Klaanon

Avainsana: tawa

  • Tuijotuskilpailu kuudestilaukeavan kanssa

    Bio-Klaani, 273:n huone

    Siniset silmäluomet aukenivat kovan melun havahduttamina. Vatsallaan makaava nazorak räpytteli pari kertaa silmiään, ennen kuin kohotti tyynyä vasten painautuneita kasvojansa. 273 oli päättänyt ottaa nokoset kävelykierroksensa päätteeksi. Tiedemies oli vieläkin väsynyt matkansa jälkeen, eikä hän ollut vielä oikein tottunut nukkumaan matoranien käyttämissä sängyissä. Niistä tippui herkemmin lattialle kuin kuvullisista unikapseleista.
    Nazorak räpytteli vielä hetken silmiään karistellakseen väsymyksen niistä ja vilkaisi lopuksi tyynyään, johon olisi vain halunnut haudata päänsä niin, että vain tuntosarvet näkyisivät.
    Mutta sitten nazorak kohotti kysyvästi silmäkulmaansa. Tyynyn lakanassa oli laaja, tummempi läikkä, aivan kuin siihen olisi tippunut jotakin nestettä. 273 kohotti kätensä suunsa eteen ja pyyhkäisi suupieliänsä sormillaan. Hän vei sormensa kauemmas ja hankasi suuhunsa tarttunutta nestettä sormiensa välissä.
    Kuolaa.
    … No kiva.
    273 kuitenkin havahtui mietteistään, kun kuuli jälleen sen äänen, mikä oli hänet herättänytkin. Joku koputti oveen. Tällä kertaa hieman kovemmin. Koputtaja oli ilmeisesti odottanut oven takana pitkään.
    Jäätutkija nousi sängyltään hiljaa ja nappasi pöydälle laskemansa Volitakin. Nazorak ei ehtinyt kiinnittää naamion reunoissa olevia remmejä, vaan kohotti naamion peittämään kasvojaan kädellään samalla kun asteli ovelle. Hän napsautti lukon auki, painoi hitaasti ovenkahvaa alas ja raotti ovea. Oven ja ovenkarmin väliin aukesi vain hieman yli puolentoista sentin mittainen rako, että 273 pystyi vain kurkistamaan oven toiselle puolelle.
    Oven takana seisoi Mahiki-kasvoinen Paaco, joka hänkin huomasi viimein oven avanneen nazorakin ilmestyneen ovenrakoseen.
    ”Tawa ja Visokki haluavat sinut juttusilleen”, moderaattori ilmoitti. Asiansa kerrottuaan Toa kääntyi ja lähti.
    ”Aha”, 273 tyytyi lopulta toteamaan komennuksesta.

    Valkoinen tiedemies marssi huoneensa oikealla seinustalla sijaitsevalle kaapille ja avasi sen pariovet. Nazorak tarttui henkarissa roikkuvaan takkiinsa ja kaapin pohjalle leipottuun hameeseensa. Hän poimi vielä kaapin oikealla puolelle riisumansa metallikengät ja alkoi sitten pukemaan.
    Jäätutkija nosti toista jalkaansa ja astui hameen keskelle pidellen sitä käsissään. Hän teki saman toiselle jalalle ja nosti raidallisen hameen vyötäisilleen. Valkea nazorak istuutui sängylleen ja työnsi jalkateränsä hieman liian pitkiin metallikenkiin. 273 sai aina hieman pyöritellä jalkojaan ennen kuin ne asettuivat hyvin haarniskan osien sisään.
    Pukiessaan takkiaan ylleen 273 hidasti hetkeksi tahtiaan. Hän kohotti oikean kätensä rinnalleen ja työnsi sen takin kauluksen sisään. Hän veti rintataskustaan kelmeästi sinisenä hohtava kiven. 273 pyöritteli kiveä käsissään sen molemmista päistä. Hänellä oli jo ikävä hanskaansa.
    No, pitää kai vain kestää. Adminit eivät luota minuun vielä täysin, eikä aseen takaisin vinkuminen antaisi minusta kovin hyvää kuvaa, nazorak mietti napittaessaan takkiaan kiinni. Hän laittoi elementtikiven kuitenkin takaisin taskuunsa jäsentodistuksen seuraksi onnea tuomaan.
    Toisaalta eihän siitä tiedä vielä. Luottamusasioiden takia minut on varmaan sinne kutsuttukin.
    Jäätutkija veti tummat nahkahanskat käsiinsä ja alkoi sitten sitomaan plastroniaan kaulaansa.
    Admin Visokki vaikutti mukavalta ja luottavaiselta minuun. Admin Tawa taas saattaa olla vaikeampi saada puolelleni.
    Nazorak nousi sängyltään ja käveli kirjoituspöydän viereen ja nappasi olkihattunsa hyppysiinsä. Hän heitti sen odottamaan sängylle ja alkoi sitomaan Volitakia kasvoihinsa.
    Ai niin… Klaanissahan on vielä kaksi muutakin johtajaa. Mitenköhän he mahtavat suhtautuvat minuun?
    Volitak oli nyt tukevasti nazorakin lärvissä kiinni. Tiedemies nappasi hattunsa sängyltä ja asetti sen kallelleen takaraivolleen. Hän vielä nosti takkinsa kaulukset pystyyn suojaamaan ohimojaan ja oli sitten valmis lähtöön.

    Bio-Klaani, Tawan toimisto

    Huoneen ovi aukesi ja tummanpunainen visorak asteli sisään.
    ”Hei Tawa”, Visokki tervehti Toaa, joka istui mahonkisen toimistopöytänsä takana uppoutuneena paperitöihin. Visiirin peittämät silmät kohosivat hetkeksi papereista adminkollegaansa.
    ”Helei.”
    ”Et muuten usko, millaisen huhun kuulin moderaattorien huoneessa. Paacon mukaan Klaanin satamaan oli ankkuroitunut jonkinlainen… lautta violetteja pingviinejä.”
    Juuri takaisin asutuspykälien ihmeelliseen maailmaan katseensa laskenut Juuriadmin nosti sen taas visorakin vihreisiin silmiin entistä kysyvämpänä.
    ”… Se ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mikään Allianssin yllätyshyökkäys, kun missään ei ole annettu hälytystä?”
    ”Ei ja hyvä niin. En tiedä, olisiko se yhtä vaarallinen kuin yhtä outo miltä se kuulostaa…”
    Pieni inisevä ääni sanoi jotakin Visokin pään sisässä, mutta admin jätti sen huomiotta.
    ”Siitä puheen ollen. Onko Guartsusta kuulunut vielä mitään?”
    ”Ei. Viimeinen kerta kun kuulin hänestä oli ennen kuin hän lähti tapaamaan Valkoista Turagaa.”
    ”Toivottavasti hän pärjää siellä…” Visokki ajatteli. Tawa hymähti.
    ”Parempi olisi.”

    Kaksikon keskustelu aiheesta kuitenkin päättyi, kun oveen koputettiin.
    ”Sisään”, Sähkön Toa huikkasi heleästi. Ovi narahti auki, jolloin Volitakiin sonnustautunut olento astui varovasti sisään sulkien oven perässään. Emäntien keskustelua omasta koristaan seurannut Nöpö terästyi nähdessään tulijan. Taas se uusi hassu täti tuli kylään.

    273 otti nopeasti ryhdikkään asennon ja kopautti kantapäänsä yhteen. ”Iltaa, neiti adminit.”
    ”Iltaa, Jäätutkija” Tawa sanoi hymyillen asiallisesti. Hän kohotti kätensä tiedemiehelle merkiksi, ettei hänen tarvinnut tehdä kunniaa. Sitten hän ojensi kätensä kohti pöydän toisella puolella, itseään vastapäätä odottavaan tuoliin. ”Käy istumaan.”
    Pieni inisevä ääni sanoi taas jotakin, mutta Visokki käski sen olemaan hiljempaa ja tyytyi vain nyökkäämään 273:lle tervehdykseksi.
    Valkoinen nazorak istuutui ja uskaltautui riisumaan naamionsa kasvoiltaan. ”Te halusitte suhua minulle jostakin?”
    Keltainen Toa nyökkäsi. Ehkä hieman epävarmasti. ”Haluaisimme vain näin alustavasti tietää, mitä tietoja sinulla on tarjottavana Imperiumista, mitä me emme tiedä.”
    273 otti paremman asennon tuolillaan ja kröhi kurkkuaan. ”No, en minä tietenkään mitään valtionsalaisuuksia tiedä. Mutta minä itse olen nazorak. Tiedän nazorakien kulttuurista, tavoista ja teknologiasta. Tiedän, missä päin Imzeriumin eri toimintaelimet sijaitsevat Desissä-”
    273 oli näkevinään naisadminien kasvoilla vilahtavan yhtä aikaa jotenkin omituisen ilmeen.
    ”… Sanoinko jotain outoa?”
    Tawan kasvoille nousi pieni kiinnijäämisen punastus. ”Et suinkaan! Jatka!”
    Pieni inisevä ääni kikatti.
    ”Ja sen lisäksi saatan tietää joitakin tärkeitä asioita Imleriumin kaluston sijainnista, kuten satamista, tunnelien suuaukoista ja niin edelleen.”
    Visokki kipitti ympyrää miettelijäänä. ”Miksi nazorakit haluavat juuri tämän saaren haltuunsa? Miksei heille riitä sen jakaminen? Saarella on ollut tähän asti tilaa monille kansoille.”
    ”Nazorakeista vanhimman”, 273 aloitti, ”Kenraali 001:n mukaan, tämä saari on lajimme syntykoti, josta esinazorakit lähtivät kauan sitten ja jolle olemme nyt palanneet. Imferiumille se on kunniakysymys saada saari yksinomaan hallintaansa.”
    Tawa kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Visokille:
    ”En ole koskaan kuullut edes saaren vanhimpien asukkaiden puhuneen, että täällä olisi joskus ennen heitä vaikuttanut alkuasukaspopulaatio.”
    ”Nii’in. Toisaalta voihan siitä olla todella paljon aikaa.”
    Visokki kuuli pienen äänen hymähtelevän jotakin.
    Tawa nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi suunsa ristimiinsä käsiin. ”Entäpä kuinka nopeasti Imperiumi kouluttaa sotilaansa? Teitä tulee kuitenkin aika nopeasti lisää?”
    273 oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä admin tarkoitti. ”Niin noh, Imleriumi rekrytoi saawuvat nazorakit heti, kun he astuvat maan kamaralle kanistereista. Sotilasluokan koulutus kestää sen jälkeen sari vuotta, mutta jatkuu koko elämän ajan.”
    ”… Kanistereista? Eivätkö nazorakit syn-” Visokki oli sanomassa, mutta ääni katkaisi hänen ajatuksensa.

    Visokki oli hetken hiljaa. Sitten hänen vihreät silmänsä suurenivat.
    Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Tawalle.
    ”… Hän ei tiedä, että nazorakit syntyvät kuningattaresta.”
    ”… Eivätkö nazorakit itse tiedä sitä? Mi- miten?” Tawa ajatteli yhtä hämmentyneen näköisenä kuin Visokkikin. Adminkaksikosta alkoi tuntua siltä, että he itse tiesivät enemmän nazorakeista kuin nazoraktiedemies itse.

    273 aisti, että jäätyneessä keskustelussa oli jokin pielessä. ”Mitä nyt?” hän kysyi ja kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan.
    Tawa vilkaisi epäröivän näköisenä Visokkiin. ”Mitä olet mieltä? Kerrommeko hänelle, mitä me tiedämme nazorakeista?”
    Visokki kysyi samaa pääkopassaan asuvalta ääneltä. Hän tuli yhteisymmärrykseen sen kanssa. ”Yritetään kertoa se hienovaraisesti, ettei hän järkyty. Se, että me tiedämme enemmän nazorakeista kuin hän saattaa olla kova pala 273:lle…”

    Visokki selvitteli hetken ajatuksiaan. Sitten hän sanoi Jäätutkijalle: ”Katsos… taistellessamme Imperiumia vastaan me olemme selvittäneet muutamia asioita siitä. Ehkäpä joitakin asioita, mitä johtoporras ei ole teille normaaleille kansalaisille kertonut…”

    273 nojautui tuolillaan eteenpäin, kohti admineita. “… Mitä tarkoitatte?”

    Keskustelu kuitenkin keskeytyi, kun ovi narahti ja aukesi.
    Kaikki huoneessa olevat neljä ja puoli olentoa kääntyivät katsomaan tulijaan. 273:n silmät suurenivat, kun hän kääntyi tuolillaan katsomaan taakseen.

    ”…”, sanoi Tawa.
    ”…”, sanoi Visokki.
    ”…?”, sanoi 273.




    Klik, sanoi iskuri.

    Toinen ovi
    Toinen hetki

    Hän työnsi oven varoen auki ja astui suoraan sisään moderaattorien taukohuoneeseen. Siellä hänen katseensa kohtasi kahvipannun ääressä jonkinlaista tyttökalenteria vierekkäin tuijottelevan toan ja skakdin.

    Moderaattorien kasvoilla vaihteli jotain leveiden virneiden ja syvän pöyristymisen väliltä, kun he siirtyivät naureskellen sivusta toiseen. Ilmeet muuttuivat häkellykseksi, kun kaksikko huomasi ovella seisojan.
    ”Iltapäivää, admin yskäisi.

    Tyttökalenteri lensi tehokkaasti Paacon käsistä huoneen toiseen päähän ja sukelsi sohvan alle. Paacolta ei tähän juuri lupaa kysytty.
    ”Ehehehehehe, G-mies!” heittokädellään ojenteleva hopeinen skakdi nauroi riemastuneena. ”Palasit ehjin nahoin!” Paaco suoristi pöydän ylle kumartuneen rankansa ja nosti kätensä löysään tervehdykseen.
    ”Pitkästä aikaa”, Guardian sanoi rennosti. Hopeinen skakdi rullasi innolla esimiehensä luo, ja kaksi skakdia tarttuivat toistensa suurista kämmenistä tervehdyksenä. Guartsun katse muuttui hämmentyneeksi, osittain sääliväksi.
    ”Ja mitäs sinulle on tapahtunut?” hän kysyi varoen tiiraillen pyörätuolia ja lastoilla tuettuja jalkoja.
    Bladiksen voitonriemu muuttui hitaasti ärtymyksen kautta mökötykseksi. ”Torakanäpärät!” hän karjaisi. ”Torakoiden erikoisagentteja, kaksi oikein rumaa ja ilkeää. Pudottivat aluksemme metsikköön. Annoimme niille kyllä kunnolla pataan… mutta hei hei pohjetreenille! Hei hei potkunyrkkeilylle! Hei hei pitkille iltalenkeille!”

    Guardianissa oli sen verran hienotunteisuutta, että hän kuunteli moderaattorin turhautuneen jupinan loppuun asti keskeyttämättä. Mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi jättänyt seuraavan kommenttinsa sanomatta.
    ”Sinä et harrasta mitään noista asioista.”
    ”No en ainakaan nyt!” Bladis saarnasi, mutta ei pysynyt kauaa jurona. Pyörätuoliskakdi repesi nauruun niin kovaa, että hakkasi reisiään… joka lähinnä sattui. Guardian pyöritteli silmiään hymähtäen.
    Maailmassa oli kolme asiaa, jotka tekivät raudan skakdin onnelliseksi. Ja mistään niistä nauttiminen ei ollut selvästi vaikeutunut pyörätuolissakaan.

    ”Meidän piti mennä tässä joku ilta ajelemaan pyörillä, muistatko?” raudan skakdi heitti yhtäkkiä haltioituneena. ”Sinä, minä, kaksi moottoripyörää, pullo viskiä… rantahiekat, aurinkoinlasku! Miten on?”
    ”Viski ja moottoripyörät. Aina yhtä hyvä idea.”
    ”Mieti, ihan kuin ennen vanhaan! Eikä siellä rannoilla mitään liikennesääntöjä ole!”
    ”Totta puhut”, G myönsi tyynesti. ”Mietin lähinnä niitä miinoja.”
    Bladiksen punaisista silmistä pilkehti haltioituneisuus. Katse, joka muistutti siitä, että Bladis oli todennäköisesti vastuussa suurimmasta osasta kyseisistä miinoitteista ja täyttyi riemusta aina kun joku mainitsi ne. Sivusilmällään Gee näki Paacon pudistavan vain hiljaa päätään.
    ”Harkitaan asiaa tässä joku päivä”, Gee virnuili lajitoverilleen silmät puoliummessa. Kun hän käänsi katseensa tästä Paacoon, hän näki yhä silmäkulmassaan hopeisen skakdin puristavan molemmat kouransa nyrkeiksi ja tuulettavan suorastaan hengitystään pidätellen.

    ”Niin, tosiaan, moi”, Paaco tervehti melko jäykästi mutta hymyillen. ”Mitä mies?”
    ”Sinä haluat varmasti saattaa minut ajan tasalle”, Guardian sanoi taputtaen vihreää toaa olkapäälle voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että tämä jopa vähän heilahti.
    ”Tuota”, Paaco sanoi hitaasti. ”Kelpaa. Mistä aloitan?”

    Bladis ja Paaco saattoivat Guardianin moderaattorisiivestä itse admin-torniin. Matkan varrella he ohittivat ahkerassa työssä toimivia miliisimatoralaisia, jotka kuljettivat aseistusta ja ikkunasuojiksi naulattavia metallilevyjä paikasta toiseen. Admin-tornissa alkoi olla enemmän kuhinaa kuin vuosiin.
    Vartijalle kerrottiin kaikki varsin karsittuna pikakelauksena Nui-Koron evakuointioperaatiosta, hämmentävästä Uroijege-välikohtauksesta ja Samen ja Maken lähdöstä kohti Kaya-Wahia. Ja metsissä jo alkaneista sissioperaatioista. Niistä kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua erityisen kovaan ääneen.

    He pysähtyivät vain adminielle varattujen tilojen metalliovelle. ”Ja siinä oli varmasti kaikki?” sininen skakdi kurtisti kulmiaan Paacon vaiettua.
    ”Ööh”, Paaco sanoi vilkaisten rullailevaa kollegaansa, joka lähinnä kohautti olkapäitään. ”Joo, oli.”
    ”Ettekä nyt jättäneet mainitsematta mitään todella ilmiselvää.”
    ”Siinä se aika lailla oli”, Bladis tokaisi. ”Meitä kyllä kiinnostaisi tietää, miten siellä metsässä meni.”
    ”Sanotaanko näin, että Valkoinen Turaga on kaupungissa. Kauaa hän ei täällä tosin suostu pysymään… mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Kiitos teille.”

    Kaksikko katosi Klaanitornin kuhinaan. Kuunnellessaan moderaattoriensa puhetta admin ei ollut voinut olla piirtämättä päänsä sisällä karttaa Bio-Klaanin saaresta, jolla hän näki jo mielensä silmin Allianssin päivittyneitä rintamalinjoja.
    Hmh. Olinkohan liian pitkään viidakossa, Guardian mietti jatkaessaan matkaansa koristeellisia käytäviä pitkin. Hän tarkkaili edelleen nurkkien taakse. Varautui paikkoihin, joista hänet voitaisiin yllättää. Näki huoneista välittömästi ensimmäisenä kuolleet kulmat ja kohdat, joita päin hän ei tositilanteessa selkäänsä kääntäisi.

    Nazorak-kiväärien laukaukset olivat etäisiä, mutta selkeitä kuin hänen oma hengityksensä.
    Jos elää tarpeeksi kauan sodassa, hän mietti, tuleekohan tästä… luonnollinen tila. Voiko tällaisessa vain elää. Jatkuvassa hälytystilassa.

    Torakkamarssi. Torakkamarssi. Viidakon äänet. Puhtauden kieli, puhtaat sotilaat. Viidakon äänet. Laukauksia.
    Yhtenäisyys, velvollisuus, puhtaus. Laukauksia. Silmiä viidakossa. Se kaikki tuntui yhä yhtä elävältä Guardianin päässä. Niin elävältä jopa, että hän ei tajunnut saapuneensa vain ylläpitäjille varattuihin tiloihin.
    Voi luoja, minä tarvitsen kupin kahvia, sininen skakdi sanoi pudistaen päätään, hieroen silmäänsä ja tarttuen ovenkahvaan. Painukoot rintamalinjat nyt vaikka karzahniin. Kaksi viikkoa skarrarrarrin kalaa ja juureksia. Minä tarvitsen viskipaukun ja kahvia.
    Ovenkahva tuntui kääntyessään puhtaalta hänen viidakon saastaaman kämmenpohjansa alla.

    Jos näen vielä yhdenkin pirun torakan, minä kyllä…

    Se aiempi ovi
    Se aiempi (myöhäisempi) hetki

    Jäätutkijan suuret, siniset silmät tuijottivat yllätyksen ja pahan aavistuksen lasittamina kuolemaa huokuvan revolverin piippua, joka näytti olevan suunnattuna suoraan hänen takaraivoonsa. Revolveria piteli vakaalla kädellä pitkä, tummansininen skakdi. Skakdin kasvot olivat kasvomaalin ja lian peitossa, mutta silti niistä saattoi nähdä vakaan ilmeettömyyden. Skakdin silmät kuitenkin puhuivat toista. Toinen silmistä näytti olevan jonkinlainen kiikari, mutta toinen, punaisena hehkuva orgaaninen silmä oli revähtänyt ammolleen.
    Revolveria ojossa pitelevän skakdin rinta kohosi, kun hän hengitti syvään. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
    Kaikki huoneessa olijat (Nöpöä lukuun ottamatta) odottivat pelonsekaisella kauhulla skakdin reaktiota. Etenkin 273, jonka ilme muistutti todella kovaa ajavan vahkikuljettimen ajovaloihin jäänyttä kauriseläintä.

    Tawan toimistossa ei hetkeen kuulunut muuta kuin kellon viisarien raksutus. Sen viisarit näyttivät ajan olevan hieman yli kuusi.

    Sitten skakdi avasi hitaasti suunsa.
    ”Tawa”, hän lausui rauhallisesti, mutta silmäkulma värähtäen. ”Tiesitkö, että toimistossasi on hyönteisongelma.”
    273:n katse laskeutui piipun suusta revolverin liipaisimeen. Skakdin sininen sormi painautui hitaasti tiiviimmin metallista laukaisijaa vasten. Se tärisi jo kevyesti jännittyneenä, mutta 273 ei sitä huomannut – häntä kiinnosti taas piipun suu. Ja se, mitä siellä ehkä oli. Ja se, että se ei ehkä olisi siellä enää kauaa.
    ”Gee”, juuriadmin sai lopulta ulos, ”oletko varma, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
    273:n leuka tärisi.
    Pieni kimisevä ääni Visokin päässä kirkui todella kovaa.
    ”Minä olen tehnyt tämän aika usein”, ilmeisesti ’Geeksi’ kutsuttu skakdi sanoi Jäätutkijan edessä naksauttaen niskojaan. Ase ei liikahtanutkaan. ”Kyllä minä aika varma olen, miten tämä toimii.”

    Valkoisen nazorakin pokka petti. Hän pomppasi tuoliltaan kuin jäniini. Tuoli melkein kaatui ja nazorakin sylissä ollut naamio kolhati lattialle.
    “OLEN SYYTÖN!”
    Revolverin piippu seurasi nazorakia. Sotilasskakdin sormi painui alas.


    Mitään ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, kun ase itsestään päätti repäistä itsensä irti kahvastaan pitämästä kourasta. Se sinkoutui pyörien ilmassa huoneen poikki ja jysähti toimiston seinään, jääden siihen kiinni kuin magneettiin.
    Visokki hyppäsi huoneen keskellä skakdin ja pelästyneen nazorakin väliin.
    ”NYT KAIKKI RAUHOITTUVAT!” hän karjaisi silmät hehkuen.
    Pieni kimisevä ääni kannusti Visokkia. Sininen köriläs oli jättänyt revolverikätensä ojoon nazorakia kohti kuin ei olisi vielä tajunnutkaan menettäneensä pyssyään. Kuin tilannetta epätoivoisesti pelastaen ’Gee’ muodosti sormistaan pistoolin ja jatkoi Jäätutkijan osoittelua.
    Siihen nazorak ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisena. Hän oli vieläkin liian peloissaan edes liikahtaakseen.

    ”Joku on minulle nyt kyllä selityksen velkaa”, harjakas pyssysankari murahti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun 273 oli skakdin nähnyt, mutta hän ei silti voinut olla hätkähtämättä olennon villipedon hampaiden paljastuessa.
    ’Gee’ siirsi katseensa Tawaan, joka vain tuijotti häntä kireänä, mutta niin tuijotti Visokkikin. Hetken vielä Jäätutkijan jähmettyneitä sinisiä hyönteissilmiä tarkasteltuaan hän päätyi lopulta tuijottamaan lähinnä Nöpön katsetta.

    Rapu ja zakazilainen näyttivät olevan aika lailla yhtä perillä asioista.
    Rapu ehkä oikeastaan vähän enemmän.

    ”He-heeei?” skakdi naurahti ilottomasti. ”Kysymys yksi, miksi täällä on torakka. Kysymys kaksi, kuka sen on pukenut noin?”
    Tawa huokaisi. “Tämä nazorak tässä on Klaanin uusin jäsen.”
    ‘Gee’ katsoi ensin Sähkön Toaa. Sitten nazorakia. Sitten taas Toaa.
    “Eihän tämä nyt ole mikään Paacon surkea källi?”
    ”Ei”, Visokki puuttui keskusteluun. ”Hän halusi liittyä meihin ja me otimme hänet jäseneksi.”
    Tässä vaiheessa 273 uskaltautui sen verran liikahtaa, että hän työnsi hitaasti kätensä povitaskuunsa ja veti harkituin liikkein taitellun paperin. Hän ojensi paperin skakdin kouraan, täristen kuin haavan lehti. “A-admin G-guardian, oletan…?” Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että ainakin yhdestä Klaanin johtajasta Propagandaministeriö oli osannut tehdä varsin todenmukaisen kuvan.
    Ennen kuin hän ehti muuta ajatellakaan, läimäisi suuriharjainen sotilas paperin takaisin hänen kouraansa.

    ”No niinpä näyttää”, Guardian töräytti. ”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään.”
    Tawa näytti jo hieman turhautuneelta admintoverinsa syytöksiin. “Usko jo Gee! Hän on puolellamme ja voi olla isoksi avuksemme sodassa! Kaikki apu on nyt tarpeen.”
    Juuriadminin sanat tuntuivat purevan. Hämmästyksekseen 273 huomasi Guardianin vain hiljentyvän mietteliään näköisenä. Ehkä vähän vastahakoisena? Skakdien reaktioita oli vaikea tutkia – kaikissa ilmeissä oli niin paljon hampaita. Ja kovin pitkään nazorak ei olisi halunnut adminia tuijotella, sillä nyt tämä tuijotti taas takaisin.
    Hyönteinen ei halunnut ottaa selvää, olivatko Totuusministeriön tarinat kirjaimellisesti tappavasta tuijotuksesta todenperäisiä, mutta hän ei halunnut katsoa poispäinkään. Ja juuri kun hän oli ehtinyt tottua revolverisankarin konesilmän punaiseen hehkuun, tapahtui jotain kummallista. Silmä vaihtoi mekaanisten niksahdusten myötä valonsa väriä ensin punaisesta valkoiseen, sitten siniseen, sitten oranssiin, sitten vihreään. Vihreän jälkeen skakdi kurtisti kulmiaan pysähtyneen mietteliäänä ja kiikarin linssistä tuli taas oranssi. Oranssihehkuisen linssin läpi skakdi tuntuikin tuijottelevan häntä kiusallisen pitkän hetken. Jäätutkija puristi elementtikiveä taskussaan käsi täristen.
    Lopulta oranssista tuli taas punainen. Skakdi hymähti kummastuneena.

    ”Valehtelematta olisit kyllä huonoin soluttautuja ikinä”, Guardian tokaisi lopulta. ”Miksi sinua voi kutsua?”
    273 nielaisi hiljaa. Hän kirosi mielessään sitä, että skakdi oli oikeassa hänen asukokonaisuudestaan.
    “Öh, olen… Jäätutkija. Jäätutkija 273.”
    “No jo on iso luku”, skakdieversti pisti merkille. “Sen verran teikäläisten käytännöistä tiedän, että olet aika korkealla arvoasteikossa. Miksi sinunlainen haluaisi vaihtaa vihollisten leiriin?”
    Tiedemiehen katse painui skakdin kasvoista lattiaan. Harmaa ussal oli tullut hänen jalkojen juureen kiehnäämään hänen hamettaan kuristen.
    “Siksi, ettei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Olen… maanpaossa. Olen kapinallinen.”

    Skakdilla ei ollut siihen sanottavaa. Hän vain tuijotti nazorakia epäuskoisena pienen hetken. Sitten hän asteli seinänviereen ja nappasi revolverinsa kouraansa rennosti. Sen huomatessaan Jäätutkija hypähti taas kauemmas varautuneena.
    ”Mitä sinä ajattelit”, Tawa tuhahti skakdille nousten pöytänsä ylle käsiensä varaan. ”Ampua tuolla täällä sisällä?”
    Visokin katse oli samalla lailla syyttävä. Kaikkien kolmen ilmeisiin skakdi vastasi vain vetämällä liipaisimesta.
    273 tunsi sydämensä pysähtyvän, kun iskuri osui aseeseen.

    Ja sitten, vain iskuri. Ei mitään.
    Hetken hiljaisuus. Skakdi pyöräytti revolverin rumpulippaan auki ja paljasti kuusi tyhjää rakoa.
    ”Eikö teillä ole kenelläkään huumorintajua?” Guardian kysyi sujauttaen kuudestilaukeavan taisteluvyönsä remmien väliin.

