Tapaaminen oli Matoron mielestä hieman omituinen. Hän nouti tiskiltä leipää ja kaakaota ja kääntyi katsomaan läpi melko vilkasta Kahviota. Moni Linnassa kävi etenkin aamu- ja iltapalalla siellä, kun matka kotiin oli lyhyt. Ja kyllä Kahvio loisti etenkin aamiaistarjoilussa. Useat pöytäseurueet olisivat eittämättä toivottaneet hänet tervetulleeksi, mutta hän löysi lopulta eräästä reunapöydästä ne, joiden kanssa hän oli sopinut juttelevansa. Päivän lehdessä oli sanottu, että ylläpidolla olisi tärkeä kuulutus illalla, mutta heillä olisi ihan hyvin aikaa puhua ennen sitä.
Topakan näköisen pakarikasvoisen ga-matoranin hän kyllä tunsikin, tai ainakin oli puhunut tämän kanssa muutaman kerran. Hän ei ollut kuitenkaan aikaisemmin jutellut Xelan kanssa vapaalla. Tämän olemus ei näyttänyt eroavan työajasta kovin paljoa, sillä matoran vaikutti melko järjestelmälliseltä ja huolitellulta persoonalta muutenkin. Hieman metrulaistyylinen ulkoasu auttoi vaikutelmassa.
Hänen pöydässään oli toinen matoran, keltainen ja komaukasvoinen nainen, joka selitti jotakin kovalla innolla. Hänellä oli huivi kaulassaan ja pilke silmäkulmassa. Tämän täytyi olla Randa, mutta muuta Matoro ei vo-matoranista tiennytkään… paitsi Xelan sivulauseessa olleen kommentin, että tämä omisti julisteen itsestään Matoro Mustalumesta. Syvä huokaus. Miksi hän oli ikinä suostunut siihen valokuvausjuttuun, Matoro mietti…
”Hei”, hän sanoi ja laski iltapalansa pöydälle. Matoranitkin söivät. Kahvion pöydät ja tuolit olivat melko tilavia, sillä tavalla että matoraneille ne olivat usein hieman liian isoja ja toille hieman ahtaita. Mutta kummatkin pärjäsi ihan hyvin. Ja pöytiä ja tuoleja oli kyllä eri kokoisia, ja seurueita muodostui monesti koon perusteella.
”Moi!” Randa sanoi ja hymyili.
”Hei”, Xela tervehti myös.
Kaverukset istuivat päinvastaisilla puolilla. Matoro mietti hetken ja istuutui sitten Xelan viereen. Tälle hän oli edes puhunut aiemmin. Seurasi aivan lyhyt kiusallinen hiljaisuus.
”Niin, tuota, Randa, Matoro”, Xela esitteli heidät toisilleen lähinnä, koska se tuntui järkevältä tavalta aloittaa.
”Löysit siis oikeasti aikaa tavata meidät?” Randa ihmetteli ja tuijotti Matoroa jotenkin vähän liian kauan.
”Niin, en nyt ole ollut… kovin kiireinen”, Matoro selitti.
”Ai. Sori, ajattelin että olisit taas kohta menossa”, Randa vastasi.
”Ei se mitään”, Matoro sanoi. ”Ehkä pieni rauhoittuminen on ihan tervettä. Meillä on tarpeeksi ongelmia täällä kotona…”
Ilmaan jäävän lauseen sävy oli kyllä Xelalle tuttu jo Toa Tawan suusta. Se oli jokaisen keskustelun laitamilla vaaniva sota, jonka jokainen tunsi, vaikkei sitä aina mainittu. Työnkuvassaan hän oli päässyt sitä liiankin lähelle: joku kaivertaja tai kukkakauppias sentään saattoi keskittyä omaan pieneen elämäänsä, mutta Admin-tornissa ei voinut olla tuntematta koko sota-ajan painoa. Randa – ja melkein koko heidän kaveripiirinsä – oli autuaan tietämätön suuresta kuvasta ja kaikista niistä uhista, joista Xela ei ollut voinut välttää kuulemista. Heille sota oli vain painostava tunne, mutta se ei ollut vielä syönyt heidän arkeaan. Sihteeri rohkaisi itsensä heikkoon hymyyn.
”Niin, me siis olemme vähän se, mitä Kapuran roolipeliporukasta on lopulta jäljellä”, Xela kertoi. ”Tai Lipes oli kanssa viimeisessä pelissä, mutta hän ei ollut niin kiinnostunut juttelemaan. Ahuj sai tarpeekseen sen mielisairaalaseikkailun jälkeen, ja Irutepin porukka lähti jo aiemmin… että en nyt tiedä kuinka hyvin tunsimme Kapuran. Mutta ei hänellä ilmeisesti kauheasti kavereita ollut.”
”… mielisairaalaseikkailun?” Matoro kysyi. Voi ei, hänen mieleensä palasi Kapuran mielessä nähty varislintujen täyttämä kaupunki.
”Niin, Aft-Uivana”, Randa kertoi. ”Pelasin Arukapia ja Xela oli Xentoro. Ja siinä oli pari muuta kanssa. Perustuiko se teidän… Metru Nuin matkaan?”
”… jossain määrin”, Matoro vastasi. Hänestä tuntui edelleen uskomattomalta, että jonkun niin traumaattisen kokemuksen jälkeen Kapura oli tehnyt jonkinlaisen Aft-Amana -satiirin, jossa hänen ”roolipeliversionsa” oli kaikista maailman vaihtoehdoista juuri… Xentoro. Kukaan muu kuin Kapura ei keksisi jotakin… tuollaista.
”Kapura ei oikein koskaan kertonut teidän matkoistanne”, Randa sanoi hieman haikeana. ”Vaikka minä kyllä yritin kysellä aika paljon!”
”Niin siis Randalla on käytännössä pakkomielle parin klaanilaisen toa-sankarin seikkailuiden seuraamiseen”, Xela virnisti.
”E-ei, vaan”, Randa yritti sanoa jotakin, mutta ei keksinyt mitään. Matoro seurasi kiusoittelua virne kasvoillaan.
”Kyllä minä voin puhua niistä”, Matoro vastasi, ja Randan ilme kirkastui. ”Kapura ei ollut koskaan kovin… avoin henkilö.”
Niin, se oli vuosisadan aliarviointi. Ehkä Kapura oli ollut oikeassakin Aft-Amanassa eräänlaisena roolipelihahmona, esittämässä Kapuraa kunnes dramaattinen juonipaljastus tuli? Oliko koko hänen elämänsä ollut vain roolipeliä? Kuka takoo Kohtalomme, Arupak oli kysynyt. Ehkä Suuri Henki olikin jonkinlainen kosminen pelinvetäjä, ja Kohtalo oli vain tämän suunnitelma hahmolle… Matoro osasi jo kuvitella millainen se keskustelu olisi ollut. Hän ja Kapura, hieman tylsistyneenä veneen puikoissa, puhumassa kaikesta sen kaltaisesta. Kapura vastaisi jotakin ironista ja oivaltavaa, minkä Matoro tajuaisi vasta myöhemmin olleen täysin epäironista.
”Suoraan sanottuna en tiedä, yrittikö Kapura ärsyttää pelaajiaan mahdollisimman paljon tarkoituksella, vai oliko hän vain… noh, aika huono ja ajattelematon siinä. Tai ehkä molempia”, Xela mietti.
”Minusta se oli sille jonkinlainen terapian muoto”, Randa jatkoi. ”Suosittelin sille kerran yksisarvishoitoja, tunnen yhden tyypin joka tekee niitä täällä, mutta se ei kuulemma uskonut niihin…”
”Yksisarvishoitoja?” Matoro kysyi. Hetkinen, liittyikö se heidän Heporintissä kohtaamaan kryptidiin? Tai siis, ainakin hän oli luullut, että he olivat kohdanneet sellaisen, mutta labyrintti oli kyllä ollut täynnä hallusinogeenistä huumetta. Mikä tapahtui Heporintissä, pysyisi siellä…
”Niin!” Randan silmät loistivat. ”Kun pyydät apuun suurta Kirunga-Nuita, Yksisarvisten Valtiasta, ne alkavat toimimaan. Ne avaavat lukkoja ja poistavat esteitä, jotka haittaavat parantavan energian vastaanottamista ja virtausta. Kirungat voivat auttaa ketä vain, joka haluaa osaksi niiden auttavasta aurasta!”
”Tuota… jätän ehkä väliin”, Matoro hymähti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Kirunga-Nui jokin oikea asia vai ei.
”Randa, kyllä sinä tiedät, että se on vähän epämääräistä juttua…” Xela katsoi ystäväänsä jotenkin pahoittelevana.
”No onhan Nimdakin asia, yksisarviset on paljon pienempi juttu”, Randa puolustautui.
Matoro kohotti kulmiaan.
”Niin, kyllä näitä kuulee! Tapasin yksisarvishoidossa pari tyyppiä, jotka kuuluu siihen uuteen Athin seurakuntaan”, Randa sanoi. ”Ja no kyllähän se tiedetään, että sinun retkesi koko tarkoitus oli löytää Nimda…”
Randa jätti lauseen hetkeksi leijumaan, kuin hän olisi kerännyt voimaa sen jatkamiseen.
”… ja siis… nyt kun olet siinä, Matoro! Niin. Onko se niin, että löysitte kyllä Nimdan, mutta sinä annoit sen jollekin tytölle, jonka tapasit Metru Nuilla? Siis se on ihan huikean romanttista. Mutta Xelan mukaan se on vaan vähän tyhmä juttu ja että siitä kirjoittanut toimittaja ei ole aina ihan luotettavin. Mutta minusta se sopisi kuvaan! Tai siis siihen millainen tyyppi sinä olet…”
Matoron varovainen hymy petti hänen ajatuksensa. Jotenkin hän ei ollut tajunnut aiemmin, että linnakkeen väen tyhmä kiinnostus hänen seikkailuihinsa (ja olihan hän ollut linnakkeen tavoitelluin poikamies melko pitkään) oli heille sellainen rento eskapismin muoto, kuin lukisi seikkailuromaaneja, mutta ne olivat tapahtuneet enimmäkseen oikeasti.
”No, tuota…” Matoro mietti. ”Metru Nui oli aika kammottava matka. Epäonnistuimme suurin piirtein kaikessa. Se… mielisairaalaseikkailunne perustuu yhteen oikeaan juttuun. Ja joo… kai sen voi noin sanoa. Vaikka tilanne ei ollut kauhean romanttinen… en nyt halua mennä yksityiskohtiin, mutta epäonnistuimme valtavan katastrofin estämisessä. Enkä tiedä, oliko Nimdan sirun sinne jättäminen myöskään kovin hyvä idea.”
”Okei, oliko se nainen Xentoro?” Randa kysyi.
”Miksi se olisi?” Xela huokaisi. ”Tai siis, muut hahmot oli selvästi fiktiivisiä. Urbam oli vaan väännös entisestä päämoderaattorista… ja Daleva oli ehkä joku klaanilainen? Ja Arukap on anagrammi Kapurasta. Ei siinä olisi järkeä, että yksi niistä olisikin ollut oikea tyyppi. Ja sitä paitsi Xentoron hahmo oli nyt vähän kliseinen ja outo muutenkin.”
”No eikö kaikki Kapuran jutut ole outoja muutenkin”, Randa nauroi lämpimästi.
”Hänen nimensä on Xen”, Matoro sanoi lopulta. ”Xentoro on… en tiedä, aika korkealla erilaisissa ironian tasoissa? Kapuran jutut oli outoja, kuten sanotte.”
”Onko hänellä oikeasti mustia aukkoja luova miekka?” Randa kysyi.
”… ei tietääkseni?” Matoro vastasi.
”Mitä lyijyoven takana oli?” Randa jatkoi.
”… emme koskaan menneet katsomaan.”
”Hah! Sen takia Kapura ei ollut edes tehnyt karttaa siitä, mitä sen takana oli”, Xela tajusi ylpeänä. ”Me menimme sinne heti.”
”Mitä siellä sitten oli?” Matoro kysyi.
”Hatuntekijä. Se… taisi tehdä mielisairaalan potilaista hattuja, jos tajusin juonen oikein. Perustuiko se johonkin oikeaan asiaan?” Xela sanoi.
… niin, tottahan hän oli Hatuntekijän tavannut, Kapuran oman pään sisällä. Nukentekijä oli sellainen asia, mitä hän ei taatusti nostaisi esiin tällaisessa kevytmielisessä keskustelussa.
”Ehkä johonkin”, Matoro sanoi suurpiirteisesti ja katsoi tyhjyyteen matoranien ohi. Tuntui absurdilta keskustella siihen sävyyn ehkä hänen elämänsä traumaattisimmasta päivästä. Siinä oli jotakin vapauttavaa.
”Niin… Kapura oli pelinvetäjänä suoraan sanottuna aika raivostuttava, mutta hänen seikkailuistaan kyllä aina paistoi tietty… en tiedä, ironinen intohimo?” Xela mietti ääneen. ”Sellainen, että hän välitti niistä…”
”Ehkä se olisi terveempää, jos toat osaisivat puhua elämänsä jutuista enemmän”, Randa jatkoi ystävänsä ajatusta. ”Ei millään pahalla…”
”Ehkä se on ihan totta…” Matoro mietti. Se kalvoi häntä, miten ihaileva Randan katse oli koko ajan. Auringot paistoivat tämän kasvoilla, kun tämä katsoi Toa Matoroa. Mitä hänkin olisi mahtanut ajatella, jos olisi tiennyt, mitä Aft-Amanassa oli oikeasti tapahtunut? Tai Ko-Metrun taivaan yllä? Oli hänkin melkoisen surkea toa… lähinnä ylläpito tiesi totuuden Metru Nuista, ja muille kiinnostuneille siitä oli muodostunut lähinnä jonkinlainen sankaritragedia, joka oli johtanut Toa Umbran katoamiseen (ja paluuseen!) ja ehkä myös Toa Kapuran lähtöön… mutta ei sen takia, että klaanilaiset olisivat tehneet jotain pahaa. Se oli yksinkertaisesti sellainen tragedia, missä sankareiden vastavoimat olivat liian suuret ja liian voimakkaat, sellainen legenda jonka opetus tuli sisukkuudesta ja pelkästä selviytymisestä, ei voitosta. Ehkä se kauniimpi versio Metru Nuin Klaanilaisten Tarusta ansaitsikin olla se, mikä muistettiin…
Keskustelu oli vaimentunut. Kaksi muuta eivät oikein tienneet, mitä sanoa, ja Matoro vaikutti vajonneen johonkin melankoliseen mietteeseen.
”Niin… kun kerran jäin juttelemaan Kapuran kanssa pelien jälkeen”, Xela sanoi mietteliäänä. ”Hän puhui siitä, ettei oikein uskonut mihinkään kohtaloon tai tarkoitukseen, ja että ikinä ei voinut tietää, minkä suunnan ottaa. Ja kun olen miettinyt sitä, niin luulen, että hän oikeasti lähti, koska viimein tajusi jonkun suunnan.”
Matoro katsoi matorania.
”Niin… niin varmaan”, hän huokaisi. ”Kyllä minäkin olen ajatellut sen noin. Että hän lähti, koska ymmärsi sen tekevän hänet onnellisemmaksi kuin täällä pysyminen. Että oli aika vaihtaa uuteen roolipelihahmoon…”
”Uuteen roolipelihahmoon?” Randa katsoi kysyvästi.
”Niin, Kapura oli elänyt monta elämää. Monilla eri nimillä”, Matoro kertoi. ”Ihan jo se, että on toa, oikeastaan kirjoittaa sinulle uuden hahmon, eikä aiemmalla pelaamista voi oikein jatkaa.”
”No mutta onhan Klaanissa monta toaa, jotka eivät kovin paljoa toa-kohtalosta stressaa”, Randa sanoi. ”Ei kaikki toat voi olla hirmu sankarillisia, ei niin kuin sinä tai Toa Tawa. Tai ei kaikki varmaan pysty siihen. En minä ainakaan pystyisi.”
”Toa Randa…” Xela virnisti. ”Salamoiden valtiatar! Melkein Tawan veroinen…”
”JOS minusta tulee toa, niin sitten Xelastakin pitää kyllä tulla.”
”No eiköhän Kohtalo sen päätä.”
”Ei vaan toiset toat päättävät sen!”
”Mutta kai se jotenkin luetaan tähdistä?”
”Tai kysytään yksisarvisilta.”
”Randa, yksisarviset ei ole mikään oikea juttu!”
”Sinä et ole vaan tuntenut niiden olemusta vielä! Matoro! Kerro Xelalle, että hevoset ovat todellisia! Se ei usko!”
”Niin siis te kohtasitte Kapuran kanssa hevosen siellä labyrintissä. Kapura teki siitä roolipelin”, Randa selitti. ”Eli sinä olet nähnyt hevosen!”
”Niin, siellä oli… hallusinaatioita aiheuttavaa kaasua. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.”
”Hevonen pelasti teidät Bro-Koron Keisarilliselta Inkvisitiolta”, Randa puski.
”Hei haloo pahvi, mitä jo Kapura ei aina ollut ihan totuudenmukainen sen roolipeleissä”, Xela muistutti.
”Kai siellä jokin olento oli”, Matoro myönsi. ”Mutta siis olimme ihan huumeissa. Se oli todella huono idea. Emme tienneet, että labyrintissä olisi mitään sellaista.”
”Minä näin kerran hevosen, kun olin maistellut sieniä…” Randa myönsi hieman syyllisen oloisena.
”Randa! Sinun ei pitäisi tehdä noita juttuja!” Xela parahti.
”… joo minullakin on huumeista vain huonoja kokemuksia ”, Matoro sanoi.
”No joo, se oli vain yksi kerta”, Randa puolustautui. ”No siis uskotko sinä, että se oli hevonen, Matoro?”
”… varmaan? En tiedä kauheasti hevosista, paitsi sen mitä Kapura kertoi, ja usein on mahdoton tietää oliko se vitsi vai totta. Ehkä se oli jonkinlainen henkimaailman hevonen. Jotakin siellä oli.”
”Ahaa! Niin kuin yksisarviset!” Randa kiljaisi voitonriemuisena.
”Randa, Matoro juuri sanoi, että he olivat aivan aineissa siellä…”
”Ei se tarkoita, että mitä näkee, olisi epätosi”, Randa intti.
”No Kapura ei ollut uskonut hevosiin, vaikka oli siellä Matoron kanssa! Mitäs siihen sanot?”
”No Kapura ei oikeastaan koskaan kertonut kantaa siihen suoraan. Heporintin arvoitus on juuri se, että oliko niitä hevosia vai ei”, Randa jatkoi. Hän sai viimeisen sanan, sillä vastarintaa ei kuulunut kummastakaan suunnasta.
”Okei, mutta”, Randa nosti etusormensa ilmaan ja katsoi Matoroa. ”Nyt kun olet siinä! Niin miksi vaihdoit suurnaamiotasi! En ole kuullut keneltäkään hyvää selitystä.”
”Pahin viholliseni löi minua naamaan miekalla”, Matoro sanoi naama peruslukemilla.
”Aa. Toivottavasti siinä ei käynyt kovin pahasti. Älä huoli, minusta tuo arpi saa sinut näyttämään vähän karskimmalta…” Randa nauroi.
”Randa!” Xela puoliksi parahti, puoliksi nauroi.
”Okei no onko tällä uudella naamiollasi joku tarina? Täytyyhän sillä olla!” Randa kysyi.
Matoro huokaisi.
”Xen antoi sen minulle…”
”No TUO nyt ainakin on romanttista”, Randa julisti.
”Niinhän se vähän taitaa olla”, Matoro myönsi.
”Tuleeko Mustalumi haarniskan väristä vai toisin päin?” Randa jatkoi kyselyään.
”No mistä muusta se nimi muka tulisi?” Xela kysyi.
”Mystisestä menneisyydestä? Ehkä se on pimeyden metsästäjä -nimi”, Randa ehdotti.
”Se taitaa tulla ihan haarniskan väristä”, Matoro sanoi. ”Onhan se epätyypillinen jään toalle.”
”Onko se inspiroitunut Toa Ämkoon haarniskasta? Tai siis silloin kun hän vielä. Noh, oli meidän porukassa.”
”Ei, minulla oli tämä jo ennen kuin tunsin Ämkoota. Se on vain sattumaa.”
”Se saa sinut näyttämään salaperäiseltä”, Randa sanoi.
”Minä en luullakseni ole kovin salaperäinen henkilö…” Matoro puolustautui.
”No et ehkä omasta mielestäsi”, Randa vastasi. ”Tai siis onhan se totta, että meillä on Klaanissa aika paljon oudompaakin väkeä, se on just hyvä, mutta kyllä sinunkin juttujen seuraaminen on aika vaikeaa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Tuota, jos voin kysyä, niin miksi sinä oikeastaan olet niin kiinnostunut siitä, mitä olen tehnyt?”
Kysymys jotenkin pysäytti Randan, joka jäi sanattomaksi hetkeksi. Hän vilkaisi Xelaa ja sitten taas Matoroa.
”No… ööh. Kaikki suuret tarinat kertoo siitä, mitä toat tekee. Eikö se ole aika perus!”
”Niinpä kai”, Matoro vastasi.
”Tai niin… okei, myönnän että olen kyllä tykännyt toa-tarinoista niin kauan kuin muistan. Toa Tawan takia minä tänne tulin. Et voi uskoa miten siistiä oli, kun kuulin, että paras ystäväni pääsee niin lähelle Tawaa! Mutta etenkin nykyään, kun jutut on miten on, se tuntuu jotenkin… en tiedä, se auttaa siinä, ettei mieti ikäviä asioita. Joo, tiedän että olette vain tyyppejä, mutta oikeasti? Kyllä minä koen oloni turvallisemmaksi siellä missä on Toa Tawa ja Toa Suga ja Toa Matoro ja Super Toa Santor, vaikka sitten olisikin sota.”
Randan silmäkulmasta oli kadonnut pilke.
”Anteeksi! Ei puhuta sotajutuista tämmöisenä iltana”, hän kuitenkin palautti itsensä pian syvemmistä vesistä. ”Te kaksi saatte huolia niistä liikaa muutenkin…”
”Jotkut sanovat, että vaikeudet seuraavat toia. Että siellä, missä on miekkoja, tulee vääjäämättä käyttöä niille”, Matoro vastasi hiljaa.
”No minun kotikylässäni olisi kyllä ollut toalle käyttöä, vaan ei ollut ketään”, Randa sanoi. ”Ja Xela lähti Metru Nuilta sodan takia, ei sielläkään sota toien takia alkanut.”
”Anteeksi, en tarkoittanut sitä niin”, Matoro vastasi. ”Tuo on surullisen tuttu tarina.”
”Niin… en siis tarkoittanut mitenkään syyttävästi”, Randa sanoi.
”Ei, kyllä minä olen miettinyt tuota”, Matoro kertoi. ”Ennen Klaaniin tuloa olin kiertelevä toa. Jotkut ryhtyvät siihen, koska kokevat pystyvänsä tekemään niin enemmän hyvää. Tawakin teki niin ennen tänne tuloaan. Mutta suojeli kylää tai kulki maailmalla, aina oli paikkoja, joissa olisi tarvittua toia mutta heitä ei ollut. Onneksi auttaa voivat muutkin kuin toat.”
”Joo, meidän kylän sheriffi oli skakdi”, Randa naurahti. ”Mutta ei se tuntunut samalla tavalla turvalliselta, kuin että jos olisi ollut toa…”
”Onhan meidän sheriffimme täälläkin skakdi”, Matoro virnisti.
”Niin, joo. Tiesitkö että hänestä on tehty elokuvia?” Randa kysyi. ”Ne on ihan suosikkejani. Vaikka kyllä Toa Lhikanista on vielä parempia kuin Viimeisestä Vartijasta.”
”Joo, tiedän”, Matoro naurahti hieman. ”Minun alalla kyllä vähän pilaa toimintaelokuvat itseltään.”
”Niin, oikeasti kiitos kauheasti kun olet vastaillut tyhmiin kysymyksiini”, Randa sanoi.
Xela oli ollut hiljaa jo tovin, ja lähinnä seurannut kaksikon keskustelua ajatuksissaan. Lopulta Randan kyselyn hieman tauotessa hän otti suunvuoron.
”Tawalla on ollut aika samanlaisia mietteitä”, hän sanoi hiljaa. ”Ei hän haluaisi huoliaan minulle purkaa, mutta kyllä sitä käy aina välillä. Ja hyvähän se on, hän tarvitsee henkilöitä, joille puhua. Minusta se tuntuu… no, jotenkin epäreilulta, että toisille kasataan niin valtava vastuu vain siksi, että he osaavat hallita luonnonvoimia. Ei salamat tee kenestäkään parempaa johtamaan linnaa tai kaupunkia tai taistelua.”
Kaksi muuta katsoivat Xelaa.
”No, hän voisi olla puutarhuri jossain kaukana, jos haluaisi”, Matoro pohti. ”Mutta hän halusi tehdä jotakin enemmän.”
”Kun mietin vaikka Kapuraa, eikö ole ihan uskottavaa, että hän lähti, koska tällaisena aikana etenkin toalla on valtava paine tehdä jotakin… no, sodan eteen”, Xela puhui. ”Hänen mukanaanhan lähti toinenkin toa, poliisi Taguna. Osaan kuvitella, miten jotkut toat painivat sen kanssa. Rauhallisempana aikana ei tarvittu kaikkia, mutta nykyään… velvollisuus on armoton kahle.”
”Niin”, Matoro kohautti olkiaan. ”Vaikka ei Kapura juuri koskaan velvollisuudesta huolehtinut.”
”Ei ainakaan ääneen”, Xela huomautti. ”Mutta kuten sanoit, hän ei ollut kovin avoin henkilö.”
”Niinpä kai”, Matoro myönsi.
”Niin, halusitko sinä puhua jostakin?” Xela kysyi. ”Tai sanoit silloin, että koit syyllisyyttä Kapuran lähdöstä…”
Niin tosiaan, Matoro mietti. Hän oli aivan unohtanut sen vuodatuksen, joka oli johtanut hänet tähän pieneen vertaistukiryhmään. ”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan. Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”
”Minä… minä luulen, että tämä auttoi jo aika paljon, kiitos”, Matoro myönsi. ”Olen murehtinut siitä, ettemme oikein ehtineet… noh, puhuneet välejämme kuntoon. Tai emme me riidoissa erottu… mutta kesken.”
Umbran kanssa oli ollut sama juttu… mutta sen hän oli saanut korjattua, kiitos Kohtalon tai sattuman tai Zorakin.
Matoranit olivat hiljaa hetken. Matorosta tuntui hieman tyhmältä jakaa sydäntään puolitutulle sillä tavalla… mutta ehkä se oli myös vapauttavaa, etteivät he tienneet kaikkea. Vaikka Matoron ja Kapuran välit olivat viikkoina ennen tämän lähtöä… noh, normalisoituneet, Matoro katui ettei ollut vain sanonut, että hitot siitä merirosvojutusta, en minä halua sinulle ikuisesti katkera olla. Paljon asioita oli sanottu heidän välillään, mitä Matoro katui. Mutta se oli myöhäistä nyt.
”Onhan tuo aika inhimillinen murhe…” Randa mietti hiljaa. ”Siitä taitaa kärsiä kaikki taivaan alla siitä huolimatta onko toa vai matoran…”
Xela nyökkäsi.
”No, hyvä jos ainakaan ette olleet riidoissa lähtiessänne”, hän yritti keksiä valoisaa puolta.
”Niin”, Matoro mietti. ”Anteeksi, onhan tämä vähän outoa kun valitan tästä teille… eipä kai kellään ole tähän mitään vastauksia.”
”No eihän tuossa ole vastauksista kyse”, Randa sanoi yllättävän voimakkaasti. ”Ei kaikkia juttuja vain ’ratkaista’ niin kuin jotain mysteeriä roolipelissä. Oman itsensä kanssa eläminen on kokopäivätyö! Se on joskus helppoa ja joskus – nykyään aika usein – vaikeaa, mutta pitää silti keksiä miten siinä laukkaa eteenpäin.”
”… laukkaa?” Matoro ja Xela kysyivät yhteen ääneen.
”Kulkee huolettomasti kuin hepo Zakazin arolla… elää siinä hetkessä eikä jossain muussa! Carpe diem!” Randa julisti.
Xela pyöräytti silmiään. Matoro mietti taas outoa hevoskohtaamistaan. Oliko siinä ollut jokin salainen avain mielenrauhaan?
… tuskinpa vain.
”… no, kiitos”, toa lopulta vastasi. ”Niin… eihän tästä kai mitään lopullisia vastauksia voi oikein saada. Olen yrittänyt pitää mieleni nykyhetkessä niin paljon kuin mahdollista. Tehdyissä virheissä on turha velloa, ja tulevaisuuden haaveet pitää joskus osata sysätä syrjään.”
”Niin Kapurakin kai yritti elää”, Randa sanoi. ”Hänen elämänsä oli ihan sekaisin, mutta ainakaan hän ei jäänyt paikoilleen. Monta rautaa tulessa. Tai sinä nyt varmaan tiedät paremmin.”
”Luulen, että olet ihan oikeassa”, Matoro myönsi. ”No, ei tämä murehtimalla parane. Pitää vain uskoa, että Kapura tiesi, mitä teki.”
”Niin, hän oli kyllä voimakastahtoinen”, Xela sanoi. ”Minäkin luulen, että hän tietää kyllä, mitä tekee.”
”Malja maailman oudoimmalle roolipelaajalle!” Randa sanoi ja nosti enimmäkseen tyhjän teemukinsa ilmaan.
”Ja maailman huonoimmalle pelinvet–” Xela jatkoi, mutta linnakkeen kuulutusjärjestelmän tuttu jingle keskeytti hänet. Kahvion hälinä hiljeni äkkiä, ja monien katseet kääntyivät kovaääniseen katossa, vaikka samaltahan se näytti kuin aina ennenkin.
”Ylläpidon tiedotustilaisuus pidetään Adminaukiolla kello kahdeksan. Turvallisuussyistä tiedotetta ei toisteta radiotaajuuksilla.”
”Tiedätkö sinä mistä tässä on kyse?” Randa kysyi hieman huolestuneena ystävältään.
”Minulla on arvaukseni”, Xela vastasi. ”Mutta vaikka tietäisinkin, en kai minä salaisia admin-asioita teille kertoisi…”
Matoro katsoi kelloa seinällä muistettuaan, ettei hänen oma taskukellonsa näyttänyt aikaa. Kahviossa hälistiin, ja väkeä kerääntyi terassin puolelle seuraamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Kolmikko söi nopeasti iltapalansa loppuun ja siirtyivät pian muun joukon jatkoksi ulos. Ilta oli kolea.
Kahvio sijaitsi hieman pohjakerrosta ylempänä, joten sen terassilta saattoi nähdä suoraan Adminaukiolle. Kellotornin edustalle oli tuotu koroke, jolla seisoivat Toa Tawa sekä Keetongu. Kaukaa katsottuna Tawa näytti jotenkin todella pieneltä verrattuna kyklooppiin. Kirkkaat valot loistivat heidän takanaan. Aukiolla oli todella paljon kansaa, ja terassillakin oli hyvin ahdasta, kun kaikki yrittivät saada paikan aivan reunalta. Pidempänä Matoro näki aika monen yli tai hartioiden ohi, mutta Xela ja Randa eivät edes yrittäneet päästä aitiopaikoille, vaan istuivat penkillä terassilla monen muun kanssa.
”Hyvää iltaa kaikille”, Tawan ääni kaikui suurista äänentoistolaitteista, joita oltiin varmasti käytetty useammalla keikalla. Toa Kyberi näkyi lavan sivustalla varmistamassa, että kaikki pelasi. Keskustelun kakofonia vaimeni hieman. Jokin koko tilanteessa tuntui raskaalta, painokkaalta.
”Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.”
Koko Klaani pidätti hengitystään.
”Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.”
Vai sellainen pikku projekti, Matoro hymähti muistellessaan miten vaatimaton Tongu oli ollut taannoin saunassa. Keskustelu ympärillä nousi heti, mutta äänentoisto vain jyräsi sen alleen.
”Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista.”
”Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.”
”Seuraavaksi lentoa johtava Keetongu kertoo käytännön yksityiskohdista, jotka teidän on tärkeä tietää. Kaikki yksityiskohdat löytyvät myös lehtisistä, jotka ovat jo jaossa, sekä mistä tahansa edellä mainituista toimipisteitä.”
Klaanilaiset kuuntelivat kaiken samalla hartaudella kuin temppelissä, mutta moni ei osannut keskittyä kovinkaan hyvin. Ajatus lähtemisestä, mikä oli ollut useimmille aiemmin vain syrjään työnnetty haave, oli äkkiä muuttunut todelliseksi heidän edessään. Toisaalta myös paikkojen vähäisyys suhteessa kaupunkilaisten määrään nosti huolta, ja kenties myös mahdolliset vaarat. Kaikki halukkaat eivät mahtuisi mukaan. Toisissa se herätti solidaarisuuden – muut tarvitsevat niitä enemmän – ja toisissa kilpailuvietin: piti varmistaa oma paikka mahdollisimman nopeasti.
Jotkut lähtivät Kahviosta juoksujalkaa jo ennen kuin kuulutus oli ohi. Mitään kaaosta ei kuitenkaan syntynyt, kevyttä sekasortoa vain. Matoro katseli mietteliäänä kaikkea äänekästä hälinää ympärillään, kun klaanilaiset pohtivat kovaan ääneen, mitä tehdä. Hänen oli pakko myöntää, että ajatus Metru Nuille lähdöstä kummitteli jälleen, mutta sen hän osasi jo sysätä syrjään. Oli pakko.
Mutta samaa taistelua velvollisuuden kanssa näytti käyvän joku toinenkin. Xela oli hiljaa ja katseli toisten ohi tyhjyyteen. Hän istui penkillä Randan vieressä. Salamatar herätti ystävänsä kohmeesta tönäisemällä tätä.
”Niin, mitä luulet! Että millaista siellä Rumisgonessa olisi…” Randa nauroi.
”Tuota, en minä tiedä”, Xela mutisi. ”Tai siis…”
Hän kääntyi katsomaan Randaa. Tämä näki ystävästään läpi melkein heti, ja virne muuttui järkytykseksi.
”Sinä… sinä siis oikeasti harkitset sitä?” Randa kysyi.
”No…” Xela vastasi vaitonaisesti. ”Tai siis… etkö sinä? Ollenkaan?”
”Sinähän jättäisit Tawan ihan pulaan”, Randa sanoi kuin vitsinä, jolla yritti epätoivoisesti keventää tilannetta.
”Kyllä hyviä sihteereitä aina löytyy”, Xela puolustautui ja katsoi lattiaan.
”Okei, mutta entä kaikki meidän ystävät? Hataku ja Lipes ja Aino ja muut?” Randa kysyi.
”Randa, kyllä te selviätte”, Xela vastasi. ”Anteeksi, minusta tuntuu, että jos tietäisit yhtä paljon kuin minä, sinäkin pelkäisit…”
”Xela en minä selviä!” toinen parahti ja halasi ystäväänsä. ”Mutta en halua jättää heitä ja kaikkia muita mahtavia tyyppejä täällä…”
Matorosta tuntui siltä, että oli seuraamassa kiusallisen läheltä jotakin, mikä oli täysin kahden ystävyksen välinen asia, mutta ei ehtinyt poistua, kun Randa veti häntä ranteesta.
”Matoro! Sano tuolle säkille että me tarvitaan sitä täällä… velvollisuus ja kaikki se!” tyttö sanoi kovaäänisemmin kuin tarkoitti. Mies pysähtyi, katsoi heitä ja huokaisi.
”Ehkä se ei ole minun paikkani sanoa, miten teidän pitäisi elää elämäänne”, Matoro lopulta sanoi. ”Anteeksi, Randa, minusta ei ole tässä apua. Hyveistä ei pitäisi tehdä kahletta.”
Randan suu vääntyi mutruun ja hän irrotti otteensa toasta.
”Sihteereillä ei taida olla suuria Kohtaloita”, hän mutisi. ”Muuten varmaan neuvoisit jäämään.”
”Randa, eikö tuo ole vähän epäkohteliasta vetää hänet tähän…” Xela huomautti.
”Ei se haittaa”, Matoro sanoi ja kyykistyi matoranien tasolle. ”Kuulkaas… ehkä sitä ei kannata ajatella lopullisena erona. Kuka tietää, vaikka kaikki olisi hyvin ensi vuonna, ja Xela pääsisi takaisin tavallisella postialuksella?”
Hän ei tiennyt, uskoiko siihen itsekään, mutta mitä muutakaan toa-soturi olisi voinut sanoa?
Randa otti surkeana kiinni Xelan kädestä. Xela nyökkäsi Matoron suuntaan.
”Hetken pelkäsin, että alkaisit oikeasti puhumaan velvollisuudesta”, Xela myönsi.
”Hyvä jos olen perillä omastani”, Matoro sanoi ja nousi. ”Sinuna laittaisin vauhtia, jos tahdot hyvästellä ystäväsi. Tehkää jotakin sellaista ennen lähtöä, minkä muistatte. Koskaan ei tiedä, milloin näette seuraavan kerran…”
Hänen oli käännettävä kasvonsa nopeasti, etteivät matoranit olisi nähneet hänen liikutustaan. Hänen mieleensä palautui viimeinen, hädin tuskin nukuttu yö Metru Nuilla. Olet minulle vielä sen tanssin velkaa…
”Kiitos, Matoro”, Xela sanoi. ”Randa, mennään. Minulla on pari tuntia aikaa, eikä pakkaukseen mene kuin hetki. Älä nyt aloita mitään synkistelyä nyt, kun et sinä ole sitä ennenkään tehnyt.”
Randa nyökkäsi ja piti edelleen tiukasti kiinni ystävänsä kädestä.
”Jos näet Kapuraa Rumisgonessa, kerro terveiset”, Matoro huikkasi vielä. ”Ja Randa, jos ikinä tarvitset mitään, kyllä minulla on aikaa.”
Randa vilkutti hänelle ja sai loihdittua kasvoilleen virneen kyynelistä huolimatta. ”N-nähdään!”
Hän vilkutti ja jätti matoranit terassille. Nämä istuivat vieri vieressä ja käsi kädessä. Sellaisia hetkiä toistui taatusti kaupungissa kaikkialla. Pelon, rakkauden ja velvollisuuden ristiriita repi melkein kaikkia. Matoro livahti Kahviosta niin pian kuin pystyi, ja yritti saada ajatuksensa jonnekin muualle Metru Nuilta. Piti ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä.
Olisiko hänellä jotakin arvokasta lahjoitettavaa, mitä ei tarvittu sodassa? Ehkä pitäisi koluta hieman seikkailuarkkua. Sieltä löytyisi taatusti jotakin. Kyllä, piti keskittyä johonkin sellaiseen. Muut saisivat miettiä Rumisgonea.
Tongu istui kahvion sohvalla ja siemaili kaakauta höyryävästä kupista. Aamuauringot pilkistivät pilvien lomasta kaupungin kattojen ja niiden takaa näkyvien muurien yläpuolella. Mitään erityisempää ei näyttänyt tapahtuvan: aamu-uniset vielä nukkuivat, mutta yövuoron vahdinvaihto oli jo tapahtunut ja aulassa touhusi tavallinen päivähenkilökunta.
Tongu piirteli sormellaan karttaa pöydällä olevaan ruskeaan juomatahraan ja nojasi leuallaan toiseen käteensä. Paljon hoidettavaa, paljon mietittävää, paljon säädettävää. Kunhan nyt vain pääsisi hommiin.
”Helei.”
Juuriadmin veti vastakkaisen tuolin esiin pöydän alta ja istahti vastapäätä Tongua. Tawa vilkaisi Tongun tahrapiirustusta ja kiitti hajamielisesti tarjoilijaa, joka laski teekupposen hänen eteensä. Juuriadminilta ei pikkurahoja Kahviossa kyselty.
”Terve”, sanoi Tongu ja nyökkäsi tavalla, jonka pystyi tulkitsemaan myös pieneksi kumarrukseksi.
”Pahoittelut viivästyksestä”, Tawa sanoi tarjoilijan poistuttua. ”On varmaan turha sanoa, että pari viime päivää ovat olleet vaiheikkaita.”
”Ainakin saimme pari pientä voittoa, joten ei kai siinä mitään. Yksi pirulainen pois ja meille kaksi toaa. Onnistunut operaatio myös meidän Lohrakeilta. Kuulin, että sinä sen homman kuitenkin paketoit. Kiitos.”
Jätti vilkaisi olkansa yli kahvioon, joka ei ollut erityisen täynnä; vajaa kymmenen erikokoista henkilöä, lähinnä kaupungin matoran-kansaa sekä Klaanilehteen syventynyt Super Toa Santor. ”Luuletko, että täällä on tarpeeksi rauhaa, vai mennäänkö johonkin yksityisempään? Hommasta ei kannata puhua liian julkisesti vielä.”
Tawa tarttui teekupposeen lämmitelläkseen sormiaan, ja tarkisti omien olkapäidensä yli nopeasti.
”Voimme siirtyä johonkin kokoustilaan, jos tilanne sitä vaatii. Mutta olen yrittänyt olla poissa tornistani tavallisen kansan keskellä viime aikoina niin paljon kuin mahdollista.”
Siksikö että sieltä linnakkeen uuden kattokoristeen näki parhaiten, olisi Tongu voinut kysyä. Mutta se ei tuntunut hienotunteiselta.
”Olen samaa mieltä! Ja luulen, että se, että minä ja sinä juttelemme vaan täällä lisää jollain tavalla uskoa asioiden hoitamiseen. Mutta muutenkin. Se, mitä yritämme… ei ole ihan pikkujuttu, eikä varmasti minkään sotataktisen pelikirjan mukaista. Kuuluu asiaan, että semmoiset projektit saavat alkunsa kahviokeskustelusta.”
”Olen miettinyt sitä aika paljon sen verran kuin olen muilta murheiltani ehtinyt. Puolet minusta on sitä mieltä, että tämänkaltainen tempaus on sitä hullua optimismia, jolle koko Klaani on pystytetty, ja puolet minusta uskoo että, noh…”
Tawa kumartui pöydän yli ja vilkaisi vielä sivuilleen.
”Että voimme vain hukata Laivaston lippulaivan näin. Ja kuka tietää, mitä hirveämpää voisi tapahtua. Ole rehellinen. Uskotko yhä, että me pystymme tähän?”
”Uskon, että häviäminen on helppoa ja siihen pääsee tekemättä mitään. Aion olla mukana. Ei ole muuta tulevaisuutta kuin onnistuminen.” Tongu naurahti kolkosti. ”Tai näin kuvittelen ’kohtalon’ toimivan. Oikeasti ajattelen, että pääsemme ilmalaivalla joka tapauksessa nopeammin Rumisgoneen kuin ne saavat kunnon laivakeskityksen aikaiseksi, mikäli Rautasiipi ei ole valmiudessa. Takaisintulo on vaikeampi ennustaa, mutta jos saamme evakot pois kyydistä, olemme jo voiton puolella. Kolmessa ulottuvuudessa manöveeraaminen on muutenkin helpompaa kuin pinnalla kelluminen.”
Tawa ei viitsinyt siihen sanoa, että hänen silmissään tässä kuljettiin huomattavasti useammassa ulottuvuudessa kuin kolmessa. Aika, historia, valinnat, kohtalo. Kezenin sanat pyörivät pikakelauksella hänen päässään eestaas. Ne olivat liian suuria ajatuksia — tämä oli käytännönläheinen ongelma käytännönläheisille toimille.
”Puhuin Samelle, ja hän oli sitä mieltä, että meillä täytyy olla varasuunnitelmia. Ja jonkinlainen varaprotokolla siltä varalta, että nazorakit ovat valmiimpia johonkin tällaiseen kuin osaamme aavistaakaan. Oletko ehtinyt miettiä asiaa?”
Tongu koitti katsoa Tawaa terävästi. Same oli hyvä suunnitelmissa ja protokollissa, mutta oliko selakhi kuitenkaan perillä saakelin isoilla ilmalaivoilla lentämisestä?
”Minusta meidän pitää hyödyntää salausta ja yllätystä mahdollisimman paljon, eli olla käyttämättä radioliikennettä muuten kuin vakavassa hädässä. Se vaikeuttaa varasuunnitelmien käyttöönottoa. Minä ajattelin, että ottamalla ylimääräistä vettä ja hiiltä mukaan voimme korjata kurssia tarpeen mukaan. Ja jos kohtaamme jo menomatkalla liikaa vastarintaa, niin pitää kääntyä ja palata takaisin. Mutta realistisesti ajateltuna olemme oman onnemme nojassa, kun pääsemme tarpeeksi kauas Klaanista. Oliko Samella jotain konkreettista?”
”Pohdimme, että siirrämme rannikkovartiostoa ja Telakan resursseja valmiuteen suojaamaan Tahtorakin liikkeellelähtöä, ja odottamaan sen paluuta. Vahtimaan nazorakien laivaston varalta, ehkä puolustamaan tai varoittamaan teitä. Sen verran kuin niitä on turvallista käyttää, toki, ilman että Klaanin itsensä puolustus kärsii. Osaatko arvioida, kauanko matkassa edestakaisin menee?”
”Ei tarvi, olen käynyt siellä Tahtorakilla ennenkin. Lennän sen yleensä seitsemään tuntiin, mutta viisi on vielä realistinen tavoite. Käyttää enemmän polttoainetta, mutta se on pieni hinta. Olemme säästäneet sitä aika tavalla, kun isot koneet ovat maanneet tallissa ja Toranga on poissa. Sanoisin… lähtö kahdelta yöllä pimeimmällä tunnilla, seitsemältä Rumisgonessa kun kauppiaat ja merirosvokuninkaat heräilevät, puoliltapäivin liikkeelle ja viideltä taas Klaanissa. Viisitoista tuntia kokonaisuudessaan, jos pääsemme lentämään suoraan eikä maassa tule viivytyksiä. Mutta vastaanottokomitea on hyvä idea, ja aion ottaa turvamiehiä. Tahtorak kantaa kahta Lohrakia, ja lentäminen on stressittömämpää, jos Ämtur katselee Ilmaraptorista olkani ylitse.”
Tawa laski teekupposensa pöydälle ja nappasi jostain vyötäröltään pienen lehtiön hienoa ohutta paperia. Hän alkoi rustailla nopeita muistiinpanoja mustekynällä.
”15 tuntia eestaas”, Tawa toisti hiljaa. ”Ja viet mukanasi 500 kaupungin asukasta jäämään sille tielleen.”
Tavalla tai toisella sille tielleen, pieni ääni Tawan tajunnassa kuiskasi. Hys.
”Turvamiehiä. Onko sinulla ajatuksia operaation henkilöstöstä?”
”Olen puhunut Rumisgonesta puhtaan teoreettisesti Kapteeni Veryamusingin kanssa, ja luulen, että hän olisi hyödyllinen merirosvodiplomatiassa. Käsittääkseni hän tekee aiheesta lisensiaatintyötä Klaanin kansanopistolla. Sitten tarvitsen jonkun, jolla on valtuuksia ja auktoriteettiä neuvotella koko Klaanin puolesta. Karismasta olisi hyötyä. Pari riuskaa kaveria on hyvä olla mukana. Ja jos joudumme taisteluun, niin tulen toa tulipesässä auttaa rikkomaan nopeusennätyksiä. Lisäksi minua huvittaisi tietää, mitä ilman toa saisi aikaan tällaisella tehtävällä. Mutta nimiä en osaa sanoa.”
”Valtuuksia, auktoriteettiä ja karismaa”, maisteli Tawa. ”Kuulostaa Geen hommalta, mutta joudumme pärjäämään ilman. Minä… en ole lähdössä, enkä usko, että Visokki on paras vaihtoehto tällä hetkellä. Onko moderaattori riittävä?”
”En ajatellut hetkeäkään, että adminedustus olisi mukana, älä sitä huoli! Ne ovat vain jotain merirosvoja. Moderaattori riittää aivan hyvin.”
”Samen lähettäminen on liian riskialtista. Emme kestäisi ilman sekä Geetä että häntä.”
”Kuulostaa kohtuulliselta”, myönsi Tongu.
”Paaco… ajatus on kyllä hauska, mutta hänestä taitaa olla enemmän hyötyä Valvomon puolella.”
”Joo, ja radiohäirintä on tämän tehtävän kannalta oleellista.”
”Make? Hän on… vaikuttava ilmestys, ja puhuttelisi varmaankin merirosvoja. Mutta neuvottelutehtävälle, ehkä ei.”
Tongu nyökkäsi.
”Dox on tietenkin sairaalasiivessä”, mietti Tawa.
”Ehkä hänen kannattaa antaa levätä.”
”Jotenkin nämä satunnaiset nakit lankeavat aina Bladikselle”, sanoi Tawa. ”Mutta ehkä se ei… ole huono idea?”
”Ainakin hän tietää, mitä tuliaseita kannattaa tai ei kannata ostaa”, nyökkäsi Tongu. ”Auktoriteettiä? Osaa huutaa. Karismaa? Isot hampaat ja piikit. Helkkari, se pyörätuolikin sopii sinne jalkaproteesien maailmaan ihan hyvin.”
”Bladis on varmasti mielissään siitä”, Tawa sanoi ja kirjoitti nimen ylös. ”Keitäs toiani halusit sinne viedä? Tulen ja ilman toa?”
”Joo. Troopperi auttoi Ilmaraptorin tulipesässä Abzumoa vastaan käydyssä legendaarisessa ilmataistelussa, mutta hän on nyt… poissa. En tunne Klaanin toavoimia niin hyvin itse. Hetkinen… Siellä oli se toinenkin tulen toa, hiljaisempi kaveri, uudehko jäsen. Blezer?”
”Bloszar”, korjasi Tawa. ”Hän työskentelee Zeruelin tehtaalla.”
”No, vaikka sitä voisi kysyä. Ilman toia en edes muista… Sen yhden meikäläiset pelastivat Veljeskunnan saarelta, mutta se ei taida olla taistelukunnossa. Pongu? Koobee?”
Tawa pudisti päätään.
”Sairasvuoteella hänkin. Toivon, että ei kovin lopullisesti, mutta… en ole liian optimistinen hänen suhteensa. Voyager on yksi vaihtoehto, jos hän suostuu poistumaan saarelta niin pitkään, kun hänen toa-veljensä on kateissa.”
”Kiitos. Jos vaikka joku modeista voisi kysyä heitä, niin olisin kiitollinen. Ja pari pelotonta isoa kaveria kanssa. Osittain siksi, että sellainen näyttää hyvältä neuvotteluhuoneissa, ja toisaalta siksi, että jonkun pitää kantaa kaikki ruoka ja aseet Tahtorakiin. Bodyguard ja toinen titaani, vaikka. Siinä se aika lailla on. Minä valitsen Laivaston väestä miehistön. Ja toki lähtövalmisteluissa tarvitsee kaikki jotka irtoavat: järjestelemään, valvomaan, laskemaan ja tullaamaan.” Tongu katseli kahviossa ympärilleen. ”Siitä tulee rankkaa, mutta ainakin suhteellisen turvallista. Lähtöhommasta siis.”
”Kun mietin ronskeja tyyppejä, en voi olla ajattelematta Xxonnia”, Tawa hymähti. ”Yhtä talkkaria ilman pärjäämme 15 tuntia, jos oikein pinnistämme.”
”Hyvä ajatus. Siinähän meillä alkaa olla jo tiimi kasassa. Sitten toinen tärkeä puoli: tarvitsemme aika tavalla rahaa. Olen käsi ojossa. Osaatko sanoa, kuinka paljon saamme kasaan?”
Tawa käänsi lehtiötä taaksepäin — Tongun silmän alta vilahti oletettavasti kolmisen aiemman kokouksen muistiinpanoja. Käsiala oli siisti, mutta muistiinpanoista välittyi lähinnä käytännönläheisyys ja tehokkuus, kuin niitä olisi pitänyt kirjoittaa äärimmäisellä vauhdilla.
”Pyysin Xelaa kaivelemaan vähän vanhaa tietoa edellisen Rumisgone-reissun ostoksista, ja Bladikselta karkeaa arviota hinnoista sellaiselle tuliase- ja ammustilaukselle, joka Tahtorakin tavaratilaan mahtuisi. Ja sitten tein sen epäkiitollisen tempun, että vilkaisin Bio-Klaanin kassaan ja jouduin arvioimaan, kuinka paljon laitamme vaakakuppeihin ruoka & aseet.”
”Minä luulisin, että ne ovat erilaiset markkinat. Ruoka ostetaan rahalla. Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän ruokaa. Kiireestä joudumme maksamaan lisämaksua, mutta kauppohin ei pitäisi liittyä epäselvyyksiä. Merirosvot haluavat erilaista valuuttaa. Normaalisti ne hamuavat kulta-aarteita, mutta meidän tapauksessamme aarre on tärkeämpää kuin kulta. Jotain turhamaista, ainutlaatuista ja kaunista. Löytyyhän meiltä varastoista vaikka mitä”, huomautti Tongu.
”Kylmänä käteisenä voisin luvata 180 000 ratasta”, Tawa sanoi taas hiljempaa. ”Varastojemme penkomiseen tarvitsen jonkun, jolla on vähän silmää sille, mikä muuttuu Rumisgonessa aseiksi. Ja keräys lienee hyvä idea.”
”180 000 ratasta…” Tongu mietti summia päässään. ”Ja sitten evakkojen apukassa. Ei niitä voi Rumisgoneen puille paljaillekaan jättää. Mutta minusta me voisimme rajoittaa rahan viemistä saarelta, takavarikoida isompia omaisuuksia lähtijöiltä ja rahoittaa niillä hanketta. Aika usein rikkailla on eniten hävittävää.”
”Puhut varmasti järkeä”, Tawa sanoi siemaisten teetään mietteliäästi. ”Mitenköhän paljon rahaa saisi Dok… anteeksi, Voitto Korporaation paronin mukautuvasta haarniskasta?”
”Meillä on sellainen? Voiko sitä käyttää muut?” ihmetteli Tongu, joka ei ollut ihan varma, mistä puhuttiin.
”Voin sanoa, että kokeiltu on. Arvon paroni jätti sen vahingossa saarelle, ja siitä on sen jälkeen ollut aika paljon vääntöä. Gee on yrittänyt saada siitä lunnasrahoja paronilta. Henkilökohtaisesti olen ollut valmis luopumaan siitä jo aika monta vuotta.”
”No, minä ajattelin ehdottaa myös aseiden vientikieltoa saarelta, mutta jos kukaan meistä ei pysty käyttämään sitä, niin kai se kannattaa vaihtaa johonkin hyödyllisempään. Jos sen vaikka asettaa hienosti johonkin mallinukkeen, jossa on kullattu tietolaatta, ja myy historiallisena artifaktina, niin varmaan menee. Siltä Veryamusingilta kannattaa kysyä näistä, kyllä merirosvo merirosvon tuntee.”
Tawa jäi selvästi jumiin ajatukseen, ja selaili vihkostaan. Sitten juuriadmin nosti vakavan katseen Tongua kohti.
”Ryöstötavaran myyntiä Rumisgonessa, salamyhkäinen operaatio yöllä… Tongu, ole rehellinen. Olemmeko… olemmeko me sinusta merirosvokaupunki?”
”Huono on merirosvokaupunki. Mereltä katsottuna muu klaani näkyy sen linssin läpi”, vastasi Tongu diplomaattisesti. ”Itse kyllä sanoisin mieluummin ilmarosvokaupunki, jos se sopii.”
Kaikki huonoimmat keskustelut ulkomaalaisten diplomaattien kanssa, joita Tawa oli ikinä käynyt tästä aiheesta, palasivat hyökyaaltona takaisin. Vapauden ja anarkian unelma Välisaarten suojassa, paikka jossa kuka tahansa sai olla mitä tahansa, johtajinaan mestariton ja maaton toa, pelottava visorak ja silmäpuoli ex- pimeyden metsästäjä… Odinan, Makutain veljeskunnan ja Mata Nuin ritarikunnan vannottu vastustaja, anarkian ja itsemääräämisoikeuden sininen valtakunta, keskivertoa enemmän raajarikkoja ja proteeseja…
Tawa ryysti yhä pitempään teetä ja yritti niellä sitä ajatusta. Ei. Aivan levotonta, ei.
”Mikäli tämä onnistuu”, Tawa sanoi mietteliäänä, ”meidän täytyy vakavissamme harkita, että pidämme yhteyttä Rumisgonen päätyyn jatkossakin — noin jo mahdollisten liittolaisten ja merisaarron läpi tapahtuvan kaupankäynnin takia. Ja sitten minä kai joudun harkitsemaan, että hankin silmälapun ja papukaijan ja lakkaan teeskentelemästä.”
”Tawa, nazorakit pommittavat ja ampuvat meitä, ja viemme siviilejä turvaan ja ostamme ruokaa. Minä en aio sanoa ’yarr’ tai hankkia puista raajaa. Se ilmarosvojuttu oli vitsi. Teemme mitä tarvitsee. Mutta liittolaiset on aina hyödyksi, eikä Rumisgone varmaan oikeasti ole sen pahempi kuin Xia tai Stelt tai Metru Nui. Tämä maailma nyt on vain tämmöinen, eivätkä kaikki naapurit ole Skakdinavioita tai…” Tongu naputti pöytää. ”Helkkari, en minä edes keksi kahta harmitonta saarta. Ja Naviakin on niemimaa. Mutta tärkeää: Me olemme ne hyvät tässä!”
”Tässä kohtaa taitaa olla joka tapauksessa selvää”, Tawa sanoi, ”että vastaus tähän kaikkeen on kyllä.”
Tongun piti melkein fyysisesti estää itseään hihkaisematta liian innostuneesti julkisella paikalla. Kyllähän hän uskoi, että Tawa lopulta suostuisi — mutta oli mahtavaa kuulla se ääneen.
”Nonnih! Kuule, ’salamyhkäinen operaatio yöllä’ kuulostaa aika hauskalta. Oletko varma, ettet halua salaa tulla mukaan?”
”Jollain tasolla olen sitä mieltä, että jos teen päätöksen lähettää teidät näin vaaralliseen matkaan, minun pitäisi olla mukana katsomassa sen lopputulos. Mutta… linnakkeessa ei ole toista toimintakykyistä adminia. Ei, vaikka Visokki uhmaa sairaslomaansa aina, kun silmäni välttää. Päätänä.”
Tongu virnisti. Harvalla johtajalla oli ikiomaa voimasanaa. ”Näet lopputuloksen, kun laskeudumme Klaaniin iltapäivällä ruumassa ruokaa ja ruutia. Minä kiitän, ja lähden kuumentamaan sellaista pätsiä, joka kantaa meidät Rumisgoneen ja takaisin. Kolmen yön ja neljän päivän päästä, jos se sopii. Järjesteltävää on, äläkä ylläty, jos tulen ovesi taakse kysymään asiaa jos toistakin. Mutta ensinnä haen Veryamusingin käsiini, niin saamme rattaat pyörimään. Tästä tulee iso juttu.”
Tawa joi teekupposensa loppuun ja nousi seisomaan.
”Autan sinua kaikin tavoin, joilla vain vielä pystyn”, hän sanoi. ”Ja Same voi auttaa valmistelemaan saattuetta ja vastaanottokomiteaa. Lisäksi…”
Tawa nykäisi lehtiöstään hyvin täyteen kirjoitetun sivun, taittoi sen ja työnsi sen pöytää pitkin Tongun valtavaan käteen.
”Rumisgonessa on varmaan isoin kirjasto tällä puolella Välisaaria meidän jälkeemme. Jos teillä on yhtään luppoaikaa ruuan ja aseiden lisäksi, vilkaiskaa löytyisikö joku noista. Vaehran ja Geevee olisivat varmasti tyytyväisiä.”
Keetongu silmäili listan nimiä läpi hajamielisesti, eikä edes heti yrittänyt ymmärtää. Aivot? Kuulosti korkealentoiselta sellaisella tavalla, joka ei ollut täysin hänen aluettaan — mutta mikäli hän kykenisi auttamaan häntä lukeneempia lihastyöllä, hän tekisi voitavansa.
”Käskystä. Katsotaan, pitääkö jonkun ottaa nimiinsä kirjastokortti siellä, vai harrastavatko merirosvot sellaista laisinkaan. ’Lainaaminen’ kuulostaa siltä, että sillä on vähän eri merkitys merirosvoille.”
Tawa hymähti aidon hyväntuulisesti.
”Kiitos tästä keskustelusta. Myönnän, että tämä on isompi riski kuin minusta on miellyttävä ottaa, mutta katuisimme varmasti myös, jos emme edes yrittäisi. Ja sitä paitsi…”
Hän naurahti hiljaa ja pudisti päätään.
”Jos se auttaa kaupanteossanne, niin kai minä voin olla piraattikuningatar tämän kerran. Varoittakaa hirmuisuudestani.”
Tongu veti käden lippaan. ”Asia harvinaisen selvä, teidän hirmuisuutenne salaneuvoksetar. Vie terveisiä Samelle ja Visokille. Näkemiin!”
”Hei vain. Tuokaa tuliaisia, ja muistakaa nauttia matkasta. Viinakaupoille vasta kun työt on tehty!”
”Totta kai. Tuomme sinulle pullon jotain hienoa!”
Tawa hymyili, nyökkäsi ja lähti astelemaan pois Kahviosta — ja oli mahdotonta sanoa, kuinka vitsillä hän harkitsi asennuttavansa lankun, josta työntää keinottelijat hain ruuaksi Visulahteen. Valinta oli tehty, riski oli otettu, arpa oli heitetty. Vain raaka työ odotti — ja jos Suuri Henki soi, suurenmoiset voitot.
