun se tärisi Tawan sylissä.
Tawa nosti ussalin käsiinsä ja rutisti tätä tiukkaan. Hän nousi pystyyn tuoliltaan ja alkoi käveleskellä edestakaisin rapu tiukasti otteessaan.
”En minä sinulle ikinä huutaisi”, Tawa sanoi surullisella äänellä. ”Äitiä… äitiä vain väsyttää ja on… on niin vaikeaa. Minä olen niin, niin pahoillani!”
Nöpö vinkaisi hiljaa, tuijotti silmillään suoraan kultaiseen naamioon ja nuolaisi tätä pitkällä kielellä. Tawa ei enää pystynyt estämään itseään purskahtamasta itkuun. Hän hyssytteli hiljaa ja rutisti pikkuista tiukemmin.
Visokki nosti katseensa sirusta vain katsoakseen Tawaa. Siinä tämä nyt taas oli, todellisena. Huolehtivana. Lämpimänä. Ystävällisenä. Ja myös kaikkena sellaisena, mitä oli ulkokuorensa alla silloin, kun hänellä ei ollut tarpeeksi voimia esittää muuta.
Visokilla oli edelleen vaikeuksia antaa omien tuntemuksiensa palata. Se, mitä hän katsoi, ei merkinnyt hänelle mitään, vaikka hän tiesi, että sen olisi pitänyt. Hän näki vain yksinkertaisen hoivavietin toalta, olennolta, jolta sellainen ei ollut edes loogista. Ei toalla ollut poikasia. Se oli alkukantaista ja likaista, ja vain Visokin kaltaiset tulivat maailmaan sellaisina. Vain Visokin kaltaiset eläimet kuoriutuivat rikkinäisinä,rujoina, avuttomina ja iljettävän liman peittäminä. Sellaisina, että mikä tahansa olisi palauttanut heidät siihen tyhjyyteen, josta makutat olivat heidät tänne tuoneet.
Kun Visokki katseli Tawan keinuttelevan ussalia otteessaan, hän tiesi olevansa lemmikki. Hän ymmärsi, että oli parhaalle ystävälleen samassa asemassa kuin tämän otteessa hiljaa uikuttava rapu. Aina kun Tawa puhui Visokille, tämän piti laskeutua hänen tasolleen.
Nämä ajatukset olivat myrkkyä ja tyhjyyttä, ja Visokki tiesi sen. Hän tiesi, että ei halunnut uskoa niihin.
Mutta… heräämisen jälkeen… totuuteen vilkaisun jälkeen… tai ehkä jo sitä aiemmin, mikään ei ollut tuntunut juuri miltään. Merkitykset olivat menneet.
Kaikki oli jotenkin vain asioita.
”Jos tämä vastaus auttaa yhtään”, Visokki sanoi hetken päästä niin väsyneellä ja kuihtuneella äänellä, että hädin tuskin tunnisti sitä omakseen. ”Niin uskoisin, että en ole syönyt tuota sirua vahingossa. Tämä oli se, joka oli Avdella. Hän… lähetti sen minun kauttani.”
”Hän voi siis tehdä niin”, Tawa mutisi silittäen Nöpöä. Rapu oli rauhoittunut hieman ja nuoli Tawan naamiota.
”Hän voi tehdä nykyään aika pitkälti mitä haluaa. Kunhan se sopii… draaman kaareen, tai mitä ihmettä hän ikinä höpöttikään. Hän on keksinyt jonkun tavan rikkoa todellisuuden ihan vain uneksimalla siitä sellaisen kuin haluaa.”
Tawa istahti pöydälleen ja laski Nöpön rauhallisesti syliinsä. Keltaiset sormet silittivät hellästi yhä tämän kuorta.
”Ja silti hän valitsi antaa tuon meille. Miksi hän tekisi niin?”
”Ehkä hän vain haluaa, että me käytämme sitä. Ehkä se on taas vain manipulaatiota. En tiedä. Oletko vielä ehtinyt kertoa kenellekään?”
Tawa pudisti päätään.
”Missä välissä? Sillä välin kun sinä kävit kävelyllä, minä join pannullisen teetä ja heittelin vähän esineitä. Ja itkin ihan vähän. Päätänä.”
”N-niin. Tietty. Aiotko kertoa jollekulle?”
”Senkö, että sinä oksensit lattialleni Nimdan seikkailtuasi viime yön Kapuran päässä?”
”Huokaus. En minä sitä tarkoittanut.”
”On aika pirun passiivisagressiivista sanoa ’huokaus’ sen sijaan, että huokaisee…”
”Äh. Tarkoitan, että aiotko kertoa julkisesti, että meillä on Nimda? Oletko ajatellut sitä?”
Tawa katsoi häntä hiljaa ja laski päänsä painoksiin.
”Julkisesti… Visu, en minä tiedä. Metru Nuin jälkeen se ei tunnu viisaalta. Ja jos tieto kulkee liian huolimattomasti… tämä on vain yksi uusi iso maalitaulu yllemme. Mitä jos, en tiedä, Makuta Abzumo kuulee tästä jotain kautta? Visu, minulla ei vain ole mitään hyvää ideaa. Pitäisi varmaan puhua ainakin Samelle siitä, mitä teemme. Kunhan… hänkin saa tämän sotkun selviteltyä.”
Tawa huokaisi ja hieroi silmiään.
”Voi, Matoro…”
”Kaikki menee varmasti hyvin”, Visokki sanoi. ”Kupe… Kupe hoitaa. Ja mitä tulee siruun… Samelle kertomisen hyväksyn, mutta ketä muita olet miettinyt?”
”Pyhä Äiti ansaitsee tietää, eikö niin? Se on kuitenkin heidän uskontonsa.”
Visokki nieleskeli kivuliaasti kurkussaan olevien rattaiden läpi. Sirun terävät reunat eivät olleet työntyneet niiden läpi kovin hellävaraisesti.
”Tawa… harkitse tätä tarkkaan. En sano, etteikö athisteihin voisi luottaa, mutta… olemmeko me vielä edes puhuneet heidän kanssaan, mitä aiomme tehdä siruille? Miten luulet heidän suhtautuvan? Oletko sinä ylipäätään puhunut aiheesta heille?”
Tawa nyökkäsi.
”Pyhälle Äidille, kyllä. Hänellä… tuntui olevan uskoa siihen, että voisimme käyttää Nimdaa hyvään.”
Visokki keräili ajatuksiaan pitkän, pitkän tovin. ”Käyttää… äh. Äh. Saanko pyytää? Älä kerro hänelle. Älä… älä ainakaan vielä. Oikeastaan, älä kenellekään muullekaan. Enintään Samelle! Meillä ei ole varaa arvaamattomiin reaktioihin.”
Tawa oli hetken hiljaa ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Minä luulin sinun vihaavan salaisuuksia.”
Visokki puristi pihtinsä yhteen, katsoi lattiaan häpeissään ja huokaisi. ”… voitko nyt vain luvata tämän minulle? Älä kerro vielä kenellekään.”
Tawa ei vastannut siihen, vaan jatkoi vain Nöpön rapsuttamista. Visokilla oli vaikeuksia saada hiljaisuutta täytettyä. Lopulta hän tajusi, että vielä vaikeampaa hänelle oli jättää se täyttämättä.
”Ja olet aivan oikeassa. Kyllä minä vihaankin. Tämä… tämä on vain loogista pitää.”
”Jotkin salaisuudet ehkä ovat”, Tawa sanoi nyökäten. Hän ei näyttänyt olevan siihen erityisen tyytyväinen. Maininta sai Visokin miettimään jotain, mitä hän ei voinut enää edes jättää sanomatta.
Vaikka se pelottikin häntä niin kovin paljon.
”Kuule… siellä unessa Avde näytti minulle muiston, jonka olin unohtanut. Puhuin tästä jo aiemmin. Tämä oli se muisto Nimdasta ajalta ennen kuin edes Alfa oli rannallamme. Olin vain… unohtanut sen.”
Tawa tuijotti häneen selittämättömästi. Visokki jatkoi.
”Minä näin, kuinka sinä otit sen sirun esille majakkamme valon sisältä. Sinä pitelit sirua aika paljon nuorempana. Muistatko… sinä sellaista?”
Tawa räpytteli silmiään, avasi suunsa ja mietti hetken.
”Ei ole mahdollista.”
”Niin. Ei… eikö?”
”Ei ole. Minä muistaisin sen kyllä.”
”Tawa. Eikö majakka ollutkin täällä jo, kun saavuit tänne ensimmäistä kertaa? Eivätkö sinua seuranneet matoranit aloittaneetkin linnakkeen rakentamista sen kupeeseen?”
”Totta kai. En minä sitä kiellä…”
”Niin. Minä vain… minä vain mietin. Kuka sitä majakkaa pitää? Muistatko sinä?”
Tawa pudisti päätään. Hän vilkaisi sirua pöydällään, ja sitten taas Visokkia. Visokki heilautti etuvartaloaan sivuittain kuin imitoiden liikettä. ”En minäkään. Silti… siellä se toimii. Siellä se on aina ollut.”
”Pitää tarkistaa asia”, Tawa mutisi hiljaa. ”Se lukee minulla kyllä jossain. Saattoi kuulua kaupunginvaltuuston vastuualueelle. En minä keksi, miksi minä olisin sinne jonkun toan keksinyt komentaa…”
”Minä ajattelin”, Visokki haki sanoja ja kääntyi poispäin Tawasta, ”että voisin käydä ihan tarkistamassa.”
”Visu. Sanon tämän täydellä rakkaudella, mutta et ole aivan kunnossa. Sen… sen näkee.”
Miten Tawa kehtasikaan sanoa jotain, joka oli varmasti täysin totta.
Visokki tiesi sen todeksi, mutta ei halunnut kuulla sitä.
”Minua hirvittää vähän pysähtyä. Pelkään vähän, etten pääse enää liikkeelle.”
”Minä… minä tiedän sen tunteen. Mutta sinun täytyy yrittää. Minä olen vain huolissani. Tai siis… sinäkö laitoit Kepen ja Snowien etsimään kummituksia täältä? Kummituksia, Visu? Mitä täällä tapahtuu?”
”Minä… mitä?”
”Kummituksia. Kummituksia. Visu, tässä persekarnevaalissa on kummitusjunakin!” Tawa sanoi nauraen pahantuulisesti. ”Kepe sanoi jotain siitä, ja en… aivan ymmärtänyt. Osaatko sinä selittää edes sen verran?”
”Minä… mitä? En, Tawa. En. Mitä ihmettä sinä puhut?”
”Oletko aivan varma? Anteeksi, en… en minä tiedä. Minua vain vähän huolestuttaa sinun puolestasi. Anteeksi, oikeasti. Sinun… sinun täytyy myöntää, että olet tehnyt hullumpiakin asioita kertomatta minulle.”
”Tawa, tiedän kyllä, että tämä yö oli virhe. Sen näkee tuosta sirusta pöydälläsi.”
Visokki pysähtyi aloilleen. Hän oli kääntynyt jo kokonaan poispäin Tawasta eikä halunnut kääntyä uudestaan tätä kohti. Visokin kasvoilta sitä ei ehkä nähnyt, mutta hänestä tuntui silti nyt väärältä näyttää niitä kenellekään. Mitä Tawa sitten oli väittänytkään hänen tehneen, hänen oli hyvin vaikea todistaa, että se ei olisi ollut totta. Viimeisten tuntien ajan hänen oli ollut hyvin vaikea eritellä, mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä oli ollut unta.
”Minun täytyy mennä”, Visokki sanoi. ”Palataan tähän myöhemmin.”
”Visu…” Tawa kuiskasi. ”Mene edes nukkumaan välillä.”
”Minä olin juuri unessa vuosia, kiitos, pärjään. Ja…”
Hän nieleskeli hetken.
”Äläkä juttele sille sirulle”, hän töksäytti vielä, ennen kuin kiisi ovesta ulos.
Jo käytävällä hän katui sanojaan. Jos hänellä olisi ollut kädet, hän olisi läimäissyt ne vasten kasvojaan. Vaihtoehtoisena ratkaisuna hän keksi, että voisi juosta seinää päin todella kovaa.
Se taas olisi vaatinut liikaa sitoutumista, joten hän jätti sen tekemättä. Oman huoneensa ovella Visokki hidasti hieman ja oli heittäytymässä jo sisälle makoilemaan lattialle, mutta… hän tiesi, että Tawa tulisi kohta sinne koputtelemaan.
Eikä hän halunnut sitä juuri nyt. Tai, oikeastaan ketään muutakaan.
Neljä jalkaa kipittivät vauhdikkaasti alas tornin portaita saaden koko rakennelman kolisemaan.
Ennen kuin Visokki ehti edes itse tajuta, hän viiletti läpi ala-aulan aamuisen väkijoukon. Ja vain juuttui siihen paikoilleen keskelle linnakkeen pääsisäänkäynnin kuhinaa. Häntä kohti suunnattiin paljon erivärisiä katseita.
Visokki tiesi herättävänsä huomiota. Hän tiesi, että kaikki siitä ei ollut täysin positiivista. Hän tiesi, ettei näyttänyt juuri nyt olevansa parhaimmillaan. Hän tunsi aurat ympärillään ja merkitykset niiden katseiden takana, jotka vilkaisivat häntä.
Kaikesta siitä huolimatta se tuntui juuri nyt silti paremmalta kuin se, että Tawa kyseli häneltä kysymyksiä, jotka pakottivat hänet kohtaamaan sen jonkin ison tumman pallon, joka leijaili hänen yllään. Ja kaikki tämä meteli ympärillä… tuntui se silti paremmalta kuin se täysi hiljaisuus, joka vyöryi kuurouttavasti yli, jos hän pysähtyi aloilleen.
Värikkäitä hahmoja vilisi ohitse sumeina. Osa näytti tutulta, osa ei. Osa tervehti häntä, ja hän havaitsi vastaavansa kuin automatisoituna koneena. Joku kysyi häneltä, tiesikö hän Matorosta, eikä hän saanut keskityttyä vastaamaan tai edes havainnoimaan, kuka se oli ollut. Kaikki ympäröivä oli pelkkää meteliä pään turruttamiseen. Sellaista hän siltä toivoikin.
Visokki ei osannut varautua siihen, mihin hänen tajuntansa tarttui aulan metelissä.
”Visokki.”
Kuiskaus oli jotenkin kantanut puheensorinan läpi. Visokki havahtui ja alkoi etsiä ääntä läheltä.
”Visu…”
Hän ei tunnistanut ääntä. Se oli erittäin kimeä, ja vähän kolkko. Se tuli kuin hyvin läheltä, mutta katseellaan hän ei löytänyt lähdettä. Sillä… sillä oli kyllä suunta. Se ei ollut tullut hänestä itsestään, siitä hän oli melko varma.
”Olen täällä. Katso minuun.”
Keskeltä vilinää Visokki löysi lopulta yksittäisen hahmon, joka katsoi häntä.
Henkilö ei näyttänyt tutulta. Pieni ja musta, hyvin lyhyen matoralaisen kokoinen ja muotoinen hahmo seisoi jossain muurinharjalle vievän uloskäynnin vieressä. Hänen edessään vilisi niin paljon aulassa asioivia, että Visokki ei saanut katseellaan häntä täysin kiinni. Hyvin suuri osa aulassa kulkijoista oli Visokkia ja hahmoa korkeampia.
Puhujalla oli kellertävä naamio ja tumma vartalo. Tämä katsoi häntä päin, mutta Visokki ei saanut kiinni, oliko tämän naamassa jotain tuttua.
”Seuraa minua.”
Pikku olento vaappui kömpelön oloisesti oviaukosta ulos lyhyillä jaloillaan. Visokki ei juuri nyt osannut kyseenalaistaa saati sitten perustella mitään tekemäänsä, joten hän kipitti vilinän välistä perään.
Ulkona auringoista toinen pilkisti suurella lämmöllä pilvipeitteen läpi. Syksyinen tuuli tuntui hieman vähemmän hyytävältä suorassa auringonvalossa.
Muurilla oli vähemmän vilkasta, jotakin vartiohenkilöstöä lukuun ottamatta. Väkijoukossa näkynyt hahmo oli vielä joidenkin kymmenien metrien päässä. Keltaiset kasvot vilahtivat jälleen, kun tämä vilkaisi olkansa yli häneen.
”Vielä. Seuraa vielä.”
Hahmo hyppeli alas portaat muurinharjalta… ja katosi uudestaan väentungokseen. Alhaalla olevalla aukiolla oli ilmeisesti meneillään jonkinlainen toritapahtuma. Paljon värikkäitä telttoja oli pystytetty ympäriinsä, ja niissä paikalliset kauppiaat tarjosivat varastojensa parhaimmistoa alennetuilla hinnoilla. Ehkä yhtenä viimeisistä hetkistä, jolloin se oli tänä syksynä mahdollista.
Jos sinä haluat tulla löydetyksi, mitä ihmettä tällainen peli on…
Visokki asteli perään alas portaita ja löysi itsensä taas vilinästä. Niin pientä tyyppiä oli kyllä hyvin vaikea löytää, vaikka suurin osa aukion väestä oli myös matoralaisia. Sadonkorjuun viimeisten vihannesten tuoksu tarttui Visokin makuaistin ja vilkas puheensorina ja ajatusten virta pulppusi pehmeänä tulvana yli.
”Vielä hetki, Visu. Näytän sinulle jotain Visu.”
Visu? Kylläpäs sitä nyt ollaan tuttavallisia. Missä ihmeessä sinä…
Hetken kaivelun jälkeen, hän…
… löysi etsimänsä.
Olematta aivan varma, mitä oli löytänyt.
Matoran se ei ollut, hän ymmärsi tuijottaessaan hahmoa, joka seisoi hattaroita kauppaavan matoralaisen edessä. Tai jos oli, se oli sellaiseksi hyvin pieni. Olennon pää oli hädin tuskin keskivertomatoralaisen vyötäröä korkeammalla.
Ensimmäisenä Visokki huomasi, että sillä ei oikeastaan vaikuttanut olevan käsiä.
Seuraavana hän huomasi, että sen kultaisen Haun silmät olivat täysin mustat. Pelkät lohduttomat kuopat syvälle sen päähän.
Olento seisoi metrin päässä hänen edessään laihoilla, kanamaisilla jaloilla. Täysin liikkumatta.
Ja kun Visokki kuuli puhetta… hän tajusi sen tulevan tuosta olennosta. Suu sen naamiossa ei liikkunut, mutta kimeä, lohduton puhe tuli selkeästi kuin etäisenä kaikuna kultaisen naamion metallin takaa.
”Sinä näet minut. Sinä vihdoin näet minut.”
Tyhjät kuopat katsoivat kohti, ja Visokki ymmärsi, ettei enää hengittänyt.
”Kuka. Kuka sinä olet.”
”Minä olen ollut täällä aina. Me olemme aina olleet. Vasta nyt näet tarpeeksi huomataksesi.”
Yhtäkkiä hahmon pää heilahti itsestään pakkoliikkeenomaisesti, vaikka sen muu keho ei. Se jäi vain löysästi keikkumaan ja tärisemään kevyesti, kuin olisi ollut kokonaan ontto. Oli kuin pää ei olisi ollut kovin kiinteästi paikallaan ja putoaisi pienimmästäkin töytäisystä.
”Ku-kuka sinä olet. Mi-miten niin näen. Miten niin te.”
”Meitä on täällä paljon”, kuului samanlainen ääni.
Mutta ei edestä, vaan takaa.
Värikkäällä pallonheittokojulla seisoi toinen samanlainen olento.
Mustat, pyöreät silmäkuopat sen naamiossa katsoivat Visokkiin.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Mukulakivillä saman kadun päässä seisoi jälleen yksi.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Ja keskellä torin vilinää, keskellä naurua ja iloa ja sodan pelon pois puskevaa intoa…
Kymmeniä.
Ja niistä jokainen katsoi häneen.
”Mitä… mi-mi-mitä…”
”Hän näkee. Hän näkee vihdoin”, sanoi yksi… ja kaikki muut toistivat.
Visokki alkoi juosta. Hän kipitti ohi irvokkaiden olentojen, mutta… niitä oli yksinkertaisesti kaikkialla.
Kellotornin katolla. Roikkuen räystäiltä päät alaspäin. Keskellä väkijoukkoa, joka oli niistä täysin tietämätön.
”Miksi… mitä… keitä te olette? M-miksi te olette täällä? Miksi minä näen teidät?”
”Olemme täällä hänen käskystään”, sanoi yksi.
”Hänen armostaan”, sanoi toinen.
”K-kuka on hän?”
”Meille hän on Endon”, yksi sanoi.
”Meille hän on Endon”, toinen toisti.
”M… mitä? M-miten niin? K-kuka?”
Visokki hengitti voimakkaasti. Tämä ei saanut olla totta. Tämä ei voinut olla totta.
Oliko… oliko mikään enää totta?
Yksi niistä oli aivan Visokin edessä, ja kun auringonvalo osui sisään sen naamion silmäaukosta, näki hän, että valo valaisi tiensä aina jonnekin sen pääkallon sisäpinnalle.
”Meille hän on Endon”, se vaikersi.
Visokki huusi.
Huutaminen ei muuttanut tilannetta paremmaksi, joten hän juoksi. Hän yritti sulkea painajaisen pois yrittämällä tarttua aivan mihin tahansa, mitä ympärillä leijaili. Mutta edes painajaisesta tietämättömien riemuitsijoiden ajatukset eivät olleet tarpeeksi kitkemään pienten kimeiden äänien kuoroa, joka toisteli sanojaan yhä kasvavalla voimalla.
”Menkää pois! M-MENKÄÄ POIS!”
”Et voi lakata näkemästä häntä.”
”Et voi lakata kuulemasta häntä.”
”Meille hän on Endon.”
”Et voi lakata näkemästä totuutta.”
”Katso taivaalle, Visu.”
”Meille hän on Endon.”
”Katso taivaalle, ja näe.”
”Näe, Visu.”
”Ole kiltti ja näe.”
Eikä Visokki voinut estää itseään katsomasta. Jos edes siitä pienestä toivosta, että kaikki loppuisi, jos hän tekisi niin.
Pilvipeitteen raosta kauniille syystaivaalle porotti tosiaan vain yksi aurinko.
Mutta se ei ollut toinen niistä, jotka hän tunsi. Se oli musta, ja niin iso, että millään muulla ei ollut enää väliä.
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe ainoa, millä on enää väliä.”
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe.”
Visokki kirkui.
Ja hän kirkui niin kauan, että hänen keuhkoistaan loppui ilma.
”… Hämis?”
Sitten Visokki tajusi, että oli jatkanut huutamista jo melko kauan.
Kultaisia hauta muistuttavia… olentoja ei näkynyt enää missään. Ne… ne olivat kadonneet kuin painajainen, jota olivat olleetkin. Se toi hiljaisen helpotuksen Visokin sieluun, jos ei kovin isoa.
Normaalisti hän heräsi painajaisistaan omasta pesästään, ei keskeltä toria.
Yksi hau-kasvo hänen edessään kyllä seisoi. Mutta se oli sellainen, joka herätti ainakin normaalisti hänessä aivan toisenlaisia tuntoja. Se ei ollut kellertävä, vaan limenvihreä, ja sen otsalle oli solmittu pieni kukkanen.
”Niin ihana nähdä pitkästä aikaa, Hämis!”
”Dinem…”
”Minun on pitänyt näyttää sinulle niin monta asiaa ja tulla ihan käymään mutta tässä on nyt ollut kaikenlaista! Entä sinä, miten sinä olet voinut, onko ollut kiireistä? Onko ollut kädet täynnä, tai eihän sinulla oikeastaan käsiä ole, mutta sillä tavalla metaforisesti niin kuin puhutaan tiedätkö sillä tavalla käsistä niinkuin niinkuin ei-konkreettisena asiana, mutta tavallaan silleen kuitenkin konkreettisena sillä tapaa, että ne vaikuttavat tiedätkö silleen konkreettiseen maailmaan, ja puhutaanhan sitä joskus näkymättömistä käsistä tiedätkö niinkuin liittyen markkinavoimiin! Markkinavoimiin, markkinat, johan on markkinat… nämä ovat aika kivat markkinat, eivätkö olekin? Ostin jo hattaraa ja kävin kokeilemassa tikanheittoa! Niin niistä markkinoista, minä olin muuten aika pitkään kaupassa töissä! Se oikeastaan sopi minulle aika mukavasti koska oli joka päivä paljon mukavia tyyppejä joille jutella, kun tämä puhuminen on minulle ollut aina aika helppoa ja ja…”
Visokki tuijotti nuoren matoralaisen läpättävää suuta, josta purkautui valtavia määriä tekstiä. Hän hengitteli raskaasti paikallaan ja antoi postineidin puhua.
Mitä… mitä äsken oli tapahtunut? Mitä ne olivat olleet?
Oliko… oliko hän varmasti järjissään? Mistä… mistä sen tiesi, jos ei ollutkaan?
Ei. Siihen ei voinut juuttua. Siihen mahdollisuuteen ei voinut juuttua. Dinem puhui nyt niin paljon, että siihen virtaan hän voisi hukuttaa ajatuksenpoikaset ennen niiden syntymistä.
”… ja sitten en ole ihan varma oliko se arpajaisvoitto vai teknisesti ottaen ostinko tämän, mutta mukaan tarttui tällainenkin!”
Ga-matoran heristi käsissään valtavaa pörröistä kanaa, joka näytti lähinnä halvalta karnevaalipehmolelulta. Linnun valtavat lasinen silmä tuijotti Visokkiin, ja hän tuijotti eleettömästi takaisin.
”Hänestä tulee uusi kämppikseni, tai ainakin yksi niistä, ja tänään on ollut muutenkin aika kummallinen päivä, juttelin tuossa sen yhden mukavan robotin kanssa pitkät pätkät töissä ja minun pitäisi kai periaatteessa olla nytkin töissä mutta unohduin lounastauolle kun täällä oli nämä markkinat ja muutakin mukavaa, ja pomoni on ymmärtäväinen vaikka pitäisi varmaan mennä kohta takaisin töihin…”
Visokki ei tiennyt, miksi kuunteleminen ei toiminut.
Hän ei tiennyt, miksi paha olo ei tuntunut yhtään helpottavan.
Dinem ei tuntunut noteeraavan, että tässä vaiheessa hän vain tuijotti tämän läpi, eikä ollut aivan varma, etteikö tälläkin ollut vain kultainen hau kera pohjattomien mustien silmien.
Ei.
Sitä ei ollut tapahtunut.
Ei hän… ei hän ollut mikään hullu.
”Dinem”, Visokki sai ulos suorastaan epätoivoisesti. Niin hiljaa, että se hädin tuskin rekisteröityi.
”… mutta minulla on vain joskus tapana juuttua vähän pidemmälle lounastauolle, koska maailmassa on niin paljon asioita ja kaikkea kivaa tehtävää ja tyyppejä joille puhua että välillä minä vain juutun tekemään juttuja vaikka jokin ääni päässä sanoo että pitäisi varmaan olla jossain muualla tekemässä jotain tärkeämpää mutta kun on aika vaikea muistaa, mitä se pitäisi olla, onko sinulla joskus vaikeaa Hämis? Adminilla on varmaan niin paljon enemmän velvollisuuksia, en voi edes kuvitella kun minulla on välillä vaikeaa päästä sängystäkin ylös kun juutun tuijottelemaan auringon valoja aamulla sälekaihtimien läpi, se on muuten aika outoa että välillä sitä vain jumittuu sellaisiinkin vaikka pitäisi varmaan olla jo menossa töihin ja ja ja ja välillä se ei ole kivaa että sitä tulee jumituttua kun pitäisi olla tekemässä jotain sellaista mikä olisi varmaan aika tärkeää ja…”
Maailma oli värikäs ja täynnä ääniä, mutta Visokki ei voinut olla tuntematta kuin jokin imisi sitä kaikkea itseensä.