    Tyhjän lippaan nähtyään nazorakin jännitys laukesi. Hän tunsi jalkansa tärisevän ja hänen oli pakko ottaa tukea tuolistaan, jolla oli ennen kolmannen adminin tuloa istunut. Viime viikkoina oli ollut liian monta sellaista tilannetta, jolloin 273 oli uskonut kuolevansa. Vaikka skakdi oli laittanutkin pyssynsä pois, ei nazorak siltikään pystynyt rentoutumaan hänen läsnäollessa.
    ”Sinä”, ’Gee’ sanoi osoittaen Tawaa, ”meillä kahdella on näemmä puhuttavaa.”
    ”Niin on”, Toa vastasi.
    ”Sinä”, skakdi sanoi osoittaen Visokkia, ”älä kerro minulle, mihin olette Manun tässä välissä tunkeneet.”
    Pieni kimisevä ääni kuulosti loukkaantuneelta. Guardian ei sitä kuullut.
    ”Minua ei juuri nyt kiinnosta”, väsynyt sissiskakdi tokaisi, ja kääntyi vielä 273:n puoleen. ”Ja sinä.”
    Skakdi teki sormillaan eleen, jolla hän ehkä näytti pitävänsä nazorakia silmällä. Sitten hän veti yhden sormen hitaasti kaulaansa pitkin hurjistuneen näköisenä, tuhahti ja asteli tomerasti toimistosta ulos.

    ”Anteeksi hänen puolestaan”, Tawa keräili sanojaan, ”hän osaa olla välillä vähän-”
    ”Ja sinä vielä!” karjaisi oviaukkoon vielä ilmestynyt sininen pää ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä skakdinsormella Jäätutkijaa. Mekaaninen silmä vaihtui vielä kerran oranssiksi, ja sitten taas punaiseksi. ”Petiin siitä, tolvana. Tiedätkö edes, kuinka alhainen ruumiinlämpösi on?”

    Ovi viuhahti ja skakdi oli poissa.
    Toimistoon tuli hiljaista.
    “… Mitä ihmet-” 273 lausui hiljaa. Jäätutkija käynnisteli kuvitteellisia rattaita aivoissaan ja mietti skakdin sanoja. Ei hän itseään mitenkään kipeäksi tuntenut. Ja mistä admin oli voinut hänen ruumiinlämpönsä tarkistaa? Tiedemies mietti hetken pyssysankarin kiikarisilmän värien vaihtelua. Skakdin silmässä oli oltava lämpöskanneri. 273:sta kuitenkin tuntui, että sen hänen oli selvitettävä myöhemmin.

    ”Noo…” Visokki aloitti. ”Sehän meni hyvin?”
    Tawa hieroi toisella kädellä niskaansa. “Ehkäpä on parempi, että jätämme tämän palaverin nyt tähän. Minun on puhuttava Geen kanssa.”
    Tawa katsoi 273:a, joka nojasi edelleen tuolin selkänojaan pysähtyneen näköisenä. “Pahoittelen vielä kerran. Guardianilla on ollut rankka viikko.”
    Jäätutkija pudisteli päätään. “Ei se mitään. On varmaan aivan normaalia, että on valmis heti ampumaan vihollisen kun näkee sellaisen.”
    ”Tuota. Sinä voit 273 jo lähteä. Me selvittelemme hieman asioita ja kutsumme, jos tarvitsemme sinua myöhemmin.” Visokki kehotti.
    Nazorak nyökkäsi arasti ja kumartui poimimaan lattialta naamionsa, joka oli pudonnut äskeisen välikohtauksen aikana. Hän sitoi sen paikoilleen ja käveli ovelle.
    “Illanjatkoa, adminit…”

    Jäätutkijankin lähdettyä Tawan toimistoon tuli entistä hiljaisempaa. Tawa vilkaisi Visokkia. Visokki Tawaa. Molemmat tyytyivät huokaisemaan syvään.

    Niin myös pieni kimisevä äänikin.

    Nöpö lähinnä tuhahti, koska kukaan ei ollut silittänyt häntä.

    Kävellessään pois adminsiivestä 273 pysähtyi. Hän työnsi kätensä kauluksensa alle ja tunnusteli rintaansa.
    … Miten niin alhainen ruumiinlämpö?

  • Calluna vulgaris

    Bio-Klaani, Hautausmaa

    Tawa kaatoi vihreän kastelukannun viimeiset tipat kädelleen, puhdistaakseen sen kylmästä, mutta tuoreesta mullasta. Admin käänsi selkänsä pienen puisen vajan reunalle lasketuille työvälineille, ihaillakseen kättensä jälkeä. Syysöissä paleltuneet kukat olivat vaihtuneet kokonaisella hautarivistöllä pakkasia paremmin kestäviin kanervoihin.

    Olisi ollut jo pimeää, joskin kaupungista Tawan takaa kajastivat vielä sen valot. Pian nekin kuitenkin sammuisivat. Kello oli jo paljon, mutta Tawa päätti jäädä hautakivien seuraksi vielä hetkeksi. Vain parikymmentä minuuttia odottamalla hänen paluumatkansa tornille muuttuisi loputtoman paljon rauhallisemmaksi. Admin myöskin tiesi, kuinka käyttäisi odotuksen hetket. Naisen askeleet veivät tätä kohti hautausmaan luoteiskulmaa, jossa yhden haudan ääreltä kajasti vihreä valo.

    Toan askeleet olivat verkkaisia. Hautausmaalla kasvien kanssa vietetyt illat olivat toan viimeisiä rentoutumisen hetkiä.

    “Nukutko sinä koskaan?”, Tawa kysyi, määränpäähänsä saavuttuaan. Hautakivet tällä rivillä olivat kaikki vielä uutuuttaan kiiltäviä. Sodan uhreja.

    “En tiedä, kuinka”, vastasi tummanpuhuva toankokoinen robotti, “Ja illat ovat rauhallisempia”, matala ääni tuumi. Tawa oli jo miltei pyytämässä anteeksi tunkeiluaan. Robotti huomasi tämän ja korjasi nopeasti: “Sinä voit jäädä.”

    Adminin jo kääntymään lähteneet jalat pysyivätkin alkuperäisessä suunnassaan ja astelivat suurilla vihreillä silmänaukoillaan juuri tiettyä hautakiveä tuijottavan olennon vierelle. Tawa vilkaisi robotin kasvoja ja tuli jälleen siihen tulokseen, että maski, joka peitti tämän kasvoja, ei ollut Kanohi. Se näytti vain siltä, että sen oli tarkoitus suojata joltain.

    “Peelohan se oli?”, Tawa varmisti. Ja Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Seuraavaksi admin kohditsi katseensa hautakiveen, jonka äärelle Peelo oli pysähtynyt.

    CREEDY

    Tawan suusta pääsi hieman masentunut hymähdys, johon Peelo myöskin nyökkäsi. Admin muisti matoran… tai ainakin matoranin kaltaisen mekaanikon hyvin. Hän oli auttanut kommunikaatio-osastolla paljonkin sodan alkamisen jälkeen. Jossain kaukana adminin muistoissa kummitteli myös hänen groteskein todistamansa leikkauspöytä ja se, kuinka Creedy oli esittäytynyt henkilönä, jolla olisi vaadittavat taidot auttaa ylilääkäri Kupea toimenpiteessä.

    Se, mikä toimenpidepöydältä nousi, ei ollut koskaan adminin mieleen, mutta Creedy oli välittömästi tehnyt häneen vaikutuksen. Kaiken kiireen, kaaoksen ja mysteerien keskellä Tawa oli jopa pysähtynyt hetkeksi suremaan, kuultuaan pikku-mekaanikon kuolemasta.

    “Olitteko te läheisiä?”

    Nyt Peelo pudisteli päätään. “En koskaan edes keskustellut.”

    “Mutta olit kuitenkin se, joka hänet löysi?”, Tawa pohti ääneen, pinnistäen muistiaan skakdikaaoksen raporteista äärimmilleen.

    “Minä… tiesin, että hän olisi siellä. Minun kohtaloni kuului olla paikalla juuri silloin.”

    Jos adminilla olisi ollut tapa ymmärtää, mitä Peelon päässä liikkui, tämä olisi lähinnä löytänyt loputtoman jonon välähdyksiä Creedyn viimeisillä hetkillään luovuttaman datapaketin sisällöstä. Mutta koska robotin keinotekoinen mieli oli Tawalle pelkkää mysteeriä, jäi hän lähinnä pohtimaan Peelon sanoja.

    “Siksikö sinä vierailet täällä niin usein? Tai… siis, olen nähnyt sinut täällä jo kolmesti tällä viikolla.”

    Peelo ei vastannut Tawan kysymykseen, mutta huomioi kuitenkin tämän pointin. “Huomasin kanervat. Ne ovat kovin kauniita, kiitos niistä.”

    Tawakin käänsi katseensa alas, istuttamiinsa tummanpunaisiin varpuihin. Hän oli käynyt laittamassa ne edellisena iltana, kun hänen jo usein huomaamansa vihreä hehku haudalla oli jo poistunut.

    “Eipä kestä.”

    Kaksikko seisoi hetken aivan hiljaa. Valot kaupungista heidän takaansa olivat jo alkaneet sammumaan. Hautausmaa oli hetki hetkeltä pimeämpi.

    “Minun on pakko kysyä…”, Tawa keskeytti hiljaisuuden, “mitä tarkoitat, kun sanot, että sinun kohtaloosi kuului olla paikalla?”

    Peelo pohti hetken. Ei hänen olisi tarvinnut, kyllä hän vastauksen tiesi. Mutta kuinka kertoa se adminille? Millaisia sanoja käyttää? Mitä tavuja yhdistellä, jotta lopputulos olisi tavallisen ymmärrettävissä?

    “Minua ei olla rakennettu ajattelemaan aivan, kuten teitä muita. Minä näen asioita, joita muut eivät näe.”

    “Kuten?”

    Peelo koki lievää yllättyneisyyttä. Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua mahdolliset kuuntelevat olivat hylänneet Peelon hulluna. Sellainen ei kuitenkaan kuulunut juuriadminin periaatteisiin. Hän oli pysähtynyt häiritsemään Peelon haudallavierailua, joten vastineeksi hän kuuntelisi jokaisen sanan, mitä robotti oli halukas sanomaan. Toaa myös aidosti kiehtoi, millaisen olennon kanssa hän oikein jakoi hautausmaan joka ilta.

    Jollain tasolla Peelo ymmärsi adminin ajatuksenjuoksua. Loogiset langat kulkivat hurjaa vauhtia toan keltaisen naamion takana. Ja Peelo osasi seurata niitä. Robotti kääntyi nyt ympäri, osoittaen yhden mustista sormistaan kohti takana hiljaa sammuvaa kaupunkia. Vaikka kaupungin keskellä oleva suuri tori olikin jo pääosin pimeä, oli sen kellotornissa aina valot. Neljään eri suuntiin osoittavista kellotauluista yksi oli nähtävillä myös hautausmaalle. Tawa kääntyi katsomaan Peelon osoittamaa hohdetta.

    “Kello. Siinä on hyvä esimerkki.” Tawa vilkaisi hieman ymmällään mustaa robottia, mutta antoi tämän jatkaa: “Mitä sinä näet, kun katsot sitä?”

    Toa siristi silmiään, nähdäkseen viisarit kunnolla. “Kohta… ihan kohta viisi yli yksitoista”, Tawa tuumasi.

    “Kuten arvelinkin. Katsomalla kelloa, näet ajan, jonka se näyttää. Mutta minä en. Minä näen sen, mikä minut on rakennettu näkemään. Ei aika, vaan se, joka sen tekee. Kellokoneisto taulun takana.”

    Tawa vilkaisi taas nopeasti Peeloa, mutta kääntyi sitten takaisin tuijottamaan kelloa. Hän oli nähnyt sen koneiston tasan kerran. Silloin, kun torni oli ensimmäistä kertaa pystytetty.

    “Mitä siitä?”

    “Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä?”, Peelo kysyi, “Mieti, kunnolla. Satojen, ellei tuhansien hammasrattaiden täydellinen symbioosi. Valtaisa mekanismi, rakennettu yksinomaan pitämään kaksi viisaria sekä tahdissa, että oikeassa asennossa. Suurenmoista monimutkaisuutta hyvin yksinkertaiseen tehtävään. Niinkin arkinen asia, kuin ajan kuluminen. Ja minkälainen voima sen tutkimisen taustalta löytyykään.”

    Tawa alkoi olla jo väsynyt. Hän ei ollut varma, johtuiko aiheen kiehtovuus yksinomaan siitä, vai ajatteliko Peelo asiaa vain sellaiselta kantilta, jolle Tawa ei itse ollut koskaan uhrannut kunnollista ajatusta. Mutta Peelo ei antanut adminin jäädä vielä pohtimaan asiaa.

    “Mutta se ei ainoastaan ole se, mikä kellossa on minusta niin kovin kutkuttavaa, ei”, selitti pirteyttä ääneensä löytänyt robotti, “vaan se, mitä siihen ollaan maalattu.”

    Tawalta kesti hetki tajuta, että Peelo viittasi kultaisin ja koristeellisin maalein kirjoitettuihin numeroihin kellotaulussa.

    “Eikö se ole sinustakin outoa? Miksi niitä on kaksitoista? Kuka päätti, että juuri kaksitoista?”

    Tawa luuli, että osaisi vastata Peelon kysymykseen ilmeisellä vastauksella, mutta hetken mietittyään admin tajusi, että Peelon kysymys oli oikeastaan todella hyvä. Kaksitoista. Miksi tosiaan?

    “Kaksitoista. Miksei 24? Miksei omaa numeroa jokaiselle tunnille? Miksi laittaa aika käymään samat luvut kahdesti joka päivä? Ehkä joku vastaa, että koska auringot, mutta eiväthän nekään laske täysin samaan aikaan. Tai entäs kaukana etelässä, jossa ne paistavat hädintuskin koskaan? Tai entä legendojen kaupungissa, jossa auringot tottelevat meidän lakejamme, emmekä me niiden?”

    Tawa ei enää osannut edes avata suutaan. Jopa Peelo joutui pohtimaan sanomisiaan hetken. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kertoi tästä kenellekään ääneen.

    “Miksi, kun menen lukemaan historiaamme, missään ei lue, kuka keksi tuon koneiston? Meillä on aina ollut kelloja. Me kaikki toimimme sokeasti niiden mukaan, kyseenalaistamatta koskaan niiden olemusta. Mutta kuka ne meille toi? Kuka rakensi ensimmäisen? Kuka päätti, että juuri kaksitoista lukua on täydellinen määrä mittaamaan aikaa?”

    Tawa ei edes yrittänyt vastata Peelon kiperiin kysymyksiin. Admin yritti kuumeisesti yhdistää robotin antamia lankoja.

    “Ja… sinut rakennettiin näkemään asiat näin? Katsomaan verhon taakse?”

    Peelo nyökkäsi. Ja siksi minä osasin olla oikeassa paikassa, kun ystävämme menetti henkensä. Minä katsoin verhon taakse.”

    Tawa ei oikein ymmärtänyt. Peelokin epäili sitä, mutta päätteli adminin olevan väsynyt, eikä täten edes yrittänyt yliselittää näkemystään. Sen sijaan robotti kääntyi takaisin kohti hautakiveä ja sen alle haudattua punaista pientä tuttavuuttaan.

    Tawa huomasi Peelon hiljentyneen jälleen. Ja niin myös viimein kaupunginkin. Toa päätti, että olisi aika suoda robotille rauha ja siirtyä takaisin kohti admintornia. Hänen öinen rauhoittumishetkensä oli jo saanut tarpeeksi mielenkiintoisen päätöksen. Toa toivotti Peelolle hyvät yöt, johon hän sai vastaukseksi lähinnä murahduksen, jonka sävystä kuitenkin kävi selväksi “kuin myös”.

    Tawa oli jo lähtenyt kävelemään, kun Peelo puhui vielä, osoittaen sanansa joko adminin selälle tai hänen ympärillään vellovalle pimeydelle.

    “Kohtalo… oli ehkä hieman huono sanavalinta. Minä en oikeastaan usko, että sellaista on.”

    Tawa pysähtyi ja vilkaisi vielä kerran olkansa yli.

    “Mitä sinä sitten uskot?”

    Peelo ei vastannut. Hetken odotettuaan Tawa tuli tulokseen, ettei merkillinen robotti edes aikonut vastata. Varustepussiinsa taiteltua violettia viittaa ympärilleen käärivä admin käveli hautausmaan polun alas, öisen kylmän syysviiman saattamana ja otti suunnakseen kohti toivottavasti tyhjenneen kaupungin kadut.

    Peelo jäi tuijottamaan hautaa, kuten niin monena iltana aikaisemminkin. Hänen odottamaton juttuseuransa kulki jo kaukana, kun robotti viimein osasi vastata.

    “Ehkä se on vain tehty näyttämään sellaiselta.”

  • Yö hevosmuseossa

    Admintorni

    Tawa tuijotti paperipinoa edessään ja halusi itkeä.

    Oli toki ymmärrettävää, että sota-aikana paperityöt kasautuivat. Eikä Same tai kukaan muukaan ehtinyt hoitaa kaikkea, kun oli petturitutkintoja ja vaikka mitä. Tawa oli vapaapäivänään aikonut lyhentää uhkaaviin mittoihin kasvanutta pinoa ja säästää erän päänsärkyjä muilta hallinnollisilta elimiltä, jotka papereihin joutuivat mahdollisesti koskemaan.
    Mutta ei.
    Hemmetin matoranit olivat tuoneet niitä lisää.

    Toa nosti erään lomakkeen tarkasteltavakseen. Se oli virallinen ilmoitus Ussal-ravun nimenvaihdosta. Pitikö lemmikkiensä uudelleennimeämisestäkin lähettää kaavake? Tawa huokaisi ja laski paperin pinoon.

    Guardian ilmestyi ovensuuhun.

    “Tänään on yhteisvapaapäivämme”, Tawa sanoi skakdille uhkaavasti. “Ei sotimista. Tai salaisia tehtäviä.”

    “Itsekin hoidat hallinnollisia toimia”, Guartsu huomautti. Tawa ei vastannut.

    Sininen skakdi vaikutteli punastuneen ja takelteli seuraavan lauseensa. “Itse asiassa… aioin pyytää sinut erääseen… museoon.”

    “JESS!”

    Tawa ryntäsi ovelle ja näki vilaukselta Sugan ja Matoron luikkivan pakoon.

    “SANAKIN SHIPPAUSSEINISTÄ, MITÄ NE NYT OVATKAAN, JA TÄYTÄN TEIDÄT PANOKSILLA”, Guartsu huusi ja heristi nyrkkiään uhkaavasti..

    Tawa huokaisi. “Kai minun täytyy suostua. Otetaan myös se mukaan. En muista, koska sitä on viimeksi ulkoilutettu.”
    “Haen Nöpön”, Guartsu ilmoitti.
    “Puhuin Mäksästä.”
    “Ai.”
    “…”
    “…”

    “Minkälainen museo on kyseessä?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.
    “Ööh”, Guartsu sanoi. “Eräs… hevosmuseo.”
    “Hevosmuseo?”
    “Hevosmuseo.”
    “…”
    “Se on naapurisaarella”, Guartsu sanoi. “Hommasin jo veneen.”

    “Ai”, Tawa sanoi. “Katson vielä noita…” Sitten hänen katseensa osui Ussal-ravunuudelleennimeämislomakkeeseen. “Ei kun lähdetään nyt.”

    Hevosmuseo

    Adminkolmikko astui sisään hevosmuseoon.

    Aula oli tyhjä ja valtava kupoli, jossa ei parin automaatin ja vastaanottotiskin lisäksi ollut yhtään mitään. Guartsun mielestä vastaanottovirkailija näytti hieman epämääräiseltä, ja kun otus lähestyi heitä, syy tälle selvisi.

    “Hyvää iltaa”, hevonen sanoi. “Olen Shit Biscuit, oppaanne.”

    Guartsu katsoi hevosta.
    Tawa katsoi hevosta.
    Mäksä katso- KAHVIA! “Tulen kohta!” toa ilmoitti ja ryntäsi automaatille.
    Hevonen katsoi kolmea (vaiko kahta) vierailijaansa.

    “Sisäänpääsy on ilmainen, kiitos Hevos- ja muskelirahiliiton rahallisen avun”, Shit Biscuit ilmoitti. “Johdatanko teidät sisään, vai odotammeko… seuralaistanne?”

    Guardian ja Tawa katsoivat nurkkaan, jossa Mäksä hakkasi kahviautomaattia ja karjui sille jotain epäselvää.

    “Ei tarvitse”, Tawa huokaisi ja antoi Shit Biscuitin johdattaa heidät hevosmuseon ensimmäiseen huoneeseen.

    Tawa katsoi hevosmuseon ensimmäistä huonetta.
    Tawa hieroi silmiään ja katsoi hevosmuseon ensimmäistä huonetta.

    “mikä tuo on”, Tawa kysyi.
    “Se on hevosveistos”, Shit Biscuit selitti. “Sen on veistänyt joku matoran, tai ehkä joku muu, Metru Nuilla, tai ehkä jossain muualla. Tai ehkä se vain ilmestyi-”
    “ei kun mikä tuo on”, Tawa kysyi.
    Shit Biscuit ei sanonut mitään.
    Guartsu ei sanonut mitään.

    “Jospa otamme yhteiskuvan, hevosoppaiden kielellä #helfien”, Shit Biscuit ehdotti. Tawa oli liian traumatisoitunut vastaamaan. Guartsu oli liian kiireinen puhuessaan radiopuhelimeen vastaamaan.

    “No niin”, Shit Biscuit sanoi. “Oho, heti tykkäys! Jatketaanko hevosmuseon seuraavaan huoneeseen?”

    Tawa katsoi Shit Biscuitia. Hänellä ei ilmeisesti ollut vaihtoehtoa.

    Mäksä työnsi kolikkonsa automaattiin. Kaikki ne.
    Automaatti ilmoitti, että KAHVI LOPPU.
    Mäksä kirosi ja hakkasi luontaisena kahviautomaattikäyttäjänä nappia, josta saa vaihtorahat.
    Automaatti ilmoitti, että RAHA LOPPU.
    Mäksä kirosi.
    Mäksä huomasi seinällä näyte-esineenä toimivan Hirnahdus-nimisen miekan.
    Mäksä hymyili.
    Kahviautomaatti nielaisi.

    “Tie haarautuu tässä”, Shit Biscuit ilmoitti. “Mihin haluaisitte seuraavaksi?”

    Tawa katsoi salien nimiä. PIENTEN PONIEN HUONE, ilmoitti eräs nimekseen.

    “Tuo kuulostaa viattomalta”, Tawa huokaisi. “Mennään pienten ponien huoneeseen.”

    Kävi ilmi, ettei pienten ponien huone ollut viaton.
    “Voi ei”, Tawa mutisi. “Mennään jättimäisten hevoskellojen saliin.”
    Kävi ilmi, että hevoskellot olivat kiertoilmaus.
    “Voi ei voi ei voi ei mennään vaikka hevoshuoneeseen”
    Kävi ilmi, että hevoshuone oli kiertoilmaus.

    Tawa hautasi kätensä kasvoihinsa. “Guartsu! Etsitään Mäksä ja lähdetään. Minä en kestä tätä.”

    Guardian ei kuunnellut. Hän puhui radiopuhelimeen. “… siellä ei ollut mitään, oletko varma, ettei se tarkoittanut oikeaa?”

    Tawa katsoi Guartsua. “GUARDIAN!”
    G hätkähti ja miltei pudotti radiopuhelimensa.
    “Mitä sinä teet?” Tawa kysyi epäluuloisena. “Tuo vaikutti lievästi epäilyttävältä.”

    “Seuraavaksi voisimme ihastella Hevostornia”, Shit Biscuit ehdotti ja johdatti herrasväen uuteen huoneeseen.

    Tawa laittoi silmänsä kiinni. “Sanokaa, mitä tuolla on. Minä en suostu katsomaan enää yhtäkään arveluttavaa hevosteosta.”

    “No”, Guartsu sanoi. “Täällä on hevosten ruumiinosista tehty torni.”
    “Mistä ruumiinosista?” Tawa kysyi.
    Guartsu ei vastannut.
    Tawa voihkaisi.
    Guartsun radiopuhelin soi, missä ei varsinaisesti ollut järkeä, koska radiopuhelimet eivät kovin usein soi.

    “Nyt selvitin sen!” Kepe sanoi innokkaasti. “Täältä tulevat ohjeet sirun luo.”

    Tawa katsoi Guartsua varoen vilkaisemasta Hevostorniin.
    Guartsu nielaisi.

    “Tämän piti olla vapaapäivä”, Tawa sanoi. “Oliko retki arveluttavaan hevosmuseoon vain tekosyy Nimdajahtiin?”

    “No”, Guartsu sanoi. “Tämä… tämä on sattumaa. Se siru. Ööh. Sattui vain sijaitsemaan hevosmuseossa.”
    Tawa katsoi Guartsua.

    “Siirrymmekö seuraavaan huoneeseen?” Shit Biscuit ehdotti.

    “Minä otan ohjat”, Guardian ilmoitti. “Seuratkaa.”

    Mäksä kohotti miekkansa kohti kahviautomaattia. “Vedä, senkin kolikkosyöppö.”
    Kahviautomaatti veti miekkansa.
    Mäksä nielaisi.

    Kulttuurista nauttiva kolmikko saapui huoneeseen, jonka täytti hevostavaroiden sekava meri. Oli hevosamuletteja. Oli hevoskirjoja. Oli hevosennahkaisia pienhevosia. Oli hevosista tehtyjä hevosia. Oli hevosia.

    “Nimda on täällä”, Guartsu ilmoitti. “Kaivelemaan?”
    “Sinä saat hoitaa sen”, Tawa voihkaisi ja näppäili Kepen numeron, missä ei varsinaisesti ollut järkeä, koska kyse oli radiopuhelimista.

    “Saat selittää kaiken”, Tawa käski Guartsun ja Shit Biscuitin kaivellessa. Kavioilla se näytti olevan vaikeaa.

    “Selvä”, Kepe myöntyi. “Löysin Snön kanssa eräitä hieroglyfejä, jotka kertoivat siitä, että eräs Nimdan siruista piilotettiin museoon. Lopulta kaikki merkit sopivat vain tähän.”

    “Okei”, Tawa sanoi. “Onko mitään tarkempia-”
    “JOKO SUUTELITTE???” Matoro ja Suga huusivat radiopuhelimesta.
    Tawa ärähti ja viskasi radiopuhelimen maahan.

    “Löytyi jotain”, Guartsu ilmoitti ja ojensi Tawalle kivitabletin, jossa oli matoran-aakkosia.

    Et paeta voi, et piiloutuakkaan
    Kun some-hevosekspertti sinut tavoittaa
    Muuten, jos saat haltuusi sirusen
    Twiittaa meille: #Ikuinen

    Väri katosi Tawan kasvoilta, mutta se palasi nopeasti, koska kaikki oli niin typerää.

    “Mihin se hevosopas katosi?” Guartsu kysyi ja käänsi katseensa ovensuuhun.

    Ovensuussa seisoi musta hevosen siluetti. Se lähestyi heitä uhkaavasti.
    Täysin musta hahmo avasi suunsa.
    Siellä oli silmä.
    Silmä katsoi Guartsua ja räpytti.

    “ANNA SIRU”, Punaisen Miehen ratsu ehdotti.

    Juuri silloin Kepen rätisevä ääni kuului radiopuhelimen jäänteistä.

    “Ööh… taisin lukea hieroglyfejä väärin päin. Kyseessä onkin Admin-siru.”

    Kukaan ei sanonut mitään.
    Guartsu nosti maasta metallihevosen, johon oli kaiverrettu matoran-aakkosilla sana BEETA.

    “Jos löydätte vielä linnun, hämähäkin ja kissan, niin saatte kuulemma bännimisvoimat”, Kepe ilmoitti.

    “Mitä ne ovat?” Tawa kysyi.
    “En tiedä”, Kepe vastasi.
    Guartsu ei sanonut mitään.
    Tawa ei sanonut mitään.
    Kepe ei sanonut mitään.
    Matoro ja Suga päivittivät raivokkaasti shippausseinäänsä uudella hahmolla.
    Shit Biscuit otti #helfien.

    Kahviautomaatti veti Mäksää turpiin.
    “heh”, kahviautomaatti sanoi ja paljastui pinkiksi kaniolennoksi. “ygs admin eliminaitu…. pitäkää varan ne!”
    Mäksä ei sanonut mitään, mikä tosin saattoi johtua siitä, ettei hänen kehossaan ollut juuri nyt kiinni päätä.

    Guartsun huone

    Sininen skakdi heräsi unestaan ja huomasi omistavansa päänsäryn. Hän käveli kahvioon ja istui pöytään, jossa muut adminit keskustelivat siitä, että pitäisikö Klaaniin luoda lomake lemmikkien uudelleennimeämiselle.

    “Ai, huomenta”, Tawa sanoi. “Pitikin kysyä, miten Manun unipillerit toimivat.”
    Guartsu ei sanonut mitään.
    “Meinaan, kun ne olivat 30-prosenttista kredipselleeniä.”
    Guartsu ei vieläkään sanonut mitään.

    “Mäksä”, Tawa sanoi hämmentyneenä Guartsun vastaamattomuudesta. “Teetkö mitään seuraavana vapaapäivänäsi?”

    Jostain kaukaa kuului raivokkaita shippausseinän päivitysääniä.

  • Toinen puoli – Toinen tarina

    Hämärää… Lämmintä.

    Ympäröivä hämäryys oli kostea ja pehmeä. Läpi hämäryyden paistoi kaukainen valo, jonka säteet erottuivat vihreän meren halki.

    Räpäytys. Maailma katosi ja ilmestyi uudelleen. Oli niin lämmin. Vihreitä valonsäteitä vasten erottui tummien asioiden liikettä.
    Täällä hän oli turvassa.

    Mutta sitten meren takaiseen seinämään ilmestyi särö. Kaikki velloi ja meri aaltoili. Hän syöksyi läpi näkemänsä maailman, kirkkaaseen, kylmään valoon.

    Valoa seurasi pimeys.

    Pimeys.

    Mutta pimeydestä kajasti jotain.

    Valoa.