Telakka
Tongu astui käsiään hieroen toimistoonsa ja sulki oven perässään. Lounastauko oli ohi, ja ulkona Laivaston väkeä palaili kaupungin suunnasta töihin. Tehmut nosti katseensa kirjanpidosta. ”Näyttää siltä, että sait vihreää valoa”, matoran kommentoi.
”Kyllä vaan. Tästä se lähtee. Teimme jo Veryamusingin kanssa raa’an suunnitelmarungonkin.” Tongu ojensi ruskean paperin Tehmutille joka selasi sen läpi tarkkaavaisena.
”Vaikuttaa toiveikkaalta. Kapteeni taitaa olla tyytyväinen, että Klaani panostaa merirosvosuhteisiinsa. Hän arvelee, että sieltä saa kelpoisasti aseistusta. Näyttää suhtautuvat luottavaisesti merirosvokuninkaaseenkin.”
”Hän oli hommasta pirun innoissaan. Äijästä näki, että hänen erikoisosaamisensa vihdoin tunnistetaan. Ettei merirosvoelämä ole pelkkää sekoilua. No, sitten nähdään. Kunhan päästään ensin perille. Minä kutsun käräjät koolle.”
Tongu napsautteli seinällä olevasta messinkitaulusta vivuja alas ja venttiilejä auki. Hän kopautti pari kertaa onttoa metallikartiota, joka törrötti seinästä. Jätti rykäisi.
”Huomio kaikki Laivastolaiset! Pikakokous kaikille, joiden palvelus sallii irrottautumisen viidentoista minuutin päästä tornihuoneessa! Niille, keillä on päivystyspalvelus, kerrotaan kokouksen anti mahdollisimman pian jälkikäteen. Tämä on TÄRKEÄÄ. Nähdään kohta!” Tongu sulki venttiiliin ja istahti alas Tehmutia vastapäätä.
”Entä parakeissa asuvat veljeskuntalaiset, Telakalle majoitetut evakot ja satunnaiset vierailijat? He alkavat kyllä epäillä jotain ja pian, kun kuhina Tahtorakin ympärillä alkaa.”
”Sille ei voi mitään”, vastasi Tongu. ”Mielelläni minä kertoisin suoraan, koska se helpottaa asioiden hoitamista. Mutta sitten sana kuitenkin leviäisi, evakuointi on iso juttu. Ja silloin menettäisimme edun, vaikkei kukaan tarkoituksella vuotaisikaan Allianssille. Onhan täällä tohinaa muutenkin, ja Tahtorakin asukkaille on tehty jo alussa selväksi, että alusta voidaan käyttää sotatoimissa. Ajattelin aluksi vain sanoa, että sitä lämmitetään, jotta se ei olisi niin kylmä syyskeleillä.”
”Joku saattaa jopa uskoa tuon, ehkä”, sanoi Tehmut. ”Mutta olen samaa mieltä. Jos ei selitä mitään, niin huhut vasta liikkuvatkin. Ninjat tuskin kyselevät, he ovat vaitonaista sakkia.”
Keetongu nyökkäsi. ”Meidän ei tarvitse vaieta kuin kolme päivää. Luulen, että se onnistuu. Ja ehkä jotkut Tahtorakin asukkaista lähtevät evakkomatkalle mielellään, kun ovat jo tutustuneet alukseen. Olisi apua, jos mukana olisi niitä, jotka eivät enää pelkää alusta.”
”No, sekin voi olla monella järkytys, kun kuukausien kotipaikka nouseekin yhtäkkiä taivaalle ja alkaa kiitää meren yläpuolella. Sanonpahan vain, että risteilyisännän vastuusi ei ole ihan pienemmästä päästä, emmekä ole kuljettaneet moista määrää henkilöitä ikinä. Olen iloinen, että Tawa oli myöntyväinen, mutta en toisaalta ihmettele, että hän tarvitsi lisäaikaa.”
”Toivottavasti Rautasiipi pysyy vielä muutaman päivän omilla teillään”, vastasi Tongu. ”Minusta se on epäreilu laite. Mutta toivottavasti ne ajattelevat samalla tavalla Tahtorakista. Jos ne edes muistavat sen olemassaoloa.”
”Kohta ainakin muistavat”, totesi Tehmut.
Tehmutin ja Keetongun noustessa tornihuoneeseen oli siellä jo toistakymmentä laivastolaista, ja lisää saapui koko ajan. Osalla oli Lohrak-lentäjien valmiusvarusteet päällä, toiset olivat noen ja rasvan peitossa. Huoneessa kävi innostunut supina, joka vaimeni johtajien tullessa paikalle. Kaikki silmäparit katsoivat Tongua jännittyneinä.
”Onko totta, että aiomme vihdoin iskeä torakoita vastaan yhdessä ja kunnolla?” kysyi Gord, riuska po-matoran, ja loi nyrkillä kämmentään. ”Ei, vaan että Guardianista on saatu havainto ja aiomme hakea hänet kotiin!” ehdotti toiveikkaana Wepon, ta-matoralainen Lohrak-lentäjä. ”Ei siihen nyt kaikkia tarvittaisi”, huomautti Ontor, joka istui Ternokin kanssa eturivissä. ”Liittyy varmana Rautasiipeen.”
”Ei mitään noista”, sanoi Tongu ja katsoi seinäkelloon. Se oli yhtä vaille. ”Paitsi jälkimmäiseen vähän. Kohta se selviää. Kai te jätitte hätähenkilöstöä kuitenkin alas?”
”Siniset ja keltaiset Lohrakit ovat valmiustilassa, niin kuin aina siitä asti, kun niiden doktriinit perustettiin”, murahti Valitai. Lohrak-päällikkö nojasi seinään ikkunaseinällä kädet puuskassa.
”Hyvä hyvä. Tarvitsen muutamia teikäläisiäkin pian. No niin… kello alkaa olla pykälässään. Käykäähän istumaan, Walsinats, Kormakh, Paltak, tervetuloa. Hyvä…” Tongu asettui huoneen estradille, ja Tehmut sulki portaisiin vievän oven. Jätti silmäili yleisöään, joka koostui matoralaisista ja Kapherista.
”Me otamme Tahtorakin ja lennämme Rumisgoneen ja takaisin neljän päivän ja kolmen yön päästä”, lausui Tongu vakavana. Hän sai vastaukseksi hurraahuutoja. Muutama naamio pysyi vakavampana.
”Suunnitelma salainen, mutta olen saanut sille tänään Tawan hyväksynnän. Emme halua, että nazorakit tietävät tästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä – liian myöhäistä niille. Eli: älkää puhuko tästä kenellekään. Ei löpinää tuopin äärellä, ei haastatteluja Klaanilehteen! Ilmoitan teille tästä nyt, jotta saamme Tahtorakin lähtökuntoon ajoissa. Sen tulipesä on ollut kylmänä kauan. Ohjaamme savut kaappausventtiilien kautta painesäiliöön, ja jos joku kysyy, niin lämmittäminen on tärkeää aluksen ylläpidon kannalta.”
”Ja mikä on matkan tarkoitus?” kysyi Ämtur, yksi Laivaston tärkeimmistä lentäjistä. ”Evakuointi, Nimdan metsästys, varusteiden haku, apuvoimien nouto?”
”Ensimmäinen ja kolmas. Otamme yhden lastin evakkoja – olemme päätyneet siihen, että neljäsataa on realistinen luku. Nimda ei liity tähän, ja apuvoimista en ole kuullut. Haemme aseita, mutta myös ruokaa. Niin kuin vanhaan aikaan.”
Käsiä nousi pystyyn oikealla ja vasemmalla. Tongu aloitti eturivistä. ”Garson, ole hyvä!”
Punainen matoran nousi seisomaan. ”Hydraulisen Vapauden ja Torangan sodanaikaiset lennot päättyivät kumpikin pakkolaskuun. Tiedätkö jotain ylimääräistä, jos uskallat lentää Tahtorakilla?”
”Tiedustelumme mukaan Rautasiipeä ei näkynyt lähivesillä kahteen viikkoon.” Ontor iski silmää ja Tongu nyökkäsi tälle. ”Se on purjehtinut pois kantamaltamme, ja oletamme, ettei se ole Rumisgonen reitillä. Lisäksi en usko, että Tahtorak on vastus, jota Tulikärpänen itselleen etsii. Rautasiipi voisi varmaankin pudottaa Tahtorakin ilman kummempia valmisteluja, mutta Tulikärpänen iskee harvemmin, ja sen ainoa esiintyminen Viidakkosaarella oli luultavimmin pitkään suunniteltu operaatio. Jos nämä toiveikkaat ajatukset pitävät kutinsa, on meillä harminamme enää loput nazorakien ilma- ja merivoimista.” Tongu kohautti olkiaan. ”Ei pieni vastus, mutta Tahtorak voi selvitä siitä.”
”Mutta se ei lennä toivolla”, Garson sanoi.
Tongu silmä tuikki punaisena. ”Ei, vaan hiilellä ja taitavalla miehistöllä! Tuletko mukaan? Tarvitsen vastuullista mieltäsi toivoni tueksi. Jonkun pitää olla perillä aluksen kokonaiskuvasta.”
”Tulen, kun kysytään. Totta kai”, vastasi ta-matoran.
”Jos vastuullisuutta tarvitaan, niin minä olen varmaan poissa laskuista”, nauroi Ämtur.
”Sinun ottamisesi Tahtorakille olisi tuhlausta”, sanoi Tongu vakavana. ”Ota Ilmaraptori ja pysy näkymättömissä. Parempi panostaa vahvoihin kohtiin ja pitää joku yllätysetu niin kauan kuin mahdollista. Kuitenkin haluat.”
Ämtur näytti peukaloa ja virnisti.
”Sitten tarvitsen tietenkin tavalliset hiilenlappaajat ja apulentäjät. Tahtorak kantaa nyt kahta saattoalusta, niitä käänteisiä versioita, joten tarvitse kaksi Lohrak-paria. Sekä ampujat etu- ja sivupattereihin. Mutta – tämä on tärkeää – tämä ei ole taistelutehtävä, ja sen parempi, mitä vähemmän käyttöä tykeille on. Voisimme aseistaa Tahtorakin hampaisiin asti ennen lähtöä, mutta minusta se ei kannata. Jos epäonnistumme, menettäisimme paljon arvokkaita tykkejä. Eikä raskas aseistus välttämättä auta meitä pääsemään läpi. Siinä auttaa enemmän yllätys, nopeus ja lentokorkeus.”
”Kuinka paljon ampumamiehistöä aiot siis ottaa? Ampuja, lataaja ja mekaanikko per cordak?” kysyi Le-matoran Bardu.
”No… mitä vähemmän miehistöä ja tykkejä meillä on mukana, niin sitä vähemmän Laivaston vahvuudesta joutuu vaaraan”, sanoi Tongu, mutta epävarmemmin. ”Niille on kuitenkin eniten käyttöä täällä, Klaanin tukena.”
Tämä sai aikaan mutinaa ja ihmetystä monessa paikallaolijassa. Laivaston johtajan vastahankaisuus ilmalaivojensa aseistamisessa tunnettiin, mutta tämä meni liian pitkälle. ”Aiotko keventää Tahtorakin aseistusta?” kysyi Bardu ällistyneenä.
”Mitä vähemmän painoa, sen nopeammin pääsemme lentämään. Eikä sivutykkejä ole suunnattu saarronmurtoa vaan ilmataistelua varten. Ja olisi meillä kuitenkin Lohrakit ja Ilmaraptori apunamme, niistä on enemmän hyötyä. Keulapatterit ja yhdet raskaat per kylki riittäisivät, arvion”, Tongu selitti.
”Älä nyt hulluja puhu. Eivät yhdet tykit nyt paljon painoa lisää Tahtorakin massaan verrattuna!” sanoi Eglares, Laivastoon Kiltainmaan evakoista ampujaksi liittynyt onu-matoran. ”Kerrankin kun meillä on mahdollisuus niitä käyttää. Olet itsekin päivitellyt, että Tahtorak vaan makaa toimettomana hallissa. Kyllä se koskee myös tykkejä.”
”Olen samaa mieltä”, nyökytteli tämän veli ja ampujapari Brithomba. ”Eihän siinä ole kuin kuusi patteria. Olemme kuivaharjoitelleet niillä, ja toisten kylkitykkien poistaminen pistäisi iskostetut toimintakuviot uusiksi. Jos aiomme murtaa saarron, niin murretaan se kunnolla!”
”Suoraan sanottuna olin ehdottaa lisätykkien asentamista”, täydensi vielä Kengbo, kiven kansaan kuuluva ampuja. ”Mutta se taitaa olla turha toivo.”
”Tämä on opettavaista kummankin puolin”, myönsi Keetongu. ”Mennään sitten nykyisellä aseistuksella. Mutta tästä minä en aio perääntyä: yksi ampuja per tykki, kuusi yhteensä, pois lukien Lohrakien ja Ilmaraptorin ampujat. Ohjaamon ja ruuman miehistö voi toimia ampujien apuna, jos sille on tarvetta. Me saamme myös Laivaston ulkopuolista apua, joten emme joudu hoitamaan kaikkea tappelua itse: olen pyytänyt Tawalta kahta toaa, ja uskon, että Bladis ja Äksä ovat tulossa mukaan.”
Tieto nostatti joukossa tyytyväistä nyökyttelyä ja muutaman innostuneen hihkaisun. ”He ainakin tietävät, että vihollisia kannattaa ampua”, sanoi Ämtur. ”Saat vielä huomata, että Tahtorakin aseistukselle tulee käyttöä.”
”En epäile sitä”, nyökkäsi Tongu. ”Mutta tykkimiehet ovat kaikista haavoittuvammissa paikoissa, koska ampumakansia ei voi kokonaan sulkea. Olemme pulassa, jos tänne ei jää ketään, joka osaa niitä käyttää. Operaation aikana tai sen jälkeen.”
”Sanot ’tykkimiehet’ ja ’miehistö’, mutta minä aion kyllä tulla mukaan”, sanoi Daiwen. Hän oli yksi Laivaston harvoista jäsenistä, joka ei tunnistanut itseään näistä termeistä.
Tongu näytti yllättyneeltä. ”Luulin, että olet kirjuri.”
”Olen minä kirjurikin. Olethan sinäkin insinööri ja lentäjä ja välillä ampuja ja maanalaisten iskujen kommando. Viime aikoina ei ole ollut kauheasti kirjurinhommia, ja olet itsekin sanonut, että kaikkien kannattaa osata jotain hyödyllistä hätätilanteen sattuessa. Joten olen harjoitellut raskailla cordakeilla, niin kuin moni muutin.”
”Tarkkasilmäisempää ampujaa saat etsiä”, sanoi Kengbo, joka oli Daiwenin ampujapari.
”Uskotaan, uskotaan. Itse asiassa, minulla taitaa olla yksi homma, joka sopii myös kirjuripuolelle. Tämä on suoraan Tawalta.” Tongu kaivoi esiin paperilla olevan listan. ”Tarvitsevat nimittäin joitain kirjoja, jotka liittyvät luullakseni Nimdaan sekä Avdeen, joka hyökkäsi tänne Avrakh Feterrojen kanssa ja jonka otuksen Lohrakit pysäyttivät katolle. Taianomaisia juttuja, siis. Voi olla kaukaa haettua, että niitä on Rumisgonen kaupunginkirjastossa, mutta kannattaa yrittää.”
”Unista ja legendoista? Aivot? Lienevät tärkeitä, jos itse Tawa pyytää”, vastasi ga-matoran katsoen listaa. ”Eihän sitä tiedä. Onhan se iso satama kuitenkin.”
”Se on. Ja siellä on toivottavasti meille aseita ja ruokaa siinä mitassa, että saamme käännettyä sodan ja alkavan talven kohti voittoa. Eli kyllä te pääsette vielä ampumaan. Daiwen ja Kengbo, Eglares ja Brithomba, Hoto ja Kobram – te olette ehdotukseni ampujiksi. Ja ottaisin Ankhtorin ja Savan apulentäjikseni. Saamme pari riuskaa titaania rahtaamaan, mutta ammattilaisiakin tarvitaan. Kiinnostaako Paltakia ja Kormakhia nakki?”
”Se olisi kunnia-asia! Mietinkin, josko pääsen enää koskaan Tahtorakin kyytiin” julisti vanha ahtaaja Kormakh. Myös ta-matoran Paltak nyökkäsi myöntävän vastauksen; hän oli ollut mukana epäonnistuneessa iskussa Tulikärpäsen kimppuun, ja siitäkin oli selvitty.
”Ja Ternok ja Ontor…” aloitti Keetongu vaikeana, ”tavallisesti olisitte lähtökohtaisesti mukana lisäkäsinäni ja -aivoinani. Mutta vaarallinen tehtävä vihollisen merialueille ei ole juttu, mitä Ternok tarvitsee ihan vielä. Ja Ternok tarvitsee Ontorin ja Ontor Ternokin, joten ehdotan, että jäätte vielä Klaaniin pitämään linjaa Tehmutin ja muiden kanssa.” Jätti huokaisi. ”En voi pitää teitä poissa sodan vaaroista ikuisesti, mutta vielä on aikaa toipua.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Ontor. ”Onnea matkalle vaan. Olet jo tarpeeksi kykenevä pärjäämään ilman meitä!”
”Todella toivon niin”, sanoi Tongu. ”Ja viimeiseksi uskon, että mestari Valitai on paras valitsemaan saatto-Lohrakien miehistöt tehtävää varten. Ja siihen liittyen: haluan lähes ympärivuorokautiset tiedustelulennot Rumisgonen suuntaan seuraavalle kolmelle päivälle. Erityistarkkailussa saartorengas ja Rautasiipi. Lisäksi Same laatii suunnitelman siltä varalta, että joudumme taisteluun palatessamme tänne. Moni teistä, jotka eivät lähde mukaan, saatte tehdä silloin osanne. Varsinkin Lohrak-lentäjiä tarvitaan.”
”Valitsen sopivat lentäjät tehtävälle”, vastasi Valitai. ”Otatte tosiaan melkoisen riskin. Uskon sen olevan perusteltu. Mutta samalla toivoisin, että otatte Laivaston akuuteimmat tarpeet huomioon, jos se on suinkin mahdollista. Yli puolet tehtävistämme viimeisen kolmen kuukauden ajalta on ollut Lohrakeilla, mutta uusien rakentaminen on kiinni kunnon potkuripuun saatavuudesta. Rumiskorossa on säilynyt paljon laivanrakennustaitoa, jonka Xian rautateknologia on muualta syrjäyttänyt. Tiedän veistämön, jolta saisitte tarvittavia osia tai ainakin raaka-ainetta, mikäli aika ei riitä aihion tekemiseen.”
”Kannatan”, sanoi Lohrak-lentäjä Swenard. ”Olisimme vähemmän äärirajoilla, jos voisimme kouluttaa lisää lentäjäpareja omilla koneilla. Lohrakeiksi on halukkuutta, vaikka homma on vaarallinen. Vauhti kiehtoo!”
”Huomio on hyvä. Minun aikani menee joka tapauksessa ruoanhankinnassa, sillä minulla on siihen sopivat suhteet.” Keetongu yritti pitää kiinni ajatuksesta, että hän voisi hoitaa operaation aikana edes yhden rauhanaikaankin sopivan homman. ”Ehdotan, että sovitte asiasta saatto-Lohrakien kanssa, ja he voivat hakea potkurit tai niiden ainekset veistämöltä samalla, kun minä käyn ruokakaupassa.”
Tämä vaikutti tyynnyttävän myös Laivaston haukat. Lisäkysymyksiä ei enää tullut, vaan yleisö katsoi keltaista jättiläistä odottavaisena.
”No niin! Edessä on enää kaikki työ ja homma. Varsinaiseen voimanponnistukseen on vielä hetki, mutta meidän höyrymyyrien työ alkaa NYT. On huollettavaa, öljyttävää, rassattavaa, tyhjennettävää ja täytettävää. Minä menen nyt Tahtorakille, ja ottaisin mielelläni mukaan Ankhtorin, Sava ja Kormakhin, niin saamme lämmityksen alkuun. Toimintaan! Meidän aikamme lentää koittaa vihdoin!”
Tahtorakin ramppeja pidettiin yleisesti alhaalla, koska aluksen hytteihin majoittunut evakkoväki kulki niistä koteihinsa. Kaksi ramppia laskeutuivat sivulle ruuman molemmilta puolilta. Tongu nousi sisään Ankhtor, Sava ja Kormakh vanavedessään; Garson jäi tarkistamaan, että saatto-Lohrakien laukaisukiskon sähkömagneettijärjestelmä toimi suunnitellulla tavalla. Kolmikko kulki ruuman perältä koneistosammion hämäriin. Lattiaa ja koneenosia peitti noki ja hiilipöly, rautaiset pinnat olivat kylmiä. Pyöreän tilan keskellä nousi valtavan paksun puurungon lailla alapotkurin öljytty akseli, joka yhdistyi korkeuksissa suuren männän kampeen. Kolmen päivän ja neljän yön jälkeen se pyörisi vinhaa vauhtia ja nostaisi ilmalaivan evakoineen ja miehistöineen taivaalle. Sitä olisi ollut vaikea kuvitella, jos ei olisi todistanut ihmettä monia kertoja aiemmin.
Kormakh veti hämärästä roikkuvasta narusta, joka avasi hiilisiilon luukun. Sata kiloa Visulahdelta ruopattua sedimenttiä rojahti kaivosvaunun tapaiseen laariin, joka kulki hyvin laakeroiduilla pyörillä suurta akselia lattialla kiertävillä kiskoilla. Sava tiputti öljytipat kuhunkin pyörään, ja Tongu työnsi alkuun nitisevän mutta lopulta hyvin tottelevan vaunun pyöreää rataa akselin toiselle puolelle.
Kormakh hyppeli vaunun takana lattian kohdassa, joka oli pohjatekstuuriltaan hieman erilainen. ”Liikeessä luukun pitäisi avautua automaattisesti kun tässä seisoo, mutta se on kylmänä tietenkin jumissa”, vanha matoran sanoi. ”Se täytyy avata manuaalisesti.”
Tongu kyyristyi ja tarttui isoilla sormillaan tulipesän luukun alapinasta. Hän pinnisti reisillään, käsillään ja selkälihaksillaan, ja pätsin rautaportti aukeni. Yläasennossa toa olisi mahtunut kävelemään sisään kumartumatta. Sisällä oli mustaa. Vain vaivoin nelikko erotti tulipesän syvyyksissä käärmemäisesti kiemurtelevat vesiputket. Suurimpien putkien sisällä matoralaiset olisivat mahtuneet ryömimään.
Epäröimättä Kormakh astui sisään ja koputti alas kaartuvaa vesiputkea. Se kumisi vaimeasti. ”Täällä on ainakin vettä. Hyvä. Nämä kannattaa aina tarkistaa manuaalisesti, jos mittareissa on joku tukos. Eivät ainakaan pala puhki…” Muut tietenkin tiesivät tämän, mutta Kormakhille oli tärkeää sanoa nämä asiat; se oli eräänlainen onnea tuova rituaali.
He olivat raudan, tulen, höyryn ja liikkeen syntysijoilla. Tahtorakin sydän oli kuin muinaistemppeli, Tuliadoriumi ajalta ennen öljyä ja sähköä. Kuukausia se oli ollut kuolleena ja kylmänä, autiona lukuun ottamatta varmuushuoltoja ja Kormakhia, joka kävi siellä välillä hengittelemässä ja muistelemassa. Tongukin vietti aikaa enimmäkseen komentosillalla, johon hänen parhaat muistonsa liittyivät. Hän oli suunnitellut koko aluksen, myös sen ytimessä olevan koneiston ja tulipesän. Mutta tätä paikkaa katsellessaan hän tunsi, että oli enemmänkin tehnyt todeksi jotain, joka oli ollut olemassa jo ikiajoista jollain toisella todellisuuden tasolla. Ehkä Tahtorak oli luonut hänet.
Hiljaisena jätti lapioi vaunusta hiilet tulipesän lattialle. Ankhtor ja Sava astuivat sisään ja matoralaiset kokosivat hiilistä röykkiön pesän keskelle. Tongu otti lattialta mukanaan tuomansa juuttisäkin ja kulki kumartuen luukun läpi. Hän asetteli säkistä pitkät halot ristikkäin röykkiön päälle ja täytti niiden välit tuohella.
Keetongu raapaisi pitkän tulitikun, jonka vapiseva loiste täytti tilan.
”Kanna lapsesi siivilläsi. Läpi murheen ja sorron varjojen. Jotta poikasi ja tyttäresi löytäisivät takaisin kotisaaren rantaan, kotimaahan kamaralle, kotilieden ääreen. Eksymättä maailman merille, jäämättä taivaankantta ikuisesti kiertämään.”
Synkät kujat jäivät taakseni, kun astelin asuntooni pimeän porraskäytävän halki. Kaupungin valot eivät paistaneet edes astellessani kolmannen kerroksen ensimmäisestä ovesta sisään, sillä verhot, joilla olin peittänyt toimistoni, estivät hehkuvia kehityksen äpärälapsia häiritsemästä rauhaani.
Asuntoni pimeys esti minua kuitenkin näkemästä häntä, joka oli saapunut apuani anelemaan. Ehdin laittaa hattuni oven pielessä sijaitsevaan naulaan, kun pimeydestä lausuttiin viettelevät sanat.
”Olen odottanut sinua, etsivä.”
Ryntäsin katkaisijalle ehkä hieman nopeammin, kuin arvolleni oli soveliasta. Kattoni ainoalla valolla kesti kuitenkin hetki saavuttaa täysi loistonsa. Sen välkkeen aikana näin kuitenkin kurvikkaan siluetin istumassa työpöytäni päällä. Ja kun silmäni tottuivat valoon, näin hänet kaikessa kauneudessaan. Uhkeimman liskottaren, joka koskaan oli kolkkoa työhuonettani läsnäolollaan siunannut.
”Eikös kello ole melko paljon kaltaisellesi neidolle? Vielä näin levottomalla seudulla”, sanoin yrittäen parhaani mukaan peitellä katseeni suuntaa.
”Omistan tämän alueen”, neito vastasi ja nosti viehkeästi toisen jalkansa pöytäni päälle. Tarkoitus eleen takana oli selvä. Petollinen nainen luuli, että olisin niin helposti vieteltävissä.
”Sitten saanen kysyä, mikä tuo sinut matalaan majaani?”
”Minut on ryöstetty, etsivä hyvä. Jotain minulle korvaamattoman arvokasta on viety. Röyhkeästi ryövätty keskellä päivää! Vain lasikaapin sirpaleet jäljellä!”
Lisko voihkaisi dramaattisesti jokaista lausettaan painottaakseen. Kertomuksensa päätteeksi hän nosti toisenkin jalkansa työpöydälleni. Liskotar käytännössä makasi selällään työhuoneeni keskellä. Nojatuolini vanhat jouset narahtivat peittäen sopivasti äänekkään nielaisuni.
”Tokihan kaltaisesi maanomistajan palveluksista löytyy lainvalvojia, jotka voisivat hoitaa asian… neiti?”
”Rouva. Rouva Adlerr”, nainen vastasi. Tämän pää roikkui nyt ylösalaisin pöydältäni vaaleanpunaiset silmät hämärässä välkkyen.
”Ja voih, kun enhän minä voi heihin luottaa, etsivä! Voihan hyvin olla, että yksi heistä on varkauden takana. Ei! Se on oltava sinä! Vain sinä olet puolueeton! Vain sinä voit ratkaista tämän kammottavan vääryyden.”
Rouva Adlerr oli totta kai oikeassa. Varkaus oli mitä luultavimmin tämän sisäpiiristä järjestetty.
”Mutta mikä mahtaa olla tämä asia, mikä sinulta vietiin, rouva Adlerr?”
”Voih. Se oli rakkaani minulle jättämä. Viimeinen lahja, kunnes hän ennenaikaisesti menehtyi. Se oli kultainen kello, etsivä hyvä. Arvokkain aarteeni.”
Lisko oli valunut pöydälläni niin, että puolet tämän yläruumiista valui kohti lattiaa. Ainoastaan tämän uhkeiden reisien voima piti tätä vielä puoliksi pöydän päällä.
”Kiinnostavaa, mutta täytyyhän minulla olla jotain, mistä aloittaa. Jättikö voro jälkeensä minkäänlaisia jälkiä? Jonkinlaista johtolankaa”, tiedustelin.
Viettelijättären notkea ruumis taipui miltei kokonaan ympäri ja tämän jalat kohtasivat asuntoni puisen lattian. Mutta liskon katsekontakti ei rikkoutunut hetkeksikään. Tämä katsoi minua nyt omien viehkeiden jalkojensa välistä. Tämän huuleen oli akrobatian aikana ilmestynyt sätkä. Herrasmiehenä astelin hänen luokseen sytytin kädessäni valmiina.
”Ei johtoa, mutta lankaa kylläkin. Kyllä vain, etsivä. Särjetyn kaappini kulmaan oli tarttunut punaista lankaa. Tiedäthän, mitä se tarkoittaa?”
Naisen pöllytellessä tupakansavua jalkojensa välissä rohkaistuin itsekin kaivamaan piippuni esiin ja sytyttämään sen. Sauhut rauhoittivat mieltäni ja saivat minut viimein siirtämään katseeni minua viettelevistä eleistä huoneeni seinälle koottuun tapahtumien sarjaan. Punaiset langat yhdistivät rikospaikkoja edellisen kuuden viikon ajalta. Lanka, joka oli jo pienen ikuisuuden kietonut kuvainnollista hirttonuoraa kaulani ympärille.
”Itse Professori”, kuiskasin hiljaa. ”Kuinka hän tähän liittyy?”
”Se sinun täytyy selvittää, etsivä rakas”, Adlerr huokaisi ja nosti selkänsä viimein suoraksi. Nikamien narahdusta säesti huoneen toisella puolella nitisevän nojatuolin äänet. Liskon lempeä kämmen siveli poskeani. Toisella kädellään hän ojensi minulle purkin…
”… silliä?”
Wahti-Wahin punaista silliä, jos oltiin aivan tarkkoja.
”Se oli jätetty hyllyyn kelloni tilalle”, Adlerr voihkaisi. ”Jonkinlainen käytännön pila epäilemättä. Viimeinen pilkan ele rakkaani aikaraudan kähveltämisen päätteeksi.”
Tuijotin purkkia varmasti silminnähden kummastuneena. Voisiko jahtaamani Professori olla niin julma, että jättäisi silliä uhrinsa aarteen tilalle? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Jokin ei nyt täsmännyt. Adlerr kuitenkin epäili varkaudesta omaa henkilökuntaansa. Jos asia olisi niin, mistä punainen lanka oli peräisin? Kysymyksiä oli tarpeeksi herättääkseen mielenkiintoni. Olin tehnyt päätökseni.
”Hyvä on, rouva Adlerr. Minä otan tämän hoitaakseni. Voisimmeko tavata huomenna itse rikospaikalla?”
”Oih! Totta kai!” liskotar voihkaisi kiihkeästi. Hänen sormiensa väliin oli ilmestynyt pahvinen käyntikortti, jonka otin vastaan. Adlerr & Arty co. Pikku-Adoriuminkatu 18. Siinä oli kaikki, mitä tarvitsin. Tuolini sisältä kuului erehtymättömästi ”Ammuu!”
Adlerr kumartui antamaan minulle suukon poskelle. Selkäpiitäni kylmäsi. Sitten liskotar kaappasi minut rintapanssareidensa väliin ja rutisti kovasti. Selkäpiitäni ei enää kylmännyt.
”Luotan sinuun, etsivä rakas. Nähdään huomenna.”
Katsoin, kun Adlerr käveli ovestani pimeälle porraskäytävälle. Tämän kurvikas siluetti pysähtyi vielä vilkuttamaan minulle, ennen kuin ovi sulkeutui jättäen liskon tupakansavut leijumaan piippuni tuprujen sekaan. Vaikka ajatukseni olivatkin pääasiassa jo tutkinnan merkillisissä yksityiskohdissa, en voinut olla ajattelematta Adlerrin massiivisia –
”Hoi! No otitko sen keissin? Tänne kuuluu vähän huonosti”, parkaistiin nojatuolini sisältä. Ajatukseni katkesivat.
Katsoin ällistyneenä, kun pieni silinteripäinen mies kaivautui esiin jostain nojatuolini pehmusteiden sisältä ja mätkähti lattialle eteeni. Pienet sarvet törröttivät kenoon kaatuneen päähineen alta.
”Tohtori hyvä. Mitä teet lepolasseni sisällä?”
”Lepäsin tietenkin. Noh. Kerro nyt! Otitko sen keissin? Vesilasku pitäisi maksaa taas tässä kuussa ja –”
”Älä huolehdi, Tohtori”, vakuuttelin. ”Otin sen. Vaikka jokin tässä haiskahtaa kuin mädäntynyt kala.”
Tohtori kaappasi sillipurkin käsistäni ja asetti sen ikkunalaudalle, jossa se ei voinut satuttaa ketään. Palkinnoksi hyvin tehdystä työstä annoin hänelle neidon käyntikortin, jotta hänkin tietäisi, minne olimme huomenna menossa.
”Oho, ai että iso kiho oikein”, Tohtori vaikuttui raapien samalla sarviensa tyveä. ”Oliko se puljun omistaja ihan? Se jolla on ihan helvetin isot–”
”Juuri hän, rakas Watsonnini”, lausuin. Raotin työhuoneeni verhoja sen verran, että pystyin näkemään ulkona pimeänkin aikaan leiskuvat mainosvalot kaikessa niiden kauheudessaan.
Enhän minä sitä vielä silloin tiennyt, mutta se kohtalon punainen lanka päätyisi johdattamaan minut vielä elämäni suurimpien mysteerien jäljille. Se nainen oli kietonut minut sormensa ympärille ja oli aikeissa kiskoa minut helvettiin mukanaan.
Kävihän se jo silloin mielessäni. Että lieköhän moista aarretta kuin kultainen kello oikeasti olemassakaan. Siihen kysymykseen ei vielä silloin ollut rakkaalla Watsonnillanikaan vastausta.
Vaan mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksen. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olin…
”Minä puren sinua!”
Pino kierrätykseen menossa olevia sanomalehtiä Bio-Klaanin arkistojen lehtilukusalin edustalla kaatui, kun sen vieressä mesoava pieni sininen tonttu polki jalkaansa maahan.
”Sinun ei tarvitse!” Vaehran kivahti nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Minä vain ajattelin, että tahtoisit ottaa pari päivää vapaata sen jälkeen, kun-”
”Puren!” Geevee painotti. ”Minä tarvitsen tätä! Joten voit unohtaa tuuraajan etsimisen, sillä minä lähden mukaan!”
Kätensä tuimana ristinyt Geevee näytti ihan hitusen huolimattomammalta kuin yleensä. Se johtui luultavasti siitä, että sinisen miehen normaalisti taitavasti ja tarkkuudella sidottu punainen rusetti roikkui nyt viitisen senttiä hänen kaulansa alapuolella.
”En minä yritä estää sinua tulemasta. Ajattelin vain, että kaikki meistä ansaitsevat pienen tauon aina silloin tällöin. Ja että nyt olisi varmaan-”
”Oletko ihan tosissasi, että olet valmis mieluummin vastaamaan jokaiseen tuhanteen kysymykseeni jälkeenpäin sen sijaan, että tulisin vain katsomaan sen omin silmin?”
”No tuota…”
”Koska minä aion kysyä jokaisesta hiivatin yksityiskohdasta. Saat satikutia, jos lasket sen turagan kulmien kurtutkin väärin. Ja jos jätät yhdenkin yksityiskohdan mainitsematta, minä-”
”Puret, joo, se kävi selväksi”, Vaehran huokaisi. ”Hyvä on. En koettele onneani enempää.”
Geeveen nyrkki heilahti kerran voiton merkiksi. Sen jälkeen tämä kääntyi takanaan olevalle pöydälle, nosti ainakin kahdenkymmenen kulmalukkokansion pinon käsiinsä ja lykkäsi ne Vaehranin käsiin.
”Hienoa! Mennäänkös sitten? Sinä voitkin kantaa nämä.”
”Öh, mutta Suga tulee vasta puolen tunnin päästä. Eikä meillä ole ketään vahtimassa paikkoja siihen asti.”
Vaehran oli valitettavasti aivan oikeassa. Tuuraajan etsiminen olisi ehkä ollut hyvä idea siitäkin huolimatta, että Geevee koki olevansa sataprosenttisen työkykyinen. Sugan aika arkistoille oli vähentynyt huomattavasti esikunnan perustamisen jälkeen, eikä muita vaihtoehtoja oltu vielä ehditty kartoittaa.
Maakarit tuijottelivat toisiaan hetken. Sitten he vilkaisivat taakseen arkistojen aulaan. Siellä asiakastietokoneen äärelle kumartunut pitkä hahmo työnsi lierihattua hieman syvemmälle päähänsä. Sen jälkeen se jatkoi näppäimistön näpyttelyä ja hädin tuskin ymmärrettävää itsekseen jupisemista.
”Älä edes kuvittele”, Vaehran protestoi ennen kuin Geevee oli ehtinyt tehdä elettäkään.
”En edes sanonut mitään”, tonttu puolustautui.
”Mutta olit aikeissa. Olen pahoillani, mutta hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, jolle antaisin vastuuta.”
”No en minäkään nyt vastuuta… mutta hän on etsivä. Etsivä, Vaehran. Hänen työtään on kirjaimellisesti seurata ja valvoa muita ja pysäyttää pahantekijöitä. Sitä paitsi, Suga on aina pikkuisen etuajassa. Puoli tuntiasi on varmasti lähempänä jotain varttia.”
”Sitä paremmalla syyllä voisimme vain odottaa, että hän saapuu”, Vaehran yritti, mutta Geevee oli jo luikahtanut hänen jalkojensa ohi kohti aulaa. Toa sulki silmänsä, laski mielessään kärsivällisesti viiteen ja huokaisi sitten syvään. Hän puristi kansiot tiukasti rintaansa vasten ja marssi ystävänsä perään.
”Öh, hei”, Geevee aloitti varovaisesti. Etsivän punaiset silmät olivat naulittuina tietokoneen ruutuun, eikä tämä näennäisesti edes huomannut vierelleen saapunutta tonttua.
”Tuota. Me ajattelimme tästä lähteä vähäksi aikaa. Olisiko liikaa vaivaa, jos pitäisit sillä aikaa paikkoja silmällä?”
Mainitut silmät värähtivät hieman. Etsivän sormi kliksautti hiirellä ja kuva, jota tämä oli tuijotellut, vaihtui.
”Katsos”, Geevee jatkoi. ”Kun Suga tulee kohta tähän ja omatoimitiski palvelee kyllä asiakkaita, mutta jos voisit pitää huolta, että kukaan ei tee mitään tihutöitä siihen asti, että hän on täällä.”
Toinen klikkaus. Kuva näytöllä vaihtui taas. Etsivän silmät siristelivät kuin tämä olisi tajunnut jotain merkittävää.
”Kirjaston mestari pyysi palvelusta. Suuren sinisen miehen rusetti kuristi tämän kaulaa kuin hirttoköysi tuomitun kaulalla. Särmän salaisuuksien suojelijan tahto olisi lakini. Herkkymätön katseeni olisi pieni hinta kaikista niistä salaisuuksista, joihin tämä oli päästänyt minut käsiksi.”
”Oho, katsos”, Geevee noteerasi Etsivän huomion ja kiristi viittä vaille tipahtaneen rusettinsa nyöriä. ”Hei, kiitos kauheasti! Mainitsetko vaikka Sugalle, että lähdimme vähän etuajassa?”
”Mestarin pyyntö oli kohtuullinen. Vaikka jäinen soturi olikin osa saastaisen kaupungin korruptoitunutta eliittiä, oli minut sidottu tehtävääni kunnian kahleilla. Vaikka hyljeksin ajatusta hyödyttää järjestelmää, oli minun vastattava myöntävästi.”
”Tattista! No mepä tästä sitten lähdemmekin.”
Etsivä klikkasi taas, ja kuva tämän näytöllä vaihtui vielä kertaalleen.
”Tuhoutumattoman miehen tuhoutunut perintö syövyttää reiän linnakkeen perustuksiin. Vain minä kestän happoa. Ja emäksistä”, Etsivä jupisi. Tämän mietteet jatkoivat matkaansa Bio-Klaanin ojituksien haukkumiseen, kun Geevee lähti jo astelemaan kohti ulko-ovea jättäen pöyristyneen Vaehranin laahustamaan vastahakoisesti tämän perässä.
Se huolettomuus, jolla Geevee oli valmis jättämään elämäntyönsä sen itsekseen höpisevän hullun kanssa ei ollut tontulle tyypillistä käytöstä. Vaehran ei kuitenkaan ollut vielä ihan varma siitä, johtuiko Geeveen toiminta todella palavasta halusta jatkaa tutkimuksia vaiko tämän uudelleen löytämästään luottamuksesta kummalliseen trenssihaalariseen… veljeensä.
Geeveen määrätietoisista askeleista pystyi kuitenkin päättelemään, ettei tämä ollut valmis kuuntelemaan vastaanväitteitä, eikä Vaehran niitä olisi tohtinyt enempää esittäkään. Hän seurasi ystäväänsä syysilmaan ja harppoi muutaman kerran lujempaa saadakseen pienen sinisen miehen kiinni.
”Mitä hän oikein teki siellä? Katsoitko, mitä hän oikein luki?”
”Öh, joo. Viime viikon Klaanilehtien sarjakuvia. Oli kai missannut ne reissussa ollessaan.”
”Niinpä niin”, Vaehran tuumasi.
Suurin osa matkasta Klaanin keskustaan meni tuulta vastaan kamppaillessa, sillä voimakkaat syyspuhurit yrittivät parhaansa lennättääkseen Vaehranin puristamat kansiot mennessään. Lopulta Geeveen oli nöyrryttävä ja kevennettävä ystävänsä lastia puolella. Admintornin ovista sisään päästäkseen he joutuivat turvautumaan kahden ohi vaellelleen kaupunkilaisen apuun. Maakarit nyökyttelivät neidoille kiitokseksi vapaiden käsien puuttuessa, jonka jälkeen pitkä porrasmatka kohti tornin ylintä kerrosta alkoi. Tawan oven edustalla olevan työpisteen takana pöytänsä reunaa naputteleva matoran osasi jo oven käydessä arvata, ketkä sieltä saapuivat.
”Koputtakaa vain oveen. Neiti Tawa osaa odottaa teitä”, Xela tervehti kaksikkoa. Molemmat käänsivät katseensa sylissään valuviin kansioihin. Sitten he katsoivat toisiaan. Sitten Vaehran älysi potkaista Tawan ovea kolmesti koputusta kömpelösti jäljitellen.
Oven takaa vaimeasti kuuluva keskustelu hiljeni. Ovi aukesi vain muutamaa sekuntia myöhemmin. Oven raosta heitä tervehti kuitenkin Tawan sijasta mustaan kaasunaamariin pukeutuneet vihreähohtoiset kasvot.
”Päivää. Olemme jo aloittaneet.”
Peelo avasi oven selkosen selälleen, jotta Geevee ja Vaehran pääsivät kantamustensa kanssa siitä käytännöllisesti lävitse. Ovea näiden perässä sulkiessaan androidi kuitenkin nyökkäsi vielä merkitsevästi Xelalle, joka nyökkäsi välittömästi takaisin. Sihteeri tiesi täsmälleen, mitä se tarkoitti. Huoneessa olivat sisällä nyt kaikki vieraat, joita admin odotti. Enempää ei tarvitsisi päästää sisään.
Peelo ohjasi kansiosaattueen Tawan toimiston halki suoraan takahuoneeseen, jonka valot oli pimennetty ja ikkuna peitetty verholla. Huone oli ollut selvästi helpompi saada pimeäksi kuin toimistohuone, joka kylpi miltei aina kaksoisaurinkojen paisteessa lukuisten suurien ikkunoiden ja korkean sijainnin vuoksi. Adminin sängyn yläpuolella sijaitsevalle seinälle oli ripustettu kannettava valkokangas ja huoneen ainoa kunnollinen valonlähde oli projektori, joka heijasteli pysäytettyä kuvaa. Siinä kanohi Rauta kantavan turagan kasvot olivat ensimmäinen asia, joka Geeveetä ja Vaehrania tervehtivät. Toinen, mutta konkreettisempi tervehdys tuli salaman toalta, joka istui puisella jakkaralla huoneen nurkassa. Tämän rintamasuunta oli kohti kuvaa, mutta tämä käänsi niskojaan tavatakseen kansioita käsistään pöydälle siirtäviä arkistoijia.
”Helei. Olemme odottaneet teitä. Hienoa, että pääsitte tulemaan.”
Tawan sanat oli osoitettu selvästi lähinnä Geeveelle. Oli kulunut hädin tuskin kokonaista viikkoa siitä, kun tonttu oli edellisen kerran vieraillut toimistossa. Edellinen kohtaaminen oli ollut kuitenkin surumielinen. Tawa näytti Vaehranin tapaan huojentuneelta, että Geevee oli saapunut paikalle tarmoa uhkuen.
Peelo asteli huoneeseen kaksikon perässä ja sulki kevyen puisen oven, jotta toimistohuoneen valo ei häiritsisi heitä. Mukanaan androidilla oli kaksi penkkiä lisää.
”Kiitos, Peelo”, Tawa tuumasi. Toan katse kuitenkin vaelteli koko ajan malttamattomana nauhan alkuun pysäytetyssä projektorissa. Androidi ei sitä ääneen myöntänyt, mutta uteliaisuuden rattaat raksuttivat hänenkin päässään lujempaa kuin pitkiin aikoihin.
”Ilo nähdä teitä”, Peelo myönsi ja tyrkkäsi tuolit maakarien viereen. ”Jos olemme kaikki sopivasti tervehtineet toisiamme, voimme aloittaa.”
Penkille kavunnut Geevee jakeli kansioita Vaehranille – noin joka toinen toalle ja joka toinen hänelle itselleen. Hän toivoi, että heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat. Hän oli käyttänyt koko aamun tarvittavien muistiinpanojen ja lähteiden monistamiseen.
Vaikka hän oli nähnyt nauhan kerran aikaisemminkin, oli rusettikaulainen tonttu suorastaan täpinöissään. Nyt, huomattavasti edellistä kertaa pahemmin tiedolla kirottuna, hän oli valmis kuulemaan turaga Kezenin sanat vielä kerran.
”Eli”, Vaehran sanoi naksauttaen kuulakärkikynäänsä, ”faktat ovat nämä. Yksi, turaga Kezen on oikea historiallinen hahmo, jonka jälki on seurattavissa varhaisimmissa säilyneissä kirjoituksissa Steltin, Xian ja Eteläisen mantereen alueilla. Jossain määrin on jäljitettävissä myös hänen toa-aikaansa, mutta mikään taistelukuvaus ei kavalla Kezenin osallistuneen ainakaan merkittävän suuriin sotiin lähellä ajanlaskumme alkua.Delekistä ei Arkistoissa ollut mitään mainintaa Kezen tunnetaan lähinnä turagana, jonka kirjoitukset sielun, mielen ja ruumiin kolminaisuudesta poikkeavat varhaisen pohjoisen maailman pääosin kolmeen hyveeseen pohjautuvasta kosmologiasta. Muutama lähde kutsuu häntä ensimmäiseksi tieteilijäksi, joka sanallisti tietoisuuden ongelmaa.”
Nauha oli pysähtynyt alkuun, jonka myötä huoneessaolijat saivat katsella Kezenin kasvoja. Mies oli vanha, mutta ei raihnainen. Sinisissä silmissä keskellä tummaa Kanohi Rauta oli vielä uteliaisuutta, näkemystä, kyseenalaistamista. Jos ei olisi ollut selvää, että turaga oli kauan sitten laskettu manan maille, olisi hänet ollut helppo kuvitella tähän huoneeseen ratkomaan omaa mysteeriään.
”Fakta kaksi. Kezen tuo nauhalla ilmi työskentelevänsä Adorium Seleciukselle, ja on siten suorin linkki, joka tällä tutkimuksella on ikinä ollut Seleciukseen itseensä: oletettuun esi-Xian Tulinoitaan.Satuhetki”
”Ja oletustamme valitettavasti vahvistaa Mercura-raukan kohtalo”, Geevee mutisi kasvot jalkoihinsa kääntyneenä. ”Joku, joka väittää itseään ’Tulinoidan mestariksi’ on kohtalaisen röyhkeällä sanastolla kovistellut häntä sitä ennen.Tulinoidan mestari”
Vaehran näytti keräilevän hetken ajatuksiaan. Tawa avasi suutaan varoen.
”Hän on ystäväsi, joka…”
”Surmattiin”, Vaehran sanoi. ”Koska hän kaivautui liian syvälle.”
”Otan osaa”, Tawa sanoi. Hän vilkaisi sivusilmällä Peeloa. Androidi tiesi jo.
Vaehran nyökkäili hiljaa jalkojaan tuijotellen.
”Kiitos”, hän lopulta sanoi. ”Näen asian niin, että mikäli emme jatka Mercuran viitoittamalla polulla, hän kuoli turhaan. Ja moni asia osoittaa, että tämän tutkiminen on äärimmäisen tärkeää ymmärtääksemme Bio-Klaanin kohtaamaa mystillistä uhkaa. Mikä tuo meidät…”
Vaehran korotti jälleen ääntään itsevarmempana.
”… faktaan kolme. Nauhalla ei ole suoria todisteita siitä, että Kezen kollegoineen olisi tutkinut Nimdan sirua. Kuitenkin aihe liippaa huolestuttavan läheltä: mielenhallintaa, aivotutkimusta, mielen ja sielun yhteys. Suoran Nimda-yhteyden meille antaa kuitenkin fakta neljä: nauha päätyi käsiimme Matoron kautta Makuta Itrozin laboratoriosta: saman makutan, joka tutki Nimdaa ja yritti toisintaa sitä Kanohi Cencordin muodossa… ja makuta oli merkinnyt kasetin nimellä ’Projekti Nimda’.Destralille ja sen ohi XXXXI: Labra palaa ”
Tawa nyökkäili. ”Eli, on melko todennäköistä että Selecius-säätiö on tutkinut Nimdaa?”
”Pitäisin sitä melko todennäköisenä jopa ilman suoria todisteita. Tämä nostaa Tulinoitaa – tai Seleciusta – käsittelevät myytit mielenkiintoiseen valoon. Vanhat xialaiset sadut puhuvat Tulinoidasta suuren tulenliekin löytäjänä ja antavat ymmärtää, että hän toteutti kaikki ihmeensä sen avulla. SatujaTulinoidan oppipojat tai ei, yhteys on liian lupaava olla tutkimatta.”
”Sanokaa ihmeessä, jos en puhu järkeviä”, Tawa mietti ääneen. ”Mutta… Suurten olentojen ajanlasku? Esi-xialaiset myytit? Eikö… ole melko outoa, että niiltä ajoilta on olemassa videomateriaalia?”
Vaehranin kasvoille nousi hienoinen hymynkare, ja hän jakoi sen Geeveen kanssa.
”Niin. Olemme me sitäkin miettineet, että mitä jos tämä nauha on pelkkää huijausta. Makutan mielipuolinen jekku. Fakta viisi: nauha itse on sinänsä melko vaatimaton betadox-nauha, jotka häviävät kuvanlaadussa moderneille videoformaateille, ja joiden valmistus lopetettiin reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä hypoteettisessa tilanteessa, että nauhan sisältö olisi aitoa, täytyisi silti uskoa että sisältö on digitoitu jostain vanhemmasta. Jos se ei ole huijausta, siis.”
”Ja se voisi yhä olla huijaustakin”, Tawa sanoi. ”Mutta?”
”Mutta detaljit ovat aivan liian paikallaan”, Vaehran sanoi pakahtuen innosta. ”Ja ne detaljit, mitä tiede ei tue, eivät tunnu siltä että huijari osaisi keksiä niitä. Arkeologisesti ei ole kovin paljoa todisteita, miltä vaikkapa esimetrulaisen ajan turaga-stoolat näyttävät — kankaat noin kaukaisilta ajoilta eivät oikein säily. Silti Kezenin yllä oleva sopii kaikkiin kuvauksiin, ja täydentää tiedossamme olevia aukkoja mielenkiintoisilla tavoilla. Esimerkiksi stoolan kirjailuissa on aikakaudelle ja pohjoistohungalaiselle kulttuuripiirille tyypillistä suomukuviota, mutta siinä kuvaillut tähtikuviot ovat kiehtovan uniikkeja. Kai jotain tuollaista voisi vain keksiä, totta kai. Mutta meillä on kullanarvoinen kuudes fakta, joka osoittaa, että nauhan henkilö on aito Kezen.”
Tawa pysähtyi aloilleen, juuttui miettimään, ja huomasi leukansa loksahtavan.
Tawa oli käynyt Matoron kanssa pitkän puinnin Metru Nuin jälkeenPunasiirtymä: Norea . Makuta Itrozin laboratorio, Deltan temppeli, Nuket, koko Nimdan verinen polku joka oli lopulta johtanut Tiedon tornien kaatumiseen ja Matoron psyykeen sirpaloitumiseen — jollain tavalla tämä nauha oli sen saman hulluuden juurisyy, sen siemen.
Ja miksi ei olisi. Miten muuten se kuului ottaa, kun sai pitäviä todisteita siitä, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten elänyt ja kuollut henkilö puhui videonauhalla, jota ei olisi pitänyt olla olemassa?
Hyytävällä tavalla pysähtynyt kuva Kezenistä oli vain lihaa ja verta. Ilman ymmärrystä siitä, että tätä videota ei teknologisesti voinut olla olemassa oli se helppo katsoa ja ajatella, että henkilö oli elänyt eilen. Kaikki kummallisuudet tämän puhe- ja ilmaisutavoissa menisivät eksentrisyyden piikkiin. Historialliset hahmot harvoin pääsivät puhumaan suoraan… ja se jos mikä karmi Tawan selkäpiitä.
”Katsommeko sen?” Tawa kysyi varovaisesti.
”Nämä kädet eivät tärise usein”, Geevee huomautti, ”mutta hiivatti vie, painakaa sitä nappia jo.”
Peelo nyökkäsi. Hän oli odottanut Tawan sanoja pitkään. Niin pitkään, että hänenkin oli myönnettävä miltei turhautuneensa odotukseen. Androidi tunsi suoranaista helpotusta, kun hän viimein sai painaa projektorin toistopainiketta. Miltei täysille väännetyt kaiuttimet räjähtivät henkiin. Kezenin ääni täytti huoneen ja jokainen kuulijoista antoi sille jakamattoman huomionsa.
”-des vuosi ja viides kuukausi Suuren Olentojen ajanlaskua. Kahdeskymmenesensimmäinen päivä. Nimeni on Kezen ja olen yksi tämän tutkimuslaitoksen pääintendenttejä. Työskentelen useiden matoran-, steltiläis- ja vortixx-tovereideni kanssa. Työtämme ohjaavat johtaja Selecius, hänen oikea kätensä tohtori Delek ja Selecius -säätiö. Rahoittajamme ovat olleet perin anteliaita ja ovat antaneet minulle vastuun dokumentoida kaikki tämän tutkijakunnan saamat tulokset.”
Kezen ryhdisti selkänsä. Eleessä oli jotain ikiaikaista, mutta myös ikinuorta arvokkuutta. Turagan fysiikka oli heikkenemään päin, mutta oli helppo kuvitella hänet myös rotevana toa-soturina.
”Tervetuloa seuraamaan läpimurtoa, ystävät”, hän sanoi hymyillen leveämmin. ”Yhdessä otamme selvää, mitä sijaitsee tämän maailmankaikkeuden parhaassa piilossa!”
Turaga osoitti sormella otsaansa. ”Aivoissa.”
Geevee ja Vaehran vilkaisivat toisiaan. Tyhjä aukko arkistoissa siinä kohtaa, missä Tohtori Delekin Aivot olisi pitänyt sijaita, poltteli heidän molempien mielissäTietokato.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 22. Ei merkittäviä edistyksiä tutkimuksissa. Saamme kuitenkin olla iloisia, sillä johtaja Selecius on luvannut huomattavia uudistuksia toimintaamme. Tämänhetkisen päätutkimusasemamme lisäksi rahoittajamme aikaisemmin lupaamat lisätutkimusasemat on luvattu valmistuviksi viikon sisällä! Nämä kaksi pienempää asemaa sijoitetaan etelään kahdelle eri saarelle. Onnekseni saan itse pysyä tällä asemalla.”
Kezen näytti kameralle karttaa, jonka saarien muodoista ei kuitenkaan saanut paljoakaan selvää huonon kuvanlaadun takia. Kolme niitä joka tapauksessa oli.
”Asemat 2 ja 3 on merkitty tälle kartalle punaisella. En pidä kummankaan ilmastosta, mutta eivätköhän ne hoida asiansa. Lisäksi…”
Kezen yskäisi, huokaisi ja näytti harmistuneelta.
”Sanalla sanoen minua ei harmita, että saan hieman etäisyyttä tohtori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä kuin koiranpentu.”
Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan, ja sitten nauhaa, ja sitten taas toisiaan. Kumpikaan, toa tai tonttu, ei näyttänyt siltä, että olisi hengittänyt kymmeneen sekuntiin.
”Onko jokin hätänä?” Tawa kysyi.
”Peelo”, Vaehran sanoi, ”kelaa kymmenen sekuntia taaksepäin!”
Androidi teki työtä käskettyä.
”-tori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä-”
”Tämä ei ollut tässä aiemmin”, Vaehran sanoi. ”Miten ihmeessä tämä ei ollut tässä aiemmin?”
”Mitä tarkoitat sillä, ettei se ollut siinä aiemmin?” Peelo ihmetteli.
”Mitä… mitä luulet sen tarkoittavan?”
”Nauhat toimivat useimmiten niin, että niissä on asioita. Ja niitä asioita harvemmin ilmestyy lisää, ellei joku nauhoita edellisten päälle.”
”No siis, joo”, Geevee myönsi. ”Mutta Vaehran on ihan oikeassa. Minulla on ihka aito tontun muisti ja tuo pätkä ei ollut tuossa viime kerralla.”
Peelo käänsi katseena takaisin kuvaan. Hän ei ollut varma täsmentäisikö betadox-nauhojen toimintaperiaatetta tarkemmin vai luottaisiko ”tontun muistiin”.
”Tässä välissä nauha aiemmin pimeni”, Vaehran haukkoi henkeään, ”ja nyt siinä kohtaa on vain lisää nauh-”
Tawa hyssytteli äänekkäästi – ja kaikki heistä tajusivat välittömästi, että Kezen jatkoi yllättävää uutta avautumistaan.
”Mata Nui meitä varjelkoon”, Kezen huokaisi. ”Sen minä sanon, Delekin hullutukset vievät tätä tutkimusta, tätä ristiretkeä, kohti turmiota. Tiedän, että hän on terävimpiä mieliä tällä puolen sakaroita, mutta… joidenkin asioiden suhteen hän on niin sokea. Edelleen sokea. Pah, aivan kuin johtaja ei olisi ikinä parantanut häntä ihmeellään.”
Kuvan vasemmalla laidalla tapahtui selvästi jotain. Kezen kääntyi, ja tämän kulmat kurtistuivat.
”Sinä”, hän tuhahti. ”Mitä olet vailla?”
Nauhaa katselevan joukon sydämet hyppäsivät kollektiivisesti pari lyöntiä yli, kun aivan uusi ääni puhui. Sanoista ei saanut selvää – kieli oli aivan vieras – mutta puhujan ääni oli matala ja äärimmäisen napakka. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä tarkempia päätelmiä nauhan kuvanlaatuakin heikomman äänen vuoksi.
”Jahas”, Kezen murahti. ”Löydät ’lapsesi’ harjoittelukammiosta. Ehkä olisi hyvä, jos katsoisit sen perään.”
Ääni sanoi jälleen käsittämättömiä sanoja, ja kävelyaskeleet loittonivat.
”Pysäytä nauha”, Vaehran kiirehti väliin. Peelo teki työtä käskettyä.
”Kuka tuo oli?” Tawa kysyi. ”Ja miksi en ymmärrä hänen puhettaan?”
”No”, Vaehran sanoi, ”se saattoi olla vanhan mataian puhuttua muotoa – tai siis, jonkinlainen esiaste – ja kukaan ei oikein tiedä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Käy sinänsä järkeen, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten puhuttiin tavalla, jota meillä ei ole edellytyksiä ymmärtää.”
”Miksi… miksi me sitten ymmärrämme Kezenin puhetta?” Tawa kysyi.
Vaehran oli hetken hiljaa, kun ei ihan olisi halunnut uskoa ajatustaan.
”No”, Vaehran sanoi, ”hänellä on toki Rau.”
Typertynyt hiljaisuus täytti huoneen.
”Täh”, Geevee huudahti. ”Ei se nyt niin voi toimia.”
”Eikö?” Vaehran kysyi itsekin epäuskoisena. ”Kielten naamio.”
Geevee näytti että oli lähes ratkeamassa liitoksistaan.
”Ei se nyt NIIN voi toimia. Ei kukaan voi olla niin hyvä Raun käyttäjä. Ei… ei kukaan voi kääntää omaa puhettaan tuhansien vuosien päähän…”
”Ilmeisesti voi”, Vaehran sanoi. ”Ja ilmeisesti me kuuntelemme sitä. Ja… ilmeisesti tässä videossa on kaiken aikaa ollut lisää, mutta me emme ole jostain syystä nähneet sitä.”