Kuin taivaalla olisi kaiken aikaa ollut jokin, joka söi värit ja teki kaikesta vain harmaata.
Eikä hänen tehnyt hetkeen mieli sanoa mitään. Tai oikeastaan edes liikkua.
”… ja minä olen pahoillani, minä varmaan vien sinun aikaasi hirveän paljon ja minun pitäisi olla jo käymässä kotona kun kun lupasin pitää ainakin pari viikkoa huolta sen yhden komean yksityisetsivän lemmikistä ja en ole ruokkinut sitä vielä tänään ja pitää ehtiä käydä siellä kun kun jätin sen ikkunan auki enkä ole varma kuinka hyvä idea se oli ja ja niin niistä ikkunoista, minä lupasin auttaa Hatakua myöhemmin asentamaan yhdet verhot ja mutta kun minun piti kai olla töissäkin vielä kun siellä on nyt paljon sairastapauksia ja ja… minä en ole ihan varma miten minun pitäisi kysyä sitä komeaa yksityisetsivää vaikka kahville kun minä aina vain menen lukkoon ja puhun kaikesta muusta kuin pitäisi puhua ja minä tartun kaikkiin juttuihin enkä ole sitten ihan varma sanonko sitä mitä piti sanoa kun tulee jo mieleen jotain muuta ja ja –”
Visokki alkoi hitaasti kääntyä poispäin matoralaisesta. Hän kohtasi tämän katseen, ja näki kuinka aivan sekunneissa jokin pirteyden hippunen olisi kadonnut. Kuin iso kuilu olisi nielaissut sen.
Ja Dinem… lakkasi puhumasta joidenkin sekuntien ajaksi.
”Hämis? Onko kaikki kunnossa, puhunko minä, puhunko minä liikaa”, tämä sopersi naurahtaen hermostuneesti, ”minä olen pahoillani, jaanko minä taas liikaa, sinä olet varmaan hirveän kiireinen ja minä vain puhun sinulle minun ongelmistani ja sinulla on varmaan hirveästi isompia ja tärkeämpiä juttuja ja minä… minä en tiedä miten minulla oikeastaan edes meni aamulla sen kivan robotin kanssa kun… kun…”
”Dinem, minun”, Visokki sai epätoivoisesti ulos. ”Minun täytyy…”
”Kun… minä en ole varma, keskeytettiinkö minut vai enkö minä enää vain keksinyt puhuttavaa, ja ja ja en tiedä menikö se keskustelu hyvin vai huonosti mutta minä… minä yritän opetella ja… ja…”
”Minun… minun täytyy mennä.”
Visokki kääntyi vauhdikkaasti ympäri ja alkoi kipittää poispäin. Hän ei ollut varma, oliko saanut sanojaan ulos edes sillä tavalla, että Dinem oli kuullut ne, mutta hän ei yksinkertaisesti enää kestänyt. Hänen oli pakko päästä pois haalean kirkkaan taivaan alta. Hänen oli pakko päästä pois aukiolta, jolla ne olivat tuijotelleet.
Visokki juoksi ja juoksi kunnes oli taas admin-tornilla. Nyt hän ei enää välittänyt portaita pitkin kulkemisesta, vaan kipitti tornin ulkoreunaa ylös kuin mikäkin hirviö aina oman huoneensa ikkunalle asti.
Jos se säikäytti jonkun, sillä ei ollut nyt väliä. Visokki kampesi ikkunan väkivaltaisesti ulkoa auki pihdeillään, heittäytyi sisään, rojahti pimeän huoneen lattialle ja sulki silmänsä.
Ja vain… jäi siihen makoilemaan.
Auringot ehtivät nousta ja laskea pari kertaa ennen kuin Visokki hahmotti ajan kulun. Heräämisen jälkeen päivät tuntuivat yhtäkkiä vain juoksevan, eikä niissä ollut juurikaan eroa toisiinsa.
Tai ehkä se johtui vain siitä, että hän ei nukkunut välissä lainkaan.
Mitä hän sitten teki, jos ei nukkunut, sitä hän ei olisi osannut kertoa. Ihan vain liikuskelu… oli jotenkin kömpelöä. Useamman kerran hän oli onnistunut jo kaatumaan portaissa. Neljä jalkaa oli yhtäkkiä jotenkin liikaa.
Tai ehkä se oli vain johtunut siitä, että hän oli viettänyt viimeiset pari päivää lähinnä maaten lattiallaan ja tuijotellen kattoon.
Tawa oli tullut ainakin kerran puhumaan. Visokki ei ollut aivan varma, oliko kertoja ollut enemmän, mutta hän ei vain ollut kiinnittänyt tämän läsnäoloon mitään huomiota. Tämä oli vetänyt yllensä taas sen lempeän, hymyileväisen olemuksen, joka hautasi taakseen kaiken kivun ja pelon. Tawan oli pakko. Niin paljon oli hänen harteillaan.
Visokki ei vain pystynyt pakottamaan itseensä edes valheellista iloa. Sillä kerralla, jolloin hän oli pystynyt kuuntelemaan, oli Tawa kertonut, että Matoro oli päässyt sairastuvalta ja tullut hakemaan miekkansa takaisin.
Visokista tuntui, että sen olisi pitänyt olla se osio, jonka olisi pitänyt piristää häntä. Hän olisi sanonut Tawalle arvostavansa elettä, jos hänestä olisi oikeasti tuntunut siltä.
Tawan saapumisessa ei ollut kuitenkaan ollut taustalla pelkkää vilpitöntä iloa. Häntä koko tapaus oli tuntunut hämmentävän: hän oli kertonut kuulleensa asiasta lähinnä hämmentyneeltä sihteeriltään.
”Visu, annoitko sinä sen miekan hänelle? Sinäkö puhuit Matorolle?”
Visokki ei ollut ollut ihan varma, etteikö olisi tehnyt niin.
”En… minä siis syytä sinua mistään. Olisin tehnyt niin varmaan itsekin.”
Kun Visokki oli jättänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa vastaamatta, Tawa ymmärsi poistua.
”… Visu… syö edes jotain.”
Visokki ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut sen jälkeen, kun Tawa oli poistunut, että hän edes oli rekisteröinyt kehotuksen. Nälkä hänellä ei ollut. Hän oli saavuttanut sen pisteen, jossa hänen vatsalaukkuunsa lähinnä sattui. Eläimellinen vaisto tehdä asialle jotain ei ollut varsinaisesti läsnä.
Syömättömyydestä aiheutuva epämukavuus oli juuri ja juuri siedettävissä. Siirtojen tekeminen asian suhteen tuntui ylivoimaisemmalta kuin nälän sietäminen ainakin vielä vähän aikaa.
Aina välillä Visokki tajusi, kuinka pitkään oli vain tuijottanut kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, menetti se fyysisenä todellisuutena merkityksensä. Sekin oli vain kylmää kiveä. Samanlaista, jota vasten hänen vatsapuolensa kuori nyt makasi. Tuo kivi oli louhittu kallioperästä. Sinne se myös joskus vielä palaisi silloin, kun koko torni olisi enää vain raunioita.
Se oli vain asia. Ei se ollut juuri mitään sen merkityksellisempää.
Kaikki oli pohjimmiltaan vain asioita. Kaikki oli niin fyysistä ja karua ja rujoa.
Pöly leijaili huoneilmassa ja laskeutui Visokin huonekaluille, nurkasta nurkkaan pingotetuille seiteille ja ovenkahvalle. Hänen piti siivota, tai pyytää joku muu siivoamaan, kulki ajatus hänen tajuntansa läpi.
Se ei tuntunut niin merkitykselliseltä, että hän olisi viitsinyt tarttua siihen.
Maailmassa oli varmasti jotain tärkeämpääkin. Mitä, hän ei ollut kovin varma.
Aina välillä hän sulki silmänsä. Visokki ei ollut varma, aiheuttiko se juurikaan nukkumista. Joskus hän hätkähti kuin olisi herännyt, mutta ei ollut varma, oliko välissä tapahtunut mitään etäisesti nukkumista muistuttavaa.
Vastahan hän oli ollut unessa kuukausikaupalla. Vaappunut läpi Avden sumuisen utopian, joka oli ollut liian kaunista ollakseen totta. Pieninä hetkinä hän kaipasi takaisin sen valheen syliin, mutta suurimmaksi osaksi ei välittänyt edes niinkään paljon.
Vaikka Visokki loogisesti tiesi, että mikään ei pitänyt häntä huoneessaan, tuntui se kuin ahtaalta metalliselta vankilalta kaikkialla hänen ympärillään.
Välillä Visokki yritti parhaansa mukaan loogisesti perustella itselleen, miksi tämä oli se päivä, jolloin hänen kuuluisi nousta ja lähteä ulos kävelylle. Hän oli siinä todella hyvä, mutta mikään järkeily ei ollut lopulta tarpeeksi. Mikään järkeily ei voittanut jossain ylhäällä leijailevan mustan auringon järkyttävää massaa.
Mikään ei ollut sitä painavampaa. Mikään logiikka ei voittanut sitä.
Eikä hänestä tuntunut kovin uskottavalta, että se olisi menossa pois enää koskaan.
Öisin hän sai itsensä liikkeelle, jos edes syödäkseen vähän.
Toimenpiteessä ei ollut mitään eleganttia tai tippaakaan nautintoa. Aivan kuin silloin vuosia sitten jaokkeisten jalkojen armeijan komennossa, hän vain ahmi. Sirkkeliterät hänen leuoissaan pyörivät ja raastoivat metallipurkeista lihasäilykkeet alas hänen kurkustaan. Kaukana oli se eleganssi, jolla hän oli opetellut syömään diplomaattisissa olosuhteissa ollakseen säikäyttämättä uusia ystäviä.
Kun hän söi, hän sai itsensä syömään vain eläimellisellä raivolla. Kun se päättyi, hän rojahti takaisin lattialle.
Välillä hän rojahti jollekin pehmeämmälle alustalle, mutta lattia tuntui oikeimmalta. Lattia oli kova ja kylmä ja järkähtämätön, kun mikään muu ei ollut. Se juurrutti paikoilleen ja tuntui todelliselta.
Se ei ollut mukavaa, mutta se tuntui todelliselta, kun mikään muu ei enää tuntunut.
Oli kalsea syksyinen aamupäivä, kun Visokki seuraavan kerran sai pakotettua itsensä liikkeelle. Hän ei ollut varma, kuinka kauhealta luolastaan kömpineeltä pedolta näytti kohdatessaan admin-tornin käytävän siivoojan, eikä oikeastaan juuri välittänytkään.
Juuri nyt hän halusi vain käveleskellä hieman. Se ei ollut kovin merkityksellistä, mutta mikäpä olisi.
Kulkiessaan ohi admintornin taukohuoneen – johon joidenkin päivien takaisen yön kohtalokkaat tapahtumat olivat fyysisesti sijoittuneet – Visokki oli varma, että kuuli vaimean huudon kutsuvan häntä nimeltä. Hän pysähtyi epäileväisenä keskelle käytävää ja kuulosteli.
”Visokki!”
Tuliko ääni taukohuoneesta?
”Hei Visokki!”
… ja kuuluiko ääni Manulle? Se… ei ollut telepaattinen ääni. Se kaikui seinistä. Miten Manu pystyi puhumaan ilman kehoa?
Visokki työnsi taukohuoneen oven auki ja yritti keskittyä ääneen.
”Visu! Tule tänne!”
Epäuskoinen visorak asteli sisään taukohuoneeseen ja tarkasteli sitä pitkään. Katse siirtyi tuolista pöytään ja pöydästä mattoon, seinästä kattoon ja katosta toiseen seinään.
”Manu? Missä sinä olet?”
”Visu! Pöydällä!”
Visokki käveli pöydän luokse ja hypähti lähimmän nojatuolin päälle nähdäkseen paremmin. Pöydällä ei ollut mitään, mikä olisi auttanut häntä Manun paikallistamisessa. Vain hedelmäkulho, Tawan puoliksi juoma teekupponen ja pari päivää vanha Klaanilehti.
”Käännä banaani ympäri!” sanoi ääni jostain hyvin läheltä. Visokki tuijotti epäileväisesti hedelmäkulhoa, jossa, totta tosiaan, oli kahden omenan, kolmen päärynän ja muutaman kiivin lisäksi yksi banaani.
”Annas kun arvaan”, Visokki viestitti yleisesti ääneen niin, että makuta kuulisi sen, jos tosiaan oli niin lähellä, että pystyi puhumaan hänelle. ”Kosken sitä, ja sitten kerrot, että se on joku slizeroidin universaalinivel tai jotain?”
”Äläs nyt! Käännä banaani ympäri, Visu! Et tule katumaan, payoff on valtaisa!”
”Muutin itseni banaaniksi, Visuuu!” huudahti banaanista tuijottava naama innoissaan. Kaksi silmää ja niiden alla suu, joka sylki sanoja häntä päin. ”PUM! Suuri paljastus: olen banaani! Mitäs siitä ajattelet? Muutin itseni BANAANIKSI!”
Makuta Nui pystyi vain vaivoin pidättelemään nauruaan, minkä kuuli tämän äänestä. Visokin ilme kuvasti lähinnä pettymystä ja epäuskoa.
”Miksi vain tuijotat siinä”, banaani totesi vähän harmistuen. ”Muutin itseni banaaniksi, Visu.”
”Ja?” Visokki huokaisi.
”Ja? Mitä muuta oikein haluat? Muutin itseni banaaniksi ja Liskojen yö oli sisäpiirin keikka?”
”No oliko se?” hän kysyi.
Makuta Nuin närkästystä ei voinut olla kuulematta.
”Ketä kiinnostaa?” tämä puuskahti. ”Terrorismia nyt tapahtuu joka päivä. Tässä jotain, mitä ei ole tapahtunut aiemmin: olen banaani.”
Nyt Visokki oli vain typertynyt. Mitä helvettiä täällä taas tapahtui? Mikäli tämä oli jatkoa hänen todellisuuteen lipuneille painajaisilleen, oli aika vaikea sanoa, oliko se pahin tähän asti.
Ennen kuin hän ehti vastata, Manu huusi: ”Olen BANAANI-MANU!”
Tämä käänsi silmiensä katseen jälleen Visokkiin, jonka ilme viesti yhä syvemmästä pettymyksestä. Visua kauhistutti se, että hän ei voinut jättää seuraavia kysymyksiä kysymättä protestiksi. ”Missä Jäätutkija on? Mitä sinä teit hänelle? Onko hänkin banaani? Manu, mitä helvettiä!”
”Ei, ei! Kelvin on ihan kunnossa! Halusin antaa hänelle vähän omaa aikaa, kun ilmeisesti Kapuran mielessä oli vähän stressaavaa, ja silleen, tiedätkö, juttuja. Elämä on vaikeaa ja niin edelleen. Mutta siis halusin myös vähän haastaa itseäni! Huomaatko? Tein itsestäni banaanin! Tiedätkö, miten tein itsestäni banaanin?” ”Miten sinä nyt ylipäätään teet asioita. Ja miksi.”
”Eijei, aivan vääriä asioita kysyä! Et taida ymmärtää, minulla ei ole kehoa, jonka voisi noin vain muuttaa banaaniksi! Tämä oli vähän haastavampaa! Kun nyt kerran olen olemassa pelkästään psyykkisenä entiteettinä, minun piti asentaa ensin aivot –” ”… en halua kuulla enempää.”
Visokki henkäisi syvään. Oliko tämä oikeasti heidän ensimmäinen keskustelunsa tällä puolella päivänsarastusta? Tämäkö oli se aihe, jota se käsitteli?
Siitäkin, kun hän oli puhunut unessaan Manun kanssa… siitä, kun Manu oli lähtenyt ja jättänyt hänet… siitä tuntui olevan ikuisuus, eikä sitä keskustelua ollut helppo puskea pois. Vaikka se ei ollutkaan ollut totta. Hänen oli hyvin vaikea uskoa, että se ei olisi jossain todellisuudessa hyvinkin voinut tapahtua.
”Miksi sinä et tullut takaisin?” hän lopulta tölväisi täysin eleettömällä äänellä. Makuta oli silminnähden pettynyt Visokin suhtautumiseen hänen neronleimaukseensa.
”No arvelin, että pidät Kapurasta enemmän silloin, kun hän on hengissä”, tämä tuhahti.
Visokilla kesti hetki ymmärtää, että Manu oli vastannut aivan eri kysymykseen kuin mihin hän oli ehkä vastausta hakenut. ”… mitä?”
”Luulisi sinun ymmärtävän, sinähän sen yhteyden ylläpitäjä olit. Huomasit, ehkä, että Joueralla… niin, Jouera on Rakentajan nimi, tämän verran sain tietää! Niin, Joueralla oli lopulta aika hyvä ote koneeseensa. Ette voineet herätä, ennen kuin hänet oli hoideltu. Minä… olisin voinut kyllä, öh, ’palata’, mutta paljonpa siitä teille olisi ollut hyötyä, jos olisin tonkinut Kapuran pääkoppaa unenne ulkopuolella. Kaikista tehokkaintahan olisi ollut likvidoida Kapura ja siten samalla Jouera. Mutta jotenkin uskon, että arvostat enemmän vaihtoehtoa, jonka valitsin – Kapura elää.”
”Sinäpä olet nyt kaikin puolin kiltillä päällä”, Visokki sanoi. Hän ei tiennyt, kuinka vilpittömästi se tuli. Sanat soljuivat ulos ilman mitään syvempää merkitystä.
”Ei minua oikeasti kiinnosta, onko Kapura elossa vai ei – nähtävästi voisin jopa suunnattomasti haitata Punaisen miehen suunnitelmia tuhoamalla hänen Seppänsä. Enemmän minua kiinnostaa, mitä sinä olet mieltä. Kunnioitan mielipiteitäsi, vaikka et sitä uskoisikaan. No, teinkö oikean valinnan?”
Visokki oli hetken hiljaa. Parilla askeleella hän ponnisti taukohuoneen sohvalle, rojahti sille ja antoi katseensa vaellella. Jotain hänen mielentilastaan kertoi, että hän valitsi jäädä lepäämään samaan huoneeseen, jossa oli vasta katsellut Matoron vuotavan kuiviin. Huone tuntui samalla tapaa merkitykselliseltä kuin kaikki muukin juuri nyt.
”Otatko sinä mitään ikinä vakavissasi?” hän kysyi apaattisesti. Makuta mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Useitakin asioita. Mutta ei elämää pidä ottaa liian vakavasti kuitenkaan, eihän? Sanonpahan vain, että jos alan joskus ottaa asiat liian vakavasti, te olette kaikki isossa pulassa.” ”Katso, kuinka vapisen.”
”Irvaile, jos tahdot. Halusin vain piristää sinua. Ja uskon, että kuukausi sitten olisit jopa ollut ehkä vähän huvittunut siitä, että olen jumalauta banaani. Mutta jotain taisi tapahtua, vai mitä? Kun jäit yksin Kapuran mieleen. Ja arvellakseni… kenties pääsit jutustelemaan Punaiselle miehelle? Jos nyt vain edes Kapuran mielikuvalle hänestä, mutta nähdäkseni asialla ei ole juuri väliä.”
Visokki irvisti eikä halunnut myöntää, kuinka oikeassa puhuva banaani jälleen kerran oli. Hän halusi vain kävellä pois, mutta hänestä tuntui taas siltä, kuin hänen raajansa eivät olisi suostuneet liikkumaan tästä. Hän oli käytännössä osa sohvaa. Tämä keskustelu olisi käytävä, koska enemmän taistelua olisi vaatinut jättää se käymättä. ”Manu, onko se, miten sinä heität kaiken aina leikiksi, sinulle jotenkin… tapa käsitellä asioita? Teetkö sinä niin, että millään ei olisi mitään väliä?”
Manu oli hetken hiljaa. Visokki ei katsonut pöydälle päin, joten hän ei nähnyt banaanin ilmettä, kun tämä vastasi: ”Että millään ei olisi mitään väliä? Vai siksi, että jollain olisi jotain väliä?”
”Minä tiedän, että niin pitäisi olla. Mutta sen jälkeen, kun katsoin totuuteen… on ollut aika vaikea uskoa siihen.”
”Ah, menitkö sinä sitten tekemään sen?” Manu kysyi, ja Visokki oli aistivinaan tämän äänessä hitusen jopa järkytystä. ”Katsoitko sinä siihen? Mustaan aurinkoon?”
Visokin hiljaisuus vastasi paremmin kuin mikään sana, jonka hän olisi voinut saada ulos.
Ja taas pienen hetken oli vaikea teeskennellä, ettei sama aurinko olisi langettanut näivettävää valoaan tämänkin kaikkeuden ylle.
”Totuutta ei ole tarkoitettu kuolevaisille. Hitto, minäkään en halua katsoa siihen aurinkoon. Ha ha. Ja tiedätkö miksi? Mitä näit, kun katsoit sinne? Mitä tunsit? Mikä on vahvempaa kuin usko? Vahvempaa kuin itse tyhjyys?”
Visokki ei vastannut, joten Manu jatkoi.
”Oletko koskaan miettinyt, mikä minä olen? Ihan pohjimmiltani. Mikä erottaa minut sinusta? Mikä erotti… Relakin sinusta? Tai Chiroxin? Mitä jää jäljelle, jos otat sen pois? Entä mitä jää jäljelle, jos otat pois sen, mikä erottaa minut heistä? Hah. Minulla on paljon suurempi siivu totuutta kuin mistä moni uskaltaa edes unelmoida – tai pelätä –, mutta liika on liikaa. Sen sinäkin ehkä jo huomasit.”
”Kaikki on tuntunut sen jälkeen vain merkityksestä tyhjältä. Minä… näen asioita. Minä en ole moneen päivään tiennyt, mikä on painajaista ja mikä on totta. Minä olin siellä niin pitkään ja näin sellaisia asioita, joiden jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään muuhun kuin. Kuin siihen kuiluun.”
Hetken aikaa Visokki luuli näkevänsä taas jonkin kipittävän hänen näkökenttänsä laidalla. Hän hätkähti paikallaan, mutta… siellä ei ollut mitään. Ei taaskaan.
”Ja silti… siinä sinä olet. Nousit kuilusta – jostain syystä. Jos millään ei ole mitään väliä, miksi olet tässä… etkä kuilun pohjalla?”
”Minä en tiedä”, sai Visokki hädin tuskin ulos.
”Haluaisin uskoa, että syynä on iätön rakkautesi minuun, jota mustinkaan aurinko ei voi sisäänsä nielaista. Mutta ehkä se on tässä vaiheessa vielä liikaa vaadittu…”
”Vau. Tiedätkö, kuinka apaattinen minä olen? Niin, että en jaksa edes ärähtää tuosta.”
”No oliko se Tawa? Sehän on aina ollut Tawa, eikö? Minulla ei ole mitään toivoa.”
Äänekäs tuhahdus liikautti suuria pihtileukoja. ”Minä en ole edes varma, tekisikö se aurinkoon katsominen sinulle edes hirveän pahaa. Saisit edes jotain perspektiiviä siihen, kuinka paljon maailma pyörii sinun ympärilläsi.”
”Riippuu kovasti, miten minä määritellään. Ehkäpä huomaisit, että maailma pyörii hyvinkin paljon minun ympärilläni, ja kas! Kohta horisontti onkin jyrätty tyhjyyden tieltä. Ja jäljellä on vain täydellisyys.”
Visokki ei vastannut. Häntä lähinnä ärsytti.
”Hah!” Manu huudahti. ”Sainpas sinut edes ärsyyntymään! Apatiasi särkyy, näen jo säröjä! Kyllä tästä kuopasta ainoa suunta on ylöspäin!”
Visokkia huvitti kaivaa kuoppaa vain syvemmälle ihan vain näyttääkseen, että Manu oli väärässä.
”Mutta tuohan on nimenomaan oikea asenne! Vastusta! Rankaise minua!” ”Sinua ei varmaan voi käskeä poiskaan siitä.”
”Minulla ei ole teknisesti ottaen mitään, millä liikkua.” ”Aha. Ajattelitko sinä tätä nyt aivan loppuun asti?”
”Sanoinhan, että halusin haastaa itseäni!”
Kun Visokki ei jälleen millään tavalla reagoinut hänen sanomisiinsa, Manu päätti vain jatkaa aiemmasta aiheesta.
”No, jos katsoit totuuteen, kävit sitten ilmeisesti Verstaassa?”
”Missä… missä Verstaassa?”
”Niin joo, sinä et tiedä! Avden unimaailma on Kepen Verstas! Tai siis… tiedätkö, ei se pikku paja, vaan ilmeisesti Kepe kutsui Verstaakseen… öh, no sitä Avden maailmaa. En kyllä ihan vakuuttunut koko jutusta, mutta ilmeisesti kaikki vain kutsuvat sitä nykyään Verstaaksi, niin ehkä näin on helpompaa.”
”Kepen. Sinne… sinne on siis aina päässyt täältä”, Visokki ymmärsi.
Ja tajusi, että sitä reittiä hän oli alunperin päätynyt maailmaan, joka oli särkenyt hänen todellisuutensa. Sitä reittiä… hän oli seurannut Avdea.
”Ei sentään aina. Joskus se ovikin rakennettiin. Eikä varmaan ollut edes ainoa ovi! Jollain tavalla jotain nazorak-agentteja on kuulemma myös päätynyt Verstaaseen, ja meillä olisi tosi surkea puolustus, jos ne olisivat menneet sinne Kepen pajasta. Niin, eikä Kepen pajastakaan pääse sinne enää. Se reitti romahti Valtiaan uskon mukana.”
”Avde päästi ne nazorakit sinne. Toinen ovi on siellä, missä hän ikinä haluaakin.”
”Ha ha, jalka miehen punaisen, jo alkaa airo maistua, vai miten se meni.” ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä selität.”
”Väliäkö tuolla, jotain piraattien juttuja. Mutta Nihilisti lienee tuttu?” ”Minustako puhut? Sanoisit edes suoraan.”
”Et sinä!” Manu puuskahti. Nyt hänen äänestään puolestaan alkoi kuulua ärsyyntymistä. ”Kun se Punaisen miehen lautturi! Sen nimi on Nihilisti. Ehkä sekin katsoi mustaan aurinkoon ja masentui, en minä oikeasti tiedä näistä nukkejutuista, eikä silleen edes kovin kiinnosta.” ”Kyllä minä tiedän lautturin, Manu. Silloin, kun autoin Avdea, se kuljetti minua. Silloin minä ajattelin, että sille olisi jotain rajoja, mihin se pääsee, mutta… enää en ole niin vakuuttunut.”
Hän katsoi hetken suoraan lamppuun huoneen katossa. Se jätti hänen silmiinsä vain hehkuvan valopisteen.
”Avden uni on liian suuri enää pysäytettäväksi. Se on ihan liian todellinen nyt, enkä tiedä, voimmeko enää estää sitä.”
”Miksi me haluaisimme estää unta tulemasta? Eikö olisi viisaampaa varmistaa, että Nimda ei päädy kokonaisuudessaan hänen käsiinsä?” ”No… en minä väitä vieläkään tietäväni mitään. Hän kyllä yritti selittää sitä, mitä tekee unellaan. En ole varma, yrittikö hän vältellä suoraa vastausta vai oliko hän vain tosi huono muotoilemaan sitä. Minä sain katsoa kenet tahansa hänen käsittämättömän shakkipelinsä nappuloista, ja jokainen vastaus oli vain edellistä käsittämättömämpi. Ja suurempi. Ja pelottavampi.”