    Mutta valo ei ollut samanlaista kodikasta, vihreää ja rauhoittavaa kajastusta, muttei myöskään kirkasta, kylmää ja maailman turmellutta valoa. Valo oli hämärän oranssia. Se maalasi himmeästi edessä olevaan pimeyteen kuvion epäselvillä ääriviivoillaan.

    Se näytti tutulta. Joltakin, jonka hänen pitäisi muistaa.

    Vaikkei hän ollut ehtinyt elämänsä aikana nähdä mitään samanlaista.

    Bio-Klaani, Figan mökki

    Nazorakin siniset silmät aukenivat. Hän kuuli oven paukahtavan ja pieniä askelia keittiössä. Tryna-kasvoinen matoran kurkisti pöydän takaa.
    ”Huomenta! Anteeksi jos herätin. Ehdin käydä jo kaupungilla.”
    273 siristeli silmiään. Hänen toinen puoli kasvoista makasi tyynyä vasten. Jäätutkija muisti nähneensä unta, mutta oli juuri unohtanut sen.
    Valkoinen nazorak kömpi ylös lattialle levitetyltä patjalta. 273 oli kyllä sitä mieltä, että nazorakien unikapselit olivat paljon mukavampia kuin matoralaisten patjat. Niissä sai helpommin nukutuksi.

    Figa asteli keittiössä ja laski ostoskassinsa kaappirivin eteen. ”Aamiaistarvikkeet ovat vielä pöydällä, jos haluat.”
    Uninen torakka asteli keittiöön ja istahti hänelle liian pienen pöydän ääreen. Nazorak otti pöydällä olevasta hedelmäkorista vihreän omenan ja alkoi pureksia sitä hajamielisenä.
    ”Nukuitko huonosti?”
    ”En ole tottunut täkäläisiin vuoteisiin. No, voittaa se kuitenkin koivussa torkkumisen ja diskossa asumisen” Jäätutkija totesi. ”Ja mietin yöllä sitä, mitä tänään käy. Hieman huolestuttaa, miten kaikki tulee menemään…”
    ”Siitä puheen ollen”, Figa sanoi ja nosti ostoskassinsa vanhoista puista tehdylle ruokapöydälle, ”Pyytämäsi valepuku. Jouduin keräilemään vaatekappaleita hieman eri liikkeistä, joten kokonaisuus saattaa olla hieman… no, tyylitön. Mutta uskon vaatteiden olevan tarpeeksi peittäviä, ettei sinua tunnisteta nazorakiksi.”

    Valkoinen nazorak laski puoliksi pureskellun hedelmän pöydälle. Hän veti toisen paperisista pussukoista lähemmäksi ja kurkisti sen sisällä olevia, kankaisia vaatteita.
    Väri ei ole oikein mieleeni, mutta menkööt…

    Hetken päästä, pienen matoralaisen avustuksella, Klaaniin soluttautumaan tullut torakka oli miltein täysissä pukeissa.
    ”Sinä siis kirjaimellisesti ostit jokaisen vaatteen eri liikkeestä?” 273 kysyi ja katseli jokaista eri vaateparia päällään vaatekaapin ovipeilistä. Nazorakin yläruumista peitti vaalean ruskea kangastakki, joka oli ainakin koon liian suuri torakalle. Takissa oli napitus kahdessa rivissä ja siinä oli vyö, mutta 273 oli jättänyt vyön suosiolla pois, koska se olisi puristanut takin alle piiloon jääviä alakäsiä. Takissa oli korkea kaulus, jonka Jäätutkija sai vedettyä ylös suojaamaan takaraivoaan ja ohimoitaan.
    Päässään nazorakilla oli taas vaalea olkihattu, jonka mustan rusetin ja kruunun välistä roikkui jostain syystä tekovoikukka. Kukka sai hatun näyttämään naamiaisvaatekaupasta ostetulta. Hattu ja kaulus yhdessä peittivät Jäätutkijan tuntosarvet.
    Nazorakin jalkoja peitti takkia astetta tummempi, raidallinen hame, joka ylsi tiedemiehen nilkkoihin asti. Häiritsevin yksityiskohta nazorakin asussa olivat pitkät, metalliset kengät, jotka kuuluivat ennemmin Toan haarniskaan kuin vaatekokonaisuuteen.

    ”Hei, kuusikätiselle on hankala ostaa mitään. Lisäksi sinä halusit peittää koko kroppasi” Figa puolustautui.
    273 kääntyi ympäri ja katsoi kukkakauppiasta silmiin. Hänen ilmeensä oli kysyvä.
    ”Missä sitten naamioni on?” nazorak kysyi ja heilutti kättään paljaiden kasvojensa edessä.
    Figa tuijotti hetken 273:n kysyviä kasvoja. Kukkakauppiaan suu vääntyi hieman vinoon. Sitten matoran läpsäisi itseään kasvoihin, peittäen silmänsä.
    ”Ehhehhe… juu, se hieman kuin unohtui…”
    ”…” Jäätutkija sanoi ensin. ”Miten voit unohtaa teidän matoranien oleellisimman osan…?”
    ”Ei minun ole tarvinnut hankkia uutta kanohia vuosiin. Välillä itse unohdan, että käytän sellaista.”

    Figa pisti kädet puuskaan ja taputti jalallaan lattiaan miettien.
    ”Pitää käydä hankkimassa se erikseen. Tuletko mukaan?”
    ”Myyjä saisi kohtauksen, jos nazorak kävelisi ovesta sisään.”
    ”Vedä hattu silmille ja lue lehteä. Ja onhan sinun hyvä nähdä vilaus kaupungista.”
    273:n ilme oli aluksi vastahakoinen, mutta tiedemies myönsi matoranin olevan oikeassa.

    Figa käveli pirtin ulko-ovelle ja nappasi oman takkinsa, hattunsa ja huivinsa. Puettuaan ylleen Tryna-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan odottavasti Jäätutkijaa.
    ”Odotas…” Nazorak pyysi vielä. Valkoinen torakka käveli takaisin pieneen makuuhuoneeseen. 273 polvistui patjalle ja noukki sen toisessa päässä myttynä olleen vaatteen. 273 oli käärinyt tavaransa vanhaan, riekaleiseen työtakkiinsa. Hän työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä violetin vaatteen. Jäätutkija oli saanut pestyksi vanhan plastroninsa käytyään Hattidissa. Nyt se oli kuin uuden veroinen, kun siinä ei ollut enää vihreitä veritahroja. Hän siveli haikeasti plastronia ja vanhaa takkiaan. Työtakista ei ollut enää mihinkään, 273:n piti myöntää.
    Nazorak pujotti violetin huivinsa kaulaansa ja sitoi sen, työntäen solmukkeen pään uuden takkinsa kauluksen sisään. Sitten hän vilkaisi takkiin käärittyä Alinolla-hanskaa, Azraa ja taskumattia.
    Pitäisikö ottaa hanska tai pistooli mukaan siltä varalta, että tulee hankaluuksia, nazorak mietti.
    Ei. Pahentaisin vain tilannetta, jos jäisin kiinni. On vain pakko luottaa matoraniin.

    273 kääri aseensa takaisin rievun sisään ja piilotti ne patjan alle. Nazorak harppoi bo-matoranin vierelle ja yhdessä he poistuivat mökistä.

    Bio-Klaani, keskustori

    Mustan ja violetin värinen onu-matoran seisoskeli hedelmäkojun edessä. Hunajamelonien hinta oli noussut. Samoin kranaattiomenienkin. Hinnat olivat liian suolaisia Rau-kasvoisen matoranin makuun, että kääntyi lähteäkseen. Onu-matoranin katse kuitenkin juuttui parin bion päässä kävelleeseen kaksikkoon. Toinen oli bo-matoran, mutta toinen, Toaa lyhyempi olento oli peittänyt itsensä kokonaan vaatteisiin, ettei hänen lajistaan voinut olla aivan varma. Omituisesti pukeutuneen henkilön kasvotkaan eivät näkyneet, kun tämä luki innokkaasti lehteä. Jopa niin innokkaasti, ettei katsonut eteensä, vaan käveli sokkona lehti kasvojensa edessä matoranin vieressä.
    Onhan täällä Klaanissa hieman omituista väkeä ollut, mutta viime aikoina täällä on alkanut liikkua ihme hiippareita…

    ”Tämä tuntuu todella tyhmältä.”
    ”Älä. Hyvin sinä vedät tähän asti.”
    ”En näe eteeni.”
    ”Seuraat vain minua sivusilmällä.”
    Figa ohjasti sokkona kävelevää nazorakystäväänsä kohti torin laidassa olevaa puotia. 273 tunsi jalkojensa vapisevan hameen alla. Hänen ympärillään oli niin paljon klaanilaisia.
    Jos joku heistä huomaa minun olevan nazorak, lainvalvojat pidättäisivät tai tappaisivat minut alta aika yksikön. Olisinpa sittenkin ottanut hanskani. Sen kanssa en tuntisi oloani niin turvattomaksi. Ainoa mitä voin nyt on olla mahdollisimman normaali…
    Se ei tosin ollut helppoa Jäätutkijan nykyisissä vaatteissa.

    ”Figa!” Kuului huuto läheltä. Kaksikko kavahti ja 273 hypähti askeleen kauemmaksi kukkakauppiasmatoranista. Väkijoukosta heidän luo käveli naispuolinen ba-matoran. Jäätutkija vilkaisi sivusilmällä matorania ja tunnisti tämän samaksi naiseksi, joka oli Figan yöpöydällä olleessa kuvassa. Pakari-kasvoinen matoran saapui Figan luo.
    ”H-hei Janime.” Figa tervehti hermostuneesti.
    ”Hei! Kuulin huhua että muurille oltiin hyökännyt lähellä sinun taloasi. Oletko kunnossa?”
    ”Ah, joo. Eipä minulla mitään hätää ole. Kuulin vain ammuskelua keskellä yötä. Muurin vartiosto sai hyökkääjät kai häädettyä. Varmaan vain joitakin kulkuvarkaita asialla…”
    ”Ehdin kysäistä naapuriltasi asiasta ja hän sanoi että kasvihuoneesi katto oli mennyt rikki?”

    Figa yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä tyynenä, vaikka hän sisällään huusi kauhuissaan, kun yritti keksiä selitystä rikkoutuneelle katolle. Mutta sitten kukkakauppiaan mieleen palautui eräs keskustelu, jonka oli käynyt aikoja sitten. Ja siitä hän sai idean.
    ”Usko tai älä. Katon läpi putosi dermis-kilpikonna” Figa selitti mahdollisimman uskottavalla äänellä.
    ”…” Jamine katsoi bo-matorania epäuskoisesti. ”Figa. Dermis-kilpikonnat elävät järvissä, eivät ilmassa.”
    ”Kuulin kerran puhuttavan, että joku oli kuollut kun dermis-kilpikonna oli pudonnut hänen päähänsä taivaalta. Kahu oli kai napannut sen vedestä ja ollut viemässä pesäänsä, mutta jostain syystä linnun ote oli irronnut ja kilpikonna pudonnut alas.”
    ”… Ahah.”

    Trynaa käyttävä matoran kurkisti Pakari-kasvoisen matoranin olan yli. 273 oli kaikonnut nais-matoranin ilmestyttyä ja nyt valepukeutunut nazorak käveli päämäärättömästi sanomalehti tiukasti kasvojensa edessä näkemättä mitään. Hän törmäili muihin torilla oleviin kaupunkilaisiin ja vaihtoi epävarmasti suuntaa, kuin sokea joka oli kadottanut opasburnakinsa.
    ”Eh. Anteeksi, minulla on hieman kiire. Nähdään myöhemmin uudestaan!” Figa huikkasi ja kiiruhti pois Jaminen luota. Nais-matoran katsoi kummastuneena poikaystävänsä loittonevaa selkää, kun kukkakauppias katosi pitkän skakdin ja matorankolmikon taakse.
    Figa tavoitti pian ympyrää kävelevän Jäätutkijan ja tarttui tätä käsipuolesta.
    ”Täällähän sinä olet. Tule, opastan sinut kauppaan.”
    ”Minähän sanoin että tämä on huono idea.”

    Figa talutti nazorakin kanohikaupan kiviportaat ylös. Kummallinen parivaljakko astui puuovesta sisään, jonka keskikohdan lasipaneelia reunustivat valurautaupotukset. Ovikello kilahti.
    Kauppa oli mukava, pieni putiikki, jonka oven puoleisilla seinillä oli suuret ikkunat, joista aukeni hyvä näkymä torin keskustaan. Kaupan seinät olivat tapetoitu haalean vaaleanpunaisilla tapeteilla ja lattia oli vaaleaa parkettia. Katosta roikkui muutama kattokruunun muotoinen valaisin. Ulko-oven oikealla puolella oli pieni tiski, jonka takana istui lehteä lukeva le-matoran. Tiskin takaisella seinällä oli useita naamioihin liitettäviä lisävarusteita tai -asusteita.
    Ovesta katsottuna vasemmalla puolella huonetta sijaitsi kanohihyllyt. Tummanruskeilla hyllyillä riippui useita eri kokoisia ja muotoisia naamioita. Suurin osa kanoheista olivat muodoiltaan Jaloja, mutta seassa oli myös Suurten kanohien muotoon taottuja. Hyllyjen vasemmalla puolella huoneen perällä sijaitsi kolme punaisin sermein muusta tilasta erotettua sovituskoppia.

    ”Siitä vain valitsemaan” Figa sanoi ja tönäisi Jäätutkijaa selkään. Hunaa käyttävä kauppias kohotti katsettaan hetkeksi lehdestään, mutta uppoutui jälleen lukemisen pariin. Onneksi putiikissa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta. 273 kierteli hyllyköiden välissä. Hänen ilmeensä oli epävarma, kun katseli ja vertaili erilaisia naamioita.
    ”Onko näissä siis jonkinlaisia voimia?”
    ”Ehei”, Figa naurahti hiljaa. ”Nämä kaikki ovat voimattomia. Voimallisia Suur-naamioita taotaan vain mittatilaustyönä Toille.”
    ”Eli ei ole mitään väliä, minkä valitsen?”
    ”Ei.”
    273 nyökkäsi, mutta katsoi edelleen hämmentyneesti kanoheja hatun ja lehden välistä. 273 ei juuri tiennyt, oliko tietyillä kanohien muodoilla jonkinlaista symbolista merkitystä. Lopulta valkoinen nazorak kohotti hansikoidun kätensä hyllylle ja tarttui mallinuken irtopäälle puettuun, Jaloon Komauhun. Jäätutkija pyöritteli kanohia käessään tutkiskellen naamion kasvoja, silmäreikiä ja muuta koristusta. Lopulta nazorak marssi niska kyyryssä keskimmäiselle sovituskopille ja veti kankaan perässään kiinni. Limen vihreä kukkakauppias katseli itsekin hetken ajan kanoheita, jonka jälkeen asteli 273:n pukukopin eteen. kopista kuului liikettä ja kankaan hankaamisen ääntä.
    ”Miltä näyttää?”
    Hansikoitu käsi ilmestyi sermin raosta. Nazorakin etusormi viittoi Figaa tulemaan lähemmäs. Matoran astui kehotuksen mukaan eteenpäin ja kurkisti sermin raosta pukukoppiin.

    Nazorak piteli naamiota kasvoillaan. Se näytti omituiselta lähinnä sen takia, että naamio oli torakan kasvoihin liian pieni. Komau peitti arviolta puolet 273:n kasvoista, mutta jätti loput näkyviin. Lisäksi kyseisessä kanohissa oli niin pienet silmäreiät, ettei Jäätutkija edes nähnyt mitään.
    ” :I ”, Figa katsoi näkyä, ”Minusta tuntuu, että jokin menee nyt pieleen.”
    ”Näitä kapineita ei ole suunniteltu minunlaisteni kasvoille” 273 tuhahti. ”Annatko jonkin hieman isomman?”
    Figa vilkaisi naamiohyllylle ja otti sieltä punaisen, Suuren kanohi Mahikin muotoisen naamion ja työnsi sen sermin läpi. 273 otti sen ja koetti naamiota kasvoilleen.
    Onpa ruma, torakka ajatteli.
    ”Olisiko harmaata tai valkoista?” Nazorak kysäisi.
    Figa pyöritteli silmiä päässään. Hän vilkaisi hyllylle. Juuri muita sopivan isoja naamioita ei ollut kuin harmaa Volitak. Matoran otti naamion ja työnsi sen sovituskoppiin. Jäätutkija otti kanohin käsiinsä ja nosti sen kasvoilleen. Volitak oli tarpeeksi iso peittämään ohimot ja päälaen ja siinä oli tarpeeksi pitkät silmäreiät, että valkoinen nazorak näkikin jotakin.
    Eihän tämä nyt niin paha ole… tiedemies ajatteli tutkiskellessaan itseään peilistä.

    ”Tämä kelvatkoon”, Jäätutkija ilmoitti astuessaan pois kopista. Figa hypähti kauemmas tieltä ja katseli Volitakia nazorakin kasvoilla.
    ”Hyvinhän se istuu”, kukkakauppias totesi.

    Samassa kanohi luiskahti nazorakin kasvoilta.

    ”Karzh-”, 273 kuiskasi ja syöksyi heti nostamaan naamiota. Huna-kasvoinen myyjä kysyvästi kohotti katsettaan hyllyjen välissä kompuroivan kaksikon suuntaan, mutta Figa hypähti kahden hyllyn väliin, jolloin myyjä ei nähnyt 273:n kasvoja. Valkoinen torakka seisoi polvillaan ja asetti Volitakin takaisin päähänsä. Sitten hän nousi rauhallisesti seisomaan, kääntyi myyjään päin ja käveli tiskille.
    ”Kröhöm, ostaisin tämän…” Hän sanoi ja piteli kanohia toisella kädellään kasvoillaan. Myyjä oli yleensä tottunut siihen, että asiakas olisi antanut naamion hänelle, että olisi voinut irrottaa hintalapun. Mutta le-matoran päätti antaa tällä kertaa olla ja tyytyi naputtamaan kassaan hinnan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Figa otti takkinsa taskusta kukkaronsa ja maksoi myyjän antaman summan muttereita.
    ”Öh, anteeksi, mutta voisiko tähän saada jonkin kiristysremmin?” 273 kysäisi karkealla aksentillaan.
    ”… T-toki”, myyjä totesi ja kääntyi ympäri ottaakseen seinältä nahkaremmin. Samassa 273 laski kanohin pöydälle ja nappasi myyjän lukeman Kutonen-lehden ja nosti sen naamansa peitoksi. Myyjä kääntyi taas kaksikkoon päin. Hän rypisti otsaansa. Le-matoran ei osannut sanoa, pilailiko asiakas hänen kustannuksellaan vai oliko hänellä vain todella oudot käytöstavat. Myyjä katse siirtyi Figaan, joka tuijotti takaisin kukkakauppiaan tavaramerkiksi vakiintuneella ilmeellä. Lopulta myyjä huokaisi ja otti naamion kätösiinsä. Kauppias napsautti remmin palaset naamion reunoihin pienillä kiinnikkeillä ja lisäsi uuden hinnan remmille.
    ”Olkaa hyvä.” Matoran sanoi ja ojensi Volitak-viritelmänsä hattupäiselle muukalaiselle. 273 katsoi varovasti matorania lehden ja olkihatun välistä. Nyt meni kinkkiseksi.
    Yhtäkkiä muukalainen käännähti ympäri, nappasi naamion myyjältä toisella kädellään ja laski lehden takaisin tiskille.
    ”Kiitos!” 273 huikkasi samalla kun paineli niska kyyryssä kohti sovituskoppia.
    ”…” Myyjä totesi ja katsoi Figaa. Figa hymyili.
    ”Hän on ulkomaalainen”

    Lopulta kaksikko pääsi putiikin ovesta ulos, myyjän onneksi. Kanohi ei enää meinannut pudota, kun Jäätutkija oli kiristänyt kiinnitysremmin takaraivoaan vasten. Hän oli samalla ottanut matkaan pukukoppiin jättämänsä Klaanilehden. Nazorak aukaisi jälleen lehden ja nosti sen eteensä.
    ”Sinähän sait juuri uuden valenaaman. Mihin lehteä enää tarvitset?”
    ”Minulla jäi mielenkiintoinen artikkeli kesken.”
    ”…”

    273:n suu värisi. He olivat kävelleet takaisin Figan mökille hakemaan juuriadminin tilaamat kukat. Figa oli jäänyt kotiinsa Jäätutkijan lähdettyä. Tiedemies oli vannottanut kukkakauppiasta säilyttämään hänen tavaransa piilossa.
    Nyt Jäätutkija seisoi kaupungin sydämen, suuren kivitiilisen linnoituksen edessä. Klaanin linnan virtaviivaiset seinät kohosivat jykevinä taivaalle. Linnan kivisissä seinissä aukesi useita eri kokoisia ja värisiä ikkunoita. Suuresta linnakompleksista korkeimmaksi ylsivät muutamat tornit.

    Ruskeaan paperiin kääritty kukkakimppu ratisi nazorakin käsissä. Hän oli tullut yhä epävarmemmaksi suunnitelmastaan. Hänhän voisi asua Figan luona, jos matoran antaisi torakan piilotella siellä. Mutta ei, tiedemies oli ajatellut. Asiat olisivat silloin hänen kannaltaan huonommin, jos jäisi joskus kiinni klaanilaisille. Lisäksi hän mahdollisesti vaarantaisi uuden matoranystävänsä, joka oli hyvyyttään tarjonnut suojaa.
    Ei kai tässä muu auta, nazorak yritti vakuuttaa itseään. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä. Metallinen naamio tuntui oudolta Jäätutkijan naamaa vasten. Lisäksi paksut ja peittävät vaatteet saivat nazorakin kehon tuntumaan tukalan kuumalta. Mutta hän oli tullut liian pitkän matkan kääntyäkseen takaisin.

    273 asteli eteenpäin. Klaanin portailla pihalla näytti olevan paljon väkeä. Eri lajia olevat kansalaiset kävelivät sisään ja ulos. Ovien edessä seisoi muutamia matoran- ja Toa-vartijoita. Jotkut linnoituksen jäsenet olivat pysähtyneet portaille vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan viilenevästä syysilmasta.
    Kivetyllä etupihalla valepukeutunutta nazorakia vastaan käveli ainakin kaksi kertaa 273:a pitempi Steltin peikko, jolla oli päässään ruskea huivi ja kantoi massiivisissa käsissään puisia tynnyreitä. Kävellessään peikon ohi 273 näytti kutistuvan puolet pituudestaan ja nopeuttavan vauhtiaan.

    Jäätutkija katseli pihalla kulkevia, eri rotuisia klaanilaisia. Hän muisti, miten Imperiumin propagandaministeriö oli haukkunut Klaania ja väittänyt sitä kymmenien eri lajien muodostamaksi, sekasortoiseksi ja epätasa-arvoiseksi valtioksi, jolla ei ollut rodullisen kirjavuuden takia yhtenäisyyttä. Mutta kun 273 katseli klaanilaisia naamionsa takaa, hän saattoi nähdä matoranien puhuvan iloisesti skakdien ja vortixxien kanssa. Näky sai 273:n miettimään.
    Rodullisesta yhtenäisyydestä huolimatta Imperiumi itse on oikea sortokoneisto. Olen nähnyt sen. Mutta täällä vallanpitäjät ja kansalaiset, voimakkaammat ja heikommat elävät tyytyväisesti keskenään. Figakin otti minut avosylin vastaan ja tarjoutui auttamaan minua, vaikka minun rotuni on tappanut hänen kansaansa…
    ”Totuusministeriö” valehtelee. Olisihan minun pitänyt se aiemminkin osannut tietää.

    Nazorak saapui pian portaille ja kapusi niitä nopeasti ylös. Osa klaanilaisista kääntyi katsomaan täysin itsensä peittäneen muukalaisen perään. Kypäriä ja keihäitä käyttävät vartijat vilkaisivat tulijaa, mutta päästivät hänet kuitenkin sisään.
    273:n silmien eteen aukesi jonkinlainen aula. Aulan lattia oli vihreää marmoria ja huoneen holvikaaren muotoinen katto oli maalattu valkoiseksi. Huoneesta lähti kolme käytävää vasemmalle, eteenpäin ja oikealle. Eteenpäin menevän käytävän vieressä, huoneen yläoikeassa nurkassa lähti puiset portaat ylempiin ja alempiin kerroksiin. Huoneen ylävasemmassa nurkassa sijaitsi puinen vastaanottotiski, jonka yllä riippuvassa kyltissä luki matoran-kirjaimin ”Respa”.

    273 vilkuili ympärilleen. Aulassa oli hänen lisäkseen muutama matoran, jotka juttelivat toisilleen aulan vasemmalla puolella. Huoneen sivuilla, leveillä penkeillä istui muutama sekalaisten lajien edustajia lukemassa lehtiä.
    Pitänee varmaan kysyä respasta, missä Pääadminin huone sijaitsee.
    Nazorak käveli kohti puista tiskiä, jonka takana seisoi Miru-kasvoinen Ilman Toa. Toa pyyhki rätillään pöytäänsä, mutta keskeytti sen kun huomasi asiakkaan ilmaantuneen tiskin toiselle puolelle. Ilman Toan vihreät silmät kohtasivat takkiin, hameeseen, rautakenkiin, Volitakiin ja ruokohattuun sonnustautuneen muukalaisen, joka puristi käsissään petunia-puskaa. Toa ei juurikaan kummastellut asiakkaan pukeutumisvalintaa, koska Respa-Toan vaaralliseen työhön kuului kaiken maailman hiippareiden vastaanottaminen ja ohjeistaminen. Tuomion peltipurkkien ja kivenmurikoiden jälkeen hieman epäilyttävimpienkin vieraiden tapaaminen oli arkipäivää.
    ”Päivää. Voinko auttaa?”
    ”Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa, missä admin Tawan toimisto on?”
    ”Onko teillä varattu aika adminin tapaamiseen?” Toa kysyi.
    ”Kyllä. Olen… matoran-Figan uusi lähetti. Tulin tuomaan adminin ostamat kukat”
    ”Aa”, Toa totesi ja kumartui tiskin yli osoittamaan portaisiin. ”Nouse kaksi kerrosta ylös, käytävän päähän, sieltä oikealle ja mene ovesta ulos muurille. Sieltä pääsee tornille”

    273 kääntyi katsomaan Toan osoittamiin portaisiin ja nyökkäsi epävarmasti.
    ”K-kiitos. Hyvää säilänjatkoa”, Jäätutkija sanoi ja käveli portaisiin. Miru-kasvoinen Toa oli tarttumassa jälleen rättiinsä, mutta hänen liikkeensä pysähtyi seinään. Toa kääntyi katsomaan loittonevaan vieraaseen ja kurtisti kulmiaan.
    Varmaan kuulin väärin, hän ajatteli ja pudisti päätään.

    Jäätutkija kipitti puisia portaita ylös. Hän saapui kolmanteen kerrokseen ja pysähtyi. 273 katsoi ympärilleen. Hän oli saapunut kahden käytävän risteykseen, josta lähti tie eteenpäin ja oikealle. 273 mietti hetken. Toa ei ollut sanonut, kumpaa käytävää olisi pitänyt mennä.
    No, en viitsi enää mennä takaisinkaan.
    Lopulta tiedemies päätteli muurin ja linnan sijainnista kävellä eteenpäin. Sinimattoisella käytävän seinillä oli muutamia tauluja ja ovia toisiin huoneisiin. 273 ei ollut varma, mikä tämän kerroksen tarkoitus oli. Hän vain käveli ripeästi kukkapuska rapisten ja rautakenkien klonksuen jaloissaan. Kääntyessään käytävän päästä oikealle, hän ohitti Pakari-kasvoisen Painovoiman matoranin, joka kantoi kainalossaan pistaasipähkinäpussia ja lehteä ja toisessa kädessään kahvilasta mukaan otettua kahvia.

    273 pysähtyi. Hän oli saapunut käytävän päähän. Mutta siellä käytävä haarautui taas kahdeksi toiseksi. Jäätutkija hieroi niskaansa takin kauluksen sisältä. Respa-Toa ei ollut puhunut tästäkään mitään. Jäätutkija katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Hän lähti epävarmasti kävelemään vasemmalle. Käytävä kaartui taas oikealle. Lisää ovia ja muita käytäviä, sekä risteys, josta haarautui uudelleen käytäviä. Nazorak pysähtyi. Nyt hän oli varma että oli kävellyt väärään suuntaan. Hän kääntyi metallisten kenkiensä kannoilla ympäri ja kiiruhti nopeasti takaisin. Tiedemies kääntyi risteyksissä siihen suuntaan, mistä uskoi tuleensa.
    ”…”
    273 katsoi tilaa mihin oli tullut. Hän oli jälleen portaikossa, mutta huone oli aivan erilainen. Lattiat olivat vaaleaa parkettia ja seinillä riippui punaisia seinävaatteita. Portaita vastaisella seinillä sijaitsi hissi.
    Pakko kai mennä takaisin respaan kysymään uudestaan tietä…
    Nazorakin huonoksi tuuriksi portaat alempiin kerroksiin olivat korjauksessa ja niiden yläpäässä oli kieltokyltein varustettu barrikadi. Volitakin katse siirtyi hissiin. Jäätutkija vilkuili hetken ympärilleen ja odotti, että muutama ohikulkija oli ohittanut hänet. Takkiin pukeutunut nazorak asteli hissin ovelle ja hansikoutu sormi painoi oven vieressä olevaa nappia. Hissikuilusta kuului vaimeaa huminaa ja lopulta hissin saapumisäänenä toimiva kilahdus, kun hissin ovet aukesivat.
    273:n suu vääntyi reilusti vinoon, mutta naamio ei onneksi mukautunut liikkeeseen. Hississä seisoi Tulen Toa. Jäätutkijaa hermostutti. Hän oli toivonut, että olisi saanut olla hississä yksin. Ajatus ahtaassa, lukitussa tilassa kahden ammattisoturin kanssa ei viehättänyt häntä. Toa-soturi loi odottavan katseen empivään takkihäiskään. 273 ei halunnut vaikuttaa epäilyttävältä jäämällä poiskaan hissistä.
    Vastentahtoisesti nazorak laahusti sisälle ja hissin metalliovet sulkeutuivat sihahtaen.