Tawalla ja Peelolla oli vaikeuksia seurata kahden arkistoijan syvenevää eksistentiaalista kriisiä. Peelo kohautti olkapäitään ja laittoi nauhan pyörimään uudestaan. Tawa oli sitä mieltä, että kaksikko olisi kaivannut ehkä jonkinlaisen hengittely-, kahvi- tai röökitauon, mutta toisaalta hän ymmärsi androidia siinä, että arkistoijat menisivät vielä pahemmin solmuun siitä, että eivät saisi lisää.
Hän ei väittänyt ymmärtävänsä mitään, mutta se ei ollut uusi tunne. Mutta eräs pelottava mahdollinen selitys alkoi muotoutua. Toivottavasti hänen ei tarvisi harkita sitä.
Tawan katse hakeutui yöpöydän vetolaatikkoa kohti, ja sitten taas nauhaan, joka alkoi pyöriä jälleen.
Ruutu pimeni sekunniksi. Kezen oli kuitenkin taas pian ruudulla.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 26. Lieviä harppauksia tutkimuksissa. Delek ei suostu uskomaan kantaani. Uskomme molemmat, että sielu kuuluu olennaisesti psyykeeseen, mutta Delekin mukaan sielun voisi poistaa ja ajatukset toimisivat täydellisesti.”
Kezen vaikutti hieman harmistuneelta. ”Toivon löytäväni tavan todistaa hänelle, että asia ei ole niin”, hän sanoi. ”Sielu ei ole vain sivutuote, ajatukset ovat sielun työkaluja!”
Tutkijaturaga oli jo sammuttamassa kameraa, kunnes muisti jotain.
”Myöskin. Tänään törmäsimme joihinkin saaren matoraneihin. Minua ei heidän primitiivinen kulttuurinsa kiinnostanut, eikä kyllä Delekiäkään. Valjaiden osastolla toimiva ystävämme tuli kyllä heidän kanssaan toimeen. Kunnioitan tätä hengenparantajaa, vaikka palvommekin eri jumalia. Niin kunnioittaa myös johtaja Selecius. ”
Ruutu pimeni. Se tuntui merkitsevän aiemman päiväkirjamerkinnän alkua ja uuden loppua. Nelikko oli nauliutunut tuijottamaan herkeämättä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 30.”
Kezen vaikutti entistä väsyneemmältä. ”Se on käsissämme”, hän sanoi voitokkaana. ”Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme. Kaivoimme auki hautoja, otimme haltuumme salaisia asiakirjoja ja turvauduimme jopa alamaailman tietolähteisiin. Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme.”
Kezen hymyili todella leveästi.
”Nyt voin näyttää Delekille. Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli…”
Po-turagan vanha käsi nousi ruudulle. Ja nosti mukanaan jotain, joka kiinnitti kaiken huomion itseensä: sinisenä hehkuvan sirun, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain: Gamma.
”… on sielun verstas.”
”No niin siinä se hitto vie on!” Vaehran huusi ja läimäisi polveaan sellaisella voimalla, että yksi kulmalukkokansioista tämän sylistä sinkoutui ilmaan ja osui Geeveetä otsaan. Ääneen parkaiseva tonttu sai Peelon viimein keskeyttämään nauhan uudestaan. Gamma jäi hohtamaan pysäytetylle kuvalle, kun vuolaasti anteeksi pyytelevä Vaehran kumartui tarkistamaan, oliko Geeveelle käynyt mitään. Sininen pieni mies oli kuitenkin aivan yhtä tohkeissaan ja työnsi hössöttävän toan vauhdilla takaisin penkilleen.
”Ei enää pelkkä hypoteesi!” tonttu riemastui. ”Siinäkös mollottaa!”
”Mutta miksi?” Vaehran mietti. ”Miten… tässä nauhassa on lisää?”
Tawan katse oli nauliutunut Gamman siniseen hohteeseen Kezenin kädessä. Tuttuun, tuttuun hohteeseen.
Peelon vihreät silmät värähtelivät pysäytetyn sinihohtoisen kuvan tahdissa. Tämä ei ollut kääntänyt katsettaan edes Vaehranin vahingossa tapahtuneen kansiohyökkäyksen aiheuttamasta mekkalasta.
”Olisiko meillä mahdollista seurata sirun jälkiä?” Vaehran pohdiskeli ääneen ja kaivautui väkivaltaisesti sen saman kansion syövereihen, jolla oli hetkeä aikaisemmin melkein saattanut Geeveen silmälääkärille.
”Meinaan meillä on aika monta karttaa piirrettynä eri sirujen spekuloiduista reiteistä niiltä osin, mitä olemme niistä kuulleet. Hyvällä tuurilla saamme lankoja yhdistettyä! Voisimme kokeilla päästä Gamman jäljille.”
Tawakaan ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeen. Eikä kumpikaan, Peelo eikä salaman toa, olleet sanoneet toviin mitään.
”Niin!” Geevee innostui. ”Kukas siitä olikaan viimemmäksi jotain kuullut? Minulla menee aina päässä jotenkin ne Beetan jälkeisen kirjaimet sekaisin. Ei tuota merkistöä nyt kukaan täysjärkinen enää käytä.”
Tawa ja Peelo olivat edelleen aivan hiljaa. Maakareista Vaehran oli ensimmäinen, joka tajusi, ettei kaksikko ollut lainkaan samalla innostuksen linjalla heidän kanssaan.
”Mitäs nyt? Huomasitteko vielä –”
Sitten Vaehrankin hiljeni. Geevee ei sitä tosin omia kansioitaan kaivellessaan huomannut.
”Siis, kun Deltastahan meillä on nyt aika kattava kuva. Siitäkin piti muuten puhua, että kun se nyt jäi minne jäi… mutta että Gamma Gamma Gamma. Gamma tosiaan”, tonttu ähisi. ”Mihin hiivattiin minä sen lanketin oikein laitoin? Olisi pitänyt arvata, että Nimda nousee näistä kuitenkin ensimmäisenä esille. Siitäkin huolimatta, että… Vaehran. Mikäs nyt oikein –”
Ja sitten hänkin huomasi sen. mihin kaikki muut kolme tuijottivat. Nimittäin eivät pysäytettyyn kuvaan, vaan piirun verran sen alapuolelle.
Tawan yöpöytää oli siirretty hieman muun kaluston mukana katsomoa rakentaessa. Huoneessa hieman levällään ollut irtotavara oli kaikki kasattu joko toan sängylle tai hieman epätasaiseen pinoon yöpöydän päälle. Geevee huomasi, että lipaston ylin laatikko oli jossakin vaiheessa heidän keskusteluaan alkanut hohtamaan. Sininen hehku pakotti tiensä läpi huonekalun raoista ja väleistä.
”Älkää viitsikö.”
Tawa nousi viimein ja otti vaadittavat kolme askelta yöpöydän saavuttaakseen. Hän vetäisi laatikon auki. Sininen valo hohkasi hänen kasvoilleen, kun hän nosti laatikosta sen lähteen: jonkin hyvin tutun muotoisen. Sirun, hyvin samanlaisen kuin se, joka Kezenin käsissä oli nauhalla.
Gamma.
”Niinpä niin”, Peelo huokaisi. Ja totta tosiaankin huokaisi. Se ei ollut ele, jota androidin suusta kuuli usein, jos koskaan.
”Lienee sanomattakin selvää”, Tawa sanoi. ”Että tämä on salaisuus. Myönnän, että olisin pitänyt sen teiltä salaisuutena, jos minun ei olisi pakko paljastaa sitä nyt. Mutta näyttää siltä, että sellaiselle hienovaraisuudelle ei ole tässä varaa.”
Siru hehkui sinistään. Sama siru, kahdessa eri pisteessä heidän näkökenttiään. Kezenin kädessä tuhansien vuosien takana, ja Tawan kädessä nyt.
”Siksikö”, Geevee köhi. ”Sekö tämän nauhan parsi?”
Vaehran näytti jäävän sanattomaksi. Kuukausia kirjojen läpi kahlaamista, kuukausia vesiperää, kuukausia turhia hypoteesejä, ja nyt tämä. Sama siru, joka oli hehkullaan polttanut Seleciuksen tarinan täyteen reikiä parsi ne reiät nyt ehjiksi vain läsnäolollaan, ja jollain tapaa hän ei silti näyttänyt tyytyväiseltä.
Siinä oli jotain väärää. Samalla tavalla kuin siinä, että tuhansia vuosia kuollut turaga puhui kielillä niin, että he voisivat ymmärtää. Yhtäkkiä se kaikki historia vain virtasi heidän aisteistaan sisään, eivätkä he voineet muuta kuin kuunnella.
Nimdan siru tuhannen vuoden takaa kosketti Nimdan sirua nyt. Samaa sirua, itseään. Tieto, joka antoi itsensä tällä tavalla tarjottimella ei tuntunut siltä, että se oltiin ansaittu. Se tuntui siltä, että he olivat tulossa hulluksi.
Se tuntui siltä että Tulinoidan mestari katseli heitä pimeästä.
”Ymmärrän kyllä, miksi halusitte pitää sen piilossa, admin”, Vaehran sanoi kivuliaan asiallisesti.
”Moka oli minun siinä, että luulin pystyväni piilottamaan sen niiltä, joille annoin tehtävän säilöä koko maailman tietoa”, Tawa sanoi surullisen hymyn kera. ”Ehkä emme voi nyt muuta kuin katsoa, mitä muuta nauhalta paljastuu.”
Tawa sulki sirun taas kämmeneensä.
Peelo ei sanonut vieläkään mitään, mutta tämän toistopainikkeelle pysähtynyt sormi kertoi, että tämänkin mielessä raksutti vielä. Konemies ei kokenut tarpeelliseksi jakaa arvioitaan sattumista ja todennäköisyyksistä. Jokainen läsnäoleva varmasti ymmärsi pääpointit itsekin. Peelon loputonta uteliaisuuden kuilua kuitenkin kalvoi se, millaisilla numeroilla hän joutui leikittelemään. Ei kai mikään nyt ollut näin sopivaa. Yleensä vastauksien saamiseksi tarvittiin ainakin yksi motorisoitu innovaatio, imuroitua lihaa ja ehkä hyvällä tuurilla löytyvä liskoshamaani, jolta vastauksia sai kuulustella muun toiminnan ohessa.
Mutta Peelon katse vaelteli myös tasaisesti Tawan suljettuun nyrkkiin. Hänen oli myönnettävä, ettei hän ollut aivan varma, mitä sirun läsnäolo kaikkeudessaan tarkoitti. Niiden tärkeys oli käynyt selväksi jo kauan sitten, mutta ei kuitenkaan aivan, miksi.
Peelo painoi nappia, ja Kezen liikkui taas. Välissä oli kulunut aikaa. Nyt hän näytti hieman pahoinvoivalta. Turaga piteli päästään kiinni.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 31. Ensimmäinen testi…”
Turaga yskäisi.
”… olisi voinut mennä paremmin. Opimme, että käsiimme saamaamme kohteeseen ei välttämättä kannata kokeilla…”
Turaga kuulosti siltä kuin se olisi halunnut oksentaa.
”… suoraa kontaktia. Kohde sisältää niin paljon puhdasta energiaa, että suosittelen käsittelemään sitä työkaluilla.”
Kezen piti pohdiskelevan hiljaisuuden. ”Olen kuullut sadut. En ollut ihan varma, että ne voisivat olla totta.”
Turaga peitti kasvonsa käsillään.
”Mihinköhän olemme sotkeutuneet.”
Normaalisti nauha olisi loppunut siihen – sen Vaehran ja Geevee hyvin tiesivät. Jo yhden sekunnin jälkeen oli selvää, että sitä oli vielä paljonkin. Nimda Gamman kauhea lahja heille. Henkeään pidätellen he seurasivat, kun Kezen vain piteli käsiään kasvoillaan ja alkoi… nyyhkyttää.
”Minä olen omistanut koko elämäni niille”, hän sanoi. ”Minä otin vastaan johtaja Seleciuksen tarjoaman kohtalon. Minusta tuli hänen soturinsa, ja minä taistelin, ja minä voitin. Ja minä löysin niitä. Minä löysin taivaan tähden sirpaleita. Ja me kävimme sotaan tähtiä vastaan, kun… kun olisimme voineet kysyä, että mitä meille käy ilman niiden valoa.”
Kezen raotti sormiaan, ja katsoi kameraan. Hänen silmänsä näyttivät vanhoilta, vanhemmilta kuin aiemmin.
”Minä olen tuominnut itseni helvettiin, josta ei ole paluuta. Minä olen auttanut pimentämään taivaan. Ja taivas… se tulee vain pimenemään ja pimenemään. Enkä tiedä, onko näin vanhasta miehestä sytyttämään enää uutta valoa.”
Huoneessa istuva nelikko oli niin Kezenin sanojen vangitsema, ettei kukaan heistä osannut tulkita nauhan taustalta kuuluvaa kolahdusta Kezenin oven avautumiseksi. He saivat suutahtaa turagan mukana, kun keskeytys miltei käveli ruudulle. Hädin tuskin varjoa enempää vilahti vasemmassa reunassa, kun tulistunut Kezen tarttui pinoon papereita pöydällään ja paiskasi sen kohti keskeyttäjää.
”Delek, miten monta kertaa minun pitää sanoa, että punainen valo ovessa tarkoittaa, ettei minua saa häiritä?!”
Videon taustalta kuului kompuroivia askelia ja sitten mikrofonin kantokyvyn rajoille vetäytynyttä puhetta. Ääni oli ilmiselvästi sama kuin mille Kezen oli puhunut edellisen katkelmankin aikana. Selvää siitä ei kuitenkaan edelleenkään saanut. Sekä sanasto että hädin tuskin pahoittelevasta äänensävystä erottuva korostus olivat sellaisia, etteivät huoneen oppineimmat edes juljenneet luoda sen sisällöstä teorioita.
”Hei, hei!” Vaehran huudahti ja osoitteli kiireellä kohti projektorin kontrolleja.
”Näin sen”, Peelo vahvisti. Kela keskeytyi ja androidi kelasi sitä taaksepäin piirun verran. Paperit lensivät ruudun ulkopuolelta takaisin Kezenin käsiin ja laskeutuivat takaisin pöydälle. Sitten ruudun vasempaan reunaan ilmestyi varjo… ja pronssinen pieni käsi. Ehkä matoralaisen? Pieni, siro.
Tontun turhautuminen oli ymmärrettävää. Vaehraninkin oli pakko kiristellä hieman hampaitaan. He olivat olleet niin lähellä saada tietää, miltä heidän kauan jäljittämä kirjailija näytti. Nyt kuitenkin oli tultava sinuiksi sen kanssa, että he saivat tyytyä Tähtikartaston viivat vetäneeseen käteen.
”Po-matoran? Ehkä joku rautakyläläinen? Xialla oli tuohon aikaan melko paljon erinäisiä malmitohungoja”, Geevee yritti epätoivoisesti palastella edes jotain konkreettista Delekin hädin-tuskin-vierailusta.
Tawa taas oli pysähtynyt tuijottamaan haikeana Kezenin turhautuneita kasvoja.
”Tuominnut itseni helvettiin…” Tawa toisti turagan sanat. Peelon katse oli nauliutunut kuvan sijasta adminiin, johon sanat olivat selvästi tehneet suurimman vaikutuksen. Tawa kääntyi katsomaan hämmentyneitä arkistomaakareita.
”No, nyt meillä on varmuus siitä, että heillä todella oli Nimdan siru. Ehkä useampikin. Miltä teistä tuntuu?”
Vaehran pudisti päätään.
”Likaiselta”, hän sanoi selvästi rehellisemmin kuin oli tarkoittanut. ”Minä olen katsonut tuon videon monta kertaa, ja se, että siellä oli kaiken aikaa tuollainen… kerros, johon pystyi vain… kurkistamaan.”
Vaehranin katse laskeutui taas sinisiin säteisiin, jotka pakenivat epätoivoisesti Tawan sormien välistä.
”Tiesittekö, että näin tapahtuisi, admin?”
”En”, Tawa sanoi vilkaisten nyrkistään säkenöiviin säteisiin. ”Jos olisin tiennyt, en olisi ehkä halunnut tätä katselmusta tässä huoneessa.”
Vaehran nyökkäsi.
”Olimme oikeassa – lähestulkoon kaikesta. Mutta kaiken ydin pakoilee meiltä yhä.”
Geevee käänsi katseensa ystävästään kohti Peeloa kuin odottaen konemiehellä olevan valmiita vastauksia. Peelo oli yrittänyt järjestää katselmusta tapahtuvaksi siitä lähtien, kun tämä oli lyönyt hynttyyt yhteen Snowien ja Kepen kanssa. Geevee toivoi hartaasti, että Peelon erikoinen ajatuksenjuoksu olisi löytänyt etsimänsä vastaukset. Mutta sen sijaan tämä vain istui projektorin vieressä tuijottaen tyhjyyteen.
”On luonnollista, että suuret ajattelijat usein päätyvät käsittelemään samanlaisia aiheita. Suuria kysymyksiä, joiden vastauksien etsinnälle voi omistaa elämänsä”, Peelo aloitti. Tämän rauhallinen ja systemaattinen puheenparsi vangitsi välittömästi kaikkien huomion.
”On silti hieman huolestuttavaa, että kuulin tuossa sellaisia sanoja ja ajatuksia, joihin olen törmännyt hiljattain muuallakin.”
Maakarit vaihtoivat taas katseitaan. Tällä kertaa yhdessä Tawan kanssa, joka ei myöskään ollut aivan varma, mihin Peelo viittasi.
”Minun täytyy miettiä asiaa”, tämä sitten vielä vahvisti. ”Mikään ei tunnu selvältä.”
”Minäkin kuulin jotain, jonka olen kuullut ennenkin”, Tawa tuumasi, ennen kuin kumpikaan maakareista ehti ääneen valitella sitä, kuinka Peelo ei ollutkaan tullut vakuuttaviin päätelmiin.
”Mieli on sielun verstas”, Tawa toisti taas Kezenin sanoja. ”Minusta tuntuu, että teidän kannattaisi viedä oppimamme Kepelle.”
Peelo nyökytteli Tawan huomioon. Maakareiltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, miksi ”verstas” oli tuonut Tawalle ensimmäisenä mieleen juuri hänet. Vaehran oli auttamattoman tietämätön siitä, mihin hänen tieteilijäkollegansa oli alkavan sodan saapuessa aikaansa käyttänyt.
Hän oli ollut hetken hiljaa, mutta ponkaisi taas seisomaan, käveli projektorille ja nappasi nauhan otteeseensa. Tawa katsoi arkistojen mestaria pitkään arvioiden.
”Mitä on mielessäsi?” Tawa kysyi.
”Tässä ei voinut olla vielä kaikki”, Vaehran sanoi. ”Tuo ei voi olla kaikki, mitä tästä irti saamme. Sillä… meillä on nyt nauhoitettua puhetta tohtori Delekiltä. Vaikka se on kielellä, jota käytännössä kukaan ei enää puhu, eikä kukaan linnakkeen Raun käyttäjä pysty samaan kuin turaga Kezen pystyi. Ei tuollaisia kielillä puhujia nyt vain yksinkertaisesti ole. Paitsi jos… Makuta Nui?”
”Älä pidätä hengitystäsi, Vaehran”, Tawa sanoi. ”Ymmärtääkseni hän ei ole enää kaupungissa.”
Vaehran oli huokaista turhautuneena, mutta hillitsi itsensä ja yritti kääntää ajatuksensa positiivisiksi.
”Harmi. Mutta… meillä on jotain. Ehkä vain kaksi-kolme-lausetta, mutta kokonaisia opinjärjestelmiä on rakennettu vähemmästäkin.”
”Vaehran, en… en ole varma onko tuossa järkeä”, Geevee sanoi. ”Ei kai Delek – jos se todella oli hän – välttämättä sanonut mitään kovin järkevää.”
”Jos tieteilijä ajalta, jota historiankirjat eivät kata, onnistui puhumaan meille haudan takaa”, Vaehran sanoi päättäväisenä, ”niin emme voi muuta kuin kuunnella. Halusimme tai emme, meillä on vihdoin todiste siitä, että heillä oli Nimda. Tulinoidalla oli Nimdan siru. Olivatko sadut totta? Mitä heille kävi? Miksi historia muistaa vain Tulinoidan ideaalin, mutta ei mitä hänelle tapahtui?”
”Suntio ei tiennyt mitään Nimdasta, mutta hän vakuutteli, että Tulinoidan ymmärtäminen auttaisi ymmärtämään myös Valkoista Kuningatarta”, Peelo tuumi ääneen. Vaehran kohotteli kulmiaan siihen tapaan, että tämä ei ymmärtänyt täysin, mitä Peelo selitti, mutta androidi osasi odottaa lisäkysymyksiä, joten avasi ajatuksiaan vielä ääneen.
”Olen viettänyt aikaa paikassa, jota kutsutaan Valkoisen Valtakunnaksi. Sen valtias muistaa Tulinoidan vielä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Tonttu nimeltä Suntio pyysi minua selvittämään, minkä pystyn. Vaikuttaa siltä, että joku on pyyhkinyt muistoja ja peitellyt jälkiään.”
Geeveen katse laajeni. Tawa taasen ei näyttänyt yllättyneeltä. Vaehran päätteli, että Peelo oli kertonut Suntiosta tälle jo aikaisemmin.
”… tonttu?” Vaehran kysyi.
”Eräänlainen”, Peelo varmisti.
”Ja onko sinulla mitään käryä siitä, minkä takia joku on poistanut jonkun… Valkoisen valtiaan muistoja Tulinoidasta?”
”Varmaan samasta syystä, miksi minun päähäni oli kajottu… ja Mekaanikon. Joku vihaa sitä, että tontuilla on hyvä muisti”, Geevee huokaisi.
Peelo tuijotti Geeveetä selvästi vähän ihmeissään. Hänelle uutinen tämänkin päähän kajoamisesta tuli uutisena.
”Vertaillaan muistiinpanoja myöhemmin”, Geevee sanoi toivoen, ettei Peelo puskisi asiaa sen kovempaa. ”Keskitytään nyt siihen, mitä meillä on. Onko meidän tämän tiedon perusteella mahdollista jäljittää joku Selecius-säätiön väestä? Kezen on viivattu jo yli, mutta onko Delek vielä jossain?”
”Suga”, Tawa muistutti. ”Olen ymmärtänyt, että hän alkaa olla pian lähtökuopissa.”
”On varmasti ollut jo hetken, mutta sotahommat ovat ehtineet harhauttaa häntä”, Vaehran sanoi huokaisten. ”Rintama vie meiltä kohta kirkkaimmatkin mielet, mikäli emme ole tarpeeksi nopeita.”
Tawa myönsi hiljaa, että kuilu konkreettisten sotatoimien ja kaiken yllä leijailevan Nimda-mysteerin välillä levisi joka päivä laajemmaksi. Hän ei voinut myöntää ääneen sitä, että hänen mielessään ne olivat enemmän ja enemmän sama polku.
”Se on siis totta?” Tawa kysyi. ”Että Suga tuntee jonkun, joka… liittyy näihin tapahtumiin?”
Vaehran naurahti.
”Epäuskottavaltahan sekin kuulostaa. Mutta mitä ilmeisimmin Tulinoidan kultaisen armeijan viimeinen sotilas on Sugan vanha aseveli. He ovat sopineet tapaavansa… jossain pohjoisempana? Ja tämä Sugan Selecius on löytänyt… no, ilmeisesti yhden noista Kezenin mainitsemista tutkimusasemista, tai ainakin sen jäänteet. Hän kutsui Sugan mukaan tutkimaan, mitä siitä on jäljellä.Tulinoidan valinta”
”Olen jo keskustellut asiasta Sugan kanssa”, Peelo myönsi. ”Lähden hänen mukaansa, kun matkan aika koittaa.”
Vaehranin kasvoilta näki pakahtunutta intoa. ”Tiedättekö, olen hieman harkinnut, pitäisikö minun lähteä mukaan.”
”Täh”, Geevee hörähti. ”Sinä? Ulos arkistoista? Älä puhu pehmeitä.”
”Unohdat nyt, että en minä ole koko ikääni näiden hyllyjen välissä pölyttynyt”, Vaehran sanoi virnistäen. ”Minä olen tehnyt kenttätutkimusta ja journalismia yhtä pitkän osan elämääni kuin suojellut arkistoja. Ja tämä vaikuttaa sen verran poikkeavalta mysteeriltä, että ehkä voisi olla korkea aika jalkautua jälleen. Sitä paitsi… Tulinoidan mestari saa pelotella kuinka paljon tahtoo, mutta Mercuran kohtalo vain nostaa haluani juosta suoraan tulta päin.”
Vaehranin sanat jättivät huoneeseen yllättyneen hiljaisuuden. Harvoin kukaan muisti, että Bio-Klaanin arkistomestari ei ollut mikä tahansa kynäniska, vaan tulen toa. Eikä kovin moni tajunnut edes, että henkilö joka osasi ylläpitää voimillaan koko Arkistojen ilmankosteutta ja lämpötilaa täydellisenä kirjojen säilymisen kannalta osaisi paljon ihmeellisempiäkin asioita. Eräänlainen tulivelho hänkin, Tawa jätti sanomatta.
”Toki jos haluat heidän mukaansa, sinusta olisi varmasti suunnaton apu”, Tawa sanoi.
”Ehkä jollain tasolla ajattelen, että sotatilassa olisin enemmän hyödyksi myös kenttätyössä”, Vaehran sanoi. ”Osaan taistella paremmin käsittämättömiä totuuksia ja valheita vastaan kuin kiväärejä ja keihäitä. Enkä myös haluaisi jäädä odottamaan, että minut määrätään täältä rintamalle.”
Tawa katsoi häntä pitkään.
”Niin pitkään kuin se on minusta kiinni, niin ei kävisi muutenkaan. Bioarkistot on suurimpia aarteita, mitä tällä saarella on. Se tarvitsee suojelijansa.”
Vaehran hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti, mutta ei myöskään halunnut tuoda esille pelkäävänsä, kuinka pitkälle tämänkaltainen idealismi kestäisi. Historia ei antanut hyviä esimerkkejä sellaisesta. Sivistys oli viisaan ajan etuoikeuksia, eikä sille ollut paikkaa raakalaismaisina aikoina.
Geevee oli koko keskustelun ajan tuijottanut Vaehrania suu ammollaan. Ajatus siitä, että tämä saattaisi lähteä muille maille ei ollut käynyt tällä pienessä mielessäkään. Rintamalle joutumisesta he olivat toki teepöydässä keskustelleet – ja siitäkin vain pintapuolisesti, mutta tällaista vetoa tonttu ei silti ollut valmis nielemään.
”Siinä on saartorengas välissä”, hän parahti.
Vaehran kääntyi vilkaisemaan ystäväänsä ja vasta nyt huomasi, miten kaikki väri oli kadonnut tontun kasvoilta.
”Toki on, mutta tarpeeksi pienellä veneellä –”
”Ja pohjoiseen? Minne pohjoiseen? Onko Suga edes kertonut sinulle, minne hän on menossa?”
”No ei tosiaan ole. En ole kyllä myöskään kysyn-”
”JA SITÄ PAITSI”, Geevee korotti ääntään saadakseen puheenvuoron takaisin itselleen. ”Sen jälkeen, mitä Mercuralle kävi… mitä jos Tulinoidan Mestari ottaa sinut hampaisiinsa seuraavaksi? Kai sinä muistat, mitä siinä kirjeessä luki? Tuo jos mikä olisi liian syvälle kaivautumista. Jos sinulle tapahtuu jotain siellä ja –”
”Geevee”, Vaehran huokaisi laskien samalla kämmenen ystävänsä olkapäille. ”Se, mitä Mercuralle tapahtui, on nimenomaan, miksi minun täytyy mennä.”
Kaksikon katseet kohtasivat. Geeveen ryhti lysähti, mutta tältä oli argumentit lopussa. Tulen toan mielenmaisemia ei ollut vaikea spekuloida. Ei enää sen jälkeen, kun tontulle oli selvinnyt, että hänelläkin oli vielä menneisyyden kahleita kiskomassa tätä luokseen.
”Toivotan toki kaiken avun tervetulleeksi”, Peelo yritti keventää tunnelmaa. ”Niin varmasti Sugakin. Sinulla on kyky huomata sellaisia asioita, mitä me muut emme.”
Vaehran nyökkäsi Peelolle kiitokseksi tuesta. Geevee mutisi jotain itsekseen, mutta ärähti ääneen ainoastaan muutaman sanan.
”Jos kuolet sinne, parempi riivata Arkistot. En minä siellä tahdo yksin pitkiä iltoja istua.”
Vaehran naurahti, joskin hieman vaivaantuneesti. ”Lupaan sen. Kalistelen kettinkejä sitten aina merkiksi läsnäolostani.”
Tawa käveli tontun luokse ja laski lempeän katseen tämän silmiin. ”Ymmärrän, että tämä ei varmaan ole oikea huolenaiheesi juuri nyt, mutta haluan kuitenkin sanoa sen. Linnakkeen puolelta saadaan varmasti lisää apukäsiä Vaehranin poissaolon ajaksi.”
Geeveen sydän heitteli edelleen kuperkeikkoja, mutta tämä pakotti kasvoilleen hymyn vastaukseksi adminille. Hän ei kehdannut myöntää, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut se, saataisiinko Vaehranille tuuraajaa. Merkitystä oli vain hänen ystävänsä turvallisuudella.
”Kiitos”, hän kuitenkin kakisti ulos, vaikka kenellekään läsnäolevalle ei tullut yllätyksenä se sävy, jolla tonttu kiitoksensa lausui.
”Ja sitä paitsi… Vaehran lähtee matkaan linnakkeen vahvimman miehen kanssa. En olisi turhan huolissani”, Tawa sanoi hymyillen aidosti.
”Enkä minä nyt ihan heti ole lähdössä”, Vaehran sanoi. ”Ensin pitää käydä läpi koko esimatoralaisen kielentutkimuksen osasto, tarkistaa koko linnake läpi tosi vanhan Raun varalta ja sitten kokeilla, onnistuisinko kääntämään tuhansia vuosia vanhat kolme lausetta.”
”Mitä jos se vain kiroilee?” Geevee tuhahti.
”No… sitten se kortti on ainakin pelattu.”
”Tai sitten opitte muinaisen voimasanan, jossa on oikeaa voimaa sisällä”, Tawa yritti vitsailla. Se sai kuitenkin kaikkien ajatukset taas rullaamaan. Jos Kezen pystyi Raullaan kommunikoimaan halki ajan ja ikuisuuden, kai olisi myös mahdollista, että joku Seleciuksella oli onnistunut noitumaan noitumisiinsa aitoa voimaa.
Yhteinen hiljainen hetki johti lopulta Vaehranin tuumaukseen siitä, että heidän oli parasta palata takaisin Arkistoihin. Kiire johtui oikeasti siitä, että toaa ei innostanut ajatus pitää Yksityisetsivää tilanvalvojana sekuntiakaan pidempään kuin oli pakko. He lupasivat palata asiaan pikimmiten sen jälkeen, kun Vaehran olisi saanut hetken aikaa muhia uuden informaation kanssa. Geevee laahusti Tawan makuuhuoneesta ulos huomattavasti vähemmällä innolla kuin sinne saapuessaan.
”Minä tarvitsen happea”, Tawa haukkoi henkeään. Peelo seurasi tämän askelia ulos huoneesta. Projektori jäi päälle. Nimda oli jäänyt taas Tawan yöpöydän laatikkoon.
”Tuletko mukaan?” admin vielä varmisti. Peelo nyökkäsi. Häntä raitis ilma ei ajattelussa auttanut, mutta ei hän myöskään vastustellut ajatusta pienestä kävelystä. He olivat tehneet niitä useita viimeisten viikkojen aikana. Eivätkä he aina edes keskustelleet mistään elämää suuremmasta. Tawa oli oppinut nauttimaan Peelon merkillisestä tavasta nähdä arkisia asioita ja Peelosta taas oli virkistävää kuulla sellaisen henkilön näkemyksiä, jonka elämänkokemukset kattoivat hänen omaa olemassaoloaan kauemmaksi.
Xela oli kumartuneena pöytänsä takana sijaitsevan terraarion puoleen, kun he astuivat Tawan huoneesta ulos admintornin käytäville. Pieni olento lasisessa maailmassaan sanoi ”rousk”, kun Xela tiputti jotain vähän sätkivää suoraan vaaleanruskean eläjän suuhun. Tawa nyökkäsi Xelalle ja Xela nyökkäsi takaisin. Peelo vain laahusti adminin perässä mielessään uusi ajatus, joka vaati selvästi pohtimista. Sen verran, että hän lausui sen jopa ääneen.
”Miksi ne ovat tonttuja?”
Tontut
Tonttu ei ole yksiselitteinen taksonominen määritelmä, vaan yleiskuvaus pikkuväelle, jotka säkenöivät mystillistä voimaa sekä viisautta, mutta eivät ole Suuren Hengen siunaamia. Toiset tontuiksi määriteltävät olennot saattavat näyttää hyvinkin paljon matoralaisilta.
Tällaiset ’kryptomatoralaiset’ voivat elää huomaamatta koroissa keskuudessamme tai olla hyvinkin erottuvia ulkonäöllisiltä piirteiltään.
Tonttuja kautta maailman yhdistää syvä viisaus ja hyvä muisti sekä taipumus suojella jotain. Matoralaisessa maailmassa näitä kotien ja metsien uutteria vartijoita kutsutaan monesti vanhamataialaisittan nimellä vahkiva, pikku suojelija.
Toisaalta taas kansankielinen nimitys ’tonttu’ uskotaan juontuvan selakhian kielen vanhahtavasta ilmaisusta tonn-tú, ’he suuret’
On kiehtovaa, miten selakhialainen kulttuurisuuntaus näkee tontut kokoaan suurempina ja mahtavampina. Toiset uskovat, että tämä juontuu tonttujen suhteesta muistoihin ja menneeseen: usein sanotaan, että tontut eivät suojele ensisijaisesti taloja tai paikkoja, vaan muistoja. Tonttu saattaa kiintyä kovasti vaikkapa kauniiseen maisemaan, lauluun tai tarinaan, ja pyrkiä varjelemaan sitä kaikin voiminensa.
Ehkä kahden nimityksen ristiriidassa on kuultavissa, että menetyksiä ja tuskaa tuhansia vuosia maistanut Selakhia näkee muistojen suojelemisen arvon monesti paremmin kuin me matoralaiset.
Toisinaan kohdataan tapauksia, joissa tontuksi uskottu olento on elänyt matoralaisten joukossa vuosia arvostetussa asemassa. Tontuilla on mystillinen yhteys aikaan ja ajan kuluun, ja monesti myös valtavat leuat ja hampaat. Jos rakennuksessa epäillään olevan tonttuja, suositellaan niille jätettävän lasillinen maitoa ja parhaimmassa tapauksessa myös muutama keksi.
Ushmat
Vähän tunnettu kryptomatoralaisten heimo, ”ushmat”, ovat monien virheellisten uskomusten ja harhaluulon kohde. Usein väitetään, että ushmat ovat vaarallisia ja verenhimoisia, mutta todellisuudessa suurin osa ushmista on rauhanomaisia.
Nimitys ”ushma” tulee uskomuksesta, jonka mukaan tämä kansa on ussal-rapujen ja matoranien välinen puuttuva lenkki. Näillä hyvin lyhyillä olennoilla on vahva rapumainen kuori, ketterät jalat, suuri pää ja tanakat kädet, joissa on suuret rapusakset. Ushmilla ei ole naamioita, mutta heidän kasvonsa muistuttavat niitä.
Tavallisesti ushmat kaivautuvat piiloon vaaran uhatessa, tai tutkijan yrittäessä havainnoida niitä.
Mutta osa ushmista on suunnattoman vaarallisia, ja eittämättä nämä ovat se osa ushmia, joista suurin osa ushmiin liittyviä uskomuksia tulee. Aina kun Suuri Henki luo ushman, on yhden sadasosan mahdollisuus, että siitä tulee Gobserkkeri – murhaamista ja verta intohimoisesti rakastava ushma.
Nämä Gorserkkerit ovat tavallista ushmaa paljon voimakkaampia ja tyhmempiä, ja siksi niin vaarallisia.
Tunnetaan tonttututkijoita, joiden satavuotinen menestyksekäs ura päättyi kohtaamiseen Gobserkkerin kanssa. Gorserkkerin tunnistaa yleensä tämän suuremmista rapusaksista (joita Gorserkkeri kutsuu ”miekoiksi”) ja tavallistakin psykoottisemmasta käyttäytymisestä.
Gobserkkerit ovat myös voiman lisäksi suunnattoman nopeita, ja taitavat monenlaisten modernien tuliaseiden käytön.
Selviytyminen kohtaamisesta Gorserkkerin kanssa vaatii joko suunnatonta taistelutaitoa tai puhdasta onnea.
Tässä yhteydessä pitää tonttututkijaa varoittaa vielä toisesta ushmiin liittyvästä aiheesta. Mikäli löytää selittämättömän saunan keskeltä erämaata, joka ei vaikuta ole kenenkään rakentama, on suuri mahdollisuus sen olevan ns. ushma-sauna. Näitä tulee välttää.
Ushma-sauna on eräänlainen kuori, jonne ushma – usein Gobserkkeri – houkuttelee uhrin saunomaan ja tämän jälkeen brutaalisti murhaa saunojan.
Joissakin tapauksissa nämä ”sauna-ushmat” asettuvat jopa jo rakennettuihin saunoihin, jolloin näitä pitää pitää tyytyväisinä jatkuvin uhrauksin. Tällaisen sauna-ushman kanssa on osoitettava mitä suurinta varovaisuutta ja/tai tulivoimaa. Saunan polttaminen on suositeltu toimenpide.
Maahiset
Onuhiset, manatoralaiset tai kansankielisemmin ”maahiset” ovat pelätty ja hirvittävä demonien alalaji, joka majailee maankuoressa ns. alemmissa kupoleissa, maan-alassa.
Nämä pienet, vääristyneiltä matoralaisilta näyttävät olennot eivät ole kaikki ulkonäöltään yhtenäisiä, mutta heitä yhdistää poikkeavuus siitä, mitä Mata Nuin valitun kansan kuuluu edustaa. Toisilla onuhisista on sarvia, toisilla taas liian vähän tai liian paljon raajoja.
Manatoralaisia yhdistää vain sairaalloisuus ja vääristyneisyys, ja kohdatessa nämä pikkupirut kuuluu karkoittaa tai hävittää. Toisissa uskomuksissa maahisen pitää poissa Suuren Hengen symboli, toisissa loitsu pahojen henkien karkoittamiseksi. Manatoralaiset sekoitetaan välillä ortoneihin — tässä on tärkeää tehdä ero biologisen taksonomian ja kulttuurillisten erojen välille.
Valtaosa tonttututkijoista tunnustaa ortonien olevan biologisesti kaikin puolin matoralaisia, jotka ovat vain luopuneet Suuren Hengen valitun kansan nimestä ja tavoista sekä paenneet Punaisen tähden loistetta maankuoreen.
Manalan maahiset eroavat matoralaisista ja ortoneista ulkoisesti niin radikaalisti, että väitteen ”ortonit ovat maahisia” ainoa älyllisesti rehellinen tarkoitusperä on luoda synkeän essentialistinen jako meidän ja maanalaisten, harhateitä tarpovien veljiemme ja siskojemme välille.
Maahisia näkee pintapuolisessa maailmassa hyvin harvoin. Vaietun sub-karzahni-hypoteesin mukaan matoralaisuskon helvetti Karzahni jatkuukin syvemmälle maan poveen muodostaen kuusi kauhujen rinkiä, joissa virheellisiä rankaistaan ja joissa vaanii toinen toistaan pahempia demoneja.
Legenda kertoo manatoralaisten palvovan Hajonnutta Herttuaa, demoneista synkintä, ja hänen ylipappinaan toimivaa julmaa kuningasta, joka on saanut maahiset valtansa alle. Osa maahisista on hyvin fanaattisia kuninkaansa seuraajia: nämä tuhansien taisteluiden kovettamat mestarimaahiset kantavat miekkoja, jotka uppoavat kuin voi voihin.
Biomenninkäiset
Biomenninkäiset ovat kaksijalkaisia, näennäisen kädettömiä pikkuväen edustajia, jotka näyttäytyvät vain harvoille ja valituille. Kukaan ei tiedä, mitä vaaditaan menninkäisen näkemiseen — suurenmoista onnea, kirkassilmäistä uskoa vaiko sen, että menninkäinen haluaa tulla nähdyksi?
Nämä kultanaamioiset olennot ovat tämän oppaan väestä arvoituksellisimpia, mutta jokainen sellaisen nähnyt on muuttunut kokemuksesta lopullisesti. Toiset sanovat, että menninkäiset vartioivat mahtavaa aarretta, toiset sanovat että ne tuovat mukanaan aurinkoisen hyvän onnen. Älkööt kuitenkaan tulistuttako biomenninkäistä, sillä niillä on paha tapa
Adminaukio
Päästyään ulkotilaan ja pois ylimääräisten valvovien silmien alta Tawa päästi todella, todella syvän huokauksen. Nimdan sirusta tietävien klaanilaisten määrä oli tuplaantunut hänen tahtomattaan. Tämä oli kai kelpo vaihtokauppa uusista johtolangoista Selecius-säätiön jäljille… mutta ei se hyvältä tuntunut.
”Peelo”, hän sanoi.
”Tawa.”
”Ole rehellinen minulle. Sinulla on taipumusta nähdä asiat vähän eri tavalla kuin muut. Tiesitkö sinä sirusta jo?”
”En tiennyt”, Peelo vastasi rehellisesti. ”Oletin, että sellainen löytyy tältä saarelta, mutta en sitä, kenen hallussa se olisi. Olen tyytyväinen, että se on sinulla.”
”Minä en ole aivan varma, olenko siitä tyytyväinen.”
Adminaukio oli poikkeuksellisen rauhallinen tähän aikaan päivästä. Viitisen riuskaa matoralaista ruuvasi irti muttereita ja pultteja korokkeesta, jota oli käytetty aiemmin päivästä jonkinlaiseen musiikkiesitykseen. Tawa oli kuullut arkistolaisia odottaessaan välillä ikkunasta sulosointuja ja toivonut, että jossain olisi joku vielä ylempi juuriadmin, joka voisi siunata hänelle vapaapäivän. Ainakin se, että kaupungissa vielä ymmärrettiin musiikin arvo antoi hänelle toivoa talveen. Vaikkakin… kun aukiolta katsellessa näki sen kauhean asian, joka langetti varjottoman uhkansa linnakkeen katolta, oli vaikea kuvitella kenenkään olleen kuuntelemassa päivän keikkaa.
”Mitä sinä olet mieltä tuosta, mitä opimme?” Tawa kysyi. Peelo vietti kuitenkin pienen hetken hiljaa. Tawa oli jo oppinut sen tarkoittavan, että androidi prosessoi silloin hieman monimutkaisempaa ajatusta.
”Että meidän todella kannattaisi puhua Kepen kanssa”, Peelo lopulta vastasi. Tawa oli yllättynyt tämän vastauksen ytimekkyydestä.
”Varmasti, mutta jatkuuko ajatuksesi jotenkin?” Tawa kysyi.
Peelo nyökkäsi. He keskeyttivät keskustelunsa hetkeksi, kun heitä vastaantulleesta pakolaisten jonosta jokainen halusi tervehtiä Tawaa henkilökohtaisesti. Matkan jatkuttua Peelo palasi takaisin ajatukseen, joka hänellä oli jäänyt kesken.
”Olen kehitellyt teoriaa. Kezenin omantunnontuskat paljastivat ehkä jotain sellaista, mikä tukee olemassaolevia ajatuksiani.”
He kääntyivät Vallikadulta Tawankujalle. Admin nyrpisti tavalliseen tapaan nenäänsä kujan rakennuksen sivuun naulatun kyltin kohdalla. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan märissyt nimestä ääneen, vaan antoi Peelon jatkaa.
”Kezen puhui auttaneensa taivaan pimentämisessä. Kerroin sinulle jo aamulla, mitä Geevee ja Vaehran olivat löytäneet Delekistä. Tähtikartastossa puhuttiin tähdestä, joka oli alkanut hämärtymään. Sama tähti hajosi myöhemmin mustaksi aukoksi. Se on dokumentoitu tarkkaan.”
”Miten tämä liittyy Kepeen?” Tawa ihmetteli. ”Onko hän kertonut sinulle Verstaasta?”
”Keskustelimme siitä sairasosaston lihapandemian jälkeen. Kezen mainitsi mielen verstaan jo nauhan alkupuolella. Luulen, että taivasta kohti katsominen on juuri nyt oikea suunta.”
Tawankujan ja Kauppakadun kulman liiketilat olivat vielä auki. Yhdestä putiikista kuului kovaäänistä kinastelua. Joku suuriääninen oli innostunut tinkimään.
”Kun Totuus puhui minulle, se näytti minulle asioita. Jokaisessa näyssä taivas oli hieman pimeämpi”, Tawa huokaisi. Hän oli huokaillut sinä päivänä aika paljon, mutta syitä sille tuntui tulevan koko ajan lisää.
”Ja vahki, joka kantaa Nimdan sirua Metru Nuilla, kuvaili sinisen tähden taivaalle sinä yönä, kun Matoro Mustalumi käytti siellä siruja”, Peelo kertoi.
Tätä yksityiskohtaa Tawa ei ollut ennen kuullut, vaikka tiesikin, että Peelo oli ollut Valkoisen Valtakunnan matkoillaan yhteydessä johonkuhun Metru Nuilla. Hän ei ollut aivan varma, mitä Peelo yritti sillä vihjata. Tämä lahjoitti ajatuksiaan kuin lehtiä tuuleen.
”Vierailuni Verstaaseen ovat olleet lyhyitä, mutta yhteys sen ja Valkoisen Valtakunnan välillä on selvä. Uskon, että ainoastaan Kepellä on sieltä tarpeeksi kokemuksia, että saisimme siitä selkeän kokonaiskuvan”, Peelo tuumi.
”Hetkonen nyt”, Tawa pysähtyi paikoilleen. Kauppakadun vilinä joutui väistelemään adminia, jonka jalat naulasivat tämän paikalleen. ”Sinä olet ollut Verstaassa?”
”Vain pieniä hetkiä”, Peelo myönsi. ”Sen rajat tuntuvat olevan heikot Valkoisen valtakunnassa. Ja minulla on siellä tuttu, joka kyyditsee minua välillä sitä kautta.”
Luvan tämän selvittämiseen Tawa oli Peelolle Totuuden kohtaamisen jälkeen antanutkin. Että tämä katsoisi hänen puolestaan niille totuuden tasoille, joihin hänellä ei ollut pääsyä. Hän ei vain tiennyt sitä silloin… tai ymmärtänyt sitä nyt. Tawan teki mieli puristaa kalloaan, mutta hän hillitsi itsensä julkisen paikan huomioiden. He jatkoivat matkaa ja Tawa toivoi hartaasti, että Peelolla olisi vielä jotain sellaista sanottavaa, joka saisi ajatusketjuun jonkinlaista järkeä.
”Joten en ole oikeastaan varma”, Peelo sitten Tawan harmistukseksi myönsi. ”Joka tapauksessa olet luultavasti oikeassa arvioidessasi, että kaikilla näillä ilmiöillä on yhteys toisiinsa. En ole lukenut Tähtikartastoa vielä kannesta kanteen, enkä puhunut Kepen kanssa, mutta niillä aion jatkaa. Poikkean myös Suntion luona kertomassa Kezenin nauhasta. Ehkä se kirvoittaisi hänen muistiaan.”
Tawa ei ollut aivan varma siitä, oliko hän puhunut koskaan Peelolle ääneen epäilemistään yhteyksistä, vai oliko androidi ainoastaan päätellyt, että Tawa ajatteli niin. Joka tapauksessa adminia hirvitti se, kuinka syvällä Peelo tutkinnassaan oli. Vielä enemmän häntä hirvitti se, kuinka jokainen päivä hänestä tuntui enemmän ja enemmän siltä, että hänenkin pitäisi olla.
”En väitä ymmärtäväni ihan jokaista asiaa, jonka sanot”, Tawa myönsi. ”Enkä välttämättä edes joka toista. Mutta tuo, mitä puhuit tähtien sammumisesta… ’minä olen auttanut pimentämään taivaan’. Kezen sanoi niin. Eikä hän vaikuttanut runoilijalta, vaan sanoi sen kuin olisi tarkoittanut sitä jotenkin konkreettisesti.”
”Tulkitsin sen samoin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun olen kuullut sellaisesta”, Peelo myönsi, mutta kiirehti nopeasti täsmentämään. ”Tai on kenties kronologisesti ensimmäinen siihen viittaava maininta, mutta uskon, että Valkoinen Kuningatar on jollain tapaa samalla tiellä.”
”Mutta taivaalla on vielä tähtiä”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Ja niitä sammuu aina välillä muutenkin. Toia kuolee, mutta myös uusia syntyy. Aina on valoa.”
Tawan katse hakeutui siniselle taivaalle.
”Mitä jos se, mitä Kezen pelkäsi, ei ikinä tapahtunutkaan? Tai… se pysähtyi – tai pysäytettiin jo kauan ennen kuin sinä ja minä olimme syntyneet?”
Peelo oli hiljaa. Sininen taivas oli poikkeuksellisen seesteinen huomioiden, että edeltävän viikon oli satanut käytännössä päivittäin.
”Uskotko että tuo… taivaan pimentäminen… tai tähtien sammuminen voi alkaa uudestaan? Vai viittasiko hän johonkin aivan muuhun?” Tawa kysyi.
”Kappale 104;252.6. ei ollut toa-tähti ja silti se katosi ja pimensi pienen osan taivasta. Vaikea uskoa, että se, mistä Kezen puhui, ulottuisi näin lähelle nykyhetkeä, mutta toisaalta Delek puhui siitä jo kirjassaan. Sattumaa se tuskin on, mutta suoraa yhteyttäkään ei voida todistaa.”
”Eikä sitä paitsi näyttänyt siltä, että Kezen ja Delek olisivat tulleet toimeen hirveän hyvin”, Tawa tuumasi. Hän kuitenkin huomasi, että Peelo oli se, joka oli tällä kertaa pysähtynyt. Tawa asteli tämän rinnalle. Kauppakadulta näki vielä sopivasti hieman adminaukion kellotornin kulmaa. Tawa oli jo heidän lukuisien keskustelujen perusteella alkanut ymmärtää, miksi Peelo mielellään jäi aina tuijottelemaan sitä.
”On toki myös mahdollista, että taivaan pimeneminen on vain osa ajan kulkua”, Peelo mietti. Tämän hieman kevyemmästä sävystä kuuli, että tällä kertaa hän ei ollut täysin tosissaan. ”Ehkä se ei vaadi keneltäkään työtä. Niin vain lopulta tapahtuu.”
”Niin tapahtuukin”, Tawa sanoi. ”Mutta ei ikinä lopullisesti.”
”Tyttö.”
Tawa pysäytti askeleensa kesken, kun kylmä huokui hänen kehonsa läpi. Ei. Ei nyt.
Hän oli haaveillut jostain sen kaltaisesta, mistä Peelo nyt puhui – mistä Kezen oli puhunut. Ne päivät olivat Tawalle kuin puoliksi muistettua pahaa unta, mutta silti hän ei ikinä unohtaisi.
Jokaista isänsä sanomaa sanaa Tawa kantoi mukanaan, halusi tai ei.
Sama suu, joka puhui horisontin pois pyyhkimisestä oli halveksunut myös taivaan tähtiä ja niiden valtaa. Sama suu oli vakuuttanut hänelle tyhjyyden voittavan lopussa. Ja vaikka Tawa oli luvannut taistella sitä vastaan kaikella, mitä hänellä oli, toistuivat nuo sanat jokaisessa aurinkojen langettamassa varjossa, jokaisessa hetkessä jolloin oli liian hiljaista, jokaisessa sanojen välisessä tyhjyydessä.
Ja Peelo oli sanonut Valkoisen Kuningattaren olevan tiellä pimentää taivas. Tawa tiesi, että Peelo viittasi sillä henkimaailmassa kohtaamaansa kirjaimellisesti valkoiseen hahmoon, mutta…
Hän hapuili kättään vyötärölleen varmistaakseen, että Nimdan siru ei ollut siellä. Että hän ei olisi tajuamattaan kantanut sitä mukanaan… ihan vain odottaakseen sitä hetkeä, jolloin hän voisi tehdä isänsä ylpeäksi sen voimalla.
Ei. Ei ikinä. Ei hän ollut se, mitä hänestä yritettiin tehdä.
Peelo oli pysähtynyt katsomaan kellotornia. Tawa tiesi jo valahtaneensa kalpeaksi. Hän keräsi pari rauhallista hengenvetoa, sulki silmänsä hetkeksi ja rentoutti olkapäänsä. Hän seurasi katseellaan hajamielisesti hyvin pientä kultanaamioista onu-matoralaista, joka kipitti pois hänen jalkojensa alta.
”Anteeksi”, hän sanoi Peelollle. ”Tämä aihe nostaa jotain esille.”
”Se on ihan okei”, Peelo nyökkäsi ymmärtäväisesti. Saatuaan katseensa irti kellotornista androidi viittoili Tawaa jatkamaan matkaa kanssaan.
”Olemme varmaan menossa perinteistä reittiä?”
Tawa nyökkäsi. Puutarhalle ei ollut matkaa enää pitkälti. Kauppakadun kuhinan pääsi väistämään suoraan nurmialueelle. Eteläisen Vallikaupungin kauniit kivitalot, kuhisevat kauppakujat ja sään pieksemät tiilikatot lipuivat ohitse, kun Tawa ja Peelo kävelivät kohti kasvihuoneita ja puutarhoja. Piknikille keli oli liian hyinen, mutta muutama matoralainen potkiskeli laiskasti palloa selvästi keskustelun oheistoimintana.
Kasvihuoneista suurin oli heille hyvin tuttu. Lasi-ikkunoiden takana suurten saniaisten välissä vilkkuva puuhakas lierihattu kavalsi Figan olevan työn touhussa. Tämänhetkinen keskustelu ei kuitenkaan vaikuttanut asialta kaupungin kiireisimmän floristin korville, joten Tawa ja Peelo astuivat sisään yhteen pienemmistä kasvihuoneista. Häikäisevä hajujen ja värien sinfonia toivotti heidät tervetulleeksi. Suuret etelämanterelaiset diliarynikset tervehtivät heitä auringon muotoisilla suurilla kukillaan, daxianloukut hönkivät ilmaan kirpakan makeita houkutuksia kärpäsille, krasanteemit värjöttelivät suurempien kasvien varjoissa. Tawa tunsi mielentilansa kohenevan joka hetki. Kaupunginkin äänet väistyivät paksujen lasien taakse.
”Peelo”, Tawa sanoi katse kasveissa. ”Minkälaisen vastuun valta sinun mielestäsi asettaa?”
Daxianloukkujen luokse kumartunut Peelo mietti hetken. He olivat kierrelleet aiheen ympärillä ennenkin, mutta Tawa ei ollut kertaakaan kysynyt häneltä mitään siihen liittyvää aivan näin suoraan. Jokin heidän edellisessä keskustelussaan oli taas virvoittanut sen.
”Huomaan, että ajattelet valtaa ja vastuuta jotenkin eri asioina. En ole varma, näenkö asiaa niin.”
Peelo kosketti kevyesti loukun suuria viininpunaisia lehtiä ja suoristi sitten selkänsä.
”Ihanteellisessa tilanteessa valta on vain vastuun kantamista. Huonoimmassa tilanteessa valtaa käytetään ymmärtämättä, että ilman vastuuta se on vain tyranniaa. Nähdäkseni jokaisella vastuuntuntoisella on kuitenkin valta kantaa sitä vastuuta parhaakseen katsomallaan tavalla.”
”Absoluuttinen valta antaa absoluuttisen vastuun?” Tawa kysyi.
”Se lienee looginen jatkopäätelmä, kyllä.”
”Mikäli jollakulla olisi käsissään mahdollisuus muuttaa maailmaa paremmaksi – vaikka väkisin – olisiko hänellä vastuu yrittää sitä?”
”Jos tuntee olevansa vastuussa koko maailmasta, kaipa se olisi hyväksyttävä tapa edetä”, Peelo myönsi. ”Kysymys kuuluu, miksi sinä tunnet olevasi vastuussa niin paljosta?”
Tawa ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään itseensä viittaavaa, mutta eipä hänen hypoteettinen skenaarionsa ollut enää aivan niin älytön nyt, kun Peelo tiesi, mitä lepäsi parhaillaankin hänen yöpöydällään.
Tawa jäi pureskelemaan Peelon kysymystä. Kyllähän se kuulosti hölmöltä, kun sen sanoi ääneen – hän vastuussa koko maailmasta. Ja kivuliaalta myöntää itselleen, kuinka paljon hän ajatteli niin oikeasti, ja usein.
Bio-Klaanin kaunis ideaali, paikka niille joilla ei ole muuta, nojasi uskoon siitä, että jonkun täytyisi tehdä niin. Jonkun täytyisi pelastaa ne, joilla ei ollut pelastajaa. Oliko hänkin niellyt näin purematta toa-ritarien ideaalit säihkyvissä haarniskoissaan? Oliko hän salaa sitä mieltä, että legendojen ’kultainen ritari’ voisi olla hän? Pohjimmiltaan Tawa teki samaa mihin toat kautta sakarain oli koulutettu – vain isommalla skaalalla. Ja nyt hän mietti vakavissaan sitä, voisiko sodan pysäyttää siruilla. Voisiko kaikki sodat pysäyttää sirulla? Voisiko sammuneet tähdet tuoda takaisin?
Jos niin voisi tehdä, mitä muuta vaihtoehtoa oli kuin yrittää?
Oliko tämä kaikki vain jumaluuskompleksia? Vai ehkä vielä surullisempaa, syyllisyyttä, itsesääliä? Vai jonkinlainen surullisen nuoren tytön tarve kapinoida vasten kaikkea sitä, miten hänet oli kasvatettu?
Tawa kumartui krasanteemin äärelle. Varjoissa piilotteleva pieni tummansininen kukka näytti suorastaan surkuhupaisalta mahtavien punalehtisten aurinkojen alla. Silti sekin pärjäsi täällä.
”Osuit ihan asian ytimeen, kuten tavallista”, Tawa sanoi hetken päästä. ”Olisi kai hölmöä ajatella, että olisin jotenkin erityinen sähkön toa muuten kuin silloin, jos uskoo johonkin jumalaiseen kohtaloon. Mutta tämä Totuus, josta usein puhumme, näytti minulle jotain, jota on vaikea olla ajattelematta. Syklit. Ehkä… ehkä minä uskon kuitenkin, että historiassa tulee aika ajoin tienhaaroja, joissa joillekin yksilöille siunataan tai kirotaan vastuu tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat heitä suurempiin asioihin. Enkä voi olla täysin varma, onko tämä sellainen päätös. Mutta ihan päätänästi se sellaiselta tuntuu.”
”Minä en yleensä ole kovin hyvä antamaan neuvoja”, Peelo myönsi, ”mutta ehkäpä tällä kertaa sinun kannattaisi vain ajatella vähän vähemmän kerrallaan.”
Kasvihuoneen ohi tietä pitkin kävellyt kolmea valtavaa sormenkynttä perässään laahaava hahmo oli syöttänyt Peelolle ajatuksen, joka sopi hetkeen täydellisesti.
”Nimittäin”, hän jatkoi, ”sehän on, mitä Varjottu yritti. Hän kyllästyi Mata Nuihin uskovaan maailmaan ja yritti muuttaa sitä suotuisammaksi omalle väelleen. Aiheutti sillä suurimman sodan, mitä on nähty. En sano, että aiheuttaisit lisää sotia yrittämällä muuttaa maailmaa, mutta maailma ei välttämättä tarvitse aina pelastamista. Odina palvelee omaa väkeään, vaikka koko maailma ei sellaiseksi muuttunutkaan. Ehkä sinunkin tulisi keskittyä siihen, mille olet valasi vanonnut. Näiden seinien sisällä sinulla on vastuu tehdä kaikkien elämästä parempaa. Mutta uskoakseni naamoja työkseen keräilevä pimeyden metsästäjä ei paljoa välitä siitä, jos maailma on suotuisampi bioklaanilaisille.”
Tawa seurasi ikkunan läpi sitä hahmoa, johon Peelon huomio oli kiinnittynyt. Naamoja keräilevä pimeyden metsästäjä… kaikenlaisten tyyppien jäsenkirjoja hänkin oli mennyt allekirjoittamaan. Se elektronisen musiikin duo oli sentään ollut ihan hyvä vitsi, ja puolustukseksi sinä iltana Rapusaaressa oli ollut aika kova meno, sekä erinäisistä ruokatorvista oli liikkunut alas aika monta värikästä pilleriä.
Luoja.
Tawan huoli vaihtoi maalitolppia: olikohan aina ihan täysin järkevää, että hänen vastuullaan oli edes näin paljon?
Toisaalta hänkin oli ollut nuori ja villi joskus. Hänkin oli joskus halunnut pitää hauskaa. Onneksi Nimdan siru ei ollut löytänyt itseään hänen käteensä silloin.
”Niin. Kai minä olen ensi kädessä vastuussa vain siitä, mitä olen tähän maailmaan luonut.”
”Niin”, Peelo nyökytteli. ”Sinut nähdään tämän paikan johtajana ja pidetään myös siinä arvossa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että olet paljon enemmän tämän paikan äiti kuin admin.”
Tawa vaikeni hetkeksi. Harva käytti tuota sanaa. Siinä oli liikaa painoa, sellaista jota androidi ei ehkä täysin ymmärtänytkään. Ei Tawakaan väittänyt täysin ymmärtävänsä. Mutta jokin siinä oli tuntunut oikealta niin pitkään kuin hän muisti.