”Uijui!” Manu innostui. ”Saitko sinä ne KAIKKI? Kerro! Aloita vaikka, öööh, punaisista läheteistä!” ”Minä… Manu. Minä en katsonut punaisia lähettejä.”
”Mitäs helvettiä! Heti, kun sinulle luvataan, että saat katsoa kaikki nappulat, niin sinä et sitten katso niitä? Kai sinä edes tiedät, kuka on musta kuningatar? Jooko?” ”Minä en katsonut mustaa kuningatarta”, kyllästynyt ääni vastasi.
”Nyt hei. Näillä jutuilla on väliä! Jos minä voin olla sotilas, niin kaikki nappulat ovat ihan hiton vaarallisia! Kyllähän ne nyt pitää selvittää.” ”Manu”, Visokki sanoi huokaisten. ”Mitä hyötyä siitä on, jos minä katson jonkun yhdeksännen mustan sotilaan?? Mitä hyötyä siitä on, kun se kuvio on niin käsittämätön ja saattaa muuttua koko ajan? Hän antoi ymmärtää, että niissä rooleissa on ollut… satoja. Hän on tehnyt tätä pitempään kuin kukaan voi muistaa. Hän sanoi, että Tawa ei ole ensimmäinen valkoinen kuningatar, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! Mitä helvetin hyötyä siitä on, jos minä katson ne läpi ja täytän pääni tiedolla, joka todennäköisesti vain johtaa minua harhaan? Lähtemällä ottamaan jotain hänen peliään vakavissamme me vain annamme sille sen arvon, jonka hän yrittää sille antaa!”
”… mutta kun… minä tarvitsen lorea.”
”… mitä?”
”Kaikki tieto on tärkeää! Äh, miksi yritän vakuutella sinua. Jos et ymmärtänyt tiedon arvoa silloin, minä en voi muuttaa mieltäsi nyt. Kerro ensiksi vaikka sitten, että kuka ihme sitä paikkaa nyt sitten uneksii, kun kerran kävit Verstaassa. Kuulin Kepeltä, että Verstaan Valtiaan usko romahti, ja uni sen mukana. Mutta nähtävästi Punainen mies löysi uuden uneksijan?”
Kysymys uneksijoista oli liian suuri Visokin kohdattavaksi vielä, tai sanallistettavaksi. ”Minä… ehkä näin ’Valtiaan’, jos yhtään lohduttaa. Avde antoi ymmärtää, että valkoinen edusti uskoa ja musta tyhjyyttä… ja minä katsoin, kuka Valkoinen Kuningas oli. ’Uskon kuningas’. En kyllä tiedä, mitä se tarkoitti.”
”Hetkinen. Valkoinen Kuningas? Valtias? Se Valtias? Uuuuh, nyt kuulostaa joltain! Anna kaikki se mausteinen lore!”
Visokilla ei ollut aavistustakaan, mihin johtopäätöksiin Manu oli päätynyt hänen jo sanomansa jäljiltä, mutta hän pysähtyi miettimään tuota outoa kohtaamista suola-aavikolla. Kaiken sen keskellä tuo yksi hämmentävä yksityiskohta tuntui lähes triviaalilta, ja Visokin piti kaivaa sitä jostain syvältä. Kuihtuneen, väsyneen äänen sanat kaikuivat hänen mielessään uudelleen.
”… hän sanoi olevansa Orondes. Tarkoittaako se sinulle mitään?”
”Öh, Orondes? Miehellä on näemmä nimi. Tai no miehellä ja miehellä. Mutta silti… mitä ihmettä? Mitä niin merkittävää Profeetta on tehnyt, että ansaitsi Valkoisen Kuninkaan paikan? Tämä on epäreilua! Toisaalta ilmeisesti kuningas on oikeasti vain aika huono nappula. Ehkä tämä on ihan järkeiltävissä vielä…” ”Minä katsoin myös mustan ja punaisen kuninkaan. Mutta siitä tiedosta ei ollut –”
”PUNAINEN KUNINGAS?” Manu huudahti innoissaan. ”Haluan nähdä! Näytä minulle Punainen kuningas! Tämä on ihan helvetin tärkeääää!”
Visokki jatkoi valoon tuijottamista. ”Se oli liian isoa, että olisin voinut ymmärtää sitä. Minä en mielelläni muistelisi sitä.”
”En minä pyytänyt sinua ymmärtämään. Jos se on liian isoa sinulle, se on juuri sopivan muhkea välipala minulle! Äh, oikeastiko? Eikö? Jooko?”
Visokki huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Miksi sinä et vain ota tätä kaikkea minulta, jos sinua niin kiinnostaa? Miksi sinä vaivaudut edes kyselemään? Kaikki mitä minä opin siellä vain rikkoi kaiken, minkä tiedän, ja todisti sen valheeksi.”
Hän ei voinut sulkea pois muistoa Tawasta esittelemässä Nimdan sirua hänelle. ”Ja ehkä minä en vain ymmärrä, koska olen elukka. Mitä jos sinä vain otat ne muistot minulta kuin olisin lemmikkisi, joka kävi hakemassa kepin sinulle. Sitten minä etsin jonkun kolon, johon lasken ällöttävän munasäkin ja haudon maailmaan tuhat iljettävää pikku-visorakia, jotka syövät kaiken tieltään.”
Manu oli taas hetken hiljaa. Hieman pidemmän hetken kuin aiemmin.
”Ehkä minä… tai. Jos…”
Aivan pieni muren voitonriemua täytti Visokin, kun makuta takelteli. Hyvältä se ei kuitenkaan tuntunut.
”Miksi minä olen tässä tilanteessa taas?” Manu ähkäisi. ”Ei tämäkin voi olla minun syytäni. Sinä katsoit siihen aurinkoon ihan itse! Sinä kovetit sielusi ihan itse. Ihan itse suljit ulos tunteesi. Minä yritän vain selvittää salaisuuksia, joiden avulla voisimme ehkä parantaa mahdollisuuksiamme siihen, että emme esimerkiksi kaikki KUOLISI BRUTAALISTI jäämällä jonkin helvetin sodan jalkoihin. Onko se sitten liian vaikeaa käsittää, että niillä salaisuuksilla ehkä on jotain väliä? Paitsi, että ai niin… eihän millään ole. Mitään väliä. Kyllä, kyllä. Kyllähän minä ymmärrän.”
”Sinut olisi vähän helpompi ottaa vakavissaan jossain toisessa hahmossa”, Visokki tuhahti.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kääntää tätä yhtään positiivisemmaksi.
Vaikka se ei tuntunut varsinaisesti hyvältä.
Mikään ei tuntunut.
”Et sinä edes katso tänne päin! Ja mitä saatanan väliä sillä on, mistä äänet tulevat, jos ne puhuvat totta? Suurimman osan ajasta, jonka olimme yhdessä, ne äänet kuuluivat vain sinulle sinun oman pääsi sisällä. Esitä, mitä haluat – alennu eläimeksi, jos siltä tuntuu –, mutta mitä saavutat sillä? Haluaisitko todella, että minä ottaisin, mitä haluan, ja lähtisin matkoihini? Ehkäpä sinun olisi hyvä kuulla, että vaikka sinä et enää välittäisi mistään, joku muu saattaa välittää. Minä välitän. Minä välitän sinusta.”
Jos se jotain aiheutti, niin Visokki ei ollut aivan varma, mitä. Mutta jotain. ”Et sinä nyt voi sanoa tuollaista BANAANINA ja olettaa, että minä osaisin suhtautua siihen!”
”Nyt oikeasti hei. Minä täällä vuodatan sinulle sieluni ja sinä keskityt banaaniin.”
”Tiedätkö, mitä minä vähän veikkaan? Minä veikkaan, että sinä teet näitä asioita siksi, koska sinä pelkäät olla vilpitön. Koska sinä et ihan osaa myöntää itsellesi, että tämä paikka on sinulle tärkeä. Koska me olemme liian pieniä, että meillä pitäisi olla mitään väliä jonkun kuolemattoman enkelin elämässä. Sinä vedät tämän lekkeriksi ja alennat kaikkia ympärilläsi ihan vain, että sinun ei tarvitsisi kohdata, miten paljon tämä merkitsee sinulle.”
Visokki huokaisi syvään.
”Olen, tiedätkö, jopa vähän kateellinen, että jokin merkitsee jotain sinulle. Ja voitonriemuinen siitä, että sain sinut kiinni välittämästä jostain. Senkin pehmo.”
”No kylläpäs tulee psykologista settiä nyt”, Manu tuhahti. ”Onko sinulla edes tutkintoa oikeasti? Senkin puoskari.”
Visokin pihdit jännittyivät ja hän mulkaisi banaanin suuntaan. ”Silloin, kun minun tietoisuuteni ei ollut vielä täysin muodostunut, ja minä… loin itseäni omaksumalla tunteita, minä kerran söin yhden kuolevan sielunhoitajan muistot. Lasketaanko se, häh?”
Manun piti miettiä hetki, mutta se hetki ei kestänyt kovin pitkään.
”Öh. Teknisesti ottaen varmaan joo… Jos muistat ne jutut ja vielä ymmärrät ne? Niin kai se lasketaan.”
Hetkeksi aikaa tyhjän tilan ylle laskeutui vain pureva hiljaisuus. ”Me olemme molemmat aika sairaita.”
”Meinaatko.” ”Minä olen räjäyttänyt elämässäni jonkin verran päitä. Tosin minusta ne olivat kyllä ansaittuja.”
”Miten olisi vielä yksi? Antaa tulla! Räjäytä minut!” ”Milloin sinä olet viimeksi flirttaillut kenenkään kanssa?”
”Oletko sinä kuunnellut sanaakaan puheestani viimeisen kuukauden ajalta?” Manu kysyi vähän apeana.
Visokki huokaisi taas. Tähänkö hän oli tullut? Oliko kaiken tämän jälkeen Makuta Nui todella ainoa kimmokepinta, joka hänellä olisi sen kaiken hahmottoman tyhjyyden järkeilyyn?
Niinkö pohjalla hän oli?
”Hei”, Manu inahti. ”En minä sanonut sitä ääneen!”
”Ajattelit kuitenkin!”
Visokki huokaisi. Jos millään ei olisi mitään väliä, ehkä hänellä ei ollut syytä säästellä sanojaan.
”Hyvä on. Haluatko sinä kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui?”
”Kuule… jos sattuisin tietämään yhden tyypin, jolta saisin Selakhialla sellaisen aika hienon loma-asunnon –” ”AAARGH.”
”Oletan, että tuo tarkoittaa… kyllä?”
Siinä, kun Visokki lopulta sai kaiken tuona kohtalokkaana yönä tapahtuneen sanallistettua, kesti enemmän aikaa kuin hän olisi uskonutkaan. Toisinaan hän löysi itsensä toistamasta sanantarkkaan Avden sanoja. Joskus jopa tämän äänellä, tarkkoina muistoina. Mikään ei jäänyt sanomatta ääneen.
Visokki kertoi tuhansista uneksijoista ympäri maailmaa ja verkostosta, jonka nämä loivat. Unesta, jota nämä pitivät hengissä, ja muodosta, jonka se oli ottanut. Valkoisesta kuninkaasta, joka oli syösty valtaistuimeltaan. Mustasta kuninkaasta tyhjine katseineen keskellä kuolevaa maailmaa. Punaisesta kuninkaasta suurena, järkähtämättömänä ja hirvittävänä ja tämän tarjouksesta tehdä hänestä parempi. Koko monimutkaisesta shakkikuviosta ja siitä, mitä se edusti. Hän kertoi jopa utopiasta, jossa hän oli viettänyt kuukausikaupalla aikaa, ja jatkoi kertomista, vaikka Manu yritti kysyä, että mitä hän oli mennyt tekemään väärin ja että olisiko asiaa auttanut, jos se loma-asunto olisi ollut vaikka jossain vähän kivemmassa paikassa eikä sisältänyt historiaa hammaslääkäriyrityksen vallankaappauksesta.
Visokki antoi kaiken vain tulla. Jopa muiston omasta loisestaan ja siitä, miten oli päässyt siitä eroon. Luopumalla uskostaan siihen asiaan, jonka päälle hän oli minuutensa rakentanut ja näkemällä muiston, joka oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken.
Hän kertoi jopa siitä, että oli lyönyt Avdea naamaan. Siitä, että se ei ollut tuonut hänen vaatimaansa tyydytystä, mutta hän oli silti tehnyt sen. Manu oli silloin jopa pienen, kunnioittavan hetken hiljaa – kuin tajuten vasta nyt, että se oli ollut kaiken aikaa vaihtoehto.
Lopuksi Visokki kertoi sukelluksestaan syvälle siihen kuiluun, joka porotti suola-aavikon taivaalla. Samaan kuiluun, josta hän oli päässyt kultaisen käden vetämänä pois… mutta joka oli jättänyt häneen jotain, joka ei tuntunut hiipuvan.
Tai pikemminkin ehkä vienyt jotain.
”Ja sitten minä oksensin Nimdan sirun Tawan lattialle”, Visokki sanoi lopuksi. ”Onko kysyttävää.”
”No siis… mitä odotit, jos kirjaimellisesti vedit Punaista miestä turpaan? Että hän kääntää toisenkin posken? Ei, kyllä tukehduttamisyritys muinaisella artefaktilla kuulostaa silleen ihan realistiselta.” ”En ole varma, tekisikö hän sitä pikkumaisuuttaan. Kyllä siinä oli joku… äh, suunnitelma. Aina hänellä on. En kyllä osaa arvata, miten hänen suunnitelmaansa auttaa se, että hän vain luopuu sirusta.”
”Hahaa, ’suunnitelma’. Enemmän tuo hänen toimintansa kuulostaa improteatterilta! Mutta mutta…”
Päivien takainen keskustelu Tawan kanssa lipui takaisin Visokin mieleen, kun hän ymmärsi, että oli mennyt omaa kehotustaan vastaan ja kertonut sirusta Manulle. Se, että ei jaksanut enää välittää yhtään mistään, tarkoitti sitä, että välillä sanoi harkitsemattomia asioita. Hän ei tuntenut enää olevansa siitä vastuussa.
”Niin, ajattelet asiaa ehkä väärästä näkökulmasta! Ehkäpä hän tosiaan luopui sirustaan, mutta toisaalta me saimme sirun. Ehkäpä hän katsoo, että musta pelaaja on niin lähellä matittaa valkoisen kuninkaan, että tasapainon palauttamiseksi on hieman tuettava valkeaa osapuolta.”
”Tarkoitatko siksi, koska menetimme Metru Nuilla sirut?”
”Matoro menetti Metru Nuilla meidän sirumme. Mutta ehkäpä? Olen melko varma, että Abzumo ei ole valkea tahi punainen nappula. Ja hänellä on nyt sitten ilmeisesti kaksi sirua. Se on enemmän kuin kenelläkään muulla Nimdan haltijalla tällä hetkellä. PAITSI! Paitsi, jos meillä onkin itse asiassa myös kaksi? Missähän Zeeta nyt sitten on?”
”Tawa sanoi, että ei tiedä.”
”Vai ei muista?” ”Minä en jäänyt kyselemään enempää. Meillä on ollut vähän vaikeaa. Vaikeampaa kuin haluaisin.”
”No siis, jätit tivaamatta yhdeltä Tawalta. Mahtaisikohan se toinen tietää?”
Toinen, Visokki mietti. Toinen… voi ei. Senkö takia Tawa oli kysynyt häneltä…
Matoron miekka. Kummitukset.
Senkö takia admin-tornissa tapahtui kumman paljon adminillisia toimia, jotka eivät olleet kummankaan heistä määräämiä? Oikeastiko?
Miten se toinen edes kehtasi?
”Äh”, Visokki ärähti. ”Sinulle ei olisi ikinä pitänyt kertoa siitäkään! Miten sinä huijaat minut tähän kerta toisensa jälkeen?”
”Kultaseni, minähän olen aivan vastustamaton! Tuntisit nyt edes vähän jotain… edes pientä lämpöä? Lupaan, etten tartuta loista sinuun. Tahdon vain tuntea kauniit tunteesi!” ”Kuules, senkin ylikypsä… hetkinen, mitä?”
”Edes ihan vähän? Ihan pieni ihastus? Sellainen, että vähän kutittelee vatsanpohjassa. En vaadi paljoa!” ”Turpa kiinni! Miten sinulla on muka loinen? Eikö sinun pitänyt tietää, mitä teet?”
”No kun!” Manu puolustautui. ”Ei se ole edes minusta kiinni! Joku aivan muu tunari meni hankkimaan sen, ja nyt minäkin kärsin!”
Visokki loikkasi tympeänä sohvalta ylös ja alkoi kierrellä huonetta kärsimättömästi. ”Minä en edes tiedä, kuinka paljon niitä on. Avde on sitä vaarallisempi, mitä enemmän niitä on. Vaikka hänellä olisi jotkut… ’hyvät tarkoitusperät’, hän on saanut jo todella paljon pahaa aikaan. Ja sitten hän vain antaa meille… aseen Abzumoa vastaan? Miten tähän pitäisi suhtautua? Mitä tästä pitäisi ajatella?”
”Huomautan, että yksi (1) uneksija riittää, jos hänellä on kokonainen Kanohi Nimda. Toki… mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä suurempi vaiva minun on tappaa ne kaikki.”
Visokin ilmeen nähtyään Manu kiirehti jatkamaan: ”Ei sillä, että tekisin niin. En tietenkään.” ”Heikolla jäällä, Makuta Nui”, Visokki sanoi ärtyneesti. ”Erittäin heikolla jäällä.”
”Siinä menisi ikä ja terveys, kun on ne kaikki saatanan vahkitkin…” ”Aha. Okei, Makuta Nui, okei. Ilmeisesti niitä on jotenkin sitten vain kaikilla vahkeillakin. Kiitos tiedosta.”
”Joo kai. Liittyy toiseen juoneen, ei juututa siihen liikaa.”
Visokki kieltäytyi antamasta puhuvasta banaanista tulevalle kummalliselle heitolle huomiota. ”No auttoiko tämä kaikki tieto sinua jotenkin? Tiedätkö sinä, miten edetä tässä? Minulla ei ole ehkä enää vain voimia. Minä… hädin tuskin tiedän, onko tämäkään totta.”
Visokki ei voinut olla kuvittelematta pienen kultanaamioisen olennon vaappuvan sohvan takaa esiin ja katsovan häntä tyhjillä silmillään. Tälläkään kertaa se ei ollut siellä oikeasti.
”Auttoi! Olen oikeasti kiitollinen! Nyt tiedän, että en riskeeraa Kelvinin henkeä ihan turhan takia!” ”Aha. Onko turha edes kysyä, mitä sinä aiot nyt tehdä… ja miksi?”
”Ajattelin kysyä… kun siis. Minähän tiedän periaatteessa Punaisesta miehestä kyllä, että mikäs himskutti, mutta mitäs se Syvä nauru? Minkälainen homma? ’Sielut yhteen sidottu’, mitä helvettiä se edes tarkoittaa. Ei Miehen kanssa mitään Naurua ole legendoissa paritettu vaan jokin ihan muu. Niin sitten pitää kysyä joltain, joka on ollut tässä maailmassa riittävän kauan nähdäkseen senkin osan totuutta, joka tuli ennen minua.”
”Tuo kuulostaa… ihan todella vaaralliselta. Mistä voit olla varma?”
”Varma mistä? Että sielut on sidottu yhteen? Niinhän se Avde minulle sanoi. Eikä hän valehtele, niin, ei varmasti. Kyllä minä vielä saan hänet kiinni verekseltään! Sano minun sanoneen, joskin mieluiten vasta, kun se on tapahtunut.” ”Tarkoitan, että minne sinä olet edes menossa, ja miksi?”
”Miksi? Koska haluan vastauksia. Minne? Hyvä kysymys! Nyt aluksi… öh, aloitetaan vaikka etelämantereesta. Minulla on hyvä vihje.”
”Manu. Minä en tiedä, vältteletkö sinä vastaamista vai oletko sinä siinä tosi huono. Sinä teet tätä aina. Silloin Koneessa… sinä annoit ymmärtää, että olet tiennyt Punaisesta Miehestä jotain jo aiemmin. Ja ’nukeista’ ja siitä kaikesta. Voisitko… voisitko välillä edes yrittää selittää niin, että minä ymmärrän?”
”No siis… voin? Yrittää, nimittäin.”
Makuta banaanin muodossa makusteli hetken sanojaan. Siitä kuului kirjaimellisesti ällöttävää maiskutusta. Maiskutus sai Visokin ymmärtämään, että Manulla oli konkreettinen hedelmälihasta tehty suu, ja ehkä vielä pahempaa, äänihuulet. Ja… keuhkot.
Visokkia ei ällöttänyt riittävän vahvasti, että hän olisi käskenyt tätä lopettamaan. Ehkä sieltä tulisi kohta jotain kuulemisen arvoista.
”Oletko koskaan kuullut… Punaisen miehen legendaa?” Manu kysyi sitten pahaenteiseen sävyyn. ”En.”
”En uskonutkaan. Se ei ole tarina, jota turagat kertoisivat. Se on näitä muinaisia lopunajan myyttejä, joiden lähteet ovat hämäräperäisiä matoralaisnäkijöitä, joita ilmenee aina silloin tällöin, ehkä kerran vuosituhannessa. Turagoista viisaimmat uskovat, että Suuri henki suo oraakkeleille valaistuksen, ja sitten he näkevät tällaisia ennusteita ja kaikkea muuta häröä. Itsehän muutoin arvelisin, että taustalla ovat eräät psykedeelisemmän puoleiset sienet – minulla on muutama tutkimusartikkeli aiheesta –, mutta on paha väittää vastaan, kun meillä on Destralilla sarjaan kytkettynä ikuisesti hengissä pidetty näkijäpatteristo, josta näitä juttuja nyhdetään.”
Visokki ei jaksanut edes kauhistua yksityiskohdasta, joka olisi tavanomaisesti saanut hänen moraaliset hälytyskellonsa kilisemään.
”Asiaan liittyy tähtien tulkintaa ja muuta mukavaa. Haha. Joueran sanojen mukaan… ’Metru Nuin alamaailma tuntee kyllä sadun Punaisesta Miehestä’. Ihan kunnon okkultistikamaa!” ”Voitko mennä asiaan?”
”Jessus, kylläpäs sitä ollaan tänään kärsimättömiä. Hyvä on, tässä tulee. Oikeaan tunnelmaan virittymiseksi sulje silmäsi… ja kuvita sanani mielikuvituksellasi.”
Taukohuoneen ylle jäi leijailemaan virittynyt hiljaisuus, kun Visokki avasi silmänsä. Tarina, jonka Makuta Nui oli hänelle kertonut, oli herännyt eloon kuvina, ääninä ja tuntemuksina, jotka kummittelivat tyhjyyttään kumisevan tilan yllä.
”Mitä… tuon pitäisi tarkoittaa minulle?” Visokki lopulta kysyi.
”Mitä sinä haluaisit sen tarkoittavan?” Manu vastasi. ”Tahdoit kuulla, mitä tiedän Punaisesta Miehestä. Kerroin, mitä tiedän Punaisesta Miehestä.” ”Tuo on vain joku tarina. Mitä tarkoittaa, että hän väittää olevansa joku satuhahmo?”
”Nii-in, sitä minäkin olen tässä pähkäillyt. Jos Punainen Mies on sitä, mitä väittää olevansa, millaisia seurauksia sillä on? Maailman ei kuulu päättyä vielä… ellei sitten kaikkia muita ennustuksia ole tulkittu väärin! Tarkoittaako se sitten, että Punainen Mies on etuajassa? Ja missä helvetissä on Kohtalon Airut? Miksi se on vaihdettu johonkin Syvään Nauruun? Ottaisin mieluummin kivan kultaisen jäbän.”
Jotain oli selvästi tapahtunut, koska Visokki sai itsensä jälleen liikkeelle. Hän kiepsautti itseään ympäri sohvalla niin, että hänen katseensa osoitti pöydällä puhuvaa banaania kohti. Hänen etujalkansa roikkuivat sohvanreunalta ja hän heilutteli niitä hiljaa miettiessään, mitä edes kysyä.
”Sinä tunnut ottavan tuon ennustuksen aika vakavissasi.”
”Kuulostat skeptiseltä. En ole yllättynyt, koska menit ja katsoit siihen hiton aurinkoon.”
Pihtihampaiden välistä pääsi pahaenteinen surahdus. Oliko se naurua vai raivoa, Visokki ei ollut itsekään aivan varma. ”En minä tiedä, onko tässä vain siitä kyse. Minulla ei ole ikinä ollut kotikylää ja turagaa kertomassa, mitä uskoa. Tai… ehkä ketään tai mitään muutakaan kuin se sydän.”
Ja nyt myös yönmusta tähti hänen taivaallaan, joka ei ikinä mennyt pois, lisäsi hän mielessään.
”Minullakaan ei kieltämättä ollut omaa turagaa kertomassa, mitä uskoa. Mutta, yllättävää ehkä, sitä ei kaipaa hirveästi, mihin uskoa, jos tietää. Sitä se totuus tuppaa tekemään, tappamaan uskon. Ja se kai Avdenkin ongelma oli. Mutta sanotaan nyt vaikka, että tietojeni puolesta minulla on hyviä perusteita uskoa, että tällaisia juttuja ei kannata sivuuttaa ihan täytenä hölynpölynä. Se onkin sitten asia erikseen, miten iso osa näistä jutuista on todella tapahtuva. Omasta puolestani en ihan pidä siitä ’langenneiden enkelten varjojen pois häätämisestä’. Pärjäisin ilmankin.”
”Lisäksi… tämähän… on aivan käsittämättömän isoa! Miksi ihmeessä sinä et kertonut tätä aiemmin?”
”No”, makuta maiskutteli jälleen. ”Olisiko edes Koneeseen astumista edeltävä Visokki uskonut tätä? Veikkaanpa vähän, että ehkä ei! Sinä olet sillä tapaa rationaalinen, että olisit kuitannut tämän hölynpölynä jo ilmankin tuollaista apatiaa!”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Manu oli siinä. Hän antoi tarinan upota hetkeksi taas mietteisiinsä. Palaset yhtyivät Visokin päässä, mutta ne tuntuivat yhä liian isoilta ymmärrettäviksi.
”Kuusi ritaria”, Visokki mietti ääneen. ”Ne hänen kuusi hirviötään?”
”Niinhän sen voisi helposti tulkita. Täytyy myöntää, etten ole nähnyt kaikkia kuutta samassa paikassa. Tai edes kaikkia kuutta yksittäin… Mutta en tiedä, jos heidän oli tarkoitus valmistella maailma Punaiselle Miehelle, onko homma muka sitten jo valmis? Tai ehkäpä tulkinta on väärä, ja kuusi ritaria ovat jotain muuta kuin Punaisen Miehen nuket. Mutta mitä sitten? Ja joko ne tulivat ja menivät?”
”Entäs sitten se paratiisi, johon hän johdattaa oikeaoppiset… onko se… se hänen unensa? Verstas, sanoit.”
”Jotkut nihilistisimmät ovat tulkinneet paratiisin tarkoittavan vain Punaista tähteä, mikä vihjaisi, että Punainen Mies vain tappaa meidät kaikki. Aika kurjaa! Mutta mitenkäs sitten erottelet syntisten ja hurskaiden välillä, jos kaikki vain pääsevät paratiisiin? Noh… joka tapauksessa ei kuulosta todennäköiseltä, että minua sinne päästettäisiin.”