    273 painoi alinta kerrosta nopeasti ja asettui seisomaan Toan viereen. Nazorakista pelottavan lähelle.
    Nazorakin siniset silmät mittailivat Tulen soturia naamion silmärei’istä. Toa oli vanttera ja hänellä oli kasvoillaan musta Hau. Hänellä oli lanteillaan vyö, josta roikkui huotrassa miekka ja selässään Toa kantoi varsijousta.

    Kaksikko ei sanonut mitään. Ainoa ääni mikä kuului, oli 273:n käsissään puristaman kukkapuskan paperinen rapina, sekä hissin katossa olevasta radiosta kuuluva, ärsyttävä hissimusiikki.

    Tulen Toa vilkaisi sivusilmällään kanssamatkustajaa. Hänellä oli Toasta omituiset vaatteet. Matoranien kulttuurissa oli omituista peittää itsensä kokonaan vaatteilla.

    273 tuijotti hissin rautaovien yllä näkyvää kerrosten numeronäyttöä. He saapuivat näytön mukaan kakkoskerrokseen. Kerrokset tuntuivat matelevan kiusallisen hitaasti.

    Tulen Toa paransi seisoma-asentoaan. Nazorakikin vaihtoi painonsa toiselle jalalle. Hänen hameensa kangas narisi ja kengät klonksuivat.

    Lopulta hissimusiikin täyttämä kiusallinen hiljaisuus kävi Toalle kestämättömäksi. Hän kröhi kurkkuaan.
    ”Se on viilenemään päin”, Toa totesi.
    ”N-niin… mukavan viileää”, 273 myötäili hiljaa.

    Hissi saapui ensimmäiseen kerrokseen. 273 huokaisi helpotuksesta. Nazorak astui ulos ja päätyi taas samanlaiselle käytävälle, kuin tullessaan linnaan. Hetken käveltyään muutamasta mutkasta, hän näki käytävän päässä kyltin ”Respa”.
    Ah, vihdoin.
    Jäätutkija kipitti käytävän päähän ja tuli suureen aulaan.
    Mutta aula ei ollut sama.
    ”… Mitä?”
    Tämä aula oli sisustettu aivan erillä lailla kuin se, mistä hän oli tullut sisään ja puisen tiskin takana seisoi tällä kertaa Veden Toa.
    K-kuinka monta aulaa tässä linnassa on…?

    Kysyttyään neuvoa Respa-Toa numero 2:lta ja saatuaan tältä kunnollisen kartan linnan pohjapiirroksesta, 273 löysi itsensä kävelemästä Admin-tornin käytävillä. Nazorak oli onneksi päässyt ylläpitosiiven vartijoiden ohitse ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta.
    Jäätutkija seurasi karttaa tiiviisti ja käveli ripeästi. Hänellä oli mennyt eksymisessä niin paljon aikaa, että häntä huolestutti oliko hän myöhästynyt adminin kanssa sovitusta ajasta. Sen 273 pystyi sanomaan, että Pesän toimitilat olivat paljon selkeämmässä järjestyksessä. Nazorakista näytti linnan karttaa seuratessaan, ettei arkkitehdit olleet ollut yksimielisiä linnaa suunnitellessa.

    273 pysähtyi. Hän tutki karttaa ja nosti sitten katseensa käytävän seinustalle. Tässä osassa tornia sijaitsivat kaikkien neljän adminen toimistot. Nazorakin etsivä katse pysähtyi puiseen oveen, jossa luki matoranien teksti:
    Admin Tawa.

    Nazorak tuijotti nimikylttiä päättäväisesti. Hän tarkisti vielä, että kaikki oli kunnossa.
    Kukat ovat vielä ehjiä, kyllä. Naamio ja hattu ovat kunnossa, kyllä. Hame kunnossa, jollei oven väliin jäämistä lasketa, kyllä. Matoranien aksentti, parantamisen varaa.
    Nazorak veti hetken syvään henkeä. Hän tunsi kuuman hengityksensä naamion sisäpintaa vasten.
    Okei, aloitetaan.
    Jäätutkija otti pari askelta klonksuvissa metallikengissään. Hän seisoi nyt aivan oven edessä. Nazorak kohotti hansikoidun kätensä koputtaakseen.


    Mutta sitten käsi vaipui. 273 muisti jotakin. Hän oli aiemminkin ollut samaisessa tilanteessa.

    Meni syteen tai saveen, valkoinen nazorak ajatteli. 273:n valkoisen käden sormi painoi oven vieressä olevaa ovisummeria. Kului hetki. Ovisummeriin syttyi vihreä valo.

    Nazorak astui sisään toimistoon. Häntä vastapäätä toimistotuolin takana istui tummahipiäinen torakka. Nazorakin ainoan silmän katse nousi pöydällä olevista papereista valkoiseen tiedemieheen.

    ”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, Arkkiagentti sanoi.

    Nazorak perääntyi ovelta. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä alkanut tykyttämään nopeasti. Jännitys palasi torakan jalkoihin ja ne alkoivat täristä.
    Kaikki meni silloinkin pieleen… Jos menen paljastamaan, kuka olen, minulla ei ole takeita että Klaanin johtaja kuuntelisi minua. Hän paiskaisi minut selliin tai tappaisi. Hän on kuitenkin Toa, kokenut soturi ja minä vain aseeton tiedemies. Etten vain tekisi samaa virhettä uudestaan…

    Tiedemiehen mieleen palautui propagandaministeriön tekemät kuvat Klaanin johtajista. Mustavalkoisessa kuvassa Klaanin Pääadmin oli esitetty visiiripäisenä naisena, joka piileksi varjoissa ja johti sotaa ohuista siimoista vetäen nukkemestarin elkein. Samassa kuvassa etualalla oli ollut suuri visorak, jonka terävähampaisesta suusta tihkui myrkkyä. Kuvan alla oli ollut punainen teksti:
    Tiedä vihollisesi.

    273:n ajatukset puistattivat häntä. Hän ei ollut enää niin varma suunnitelmastaan.
    Mutta sitten pieni ääni heräsi hänen päässään.
    ”Tawa on todella kiltti ja hyvä johtaja. Hän ajattelee liikaakin muita”
    Tiedemies muisti, kun Figa oli sanonut niin aiemmin. Jäätutkija vilkaisi käsissään rutistamiaan petunioita. Hän huolestui, että oliko puristanut niitä liian kovaa.

    Nazorak nosti katseensa takaisin oveen. Hän imi pienestä äänestä voimaa.
    Valheita, Nazorak ajatteli jopa vihaisesti. Kaikki mitä Imperiumi sanoo, on valheita.
    273 astui jälleen oven eteen. Hän kohotti kätensä.
    Älä usko Imperiumin valheita.

    Kop kop kop.
    Kului hetki. Nazorak hengitti syvään.

    ”Sisään.” Kuului toimistosta.
    Nazorak laski kätensä oven kahvalle ja painoi sen alas. Hän astui sisään.

    Toimisto oli pieni mutta viihtyisä. Huoneen perällä olevien ikkunoiden edessä riippui syvän violetit verhot. Huoneen seinustoilla oli kirjahyllyjä. Toimistoa kuitenkin hallitsi keskellä oleva, mahonkinen pöytä. Pöydän takana istui keltainen Sähkön Toa. Toa-nainen nosti juuri edessään pitämän paperin ja asetti sen kääntöpuoli ylöspäin paperipinon päälle. Sitten Toan visiirin peittämät silmät kääntyivät katsomaan vieraaseen.
    ”Helei.”

    273 nielaisi. Häntä pakostakin jännitti. Nazorak mittaili pääadminia päästä keskivartaloon, mitä näki naisesta toimistopöydän takaa. Juuriadmin näytti aivan erilaiselta, kuin 273 oli kuvitellut.

    Tawa kallisti kysyvästi päätään. Vieras oli jo hetken seissyt oven suussa sanomatta mitään.
    ”Niin?” Toa kysyi.
    273 hätkähti, kun tajusi, kuinka kauan oli ollut hiljaa. Hän irrotti katseen administa jalkoihinsa. Hän oli aivan unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hänelle tuli yhtäkkiä kuuma ja tukala olo takkinsa sisällä.
    ”Öh, niin. Tuotah…”
    Nais-admin tuijotti vielä kysyvämmin jaden vihreillä silmillään outoa tulijaa. Admin ei osannut sanoa tarkkaan, oliko vieras mies vai nainen. Lähinnä hameen takia.
    Mutta sitten 273 muisti käsissään rapisevan kukkapuskan. Nazorak ojensi kukat hämmästynyttä Tawaa kohti.
    ”Tulin tuomaan tilaamanne kukat!” Hän huudahti hermostuneesti voimakkaalla aksentillaan.

    Tawa katsoi ensin omituisesti pukeutunutta vierasta, sitten taas tämän käsissään pitämiä petunioita. Lopulta admin ymmärsi kummallisen tulijan sanat.
    ”Aa. Kiitoksia…”
    Sähkön Toa nousi tuolistaan ja kiersi mahonkipöydän ympäri 273:n eteen. Nais-Toa tarttui Jäätutkijan ojentamiin kukkiin ja hymyili kohteliaasti.
    ”Olet siis Figalla töissä? Onko hän palkannut lisäväkeä?” admin kysyi asetellessaan kukkia vesivaasiin pöydällään.
    273 edelleen mittaili juuriadminia. Toa oli häntä ainakin päätä pitempi.
    ”J-juuh. Olen vain lähetti…”

    Tawa palasi istumaan toimistotuolilleen. ”Kiitoksia. Maksoin kukistani jo etukäteen, joten sinun ei tarvitse periä maksua”, Tawa sanoi. ”Voit mennä.”

    Nazorak kohotti kätensä kaulalleen ja höllensi kaulaansa sidottua plastronia. Nyt oli Jäätutkijan aika tehdä siirto.
    ”Tuotah…”
    Tawa kohotti jälleen katseensa papereistaan, joihin oli ehtinyt jo laskea katseensa. Lähetti ei ollutkaan lähdössä.
    273 hermoili. Hän oli miettinyt useaan kertaan aiemmin, miten esittäisi asiansa. Hän kokosi ajatuksiaan, jonka lopuksi sai sanotuksi: ”Arvon neiti admin. Minun on valitettavasti myönnettävä teille, että kukat olivat tekosyy päästä teidän luokse. Minulla on teille asiaa…”

    Tawa risti kätensä pöydällään ja katsoi muukalaista. Vasta nyt hän huomasi, että lähetissä oli muutakin omituista kuin pukeutuminen ja vahva aksentti. Hänen kasvoillaan oleva Volitak ei mukautunut omistajansa kasvojen liikkeeseen, vaan naamio näytti elottomalta lähetin liikkeisiin nähden. Tawa saattoi nähdä vain siniset silmät, jotka vilkkuivat naamion silmäreikien takana.
    ”Minä kuuntelen”
    273 painoi hansikoidut sormenpäänsä yhteen ja katseli seinille, vältellen Toan katsetta.
    ”Olen… uusi täällä. Saavuin juuri Klaaniin ja… haluaisin mahdollisesti liittyä järjestön jäseneksi…”
    ”Ai”, Tawa sanoi. ”Yleensä rekisteröityminen tehdään respassa hakulomakkeen avulla, jonka jälkeen moderaattorit ottavat hakijan haastatteluun. Ei teidän minun luokseni olisi välttämättä tarvinnut tulla”

    273 ei huomannut, kuinka Tawan pöydän takana omalla tyynyllään nukkunut, suurisilmäinen ussal-rapu kömpi ylös ja kurkisti mahonkisen pöydän takaa tulijaa tappisilmillään.

    Nazorak kääntyi katsomaan Sähkön Toaa silmiin. Seuraavat sanat pelottivat häntä eniten.
    ”Minulla on ehkä yksi ongelma, minkä takia en voinut liittyä normaalisti. Minä en nähkääs ole aivan… tavanomainen hakija.”
    Ussal-rapu kipitti seinänviertä lähemmäksi outoa tulijaa. Nöpö mietti, olisiko vieraalla tädillä tarjota jotakin syötävää tai vaikkapa silitystä.
    ”Mikä se ongelma on?”

    273 nieleskeli. Hän mietti, olisiko voinut vielä selittää paremmin sanoin. Mutta ei. Hän ei pystynyt sanomaan sitä sanoin.
    Tawa katsoi, kuinka lähetti kohotti kätensä niskalleen takin kauluksien taakse. Nazorakin kädet vapisivat. Pitkät sormet naputtelivat naamioon liitettyä solkea. Hihnan solki aukesi kilahtaen ja hän poisti naamionsa.

    Jaden väriset silmät katsoivat suoraan nazorakin sinisiin silmiin.


    Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. 273:n sydän tykytti, kun hän yritti etsiä adminin kasvoilta edes jonkinlaista muutosta. Tawa irrotti ristissä olevat kädet toisistaan ja asetti ne kämmenpohjat mahonkipöydän pintaa vasten.

    ”Jatka”, juuriadmin sanoi lopulta hiljaa. Mutta ei enää niin heleän lempeällä äänensävyllä. Nais-Toan ääni oli nyt täysin asiallisen neutraali. Sellainen, mikä peitti puhujan tunteet. Mutta nazoraktiedemies aisti huoneessa uudenlaista jännitteisyyttä.
    273 yritti selvittää ääntään. Hänen kurkkuansa kuivasi jälleen.
    ”Antakaa minun selittää, ennen kuin teette mitään päätöksiä”, nazorak änkytti. Tawa tyytyi vain nyökkäämään tyynesti. Jäätutkijaa pelotti yhä enemmän se, että Toa saattaisi minä hetkenä hyvänsä käristää torakan tuhkaksi.
    ”En ole vakooja tai soluttautuja, jos sitä kuvittelette”, 273 sanoi. ”Kaikki mitä juuri äsken teille kerroin, on totta. En ole enää nazorakien riveissä. Olen karkulainen ja tulin hakemaan Klaanista suojaa.”

    Nöpö kipitti 273:n jalkojen juureen ja nuuhki metallisia kenkiä.

    Tawa ei vieläkään sanonut mitään. Hän näytti punnitsevan 273:n sanoja.
    ”Valitettavasti en voi vielä aivan luottaa sanoihisi…” Tawa sanoi rauhallisesti, mietteliäällä äänellä. ”Haluan kuulla asiasi kuitenkin loppuun. Mutta sitä ennen minun on kutsuttava tänne eräs henkilö.”
    Tawan pehmeä ääni rauhoitti 273:a hieman. Mutta nyt Jäätutkijaa mietitytti se, ketä Tawa tarkoitti.

    Visu.
    Visokki havahtui telepaattiseen kutsuun omassa työhuoneessaan. Hän huomasi torkahtaneensa paperipinon päälle.

    Visu. Tarvitsen hieman apuasi. Minulla on täällä… hieman hankala vieras.

    Visorak ravisteli itsensä lopullisesti hereille ja hyppäsi alas pöydältä.
    Missä olet, Tawa? Kirmaan heti sinne.

    Toimistossani. Kun tulet, odota ettei kukaan ole lähettyvillä. En halua, että joku näkee toimistooni, Visokki kuuli Tawan telepaattisen viestin. Ja kun tulet, niin älä tee hätäisiä tekoja. Vieraani saattaa aiheuttaa sellaisia.

    Visokki astui varovasti Tawan toimistoon ja näki edessään takkiin pukeutuneen hahmon selin. Se oli ottanut naamionsa pois, mutta visorak ei tunnistanut hahmoa tästä kulmasta.

    Ruskeaan takkiin pukeutunut hahmo kääntyi arasti ympäri katsomaan ovelle. Visokki sätkähti nähdessään vieraan muuten takin kauluksen ja hatun peittämät, valkeat kasvot. Nazorak kavahti yhtä säikähtäneenä taaksepäin nähdessään Visokin. Tiedemiehen hameen helmaa nykinyt Nöpökin kivahti takaisin Tawan pöydän taakse, koska olisi muuten jäänyt torakan jalkoihin.

    Tässä kohtaa asiat muuttuvat vähintäänkin mielenkiintoisiksi, kultaseni.

    Visorak huomasi, miten säikkynä nazorak oli ja otti sen huomioon puheessaan.
    ”Mikä on nimesi, ystävä?”

    273 värähti. Hänen katseensa kierteli ympäri huonetta. Se kohtasi ensin Tawan rauhoittelevan ilmeen, joka oli noussut ylös tuoliltaan Visokin tullessa ja juuriadmin heilutteli käsiään jommallekummalle, ehkä molemmille, ettei ollut aihetta paniikkiin.
    Sitten 273 kääntyi katsomaan sisään tulleeseen visorakiin.
    ”Si- sinä olet-t tele-leatti?”
    Jäätutkija ei ollut koskaan ollut kohtaamisissa telepatiaa osaavien olentojen kanssa ja nyt Visokin mielensisäinen kommunikaatio sai 273:n hämmentymään.

    ”Jep”, Visokki vastasi tottuneena tällaisiin kysymyksiin. Useammallekin klaanilaiselle visorak oli aikoinaan ollut ensimmäinen telepatialla kommunikoiva olento.

    ”Mutta mikä on nimesi?” Visokki toisti kysymyksensä.
    273 mietti hermostuneesti. Tai hän ei oikeastaan tiennyt, uskalsiko ajatella enää siltä varalta, että visorak kuulisi hänen ajatuksensa. Nazorak alkoi ymmärtää, miksi Tawa oli kutsunut Visokin tänne.
    ”Olen… Jäätutkija 273”, hän vastasi vastentahtoisesti.
    Visokki nyökkäsi. ”Olen Visokki.”

    Tawakin nyökkäsi. ”Nyt kun olemme esittäytyneet, niin mennään asiaan. Hän haluaa liittyä Klaaniin.”

    Ohhoh ho!

    ”Ai?” visorak hämmästeli: ”Kerro meille toki lisää.”

    273 nieleskeli. Hän tunsi olonsa entistä epämukavemmaksi Visokin kohteliaasta äänestä huolimatta. Ei hän ollut suunnitellutkaan valehdella Klaanin johdolle, mutta tieto siitä, että visorak kuulisi nazorakin ajatukset ja tietää kaiken ilman että 273 edes kertoisi itse, pelotti häntä.
    ”Öh. Anteeksi, mutta… jos osaatte lukea ajatuksia, niin… miksi edes haluatte minun kertovan? Miksette vain lue mieltäni…”

    Visokki hymähti itsekseen.
    Ole hiljaa siellä. Tuo ei tarkoittanut, että sinulla olisi lupa tunkeutua 273:n päähän.

    Punainen admin astui pari askelta lähemmäs nazorakia: ”Minulla on tapana kunnioittaa keskustelukumppaneitani. En kaivele mieliä, jos minulle ei anneta siihen lupaa. Haluan kuulla kaiken sinun kertomanasi. Sitä paitsi mielensisäiset ainekset ovat usein paljon sekavampia ja epämääräisempiä, joten siksikin pidän enemmän toisenlaisista väylistä saada asioita selville.”

    Ja lisäksi joutuisit käyttämään väkivaltaa. Mutta älä sitten sano sitä ääneen.

    273 katsoi Visokkia vielä hieman arvellen. Mutta lopulta hänkin nyökkäsi ja alkoi kokoamaan ajatuksiaan.
    Tawa istuutui takaisin tuolilleen ja yskäisi nyrkkiinsä saadakseen keskustelukumppaniensa huomion ja palauttaakseen keskustelun raiteilleen.
    ”Minusta tuntuu, ett sinun kannattaisi aloittaa aivan alusta. Kerro kuka olet, sekä mistä ja miksi olet tullut tänne.”

    273 mietti vielä hetken, mistä aloittaisi. Kerrottavaa oli paljon.
    ”Olin tiedemies, töissä nazorakien Tiedekunnassa. Asuin Keskusvuo- tai siis, teidän nimityksen mukaan Mt. Ämkool-”
    ”Guartsuvuorella”, Tawa keskeytti.
    ”…” 273 oli hetken hiljaa. ”Niin… toimin siis Vuoren sohjoisrinteellä sijaitsevassa salaisessa tutkimuskeskuksessa. Tein aseita Impeliumin laskuun”
    Tawa kurtisti hieman kulmiaan, muttei keskeyttänyt.
    ”Ongelmani alkoivat, kun kohtasin erään kaivostyöläisen, hyljeksityn sekasilmäisen. Hän ehdotti minulle, että liittyisin hänen vallankumousta tavoittelevaan ryhmään. Meidän suunnitelmana oli salamurhata Tiedustelupalvelun johtaja, Arkkiagentti 007, ja lietsoa työläiset vastarintaan johtokunnan diktatuuria vastaan. Mutta… me emme onnistuneet. 007 jäi henkiin ja pakenimme maan alta Vuorelle. Arkkiagentti lähetti agenttinsa peräämme ja me jouduimme takaa-ajoon. He onnistuivat tuhoamaan ajoneuvomme ja kaikki muut toverini kuolivat. Vain minä säilyin hengissä syöksymällä rotkoon.”

    Visokki hämmästeli 273:n kertomaa tarinaa.
    ”Entä miten päädyit Klaaniin?”

    ”Laskeuduin Vuoren rinteitä ja onnistuin sääsemään Lehu-metsän laidalle. Muutamista selkkauksista huolimatta ylitin eteläiset ruohokentät ja saavuin Saaren eteläisiin metsiin. Siellä kohtasin erään nazoraktiedustelijaryhmän, mutta onneksi sen niminen ryhmä kuin urogejeget ja Tiikeli auttoivat minua hoitelemaan heidät. Hattidissa, urogejegejen discossa mietin seuraavaa siirtoani, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin Klaani. Koska kuulin, että nazorakien armeija on marssimassa etelään. Klaani on siis viimeinen turvani.”

    Tawa kohotti hieman kulmiaan. ”Se eilinen ammuskelu muureilla oli siis sinun aiheuttamaa?”
    ”N-niin, anteeksi siitä. En uskonut, että ottaisitte minua iloisesti vastaan.”

    ”Muurien sisällä kohtasin Tiikelin ystävän Figan, joka suostui auttamaan minut tänne. Mutta älkää olko vihaisia Figalle. Hän oli vain ystävällinen minulle…”

    Urogejeget. Ne helvetin kivirotat yrittivät kerran varastaa laittoman discopallolähetykseni.

    Visokki mietiskeli hetken nazorakin kertomaa tarinaa ja tajusi, että vielä jotakin puuttui.
    ”Sanoit, että Klaani on viimeinen turvasi? Mitä tällä tarkoitat? Oletko jäämässä tänne?”.

    273 säpsähti. Hän mietti, oliko muotoillut sanansa väärin.
    ”Jos te annatte minun oleskella täällä, tietenkin. Ja käsittääkseni saarelta ei voi lähteä laivasaarron takia veneellä taikka lentokoneella. Ja näillä näkymin Klaani tällä hetkellä on voimakkain este Imleliumin armeijalle.”
    ”Vastineeksi saatte kaiken tietoni nazorakeista ja armeijan johtokunnasta.”

    Visorak alkoi kävelemään edestakaisin mietteissään.
    ”Kieltämättä aika houkutteleva tarjous. Vaikka eihän Klaani sinulta mitään vastapalvelusta vaatisi, koska tarkoituksemme on ensisijaisesti tarjota suojapaikkoja. Emmeköhän me sinulle jotain pieniä hommiakin Klaanista löydä. Taidoillesi voisi olla hyötyä.”

    Tawa näytti järkyttyneeltä Visun latoessa päätöksensä kysymättä häneltä yhtään mitään.
    Ai juuriadminin mielipiteellä ei ole mitään väliä…

    Punainen visorak tajusi tyystin unohtaneensa kysyä toiselta adminilta tämän mielipidettä.
    ”Niin! Mitäs mieltä Tawa on?” Visokki oli varma, että minulla oli vaikutusta, sillä ilmoille heittämäänsä kysymykseen ei voinut vastata enää kieltävästi.

    Tawa katsoi Visokkia hieman ärtyneesti. Mutta sitten adminin katse kääntyi epävarman oloisena seisoskelevaan nazorakiin. Tawa mietti, millainen ratkaisu tilanteeseen olisi parhain.
    ”Sinä selvästikin puhut totta”, Tawa aloitti, ”kun kerran olet saanut Visokin puolellesi. Mutta vaikka me luottaisimme sinuun, niin klaanilaiset ehkä eivät. Et voisi kävellä linnassamme ilman naamiota. Se aiheuttaisi pelkoa ja sekasortoa asukkaissamme. Lisäksi oma turvallisuutesi voisi olla vaarassa.”
    273 nyökkäsi hyväksyvästi. ”Nooh, on minulla tämä valeasu, vaikkei se aivan huomiota herättämättömin ole.”

    Tawa vilkaisi Visokkia.
    ”Älä huoli. Hän puhuu totta” Visokki sanoi. ”Ja turvallisuus- ja asumisjärjestelyt pystytään järjestämään.”
    Tawa katsoi jälleen nazorakiin mietteliäästi. Admin ei ollut varma, pystyikö näinä aikoina luottamaan enää kehenkään. Ystäviin taikka vihollisten petturiin.

    Tawa laski ääntään. ”Oletko siis valmis pettämään kansasi ja myymään tietosi meille?”
    273 oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi. ”Imleliumin johtokunta on todellinen viholliseni. Ainoa keino, jolla voin tehdä hallaa sille, on auttaa teitä.”

    Tawa laski leukansa rintaansa ja sulki silmänsä. Huoneessa olijat katsoivat häntä.
    Lopulta hän oli tehnyt päätöksensä.
    ”Hyvä on. 273, sinusta tulee klaanilainen. Valitettavasti emme siltikään voi antaa sinun kulkea aivan vapaasti klaanissa. Pääset koeajalle ja moderaattorimme vartioivat sinua sekä klaanilaisten että oman turvallisuutesi vuoksi. Lisäksi tulemme kuulustelemaan sinua vielä lisää myöhemmin.”

    Jäätutkija oli hetken hämmästynyt, mutta pian hänen kasvoilleen nousi leveä hymy ja punastus. Nazorak kuitenkin säpsähti ja yritti peitellä helpotuksensa.
    ”Tuhannet kiitokset, neiti adminet!” 273 pyrki peittämään innostuksensa äänessään jäykällä asiallisuudella.
    Visokki hymyili ja Tawankin kasvoile poiki vieno hymy.
    ”Et voi aivan heti tulla asumaan linnaan. Meidän täytyy järjestää huoneesi ja puhuttava moderaattoreille. Mene täksi yöksi vielä Figalle, mutta otamme sinuun yhteyttä huomenna.”

    273 nyökkäsi. Hän sitoi Volitakinsa takaisin kasvoilleen ja asetti lätsänsä vinoon sen päälle.
    ”Kiitos vielä tuhannesti. Lupaan, ettette kadu tätä”, hän kiitteli. ”Näkemiin, sääadminit!”
    273 huikkasi astuessaan ulos toimistosta.


    Tawan toimistoon laskeutui typertynyt hiljaisuus.
    ”Sääadminit?”

    Tsih hih hih. Nazorakien suut eivät pysty muodostamaan p-äännettä.

  • Peilin läpi

    Tawan toimisto

    Keltainen sähkön Toa huokaisi.
    Jadenvihreät silmät tarkastelivat oranssissa auringonvalossa arkistohoitajan siistillä käsialalla rustattua pergamenttia.

    Tämä ei ollut vielä tässä. Ei tietenkään.


    Tawan toimistossa oli jälleen melko täyttä, kun otti huomioon sen koon. Iltapäivän auringot olivat jo laskeutuneet niin lähelle horisonttia, että niiden yhteishehku raivasi tiensä jopa syvän violettien verhojen läpi. Tawa istui maltillisesti pöytänsä takana ja arkistonhoitajat Vaehran ja Gahlok Va seisoivat ryhdikkäinä tämän edessä. Nöpö kipitti innoissaan lattialla kaksikon ympärillä pitäen innostunutta vingahtelua ja tuhinaa.


    Ussalilla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, miksi kaiken piti aina olla niin vakavaa ja virallista, ja miksi hassu punahopeinen pitkä matoran tai edes hassu ötökännaamainen sininen matoran ei olisi voinut kumartua ja rapsuttaa sitä vatsapuolelta. Tai, vielä parempaa, antaa tälle jotain purtavaa. Emäntä ei ollut ruokkinut sitä nimittäin ainakaan tuntiin.
    

Nöpö pomppi kolme kertaa molempien arkistonhoitajien jaloilla ja kehräsi äänekkäästi, mutta kukaan ei suonut sille edes vilkaisua. Rapu tuijotti kaikkia kolmea huoneessaolijaa isoilla lasittuneilla silmillään ennen kuin tuhahti ja käveli jalat napisten tyynylleen.



    ”Ettekö ole yrittäneet etsiä näitä kirjoja aiemmin?” Tawa kysyi syynäten paria epäilyttävimmistä nimistä. Varsinkin ’Syvä Nauru’ aiheutti kylmiä väreitä.
Vaehran pudisti punahopeisen Hunan somistamaa päätään.
    ”Emme olleet varsinaisesti tietoisia näiden olemassaolosta, neiti admin”, Toa sanoi. ”Arkistot ovat täynnä kirjoja, joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Nämä olivat juurikin harvinaisuuksien osastolta. Usein kaikki muut kappaleet tällaisista opuksista on yksinkertaisesti tuhottu.”

    ”Ja nyt varmaan viimeisetkin”, Gahlok Va jatkoi synkeänä. Näin innokkaalle keräilijälle koko sotku teki selvästi pahaa. Mutta itse tietokato ei ollut tietenkään mitään verrattuna siihen, mitä sillä yritettiin ehkä piilotella.



    ”Ymmärrän”, Tawa sanoi itsekseen. Hänen äänenvoimakkuutensa laski hieman. ”Tehän… olette saaneet sen viiden listan. Viiden ehdokkaan listan.”

    Vaehran nyökkäsi hieman vainoharhaisen näköisenä. ”Toimitimme kunkin lainaustiedot Paacolle. Jos siitä on jotain apua.”