”Siinä on se sivuoire, että joskus näihin käsiin kulkeutuu myös asioita, joita en ole erikseen etsinyt. Ja silloin on pakko myöntää, että minulla on valtaa – ja kai siis myös vastuuta jopa Bio-Klaanin ulkopuolelle. Minä en edes täysin tiedä, mihin se siru pystyy… tai tuleeko sellaista rajaa ikinä vastaan.”
Valot Peelon silmissä värähtelivät hieman, kun tämä tarkensi ulkoa takaisin Tawan kasvoihin.
”Minun on vaikea kuvitella, että tarinat Nimdasta olisivat kovin todenmukaisia. Se voi johtua siitä, että minä en oikeastaan ”toivo” asioita samalla tapaa kuin te kanisterisyntyiset. Uskotko tosiaan, että sen rajat olisivat niin loputtomat?”
”Eräs henkilö, jolle puhuin yhdessä näistä kasvihuoneista antoi ymmärtää, että se riippuu myös käyttäjästä. Mielenlujuudestako? Vai vain siitä, kuinka hyvä mielikuvitus on? Vai… vakaumus?”
Pyhän äidin lempeä hymy muistui mieleen. Hetki oli hyvin samanlainen. Kasvien keskellä, valmiina muuttamaan maailmaa. Odottiko athistien johto sitä häneltä, suorastaan? Että hän käyttäisi sirua? Tawa oli hyvin iloinen juuri nyt siitä, että athistien mestari ei vielä tiennyt Nimda Gamman uutta sijaintia. Ainakaan, jos hänen ajatuksiaan ei ollut luettu salaa.
Tawa jatkoi. ”Sitten taas… kolmea sirua käsissään pidellyt henkilö puhui niistä pikemmin kuin sirut olisivat käyttäneet häntä. Häntä heiluttaa koiraa. Tai jotain.”
Täysin tarpeeton koiraheitto muistutti Guardianista, ja se oli liikaa tähän hetkeen. Tawa tajusi kaataneensa adminillisen auktoriteetin rippeet suoraan kukkasten lannoitteeksi. Mutta ei Peelo ehkä pönöttämisen tai etiketin päälle ymmärtänytkään.
”Vaikea edes kuvitella”, Peelo myönsi. ”Ymmärrän kyllä konseptit, mutta en saa niistä sellaista kuvaa kuin sinä. Pelkäänpä, että mitä tulee Nimdaan, en osaa keksiä edes puoliksi niin hyvää neuvoa kuin Facestionator tarjoili tuossa hetki sitten.”
”Siis… onko hän edelleen Pimeyden metsästäjä?” Tawa sanoi pöyristyneenä. ”Keräileekö hän niitä naamoja yhä?”
”Kysyin tuota häneltä, mutta sen jälkeen, kun hänelle selvisi, ettei minulla teknisesti ottaen ole naamaa, hän ei ole suostunut puhumaan minulle.”
”Selvä.”
Tuon tyypin täytyy olla Samen tutkalla, Tawa vakuutteli itselleen. Jos se aiheuttaisi joskus ongelmia, Angorangerit varmaan pieksisivät sen n. 0,5 minuutissa maanrakoon.
”Luuletko tuon riittävän tältä erää?” Peelo kysyi nyökäten kohti lannoitekatastrofia, joita Tawan huolimaton pussin käsittely oli aiheuttanut. Hätäisesti ylimääräisiä syrjään kämmenellään työntävä toa huokaisi syvään ja katsoi kättensä jälkeä silminnähden pettyneenä.
”Minusta ei ehkä ole kädentaitoihin tänään.”
”Ymmärrettävää. Jatkammeko sitten matkaa?” Peelo kysyi.
Tawa nyökkäsi ja suoristi selkänsä. Tämä yritti pudistella multaisia käsiään puhtaaksi, mutta niinkin lyhyessä ajassa lika oli tarttunut niin tiukkaan, että hänen piti käyttää puutarhan perällä sijaitsevaa vesipistettä niiden pesemiseen. Jääkylmä vesi lähetti vilunväreitä pitkin toan selkäpiitä. Pieni piristysruiske ei ollut kuitenkaan ainoastaan huono asia.
Kasvihuoneen ovi aukesi ja Tawa johti matkaa hajamielisen määrätietoisesti. Pöydällä olevat ajatukset olivat liian massiivisia, että hän halusi antaa niiden muhia mielessään. Maisemanvaihdos antoi ajatuksille hieman enemmän arvoa, ja Peelo oli osoittautunut viime aikoina erittäin hyväksi kuuntelijaksi. Ehkä Totuuden kohtaamisen jälkeen he olivat yhdessä päätyneet katselemaan niin isoja horisontteja, että Tawa ei ollut lopulta erityisen pahoillaan siitä, että tämäkin tiesi nyt Nimdasta. Androidin arkisen lakoninen suhtautuminen käsittämättömän suuriin asioihin helpotti niistä puhumista.
He matkasivat puistoa etelään kohti satamamuuria. Kivisen tornin portti avattiin juuriadminille ja hänen seuralaiselleen ilman edes admin-kiven vilautusta, ja kierreportaat kaartuivat jyrkkinä heidän edessään. Hengästyneen askelluksen jälkeen Tawa ja Peelo nousivat muurinharjalle, ja viiltävä merituuli piiskasi heitä välittömästi kasvoihin. Visulahden ulappa aukeni edessä valtavana ja sataman tuulenpieksemät rakennukset näyttäytyivät täältä pikku puisina laatikkotaloina. Viimeaikaisen jylhien syysmyrskyjen myötä horisontin aallokko näytti nyt keskipäivällä suorastaan vaatimattomalta. Tawa laski kätensä muurille ja tuijotti horisonttiin.
”Arvostan seuraasi, Peelo”, hän sanoi yhtäkkiä. ”En aina ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta luulen että tarvitsen perspektiiviäsi näin… suurissa asioissa. Kiitos siitä.”
Peelo oli tehnyt, kuten aikaisemmillakin kerroilla ja nojasi vastakkaiseen suuntaan Tawasta. Siinä, missä toan katse oli haaveilevasti aavalla merellä, oli Peelon katse naulittuna Bio-Klaanin kaupunkiin. Sillä tapaa he olivat seisoneet ennenkin. Katseet vastakkaisiin suuntiin, mutta tarpeeksi lähellä toisiaan, että tuulisellakin säällä he kuulivat toistensa äänet.
”Minusta on mukavaa, että kerrot minulle asioita.”
”Jäin miettimään sitä, mistä puhuimme äsken. Ehkä minulla ei ole vastuuta pelastaa koko maailmaa, jollei tilanne näytä jossain kohtaa niin pahalta että oikeasti voisin vaikuttaa sellaiseen. Mutta… minulla on vaikutusta siihen, miten tämä sota etenee. Uskon, että jokaiselle valinnalle jonka teen on mahdollista laskea seuraamukset numeroissa. Vaikkapa kuinka monta ruumista ne aiheuttavat.”
Hänen olisi pakko antaa Tongulle vastaus kohta. Jos ikkuna toimia Rumisgonen suhteen sulkeutuisi ennen kuin he ehtisivät toimia, hän ei pystyisi katsomaan itseään peiliin.
”Niin en minä oikein voi olla miettimättä, kuinka paljon kuolemia voisin vähentää, jos yrittäisin lopettaa tämän sodan siruja käyttämällä. Jos ne pystyisivät siihen, olisiko sellainen vallankäyttö sinusta perusteltua?”
Peelo mietti paljon pidempään kuin normaalisti. Tawa antoi tälle kuitenkin aikaa. Juuri sillä hetkellä hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään.
”Minä en pidä nazorakeista”, Peelo lopulta töksäytti. Se oli tältä niin suorasukainen laukaisu, että Tawa kääntyi Peeloa kohti kulmat koholla. Mutta Peelon katse oli yhä naulittuna Bio-Klaaniin.
”Siellä, mistä minä tulen, en saanut olla utelias. En ollut siellä tervetullut. Toisin kuin täällä. Täällä minä saan seisoa puistossa vaikka koko päivän katsomassa asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia, ja pahin asia, mitä on koskaan tapahtunut oli, kun Long Boi luuli minua tilataideteokseksi.”
Tawa ei voinut olla hymähtämättä ääneen. Peelon ajatus ei kuitenkaan ollut vielä aivan kokonainen.
”Tämä paikka, jonka olet vahingossa saanut aikaan, on erilainen kaikista muista paikoista. Mutta nazorakit eivät halua, että meillä olisi sitä. Siksi minä en pidä heistä. En pidä kenestäkään, joka ei halua antaa muiden olla kuin he ovat.”
Peelo käänsi viimein katseensa kohtaamaan toan. Hänen vihreissä silmissä näytösti olevan hohtoa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Jos sinä luulet, että pystyt pelastamaan sen, tahtoisin, että tekisit niin”, Peelo päätti ajatuksensa.
”Se on ylväs ajatus. Että siruilla voisi vain ohittaa kaiken verenvuodatuksen. Olen haaveillut siitä, että niin voisin vapauttaa jopa nazorakit. Mutta Kezenin sanat ja se video saavat minut pelkäämään, että saatan olla vain yksi idiootti pitkässä jonossa idiootteja, jotka heittäytyvät samaan kuiluun.”
Tawan katse lipui rantaa pitkin itään ja pysähtyi rannikon vanhaan majakkaan. Siihen samaan, joka oli langettanut yhtenä yönä muiden joukossa valonsa ulapalle ja kutsunut hänet rantautumaan. Siitä oli uskomattoman kauan – tuo majakka oli vanhempi kuin tämä muuri jolla hän nyt seisoi. Yksi harvoista asioista tässä maisemassa, joka oli Bio-Klaania vanhempi.
Hänen vaikutuksensa tähän maisemaan oli järisyttävä, näkyvä ja helposti mitattavissa. Ja jos hän oli saanut tämän kaiken aikaan ilman sirua…
Tawa naurahti kuivasti.
”En tiedä. Mitä sinä luulet, että Kezen ja hänen mestarinsa ajattelivat ennen kuin siru päätyi heidän käsiinsä?”
”Se riippuu varmaan siitä, millaisia tarinoita heillä oli siitä entuudestaan”, Peelo tuumasi. ”Niillä on tapana värittää sitä, miten asiaan suhtautuu. Luuletko, että olisit huolettomampi, jos et olisi koskaan kuullut Kezenin viestiä? Tai sitä, mitä Metru Nuilla tapahtui?”
”Olen minä ottanut joskus sokeita hyppyjä. Joskus ei ole muita vaihtoehtoja. Joskus ei ole valmiita askelia, joita seurata. En ole varma, onko kukaan yrittänyt tismalleen sitä, mistä minä haaveilen.”
Tawan sanat toivat Peelolle mieleen jonkun toisen sanat. Kertomukset, jotka Tawakin oli kuullut ja kelannut mielessään tuhat kertaa.
”Huolimatta siitä, mitä Totuus sinulle kertoi, en usko, että on. En usko, että kukaan niissä ’aikaisemmissa Bio-Klaaneissa’ joutui miettimään mitään tuollaista. Siksi en usko, että kukaan syyttää sinua, jos hyppy tuntemattomaan ei tuotakaan haluttuja tuloksia. Tärkeämpää, nähdäkseni, on yrittää.”
”Ehkä. Ehkä niin. Ehkä on hyvä, että ei ole ainakaan lukinnut itseään raiteille, jotka vievät verenvuodatukseen. Mutta… kaikki eivät tule pitämään siitä valinnasta.”
”Eivät varmasti”, Peelo sanoi. Tämän hartiat olivat lysyssä tavalla, joka soti tämän suoraryhtistä mainetta vastaan.
”Mutta sellaista todellisuutta ei taida olla, jossa kaikki voittaisivat. En usko, että me selviämme tästä ilman murhetta, Nimdan taikaa tai ei. Mutta jos tästä paikasta jää jäljelle edes sen verran, että joku kirjoittaa siitä myöhemmin tarinan, olemme nähdäkseni jo suoriutuneet paremmin kuin Selecius-säätiö. Minusta tuntuu, että se asia, joka lopetti heidän olemassaolonsa, teki sen viimeiseen saakka.”
Tämä on täysin mielipuolista, Tawa ajatteli. Ei hän nyt voinut yhä ajatella voivansa astella Nimdan sinistä polkua katsottuaan vain tunti sitten silmiin miestä, joka tuhansia vuosia sitten teki sen, kuoli ja katosi jäljettömiin. Sen opetuksen Kezen sai jätettyä tuleville sukupolville, vaikka hän jäi vain yhdeksi häpäistäväksi ruumiiksi muiden joukossa.
Vai… oliko se opetus, jonka Kezen olisi jättänyt, jos olisi saanut itse valita? Ja mitä mahtoivat noista valinnoista ajatella henkilöt, joista Kezen vain puhui? Kuka oli Delek, ja kuka Selecius? Mahtoiko ”Xian Tulinoidalla” olla ollut yhtä majesteettisia ajatuksia vallasta ja vastuusta? Oliko mahdotonta sytyttää niin kirkas liekki ilman, että tuli itse sen polttamaksi?
Valkoinen Kuningatar, Tulinoita, Bio-Klaanin admin. Pyörä pyöri pyörimistään. Jono idiootteja matkalla yhteen ja samaan kuiluun. Ehkä jos heitä yhdisti jokin, niin täysi kyvyttömyys hyväksyä, että toivo oli pahin Annonan lippaan vitsauksista. Jos hän oli idiootti vain, koska vielä uskoi johonkin, hän oli mielellään idiootti.
”Jos opit vielä jotain näistä… sammuvista tähdistä, kerro minulle lisää”, Tawa sanoi. ”En oikein osaa yhdistää sitä mihinkään. Mutta haluan edes yrittää olla tekemättä samoja virheitä kuin Kezen tovereineen.”
”Lupaan sen”, Peelo nyökkäsi. Samalla, kun Tawan katse harhaili edelleen saaren majakassa, oli Peelon katse siirtynyt jälleen Bio-Klaanin kellotorniin.
”Vaikka se kyllä voi johtaa siihen, että joudut sittenkin pelastamaan tämän saaren lisäksi koko muunkin maailman.”
”Niin minä vähän pelkäsinkin”, Tawa sanoi huokaisten syvään. ”Jos ikinä olemme siinä pisteessä, ehkä vihdoin ymmärrän, mitä tarkoitat kun puhut matkoistasi ’Valkoisen valtakuntaan’. Ja ehkä osaat kertoa, mitä minun ei ainakaan kannata tehdä.”
Peelo sai haluamansa. Minuuttiviisari kellotornissa liikahti androidin nähden. Tyytyväisenä siihen faktaan, että kello kävi yhä eteenpäin odotetulla tavalla, hän viimein kääntyi ja asteli Tawan rinnalle ulappaa tuijottelemaan.
”Ensi kerralla, kun käyn siellä, voin kysyä häneltä. Hän on välillä hieman pahalla tuulella, mutta luulen, että hän pitää sinusta tarpeeksi, että suostuisi antamaan minulle vastauksen tuotavaksi.”
Tawa kurtisti kulmiaan huolestuneen näköisenä.
”Onko se ihan hyvä juttu, että hän pitää minusta?”
”Huolimatta siitä, että hän tahtoisi pimeämmän taivaan, uskon, että hän pitää sinusta sellaisella tavalla kuin toisista yleensä pidetään. Hän on aika huono peittelemään sitä, että hän on oikeasti aika…” Peelo jäi tosissaan miettimään, kuinka päättäisi lauseensa. Tavanomaiset kuvaukset eivät tuntuneet riittävältä.
”… pehmeä”, hän sanoi tyytyväisenä löytämäänsä sanaan.
”Pehmeät tyypit ovat kaikkein vaarallisimpia”, Tawa sanoi. ”Melkoista tuhoa voi saada aikaan sillä, että välittää jostain todella paljon.”
Lausunnon synkeä itseironia ei jäänyt häneltä huomaamatta. Oli jotenkin mahdoton tietää, jäikö se Peelolta. Tawa ei ollut vieläkään ihan varma, oliko tämä ironian sakarainmestari vai täysin kyvytön ymmärtämään sitä.
”Jos Varjotulla on minkäänlaista kykyä itsetutkiskeluun, hän on varmasti kanssasi samaa mieltä”, Peelo sanoi. ”Mutta jos olemme päättäneet jotain tämän lenkkimme aikana, olkoon se, että välittämällä tuhoaminen on silti parempi kuin tyhjyyden voitto.”
”Toivon, että olet oikeassa. Toiseen kertaan, Peelo.”
”Kiitos. Vaikka luulen, että meidän molempien pitäisi toivoa yhdessä, että sinä olet meistä kahdesta lopulta se, joka on oikeassa.”
Kuin yhteisestä sopimuksesta Peelo jätti Tawan keräilemään ajatuksiaan merimaiseman äärelle ja alkoi askeltaa muurin keskitornia kohti. Tuuli mereltä tuntui yltyvän. Viime yöt olivat olleet jotenkin normaaliakin julmempia sen suhteen. Levollista paikkaa laskea katsetta ei oikein ollut. Bio-Klaanin suuntaan katsomalla oli mahdotonta olla huomaamatta hehkuvaa kenttää linnakkeen katonharjalla, joka toivottavasti piti Avden kätyriä vankinaan, kun taas Visulahden poukama oli vähintään yhtä levoton kuin hänen ajatuksensa. Pilvipeite oli liian sankka paljastamaan, näkyisikö tällä kirkkaudella yhtään tähtiä.
Hän ajatteli usein sammuvia tähtiä. Viimeksi hän oli keskustellut siitä Geen kanssa admin-tornin parvekkeella. Se hetki oli ollut merkityksellinen monesta syystä — mutta jälkikäteen oli helppo paikallistaa se ensimmäiseksi kerraksi, kun hän oli myöntänyt itselleen harkitsevansa Nimdan sirujen käyttämistä.
Toaksi tuleminen ei voinut olla terveellistä todellisuudentajulle. Se, että tiesi olevansa vastuussa yhdestä taivaan tähdestä valui helposti mielipuoliseksi jumalkompleksiksi siitä, että oli vastuussa kaikista niistä. Hänen tapauksessaan ei auttanut, että hän ei oikeastaan muistanut aikaansa matoralaisena — tai ollut aivan varma, mikä tähdistä oli hänen. Ja hänen menneisyydellään oli helppo myös muistella ääntä, joka kertoi aikovansa pudottaa viimeisenkin valon taivaalta aikain lopussa.
Mitä hän ei tajunnut Kezenin sanoissa? Miksi se nauha vaivasi häntä yhä?
”Minä löysin taivaan tähden sirpaleita”, Tawa mutisi itsekseen.
Nouseva syysmyrsky hakkasi lipputangon narua kipakasti. Uusi puuskahdus tuntui siltä, että hän lentäisi kohta kaupungin ylle keltaviolettina leijana. Oli aika laskeutua maan tasalle – monessakin merkityksessä.
Observatorio, jota pohjoisen Suureen Kaupunkiin suunnitellaan – nimetty toistaiseksi Tiedon Torniksi – on perustuksiltaan ironinen, enkä ole varma, onko sanaleikki tarkoituksellista nokkeluutta jääkansan arkkitehdeiltä vaiko epähuomiossa tehty käännösvirhe, jollaiseen kokematon Raun käyttäjä saattaisi helposti langeta.
Nimittäin manner-selakhian termi ”Freä-Erdenon” kääntyy pohjoiseen tohungaan hyvin kömpelösti, varsinkin jos jättää tarkoituksella kääntämättä sanan ”tunnelmaa” värittävät erikoismerkit, jotka käännöksissä usein korvataan virheellisesti väliviivalla.
Sillä Freä’-’endon tähtimuodostelmasta juontava nimi viestii paljon muutakin kuin pelkkää informaatiopohjaista tietoa. Sanan todellisen vivahteen ymmärtäminen on toki paljon helpompaa, jos sen kuulee lausuttavan selakhin suulla. ”Fre”-äänteeseen oleellisesti kuuluva hampaiden kirkautus – sellainen, joka matoralaisen suulla olisi mahdotonta toistaa – muistuttaa sanan todellisesta vivahteesta: Tuskasta.
Joten Ko-Metruun kohoavan tornin nimi, ainakin teoriassa, kääntyisi paremminkin muotoon ”Tieto lisää tuskaa”. Olisi helppoa nähdä pelkistetyn version olevan jonkin filosofisen seuran metku. Pohjoisen taivaan keskipisteessä paistava muodostelma on profiloitunut monen tieteellisesti hataralla pohjalla olevan tutkimusryhmän maskotiksi.
Toivoa saattaa, että Suuren Kaupungin suuret miettijät ovat perillä käännöksen todellisesta vivahteesta ja pelkistetyn termin käyttäminen on vain osa näiden sisäpiirin vitsiä.
Kuvion nimi kertoo kuitenkin kaikkein eniten Selakhiassa kehittyvästä filosofisesta suuntauksesta. Kenties nopeasti kehittyvien tieteellisten saavutusten mukanaan tuoma vastuu on viimein pureutunut salskeiden arkeen.
Ei olekaan ihme, että Freä-Erdenon on muuttunut niin merkittäväksi esteettiseksi elementiksi sekä Cest’aen maakunnassa että Qwienne Puhtaan vaikutuspiirissä.
Sama ajattelu, joka Freä-Erdenonin lisäksi nimesi Maran-Pridanon ja Fra-tar-aftanan kuviot, on siirtänyt selakhialaisen ajattelun voimakkaasti irti menneiden vuosikymmenien tiedepohjaisesta ajattelusta kohti ideologisempaa, kauneuden ja puhtauden opeille keskittyvää vallanpitoa.
Itäisten draakkikuntien katsetta vaihtunut suunta tuskin silti harhauttaa, mutta muutosta tarkastelemalla voidaan tehdä melko pitäviä päätelmiä siitä, kuinka Taras-Silin filosofit käyttivät kääntyviä aatteita hyväkseen muodostelmien tähtiä ja kuita nimetessään.
Kertokoon se jotain maailmasta, että pohjoisen kansat niin huolettomasti ottavat tiedon vastaan, kun idässä taas myönnetään, että tiedon mukana sielu saa osakseen yhtä lailla myös tuskaa. On vaikea olla ajattelematta Papitar Ney’relin tarinaa selakhien nimiä tutkiessa.
Sadun viimeisen luvun huomio sielun kuolemasta mielen kustannuksella, vaikkakin vaarallisen epätieteellinen, sisältänee rahtusen totuutta.
Selakhialaisessa filosofiassa on aina ollut paljon yhtymäkohtia muun pohjoisen maailman tapaan ajatella, mutta Papittaren teksteissä on paljon sellaista, mihin matoralaiset kansat eivät luonnostaan osaa samaistua.
Tulee kuitenkin muistaa, että Salskean kansan polku on niteenä kärsinyt koillissakaraa vuosikymmeniä riivanneesta sensuurista ja siihen tutustuvien kannattaa yrittää löytää siitä painos, joka edeltää Cest’aen kulttuurivallankumousta.
Seuraavilla sivuilla käymme läpi sekä Freä-Erdenonin ja Maran-Pridanon kappaleiden nimiä ja suhdetta toisiinsa sekä koillissakaran että pohjoisen mantereen taivailla. Kappaleiden käännökset on selitetty myös liitteessä 6, sivuilla 755 ja 756.
– Katkelma Tohtori Delekin teoksesta Tähtikartasto
Arkistojen oven eteen seisomaan asettunut tulen toa oli ristinyt kätensä. Hän nojaili ovia vasten niin rennon näköisesti kuin suinkin osasi, sillä hän ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että haluaisi jotenkin väkisin estää Geeveen pääsemistä takaisin sisälle. Matka admintornilta takaisin oli kuitenkin ollut sen verran kiusallisen hiljaisuuden piinaama, että Vaehran tiesi, ettei se johtunut ainoastaan Kezenin sanojen seurauksena.
”Olet vihainen minulle.”
”En vihainen”, Geevee tuhahti, joskin hänkin oli ristinyt kätensä vastatoimena Vaehranin puuskalle. ”Vain… vähän yllättynyt.”
”Minä olen toa, Geevee.”
”Äh, no kyllä minä sen tiedän! Ja siis kyllähän Mercurankin jälkeen on ihan totta, että jotakin pitäisi alkaa tekemään, mutta… se…”
Vaehran oli kohottanut kulmansa, mutta ei hoputtanut ystäväänsä, jolla oli selvästi vaikeuksia löytää oikeita sanoja.
”Se… tuntuu pahalta.”
He tuijottivat toisiaan vähän aikaa. Jos tämä sama keskustelu olisi käyty menneisyydessä – edes vaikka viikolla – Vaehran olisi varmasti ihmetellyt, miksi Geevee antoi niin helposti itsensä tunteiden vietäväksi. Järjellä perustellen oli aivan selvää, että Vaehranin kuului lähteä. Hän halusi itse niin, toki, mutta Tawan ja Peelon reaktiot olivat vain vahvistaneet ajatusta, että hänen kuului olla siellä läsnä.
Mutta sitten kredipselleeni oli tapahtunut. Creedyn haudan yläpuolelle polvistuneen itkuisen Geeveen kuva oli ikuisesti syöpynyt Vaehranin verkkokalvoille. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä enemmän hän ymmärsi, miksi Geeveestä tuntui pahalta.
”Anteeksi”, Vaehran vastasi. Geevee näki heti, että sanassa ei ollut häivääkään ironiaa tai väkinäisyyttä. Vaehran tarkoitti, mitä sanoi.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Minä vain –”
”Kyllä tarvitsee”, Vaehran keskeytti. ”Tämä on huonoin mahdollinen aika minulle lähteä. Minä ymmärrän sen. En vain… voi muutakaan, Geevee. Minun pitää tehdä jotain. Kun ajattelenkin sitä, että meidän olisi mahdollisuus saada vastauksia, käteni alkavat tärisemään.”
Geevee vain kuunteli. Hän oli huomaamattaan antanut käsiensä valahtaa takaisin sivuilleen.
”Minä tiedän, että minun pitäisi jäädä. Se olisi viisasta. Antaa enemmän seikkailevien sankareiden hoitaa kulkemiset ja keskittyisin itse työhöni, mutta… minusta… tiedätkö…
”… tuntuu siltä, että sinun pitää mennä”, Geevee täydensi, mutta ei voinut estää itseään huokaisemasta syvään, vaikka tiesikin, mitä Vaehran tarkoitti.
”Niin. Ja siksi minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Sinusta tuntuu pahalta, että minä lähden ja minusta tuntuu oikealta. Ja minä valitsin sen, miltä minusta tuntuu yli sen, miltä sinusta tuntuu.”
Geevee tuijotti ystäväänsä saamatta sanaakaan suustaan. Vaehrankin veti syvään henkeä unohdettuaan tehdä niin melkoiseen toviin.
”Sinä olet kyllä toisaalta toa”, Geevee myönsi. ”Kyllä sinäkin olet seikkaileva sankari jos vain sellaista tahdot.”
Vaehran virnisti. Tällä kertaa heidän katseensa eivät pakoilleet toisiaan, toisin kuin paluumatkan aikana tapahtuneiden epäonnistuneiden keskustelunavausten aikana.
”Ja sinä olet tonttu. Ja omistussuhteesi Arkistoihin on täten paljon minua tiiviimpi. Meistä kahdesta sinä olet se, jonka ylin tehtävä on vaalia tietoa.”
”Siinä missä sinun on vaalia meitä”, Geevee hymähti. Hänen katseensa nousi ystävästään arkistorakennuksen rakenteisiin. Se oli hänelle koti. Sellaisella tavalla, mitä oli vaikea selittää. Mutta osittain juuri siksi hänen oli myös helppoa ymmärtää, miksi Vaehranista ei tuntunut niin vaikealta poistua sieltä aika ajoin.
”Kyllä minä ihan oikeasti ymmärrän”, Geevee vakuutti. ”Ja naureskelen tälle jälkeenpäin sitten, kun olet tullut turvallisesti takaisin. Mutta… tiedätkö… ajatus sinusta matkaamassa veneellä jonnekin kauas… nosti tunteita pintaan.”
Geeveen ei tarvinnut selittää, miksi. Hän oli onnistunut kertomaan tarinan kohtalokkaasta merimatkastaan Vaehranille sen surun täyttämän yön päätteeksi. Hän oli kuvaillut, miltä kylmä ja märkä kivi oli tuntunut. Kuinka myrskytuulen ujellus hänen korvissaan oli kuulostanut. Miltä kallonsa kiveen halkaissut Etsivä oli näyttänyt…”
”Kukaan ei muuten puhunut veneilystä”, Vaehran huomautti selvästi jo vähän leikkimielisemmin. ”Tai siis, henki varjele toivon, että emme mene vesiteitse. Jos koko loppusyksy on näin järkyttävän myrskyinen, siinä on riski, että tulen toa joutuu opettelemaan äkkiä uimaan.”
Geevee onnistui kaikesta huolimatta naurahtamaan mielikuvalle.
”Sitä paitsi en usko, että Peelokaan kestää vettä hirveän- oho, anteeksi!”
Vaehran joutui hyppäämään pois tieltä, kun ovet hänen selkänsä takana avattiin. Geeveekin joutui astumaan hetkeksi syrjään, kun Arkistoista rullasi ulos oranssimusta muukalainen, joka tervehti heitä hieman epäselvästi mutisten, ennen kuin kiihdytti vauhtiaan kohti Bio-Klaanin keskustaa. Maakarit jäivät tuijottamaan hetkeksi Jaken peräänsä jättämän sorapöllyn hälvenemistä.
”Minä… en tiennyt, että hän osaa lukea”, Vaehran ihmetteli.
”Äläs nyt. Se on kirjoittanut omakustanteenkin”, Geevee huomautti. ”Meillä on niitä laatikollinen takahuoneessa odottamassa… arkistointia.”
”Et ole laittanut niitä hyllyyn? Niinkö laadukas teos se on?”
”Ymmärrät, kun näet sen”, Geevee huokaisi viittoillen ystäväänsä samalla liikkumaan. Heidän aikaisempi keskustelu ei vaatinut lopullista päätelmää eikä sen kummempaa rusettia päälleen kuin se, mitä Geevee parhaillaan kaulassaan kohensi. He olivat olleet ystäviä niin iauan, että he molemmat tiesivät, ettei asia jäisi heitä enää kaihertamaan.
Hyväntuulinen hohotus tervehti heitä jo Arkistojen tuulikaappiin astuttuaan. Sen lähdettä ei tarvinnut kauaa spekuloida. Suga oli löytänyt jotain suunnattoman huvittavaa, eikä kumpikaan maakareista malttanut olla heti utelematta, mikä oli saanut toan niin hyvälle tuulelle.
Pokkarikokoista kirjaa kädessään puristava jään toa pyyhki hysteerisen naurun kyyneleitä poskiltaan. Siitä kulmasta Vaehranin oli mahdotonta nähdä, mikä kirja se oli. Geevee alaviistostaan sen sijaan näki sen oikein hyvin.
”Miksi sinä luet Basker-koron hurttaa?” tonttu ihmetteli. Suga yritti vastata jotain, mutta yritys tukahtui uuteen naurunpurskahdukseen.
Vaehran katseli ympärilleen samalla, kun Suga yritti epätoivoisesti kasata itseään. Yksityisetsivä istui edelleen asiakastietokoneen äärellä, mutta tällä kertaa kädet puuskassa katse naulittuna jään toaan. Pöydällä näyttöpäätteen vierellä oli valtava kasa kirjoja. Nopealla vilkaisulla ne kaikki kuuluivat A.C. Doylekin tuotantoon.
”Kun puhuit aloittavasi lukuharrastuksen, olisin odottanut jotain vähän… öh…”
”Laadukkaampaa”, Geevee täydensi Vaehranin empiessä tämän lauseen loppuun.
”Eih, ei. Te ette ymmärrä. Ette nyt… hi hi… hihihi… te ette nyt… ehhehehe…”
Sugan hyödyttömyydestä johtuen molemmat maakarit käänsivät katseensa luonnostaan Yksityisetsivään kuin odottaen tältä koherentimpaa vastausta xialaisen hömppäkirjallisuuden läsnäoloon. He molemmat hiemamn yllättyivät, kun he saivatkin sellaisen.
”Menneisyyden tohtorin huonosti varjeltu salaisuus. Häpeällinen kaksoiselämä. Työn hedelmät yhä kaikkien saatavilla. Vaarallisia sanoja tarinoiksi puettuna. Jääsoturin mieli ei kestänyt sivuilta tihkuvia kauhuja. Vain minun kestää. Vain minulla on mielessä lujuus, jota eivät tohtorin sanat murtaneet.”
Maakarit tuijottivat etsivää kulmat koholla. Sitten he katsoivat Sugaa, joka oli avannut Punaisen langan arvoituksen sen melko alkupäästä ja osoitteli sieltä tiettyä riviä, jonka Vaehran kumartui lukemaan.
”Rouva Adlerr on kieltämättä aika… tuota, notkea”, tulen toa myönsi.
”Ihan kamalaa. Ihan hirveää”, Suga hirnui. ”Jokainen rivi on edellistä kauheampi. Selattiin näitä läpi ainakin tusina ja kaikkien näiden femme-fatalet on aina jotain toinen toistaan törkyisempiä liskonaisia. En voi uskoa, että näitä pidetään klassikoina.”
”Niin noh, niitä kaiketi pidetään klassikoina lähinnä siksi, että ne ovat niin vanhoja”, Geevee sanoi ja kaappasi pöydälle lasketun Basker-koron hurtan käsiinsä ja käänsi sen kaksi ensimmäistä sivua löytääkseen teoksen julkaisuvuoden.
”Dekkarikirjallisuuden ensimmäiset merkkiteokset tai jotain sitä rataa. Julkaisuvuosikin on vain arvio, kun nämä ovat niin muinaisia.”
”Niin oliko teillä joku oikea syy sille, miksi olette kiskoneet nämä kaikki hyllyistä?” Vaehran ihmetteli. Etsivä tuhahti maakarin sanoille kuuluvasti. Tämä näytti loukkantuuneen niistä jotenkin.
”Niin siis, kuten Etsivä tuossa yritti selittää”, Suga tulkkasi naurunsa viimein aisoihin saaneena, ”niin me jatkettiin sen Demiurgi-paketin kaivelua tässä valvomisen ohessa.”
Yksityisetsivä nyökytteli hyväksyvästi. Sekä Geeveen että Vaehranin katseet oli kuitenkin tiukasti naulattu Sugaan.
”Ja löydettiin sitten todistusaineistoa. Meinaan… oletteko miettineet…”
Maakarit vaihtoivat katseita. Eivät he olleet miettineet. Eivät mitään sellaista, mitä Suga röyhkeästi implikoi.
”Että ehkä… se meidän tohtorimme on vain julkaissut muita teoksia jollain toisella nimellä?”
Geevee näytti taas hämmentyneeltä. Vaehran järkyttyneeltä.
”Öh… jos yrität väittää, että tohtori Niz on salaa kirjoittanut huonoja dekkareita nuoruudessaan niin pitää teroittaa, että aikajanoissa ei ole mitään tolk-”
”He eivät puhu Nizistä” Vaehran parahti. Yksityisetsivä nyökytteli tämän havainnolle.
”Niin katsokaas, kun ei tämän tikun sisältö liity juurikaan Niziin. Se on kokoelma lähinnä muinaista xialaista kirjallisuutta. Suurimmasta osasta löytyy teidänkin tietokannasta merkintöjä”, Suga selitti.
Vaehran vilkaisi näyttöä Yksityisetsivän edessä. He olivat todella tutkineet Demiurgin sisältöä. Sugaa he olivat toki pyytäneet tekemään niin huomioiden yhteisen tehtävän Seleciuksen mysteerien ratkaisemiseksi, mutta Etsivän apua he eivät olleet osanneet odottaa.
Geevee oli sillä aikaa ymmärtänyt, mihin Arkistoihin tutkimaan jäänyt kaksikko yritti heitä johdatella. Hän naurahti hieman kuivasti ja sivuutti ajatuksen kokonaan.
”Hauska vitsi, pojat.”
”Niin, noh… me… tai oikeastaan Etsivä tässä löysi kopiot melkein kaikista A.C. Doylekin kirjoista tuolta tiedostoista. Mutta painokset, jotka ovat niin vanhoja, ettei niitä ole missään pohjoisen maailman kirjastojärjestelmässä olemassa”, Suga jatkoi.
”Älä viitsi”, Geevee huokaisi.
”Sitten löysimme… tai niin, Etsivä tosiaan löysi, muutamasta niistä keskeneräisiä versioita. Tosiaan sellaisia luonnosvedoksia, joissa oli vielä kirjoitusvirheitä, joita editori ei ollut vielä korjannut.”
”Elä nyt jaksa”, Geevee parahti.
”Emmekä me nyt mitenkään keksineet ilmiselvää syytä, miksi ne olisivat tuolla muiden joukossa. Kunnes me tajuttiin, että tuossa neljännessä kirjassahan viitataan suoraan Tähtikartastoon, kun Watsonni lukee sitä ääneen mestari Gnomesille.”
Geevee puristi päätään molemmilta sivuilta niin kovaa kuin pystyi. Hän olisi mielellään muussannut aivonsa niiden väliin. Vaehranistakaan ei ollut nyt tukea. Toa oli rojahtanut lähimpään penkkiin ja peittänyt suunsa ristityillä käsillään.
”Ja sitten, niin…” Suga hekotteli. ”Sitten on se nimi…”
”A.C. Doylek”, Etsivä sanoi itselleen epätyypillisen selkeällä äänellä.
Vaehran huokaisi syvään. Hän tiesi täsmälleen, mitä kaksikko ajoi takaa
”Uskallanko edes kysyä, mitä ne ’A’ ja ’C’ siinä tarkoittavat?”
”No sekin me löydettiin”, Suga virnuili Geeveen mielestä vähän liian tyytyväisen näköisenä. Suga osoitti kohti Yksityisetsivän näyttöä, josta tämä klikkasi esiin ikivanhan digitoidun artikkelin, joka oli löytynyt yhdestä Xian varhaisimpien selvinneiden sanomalehtien arkistokappaleista. Vaehran tuijotti pitkään ja hartaasti. Lyhyen haastattelun loppupuolella lehden toimittaja oli kysynyt samaa.
”Adorium Candidatus Doylek”, Vaehran luki ääneen.
Suga vain nauroi. Jopa Etsivän trenssihaalarin sisältä kuului huvittunutta kuminaa.
Geevee ei suostunut uskomaan sitä. Ideahan oli suoraan sanottuna täyttä skerdenshaissea. Kuukausitolkulla he olivat jahdanneet Delekin teoksia. Kaivautuneet syvälle pienintäkin uutta informaationmurusta etsien. Ja sitten he kääntävät selkänsä pariksi tunniksi ja nyt heille väitettiin päin naamaa, että maailman tunnetuin roskakirjallisuussarja oli heidän mystisen tohtorin kynästä peräisin.
”Ei. Ei ei. Tämä ei ole validia yhteyksien luomista. Se, että nimissä on samankaltaisuus ja ne sattuvat löytymään samalta datamuistilta Tähtikartaston kanssa ei vielä tarkoita, että Delek olisi kirjoittanut tällaista roskaa ilman, että kukaan koskaan olisi huomannut”, Geevee parkui. Hänen puheenvuoronsa muistutti enemmän avunhuutoa kuin koherenttia virkettä.
”No voihan se niinkin olla”, Suga myönsi. ”Mutta onhan ihan hyvin mahdollista, ettei se silloin aikanaan mikään salaisuus ollut. Asioilla on vain tapana unohtua vuosituhansien mittaan. Tiesittekö muuten, että kahdennessatoista kirjassa esitellään viimein Etsivälle tämän omasta väestä juontava naisystävä nimeltä Selena Gnomez, mutta jo saman kirjan lopussa kuvioihin tulee taas uusi liskonainen vaaleanpunaisilla silmillä, johon päähahmo sitten rakastuukin.”
”Elä laita tämmöistä”, Geevee parahti.
Vaehran ei sanonut mitään. Geevee oli valmis esittämään lisää vastaanväitteitä, kunnes Suga viimein täräytti pöytään heidän työnsä viimeisen löydöksen.
”Toki sitten lopuksi me löysimme varhaisen version Punaisen langan arvoituksesta, joka on yhä kirjoitettu Delekin omalla nimellä. Siinä on Selecius-säätiön leimakin perässä. Hän varmaan tulosti ensimmäisen kopion vielä siellä työskennellessään.”
Etsivä osoitti tietokoneruutua edessään. Tämä oli avannut kyseisen tiedoston ja osoitti sen viimeisen sivun perään. Siinä oli suttuisella, mutta tunnistettavalla käsialalla kirjoitettu signeeraus, jossa luki vanhahtavalla, mutta tunnistettavalla tyylillä viisi kirjainta.
”D E L E K.”
”Arkistomestarit ovat sokeita vanhalle kielle. Nimi ’Doylek’ on voinut syntyä litterointivirheestä. Muinaisxian vokaalit taipuivat puhekielessä eri tavalla kuin nykyisinä barbarismin aikoina. ’E’ D-kirjaimen jälkeen on hyvin voinut puhekielessä taipua ’öy’ tai oy’. Tälle tiedolle olivat informaation vartijat sokeita.”
Vaehran tuijotti Etsivän selitystä suu ammollaan. Tämän puheenparressa oli huomattavasti enemmän tolkkua kuin normaalisti. Kaikki muut läsnäolijat olivat kuitenkin niin keskittyneet tämän yllättävään tietouteen, etteivät he pysähtyneet kyseenalaistamaan muutosta tämän puhetyylissä.
Geevee näytti siltä, että oli valmis purskahtamaan itkuun. Vaehran siltä, että tämä oli valmis myymään maallisen omaisuutensa ja muuttamaan Tarzahnille niin kauas kirjoista kuin suinkin oli mahdollista. Sugan mielestä tilanne oli edelleen selittämättömän hulvaton. Oli vain niin uskomatonta, että myyttien tohtori Delek oli syyllistynyt niin hirvittäviin rikoksiin tohungainkuntaa vastaan.
”Minä en muuten tahdo lukea ainuttakaan noista”, Vaehran huokaisi.
”Ei hätää, minä pääsin jo näiden makuun”, Suga ylpeili. ”Nämä on tällä tapaa kätevästi pokkarikoossa, että voin ahmaista aina yhden esikuntahommien luppoajalla. Kulkee mukavasti mukanakin. Sitä kait se ”pokkari” tarkoittaa?”
Vaehran halusi tuskasta eroon niin nopeasti kuin oli mahdollista, joten hän kaappasi Doylekin koko tuotannon käsiinä, asteli tiskille ja piippasi ne lainatuiksi. Hän halusi niistä eroon niin nopeasti, että ei edes pyytänyt Sugalta tämän kirjastokorttia, vaan merkkasi teokset suoraan tutkimusaineistoksi ja täten pois kirjaston lainattavien listalta.
”Ei ole pakko tuoda niitä takaisin, ellet löydä jotain, josta on oikeasti hyötyä”, Vaehran mutisi.
Suga otti kirjat kiitollisena vastaan ja pakkasi ne yhteen metallisista koreista, joita sai lainata Arkistojen sisäänkäynniltä.
”Onko… onko meillä yhtään kuvaa… sitten Doylekista?” Geevee sai kysyttyä. Vaikka ei olisi halunnut. Niiden sanojen sanominen ääneen tuntui jo tappiolta. Hän oli sillä myöntänyt ainakin osittain hyväksyvänsä ajatuksen.
”Ei siltä näyttäisi”, Suga harmitteli. ”Kaikki aikaisensa näihin viittaava teksti oli nopean haun perusteella lähinnä lehdistä eikä niissäkään ollut mitään kovin ihmeellistä. Näyttää siltä, että Doylek tulkittiin jälkeenpäin ehkä virheellisesti skakdiksi. Varmaan nimensä perusteella, mutta tietenkin… noh, on tuo hänen tyylinsä aika…”
”Tyylitön”, Vaehran täydensi.
”Suorasukainen”, Suga korjasi. ”Missään ei kyllä ole ollut mitään lähdettä, joka viittaisi tämän olleen oikeasti skakdi. En kyllä tiedä oliko niitä edes olemassa silloin, kun Delek vielä vaikutti…”
Vaehran oli vielä Arkistoihin palatessaan tihkunut intoa. Hän oli oikein odottanut, että saisi jakaa Sugalle Tawan huoneessa oppimansa. Innoissaan siitä, että pääsisi kertomaan tälle tahdostaan lähteä mukaan tapaamaan tämän menneisyyden ystävää. Nyt koko paljastuksen ympäriltä oli kuin päästetty ilmat pihalle. Yhtäkkiä se salaperäinen ääni Kezenin nauhalla kuuluikin jollekin liskojen perään kuolannellee puoskarille.
Geevee ja Yksityisetsivä tuijottelivat sillä aikaa lähinnä toisiaan. Järkytyksestä toipuva sininen tonttu katsoi veljeään syvälle tämän punaisiin silmiin yrittäen ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
”Miten sinä löysit nuo niin nopeasti?”
”Etsivän työ ei ole koskaan valmis. Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase. Ja sillä aseista mahtavimmalla paljastan tämän maailman salaisuudet.”
Etsivä oli valunut takaisin perinteiseen puheenparteensa. Geeveestä tuntui suoraan sanottuna pahalta. Hän näki sielunsa silmin sen johtojen mytyn, mikä oli levinnyt kylmälle rantakiveykselle heidän murheellisen merimatkansa päätteeksi. Hän olisi antanut mitä vain muistaakseen kunnolla, millainen Etsivä oli sitä ennen ollut.
”Tiedätkö, taitaa olla kaverille kutsumushomma. Tuo Gnomes-hahmo muistuttaa kyllä sinua aika paljon”, Vaehran tuumasi pakottaen ääneensä niin paljon tahdikkuutta ja hyväntahtoisuutta kuin vain osasi.
Yksityisetsivä nousi ylös ja suoristi selkänsä. Ensin Geevee pelkäsi, että tämä oli loukkaantunut Vaehranin sanoista ja oli alkamassa aggressiiviseksi. Mutta todellisuudessa tällä oli aivan toiset aikeet. Ensimmäistä kertaa koskaan kenenkään heistä nähden Etsivä nosti hattunsa pimeyttä uhkuvan pääkoppansa päältä ja laski sen rintaansa vasten nöyränä.
”Minä…” Etsivä aloitti. Sana tuntui loputtomasti sitä muodostavaa olentoa voimakkaammalta. Kuin se olisi vaatinut tältä todellisia fyysisiä ponnisteluja.
”Minä… halusin olla avuksi.”
Etsivän silmät oli naulittu Geeveen omiin. Tonttu katsoi toista kuin ensimmäistä kertaa koskaan. Geeveen suu repsotti vähän auki. Suga ja Vaehran tuijottivat äimistyneenä ja aivan hiljaa.
”K-kiitos”, Geevee sai viimein vastattua. Tämän äänestä kuuli palan, joka oli noussut tämän kurkkuun. ”Sinusta oli valtavasti apua.”
He tuijottivat toisiaan vielä pienen hiljaisen hetken. Etsivä nyökkäsi varovaisesti Geeveelle, jolla oli täysi työ peitellä samaan aikaan sekä surua, että suunnatonta hymyä.
Se hymy vaihtui kuitenkin sekunneissa hämmennykseen. Yhdellä rivakalla liikkellä Yksityisetsivä kääntyi puhumaan ei-niin.yhtään-kenellekään, joka seisoi Arkistoissa ei-niin-yhtään-missään. Kukaan muu paikallaolijoista ei ollut nähnyt, mistä uusi lipallinen hattu oli ilmestynyt etsivän päähän. Saatika sitten piippu, joka törrötti jostain Etsivän verhotuista kasvoista. Savua tupruttava Etsivä oli riemastunut Delekin hirveiden tarinoiden mysteerin ratkeamisesta. Hänen julistuksensa kaikui pitkin Arkistoja havahduttaen ne viimeisetkin lukusalissa Klaanilehteä ahmivat, jotka eivät olleet vielä häiriintyneet Sugan naurunremakasta.
”Yksityisetsivä on voitokas jälleen!” tämä julisti. ”Kohti seuraavaa seikkailua, rakas Geeveeni! Mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksia. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olen!”
Se sali oli tuhonnut hänet jo tuhat kertaa. Vettä oli jo nilkkaan ja se solisi kuoleman lailla. Isä Athin patsas hänen takanaan oli vain kylmä ja voimaton todistaja, valvoja vailla valtaa.
Hän vilkaisi kattoon. Niiden varjot eivät enää nukkuneet siellä. Ne saattoivat olla missä vain. Aina se ei ollut miekkaa pitelevä käsi, jonka hän kohtasi. Niitä oli muitakin, eikä käsi edes ollut niistä pahin.
Joskus hän vain hukkui sinne maan alle. Ehkä se oli armollisin versio tapahtumista. Joskus kuolema oli nopea, toisinaan hidas. Joskus se toistui monen monta kertaa, niin kuin lupaus oli ollut.
Valokivien muistot, jotka yrittivät epätoivoisesti kamppailla pimeyttä vastaan, eivät kestäneet, vaan niitä sammui yksi kerrallaan. Huojuva hahmo asteli eteenpäin varjoihin kietoutuneena. Sillä ei ollut kiire. Se saattoi ottaa askeleen, kaksi ja sitten vain katsella. Toa temppelissä painautui selkänsä takana olevaa patsasta vasten ikään kuin se tarjoaisi mitään suojaa.
”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, sanoi ruumis. Se oli epätodellinen ääni, sellainen mikä tulee olennolta, joka matkii elävien puhetta sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kuollut, jonka suusta ääni tuli, antoi sille oman, katkeran mausteensa.
Hahmo oli äkkiä hänen edessään. Turagan ruosteinen, pureskeltu kallo irvisti ällöttävästi. Se haju sattui, ja siihen sekoittui myös linnunhahmoisen kauhun haju. Tyhjistä silmäkuopista loisti kelmeän sininen valo. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä. Kallossa oli vain rippeitä naamiosta. Se oli läpeensä ruostunut ja sen kasvojen poikki kulki syvä viilto. Keho oli pelkkä luinen ranka, mistä kaikki liha oli aikaa sitten näivettynyt pois, ja jättänyt vain haarniskan rippeet. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askeleen eteenpäin.
Hahmo oli ilmielävä muisto siitä, mitä Turaga Kezenistä oli ollut jäljellä heidän tavatessaan. Vaikka yksityiskohdat eivät olleetkaan kohdallaan…
”M-mehän vasta tapasimme”, hän yritti vastata turagalle. Tietysti he tapasivat ensimmäistä kertaa.
”Meidän aikamme oli lopussa sillä hetkellä, kun astuimme salaisuuksien tielle. Meidän aikamme, ja niiden aika, joista välitämme”, turagaa liikuttava ääni sanoi. Se olisi voinut olla haikeaa, jos ääni ei olisi ollut niin kammottava. Se oli vain mukaelma äänestä, todellisen äänen parodia. Jokainen äänenpaino oli väärin. Jokainen sana sanottiin, kuin se ei olisi tarkoittanut mitään. Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta.
♫ Nauru ei toivoisi, että juonit hänen vihollistensa kanssa ♫
”Kun kuolet, käyt toisella puolella”, Kezen jatkoi. Hänen toinen kätensä putosi veteen, jonka pinta kohosi koko ajan. ”Kun ne eivät anna sinun kuolla, joudut elämään kuolemasi uudelleen joka hetki. Hinta, joka meidän kaltaistemme on maksettava. Kuolema, joka ei ole loppu, vaan loppuelämä.”
Mutta kuolemaa ei tullut vielä. Uni yleensä päätyi Sätkynukkeen. Tai mihin tahansa niistä muista. Mutta Kezen vain oli siinä, huojuen. Ainoa liike oli alati nouseva vesi. Se oli mustaa.
”Pimeän pelko on täysin luonnollista”, ääni Kezenistä jatkoi. ”Se on ollut osa inhimillistä mieltämme koko rotumme historian ajan. Mutta se pelko ei tarvitse meitä.”
Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotakin sen kallon sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi työntyi ruosteisen, mädänneen kallon sisään. Unen näkijä kuljetti katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa… kunnes ymmärsi käden olevan hänen omansa. Hän irvisti ja kavahti. Ote turagasta kirposi. Kezen kaatui aivan häntä vasten. Haju oli sietämätön.
♫ Etkö jo oppinut, mikä hinta on liian syvälle kaivautumisella? ♫
Vasta siltä etäisyydeltä hän tajusi, että kun hän tuijotti Kezenin kuollutta kalloa, oli hän näkevinään tutut kasvonpiirteet. Sellaiset, mitkä hänellä itsellään oli naamionsa alla. Viiltokin oli sama, läpi kasvojen. Samat hailakan siniset silmät hehkuivat samaan tahtiin hänen omiensa kanssa, vaikka vuosisatojen saatossa himmentyneinä. Hän työnsi turagan ruhon kauemmaksi itsestään, ja se kaatui veteen.
”Kuvittele maailma, jossa painajaiset eivät enää tarvitse uneksijoitaan–” Kezen raakkui vielä, kunnes vesi täytti tämän repaleisen kehon.
♫ Naurulla on vain tämä viesti ♫
Vesi nousi nopeammin ja nopeammin. Luuranko katosi jonnekin syvyyksiin.
♫ Syvissä vesissä uiva hukkuu~ ♫
Vesi nousi ja nousi, eikä painajaisen tarvinnut lähettää sen Nukkeja lopettamaan kohtausta tuskaan. Sen teki musta vesi, mikä täytti Isä Athin kammion, eikä sieltä ollut pakoa. Ja kun pää painui pinnan alle, näki, miten vesi oli täynnä irvistäviä, punaisia silmämunia.
♫ Sinun, jos kenen, pitäisi se tietää, sotilaani~ ♫
Lopulta hän heräsi tukehtumisen tunteeseen.
Bio-Klaani
Ulkona oli vielä pimeää. Nukkumisesta ei varmaan tulisi enää mitään, Matoro huokaisi hikisenä ja syke vielä sadassa. Hän ryömi ylös lakanoistaan lähinnä pakotetulla rutiinilla, avasi ikkunan ja hengitti syvään. Unien maailma onneksi haipui joka hetki kauemmaksi valveesta. Hän mutisi taivaalle lyhyen rukouksen Suurelle Hengelle pyytäen varjelusta ja johdatusta.
Painajaisten lähetti oli ollut nimensä veroinen. Hänellä oli ollut jokin aika sitten parempi vaihe, jonka aikana oli nähnyt painajaisia vähemmän, mutta tuntui kuin tilanne olisi huonontunut siitä nopeasti. Herääminen sillä tavalla alkoi olla surullista rutiinia, johon Matoro oli yrittänyt vain sopeutua. Hän oli kyllä saanut joitakin tuloksia, kun oli alkanut kiinnittää tietoisesti huomiota siihen, mitä mielessä liikkui iltaisin, ja pyrkinyt ohjaamaan huomionsa kevyempiin asioihin. Aivan muista asioista kuin jännityksestä ja sodasta lukeminen auttoi. Samoin typeristä asioista haaveilu sekä meditaatio. Mutta jotenkin painajaiset olivat yleistyneet etenkin muutamana viime yönä, siitäkin huolimatta että viime illan saunomisen jälkeen hän oli nukahtanut makeammin kuin pitkään aikaan.
Toa pyöritteli mekaanisen kätensä sormia hetken. Seranin mukaan hermoratojen liitokset toimisivat parhaiten, jos niitä vain käyttäisi mahdollisimman paljon. Esimerkiksi hampaiden pesu konekädellä tuntui ihan hyvältä hienomotoriikan harjoitukselta. Koneisto tarvitsi vain pienen tipan rasvaa, mutta muuten se tuli toimeen vähällä huollolla.
Toisin kuin hänen aito biomekaaninen kätensä, hänen kylmä oikea kätensä ei tuntenut juuri mitään, oikeastaan ainoastaan paineen. Se oli hyvin yksinkertainen malli, vailla juuri mitään hienouksia. Parhaat mekaaniset lisät yhdistyivät niin saumattomasti biomekaaniseen kehoon, että eroa hädin tuskin oli. Tämä käsi ei ollut sellainen, vaan sen nivelistä kävi melko selväksi käden olevan vain imitaatio aidosta kädestä, lähempänä vahkia kuin matorania.
Aamutoimiensa ohessa hän napsautti lisäsilmänsä kiinni naamioon enimmäkseen, koska hänen oikea silmänsä oli niin tottunut siihen, ettei osannut olla ilman. Hän kiinnitti haarniskan raskaammat rinta- ja olkapanssarit paikalleen ja veti kiinni miekkavyönsä. Harppuuna kiinnittyi suoraan ranteeseen. Joskus rauhallisempina aikoina edes toan ei tarvinnut olla niin varautunut koko ajan, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.
Matoro vielä tarkisti, että kultakello oli siellä missä pitikin ja vilkaisi valokuvaa. Vai että langenneen laulajan ja tuhoutuneen jumalattaren silmä, hän virnisti, ja laittoi sen takaisin turvaan.
Hän suunnisti alas huoneestaan. Käytävät olivat hiljaiset, mutta eivät tyhjät. Kuntosalilta kuului ääniä. Vastaanottotiski oli tyhjä, mutta pääoven lähettyvillä nuokkui Vartioston matoran, joka odotti vuoronsa päättymistä kuin kuita nousevia. Kahviokaan ei aukeaisi vielä tuntiin. Hän harkitsi kysyvänsä Umbran mukaan lenkille niin kuin silloin joskus, mutta veikkasi tämän olevan vielä syvällä unessa. Kyllä heillä olisi aikaa.
Matoro maleksi ulos linnasta ja lähti hölkkäämään kaupungin ympäri suurin piirtein sen muurin suuntaisesti. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jäätynyt aamukaste muodosti aavistuksen kuurasta niitylle. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan jäisiä kukkia.
Viimeistään liike sai hänet hereille. Hyytävä aamuilma tuntui hyvältä hikoillessa. Yleensä se sai ajatusten harhailun kuriin, mutta viime yön painajainen tuntui takertuneen tavattoman tiukkaan. Tavalliset painajaiset katosivat nopeasti yön pimeyden mukana, mutta tätä hän kävi päässään uudelleen ja uudelleen, vailla haipumisen merkkejä. Hän muisti nähneensä sen painajaisen jo muutamana edellisenä yönä, jo ennen kuin räystäälle oli ilmestynyt yksi Avden olennoista.
Mitä ihmeen salaisuuksia hän oli muka nyt löytänyt?
Nimdastakin hän oli luopunut.
Ainoa asia, mitä Matoro keksi, oli kello… ja se, mitä hän oli Oraakkelilta kuullut.
Oliko… Syvä Nauru kuullut sen keskustelun? Viittasiko harakka siihen? Matoro ei tiennyt. Pystyikö Nauru kuuntelemaan kaikkien loistensa kautta, vai oliko tämä ollut jotenkin erityinen tilanne? Johtuiko se Oraakkelin yhteydestä Avdeen?
Hän huokaisi syvään ja moikkasi toiselle juoksijalle, joka kiersi kaupunkia päinvastaiseen suuntaan.
Hänen pitäisi ehkä mennä puhumaan Visokille. Ei se ollut niin paha. Hän oli selvinnyt Oraakkelistakin. Sääli, ettei tämä ollut paikalla enää. Ehkä hän olisi osannut kertoa painajaisten lähetistä.
… mutta ei hänen kyllä tehnyt yhtään mieli tavata Visokkia. Tuntui hankalalta kohdata heidän erimielisyytensä Kapuran aivoituksissa. Ei Visokki ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Matoroa oli jäänyt kalvamaan se, miten tämä oli käytännössä olettanut, että Matoro vain toisti Avden ja loisen ajatuksia ilman mitään omia valintoja. Se, että Kapuran hengen suhteen hänen sydämensä ja Avden tarkoitukset olivat menneet yhteen, oli saanut koko tilanteen näyttämään Visokille ja Makuta Nuille aivan väärältä. Äh, sen koko sotkun käyminen läpi synkensi Matoron mieltä jo nyt. Uskoisiko Visokki häntä?
Matoro kirosi mielessään Avden ja koko sotkun. Sodan vielä kesti, mutta sellaisen vainoharhan ja petoksen levittäminen… se tuntui jotenkin pahemmalta. Ajaa heitä toisiaan vastaan.
Kun hän oli kiertänyt kaupungin myötäpäivään, oli aika hypätä Visulahteen ja uida vielä lahden yli. Tähän aikaan ei juuri ollut vesiliikennettä. Kyöstin koulun väki teki saman lenkin, mutta Matoro taisi olla heitä ennen hereillä tänään.
Hän rakasti uimista. Visulahti aivan kaupungin edustalla ei ollut kovin mukava, joten hän otti kunnolla etäisyyttä ja antoi meren tuoksun ja kylmyyden viedä hänet mukanaan. Vuorien kylmyyteen hän ei päässyt usein, mutta meri oli kaikkialla, ja myös siellä hän saattoi kokea kaukaisen ykseyden luonnonvoimien kanssa. Hän oli puhunut siitä pari kertaa Toa Hain kanssa, mutta ei ollut lopulta jaksanut ajatella sitä henkistä vaivannäköä, mitä vaatisi ymmärtää veden elementtiä yhtä hyvin kuin jäätä. Mutta ehkä se selitti hänen rakkautensa kylmään veteen.