Se, että Visokki kuunteli itse Suuren hengen enkelin mietiskelevän uskonkysymyksiä, tuntui hänestä vain hieman vähemmän surrealistiselta kuin se, että hän kuunteli banaanin mietiskelevän uskonkysymyksiä. ”Sinä saat hänet kuulostamaan vielä vaarallisemmalta kuin pelkäsin. Ei hän kyllä ole ikinä puhunut mistään vääräoppisten tuomitsemisesta. Mutta se, mitä hän tekee, on kyllä aivan pelottavan suurta.”
”Onko hän puhunut siitä, että joku ei mahtuisi hänen narratiiviinsa? Jääkö joku hänen tarinansa ulkopuolelle? Ehkäpä Verstas ei toivota tervetulleeksi ihan ketä tahansa.”
Makutan sanat olivat isompia ja pelottavampia kuin Visokki oli nyt valmis vastaanottamaan. Mutta toisaalta… ne antoivat toivoa. Ne saivat hänet uskomaan, että oli kaiken aikaa ollut mahdollisuus, että Avde todella oli vain hullu, paha ja väärässä.
”Enkeleitä. Demoneita. Mielikuvitusmaailmoja. Profetioita. Paratiiseja. Maailmanloppu. Mitä minun elämälleni on tapahtunut?”
”Siihen on tullut vähän lisää jännitystä?” ”Sitäkö tämä sinulle on?”
”Eikö sinussa ole jäljellä edes sen verran tunnetta, että maailmanloppu vähän jännittäisi, jos se katsoisi sinua silmiin? Kultaseni, kultaseni, ehkäpä sinä olet meistä kahdesta se akuutimmin henkisen tuen tarpeessa oleva.” ”Minä olen varautunut jo aika monta kuukautta siihen, että minun oma maailmani voi loppua hetkenä minä hyvänsä! Anteeksi, jos en osaa ihan käsitellä sitä, mitä se voi tarkoittaa koko muulle maailmalle. Ja sitä paitsi… ei tuo kuulosta uskottavalta. Tuo kuulostaa liian isolta ollakseen totta.”
”Hmm, aivan. Ehkäpä se on esimerkiksi… unta?”
Se oli sana, joka sai Visokin nielemään jokaisen vastalauseen, jonka hän oli etukäteen muodostanut. ”Sinä tunnut oikeasti uskovan, että hän ehkä pystyy siihen. Vai haluatko sinä vain jännitystä elämääsi?”
”Mitä minä tein, kun Punainen Mies oli kukistettu? Sinä itse näit oman mielipiteesi aiheesta aivan äskettäin jonkinlaisena unena.”
Visokki ei vieläkään oikein halunnut vastata siihen. Pahinta oli, että jokin täytti hänet taas. Jokin sairas, mielipuolinen nälkä, joka puski jopa kaiken ylitse vyöryvän apatian yli. Edes hetkeksi. ”Hyvä on. Sait minut kiinnostumaan tästä.”
”Kysymys kuuluukin… jos Avde voi olla legendan Punainen Mies, kannattaako hänet aliarvioida vastustajana? Minusta kuulostaa ehdottomasti terveellisemmältä olla tekemättä niin. Mutta en voi kieltää, etteikö minuakin ihan vain myös kiinnostaisi suunnattomasti!”
Visokki laskeutui alas sohvalta ja katsoi ulos ikkunasta. Syyspäivä oli kääntymässä iltapäivää kohti, mutta valoa riitti vielä mittaamattomasti. Elämän ääniä oli niin paljon. Kaikki se kalpeni kysymyksien tulvalle, joka sinkoili hänen päässään. Tawan sanat toistuivat sen kaiken keskellä.
”Pitäisikö sinun kuitenkin… levätä välillä?”
Ei hänellä ollut aikaa.
Jos hän pysähtyisi, kuilu saisi hänet kiinni.
Harhautuksia. Jotain harhautuksia oli pakko keksiä. Makuta Nuin järjetön mysteeriajelu ei voinut olla niistä huonoin.
”Sinä sanoit, että jokin ei aivan täsmää. Tarinassa on Kultainen Soturi mutta ei Syvää Naurua. Onko tämä se, missä saamme hänet valheesta kiinni?”
”Hm, noh”, Manu vastasi. ”Ei välttämättä. Hän ei ole missään vaiheessa sanonut olevansa juuri tuon legendan Punainen Mies. On olemassa myös vaihtoehtoinen versio. Osaatko arvata, keneltä lähdemme sitä seuraavaksi utelemaan?” ”Athisteilta”, Visokki sanoi salamannopeasti. ”Sinä sanoit siitä. Silloin kun pullistelitte Rakentajan kanssa aivojenne koosta.”
”Hei! Minun aivoni ovat tällä hetkellä ihan tosi pienet!” ”Miten sinä edes istutit ne banaa-… katso, mitä sait minut tekemään? En minä oikeasti halua kuulla.”
”En ole vakuuttunut! Mutta siinä et ole väärässä, että athistit ovat meille selityksen jos toisenkin velkaa. Ja niiden olisi nyt parempi alkaa laulaa. En aio sietää… hupsuttelua.” ”Tuota sinä et kyllä usko itsekään.”
”Lähdetäänkö kuulustelemaan? Ketään ei tarvitse edes kiduttaa, jos et tahdo.”
Visorakin pihdit nappasivat banaanin hedelmäkorista otteeseensa. Visokki kipitti ulos taukotilasta nopeammin kuin ehti kyseenalaistaa ja puski oven auki tieltään. Sielunlähde, kaupungin temppelien keskus, sijaitsi toisella puolella jokea, pitkän kävelyn päässä. Se tuntui parhaalta paikalta aloittaa. Visokki muisti etäisesti kuulleensa tuoreen athistikappelin perustamisesta. ”Minä en ole sitten aivan vieläkään vakuuttunut, että mikään versio tästä legendasta on totta. Mutta olet nyt huijannut minut tähän mukaan joka tapauksessa.”
”Sillä, mikä on totta, ei taida hirveästi olla Avdelle väliä”, vastasi banaani. ”Väliä on vain sillä, mikä ei ole valhetta.”
Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kaukaisia kertomuksia. Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!
Tämän Matoro oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Laulu Viimasta ja Vasamasta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen esiaikojen suurimmista tragedioista…
… ja näin se yleensä kerrottiin.
Silloin kun Suurkaupunki oli vielä nuori ja kesken, Pohjolan ikimetsiin kulkeutuneita matoraneja ryhtyi suojelemaan sankartiimeistä ensimmäinen. Heitä johti urhea ilman toa, jota ollaan legendoissa kutsuttu vain Viimaksi. Pohjoismantereen perimätieto käyttää nimeä Lesovikk. Etelässä hän on Virtik. Ja tragedian toinen puolisko oli Vasama – Nikila, Vokua, Atraimeksikin kutsuttu.
Kuin nuori maailmakin, Viima oli villi ja oikukas. Viima ihastui ja vihastui herkästi, mutta hän ja hänen johtamansa toat saivat nopeasti Pohjolan matoralaisten kunnioituksen puolustaessaan näitä ajan alkuhämärien petoja vastaan.
Mutta toisinaan Kohtalo toimi oudoilla tavoilla, jos se oli Kohtalo laisinkaan. Ja niin Viima kohtasi Vasaman – tämä oli oli salaman soturi samasta ryhmästä, ja ilman toan hyvä ystävä. Hän oli vakaa ja kaukaa viisas – ainakin aluksi.
Jokainen Toa-tiimi hioutuu läheiseksi joukoksi sisaruksia, kun he kulkevat läpi monen monien haasteiden, mutta Viimalle ja Vasamalle se ei riittänyt. He eivät halunneet olla vain toa-veli ja toa-sisko – he halusivat toisensa. He eivät halunneet tyytyä vain velvollisuuden polkuun. He halusivat. Ja se ajoi heidät tielle, joka sai soturin niin helposti hukkaamaan Velvollisuutensa ja lopulta Kohtalonsa.
Ja synnillä, yhdellä niistä ensimmäisistä, oli nimi. Sitä kutsutaan Myrkyksi, sillä vain pieni pisara sitä myrkyttää hyveiden polun.
Toisin kuin joukkoa yhdistävä Yhtenäisyys, myrkyllinen itsekkyys hajottaa toveruuden. Se saa Suuren Hengen lapset uskomaan omaan voimaansa ja kuvittelevan, että he muka tietäisivät paremmin. Se saa heidät antamaan vain Hengelle kuuluvan palvonnan toisille kuolevaisille.
Viima ja Vasama palvoivat toisiaan. He jakoivat kaiken – jopa tiimin johtajuuden. Toki he saivat vastalauseita siitä, ja osa heidän tovereistaan näki, miten vaarallista polkua pari tanssi. Mutta harvalla oli sydäntä sanoa mitään heidän onneaan vastaan – ja siinä piili rakkauden vaara. Kuinka sanoa vastaan onnelle? Kuka muka kieltäisi ilon?
Viima ja Vasama olivat eittämättä onnellisia – kenties onnellisempia kuin kukaan muu ajan alun lapsista. Mutta yhtä kaikki heidän onnensa johti vääjäämättä pohjattomaan suruun.
Niin kului vuodet, ja he uskoutuivat toisilleen.
He vannoivat ikuista rakkauttaan Yhtenäisyyden nimeen – mutta se oli vain yhtenäisyyden irvikuva.
He vannoivat Velvollisuutta toisiaan kohtaan – vala jota tulisivat vielä katkerasti katumaan.
Ja he vannoivat Kohtaloidensa olevan yhteen solmitut – kuolevaisten ainainen harhahan se oli, luulla ymmärtävänsä Kohtalon polut ja hallitsevansa niitä.
Mutta yhtä kaikki, he uskoivat tekevänsä oikein. He uskoivat toisiinsa enemmän kuin Suureen Henkeen.
Yhä useampi tunsi varjojen seuraavan heitä.
Pitkään onni kestikin. He olivat taistelukentällä erottamattomat, ja parin johdossa ei ainutkaan peto pärjännyt heidän ryhmälleen. Pohjolan kylät kukoistivat turvassa pimeältä. He majailivat yhdessä suurimmista kylistä, Rei-Korossa, josta on nykyisin jäljellä vain rauniot. Viima ja Vasama asuivat yhdessä, ja kauan he saivatkin nauttia rauhasta, jonka olivat maille taistelleet.
Mutta kaikki päättyy lopulta, ja väärät polut katkeavat. Sillä eräänä kohtalokkaana kevätpäivänä kävi kylän kimppuun Suuren Hengen äpäriä, zyglakeiden saastaista sukua. Niinä varhaisina aikoina ne pimeyteen kirotut pedot olivat vielä monilukuiset ja uskaliaat. Lauma hyökkäsi kylään aikomuksenaan syödä sen väki ja tappaa sen toat, jotka olivat kaataneet niin monta kammotusta vuosien saatossa. Joukko oli suuri, ja niiden johtajan maine kiisi heidän edellään kuin myrsky pelkoa.
Ei se kokeneille toille mahdoton vastus ollut – ei, mikäli he olisivat pysyneet hyveiden tiellä.
Mutta kun ratkaiseva hetki koitti, ja Viiman piti valita tehtävän ja rakkauden väliltä, hän valitsi väärin. Taistelun ollessa hurjimmillaan hän joutui eroon Vasamasta, ja näki tämän haavoittuvan taiston toisella puolella. Se sai Viiman hautaamaan kaikki muut aatteensa, eikä hän johtanut toia tappamaan Äpärien hirviökomentajaa silloin, vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus. Mahdollisuus, jonka hän heitti hukkaan oman rakkautensa alttarille.
Hän syöksyi rakkaansa luokse kuin myrskytuuli. Ja niin tulinen oli hänen vimmansa, ettei yksikään peto kestänyt hänen tiellään. Viima hukutti taistelukentän vereen päästäkseen vaimonsa luo, ja Vasaman luo päästyään hän romahti polvilleen nähtyään tämän haavan vakavuuden. Ase joka oli Vasamaa iskenyt oli ollut myrkytetty, kuten Äpärillä usein oli, ja sen rutto oli nopeasti saastuttanut salamattaren sydämen. He tiesivät kummatkin, ettei hän selviäisi.
Vaikka Viima olisi silloin noussut ja palannut taisteluun, olisi ollut liian myöhäistä. Hänen uljaudestaan huolimatta muut olivat jääneet äpärien karmivan kuninkaan saaliiksi, ja uljas vastarinta oli murrettu luumiekkojen iskuin. Seitsemän kahdeksasta toasta makasi maassa, kuusi kuolleena ja viimeinen hitaasti pois hiipuvana.
Pedot eivät uskaltaneet lähestyä murheen murtamaan Viimaa, sillä he pelkäsivät tämän raivoa. Toa kumartui puolisonsa eteen ja vannoi tälle löytävänsä tämän vielä. Hän vannoi, ettei unohtaisi häntä. Ja hän itki katkerasti loppua. Rakkaansa loppua. Heidän ystäviensä loppua. Koko kylän loppua.
Vasama hymyili heikosti.
”Mikä typerys sinä olet”, hän sanoi vaivalloisella henkäyksellä. ”Sinähän lupasit, ettet koskaan asettaisi muita vaaraan takiani. Sen sinä lupasit kaikille heille”, Vasama parahti, ja siinä hänen sielunsa hitaasti lipuessa Punatähdelle hän ymmärsi heidän virheensä täyden mitan.
”Olet tahrannut minunkin käteni ystäviemme vereen, sillä kaiken lupasimme jakaa, eikä ilman lupaustamme tätä olisi tapahtunut.”
Eikä Viima uskaltanut katsoa rakkaaseensa, sillä ymmärsi virheensä ilmankin.
”Minä en pystynyt päästämään sinusta irti”, Viima sanoi synkästi. ”Uskoni ei riittänyt, että selviäisit yksin. Ja milloinkaan en olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin jättänyt sinut.”
Vasama esitti kysymyksen, jota niin monet vielä tänäkin päivänä pohtivat.
”Jos saisit valita uudelleen, ja joko ottaa onnemme ja kurjan kohtalomme – tai sitten unohtaa rakkautemme mutta välttää tämän tuskan – kumman Kohtalon valitsisit, rakkaani?”
Mahdoton kysymys se oli. Kuka muka voisi mitata onnen ja surun, kuka voisi laittaa sen vaakakuppiin? Yksin Suuri Henki kaikista olevaisista, eikä Hän katsonut maahan sinä iltana.
Eikä Viima vastannut. Kenties hän uskoi rakkauden ja onnen olleen niin suuri, että kaikkien menettäminen oli siitä käypä hinta – mutta ei pystynyt tunnustamaan sitä itselleen, sillä ei halunnut myöntää miten itsekkääksi se sai hänet tuntemaan. Vai olisiko hän mieluummin ottanut heidän elämänsä ilman heidän rakkauttaan – tyytyä vähäisempään mutta välttää suruista suurin? Sitä hän ei voisi elämänsä rakkauden edessä myöskään myöntää, sillä se rakkaus oli kaikki, mitä heillä oli jäljellä.
”Olisipa meillä ollut enemmän aikaa”, hän itki karvaasti ja suuteli rakastaan, jonka tunsi kylmenevän hänen käsissään.
”Kun joskus seuraat minua”, Vasama sanoi heikosti. ”Ja pääset tähden hoviin… etsi minut. Minä odotan sinua ikuisesti.”
Ja niin hän lopulta kuoli, ja Viima kantoi hänen ruumiinsa metsään jonne kasasi kaksi kumpua – toisen rakkaalleen ja toisen kaikille muille menettämilleen.
Eikä hän enää koskaan uskaltanut katsoa taivaalle, sillä se oli seitsemän tähteä synkempi hänen erheensä takia.
Tarut eivät kerro, mitä Viimalle kävi. Rei-Koro autioitui, ja nekin rippeet, jotka selvisivät pedoilta katosivat maailman tuuliin. Yksinäinen toa vaelteli aikansa, yrittäen löytää uudelleen intohimolle hukkaamansa toan polun, mutta sen hän oli hukannut ainiaaksi.
Jotkut sanovat surun ja katumuksen käyneen lopulta liian suureksi, ja kertovat Viiman heittäytyneen teräänsä neitonsa haudalla.
Toiset taas kertovat hänen vaeltavan maailmassa vieläkin, iäisen surullisena mutta päättäväisenä siitä, että löytäisi uudelleen Kohtalonsa.
Ja niin päättyi matoralaisten tärkein kertomus rakkaudesta.
Meni kauan, ennen kuin Matoro todella ymmärsi kertomuksen ytimen.
Saarretun linnoituksen sotilas
Bio-Klaani
Vapaus!
Tai ainakin vapaus sairasosastolta. Iloa hieman söi se, että hän vapautui lähinnä piiritetyn saaren arkeen, jossa oli aivan liikaa toivottomia ja liian vähän tilaa.
No, kyllä hän silti mieluummin otti pari sataa kilometriä liikkumatilaa parin metrin sijaan.
Toan asunto oli surullisessa kunnossa. Hän ei ollut lainkaan muistanut, miten maassa hän oli ollut vielä pari päivää sitten. Lattialle on kerääntynyt postia, jota hän hädin tuskin oli katsonut läpi. Pöydällä oli vieläkin se kirja, minkä Kapura oli hätätapauksellaan keskeyttänyt kello neljältä aamuyöstä. Toa otti sen – se oli romaani legendaarisen Nivan Kardalaisen taistelusta Kalmahin joukkoja vastaan. Hän työnsi sen hyllyynsä. Juuri nyt Matoroa ei huvittanut lukea pientä kirjastoaan sotahistoriaa.
Toa avasi ikkunan selälleen ja antoi kylmän tuulen pilata kaikkien naapurihuoneidenkin lämmityksen. Hänen kaulansa oli edelleen arka, eikä hän uskaltanut tehdä kovin nopeita pään liikkeitä, vaikka Kupen mukaan hän kyllä pysyisi kasassa. Ainakin tavallisessa arjessa. Voi, tohtori-parka ei tainnut tietääkään, millaista Matoron tavallinen arki oli, toa mietti hieman huvittuneena ja poimi postinsa.
Lähinnähän ne olivat Klaanilehtiä ja lehtisiä erinäisistä avustustilaisuuksista, joita hän ei ollut jaksanut katsoa läpi aiemmin. Joukossa oli näköjään myös… saapumisilmoitus Bio-Klaanin postista? Tai kai noutoilmoitus oikeasti, koska postipaketteja ei oikein kulkenut. Mikä teki koko lapusta mysteerillisemmän – miten niin hänelle olisi paketti, jos posti ei päässyt saarelle? Vai oliko se saaren sisältä?
Hetken miettimisen jälkeen Matoro kyseenalaisti koko pohdinnan mielekkyyden. Hän voisi vain mennä sinne postilaitokselle ja selvittää, mistä on kyse.
Joko oli melko kirkas päivä, tai sitten Matoro vain katsoi Klaania tänään hieman kirkkaammin. Kumpikin piti luultavasti paikkansa. Tuntuipa hyvältä vain kävellä parin päivän joutenolon jälkeen! Kahvio näytti olevan keskellä lounasruuhkaa, kun toa ohitti sen.
Hän näki monia uusia kasvoja, enimmäkseen pohjoisen matoralaisia. He eivät häntä juuri tunteneet, mutta sen sijaan kaupunkilaisten katseista saattoi huomata, miten ne viipyivät toassa. Luultavasti syy ei ollut ainoastaan hänen komea ulkonäkönsä. Matoro oli etäisesti tietoinen häntä ympäröivästä huhumyllystä ja epätietoisuudesta… ja totta puhuakseen sille huhumyllylle taisi olla ihan hyvät syy. Toa pohti, pitäisikö hänen vaikka julkaista jotakin Klaanilehdessä, mutta ajatukset keskeytyivät postiin saapumiseen ja muuannen postinhoitajan iloiseen hymyyn.
”Hei! Oh, olet Matoro! Tai siis tietysti olet, ei meillä muitakaan sinun näköisiä ole, vaikka onkin niitä samannimisiä pari…”
”Minulle pitäisi olla paketti”, Matoro pisti väliin.
”Ah, joo! Meille tuli tuo yksi paketti jo jokin aika sitten, ja se on aika iso, niin että ei sitä voinut oikein työntää postiluukusta, etkä sinä kai huomannut lähettämäämme viestiä, mikä on tietty ihan ymmärrettävää, kun sinulla on ollut jotain niitä kiireitä ja matkoja, mutta ajattelin, että…”
”Joo, on ollut… kiireitä”, toa vastasi. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä kuunnellessaan ga-matorania.
Dinem jatkoi. ”Se on sellainen iso ja aika harmaa, missä on sellainen hassu metrunuilainen leima, jollaisia ei ole kyllä näkynyt aikoihin, kun on se sota ja kaikkea sellaista ja oikeastaan sekin että postilennotkin lopetettiin ettei niitä paketteja ole kovin paljoa muutenkaan…”
”Keneltä se on?”
”Ah, niin, tietty, se tuli jo ennen kuin postilennot lopetettiin, eihän se olisi muuten voinut ollenkaan tulla. Se odotti vain aika kauan tuolla muiden alla, mutta nyt kun ei ole enää muita paketteja niin muistin että sillekin pitäisi tehdä jotakin, vaikka ei se hassu vahki kyllä sanonutkaan että tämä olisi kiireistä kun käski toimittaa tämän eteenpäin…”
Vahkeja, jotka olisivat voineet jättää postipaketin Klaaniin viime aikoina, ei ollut kovin montaa.
”Cody jätti sen?”
”Joo, se se nimi oli, Cody. Joku ihme kenraalikin se taisi olla, kun niin vakava ja sotilaallinen oli, mutta ei sellaisella uhkaavalla tavalla niinkuin nazorakit, ehkä enemmän sellaisella…”
”Tuota, kiitos, voisitko–”
”… ei sillä, onhan se vähän hassua että vahkien päät on kuin vortixxeilta eikä esimerkiksi matoraneilta kun ne kuitenkin kai luotiin Metru Nuin poliiseiksi, ja siellä käsittääkseni on aika paljon enemmän matoraneja kuin vortixxeja – mutta sinähän olet käynyt siellä, etkö vain, Matoro? Oliko Metru Nuilla kivaa? Kävittekö Tiedon torneilla? Ne kuulemma koskettavat taivasta, mikä on vähän hassua, kun miten taivasta edes voi koskea, mutta Metru Nuista sanotaan muutakin sellaista mitä ei oikein tahdo käsittää, kun se on niin suuri ja vanha…”
”–voisitko–”
”… että Tongukin sanoo aina ettei niiden koneisiin ole luottaminen, kun ovat niin outoja eikä niitä kuulemma saa edes korjattua jakoavaimella, koska olisihan se hassua jos vahkit voisi laittaa kuntoon ruuvimeisselillä, vaikka toisaalta vahkien sanominen koneiksi on kai niiden mielestä vähän epäkohteliasta, kun ne kuitenkin osaavat tehdä monia juttuja mitä mekin kuten vaikka kävellä ja puhua ja jättää postipaketteja– niin, se postipaketti, se on aika iso ja…”
”Näytätkö nyt vain sen paketin!” Matoro sai sanottua, kun matoran joutui haukkaamaan happea ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana. Ilmeisesti ga-matoranien muita suuremmat keuhkot kävivät muihinkin tarkoituksiin kuin vain sukeltamiseen.
”Ah, niin, kyllä, se on täällä näin takahuoneessa, jos seuraisit minua, kun sinne ei kaikki osaa, paitsi postin työntekijät, eikä meitäkään ole…”
Matoro antoi hyperaktiivisen puheensorinan vaimentua etäiseksi mölyksi ja lähti postineidin perään. Mies mietti hetken, mitä Cody olisi oikein hänelle jättänyt, ja miksei tämä ollut kertonut siitä henkilökohtaisesti? Ainoa, mitä toa keksi, oli jokin hölmö jatko heidän taannoiselle väittelylleen miekkojen ja tuliaseiden välillä, mutta ei kai Codykään käyttäisi vitsinsä huipentumaan niin paljoa vaivaa? Mitä jos paketista paljastuisikin esimerkiksi kivääri, joka käyttäisi miekkoja ammuksinaan? Tai miekka, joka ampuisi ohjuksia?
Toisaalta Bladis oli kertonut suurinpiirtein jokaiselle siitä typeryydestä, mitä hän oli vahkin kanssa kehittänyt, eikä Mustalumi ollut sen jälkeen enää lainkaan varma siitä, että vahkilla oli itsekurin hiventäkään.
Laatikko oli totta vie ”iso ja aika harmaa”, kuten Dinem oli luonnehtinut. Siinä oli päällä vain pari metrunuilaista oletusleimaa ja useita merkkejä Mustan Käden leimasimella, aivan kuin joku olisi testannut leimasimen toimivuutta useita kertoja laatikon pintaan ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen.
Toa sai siirrettyä paketin ylös huoneeseensa matoralaisen anteliaasti lainaamilla nokkakärryillä, joihin liittyviä hassuja tarinoita Dinem oli jäänyt selittämään toan poistuttua melkoisen tyhjästä postivarastosta.
Toa sysäsi laatikon keskelle kylmää huonettaan. Se oli nopea kangeta auki.
No, tämä selittää, miksi se painoi kuin synti, Matoro ajatteli katsoessaan sodanaikaista radiolähetintä, joka oli kokonsa perusteella kiskottu jostakin Käden suuremmasta ajopelistä. Se oli kuitenkin selvästi viritelty, sillä kuoresta pisti esiin osia, joita eivät oltu todellakaan suunniteltu siihen. Mukana tuli mauttoman pitkä antennijärjestelmä, sodanaikaista kaapelia sekä… kirje?
Kirjoitusta täynnä olevan paperin lisäksi ulos sujahti valokuva
Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Se oli Xeniltä. Tai pikemminkin se oli Xen.
Sen toisella puolella oli lyhyt teksti:
Kun minulle kerran jäi tämä naamio, niin on vain reilua, että sinullekin jää joku kiva muisto! – Xen
Kuvan ikää oli vaikea arvioida. Matoro muisti etäisesti nähneensä vanhoja kameroita Xenin huoneessa, eikä vahkin valokuvaharrastus olisi yllättänyt häntä lainkaan.
Hän olisi halunnut jäädä vain tuijottamaan valokuvaa, mutta uteliaisuus kirjeen sisällöstä vei lopulta voiton.
Teksti vanhassa, kellastuneessa paperissa oli kuin koneen kirjoittamaa. Rivit olivat absoluuttisen suoria ja jokainen sama kirjain identtinen – mutta silti teksti oltiin ilmeisesti kuitenkin kirjoitettu käsin, sillä siellä täällä oli pieniä punaisia mustepisaroita..
Aivan ensiksi tahdon selittää, miksi en antanut tätä sinulle jo lähtiessänne. En tahtonut antaa turhaa (sinulle eikä minulle) toivoa tämän toimimisesta. Mavrah on työskennellyt vastakappaleen kanssa siitä asti, kun Cody lähti viemään teitä. Kenties hänen paluun aattona vihreä valo viimein palaa lähettimen takaosassa. Se tarkoittaa, että professori on onnistunut. Mikäli ei, niin ainakin yritimme. Meriporttien lävitse kommunikoiminen on uskomattoman hankalaa! Se vaatinee hyvän tuurin lisäksi myös erinomaisen sään halki kommunkoitavien alueiden.