    Tawa ei uskonut, että siitä olisi apua. Petturi oli piilottanut jälkensä liian hyvin antaakseen kirjastokortin olla turmionsa avain.

    ”Uskon, että siitä on apua”, Tawa sanoi hymyillen hieman. ”Kiitos teille. Työnne on korvaamatonta.”
    ”Neiti admin”, Vaehran aloitti epävarmaan sävyyn. ”Onko teillä meille tehtävää? Vaikka petturi tuhosi paljon korvaamatonta tietoa… takuulla voimme tehdä jotain?”

    Sininen hyönteismatoran käänsi päätään tulen toaa kohti ja kurtisti punertavien silmiensä kulmia. ”Ai etsiä jotain uusia kirjoja korvaamaan ne kiusalliset tyhjät paikat hyllyissä?” hän pisti väliin ankeaan ääneen.
    ”Ei, vaan… aukot, jotka hän jätti tietoomme. Ne ovat itsessään paras mahdollinen johtolanka, jonka petturi voi meille antaa. Paras tapa jäljittää puuttuvaa tietoa on katsoa aukkoja, joita se jättää.”

    Gahlok Va hymähti hiljaa. ”Siinä on kyllä järkeä. Kai niihin opuksiin jossain viitataan. Ei petturi koko ketjua ole voinut rikkoa.”
    Tawa hieroi otsaansa ja sulki silmänsä mietteliäänä. Arkistomiehet jäivät odottamaan kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.

    ”Adorium Selecius ja valheen verho”, Tawa sanoi vihdoin osoittaen kirjan nimeä listalla. ”Keskittykää jäljittämään tätä ja kaikkea, joka voi viitata siihen. Täytyy olla joku syy, miksi Avden petturi yritti estää teitä löytämästä tietoa.”
    Tawa uppoutui ajatuksiinsa. Hän tiesi vain, että Selecius-säätiö oli joskus kauan sitten tutkinut Nimdaa. Ehkä he olivat löytäneet siitä jotain, jonka Punainen Mies halusi haudata valheen verhon taakse.

    ”Valheen verho”, Vaehran sanoi nyökäten. ”Me olemme katselleet vain valheen verhoa…”
    ”Mitäköhän sen takana on”, GV sanoi aavemaisesti. Kommentti oli niin tyhjentävä, että kukaan ei sanonut enää mitään aiheeseen.

    ”Voitte kyllä lähteä, jos haluatte”, Tawa sanoi nyökäten ja hymyillen.
    ”Neiti admin”, Vaehran sanoi nyökäten kohteliaasti, ”voinko vielä esittää kysymyksen?”
    Tawa nyökkäsi jälleen.
    ”Tämä ’Avde’… hänhän kutsui itseään Syväksi Nauruksi, eikö?”
    ”Kyllä.”
    ”Hänestä on kirja”, Vaehran sanoi hiljaa. ”Hänestä on kirja ja sekin vietiin pois. Se ei olisi kai muuten vielä ongelmallista, mutta… se kirja oli uskontojen ja mytologioiden osastolta. Se oli yksi vanhimmista sen osaston kirjoista. Eikö se ole teistä…”
    Tieteen ja vahvan lähdekritiikin miehenä Vaehranilla oli vaikeuksia etsiä mahdollisimman neutraalia ja varovaista sanavalintaa. ”… vähintäänkin kummallista?” hän lopulta kysyi. Kuuntelijat tiesivät, että hän halusi kysyä paljon isompia kysymyksiä. Isompia ja vaarallisempia.
    Gahlok Va nielaisi syvään ja vaihtoi painoaan hermostuneesti jalalta toiselle. Tawa kohotti kulmaansa kysyvänä. ”Kysytkö, että uskonko kummituksiin?”
    Vaehranin kasvot näyttivät siltä kuin häntä olisi syytetty jostain. ”Tuota, en suinkaan, neiti admin. Mietin vain, kuinka isoihin asioihin olemme sekaantumassa.”

    ”Vaikea sanoa”, Tawa sanoi nopeasti ja oli hetken kuin olisi ollut jatkamassa. Hän ei jatkanut.
    Gahlok Va ja Vaehran jakoivat katseen. He olivat huomanneet, että adminit eivät jakaneet heidän kanssaan ainakaan liikaa informaatiota. Ehkä se oli ymmärrettävää. Ajat olivat vaikeat ja vaaralliset, ja Tawalla oli juuri nyt enemmänkin ajateltavaa – kuten Laivaston viimeisin operaatio pohjoisessa, josta ei oltu puhuttu virallista sanaakaan Telakan ulkopuolella. Huhu kaduilla sanoi myös, että Guardian oli jälleen yhdellä salaisella tehtävällä.
    Arkistomestarit ymmärsivät täysin, että joskus tietoa täytyi piilottaa ihan vain turvallisuuden nimissä.
    Kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Mielenosoituksia oli nykyään harva se päivä, ja Klaanin linnakkeen muurien sisällä alkoi olla entistä ahtaampaa ja ahtaampaa.

    Kohteliaan, sanattoman nyökkäyksen jälkeen Vaehran ja Gahlok Va poistuivat toimistosta. Mahonkisen pöydän ylle palasi hiljaisuus, joka siellä oli keskustelua ennenkin vallinnut. Vaan ei kauaa. Joku oli kuunnellut keskustelua jo pitkään.
    ”Sisko”, sanoi Tawan oma ääni toimiston perältä. Sieltä pimeydestä, minne arkistomestarit eivät olleet nähneetkään. ”Tietämättömyys ei ole vain sinun taakkasi.”
    Tawa kääntyi kohti kirjahyllyn varjoa. Toinen astui esiin. Oli taas kuin nainen olisi katsonut peiliin. Mutta tämä peilikuva hymyili, vaikka hän ei.
    ”Et puhu minulle koskaan näistä asioista”, toinen sanoi. Hymy oli lempeä, mutta Tawa ei tiennyt, mitä ajatella siitä. Hän ei luottanut siihen.

    Tawa pudisti päätään. ”En niin”, hän vastasi selittämättömästi.
    ”Eikö ole vaikeaa, kun ei voi puhua kenellekään?” peilikuva sanoi empaattisella sävyllä. ”G, Visu… he eivät kumpikaan tiedä. He eivät tiedä eivätkä ymmärrä.”
    Kylmät väreet kulkivat Tawan kehoa pitkin. Peilikuvan sanat kuulostivat aivan liian samalta kuin parasiitin.
    ”No”, Tawa sanoi tunteettomasti kääntäen päätään kenoon, ”onhan minulla sinut.”

    Peilikuva naurahti heleästi. ”Niin”, hän sanoi nyökäten. ”Mutta et päästä minua lähelle. Et kyllä ketään muutakaan. Eikö se…”
    Peilikuva otti pari viehkeää askelta kohti Tawaa ja katsoi häntä syvemmälle silmiin. Hymy muuttui astetta alakuloisemmaksi. ”… tunnukin pahalta?”
    Tawa huokaisi syvään ja katsoi poispäin peilikuvastaan. ”En tiedä, miksi edes puhun sinulle”, hän sanoi surullisella äänellä. ”Mutta kyllä.”
    Peilikuva katsoi naiseen empaattisin ilmein. Hän laski käden Tawan olkapäälle. Se tuntui kummalliselta. Tawa ei voinut rentoutua. Hänen olkapäällään oli tuttu käsi, mutta se ei ollut hänen omansa. Se tuntui täsmälleen samalta kuin hänen omansa, mutta ei ollut hänen omansa.
    Peilikuva katsoi kirjalistaa Tawan pöydällä. Hän hymähti. ”Syvä Nauru”, sanoi Tawan oma ääni, mutta suorastaan lapselliseen sävyyn. ”Ja Punainen Mies. Mietipä noita kahta. Sielut yhteen sidottuna. Yhdessä ikuisesti.”
    Seuraavat kaksi sanaa hän kuiskasi – täysin varoittamatta – Tawan pään viereltä.
    ”Kuin kaksoset.”
    Tawa nousi välittömästi tuoliltaan. Hän työnsi tämän käden olkapäältään ja tuijotti peilikuvaansa silmiin. Hänen katseensa oli kylmä, mutta peilikuva ei ollut lakannut hymyilemästä suorastaan viattomasti. ”Aivan kuten me kaksi!” se naurahti lapsenomaisella innolla.

    Tawa huohotti ja pudisti päätään. Naisen katse oli kylmä ja viiltävä. Keltaiset kämmenet puristuivat nyrkkeihin. ”Kuka sinä olet?” hän kysyi vakavana. ”Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat?”
    ”Tawa”, peilikuva vastasi adminille kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. ”Kuten sinäkin. Tyttö, joka katselee peiliin. Peili puhuu takaisin.”
    ”Me… me emme ole sama henkilö”, Tawa sanoi hitaasti pakottaen joka sanan edellistä painokkaammaksi. Hän ei ollut aivan varma, ketä hän yritti vakuuttaa.
    ”Mitä eroa on tytöllä ja peilikuvalla, sisko?” peilikuva kysyi leikkisästi. ”Vain se ero, jonka tyttö haluaa nähdä. Peilikuva ei voi muuttua.”

    Tawa katsoi poispäin peilikuvastaan. Hänen piti kerätä ajatuksiaan. Jossain, jossa häntä ei tuijotettaisi hänen omilla silmillään.
    ”Pysy täällä”, hän sanoi tiukasti vetäen violetin viitan päällensä. ”En halua, että poistut toimistosta.”
    ”Selvä”, toinen Tawa sanoi lakkaamatta hymyilemästä. ”Sinähän täällä juuriadmin olet.”
    Tawa poimi Nöpön tyynyltään olkapäälleen pitäen katsekontaktin yhä toisessa. Rapu oli jo ehtinyt nukahtaa, mutta nyt se vedettiin takaisin kylmään todellisuuteen, jossa päivälliset olivat paljon niukempia. ”Anteeksi, Nöpö”, sähkön toa kuiskasi ravulle hiljaa. ”Mennään näyttämään sinua Pyhälle Äidille.”
    Rapu vinkaisi innokkaasti saatuaan unenpöpperöiset silmänsä auki. Emäntiä olikin näemmä kaksi. Hän ei kuitenkaan päässyt tervehtimään toista emäntää pitkällä hopeisella kielellään, sillä ensimmäisellä emännällä oli kova kiire johonkin.

    Toimiston ovi sulkeutui Tawan perässä. Juuriadmin käveli ylläpitosiiven käytäviä pitkin ripeästi. Epäluulon kuorruttamat sekaisat tunnetilat valtasivat naisen ajatukset. Hän kuuli peilikuvansa lauleskelevan jotain huoneessaan pehmeällä äänellä.
    Hän ei tiennyt enää. Hän ei vain tiennyt. Hän ei tiennyt edes, halusiko tietää, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.

    Visokki tuli käytävällä vastaan. Tawa ei edes katsonut häntä silmiin marssiessaan intensiivisesti ohi. Toan vanhin ystävä yritti sanoa jotain, mutta sanat, jopa kaiken läpi tunkeutuvat telepaattiset sanat tuntuivat vain soljuvan ohi. Toa halusi kääntyä ja puhua ystävälleen kaikesta, mutta hän ei sallinut itsensä edes pysähtyvän. Eteenpäin oli mentävä. Se oli ainoa asia, josta hän oli varma.

    Lopulta nainen saapui yhteen admin-siiven tyhjyyttään kumisevista kokoushuoneista. Ei Visokkia, ei Guardiania, ei hänen omaa peilikuvaansa. Vain hiljaisuus.
    Ja Nöpön tuhiseva hengitys hänen sylissään. Sähkön toa silitti ussal-ravun selkämystä. Suuret tummat silmät katsoivat emäntäänsä kysyvästi.

    ”Tiedätkö”, admin sanoi, ”sinä olet elämäni ainoita asioita, joka ei ole muuttunut ihan kummalliseksi.”
    Nöpö tuntui olevan poikkeuksellisen innoissaan. Tosin niin se oli aina silloin, kun ei nukkunut. Nöpö päästi innokkaan vinkaisun ja nuolaisi emäntäänsä.
    ”Älä koskaan muutu.”

  • UNIT DOXHOUND

    Maahan putoilevat lumihiutaleet olivat päivien saatossa saaneet aikaan laajan ja syvän, valkean peitteen lähes koko saarelle. Bio-Klaanin linnoitus seisoi rannikon tuntumassa paikallaan jykevänä kuin kallio, uljaana kuin se tarinan naiivi prinssi, joka leikkaa lohikäärmeen pään irti ja saa rakastamansa naisen, joka sitten lopulta tekee hänet hulluksi touhottaessaan vauvakuumeessa. Mies ei halua vauvaa, mutta miksi vaimo kuuntelisi? Ei hänen tarvitse. Hän on dominoiva osapuoli.

    Bio-Klaanin linnoitus, siis jykevä ja uljas, ja sen erinäiset tornit seisoivat paikoillaan sitkeämmin kuin orjakauppa Xian slummeissa – välittämättä siitä, miten lumimyräkkä pieksi sen muureja, irrotti kattotiiliä ja heitti Bobin mereen. Jotakin odottamatonta kuitenkin oli näkyvissä, vaikka kaikki näyttikin melko tavalliselta, kun huomioon otettiin, miten lähellä joulu oli. Guartsupukkia odotellessa moni oli jo menettänyt hermonsa, sillä tietystikään Peelo ei ollut voinut hillitä itseään vaan oli heittänyt puuron sekaan teräsvillaa. Keetongu oli ajanut häntä takaa viisi päivää ja yötä tästä syystä.

    Se jokin odottamaton, jota kukaan ei olisi olettanut näkevänsä tänä tavallisena iltana – ja todellisuudessa ei nähnytkään, sillä tämä jokin oli erittäin salamyhkäinen ja yritti sulautua varjoihin, oli hieman tukevahko ja pitkä hahmo, joka myös sulautui lumiseen kattoon värinsäkin puolesta lähes täydellisesti.

    Snowie hiippaili Adminsiiven katolla.

    ”Solid Snowman kutsuu Everstiä”, luminen Toa sanoi radiopuhelimeensa riemuissaan koodinimestään, jonka oli saanut itse valita. ”Kuuleeko Eversti?”
    ”Eversti kuulee. Mikä on tilanne?” sanoi ääni, joka kuului eräälle toiselle hiipparille lumisessa yössä – hiipparille, joka seisoi viereisellä katolla vahdissa.
    ”Heh, Guartsu. Eversti sopii sinulle. Vaikka minusta Eversti olisi saanut olla tukijoukkona päämajassa.”
    ”Tilanne, Snowie.”
    ”Niin, no. Täällä on aika pimeää. Ikkunan takaa ei näy valoa”, Snowie sanoi vilkuillen kattoikkunasta alas kattohuoneistoon.
    ”Muista, että minä olen nukkumassa omassa huoneessani”, Guardian sanoi vakavalla äänellä. ”Jos jäät kiinni, sinä vaikenet.”
    ”Toki, Eversti.”
    ”Ehkä on aika aloittaa operaatio. Varmistetaan synkronointi”, Guartsu murahti. ”Kuuleeko tukikohta?”
    ”Hyvin kuuluu”, kuului ääni, joka kuului Kerosiinipellelle.
    ”Erittäin hyvin, tosiaan”, kuului toinen ääni, Makuta Nuin ääni.
    ”Unit Doxhound on valmiina aloittamaan! Ihanaa!” Snowie hihkaisi melkein liian lujaa.
    ”Kuka hemmetti lopulta keksi tämän typerän nimen?” Manu kysyi ärtyneenä.
    ”Minä taisin”, Kepe myönsi Snowien hihittäessä taustalla.
    ”Ja olenko havaitsevinani intertekstuaalisuutta?” Manu jatkoi. ”Tuo nimi viittaa selvästi johonkin. Ilmiselvä alluusio, etten sanoisi…”
    ”… ja me kaikki tiedämme, mihin”, Snowie päätti virkkeen Manun puolesta.
    ”Alluusio…” Guartsu murahti. ”Mitä te teette.”
    Manu yskäisi.
    ”Gurttu, sinun pitäisi tietää tuollainen yksinkertainen sana. Jopa Snowie tunnisti sen.”
    ”Kyllä minä tunnistin sen”, Guartsu sihahti, ja Snowie sanoi lähes samanaikaisesti:
    ”Ai? Miten niin jopa minä?”
    ”Sinähän et yleensä sivistyssanoista välitä, ethän?”
    ”Minä olen kuule kulttuuritietoinen lumi-”
    ”Mitä, jos tukkisitte turpanne, kun operaatio on kesken?” Guartsu sanoi äreästi.
    ”Kyllä, oi suuri ja mahtava adminimme”, Snowie ja Manu vastasivat yhteen ääneen, kuin olisivat harjoitelleet sitä jo kauan vain tätä hetkeä varten.

    Hetken kuluttua Snowie sanoi: ”Minusta me olisimme oikeastaan voineet olla se Gubberin jengi…”
    Manu hymähti. Vartiopaikallaan Snowie virnisti.
    ”Jep, jep. Minähän olen Snö Gubber ja Guartsu on Gurray the Bimbo.”
    “Mitä?” Manu tyrskähti. ”Bimbo. Ja Kepekö olisi sitten Pelle the Kerosiini, ryhmämme aivot, tai jotain?”
    ”Onpa mielikuvitukseton nimi”, Snowie valitti. ”Ja tiedätkö mitä, Manu? Sinä olisit meidän Gurumme.”
    ”Kuinka ihanaa. Ja Pelle muuten nukahti murokuppiinsa. Pitäisikö herättää?”
    ”Herätä”, Guartsu sanoi, ”ja olkaa hiljaa, hyvät ihmiset, joku sentään keskittyy tehtävään.”
    ”No hei, kyllähän minäkin”, Snowie vastusti.
    ”Siltä se kuulostaakin.”

    ”Minusta tuntuu, että minulla saattaa olla krooninen suolistosairaus”, Manu sanoi yhtäkkisesti. Snowie yritti tukahduttaa nauruntyrskähdyksensä.
    ”Nyt, pojat, keskittykää”, Guardian sanoi lujasti. ”Meillä on tämä homma kesken. Ja se on tärkeä, jos ette muista.”
    Verstaassa Manu pudisti päätään puistatuksen ravistellessa häntä. ”Se on.”
    Tökättyään Kepen hereille Manu otti esiin kannettavan tietokoneen. Uniselta näyttävä Pelle tuijotti hämmentyneenä Manua ja tämän tekemisiä.
    ”Ne saattaisivat tutkia sinun koneesi”, Manu selitti. ”Mutta tuskin tätä. Varsinkin, kun käytän tätä käyttistä, joka ei, hitto vieköön, osaa tallentaa mitään kiintarille.”
    ”Mikä se on”, Kepe sanoi konemaisesti.
    ”Minä taisin koodata sen itse…”
    ”No se selittää.”
    ”Hiljaa.”

    ”Tukikohta?” Guarsun ääni kuului vaativaan äänensävyyn.
    ”Aivan kohta”, Manu sanoi. ”Kepe, otapa sinä tämä Guartsu kuunneltavaksesi, minä laitan hommat kuntoon.”
    ”Okei”, Kepe sanoi ja otti Manun headsetin. ”Operaatio voi alkaa.”
    Guartsu nyökkäsi itsekseen katollaan, mutta eihän sitä kukaan nähnyt.
    ”Snowie”, hän sanoi, ”aloita tunkeutuminen.”

    Snowman avasi ikkunaluukun lukon Kepen hänelle tekemällä automaattitiirikalla, joka avasi sen hetkessä ihan itse. Sitten Lumikki kiinnitti vaijerin ikkunankarmiin ja alkoi laskeutua sen varassa alas.
    ”Solid Snowman kohteen yläpuolella, pyydän Everstiltä harhautusta.”

    Tätä Guartsu oli odottanut. Hän otti esiin singon, jota oli kanniskellut pitkän matkan satamasta, josta oli sen salakuljettanut.
    ”No niin”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Tästä tulee sotku.”
    Hän asettui makuulle ja tähtäsi – ja laukaisi.
    Ohjus lensi pimeän linnoituksen yläpuolella kohti jotakin, mitä ei pian enää olisi, jotakin, mitä kukaan muu kuin eräs tietty Toa ei jäisi kaipaamaan, jotain, mitä Killjoy olisi voinut kutsua hyväksi vitsiksi. Kohti Tawan petuniakasvihuonetta.

    Valtaisa räjähdys hävitti lasin ympäröimän puutarhan olemattomiin ja valaisi koko sen puolen linnoituksesta.
    ”Kun Tawa huomaa tämän, hänellä on varmasti tekemistä”, Kepe sanoi tekopirteällä äänellä kitatessaan kahvia ja pistellessään itseään nuppineuloilla.
    ”Toivottavasti kukaan ei kuollut”, Snowie sanoi ehkä hieman alakuloisella äänellä roikkuessaan vaijerin varassa.
    ”Vaikka olisi kuollutkin, sillä ei ole väliä”, Manu sanoi julman välinpitämättömästi. ”Me kaikki tiedämme, miksi se oli tarpeen.”

    Snowie ajatteli käyttää jotakin kivaa agenttitemppua välttääkseen kattohuoneiston lattiaa verhoavat näkymättömät lasersäteet, mutta Kepe keskeytti hänet:
    ”Ei auta, Snowie. Agenttileffat ovat huijausta.”
    ”Ahaa…”
    ”Minä hieman sotken järjestelmää”, Manu sanoi Skype-keskusteluihin tarkoitettuun mikkiin, jonka oli löytänyt Kepen varastosta odottaessaan, että käyttöjärjestelmä hyväksyy hänen kirjautumisensa. Paaberin vanhoja kaiuttimia hän ei ollut uskaltanut ottaa, sillä kuulokkeita käytettiin syystä. Joku saattaisi kuulla heidät.
    ”No niin”, Makuta sanoi huoaten ja naksautti sormiaan. Rusahdus sai Kepen naaman vääntymään irveeseen.
    ”Katsotaanpa, mitä voin tehdä”, Manu visersi. Kuin lintu, Kepe täydensi mielessään. Ruma lintu.
    Minä kuulen kaiken, ystävä hyvä.
    Tiedän.

    Snowie odotti kärsivällisesti. Manu liitti itsensä Klaanin tietojärjestelmään ja kirjautui sisään Tawalta varastetuilla tunnuksilla.
    ”Et muuten usko, miten vaikea nuo oli hankkia”, Kepe tuhahti.
    ”Uskon toki”, Manu sanoi virnistäen. ”Siksi sinä sait tehdä sen.”
    ”…”
    ”Noooh?” Snowie sanoi hätääntyen. Portaikosta kuului ääniä.
    ”Tadaa, laserit ovat poissa!” Manu sanoi ylpeänä. Snowie laskeutui varoen lattialle. Hälytys pärähti soimaan.
    ”Tai ainakin melkein ovat poissa”, Manu sanoi hiljaa. ”Hetki vain.”
    Snowie ryntäsi huoneen reunaan ovea kohti. Sitten hälytys lakkasi.
    ”Nyt ne ovat poissa.”
    ”Hienoa”, Snowie kuiskasi hengästyneenä.
    ”Pidä kiirettä”, Guartsu murahti. ”Tawa näyttää toipuneen järkytyksestä.”
    ”Oi voi”, Snowie sanoi naurahtaen hermostuneesti. Hän ryntäsi ovesta käytävään, joka johti eri Tawan huoneistoon. Käytävän kaikki ovet oli lukittu öisin niin, että Guartsun huoneesta ei olisi päässyt sinne.
    ”Ja sitä paitsi, kuten muistatte, jäljet eivät saa johtaa minuun”, Guartsu muistutti.
    ”Minuunko sitten?” Snowie sanoi viattomasti.
    ”Kyllä.”
    ”Hei, ei ole kivaa.”
    ”Maailma on julma.”

    Snowie meni Tawan ovelle, jonka hyvin tunsi niistä loputtomista puhuttelukerroista, joiden aikana oli siellä ollut. Puhuttelu liian kilttinä olemisesta. Johonkin piti vetää raja.
    Oven tiirikoiminen meni Kepen työkalulla yhtä hyvin kuin kattoikkunan lukonkin. Ovi aukesi, narin narin narin, ja Lumiukko astui sisään. Hän asetteli hetken otsanauhaansa paremmin ja alkoi sitten tutkia paikkoja. Missä se oli? Missä oli kohde?

    ”Se lienee Tawan kassakaapissa”, Kepe sanoi. ”Voitko murtaa sen?”
    ”Minä voin ja osaan ja pystyn ja haluan!” Snowie sanoi.
    ”Ihanaa”, Manu hihitti. ”Suurrikollinen puuhassaan. Snö Gubber.”
    ”Hiljaa, aboriginaali.”

    Snowie tutki jokaisen taulun takaa, mutta kassakaappia ei ollut.
    ”En löydä kassakaappia.”
    ”Katsoitko Madam Lambertin julisteen takaa?” Guartsu tiedusteli huvittuneena.
    ”En…”
    ”Tawa kuuntelee roskamusiikkia”, Manu totesi. ”Sääli.”
    ”Ei Tawa sitä kuuntele”, Guartsu naurahti. ”Minä liimasin sen julisteen siihen Tawan kiusaksi viime viikolla. Mutta miksi hän ei ottanut sitä pois, sitä en tiedä.”
    ”No, se näkyy tässä kamerakuvassa”, Manfred ilmoitti.
    ”Kamera…?” Snowie sanoi jähmettyen.
    ”Joo, minä hallitsen sitä kameraa.”
    ”Pahus, minä kun luulin ottaneeni kaiken huomioon.”
    ”Niin sinä teitkin, kun päätit ottaa meidät mukaan operaatioon”, Kepe sanoi. ”Win.”
    ”Minä teidät mukaan halusin”, Guartsu tokaisi.
    ”Et olisi sanonut sitä”, Snowie voivotti.

    Lambertin muotokuvan siirrettyään Snowie näki kassakaapin, jossa oli perinteinen pyörityslukko. Hetken pyöriteltyään Snowie sai sen auki (”Luonnonlahjakkuus rikollisuudessa”, Manu ylisti) ja näki sisällön.

    ”Siinä se on, pojat.”
    ”Ooh!”
    ”Iiih!”
    ”Haaah!”
    ”Hurr.”
    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ”Mitä?” Kepe kysyi kummastuneena. Manu kohautti olkiaan ja sanoi jälleen:
    ”Haa!”
    ”Pian, ota se talteen”, Guartsu sanoi. ”Tawa on jo sisällä.”

    ”Snowie? MITÄ SINÄ –”
    Snowie katsoi ovelle: Tawa seisoi karmit kehyksinään ja näytti vimmastuneelta.
    ”MINUN KASSAKAAPPINI!”
    ”Ja silloin liikkuu”, Snowie siteerasi ja hyppäsi ikkunan läpi objekti turvallisesti laukussaan.
    ”SNOWIIIEEEEEEEEE.”

    Lumiukko hyppäsi seuraavan tornin katolle notkeasti kuin pesukarhu ja luuli olevansa turvassa, mutta Tawa pääsi hänen peräänsä melkein yhtä ketterästi.
    ”TULEHAN TÄNNE, SINÄ IHANA IHMINEN. KUKA TÄMÄN JÄRJESTI? GUARTSUKO?”
    ”Eeeeei?”
    ”SE SIIS OLI GUARTSU! MINÄ TAPAN HÄNET!”
    ”Snowie!” Guartsu älähti. ”Sinun piti olla paljastamatta!”
    ”Yritin”, Snowie pahoitteli.
    ”Pakene ja äkkiä”, Manu huudahti.
    ”Menen valmistelemaan pakoreitin”, Kepe sanoi ja katosi komentohuoneesta.
    ”Harhautan, pidä varasi Snowie”, Guartsu mutisi.
    Snowie juoksi.

    Tawa juoksi Snowien perään, ja kaksikko hyppeli katolta toiselle ketterästi kuin kaksi kettua. Tawa ei ollut Snowieta paljon jäljessä ja oli alkanut ampua salamoita keihäästään.
    ”Salamia syntyy hevosista!” Snowie kiljui väistellessään Tawan ammuksia.
    ”Tai poneista”, Manu mutisi.
    ”TUO SE TAKAISIN!” Tawa kirkui kurkku suorana. Snowie vilkaisi kädessään olevaa objektia ja kiristi vauhtiaan. Määränpää häämötti. Guartsu taas oli ottanut esiin tarkka-ammuntakiväärin. Hän tähtäsi huolellisesti vesisäiliöön Snowien edessä. Heti, kun Snowie oli ehtinyt sen ohi, Gurvana laukaisi. Luoti lävisti säiliön, ja olematon vesisuihku purskahti ulos reiästä suistaen Tawan radaltaan. Guartsun epäonneksi Tawa näki hänet.
    ”GGGGUUUUAAARRDDDIAN.”
    ”Hhei, Ttawa.”
    ”TÄNNE SIELTÄ.”
    ”En taida”, G sanoi ja hyppäsi pimeyteen.

    Tawa jatkoi Snowien perään. Lumikki oli saanut hienoisen etumatkan, jota Tawa kiri kiinni kuin raivohullu härkä.
    ”KOSTAN PETUNIOIDEN PUOLESTA JA SYÖN SINUT ELÄVÄLTÄ”, ihana Tawa uhkasi. Snowie kiristi yhä tahtia. Katon reuna näkyi jo. Ja kuten oli luvattu, pakoauto odotti. Snowie hyppäsi alas katolta ja astahti ajoneuvoon, jonka ratin takana Kepe istui. Manu istui pelkääjän paikalla epävarman näköisenä.
    ”Oletko varma, että osaat ajaa tätä?” hän kysyi epäilevästi.
    ”Höh, tietysti”, Kepe tuhahti. ”Kuka nyt ei osaisi.”
    ”Veikkaisin sinua, jos jotakuta pitäisi.”
    ”Kiitoksia.”
    ”Eipä kestä.”
    Snowie tupsahti pakettiauton takaovesta sisään.
    ”Liikettä! Se tuleee!”
    Kepe polkaisi kaasua, ja Snowie miltei putosi ovesta ulos. Hän sai kuitenkin tartuttua ovesta kiinni ja vedettyä sen sisäänpäin. Naksahtaen ovet menivät kiinni ja ikkunasta näkyi auton perässä turhaan juokseva Tawa. Auto teki pienen pysähdyksen seuraavalla tornilla, jonka huipulta Guartsu liukui alas kummallisen manööverin avulla käyttäen jalkojensa kynsiä ja silmänsä piilokameratoimintoa.