Joskus kun hän oli sanonut, että hänen aamulenkkinsä kulki koko kaupungin ympäri, etelästä uiden, sitä pidettiin vitsinä, Matoro virnisti. Oliko mitään piristävämpää alkua päivälle? Ehkä sama, mutta ilman painajaisia…
Räystäällä hohtava nukke näkyi mereltä asti pienenä valopallona linnan katolla. Se alkoi kadota kaupungin muiden valojen joukkoon, mutta siellä se odotti. Matoro yritti olla ajattelematta asiaa ja sukelsi. Veden alla hänen mieleensä tuli painajaisen mustiin vesiin hukkuminen, ja hän kauhoi itsensä mahdollisimman nopeasti rannalle.
Auringot nousivat hitaasti ja vaivalloisesti, ja Kyöstin kööri ilmestyi pian omalle aamulenkilleen. Matoro moikkasi heille, lähti pois tieltä ja suunnisti takaisin linnalle.
Niin. Visokin luona käyminen.
Matorosta ei tuntunut siltä, että haluaisi edes puhua kellosta ja… noh, politiikasta vielä. Olisi täysi työ korjata se halla, mitä heidän välillään oli siltä pitkältä yöltä. Ja ehkä olisi hyvä, jos hän jakaisi tälle kaiken yksityiskohtaisesti… eipä hän ollut Deltan temppelin tai Aft-Amanan kohtaamisista Avden olentojen kanssa puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kezenin raadon sanat kaikuivat hänen korvissaan.
Hän pohti, kuinka aikaisin oli sosiaalisesti hyväksyttävää yrittää tavata Visokkia. Hänellä ei ollut aavistustakaan visorakin unirytmistä. Ehkä hän odotti varsinaisen toimisto-ajan alkuun, ja menisi sitten ensi töiksi pyytämään päästä tapaamaan Visokkia. Ei sitä kannattaisi lykätä, hän huokaisi.
Merenraikkaana hän palasi nyt jo paljon vilkkaampaan linnaan ja suunnisti Kahvioon aamiaiselle. Vielä ei ollut aivan ruuhkaisin aika, joten tyhjiä pöytiä löytyi yllin kyllin. Ei tehnyt mieli puhua muiden kanssa juuri silloin.
Päivän aamiaiseen kuului puuroa, leipää, valkoista juustoa pohjoisen tyylillä ja omenamehua. Niiden lisäksi hän otti ison kupin kahvia, mutta lisäsi siihen paljon maitoa ja sokeria. Hän ei ollut oikeastaan juonut kauheasti kahvia ennen Metru Nuita, mutta siellä kofeiinista oli muodostunut ystävä melko nopeasti. Ja nykyään hän nukkui niin huonosti, että piti kompensoida.
Hän luki aamun Klaanilehden huolellisesti läpi. Umbran ja Domekin paluu oli tietysti etusivun juttu. Siihen oli haastateltu monien hyviä muistoja etenkin Umbrasta. Sellainen oli hyvää harhautusta linnan katolla kaikkien nähtävillä olevasta kauhusta, josta lehdessä oltiin kyllä julkaistu lyhyt tiedoitus.
Myös sota-asioita käsiteltiin laajalti, mutta kevyempiäkin juttuja oli melko paljon. Ehkä ne olivat tärkeitä pitämään ajatukset muualla kuin masentavissa asioissa. Erityisen tarkasti Matoro kolusi ulkomailta-palstan, jonka taso oli tietysti pudonnut aika paljon sodan takia. Kun postia ei saatu, tiedonjyvät ulkomaailmasta perustuivat niihin harvoihin radiolähetyksiin Xian suunnasta, mitkä ylttivät Välisaarille ja saatiin tarpeeksi selvinä nazorak-häirintäsignalien läpi. Nytkin kyllä kerrottiin, että Onu-Metrussa oli ollut jokin aika sitten taistelu, mutta tilanne oli Toa Lhikanin hallinnassa, kuten tavallista. Toimittajan kynästä oli kuitenkin maininta, että Killjoy olisi jollakin tavalla liittynyt tapahtumiin. Se oli hieman huvittava klaanilainen tapa, joka oli Matorolle hyvin tuttu – että kun joku klaanilainen oli uutisissa maailmalla, se piti erityisesti mainita, vaikkei olisi edes kauheasti tiedetty, mitä oikein tapahtui.
”Klaani mainittu!” sanottiin täällä vaikka kyse olisi ollut vaikka Tiedon tornin tuhoutumisesta. Kaikki julkisuus oli hyvää niin pienelle paikalle.
No, ehkä siellä oli kaikki kunnossa, Matoro mietti ja ohitti piinaavan huolen. Metru Nui oli kuitenkin maailman parhaiten puolustettu kaupunki, mitäpä siellä voisi käydä? Hänen idiotisminsa jälkeen turvatoimiakin oli varmaan kiristetty aika lailla… ja sitä paitsi hän oli luvannut itselleen keskittyä velvollisuuksiinsa Klaanissa eikä huolehtimaan Metru Nuin asioista. Sirun jättäminen sinne alkoi tuntua koko ajan huonommalta idealta, mutta eipä hän voinut tehdä kalvavalle katumukselle muuta kuin yrittää ohittaa sen.
Lopulta hän joi viimeisen, jo viilentyneen tilkan kahviaan ja totesi, että oli tarpeeksi aamu, että olisi sopivaa mennä Visokin puheille.
Matoro saapui Admin-tornin aulahuoneeseen, missä Xela oli uppoutuneena työnsä ääreen. Pöydällä höyrysi teekuppi. Hän oli keskustellut ga-matoranin kanssa kertaalleen, kun oli käynyt puhumassa Tawalle jokin aika sitten. Xela nosti katseensa papereistaan ja hymyili asiallisesti.
”Kyllä on”, Xela vastasi. Matoro oli hetken vain kävelemässä tämän ohi koputtamaan Visokin ovea, mutta jokin pidätteli häntä.
”Viime kerralla kun puhuimme, Kapura oli vielä täällä”, hän sanoi lopulta.
Xelan hymy laimeni peruslukemille.
”Niin. Siitä meidän roolipelisessiosta ei taida tulla enää mitään. Ystäväni on aika pettynyt.”
Matoro asteli lähemmäksi matoranin pöytää ja nojasi siihen hieman epäasiallisesti.
”Muistan, kun sanoit, että olit Kapurasta huolissasi. Ja että Kapura on aina ollut surullinen…” Matoro mietti.
”Niin…” Xela vastasi, tietämättä mitä muutakaan sanoa. ”Minä… minä toivoin, että sinä olisit tiennyt jotakin hänen lähdöstään.”
”Voi, kun tietäisin”, Matoro huokaisi. ”En edes tajunnut, että viimeinen keskustelumme oli hänen hyvästinsä. Emme me riidoissa eronneet, mutta epätietoisuus kyllä kalvaa.”
Xelasta oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli. Hän katsoi toaa kasvoillaan sekä hämmennystä että myötätuntoa.
”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan”, Matoro jatkoi. ”Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”
”Ei se mitään”, matoran vastasi hiljaa. ”Ehkä se on ihan terveellistä. Myös Toa Tawa tekee niin joskus. Olen ajatellut, että ehkä se kuuluu hieman tähän työhön. Että osaa kuunnella.”
”No, onneksi autat Tawaa tämän linnan pyörittämisessä”, Matoro naurahti hieman.
”Kuule… jos haluat puhua Kapurasta enemmän, niin minun on pakko sanoa että minä ja Randakin haluaisimme”, Xela sanoi. ”Emmehän me varmaan mitään vastauksia onnistu keksimään, mutta se voisi, no, rauhoittaa itse kutakin. Voisimme vaikka tavata Kahviossa joku ilta.”
Matoro ei tiennyt, miten paljon matoran tiesi kaikesta, mitä kahden toan välillä oli tapahtunut. Aft-Amanan salaisuus oli tiettävästi pysynyt vain ylläpidon keskuudessa, mutta naapurihuoneessa tapahtunut lasinsirpale kaulaan oli saanut aikaan joitakin huhuja, sillä Matoron päätyminen sairasosastolle ei varsinaisesti ollut salaisuus. Selvää kuitenkin oli, ettei kaksikon välit olleet entisen kaltaiset Metru Nuin jälkeen.
Hän ei myöskään tiennyt, että Xela oli aikanaan roolipelannut Xentoroa. Se olisikin sitten astetta oudompi asia selittää.
”Se on ihan hyvä idea”, Matoro vastasi lopulta. Hän ei oikein keksinyt, keitä muita läheisiä ystäviä Kapuralla edes oli, hänen itsensä ja ehkä tämän roolipeliryhmän lisäksi. Eikä hän ollut aivan varma näidenkään läheisyydestä. ”Kiitos”, hän sanoi vielä. ”En häiritse sinua enempää.”
Matoro mietti hetken, missä välissä hänestä oli tullut niin emotionaalinen. Hän vain avautui nykyään murheistaan puolitutulle ollessaan tekemässä aivan muuta? Keskustelu Oraakkelin kanssa oli liikuttanut häntä syvästi, ja samoin Umbran. Ja Kelvinin lähdön jälkeen hän oli ollut tästä hieman huolissaan myöhään yöhön… yrittikö hän korvata vuosikymmenien tunteista puhumattomuutta parhaansa mukaan? Vai eikö hänellä vain ollut sellaisia murheita aiemmin? Hän virnisti kuivasti ajatukselle… Toa-soturithan eivät tunteista puhu, van pelkistä hyveistä.
Mutta olihan nekin tunteita, ainakin kaksi ensimmäistä. Juhlalliseen pukuun puettuja, mutta tunteita yhtä kaikki.
Sisältä Visokin huoneesta kuului keskustelua. Ovi ei ollut ihan yhtä pitävä äänen suhteen kuin olisi ehkä ollut toivottavaa.
”Ei, en ole päättänyt vielä. Tongu ymmärsi kyllä, kun tilasin lisää mietintäaikaa. Viime päivät ovat laittaneet aika paljon asioita uusiksi..”
Ääni oli hiljaa, ja sitten jatkoi. Matoro arveli, että ei kuullut keskustelun toista osapuolta.
”Uskon, että aion sanoa hänelle kyllä. Mitä muutakaan voimme?”
Se tuntui salakuuntelulta, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian. Lähinnä velvollisuudesta Matoro koputti kuuluvasti Visokin oveen, ja keskustelu keskeytyi joiksikin sekunneiksi.
”Sisään!” huusi hyvin tuttu ääni. Ei Visokin ääni. Matoro tarttui ovenkahvasta ja astui varoen sisään adminin huoneistoon. Näky oli hämmentävä — muuten kyseessä oli melko viihtyisä, jos askeettinen hämärästi valaistu huone, jonka reunoilla oli säkkituoleja ja painavia kirjahyllyjä ja keskellä vaalea nahkasohva… mutta katonrajasta roikkui seitistä tehty riippumatto, jota pitkin kipitti pieni hämähäkki. Monet huoneen esineistä — taulut, kirjat, koriste-esineet — vaikuttivat lahjoilta tai muistoilta, eivät sellaisilta asioilta, joita Visokki olisi itse hankkinut.
Nahkasohvalla istui Tawa kupponen teetä käsissään. Tätä vastapäätä oli Visokki, joka kääntyi ovea kohti myös katsomaan häntä.
”Öh, hei”, Matoro sanoi hieman epävarmasti. ”Minä halusin puhua Visokin kanssa, mutta jos teillä on jotain kesken, voin kyllä odottaa… ei ole mikään kiire…”
”Olimme kyllä juuri lopettelemassa”, Visokki sanoi, ja kääntyi vielä Tawaa kohti. Matoro epäili, että äskeinen keskustelu sai jatkoa hänen kuulemattomissaan. Sitä ei kestänyt kovin kauaa, sillä Tawa nousi sohvalta ja käänsi katseensa Matoroon.
”Matoro. Miten voit?”
”Oikeastaan aika hyvin”, Matoro vastasi. ”Mitä nyt ei tullut kauheasti nukuttua…”
”Tiedän tunteen”, Tawa sanoi ymmärtäväisen näköisenä. ”Sitä on ollut liikkeellä. Haluaisin pystyä antamaan paremman vinkin siihen kuin kamomillatee, mutta eipä siitä haittaakaan ole.”
”Jätän teidät nyt kahden”, Tawa sanoi ja lähti harppomaan Matoron ohi juuri sellaisella ripeydellä, jota linnakkeen kiireisimmältä henkilöltä sopi odottaakin.
Matoro päästi Tawan ohi, ja alta aikayksikön hän havahtui olevansa kahdestaan huoneessa Visokin kanssa. Visorak tuijotti häneen kysyvänä, ja keskusteluun ladattu painolasti tuntui yhtäkkiä juuri niin suurelta, kuin hän oli pelännytkin.
Matoro oli miettinyt monta kertaa läpi, miten aloittaisi keskustelun, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri sillä hetkellä kovin luontevalta. Hän huokaisi syvään ja astui pari askelta peremmälle.
”Niin… haluaisin puhua siitä, miten se Kapuran mielijuttu meni”, hän otti suoraan tärkeimmän asian. ”Olen pahoillani, etten ainakaan tehnyt siitä sinulle helpompaa.”
Visokki oli näkyvästi yllättynyt, mutta keräsi itsensä ja aprikoi hetken vastaustaan.
”Ajattelinkin, että haluaisit joskus puhua siitä”, Visokki sanoi. ”Se oli kokonaan toinen maailma. Myönnän, että muistoni niistä hetkistä Koneessa eivät ole olleet kaikkein selkeimpiä viime aikoina. Minäkin kadun montaa valintaa, joita siellä tehtiin.”
Matoro ei voinut olla ajattelematta, että Visokki näytti paljon väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia. Oli hän kuullut huhuja tämän sairaslomasta — kyllähän sellainen kiersi. Yleensä hyväntahtoisesti, mutta epävarmuuden ajat vahvistivat soraääniäkin. Visokki jatkoi: ”Yksi niistä valinnoista oli sinun ottamisesi mukaan siinä henkisessä tilanteessa, jossa Metru Nuin tapahtumien jälkeen olit. Se ei ollut turvallista sinulle. Eikä toki meille muillekaan.”
”No, olen kuitenkin kiitollinen, että olin mukana”, Matoro myönsi. Kesti aina hetki sopeutua keskusteluihin, jossa vain toinen puhui ääneen, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. ”Se… auttoi, että sain tehdä jotakin Kapuran hyväksi. Mutta taidat kyllä olla oikeassa.”
”Olen kyllä kuullut, että voit nykyään paremmin. Ja näenkin. Se on hyvä.”
Se kuulosti huomiolta, jonka lopussa oleva ”mutta” jäi sanomatta. Matoro empi hetken, ja haki oikeita sanoja.
”Minun piti kysyä parista asiasta, mistä, noh, Radukow ei oikein osaa sanoa mitään. Muistan, kun sanoit, etten ajatellut selkeästi, ja että se johtui Avden… loisesta. Ja olen miettinyt sitä aika pitkään. Minä koen erottavani loisen ajatukset omistani… tosin en tietenkään voi olla varma, erotanko kaikki. Se ehkä liittyy jotenkin kokemukseeni Nimdan kanssa ja kaikkeen siihen, en minä tiedä. Mutta minä haluaisin ajatella, että en olisi enää sen johdateltavissa kovin helposti. Kai minä olisin halunnut pelastaa Kapuran muistot vaikkei mitään loista olisi ollut? Ja, no… minua häiritsee koko ajatus, joten kysyn suoraan. Uskotko, ettei minuun voi luottaa loisen takia?”
Visokki käänsi katsettaan pois Matorosta tavalla, jota hänen oli vaikea tulkita… mutta ehkä se oli häpeää? Admin oli totta tosiaan haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta ehkä myös siten läsnäolevampi. Visokki nyökkäsi kohti sohvaa, ja Matoro otti sen kehotuksena istahtaa alas. Istumapaikka oli vielä lämmin Tawan jäljiltä. Sohva oli mukava, mutta sillä oli vaikea rentoutua.
”Kuten olemme puhuneet, loinen ei voi tehdä mitään, mitä sinä et erikseen sallisi tai haluaisi. Mutta ehkä minä… pelkään eniten niiden hienovaraista vaikutusta. Paras manipulaatio on sellaista, että manipuloitava ei tiedä tulevansa manipuloiduksi. Uskon, että Avde haluaa ruokkia kaikkia huonoimpia taipumuksiamme, ja siksi hän vahvistaa niiden ääniä. Ja sinussa hän löysi — tai ainakin luuli löytäneensä — jättipotin.”
”Niin, siitä minä olenkin huolissani. Luulen, että olen nykyään parempi hahmottamaan loisen tavat vaikuttaa, mutta en tietenkään voi olla varma… oikeastaan luulen, että se vaikutti Metru Nuilla aika paljon. Nimda ja loinen lienee erityisen huono yhdistelmä.”
”Toki”, Visokki sanoi vaisummin. ”Mutta minulla ei ole edes loista, ja yhtä lailla minä olen tullut niiden manipuloimaksi. Pelkällä epäluulolla loisista Syvä Nauru on saanut meidät katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään vain toistemme huonoimmat taipumukset.”
Se oli jotenkin lannistavankin rehellistä Visokilta, joka oli kaikista heidän erimielisyyksistään huolimatta hoitanut heidät kaikki hengissä ulos Koneesta.
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Aft-Amanassa yksi Avden juoksupojista sanoi minulle, miten se meni, että jos saan sirut, minulle on tuoli punaisen kuninkaan hovissa. Ei aavistustakaan mitä se tarkoitti, mutta kai hän sitten oli erityisen kiinnostunut siitä matkasta.”
”Olet toa. Kyllähän teidät tunnetaan. Te olette luihin ja ytimiin asti sankareita. Avdella on suuria suunnitelmia maailmalle — tai pikemminkin uuden sellaisen luomiseksi — ja hän tarvitsee niitä, jotka uskovat kykenevänsä luomaan jotain tyhjästä. En tiedä, näkikö hän sinussa väärin, vai pysäytitkö itsesi ennen kuin ehdit olla liian hyödyllinen hänen uudelle maailmalleen.”
”En tiedä hänen arviostaan, mutta pysäytin itseni aika konkreettisesti…”, Matoro sanoi kuivasti. Arpi huulien yli muistutti häntä siitä joka kerta, kun katsoi peiliin. ”… minkä takia kai haluaisin uskoa, etten olisi enää yhtä altis hänen lintunsa kuiskeelle.”
”Mutta. Jokin ajoi sinut puhumaan minulle tästä silti juuri nyt.”
Matoro vilkaisi huoneen hämärää reunaa ja palasi sitten visorakiin.
”Niin ajoi”, hän aloitti. ”Tämä… tämä on vähän tyhmää. En yleensä anna kovin paljoa painoarvoa unille, ja painajaiset näistä asioista ovat aika tuttuja, mutta pari viime yötä ovat olleet… oudon selkeitä ja toistuvia.”
”Kun puhutaan Avde-jutuista, unilla on enemmän väliä kuin millään muulla. Kerro rohkeasti.”
Selkeä ja toistuva oli myös kaava painajaisten suhteen: samanlainen houreinen painajainen oli ajanut Kapuran hänen puheilleen keskelle yötä, ja sittemmin Visokin puheille. Matoro kauhistui miettimään, oliko hän yhden uhkarohkean loikan päässä uudesta sukelluksesta mielikuvitusmaailmaan. Hieman rohkaistuneena Matoro jatkoi hiljaisella mutta vakaalla äänellä.
”Olen unessa siinä temppelissä, siinä mistä Arupak aikanaan löysi Deltan. Se menee samansuuntaisesti kuin oikeastikin – Kezenin ruumis välittää varoituksen, Avden miekkamies ilmestyy, hukun kun kammio täyttyy vedellä. Paitsi… nyt viime öinä vesi on ollut mustaa massaa täynnä Avden silmiä, ja se on jotekin… hallitseva tuntemus. Niin painostava, että se tuntuu jotenkin tarkoitukselliselta, eikä pelkältä uudelta painajaiselta. Ja tämä on tosiaan toistunut.”
”Kezen”, Visokki toisti nimen. ”En… ole niin perillä siitä asiasta, mutta onko tämä se turaga siltä videonauhalta, joka on Tawan käsissä? Olen kyllä nähnyt sen kertaalleen.”
”Öh, joo”, Matoro vastasi hieman yllättyneenä. ”Tai siis, Deltan temppelissä oli Kezenin ruumis, jonka… se yksi laittoi puhumaan. Makuta Itroz, jonka saarelta sen kasetin löysin, oli käynyt siinä temppelissä aiemmin… mutta en oikein tiedä, miten mikään näistä liittyy toisiinsa. Kuinka niin?”
”Mietin vain. Jos unesi on suoraan Syvän Naurun sinulle lähettämä, eiköhän loisten mestari halua viestiä jotain. Ymmärtääkseni Vaehran ja Geevee ovat tutkineet Kezenin polkua tarkemmin, mutta se liittyy asioihin, joista en ole kovin kartalla.”
Matoro pysähtyi siihen ajatukseen. Itroz, jonka käsissä nauha oli ollut, oli tutkinut Kezenin elämää ja tämän matkaa. Kezen oli tuhonnut itsensä Deltan temppeliin, Itroz oli seurannut tämän askelia samankaltaiseen tuhoon ja vielä vuosituhansien päästä Matorokin oli astellut samoissa syövereissä… ja välttänyt samanlaisen tuhon ehkä vain, koska kaikesta tästä oli myös kapteeni Arupak huutanut hänen korvaansa kuurouttavan kovaa. Ja hän oli jättänyt Deltan taas seuraavalle typerykselle…
”No, en kyllä keksi, mikä se viesti on… eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta kauheasti, mitä Avde yrittää sanoa.”
”Olen iloinen ainakin siitä, että sanot noin. Kellossa on eri ääni kuin Koneen aikaan.”
Matoro kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kyse tuskin oli Kezenistä… mutta ehkä kyse oli tämän varoituksesta. Liian syvälle kaivautumisesta ja hukkumisesta? Ehkä hukkuminen Syvään Nauruun – mutta mihin salaisuuteen hän muka oli nyt taas kaivautunut, hänhän oli ollut Klaanissa-
… niin. Se Oraakkelin tarina, Matoro tajusi. Se… sekö oli salaisuus liian syvälle?
”Kuulostaa kyllä siltä, että myös Avde on muuttanut mieltään sen suhteen, mitä hän haluaa sinun varallesi tehdä. Mikä on mahtanut muuttua, että hän tekee jotain, joka tuntuu tuolla tavalla… uhkailulta?”
… niinhän se Oraakkeli oli sanonut. Että Punainen Mies haluaisi kovasti, että kello poistuisi kuvioista. Että sirujen laittaminen sinne sotkisi tämän suunnitelmia kunnolla… ja oletettavasti Syvä Nauru tiesi siitä loisen kautta? Helvetti… ja vaikutti siltä, että Visokkikin näki välittömästi enemmän kuin sanoi. Sillä tavalla Oraakkeli ja Visokki muistuttivat toisiaan: kummallakin oli vähäeleinen katse, joka tuntui yksinkertaisesti näkevän läpi valheiden ja epämääräisyyksien.
Keskustelun avaaminen alkoi kaduttaa jo nyt.
”No… minä puhuin Oraakkelin kanssa pari päivää sitten tästä”, hän lopulta sanoi ja otti esiin kultakellon, mutta ei irroittanut sitä ketjusta.
”Löysimme sen Aft-Amanasta. Kapura oli piilottanut Deltan siihen… ja mitä Oraakkelilta kuulin, kellolla voi saada Nimdan Avden ulottumattomiin. Vain se, joka ne kelloon laittoi, saa ne sieltä pois. Ja, no, Oraakkeli vaikutti uskovan, että se sotkisi Avden suunnitelmat.”
Hän ei valehdellut, mutta Oraakkelin todellisten paljastusten ympäri luistelu tuntui turhan liukkaalta jopa kaupungin moninkertaiselle luistelumestarille. Visokki käänsi jälleen koko rintamasuuntansa häntä kohti, ja hän tunsi olevansa juuri siinä seitissä, johon hän oli tänään vapaaehtoisesti kävellyt. Aamuyöstä hän oli hukkua mustiin vesiin, nyt hän liukasteli mustalla jäällä.
Visokki ei esittänyt syytöksiä. Hän katsoi Matoroa silmiin hyvin pitkään, kunnes harhautui hänen käsissään kimaltelevaan kultaiseen kelloon. Adminin katse oli tyypillisen vaikeaa tulkittavaa, mutta reaktio oli merkittävä: selvästi Visokilla oli ollut jokin kokemus, joka sai hänet ottamaan kellon välittömästi vakavissaan. Olikohan tämä nähnyt jotain siihen liittyvää Kapuran mielessä?
”Ja sinä olet sitä mieltä, että haluaisit tehdä niin? Sulkea Nimdan tuohon kelloon?”
”No… en enää oikein jaksa uskoa, että siruilla saisi aikaan kauheasti hyvää”, Matoro sanoi ankeana. ”Tai siihen olisi varmaan oltava joku mahdottoman täydellinen henkilö, joka kukaan meistä ei tosiaankaan ole. Enkä usko, että meillä on oikeutta tuhota niitä, jos edes pystyisimme siihen. Mutta kello… no, ehkä se estäisi pahimman, mitä lie käy, jos Avde tai Abzumo tai joku muu saisi kaikki sirut. Mutta jättäisi mahdollisuuden, että ehkä joskus joku vielä näkisi Nimdasta kasvavan jotain parempaa.”
Kello tuntui liiankin hyvältä harhautukselta siitä, että hänen ei tarvinnut juuttua Oraakkeliin. Vanhuksen arvio tuntui kivuliaankin osuvalta. Visokki vaikutti nyt väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia, ja jotenkin itsetietoisemmalta, mutta sana ”Avde” viilsi ilmaa tavalla joka kertoi kyllä, mitä admin yhä ajatteli.
”Uskotko, että olisi mahdollista että Avde yrittää pelotella sinut pois… tuon käyttämisestä Nimdaa vastaan? Voiko unessa olla vain siitä kyse?”
Toa kohautti olkiaan. ”Mistä muusta siinä voisi olla? Se on vain uni, ei se voi tehdä muuta kuin pelotella.”
”Unet voivat valitettavasti tehdä paljon pahempiakin asioita”, Visokki sanoi jääkylmällä sävyllä. ”Minä en tiedä silti, mitä ajatella. Tämä on aika paljon suoraviivaisempaa toimintaa kuin olen tottunut Syvän Naurun verkostolta odottamaan. Ihan kuin olisit jotenkin päässyt Avden ihon alle… en uskonut sitä mahdolliseksi.”
Matoron mielessä kävi, että hän ajatteli Voxiluxia ja kaikkea siihen liittyvää juuri nyt niin äänekkäästi, että kuka tahansa telepaatti pääsisi siihen käsiksi. Ehkä loistartunnan vaara oli joskus hyvä asia, vaikka ei hän uskonutkaan, että Visokki yrittäisi moista. Ei tarvinnut olla telepaatti huomatakseen, että Matoron ajatukset harhailivat.
”Eikö edes kaappaamalla siltä meille uusi räystäskoriste?” Matoro kysyi jotenkin hieman tyytyväisenä nokkeluuteensa.
Visokki oli vaiti joitakin sekunteja. ”Niin. Totta kai sinä tietäisit, mistä siinä on kyse. En halunnut ottaa asiaa esille… kokemuksesi huomioiden.”
”No… ehkä tämä on jonkinlaista siedätyshoitoa”, Matoro naurahti kuivasti. ”En tiennyt tarkkaan, mutta kun niitä on nähnyt pari, ei ole kovin vaikea veikata, että sekin on yksi niistä.”
Harhautus oli ehkä toiminut. Matoro puski Oraakkelin tarinat jonnekin syvälle tajuntaansa ja piti ne kaikin voimin siellä.
”Ainakin uskomme sen olevan. Minulla oli tässä sairaslomalla hetki aikaa ajatella asioita, ja puhuin Kepen kanssa muutamista jutuista. Ja kävi ilmi, että hän oli työstänyt, öh, kummitusimuria. Siitä ei ollut liian hullu loikka kokeilla jotain, joka toimisi johonkin muuhunkin yliluonnollliseen. Sanalla sanoen olen ällistynyt, että olemme nyt tässä. Joskin myös yhä todella skeptinen siitä, että se oikeasti toimisi.”
”Se on kyllä aika uskomatonta. Mukava, että mekin onnistumme välillä yllättämään Avden, loisista ja muista huolimatta. Tuota, onko sinulla mielessä seuraavaa vaihetta? Tai siis… mitä me teemme sillä?”
”Ymmärrän täysin, jos sanot ei seuraavalle ehdotukselleni. Mutta kun tässä puhutaan juuri näistä asioista, niin ajattelin, että voisimme käydä katsomassa sitä hieman lähempää.”
Matoron ensireaktio oli melkein ”ei helvetissä”, mutta hän harkitsi kriittisen sekunnin. Hän oli jo pyrähtänyt olennon alta yöllä… ja, no. Hän oli jo tullut vapaaehtoisesti tapaamaan ensin Oraakkelia, ja sitten Visokkia, niin eipä ne Nuket voineet olla kovin paljoa pelottavampia.
Ainakin hänen taitonsa itsepetokseen oli edelleen tallella. Nyt hän oli päässyt harrastamaan petosta (tai ainakin totuuden pimittämistä) myös adminia kohtaan. Sitäkään ei kannattanut ajatella liian äänekkäästi.
”Mennään vain”, hän sanoi vähäeleisesti, mutta Visokille oli ilmiselvää, että Matoron näennäisen rauhallisuuden takana velloi epävarmuus ja pelko, jonka hän kontrolloi vain vaivoin.
”Missään kohtaa ei ole liian myöhäistä sanoa ei.”
Aamupäivän auringot häikäisivät. Askeleet kaltevalla protopeltikatolla viettivät linnakkeen sisäpihaa kohti, ja Matoro joutui nojaamaan ylämäkeen ollakseen horjumatta. Kiipeily näin korkealla ei ollut hänelle vierasta, mutta visorakin tasaisia askelia seuratessa oli mahdotonta olla tuntematta itseään hieman kömpelöksi.
Linnan punainen katto nousi paljon muureja ja kaupunkia korkeammalle, ja sieltä avautui näköala yli kaupungin ja kauas niityille sen ympärille. Matoron oma huoneisto oli pari kerrosta alempana, ja ne pari kerrosta tuntuivat tekevän paljon – perspektiivi nousi kaupungin kattojen tasalta linnun näkökulmaan. Mikään ei näyttänyt toalle niin kotoisalta kuin se kaupunki.
Suunnassa, mistä paksut kaapelit kulkivat pitkin kattoa, istui koreasti haarniskoitu toa, jolle oli osunut tämä vahtivuoro. SUPER Toa Santor ja Vartioston Palatu keskustelivat jostakin kivenheiton päässä Nukesta, ja aina välillä pälyilivät sen suuntaan. Kun ei oikeastaan tiedetty, mitä Nukke voisi tehdä, tai mitä sille voisi tehdä, vartijoiden rooli oli lähinnä pitää silmällä, ettei mikään muuttunut. Tawan käsky oli ollut, että mieluummin sitten antaa sen paeta kuin menee riskeeraamaan henkensä. Mutta Nukke ei ollut liikahtanutkaan sitten toissayön.
Räystään reunalla hohkasi värivalojen sädekehä, joka ympäröi jotain tummanpuhuvaa, josta kaikki ulkoilman valo tuntui heijastavan vain hyvin vaivoin. Se oli langettanut varjottoman uhkansa Admin-aukion ylle jo kokonaisen päivän, ja vaientanut torin kuhisevaa tunnelmaa hiljaisen tappavalla tavalla. Matoro ei ollut jakanut sen kanssa kovin pitkiä katseita tätä ennen. Kun hän seurasi Visokin askellusta sitä kohti, ensimmäinen ajatus oli melko mykistävä: se tuntui jo etäältä hirvittävän paljon isommalta kuin hän oli kuvitellut.
”Pidämme sitä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Se ei ole liikkunut senttiäkään, mikä jättää pari vaihtoehtoa. Yksi: Kepen laite todella toimii, ja olemme saaneet Avden nuken vangittua.”
”… ja toinen vaihtoehto?” Matoro sanoi Visokin pidettyä hieman epämiellyttävän liian pitkän tauon.
”Mikä se niistä on?” Matoro kysyi. ”Jos luotamme siihen runoon.”
”En ole ekspertti Avden ’ritareista’, vaikka olen kohdannut niistä muutaman. Mutta tämä vaikuttaisi hyvin vahvasti Rautaneidolta.”
He lähestyivät askel askeleelta. Kattotiilet rahisivat, ja hahmo säihkyvän kentän sisällä vei kohta kaiken huomion kaupungin kauniilta maisemilta ja meren etäiseltä pauhulta.
Mustan kaapukankaan verhoama olento oli kaikkea muuta kuin Sätkynuken lailla virtaviivainen ja langanlaiha. Matoro ei voinut olla ajattelematta, että hän lähestyi joka askeleella suurta hauta-arkkua, joka olisi valmiina nielaisemaan sisäänsä hänet tai Visokin. Tai tarvittaessa vaikka molemmat. Ilmaan jäätyneen kaapukankaan alla oli kuin rautainen monoliitti, joka katsoi heitä molempia hieman yläviistosta.
Se oli aivan järjettömän iso.
Mitä lähemmäs he kävelivät sitä, sitä vaikeampaa oli olla huomioimatta, että hän voisi kohta katsoa sitä kasvoihin. Pakokauhu kasvoi jokaisella askeleella, mutta Matoro puri hampaat yhteen ja asteli eteenpäin kuin taistelun ja kuolemanvaaran pakottamana.
Olento seisoi täysin keskellä hänen näkökenttäänsä oudon valon vangitsemana. Oliko se seurannut häntä joskus? Deltan temppelissä, Aft-Amanan käytävillä? Katsoiko hän nyt ensimmäistä kertaa jotain, joka oli kyllä tiennyt hänestä jo pitempään?
Kylmä viilsi luihin ja ytimiin.
”Olen kieltänyt kaikkia menemästä liian lähelle sitä”, Visokki jatkoi. ”Mutta haluan kyllä tarkkailla sitä. Vaikka pelkään, että tuollainen olento ei anna itsestään paljoa.”
”Niissä ei tunnu olevan kovin paljoa… mitään”, Matoro sanoi hiljaa. ”Ne eivät tunnu eläviltä olennoilta.”
”Ei”, Visokki sanoi kylmästi. ”Mutta kyllä minä silti kuulen asioita, kun yritän keskittyä siihen.”
”Ajatteleeko se jotakin?”
Hänelle ei tullut mieleenkään kokeilla omalla naamiollaan. Visokki pysähtyi taas ja tuntui hieman keräilevän ajatuksiaan. Hän kääntyi Matoroa kohti, ja katsoi tätä sanoinkuvaamattoman pelottavalla katseella.
”Siihen sattuu, Matoro. Siihen sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Enkä usko, että se on meidän aiheuttamaamme. Ehkä se vain… on tuollainen.”
Matoro ei oikein tiennyt, mitä sellaiseen saattoi vastata. Eihän se yllättävää ollut, että sellainen olento ei ollut tyytyväinen omaan olemassaoloonsa… mutta silti.
”Mistä kirotusta paikasta ne voivat edes tulla?” Matoro kysyi, vaikkei odottanut Visokin tietävän.
”Nukentekijän käsistä. Mikä se sitten ikinä onkaan.”
”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot”, Matoro sanoi ja sai omituisen virneen kasvoilleen, kun muisteli Kapuran kirjoittamaa Hatuntekijää.
Visokki oli vieläkin vakavampi kuin aiemmin. Matorolla oli paha aavistus, että admin ei ollut valmis yrittämään keventää tätä hetkeä.
”Minä kyllä sain pelottavankin vakavia syitä uskoa, että… jollain tavalla se on ’toa’. Ainakin symbolisesti. Avden oma toa-tiimi, jos voit kuvitella.”
”Kezen… tai se, mikä puhui Kezenin suulla sanoi, että ne eivät antaisi sinun kuolla, vaan joutuisit elämään kuolemasi yhä uudelleen ja uudelleen.” Matoro piti katseensa Nukessa, mutta vaikutti poissaolevalta. Jokainen askel oli edellistä vaikeampi.
”En olisi yhtään yllättynyt, että Vatsastapuhuja puhui sinulle kokemuksesta. Että niiden itsensäkin koko olemassaolo on pelkkää painajaista. Kävisi melkein sääliksi, mutta en tiedä, onko minulla varaa sellaiselle säälille.”
”Onkohan meidän edes mahdollista hidastaa sitä tämän enempää, tai tuhota? Sen tuhoaminen tuskin tekee mitään, jos sen tekijä pystyy parsimaan sen takaisin kuosiin.”
”Kuka Punaiselle Miehelle ikinä onkaan tehnyt leikkikalunsa on tehnyt hyvää työtä. Tai no, hyvää ja hyvää.”
Visokki oli hetken pysynyt paikoillaan, ja niin oli Matorokin. Olennon kasvot alkoivat hahmottua, mutta seuraavat pari askelta veisivät heidät jo puhe-etäisyydelle. Valo kiilteli kasvoista, joiden pinta oli peilinkirkas.
”En voi olla miettimättä, kokeeko hän niitä kohtaan jonkinlaista sentimentaalisuutta. Enkä sitä, että onko tämäkin syy sille, että Syvä Nauru toimii nyt suoremmin. Ehkä olemme päässeet hänen ihonsa alle monellakin eri tavalla.”
”Ainakin ne kutsuivat Naurua isäkseen”, Matoro sanoi. Eikä voinut olla ajattelematta Voxiluxin sanoja isästään ja äidistään.
Matoro pelästyi — mitä jos hänen äänekkäät ajatuksensa Oraakkelista kavaltaisivat jotain, jota hän ei halunnut antaa adminille? Tässä tilanteessa tuntemuksiensa piilottelu tuntui kuolettavan vaikealta.
”Nyt on muuten erinomainen hetki kääntyä takaisin, jos ei halua nähdä sitä tämän tarkemmin.”
Matoro huokaisi syvään, mutta piti kurssinsa. Hän ei sanonut mitään. Visokki kyllä tunnisti toan mielentilan, jonka rohkeus tuli lähinnä itsensä ruoskimisesta eteenpäin. Se ei ehkä ollut kovin terveellistä, mutta jokainen toa, joka taisteli tarpeeksi pitkään, oppi sen lopulta.
He astuivat muutaman metrin päähän olennosta hehkuvan staasikuplan vankina. Kaavun hupusta kurkisti lohduttomat metalliset kasvot, joiden pinnasta Matoro näki vääristyneen heijastuksen itsestään.
Hän katsoi kuin tyhjää haarniskaa. Silmäkuopat olivat tyhjät ja paljastivat onton kammion kasvojen takana — toisen niistä alla oli kyynelen muotoinen kuoppa. Suun paikalla oli jotain, joka vaikutti hitsaussaumalta, ja kasvojen muoto oli kulmikas, taottu, terävä. Sen leukaperät ja ohimot saivat kokonaisuuden näyttämään hieman Pakarin kaltaiselta naamiolta.
Ja sen keskeltä kulki viiru. Railo samaan pimeään tyhjyyteen, johon silmät veivät. Railo merkiksi siitä, että se joko oli haljennut kahtia tai tulisi vielä halkeamaan.
Kuten mestarinsakin.
Se tiesi. Ja se tiesi, että Matoro tiesi.
Sen kasvot kertoivat samaa tarinaa, jonka Matoro jo tunsi.
Näky oli täysin metallinen, täysin liikkumaton, täysin eloton… mutta Matoro tiesi sen tarkkailevan häntä. Oli pitkään tarkkaillutkin. Jokainen vilahtava varjo silmäkulman rajalla Deltan temppelistä — ei, Rozumilta asti — tuntui samalta kuin se tuntui. Ja se kuunteli. Se kuunteli kun hän hengitti, ja hengitys tiheni, ja oli helppo kuvitella tuo railo kasvojen keskellä aukeamaan ja nielaisemaan hänet kuin se suuri sarkofagi, jolta sen muoto näytti.
Joku osa hänestä mietti hieman huvittuneena, miten hän onnistui aina vain löytämään uusia painajaisten aiheita itselleen, ikään kuin niitä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Muut osat olivat lähinnä kauhuissaan. Se näytti niin raskaalta ja kömpelöltä, että sen ei missään nimessä pitäisi kyetä vain… seuraamaan. Huomaamatta. Jälkiä jättämättä.
”O-onko se ritarikuntalainen kertonut vielä mitään?” Matoro kysyi, vaikka ei tiennyt halusiko hän edes tietää enempää.
”Hän ei ole ollut hereillä. Emmekä me tiedä, miksi tuo seurasi häntä.”
”No… mitä me voimme tehdä tuon kanssa?” Matoro yritti ajatella jotakin muuta kuin olentoa edessään. ”Minusta tuntuu, että Avden miekkamies voi ilmestyä koska vain, ja yksinkertaisesti katkoa tuon kaapelin.”
”Niin, ehkä vain leikimme tulella. Mutta jos olet sitä mieltä, että sirut voi vangita kelloon, joudumme kohtaamaan nämä painajaiset ennemmin tai myöhemmin.”
Matoro yllättyi — kuulostiko tämä siltä, että Visokki jo harkitsi ajatusta? Ehkä siihen olisi hyvä palata vielä… toisissa merkeissä.
”Jos leikimme tulella, mitä yritämme saavuttaa? Jos sitä ajattelee… noh, jonkinlaisena panttivankina, onko siitä edes meille mitään hyötyä?”
”Ajattelin ensin katsoa, reagoiko Avde jotenkin. Sitten meidän lienee viisasta käydä keskustelu siitä, paljonko virtaa tähän ansaan on järkevää pumpata. Mutta toisaalta… jos tämä pitää yhtä Avden aseista edes hetken poissa päiväjärjestyksestä, se ei ole ainakaan täysin huono asia.”
Visokki päästi ulos äänen, joka kuulosti epämääräisesti naurahdukselta.
”Tuntuuko yhä siltä, että kummallekaan meistä olisi tämän jälkeen paikka punaisen kuninkaan hovissa?”
”Mieluummin minä olen Tawan hovissa”, Matoro vastasi lähes uhmakkaasti. ”Avde saa pitää typerät tuolinsa…”
”Lohduttaa kuulla sinulta noin, kaiken tämän jälkeen.”
Kauhistuttavalla tavalla tuntui siltä, että rautaiset järkähtämättömät kasvot kuuntelivat niitä sanoja. Mutta jos Syvä Nauru tiesi, mitä hän tiesi, sillä ei ollut ehkä enää väliä.
Hän oli jo lähtenyt uinnille näihin syviin vesiin kauan, kauan sitten.
Vihreä viirusilmä vilkaisi Matoroa vain nopeasti, mutta katsoi taas kohti hauta-arkkumaista olentoa.
”Voisin ehdottaa tästä poistumista. Kääntämättä sille selkäämme.”
Matoroa ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja hän peruutti selvästi hieman liian nopeasti, ja melkein horjahti. Eleettömänä pysyminen kävi yhä vaikeammaksi, mutta myöhemmin hän olisi tyytyväinen siitä, että oli suostunut koko hommaan, vaikka sitten vain näyttääkseen Visokille olevansa paremmalla tolalla. Juuri sillä hetkellä hän olisi halunnut vain kääntyä ja juosta pakoon katolta niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hillitsi itsensä.
Rautaneito seurasi heidän poistumistaan kärsivällisesti. Sillä oli aikaa odottaa.
Joskus tarinat kiinnittävät huomiota myös vähäisempiin pelaajiin, sellaisiin joita ei löydy paholaisen shakkilaudalta. Yksi näistä olennoista oli Bio-Klaanin kunniajäsen, vapaapalokunnan maskotti ja kapakoiden pidetyin asiakas sekä saunamestari, Fabio.
Kuten tavallista, Fabio heilutti häntäänsä. Hän heilutti valkeaa karvaista häntäänsä jatkuvasti. Kepen molekyylianalyysin mukaan hän oli energiakoira. Manu oli sitä mieltä, että rotu oli karva-analyysin ja fylogeneettisen dna-määritelmän mukaan Labra-Nuilta. Manu mainitsi Kepelle, että Pupujusrax oli siunannut maailman koiraeläimillä toisten luomustensa, jäniseläinten, kauhuksi ja kiusaksi.
Fabio ei kauheasti välittänyt jäniksistä. Hän oli kohdannut yhden vemmelsäären kerran. Se oli haissut vettyneelle villalle ja hikisille luistimille.
Energiakoirana Fabio tunsi maailman pääasiassa hajujen perusteella. Kaikilla hänen ystävillään, niin klaanilaisilla kuin kaupungin asukkailla, oli heille ominainen hajunsa. Myös kaupungilla oli oma hajunsa. Satamassa vallitsi merellinen tuoksu, johon yhdistyi urea, alkoholi, savu ja sinappi.
Lähestyvä talvi oli saanut hänet kasvattamaan paksua valkeaa karvaa. Kevään koittaessa karva taas lähtisi isoina tuppoina. Silloin baarinpitäjät jättivät hänelle juotavaa kuppiin lähinnä terassille. Kun Fabio oli terassilla, tuli aina ylimääräisiä asiakkaita rapsuttamaan koiraa ja kertomaan tälle kuulumisiaan. Koira oli kuin kaupunkilaisten yhteinen terapeutti, jolle sai vuodattaa murheensa. Fabion onneksi ja epäonneksi rau-naamiot olivat niin harvinaisia, ettei suoraa yhteistä kieltä eri tahojen välille ollut.
Klaanilaiset ottivat koiran toisinaan mukaan tehtäville. Hän oli ollut tehtävillä niin Sugan, Kepen kuin Matoronkin kanssa. Tongun kanssa hän oli usein linnoituksen saunaosastolla. Jokaisella hänen ystävällään oli ominaishajunsa. Suga tuoksui havumetsältä ja savusaunalta, Kepe tuoksui taikinalta, Matoro (Mustalumi) oli lähinnä mentholia ja Keetongu tuoksui jostain syystä juustonaksuilta. Fabiota tutkinut Mysterys Nuin Makuta tuoksui rikiltä ja imelältä hattaralta.
Energiakoira oli saapunut Bio-Klaaniin vuosia sitten höyrylaivan mukana, joka oli ollut täynnä Turkasta ja lähialueilta pyydettyä turtanaa. Hän oli ollut vasta pieni pentu ja eksynyt laivaan. Pentu oli viety administolle, jonka jälkeen klaanilaiset ja kaupungin asukkaat kasvattivat pentua vuorollaan kelpo koirayksilöksi. Guardian suri tuolloin kadonnutta koiraansa, joten hän ei halunnut ottaa pentua kontolleen, vaikka monen mielestä hän olisi ollut loistava kasvattaja koiralle.
Fabio piti siitä, että perhettä ja laumaa oli paljon. Hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen rahi. Pullalta tuoksuvan Lumiukon kanssa makaaminen keskikesän nurmikolla oli yksi hänen parhaita muistojaan. Myös Lumiukon sammakko oli ollut hauskaa seuraa, ja tuoksunut aivan sitruunasaippualta. Hän tuli sen kanssa paljon paremmin juttuun kuin sen ahneen ravun, joka asui suuressa raputornissa ja kävi alhaalla vain joskus.
Iloinen olento heräsi uniltaan Merirosvokapakan kuistilta. Hänelle oli annettu viltti ja pehmoinen alusta nukkumapaikaksi. Jotakin oli saapunut kaupungin rantaan veneellä aamuyön viimeisinä tunteina, vain hetki ennen sarastusta. Hyvän hajuaistinsa avulla labranuilainen tunnisti jo kaukaa saapuneet: he olivat klaanilaisia, ja heidänkin hajunsa olivat tutut… joskin erilaiset. Toisessa hän haistoi peräti jotakin pahaa, sellaista mitä ei Klaanissa usein haistanut.
VALOTTUJEN PALUU
Bio-Klaani
Valottujen vene kolahti viimein satamalaituriin. Umbra havahtui unestaan aluksen pohjalta, kun Domek tönäisi tätä hieman. Mitään ei tarvinnut sanoa: Umbra kyllä tunnisti pelkästä sataman hajusta ja majakan valosta, missä he olivat. Hetken hän pelkäsi sen olevan vain yksi uusi harhainen painajainen… mutta se ei ottanut loppuakseen. Domek hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni puupalkkiin. Umbra hoiperteli unisena ylös, ja melkein astui ohi veneen laidasta. Satama-altaaseen putoaminen olisi ainakin saanut hereille. Oli niin kylmä, että hän hytisi.
Satama oli hiljainen. Jopa Merirosvokapakka nukkui, eikä se tehnyt sitä kuin muutaman aamun tunnin, kun kaikki vieraat olivat sammuneet. Nousevien aurinkojen kajo näkyi itäisessä horisontissa, mutta vielä oli pimeää. Vain leipurit ja vartijat olivat hereillä.
Kaksikon saapuessa Admin-aukiolle Domek seurasi, miten joukko Vartioston sotilaita marssi ohi raskain askelin, viisi kertaa enemmän miehiä kuin olisi odottanut. Hän ummisti silmänsä, kun aamuauringot heijastuivat häikäisevästi heidän keihäidensä kärjistä. Osa vartijoista näytti siltä, kuin heidät olisi herätetty aivan hetki sitten uniltaan.
”Sota on näemmä tullut kotiin asti”, Umbra huomautti toverilleen haikeana. Oli kuin maailmasta olisi kadonnut viattomuus, hän mietti hiljaa.
”Niin se konkretisoituu”, Domek sanoi. Hän oli jo huomannut, miten paljon hiljaisemmat kadut olivat verrattuna muistikuviin. Yleensä näinkin aamusta oli aina ollut paljon väkeä asioillaan. Ne asukkaat, jotka ylipäätään olivat liikkeellä, kävelivät yhtä raskain askelin kuin sotilaat, ja heidän ilmeensä yhtä tiukkoina, ikään kuin kaikki ovat lamaantuneet kauhusta tai jonkun suuremman odottamisesta. Domek mietti, mitä uusia tunnusnumeroita pitäisi väläyttää portinvartijalle päästäkseen kotiin… jos nyt sitä kivikuutiota kodiksi voisi kutsua. Äkkiä hänet valtasi halu vain kääntyä ja paeta takaisin merelle, takaisin omille matkoillensa, mutta jostakin solidaarisuudesta hän kuitenkin kulki eteenpäin Umbran rinnalla.
Valotut keräsivät paljon katseita ja kuiskutuksiakin. Kauempana kaupungilla oli kuolleen Toa Umbran muistokivi muiden Bio-Klaanin sankarivainajien joukossa, mutta siitä he eivät vielä tienneet. Domekistakin oli puhuttu monenlaista tämän pitkän poissaolon aikana.
Hiljaisuus taukosi, kun Umbra osoitti linnan korkealle räystäälle. Se, mikä oli kauempaa näyttänyt lampulta linnakkeen räystäällä paljastui nyt jonkinlaiseksi hahmoksi.
”Mikähän ihme tuo on?” hän kysyi. Katolla seisova kaapuhemmo oli jonkinlaisen sähköisen kentän sisällä. Oli täysin mahdoton erottaa siitä yksityiskohtia.
”Ehkä se on joku uusi klaanilainen”, Domek vilkaisi.
Umbran selkäpiitä karmi, mutta hän ei aivan ymmärtänyt miksi, joten hän vain veti katseensa takaisin katutasolle. Kyllä siitä voisi kysyä sitten myöhemminkin.
Klaanin linnan sisäportti oli kiinni. Kumpikaan toista ei muistanut sen olleen käytäntö aiemmin. Vartija portilla – väsynyt akaku-kasvoinen matoran, jonka violettia rintahaarniskaa koristi sininen ussal – tuijotti kaksikkoa kuin olisi nähnyt aaveen. Toisen aaveen sinä yönä.
”… Toa Umbra?” tämä kysyi.
”Kyllä olen. En kanna enää moderaattorin kiveä mukanani. Toverini on Toa Domek, Valottu”, Umbra kertoi.
Samqpa katsoi toa-kaksikkoa päästä varpaisiin. ”Sinut haudattiin. Siitä oli Klaanilehdessä. Setä Foope puhui, miten Domek katosi myös. Huonolla sanoivat, että Pegghu lähti Valotun kanssa merille… Tyyppi oli minulle kaljan velkaa”, matoran kertoi.
”Pegghu”, Domek sai sanottua. Toinen toa ei sanonut mitään.
”Teemme selonteot sitten Samelle ja Guardianille saman tien”, Umbra sanoi matoran-vartijalle. ”Päästätkö meidät sisään?”
Samqpa empi hetken. Kaiken maailman kummitukset ja Matoron metsästäjät olivat tehneet temppujaan, eikä hän halunnut jäädä vartijaksi, joka päästi semmoisen sisään linnaan. Foopen tarinat päättömistä ratsuttomista ratsumiehistä kummittelivat häntä hiljaisina vartion tunteina. Huhuttiin, että yöllä itse Admin Tawa nähtiin tanssimassa linnoituksen katoilla.
”Olkoon menneeksi”, matoran sanoi. Portti avautui tämän käskystä. Linnoituksen tuoksu oli klaanilaisille kovin tuttu, ja Linnan vihreä sisäaula toivotti heidät tervetulleeksi.
Sodan aikana musta huumori kukki, ja siitä oli hieman jo muodostunut synkkä vitsi, miten Bio-Klaanin linnan vastaanotossa työskenteleminen oli selvästi vaarallisin työ Klaanissa. Äkkiseltään tuntui hieman kummalliselta, että tehtävässä palveli lähinnä toia – mutta Klaanin historiassa oltiin monesti huomattu, että linnan eteisaulan valvojalla kannatti olla kykyä puuttua omituisiin tilanteisiin ja hiippareihin. Yleensä tämä oli lähinnä tarkoittanut häiriökäyttäytyjien tai Hatidin riehujien saattamista ulos parin vartioston tyypin kanssa.
Yleisesti sangen viehkeänä pidetty veden toa Hime oli ollut tehtävässä pitkään, mutta kuollut Feterrojen hyökkäyksen ensimmäisenä uhrina. Toinen veden toa, Ruki, jatkoi tehtävässä… hyvin vähän aikaa, sillä hän päätyi yllättävien käänteiden jälkeen nazorakien vangiksi. Viimeistään tässä vaiheessa linnassa alettiin kuiskia siitä, miten tehtävä oli varmaan kirottu.
Aulojahan linnakkeessa tosiaan oli kaksi – toinen oli kaupungin puoleisen pääportin yhteydessä oleva ns. vihreä aula (nimetty lattian kivetyksen perusteella), ja toinen oli ulospäin johtavan portin ja Linnapihan edustalla, mikä oli yleensä se, mistä puhuttiin Respana. Turvatoimia oltiin yleisesti kiristetty melko paljon viime kuukausina, ja toisin kuin ennen, respassa oli pysyvästi kaksi vartiostolaista avustamassa vastaanottotiskin toaa. Vihreää aulaa ns. respa-toana valvoi ilman toa Saiko, joka oli jo hyvin vanha ukko. Pääaulassa Rukin seuraajana oli – jälleen veden toa – Aera. Miksi ne olivat aina veden toia, siihen kukaan ei oikein osannut vastata. Tawahan ne nimitykset päätti. Ehkä sininen toa sopi hyvin yksiin sinisten ussalien ja muiden Klaanin symbolien kanssa? Edustustehtävähän se oli yhtä paljon kuin outojen hiipparien avustamista, ja sodan aikana tehtävään oli sekoittunut myös yleistä sota-ajan henkilöstö-organisointia. Siitä perillä olemista, kuka meni missäkin, ja niin edespäin. Aera oli Rukia kokeneempi soturi, ja olikin otteiltaan aika paljon jämäkämpi kuin edeltäjänsä.
Umbra ja Domek olivat hädin tuskin päässeet Linnan aulaan, kun Same tuli heitä jo vastaan. Muita moderaattoreita ei näkynyt. Oikeastaan koko saliin lankesi kuolemanhiljaisuus. Toiset vain tuijottivat kirjaimellisesti kuolleista herännyttä entistä päämoderaattoria. Toiset katsoivat jännittyneinä uutta päämoderaattoria ja tämän tuimaa ilmettä.
Se ei ollut aivan se tunnelma, jonka Umbra oli toivonut kohtaavansa. Domek suuntasi katseensa katonrajaan, aivan kuin ei olisi ollut paikalla.
”Näyttää siltä, että ne hautajaiset olivat turhat”, Same sanoi lopulta… jopa hiukkanen iloa äänessään. ”On hyvä nähdä teitä kumpaakin, kotona ja elossa.”
Hänen äänensä kuitenkin vakavoitui nopeasti.
”Varmasti ymmärrätte, että me haluamme saada selvyyden teidän liikeistänne ensi tilassa”, hän sanoi ja huokaisi syvään, ja viittoi kaksikkoa mukaansa. Kaikki ymmärsivät sen olevan käytännössä pidätys, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.
Toat katsoivat toisiaan.
”Tapaamme myöhemmin, Domek”, Umbra sanoi ja kätteli valottu-veljeään jämäkällä otteella.
”Kyllä”, Domek sai sanottua ja tarttui käteen.
Umbra kääntyi moderaattorikollegansa puoleen. Same näytti väsyneeltä. Ei selakhi koskaan ollut pirteyden huippu, mutta Umbra tunsi tämän tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, miten paljon Same oli riutunut ja synkistynyt syksyn aikana. Vähän niin kuin koko Klaani, hän ajatteli murheellisesti.
”Mennään sitten. On koko Klaanin oikeus saada tietää retkistämme”, Umbra sanoi. Hän olisi vain halunnut mennä nauttimaan Kahvion antimista, tai tapaamaan kaikkia ystäviään, mutta ymmärsi kyllä, miksi ylläpito halusi kuulla heitä heti. He kuitenkin murehtivat ensisijaisesti Klaanin turvallisuutta. Domek ei näyttänyt yhtä ymmärtäväiseltä, ja yritti jo liueta paikalta. Same katsoi tätä terävästi ja määräsi myös tämän mukaan. Pakoyritys katkesi ennen kuin se oli ehtinyt alkaa.
Admin-siipi
Pieni neuvotteluhuone Admin-siivessä oli Umbralle tuttu tila – hän oli aikanaan kokoustanut siellä ylläpidon kanssa milloin mistäkin aiheesta paljon mukavemmissa merkeissä. Sitä hän taas ei tiennyt, että Matoroa oltiin kuulusteltu tismalleen saman pöydän ääressä pari kuukautta sitten.
Admin Tawalta se surullinen huomio ei karannut. Hän istuutui pöydän toiselle puolelle ja katsoi kotiin palannutta valon toaa.
”Hei, Tawa”, Umbra sai sanottua. ”Siitä on hetki kun olemme jutelleet viimeksi.”
”Niin, on hyvä nähdä sinut elossa, Umbra. Olisin toivonut jälleennäkemistä iloisemmissa merkeissä”, Tawa huokaisi, muttei saanut itseään hymyilemään. ”Me olemme kuulleet… yhtä ja toista sinun tekemisistäsi. Haluaisin, että alkuun kertoisit omin sanoin… noh, kaiken, minkä koet tärkeäksi kertoa.”
Pöydällä oleva nauhuri surisi. Se oli Umbralle tuttu – toiseen aikaan se oli ollut hän, joka oli tehnyt kuulusteluja.
”Mitäköhän Matoro on teille kertonut Metru Nuin jälkeen?” Valottu mietti ääneen.
”Hän ei halunnut enää pitää ainoatakaan salaisuutta”, Tawa sanoi kuin puolustellen. ”Mutta hänellä ei ollut yksityiskohtia sinun vaiheistasi. Toivon saavani ne sinulta.”
”Tiedät siis Ritarikunnasta ja minun toimistani heidän suhteen? Miten he kiristivät minulta tietoa Klaanista?” Umbra kysyi ankeana. Paluu kotiin ei ollut osoittautunut aivan niin mukavaksi kuin hän oli odottanut.
”Minä ymmärrän, ettet tehnyt sitä täysin omasta valinnastasi”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän turvallisuutemme kannalta on tärkeää, että tiedämme, mitä Mata Nuin Ritarikunta tietää meistä.”
Viime yönä Matoro oli sanonut lyhyesti, että nyt sairasosastolla makaava selakhi oli ehkä sama ritarikuntalainen, jonka klaanilaiset olivat tavanneet Metru Nuilla. Umbran ei tarvitsisi tietää asiasta vielä, mutta yhteensattuma tuntui Tawasta oudolta. Oliko Ritarikunnan agentti saapunut Klaaniin samana yönä Umbran kanssa… ja tuonut mukanaan Avden nuken?
”Heillä oli lista jäsenistämme, joista piti pitää erityistä kirjaa”, Umbra kertoi. ”Visokki, Mysterys Nuin Makuta, Ämkoo, Killjoy ja Zeruel. Ritarikunta otti silloin kerran Visokin kiinni tietojeni pohjalta, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua. Helryx vaati saada tarkkoja tietoja ja tarpeeksi usein. Erosin heistä vasta saavuttuani Avra Nuilta kotiin tänne. Botar jopa vei Manun, kun erosin ritarikunnasta.” Umbra näytti suorastaan helpottuneelta, kun saattoi ensimmäistä kertoa avautua kaikesta siitä.
”Se kieltämättä selittää meidän… epäonniset kohtaamisemme Ritarikunnan kanssa. Olimme onnekkaita, ettei mistään näistä tapauksista seurannut mitään lopullista”, Tawa sanoi. Hän muisti Visokin tapauksen liiankin hyvin – Ritarikunta oli suorittanut kokonaisen kidnappauksen. Makuta Nui ja Ämkoo olivat onnistuneet pelastamaan Visokin, mutta hyvin vaarallista se oli silti ollut, ja oli jättänyt pysyvän epäilyn siitä, että Ritarikunta oli Klaanille vihamielinen taho.