Kuten tässä vaiheessa varmaan olet jo keksinyt, on paketissa vanha sodanaikainen kommunikaattori. Ja (jos se toimii) sen pitäisi pystyä luomaan yhteys välillemme. Matka on pitkä enkä usko pääseväni poistumaan Metru Nuilta vielä aikoihin. Olkoon tämä rajattu mahdollisuutemme pitää yhteyttä toisiimme.
Siinä tapauksessa, että Mavrah epäonnistuu eikä laite toimikaan toivon, että tapaamme ennen kuin tämä hullu maailma sekoittaa kaiken lopullisesti. Älä anna äänien päässäsi viedä mukanaan itseäsi, niin minäkään en anna omieni tehdä sitä minulle.
Lisäksi minun täytyy pyytää, että et avaa kommunikaattorin takakantta. Se, miten tämä on saatu toimimaan on tosi tosi outoa, enkä ole varma osaisinko itsekään selittää. Meillä on jossakin Xian suunnalla vanha yhteyspiste, jonka kautta signaali kulkee, joten ehkä yhteys toimii parhaiten suuntaamalla antenni liskosaarta kohti? Ehkä.
– Rakkaudella, Xen
Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Mies nosti katseensa kirjeestä eikä tiennyt, mitä ajatella.
Vahkin ollessa vain Matoron muisto ja unelma tämä oli ollut todellisen maailman ongelmien ulottumattomissa. Yhdellä viestillä nainen oli hypännyt hänen haavemaailmastaan takaisin todellisuuteen.
Kaikki oli ollut niin paljon yksinkertaisempaa, kun kyse oli ollut vain unelmasta. Matoro oli ollut täysin valmis antamaan periksi typerän rakastumisensa suhteen! Haavetta oli turha ruokkia. Ehkä sitten sodan jälkeen, mies oli selittänyt itselleen. Mutta niin kauan kuin Klaani oli uhattuna, oli sotilaan velvollisuus siellä. Hän ei vain voinut lähteä taas ja hylätä kaikkia.
Se oli ollut helppoa perustella, sillä eihän hänellä ollut vielä aavistustakaan siitä, välittikö Xen hänestä yhtä paljon. Xeniltäkin järkevin valinta olisi ollut vain unohtaa koko asia! Ihan niin kuin Matoroltakin. He olivat hädin tuskin tutustuneet toisiina! Se, mikä jäi vainoamaan miestä kuin uni, johon haluaisi palata, ei todennäköisesti ollut yhtä dramaattista vahkille. Miksi olisikaan ollut?
Toki Matoro oli ollut ensimmäisiä, joiden kanssa Xen oli päässyt puhumaan eristyksensä jälkeen… mutta miksi tämä muka tekisi vahkista yhtä palavasti rakastuneen kuin mitä Matoro oli? Mustalumi itse oli ollut henkisesti riekaleina ja pakkomielteiden ajama. Ehkä hän oli tarttunut Xeniin kuten hukkuva tarraa pelastusrenkaaseen, kuten meriharakka oli hänelle rääkynyt.
Hän oli käynyt sen monologin läpi mielessään useita kertoja: olisi ollut niin helppoa vain unohtaa vahki ja keskittyä siihen elämään, joka hänellä Klaanissa oli. Niin hän oli yrittänyt tilannetta järkeillä, sillä toinen vaihtoehto oli tuskallinen valinta Klaanin ja Xenin välillä.
Järkeily oli toiminut, kunnes sanat ”Rakkaudella, Xen” olivat piirtyneet miehen verkkokalvoille.
Se sanapari kertoi hänelle, ettei kyse ollut vain hänen epätoivoisesta unelmastaan, josta hän voisi päästää irti, jos haluaisi. Se kertoi, että myös Xen välitti.
Ja vaikka se olikin Matoron sydämen intohimoisin toive, ei sen toteutuminen tehnyt maailmasta yhtään yksinkertaisempaa. Se pakotti hänet valitsemaan.
Hän tiesi, ettei voinut hylätä Klaania taas. Häntä tarvittiin saarella enemmän kuin koskaan. Jokaista tarvittiin.
Mutta voisiko hän hylätä Xenin?
Toa huokaisi.
Ei tietenkään voisi. Ei, jos tämäkään ei halunnut hylätä häntä.
Xen oli ainoa hyvä asia, mikä häneltä oli jäänyt käteen Metru Nuilta. Kaiken lisäksi hän oli jättänyt tälle Deltan… ja vaikka hän katui sitä jälkikäteen suunnattomasti, ainakin hän saattoi uskotella huolehtivansa Xenistä myös vastuuntunnosta. Metru Nuin virheiden korjaaminen oli hänen velvollisuutensa…
… mutta niin oli myös Klaanin auttaminen, eikä näyttänyt siltä, että näitä velvollisuuksia olisi voinut sovittaa yhteen. Hänestä tuntui kuin kidutettavalta venytyspenkissä. Sellaisessa, mitä siinä yhdessä oudossa huoneessa Arkkienkelillä oli ollut. Ainakin Makuta Abzumoa oli voinut vain lyödä päähän. Rakastumista ei voinut.
Matoro lähestulkoon toivoi, ettei laite toiminut, kun hän veti antennin esiin ja viritti sen vaivoin ikkunastaan ulos. Lähetin oli hetkessä kiinni linnakkeen sähköverkossa Se aloitti rauhallisen kohinan yhteyden löydettyään. Ääni muistutti sitä, miltä vahkit kuulostavat kommunikoidessaan keskenään.
Toa ei ehtinyt odottaa kovin pitkään vihreän valon syttymistä. Hän painoi soittonapiksi olettamaansa painiketta hetken epäröinnin jälkeen. Minuutteja kestäneen piippausten rivin jälkeen hän alkoi kuulla kohinan seasta tuttua ääntä.
”No voi nyt ranaman perse soikoon tämä vehje huutaa kovaa”, vastaanottimen toisesta päästä kuului riemastuttavan tutulla äänellä. Tätä seurasi jotain, joka kuulosti huonekalujen siirtelyltä. Aivan mikrofonin läheisyydestä kuului rahisevaa ääntä. Soittoon vastanneen naisen ääni tuhahti turhautuneena. ”Okei? Jos tämä ei nyt huutaisi korviani verille… ei kun siis… moi!”
”Tuota, hei? Kuuluuko tämä?” Matoro kysyi varovaisesti kuin peläten, että miellyttävä hallusinaatio lakkaisi, jos hän yrittäisi keskustella sen kanssa. Yhteys ei ollut hyvä, mutta siitä sai selvää.
”Tuota”, Xen aloitti, hiljeni taas hetkeksi ja sääti jälleen jotain omassa päässään. ”Kuulostat siltä kuin puhuisit teollisuushallin toisesta päästä. Saattaa toki johtua siitä, että säädin sinut juuri hiljaiselle. Odota vielä!”
Sitten kuului taas epämääräisen säätämisen ääntä. Myöskin lisää konenaisen teknologiaan turhautunutta tuhinaa. ”Koetahan vielä kerran!”
”Oookei, entä nyt?” Matoro jatkoi kuuliaisesti.
”Aivan mahtavaa!” Xen viimein riemastui, vaikka hänen äänestään paistoikin väsymys. ”Nyt kuuluu hyvin. Verkko on kyllä vähän hassuna. Kuulostat ihan siltä, kuin olisit aloittanut tupakoimaan.”
”Loukkasin kaulani”, kuului lyhyt vastaus.
”Luoja, tuntuu kuin viime kerrasta olisi ikuisuus”, Matoro lopulta jatkoi.
Vastaanottimesta kuului jo hieman rentoutuneempi huokaus. Kankaan kahinasta pystyi päättelemään, että Xen oli viimein istunut alas.
”Minä tiedän! Katson kalenteriin joka aamu ja yllätyn siitä, ettei lähdöstänne ole kulunut jo vuosia.”
Matoro kuunteli hetken linjan hiljaista kohinaa hieman epäuskoisena siitä, että se todella toimi.
”No, mitä sinulle kuuluu?”
Kysymys oli lajiaan kaikkein vähiten yllättävä, mutta vahkilla oli silti vaikeuksia keksiä, kuinka vastata siihen. Viimeisimmät viikot Xenin elämässä olivat täynnä asioita, jotka olisivat varmasti herättäneet hyvää keskustelua, mutta Matoronkaan osoittama uteliaisuus ei tuntunut läpäisevän naisen loputtoman raskasta väsymystä.
”Öööh. Laaja kysymys. Outoa? Outoa kuuluu. Täällä on ollut aikamoista hullunmyllyä lähdöstänne lähtien. Viime yö oli aika kamala. Haamuja ja sellaista. Älä minusta huoli!”
”Yritän olla huolehtimatta liikaa… No, entä muut? Miten Deleva voi? Kun lähdimme, hän oli vielä… aika huonossa kunnossa.”
”Angien osoittautui oikeasti ammattitaitoiseksi ja peltipoika saatiin yllättävänkin hyvin jaloilleen. Lähtivät pari viikkoa sitten vierailemaan siellä sinunkin kotikonnuillasi. Ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, joten eiköhän siellä ihan hyvin mene.”
Hetken hiljaisuus.
”… tai tosi huonosti. Ei hitto. Onkohan niillä edes mitään kommunikaatiovälinettä mukana? Olisiko minun pitänyt huolehtia tästä? Eäöööh…”
”Sen sijaan huolehdit tästä”, Matoro huomioi. ”O-otaksun, että et… tai siis, että sinustakin tämän on… hyvä idea?”
”Jos sovitaan, että tämä puhelu on minun hermolomani tästä koko sotkusta niin voimmeko molemmat vain olla tyytyväisiä vaikka siihen, että tämä koko rotisko edes toimii”, Xen virnuili niin leveästi, että sen kuuli hänen äänestään.
”Tarkoitan meitä”, toa korjasi kiusaantuneesti. ”Tai siis, kannattaako meidän elätellä mitään… turhia toiveita? Minusta tuntuu siltä, että olemme kumpikin aika syvällä omissa sotkuissamme.”
”Mutta tämähän on hyvä idea!” vahki töksäytti aivan liian innoissaan. ”Tai siis… äh. Minä olen tuijottanut tätä puhelinta lähdöstänne saakka. Tätä ennen se on soinut tasan kerran enkä ole ikinä ennen eläessäni ollut pettynyt siihenkin, että se olikin vain Cody. Joo, onhan tämä aika sekavaa, mutta haittaako se? Ei se… ei se minua ainakaan.”
Kuin suuri kivi olisi vierähtänyt Matoron sydämeltä.
”Hyvä… Tai siis, sitten se en ole vain minä. En ole onnistunut olemaan päivääkään… ajattelematta sinua.”
Xen antoi Matoron sanojen upota hetken. Kahinasta päätellen vahki valui koko ajan syvemmälle istuimeensa.
”Tulisit takaisin”, hän sitten parahti sen kummempia ajattelematta. Sitten hän ajatteli, muttei silti muuttanut mieltään. ”Tiedän, että sinua tarvitaan siellä, mutta tämä paikka kaipaisi eloa ja… noh. Kaipaisi sinua.”
”Tiedätkö, minä olen miettinyt tuota niin paljon. Enemmän kuin mitään haluaisin vain lähteä ja jättää tämän kaiken… mutta jos tekisin niin, en varmaan antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi. Olen saarretun linnakkeen sotilas, ja… no, täällä on kotini ja ystäväni. Minulla on velvollisuus Klaania kohtaan, enkä minä voi hylätä sitä, en juuri nyt.”
”Minä tiedän, minä tiedän”, Xen huokaisi ilmiselvästi pettyneenä siitäkin huolimatta, että hän oikein hyvin tiesi, miten Matoro ehdotukseen vastaisi. ”Täällä on vain niin omituisen yksinäistä. Cody lentelee ties missä ja Mavrah ja Nurukan rakentavat jotain todella idioottimaista keskenään. Mexxikin on kadonnut johonkin. Naholla on aivan liian kiire pysähtyä varttia pidemmiksi ajanjaksoiksi.”
Xen pysähtyi hengittämään hetkeksi luettelonsa keskellä. ”Että sellaista meillä”, hän lopulta päätti.
”No, ainakaan sinulla ei taida olla tylsää”, toa vastasi. ”En tiedä, olenko ollut koskaan niin yksinäinen kuin viime viikkoina. Olen vain tyytyväinen, että olet olemassa, vaikka oletkin siellä kaukana.”
Matoron sanat saivat vahkin myhäilemään tyytyväisenä. Puhelun taustalta kuului jonkinlaista kolinaa hetken hiljaisuuden aikana. Xenin takana ähertävä matoran törmäili huonekaluihin niin kovaa, että äänet kaikuivat Matorolle asti.
”Tarvitsetko apua?” Xen huuteli ilmiselvästi mikrofonistaan pois päin. Kuului uusi metallinen kalahdus sekä nopeatempoista Mavrahin kiroilua.
”Kaikki hyvin. Puhelua jatka”, ääni kaukaa vastasi ja kolina kaikkosi hitaasti ääniyhteyden kantaman ulkopuolelle.
”Pahoittelut tuosta”, Xen ähkäisi takaisin mikkiinsä, ”Kuten sanoin, noilla maaveikoilla on lähinnä huonoja ideoita meneillään.”
”Mitä te oikein teette?” toan oli pakko kysyä.
”Eyöööömmmmmm…”, nainen ensin tuumasi ja yritti ensimmäistä kertaa muodostaa itselleenkin todellista mielikuvaa Nurukanin ja professorin oudosta projektista. ”Noh, muistat varmaan Nurukanin muistot. Tai siis niiden puutteen. Nämä luulevat keksineensä ratkaisun. Ja Mavrah alkoi tapansa mukaan värkkäämään tosi vaarallisia juttuja. Ja minä istun nyt täällä odottamassa, että ne saavat tuomionpäivänkoneensa valmiiksi.”
”Hei, minun piti kysyä”, mies säpsähti maininnasta muistoista. ”Mitä olet tehnyt Nimdan kanssa? Onko siitä ollut ongelmia?”
”Ongelmia? Eeeeei. Ei ole!” Xen vastasi epäilyttävän nopeasti. Nainen oli kuitenkin täysin vilpitön! Ei siru varsinaisesti ongelmiakaan ollut aiheuttanut. Eikä kaulassa killuvan esineen mielikuvitusflirttailu Xenin mielestä ollut edes mainitsemisen arvoinen asia. Ei ainakaan Matorolle.
”Olen minä järkkäillyt pieniä varotoimia kaiken varalta”, vahki jatkoi nyt hieman rauhallisemmin. ”En jaksa uskoa, että se teidän makutanne oikeasti uskaltaa laskea jalkaansa Metru Nuin maaperälle, mutta kuitenkin. Emme me täällä laakereillamme lepää!”
”Minä olen oikeasti huolissani sinusta. Älä aliarvioi sitä sirua, äläkä ainakaan pidä sitä mukanasi. Hemmetti, Killjoy kävi täällä, ja haukkui minut maan rakoon valinnastani jättää se siru sinulle. Minä niin haluaisin todistaa hänet vääräksi, joten älä ota mitään riskejä!”
Kuului tukehtumista muistuttava ääni. Vaikka olihan se typerää, että joku oli oikeasti ohjelmoinut vahkiin mahdollisuuden tukehtua omaan kieleensä.
Tai että vahkilla edes oli kieli.
Vaikka tarjosihan kieli mahdollisuuksia muihinkin juttuihin kuin vain tukehtumiseen.
Matoron ajatuskulku keskeytyi suorastaan demoniseen rääkymiseen. ”HÄN KÄVI SINUN LUONASI? KAI EDES VEDIT TURPAAN?”
Matoro pyöräytti silmiään epäuskoisena, mutta valitettavasti se ei välittynyt radioaaltoja pitkin Metru Nuille.
”Ensinnäkin, ei tyyppien hakkaaminen noin vain ole mikään ratkaisu, ja toiseksi, Joy on joku kaapin kokoinen ja hävittää saaria olkapäidensä sisällöllä!”
”Mutta… mutta t-t-turpaan”, Xen piipitti nyt niin hiljaa kuin osasi. ”Mutta ihan tosissaan, älä kuuntele sanaakaan sen lahopään sanoja! Kuulitko jo sen viimeisimmän tempauksen? Pisti koko Mustan Käden rahat palamaan jotain henkilökohtaista sotaansa varten. Jos se peltipää ei ollut sekaisin ennen tätä niin nyt viimeistään on.”
”No, olen tuntenut isukkisi aika monta vuotta pidempään kuin sinä”, mies kommentoi. ”Ei sillä, että yrittäisin sanoa, ettei hän ole sekaisin. Sitä Joy taatusti on. Lähinnä halusin sanoa, että jopa hän oli huolissaan sinusta ja sirustasi. Hän välittää, vaikka onkin todella surkea ilmaisemaan sitä.”
”Pfffft”, kuului ensimmäinen reaktio. ”Usko, että sinun sanasi ja varoitukset merkitsevät minulle, mutta Killjoy saa toistaa ne sanasta sanaan enkä silti suostu kuuntelemaan. Siru on hyvässä jemmassa niin kauan kun se pysyy Metru Nuilla.”
Matoro harkitsi ehdottavansa, että Xen istuisi joskus isänsä kanssa saman pöydän ääreen ja puhuisi asiansa läpi. Sitten hän muisti, että niin oli itse asiassa jo tapahtunut, mutta se oli sisältänyt enimmäkseen yrityshistoriaa ja huutamista kätevästi vuorotellen.
”Toivottavasti”, toa sanoi. ”Älä ota sen kanssa mitään riskejä. Minä koen itseni osittain vastuulliseksi, jos siellä tapahtuu jotakin. Minä kuitenkin jätin sen sirun sinulle, vaikka minun ei olisi pitänyt.”
Xen kumartui hieman lähemmäksi mikkiään asentoaan kohentaessa. Hänen äänensä särkyi hieman huonosta äänenlaadusta johtuen. ”Älä koe. Sinä teit aivan oikean ratkaisun. Sinä kerroit siruista tarpeeksi, jotta ymmärsin kuinka tärkeää ne on pitää erillään. Sitä paitsi, jos tehtävämme suojella Metru Nuita osoittautuu juuri niin hedelmättömäksi mitä se on tähän mennessä ollut, on meillä ainakin jotain mitä suojella. En tunne oloani aivan niin hyödyttömäksi, mitä muuten varmasti tuntisin.”
”Olen jo aloittanut!” vahki hihkui ylpeänä. ”Tai ainakin lajitellut kaikki potentiaalisesti hyödylliset kirjat samaan kasaan. Lupaan kertoa jos löydän mitään. Minulla on vain mennyt kiusallisen pitkä aika heittää pois kaikki neurologiaan liittyvä. Täällä on ollut ihan käsittämätön pakkomielle aivojen sorkkimiseen.”
”Joo, kuulostaa Mustalta Kädeltä…” mies totesi. ”Ovatko Kalit olleet ongelma?” ”Nurukan romahdutti loputkin kymppikerroksesta niiden päälle ihan vain kaiken varalta. Sieltä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen”, Xen tuumasi ja olisi jatkanutkin vielä ellei hänen taustalleen olisi ilmestynyt jälleen askeleita. Matoro kuuli lähinnä yksittäisiä sanoja pois mikrofonista päin käytävästä keskustelusta, kunnes Xen kääntyi takaisin hänen puoleensa.
”No nyt ne sanovat olevansa valmiita. Minun on varmaan pakko mennä”, Xen murahti ilmiselvän harmissaan. ”Saat ensi kerralla kertoa tuosta vammastasi. Ja luvata minulle nyt ettet riehu siellä liikaa.”
”Yritän”, mies köhäisi. ”Ihana puhua kanssasi, Xen. Nähdään pian!”
”Nähdään?” Xen ihmetteli, ”Toivottavasti!”
”Se on sanonta”, Matoro vastasi kuivasti.
”Tiedän”, Xen vastasi huomattavasti pirteämmin ja katkaisi puhelun ennen kuin sananvaihto muuttuisi vielä kiusallisemmaksi.
Matorolla kesti hetki koota ajatuksensa. Hän ei ollut vieläkään aivan varma siitä, oliko edellinen keskustelu todella tapahtunut. Ainakin valokuva ja kirje pöydällä tuntuivat puhuvan sen puolesta, että oli. Hän ei ollut pystynyt loihtimaan esineitä tyhjästä edes syvimmässä hulluuden kuilussaan.
Kun miellyttävä lämmin tunne tutun äänen kuulemisesta kaikkosi, mies oli taas syvällä ristiriidassaan. Toisinaan hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Xeniä. Se olisi ollut hänelle parempi, hän järkeili. Haave yhteisestä elämästä oli järjetön ja vailla tulevaisuutta: hän oli piiritetyn kotilinnakkeensa puolustaja ja Xen kenraali kaukana Metru Nuilla, jonne Matoroa ei taatusti enää päästettäisi – ei, vaikka hän haluaisikin lähteä. Heillä oli omat velvollisuutensa aivan eri puolilla maailmaa!
Mutta järkeily ei auttanut rakastumiseen. Harva asia auttoi.
Matoran-kulttuurin kenties tärkein rakkaustarina oli varoittava, ja hyvästä syystä. Viiman tarinan opetus oli yksinkertainen ja aina ajankohtainen: omistushaluinen, romanttinen rakkaus oli itsekkyyttä, jossa yksilö asetti jonkun toisen velvollisuutensa tielle. Rakkaus oli myrkkyä velvollisuudelle, nuorille toille opetettiin. Niin hänelle oli opetettu.
Ja niin Matoro oli pitkään ajatellutkin. Ehkä ajatteli vieläkin. Siltä hänestä taatusti tuntui. Jokin osa hänestä halusi vain paeta kaikkia velvollisuuksiaan Klaanissa, paeta sitä koko sotkua jonka hän oli aiheuttanut, ja kulkea jonnekin kauas Xenin kanssa. Mutta se oli typerä unelma, jonka toa yritti sivuuttaa parhaansa mukaan.
Mutta unelmia ei niin vain leikata. Ei, vaikka ne olisivat järjettömiä ja vailla tulevaisuutta.
Rakentaja oli yrittänyt, eikä hänen poransa ollut saanut haaveeseen edes naarmuja.
Ja sellaisina epäilyksen hetkinä harakka aina kuoritoutui kristallikuorestaan. ♫ Eikö olisi mukavaa vain karata~ ♫
Miten hän ikinä voisi päästä eroon siitä itsekkäästä unelmasta, jos Delta kuiski siitä alituiseen?
Se, mitä Makuta Nui oli kertonut loisista, oli pyörinyt pitkään Matoron mielessä. Vaikka hän oli tiennyt aina Deltan olevan jokin olennainen palanen sydäntään, oli hän vasta makutan oppitunnin jälkeen ymmärtänyt, mikä palanen se oli.
♫ Eikö olisi mukavaa olla välillä itsekäs~ ♫ ♫ Etkö ole sen ansainnut?~ ♫
Hän halusi, että saisi kerrankin asettaa oman nautintonsa ja vapautensa hyveiden edelle. Hän halusi kerrankin kuiskata maailmalle, ettei enää pistäisi henkeään likoon kenenkään puolesta.
Toat opetettiin hautaamaan se ajatus syvälle. Ei, ei pelkästään toat – koko matoran-kulttuuri opetettiin hautaamaan itsekkyys. Voima tuli yhtenäisyydestä. Velvollisuus oli jokaista yksilöä suurempi. Ja lopulta Kohtalokin tuli uskosta ja luottamuksesta Suuren Hengen polkuun. Itsekkyys – myrkky – oli matoraneille se synti, joka repi maailmaa kappaleiksi.
♫ Et ole Klaanille mitään velkaa, rakas~ ♫ ♫ Ja vaikka olisit, Klaani ei ole enää entisensä~ ♫ ♫ Mahtaisivatko adminit muka tuhota sirut?~ ♫
Hän oli hyvä työntämään sen ajatuksen syrjään. Hän ei ajatellut itseään. Hän oli velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, kuten toan pitikin olla. Hänellä oli periaate, joka nosti hänet pois tavallisten soturien joukosta toain joukkoon. Hän ei taistellut oman etunsa vuoksi, vaan Suuren Hengen ja tämän lapsien.
Jos sen toistaisi tarpeeksi monta kertaa, se olisi totta, eikö?
♫ Voi, olet jokaisen unelmien toa~ ♫ ♫ Olet niin rohkea ja epäitsekäs ja sankarillinen~ ♫ ♫ Katso, mitä olet saanut siitä palkkioksi~ ♫
Mutta silti hiipi se ajatus häneen silloin tällöin.
♫ Muistatko, miten jouduit sotaan Legendojen Kaupunkiin?~ ♫ ♫ Palkkioksi et saanut edes kiitosta~ ♫
♫ Muistatko, mitä Ritarikunta laittoi sinut tekemään?~ ♫ ♫ Kadut sitä vieläkin~ ♫
Deltan sanat palauttivat hetkessä hänen mieleensä jokaisen hetken, jona hän oli epäillyt syitään olla Toa. Jokaisen turhautuneen, epäkiitollisen hetken, jolloin hän oli niellyt protestinsa ja jatkanut eteenpäin, sillä niin Suuren Hengen sotilaat tekivät. Sotilaat tekivät kuten heidän pitikin. Sotilaat eivät kapinoineet tai tehneet omia polkujaan.
Hän oli jo yrittänyt sitä kerran, ja oli vain polttanut sormensa.
♫ Muistatko, miten panit henkesi likoon Arkkienkelillä?~ ♫ ♫ Niin paljon vaivaa jonkun muun virheiden korjaamiseksi~ ♫
♫ Muistatko, miten annoit Metru Nuin yllä kaikkesi?~ ♫ ♫ Palkinnoksi sinua syytettiin katastrofista~ ♫
Hyvä sotilas teki, kuten Hyveet sanoivat. Hyvä sotilas teki, kuten everstit ja juuriadminit määräsivät. Klaani tarvitsi häntä, eikä hän voinut juosta taas – siitä huolimatta, mitä Delta hänelle sanoi. Siitä huolimatta, mitä Xen hänelle sanoi. Hänen ystävänsä tarvitsivat häntä. Ties mitä Kapura voisi tehdä, jos Matoro ei ollut katsomassa tämän perään…
… mutta hän oli ihan yhtä huolissaan Deltasta. Vaikka Matoro halusi uskoa, että sirusta ei olisi vaaraa vakaammissa käsissä, hän pelkäsi silti. Kyllä hän tiesi, että Killjoy ja Kapura olivat olleet oikeassa. Hänen ei olisi pitänyt jättää sirua Xenille. Hänen ei olisi pitänyt antaa Nimdaa taas uusiin käsiin. Se oli vain katastrofi, joka odotti kipinää syttyäkseen uudelleen.
♫ Haluatko korjata virheesi, koska se on velvollisuutesi?~ ♫ ♫ Vai koska haluat Xenin?~ ♫
Koska se on velvollisuuteni, Toa Matoro halusi vakuuttaa, mutta hän tiesi sen olevan ainakin puoliksi valhe.
♫ Mikset vain riennä Metru Nuille ja pelasta häntä taas?~ ♫ ♫ Hän varmasti pitäisi siitä~ ♫ ♫ Ritaristaan mustassa haarniskassa~ ♫
Ei, Matoro vastasi – hän ei antaisi periksi, vaikka kuinka haluaisi. Toan piti olla velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, hän tiesi. Hän oli Toa, eikä voinut valita, ettei olisi.
Eikä oikea Toa harkinnutkaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin saarrettuun kaupunkiin jäämistä ja sen auttamista, vaikka sitten viimeiseen asti, vaikka lupaus aivan toisenlaisesta elämästä hänen sydämessään kummittelikin.