    Tawa melkein ehti saavuttaa heidät pysähdyksen aikana, mutta kun Guartsu oli vetänyt ovet kiireen vilkkaa jälleen kiinni, nainen sai niellä pölyä.

    ”MMMMMINÄ KOSSSSTAN TEILLE VIELÄ.”

    ”Onneksi se ei nähnyt minua”, Manu huokaisi helpottuneena.
    ”Hmmmpph”, Snowie tuhahti.
    ”Näytä se”, Guartsu murisi. ”Minun on nähtävä se.”
    Snowie näytti saalistaan. Hänen laukkunsa sisältä paljastui suuri, ei vaan valtava pussi Klaanin parasta suklaata.
    ”Hmmmmmmm”, hymisivät kaikki yhteen ääneen tuoksun vallatessa koko auton. Kepe kohotti kätensä kohti pussia. Manu läpsäisi kättä ja käänsi katseensa Kepeen.
    ”Auts, mistä hyvästä tuo oli?” Kepe kivahti.
    ”Kepe, kuka ajaa.”
    ”Oho.”
    Auto suistui laiturin päästä suoraan meren syvyyksiin. Onneksi sen sisältö oli uimataitoinen.
    Snowien vedenpitävässä laukussa objektikin säilyi kuivana.
    ”No niin”, Guartsu sanoi vesi kielellään. ”Miten nämä jaetaan?”
    ”Jaetaan tasan, tietysti”, Manu sanoi opettavaisesti. ”Kaikille yhtä paljon. Paitsi, jos joku haluaa antaa minulle osuudestaan.”
    ”Ei halua”, Snowie sanoi yskien vielä vettä.
    ”Hmm, tästä tulee elämäni paras joulu”, Kepe julisti.
    ”Minä en pidä niistä kahvin makuisista, älkää antako minulle niitä”, Manu sanoi.
    ”Minä voin antaa sinun osuutesi kahvinmakuiset kyllä Mäksälle joululahjaksi”, Guartsu sanoi virnistäen.
    ”Tai Tawalle”, Snowie sanoi naurahtaen.
    ”Minä tahdon sen isoimman”, Kepe sanoi.
    ”Jaetaan sekin”, Snowie ehdotti.
    ”Ei, sitten se ei enää ole iso.”
    ”Totta.”
    ”Antaa Kepen saada sen, mutta vähennetään häneltä kaksi muuta”, Guartsu päätti.
    ”Sopii”, sanoivat Manu ja Snowie yhtä aikaa Kepen väittäessä vastaan.
    Lopulta suklaa oli jaettu, ja tyytyväiset ristiretkeläiset lähtivät likomärkinä kohti Klaanin linnoitusta, joka seisoi jykevänä ja uljaana kuin, ah, niin uljaana kuin
    ”Jos ei puhuta niistä prinsseistä, jooko”, Manu ehdotti. Muut olivat ehdottoman samaa mieltä.

    JOULUINEN ”LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN”, JA HYVIKSET VOITTIVAT. JA KEPE SAI SEN ISOIMMAN. JA MITÄ VIELÄ? TAWAN JOULU SAATTAA OLLA KURJA. MUTTA HAITTAAKO SE VÄLTTÄMÄTTÄ? RIP PETUNIAT.

  • Diplomatian öljytyt rattaat

    Bio-Klaani, Keskisuuren kasteen sisäpiha

    Syksyisen sisäpihan punakeltaoranssi värimaailma ja nurmilla tuijottavat klaanilaiset toivottivat portista saapuneet matkalaiset tervetulleiksi. Useampi kymmenkunta kaapuihin verhoutuneita athilaisia soturimunkkeja marssi kulkueena pieniä sorapolkuja pitkin. Kaapuja oli tummansinisiä, kirkkaan valkoisia ja haalean ruskeita, mutta kärjessä marssi kolme soturimunkkia erityisen mustissa, mutta punaisin rukoustekstein kirjailluissa kaavuissa. Riisihattua päässään kantava ta-matoran käveli vasemmalla puolella, vanhaa sinistä Pakaria käyttävä soturimunkki oikealla. Keskellä ja aivan kulkueen kärjessä käveli haalean kultaista Shelekiä käyttävä vanha nainen, jonka silmät olivat sokeat mutta viisaat.
    Tunnelma oli seremoniallinen. Matkalaisten kerrottiin saapuneen pitkän matkan etelästä linnakkeeseen, ja Keskisuuren kasteen sisäpiha oli somistettu juhlaviin väreihin. Poissa olivat taisteluarvet, jotka zyglakien viikkojen takainen yllätyshyökkäys oli jättänyt aukion maaperään.
    Klaanin kansa teki parhaansa unohtaakseen sodan kauhut edes hetkeksi. Viime aikoina ei ollut ollut paljoakaan syytä juhlimiseen.

    Sorapolun toiselta puolelta, suuren kivisen linnakemuurin alta käveli toinen joukkio. Bio-Klaanin kolme johtajaa, Tawa etunenässä sonnustautuneena näyttävään koristeelliseen violettiin viittaan, saapuivat aukiolle suosionosoitusten saattelemina.
    Adminit ja athistien kärki kohtasivat aukion keskellä seisovan suihkulähteen edessä. Vesi valui verkkaisesti soturipatsaan kivihaarniskaa pitkin. Adminkolmikon katseet kävivät patsaassa, joka esitti moderaattorien entistä johtajaa.

    DN, Guardian pohti haikeana. Sinua olisi kyllä kaivattu tässä sodassa.
    Tawan ja Visokin ajatukset kävivät samoilla linjoilla. Sen näkemiseen ei tarvittu mielen silmää.

    Adminit ja athistien johto pysähtyivät sorapolulle lähteen eteen. Tawa katsoi soturimunkkien Pyhää Äitiä silmiin ja nyökkäsi hymyillen.
    “Pyhä Äiti”, Tawa sanoi. “Tervetuloa Bio-Klaaniin.”
    ”Kiitoksia, Bio-Klaanin adminit”, matoran vastasi yhtä kunnioittavaan sävyyn. ”Kiitos, että soitte meille suojan muurienne sisältä tänä vaikeana aikana. Olemme saapuneet rauhan, kenties liittolaisuuden merkeissä.”
    Tawa kumarsi kevyesti rikkomatta katsekontaktia. “Ja olemme kiitollisia siitä. Klaanilla ei ole näinä aikoina liikaa ystäviä.”
    ”Olisiko mahdollista majoittaa joukkomme jonnekin niiden neuvottelujen ajaksi, jotka epäilemättä seuraavat?”
    Guardian koki pakottavaa tarvetta vastata. “Arvon Pyhä Äiti, jos se on vain joukoillenne arvollista, Telakan vanhoissa kasarmeissa on kyllä tilaa. Jos he eivät vieroksu Äm… tarkoitan, veljeskunnan matoraneja.”
    ”Eivätköhän he pärjää”, Mestari vastasi muodostaen huulilleen hauraan hymyn. ”Heidän pitäisi kyetä suvaitsevaisuuteen tarpeeksi hyvin. Sitä me vaadimme munkeiltamme. Valitettavasti kaikki eivät aina sellaiseen kykene, edes ylimmällä tasolla. Kaikki me olemme erehtyväisiä, valitettavasti.”
    Adminit nyökkäsivät pitkään. Tawan katse kävi yleisössä. Myös ah-niin-suvaitsevassa klaanilaisjoukossa oli epäileviä katseita. Muukalaispelkoiset silmät kysyivät paljon, paljon kysymyksiä. Keitä kaapuihin sonnustautuneet muukalaiset olivat? Mikä oli tämä kummallinen etelän jumala, jota he palvoivat? Ja ennen kaikkea, olivatko he luotettavia?

    Niin pelokkaita, Tawa mietti. Mitä oli tapahtunut Klaanille, jonka hän oli rakentanut? Paikalle, jossa eri rodut ja uskontokunnat olivat joskus eläneet harmoniassa?
    Ehkä heillä on syytäkin? kuului Visokin vastaus toan alitajunnan sopukoista. Heidät on petetty liian monesti.

    Meidät on, Visu. Ei ole mitään ‘niitä’ ja ‘meitä’.
    Sininen ussal liehui korkealla lipputangossa kuulaan sinivalkeaa taivasta vasten.

    ”Tässä on ystäväni Oraakkeli”, Mestari totesi ja laski kätensä vierellään seisovan muinaista naamiota kantavan miehen olkapäälle, ”ja Sadjen te olettekin jo tavanneet.”
    Sadje nosti riisihatun päästään ja kumartui. “Ilo tavata jälleen, neiti”, ta-matoran sanoi pirteästi.
    “Samoin”, Tawa vastasi. Hän ei voinut olla huomaamatta suhteellisen tuoreita palovammoja munkin kämmenselissä ja arpia tämän naamiolla. Kaikesta huolimatta matoran tuntui olevan yllättävän hyvällä mielellä.
    “Tervehdin teitä, adminit”, Oraakkeliksi kutsuttu matoran sanoi. “Toa Tawa, Guardian, Visokki. Olen kuullut teistä jokaisesta hyvin paljon. On ilo nähdä, että puheet eivät olleet liioittelua.”
    Gee jäi katsomaan Oraakkeliksi kutsuttua hahmoa pitkään silmiin. Hän ei saanut millään päähänsä, mikä tässä oli tuttua. Jokin häiritsi skakdia.
    ”Siirtyisimmekö johonkin yksityisempään paikkaan hoitamaan diplomatia pois alta, ystävät? Matka oli pitkä ja rasittava, suokaa anteeksi”, Pyhä Äiti sanoi sitten.
    “Täysin ymmärrettävää”, Tawa sanoi nyökäten. “Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, kävellään muurinharjaa pitkin ylläpitosiipeen. Näkymä on kyllä sen arvoinen.”
    “Sopii mainiosti.”

    Vau, Visokki naurahti Guardianin mielessä. Tawa on tänään aika virallinen.
    Tiedän. En aikonut lopettaa asiasta muistuttamista ihan heti.
    Guartsuvuori!     Visokki hymähti.
    Tuo oli halpaa.

    Kolme matorania ja adminit suuntasivat kohti ylläpitosiipeä muiden athistien lähtiessä telakoille erään Tawan nopeasti tehtävään nimittämän matoralaisen opastamana. Muurilta lankesi näkymä kauniiseen pieneen metsikköön, joka erotti linnoituksen merenrannasta. Merelle ulottui vain uloin muuri ja sekin vain yhden tornin verran.
    ”Liittolaisuudestako puhuitte, Pyhä Äiti?” tiedusteli Tawa, ja Guardian huomasi hänen äänessään optimismia, jota ei ollut kuullut viikkokausiin. Hän piti sellaista hyvänä merkkinä ja raapi nyt aavistuksen verran mietteliään näköisenä sinistä harjaansa.
    ”Aivan, tosiaan”, vanhus vastasi. ”Niin minä taisin puhua. Kenties meidän soturimunkkimme voisivat avustaa teitä sodassa Allianssia vastaan, sillä tämä on julistautunut meidänkin vihollisiksemme. Nazorakein sotalaiva kaappasi hetkellisesti yhden meidän joukostamme, Sadjen, kuten myös teidän klaanilaisianne. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, heistä kaksi on yhä vankina niiden torakoiden laivalla. Ja sitten Makuta Abzumon tapaus.” Pyhä Äiti huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
    “Tronie ja Ruki”, Tawa vastasi. “Lisäksi kohtasitte ilmeisesti myös Killjoyn. Hän on ainoa, joka ei palannut siltä tehtävältä.”
    ”Killjoy”, Oraakkeli lausui neutraalisti. Pyhä Äiti nyökkäsi. ”Surullinen tapaus tosiaan. Käsittääkseni se makuta myi hänet Pimeyden metsästäjille, ties mitä ne tälle lupasivat.”
    Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Kumpikin muisti keskustelun Killjoyn kanssa viikkoja sitten. Jos metsästäjät olivat saaneet käsiinsä jopa Killjoyn, tilanne ei vaikuttanut hyvältä Geen kannalta. Pimeyden metsästäjien etsintäkuulutettu numero 2 oli saatu kiinni. Kuinka kauan kestäisi, että he saisivat numero yhden vainun?
    “Olen pahoillani, että en voinut tehdä paljoakaan ystävänne pelastamiseksi”, Oraakkeli jatkoi. “Hullu makuta oli silloin jo kaukana.”
    Guardian tuhahti virnistäen kelmeästi. “Ystäv-”
    “Ei ole pahoiteltavaa”, Tawa keskeytti. “Sentään tämän makutan aika on vihdoin ohi.”
    “Siitä, ja siitä, että olen vielä elossa minun on kiitettävä jäsentänne, Toa Matoroa. Sääli, että hän ei ole paikalla.”
    “Sääli, kyllä”, Tawa vastasi hymyillen. Guardian ei ollut yhtä positiivinen – skakdin kasvoille ilmestyi epäilyksen hyöky ja tämän kulmat kurtistuivat.
    Ja mistäköhän sinä sen tiedät? Guartsu mietti vilkaisten Oraakkelia. Soturimunkki vastasi tietäväisellä hymyllä.

    Joukko ohitti linnoituksen etelämuurin suuret holvikaari-ikkunat, joilla seisoi keihäät tanassa partio Klaanin matoraneja. Vartijat räväyttivät paniikinomaisesti kätensä lippaan, kun admin-kolmikko käveli ohi.
    Minä en rehellisesti sanottuna usko, että se makuta kuoli, Visokki myönsi yksityisesti Geelle.
    Ja miksihän et? skakdi vastasi, vaikka oli oikeastaan melko samoilla linjoilla.
    Eivät ne tunnu osaavan kuolla. Kun miettii Manuakin. Se…
    No joo. Mitä Manusta?
    Tuota… eipä erityisemmin mitään.
    Guardian huvittui huomatessaan Visokin muuttuvan hieman tummemman punaiseksi. Mistähän tässä oli kyse?
    ”… ja koko katedraali paloi päreiksi”, Sadje päätti virkkeen, jonka alkua Gee ei ollut ajatuksissaan huomannut kuunnella. Nyt hän terästäytyi ja keskittyi keskusteluun.
    “Olen pahoillani”, Tawa sanoi katsellen kolmea athistia. “Olen todella pahoillani.” Sähkön toa tiesi, miltä tuntui olla koditon ja vailla turvapaikkaa. Hän oli elänyt sen kaltaista elämää ennen kuin oli tajunnut, että joskus kotia ei voi löytää etsimällä.
    Joskus se piti luoda itse.

    “Tuhansia vuosia athismin historiaa paloi sen katedraalin mukana!” Sadje sanoi alakuloisena. “Tuhansia!”
    “Kirjat ehkä, Sadje”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Ehkä niin olikin aika. Isä Athin tarina ei elä paperilla, jolle sen painoimme.” Vanha munkki naputti haalean sinistä otsaansa sormellaan. “Se elää meissä. Ehkä Bartax teki tietämättään edes jollain tapaa oikein. Kirjastollinen historiaamme, Nimdan legendaa… kuvitelkaa se vaikkapa makuta Abzumon käsissä.”
    Kukaan ei halunnut kuvitella. Joukkion matka kävi suuria auringon kultaamia holvikaarikäytäviä pitkin kohti admin-siipeä. Admin-torni, tai “Klaanitorni”, kurottui joukkion edessä korkeammalle kuin yksikään Bio-Klaanin rakennus. Jopa tähtitorni ja rantaviivan majakka kalpenivat sen edessä.
    Kaksi kappaletta Toa-vartijoita veti tummanpuhuvat eebenpuiset ovet auki joukkiolle tehden kunniaa administolle. Sinitaivaalta hehkuvan aurinkoparin valo paljasti tummanpunaisen kokolattiamaton ja syvälle Klaanitornin sisälle kaartuvan käytävien ryppään.
    ”Oliko liittolaisuuden tarjoaminen pääsyy siihen, miksi saavuitte niin kiireellä?” Guartsu tiedusteli yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän epäluuloiselta, vaikka tiedosti, ettei huijaisi athisteja. Sen verran taitavia nämä selkeästi olivat tulkitsemaan muiden aivoituksia.
    ”Voi, minun pääsyyni tällä hetkellä, ystäväiseni”, Mestari totesi, ”on se, että tahdon tavata saarellanne asuvan Isä Zeeronin. Kenties tiedätte hänen oleskelevan saarella.”

    Tawa, Guardian ja Visokki jakoivat keskenään katseen, joka ei varsinaisesti viestinyt varmuutta.
    “Itse asiassa, Pyhä Äiti hyvä”, Guartsu sanoi avaten kokoussalin oven. “Emme ole kuulleetkaan arvon herrasta. Teidän väellänne ei ole tapana toitottaa olemassaolostanne kovin kovaan ääneen.”
    ”Ai”, Mestari sanoi yllättyneenä. ”Hän on kenties hieman erakkouteen taipuvainen. Asustelee vuoren juurella metsässä, jos tietoni pitävät paikkansa. Kenties voisimme lähettää jonkun hakemaan häntä?”
    “Mestari”, Oraakkeli sanoi hiljaa johtajalleen. “En välttämättä lähettäisi aivan ketä tahansa. Zeeron ei ole vieraanvaraisin tuntemani mies.”

    Lehu-metsä, suonsilmä

    Nazorak-tiedustelija 3251 ei ollut täysin tietoinen, mitä viimeisen kahden minuutin aikana oli tapahtunut. Partion johtaja oli lähettänyt hänet tutkimaan kummallisia jälkiä, jotka olivat johtaneet Koodi Sinisen viimeisimmän onnistuneen operaation koordinaateista aarniometsän syvyyteen.
    Valehtelematta hänen olisi ehkä pitänyt varoa askeltaan jo sen takia, että suo tunnettiin nazorakien kartoissa yleisesti vaarallisena alueena. Torakkajääkärin varomaton askel oli jostain syystä johtanut siihen, että hän löysi itsensä roikkumasta korkeasta puusta.

    Ja jonkinlainen sieniltä haiseva hirvittävä menninkäinen takoi hänen päätään kovalla, kovalla puukepakolla.

    “ÄLÄ SINÄ TUOMITSE MINUN HAJUANI”, menninkäinen huusi. Ikään kuin tiedustelijan päänsärky ei olisi ollut jo tarpeeksi kova.

    Klaani, admin-siipi, kokoussali 1

    Kokoussali 1 ei nähnyt paljoakaan käyttöä sodan aikaan. Se oli rakennettu erilaisena aikana. Yksinkertaisempana aikana. Seinillä oli strategisten saaren karttojen sijasta maalauksia syksyisistä maisemista, ja pöydän ympärillä olevat tuolit olivat kauniisti kaiverrettua paikallista käsityötä.
    Pannullinen vettä kiehui keittimellä sivupöydällä. Tawan keltainen käsi kaatoi sitä petuniakuvioisiin kuppeihin. Kohta kourallinen teelehtiä hautui höyryävässä nesteessä.

    Kaikki kolme athistia ottivat kuppinsa vastaan kiitollisina, sillä varsinkin Mestari oli hyvän teen ystävä. Oraakkeli puhalsi höyryävää nestettä kupissaan varovasti ja siemaisi sen jälkeen hieman. Sadje poltti kielensä.
    ”Mainiota, mainiota”, Pyhä Äiti maiskutteli, laski sitten kuppinsa pöydälle eteensä ja venytteli käsiään.
    Oraakkeli piti höyryävää kuppia kasvojensa edessä nuuhkien sitä hetken intohimoisesti. Sitten soturimunkki otti toisen pitkän kulauksen. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään sisään ja ulos.
    “Gafnanmarja”, Oraakkeli sanoi tyytyväisenä. “Pidän maustanne, neiti admin.”
    Tawa hymyili lämmitellen käsiään kupillaan. Visokki näytti tämän vieressä todella eksyneeltä. Huonetta ei ollut suunniteltu hänen tarpeitaan varten.
    Eikä teekuppeja, visorak viesti Tawalle katse murhaavasti höyryävässä kupissa pöydällä hänen edessään. Kupissa, joka ei siitä mihinkään liikkunut.
    Anteeksi, Tawa vastasi yrittäen pidätellä nauruaan. Muistan ensi kerralla.
    Guardian keskittyi tuijottamaan kuppiaan. Hän ei ymmärtänyt teetä. Jos se liikkuisi, hän ampuisi sitä.

    ”Oletteko te, hyvät ystävät, tietoisia jokaisen Nimdan sirun sijainnista?” Mestari jatkoi keskustelua. ”Olisi kenties hyvä päivittää tietoja ajan tasalle. Tiedättekö, missä Pyhä Alfa sijaitsee juuri nyt? Teillä käsittääkseni oli sormenne pelissä, kun siitä viimeksi kuultiin.”
    Guardian vilkaisi Tawaa ja Visokkia ja nyökkäsi näille. Skakdi laski molemmat kätensä pöydälle eteensä ja vastasi Pyhälle Äidille. ”Hyvä Pyhä Äiti, emme olisi koskaan kuulleetkaan Nimdasta ilman Alfaa. Hetken aikaa ehdimme… pitääkin sitä hallussamme.” Guardian oli hetken sanomassa ’omistaa sen’, mutta päätti hillitä sanavalintansa.
    ”Siitä on jo neljä kuukautta”, Tawa jatkoi katsottuaan Geen lopettaneen, ”Emme ole aivan varmoja, mitä tapahtui. Pieni sekalainen ryövärijoukkio tuli jostain etelästä laivallaan mustat liput liehuen. He rantautuivat saarellemme aamuyöllä… todennäköisesti tarkoituksenaan hyökätä silloin, kun silmämme olivat kiinni. En edes uskalla ajatella, mitä heillä oli mielessä.”
    Minä kuulin, ja se ei ollut kaunista, Visokki viesti hiljaisuudesta.
    Oraakkeli kohotti kulmiaan. ”Mitä tapahtui?”

    ”No”, Guardian jatkoi hakien selvästi mahdollisimman korrektia sanavalintaa. ”He rantautuivat väärälle rannalle.”
    Sininen skakdi jätti selityksen jälkeen hetken hiljaisuutta. Hän räväytti molempien kättensä sormet auki ja sanoi: ”Pum. Heräsin kolmelta aamuyöstä isoimpaan ilotulitukseen, jonka olen koskaan kuullut. Joskus kauan sitten sille rannalle oli hyökännyt zyglak-laiva lastinaan xialaisia merimiinoja. Ryövärit ehtivät ottaa kolme askelta rantahiekassa ennen kuin lensivät ilmaan.”

    ”Hmh”, Sadje äännähti viittaamatta yhtään mihinkään. Kenelläkään muulla ei ollut juurikaan lisättävää.
    ”Niistä raunioista”, Tawa jatkoi, ”me löysimme Alfan. Emme tiedä, mistä he olivat sen saaneet, mutta… karttojen perusteella he olivat jotenkin saaneet päähänsä, että meillä oli yksi Nimdan siru.”
    Oraakkeli hieroi sinistä leukaansa. ”Ah. Oliko kartalla… sijaintia merkittynä?”
    Guardian pudisti päätään. ”Koko saari oli yhden suuren rastin alla. En usko, että nekään tiesivät sen paremmin. Oli miten oli, sama kartta johti minut siru mukanani yhteen teidän kylistänne… jossa myös menetin sen. Pyydän… anteeksi.”
    ”Mikä oli teidän tarkoituksenne, kun veitte Alfan Ath-Koroon Isä Gunein luokse?” Mestari tiedusteli ystävällisesti. ”Sehän tämä kylä oli, eikö totta.”
    ”Kyllä, Ath-Koro”, Guardian vastasi, minkä jälkeen hän levitti kätensä suoriksi. ”En ole jälkeenpäin aivan varma, miksi, arvon Mestari. Eniten halusin varmasti vastauksia. Miksi he olivat hyökänneet kimppuumme? Mikä oli sen arvoista?”
    ”Lisäksi arvelimme, että he olivat jo käyneet sillä saarella”, Tawa lisäsi. ”Halusimme palauttaa sirun omistajilleen.”
    Gee virnuili hämärästi ja naputti pöytää. ”Tie Karzahniin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Eipä se sitten mennytkään aivan kuin Zer-Korissa, ja siru löysi uuden omistajan.”
    ”Pimeyden Metsästäjät, oletan”, Mestari totesi ja asettui mukavammin tuoliinsa. ”Kuulin Oraakkelilta joitain yksityiskohtia tapahtumista.”

    ”Metsästäjillä, kyllä”, vartija vastasi yrittämättä piilottaa inhoa äänessään. Ikään kuin tilanne ei olisi tarpeeksi tukala ilman niitäkin. Mutta mistä tuo siitä tietää?
    Guardian vilkaisi jälleen Oraakkelia, joka näytti aivan liian tietäväiseltä kaikesta. Lukiko hän heidän ajatuksiaan? Skakdi päätti keskittyä miettimään vain keskustelun kannalta tärkeimpiä asioita. Koskaan ei voisi olla liian varma.
    ”Se on kovin ikävää, sillä se saasta keksii varmasti sirulle käyttöä”, Mestari sanoi surumielisesti ja joi hieman teetä. ”Gammakin on ilmeisesti ollut Klaanin hallussa hetken ajan, mutta minne se päätyi?”
    ”Snowman, yksi jäsenistämme, ja Ämkoo… entinen neljäs adminimme, lähtivät sen perään”, Tawa sanoi. Hänen äänensävynsä madaltui selkeästi, kun hän mainitsi Ämkoon. ”Emme ole edes täysin varmoja, mikä oli vihje, joka johti Ämkoon Gamman jäljille…”
    Guardian huomasi tutun tietäväisen hymyn Oraakkelin kasvoilla. Hän ei pitänyt siitä.
    Mutta ei hän lopulta kertonutkaan paljon asioistaan, Visokki lisäsi.
    Tawa pudisti päätään. ”Ikävä kyllä Ämkoo on nykyään vihollisen leivissä. Sille emme voi mitään.”
    ”Ikävä kuulla”, Oraakkeli sanoi surumielisesti. ”Kuulemani mukaan Gamma ei tarttunut heidän matkaansa.”

    Kaiken sinä tiedät.
    Guardian pudisti päätään. ”Se on nyt vihollisella. Ei siksi, että Ämkoo antoi sen heille, vaan siksi, että Allianssilla oli jo silloin oma ’Miekkapirunsa’.”
    Pyhä Äiti joi jälleen kupistaan ja totesi sitten: ”En usko, että tämä ’Miekkapiru’ on lainkaan Allianssin käskettävissä, vaikka sillä jokin yhteys Punaiseen Mieheen onkin. Siru ilmeisesti on siis hänellä.”
    Visokin läpi värähti aalto kylmiä väreitä, kun Mestari mainitsi ’Punaisen Miehen’. Te… te siis tunnette hänet?
    ”Kyllä. Minä tapasin Punaisen Miehen kauan, kauan sitten. Hän teki silloin erittäin selväksi, että haluaisi omien sanojensa mukaan ’lainata’ Nimdan siruja. Hän ei koskaan valehtele, niin hän minulle kertoi. En tiedä, olisiko häntä pitänyt uskoa. Nyt hän yrittää ottaa sirut väkisin.”
    ”Ainakin hän oli rehellinen sen asian suhteen”, Oraakkeli sanoi huokaisten.
    ”Punainen Mies”, Mestari lausui arvoituksellisesti. ”Hänet voi tarkkasilmäinen huomata kenties hämäränä sivuviittauksena joistain vanhoista legendoista, jotka tosin paloivat tuhkaksi katedraalimme mukana.
    ’Keskellä mielen pimeyden vain yksi näkee totuuden – tuo Mies Punainen’.”
    Tawa ja Visokki olivat uppoutuneet kuuntelemaan, mutta Guardian pohdiskeli yhä Oraakkelin tietolähteitä, vaikka kuuntelikin kyllä joka sanan.

    ”No”, Guartsu sanoi lyhyen aavemaisen hiljaisuuden jälkeen. ”Hyvä tietää, että tunnemme kaikki yhteisen vihollisemme.”
    Tawa nyökkäsi. ”Meille hän esittäytyi nimellä ’Avde’. Ja myös ’Syvä Nauru’.”
    ”Tosiaan”, Äiti sanoi. ”Syvä Nauru ei ole Punainen Mies. Punainen Mies ei ole Syvä Nauru. En tiedä, mitä Avde on. Kenties molemmat taikka ei kumpaakaan.”
    Tietämättömyyden hiljaisuus oli lopullinen. Jokin osa Visokista oli toivonut, että edes tähän kysymykseen Pyhä Äiti olisi voinut vastata. Se jäi kalvamaan hänen mieltään kuin Avden olemus hänen ympärillään oli sitä viikkoja kalvanut. Viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta.
    ”Kenties toivoitte lisää informaatiota tästä… vihollisesta, mutta pahoittelen, etten kykene sitä enempää antamaan. Minä en osaa kuvailla Punaista Miestä, tai Syvää Naurua sen koommin, tämän paremmin.”
    Sadje otti ensimmäistä kertaa osaa keskusteluun yskäisemällä ja pyytämällä kohteliaasti lisää teetä. Guardian huokaisi jälleen ja päätti jatkaa eteenpäin, sillä sinne oli joskus päästävä.
    ”Delta ei ole siis temppelissään?” hän totesi hieman nihkeästi eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen saumaan, jota ei onnistunut häivyttämään tästä kohtaa keskustelua.
    ”Eikä se ole siellä vuosiin ollutkaan”, Oraakkeli sanoi. ”Deltan temppelin päälle on vyörynyt sen koko historian ajan pelkkää epäonnea ja pimeyttä. Harva sinne sirua vartioimaan jäänyt athisti on hengissä, ja vielä harvempi vielä järjissään… joskin pikkulinnut ovat visertäneet, että sirun nykyinen olinpaikka on jossain paljon, paljon pohjoisempana.”
    ”Tiedättekö te siis sirun tarkan sijainnin?” Tawa kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat nyt tietää sirun sijainnin, Matorolta säästettäisiin suuri vaiva, mikäli se ei ollut jo myöhäistä. Kenties Matoro tiesi jo Deltan sijainnin.
    ”Emme valitettavasti tiedä sen enempää kuin tekään”, Mestari sanoi. ”Sen sijaan, kuten tekin ehkä arvelette sen perusteella, mitä olemme kuulleet teiltä itseltänne, Zeeta saattaa sijaita teidän saarellanne.”
    ”Isä Zeeron, yksi uskontomme ylipapeista vannoi joskus kauan sitten löytävänsä Zeetan saareltanne”, Oraakkeli lisäsi. ”Hänestä ei sen jälkeen kuultukaan.”
    Zeeta, Zeeron, Guartsu mietti. Ovatko nämä varmasti tosissaan?
    ”Uskon, että olisimme löytäneet sirunne jo, jos se sijaitsisi jossain lähellämme”, Guardian sanoi. ”Tämä on iso saari.”