Tawa mittaili miestä hetken. Hänellä ei ollut syytä epäillä Umbran valehtelevan. Sen sijaan tämä vaikutti suorastaan huojentuneelta.
”Mistä tämä alkoi?” hän kysyi.
”Tämä koko tarinani alkaa Metru Nuin sodan jälkeen”, Umbra mutisi.
”Kun jäin makutan asettamaan ansaan. Hän injektoi minuun jotain…”
Silloin Umbran varjo heräsi henkiin. Se levisi mahtavana korppina seinälle, mustaakin mustempana. Varjon siivet avautuivat pöydän kummallekin puolelle, ja kirkkaat valot yrittivät epätoivoisesti pitää pimeän poissa.
”Hei, Tawa”, linnun muotoinen varjo raakkui äänellä, joka muistutti Umbraa, mutta ei kuitenkaan ollut tämän. Se oli syvempi ja voimakkaampi, kuin kaiku joka vastasi syvästä kuilusta.
Tawa säpsähti vain hieman. Hänen katseensa jäätyi Umbran varjoon, eikä hän voinut olla ajattelematta, millainen tyhjyys varjosta tuijotti takaisin. Valon toan varjossa asui kaiken syövä pimeys, sellainen jolle tässä maailmassa oli vain yksi alkulähde.
”… Umbra, mitä tämä on? Tai mikä helvetti tuo on?” hän kysyi lopulta, mutta ei niin päättäväisesti kuin olisi halunnut. Oliko äänessä häivähdys pelkoa? Vai ainoastaan loputonta uupumusta ja pettymystä?
”Hän on Kraa. Hän on kraata, joka kasvoi sisälläni vuosia. Kun loispistiäinen muni munansa minuun, kylvin tuhoa ympärilleni. Ritarikunta otti minut vangiksi ja kiristi minua virheilläni”, Umbra kertoi. Hänen äänensä säröili, mutta se ei haitannut. Pimeydestä huolimatta hän tunsi olonsa helpottuneeksi.
Se ei ollut edes ensimmäinen klaanilaisessa valon toassa asuva ’makuta’, jonka Tawa oli kohdannut, Tawa mietti kuivasti. Toivottavasti Domekilla ei ollut mitään sellaista.
Admin ei oikein tiennyt, miten edes lähestyä koko aihepiiriä. Matoro oli hädin tuskin maininnut asiaa.
”Onko tämä… asia sinulle tai meille vaaraksi?” hän kysyi lopulta.
”Kraa on liittolaiseni”, Umbra sanoi puolustelevasti. ”Joku sanoisi, että veljeni. Me molemmat olimme rikki, kun emme olleet enää yhdessä. Siitä pitkin kertoa. Me erosimme toisistamme kesällä.” ”Vein koko käden”, Kraa raakkui. ”Siitä tuli pohja olevaisuudelleni.”
Valottu näytti kättään, jonka paikalla oli epäkuntoinen tykki. Se muistutti exo-toa-robottien vastaavia. ”Piti laittaa tämä tilalle.”
Tawalle tuli mieleen vanha sanonta, siitä miten makutalle pikkusormen antava menettää koko käden. Hän jos kuka tiesi, mitä se tarkoitti.
”Sinä sanot sen olevan makutan kraata”, Tawa edelleen tuijotti varjoa, ohi Umbrasta. ”Miten sinä voit luottaa siihen, että se on liittolaisesi? Eikä ainoastaan… loinen päässäsi, tai jotakin pahempaa.”
”En tiedä mitään loisista. Kraata ja minä olemme symbioosissa toistemme kanssa. Rottajahdin jälkeen lähdin Kraan perään, koska hän kertoi kokoavansa armeijaa saaremme zyglakeista ja näiden johtajasta. Väitti olevansa nyt Makuta-arvonimen arvoinen ja halusi leikkiä kanssani”, Valottu kertoi.
”Niin, tämä oli tapaus, joka johti Zyxaxin kuolemaan?” Tawa varmisti. Hän kyllä pani merkille, miten nopeasti Umbra oli vaihtanut aihetta pois kraatasta. Se saattoi olla jopa huolestuttavampi kysymys kuin mikään, mitä hän oli odottanut käsittelevänsä. Ämkoo oli lopulta hävinnyt oman taistelunsa omalle makutalleen, eikä Umbran mahdollisuudet vaikuttaneet kovin paljoa paremmilta. Tawan oli vaikea vain sivuuttaa kammottava varjo seinällään, mutta Umbran vähättelevä suhtautuminen siihen tuntui vieläkin vaarallisemmalta.
”Kyllä. Ja orton-kansalaisten maan toa Ornoka kuoli myös”, Umbra sanoi surumielisenä.
”Tämä sota on vienyt niin monta”, Tawa sanoi hiljaa. Ainakin joskus sodan varjoista palasi joku takaisin, mutta ei koskaan samana jona oli sinne kadonnut.
”Olin kutsunut Avra Nuille oman toa-ryhmäni. Viimeiset orton-kansan toat vastasivat kutsuuni: Valottu Aknoka, tuliporain mestari Ruthaka, sekä juurakkojen valtiatar Ornoka. Heidän lisäkseen Mustan käden kenraaliksi paljastunut Nurukan, ja koneistettu Deleva liittyivät mukaan joukkioomme”, Umbra kertoi. Tawa tunsi kaikki nimet, mutta tiesi niistä hädin tuskin muuta. Kaksi viimeisintä olivat peräti liittyneet Klaaniin, ja orton-kansa oli aina asunut klaanilaisten naapureina.
”Deleva ja Nurukan tulivat myöhemmin kanssani Bio-Klaaniin ja sitten Metru Nuille”, mies jatkoi. ”En tiedä mitä Delevalle kävi Tiedon tornien jälkeen.”
”Matoro kertoi hänen selviytyneen. Hän jäi Metru Nuille”, Tawa selvensi.
Hyvä uutinen piristi Umbraa. Hymy tosin karisi nopeasti tämän riutuneelta naamiolta.
”Ne päihittivät Zyxaxin ja minut”, varjo jatkoi. ”Valottu ja minä palasimme taas yhteen, mutta minä en ollut enää mitään.”
”Mikäli tuo olento todella on kraata, pelon enkelin olemuksesta veistetty, se ei todellakaan ole yhtään mitään”, Tawa sihahti yllättävän myrkyllisesti. ”Minä en luota siihen lainkaan, mutta näyttää siltä, että joudumme toistaiseksi sietämään sitä. Toivon todella, että ymmärrät, mitä olet tekemässä, Umbra. Makutojen sirpaleet… ne ovat petollisia. Vaikka ne teeskentelevät muuta, ne ovat tuhon olentoja. Sinun, jos kenen, tulisi ymmärtää se.”
”Niin minäkin pitkään luulin”, Umbra sanoi hiljaa. ”Että olin vain saastunut. Että Kraa pitäisi leikata pois. Tämä varjon osa uinui sisälläni pitkään. Mutta Aft-Amanan linnut herättivät hänet unestaan!” Umbra kiihtyi. ”En olisi selviytynyt sieltä mielisairaalasta ilman Kraata. Puhumattakaan ajastani Mestari Z.M.A:n vankina…”
Aft-Amana, Tawa huokaisi. Oliko mikään muu paikka tehnyt yhtä pahaa jälkeä hänen klaanilaisiinsa?
”Niin, minulla on Metru Nuin tapahtumista jonkinlainen käsitys Matorolta, mutta sinun osaltasi se katkeaa Feterroihin, jotka siellä kohtasitte”, Tawa sanoi. ”En odota mitenkään yksityiskohtaista kuvausta ajastasi Arsteinin vankina, mutta meidän olisi tärkeä tietää, miten pääsit pakoon, ja mitä sait tietää Arsteinin suunnitelmista.”
Tapaus muistutti kummallisesti sitä kertaa, kun Guardian, Keetongu ja Makuta Nui olivat joutuneet Zorakin vangeiksi… ja heidät oli lopulta vain päästetty vapaiksi. Mutta Feterrat olivat aktiivisesti etsineet valon toaa, joten Umbran vapautuminen tuntui vieläkin poikkeuksellisemmalta. Samen ensimmäinen teoria oli ollut, että ZMA oli tarkoituksella lähettänyt jotenkin kontrolloimansa Umbran Klaaniin omaksi sätkynukekseen… ja vaikka Tawaa inhotti myöntää se, teoria selitti paljon. Ei vain ollut montaa tapaa selvittää, pitikö se paikkaansa.
”Mestari Arstein piti minua hovissaan vankina”, Umbra aloitti. Mestari? Tawa kohotti kulmiaan.
”Zorak havittelee itselleen Valottua. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, minkälainen Valottu olin. Makutan pimeys oli mielessäni. He yrittivät poistaa Kraan kirurgisesti, mutta se ei toiminut”, Zorak Van skalpelli kävi Valotun painajaisissa. Korpin varjo kätki päänsä siipiensä suojaan. ”Paha ZMA”, varjo puhui. Pelko huokui sen puheesta, ja se lopulta pieneni ja vetäytyi takaisin Umbran todelliseen varjoon.
”Me voimme kyllä jatkaa myöhemmin”, Tawa sanoi lopulta. ”On sääli, että tämä on miten toivotamme sinut takaisin kotiin, mutta, no. Ajat ovat mitä ovat.”
”Zorak ja Avde pelaavat jotain outoa peliä toisiaan vastaan. Punaisen miehen nukkeja tuli Mestari Zorakin tukikohtaan. Sen takia minut piti lähettää sieltä pois. Sheelika auttoi minut pakoon, ja kuin Initoin johdattamana Domek saapui veneellä samaan aikaan paikalle!” Umbra kertoi lopun suorastaan riemastuneena.
Jollekin muulle kuin Umbralle koko tapahtumaketju kuulosti uskomattomalta. Tawalle soi välittömästi useampi hälytyskello – oliko Zorak tosiaan tehnyt jotakin, jolla pystyi hyötymään Valotustaan vastaisuudessakin, kuten Same oli arvellut? Vai oliko sen tehnyt Sheelika? Vaiko Avde… Hän varoi näyttämästä epäilyksiään liian suoraan, mutta kaikki niistä tuntui todennäköisemmältä kuin Umbran oma versio tapahtumista.
”Miten Domek osasi paikalle?” Tawa kysyi lopulta.
”Hän ehkä kertoo sen sinulle itse. Valottu veljeni oli etsimässä johtolankoja Zorakista maailmalta”, Umbra sanoi.
Tawalle jäi tuntemus, että toa ei kertonut kaikkea. Kuinka paljon siitä johtui makutan äpäräsikiöstä ja kuinka paljon kaikesta siitä, mitä Arstein oli paralle tehnyt? Matoron kuulustelu oli ollut niin paljon yksinkertaisempi – tämä oli käytännössä oma-aloitteisesti vain kertonut kaiken ja enemmän. Umbran vastaukset herättivät vain lisää kysymyksiä.
”Ymmärrän sinua täysin. Että luotto minuun on mennyt totaalisesti”, Umbra huokaisi. ”Jätin modekiveni piironginlaatikkooni kun lähdin, koska en tiennyt palaisinko koskaan. Olen tehnyt Bio-Klaanille paljon pahaa, mutta haluan hyvittää tekoni. En koskaan edes ollut erityisen hyvä päämoderaattori. Ritarikunta kiristi minua niin usein erilaisille tehtäville, ettei teille jäänyt tarpeeksi aikaa.”
”Niin, sinulle taitaa olla selvää, ettet voi toimia moderaattorina enää”, Tawa myönsi. ”Mutta se taitaa olla murheistasi vähäisimpiä.”
”Klaani on kotini, ja haluan luoda luottamuksen takaisin. Antakaa minulle hetki aikaa ladata itseäni ja lähettäkää minut vaikka rintamalle. Jos vain voin tehdä jotain, jotta ansaitsisin luottamuksen takaisin…”
”Et ole ensimmäinen Metru Nuilta selvinnyt, joka on sanonut minulle noin”, Tawa huokaisi ja hymyili varovaisesti.
”Oli ehkä virhe lähteä Metru Nuille etsimään vastauksia Nurukanille”, Umbra myönsi.
”No, kukaan teistä tuskin osasi aavistaa, miten se päättyisi”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä tapahtui, se on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ratkoa miten mennä tästä eteenpäin. Ja… jos olen täysin rehellinen, emme voi juuri luottaa sinuun. Minä uskon siihen, mitä sanot, mutta ymmärrät varmasti, ettemme voi luottaa kraataan, emmekä voi mennä takuuseen siitä kaikesta, mitä Arstein teki sinulle.”
Umbra nyökkäsi.
”Minun pitää pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikilta, joiden tietoja minun oli pakko antaa Helryxille. Anteeksi Tawa siitä, että rikoin luottamuksen, joka oli välillämme. Olen aina arvostanut sinua johtajanani ja tätä järjestöä, joka on kotini. Pitää etsiä myös Visokki ja Manu käsiini ja pyytää heiltä anteeksi myös. Ämkoo, no hän vajosi itse pimeyteen, joten olisiko sillä mitään väliä enää…” Umbra mietti.
”Se voisi auttaa”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Omasta puolestani en kanna sinulle kaunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Vain ylläpito tietää, että toimit Ritarikunnan vakoojana. Sinulle itse asiassa pidettiin kauniit hautajaiset suvasi luona, ja useimmat uskovat sinun kuolleen taistelussa Feterroja vastaan.”
Yksi osa Tawaa käski häntä pitämään kummatkin Valotut saman tien telkien takana, ja moderaattoreista useampi luultavasti kannatti sitä vaihtoehtoa. Mutta häntä huoletti myös, millä tavalla asia otettaisiin linnassa, kun ilo Umbran paluusta muuttuisi hämmennykseksi tämän rikoksista… ja kun hän katsoi riutunutta toaa, hänellä oli aivan liian paljon sydäntä ollakseen tätä kohtaan kovin armoton. Vaikka hänen olisi ehkä pitänyt olla.
”Vai hautajaiset. Kaikkea sitä”, Umbra mietti. ”Kaimani tekosia?”
”Kaipa se tuntui paremmalta kuin eläminen epätietoisuudessa”, Tawa sanoi. ”Meillä ei ollut juurikaan toivoa.”
”Välititte sentään noin paljon, vaikka tiesitte että olen myyrä”, Umbra melkein itki. Oli kuin klaanilaiset olivat jo antaneet sydämissään anteeksi hänelle.
”Elämä on sillä tavalla ristiriitaista”, Tawa myönsi ja paini valintansa kanssa. Hän lopulta antoi itselleen aikalisän, ja päätti, että heidän pitäisi puhua asiat läpi ylläpidon kesken ennen päätöstä mahdollisesta tutkintavankeudesta. Kyse ei ollut ainoastaan kahden toan vapaudesta, vaan myös siitä, miten muu Klaani sen ottaisi… eikä heillä ollut varaa nakertaa omaa yhtenäisyyttä yhtään enempää, kuin oli pakko. Hän ei halunnut heittää Umbraa suoraan Zorakin tyrmästä Klaanin tyrmään… mutta ikuinen tyhjyys korpin muodossa seinällä sai hänet lähes toisiin ajatuksiin.
”Ehkä tämä on tässä, toistaiseksi”, Tawa lopulta sanoi. ”Ikävä kyllä meidän pitää selvittää tämä kaikki vielä juurta jaksain, mutta ehkä sinä tarvitset sitä ennen lepoa ja, noh, normaalia elämää. Pysy kaupungissa, ja pidä moderaattorit perillä liikkeistäsi – se on kaikki, mitä vaadin nyt.”
”Kiitos Toa Tawa. Te varmaan veitte jo kaiken moderaattorimateriaalin hautajaisteni jälkeen?”
Tawa nyökkäsi. ”Kaimasi on pitänyt asuntoasi järjestyksessä.”
Admin ei maininnut mitään sieltä löytyneistä Ritarikunnan koodiavaimista ja muista dokumenteista Valotun petoksesta.
”Ajattelinkin hänen tehneen niin. On niin monta tahoa jota kiittää täällä ja vielä tänään”, Umbran sydän tuntui keventyneen huomattavasti keskustelun myötä. Tawan sydän sen sijaan oli saanut monta uutta murhetta murehdittavakseen, mitkä peittivät ilon Umbran paluusta.
”Voit mennä”, Tawa sanoi vielä. ”Minä todella toivon, ettet anna minulle syytä katua tätä.”
Umbra lähti. Korpin varjo katosi hänen omaan varjoonsa. Tawa jäi yksin huoneeseen. Hänen ryhtinsä lysähti, kun hän jäi yksin, eikä ollut enää tarvetta pitää yllä naamiota. Ei Hauta, vaan sitä, mikä rakennetaan kätkemään tunteet.
Samaan aikaan pari huonetta sivummalla Kuulustelutila 1:ssä käytiin toista keskustelua. Domek oli joutunut odottamaan siellä hyvän tovin yksin. Huone oli valaistu vain osittain, ja sen nurkkiin jäi syviä varjoja. Toa naputteli pöytää.
Lopulta päämoderaattori Same saapui ja sulki oven perässään. Tuoli rääkyi, kun sitä vedettiin lattiaa pitkin hieman taaksepäin, jotta selakhi mahtui istuutumaan. Hän asetti pöydälle nauhurin. Painallus sai punaisen valon palamaan ja kasetin surisemaan.
Kumpikaan huoneessa olijoista ei olisi kuvaillut heidän suhdettaan erityisen tuttavalliseksi. Same ei kokenut osaavansa juuri lukea valon toan ajatuksia ja tunnetiloja – mutta kukapa osaisi? Oli täysin mahdoton sanoa, oliko Domekin kepeä olemus hermostunutta teeskentelyä vai luonnollista välinpitämättömyyttä. Jälkimmäistä tämä oli ainakin aina osoittanut ylläpidon virallisempia toimia kohtaan.
Selakhi katsoi toaa pitkään, mittaili tätä katseellaan ja lopulta aloitti.
”Viime kerrasta on hetki”, hän totesi.
”Muutamia viikkoja, eikö vain?” Domek vastasi.
”Domek, sinä lähdit täältä kuukausia sitten”, Same sanoi. Pilailiko Domek koko asialla, vai oliko hän oikeasti noin ulalla?
”Enemmän kuin viikkoja sitten”, Domek korjasi.
”Ehkä me aloitamme aivan alusta”, Same laski kämmenensä pöydälle eteensä. ”Sinä ilmoitit lähteväsi tärkeälle matkalle pian Feterrojen hyökkäyksen jälkeen, mutta et kertonut enempää. Mistä oli kyse?”
”Niin varmaan tein. Mutta se ei ole tärkeää enää, ja nyt olen taas täällä”, Domekin vastasi äänensävyllä, jonka selakhilaanin tunsi hitaasti raastavan hermojaan.
Same huokaisi ja jatkoi.
”Mitä tapahtui Pegghulle?”
Tawa oli alun perin käskenyt moderaattorit laittamaan jonkun seuraamaan Domekia. Silloin he eivät olleet vielä tienneet petturin mahdollisuudesta. Bladis oli laittanut asialle Vartioston rohkean Pegghun, eikä tästä oltu sen koommin kuultu.
”Se partiomies? Ihan kiva. En tiedä mitä hän tekee juuri nyt, mutta varmaan pärjää hyvin siellä.”
”Älä esitä typerää. Missä näit Pegghun viimeksi?”
”Siellä missä hän oli lähtiessään. Zakazin satamalla, jos muistan oikein.”
”Ja miksi hän jäi Zakazille?”
”Joskus me olemme arvaamattomia. Ei kannata tuomita muiden päätöksiä.”
Same näytti siltä, että oli jo valmis luovuttamaan. Tämä olisi niitä kuulusteluja. Hän kaivoi esiin savukkeen ja sytytti sen.
”Domek, voisit kerrankin vastata kuten sinua pyydetään”.
”Annoin jo syyn. Jos se ei kelpaa, niin en tiedä mitä muuta voi enää asiasta selittää”
”Jokaisesta sanastasi on hyötyä sekä meille että sinun luotettavuudellesi”, Same sanoi. ”En minä halua syyttää sinua mistään, mutta jos et edes yritä olla avuksi, jätät meille hyvin vähän vaihtoehtoja.”
”Niinpä, tai voitte käyttää kaikkea sanomaani minua vastaan”, Domek lähes hymähti. ”Kyllä minä tiedän mistä on kyse. Ette te toisi meitä näihin kuulusteluihin, ellei teillä ole syytä naulita meidät jostain.”
”Ja sinä väität, että Pegghu – luotettu klaanilainen, joka oli nimenomaan pitämässä sinua silmällä – vain jäi Zakazille eikä lähettänyt meille edes viestiä?”
”Ehkä viestit eivät kulje parhaiten Zakazilta muualle.”
Domekin toteamus tuli niin nopeasti ja kevytmielisesti, että Samelta kesti hetken yrittää valita sopivinta ja väkivallattominta tapaa jatkaa kuulusteluaan.
”Jättänyt viestiä sinun mukanasi, Domek”, Same huokaisi turhautuneesti ja hengitti sisään savukkeestaan. ”Ja mitä te olitte edes tekemässä Zakazilla?”
”Ainakin itse tein tutkimusta Zooracin tapauksen kanssa. Tai ZMA, kuten häntä myös kutsutaan.”
”No… mitä sait selville? Voitko olla avuksi edes tässä?”
Domek näytti todella tuumaavan hetken, mikä tuli lohdun rippeenä moderaattorille.
Domek puhui melko pitkään. Hän kertoi Zorakin monista ristiriitaisista identiteeteistä ja legendoista. Hän kertoi oppineensa Xialla, miten Zorak oli kaapannut aiempien suurpohattojen omaisuudet ja pyöritti nyt niillä operaatiotaan.
Yhteen asiaan Domek kiinnitti kummallisen paljon huomiota. Hän kertoi pienestä saaresta, jolla oli aiemmin tulen toan johtama kommuuni.
”Aiemmin”, Domek painoitti, sillä jokainen asukas oli kadonnut aikaa sitten. Jokainen savitalo oli ollut vailla sen omistajaa, mutta kaikki tavarat olivat jätetty paikoilleen. Ainoaksi todistajaksi oli jäänyt hullu turaga ja hänen ylistykset ”suurelle pelastajalle”, joka toi heille ”toteemin” ja lupasi takoa näitä lisää. Toteemiakaan ei löytynyt missään, ja tutkimus joutui päättymään vailla ratkaisua. Domekilla oli teoria äärimatanuistisen lahkon aavekaupungista, mutta Same ohjasi kuulustelun pian takaisin oikeille raiteille.
Oli ollut saavutus saada valon toasta edes näin paljon vastauksia, jotka eivät yrittäneet kierrellä minkään tärkeän sanomista – vaikka ne keskittyivätkin kummallisiin ja näennäisen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Yhdestä asiasta Domek ei ollut kuitenkaan sanonut mitään.
”Miten ja mistä löysit Umbran? Missä Zorak piti häntä?” Same kysyi.
”Xian läheltä. Sen koillispuolelta, Nynrahille johtavan meriportin läheltä. Se oli hankala löytää. En olisi huomannut koko paikkaa, ellen olisi törmännyt Umbraan siellä.”
”Sanot siis, että löysit Umbran sattumalta?”
”Joskus maailmakin on arvaamaton.”
Same huokaisi syvään. Ainakin johtolanka Zorakin tukikohdan sijainnista oli yllättävän arvokas tiedonjyvä, vaikka kaikki muu asiassa haisi mädältä.
Oli aika ottaa esiin raskaamman kaliiberin kysymykset.
”Kun Avde – joka on Zorakin kollega – lähestyi sinua ennen Feterrojen hyökkäystä tänne, mitä hän sinulle sanoi?”
Samen kylmä katse kohdistui Domekiin, jonka omat silmät vaelsivat pois päin, kohti huoneen nurkkaa. Katseliko pimeys häntä? Oliko siellä liikahtanut jokin? Valon Toa ei reagoinut kysymykseen kovin nopeasti, ja näytti äkkiä silminnähden ahdistuneelta. Hän hengitti nopeammin. Hetken Domek taivutteli sormiaan kuin käsittelisi ilmaa, ja kun hän katsoi käteensä, sormenpäistä syttyi pieni valon lieska kuin paikalleen pysähtynyt kipinä. Se ei riittänyt valaisemaan koko huonetta, mutta leiskusi tarpeeksi voimakkaasti maalatakseen tummimmat varjot harmaiksi. Domekin hengitys tasaantui hitaasti.
”Aika paljon tapahtui siinä hyökkäyksessä”, Domek viimein vastasi vastentahtoisesti.
”Niin tapahtui. Meillä on syymme epäillä, että joku klaanilainen on sekaantunut asiaan. Domek, mitä Avde sanoi sinulle?” Same korotti ääntään.
”Keneltä olette kuulleet asiasta?”, Domek vastasi. ”Jos joku tietää tästä, niin varmaan voitte kysyä lähteeltänne.”
Pieni särö Domekin ulkokuoressa oli juuri se, mitä moderaattori oli odottanut. Hän ei antaisi mahdollisuuden karata. Hän oli tarkkaillut kuulusteltavan jokaista reaktiota ja pienintä elettä, ja koko aihe sai toan… hermostuneeksi. Pelosta, syyllisyydestä, vai kummastakin?
”Valitettavasti Visokki ei tiedä aiheesta sen enempää”, Same murahti. ”Eikä hän toistaiseksi halua nyhtää vastauksia suoraan kallostasi. Joten, Domek – mitä Avde sanoi sinulle?”
Valon Toa näytti yllättyneeltä kuullessaan Visokin nimen. Häneltä kului hetki ennen kuin hän sanoi mitään, ja sittenkin hän puhui kuin tyhjyyteen tuijottaen.
”Se tarjosi asioita. Valtaa ja mainetta. En ottanut vastaan.”
”Mitä teit juuri ennen Feterrojen hyökkäystä linnaan?” Same kysyi, tyytymättömänä vastaukseen.
”Otin kävelyn.”
Same huokaisi jälleen.
”Domek, mitä helvettiä?” hän lopulta purkautui ja iski nyrkin pöytään. ”Sinä kiertelet ja kaartelet! Hyvä jos olet antanut ainuttakaan suoraa vastausta! Kai sinä ymmärrät, miltä tämä näyttää meidän näkökulmastamme? Minä en sano, että aiheutit ongelmia Pegghulle, mutta se, että kieltäydyt puhumasta asiasta ei varsinaisesti tee sinusta luotettavampaa. Sinä löysit Zorakin tukikohdan muka sattumalta. Sinä olet ollut tekemisissä Avden kanssa. Jos sinä olisit tällä puolella pöytää, miltä tämä tilanne sinusta näyttäisi?”
Domekin katse vaelteli pitkin huonetta.
”En ole koskaan kauheammin ajatellut, miltä tuntuu olla polkemassa muita rautasaappaalla”, hän sanoi. ”Ehkä sinä et halua muistaa minkälaista oli, kun ei tarvinnut jokaisesta asiasta tulla valvotuksi, tai hankkia lupia, jotta voisi istua vain jossain pöydän nurkassa.”
Valon toa nojasi eteenpäin, katsoi suoraan Sameen ja jatkoi selvästi kiihtyneenä.
”Kun liityin Klaaniin, me kaikki teimme lupauksen! Lupauksen, että emme anna sen, mikä jätti meidät ja turmelee muun maailman, olla osana meitä. Olla veljiä, jotka jakavat kaiken – hyvän ja pahan – toistensa kanssa. Nyt meillä on joku hiivatin kivilinnakin, koska vuoren huippu ei näköjään riittänyt.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Same ymmärsi olla keskeyttämättä kuulusteltavaa, kun tämä kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi – eikä sitäpaitsi uskonut saavansa tuon mielentilan vallassa olevasta Domekista irti yhtään mitään hyödyllistä.
”Jos sinusta on kiva olla vahki, ja sinusta se on mitä ’moderaattorin’ kuuluisi nykyään olla, niin en asiaa voi tuomita. Kunhan olisitte edes rehellisiä siitä”, Domek jatkoi, ehkä ärtyneenä reaktioiden puutteesta.
Hän kaivoi esiin messinkisen passin ja paiskasi sen pöydälle. Yksinkertaisella metallilevyllä oli toan nimi, jäsennumero ja yksinkertainen kasvokuva. Se ei hymyillyt. Klaanin ussal koristi kortin kulmaa.
”En minä koskaan tätä mokomaa edes halunnut. ”
Same oli kahden vaiheilla. Hänen teki mieli selittää, minkä takia Bio-Klaanin kokoisen organisaation pyörittäminen – etenkin sodan keskellä – edellytti sitä, että toisinaan kaikki ei voinut olla kuin tonttukommuunissa. Mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi, että Domek oli ollut tällainen aina – hän oli ollut hankalan, tai ainakin omituisen maineessa jopa Klaanin tasolla. Se ei vain ollut ongelma ennen, ei samalla tavalla kuin nyt. Ei hänen päänsä kääntynyt vastaan sanomisesta, ja jos kääntyi, Samella ei ollut siihen sanoja.
Moderaattori ei edes katsonut passin suuntaan. Hän vain vilkaisi Domekia vielä kerran.
”Minä luulen, että tämä on tässä”, hän murahti ja nousi. ”Älä poistu linnasta, ennen kuin olemme päättäneet, mitä teemme sinun kanssasi. Pidämme sinua silmällä, mutta senhän sinä tiesit jo.”
Sen sanottuaan hän tumppasi tupakan, otti nauhurin ja poistui. Domek jäi yksin, ja ovi jäi raolleen. Kipinä loisti vieläkin toan kämmenellä, pitäen pimeän poissa.
Admin-siipeen ei uteliaita päästetty, mutta heti ovilla oli odottamassa monta ihmettelevää klaanilaista. Epämääräinen joukkio tukki koko käytävän, mitä ei ollut tosiaankaan tarkoitettu suuriin kokoontumisiin. Eturiviin oli päässyt pari Klaanilehden toimittajaa, mutta suurin osa väestä oli yksinkertaisesti toiveikkaita Umbran (ja jotkut Domekin) ystäviä, jotka halusivat nähdä, pitivätkö huhut paikkaansa.
”No niin, hajaantukaas vähän”, Bladis kailotti yli hälyn ovelta. ”Umbra tosiaan on palannut”, hän varmisti. ”Ja samoin Domek. Mutta emme anna muita kommentteja vielä!”
Pari huonetta taempana ylläpidolla oli epäkiitollinen tehtävä päättää, laittaisivatko he kotiin palanneet sankarit saman tien telkien taakse. Erimielisyydet olivat niin suuria, ettei päätöstä luultavasti syntyisi tänä aamuna, Bladis veikkasi. Toistaiseksi kumpaakin pidettäisiin erityisesti silmällä, eikä päästettäisi pois kaupungista, mutta sen enemmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen.
Umbra tosiaankin ilmestyi Bladiksen viereen, ja katsoi joukkoa hieman yllättyneenä.
”Hei kaikki”, Umbra sai sanottua. Hänen riutuneet kasvonsa venyivät väkisin hymyy nähdessään niin monia tuttuja. Klaanilehden toimittaja Bio-Nui räpsi kuvia kaksikosta, mutta se ei jostain syystä Umbraa edes häirinnyt. Ainakaan kovin paljoa. Domek pysytteli käytävässä heidän takanaan, hyvän matkan päässä väkijoukosta, kuin etsien mitä tahansa muuta reittiä.
”Olen siis palannut kotiin”, Umbra korotti ääntään sen verran, että se kantoi yli hälyn. ”Matka on ollut pitkä ja koukeroinen. Steltiä, Metru Nuita, mitä vielä”, valottu kertoi. Zorakin hovi jäi vielä mainitsematta, vaikka ilmeisesti siitä jotakin varmaan tiedettiinkin – Feterrojen surmaamaksihan hänet oli kai julistettu.
”Onko totta, että sinä ja Toa Domek onnistuitte tappamaan pahamaineisen rautaisten kuolemien johtajan?” Bio-Nui sai huudetuksi hälinän keskeltä.
Umbra nauroi. ”Ei, emme tappaneet Zorakia.”
”Huhuttiin, että kyse olisi ollut samanlaisesta sala-operaatiosta kuin teitte päällikkö Zyxaxia vastaan. Näinkö ei ollut?” toimittaja jatkoi.
”Ehei. Zyxax ja Zorak ovat niin eri puusta veistettyjä.” Avra Nuin korppi raakkui Umbran mielen perukoilla. ”Zyxax oli vain sivujuoni tässä sotajuonessa. Olisi hauska jutella enemmänkin, mutta minun on nyt haettava Mokelilta vähän aamiaista. Merimatka tuntuu kestäneen vuosia ja nyt on nälkä.”
”No niin tehkääs tilaa!” Bladis karjaisi, kun joukko edelleen tukki koko käytävän. ”Saatte kyllä tietää kaikki asiat ajallaan. Päästäkää poloiset syömään!” Vasta se sai väkijoukon hieman avaamaan tietä. Umbra joutui silti kulkemaan olkapää edellä, kun muut klaanilaiset eivät yksinkertaisesti mahtuneet väistämään siinä supussa. Domek ei seurannut häntä, vaan taisi vain odottaa, että Umbra harhauttaisi uteliaat muualle. Toalle esitettiin lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei oikein jaksanut miettiä niitä siinä hälinässä (tai nälässä).
Samolit ja muut jäivät jälkeen ilman vastauksia kun entinen päämoderaattori talsi tuttuun kahvioon, klaanilaisten yhteiseen olohuoneeseen. Paikka tuntui säilyneen samanlaisena kuin Umbran muistoissa, vaikka sotatila olikin päällä. Ensisilmäykseltä kahvion tuotteetkin tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Höyrynakit, jotka yleensä tuoksuivat kammottavilta, tuntuivat nyt oudon houkuttelevilta. Umbra mietiskeli hetken ja päätti sitten tilata nakin, sinisellä ussal-kuvioinnilla koristellun leivoksen sekä kahvia. Ja Bohrokin. Siitä tuli mieleen moderaattorien taukotilan energiajuoma-automaatti, jossa oli aina riittänyt Bohrokia. Nyt hänen täytyi hankkia kofeiininsa kuin muidenkin klaanilaisten…
Onneksi ritarikunta oli palkinnut häntä aikoinaan avokätisesti, toa mietti surkeana itsekseen kun lappoi tavaraa tarjottimelle. Raha ei ollut koskaan ollut klaanissa hänelle ongelma, mutta luottamuksen puute oli.
Umbra kyllä keräsi paljon katseita kahvion aamupalaväeltä, mutta yhdeltä kaikkia muita pidempään. Umbra tunnisti tutun äänen.
”U-umbra?” Matoro Mustalumi kysyi ja tuijotti valottua kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen oli ollut pakko nousta pöydästään ja kävellä lähemmäksi katsomaan, oliko se todella totta.
Umbra hätkähti. Tuttu ääni, vanha ystävä.
”Matoro!” Valottu oli läikyttää kahvinsa Bio-Masterin niskaan. Nookki sai melkein nakin puuroonsa.
Matoro katsoi vanhinta ystäväänsä pitkään kuin täysin jäätyneenä. Sitten hän vain syöksyi halaamaan tätä niin tiukasti, että se kahvikuppi kuitenkin putosi lattialle.
”Minä tiesin, ettet sinä ollut kuollut”, Matoro nauroi (ja melkein itki?). Halaus oli lämmin ja voimakas. ”Me näimme sinun toa-tähtesi! Tiesin, ettet ole kuollut!” hän nauroi vasten Umbran olkapäätä.
”Zorakin luona tuntui kyllä siltä, että oli jossain tuonelassa…” Umbra sanoi hiljaa ja itsekin kietoi kätensä toverinsa ympäri. ”Se oli ollut niin oma maailmansa. Vieras helvetti. Onneksi olet täällä vanha ystävä! Vieläkin jaksan ihmetellä niitä hautajaisia, jotka järjestitte minulle.”
”Niin, ne täytyy kai sitten perua”, Matoro nauroi ja päästi lopulta irti toa-veljestä. ”Ihan hyvä, en koskaan oikein pitänyt hautajaisista. En voi uskoa, että olet siinä. Ja, öh, sori kahvista”, hän sanoi. ”Otan sinulle uuden. Olen meidän vakiopöydässä.”
Umbra vei tarjottimensa pöytään, jossa kaksikko oli viettänyt monen monituiset kahvihetket. Adminien taulut olivat seinällä tutulla paikallaan, tosin neljäs oli viety pois. Pöydässä oli Matoron puoliksi syöty aamupala ja alassuin oleva romaani. Jään toa tuli pian itse perässä kahvikupin kanssa. Hän istui toiselle puolelle pöytää eikä hetkeen osannut oikein sanoa mitään.
”Luin tyyliin ensimmäisen joskus, mutta se ei ihan iskenyt…” Matoro vastasi ja veti Arkistosta lainatun rakkausromaaninsa penkille, pois näkyviltä. ”Eikä ole kyllä tehnyt mieli lukea jännittävistä seikkailuista hetkeen…”
”Niin, meillä on seikkailuja muutaman kirjasarjan verran”, Umbra naurahti. ”Tuntuu niin hyvältä olla taas kotona.”
”Toivottavasti adminit eivät kovistelleet sinua liikaa”, Matoro sanoi ja hörppäsi kahviaan. ”Anteeksi, kerroin kaiken mitä Metru Nuilla oli käynyt. Ei jotenkin tuntunut siltä, että olisi voinut salata mitään sen jälkeen…”
”En syytä sinua mistään. Omaa hölmöyttäni se oli kertoa tietoja niille. Modearvoni on nyt viety, ehkä se on vain hyvä kaiken tämän vastuunpakoilun jälkeen. Olin todella surkea moderaattori muutenkin. En ollut täällä edes silloin, kun Zorak hyökkäsi…”
”Hei, varmaan pari tusinaa klaanilaista on täällä siksi, koska törmäsimme niihin matkoillamme! Ja kyllä aika moni lähisaari muistelee Rapulinnan Valottua lämmöllä… joo, ehkä et ollut kovin hyvä jossain paperihommissa mutta mitä väliä!” Matoro pisti vastaan. Hän oli täysin unohtanut puuronsa syömisen.
”Samol oli tuolla väkijoukossa. Olisi halunnut moikata, mutta oli liikaa hälyä.”
Umbra muisti elävästi paininsa heimosoturin kanssa. Mitähän sekin miekkonen puuhaisi, jos ei olisi törmännyt klaanilaisiin?
”Älä huolehdi siitä Ritarikunta-jutusta…” Matoro sanoi lopulta. ”Tai, niin. Saat anteeksi. En minä siitä ole katkera. Se päivä kun paljastit sen oli vain ehkä… noh. Huonoin päivä ikinä, meille kaikille. Minun piti sanoa se sinulle jo siellä Radakin kirotulla laivalla, mutta en ehtinyt. Emmekä edes saaneet estettyä niitä Feterroja…” lause hiljeni haikeaksi. Umbra tunsi sävyn hyvin – Matoro syytti siitä itseään, kuten tavallista.
”Raporttien mukaan tarvittiin Klaanin kovimmat tyypit tuhoamaan edes tuo yksi Feterra. En syytä teitä mistään. Ne ovat kovia olentoja. Todella outoja myös”, Umbra rohkaisi ja siemaili kahviaan.
”Taidat olla nyt meidän Feterra-eksperttimme”, Matoro naurahti kuivasti. ”Et varmaan erityisesti halua puhua koko Zorak-hommasta nyt, niin en kysele. Kyllä nämä ehtii käymään läpi myöhemminkin…”
”Mitä itse olet tehnyt Tiedon tornien jälkeen?” Umbra kysyi.
Matoro huokaisi. Oli kuin samaan aikaan siitä olisi ollut ikuisuus, ja että se oli tapahtunut viime viikolla.
”No… niin. Sinähän et kai edes tiedä, että Makuta Abzumo sai kaksi niistä siruista… ja minä annoin kolmannen pois Mustan Käden suojeltavaksi. Halusin vain päästä siitä eroon, se ei ollut hyväksi minulle. En ole enää ihan varma, oliko se hyvä idea… Deleva muuten jäi sinne, Nurukanin kanssa.”
”Abzumo… Zorak mainitsi tämän muutaman kerran. Se puoliskakdi vihaa makutoja yli kaiken. Mitä muuta tiedät Nurukanin ja Delevan kohtaloista?”
”No… sain pelastettua edes Delevan sieltä alukselta. Hänestä kyllä parsittiin vielä enemmän kone… Nurukan vaikutti sen sijaan olevan jotenkin kotonaan. Anteeksi, en tiedä kauheasti enempää heistä. Ne pari viimeistä päivää Metru Nuilla menivät… no, ne eivät olleet kovin helppoja.”
”Se oli kyllä aika sekavaa. Aft-Amana, kromideja ja mitä muuta siellä olikaan”, Umbra yritti muistella. Kanohi Mordusin räjähtäminen oli hänen päällimmäinen muistonsa siitä, mitä Metru Nuin yllä oli tapahtunut… se ja kuumeiset unet Feterrojen käsissä jo aluksella.
”Kapura sen sijaan… noh, hän vain lähti”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Vähän aikaa sitten. Ei siihen oikein liittynyt mitään draamaa. Halusi vain vaihtaa maisemaa lopullisesti, luulen… kyllä minä sen jollain tavalla ymmärrän.”
”En oikein koskaan ehtinyt ajatella kunnolla sitä Kapuran merirosvoutta. Domekin kanssa puhuimme siitä merimatkalla, mutta Metru Nuilla ei ollut tuolle oikein aikaa. Palasiko Arupak siis merille vai?”
”Seilasi horisonttiin”, Matoro mietti. ”Jätti meidät tänne selvittämään koko sodan ja muun…”
”Aika runollista”, Umbra mietti.
”Heh, joo.”
Heidän aamupalansa hupenivat hyvää vauhtia. Umbra olisi hakenut lisää, muttei malttanut, sillä oli niin paljon puhuttavaa.
”Sinulla on ollut varmaan paljon seikkailuja Metru Nuin jälkeen täällä. Et voi olla ottamatta osaa kaikkeen mystiseen ja vaaralliseen”, hän kysyi.
”Olen hädin tuskin poistunut kaupungista sen jälkeen”, Matoro kertoi, eikä vaivannut toveriaan tiedolla siitä, miten maissa hän oli todellisuudessa ollut. ”Yhden kerran käytiin Kofo-Korossa Snowien kanssa sairaan hitailla vankkureilla… ja toinen oli, öh, seikkailu Kapuran mielessä. Onnistuin silti loukkaamaan itseni siellä…”
”Oliko teillä Manu siellä? Oma mieliseikkailuni sairasosastolla ratkesi sen avulla”, Umbra hymähti.
”Joo se sai kiven päähänsä ja kuoli”, Matoro sanoi niin arkisesti kuin kykeni.
”Aijaa. Tosi antiklimaattista. No toisaalta Manulla on tapana hukata ruumiitaan meidän kuolevaisten joukossa”, Valottu nauroi.
Matoro vain toivoi, ettei makuta hukkaisi tämänhetkistä ruumistaan jonnekin lihapataan.
”Joo ei Manu on ihan kunnossa”, Matoro sanoi. ”Minä olen… noh, en vaivaa sinua sillä enempää. Olen yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Ehkä miettiä juttuja enemmän…”
”Ei tuo ole ollenkaan aikaisemman Matoron kaltaista. Ehkä tämä Nimda-jahti on muuttanut sinua. Päätä pahkaa seikkailuun, se tuntui olevan mottosi silloin kun viimeksi nähtiin. Itse sain Zorakin hoveissa vain ajatella ja olla paikallaan. Kahlittuna jos tarkkoja ollaan.”
”No… iskikö mikään suuri valaistuminen siellä?”
”Pitäisi olla varovaisempi ja miettiä vähän enemmän mitä tekee. Tämä koko Valottujen erikoinen kohtalo valkeni hiukan enemmän hänen luonaan. Meitä ei ole paljoa, vaikka Klaanissa onkin tavanomaista suurempi keskittymä meikäläisiä.”
”Miten Domek löysi sinut?” Matoron oli pakko kysyä.
”Punatähti on ainoa selitys jonka keksin”, Umbra sanoi hiljaa. Oltiin lähellä uskonasioita, joista hän ei ollut aikaisemmin perustanut. Silti, se tuntui uskottavammalta selitykseltä kuin puhdas sattuma.
”Mitä, onko sinusta tullut oikein matanuisti siellä. Ei kuulosta aiemman Umbran sanoilta…”
”En tiedä oikein mihin uskoa enää. Nimdoja, nukkeja, tähtiä. Mielessäni on ilmeisesti jokin kraata. Zorak yritti poistattaa sitä.” Makkaran viimeinen pala oli viilentynyt, mutta Umbra söi sen kylmänä.
”Kraata?” Matoro madalsi ääntään. ”Muistan, että… sinäkään et ollut itsesi sinä päivänä Metru Nuilla…”
”Mielen korppi. Heräsi Aft-Amanassa. Olemme nyt sujut”, kahvion seinälle piirtyi varjoon pieni sulka.
”… oletko varma?” Matoro kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys huolta. ”… miten niin kraata?”
”Ilmeisesti Zorakin mielestä olin Makutan saastuttama. En siksi kelvannut hänelle.”
Outo pikseliveitsi tuli Umbran mieleen, jonka täytyi olla totta huumauksesta huolimatta.
”… niin, mainitsin joskus siitä naamiossani asuneesta makutasta”, Matorolle tuli mieleen. ”No, olin lähinnä kuvitellut sen, ja siitä oli tullut totta, koska minulla oli ollut Nimda hallussani niin pitkään… että minä olin tyhmä sen jutun kanssa.”
”Ai niin tuo naamiosi. Pukee sinua hyvin. Onko sille jokin syy?”
”… no tavallaan tuhosin sen edellisen… Tämä on sieltä Mustan Käden asevarastosta, muistatko ne isot hyllyt naamioita? Öh, Xen vähän niin kuin valitsi tämän minulle…”
”Siellä oli kyllä vaikka mitä. Ai se likka valitsi? Onko teillä jotain meneillään?”
”Noo ehkä vähän”, Matoro sanoi. ”Mutta se on sitten sodan jälkeen… kummallakin on kuitenkin muita velvollisuuksia…”
”Jos tämä sota joskus loppuu”, Umbra totesi. Hän harkitsi hetken, sanoisiko jotakin Sheelikasta, mutta päätti olla vaiti. Se ei ainakaan lisäisi hänen luotettavuuttaan klaanilaisten silmissä.
”Niin…” Matoro vastasi ankeasti. ”Niin joo, Klaaniin liittyi kanssa yksi nazorak, Kelvin nimeltään… ja hänellä on suunnitelma aiheuttaa vallankumous siellä pesässä. Voitko uskoa?”
”Viime kesän jälkeen on tapahtunut niin outoja asioita, että tuo ei tunnu edes oudoimmalta asialta. Kannatan hänen pyrkimyksiään. Toivottavasti joskus tapaan hänet”, valottu virkkoi.
”Joo valitettavasti se lähti etsimään Tren Kromia Makuta Nuin kanssa… että toivotaan parasta…”
”No me näimme Karzahnin”, Umbra naurahti. Tren Kromista hän oli joskus lukenut kirjan, jonka oli lainannut Geeveeltä.
”Minä olen kyllä nähnyt maailmaa vähäksi aikaa”, Matoro nauroi. ”Meillä on kuitenkin sota täälläkin, Lehussa ollaan pidetty nazorakeja jumissa jo aika pitkään.”
”Sodan jäljet näkyvät kyllä täällä linnoituksessa ja kaupungissa. Vähän erilainen kuin Metru Nuin sota. Meillä on täällä niin paljon metsää. Siellä se oli kaupunkisotaa”, Valottu muisteli.
”Niin… no, älä nyt kiirehdi sinne vielä minään valonsäteenä. Näytät sen verran surkealta, että kannattaisi varmaan pitää pari viikkoa lomaa.” Matorolta ei karannut tilanteen ironia, sillä hän oli ollut se, jolle oli sanottu samat sanat jokin aika sitten.
”Joo Tawa kielsi minua lähtemästä kaupungista. Kerään voimia ja yritän palauttaa luottamusta takaisin.”
”Tuota… sanoiko Tawa, mitä he tekevät sinun kanssasi? Tai sen koko Ritarikunta-asian…”
”Keskustelevat ylläpidon kesken. Itse käyn lähiaikoina pyytämässä Visokilta henkilökohtaisesti anteeksi. Häntä tuo koski. Manulta ja Ämkoolta on turha pyytää anteeksi”, Umbra tokaisi.
”Visokki on kai vähän hermolomalla”, Matoro sanoi hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten admin suhtautuisi Umbraan. ”Mutta ehkä hän ilahtuu, tiedä sitten. Positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa viime aikoina.” Oli vaikea sanoa, oliko viime yön voitto ollut positiivinen yllätys mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.
Kaksikon aamupalat oli syöty jo aikoja sitten, mutta he van jatkoivat. He olisivat voineet jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään. Uusi aalto klaanilaisia tuli kahvioon kun varhainen lounasaika alkoi olla käsillä.
”Olen lupautunut auttamaan parissa jutussa tässä kohta”, Matoro muisti lopulta. ”Mutta voisi jatkaa vaikka illemmalla? Ellet halua vaan nukkua, sekin on ehkä ihan terveellistä.”
”En ole ollut saunassa kuukausiin. Voitaisiin mennä illalla sinne Rapusaareen”, Umbra sanoi mietittyään vastausta hetken.
”Sovittu”, Matoro virnisti. Hän vilkaisi Kahvion kelloa ja totesi olevansa jo aika paljon myöhässä. ”Nähdään silloin!”
Umbra lähti Kahviosta. Keskustelu Matoron kanssa oli ollut niin riemastuttava, että hänen sydänvalonsa säihkyi toivosta ja onnesta. Tuttujen klaanilaisten virtaa tuli vastaan solkenaan. Monet tervehtivät häntä iloisesti. Samolin kanssa vaihdettiin vihdoin kuulumisia. Monen kanssa lyötiin nyrkkiä yhteen. Turaga Thowron antoi siunauksensa Valotun paluusta. Vaikka kyllä Umbra iloltaan huomasi, että moni tuttu kasvo ei ollut paikalla. Klaanilaisilla oli enemmän velvollisuuksia täytettäväksi kuin ennen, eikä ollut yhtä paljon aikaa vain nauttia elämästä.
Klaanin kultapoika oli viimein palannut kotiin, eikä juuri kukaan klaanilaisista tiennyt tämän petturuudesta, paitsi harvat ja valitut. Toa näytti hymyilevää naamaansa ystävilleen ja kapusi kierreportaita kohti kotiaan. Osa jäsenhuoneista oli annettu evakkojen käyttöön, joten Umbra hädin tuskin tunsi puoliakaan äänistä, joita huoneista kuului. Jossain neulottiin kilpaa villasukkia ja muita villavaatteita talvea varten. Klaanilaiset olivat kekseliästä porukkaa ja he puhalsivat yhteen hiileen – kuin Mata Nui oli tarkoittanut.
Linnoitus tuntui nyt jotenkin elävämmältä kuin ennen hänen lähtöään. Oliko se niin oikeasti, vai kiinnittikö hän vain siihen eri tavalla huomiota? Sotatila pakotti klaanilaisia jakamaan omastaan, vaikka se kaikki olikin vapaaehtoista. Myös hänen pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän puolesta jatkossa.
Toan liike portaissa sujui todella lennokkaasti. Tutut kaiteet, halkeamat muurissa ja säihkyvät valokivet olivat kaikki jotain, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut ikävöivänsä. Toa tosin järkyttyi tullessaan ovelleen. Siihen oli maalattu jalon Rurun kuva peittämään hänen suuren Rurunsa kuvajainen. Huoneen nimilaatta ja jäsennumero olivat pysyneet samana.
Huoneen vara-avain oli strategisesti piilotettu kivimuurin irrotettavan laastinpalan taakse, kuten hän sen aikaisemmin oli jättänyt. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet, Umbra mietti. Modekivien taialla pääsi useimmista linnoituksen ovista ja salakäytävistä, mutta jäsenhuoneisiin niillä ei päässyt yleisen yksityisyydensuojan vuoksi. Sitä paitsi useimmat niistä lukittiin ihan vain avaimella.
Umbran oma avain meni sulavasti avaimenreikään ja ovi avautui.
Entinen päämoderaattori ja Mysterys Nuin Valottu liikuttui nähdessään huoneensa. Tuntui kuin siitä olisi ollut yli vuosikymmen, kun matka Sarajin perään oli alkanut. Delevan käden korjaus, Metru Nuin kalmainen kosketus, salainen kenraali, Aft-Amanan linnut ja ryökäleet sekä Feterrat olivat kaikki ehtineet hänen matkalleen. Huone tuoksui raikkaalle. Tuttu hämähäkin ja linnun tuoksu olivat läsnä, mutta mikään ei ollut pölyistä tai ummehtunutta. Kirjoituspöytä oli paikallaan. Tietokonekompleksin moderaattorit olivat tosin vieneet. Elementaalienergian naamiot olivat tiessään, toivottavasti ne oltiin käytetty johonkin järkevään. Arkistoista lainatut kirjat oli palautettu takaisin ja Ehlek Combi oli puhdistettu perusteellisesti. Ei sillä, että hän ruokaa laittaisi huoneessaan. Sitä varten oli kahvio. Tai modejen taukotila, kuten Umbra murheellisena muisteli.
Kaima oli pitänyt yllä hyvää järjestystä. Oli kuin hänet olisi korvattu, hän mietti hieman katkerasti, muttei osannut murehtia kovin pitkään. Kaimaakin pitäisi kyllä kiittää, ja ehkä päästä perin juurin selville siitä, mistä tämän kanssa oli edes kyse.
Fikou Qewa oli nukkumassa verkossaan. Oven avaus herätti hämähäkin, ja tämä hyppäsi alas verkostaan. Kellertävä selkärangaton kipitti kivisen lattian poikki ovesta saapunutta valottua vastaan.
“Qewa! Pitkästä aikaa!” Umbra nosti lemmikkinsä syleilyynsä. Fikout olivat juuri sopivan suuria sylissä pidettäväksi, jos ei pelännyt araknoideja muuten. Qewan leuat aukeilivat villisti ja tämä teki omituisia eleitä, jotka vaikuttivat olevan vain hämähäkin tapa olla iloinen.
Valotun lemmikit olivat hyvin itsenäisiä. Qewa metsästi itse ravintonsa. Uljas kahu-lintu ei ollut sekään poikkeus. Se oli jossain matkoillaan, saaren villeissä waheissa. Puolivillit lemmikit taisivat sopiva hänelle, kun hän oli niin usein poissa, Umbra ajatteli.
Hämähäkki kiipesi takaisin verkkoonsa ja Umbra istui työpöytänsä ääreen. Kaima oli nostanut tuolia melkoisesti, joten nyt toa joutui laskemaan sitä aika paljon. Pöydällä oli pullo orton-kansan kellertävää raparperiviiniä ja mainoslehtinen Bio-Kaaren elokuvanäytöksistä. Jotkin asiat haluttiin pitää samanlaisina sodan aikana.
Ja hyvä niin.
Illalla odottaisi saunavuoro Matoron kanssa. Toivottavasti siellä tapaisi muitakin tuttuja.
Oli hyvä olla taas kotona. Seuraavaksi hänen pitäisi pitää lupauksensa Tawalle, ja olla Klaanille hyödyksi, kunhan sai itsensä ensin kuntoon.
Pölyinen erämaa hohti punaisena laskevien aurinkojen valossa. Tähän kellonaikaan varjot olivat pisimmillään, ja jopa ratavartijan kupolitupa langetti niin pitkän pimeyden, että se ulottui aina rotkolle saakka. Kanjonin seinät hohtivat nekin punaisina, joskaan eivät aurinkoinlaskun takia – mikään taivaankappale ei loistanut valoa rotkon syövereihin. Lämminsävyinen hehku oli seurausta kanjonin pohjalla leimuavasta junasta, jonka ilmiliekeissä roihuavat vaunut erottuivat ylös luonnonmuodostelman reunalle asti. Palavasta lastista ei ottanut ylhäältä käsin selkoa, eikä tässä vaiheessa luultavasti lähempääkään. Niin palanutta elektroninen romu jo oli.
Näkymää katseleva parivaljakko kyllä tiesi, mitä juna oli kuljettanut. Siksihän selakhi oli sen rotkon pohjalle syössyt, tietenkin.
”Minä en tiedä ketään muuta, joka keräilisi vahkien osia tuolla intensiteetillä”, ääni selakhin vieressä totesi.
Robotinosien palamisesta kantautui vain vähän ääntä ylös saakka, mutta haju kohosi savupatsaiden mukana.
”Siksi tämä onkin pitänyt minua kiireisenä”, Cyrenda vastasi. Hän kiikaroi keskittyneenä aiheuttamaansa onnettomuutta ja etsi liikettä. Sitä ei onneksi näkynyt – hän oli varmistanut, että junan vartijat ja henkilökunta olivat kaikki kaukana täältä.
”Teit aikaisemmat iskusi huomaamattomammin”, ääni hänen vierellään jatkoi. ”Tuliko kiire, vai loppuiko kiinnostus?”
Cyrenda laski kiikarin käsistään, mutta oli tottuneesti kääntämättä katsettaan puhujan suuntaan. Selakhi mutisi vastauksensa: ”Harkittu valinta. Operaatioiden yksityiskohtia vaihtamalla kaavaa on vaikeampi nähdä.”
”Hmm, niinpä kai. Sinua ei huoleta, että jätät liikaa jälkiä?”
”Lopettelen tehtäväkokonaisuutta joka tapauksessa. Sabotaasin tehokkuus laskee tästä eteenpäin, kun Puhdistaja tajuaa mitä on tapahtunut. Siitä eteenpäin pelkkä vainoharha ja valvonnan lisääminen hidastavat rattaiden raksutusta samaa tahtia kuin satunnaiset lähetysten tuhoamiset.”
Cyrenda kääntyi kannoillaan ja asteli kauemmaksi rotkolta, kohti radanvartijan tupaa. Hänen kollegansa seurasi.
”Kutsut häntä Puhdistajaksi… yhäkö hän muka on Metsästäjien listoilla?”
”Ei enää. Irtisanomisen syynä oli, ja lainaan nyt suoraan, ’varojen väärinkäyttö’…” Cyrenda vastasi ja avasi kupolimökin oven. Hän astui sisään ja heilautti repun selkäänsä. ”Lähteemme mukaan on kyllä aika ilmeistä, että Varjottu on viittä vaille aloittamassa täyttä Puhdistaja-jahtia.”
”Voimmeko käyttää tätä jotenkin? Ja luotatko lähteeseemme?”
Cyrenda astui mökistä ulos. ”Täysi gangsterisota ei sovi tavoitteeseemme juuri nyt. Ja lähde on kyllä luotettava. Syvällä roolissaan, mutta luotettava.”
Selakhi astui kollegansa viereen – tai hän oli melko varma tehneensä niin. Näkymätön agentti piti tarkan sijaintinsa usein omana tietonaan. Myös työyhteisön sisällä.
”Jerbraz”, Cyrenda jatkoi. ”Keiden sinä luulet paikallisten ajattelevan olevan syypäitä tähän iskuun?”
Näkymätön ritarikuntalainen mietti tuhottua kuormajunaa hetken. ”En ole varma. Liian tarkkaa työtä skakdeille, liian väkivaltaista matoran-bandiiteille…”
”Liikkuukohan näillä main huhuja niistä… todellisista sabotaasin mestareista?”
”Nyt en pysy mukana.”
Cyrenda kiristi varusteidensa hihnoja ja tarkasti, että jokainen kiekko oli paikallaan. Ritarikunnan pikasiirtymä-kanokat olivat tarkkuutta vaativia työkaluja. ”Tiedäthän… pimeydestä iskevät rahit? Näkymätön riesa?”
Jerbraz ei vastannut mitään.
Cyrenda jatkoi. ”Apinat…”
”Mitä?”
”Niin, tunnet toki myytit noiden rahien salaisesta sodasta? Ehkä täällä on samoja myyttejä? Ja ehkä paikalliset ajattelevat apinoiden olevan iskujen takana.”
”Vaikea uskoa. Apinoiden syvempi olemus on niin äärimmäinen mysteeri… Ontologisen Koulun oppineet uskovat, että niin syvät mysteerit pohdituttavat jopa Suurta Henkeä. Ja jos joku on mysteeri itselleen Mata Nuille, on niiden koko olemassaolo parhaimmillaankin kyseenalaista. Nekö siis apinat, joiden olemassaolo itsessään on maailman suuria mysteereitä?”
Cyrenda nyökkäsi. Jerbraz huokaisi.
”Ei, en usko paikallisten luulevan apinoiden olevan iskun takana…” Jerbraz vastasi, ja piti pienen miettimistauon. ”Onko tämä jotain sellaista huumoria, jota sinä ja… oliko tämä joku sinun ja Glennhun vitsi?”
Siihen selakhi ei vastannut mitään.
Mata Nuin Ritarikunnan agentit aloittivat jalan vaelluksensa Pohjoisen Mantereen erämaassa. Heillä olisi tietysti ollut käytössään muitakin kulkemisen muotoja – kuten Cyrendan yllä roikkuva, teleportaatio-kanokoin päällystetty liivi – mutta kaikki tavat siirtyä paikasta toiseen jättivät joitain jälkiä. Jalkapatikka oli vähiten epäilyttävä ja vaikeiten tunnistettava. Cyrenda oli melko varma, että Puhdistajan organisaatio oli jo oppinut lukemaan teleportaation jäämiä sabotaasioperaation aikana, joten sitä hän ei ainakaan halunnut käyttää. Ei näin lähellä iskupaikkaa.