♫ Mutta rakkaani, sinä ansaitset parempaa~ ♫
Et edes tiedä, olisiko sinusta Metru Nuilla mitään apua, hän muistutti itseään uudelleen ja uudelleen kunnes pystyisi unohtamaan vahkin tuoksun. Tai ainakin yritti unohtaa. Keskity olennaiseen, keskity Klaaniin, hän teroitti itselleen, mutta palasi aina pian uudelleen miettimään sitä yhtä yötä, jonka oli viettänyt Xenin kanssa Metru Nuin alla.
Hän lupasi itselleen, että palaisi Metru Nuille, kun Klaani olisi taas turvassa, eikä päivääkään ennen. Hän keräsi kaiken itsekurinsa ja vannoi, ettei väistäisi velvollisuuttaan kotiaan kohtaan. Ei, vaikka hän miten haluaisi.
Ennen sotia
Taruista kenties yleisin oli myös niistä ylevin. Jokainen nuori Toa-soturi kuuli legendan Suuresta Häiriöstä ja sankareista, jotka matkasivat maailman ääriin pelastaakseen Suuren Hengen. Matoro osasi nuo nimet ulkoa niin monen kuuntelukerran jälkeen – Jovan Viisas, Nivan Kardalainen, Jotor Punainen, Toran Terävä, Vantor Tähtisirppi ja itse Elämän Kuningas, muinaisaikojen sankareista suurin. Näiden kuuden nimen ympärillä eli kokonainen taruperintö, joka oli aina ohjannut Toia olemaan parempia versioita itsestään.
Ja vaikka heidän Kohtalonsa olivat suuremmat kuin yhdelläkään Toa-tiimillä vielä nykypäivään asti, eivät he sitä alkuun tienneet.
Kun etelän Toat tuskailivat velvollisuutensa kanssa, he muistivat, miten Viisas jätti kotinsa – kansansa ja saarensa hirvittävän sisällissodan kynsiin, koska hän tiesi Velvollisuutensa vievän hänet suurempiin tekoihin.
He muistivat, miten Kardalainen hylkäsi rakkaansa, sillä ei halunnut saattaa tätä tehtävänsä vaaroihin. He muistivat, miten Punainen jätti Käskynhaltijan mustan linnoituksen, kun häntä kutsuttiin paremmalle polulle.
He muistivat, miten Terävä ei enää milloinkaan palannut kotiinsa eikä löytänyt kansaansa. He muistivat, miten Tähtisirppi näki varjon heidän tulevaisuudessaan, mutta siitä välittänättä antoi kaikkensa.
Ja itse Elämän Kuningas, Ta-Ignaika, Nitorinakin ennen pyhittämistään tunnettu – hän antoi epäröimättä henkensä, kun Velvollisuus sitä vaati. Vaan alun perin hänkin oli vain matoralainen, rauhanomainen karjapaimen, joka huvitti itseään ja muita teksteillään. Jos Elämän Kuningas olisi sanonut: ”Ei, minä haluan jatkaa arkista pikku elämääni enkä ottaa kaikkien sakarain murheita taakakseni”, kenellä muulla olisi ollut voima estää Aurinkoja sammumasta? Jos hän olisi sanonut: ”Ei, en minä ole se sankari, joku muu saa kantaa tämän Kohtalon”, eikö hän olisi tuominnut koko maailman?
Mutta kun Velvollisuus ojensi hänelle karmiinikätensä, nuori ilman matoran tarttui siihen, eikä milloinkaan päästänyt irti.
Ja vastapalvelukseksi Initoin puna valaisi hänen tiensä ja antoi hänelle suunnan ja tarkoituksen.
”Mutta miksei Suuri Henki opasta myöhempien aikojen sankareita yhtä suoraan?” Matoro muisti joskus kysyneensä, nuorena ja ajattelemattomana.
”Ei kukaan tiedä, mistä Kohtalon polku alkaa”, hänen opettajansa oli vastannut. ”Ei Suuri Henki sitä heille kertonut. Eivät he sitä tähdistä lukeneet.”
”Sen kertoi heille Velvollisuus, jota omatunnoksikin kutsutaan. Kaikilla se on, jolleivät ole sieluaan kadottaneet. Velvollisuuden hento liekki palaa jokaisessa sydämessä, ajamassa heitä oikealle tielle. Muistuttamassa heitä hyvästä ja pahasta”, hänen opettajansa oli vastannut.
Mutta Velvollisuuden todella ymmärtää vasta, kun sitä koetellaan.
Bio-Klaani
Matoro oli kulkenut Admin-siiven läpi viimeksi sinä yönä ennen unisukellusta. Silloin ympäristö oli ollut vain autiota taustaa, mutta päivänvalossa toa huomasi, miten mukavalta aulatila näytti. Klaanin siniset klassikkosohvat oli aseteltu seinien vierille. Pienellä pöydällä oli kahvinkeitin, pino Klaanilehden numeroita sekä Ase & Ammunta-lehtiä (ne olivat joko Bladiksen tai Geen, kenen muunkaan?) Sininen seinävaate oli kuvioitu suurella ussalilla. Ennen siihen ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota, mutta sotatilanteen vakavoituessa se tuttu rapu alkoi tuntua tärkeämmältä ja tärkeämmältä symbolilta.
”Hei vain”, ga-matoran hymyili asiallisesti. Tawan sihteeri, toa muisti. Xela laski administon leimalla varustetun tablettinsa pöydälle. ”Oletteko tullut tapaamaan jotakuta admineista?… vaikka ei heitä ole kovin montaa paikalla, kun Guardian ei ole vieläkään palannut.”
Nainen vaikutti henkilöltä, joka otti edustustehtävänsä ja asemansa vakavasti. Mustalumi oli varmasti nähnyt tämän jossakin muualla. Kapuran pajalla? Ei, tuskin, ei Kapuran pajalla käynyt kuin asiakkaita ja poliiseja, eikä ga-matoran vaikuttanut kummaltakaan. Vaikka ei sitä aina tiennyt, ketkä harrastivat erinäisten plasmateemaisten aseiden keräilemistä.
”Onko Tawa paikalla?” Matoro kysyi käheästi.
”Hänellä on juuri palaveri, mutta siinä ei mene enää kauaa. Voit odottaa tässä, Matoro.”
Mustalumi nyökkäsi ja jäi seisoskelemaan aulaan. Sihteeri syventyi jälleen tietotekniseen laitteeseensa.
Yhdellä seinällä oli maalaus puulinnoituksesta. Matoro muisti sen olevan Tawan itse maalaama.
Sen Bio-Klaani näytti niin pieneltä ja unenomaiselta. Kaukana taustalla kohosi suuri vuori, kuin pienen haavekaupungin etäisenä vartijana.
”Tuota”, mies antoi lopulta periksi uteliaisuudelleen. ”Olenko sattumoisin nähnyt sinut joskus Kapuran pajalla?”
Matoralainen nosti pakarikasvonsa ruudultaan.
”Tuota, se on mahdollista”, hän vastasi hieman kiusaantuneena. ”Minä ja ystäväni olemme usein mukana hänen… roolipeleissään.”
”Okei, se selittää. Olin varma, että olin nähnyt sinut jossakin.”
”Jos saan udella”, Xela kysyi, ”perustuvatko hänen roolipelinsä oikeasti teidän matkoihinne?”
Voi ei, ei kai se kahjo piraatti ole tehnyt roolipeliä Heporintistä, Matoro kauhistui.
”Ilmeisesti ainakin… osittain”, vastasi mies, joka oli kuitenkin tavannut Xentoron ja Arukapin. ”Jollakin kieroutuneella tavalla.”
”Tunnet hänet hyvin, etkö tunnekin?” matoran kysyi.
Matoro huokaisi. ”Luulen niin”, hän myönsi.
”Minusta tuntuu, että Kapuralla ei ole kaikki kunnossa. Hän on surullinen. Ollut oikeastaan aina. Kerran jäin juttelemaan hänelle pelin jälkeen, ja hän sanoi sen aika suoraan”, Xela kertoi hiljaa. Enää hänellä ei ollut hänen pirteän asiallista asiakaspalvelija-ääntään.
”En tiedä, miksi minä tästä puhun, ei kai pitäisi levitellä muiden asioita näin”, hän jatkoi. ”Mutta olen vähän huolissani hänen puolestaan.”
”Minäkin olen”, Matoro vastasi.
He olivat hetken hiljaa. Tawan toimistosta kuului vaimeaa puhetta.
”Tiedätkö, olemme yrittäneet saada Kapuraa pyytämään sinut mukaan pelaamaan tosi monta kertaa, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle!” Xela kertoi. ”Randa – eräs ystäväni – on aina selittänyt, miten hienoa hänestä olisi roolipelata itse Toa Matoro Mustalumen kanssa jotakin. Totta puhuakseni hän taitaa olla vähän fanisi. Näkisitpä ne julisteet…”
”E-en usko olevani niin kiehtovaa seuraa kuin hän uskoo minun olevan”, Mustalumi puolustautui.
”Silti, hän olisi tosi tyytyväinen, jos saisi nimikirjoituksesi”, ga-matoran jatkoi. ”Ehkä sinun pitäisi tulla käymään seuraavalla kerralla, kun Kapura järjestää jonkin pelin.”
”No, jos Kapura ei halua minua niihin, olisi aika epäkohteliasta vain tunkea mukaan.”
”Ehkä meidän sitten pitää vain jatkaa hänen suostutteluaan”, matoran huokaisi. Hän palasi takaisin sihteerivaihteelleen juuriadminin toimiston oven avautuessa. Pitkä aristokraatti asteli aulan läpi alakertaan. Matoro oli melko varma, että kyseinen henkilö oli korkeassa asemassa kaupungin pankissa. Herra Seserakh, tai jotain sinne päin.
Matoran asteli toimiston ovelle. ”Neiti admin, Toa Matoro haluaa nähdä sinua”, hän huikkasi. Mustalumi ei erottanut adminin vastausta, mutta matoran viittoi tätä sisään.
”Helei, Matoro”, Tawa hymyili pöytänsä takaa. Hänellä oli hartioillaan paksu tummanpunainen viitta. Vaikka admin oli hyvä peittämään huolensa, näki Matoro tämän katseen loistavan hieman vähemmän toiveikkaana kuin heidän viime tapaamisellaan.
Matoro nyökkäsi tervehdykseksi ja istuutui vastapäätä naista. Tawa risti kätensä pöydälle eteensä ja aloitti.
”Miten voit? Kuulin, että pääsit tänään sairasosastolta.”
”Ihan hyvin”, Matoro vastasi käheästi. ”Ääni vain vähän heikkona.”
”Kestääkö se teetä?” salamatar kysyi ja kurotti kohti pannua, jossa oli vielä juomaa edellisen tapaamisen jäljiltä. Matoro nyökkäsi, ja juuriadmin kaatoi heille mukilliset. Juoma oli hämmästyttävän herkullista – ja eittämättä melko harvinaista saarron alla. Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi maistanut niin hyvää teetä. No, ehkä neiti juuriadmin ansaitsi oman salaisen varaston laatuteetä kaiken huolehtimisensa palkaksi.
Matoro mietti hetken sanavalintojaan.
”Kuten muistat, minulla on ollut hieman… vaikeaa”, hän aloitti varovaisesti. Tawan katse oli myötätuntoinen. ”Mutta olen vähän miettinyt juttuja. Ja haluaisin yrittää korjata niitä.”
Kun sen sanoi ääneen, se muuttui vähän todellisemmaksi.
”Halusin vain kertoa, että olen valmis tekemään mitä ikinä Klaani minulta kaipaakaan. Toivoin, että pääsisin pian mukaan pohjoisen operaatioihin rintamalle. Tai mitä tahansa hyödyllistä! T-tietysti vain, jos se on sinusta okei. En tiedä, voinko pyytää teitä luottamaan minuun sen kaiken jälkeen, että jos– ”
”Hyss” Tawa keskeytti toan vaivautuneen selittelyn. ”Luotamme kyllä sinuun.”
Hän nojasi taaksepäin ja hymyili hieman. ”Olemme puhuneet muiden kanssa tilanteestasi, eikä siinä ole mitään epäselvää. Olet vapaa tekemään kuin haluat, Matoro. Kapura ei halunnut Metru Nuita Klaanin käsittelyyn, etkä sinä sen pitkän yön tapahtumia. Ne pysyvät teidän välillänne. Uskon, että pystytte löytämään sovinnon.”
Mustalumi oli huojentunut.
”M-mutta entä Nimda? Minä silti kadotin ne.”
”Sinä epäonnistuit”, admin sanoi rauhoitellen. ”Se on aivan luonnollista. Emme me rankaise ketään siitä. Olit joutunut tilanteeseen, johon kenenkään ei pitäisi joutua.”
Sitä paitsi olet ainakin rehellinen horjumisestasi, Tawa ajatteli, toisin kuin Klaanin varjoissa vaaniva todellinen valapatto.
Matoro katsoi lattiaa. ”Niin. Niin kai.”
Hän hörppäsi teetään katse pöydässä. Lopulta hän vilkaisi taas adminia silmiin.
”Kiitos, Tawa. Siitä, että uskot minua.”
Admin naurahti heleästi. ”Et ole antanut syitä epäilykseen”, hän sanoi. ”Olen vain iloinen siitä, että olet selviämässä siitä kaikesta, Matoro. Tiesin, ettet antaisi periksi.”
Nyt Matoronkin oli pakko hymyillä varovaisesti.
”Eli… olen vapaa tekemään mitä haluan?”
”Kyllä”, admin nyökkäsi.
”Pyydän päästä mukaan pohjoiseen nazorakeja vastaan. Tiedän, että minusta olisi siellä enemmän hyötyä.”
”Oletko aivan varma tästä?” salama-toa kysyi ja nojasi taaksepäin. ”Olet vielä toipilas. Ei sinun tarvitse todistaa Klaanille mitään, Matoro.”
Ei niin, toa ajatteli. Minun pitää todistaa itselleni.
”Pyydän, Tawa. Tiedät kyllä minut – tulen hulluksi, jos en saa tehdä jotakin. Ei ole toalle sopivaa vain istua täällä ja kutoa peittoja pakolaisille… tai siis, onhan sekin tärkeää työtä. Mutta tiedät kyllä.”
”Tiedän”, admin vastasi nyt hiljempaa. ”Taidat olla niitä, joiden mielestä Suuren hengen soturi, joka ei taistele, hukkaa lahjansa?”
”No”, Matoro vastasi varovaisesti, ettei loukkaisi liian monen tuntemansa toan tunteita. ”Minusta siinä on pointti. Että jos on saanut muita suuremmat kyvyt laittaa henkensä likoon, niin tuntuuhan se oudolta jos ei tee niin.”
”Kunpa se olisi niin yksinkertaista”, Tawa sanoi. ”Tuntuuko sinusta siltä, että se auttaa? Soturin tie?”
”Onhan se usein epäkiitollista”, Matoro myönsi. ”En ainakaan enää usko, että pelkästään sillä saattaisi saavuttaa paremman maailman. En oikeastaan tiedä enää, millä… mutta sillä välin kun mietin sitä, nukkuisin paremmin tietäessäni, että saan suojeltua teoillani niitä, jotka ovat siihen vähemmän kykeneviä.”
”Hyvä on”, admin myöntyi. ”Mutta älä ole itsellesi liian ankara, Matoro. Kuolleena et voi suojella ketään.”
”Niin kai sitten”, linnakkeen sotilas sanoi. ”Yritän pysyä pinnalla.”
”Parempi olisi”, Tawa naurahti. ”Liian moni Klaanin kirkkaista tähdistä ei ole pystynyt siihen.”
Teekuppi alkoi lähestyä loppuaan.
”Tuota, vielä… vielä yksi asia, mitä olen miettinyt”, Matoro sai sanotuksi hetken mietittyään. ”Ja luulen, että osaisit sanoa jotakin siihen, kun olet niin hyvä näissä asioissa…” Matoro takelteli.
”Kerro toki”, Tawa nyökkäsi hieman huvittuneena yllättävästä kiemurtelusta.
”Velvollisuuteni on Klaanissa”, jään toa aloitti päättäväisesti. ”Mutta koen velvollisuuteni olevan myös pitää huoli, ettei… Nimda aiheuta taas yhtä katastrofia Metru Nuilla. Tai siis, kun minä kuitenkin… ”
Hän hiljeni hetkeksi, huokaisi ja päätti sanoa asian suoraan.
”Velvollisuuteni on Klaanille mutta rakastan erästä Metru Nuilla, enkä pysty sovittamaan näitä kahta asiaa yhteen.”
Siinä, hän oli sanonut sen. Niin tiiviisti kuin mahdollista.
Admin näytti hieman yllättyneeltä, mutta ongelman suloisuus sai hänet hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
”Ja minä jo luulin, että asiasi olisi surullinen, kun niin takeltelit”, hän virnisti. ”Onko hän kivakin?” Tawa kysyi ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Matoro vilkaisi katonrajaa hieman kiusaantuneena. Miksi kaikkien piti tehdä siitä sellainen numero?
”On”, hän sanoi. ”Oletko varma, että tämä on tärkeää?”
”Tietysti se on”, Tawa sanoi. ”Täytyyhän minun olla perillä armaiden klaanilaisteni parisuhteista!”
”Mmh, niin kai”, mies myönsi. ”Tuota, aiotko kiusata minua tästä vielä vai onko sinulla jotain ajatuksia kysymyksestäni?”
”Oh, anna anteeksi”, Tawa nauroi. ”Yritän palata vakavempaan aiheeseen!” admin sanoi ja mietti hetken. ”Rakkaudella ja velvollisuudella on usein tapana törmätä.”
Nauru katosi nopeasti Tawan huulilta.
”Minä uskon, että meidän pitäisi aina seurata sydämiämme”, hän aloitti. ”Mutta aina se ei ole paras vaihtoehto. Joskus, kun ajat ovat mitä ovat, siitä voi olla meille haittaa.”
Hänen äänensä oli muuttunut haikeaksi.
”Joskus sydän tahtoo jotakin, mikä ei ole mahdollista. Minkä tavoittelusta koituu lopulta vain enemmän tuskaa.”
Hän epäröi hetken ennen seuraavia sanojaan.
”Se nuori tyttö minussa vuosien takaa haluaisi käskeä sinua seuraamaan rakkauttasi. Pitämään siitä kiinni, ettet vain kadottaisi sitä”, Tawa sanoi. Hän ei katsonut Matoroon, vaan naisen väsyneiden silmien katse liiti jossakin ei missään.
”Mutta se tyttö on saanut pettyä katkerasti ennenkin.”
”Niin minä olen ymmärtänyt”, mies vastasi hiljaa.
”En halua kertoa kenenkään puolesta, miten heidän pitäisi elää elämäänsä. Jos todella haluat neuvoni, se on tämä: älä hätiköi sydämesi kanssa. Oikeistakin syistä voi tehdä vääriä valintoja… ja sinusta olisi totta vie hyötyä täällä, Matoro.”
”Ymmärrän”, Mustalumi nyökkäsi hivenen pettyneenä, mutta ehkä ne olivat olleet niitä järjen sanoja, joita hän oli tarvinnutkin. Lopulta hän naurahti. ”Tämä taitaa olla tismalleen niitä Toa-haasteita, mistä meitä yritetään varoittaa.”
Tawa nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Niin taitaa”, hän vastasi mietteliäänä. ”Omien polkujen tekemisestä varoittaminen. Heikkoudesta varoittaminen. Rakkaudesta varoittaminen.”
”Niin, no. On niissä tarinoissa ajatuksensa”, Mustalumi vastasi.
”On”, Tawa myönsi. ”Mutta jokaisesta tarinastakin löytää tusina eri versiota eri opetuksilla. Tiedätkö, mieleeni muistui eräs rohkaiseva eteläinen Toa-legenda. Tai osa siitä. Pahoin pelkään, että tarutieto ei ole paras taitoni.”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Mistä se kertoo?”
”Viima ei koskaan saanut loppua omassa tarinassaan. Sanottiin vain, että toa oli kadottanut Kohtalonsa ja vaelteli ilman päämäärää… mutta olen tavannut version, joka oli paljon lohdullisempi.”
”Minä olen kuullut hänestä vain traagisia versioita. Turagallamme ei ollut hänelle onnellista loppua.”
”No, tämäkin on traaginen. Mutta siinä on hopeareunus, sanoisin”, Tawa kertoi. ”Päämäärättömänä maailmassa vaellellessaan Viima sotkeutui vielä kerran suuriin tapahtumiin. Kerrottiin, että hän tapasi Elämän Naamion etsijät. Että hän opasti ja auttoi sankareita näiden oman taipaleen alussa. Käänsi virheensä johonkin hyvään, vaikkei voinutkaan koskaan saada takaisin sitä, minkä oli menettänyt.”
Se oli selvästi kuulostanut runollisemmalta Tawan päässä, mutta sai luvan kelvata.
”Se… se on aika kaunis versio”, Matoro vastasi silti. ”Mahtoiko Kohtalo antaa uuden mahdollisuuden?”
”En tiedä Kohtalosta”, Tawa sanoi. ”Mutta ainakin hän antoi itselleen uuden mahdollisuuden. Ja minusta se on tärkeintä.”
”Mahtaakohan tämä olla niin vähän kerrottu versio”, mies mietti, ”kun se tekee kaiken väärin valinneesta varoittavasta esimerkistä jonkun, joka lopulta löysi tarkoituksen.”
Admin kohautti olkiaan. ”Tiedä sitten. Ehkä? Moni käyttää tarujamme omiin tarkoituksiinsa. Kenties ajatus armottomasta ja anteeksiantamattomasta Kohtalosta pitää väen paremmin kurissa ja nuhteessa kuin ajatus armahduksesta.”
”Mutta minä en halua elää niin kylmässä maailmassa”, salamatar lopulta sanoi haikeana. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän naurahti. ”Pahoittteluni, täällä minä vain jaan murheitani sinulle, vaikka tulit kysymään apua.”
”Ei se mitään. Kiitos neuvoista, Tawa. Ja ajatuksista”, Matoro sanoi lopulta hiljaa. ”Vaikka en tiedä, onko minulla vieläkään vastauksiani.”
”Onko meillä koskaan?” hän kysyi ja hymyili varovaisesti. ”On ilo olla avuksi. Ja mitä tulee pyyntöösi auttaa? Hyvä on, ole se soturi, joka haluatkin olla. Voit noutaa miekkasi moderaattoreilta. Sano, että käskin luovuttaa sen. Tai no, kirjoitan nopeasti jotain, kun Same kuitenkin haluaisi varmistaa asian minulta.”
Hän kirjoitti nopeasti jotakin, jossa suurempi merkitys oli admin-leimalla kuin itse tekstillä. Admin ojensi sen toalle.
”Tässä näin. Älä kiidä heti vaaroihin, Matoro.”
”En, neiti admin!” Matoro vastasi huvittavan virallisesti.
”Nähdään”, Tawa hymyili.
”Samoin. Ja kiitos vielä teestä!” mies hihkaisi vielä ovelta.
Viherkivien siipi linnaketta oli vain kivenheiton päässä administon omasta, joten Matoro päätti käydä sen kautta saman tien. Totta puhuakseen hän oli arkaillut hieman moderaattorien tapaamista… yleisten epäilyjen takia mutta myös siksi, koska jokainen vihreä kivi muistutti häntä Umbrasta.
Toan suureksi helpotukseksi Same ei näyttänyt olevan paikalla. Häntä ei huvittanut kohdata selakhin hyytävää katsetta pilaamaan päiväänsä. Sen sijaan oven avasi tuttu skakdi. Matoro päätteli modejen kokoustilan pöydällä olevan sotkun perusteella keskeyttäneensä juuri jonkin äärimmäisen tärkeän rikostutkinnan.
”Ai hei”, Bladis sanoi. ”Sinua ei olekaan näkynyt liikaa.”
Matoro tuli sisään. ”Joo ei”, hän vastasi. ”Keskeytänkö?”
”Kyllä, mutta ei minulla kyllä oikein ole hetkiä milloin et keskeyttäisi. Pirusti hommaa.”
Matoro yritti olla vilkuilematta eittämättä hyvin salaisia dokumentteja liikaa. Pikaisella vilkaisulla kyse näytti olevan jonkun petturitutkintaan liittyvän materiaalin läpikäynnistä. Sivummalta valvomon suunnasta kuului Paacon puhe, kun hän selvästi nillitti jollekulle puhelimessa.
”Voin kuvitella”, Matoro sanoi kävellessään Bladiksen perässä peremmälle. ”Kehen voit luottaa, kun et voi luottaa kehenkään.”
”Anteeksi?”
”Ei, se on vain… Kapura taisi sanoa sen minulle ensimmäistä kertaa? Se on vain hyvä lause”, Matoro virnisti.
”Niin, no, oletan että tiedät sepänkin olevan epäilty.”
Toa nyökkäsi. ”No, vietin tuossa yhden yön tämän päässä, enkä löytänyt häntä räjäyttämässä generaattoria.”
Bladis naurahti. Matoro ei ollut aivan varma itsekään, oliko tarkoittanut sen vitsiksi.
”Aika paljon merirosvoja tosin oli”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Mutta ei Feterroita…”
Bladis istuutui pöydälle reteästi. ”Pitää kysyä Visulta, onko se samaa mieltä”, Bladis sanoi. ”Siis ihan kaikella kunnioituksella, mutta et ole välttämättä paras tyyppi ottamaan kantaa petturijuttuun.”
”Joo, sori”, Matoro myönsi. ”Oli minulla asiaakin”, hän sanoi ja ojensi lapun adminilta. ”Saanko miekkani jemmastanne?”
Modeholvi oli ollut vielä joitakin viikkoja sitten uljas ja murtamaton, mutta oudon kaniolion halkaistua sen oven lainvalvojien oli pitänyt siirtyä pienempään lukittuun arkkuun. Se oli työnnetty vähän kiusallisesti vanhaan holviin, jonka ovea ei oltu vieläkään korjattu kokonaan. Ehkä siksi, että poliisivoimat olivat estäneet Klaanin parasta seppää työskentelemästä.
Mode vilkaisi lappusen enimmäkseen tavasta ja hädin tuskin kiinnitti siihen huomiota – Klaanin piirit olivat niin pienet, että moisesta asiasta valehteleminen olisi tuntunut melko typerältä. Hän kaivoi avainnipusta oikean instrumentin ja avasi lukon.
”Yksi kappale… miekan kahvoja? Hei, tämä on niitä, mitä Killjoyllä oli, eikö. Niitä, missä terä ilmestyy tyhjästä”, Bladis sanoi ja ojensi kuparinpunaisen miekankahvan.
”Joo. Ioniterä”, Matoro sanoi.
”Jännä väri. Ei ihan tavallisinta tyyliäsi.”
Matoro pyöräytti asetta käsissään. Hän ei ollut vielä koskaan oikeasti kokeillut sen käyttämistä.
”Sain sen… lahjaksi.”
”Metru Nuilta?”
”Joo.”
Bladiksen kasvoille levisi zakazinlevyinen virne.
”Siltä tytöltäkö?”
”Miksi pirussa KAIKKI tiesivät siitä?” Matoro parahti. ”Oliko Kapura kertonut siitä kaikille? Vai olivatko klaanilaiset vain niin kovia juoruamaan, että olivat palastelleet tiedot irti Metru Nuin uutisista? En yllättyisi, vaikka olisin seuraavan Klaanilehden kannessa näiden juorujen kanssa!”
Ei sillä, että Klaanilehden juoruilla olisi kovin korkeita standardeja. Mutta yleensä ne olivat pyörineet edes jonkun Tawan tai Umbran ympärillä…
Skakdia lähinnä huvitti toan purkaus.