    Guardianin toteamus jätti koko joukon hiljaiseksi. Hiljaisuutta kesti siihen asti, että Mestari harkitusti rikkoi sen siirtymällä eteenpäin: ”Olemmeko yhtä mieltä siitä, että Pyhä Beeta vajosi sen kurjan makutan mukana merenpohjaan?”
    Tawa nyökkäsi. “Niin Matoro kertoi. Olen pahoillani, että emme voineet suojella sitä sen paremmin.”
    “Älkää pahoitelko, neiti”, Oraakkeli sanoi vaatimattomasti. “Ei ollut teidän virheenne, että Bartax onnistui huijaamaan sirun luoksemme. Eikä Sadjenkaan. Meidän olisi pitänyt nähdä sen miehen tarkoitusperien läpi jo paljon, paljon aikaisemmin. Oikeastaan ilman Beetaa Abzumo olisi ottanut meidät kaikki hengiltä. Hänellä oli Epsilon.”
    Guardian näytti yllättyneeltä. “Menikö hänen mukanaan mereen siis kaksi sirua?”
    “Ei suinkaan”, Sadje sanoi innoissaan. “Jääsoturinne sai napattua Epsilonin juuri ja juuri sen hullun käsistä!”

    Tawa, Guardian ja Visokki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Visokki avasi telepaattisen yhteyden täysin eleettömästi.
    Matoro ei kertonut siitä, Tawa sanoi. Hän… kertoi kaikesta muusta paitsi siitä.
    Gee tuijotti pöydänpintaa ilme mahdollisimman tasapaksuna. Hän ei halunnut vinkata athisteille, että jotain tapahtui telepaattisesti.
    Se on hänen mukanaan Metru Nuilla. Miksi? Miksei hän kertonut tästä?
    Tawa hieroi polviaan pöydän alla. Minä… minä en todellakaan tiedä. Ottiko hän sen turvakseen?
    Olisi voinut lupaakin kysyä, Gee aprikoi ankeana.
    Hänellä… hänellä oli varmasti todella hyvä syy, Visokki sanoi. Me kaikki tunnemme Matoron, emmekö? Hän on vanha tekijä. Hän tietää, mitä tekee.
    Toivottavasti    , Tawa lopetti ajatuksen. Liikaa epävarmuustekijöitä. Aivan liikaa.

    “Ah, kyllä”, Tawa sanoi ääneen. “Siru on tietenkin Matorolla.”
    Guardian vilkaisi athisteja ja hölmistyi hieman nähdessään näiden ilmeet. Sekä Oraakkeli että Mestari olivat rypistäneet silmänsä kiinni kuin syvästi keskittyen johonkin ja Sadje näytti olevan todella hämillään ikään kuin jotakin todella yllättävää olisi juuri tapahtunut hänelle kesken rauhallisen keskustelun. Tawa ja Visokkikin kiinnittivät huomionsa heihin. Oraakkelin sormet koukistuivat ja Mestarin suu mutristui pelottavan näköisesti.
    ”Öh”, Guardian sai sanotuksi, ”oletteko kunnossa?”
    Hän ei saanut vastausta. Noin puolen minuutin kuluttua Visokki sanoi jälleen telepaattisesti kahdelle muulle adminille: Selkeästi jonkinlainen psyykkinen… en tiedä, mikä. Ehkä heidän kimppuunsa hyökätään.
    ”Kuka heidän kimppuunsa hyökkäisi täällä?” Tawa parkaisi ääneen.
    ”Pitäisikö meidän tehdä jotakin?” Guartsu murahti. Visokki pudisti päätään.
    Ette te oikein voi tehdä mitään. Mutta ehkä minä voin.

    Hetken ajan kaksi muuta adminia katseli, kun heidän visorak-toverinsa keskitti mielensä tutkimaan tilannetta.
    Selkeästi jokin hyökkää heidän kimppuunsa. En pysty ottamaan yhteyttä kumpaiseenkaan, he suojaavat omat mielensä täydellisesti.
    Hikikarpalo valui Oraakkelin otsaa pitkin ja putosi matolle.
    En voi selvittää hyökkääjää. Informaationsiirrossa käytetään vahvaa… Visokki haki oikeaa sanaa. … salausalgoritmia.
    Guardian aavisti pahaa jo pelkän Visokin sanavalinnan takia.

    Siinä samassa jokin rysähti raskaasti ikkunan takana. Guardian ponkaisi seisaalleen, syöksyi ikkunalle ja riuhtaisi sen auki. Alhaalla monen metrin päässä ikkunan alapuolella katoksella makasi Summerganon.
    ”Suga”, Guartsu murisi. ”Mikä saamarin homma tämä nyt on.”
    Se ei ollut varsinaisesti kysymys, mutta Suga vastasi: ”Minä… minä putosin.”
    ”Sinä putosit.”
    ”Niin. Se sattui.”
    ”Mistä sinä putosit?”
    ”Tuolta ylhäältä…”
    Guartsu vilkaisi ylös ja näki vain korkeuksiin jatkuvan Admin-tornin. Ähkien Suga nousi pystyyn, ja Guardian huomasi tämän olevan sen verran sekavassa tilassa, ettei vastaamisesta ehkä tulisi mitään. Hän vilkaisi olkansa taakse huonetta: matoranit näyttivät jo toipuvan mahdollisesta hyökkäyksestä, joten hänellä oli yhä keskustelu käytävänä.
    ”Mene käymään sairaalan puolella”, Guartsu huikkasi Sugalle, joka nyökkäsi. ”Tulen kuulustelemaan sinua tästä tempauksesta myöhemmin.”

    Guardian paiskasi ikkunan kiinni, palasi paikalleen ja ryyppäsi sitten teekuppinsa tyhjäksi vain jotain tehdäkseen. Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokin ilme oli tutkimaton.
    “Tunnenko tuon nuorukaisen?” Oraakkeli kysyi lämmitellen käsiään teekupposella. “Kovin tuttu ääni.”
    “Nuorukaisen?” Tawa kysyi puoliääneen kunnes tajusi, että Oraakkelin ikäiselle matoranille suurin osa universumin olennoista oli nuorukaisia. Gee etsi tilanteesta jotain pelastettavaa.
    “Niin!” skakdi tokaisi naputtaen rystysiään pöydän pintaa vasten. “Nimda. Nimda, olimme puhumassa.”
    ”Oletteko aivan varmoja”, Mestari keskeytti suuresti tapojensa vastaisesti, ”että linnoituksenne on turvallinen? Vaikka toa-parka putosikin jostakin ja satutti kenties itsensä, ehkä se on toissijaista siihen verrattuna, että meidän kimppuumme kävi juuri jokin voimakas mieli.”
    Oraakkeli nyökkäsi. “Ja olen satavarma, että se ette ollut te, neiti hyvä”, hän sanoi katsoen Visokkia silmiin. “Vaikka olette yksi voimakkaimmista telepaateista, jonka olemme kohdanneet.”
    Neiti.
    Oraakkeliksi kutsutulla hahmolla oli ainakin käytöstapoja, Visokki pohti.
    ”Linnoituksen pitäisi olla turvallinen. Allianssilla ei pitäisi olla käytössään sellaista voimaa, joka pystyisi tunkeutumaan kansalaistemme mieliin”, Guardian sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. ”Ei sen jälkeen, kun se makuta otti ja kuoli.”
    ”Makuta”, Oraakkeli maisteli sanaa. ”Makutat ovat voimakkaita olentoja. Monet myöskin mielenvoimiltaan.”
    ”Vihjaatteko te jotakin?” Tawa kysyi ilmeettömänä. Oraakkeli laski teekuppinsa, jonka oli jälleen nostanut huulilleen, äkkiä takaisin pöydälle.
    ”En suinkaan, pyydän anteeksi. Mutta olin aistivinani useamman mielen Toa Matorossa, kun hän käytti Nimdan sirua Abzumoa vastaan. Suonette anteeksi, mutta en osaa enää pitää mitään mahdottomana.”

    Guardian aprikoi vainoharhaisesti. Ei välttämättä olisi kovin viisasta piilotella athismin ylimmältä johdolta, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Toisaalta taas ei välttämättä olisi kovin viisasta kertoa athismin ylimmälle johdolle, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Skakdi katsoi punaisella oikealla silmällään hienovaraisen huomaamattomasti Tawan suuntaan.
    Tawa, hän viesti. Mitään ajatuksia.
    Tawa vastasi hänen katseeseensa ja tuijotti täysin kysyvänä.
    Älä teeskentele, ettet kuullut.
    Gee virnisteli saadakseen Tawan huomion. Sähkön toan hämmennys ei kaikonnut.
    Ai. Tämä kanava ei ole auki enää. Sori. Tämä tulee varmaan näyttämään tosi kummalliselta.
    Se näytti. Oraakkeli, Mestari ja Sadje vilkaisivat toisiaan ja päättelivät omia päätelmiään kohteliaan äänettömästi.
    No hei. Visu. Sinä ainakin kuulet.
    Visokki ei vaikuttanut yhtään tietoisemmalta mistään kuin Tawa.
    Nyt hei. Et sinä olisi sulkenut tätäkin kanavaa. Eivät ne kuuntele meitä.
    Visokki pyöritti suuria vihreitä hyönteismäisiä silmiään.
    Olenko minä täällä yksin.
    Hän oli.
    Ai. Sepä. Hienoa.
    Sitä se yksinäisyys joskus on, eikö vain, sanoi uusi ääni. Tuttu ääni.
    Guardianin hampaat natisivat toisiaan vasten ja silmä pullistui. Hän epäonnistui eleen piilottelemisessa. Suuri suoni tykytti skakdin sinisessä otsassa.
    Minä en tiedä, haluanko sinun olevan pelkkä hallusinaatio, Gee ajatteli, vai sinä oikeasti pääni sisällä. En osaa punnita, kumpi on huonompi vaihtoehto.
    Tiedätkö, en tiedä itsekään, olenko pelkkä hallusinaatio. Joskus elämä vain on niin vaikeaa. Mutta usko pois, jos olisin sinun pääsi sisällä, tietäisit sen.
    Gee katsoi neuvottomana jälleen ensin Tawaa ja sitten Visokkia. Seuraavaksi katse kääntyi vieraisiin, jotka nyt tuijottivat häntä epäluuloisina – mikä oli suhteellisen pelottavaa, kun otti huomioon, että yksi heistä oli sokea.
    ”Oletteko te… kunnossa, hyvä herra?” Oraakkeli mutisi ilmeettömänä. Sadje näytti kovin poissaolevalta, mutta Mestarin otsa oli rypistynyt mietiskelystä.
    ”Tuota, kyllä”, skakdi vastasi hampaat yhdessä.
    Minulla on, tiedätkö, luvattoman hauskaa täällä, uusi telepaattinen ääni puhui jälleen.

    Manu, Guardian sanoi päänsä sisällä käkättävälle äänelle. Okei. Kenen päässä sinä olet tällä kertaa?
    Kuin vastaukseksi Guardianin ääneen lausumattomaan kysymykseen Sadje avasi suunsa ja sanoi: ”Anteeksi, mutta… minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli sienimuhennosta. Onko teidän kulttuurissanne tapana valmistaa sellaista tähän aikaan vuodesta?”

    Assosiaatio oli aivan liian välitön ollakseen sattumaa. Gee pyöritti päätään hitaasti, henkäisi ulos ja oli laskemassa rauhallisesti kuuteen, mutta laskikin viime hetkellä seitsemään.
    Minulla on niin, niin paljon kysymyksiä tähän liittyen, skakdi ärjyi äänelle päässään ja huomasi kauhistuksekseen sekä Oraakkelin että Mestarin sävähtävän samalla hetkellä.
    Tuota, Gee kysyi nyt paljon hillitymmin, kuulevatko nuo meidät?
    Melko varmasti tietävät, että käyt telepaattista keskustelua, jos karjut sen ulos kovaan ääneen. Tuskin kuitenkaan saavat selvää viestin sisällöstä. Muistaakseni liittyi jotenkin aivokäyrien yhdenmuotoisuuteen tai jotain.
    Sinä olet sienimuhennoksessa, Guartsu sanoi Manulle. Ei. Oletko sinä sienimuhennosta. En yllättyisi tässä vaiheessa.
    Kaikilla athisteilla ei suinkaan ole mielenvoimia. Jotkut ovat… hmm, heikompia mieleltään. Tämä Sadje tässä esimerkiksi on hyvin pitkälti perusmatoran, joskin tavanomaista kenties innokkaampi ja ehdottoman uskollinen emännälleen. Kaiketi. Ja minullakin on joskus nälkä.

    Ah, riisihattumiehessä. Selitys onkin vähän liian hyvä liittyäkseen sinuun. Uskallanko edes kysyä, mitä yrität.
    Minä tein jo tehtäväni, Gurttuseni. Nyt vain nautin show’sta. Tiesitkö, että olet ollut jo minuutin hiljaa?

    Pöydän yllä leijaili enemmän tai vähemmän kummallinen hiljaisuus. Guartsu tuijotti Sadjen yllättävästi sieni-innostunutta olemusta ja etsi silmistä pientä irstasta pilkettä, joka kuului Manulle. Sadje tuijotti innokkaasti ympärillensä potentiaalisen sienimuhennoksen ajatuksen inspiroimana. Oraakkeli ja Mestari tuijottivat vuorotellen Sadjea, Geetä ja sitten toisiaan.
    Tawa tuijotti Geetä ja yritti kommunikoida pelkän lasittuneen katseen voimalla.
    Gee.
    Ei reaktiotakaan. Guardian hymyili kummallista puolihymyä ja nyökkäili itsekseen.
    Gee. Gee. Nyt. Hei. Gee.
    Tawan katse laskeutui Visokkiin.
    Mikä siinä nyt tällä kertaa on, Visu?

    Visokki keskittyi tuijottelemaan kattoon. Visorakista näki, että hetkellä millä hyvänsä hän oli valmiina loikkaamaan ylös ja kipittämään ensimmäistä ilmastointikanavaa pitkin minne tahansa.
    Visu. Visu.
    …

    . . .


    Minä olen täällä yksin, enkö olekin.
    Hän oli.
    No mutta ainahan sinulla on minut, Tawa, kultaseni!
    ”Eeek!” Tawa kiljaisi ääneen niin, että jokainen huoneessaolija hätkähti.
    Kovin riemukas kiljahdus. Ensiluokkainen, etten sanoisi.
    Tämä oli ilmeisesti tarpeeksi Oraakkelille. Yhtenä mustana varjona kaavutettu matoran loikkasi pystyyn. Hän tarrasi toisella kädellään otsastaan ja avasi toisen kämmenpohjansa joukkoa kohti. Soturimunkin silmät syttyivät punaiseen hehkuun. Pupillit tuntuivat kuin himmenevän pois.
    Ilman täytti kammottava, metallinkaikuinen puheääni. Se ei kuitenkaan ollut ääntä muualla kuin huoneessaolijoiden päässä.

    ”Maķu̴ta.̷ M̷i͟nä̛ tįe͡d̸ä͏n, ̴et͞t҉ä ̡olet j͡o̵uk͘o̡ssa҉mm͏e. ͞P̸aljas̷ta ҉it҉s̕esi,̀ t̢ai̢ en v̵o̢i va̕nnoa҉ e͟tţe͡nk̴ö͡ ͘p̵ol̶tta͝is̵i̛ ͠an͞tiderm͜is͞täsi̢ p͡ơis ̴t̵ä̡s͏t̷ä ͞m͝aai̛l̵mast͝a. Pahoitteluni muille paikallaolijoille, tässä ei mene kauaa.”
    Viimeisen lausahduksen sävy oli hälyttävän tyyni ja kohtelias.
    Visuuu! Pelasta minut ilkeältä matoralaiselta! kuului parkaisu heidän kaikkien kuultavaksi.
    Kun kävi selväksi, että kaikki olivat kuulleet saman viestin, Gee lähinnä hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
    Visokki näytti siltä kuin haluaisi vain rynnätä ulos huoneesta mutta säilytti itsehillintänsä pysyen silti vaiti. Tawakin hieroi otsaansa sormillaan. Tilanne oli riistäytynyt täysin käsistä sillä hetkellä, kun Manu oli astunut kuvioihin.
    No ei sitten. Kuulehan, athisti hyvä, minäkin voisin suoltaa sinulle solvauksia, mutta olen liian hyvätapainen sellaiseen. Luulisi sinunkin osaavan käyttäytyä asianmukaisesti, Manu sanoi ylitsevuotavan asialliseen sävyyn.

    Soturimunkin silmien punahehku ei kadonnut. ”Tiedätkö, demoni, kuinka monta kaltaistasi olen kohdannut? Tiedätkö, mitä heidän hyvien tapojensa ja kauniiden hymyjensä takaa löytyi?”
    Soturimunkki nosti kaapunsa hihoja. Valtavat kahleiden arvet kulkivat ranteiden ympäri.
    ”Atheon. Ei, pahempaa. Edes Tuhon Isä seurasi aatetta, periaatteita.”
    Punaisten silmien katse siirtyi Sadjeen, joka näytti hermostuneelta.
    ”Olet ystäväni mielessä. En tule tuntemaan sääliä, kun poltan sinut pois sieltä.”
    Kuulehan, Manun telepaattinen ääni sanoi närkästyen, kuten sanoin, olen kohteliaanpuoleinen olento. Yleensä. Kuvittelitko, että oleskelisin ystäväsi mielessä ilman hänen lupaansa? Telepaattinen tuhahdus. Vai poltat sinä minut pois täältä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyt siihen?
    Oraakkelin kämmen laskeutui hermostuneen Sadjen otsalle lempeästi. Hän tuijotti punaisilla silmillään jonnekin ta-matoranin katseen taakse.
    ”Mielet eivät ole kuolemattomia. Mielet voi rikkoa. Jos rikon mielesi, mitä sinusta jää, makuta?”
    Se on mielenkiintoinen kysymys, Oraakkeli hyvä. Mutta minä näen, mitä sinusta jää, jos minä rikon sinun mielesi. Ruumis voi pysyä hengissä ilman mieltä niin kauan, kuin jokin ylläpitää sen elintoimintoja. Ei siihen mieltä tarvita. Mutta mitäpä hyötyä on ruumiista, jos ei ole ketään sitä käyttämään. Tai ehkäpä onkin, ehkäpä joku voisi saada sen käyttöönsä!

    Oraakkeli nauroi. Epätyypillisyydessään siinä oli jotain äärimmäisen uhkaavaa.
    ”Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä. Sinä, demoni. Sinä olet vain kaasua tuulessa. Ja kaasu… voi haihtua.”
    Nyt oli makutan vuoro nauraa naurua, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin huoneessa istuvien selkäpiitä.
    Demoni, sinä sanot! Punainen Mieskin käsitti paremmin, mitä me olemme, matoran! Te matoralaiset ette ikinä arvostaneet, mitä me makutat teimme teidän puolestanne. Me loimme tämän universumin monimuotoisuuden, me suojelimme teitä, kun te suojelusta tarvitsitte! Me hävitimme Kuusi kuningaskuntaa, jotka orjuuttivat teidät ja koettivat syrjäyttää teidän Suuren Henkenne, sen, jota te palvotte vapahtajananne ja pelastajananne, vaikka me olimme teidän pelastajanne. Matoranin kansa on kiitollisuudenvelassa Makutain veljeskunnalle. Me päätimme teidän verisen sisällissotannekin teidän puolestanne.

    Tämä oli mitä ilmeisimmin Visokille tarpeeksi. Neliraajainen hämähäkkiolento loikkasi kokoushuoneen pöydälle silmät hehkuen valtavina vihreinä valojuovina.
    Manu! Ole hiljaa ennen kuin kaivat kuoppaasi syvemmälle!
    Tämä ele sai Mestarin ja Oraakkelin huomion. Sadje keskittyi tuijottamaan hermostuneesti Oraakkelin kämmentä otsallaan ja mietti kuumeisesti, kuinka hyvin psyykkisen iskun pystyi tähtäämään oikeaan aivosolukkoon.
    Pyhä Äiti, Visokki sanoi. Olemme pahoillamme, ettemme kertoneet tätä aikaisemmin, mutta se on totta… Klaanilla on riveissään makuta. Se makuta on juuri nyt Sadjen mielessä.
    Kaikkien yllätykseksi Mestarin kasvoille nousi huvittunut hymy, kun hän sanoi: ”No tämäpä muuttuikin mielenkiintoiseksi.”
    Järkyttyneimmältä näytti kenties Guardian, joka kuuli äänen, joka saattaisi syntyä siitä, kun puista ovea koputetaan rystysillä. Joissa on nyrkkirauta.
    Kop kop, saako tulla? kuului Manun ääni.
    “Pyhä Äiti”, Guardian sanoi jättäen mahdollisimman hyvin huomioimatta Manun välihuomion, jonka mitä ilmeisimmin vain hän kuuli. “Anteeksi, mutta en ole aivan varma eteläisestä korostuksestanne. Kun sanotte ’mielenkiintoiseksi’, tarkoitatte…”
    ”Tarkoitan sitä, että minua kiinnostaisi kuulla, miten tämä jatkuu”, nainen naurahti heleästi. ”Mutta kenties on parempi, jos… estämme kaikenlaiset yhteenotot. Näinä aikoina meillä ei ole varaa liian suuriin erimielisyyksiin liittolaisten välillä, eikö totta, ystäväni?” Viimeiset sanansa hän osoitti yhä Sadjen vieressä seisovalle Oraakkelille. Teekuppi oli kumollaan lattialla, ja muutama märkä teenlehti lojui sen vieressä. Guardian yritti yhä jättää alati vaativammaksi muuttuvan koputuksen huomiotta, ja Tawa poimi vaivihkaa teekupin ja lehdet lattialta.
    Oraakkeli loi katseen Mestariinsa ja sitten Sadjeen. Punaisena hohkaavat silmät himmenivät taas normaaleiksi ja soturimunkki laski kätensä Sadjen otsalta.

    “Liittolainen, niinkö?” Oraakkeli kysyi lempeästi. “Pahoittelen siinä tapauksessa tapaa, jolla reagoin… makuta.”
    Hetken oli aivan hiljaista. Tawa saattoi kuulla Guardianin raskaan hengityksen selvästi.
    … kiihdyksissä on helppo unohtaa, kuinka kallisarvoisia kohteliaisuussäännöt ovatkaan, toveri, makuta sanoi lopulta. Mitäpä me olemme ilman käytöstapoja? Pelkkiä raheja, aivan. Eläimiä me olisimme, jos emme osaisi olla kohteliaita toisillemme. Ehkäpä minäkin siis pyydän puolestani anteeksi.
    Tawa tuijotti ihmeissään Oraakkelia ja Sadjen päätä, jossa Manu majaili. “Ettekö… ettekö ole vihaisia?”
    Oraakkeli sulki silmänsä ja pudisti päätään. “Admin hyvä, meillä ei ole varaa valita ystäviämme. Jos te luotatte tähän makutaan, emme voi kuin luottaa myös.”
    Hänen katseensa siirtyi Visokkiin. “Varsinkin, jos yksi suurimmista tuntemistani mielenlukijoista on katsonut tämän makutan sieluun ja nähnyt siellä muutakin kuin pimeyttä.”
    Visokki oli ihmeissään. Yksi suurimmista? Mutta… oletteko varmoja?
    Pyhä Äiti nyökkäsi. “Ehkä siitä on tullut sinulle jo tavanomaista, admin hyvä. Mutta en ole varma, tiedätkö edes, kuinka voimakas mielesi on.”
    Mestari oli oikeassa: Visokki ei ollut edes tohtinut ajatella asiaa. Kaiken aikaa hän kuuli ajatuksia, joita ei edes yrittänyt kuulla. Ympäröivien olentojen tunnetilat kiertyivät hänen ympärilleen kuin… valtavaksi verkoksi, joka jatkui loputtomiin. Joskus oli jopa vaikea sulkea muut pois ympäriltä.
    Punainen visorak jäi hiljaa paikalleen mietteliään näköisenä.
    Jotkut tosiaan huutavat ajatuksensa kovaan ääneen kaikkien kuultavaksi edes tiedostamatta, mitä tekevät, Manu totesi – ja Visokki päätteli olevansa ainoa, joka tämän kuuli. Monilla tavanomaisillakin matoralaisilla on jossain määrin psyykkisiä voimia. Olen huomannut niiden olevan jossain määrin kytköksissä tahdonvoiman määrään. Jonkinlainen korrelaatio siinä on pakko olla. Ce-matoraneilla on kylläkin luonnollinen taipumus suojata mielensä telepaattisilta häiriöiltä.
    Visokki ei viitsinyt käskeä Manua olemaan hiljaa, sillä tämän höpinät sattuivat sillä hetkellä olemaan jossain määrin kiinnostavia.

    ”Tunnut olevan taitava telepaatti, makuta”, Oraakkeli sanoi puhuen ilmalle ympärillään – Sadjea oli tuijotus alkanut jo häiritä. ”Mikä on nimesi?”
    Nimeni, makuta ikään kuin huokaisi ja piti pitkän tauon. Kutsukaa minua Makuta Nuiksi, arvon athistit. Sillä nimellä kaikki muutkin minua kutsuvat.
    ”Ja minä olen Oraakkeli”, soturimunkki sanoi. ”Se ei ole nimeni, mutta kutsu minua siksi.”
    Hurmaava kutsumanimi. Saanko tiedustella, kuinka valon matoran hallitsee mielenvoimia noin runsain mitoin kuin sinä selvästikin hallitset?
    ”Tarkka silmä, makuta”, Oraakkeli myönsi. Matoranin vanhasta valkoisesta ihosta olisi voinut luulla, että hän oli ko-matoran – niin kaikki adminit olivat luulleet. ”Päivä, jolloin sain yhteyden mieliin ympärilläni oli sama päivä, jolloin opin taivuttamaan valon spektriä.”
    Jälleen kerran soturimunkki nosti hihojaan, nyt ylemmäs. Ranteita ruhjoneet kahleiden arvet näyttivät jopa kauniilta, kun niitä vertasi käsivarsissa oleviin ruoskanjälkiin.
    ”Siihen vaadittiin paljon kipua. Lieneekö sinulla tietoa, kuka… lajitovereistasi oli vastuussa?”
    Ei minulla valitettavasti liene. Kovin moni entisistä tovereistani oli sitä mieltä, että matoralaisten tulisi olla heidän orjiaan. Abzumo ei ole ainut, joka kykenee äärimmäisiin julmuuksiin.
    Oraakkeli laski hihansa. ”Siinä olet aivan oikeassa, Makuta Nui. Pelkään pahoin, että tuntemani oli yksi julmimmista.”
    Mutta tietenkään, Oraakkeli hyvä, meillä ei ole mitään syytä olla toisillemme vihamielisiä sen vuoksi, mitä joku entisistä, hmm, kollegoistani on tehnyt, eikö totta? Korostan, että minä en ota enää käskyjä siltä mädältä kultilta, joka Makutain veljeskuntanakin tunnetaan.
    Oraakkeli sulki kämmenensä yhteen ja katsoi Sadjen päätä. Visokki oletti, että soturimunkki näki siellä saman, minkä hänkin. Muodoton, hahmoton vihreä olemus leijaili äänettömästi Sadjen tulenpunaisen naamion takana olevassa mielessä.
    ”Hmmm”, Oraakkeli äännähti. ”Olet pienempi kuin oletinkaan. Mutta suuri voima piilee pienissä asioissa, sen varmasti kaikki tiedämme.”
    Ah, viittaat ilmeisesti antidermikseen. Joskus melkein unohdan, että se on olemassa. Voisin kenties selittää syvimmän olemukseni suhdetta individuaaliseen mieleeni, mutta ehkäpä meillä on parempaakin puhuttavaa juuri nyt.

    ”Ehdottomasti”, Oraakkeli sanoi. Hän katsoi Mestaria hetken. Näytti siltä, että mies ja nainen kävivät keskustelua, jota kukaan muu huoneessa ei kuullut. Jokin sai hymyn vääntymään Pyhän Äidin kasvoille.

    En pidä telepaattisista keskusteluista, Gee mietti. Vähän kuin joku kuiskisi ruokapöydässä. Eikö niin, Tawa?
    Tawa huokaisi. Sanopa muuta, hän ajatteli pyöritellen silmiään.
    Miten sinulla muuten menee? Guartsu kysyi virnistäen.
    Toivon, että tilanteen ironia on sinulle selvä, Tawa vastasi.
    Lähinnä hyödynnän sitä mahdollisuutta, että Visu on välissämme.
    Tawa pyöritti päätään ja yritti näyttää vakavalta. Visu. Lyö sitä.
    Punainen Visorak katseli ympärillensä. Minä en sekaannu tähän!
    Pitäisitte hieman pienempää suuta, niin kuin nuokin kaksi tekevät, rakkaat adminini, Manu keskeytti, ja Guartsu pystyi sielunsa silmillä näkemään typerän virneen Kraahkanin kasvoilla.
    Mitäs sinulle muuten tapahtui? skakdi kysyi.
    Jaa, ehkä siitä pitäisi keskustella paremmalla ajalla taikka, jos kaikkia kiinnostaa, yhteisesti.
    Ylitsevuotava into ei varsinaisesti täyttänyt telepaattista yksityiskanavaa.