Ehkä tuon vuoriston takana, hän ajatteli ja katsoi horisontissa siintävää, teräväkärkistä vuorijonoa. Niin laajaa verkkoa hän ei uskonut Puhdistajan voivan heittää iskun jäljittämiseksi, että tämä voisi analysoida pikasiirtymän energiajäämiä noin kaukaa. Tai jos heittäisi, olisi se jokseenkin onnistunutta vihollisen resurssien tuhlaamista.
Vuorille oli matkaa, ja illan puna oli vaihtunut yön sineen jo miltei koko taivaankannen mitalta, kun Cyrenda rikkoi taas hiljaisuuden. ”Operaatio alkaa olla nyt finaalissa”, hän sanoi kollegalleen, jonka oletti kulkevan vierellään. ”Palaanko taas Bio-Klaanin ja Allianssin konfliktin pariin?”
Cyrenda oli päättänyt olla loukkaantumatta siitä, että hänet oltiin määrätty pois Välisaarilta aviomiehensä kuoleman jälkeen. Hän arveli sen johtuvan siitä, ettei hänen ammattimaisuuteensa ja harkintakykyynsä luotettu, nyt kun Nazorak-imperiumi oli tappanut hänen puolisonsa. Jos joltain puuttui ammattitaitoa niin operaatiojohdolta, selakhi jupisi mielessään. Ritarikunta aliarvioi nazorakien röyhkeyden ja maksoi siitä kovan hinnan, mutta ei Cyrendalla käynyt mielessäkään loukata puolisovainaataan toimimalla typerästi. Tai pahempaa, ei-ammattimaisesti.
Töiden täytyy jatkua, hän vakuutteli itselleen. Niin Glennhu olisi varmasti halunnut.
Tietysti oli järkevää, että Cyrendan ammattitaitoa tapahtumaketjun ympäriltä hyödynnettiin nyt täällä. Samaa operaatiotahan Puhdistajan hidastaminen ja Bio-Klaanin ja Allianssin tarkkailu tietysti olivat, kun riittävän laajalla perspektiivillä katsoi. Cyrenda arveli, että saisi pian siirron Välisaarille. Oikeastaan hän oli olettanut Jerbrazin saapuneen tapaamaan häntä juuri tämän tehtävänannon välittämiseksi.
”Jerbraz?” Cyrenda kysyi. Ei vastausta. Perkeleen näkymätön hiippari, taasko se lähti omille teilleen ilmoittamatta? Näin kävi joka kerta.
Ehkä yksin on kuitenkin parempi, Cyrenda ajatteli ja jatkoi vaellustaan pölyisen erämaan yössä. Yksin oli hiljaista. Ja kun oli hiljaista, saattoi meditoida. Yhteys Suureen Henkeen ja tehtävän edistäminen samanaikaisesti… se oli juuri sellaista tehokkuusajattelua, jolle Glennhu oli aina naureskellut. Nyt ei ollut naureskelijoita, tai ketään muutakaan. Cyrenda vain. Hän oli erämaassa yksin.
Mutta sitten hän tunsi väristykset selkäpiissään.
Oliko hän yksin?
Ritarikunnan kouluttama selakhi oli taitava huomaamaan, milloin häntä tarkkailtiin. Hän skannasi ympäristöään alitajuisesti koko ajan. Häntä harvoin yllätettiin.
Eikä aavikolla ollut ketään. Ei voinut olla. Cyrenda kaivoi esiin kiikarinsa. Hän skannasi ympäristönsä lämpökamera-asetuksella, naamioenergiaa-lukevalla asetuksella… eikä missään ollut ketään. Jerbrazkin oli takuulla tiessään, minne lie lähtenyt.
Silti selakhilla oli tunne, että oli havainnut jonkun silmäkulmastaan. Aivan näkökenttänsä laidalta.
Taas…
Hän käännähti ympäri. Mutta missään ei näkynyt ketään.
Selakhi kiristi tahtiaan, ja alkoi käydä päänsä sisällä riskianalyysia teleportaatioon turvautumisesta. Jos häntä tarkkailtiin jollain tuntemattomalla keinolla, Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua. Ja silloin kun Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua, asiat menivät pieleen.
Deikan rakennuspölyyn hautautunut ruumis Metru Nuilla.
Konekiväärisarjan luodit repäisemässä Glennhun kehon veriseksi silpuksi öisessä metsässä.
Cyrenda vei kätensä pitkän matkan teleportaatiokiekolle. Oli rationaalista tehdä pikainen poistuminen, jos tilanne meni liian arveluttavaksi.
Taas.
Täällä oli joku.
Cyrenda puristi kättään ja aktivoi kiekon. Lähes äänetön, vain vaivoin havaittava vihreä välähdys, ja agentti oli tiessään.
Erämaan tuuli voimistui ja nosti pölyä. Se tanssi tähtitaivaan valossa hypnoottisesti. Vaikka eihän tällä luonnonnäytelmällä ollut enää yleisöä.
Auringot olivat jo horisontin takana, ja vain kuut loistivat taivaalla.
Gnomoni
Etelä
Eteläisten sakaroiden aurinkojen sanottiin paistavan kahta kuumempina, mutta Cyrenda tiesi tuntemuksen johtuvan vain ilmankosteudesta ja tuuliolosuhteista. Auringot olivat samat kaikille, vaikka juuri mikään muu siellä kaukana ei ollutkaan samaa. Ainoastaan muutamat hänen tehtävistään olivat ikinä johtaneet hänet näin kauas etelään, eikä ainoakaan Kahgar-Wahin soisiin sademetsiin. Kasveista suurin osa oli hänelle täysin tuntemattomia, eikä rahienkaan kirjossa ollut montaa tuttua.
Kaikessa vehreydessäänkään metsä ei saanut Cyrendaa rentoutumaan. Kostean ilman tuoksu oli elämää täynnä. Lukemattomia eksoottisia kukkia. Hän oli löytänyt syvältä metsästä, vulkaanisen kallionseinämän juurelta Ritarikunnan saarelle jättämän varustekätkön, mikäli agentti jostakin syystä jäisi jumiin saarelle. Siihen oli kulunut parempi puoli päivästä, sillä metsässä liikkuminen oli toivottoman hidasta jopa hänelle. Saarelle hän oli teleportannut toissapäivänä.
Kätkössä oli ollut lisää kanoka-kiekkoja – mukaan lukien kaksi kappaletta pikasiirtymäkiekkoja. Kukaan hänen kollegansa ei tulisi niitä tarvitsemaan näin kaukana. Hän ei ollut missään yhteyksissä Ritarikuntaan viikkoihin, ja vaihtanut seutua niin usein, ettei sellaista olisikaan, joka pystyisi pysymään hänen perässään.
Hän kumartui käymään läpi varustekätkön sisältöä ja työntämään reppuunsa kaiken hyödyllisen, mutta vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Hän oli suurella todennäköisyydellä ainoa puhekykyinen olento sadan kion säteellä, niin kaukana hän oli edes kaukaisimmista etelän matoralaisten kylistä. Mutta silti tunne kalvoi häntä.
Kyllä, häntä seurattiin jälleen.
Selakhi yritti järkeillä tuntemusta. Etenkin tiheässä viidakossa saattoi olla tuhansia silmäpareja, jotka tarkkailivat outoa kulkijaa, harmittomista makakiraheista suuriin petoihin. Mutta eivät ne häntä häirinneet eivätkä olleet uhka.
Ei, se on jokin muu.
Cyrenda veti repun selkäänsä ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Kallioita ylemmäs hän olisi helpommin havaittavissa, mutta alhaalla puupeitteen alla hän tunsi itsensä vielä haavoittuvammaksi.
Hän laskeutui kalliolta alas takaisin aluskasvillisuuden joukkoon. Killer-kädelliset huusivat ja hyppelivät puusta toiseen. Linnut, jotka olisivat halunneet vain olla rauhassa oksillaan, joutuivat aina vaihtamaan puuta mekastavien makakien tieltä.
Jos jokin näki hänet siellä, sen oli pakko olla hyvin lähellä. Kasvillisuus oli niin tiheää, että näkyvyys oli usein vain pari metriä. Ei kai mikään pystynyt seuraamaan häntä sellaisen etäisyyden päästä huomaamatta?
Mutta kun Cyrenda pysähtyi keskelle tiheintä mangrovemetsää ja oli täysin paikallaan, hän tunsi katseen saavuttavan hänet pian. Ei ollut mahdollista sanoa sen suuntaa, mutta jossakin se oli. Metsä oli niin tiheää, että hän ei nähnyt juuri viidakkoveistään pidemmälle, mutta silti jokin näki hänet.
Jos jokin asia liikkui siinä viidakossa, siitä jäisi merkkejä. Heiluvia oksia ja saniaisia, jälkiä mutaiseen maahan. Hän yritti etsiä niitä, mutta mitään ei löytynyt. Vain hänen itsensä taitattamia oksia. Vai olivatko ne? Hän oli siitä lähes varma, mutta siinä mielentilassa nakertava epäilys valtasi alaa.
Sen oli pakko olla hänen oma mielikuvituksensa.
Hän jatkoi puurtamista viidakon läpi. Ainakin matkan työläyteen keskittyminen sai hänet ajattelemaan jotakin muuta. Työstä se kävi, edetä sellaisessa maastossa. Vaikkei tällä kertaa täytynytkään raahata lyhykinttuista Glennhua perässä.
Mutta joka hetki, kun hän pysähtyi, ja jäi ajatuksiinsa, hän kyllä tunsi sen taas. Se seurasi häntä.
Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki vaihtoehdot. Hän oli hylännyt kaikki ajatukset jostakin näkymättömästä seuraajasta aikaa sitten. Sen piti olla jollakin tavalla aineeton – mutta myös suunnattoman nopea. Hänellä oli Ritarikunnan agenttina melko laaja ymmärrys siitä, millaisia olentoja ja voimia saattoi edes olla olemassa, eikä hän keksinyt mitään, mikä olisi ollut näin sitkeä ja mahdoton.
Rationaalisempi selitys oli, että hän vain kuvitteli tuntemuksen. Että se oli jokin psykologinen häiriö, jonkinlainen vainoharhainen aistiharha. Niin hän olisi saanut kuulla, jos olisi esittänyt ongelman jollekin Ritarikunnan tutkijalle. Kuten Glennhulle, jos tämä olisi ollut mukana. Jos siitä ei jää hiukkastakaan haaviin, ei haisuakaan kemistin löydettäväksi, ei koko hiipparia ole olemassakaan, Cyrenda kuvitteli kuolleen puolisonsa virnuilemassa. Näin monta vuotta yhdessä, ja olenko minä koskaan ollut väärässä näistä jutuista? Justiinsa joo…
Cyrenda pudisti päätään. Hän oli varma, ettei tällä kertaa voinut voinut olla kyse harhasta. Tunne oli liian todellinen, liian outo itse keksittäväksi.
Siispä hän palasi uudelleen ja uudelleen aloitusruutuun. Jos se ei ollut harha-aistimus, se oli jokin, joka kulki hänen mukanaan. Jokin, joka ei ollut havaittavissa. Jokin, joka kykeni seuraamaan häntä saaresta saareen ja sakarasta sakaraan. Päivissä. Kuinka kadota tällaiselta seuraajalta? Se oli kuin yrittäisi paeta omia ajatuksiaan tai tunteitaan.
Mutta pakko oli yrittää. Niin kauan kuin tilanne jatkui, hän oli riski koko Ritarikunnalle.
Raskas sade sai itäisen Rahtapoliksen kiveämättömät kadut mutavelliksi. Korkeat, nopeasti rakennetut tiilirakennukset kohosivat kulkuväylän molemmilla puolilla ja syöksivät ränneistään lisää vettä vähäisten kadullakulkijoiden riesaksi. Kaupunki oli kasvanut tässä suunnassa jyrkkien mäkien päälle, ja kuraisen rinteen tarpominen ylämäkeen kysyi tasapainoa. Etenkin jos piti kiirettä.
Cyrenda näki paljon vaivaa siihen, ettei hänen kiireensä ollut ulospäin liian ilmeinen, mutta liikkui silti nopeasti. Pitkää jalkaa toisen eteen. Hän vilkaisi taakseen – ei mitään epäilyttävää – ja veti tumman sadeviittansa hupun syvemmälle päänsä yli.
Seuraavaan insidenttiin olisi luultavasti vielä päiviä, mutta varma Cyrenda ei voinut olla. Hän piti päänsä sisällä kirjaa kohtaamisten aikatauluista. Mitään rytmiä, kuvioita tai kaavaa hän ei kyennyt havaitsemaan. Aina kun Cyrenda huomasi, että häntä tarkkaillaan, hän vaihtoi maisemaa – yleensä teleportaatiokiekolla, mutta testin vuoksi hän oli kokeillut muitakin menetelmiä – ja sitä seurasi aina muutama päivä rauhaa. Mutta sitten se hiipi taas selkäpiitä pitkin. Tunne siitä, että joku seuraa.
Glennhu oli ollut näissä aina Cyrendaa parempi; löytämään aineistosta kuvioita. Signaalin kohinasta. Työnteko olisi niin paljon helpompaa, jos aviomies olisi vielä täällä, olisi vielä elossa, Cyrenda ajatteli. Teoria, testi, vahvistus. Tarvittaessa uusi teoria, uusi testi, vahvistus. Raportti toimistolle, märkä muisku poskelle ja päivä pulkassa. Kotiin kahville.
Mutta ei. Cyrendan piti jatkaa nyt yksin, olla ammattimainen molempien puolesta. Sen täytyi olla, mitä Glennhu haluaisi.
Cyrenda ei ollut saanut laskettua tarkkaa aikaa sille, kuinka kauan salaperäisellä varjostajalla kesti päästä hänen kannoilleen aina teleporaation jälkeen, mutta väli oli liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Ritarikunnan teknologian ja salaisten loitsujen turvin yhdenkin pikasiirtymän olisi pitänyt piilottaa Cyrenda likipitäen miltä vain seuraajalta. Ajatus siitä, että joku löysi hänet uudelleen ja uudelleen, ja aina päivissä, oli hyytävä. Mutta ei auttanut kuin toimia käytettävissä olevan tiedon mukaan. Ja sen mukaan nyt oli todennäköisesti muutaman päivän väli ennen seuraavaa välikohtausta. Ja se puolestaan tarkoitti, että nyt oli paras hetki käydä hoitamassa toimenpide. Mutta silti ripeästi.
Cyrenda harppoi Rahtapoliksen mutaisia katuja vielä pari korttelia ennen kuin kääntyi kahden teollisuushallin väliin jäävälle sivukujalle. Selakhin askeleet olivat kevyet ja ketterät, ja hän oli melko varma, ettei kukaan ollut huomannut hänen kääntyneen pois päätieltä.
Merkitsemätön metalliovi odotti häntä keskellä kujaa. Cyrenda koputti ukseen, ensin kolme nopeaa ja sitten kaksi hidasta iskua. Sitten hän odotti.
Odotti, ja tarkkaili kujaa molempiin suuntiin. Tarkkaili ylös. Häntä ei seurattu. Peikkoparivaljakko kulki katua pitkin ohi, mutta matalalla äänellä mutisevat työläiset eivät kaikesta päätellen huomanneet Cyrendaa sivukujalla.
Lopulta ovi aukesi, ja sen takaa kurkisti jaloa Komauta kantava matoran. Ei se, jota Cyrenda oli tullut tapaamaan… tai ainakin hän oli melko varma siitä. Tämä paikka huomioiden saattoi toisaalta ollakin.
”Niin?” matoran kysyi.
”Olen tullut toimenpiteeseen”, Cyrenda vastasi hiljaa.
Matoran nyökkäsi ja avasi ovea lisää, niin että selakhi mahtui sujahtamaan sisään. Hän astui alaspäin viettävään portaikkoon ja aloitti laskeutumisen. Ovi narahti kiinni Cyrendan takana. Rappu oli valaistu himmeillä valokivillä, joista puolet oli palanut pois. Aivan kuten edellisilläkin kerroilla… Cyrenda pudisti pienesti päätään. Näin taitava tyyppi, mutta lamput silti vaihtamatta.
Pienessä toimistossa portaiden alapäässä Komau-kasvo tarjoutui ottamaan Cyrendan sadevaatteen. Agentti riisui viittansa, jonka alta paljastuivat valjaat, joista roikkui lukuisia merkitsemättömiä teleportaatiokiekkoja. Ne hohtivat himmeästi valkoista ja vihreää pyhää valoa. Matoran ei kuitenkaan tuijottanut. Käy järkeen, Cyrenda ajatteli. Noita rappusia tuskin laskeudutaan ilman suurta määrää vaurautta.
Kun matoran ei puhunut sen enempää, vaan istuutui työpöydän taakse heti sadeviitan naulakkoon ripustettuaan, Cyrenda aloitti: ”Missä hän on? Kuinka pian voimme aloittaa?”
”Hän on vielä asioilla… mutta olen hänen uusi kisällinsä. Voimme käydä valmisteleviin toimiin jo, jos niin haluat.”
Uusi kisälli, Cyrenda pohti. Niinpä kai. Sama toimia nopeasti. Jos hän ei voisi luottaa siihen, mitä tässä kellarissa tapahtuu, ei hän olisi tänne tullut.
Kisälli poimi työpöydän lipastosta keltaisen pelletin ja tarjosi sitä Cyrendalle. ”Ota.”
Ei auta kuin luottaa, Cyrenda totesi itselleen ja poimi pelletin hopeisilla sormillaan. Glennhu oli ollut mestari valmistamaan erilaisia unilääkkeitä. Ei ollut oikeastaan mahdotonta, että nämä pelletit olisivat hänen tekosiaan. Cyrenda mietti vainaata aviomiestään, katetri kädessään matkalaboratorionsa äärellä. Se oli ollut jokapäiväinen näky.
Cyrenda nakkasi pelletin suuhunsa. Kisälli kaivoi työpöydän takaa pienen rullatun makuualustan ja levitti sen huoneen nurkkaan. ”Käy tähän, siirrämme sinut oikeaan huoneeseen kun hän palaa.”
Cyrenda teki työtä käskettyä ja asettui makaamaan. Hän odotti unta, joka tuli pian.
Sankka sumu peitti kaikki maat alleen. Täydellisen liikkumaton peitto syleili ja tukahdutti maiseman, niin ettei mitään näkynyt. Kuului vain. Ja mitä ääniä ne olivatkaan: lasi kilisi lasia vasten, lasi kilisi posliinia vasten, ja jossain kaadettiin nestettä astiasta toiseen. Cyrenda ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan ne. Glennhu keitteli kemikaalejaan jossain lähettyvillä.
Selakhiagentti alkoi astella sumun läpi ääniä kohti. Lattia hänen jalkojensa alla oli luonnottoman kova ja siinä oli jotain kaiverruksia. Ennen kuin hän ehti kiinnittää enempää huomiota niihin, hän kuitenkin huomasi kaksi hahmoa.
Ensimmäinen oli tietysti Glennhu, hänen rakas vainaa työparinsa ja aviomiehensä, nahkalakki päässään työn touhussa. Toinen sai Cyrendan vatsan kiertämään. Se oli Deika. Mielenvoimien toa oli kyllä paremmassa kunnossa kuin viime näkemällä, Tiedon tornien iskun raunioissa. Siltikin…
”Hei”, selakhi ilmoitti saapumisestaan.
Glennhu ja Deika käänsivät katseensa hänen suuntaansa. Glennhu hymyili pienesti, Deika tuijotti ilmeettömästi. Kumpikaan ei sanonut mitään: käsillä oli selvästikin tarkkaavaisuutta vaativa hetki.
Cyrenda katseli, kun hänen aviomiehensä avasi luukun Deikan niskassa. Matoran asetti kokoonkeittämänsä kemikaalikimaran toan niskaan. Luukku vain kiinni ja naps, Deikan väkevät mielenvoimat oli taas ohjattu uusiksi, Suuren Hengen tarpeiden mukaisesti.
Cyrenda huomasi jännittävänsä kehoaan. Miksi juuri tällainen hetki? Se katkeroitti jälleennäkemisen iloa. ”Onko…” hän aloitti. Hän ei yleensä kyseenalaistanut puolisonsa menetelmiä, vaan luotti tämän ammattitaitoon. ”Onko meidän oikeastaan pakko tehdä noin? Pakko ohjata hänen, tuota, tunteensa uudelleen?”
Glennhu katsoi Cyrendaa yllättyneenä. ”Se on tehokkain tapa saada työt tehtyä. Tunnemanipulaatio aktivoi mielenvoimien alitajuisetkin kerrokset. Kyllähän sinä tämän tiedät, Deika on tällaisena ihan ässä.”
Äh, Cyrenda ajatteli. Ei ollut mitään parempaa kuin kuulla Glennhun karhea ääni taas, mutta sanat jotka matoran lausui vaativat silti vastalausetta.
”Hän tulee kuolemaan”, selakhi vastasi, sättien samalla itseään siitä, että muutti jälleennäkemisen ristiriitatilanteeksi. ”Se mitä teemme Deikalle tulee tappamaan hänet Metru Nuilla.”
Deika pälyili ympärilleen sumuisessa maisemassa, ketä lie Glennhun ohjelmoimaa rakasta etsien. Toa näytti haavoittuvaisemmalta ja viattomammalta kuin oli oikeasti näyttänyt, ollessaan vielä elossa. Sen Cyrenda toki ymmärsi.
Glennhu huokaisi. ”Tätä tämä oli. Minä olin aina tällainen. Älä yritä muutta tosiasioita, vaan ole ammattilainen ja katso faktoja silmästä silmään.”
Cyrenda avasi silmänsä. Se oli työn ja tuskan takana. Lääkkeiden suoma uni oli ollut paras lepo, jonka hän oli sallinut itselleen sen jälkeen, kun oli huomannut itseään seurattavan. Paluu valveillaolon maailmaan oli epämiellyttävä: pistävä raudan haju tunkeutui hänen sieraimiinsa, ja operointipöydän kirkas valo hyökkäsi heti silmiin.
Cyrenda käänsi päänsä sivulle ja katsoi kättään. Se oli vieras käsi. Hailakka vihreä väri ja geneerisin kuviteltavissa oleva haarniskan muotokieli sulkivat sisäänsä käden, jonka hän tiesi olevan omansa – se totteli hänen käskyjään, sormet heiluivat hänen tahtonsa mukaisesti – mutta se näytti silti vieraalta.
Se oli tietysti tarkoituskin. Jos Cyrenda ei tunnistanut omaa kättään, kuka muukaan voisi? Sama homma toisen käden, kehon, jalkojen suhteen. Kaikki oli hiottu, maalattu tai vaihdettu. Kuinka perinpohjaisesti, kuinka paljon pintaa syvemmältä, sitä ei Cyrenda itsekään tiennyt. Mieli oli ennallaan, Ritarikunnan sadan lukon suojaama.
Hän vei kätensä kasvoilleen. Uusi kanohi. Cyrenda irrotti naamion kasvoiltaan ja käänsi sen itseään kohti – voimaton, harmaa, mitäänsanomaton Kanohi Rau. Kuinka sopivaa. Hän vei sormen naamion sisäpinnalle ja tunnusteli. Tietenkään kanohissa ei ollut sarjanumeroa. Hyvä. Hän asetti naamion kasvoilleen ja kampesi itsensä istuvaan asentoon.
Työtila oli sotkuinen ja ahdas, eikä Cyrenda ollut yksin. Hahmo, jonka hän tunsi vain ”Hiekkapaperimiehenä” seurasi silmä kovana Cyrendan ensimmäisiä liikkeitä operaation jälkeen. Hahmo oli voimakasrakenteinen po-matoran, jonka naamiolla oli järeä valikoima erilaisia teleskooppisilmiä. Naamiokaan ei vastannut mitään tunnettua, vaikka muistuttikin Pakaria. Hän istui pöydällä erilaisten työvälineidensä keskellä: oli pallokupinavaajaa ja akselipihtiä ja magneettikristallia ja lihapinnejä. Osia Cyrendan vanhasta haarniskasta oli sysätty isoon laatikkoon.
Cyrendan naamio, kenties kallisarvoisin esine koko tilassa, oli asetettu siististi sivupöydälle. Selakhialainen menneisyyteen katsomisen naamio. Jos joku käyttäisi sitä silloin, siinä tilassa, voisi seurata, miten Cyrenda muuttui toiseksi haarniskan osa kerrallaan.
”Hauska nähdä sinuakin”, Cyrenda sanoi lopulta, kuin tapaillen sanoja. ”Ehdin epäillä, saapuisitko.”
”Kyllähän mie aina vanhoja asiakkaita palvelen”, Hiekkapaperimies nyökkäsi melodramaattisesti. ”Enkä mie usein pääse hiomaan selakheja. Haastavia, paljon hienompia rakenteita. Kuka tahansa ei osaisi.”
Cyrenda ei tiennyt koko prosessista tarpeeksi ymmärtääkseen alan hienouksia, mutta oli valmis uskomaan väitteen.
Matoran ojensi hänelle hienon pronssikehyksisen käsipeilin.
”Tylsin, mitäänsanomattomin, joukkoon katoavin hahmo, kuten sie toivoit”, Hiekkapaperimies kertoi ylpeänä. ”Niin harmaa, että katoat Rahtapoliksen kaduille kuin pöly. Ketä lie pakoiletkin, tuskin voi enää saada mitään vainua.”
”Toivon niin”, Cyrenda vastasi. Jälki oli vaikuttavaa, mutta hän ei osannut olla vakuuttunut.
Matoran katsoi agenttia, mutta ei sanonut mitään. Oli parempi jättää murheet niiden murehtijoille.
”Tarvitsetko sie vielä jotakin muuta? Piilopaikkaa, aseita?”
”Sinulla on kiekkoja?”
”Kaikkea löytyy. Sitä siun tyyppiäsi tusina nyt, mutta pystyn järjestämään lisää seuraavalla junalla.”
”Otan ne kaikki, kiitos”, Cyrenda sanoi.
”Kyllä siuna ottaisin myös jotakin tappavampaa”, Hiekkapaperimies mutisi. ”Mutta parhaitenhan tiedät. Tuleeko maksu tavallisesti?”
”Ei, tämä ei ole… tavallista reittiä”, Cyrenda sanoi. Ritarikunta hoiti yleensä agenttiensa maksuliikenteen, mutta se ei ollut enää mahdollista. Agentti ei ottaisi mitään yhteyttä Ritarikuntaan ennen kuin saisi tilanteensa ratkaistua. Onneksi hänellä oli vielä jäljillä se hätävara, minkä kenttäagentit saivat käyttöönsä yllättäviä kustannuksia varten.
He nousivat kellarista ylös ja Cyrenda poimi varustevaljaansa ja viittansa. Yhden, suuremman soljen sisällä oli kolme pientä kuulaa, joista hän otti yhden. Se oli marmorikuulan kokoinen ja tuntui hyvin raskaalta käteen, raskaammalta kuin lyijy. Kuula oli täydellisen symmetrinen ja tylsän harmaa, eikä sen pinta ei ollut kulunut vuosituhansien saatossa lainkaan. Hän ojensi kuulan biomekaanikolle.
Matoran otti kuulan ahneesti ja hypisteli sitä. Sen aidoksi ymmärtäminen oli helppoa. Mikään muu aine ei tuntunut siltä, sillä se oli sulanutta ja helmeksi puristunutta alkuenergiaa mutterikaivosten äärimmäisistä syvyyksistä, sitä samaa ainetta mistä suuret meriportit olivat tehty. Yhden helmen arvo oli tuhansissa Metru Nuin muttereissa. Kukaan ei tiennyt, miten niitä tehtiin, ja niiden löytyminen oli suunnattoman harvinaista. Jollakin tavalla Ritarikunnalla oli jakaa niitä agenteille enemmän kuin rikkaimmallakaan rikollisorganisaatiolla.
”Kovin kiehtovaa”, Hiekkapaperimies katseli kuulaa. ”Siun työnantajasi se vasta on kiehtovaa sorttia”, hän mietiskeli. Hänellä oli siitä veikkauksia, mutta ei mitään todisteita. Eipä se hänen asemansa ollutkaan tonkia maksavan asiakkaan taustoja. Viimeistään Puhdistajalle palveluksen tehtyään hän oli vannonut, että nukkui paremmin, kun ei selvittänyt aivan kaikkea. Vain ne asiat, mistä maksettiin, täytyi tietää.
”Voitko säilyttää naamiotani holvissasi?” Cyrenda kysyi. Hän oli ottanut sen mukaansa alakerrasta, ja oli vasta nyt ajatellut, mitä sillä kannattaisi tehdä. ”En tiedä, milloin palaan hakemaan sen.”
”Se mahtuu sinne oikein hyvin. Enpä mie tiedä turvallisempaa paikkaa Rahtassa, tai melkein koko Pohjolassa. Tule, kun tarvitset sitä.”
Cyrenda nosti naamion silmiensä tasolle ja katsoi entisiä kasvojaan. Naamiolla, jota nykyajan matakansan naamiokatalogit eivät edes tunteneet, oli suuret silmät, terävät piirteet ja monimutkaisesti kiertyvviä juovia pitkin kasvoja. Hän ei pitänyt itseään sentimentaalisena, mutta sellaisessa tilanteessa omituinen haikeus tuntui vääjäämättömältä; omien kasvojensa hyvästeleminen. Hän mietti, näkisikö enää milloinkaan noita kasvoja. Todelliselle ammattilaiselle kehon vaihtaminenkin oli vain osa työnkuvaa.
Matoran-assistentti toi vielä Cyrendalle pinon uusia, vähän käytettyjä kanoka-kiekkoja jostakin hämyisestä varastosta. Agentti veti valjaat ja viitan päälleen, ja lähti pois. Hyvästiksi hän heilautti kättään Rahtapoliksen biomekaanikolle, jonka tunsi vain Hiekkapaperimiehenä.
Uusi taivas kaartui taas Cyrendan yllä. Näin kaukana etelässä tähtitaivas ei ollut hänelle yhtä tuttu kuin Koillisakarassa tai Pohjoisen mantereen yllä, mutta Punatähti sentään loisti vakaata valoaan, kuten aina. Kuluneet päivät ja yöt Cyrenda oli jatkanut pakomatkaansa, kulkien sekä perinteisin menetelmin että pikasiirtymällä paikasta toiseen. Pitkin mantereita, pitkin saaria, pitkin sakaroita. Hiekkapaperimiehen jälkeen hänellä ei ollut havaintoja seuraajastaan, mutta vielä ei ollut huolettomuuden aika: muutaman päivän taukoja oli ollut aiemminkin.
Tilanne oli joka tapauksessa lupaava. Juuri silloin, Tikohin katedraalilaakson iltamyöhän pyhiinvaeltajamassojen keskellä, hän tunsi olonsa hyväksi. Agentti tiesi titaanien pyhän kaupungin sopivan erityisen hyvin kahteen tarkoitukseen: itsensä hengelliseen löytämiseen ja väenpaljouteen katoamiseen. Vaikka tarkoituksista jälkimmäinen olikin Cyrendalle juuri nyt tärkeämpi, hän oli hyvillään siitä, että pääsi pakomatkansa aikanakin käymään kirkossa.
Hän asteli vaitonaisten matoralaisten, titaanien ja muiden lajien joukossa laakson keskuskatedraalin kuluneita kiviportaita ylös. Rakennuksen ovi oli valtava: enemmistö laakson muista, titaanikokoon suunnitelluista rakennuksista olisi mahtunut seisomaan oviaukkoon. Katedraalin lukuisat tornit ja massiivinen keskuskupoli kohosivat kohti taivaita. Vaikutelma oli jylhä – Cyrenda oli kuullut monen kuvailevan Tikohin suurkatedraalia suorastaan uhkaavaksi. Hän ei kuitenkaan osannut ajatella niin. Hänelle temppelin massiivisuus kuvasti ainoastaan Mata Nuin suuruutta ja uskovien yhteisön voimaa. Oven takana aukesi suuri halli, jonka katon pyöreät ikkunat päästivät sisään tähtien valoa. Tila oli täynnä pyhiinvaeltajia, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut. Vain kaikuvia askeleita ja kankaiden kahinaa. Äänet kaikuivat mahtavissa saleissa.
Sisään päästyään Cyrenda poikkesi pääväylältä, titaanien pyhimyspatsaiden ja rituaali-suvien reunustamalta keskuskäytävältä. Hän tiesi valtavien pylväiden katveesta löytyvän pienemmän sivukammion. Siellä oli alttari, jolle Cyrendalla olisi asiaa.
Kammioon vievän oven seinustalla oli sytyttämättömiä suitsukkeita, joista Cyrenda poimi kaksi astuessaan sisään. Tämänkin tilan kaarevan katon keskellä oli reikä, josta taivaan himmeä valo loisti sisään. Kammion keskellä seisovalle alttarille oli aseteltu sadoittain suitsukkeita, joiden makea tuoksu täytti tilan. Cyrenda sytytti suitsukkeen ja asetti sen muiden joukkoon.
Deika.
Sitten toinen suitsuke.
Glennhu.
Kaksi uutta hentoa savukiehkuraa kohosi kohti taivaita ja punaista tähteä siellä jossain.
Kohoaminen oli Cyrendankin seuraava suunnitelma. Hän tiesi katedraalin ylemmissä kerroksissa olevan tilaa, jossa pyhiinvaeltajat toisinaan majoittuivat. Ei enemmistö tietenkään – useimmat matkalaiset viihtyivät Tikohin lukuisissa majataloissa – mutta hartaat, askeettisuutta kaipaavat matkalaiset saattoivat yöpyä katedraalin ylempien kerrosten kivisaleissa. Sopivan rauhallinen välipysähdys juuri hänelle.
Satojen porrasaskelmien jälkeen Cyrenda löysi itsensä pyhiinvaeltajien kammioista. Hän oli käynyt täällä kolmesti aiemmin. Riittävän usein, että hän tiesi mitä odottaa, mutta riittävän harvoin, ettei paikkaa voisi varsinaisesti yhdistää häneen. Siinäkin mielessä täydellinen välipysähdys. Edellisistä kerroista poiketen kennomaiset kivisalit vaikuttivat kuitenkin olevan täysin tyhjiä. Ei sieluakaan.
Cyrenda asteli peremmälle ja terotti aistejaan. Ei ollut mitenkään mahdotonta, että makuupaikat olisivat sattumalta vailla käyttöä. Mutta silti…
Väristys selkäpiissä. Hän ei ollut yksin.
Cyrenda käännähti ympäri. Ei pyhiinvaeltajia. Ei ketään, ei missään.
Ja siltikin. Hän tiesi. Täällä oli joku.
Suuren hengen pyhän kaupungin suuri katedraali. Ja täälläkin. Kehonsa vaihtamisen jälkeenkin. Mittaamattomien kiojen matkojen päästäkin, sadoista Ritarikunnan mielilukoista välittämättä… häntä oli seurattu.
Rauhallinen hengenveto. Vieretysten rakennetut kivisalit. Pyhä rakennus. Hän voisi jäädä katsomaan mitä tapahtuu. Hän voisi odottaa. Tai jatkaa pakomatkaansa, suunnata taas uuteen kohteeseen. Mutta vielä oli yksi pelaamaton kortti, yksi tarttumaton mahdollisuus. Viimeinen keino selvittää, mistä oli kyse.
Jo viikkoja Cyrenda oli paennut vainolaistaan, seuraajaansa, selkäpiissään hyytävää tunnetta. Harhaansa. Hän oli ottanut etäisyyttä ja loitontunut, kokeillut kaikkia maailman tunnettuja nurkkia ja muutamaa tuntematontakin.
Mutta se oli ollut varovaisuutta. Ritarikunnan doktriinin mukaista toimintaa: väistää, kunnes tuulen suunta muuttui. Mutta Cyrenda voisi myös vaihtaa suuntaa itse. Ottaa aktiivisen roolin, kääntää rintamansa suoraan seuraajaansa päin. Katsoa sitä kasvoista kasvoihin.
Ei tämä muuten loppuisi.
Tsäpp.
Vihreän välähdyksen saattelemana myös Tikohin katedraalilaakso jäi taakse.
Ja agentti palasi Rahtapolikseen. Hän juoksi pitkin mutaisia katuja ja harppoi suoraan Hiekkapaperimiehen luo. Hän vaati naamionsa takaisin, ja välittömästi tartuttuaan vanhaan selakhi-kanohiinsa, hän teleporttasi taas. Takaisin sinne, missä ensimmäinen kohtaaminen oli tapahtunut, takaisin pölyiseen erämaahan.
Agentti seisoi keskellä tyhjää. Railo kiojen päässä yhtäällä, vuoret vastaavan määrän toisaalla, keskellä aavikkoa. Oli pimeä yö.
Aika kurkistaa verhon taa, Cyrenda ajatteli. Hän riuhtaisi valeasu-kanohin kasvoiltaan, ja antoi sen pudota maahan. Hän asetti menneisyyteen näkemisen naamion sen tilalle. Kultainen hehku levisi naamion juovia pitkin takaraivosta kasvopuolelle ja ympäröi agentin silmät. Pian koko katse oli yhtä kultaa. Hän katsoi menneisyyteen. Palasi jahdin ensimmäiseen yöhön.
Tähdet muuttuivat pisteistä juoviksi ja juoksivat ratansa silmänräpäyksessä. Yöt ja päivät ja yöt ja päivät seurasivat toisiaan yhden henkäyksen aikana. Kellon viisarit veivasivat väärään suuntaan.
Cyrenda näki edessään itsensä – menneen itsensä – kultaisena kummituksena. Hän näki itsensä puhumassa itsekseen, luullen puhuvansa Jerbrazille. Hän näki, miten hänen asentonsa jäykistyi, kun hän tajusi silloin viikkoja sitten, että häntä tarkkailtiin. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun selakhi oli tuntenut vainolaisensa silmät selässään.
Ja sitten hän näki sen. Toisen kultaisen kummituksen – toisen hahmon, joka oli ollut tuossa erämaassa silloin. Sen, mikä ei ollut koskaan siellä, mihin Cyrenda katsoi, vaan aina näkökentän takana. Aina odottamassa.
Sen piirteistä oli vaikea ottaa selkoa. Se oli kääriytynyt kaapuun, ja sen kasvot… sillä oli jonkinlainen kiiltävä naamio. Yksinkertaiset, soikeat kasvot, joiden keskellä oli pystyviiva. Sen silmäkuopat olivat tyhjät, ja toisen niistä alle oli kaiverrettu putoava kyynel.
Hahmon jälki menneisyydestä katsoi Cyrendaa. Ei Cyrendaa menneisyydessä, viikkoja sitten. Hahmo katsoi Cyrendaa nyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui paljon. Cyrenda lakkasi käyttämästä naamiovoimaansa, mutta kaavutettu vainoojaneito seisoi silti hänen edessään… ja tuijotti suoraan häneen.
Sitten selakhin takaa kuului oven narahdus.
Keskellä tyhjää erämaata.
Cyrenda ei suostunut, ei voinut irrottaa katsettaan hahmosta edessään. Rautaista kyyneltään itkevä neito oli ollut viikkoja vain tunne hänen selkäpiissään, mutta nyt se oli hänen edessään.
Mutta nyt hänen selkänsä takana tapahtui jotakin muuta.
Pistävä haju täytti Cyrendan sieraimet. Se virtasi ulos ovesta, joka oli auennut hänen takanaan. Se oli haju, jota Cyrenda ei ollut koskaan haistanut, tai edes tiennyt sen olevan mahdollinen . Hän irvisti. Kipu iski ensin hänen nenäänsä, ja levisi sieltä kaikkialle muualle. Minkälainen haju sattui? Minkälainen haju oli k i p u a?
Oli kuin lauma nälkäisiä raadonsyöjälintuja olisi lehahtanut Cyrendan sisälle ja koputellut häntä nokillaan.
Eivät siksi, että ne olisivat tahtoneet pahaa, vaan siksi, että niitäkin pelotti.
Nekin olivat kauhuissaan. Ja ne söisivät hänet, se haju söisi hänet. Pian hän myös kuuli sen hajun, kuuli ne linnut.
Mihin ikinä ovi hänen takanaan oli auennut, se oli paha paikka. Se oli vihainen, se oli surullinen, se oli täynnä kipua.
Cyrenda oli varma, että hän oli oksentanut sisukalunsa hiekkaiseen maahan edessän, ja että linnut olivat jo kalunneet hänen kallonsa sisältäpäin tyhjäksi. Viimeisillä tahtonsa ja järkensä rippeillä hän vei vielä kätensä liivilleen. Kiekolle. Paolle.
Kraa.
Ritarikunnan luo Cyrenda ei tätä painajaista lähettäisi. Mutta…
Kraa.
Tsäpp.
Pikasiirtymää seurannut rauha ja hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
Taitavinkaan teleportaatiospesialisti ei aina osunut kohteeseensa. Oli suorastaan ihme, että Cyrenda oli osunut näinkin lähelle, ottaen huomioon missä tilanteessa hän oli laskelmat tehnyt. Melkein sinne minne pitikin. Ainoastaan… liian korkealle.
Cyrenda tunsi viileän ilmavirran kehollaan ja kasvoillaan, kun hän putosi halki yöllisen taivaan.
Hän ei ehtinyt arvioida virhettään kovin kauaa. Hän iskeytyi kovaan, kaltevaan pintaan olkapää edellä. Se meni varmasti sijoiltaan, mutta rikki meni paljon muutakin. Selakhi tunsi naamionsa murtuvan.
Hän kieri peltipintaa pitkin, kieri, kieri, kunnes tuli katon laidalle ja putosi.
Alla oli parveke.
Shokki työnsi kivun ja säryn syrjään ritarikuntalaisen mielestä. Maailma sumeni, tajunta hälveni. Hän tuijotti tähtitaivasta.
Kuluiko aikaa sekunteja, minuutteja vai ehkä elinikä, sitä Cyrenda ei osannut sanoa. Mutta siinä se taas oli.
Katon laidan yli häntä tuijotti se sama hahmo. Tyhjät silmänreiät kiiltävässä naamiossa. Vainolainen seisoi hänen yllään, katolla.
Cyrenda vaipui tajuttomuuteen. Hänen viimeiset havaintonsa olivat lähestyvien moottorien jyly, kolme kolahdusta, ja sarja välkkyviä valoja.
Unimaailma vei selakhin.
Pieni valokivi leijui keskitangon ympärillä, josta lankesi varjo numeroiden ylle. Glennhu tuijotti aurinkotaskukelloaan keskittyneenä kunnes huomasi vaimonsa vierellään. Nahkalakkinen matoralainen väläytti pienen, vain Cyrendalle varatun hymyn.
”Jahas, pitkä päivä toimistolla?” Glennhu kysyi.
”Mitä..?”
”Niin, taisi ottaa voimille. Pistän kahvia tulemaan.”
Glennhu napautti taskukellonsa kiinni, sulloi sen liiviinsä ja kumartui laukkunsa ääreen. Hän kaivoi esiin kahvipannun ja kaasukeittimen. Hämmästyttävän nopeasti täytti porisevan kahvin tuoksu Cyrendan sieraimet. Se oli kuin rohtoa haavoille.
”Tässä”, Glennhu sanoi, ja ojensi kupin Cyrendalle.
Selakhi tarttui kuppiin varovaisesti. Juoma oli vielä kuumaa. ”Missä me olemme?”
Glennhu osoitteli ympärilleen. Sumu ympäröi heitä. Ainoa tunnistettava maamerkki oli horisontissa siintävä kivinen piikki. ”Täällä”, hän sanoi, ja taputti liivinsä miehustaa.
Cyrenda ei pitänyt aviomiehensä arvoituksesta. Hän taputteli omaa rintaansa. ”…sydämessä…?”
Heitä ympäröivä sumu kieltämättä muistutti legendojen Karda Nuita. Suuren Hengen sydän…
”No ei!” Glennhu röhähti. ”Täällä!”
Nahkalakkinen matoralainen kaivoi rintataskustaan taas aurinkokellon esiin. Hän avasi sen ja Cyrenda kurkisti sisään. Aurinkotaskukellon neula kohosi pystyyn ja pienet valokivet kohosivat ilmaan. Ne alkoivat kiertää kellotaulua.
Ja siellä he toden totta olivat: taskukellon sisällä. Cyrenda siristi silmiään ja erotti itsensä ja Glennhun seisomassa kellotaululla. Niin kovin pieninä. Sumukin hälveni hieman, ja Cyrenda katsoi kovaa maata jalkojensa alla. Hän ymmärsi kaiverrettujen kuvioiden olevan kellotaulun numerot.
”Mitenkäs työpäivä?” Glennhu virkkoi.
Cyrenda veti syvään henkeä. ”Niin, raskas päivä tosiaan… Kohtasin joukon käsittämättömiä vihollisia. Ei mitään sellaista, mihin operaatiojohto olisi meitä valmistanut, eikä pomoista ollut tietenkään mitään apua, koska kompromissitilanteessa heihin ei saa ottaa yhteyttä.”
Selakhi hörppäsi kahvia. Tuntui hyvältä puhua asiasta Glennhun kanssa.
”Enkä päässyt luoksesi, en ennen kuin vasta nyt…” Cyrenda sanoi, ja piti pienen tauon. Hän keräsi ajatuksiaan. ”Olenkohan minä kuollut?”
Glennhun kasvoille levisi varovaisen huolestunut ilme. ”Katsotaanpas…”
Kemisti-matoran viittoi Cyrendaa kumartumaan ja vei kätensä tämän otsalle. Hän tunnusteli ensin kasvot, sitten olkapäät, rinnan ja vatsan.
”Et sinä kuollut ole, et millään”, hän totesi. ”Mutta pahassa kunnossa kylläkin.”
Cyrenda suoristui taas seisomaan. ”Oletko varma? Minusta tuntuu siltä kuin linnut olisivat kalunneet pääkoppani tyhjäksi… syöneet aivoni viimeistä limaa myöten.”
”Olen täysin varma, kuten yleensä”, matoran naurahti. ”Sinun aikasi ei ole vielä. Oikeastaan…”
Kirkkaana hohtava valopallo taivaalla liikkui. Miten Cyrenda ei ollut huomannut sitä aiemmin? Taskukellon tekoaurinko vaihtoi asentoaan, ja horisontissa siintävän neulan langettama varjo lankesi Glennhun ylle.
”…niin”, Glennhu rykäisi. ”Minähän se tosiaan kuollut olen. Tietysti. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Palaahan elävien kirjoihin, työpäivä taitaa olla vielä kesken.”
”Mutta…” Cyrenda yritti pistää väliin, mutta ei oikeastaan tiennyt miten jatkaa. Eihän tämä näin voinut mennä. Ei Cyrenda voinut olla elossa ja Glennhu kuollut. Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Arkisia kuulumisia, mutta myös selvittämättömiä ristiriitoja. Se, mitä Deikalle oli käynyt, oli vielä kokonaan purkamatta. Ei Cyrenda voisi jatkaa yksin.
”Otetaan kahvit sitten myöhemmin”, Glennhu iski silmää.
Cyrendalla oli ollut huono päivä. Vainolainen oli yhä hänen kintereillään, kauhistuneet linnut olivat syöneet hänen sisuskalunsa, ja nyt hänen puolisovainaansa oli lähettämässä hänet jatkamaan töitä yksin. ”Mutta en minä halua!”
”Noh noh, kyllähän ammattilainen tekee aina työt loppuun.”
”Työt… töiden tekeminen oli aina meidän juttumme! Sinä ja minä, ammattilaiset. En minä halua jatkaa yksin! Sinä olit aina….” Selakhi katsoi horisonttiin. Hän katsoi valopalloa ja kivistä tornia. ”Sinä olit aina aurinkoni! Ilman sinua olen vain kellon tyhjä neula! Ilman sinua… mihin varjo lankeaa? Mitä minä teen?”
Glennhu hymyili surullisesti. ”Meidän olisi varmaan kannattanut puhua näistä kun olin vielä elossa.”
Taskukellomaailman auringot laskivat, ja Cyrenda kadotti aviomiehensä pimeyteen.
Mysterys Nui, nykyhetki
”Sininen hälytys! Sininen hälytys!”
Torvi ulisi ja vinhasti pyörivä merkkivalo heitti sinertävää valokiilaansa ympäri etelähallin seiniä. Päivystysvuorossa olevat Lohrak-lentäjät parvelivat parakkihallista. Tulipesiä valmiustilassa pitänyt Sahmel käynnisti jo ensimmäisen koneen moottoreita. Hänen ampujansa Grook oli vasta herännyt, mutta oli jo karistanut unen silmistään työntämällä päänsä kylmään vesisaaviin. Grook kipusi pikaisesti tikkaat ampumakupuun, työnsi ne pois tieltä ja alkoi vääntämään kupua kiinni. Hävittäjäkone lepäsi telillä kiskoilla, jotka jatkuivat avoimen nosto-oven alta hyiseen syysyöhön.
”Sininen hälytys! En uskonut, että tämä päivä koittaisi ikinä.”
”Tai yö”, sanoi Sahmel. ”Laukaisin valmis?”
”Laukaisin valmis”, Grook kuittaisi. ”Pesä 1 100 astetta. Toivottavasti tämä ei ole taas harjoitus…”
”Ei ole harjoitus”, sanoi rauhallisesti mutta kuuluvasti Lohrak-päällikkö Valitai, joka saapui huoneeseen. ”Sininen Lohrak yksi valmiina? Kohdetiedot viisi… neljä… kolme… Linnoitus, koillispuoli.” Projektori heitti suoraa lähetysdataa komentokeskuksesta hallin seinälle. Sahmel näytti peukaloa. ”Pitäkää radioyhteys. Lähtölupa välitön. Sininen Lohrak kaksi?”
Valitai vaikeni, koska hetkeen puhumisesta ei ollut hyötyä. Kaksi tehokasta höyrymoottoria räjähti käyntiin ja savupiippu iski lieskaa ja palokaasuja. Potkurien jyly täytti tilan hyvinkin konkreettisesti, ja ensimmäinen hävittäjä kiihtyi kiskoillaan huimaan kiitoon. Se syöksyi ovesta ulos ja nousi ujeltaen taivaalle. Takana seuraavan aluksen pilotti Swenard näytti peukaloa suljetun ohjaamokuvun takana. ”Lähtölupa välitön!” Valitai karjaisi, ja toinenkin alus ujelsi yöhön.
Kello oli jo vaikka mitä, mutta peli oli vielä kesken. Kepe tihrusti työpajansa pöydälle levitettyjä kortteja ja mietti seuraavaa siirtoaan. Pelitilanne oli tiukka ja monimutkainen – mikä vain siirto saattaisi sinetöidä kaksintaistelun lopputuloksen. Yksikin väärä liike, ja peli olisi siinä. Suorastaan tieteellisen täsmällistä touhua; hienostuneen strategian huipennus…Tai sitten voisi vain lätkiä kortteja pöytään ja katsoa mitä tapahtuu. Kellonaika ja siitä johtuva vireystila puhuivat tämän jälkimmäisen lähestymistavan puolesta.
Niin, mitäs se kello jo olikaan? Toa ryysti limonadia ja vilkaisi seinäkelloa. Aamuyön puolella mentiin – missä se Snowie nyt viipyy? Pelikaverin pitkäksi venynyt välipalanhakureissu tarjosi kyllä mahdollisuuksia miettiä seuraavaa siirtoaan tarkkaan, mutta tämä meni jo tarpeettoman pitkälle. Kepe suoristautui seisomaan ja–
Tu-tuut! Tu-tuut!
Hälytyssireeni rupesi pauhaamaan keksijän pajassa. Limu oli mennä väärään kurkkuun.
Kepe laski kortit pelipöydälle ja pinkaisi ohjauspaneelinsa ääreen. Hän yritti päästä tilanteen tasalle. Aamuöinen hyökkäys linnakkeeseen? Taasko mennään; onko vaahtosammutin valmiina? Hän kurtisti kulmiaan. Sininen hälytys? Sehän tarkoitti…
Nyt taisi tulla kiire. Tieteilijä ryntäsi kottikärrylleen, heitti keskeneräiset radiokyhäelmät pois kyydistä ja ähki lastiksi useamman sylillisen kaapelia ja pari työkalua. Kun kamat olivat kasassa, hän vielä kipitti ohjauspaneelilleen, ja pisti liikkeelle kutsun (tai pikemminkin herätyksen) virransiirtokaapelihenkilöstöä varten. Sitten hän tarttui kottikärryynsä ja lähti hölkkäämään kohti linnakkeen yläkerroksia.
Ja mihin se Snowiekin oli hävinnyt?
Telakan syöksyovi antoi etelään, ja Siniset Lohrakit syöksyivät Visulahden öisen ulapan yli kääntyessään kohti linnoitusta. Ulkopuolelta katsottuna siellä oli rauhallista: ei välkettä, ei sodan ääniä. ”Taistelunopeus, kontakti 35 sekunnissa”, Sahmel sanoi. ”Linnoituksessa… miten se pääsi sinne ilman, että vartio huomasi mitään?”
”Niin, ja mikä se on?” vastasi Grook hermostuneena.
”Voi olla mitä tahansa.”
Sananvaihdolle ei ollut enempää aikaa. Hävittäjä liiti Huonon Satamakadun yli, jossa yksi baari oli vielä auki valaisten katua. Linnoituksen muuri vilahti ohi alhaalta, linnoitus nousi edessä; vasemmalla näkyi hetken Admin-tornin sininen valli ikkunoineen. Kumpikin tiiraili silmä kovana monimuotoista kattomaailmaa, jonka savupiippujen, venttiileiden ja kattoratsastajien joukkoon olisi voinut piilottaa pimeällä joukkueellisen nazorakeja.
”Näetkö mitään?”
”Ööh… En vielä, en vielä…”
Yö täyttyi valosta. Linnoituksen katolla ei ollut juurikaan valoja, koska edes Bob ei puuhaillut siellä pimeän laskeuduttua. Ohjaamosta joku oli kuitenkin kääntänyt kaikki uudet muureille ja vartiotorneihin asennetut valonheittimet kohti paikkaa, jossa sinisen hälytyksen aiheuttanut tunkeutuja oli neljä minuuttia aiemmin huomattu.
Sahmel naksautti lentolaseihinsa häikäisysuojan päälle. Grook teki samoin. ”Katso, tuolla! Kello puoli kahdessa lähellä räystästä! Joku kaapuhemmo, ehkä toa!”
Sahmel teki sivuluisun ja kaartoi Admin-aukion yli. Räystäällä oli hahmo, josta näkyi kaavun sisällä hädin tuskin mitään – leveät hihatkin yhtyivät toisiinsa keskellä. Mutta suuren hupun sisällä kiiltävä naamio heijasti valonheitinten hehkua kuin lyhty. Olennon kehonkielestä ei saanut luettua mitään.
”Se on etutykkien ristikossa”, Sahmel sanoi. ”Tulisi kirkas osuma…”
”Pysytään doktriinissa! Muista mitä lumiukkokin sanoi! Ties vaikka se kimmottaa panokset! Kaarra oikealta, kakkonen valmiina?”
”Valmiina”, kuului radiosta, toinen Lohrak oli lähes perässä kiinni. Sahmel nyökkäsi ja kaarsi aivan hitusen oikealle – seuraava hävittäjä kaarsi vasemmalle. Hetkessä kaavutettu oli hävittäjien välissä. Grook painoi laukaisimensa liipaisinta.
Kapselit sinkosivat Lohrakien pohjista ja iskeytyivät Bio-Klaanin linnoituksen kattoon. Juuri ennen törmäyshetkeä niiden kärjistä paljastui pienet iskuhaat, joiden avulla kapselit entrautuivat kattopeltiin. Niiden ulkokuoret rapisivat naksuen irti, ja paljastivat värikkäästi vilkkuvat sisältönsä.
Kaavutettu tunkeilija kääntyi hitaasti yhtä laitetta kohti. Vilkkuminen voimistui, ja sitten välähti. Jokaisesta kolmesta kapselista sinkosi säde toisiinsa, mitä seurasi sarja sokaisevia valoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Laitteet langettivat välilleen vilkkuvan voimakentän. Rautaneidon liike hidastui, hidastui… hidastui…
Ja pysähtyi kokonaan. Nukke jäätyi paikoilleen.
Kepe huohotti rynnistäessään portaita ylös.
Kestäkää vielä hetki…. Kepe maanitteli keksintöjään. Kohta saatte lisävirtaa.
Viimein hän tuli kerrokseen, jonka ikkunasta pääsi katolle. Hän avasi ikkunaluukun ja työnsi päänsä ulos siitä. Valoshow hohkasi peltisen kattoharjanteen takaa.
Kepe nielaisi. Sininen hälytys…
Hän kömpi ulos ikkunasta katon peltiselle pinnalle, loput kaapelista olkansa yli heitettynä. Se oli jo kiinni linnakkeen virrassa, mutta toinen pää piti vielä yhdistää kapseleihin. Katon lape oli onneksi melko loiva, mutta pinta oli sileää ja kiipeäminen vaikeaa. Ähkien hän pääsi harjalle, ja näki toisella puolella hakojen välisen valoverkon ja sen sisällä seisovan hahmon, jonka hupusta näkyi vain takaosa.
Valosäikeet säpsähtivät ja syttyivät uudestaan. Kapselit rutisivat ja humisivat. Säikeet sammuivat taas, ja hetken aikaa Kepe huomasi raskaan kaavun liikkuvan hitaasti yötuulessa. Liike loppui heti, kun virta palasi säikeisiin – mutta pian kenttä alkoi taas antaa periksi. Kapselien varausta ei ollut suunniteltu pysyväksi.
Hahmo katolla oli lähes abstrakti, paksu hupullinen munkinkaapu, jonka sisällöstä ei voinut päätellä muuta kuin se, että se oli pystyasennossa liikkuva ja melko raskastekoinen. Jokin uhka siinä kuitenkin oli, eivätkä Kepen vaistot todellakaan kehottaneet häntä lähestymään sitä – varsinkaan, kun voimakenttä tuntui vetelevän viimeisiään. Verkkovirta oli kuitenkin ainoa mahdollisuus, joten Kepe keräsi kaiken rohkeutensa. Tieteen voittoon! Alaspäin oli vielä vaikeampi ryömiä, joten hitot, Kepe ajatteli, ja laski pyllymäkeä voimakentän reunalle ja iski töpselin kiinni lähimpään kapseliin.
Kepe päästi huokauksen, säikeet voimistuivat ja kaavun liike pysähtyi. Helpottunut toa lähti kiipeämään kohti harjaa ja toisella puolella olevaa luukkua. Hän näki voimakentän hehkun heijastuvan peltipinnasta. Harjan saavutettuaan toan sydän jätti lyönnin välistä: hehku sammui hetkeksi, kenttä alkoi taas välkehtiä. Valo oli yhä voimakas, mutta pätkiminen kävi nopeammaksi ja epävakaammaksi. Välke sai vastauksen ympäröivistä valonheittimistä, jotka alkoivat välkkyä ja surista. Kepe katsoi ympärilleen yödiskoksi muuttunutta kattomaailmaa. Kaapu liehui taas.
”Virta ei riitä!” huusi kaapelihenkilöstön matoran kattoluukusta. ”Verkko menee kohta oikosulkuun! Sitä ei ole suunniteltu tällaisille ampeerimäärille!”
”Katson mitä voimme tehdä!” huikkasi matoran ja katosi takaisin sisälle. Nukke ei liikkunut ollenkaan. Jotenkin se sai silti haastettua Klaanin sähköverkon siirtokapasiteetin.
Sinun on muistettava nukkua, kaikki aina sanoivat. Myös johtajan on muistettava nukkua. Ilman unta ei ollut johtajaa.
Mutta vaikeat ajat vaativat erilaista unta. Syvä uni oli luksusta. Tawa nukkui yleensä yksi silmä auki – ainakin kuvainnollisesti. Hänellä oli silti myös uninaamio, jossa oli pienet kolmionmuotoiset korvat ja hassut viivat viiksien kuvina. Mihin lie rahi-petoon viittasi.
Sisäinen kello kertoi, että oli vielä sydänyö. Miksi uninaamion reunoilta näkyi välkettä? Oliko sekin unta?
Ei. Ei se koskaan ollut. Tawa riuhtaisi uninaamion kasvoiltaan, heitti yöpöydän juomalasin sisällöt naamalleen ja oli portaikossa keihäs kädessä viidessätoista sekunnissa. Pienten ikkunoiden rivi seurasi askelmia. Ne kiersivät viistona nauhana sitä tornin reunaa, joiden takana portaikko oli. Tawa pysähtyi pariksi sekunniksi ja katsoi pohjoiseen. Valonheittimet oli sytytetty, mutta ne rätisivät ja poksuivat ja sammuivat sitten kokonaan. Myös linnoituksen yläkerroksien harvat valot sammuivat. Itäisessä horisontissa oli aavistus sarastuksesta, mutta suurin valonlähde oli räiskyvä häkkyrä linnoituksen katolla.
Tawa jatkoi alas, yhdet raput, toiset, kolmannet. Ilmaisku, ei. Ma-Wetin sisäänkäynnit, tukittu. Gekon uusi laajennusosa, tyhmä idea. Feterroja taas? Punainen mies? Ajattele, ajattele, Nimda. Esikunta. Varustaututuminen. Rappuja, rappuja, tästä ulos, odotushuoneen halki, hän olisi nyt kattojen tasalla. Sininen hälytys! Sitähän ne olivat kehitelleet, hän muisti nähneensä muistion…
Sininen hälytys! Tawa avasi oven hiljaa, lihakset ottivat komennon. Keihään täydellinen tasapaino, vakaat askeleet katonharjalla. Raikas myöhäissyksyn yöilma karisti lopunkin unen silmistä, kaupunki levittäytyi ympärillä, se oli lähempänä kuin tornista katsottuna. Ehkä hänen pitäisi tehdä useammin yökävely katoilla, tältä Ämkoostakin varmaan tuntui monesti…
Sininen hälytys. Sehän oli selvä homma. Ongelma alaisten kanssa oli, että ne eivät aina olleet ihan perillä siitä, mikä oli yksinkertaisin ratkaisu.