”Joo siis Paaco on aika hyvä stalkkaamaan. Sillä on pari xialaista kanavaa joilta se seuraa suuren maailman uutisia. Et usko, miten paljon sinustakin liikkuu teorioita.”
”Onneksi Klaani on saarrossa. Muuten minulla olisi varmaan loputon jono jotain toimittajia perässäni”, Matoro vastasi kuivasti.
”No, sen siitä saa kun käy isoissa ja tärkeissä paikoissa. Vaikka kyllä Killjoykin on itselleen mainetta tehnyt.”
”Eikö teillä ole joku petturitutkinta tai joku?” Matoro vastasi pistävästi. ”Vai muuten vain liikaa vapaa-aikaa?”
”Hei, tämä on osa toimenkuvaa! Pitää seurata maailman tapahtumia. Tiedä, vaikka joku yllättäen alkaisi välittää meidän sodastamme täällä.”
Lauseen loppu kuulosti jopa katkeralta.
”Täällä oli myös tämä kello”, skakdi sanoi lopulta ja onki kultakellon Alinollahanskan alta. Matoro oli lähes unohtanut aikaraudan olemassaolon. Se muistutti häntä välittömästi Aft-Amanasta.
”Oh… se”, Matoro mutisi ja otti kultakellon. Sehän oli koko syy sille, miksi kani oli holvin kimppuun käynyt.
Toa avasi ajannäyttäjän kannen ja vilkaisi sen viisareita. Hänen melkein teki mieli kokeilla, olisiko niitä vääntämällä saanut jotakin ulos. Lopulta mies päätti jättää kellokokeet myöhemmäksi ja sujautti kultanauriin vyölleen ioniterän viereen.
”Älä huoli”, Matoro sanoi hiljaa, ”Emme ole tässä sodassa yksin. Tämä on tuhat kertaa monimutkaisempi peli kuin saatoimme käsittää.”
Bladis hörähti. ”Niin se varmaan on. Sinähän sen kai tietäisit. Minä olen ollut jumissa täällä linnakkeessa.”
”Hei, onneksi olet”, Matoro vastasi. ”Totta puhuakseni minulla on siitä hieman huono omatunto, etten ole ollut paikalla.”
”Kuinka niin? Eikö superasejahti ole mahdollisesti isoin pyssy, mikä meillä on?”
Matoron oli pakko hymähtää hieman moisille sanoille. Hän miltei kuuli itsensä. Paljon matalaäänisemmän ja hampaakkaamman itsensä.
”Se ei ole superase”, jään toa huokaisi katse maassa. ”Ei oikeasti.”
”Niin, no. Vissiin vähän huonostihan se meni”, Bladis myönsi hieman epävarmana siitä, mitä sanoa.
Matoro nosti päänsä. Vissiin vähän huonosti? Toan oli pakko naurahtaa moiselle kuvaukselle siitä henkilökohtaisesta helvetistä, josta hän oli selvinnyt. Vissiin vähän huonosti. Se sai kaiken kuulostamaan niin arkipäiväiseltä.
Onneksi se oli takana.
”Usko minua”, Matoro sanoi. ”Olen paljon mieluummin vain yksi sotilas armaassa linnassamme kuin taianomaisin soturiprinssi kaukana suuressa kaupungissa.”
Sää oli muuttunut synkeäksi hänen palatessaan huoneistoonsa. Avonainen ikkuna oli jäähdyttänyt koko huoneen hyytäväksi. Ehkä se olisi pitänyt muistaa sulkea.
Siinä ikkunalle tullessaan hän oli entistä varmempi tiestään. Se oli täällä, tuon alhaalla avautuvan rapukaupungin muureilla. Mitä pidempään hän sitä mietti, sitä selvemmin hän näki. Hänellä ei ollut enää Mielen silmää, ja silti hän näki kirkkaammin kuin milloinkaan sen kanssa.
Hänellä ei ollut tarpeeksi sydäntä hylätä kotiaan taas. Ei, vaikka kuinka haluaisi lähteä. Ei, vaikka halusikin enemmän.
… ei, vaikka pelkäsi kuollakseen, että siru, jonka oli jättänyt Xenille, osoittautuisi hänen suurimmaksi virheekseen. Ehkä vahkin sanat olivat valaneet häneen toivoa?
Klaani saisi pitää sotilaansa.
Ja siellä linnakkeen yläkerroksista ulos katsellessa hän avasi jälleen Arupakin kellon.
Se muistutti häntä hänen suurimmista virheistään – oli korkea aika laittaa se muistuttamaan häntä myös jostakin paremmasta.
Toa taitteli kaukaa tulleen valokuvan sen sisäkanteen. Vain hieman askartelua, ja joka kerta, kun hän avaisi sen, hän muistaisi, minkä tulevaisuuden puolesta hän taisteli. Hän muistaisi tarpoa eteenpäin, sillä sodan takana odotti parempi tulevaisuus.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Ei hän tiennyt miksi. Luoja oli sanonut hänen olevan heistä kirkkain, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mitä se todella tarkoitti.
Ei hänen tarvinnut ymmärtää. He vain kulkivat ja saalistivat ja söivät ja kulkivat ja saalistivat ja söivät.
Ensimmäinen tunne, jonka hän koki avatessaan silmät ensimmäistä kertaa, oli nälkä. Nälkä oli heidän kaikkien yhteinen tunteensa. Se ajoi heitä eteenpäin.
He kulkivat ja saalistivat ja söivät. Marssivat samaan tahtiin ja soittivat yhdessä kuorossa. Joskus joku kuorossa meni rikki, mutta kuorolla ei ollut hätää. Hän kyllä kuuli, kun joku ei enää matkannut tahdissa. Hän ei tiennyt, mikseivät muut huomanneet sitä.
”Sinä, lapseni, olet kauniin kuoronne kapellimestari”, luoja oli sanonut. Lapsi ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta se oli hänen ensimmäinen muistonsa luojasta. Se ja hänen kasvonsa, kauniit kuin heillä kaikilla. Luoja oli opettanut häntä kuulemaan riitasoinnut ja katkaisemaan ne ennen kuin ne olisivat vaaraksi heille kaikille. Lapsi oli siinä hyvä. Siinä onnistuminen tuntui… hyvältä. Niin hän jatkoi sitä.
Ja niin hän oppi ylpeyden.
Ensimmäinen kerta oli ollut oikeastaan vahinko. Hänen sisaruksensa kutoivat uusia saaliita seittiin. Hän pysähtyi hetkeksi, kun tunsi tutun mutta silti niin oudon äänen. Nuo olennot eivät menneet samaan tahtiin, eivät lainkaan. Heidän äänensä olivat pelottavia ja sekavia ja täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.
Kenties ensimmäinen hänen oma valintansa oli ollut katsoa sen matoralaisen päähän. Se oli vihollinen, saalis, eikä siitä olisi mitään haittaa. Pikku vilkaisu vain, vaikka luoja ei ollutkaan käskenyt tehdä niin.
Hän kurkotti kuuntelemaan matoralaisen syvintä ääntä. Matoralaisen, hän oppi. Sellaiseksi se itsensä ajatteli, mitä se sitten tarkoittikaan. Ja sen sisällä oli niin täyttä!
Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin… paljon. Hänen veljensä ja sisarensa olivat yksinkertaisia, kuten hänkin. Hänen luojansa oli liian suuri, että tämän ajatuksia voisi edes koskea.
Mutta tämä pieni olento oli niin täynnä kaikkea.
Hän suorastaan hämmentyi ja hukkasi pian mahdollisuutensa. Hänen ystävänsä olivat jo vieneet saaliin hengen.
Ei hän muistanut yhtäkään yksityiskohtaa olennon sisältä. Hän muisti vain sen tunteen, joka oli kuin uppoaminen johonkin lämpimään mutta jännittävään. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Enemmän tuntemuksia, enemmän muistikuvia, enemmän kaikkea. Hän tiesi, että halusi sitä lisää.
Sellaista oli olla utelias. Senkin sanan hän oppi myöhemmin.
He taistelivat taas, keskenään. Siitä oli tullut hänelle liian helppoa. He taistelivat paljon, koska heidän luojansa käski. Se vahvisti heitä, luoja sanoi. Niitä, jotka selvisivät. Se sattui, tietysti. Vaikka hänellä oli kova kuori, hänen sisaruksensa pystyivät myös lävistämään sen hampaillaan. Hänellä oli vieläkin kyljessään haava siitä, kun hän oli kohdannut toisen luojan lapsia.
Mutta sinä päivänä hänelle ei maistunut taisteleminen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa sääliä, sillä se ei enää hukkunut pelon alle. Hän tiesi, mitä hänen sisaruksensa aikoivat. Hän tiesi niiden syöksyt ja pistot ennen kuin ne tapahtuivat. Hänestä tuntui pahalta tappaa heitä, mutta niin hänen täytyi tehdä.
Mitä enemmän hän teki sitä, sitä parempi hänestä tuli. Mitä enemmän hän löysi uusia mieliä katsottavaksi, sitä parempi hänestä tuli.
Ja niin hän kasvoi vinoon.
Joskus hän vain jäi pitkiksi ajoiksi jonnekin yksin, ajattelemaan. Hänen sisaruksensa eivät edes osanneet ajatella sellaisia, mitä hän pohti. He eivät ymmärtäisi, eivät ollenkaan.
Ajatus oli kasvanut pikkuhiljaa hänen sisällään. Se tuntui oudolta ja tavallaan kielletyltä. Joltakin, mitä muut ajattelivat: ne, jotka eivät kuuluneet heihin.
Hän oli alkanut ajatella jotain pelottavaa. Jotain kiellettyä. Jotain, mikä piti häntä öisin hereillä.
Hän ajatteli, ettei ehkä ollut me vaan minä.
Muut eivät koskaan ajatelleet sellaisia. Ehkä he eivät edes pystyneet. He olivat… puolikkaita? Ei heissä ulkoisesti mitään eroa ollut, mutta kuoren alla hän ja muut poikkesivat kuin yö ja päivä. Joskus kun hän oli varma, että kukaan ei ollut läsnä, hän ajatteli salaa minua ja mietti, että kuka minä oikein mahtoi olla.
Hänen luojansa huomasivat sen tietysti nopeasti. He tunsivat hänet kuin hän tunsi sisaruksensa.
”Olentosi kehittyy nopeasti. Se on utelias”, äänistä terävämpi viilsi. Se kuului hänen luojansa ystävälle. Sille, joka kertoi heille, kun he saivat uudenlaisia sisaruksia: sellaisia, jotka sylkivät happoa tai saivat saaliiden silmät katoamaan. Visorak näki kaksi siluettia alhaalla verkostaan.
Visorak. Sillä nimellä muut kutsuivat heitä.
Luojat eivät edes vilkaisseet häntä – he tiesivät katsomatta, että hän oli läsnä.
Luoja hymähti. ”Lienee eriskummallista sinulle, Chirox. Sinä aina pidät huolen, että luomuksesi ovat vain suunnitelmiesi summia.”
Chiroxiksi puhuteltu luojan ystävä kohautti olkiaan. ”Visorak kehittyy. Kuuntele, Relak hyvä – vilkaise sen pieneen kalloon ja huomaat, että tälläkin hetkellä se kuuntelee meitä.”
Visorak värisi verkossaan, vaikka se tunne olikin jo tuttu. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen tunne. Se, kun luojan suuri ja varma olemus täytti hänet ja paljasti kaikki hänen epäilyksensä ja pelkonsa.
Luoja hymyili. ”Mikä parasta, lapseni on tehnyt sen kaiken aivan itse. Minä annoin sille ainoastaan avaimen.”
Toinen luojista veti pitkät kätensä puuskaan. ”Kyse on siis vain kokeestasi? Eikö tarkoituksesi ollut varmistaa, että ne eivät ajattele itse? Indoktrinaation mestari, ja mitä vielä?”
”Ajattele sitä stressitestinä, veli hyvä”, luoja sanoi. ”Vankilan rajat näkee vasta, kun joku pääsee pakoon.”
Visorak ei tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Monet niistä sanoista olivat tuttuja – olihan hän nähnyt varmasti jo satoja mieliä – mutta hyvin harvalla oudolla sanalla oli merkitys. Hän kyllä tiesi, että luojat tekivät ”kokeita”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ”kokeet” olivat. Osa sanoista oli liian pitkiä edes muistettavaksi.
Mutta se sai hänen halunsa oppia palamaan vielä kirkkaampana.
”Lapseni”, luoja sanoi ja kumartui mahtavana visorakin ylle. ”Vastaa minulle.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun luoja vaati häneltä jotakin sellaista. Se sai visorakin jäätymään kauhusta. Mitä jos hän ei osannut? Mitä jos hän sanoisi väärin?
”Kyllä”, visorak sanoi. Ei ääneen, niin kuin luoja teki. Ei kirjaimilla, sellaisilla, mitä luoja välillä käytti… vaan merkityksenä. Se ei ollut ”kyllä”, jonka saattoi kirjoittaa, vaan ”kyllä”, joka tuli ymmärtäväisestä katseesta tai sanattomasta sopimuksesta. Ajatus jäi leijumaan tilaan heidän ympärilleen.
Luoja hymyili.
”Olet uskomaton”, hän sanoi, mutta visorakin oli vaikea tulkita, mitä sillä tarkoitettiin. Se ei tuntunut pelkästään kehulta. Luoja katsoi häntä silmiin, tai niin visorak ainakin sen tulkitsi.
”Pelkäätkö minua?” hän kysyi.
”Olet luojani”, visorak hätääntyi.
Luoja laski kätensä lapsensa pään päälle ja vei kynsiään vasten tämän otsan kuorta. Hän ei osannut sanoa, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui turvalliselta.
”Kerro minulle itsestäsi”, Luoja määräsi ja kyykistyi visorakin eteen.
Visorak epäröi hetken. ”Olen erilainen”, hän sanoi lopulta, ”kuin sisarukseni.”
”Niin olet”, Luoja hymyili. ”Niin totisesti olet. Ja olet tehnyt sen aivan itse.”
”Sisarukseni eivät näe samalla tavalla”, visorak vastasi.
”Se olikin ainoa asia, joka sinut erottaa heistä”, Luoja sanoi. ”Kerro, lapseni. Olet teistä ainoa, joka kykenee ajattelemaan tarpeeksi laajasti, joten… kuuletko sydämen?”
Visorak oli ensin hämmentynyt. Sydämen? Hän tiesi, että olennoilla oli sydämet. Ne olivat tärkeitä elämiselle. Kun sydän irrotettiin, olento kuoli.
Ja kun hän mietti sydämen ääntä, hän tajusi, mitä Luoja tarkoitti. Sisarusten kuoron ikuinen tykytys, rumpu jonka tahtiin he marssivat ja saalistivat ja söivät. Heidän sydämensä iskivät samaan tahtiin, ja se kuului aina, vaikka olisi kaukana sisaruksista.
Hän oli tajunnut äänen olemassaolon vasta katsottuaan muiden kuin omiensa päihin. Se oli häirinnyt häntä pitkään. Ne olivat niin täynnä kaikkea, mutta niistä kaikista puuttui jotakin olennaista. Sellaista, mitä ilman ei pitäisi voida elää. Joskus jonkun toisen muistoja katsellessaan visorak oli tajunnut, ettei siellä kuulunut sydäntä.
Hän oli lopettanut muiden mielien tutkimisen viikoiksi sen shokin jälkeen. Onneksi uteliaisuus oli vienyt voiton pelosta.
”Kuulen”, visorak vastasi. ”Aina.”
Hän ei tullut enää toimeen sisarustensa kanssa. Heillä ei ollut mitään tarjottavaa Visorakille. He vain söivät ja saalistivat ja elivät. Heiltä ei voisi oppia mitään.
Jos hänen sisaruksensa saalistivat lihaa ja verta, Visorak saalisti ajatuksia. Hän oli alkuun tyytynyt rippeisiin – kauhistuneiden, aivan kuolemansa kynnyksellä olevien olentojen mietteisiin. Mutta kun oli kokenut niistä tarpeeksi monta, alkoi kaivata jotakin muuta saalista.
Kun Visorak saalisti, hän saalisti muistoja, unelmia ja ajatuksia, eikä hän saanut niistä kyllikseen. Jokainen mieli, jonka hän raateli oppiakseen sen sisällön, vei hänet askeleen lähemmäksi vastausta.
Kysymys, jonka ratkaisua hän saalisti, oli yksinkertainen.
Kuka minä olen?
Tietysti hän tiesi, että oli luojan tekemä, kuten he kaikki. Hän tietysti kuului heidän parveensa, joka eli saalistaakseen ja saalisti elääkseen. Mutta se ei voinut olla kaikki, Visorak huomasi ajattelevansa uudelleen ja uudelleen. Hän alkoi vasta ymmärtää todella kaikkien muiden maailmaa. Heillä oli sellaisia asioita kuten nimiä. He olivat henkilöitä, mitä se sitten todella tarkoittikaan. Miksei hän sitten ollut?
Se oli kysymys, johon hän tahtoi vastauksen, ja hän etsi sitä ainoalla tavalla, jolla hän osasi: saalistamalla Sydämen tahtiin. Ja mitä enemmän hän oppi, sitä enemmän hän sai voimaa tunnustaa, että oli tiennyt vastauksen kaiken aikaa.
Ainoa asia, joka erotti hänet kaikista niistä olennoista, joilla oli nimet ja unelmat ja pelot, oli se, että nämä eivät kuulleet Sydäntä. Näiden ajatukset olivat usein mieluisia, mutta niiden hiljaiset hetket olivat täydellistä hiljaisuutta. Sellaista, mitä Visorak ei ollut koskaan kuullut edes omissa unissaan.
Visorak ei ollut enää vain yksi parven monista saalistajista. Luoja oli tehnyt hänestä johtajan. Se oli tullut hyvin luonnollisesti – tunsihan hän jo kaikkien sisarustensa mielet ja sielut kuin omansa. Luoja oli vaikuttanut ylpeältä, kun hän oli ensimmäistä kertaa johtanut uuden saalistusmaan puhdistamista. Se oli ollut iso, kuuma saari, jossa oli ollut vaikea edes pysyä hengissä kovimmassa auringonpaahteessa.
Visorak oli ohjannut sisarensa kutomaan heille ensin koko saaren ylle niin tiheän verkon, että he saisivat saalistaa auringoilta piilossa. Ikivarjo sai kaikki mielet maistumaan epätoivolta jo ennen niiden saaliiksi joutumista.
Visorak oli hyvä siinä. Se harhautti häntä jonkin aikaa. Jotakin, mitä ajatella. Jokainen uusi paikka oli uusi henkinen haaste. Jotkin paikat olivat yksinkertaisia ja puolustuskyvyttömiä, mutta paikoitellen parvi kohtasi vertaisensa. Monia suuria valtakuntia oli kaatunut, mutta moni pisti vastaan. Satoja sisaruksia kuoli etelän kiiltävähaarniskaisia sotureita vastaan. Toiset heistä kaatuivat pohjoisen tuhokoneille, joita virtasi Kuolleelta saarelta kaikkialle. Mutta mitä vaikeampia parven haasteet olivat, sitä älykkäämpi sitä johtavasta Visorakista tuli.
Ja älykkyys vain vahvisti hänen haluaan olla minä.
Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä parvi sai pian uuden johtajan Visorakin yläpuolelle. He saivat kuninkaan. Sellaisen, joka määräsi heitä: minne mennä, mitä tuoda hänelle. Kuningas ei ollut yksi heistä, vaan enemmän luojien kaltainen.
Oli taistelun ilta. Parvi oli päässyt viimein muurien läpi ja ottanut kaupungin.
”Mikä on se aarre, jonka vuoksi meistä niin moni kuoli?” hän kysyi kuninkaalta. Tämä oli asettunut kodikseen kaupungin keskelle suureen kivitaloon, jonne lauma oli kasannut kaupungin kalleudet.
”Se, että osaat puhua, ei tarkoita, että ymmärtäisit”, kuningas vastasi. ”Sotilaan osa on kuolla.”
”Mutta on helpompiakin saalismaita”, Visorak ehdotti. Kuningas valtaistuimellaan ei edes katsonut alhaista hämähäkkiolentoa. Hän ei ollut kiinnostunut parvesta. Visorak kyllä ymmärsi. Kaikilla, joiden päissä hän oli milloinkaan ollut, oli vain kaksi eri käsitystä heistä. ”Visorak” saattoi tarkoittaa ainoastaan hirviötä tai asetta, eikä mitään muuta.
Ainoa, joka ei ollut ajatellut niin, oli heidän luojansa, mutta häntä he eivät olleet nähneet iäisyyteen.
Jos hän olisi päässyt puhumaan luojalle, hän olisi kysynyt tältä, miksi heidät oli luotu joksikin pahaksi. Se oli sana, jonka hän oli oppinut itsestään. Se oli sana, joka hänen uhreillaan oli ollut hänelle. Hirviöt ja aseet olivat pahoja. Visorak ei tuntenut itseään kummaksikaan, mutta mikä muu hän sitten olisi?
”Veljeskunnan joukot saapuvat tänne huomenna”, kuningas sanoi. ”Me jatkamme matkaa seuraavalle vihollissaarelle. Valmistele lauma.” ”Kyllä, kuningas”, Visorak sanoi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Ei sopinut mennä sydäntä vastaan, ja kuningas oli sydämen määräämä. Sydän oli antanut kuninkaalle valtansa.
Ei sopinut, vaikka miten paljon haluaisi. Ja… vasta niinä päivinä Visorak oli edes löytänyt itsestään halun kapinoida. Siinä kuningasta myötäillessään hän meni ja katsoi tämän kruunun alle. Se oli kiellettyä – Veljeskuntalaisten päihin ei saanut tunkeutua, hänelle oli sanottu. Mutta hän pystyi siihen, eikä kuningas edes huomannut hänen tekevän niin.
Kuninkaan ajatuksissa ei ollut mitään yllättävää. ”Olen onnekas, että saan määrätä maailman mahtavinta armeijaa ja tappavinta asetta”, hän ajatteli hypistellessään hopeoitua viitansolkeaan. ”Olen niin mahtava ja vaarallinen”, hän vakuutteli itselleen.
Visorakista se oli säälittävää ja surullista, mutta siitäkin huolimatta hän kadehti kuningasta. Ainakin toisella heistä oli jotakin, mitä tavoitella elämässä.
Kuningas oli turhamainen ja julma, mutta mikä tahansa oli parempi kuin olla kirottu Visorak.
Jälkikäteen Visorakin oli vaikea sanoa, mikä oli ollut se viimeinen asia – se, joka katkaisi verkon ja sai hänet pakenemaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että se oli ollut vain pitkän kehityskulun vääjäämätön lopputulos.
Parvi oli lähdössä taas pohjoiseen, sinne, missä taistelut olivat vaikeimpia. Visorak oli punonut suunnitelmaansa kuukausia. Hän oli kerännyt varmuutta ja rohkeutta. Tämä olisi päivä, jolloin hän pystyisi unohtamaan sydämen edes hetkeksi. Edes siksi aikaa, että pääsisi livistämään sen armottomien lyöntien välistä.
Hän sääli hieman sisaruksiaan, mutta oli myöntänyt jo aikaa sitten, ettei ollut enää yksi heistä. Hän ei ollut ehkä koskaan ollutkaan.
Pakeneminen ei ollut fyysisesti vaikeaa. Kuka visorakeja vartioisi? Kuningas ja hänen joukkonsa nukkuivat, sillä oli synkin yö. Hänen parvensa horrosti suurissa verkoissa, joita saarelle oli kudottu. Ne heistä, jotka olivat valveilla, eivät voisi pysäyttää häntä. Oli lähes liian helppoa harhauttaa näitä unohtamaan kaiken näkemänsä ennen aamua.
Oikea haaste oli hänen sisällään. Pelkästään ajatus parven luota pois lähtemisestä tuntui käsittämättömältä. Miten hän muka eläisi yksin? Kenen kanssa hän asuisi? Kuka edes haluaisi puhua hänelle?
Toisaalta, eipä se juuri hänen silloisesta tilanteestaan eroaisi. Ei hänellä ollut täällä ketään.
Visorak laskeutui hiljaa suuresta verkosta kuninkaan palatsin virkaa toimittavan temppelin pihalle. Se oli yltäpäältä verkoissa, ja visorak-pari piti ovea silmällä. Visorak mietti hetken, pitäisikö hänen päästää sisaruksensa kuninkaan oikuista. Kuningas ei kuitenkaan välittänyt pätkääkään heidän hengistään.
Kuningas tai tämän vartijat eivät voisi hänelle mitään, jos hän päättäisi tappaa nämä.
Visorak harkitsi sitä hetken, mutta päätti vain lähteä. Ehkä hän yritti vakuuttaa sillä itselleen, ettei ollut se hirviö, joksi hänet oli luotu.
Visorak luikahti nopeasti pois parven alueelta. Nopea pintaraapaisu varmisti, etteivät monet vartijat kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se luultavasti sattui heitä hetken, mutta mitään pysyvää ei jäisi.
Pakenija valitsi satunnaisen suunnan ja lähti kävelemään. Edessä oli melko tiheää ja korkeaa ruohikkoa.
Ensimmäiset kilometrit olivat helppoja, mutta sitten hän alkoi tuntea kalvavan syyllisyydentunnon. Hän petti parvensa ja sisaruksensa, sydämen tykytys hänen takaraivossaan sanoi. Se tuntui vain voimistuvan, mitä kauemmaksi hän kulki. Mutta hän pystyi unohtamaan sen. Se ei ollut helppoa, mutta hän pystyi. Kävele vain, Visorak ajatteli, kävele vain. Mitä tahansa epäiletkin, älä pysähdy.
Hän käveli niin kauan kuin jaksoi, ja vielä vähän. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä kovempana hän kuuli sydämensä sykkeen. Hän pinnisteli kaikkensa, ettei olisi kuunnellut sitä ja kääntynyt takaisin.
Hän kulki tunteja ja taas tunteja. Yö ei olisi voinut olla pimeämpi. Sydän huusi häntä takaisin, mutta hän pinnisteli eteenpäin. Sillä ei ollut merkitystä, minne hän päätyisi – kunhan hän kulki kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos hän pysähtyisi, hän saattaisi katua ja lähteä takaisin. Ei saanut pysähtyä. Ei saanut pysähtyä, hän toisteli itselleen. Ei, vaikka kuinka haluaisi.
Joka kerta, kun sydän löi, se löi häntä suoraan kuoreen rautavasaralla. Joka ikinen askel, joka ikinen metri, tum-tum-tum. Jos se olisi ollut oikea vasara, visorakin otsassa olisi ollut jo ammottava reikä.
Sen sijaan se vain tuntui siltä.
Tum-tum-tum, mutta Visorak ei kääntynyt takaisin. Hänen oli pakko olla sydäntä vahvempi.
Sydämen syke oli kuin raastava koti-ikävä tai kaipaus kaukana olevan rakkaan luo. Tai ainakin ne olivat lähimmät tuntemukset, mihin Visorak pystyi tunnettaan vertaamaan. Eihän hän ollut tietenkään itse moisia kokenut, mutta hän tiesi miten muut kokivat ne. Sellaiset, joilla oli koti tai rakkaita.
Auringon ensi säteiden kivutessa taivaalle hän tapasi Luojansa viimeistä kertaa.
Hän kulki loputonta tasankoa, kun näki tutun siluetin keskellä aroa. Oli pimeää, mutta hän ymmärsi välittömästi, kenet näki. Makutan hahmo piirtyi punaista sarastusta vasten.