    ”Hyvät klaanilaiset”, Oraakkeli sanoi yllättäen. ”Minulla on ehdotus, johon saatamme kaivata pientä ystäväänne.”
    Miksi minusta tuntuu, etten pidä siitä, mitä kuulen seuraavaksi, Manu puuskahti.
    ”Olen pelkkänä korvana”, Guartsu sanoi, mutta katui sitä heti. Korvana? Pitää lopettaa lainailmaisujen käyttäminen.
    ”Isä Zeeronin löytäminen ei tule olemaan helppoa”, soturimunkki jatkoi. ”Kunnianarvoisa pappismies on hyvä piilottamaan jälkensä… ja hän on ollut teiltäkin piilossa jo tuhansia vuosia.”
    Mitä ehdotatte, Visokki kysyi, Miten Manu hänet löytäisi? Aistimalla mielen?
    Oraakkeli naurahti kevyesti. ”Ei, kunnianarvoisa admin. Tuskin edes te pystyisitte siihen. Zeeron ei ehkä ole yhtä vahva mieltenlukija kuin te, mutta hänen aivoituksensa ovat hyvin vaikeita seurattavia. Isä Zeeronilla ja makutallamme tässä on kuitenkin jotain yhteistä.”
    Hän kääntyi Sadjea kohti.
    ”Sienet.”

    Onnittelut, hyvä herra. Sait minut juuri nielaisemaan kärkevät vasta-argumentit, Manu sanoi happamasti.
    ”Hapan on kirpeää”, Sadje totesi poissaolevasti. Tawa katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi sitten käskevimmällä äänellään: ”Saat luvan tulla pois sieltä heti, kun mahdollista!”
    Mutta Tawaseni, enhän minä täällä ole toki sen kauemmin kuin herra Sadje tahtoo.
    ”En minä välitä”, Sadje sanoi hilpeästi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
    Guardianilla oli paljon sanottavaa, mutta hän nieli asiansa. Jotain hänen oli silti pakko kysyä.
    ”Arvon Oraakkeli. Haluatteko tarkentaa?”
    ”Sienet, arvon admin. Isä Zeeron pitää niistä.”
    ”Monet pitävät. Onko se silti paras johtolanka hänen kaltaisensa henkilön löytämiseen?”
    Kaikki kolme athistia nyökkäsivät todella syvään samanaikaisesti. Guardian päätteli osuneensa jonkinlaiseen universumin perimmäiseen kyseenalaistamattomaan faktaan.
    ”Oletettavasti tiedätte, mitä olette tekemässä.”

    Lehu-metsä, suonsilmä

    Nazorak-tiedustelija 3251:n päänsärky oli laantunut hetkeksi. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli pysynyt tajunnan rajamailla, mutta mitä ilmeisimmin hirvittävä mustakultainen menninkäinen oli lakannut vasaroimasta hänen päätään kuin ta-metrulainen naamioseppä verstaassaan. Nyt hän kuuli vain menninkäisen innokkasta räkätystä jostain takaansa. Alueella ilmeisesti kasvoi harvinaislaatuinen rypäs kaya-wahilaista kolmipiikkistä tuhonnääpikkää. Mitä se sitten olikaan.

    ”TÄMÄ ON ONNEN PÄIVÄ!” menninkäinen rääkyi.

    Kiva.

    Bio-Klaani, admin-siipi, Kokoushuone 1

    Jos minut nyt kerta raahataan tuonne Lehu-metsään, olisi ihan kiva päästä joskus poiskin täältä. Ei minulla ole loputtomasti vapaa-aikaa, Manu sanoi. Guardian tukahdutti halunsa sanoa: ”Itsepä tungit mukaan” ja sanoi sen sijaan: ”Mistä päättelet Zeeronin asustavan Lehu-metsässä?”
    Mistä luulisit. Sienistä. Tietysti, Manu sanoi kuin se olisi itsestään selvää. Niin kuin se ehkä olikin.
    ”Voisimme lähteä aamunkoitteessa”, Oraakkeli sanoi.
    ”Pyhä Äiti varmaankin jää nauttimaan Klaanin vieraanvaraisuudesta?” Tawa kysyi ystävällisesti. Mestari näytti miettiväiseltä hetken, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Oraakkeli puhui taas: ”Jääkää, Mestarini, minä noudan Zeeronin teille.”
    ”Hyvä on sitten”, nainen vastasi ja huokaisi.
    ”Aamunkoitteessa siis”, Oraakkeli toisti.
    Vihaan aamunkoitetta. Vihaan heräämistä. Aamupalaakaan en yleensä syö, Manu tuhisi. Visokki, joka oli jälleen ollut pitkään hiljaa, ei pystynyt pidättelemään telepaattista nauruaan.

    Tawa päätti kokouksen vakavan muodollisesti ja poistui sitten huoneesta saattaen Pyhän Äidin henkilökohtaisesti tämän huoneistoon. Sadje poistui seuraavaksi perässään Visokki, joka aikoi vahtia, ettei Manu jäisi asustamaan Sadjen päähän lupauksensa vastaisesti. Huoneeseen jäivät vain Guardian ja Oraakkeli. He tuijottivat toisiaan tutkiskelevasti hetken ja nousivat lopulta itsekin lähteäkseen.

    Kokoushuoneen ovi sulkeutui Guardianin takana hiljaisesti, ja kaksikko löysi itsensä admin-siiven käytävältä. Rappuset ylhäälle Klaanitorniin hahmottuivat vasemmalla, ovi kokoushuoneeseen 2 oikealla. Soturimunkki katsoi vartijaa kysyvästi. Suuren sotilaan sininen koura viittoi kaksikkoa portaikkoa kohti, kauemmas ovesta, vaikkei kokoushuoneeseen ollutkaan jäänyt ketään.
    ”Arvon admin, jos asianne on kovinkin salaista, voimme käydä tämän keskustelun tavalla, jolla kukaan ei varmasti kuuntele”, Oraakkeli sanoi astellen portaita ylös. Matoranin musta kaapu valui perässä.
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi hiljaa. ”Olen saanut tarpeekseni telepatiasta tältä erää.”

    He pysähtyivät ylemmälle tasanteelle. Hopeisten kaiteiden rajaama kierreportaikko jatkui vielä satakin metriä aurinkoa kohti. Sininen skakdi nojasi kaidetta vasten ja katsoi Oraakkelia silmiin.

    ”Jokin mitä ilmeisimmin vaivaa mieltäsi, nuorukainen”, Oraakkeli sanoi huomattavasti vähemmän virallisella sävyllä.
    ”Sinä”, Guartsu vastasi. ”Sinä vaivaat.”
    ”Ah”, Oraakkeli vastasi, mutta ei kovin yllättyneesti. ”Siihen lienee varmasti pätevä syy?”
    ”En pidä vastaamattomista kysymyksistä”, skakdi sanoi. ”Sinä tiedät paljon asioita. Paljon sellaisia asioita, joita sinun ei… pitäisi tietää. Luetko ajatuksiani?”
    Soturimunkki pudisti päätään. ”En, jos et halua.”
    ”Ei. Anna kun muotoilen uudelleen. Oletko lukenut ajatuksiani aiemmin?”
    Av-matoran hymyili. ”En, Guardian. Ole huoleti. Oikea nimesi pysyy sinun salaisuutenasi. Jos vain niin haluat.”

    Guardian huokaisi. ”En puhunut siitä. Sinä tiedät, mitä Ath-Korossa tapahtui. Et piilottanut sitä erityisen hyvin.”
    Oraakkeli nyökkäsi. ”Niin tiedän.”
    ”Siinä ei ole järkeä”, skakdi sanoi hitaasti. ”Kaikki matoranit siellä. Kaikki. Kaikki joutuivat… sen hallintaan. Sinä et ollut siinä laumassa.”
    ”En. Mutta saarella silti. Onneksi tarpeeksi kaukana vaikutusalueesta… ja valmiimpi.”
    ”Miksi”, skakdi tivasi. ”Mitä sinä teit siellä? Miten sinä tunnut tietävän niin paljon?”
    ”Guardian hyvä”, Oraakkeli hymähti. ”Mieltäsi varmasti lämmittää tieto, että ystäväsi… pahoitteluni, entinen ystäväsi ei olisi koskaan saapunut Ath-Koroon katkaisemaan rautatorakan verentahrimaa tietä ilman kutsuani.”
    Guardianin kulmat nousivat hämmästyksen merkkinä. ”Ämkoo? Mitä, miten edes… minulta loppuvat kysymykset.” Oraakkeli hymyili viileästi.
    ”Jos se sinua ja kahta naispuolista ystävääsi hämmästyttää, annoin hänelle siinä kohtaamisessa myös vihjeen Gamman sijainnista. Sääli, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan… monessakin mielessä.”

    Guardian raapi otsaansa yrittäen kasata palasia. Hän ei lopettanut Oraakkelin tuijottamista. ”Ämkoo ei koskaan puhunut sinusta.”
    ”Oletinkin niin. Hän oli aina sellainen. Vai kertoiko hän edes tarinaa siitä, mistä hän sai lintunsa, Repekkin?”
    Valtavan mustan merimetson kirkaisu palautui skakdin mieleen. Sitten hän tajusi nähneensä toisen samanlaisen laskeutuvan Klaanin satamaan sinä aamuna. Ei, ei samanlaisen.
    Paljon isomman.
    ”Ei”, skakdi sanoi. ”Ei kertonut.”
    ”Sääli. Ehkä kerron sen sinulle jonain päivänä. Minulla ja vanhalla aseveljelläsi on historiaa.”
    ”Mitä peliä sinä pelaat, Oraakkeli”, Guardian kysyi tiukasti. ”Miksi et ole lähestynyt meitä aikaisemmin? Miksi johdatit meidät Gamman jäljille?”
    ”Kaikki aikanaan, Guardian. Henkilöt, jotka yrittävät tehdä tästä maailmasta pahemman paikan, liikkuvat varjoissa. Ehkä meidänkin siis joskus täytyy.”
    Oraakkeli lähti astelemaan portaita alas, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Guardiania. ”Ja minä näen teissä mahdollisuuden olla henkilöitä, jotka voivat tehdä tästä maailmasta paremman paikan.”

    Guardianin kädet puristuivat nyrkkiin. ”Jos kerran tunnet Ämkoon… kerro minulle, miten voitan hänet. Sillä minä tunnen hänet, enkä rehellisesti sanottuna tiedä.”
    Oraakkelin syvän punaiset silmät skannasivat Guardianin jaloista päähän ja takaisin. ”Ehkä siinä on asia, josta sinun täytyy todellakin puhua Valkoiselle turagalle. On olemassa kaksi elävää olentoa, jotka ovat peitonneet Miekkapirun taistelussa. Ensimmäisellä ei ole kasvoja, eikä todennäköisesti sieluakaan. Toinen keksii monia syitä – ja vielä enemmän tapoja – tappaa sinut ennen kuin ehdit edes puhua hänelle.”
    Soturimunkki piti pienen hiljaisuuden. ”Onnea matkaan, viimeinen Vartija.”
    ”Kiitos, Oraakkeli.”

  • Lähetti ja kuningatar

    Telakka, uloin sisäpiha

    Yön sinisyys oli väistynyt. Kuusi pimeän sinen turvin lentänyttä tummanpuhuvaa varjoa laskeutui kivipohjaiselle lentokentälle aamuaurinkoiselta taivaalta, ja suurten lintujen siivet piiskasivat tuulta laskeutumiskohtaa ympäröivien Laivaston matoranien kasvoille. Sekalainen joukko kirjavia laivastolaisia katseli ihmeissään Veljeskunnan lintuja, jotka kaikessa valtavuudessaan ottivat maankamaran kuitenkin vastaan sulavasti ja pehmeästi. Yleensä tälle puolelle laskeutui vain Laivaston rautalintuja.

    Veljeskunnan suurten ratsujen niskasulista laskeutui ryhmä le-matoraneja Enki kärjessä, jonka jälkeen esiin asteli Guardian. Skakdi heilautti Vartija-kiväärin selkäänsä tottuneesti nahkaisesta remmistä tiukasti kiinni pitäen. Koko joukko näytti taistossa ryvettyneeltä, ja metsikön kosteus ja taistelu olivatkin häivyttäneet Kanoheille ja skakdin kasvoille maalatut naamiovärit lähes olemattomiin.
    G pysähtyi lintujen laskeutumista tarkkailleen joukkion eteen. Joukossa ei ollut vain laivastolaisia matoraneja, vaan myös muita klaanilaisia. Admin tunnisti sekavan klaanilaismassan joukosta Dinemin, Troopperin ja joitakin vartiopuolen steltiläisiä. Myös pieni kuppikunta Veljeskunnan matoraneja oli katsomassa synkän hiljaisina.

    Joku on ilmeisesti vihjannut tulostamme, Guardian pohti. Väkijoukko katsoi adminia ja le-matoralaisia viidakkoshinobeja kasvoillaan ja naamioillaan voitonriemua. Viesti Kaya-Wahin taistelusta oli kulkenut nopeasti.

    Guardian katsoi väkijoukkoa intensiivisesti ja nosti kättään heiluttaakseen. Silloin laukesi valtava suosionosoitusten hyöky. Klaanilaiset hurrasivat ja taputtivat kovaäänisesti. Joku joukossa, ehkä Troopperi, alkoi huutamaan adminin nimeä kovaäänisesti. Ei kestänyt kauaa, että hurraava ja taputtava joukko liittyi yhtenä kuorona mukaan.
    ”GUARDIAN! GUARDIAN! GUARDIAN!”

    Suosionosoitusten kiljunta vaimeni hieman, kun väkijoukko hajaantui keskeltä kahtia. Klaanilaisjoukkojen väliin muodostui polku, jota pitkin asteli Tawa. Toa oli jo huomattavasti terveemmän näköinen, vaikkakin tämän katseessa oli vielä kalpeutta. Sininen visiiri piilotti paljon.
    Keltaisen sähkön toan olkapäät ja selän hautasi suuri violetti kangas, jotain viitan ja kaavun väliltä. Juuriadmin pysähtyi sinisen skakdin eteen, hymyili hieman ja nyökkäsi tälle.
    ”Helei.”

    ”Ei hätää, yhtenä palasena edelleen”, Guardian naurahti.
    ”Kyllä minä tiesin”, toa vastasi varmana. ”Tuletko?”
    Gee nyökkäsi ja kaksikko lähti kävelemään edelleen hurraavan väkijoukon välistä kohti linnaketta ja ylläpitosiipeä. Maisemat vaihtuivat vauhdilla. Guardian ei halunnut jäädä liian pitkäksi aikaa innokkaina vaahtoavan klaanilaisjoukon sekaan. Klaanilehden haastattelu oli viimeinen asia, jota hän kaipasi tähän tilanteeseen.
    ”Onko sinulla jotain tekemistä tämän…” Guartsu sanoi osoittaen lentokentällä olevaa joukkiota peukullaan. ”… vastaanottokomitean kanssa?”

    Siihen hän ei saanut muuta vastausta Tawalta kuin hymyn. Juuriadmin puhui hiljaa.
    ”Ajat ovat vaikeita. Ensiksi Feterrojen yö, sitten pommitukset, sitten ne zyglakit ja se, mitä niille kävi… ja tämän kaiken jälkeen sekä Ämkoo että Saraji pettivät meidät todella näkyvästi. Eivätkö klaanilaiset sinusta kaipaa kaikkien näiden kauhujen jälkeen jotain pysyvää?”
    He saapuivat admin-siiven ala-aulan luo. Guardian veti oven auki ja jäi hetkeksi katsomaan Tawaa silmään. Tawa ei astunut ovesta, vaan vastasi kysyvään katseeseen ja pysähtyi.
    ”Yritätkö sinä tehdä minusta jotain sotasankaria?” skakdi kysyi hämmentyneenä.
    ”Ei minun tarvitse”, Tawa vastasi hymyillen aidosti. ”Kansa tietää, että sinä olet tekemässä jotain. Älä teeskentele, että maineesi ei olisi kirinyt kauas. He tietävät, että sinä et lepää ennen kuin sota on ohi. Itseasiassa… Paaco jopa kertoi, että on ehdotettu Mt. Ämkoon uudelleennimeämistä sinun mukaasi.”
    ”Älä viitsi.”
    He ohittivat suuret panssarilasiset ikkunat ja ovet, jotka johtivat eri kokoustiloihin. Suurin osa tiloista oli nykyään tyhjiä. Tawa pysäytti erään ikkunan kohdalla matkanteon ja osoitti pohjoista horisonttia. Jonnekin kauas piirtyi petoliskon hammasta muistuttava vuorenhuippu.
    ”Guartsuvuori”, Tawa naurahti väsyneesti hymyillen. Myös Guardianin ilme oli väsynyt, mutta ei hymyilevä.
    ”Nyt hei.”
    ”Guartsuvuori!” Puna helotti Tawan naamiolta. Toan ääni oli ratkiriemukas.
    ”Sinä et ilmeisesti aio päästää tuosta irti.”
    Tawa pudisti päätään. ”Guartsuvuori!”
    ”Ha ha ha”, Guardian hekotti niin kuivasti kuin vain aavikkosaaren kasvatti osasi. ”Hyvä on. Pidetään tuolle kivinäppylälle nimiseremonia ensi pyhänä. Jos olemme vielä hengissä silloin.”
    Kaksikko jäi tutkimaan horisonttia ikkunalasin läpi vielä hetkeksi. Oli vaikea olla ajattelematta Allianssin päättymätöntä marssia. Pohjoinen kävi ahtaammaksi ja ahtaammaksi päivä kerrallaan. Entinen Ämkoo- ja ilmeisesti nykyinen Guartsuvuori oli jo melkein torakoiden hallinnassa.
    Eivät ne silti vain pohjoisesta hyökkää, Guardian mietti. Yksi täyslaidallinen Rautasiiven kannelta linnoituksen ytimeen ja se on siinä. Jos selviydymme siihenkään asti.

    Ajatuskulku vei vain synkkyyteen ja tappioon, ja Gee tiesi molempien adminien ajattelevan samoilla linjoilla. Hän tökkäsi yhä horisonttiin tuijottavaa Tawaa kevyesti olkapäähän ja nyökkäsi toalle, kun sai tämän kääntymään. Kaksikko jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa punamattoisia käytäviä pitkin.
    ”Missä Visu on?” sininen skakdi kysyi avatakseen keskustelua johonkin suuntaan.
    Tawa kohautti olkapäitään. ”Viimeksi kun kuulin, hän yritti kammeta Manua ulos Sugan päästä.”
    Guardian oli positiivisen pöllämystyneen näköinen. ”Tuo ei varmaan muutu yhtään ymmärrettävämmäksi, vaikka selittäisit.”
    ”Ei”, Tawa pudisti päätään hymyillen lempeästi.
    ”Niin arvelinkin. Entä moderaattorit? U on Matoron kanssa Metru Nuilla, eikö?”
    Tawa nyökkäsi. ”Make on toipumaan päin. Samesta ja Bladiksesta ei ole kuulunut hetkeen. Olen ehkä vähän huolissani, mutta mitä asialle voi tehdä?”
    ”Ei kai tässä voi kuin odotella”, Guardian huokaisi. Sen jälkeen hän tajusi salamannopeasti jotain. Jotain hälyttävää.
    ”… onko Paaco yksin vastuussa kaikista moderaattorien Klaanin sisäisistä asioista?”
    Tawa nyökkäsi syvään. Geen katse pysähtyi.
    ”Miksi linnoitus ei ole vielä ilmiliekeissä?”
    Guardianin heitto sai Tawan naurahtamaan jälleen. ”Älä huoli. Kaikki on kunnossa. Usko tai älä, Paaco on vakavoitunut viime aikoina. Luotan häneen.”
    ”Jos sinä luotat, se riittää”, skakdi sanoi.

    He saapuivat vanhaan komentokammioon, ja paksu ovi kalahti tiiviisti saranoilleen. Feterrojen yönä käyttökelvottomaan kuntoon pahoinpidelty ylläpidon pääkonttori oli ollut remontissa viimeisen kuukauden ajan. Se oli valmistumassa vasta nyt.
    Käytännössä kaikki sisätilat oli jouduttu rakentamaan uudelleen. Pehmeän mäntypuinen lattia oli vaihtunut militaristisemman betoniseen kiveen, ja seinälautojen lämmin punainen tammi viileän siniseen metalliin. Guardianin katse siirtyi kulmasta kulmaan. Poissa olivat adminien seinille ripustamat taulut monenlaisine kehyksineen. Niiden tilalla oli rypäs uutuuttaan hehkuvia näyttöpäätteitä. Vanha pitkä kokouspöytä oli korvattu ankean bunkkerimaisella ja kiiltävän mustalla suorakulmiolla.
    Skakdi huokaisi. Viimeinenkin teeskentely siitä, että rauha oli vielä mahdollisuus oli lähtenyt rakennuksesta vanhan komentokammion mukana.
    Tawa ei voinut olla tutkimatta Guardianin reaktiota.
    ”Et taida pitää siitä?”
    ”En. Mutta eiköhän se aja asiansa.”
    Guardian otti Vartija-kiväärin selästään, veti auki taisteluvyönsä ja laski molemmat tuolille kokouspöydän ääreen. Sitten hän istui toiselle tuolille. Tawa seurasi esimerkkiä.

    Punaiset silmät tuijottivat kokoussalin ovea. ”Onko varma, että kukaan ei kuule?”
    ”On”, Tawa vastasi laskien violetin viittavaatteensa hellästi tuolinsa selkänojalle. ”Miten niin? Miksi halusit minut tänne?”
    ”Minä olen ajatellut”, Gee sanoi nieleskellen sanojaan. ”Ajattelin jo tämän operaation aikana, että minun pitää ehkä tehdä jotain aivan skarrararrin vaarallista ja tyhmää.”
    Tawa käänsi päänsä vinoon ja näytti kummastuneelta. ”Jatka.”
    ”Minun pitää käydä Veljeskunnan saarella.”
    Naisen kulmat kurtistuivat ärtyneiksi. Tawa ei jäänyt kyselemään varovaisesti, vaan pisti tiukasti lähes välittömästi. ”Oletko hullu? Se on menetetty! Sinne meneminen olisi itsemurha!”
    Gee laski katseensa alas ja nosti kätensä ikään kuin pyytääkseen puheenvuoroa. ”Tiedän, tiedän. Torakat ovat miehittäneet kaikki rannat. Selviytymismahdollisuuteni eivät ole kovin isot meriteitse. Mutta… minusta tuntuu, että minun täytyy käydä puhumassa Valkoiselle turagalle.”

    ”Bakmeille?” Tawa kysyi viuhtoen käsillään vihaisena. ”Gee. Mitä takeita sinulla on, että edes löydät hänen piilopaikkansa?”
    ”Ei kai mitään.”
    Tawan äänensävy kiihtyi. ”Ja mitä takeita on sille, että nazorakit eivät ole jo löytäneet häntä?”
    ”Ei kai mitään.”
    Guardian ei kuulostanut erityisen varmalta suunnitelmastaan, ja sen näki myös katseesta, jolla hän myönsi olevansa vahvassa alakynnessä.

    Tawa oli kysymässä vielä jotain. ”Ja miten sinä edes-”, hän aloitti, mutta näki vastauksen puutteen jo skakdin punaisesta silmästä ja keinopunaisesta kiikarisilmästä. Tawa huokaisi ja sulki suunsa hetkeksi.
    ”Minun on pakko puhua hänelle”, Guardian sanoi. ”Luulin ymmärtäväni Ämkoota. Olin kai väärässä… mutta turaga Bakmei koulutti hänet. Hän on ehkä ainoa elävä henkilö, joka tietää, millainen Ämkoo oli ennen kuin hänestä tuli Miekkapiru.”
    ”Etsitkö syytä sille, miksi hän teki mitä teki”, Tawa kysyi rauhallisempaan, ymmärtäväiseen sävyyn, ”vai haluatko vain ymmärtää häntä?”
    ”Minä en tiedä”, Guartsu vastasi. ”Ehkä molempia. Minä en ymmärrä pettureita, vaikka olen tuntenut… useammankin.”
    Skakdin ääni säröili viimeisellä sanalla. Tawa katsoi poispäin Guardianin silmistä. ”Ymmärrän.”
    Guardian näytti keräilevän ajatuksiaan hetken ennen kuin jatkoi.
    ”Bakmei tietää, miten hän taistelee. Jos aion kohdata hänet itse, minun täytyy oppia tuntemaan hänen jokainen tekniikkansa.”
    ”Onko sinun pakko mennä sinne itse?” Tawa kysyi. ”Siihen kuolemanloukkuun?”
    ”Valkoinen turaga ei suostu puhumaan aivan kenelle tahansa.”
    ”… miksi siis sinulle?”
    ”Eihän hänellä kovin montaa hyvää syytä ole. Minä olen hänen oppilaansa entinen taistelutoveri. Ja jos se ei kelpaa… no, minulla on jäljellä enää vain yksi silmä, jonka hän voi repiä irti.”

    Tawa ei näyttänyt taikka kuulostanut ollenkaan vakuuttuneelta. ”Gee. Toivon, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
    ”En minä yleensä”, Guardian vastasi vilauttaen virnettä. ”Sano minua hulluksi, mutta… minusta tuntuu, että universumilla on minulle jotain suunnitelmia. Se on ainoa syy sille, miksi olen vielä hengissä.”
    Tawan äänensävy oli kylmä ja täysin vivahteeton. ”Olet hullu.”
    ”Tuota sanot aika usein. Mutta… en tiedä. Kuvittelepa. Olin taas lähellä kuolemaa viime yönä. Nazorak oli ampua minua päähän, mutta viime hetkellä yksi veljeskuntalaisista hyppäsi eteen.”
    Tawa hiljeni hetkeksi odottamaan sanoja tyhjyyden täytteeksi.
    ”Taas joku muu kuoli minun paikallani. Joku uhrautui minun puolestani. Vain näin mielipuolisessa maailmassa tällainen tappaja jatkaa porskuttamista, kun muut kuolevat ympärillä. Tajuatko nyt, miksi en pidä siitä, että minusta tehdään jotain sotasankaria?”

    ”Kyllä, mutta…” Tawa sanoi. ”Ehkä he tarvitsevat sen. Ehkä he tarvitsevat sankareita, koska muuta toivoa ei ole. Ehkä he tarvitsevat jonkun, johon tietävät voivansa luottaa.”
    ”Ehkä. Mutta en tiedä, voinko olla se henkilö.”
    Sininen skakdi nojasi syvemmälle tuoliinsa ja näytti uppoutuvaan suunnitelmiinsa.
    ”Minun täytyy miettiä vielä, miten pääsen Veljeskunnan saarelle huomaamatta. Ehkä nyt ei ole aika sille.”
    Tawa nousi myös tuoliltaan ja nosti violetin viittakankaan hartioilleen. ”Gee. Sinä olet parempi mies kuin uskot olevasi. Yritä välillä ymmärtää se.”
    Sininen skakdi kääntyi Tawaa kohti. ”Kiitos.”

    Adminit nyökkäsivät toisilleen hyvästiksi ja Tawa kääntyi oven suuntaan astellakseen pois. Juuri kun keltainen Toa oli komentokammion ovella, Guardian kuitenkin avasi suunsa.
    ”Tawa.”
    Nainen pysähtyi ja vilkaisi Guardiania. ”Niin.”
    ”Vielä yksi juttu”, sininen skakdi köhi ja viittoi Tawaa luoksensa. Juuriadmin käveli hitaasti Tuomaria kohti. Seuraavan kysymyksensä Gee kysyi kuiskaten. Skakdin ilme oli nyt suorastaan hyökkäävä.
    ”Mikä on minun nimeni?”
    Tawa näytti yllättyneeltä. Hän kuitenkin kumartui varoen Guardianin pään viereen ja kuiskasi jotain pieneen ääneen. Skakdin silmät nauliutuivat paikoilleen.
    Adminit jakoivat jälleen pitkän vaivaannuttavan hiljaisen katsekontaktin.
    ”Pääsinkö läpi?” toa kysyi. Guardian räpytteli silmäänsä ja haki ajatuksiaan.
    ”Kyllä.”
    ”Sinä… et ole tainnut kuulla tuota nimeä itse hetkeen?” Tawa kysyi.

    Guardian pudisti päätään. ”En. Se… oli outoa.” Muistikuvat vyöryivät vanhan zakazilaisen päähän. Ne olivat muistikuvia ajasta, jolloin joku oli vielä kutsunut häntä tuolla nimellä. Nyt ne tuntuivat kuin huonosti muistetuilta unikuvilta, jotka sekoittuivat toisiinsa irrallisina pätkinä. Kokonaisuudet olivat hämärtyneet ja yksityiskohdat pistivät päänsä esiin varjoista.

    ”Älä yritä pakoilla niitä muistoja”, Tawa sanoi hiljaa. ”Ne eivät lakkaa olemasta.”
    ”Joskus toivon, että lakkaisivat”, Gee sanoi turhautuneena. ”Oli olemassa skakdi, joka vastasi tuohon nimeen. Sitten se skakdi kuoli, ja samana päivänä syntyi skakdi, joka vastasi minun nimeeni. Minä olen kaksi eri miestä, Tawa. Minulla on molempien muistot, vaikka välillä en tiedä, olenko kumpikaan.”
    Tawa nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän tiesi, miltä se tuntui. Liiankin kirjaimellisesti.
    ”Mutta jatkat taistelua.”
    Sotilaan kasvoilla oli raukea, mutta tyytyväinen ilme.
    ”Voinko muutakaan?”

    Komentokammion keskustelu hiljeni niihin sanoihin ja jätti adminit niihin mietteisiin. ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vielä. ”Sinulla oli pitkä yö.”