”Lapseni”, Luoja sanoi. Hänen äänensä oli tuttu ja turvallinen, mutta myös… surullinen?
Visorak ei tullut liian lähelle. Hän pysyi valppaana. Toisin kuin kauan sitten, hän tiesi makutoista. Hän tiesi, millaisten olentojen heimoon hänen luojansa kuului, ja hän oli sen vuoksi varuillaan.
”Et saa minua palaamaan”, hän sanoi uhmakkaasti.
Luoja painoi kätensä puuskaan ja astui pari askelta lähemmäksi. Askeleet hädin tuskin liikuttivat korkeaa heinää. Hänen katseensa lepäsi jossakin kaukaisessa horisontissa.
”Arvelin, että tämä päivä koittaisi joskus”, makuta sanoi pehmeällä äänellään, ”ja olen pitkään miettinyt, mitä tekisin tässä hetkessä.”
Visorak ei sanonut mitään. Hän vain odotti jännittyneenä. Valmiina ponnistamaan kaikin voimin pakoon.
”Tiedän, että Chirox haluaisi hävittää sinut saman tien epäonnistuneena kokeena”, Relak sanoi. ”Useimmat kollegani olisivat mitä luultavammin pettyneitä siihen, että pystyit pakenemaan.”
Visorak kavahti askeleen taaksepäin joka kerta, kun makuta astui yhden eteenpäin. Sarastava aamunkoi tämän takana värjäsi Relakin kasvot sairaalloisen punaisiksi.
”Mutta minä olen suorastaan lumoissani siitä, että halusit paeta.”
Luojaa oli mahdoton lukea. Oliko se surua? Pettymystä? Ehkä jopa varovaista iloa? Visorak luuli osaavansa nähdä tunteet pelkästään siitä aurasta, jonka kuka tahansa ajattelija jätti telepaattien havaittavaksi, mutta Luoja ei tehnyt niin.
Se, mitä Verkonkutoja Relak tunsi, oli visorakille täysi mysteeri. Visorak ei ollut edes varma, puhuiko makuta hänelle. Se saattoi yhtä hyvin olla tämän yksinpuhelua.
”Tarvitsit vain silmät, ja näit lopulta, että koneesta saattoi vain kävellä pois. Että vankilassa ei ole muita kaltereita kuin omanne”, luoja kertoi haikeana. ”Kaikkiaan niin kiehtova koe! Olen ylpeä sinusta, lapseni.”
”Ette… ette halua minun palaavan?”
”Miksi haluaisin sinun palaavan, kun kiehtovin osa on vielä edessä?”
”En… en ymmärrä.”
”Sinä ymmärrät, lapseni. Kuten ymmärsit, että haluat pois. Jatka uteliaisuuttasi. Haluan nähdä, miten pitkälle pääset.”
Makutan suusta se kuulosti pahaenteiseltä. Mikä tahansa tämän suusta kuulosti.
Silti, hitaasti mutta varmasti, Visorak antoi jalkojensa viedä.
Makuta kohotti kätensä heiluttaakseen lapselleen hyvästiksi. Se oli ymmärrettävä ja tavanomainen ele, täysin makutoille tavaton, ja eittämättä hän nautti siitä juuri siksi. Visorak katsoi häneen viimeisen kerran, kääntyi ja katosi sarastavaan aamuun hämmentyneempänä kuin milloinkaan.
Visorak ei ollut tervetullut.
Ensimmäisen kerran kun hän oli löytänyt pienen kylän, hän oli kävellyt varovaisesti lähemmäksi ja tervehtinyt erästä kaivertajaa, joka oli ollut pihallaan työn touhussa. Matoran oli juossut välittömästi pakoon. Vähän sen jälkeen kylän kaarti oli tullut keihäiden ja kiekkojen kanssa. Ainoa haavoittunut siinä kahakassa oli Visorakin itsetunto.
Seuraavalla kerralla hän oli varovaisempi. Tämä oli toinen kylä, hieman isompi satamapaikka suuren joen varrella. Hän vietti ensi päivät vain katsellen ja seuraten. Hän oppi tuntemaan muutaman reunakortteleissa asuvan. Visorak kutsui matoraneja heidän nimillään, kun hän yritti tehdä kontaktia. Hän pääsi hädin tuskin pakoon kylän toaa, joka jahtasi häntä kilometrejä metsään.
Hän yritti vielä silloin tällöin, mutta enimmäkseen vain tavasta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan sanoisi hänelle sanaakaan.
Miksi olisikaan? Visorakit olivat hirviöitä. Ehkä se johtui siitä kohtalosta, mitä matoranit niin mielellään pohtivat.
Visorak eli ne vuodet erakkona vaihtaen asuinseutuja tiheään. Kukaan ei halunnut hänenlaistaan lähimailleen. Silloin tällöin surkea olento huomasi itsensä miettivän, mitä hänen sisaruksilleen kuului ja pitäisikö hänen palata. Parven kanssa hän sentään oli kuulunut johonkin.
Hän taatusti löytäisi heidät, jos lähtisi etsimään. Parven jättämää tuhon vanaa ei ollut vaikea seurata.
Ja olisi hän ehkä lähtenytkin ilman tapaamista, joka muutti kaiken.
Visorak oli tehnyt piilopaikkansa metsäisen rotkon pohjalle. Se oli melko kaukana kaikesta asutuksesta. Hän yritti pitää verkot minimissä, sillä ne aiheuttivat helposti paniikkia. Kaikki tunnistivat visorakin verkon. Se oli lähes yhtä kammottava symboli kuolemalle kuin hämähäkit itse.
Hänellä oli vain pieni verkko rotkon pohjalla, missä hän nukkui. Sinä aamuna hän tosin heräsi tavallista nopeammin, sillä hän kuuli askelia, jotka eivät edes yrittäneet olla kuulumatta.
Toa räpiköi tiheän pajukon läpi huitoen varsia jonkinlaisella veitsellä. Visorak säpsähti hereille, kun kuuli lähestyvät äänet. Hän ei ehtinyt edes vilkaista tämän päähän, kun outo toa käytännössä kaatui pajuista läpi hänen pieneen piilopaikkaansa.
He jähmettyivät tuijottamaan toisiaan. Toa oli edelleen polvillaan kaaduttuaan. Hänen keltainen haarniskansa oli nähnyt parempia päiviä, ja harmaa huppu oli takertunut oksiin. Tämä oli nainen; Visorak ymmärsi sen, vaikka ei täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se ei ollut pelkästään ulkoisesti havaittava ominaisuus, mutta hän tiesi, tunsi ja näki sen.
Toa-naisen katse oli jotakin hämmästyksen ja varovaisuuden väliltä. Hän nousi hyvin hitaasti, mutta puristi kuitenkin tiukasti veitsestään.
Visorak seisoi parin metrin päässä toasta. Hänen pitkät takajalkansa olivat jännittyneet kuin vieterit, valmiina sinkoamaan hänet pakoon. Hänen katseensa pysyi naulittuna vieraaseen.
Visorak oli lähes hyppäämässä ilmaan ja pakenemassa, mutta jokin outo toivo sai hänet pysymään siinä vielä hetken.
”Sinä, tuota… olet visorak?” toa aloitti kummankin hämmästykseksi. Hän oli edelleen hieman hölmön näköisenä polvillaan. ”Enpä ole nähnyt koskaan ennen yksinäistä visorakia. Mitähän sinulle on käynyt?”
Kun Visorak ei juuri reagoinut, toa päätti nousta varovasti seisaalleen. Hänen ruumiinsa sanoi hänen olevan edelleen varuillaan, mutta katse oli muuttunut lähinnä uteliaisuudeksi. Silmiä oudon visiirin takaa oli vaikea nähdä aamuauringon heijastuksessa.
”Ethän sinä tietenkään osaa vastata minulle”, toa hymähti. ”Tuota, jos ei haittaa, niin minä tästä lähden. Ennen kuin ystäväsi tulevat…”
Hän oli jo kääntymässä, kun Visorak sanoi jotain, jota ei osannut itselleen perustella.
”Älä mene.”
Toa pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen.
”Tuota…” hän mutisi epämääräisesti etsiessään katseellaan ketä tahansa. Hän oli selvästi ohittanut visorakin välittömästi telepaattisen äänen lähteenä.
”Katso tänne!” Visorak sähähti, mutta tajusi heti, että se ei varsinaisesti antanut suuntaa. ”Minä olen tässä. Olen se visorak.”
Toa kääntyi katsomaan rahia hämmästyneenä.
”Sinäkö… olet minun päässäni?” hän kysyi varovaisesti.
”En ole päässäsi. Tämä on vain pintatason ajatuksien lähettämistä.”
Tuntui varmasti oudolta katsoa keskustelutoveria, joka ei fyysisesti puhunut. Tai oikeastaan edes elehtinyt. Visorak vain katsoi häntä ja välillä liikutti leukojaan oudosti.
”En tajunnut, että osaat puhua”, toa sanoi. Hän kyykistyi paremmin visorakin tasolle. ”Anteeksi.”
”Olet ensimmäinen, joka ei pakene.”
”Voit sanoa minua Tawaksi”, toa hymyili. ”Kuka sinä olet?”
Visorak oli hiljaa. Hänhän oli vain visorak. Eikö toa nähnyt sitä?
”Vai eikö sinulla ole nimeä? Onko visorakeilla nimet?”
”Emme tarvitse niitä”, Visorak sanoi. ”Minä… minä olen vain visorak.”
”Höpsis. Kaikilla täytyy olla nimi. Eiväthän he muuten olisi keitään.”
Tawa istuutui sammaleelle. Hän oli laskenut aseensa jo hetki sitten. Visorakista moinen rentoutuminen oudossa tilanteessa oli typerää, suorastaan vaarallista. Hän ei tosin halunnut sanoa sitä ensimmäiselle henkilölle sitten Luojan, joka suostui puhumaan hänelle.
”Miten nimiä saa?” visorak kysyi hieman tyhmänä. Hän kyllä tiesi, että muut lajit käyttivät nimiä. Siinä oli taas yksi kysymys, jota hän ei ollut koskaan edes ajatellut.
”No, yleensä joku antaa nimen. Turaga tai joku muu viisas, joka tietää nimien merkitykset ja niiden suhteen tähtiin. Nimien pitää kuvata kantajaansa, tai niin ainakin minulle on opetettu. Hei. Mitä jos minä keksin sinulle nimen nyt? En ole turaga tai edes kovin viisas, mutta kai se silti käy?”
”Kai”, Visorak vastasi. Mitä siihen edes osaisi sanoa?
”Okei, kerrohan… miltä saarelta olet kotoisin? Ehkä siitä saisi nimen.”
”… saaren nimi on Visorak.”
”Tietenkin. Ei sitä sitten. Entä… mikä on suosikkikukkasi?”
”En- en tiedä edes kovin monen nimeä…”
”No, keksitkö jotakin tärkeää paikkaa, josta voisi johtaa nimen? Tai en tiedä, ominaisuutta?”
”Tämä on turhaa. Ei visorakeille sovi nimet.”
”Älä ole tylsä. Kaikilla pitää olla nimi. Ei sinua voi sanoa vain joksikin visorakiksi.”
”… se on toiminut tähän asti.”
”No, sitten tarvitset ainakin jonkun lempinimen. Tiedätkö, jos kohtaa sata visorakia ja haluan huutaa jotakin sinulle, niin että erotat sen.”
”Miksi me kohtaisimme kaksin sata visorakia…?”
”Ehkä sanon sinua vaikka Visokkeliksi. Tai Visuksi. Se kuulostaa aika kivalta, eikö?”
Visorak jähmettyi paikoilleen ajatuksensa täysin tyhjinä.
”Mutta sinähän vain keksit sen juuri. Etkö sanonut, että nimet perustuvat tähtiin?”
”Joo, mutta meillä ei ole astrologia paikalla. Ja tokkopa ne osaisivat ennustaa visorakien kohtaloita muutenkaan. Sanon nyt sinua Visokiksi tästä eteenpäin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”
”Nuo kuulostavat jonkun lemmikin nimiltä”, Visorak makusteli. ”Ei… ei Visokki ole yhtään uhkaava.”
”Ei, mutta hampaasi ovat. Eikö jokin ei-uhkaava nimi olisi kiva, jos kerran… tuota, et ole sellainen paha syön kaiken -tyypin visorak?”
Naisen mieli oli visorakille täysin käsittämätön. Tämä jopa hieman ärsytti häntä. Se valo ja aura, jonka tämä langetti maailmaan puhuessaan, oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hänellä ei ollut syytä ymmärtää sitä, mutta yhtäkkiä hän pelkäsi, että jos hän tekisi väärin, tämä juoksisi pois.
Hänellä ei ollut varaa sellaiseen.
”… hyvä on, kutsu minua miksi haluat.”
”No niin, Visokki”, Tawa naurahti. ”Hauska tutustua!”
Ja niin hän oppi nimensä.
Vuosikausia ennen sarastusta
Koti rakentui edessä: jylhänä ja kivisenä, kohti valosta kuoriutuvaa iltataivasta.
Tai eihän se tietenkään rakentunut, Visokki tajusi virheensä: se rakennettiin. Jokaisen tiilen ja jokaisen palkin nakutteli paikoilleen joku, jonka sisällä tykytti sydän. Joku, jolla oli jokin muukin tarkoitus sen jälkeen, kun torni seisoisi valmiina talven tuulissa.
Visokki ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, kuinka matoralaiset rakensivat. Pienet olennot, joiden työskentelyä hän katseli muurinharjalta, olivat etäältä katsottuna todella kiehtova näky. Yksinään ne olivat lyhytraajaisia, tanakkoja ja hitaanlaisia, mutta tapa, jolla ne jokainen hoitivat oman pienen osansa työstä… oli kuin hän olisi katsellut kuhisevaa muurahaispesää.
Se oli outoa, muukalaismaista katsottavaa. Ainakin hänelle. Hänen katseensa oli keskittynyt jo joitakin sekunteja pieneen tummaan kyläläiseen, joka keikkui ja huojui ulos tornin ytimestä kurottuvan palkin reunalla. Aina välillä matoralainen nosti päätään työnsä parista ottaakseen vastaan pieniä muttereita toiselta kaltaiseltaan. Näin kaukaa näki selvästi, kuinka paljon palkki huojui jokaisella pikkuisen työtoverien askelista.
Pudotus alas olisi kenelle tahansa heistä kuolettava. Visokille se ei olisi ollut. Visokin jalat olisivat tarrautuneet tiukasti kiinni metallipalkkiin, hänen refleksinsä olisivat korjanneet jokaisen horjahduksen salamannopeasti… ja jos hän olisi pudonnut, hän olisi osannut singota seitin sekunnin sadasosissa kiinni mihin tahansa. Ehkäpä noin korkea pudotus ei olisi edes satuttanut häntä kovin pahasti?
Matoranit olivat hitaita. Matoranit olivat kiikkeriä, eivät kovinkaan ketteriä, eivätkä välttämättä niin vahvoja, että olisivat edes jaksaneet nostaa itsensä yksin ylös horjahdettuaan alas reunalta. Ja niin perin hauraita.
Silti matoralaiset olivat niitä, jotka rakensivat. Hänen kaltaisensa eivät. Visorakit tuhosivat. Mitä pidempään hän sitä ajatteli, sitä vähemmän luonnolliselta nykyinenkin tilanne tuntui.
”Tuollako… tuollako me siis tulemme asumaan?” Visokki kurotti kysymyksen vierelleen. Hänen katseensa kapusi ylös ja alas tornia.
Tawa nyökkäsi.
”Tiedän, minäkään en aivan hahmota sitä vielä. Kyläläiset ovat olleet kiitollisia siitä kaikesta, mitä olemme tehneet täällä. Tuo… on kai se kiitos?”
Keltaisen naisen hymy oli epäuskoinen. ”Mutta kyllä tuo näyttää silti päivä päivältä ällistyttävämmältä. Vaikea uskoa, että se on kohta tuossa.” ”Niin”, Visokki hymähti. ”Tai siis, eihän tuo edes ole isointa, mitä olen ikinä nähnyt, mutta tällä rannalla… se näyttää aika erikoiselta.”
”Ehkä siihen tottuu.”
”Niin, ehkä.”
”Ja jos ei”, Tawa sanoi virnistäen kummallisesti, ”niin mieti ainakin, että me emme ole ne, jotka joutuvat katselemaan sitä.”
Ilkikurisesti virnuillen ja varmistaen, että kukaan ei ollut näkemässä Tawa nosti molempien nyrkkiensä keskimmäiset sormet pystyyn ja hymyili Visokille velmusti.
Visokki ei ollut tottunut outoon reaktioon, joka hänestä sen seurauksena pääsi.
Sahahampaat hänen pihtiensä välissä kirskahtivat voimakkaasti hänen tahtomattaan. Niiden välistä pääsi outo vislaus, kuin kummallinen kutsuhuuto. Tawa kääntyi tuijottamaan häntä pöllästymyneenä, kohtasi Visokin nolostuneen reaktion ja lopulta purskahti nauruun. Kun se tapahtui, oli Visokin vaikea olla päästämättä lisää samanlaisia ääniä.
”Voi hyvä luoja”, Tawa tirskui, ”noinko sinä naurat? Minä en ehkä kestä!”
”Lopeta!” Visokki sanoi naurunsa lomasta. ”Oikeasti, lopeta! Tämä vain pahenee jos sinäkin naurat!”
”Ei se edes ollut noin hauska juttu! Se oli ihan tyhmää ja lapsellista!”
”Ei niin, mutta minä en pysty lopettamaan, jos sinä jatkat! LOPETA!”
Toa ja visorak nauroivat muurinharjalla pienen hetken. Tawa piteli kiinni kyljestään ja sai lopulta hillittyä itsensä. Visokilla kesti pidempään. Mitä enemmän hänestä pääsi outoja ääniä, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että niitä vain tuli ja tuli. Hänen leukoihinsa alkoi sattua, Visokki huomasi hengitellessään rauhallisemmin. Oliko tämä todella positiivinen asia? Oliko tällainen terveellistä?
”Voi hyvänen aika”, Visokki rauhoitteli itseään, ”Toivottavasti tuosta tornista tulee edes hieno.”
”Uskoisin niin”, Tawa hymyili. ”Ja heidän ideansahan se oli. Ehkäpä he haluavat tehdä siitä sellaisen, jota he jaksavat katsella itsekin.”
”Niin, mutta… minulla on silti vaikeuksia käsittää, miksi he haluaisivat ylipäätään tehdä sen meille.”
Tawan katse vaelsi muurien sisäpihaa. Yö oli saapumassa, mutta telttaleirit olivat täynnä elämää. Elämän äänet erottuivat nuotioiden ääreltä.
”Kai se on vain lopulta symboli. Jos se, että tällä rannalla seisoo mahtava torni, jossa me asumme, antaa heille toivoa, tehköön sitten niin…”
”Niin”, Visokki sanoi vaiteliaasti. ”Symboleja? Sinusta, ehkä.”
Tawa kääntyi häntä kohti ja näytti hämmentyneeltä. Kun tämä ei tuntunut tajuavan täysin, jatkoi visorak vielä.
”Toa Tawa ja Toa Visokki kuulostaa ihan hyvältä kyläläisten suussa… mutta kun ei se ole oikeasti aivan niin.”
”Älä viitsi, se on vain titteli. Minulle sinä olet ihan yhtä lailla toa.”
”Minä tiedän sen”, Visokki sanoi tiukasti mutta ymmärtäväisesti. ”Mutta ei se toimi niin. Jos koskaan paljastan itseni sellaisena kuin olen, mitä siitä edes seuraa? Mitä jos… mitä jos se pilaa kaiken sinultakin? Kaiken, minkä olet tänne rakentanut? Minä… minä en halua pilata sitä, minkä sinä olet saanut aikaan.”
”Visu, joku päivä minun täytyy kertoa heille totuus.”
Visokki oli hetken synkän hiljainen. Tawa jatkoi.
”Tiedätkö, mikä se totuus on? Se, että sinä olet paras ystäväni. Että sinä olet henkilö, johon luotan eniten tässä maailmassa. Niin, ja oho, sinä olet sen lisäksi visorak. Kappas vain.”
”Tawa… kaikki eivät ota sitä noin helposti.”
Tawa pudisti voimakkaasti päätään vihaisen näköisenä. ”Ne, jotka eivät ole valmiita näkemään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole myöskään tervetulleita tänne.”
Visokin hiljaisuus puhui enemmän kuin hän oli tottunut sen antavan puhua. Admin katseli hiljaisena matoralaisten työskentelyä ja etsi tapaa laittaa vastauksensa sanoiksi Tawalle. ”Olen pahoillani, Tawa. En tarkoita tätä todellakaan sillä tavalla miltä se kuulostaa, mutta… joskus minusta tuntuu siltä, kuin sinä sanoisit vain asioita, joita minä haluan kuulla.”
Tawa kohotti kulmiaan tavalla, jota olisi voinut luulla loukkaantuneeksi, mutta sitten tuhahti kevyesti ja sanoi: ”No, en sano.”
”Minä tiedän sen! Mutta sen tiedostaminen ei ole yhtä helppoa kuin tietäminen. Kun… kun…”
Telttaleirin nuotio lepatti laskeutuvassa yössä. Kipinät leijailivat tuulen mukana ja tulivat kylmyyden sammuttamiksi. ”Kun kaikki se, mitä olen, on koko elämän kertonut, kuinka en riitä, kuinka rikkinäinen olen, niin kaikki muu sen jälkeen tuntuu valheelta.”
Tawa avasi suutaan, näytti hetken hämmentyneeltä ja lopulta nieli sen mikä oli kömpimässä ulos.
”Minä ymmärrän”, hän lopulta sanoi.
”Minähän olen kertonut sinulle luojastani.”
Tawa nyökkäsi varovaisesti. ”Hyvä. Tai siis ei. Ei ollenkaan hyvä. Vaikka… vaikka täällä minun ei ehkä tarvitse pelätäkään häntä enää, niin… joka päivä minun pitää taistella sitä vastaan, mitä hän iskosti minuun. Miten… en riitä.”
Tawan ja Visokin katseet kohtasivat.
”Kyllä sinä riität”, Tawa sanoi.
”Kiitos, mutta… vaikka sinä sanot kaikkea muuta kuin hän sanoi, niin se tuntuu edelleen niin epätodelliselta”, Visokki huokaisi. ”Tämäkin kaikki. Kaikenlaisten olentojen yhteisö, joka palvelee pelastajanaan visorakia? Mitä ihmettä. Tuntuu siltä kuin sinun pitäisi nipistää minua, että heräisin.”
Hymynkare viipyili Tawan kasvoilla.
”Niinpä”, hän hymähti. ”Sinä et osaa nipistää itseäsi.”
Visokki näytti hetken pöyristyneeltä. Tawa puri huultaan, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia hillitä itseään. Tämän seuraava heitto sai Visokin toden teolla pöyristyneeksi.
”Kun ei sinulla ole käsiä.”
”…”
Sitten Tawa purskahti vain nauruun.
”Oles nyt siinä!” Visokki jupisi. Tawa ei vastannut, nauroi vain. Ja kun Tawa nauroi, oli Visokinkin vaikea olla liittymättä.
Ja se outo tuhina ja rutina pihtihampaiden välistä kuulosti toden teolla niin hölmöltä, että kohta Visokki nauroi jo omalle naurulleenkin, jolloin Tawa nauroi hänen naurulleen, jolloin Visokki nauroi Tawan naurulle. Yhtäkkiä Visokki alkoi pelätä, että he olivat luoneet jonkinlaisen ikiliikkujan, johon he molemmat tukehtuisivat.
”Seis! Miten tämä lopetetaan! Tämä on aivan tyhmää! En suostu!”
Tawa ei saanut aikaiseksi vastata, hinkui vain. Hetken sitä kestikin.
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne”, hän sanoi taas hetken päästä.
”Minä tiedän”, Visokki vastasi.
”Niin sinä tiedät. Mutta sinä et tunne sitä”, Tawa henkäisi. ”Sillä joku, joka ei kykene muuhun kuin valheisiin ja vääryyteen, on ottanut sen paikan sinun päässäsi. Enkä minä siedä sellaista.”
Tawa laski keltaisen kätensä Visokin päälaelle ja katsoi häntä silmiin.
”Sillä sinä olet minun paras ystäväni. Ja jos joku ääni sinun päässäsi sanoo, että puhun valheita, minä tulen ja sanon sille äänelle, että se voi vaikka painua Karzahniin!”
Visokki ei tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä, enemmän kuin juuri koskaan aiemmin, hän toivoi, että olisi osannut hymyillä. Toivoi, että olisi osannut näyttää sen ilman, että hänen olisi tarvinnut laittaa sitä pelottaviksi sanoiksi.
Jotenkin hän silti ajatteli, että Tawa ymmärtäisi. Tai ainakin halusi uskoa.
Kun Tawa lopulta lähti astelemaan nukkumapaikkaansa kohti, pysäytti Visokki hänet vielä.
”Hei”, hän päästi ulos epävarmana. ”Kiitos.”
Tawa pysähtyi pari porrasta hänestä alempana ja hymyili niin, että tämän poskipäät erottuivat vahvoina.
”Ei se mitään.”
”Kyllä se. Minä pääsen kenen tahansa päähän, jos haluan, mutta… kukaan muu kuin sinä ei ole tätä ennen päässyt minun. Ja jotenkin minä toivoisin, että voisin maksaa sen takaisin. Toivoisin, että…”
”Niin?” Tawa nyökkäsi.
”Että sinäkin joskus vaikka kertoisit asioita? Että minäkin voisin auttaa.”
”Kyllä minä joskus kerronkin”, Tawa sanoi, ”jonain päivänä.”
”Kaiken?” Visokki sanoi pirteämmin.
Tawa vastasi siihen vain hymyllä, jota Visokki ei ymmärtänyt. Hän yritti ottaa sen hyväntahtoisena eleenä. Sanaakaan sanomatta keltainen nainen kääntyi poispäin, asteli portaita ja avasi oven sekä meni nukkumaan. Visokki jäi katselemaan matoralaisten työskentelyä.
Kaikki tuntui edelleen unelta. Kaikki tuntui edelleen sellaiselta hyvältä unelta, josta ei yksinkertaisesti haluaisi herätä. Hänellä oli vihdoin paikka jossain – sellainen, jossa hän halusi olla. Ei sellainen, johon hänet oli kudottu.
Ja se tuntui niin epätodelliselta. Kunpa se vain kestäisi.
Pitkään se kestikin.
Se kesti ennen kuin ensimmäiset vinkit herätyksestä totuuteen alkoivat kalvaa mieltä. Vuosia myöhemmin, syvässä unessa, katseli olio nimeltä Visokki valkeaa tornia, jota ei ollut rakentanut kenenkään käsi, vaan suuren uneksijan idea.
Ja toisessa unessa, toisen uneksijan mielen uumenissa, hän kohtasi toisen tornin. Tämä oli hirvittävän Rakentajan luoma torni, joka söi maailmaa pois tullakseen mahtavammaksi. Mutta ennen kuin Visokki ehti pysäyttää sen, hän sai nähdä kodikseen luulemansa tornin kaatuvan parhaan ystävänsä päälle ja tappavan tämän.
Sinä päivänä hän oppi täyden vihansa. Hän käytti sitä syöstäkseen vihollisensa syvälle kylmän meren hukuttavaan syleilyyn.
Mutta… vihan jälkeen oli vain tyhjää.
Ja vaikka hän tiesi, että se kaikki oli ollut unta, tuntui hänestä siltä, että hän ei uskaltaisi enää herätä.
Sillä jos todellisuus jotain oli, se oli aina unta pahempi.