Tawa hyppäsi harjalta alas, liukui kyykkyasennossa lappeiden väliin ja nousi uudelle harjalle käyttäen keihään koukkua apunaan. Kepe sai sätkyn, kun admin laski kätensä rauhallisesti tämän olalle. Tawa vaimensi Kepen nostamalla sormen huulillensa ja nosti keihäänsä kärjen kohti taivaita. Admin sulki silmänsä ja päästi pitkän huokauksen.
Harva tiesi, että ukkonen iski ensin maasta taivaalle ja vasta sitten takaisin alas. Harva tiesi sitäkään, ettei salama sinällään vaatinut pilveä tai sadetta, ne vain loivat mukavan helposti jännite-eroja. Tässä tapauksessa ensimmäinen pulssi siirtyi huokauksen mukana Tawasta taivaisiin. Vastapulssi valaisi yön ja iski taivaankannelta siniseen verkkoon. Sekunnin päästä kuului korvatlukitseva jysähdys, joka jatkui vielä sekunteja matalana jytinänä. Se oli niitä ääniä, joiden muisteleminen ei ikinä vetänyt vertoja kokemiselle siinä hetkessä.
Tawa hengitti sisään. Hänellä oli naamio päässään ja keihäs kädessään, mutta admin-kivensä, viittansa ja hameensa hän oli jättänyt illalla vuoteensa reunalle. Pieni sähköpurkaus rätisi asekädestä ja maadoittui Tawan sydänkiveen. Kepekin muisti hengittää. Säikeet hohtivat tasaista valoa, ja kaapu niiden sisällä oli taas suljettu ajasta irralleen.
Hetken kaksi toaa katsoivat Tawan sähkövoimien vakauttamaa vekotinta hiljaisuudessa. Vekotinta, ja olentoa sen voimakentässä.
”No niin”, Tawa sanoi vihdoin. ”Miten nämä pysäyttivät sen?”
”Ei… mitään tietoa!” Kepe tokaisi ja nojasi läheiseen savupiippuun helpottuneena ja ylpeänäkin.
”Miten niin ei mitään tietoa?”
”No, katsos…” Kepe aloitti. ”Bio-Klaani on kohdannut näitä nukkeja jo useamman kerran, eikö? Ja koskaan emme ole keksineet, millä ne saisi pysäytettyä. Emme edes tiedä mitä ne ovat!”
Tawa kohotti kulmiaan, katsoi nukkea ja sitten taas Kepeä. ”… joten?”
”Keksimme sitten porukalla tehdä tällaiset… antinukkekapselit! Siltä varalta, että kohtaamme taas jotain, mikä vastaa Matoron ja Snowien ja muiden kuvauksia niistä.”
Nukke oli yhä täysin liikkumatton, värikkäässä ansassaan kapseleiden keskellä.
”Mutta miten ne toimivat? Miten ne pysäyttivät… tuon.”
”Kuten sanoin: ei mitään tietoa! Koska emme tiedä nukeista mitään, päätimme kokeilla kaikkea. Kerralla! Noissa pötkylöissä on virtapiireihin kytkettynä naamiota naamion perään, on Komauta ja Garaita ja Matatua… rahienhallinnan naamiokin! Koska emme tiedä, mitä nuket ovat.”
”Eli… kokeilit useita naamiovoimia kerralla?”
”Enkä edes vain naamiovoimia! Tuossa on myös muitakin laitteita ja loitsuja ja vaikka mitä. Vaehran auttoi elementtienergialumouksissa, Tongu tietty laukaisujärjestelmässä, Kupe tainnuttavien kemikaalien kanssa, Bloszar pökerrytyskranaattien kytkemisessä… ja niin, onhan tässä sen Bladiksen metrunuilaisen kaverin tainnutuspanoksiakin kiinni, Mustan Käden teknologiaa nimittäin. Ja Zeeronilta piparminttua. Manu teki näille jotain myös, vaikka ei kyllä aavistustakaan että mitä…”
”Melkoinen ryhmäprojekti.” Tawa hieroi ohimoitaan. Hyvä, että klaanilaiset olivat olleet aktiivisia, mutta olisikohan hänen kuulunut tietää tästä tarkemmin? Olisiko sillä toisaalta ollut väliä?
Kepe nyökytteli ylpeänä. ”Näkyy toimivan!” Hän vilkaisi kaksi minuuttia sitten herännyttä Tawaa ja jatkoi. ”Tai siis, näkyy toimivan kun saimme lisävirtaa. Tattis siitä!”
”Ööh, mitä tapahtuu?” kuului tuttu ääni katonharjanteen takaa. Snowien kasvot kurkistivat varovasti esiin.
Kepe käänsi katseensa puhujan puoleen. ”Sininen hälytys! Yksi Avden nukeista iski Klaaniin… mutta saimme sen napattua! …mihin sinä hävisit?”
Lumiukko kohotti käsissään olevaa voileipää. ”Hakemaan yöpalaa. Sinulla oli pelissä tulossa hirmuisen pitkä vuoro, niin puhuimme että olisi sopiva hetki täydentää evästystä…”
Tawa nyökkäsi. ”Taitaa vastata kuvailua, tai siis sitä runoa.”
”Joo, odottakaas…” Kepe kaivoi muistiinpanolehtiönsä esiin. ”Tämä olisi sitten varmaan… Rautaneito. Katse tuskan, turmion…”
Nyt Kepellä oli viimein hetki aikaa keskittyä siihen, minkä näki jähmettyneenä antinukkekapselien keskelle. Sinisen hälytyksen toimintatapa oli harjoiteltu moneen otteeseen menneiden viikkojen aikana, mutta hän oli ällistynyt siitä, että se lopulta toimi – vaikka se oli vaatinutkin juuriadminin väliintuloa. Ja siellä heidän kohteensa nyt oli.
Lumiukko katsoi paikoilleen jähmettynyttä nukkea. ”Aika kuumoituttava…”
Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kepe näki nuken läheltä, eikä hän ollut osannut varautua näkemäänsä. Siinä oli jotain samaan tapaan toismaailmallista ja vähän vinksallaan olevaa kuin kaikessa siinä mitä Kepe oli nähnyt Verstaassa – tosin sillä ratkaisevalla erolla, että tämä oli konkreettisesti olemassa, ja aivan muutaman metrin päässä. Hän ei tunnistanut tämän naamiota tai munkinkaavun alkuperää, mutta ne vaikuttivat muinaisilta eivätkä lainkaan tähän aikaan ja paikkaan kuuluvilta. Snowie oli oikeassa – kuumoituttava Rautaneito todellakin oli.
”Samaa mieltä…” Kepe mutisi. ”Mitäpä sanot toveri, enemmän vai vähemmän paha kuin se minkä kohtasit aiemmin? Se Sätkynukke?”
”Jaa, nukkevertailu… no tällä ei ole ainakaan miekkaa, jolla läpsiä minua. Mutta en toisaalta tiedä…”
Kepen ja Snowien naamat heijastuivat Rautaneidon metallisista kasvoista.
”…jotenkin minusta tuntuu, että tämä ei ehkä tarvitse miekkaa tehdäkseen pahojaan.”
Kepe mietti vielä runon säkeitä. Pimeässä Kepe ei erottanut, oliko nukella varjoa vai ei. Ja onneksi tällä hetkellä se oli tiukasti hänen näkökentässään, eikä sen takana.
”Tawa, voitko vielä hetken aikaa varmistaa, että kapselien akkujen volttimäärä ei laske? Minun on hankittava järeämpi kaapeli, jotta varmistamme että se ei pääse pakoon…”
Kepe kapusi takaisin kattoluukulle ja huikkasi sisään. ”Hei, voisitteko tuoda työpajaltani sen ison kaapelin? Sen mikä johtaa generaattorilta suoraan ovelleni ja on noin reiden paksuinen. Siinä pitäisi olla riittävästi pituutta, sen pää on kerällä pajan varastokaapissa… ja pahoittelut jo etukäteen!”
Tuota kaapelia jonka Kepe oli vetänyt generaattorilta Verstaan syvyyksiin tutkimuskäyttöä varten ei virallisesti ollut olemassa, eikä sillä ollut enää virkaa – jos hän sitä alunperinkään oli oikeasti käyttänyt? Nyt se kuitenkin tulisi tarpeeseen. Hän toivoi, että sähköinframatoranit eivät esittäisi siitä liikaa kysymyksiä. Se oli tilattu suoraan Xialta, tarkoitettu vedettäväksi merenpohjaan ja mitoitettu huomattavasti suuremmille biowattimäärille kuin mitä linnakkeen generaattori virallisesti tuotti.
Seuraavaksi olisi hyvä selvittää, mikä kapselien lukuisista komponenteista lopulta mahdollisti tämän. Siinä olisi luvassa melkoinen työmaa, jos se ylipäätään oli mahdollista…
Sisäpihalle oli kerääntynyt kourallinen klaanilaisia ihmettelemään räystäällä rätisevää gargoilia. Joukossa oli mukana myös Matoro Mustalumi, jonka surkeat yöunet olivat keskeytyneet lohrakien ääniin kaupungin yllä. Joku kysyi häneltä, mitä oli käynnissä, mutta toan oli vain pudisteltava päätään aivan yhtä epätietoisena kuin kaikki muutkin. Katon reunalla seisoi kaapuun pukeutunut olento, joka sai aikaan välittömät kylmät väreet Matorossa. Se kuitenkin näytti olevan vaaraton juuri sillä hetkellä.
Matoro käänsi katseensa kammottavasta näystä alas – ja huomasi jotakin muuta. Parvekkeelta kaapuolennon alapuolelta pilkisti käsi, joka roikkui hieman. Toa sääti päälle yökiikarinsa ja nousi parvekkeelle siistillä harppuunan vedolla. Hän yritti olla ajattelematta kammottavaa asiaa yläpuolellaan ja keskittyi vain parvekkeella makaavaan hahmoon.
Toa kyykistyi hahmon viereen. Tällä oli pulssi. Hyvä. Keltainen sydänvalo näytti vakaalta. Hahmo näytti hieman selakhilta, mutta tämän haarniska oli täysin vailla yksityiskohtia, ja mitättömän haalean vihreä. Matoro otti parannuskivensä ja painoi sen selakhin rintaan. Parantavat siniset kipinät virtasivat tähän toan elementtivoimista.
Nopean ensiavun jälkeen hän poimi murskaksi menneen kanohin kappaleet. Hän tajusi nähneensä naamion aiemminkin, Metru Nuilla – Mata Nuin ritarikunnan jäsenen kasvoilla. Sen, jolla oli teleportaatiokiekkoja, eikä sen, joka oli pitänyt veistä Deikan kurkulla.
Viimeisen keskustelun pohjalta hän oli kuvitellut, että ritarikuntalaiset olisivat toistaiseksi sujut Klaanin kanssa… joten mitä heidän agenttinsa teki täällä? Jokin osa Matorosta olisi ehkä ollut lievän vahingoniloinen, jos kyse oli ollut lähinnä teleportaatio-onnettomuudesta… mutta toisaalta kammottava olemus aivan heidän yllään kieli jostakin aivan muusta. Hän lähti raahaamaan tajutonta selakhia pois parvekkeelta, ja huomasi tämän pian olevan niin kevyt, että pystyi vain kantamaan tätä.
”Anteeksi vain, läpikulkumatkalla”, Matoro sanoi peruuttaessaan pieneen huoneeseen kello kolmelta aamuyöstä. Joku sininen hahmo tuhisi sängyssään. Pöydällä oli pullo unilääkettä, mutta hahmo ei silti näyttänyt nukkuvan, vaan veti vain peittoa tiukemmin kranansa yli. Akvaariossa sängyn vieressä uiskenteli gadunkoja, ja seinällä oli Klaanin sirkuksen juliste. Matoro ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, ja lähti selakhin kanssa kohti sairaalaosastoa.
Aurinkokellon maailman jäätyä taakse Cyrenda tunsi leijuvansa ilmassa. Ympärillä oli vain täyttä pimeyttä. Ei Glennhua, ei Deikaa, ei mitään.
Hän ei ollut varma liikkuiko lainkaan, vai oliko täysin paikallaan. Oliko sillä täällä väliäkään? Teleportaatio ei tulisi kysymykseen: ensinnäkin hän oli melko varma, että isku oli rikkonut suurimman osan hänen kiekoistaan, jos toisekseen hän ymmärsi kyllä olevansa tajuton ja näkevänsä unta. Ainakaan Punainen tähti ei siis ollut ottanut häntä vielä omakseen.
Se ajatus antoi hänelle varmuutta, ja tässä tilassa varmuus oli yhtä kuin nopeus. Mihin hän olikaan menossa, hän tiesi olevansa lähellä. Hän oli riittävän tajuissaan, että tiesi Ritarikunnan mielilukkojen olevan päällä. Hän ei vaarantaisi Suuren Hengen agentteja, ei vaikka olisi vihollisten keskellä.
Niin, oliko hän vihollisten keskellä? Mihin hän olikaan viimeisillä voimillaan itsensä singonnut?
Ah…
Niin tietysti.
Oli vain yksi paikka, minne Cyrenda oli keksinyt mennä kohtaamaansa painajaista pakoon. Vain yksi paikka, jossa hän ja hänen salaisuutensa saattaisivat olla turvassa, ilman että Ritarikuntaa tarvitsi asettaa vaakalaudalle. Tietysti.
Selakhi raotti varovaisesti silmiään. Sairaspedit ympäröivät häntä. Hän oli tiputuksessa, aivan liian heikkona liikkumaan, puhumaan tai edes kääntämään päätään. Mutta hän ja hänen salaisuutensa olivat luultavasti turvassa. Bio-Klaani…
Aamun kajo oli jo ilmestynyt horisonttiin ja tieto tapahtumasta oli saavuttanut myös Visokin. Hän katsoi voimakentässä olevaa nukkea. Visorakin vihreät silmät kapenivat tuiman näköisesti. Siellä se perhana kellui.
”Soita Avdelle”, Visokki sanoi oikealla suullaan. Särähtävää ääntä ei monesti kuultu. Se teki äänessä kuuluvasta halveksunnasta vielä monin verroin voimakkaampaa. Tawa säpsähti. Hänen selkäpiitään kylmäsi – syynä sekä vangittu olento että hänen ystävänsä ääni.
Vaitelias joukko kulki Itäportin ali ja kivetettyä tietä kohti koillista. Telakka oli parin kilometrin päässä kaupungin muureista sillä Klaanin ympärysvyöhykkeellä, jonka sisältö ei oikein sopinut kaupunkiin mutta jonka piti yleisen kätevyyden takia olla sen välittömässä läheisyydessä. Joukon vasemmalla puolella Zeruelin tehtaan piiput puskivat savupatsaita. Tarkkasilmäiset tilanteen tasalla olevat huomasivat, että tehtaan päästöihin liittyi myös Kastanjaportin lähellä vielä hiljakseen savuavasta kraaterista nousevia katkuja.
Telakka oli todennäköisesti saaren suurin rakennus, mikäli nazorak-pesää ei laskettu ja klaaninkin linnoituksesta otettiin huomioon vain päälinna ilman kaupunginmuuria ja vain ne osat, joiden olemassaolosta saatiin yleisesti hyväksyttyjä, empiirisiä aistihavintoja. Linnoitukseen verrattuna se oli aika tavalla kevyrakenteisempi, yksinkertaisempi ja sillä oli paljon vähemmän Klaanin kulttuurillisesta rikkaudesta juontuvia ajallisia ja tyylillisiä kerroksia. Selakhin johtama joukko kohtasi ensin Telakan vanhimman osan, kauniin punatiilisen julkisivun, joka oli kestänyt Visulahden tuulia jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen pitkää liian pieneksi käyneet konepajat oli muutettu miehistöparakeiksi, kokoushuoneksi ja suunnittelutoimistoiksi. Telakan väki piti tätä vanhinta osaa kaikista miellyttävimpänä – se tuntui jotenkin sopivan siihen lähestymistapaan, joka erotti Laivaston Xian ja Metru Nuin ilmailuteollisuudesta.
Suurin osa kompleksin neliöistä tuli halleista, jotka oli rakennettu vanhan osan taakse raudasta, puuparruista ja öljytystä kankaasta. Halleja rajaava pohjoissiipi taas oli hylätyn ilmalaivaprojektin runko, joka oli jotenkin päässyt kasvamaan sen rajan yli, että sen pitäminen ilmassa höyrykoneella – eli ilman taikaa tai transistoria, kuten Keetongu oli sanonut – kävi mahdottomaksi. Telakan filosofiaan kuului tämän rajan jatkuva tökkiminen. Suureksi suruksi saaren sotilaallispoliittinen tilanne oli siirtänyt varustelun painopisteen tympeämpiin, lyijyltä ja ruudilta tuoksuviin teollisuudenhaaroihin.
Same ei tiennyt, mitä kaikkea rakennusryhmä piti sisällään. Joissain asioissa oli pakko luottaa siihen, että asiat pyörisivät ilman admin-moderaattori-ketjujen valvontaa. Ainakaan kaikkea tätä pyörittävä jäsen ei kuulunut sille petturien listalle, johon Tawa ja Visokki tuntuivat luottavan. Pääaula, jota reunustivat puiset sohvat ja tavaravaa’at, oli kuitenkin tullut Samelle tutuksi; samoin sen nurkasta nouseva valurautainen ja raskas kierreporras, jota hän nyt nousi perässään toa, jolle koko saaren pyörittäminen oli siunaantunut.
Tawa vaikutti piristyneen siitä, ettei hänen tarvinnut katsella oman torninsa, työhuoneensa ja kokoussaliensa seiniä. Hän oli valinnut yksinkertaisen tumman viitan, ehkä surun osoituksena rintamauutisten johdosta. Linnoitus ja sen korkeana piikkinä nouseva torni näkyivät täälläkin sopusuhtaisesta kaari-ikkunasta, vieläpä hyvin edustavassa aamuvalossa. Joskus oli otettava välimatkaa.
Telakan kokoustorni oli tietenkin varreltaan vain murto-osa linnoituksen Admin-tornista – se nousi vain hieman lentokonehallien kangaskattoa korkeammalle. Pyöreä tornihuone oli kalustettu kolmella kehämäisellä pöytäryhmällä, jolloin kaikki paikalla olijat näkivät keskellä olevalle puhujankorokkeella olevan esiintyjän – joskin osa väestä sai katsella tämän takaraivoa. Tawa ja Same istuutuivat ensimmäiselle kehälle – vaikutelma oli kuin korkea-arvoinen diplomaatti sotilasattaseana toimivan henkivartijansa kanssa. Heidän jälkeensä portaita nousi ryhmä erilaisia toia, jokunen matoralainen ja – muutama muunlainen.
”Myöhässä taas”, murisi Bladis ja naputteli käsinojaansa. ”Pikkumies hei, missä Iso-T? Kokous kymmeneltä”, tämä tivasi työläiseltä, joka kulki vimpaimen kanssa aulan kautta. ”Jaa, niin”, matoran vastasi, ”lähti hakemaan vielä lohrakeja kakkoshallista. Eiköhän se kohta… Sori tosiaan tuosta.” Matoran nyökkäsi kohti porrasta. ”Kunnon hissiä ei siihen saa mahtumaan, mutta ehkä siihen portaaseen voisi pistää jonkin nostimen. Tai kokoustaa alakerrassa.”
”Minä en haluaisi vaatia erikoiskohtelua, mutta minkäs teet. Sieltä tulee lihanosturi!”
Keetongu harppoi käytävää pitkin olkapäällään Tehmut ja perässään muutama muu matoralainen. Hän heilutti kättään skakdille – ”Morjens!” ja nosti Tehmutin olkapäältä puoliväliin portaikkoa. Muut Laivaston matoralaiset menivät edeltä; keltainen jätti mittaili porrasta ja Bladista ja itseään.
”Kuule, sinä, minä, kokeellinen saapas ja kokeeton pyörätuoli ovat liian iso yhdistelmä, joten jos teidän moderaattoriuttanne ei haittaa, niin kannan sinut ensin ja haen sitten tuolin, okei?”
Bladis murahti hyväksyvästi ja Tongu nosti tämän vatsa olkapäätänsä vasten hyvään kantoasentoon. Bladis sai katsella taaksepäin, jotta selkäharjan piikit eivät pistelleen kantomiestä kaksikon noustessa nitiseviä portaita.
”Tästä tuleekin mieleen, kun minä, Guartsu ja Manu olimme Nynrahilla”, sanoi Tongu, ”joskin Geen selkäpiikit olivat jotenkin joustavampia. Silloin tilanne oli pahempi. No niin… Jätän sinut tähän Samen viereen, terve vaan Tawa ja muutkin, ja haen sen pyöräistuimen.”
Pian Keetongu palasi pyörätuoleineen ja istahti sitten puuleikkauksin koristetulle suurelle tuolille muiden laivastolaisten seuraan. Alkoi se lyhyt vaihe, jossa kaikki tarkastelivat, että olivako kaikki tosiaan paikalla; papereita järjesteltiin, kynäkoteloita availtiin, viimeiset haukotukset haukoteltiin ja asialistoja muisteltiin. Tawa katseli huoneeseen kokoontunutta seuruetta. Osaan hän oli luottanut vuosikymmenien ajan, osaan hän oli oppinut luottamaan vasta sodan aikana. Vanhoja ystäviä, mahdollisia ystäviä…
Bio-Klaanin korkeinta johtoa edustivat Tawan lisäksi Same ja Bladis. Telakan johtoa edustivat luonnollisesti Keetongu, telakan isäntä Tehmut sekä tuima lentueenjohtaja Valitai. Toa Hai oli saapunut etulinjasta Troopperin sijaan, ja Toa Iniko oli käytännössä toiminut Klaanin sissijoukkojen organisoijana jo hyvän tovin. Toa Suga mietti jotakin vakavana mutta päättäväisenä. Vartioston päällikkö Vak seurasi järjestäytymistä syvällä ajatuksissaan. Nuikorolaisista poliisipäällikkö Arnop oli paikalla Sulfrey avustajanaan. Myös Turaga Kyösti oli mukana, mutta hän oli ainoa Bio-Klaanin lukuisista vanhoista sotalordeista/sotaukoista, jotka kaikki olisivat luultavasti olleet mielellään tarjoamassa ”ammattitaitoaan” tällaisessa tilanteessa. Kyösti kuitenkin vastasi tällä hetkellä Klaanin ”sotakoulusta”, kuten hän sitä itse nimitti. Muitakin oli paikalla, enimmäkseen Tawan tai Samen valikoimia ja luotettuina pidettyjä klaanilaisia. Visokki ei ollut paikalla, mutta Tawa oli puhunut tämän kanssa ajatuksesta lyhyesti aikaisemmin.
Tawa huokaisi syvään.
”Sotatilanne elää nopeasti”, hän aloitti. ”Ja meidän on jälleen koottava ajatuksemme ja tehtävä vaikeita päätöksiä.”
Nykyään hän oli liian monen kanssa tekemisissä vain synkkiä ja pakottavia asioita ratkottaessa. Se uhkasi jättää suhteisiin karvaan maun. Tawa loi katseen Sameen rinnallaan. Ainakin tästä Tawa oli oppinut jotain uutta ja hauskaa sodan aikana.
Moderaattori yskäisi. ”Ennen kuin menemme itse asiaan, olisi hyvä käydä läpi joitakin edellispäivien tapahtumia”, kokouksen johtamiseen lupautunut Same aloitti.
”Viimeöinen ilmahälytys ei tosiaankaan johtunut nazorakeista. Kyse oli jonkinlaisesta usean Matoron perässä olleesta metsästäjästä, joka koostui lihasta. Älkää kysykö. Asia on nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä.”
Hänen äänestään kuuli, että hän olisi mieluummin selittänyt lähes mitä tahansa muuta tapahtumaa kuin viimeöistä sirkusta.
”No… olemmeko turvassa? Jos tällaista voi tapahtua?” tyly ääni keskeytti puheenvuoron. Puhuja oli siniviittojen poliisipäällikkö Arnop, joka oli ottanut viime viikkoina johtavan roolin nuikorolaisten joukossa. Hän oli paikalla edustamassa Suurkylän väkeä – hän ja Sulfrey, joka kylläkin keskittyi lähtökohtaisesti muistiinpanojen tekemiseen eikä puheenvuorojen pitämiseen.
”Tilanne kontrollissa”, Bladis vastasi. ”Se oli joku spessu jeppe, ei niitä pitäisi olla muita… eikä siitä jäänyt mitään jäljelle.”
Niin tosiaan, Bladis mietti. Evakot eivät olleet kokeneet näin suoria iskuja kaupunkiin.
”Että ei hätää sen suhteen”, hän vielä nyökytteli. ”Same pisti sen ihan paskaksi.”
”Otan täyden vastuun olennon viimeisistä hetkistä”, Same lisäsi kalseasti. Selakhin hyvin tuntevat ymmärsivät, että Samen kylmä nuotti ei liittynyt ainoastaan vastuuseen siitä, että tilanne oli nyt hallinnassa, vaan myös tapaan, jolla Matoronmetsästäjästä (kuten aamun Klaanilehti oli hirviön nimennyt) oltiin hankkiuduttu eroon. Nopeassa tahdissa tehty teloituspäätös oli sellainen, jotka selakhi teki muiden puolesta.
”Niin. Ainakin Vartioston ja palokunnan toiminta oli ripeää”, Tawa sanoi yrittäen löytää valoisan puolen.
”Sitten meillä on raportti Kofo-Koron suunnasta”, Bladis kertoi. ”Mustalumi ja Lumiukko kävi siellä hakemassa muonaa ja selvittämässä tilannetta. Rukikorolaisilla ja lehukorolaisilla asiat näkyvät olevan kunnossa, vaikka skakdeja on niillä main paljon. Mutta! Outo juttu mikä tuli ilmi, on että… ilmeisesti tämä Kenraali Gaggulabio ja hänen äijänsä ovat siis myyneet meille leivonnaisia ja muuta… vissiin jo aika pitkään. Se on kai vain bisnestä niille.”
Tieto sai aikaan hämmentyneitä hymähdyksiä.
”Että mitä?” Suga huudahti. ”Sieltäkö ne uudet piirakat tulee?”
”Kuulostaa juonelta”, sanoi Turaga Niddi. ”Myrkytettyjä piiraita, vihollisen murtaminen sisältäpäin – vatsan sisältä! Muistuu mieleeni, kun suuri sotaherra Carapar…”
”Sinä et ollut elossa Kuuden Kuningaskunnan sodan aikaan”, vastasi Bladis. ”Sekä Snowie että Matoro raportoivat laadukkaista raaka-aineista ja erinomaisesta mausta. Ilmeisesti näitä on myyty kylien asukkaille jo pidempään, eikä yhtään merkkiä myrkytyksistä ole tullut.”
”Hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ajastettu toimimaan silloin, kun ne aloittavat läpimurtoon tähtäävän suuroffensiivin”, vänkäsi vielä Kyösti.
”Matoro sai oman arvionsa mukaan luotettavan lausunnon siinä, että homman tarkoitus on saada meikäläisistä rahaa irti ikään kuin etukäteen. Saarra ja ryövää. Toistaiseksi laskimme, että tilanteen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Joo, pidämme silmät auki. Eteenpäin!”
Bladis viittoi Tawan esiin. Tämä nousi seisomaan ja puhutteli kokousta.
”Pyytäisin seuraavaksi Toa Haita kertomaan uutiset Toa Troopperin katoamisesta. Osa teistä kuuli tästä jo eilen, ja se oli oikeastaan lähtölaukaus tämän kokouksen järjestämiselle.” Toa puhui jokaista sanaansa harkiten.
Katseet kääntyivät Toa Haihin, joka oli jäänyt seisomaan kädet jämäkästi puuskassa huoneen sivuun. Hänen kasvonsa olivat peruslukemilla, ja hänestä aisti tietyn jäykkyyden. Hai katsoi ensin kohti Tawaa, nyökkäsi, ja sitten kohti muuta yleisöä.
”Toissayönä joukko zyglakeja väijytti Toa Troopperin ryhmän Rapulatvan kahlaamolla”, Hai aloitti puhuen kuuluvalla ja selkeällä äänellä, jota saattoi odottaa aluksen kapteenilta.
”He olivat palaamassa tiedustelumatkalta. Me löysimme Omerannin ruumiin. Hän on johtanut Vahtikoiria Lehu-metsän operaatioissa. Zyglakit surmasivat myös toisen klaanilaisen, Jautan. Kaksi muuta ryhmän jäsentä, Troopperi ja Zanuha, ovat kadonneet.”
”Isku on kova”, sanoi Suga. ”Omerannin kaltaisia sotilaita meillä ei ole liikaa. Ja Troopperi oli – ja on – hyvä sissi. Käytännönläheinen ja karismaattinen. Vaikuttaa siltä, että zyglakit ovat ottaneet taas aktiivisen roolin allianssin vahvuudessa.”
”Hyvä sissi, tosiaankin”, toisti Niddi. Muut ihmettelivät turagan kepeää sävyä. ”Tietää milloin sissin kuuluu kadota. Odottakaa vain, kohta poika palaa, ehkä hivenen riutuneena, mutta zyglakin kallo olallaan ja vihollisen tukikohdat tarkasti karttaan merkittynä. Omerann taas –” Niddi vakavoitui, ”kepeät mullat sotilaalle. Sellaista se on.”
”Kumpa niin olisikin”, sanoi Hai tiukkana. ”Mutta tuskin. Löysimme Troopperin suurnaamion virrasta. Se on nyt hänen veljensä hallussa. Troopperi oli tähän asti toiminut Lehu-metsän joukkojen johtajana. Otaksumme, että zyglakit ovat saattaneet ottaa ainakin jonkun heistä vangiksi, mutta kyse on vain valistuneesta arvauksesta. Yksi silminnäkijä selvisi, skakdi Jortekk. Minä ja Toa Voyager tutkimme taistelupaikan eilen, jonka jälkeen lähdin Rapujokea pitkin tuomaan viestin henkilökohtaisesti. Voyager on tällä hetkellä etujoukkojen johdossa.”
”Vangiksi?” Arnop pisti taas väliin ja irvisti. ”Mikä saa teidät luulemaan, että ne ottavat vankeja?”
”Muutamakin seikka”, Hai vastasi. ”Jortekkin kuvauksen perusteella zyglakit käyttivät esimerkiksi verkkoja. Lisäksi löysimme paikalta pieniä nuolia, joissa oli lamauttavaa myrkkyä. Tällaiset asevalinnat liittyvät nähdäkseni vangitsemiseen.”
Hai piti vielä pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Ja, no… Jortekk olisi tuskin jäänyt henkiin, jos zyglakit olisivat olleet liikkeellä tarkoituksenaan tappaa koko ryhmä.”
Arnop ei näyttänyt hyväksyvän selitystä. ”Petoja ne on. Mitä ne vangeilla?”
”En muista minäkään, että ne olisivat ottaneet vankeja aiemmin”, sanoi maan toa Iniko, ja nyökkäsi Arnopille pienen vastaantulon merkiksi. ”Mutta en sanoisi, että pelkkiä petoja. Ainakin ne ovat jossain määrin osa Alllianssia, ja kenties ottaneet käyttöön sotilaallisemman doktriinin. Vangeista on hyötyä – tiedustelussa, kilpenä, kauppatavarana, pelotteena… En itse näe mitään syytä, miksi ne eivät ottaisi klaanilaisia vangiksi silloin, kun se on mahdollista.”
”Olen totta kai samaa mieltä”, sanoi Inikon vieressä istuva pitkä kiven toa Tahtorakin Askelman värikkäässä hatussa. ”Mutta Zyglakien vahvuus ei perustu vihollisen jättämiseen henkiin. Kai siinä on joku syy. Jos Allianssi haluaa vankeja, kannattaisi niiden käyttää skakdien palkkasotureita – niissä on sellaisiin hommiin erikoistuneita roistoja. Verkot ja myrkkynuolet eivät viittaa siihen, että nämä olisivat saaneet torakoilta tai muilta erityistä varustusta.”
”Petoja mitä petoja…” Arnop mutisi. Sulfrey hänen vierellään näytti vaivaantuneelta.
”Tuon toistaminen ei vie meitä mihinkään. Epäiletkö Hain kertomaa?” kysyi Iniko terävästi, synkkä ilme Mirullaan.
Arnop ei vastannut, vaan haki turvaa happaman ilmeensä takaa. Mitä etelän asukkaat zyglak-rajan pohjoispuoleisista asioista ymmärsivät…
Same korotti ääntään ja rykäisi. Oli aika mennä asiaan.
”Me olemme sodassa. Me kaikki tiedostamme tämän. Minä olen käytännössä organisoinut sotatoimia kaiken muun ohessa, Guardianin poissa ollessa ja päämoderaattorin roolissa. Toiset pätevät johtajamme, kuten Toa Troopperi, johtavat edestä ja vaarojen keskeltä. Bio-Klaanin ja liittolaistemme kyky puolustaa itseään on kasvanut hyvin nopeasti, mutta toimimme edelleen rauhanajan komentosuhteilla. Meillä ei ole esikuntaa, joka voisi keskittyä puhtaasti puolustuksen organisointiin, ja minun nähdäkseni se heikentää suhteettomasti kykyämme toimia.”
Ne olivat Selakhian tasavallan luutnantin sanoja, jotka kumpusivat jostakin kaukaa: muistosta hävitystä sodasta ja menetetystä rauhasta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
Sanat ”Bio-Klaanin armeija” olivat useamman huulilla, mutta kukaan ei sitä sanonut. Useimmille se oli kirous, tai ainakin loukkaus kaikkea sitä vastaan, minkä puolesta Bio-Klaani oli perustettu. Mutta salissa oli myös ymmärtävää nyökkäilyä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tawaan, jolta he odottivat suuntaa.
”Minä tiedän, että kukaan meistä ei halunnut sotaa”, Tawa lopulta puhui. Oli mahdoton lukea hänen todellisia ajatuksiaan hänen esiintyessä Bio-Klaanin juuriadminina, pitkään harjoitellun virallisuuden haarniskoimana. ”Mutta tässä me olemme. Minä haluaisin uskoa, että olisi jokin toinen tie, mutta pelkään pahoin Samen arvion olevan oikea. Bio-Klaani on rakennettu rauhan töihin, ja minun on myönnettävä, että se kohdistaa tällaisessa tilanteessa mahdottoman suuren velvollisuuden harvojen käsiin. Samen esittämän esikunnan perustaminen ei muuta ihanteitamme. Minä, tai kukaan muukaan tällä saarella, en tule olemaan Kenraali Lhikan.”
Oli Kohtalon ivaa, että sanat olivat Tawan, eivät Guardianin. Jokainen oli olettanut, että kun tämä päivä tulisi, se olisi everstin johdolla. Kun Zakazin eversti uupui, oli Selakhian luutnantin täytettävä rooli.
”Minä en ehdota Bio-Klaanin armeijan perustamista”, Tawa vielä sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Mutta tämänhetkinen tapamme tehdä päätöksiä ei ehkä kestä sotatilaa.”
Same jatkoi lukien paperista selkeällä äänellä.
”Meidän käytännön ehdotuksemme on perustaa esikunta Bio-Klaanin johdon alaisuuteen, joka koostuu eri puolustustahojen johdosta tai edustajista. Me emme ehdota sotilashierarkiaa. Kaikki sodanjohto keskitetään esikunnalle, jolla on valtuudet vastata sotatoimista, jotka tehdään Bio-Klaanin lipun alla.”
Pieni keltainen käsi nousi pystyyn.
”Niin, Sulfrey?” Tawa sanoi.
Hän muistaa nimeni! Sulfrey riemuitsi päänsä sisällä, mutta pysyi kuitenkin asiassa. ”Krhm… Olette varmasti miettineet tätäkin näkökulmaa jo, tietysti… mutta viranomaisen roolissa koen velvollisuudekseni kysyä, millaisilla reunaehdoilla komentorakenteen purkaminen tapahtuu? Sitten jos… kun sota on ohi. On hyvän hallinnon periaatteiden mukaista kirjata tällaiset asiat ylös.”
Puheenvuoroa seuraava hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Sulfrey ehti jo olla varma, että hän oli mennyt liian pitkälle; ylittänyt jonkun rajan…
”Tärkeä huomio”, Tawa nyökkäsi. ”Ei koetella ihanteitamme pidempään kuin on tarpeen.”
Sulfrey ilmoitti olevansa vapaaehtoinen sovittamaan uuden komentorakenteen purkuehdot osaksi Bio-Klaanin sääntöjä. Klaanilaiset osasivat neuvoa häntä olemaan yhteydessä Vaehraniin – arkistomestari oli sekä työnsä että luonteensa puolesta jäsenistön taitavimpia sääntövelhoja.
Mutta sen jälkeen saliin lankesi hetkeksi käsin kosketeltava hiljaisuus, kun itse kukin yritti koota ajatuksiaan ehdotuksen johdosta. Epäluulo oli monien kasvoilla – mutta niin oli myös synkkä vääjäämättömyyden katse. Vain Suga hymyili varovaisen ylpeänä Klaanin puolesta, ja Kyöstikin näytti melko tyytyväiseltä.
Katseet kääntyivät pian Keetongun suuntaan. Laivasto oli Klaanin iskukykyisin osasto, ja tuntui vain perustellulta, että sen mestarin mielipidettä kuultaisiin ensimmäisenä.
”Olen koittanut ohjastaa Laivastoa ihan uudessa tilanteessa, enkä tiedä, solahdanko ilmasodan johtajaksi esikuntaan”, kyklooppi kumisi. ”Mutta hyvä, että emme ryhdy sotilasarvoihin, sillä minäkään en halua olla amiraali. Ensinnä mietin, onko meillä ketään, jolla olisi tarkkaa kuvaa maasodasta, ilmasodasta, merisodasta? Merisodassa koitamme pitää kiinni siitä, että pääsemme sentään joskus muille saarille. Rautasiivelle emme pärjää, joudumme pelkäämään sen tulivoimaa. Maasotamme perustuu piiloutumiseen, vahvoihin paikkoihin ja kentällä tehtäviin päätöksiin. Ilmassa olemme vahvoilla, mutta vihollisemme tärkeimmille tukikohdille maan alla emme voi mitään – eikä rehellisesti sanottuna tulivoimamme ole kummoinen oikeisiin armeijoihin verrattuna. Tähän asti meidän – siis Laivaston – komentoketju on mennyt niin, että maasota on lähettänyt meille viestin ja tilannut tulitukea tai tiedustelupyyntöjä. Ja olemme toimittaneet kentälle varustusta ja omia tiedustelutietojamme. Mutta tätä rajoittaa toki se, että emme voi paljastaa sissiasemia Allianssille, emmekä lentää lähellä Nui-Koroa vahvan ilmapuolustuksen takia. Minä näkisin, että komentoketju voisi olla yksiselitteisempi, että tosiaan tietäisimme, kenelle kertoa ja keneltä kysyä. Mutta haluan pitää koko järjestelmän niin kuin… bioklaanilaisena. En ihan tiedä, miten tämän sanoisin… kurinalaisuus on varmasti hyödyllistä tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, mutta haluaisin, että yhteisömme – aika virallisen kuuloinen sana, eikö – peruspilareita ei olisi tiukka sotilashierarkia, armeijan kuri ja vihollisen murskaaminen tärkeimpänä päämäärä.” Kommentti sai myötäileviä hyminöitä varsinkin bioklaanilaisista. ”Nyt aion kysyä consliegre Tehmutilta, kuka niistä Kenraali Lhikan oli. Jatkakaa.”
Same kuunteli tarkkaavaisena Tongun puheenvuoron. Ihanteet ja käytäntö raastoivat toisiaan vasten päämoderaattorin työpöydällä joka ikinen päivä. Tällainen puntarointi oli hänen jatkuva taakkansa. Muut eivät esimerkiksi tienneet, että hän oli kieltänyt Snowmania osallistumasta kokoukseen tänä aamuna petturitutkinnan vuoksi. Kylmäkiskoisempaa kuin mihin moni klaanilainen taipuisi. Toistaiseksi hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä nyt oli muiden vuoro puhua.
”Mitä tulee Keetongun kysymykseen siitä, keitä meillä on, joilla on osaamista sodan saralta”, Iniko sanoi. ”On sääli, että Guardian ja Killjoy eivät ole läsnä juuri nyt. Heillä lienee Samen lisäksi kiistatta eniten kokemusta taistelun johtamisesta, eikä heistäkään kuin toinen ole komentanut armeijoita. Mutta meillä on monta, jotka kyllä ymmärtävät sodan luonteen – ja ovat ehkä juuri sen tähden hakeutuneet kaupunkiimme. Esimerkiksi Vahtikoirien yksikköön koottiin monia sodan jo kokeneita skakdivapaaehtoisia – ja moni etulinjan sisseistä oli nähnyt sotaa aiemminkin. Meillä ei ehkä ole kenraaleita, mutta meillä on kokemusta. Enkä usko, että suurten armeijoiden komentaminen olisi merkityksellinen taito siinä sodassa, mikä meillä on käsissämme. Olemme saavuttaneet hyviä tuloksia pienten yksiköiden toiminnalla, missä vähälläkin voimalla pystytään nakertamaan nazorakien kykyä tehokkaisiin vastaiskuihin. Sellaisiin operaatioihin ei Metru Nuin Punainen Sotilasakatemia valmista.”
”Kohtalo jakoi meille oudon käden”, Bladis hyväksyi. ”Ei meidän korttejamme osaa pelata kukaan paitsi me. Vaikka meillä olisi maailman paras sotaproffa tai semmoinen, niin tuskin se tietäisi mitä tehdä höyrylentskareilla ja tällä lössillä… on meinaan niin nörttiä toaa, psyykkistä hämähäkkiä, kuntosalikummitusta…”
Tawa nyökkäsi. ”Otamme kaiken asiantuntemuksen kiitollisena vastaan, mutta tunnemme oman voimamme itse parhaiten.”
”Niistä merivoimista”, Hai otti puheenvuoron. ”Me vähän katsoimme tilannetta vanhan Haddoxin kanssa. Meillä Klaanissa tosiaan ei ole ainuttakaan oikeaa sotalaivaa, mutta Hildemarin kaltaisia aseistettuja kauppalaivoja me kyllä pystymme varustamaan. Aseista on pulaa, kun cordakit on priorisoitu lentävälle puolelle Laivastoa, mikä on tietysti hyvä ajatus. Ainakin kelluvilla aluksilla voi käyttää joitakin meidän suurimpia aseitamme, jotka eivät ole olleet käytännöllisiä asentaa mihinkään lentävään. Pyrimme Haddoxin kanssa laajentamaan merivoimia, minkä pystymme. Se auttaa vähintäänkin etelärannikolla, missä meillä on ilmatuki. Satamassa on monta alusta, mistä saisi tehtyä kelvollisia sota-aluksia. Osa niistä tosin kuuluu tänne jumiin jääneille kauppiaille, jotka eivät ole halunneet antaa aluksiaan meidän käyttöömme. Mutta me yritämme järjestellä sitä.”
”Ai se on noin!” Bladis mietti. ”Olenkin miettinyt, että mikä on, kun siellä satamassa on ne pari kauppa-alusta ihan kunnioitettavien pyssyjen kanssa, eikä ne ole kai olleet kuin turhan panttina koko ajan. Tämmöisessä tilanteessa voisi kyllä katsoa, että voisiko Klaani vaan takavarikoida ne puolustustarkoituksiin.”
”On tämäkin sotapalaveri”, Turaga Kyösti mutisi dramaattisesti saatuaan puheenvuoron. ”Russakoiden imperiumi uhkaa meitä totaalisella tuholla, ja me olemme valmiita vain vähän leikkimään sotaa? Tuo teidän ehdottamanne esikunta on mikälie kaupunginvaltuusto eikä mikään esikunta. Hierarkia tarvitaan! Hemmetti, osaatteko sanoa yhtään sotaa, minkä voitti joku hippiarmeija joka pelkää kuollakseen, että näyttää sotilailta? Jos Guardian olisi täällä, ei olisi tällaista pelleilyä. Laitettaisiin komentoketju kerralla kuntoon, ei mitään jahkailuja ja valittelua!”
”En ole sotahistorian asiantuntija, mutta useimmat sodat hävinneet armeijat ovat olleet kurinalaisia ja hierarkisia ja sotaisia”, Tongu vastasi. ”Allianssilla on ylivoima joukkojen ja pyssyjen koossa. Sitä peliä emme voita. Ainoa tapa selvitä on olla toisella laudalla. Koettaa toisin.”
”Samalla laudalla seisomme, emmekä muutakaan voi”, sanoi Suga. ”Silti on tärkeää, ettei tällä saarella ole kahta Allianssia ampumassa toisiaan.”
Hai nyökkäsi Sugalle. ”Oman kokemukseni mukaan metsässä vihollisleirien välissä jatkuvassa kuolemanvaarassa ollessa ei ole niinkään väliä sillä, onko kenraalin vai adminin alaisuudessa. Mutta sillä on väliä, että tietää, mistä saa apua tarvittaessa ja mihin asiat tulee ensinnä raportoida. Yksikköjen on toimittava samaa päämäärää kohti – siis päivittäin, operaation ja tehtävänkin tasalla.”
”No, sanokaa minun sanoneen”, Kyösti murahti, kun huomasi, miten vahva rintama häntä vastaan oli ryhmittäytynyt. Näin sitä käy, kun Guartsu ei ole paikalla. Hän jäi mököttämään protestinomaisesti.
”Minusta turagaa kannattaa kuunnella”, sanoi tiukkailmeinen ko-matoran laivastolaisten pöydästä. Tämän olalla oli sininen, kulunut suojus, johon oli kaiverrettu rujosti vetämällä kaksi tähteä. ”Olen Valitai, enkä tunne teistä juuri ketään – enkä oleta, että tunnette minua. Olen Lohrak-johtaja, sen verran hierarkiaa meillä täällä on. Suurin osa Laivastosta toimii niin kuin rauhankin aikana: katsotaan keitä on työvuorossa, kootaan topparoikka, tehdään sovittu tehtävä. Hävittäjäkoneilla ei siihen ole varaa. Meidän on lähdettävä heti kun tarve tulee, ja tulipesämme ovat aina kuumana. Komentojen kyseenalaistamisesta meillä on huonoja kokemuksia.”
”Lohrakit ovat menettäneet jo kaksi johtajaa ja useita lentäjiä tässä sodassa”, Tehmut selvensi. ”En minä eikä Tongukaan oikeastaan tiedä, miten hävittäjäsotaa tehdään, mutta Lohrak-joukko on opetellut niin sanotusti lennosta.”
”Yritä, erehdy, kuole”, täydensi Valitai. ”Kun katsoo kuolemaa silmästä silmään tarpeeksi usein, siihen tottuu.”
Synkkä miete aiheutti kokousväessä hetken hiljaisuuden.
”En usko, että kukaan meistä yrittää sanoa, että komentoja pitäisi ryhtyä kyseenalaistamaan”, Hai topuutteli. ”Etulinjan operaatioissamme kyllä vallitsee kuri – kaikki ymmärtävät sen olevan välttämätöntä sellaisessa tilanteessa. Nähdäkseni ristiriita liittyy enemmän siihen aivan korkeimpaan tasoon hierarkiaa – onko Adminilla valta lähettää alaisiaan kuolemaan? Pitäisikö olla? Minä olen käynyt jo yhden katkeran sodan sen puolesta, että saisimme itse päättää, minkä puolesta kuolla.”
”Taistelumme perustuu vapaaehtoisuuteen, se on aina perustunut siihen”, Iniko tuki. ”Yhtäkään ei pakoteta taistelemaan, mutta ne jotka siihen ryhtyvät, ymmärtävät kyllä velvollisuutensa – näin toivon.”
”Tämä oli keskustelu jo Metru Nuilla”, Suga sanoi hiljaa. ”Kaikista virheistä huolimatta koen, että Toa-armeijan koodi oli niin hyvä, kuin sellaisessa tilanteessa oli mahdollista. Jokainen sotilas oli vapaaehtoinen, joka vastasi velvollisuuden kutsuun – ja alistui siten osaksi Toain armeijaa, ja sen käskyjä.”
”Moni Klaanissa sanoisi, ettei sellaista velvollisuuteen vetoamista kehdannut kovin moni vastustaa, vaikka olisi halunnut”, sanoi Hai kuivasti.
”Siitä huolimatta se oli ero meidän ja vihollisemme välillä”, Suga puolustautui.
”Lhikanin joukoissa taisteli myös vahki-armeija, jotka eivät ilmiselvästi olleet vapaaehtoisia. Puhumattakaan… häiritsevimmistä huhuista”, Hai vastasi.
”Tämä on sivupolku”, Same sanoi. ”Minä ymmärrän hyvin Valitain näkökulman. Sotilaskurin tarkoitus on viime kädessä vähentää kaatuneiden määrää, tämän oppii jokainen armeija ennen pitkää. Nähdäkseni kurin ja taistelutahdon kysymykset on paras jättää pienempien yksiköiden ratkaisemiseksi. Kukaan meistä tuskin haluaa perustaa sotaoikeutta. Esitys esikunnasta koskee ylimpiä komentosuhteita.”
Valitai nyökkäsi hyväksyvästi. Vaati kaiken Samen diplomaattisuuden tasapainotella nuoraa sotilaan ja klaanilaisen välillä.
Turaga Vak otti puheenvuoron seurattuaan keskustelua hiljaa tähän asti. Hänen mustassa haarniskassaan loisti vartioston sininen ussal, ja turagan katseessa oli päättäväisyyttä iästä huolimatta. Ex-moderaattori, ex-kaupunginvaltuutettu ja nykyinen Vartioston komentaja puhui:
”Me Vartiostossa olemme ottaneet käyttöömme paljon sotilaallisemmat toimintatavat. Tehtävämme on kaupungin turvaaminen. Näitte viime yönä, miten nopeasti ja päättäväisesti he pystyivät reagoimaan tämän, hmm, metsästäjän uhkaan. Vartiokaarti on yli nelinkertaistunut koossa sodan alusta, ja se on jaettu pienempiin yksiköihin. Meillä on selkeä, hmm, komentohierarkia. En koe, että se sotii meidän arvojamme vastaan – sitä tekevät vain meidän vihollisemme, jotka haluavat tuhota kaiken, mistä välitämme. Minä kannatan päämoderaattori Samen ehdotusta. Meidän ei tule säikkyä varjoja, kun todellinen vihollinen vaanii pihallamme.”
”On eri asia tehdä vartiostosta tehokkaampi vartiosto kuin muuttaa lentäjät, insinöörit ja kirjanpitäjät korpraaleiksi, kersanteiksi ja kontra-ami- tai kenraaleiksi”, murisi Keetongu. ”Se, että moni klaanilainen on vanha soturi, ei tarkoita, että kaikki olisivat – kaupungin asukkaista puhumattakaan.”
”Kyllä meidän sotakoulussa tehdään kenestä hyvänsä soturi”, Kyösti julisti. ”Tällä hetkellä koulutuksessa on kaksi joukkueellista Klaanin eliittiä! Pelottomia taistelijoita! Ja moni Klaanin vanhoista sotajermuista on vain unohtanut, mitä on kerran osannut. Kyllä niistä vielä miehiä tehdään.”
Kyösti sai pari loukkaantunutta katsetta, mutta ketään ei kiinnostanut väitellä tämän kanssa. Jotkut, kuten Suga, myönsivät että Kyösti teki kyllä ihan hyvää työtä koulutuksen kanssa, mutta ei sitä vanhalle äijälle kannattanut suoraan sanoa, tai siitä tulisi vielä polleampi.
”Sen sijaan että me väittelemme sotilasarvoista ja -kurista, olisi ehkä tärkeämpi päättää siitä, ketkä oikeastaan nimitetään tähän esikuntaan”, Hai jatkoi. ”Kai me päätämme nimityksetkin suoraan tässä kokouksessa?”
Same nyökkäsi. ”Minä toivoin, että pääsemme lopputulokseen yhdessä kokouksessa. Laivaston paikka esikunnassa on yksinkertainen, se olkoon Keetongu tai se kenet hän tehtävään nimittää. Merivoimamme ovat tällä hetkellä vaatimattomat, mutta nähdäkseni ainakin Toa Hai on osoittanut osaamista sekä meri- että maasodasta, ja Haddox on jo varamoderaattorin toimessa luotettu. Vartiosto on osaavissa käsissä Vakilla. Sen sijaan suurin tarve lisäorganisaatiolla on maajoukkojen toiminnassa. Tällä hetkellä meillä on kolme erillistä sissijoukkoa, jotka toimivat hyvin pitkälle omien komentajiensa harkinnan perusteella, vaikka he toki Klaanin johdon ohjeita noudattavatkin. Näiden huolto ja täydennys on käytännössä improvisoitu. Samoin tiedustelu ja viestintä. Jonkinlainen maavoimien päällikkö vaikuttaa välttämättömältä.”
Suga nyökkäsi ja säesti Samen yhteenvetoa vakavaan, mutta kokeneelle taistelijalle ominaiseen juhlalliseen sävyyn;
”Lisäksi voimme muuttaa organisaatiorakennetta, jos tarvetta ilmenee. Etumme on ennen kaikkea tässä joustavuudessa; kyvyssä valjastaa saatavilla olevien yksilöiden osaaminen rooleihin, jotka parhaiten lisäävät joukon suorituskykyä! Motivoitunut, hyvin johdettu ja oikein roolitettu joukko kykenee kyllä paikkaamaan alivoimaa ja jopa taistelukokemuksen puutetta… Ainakin tiettyyn pisteeseen asti.”
”Tämä esikunta olisi siis ainoastaan Bio-Klaanin administon alainen?” varmisti Tahtorakin Askelman Toa Korpraun.
Moni katse kävi Tawassa, mutta Same oli se, joka vastasi.
”Kaikki Bio-Klaanin joukot ovat tälläkin hetkellä Bio-Klaanin administon alaisia”, hän sanoi kuivasti. ”Tämä ei muuttaisi mitään.”
”Moni meistä pohjoisten kylien ja kairojen asukkaista haluaa taistella, mutta kynnys suoraan alaisuuteen voi olla korkea. Liittolaisuuttamme emme epäile, emmekä vastusta joukkojen ryhmitystä. Kunhan Bio-Klaanin ääni ei ole ainoa, jota kuunnellaan.”
”Kaikella kunnioituksella, ilman meitä nazorakit olisivat jo vallanneet koko saaren”, Bladis huudahti. ”Emmekä me teitä mihinkään pakota. Samen ehdotus koskee, kuten sanottua, niitä jotka taistelevat rapulipun alla.”
”Kenen muun kuin Tawan ja adminien nimissä se voisi muka toimia?” Suga kysyi. ”Emme me halua armeijaa, joka ei ole luotettujen käsien valvonnassa. Musta Käsi lienee siitä historian opetus!” Suga piti pienen tauon ja silmäili paikallaolijoita, kuin tiedostaen näiden linjausten painoarvon. “Ottakaamme myös huomioon, että vaikka osalle ajatus suoraan Klaanin alaisuudessa taistelemisesta voi olla vaikea, herättää Klaanin johdon sitoutuminen asialle – siis esimerkillä johtaminen ja vastuunkanto – varmasti myös kunnioitusta!” hän vielä kiirehti lisäämään painokkaasti.
Tawa olisi halunnut parahtaa, ettei halua sitä muotoiltavan noin. Hän ei halunnut käsiinsä armeijaa. Vaikka Suga ei ollut sitä ajatellut, oli se ollut Lhikan-verrastus… toinen säkenöivä komentaja kultaisessa Kanohi Haussa. Hän ei halunnut jäädä historiaan sodan tähden, mutta tapahtumat tuntuivat ajavan sitä kohtaloa kohti vääjäämättömällä voimalla. Mutta epäröintiään hän ei halunnut – ei saanut – näyttää. Epävarmuus vain pahentaisi tilannetta, heille kaikille.
”Ymmärrän huolen”, Tawa lopulta vastasi. ”Meidän naapurimme yhteisellä kotisaarellamme tietysti ratkaisevat nämä kysymykset siten kuin kokevat oikeaksi, ja me olemme valmiita joustamaan yhteisen edun nimissä. Samen ehdotus koskee Bio-Klaanin ja vapaaehtoisesti meidän alaisuudessamme toimivia, joita kaupungissa ja lähiseuduilla on monia. Kenestäkään ei ole tulossa koko saaren suurta sotaherraa.”
Kukaan ei sitä sanonut, mutta viimeistään nyt Tawa oli yksi saaren historian suurista sotaherroista, kenties joukkojensa voimassa kolmas heti Kalmah-Kaanin ja Kenraali 001:n jälkeen. Miten vastenmielinen ajatus se olikaan.
Toa Korpraun katsoi adminia hetken mietteliäänä. ”Hyväksyn tämän”, hän sanoi pieni hymy huulillaan. ”Enkä ehdota kokouksen pidentämistä avauksella Yhdistyneiden Kylien komentorakenteesta ja koko saaren Allianssin vastaisen liittouman lipun aihevalinnoista. Uskon, että pohjoisen asukkaat seuraavat mielellään hierarkianne kehittymistä, ja voimme sopia voimien yhdistämisestä sitten, kun alkukankeus on selätetty.”
”Nui-Koron Siniviitat toimivat parhaiten alaisuudessani”, Arnop suoristautui penkissään. ”Mutta emme asetu yhteistä komentorakennetta vastaan. Kunhan muistatte, että meillä on kokemusta nummiemme puolustamisesta.Tälläkin hetkellä parhaat vartiomiehemme liikkuvat pohjoisen suunnilla selvittämässä, josko vanhoja ansoja ja tunneleita voisi ottaa vielä käyttöön. Että pitäkää se mielessä! Me olemme surmanneet täällä zyglakeja teitä pidempään!”
Same alkoi selvästi turhautua siihen, miten keskustelu kiersi aina uudelleen eettisiin kysymyksiin, eikä hän ollut aivan yhtä hyvä piilottamaan todellisia ajatuksiaan kuin Tawa oli. Hän oli melkein sanomassa, että asiahan oli käytännössä Bio-Klaanin sisäinen ja adminien päätös riittäisi, ja kokous oli järjestetty vain hyvän tahdon eleenä. Hän kuitenkin ymmärsi sen vain heittävän kerosiinia epäilyksen pelleihin.
”Tahdoimme me sitä tai emme, Toa Tawa on käytännössä Bio-Klaanin puolesta taistelevien johtaja jo nyt, ja on aina ollut”, hän sanoi turhautuneena. ”Kyse on sodanjohdon järjestämisestä, ei siitä voimmeko muuttaa vallitsevia tosiasioita. Kyse on keinojen muuttamisesta, ei periaatteiden.”
”Juu, emmekä mekään sitä paitsi edusta koko Nui-Koroa”, Sulfrey nyökkäsi. ”Poliisipäällikkö Arnop ja minä edustamme vain siniviittoja. Olemme Suurkylän vartijat, emme johtajat.”
Kiitokseksi puheenvuorostaan Sulfrey sai Arnopilta hyytävän katseen. Tämä ei kuitenkaan jatkanut asiaa sen enempää, ja keskustelun aloite siirtyi taas puheenjohtajille.
”Minä ehdotan Toa Inikoa johtamaan esikuntaa Bio-Klaanin maajoukkojen puolesta”, Same lopulta sanoi. He olivat alustavasti keskustelleet Tawan kanssa asiasta, joka luotti luutnantin arviointikykyyn tällaisissa kysymyksissä.
”Hän on jo nyt toiminut sissijoukkojen organisoinnissa, ja toimi hyvin Nui-Koron evakuointioperaatiossa. Tämän lisäksi haluaisin ehdottaa Toa Sugaa tämän varakomentajaksi. Hän on yhtä lailla pyrkinyt toimiman Klaanin kokonaisvaltaisen puolustuksen puolesta tämän sodan alkupäivistä asti.”
Siinä oli hieman junttauksen makua. Kokouksessa oli luonnollisesti läsnä lähinnä henkilöitä, jotka Same ja Tawa olivat halunneet paikalle – tai jotka oli ollut pakko kutsua diplomaattisista syistä. Kummatkin valinnat olivat olleet Samen – Inikossa hän kyllä tunnisti hyvän esikuntaupseerin kun näki sellaisen, vaikkei sitä halunnutkaan suoraan sanoa. Sugaan hän luotti yhtä lailla. Ei keskustelu erityisen avoin ollut, mutta se ei juuri Samen omaatuntoa kolkuttanut – heidän velvollisuutensa oli tehdä päätöksiä, joilla Bio-Klaani selviäisi toiset sata vuotta.
Iniko näytti hieman yllättyneeltä.
”Minulla ei ole juuri sotilaskoulutusta, ja kokemustakin paljon vähemmän kuin monella muulla täällä”, hän aloitti epävarmasti. ”Mutta en kiellä, ettenkö olisi käyttänyt hetken jos toisenkin tilanteen kokonaiskuvan kartoittamiseen. Aiemmin olisin ollut nimityksestä innoissani, mutta Tulikärpäsen tehtävän epäonnistumisen jälkeen kyseenalaistin taitoni tehtävässä. Minä en ollut Metru Nuilla, niin kuin moni saaren toista. Tulikasteeni on ollut tämä sota.”
”Sanoit sen itse aiemmin”, Same vastasi. ”Että kaukomaiden upseerinpapereilla ei täällä paljoa tekisi.”
”Eikä Tulikärpäsenkään tehtävä epäonnistunut maatiiminne takia, vaan ihan muista syistä”, huomautti Bladis. ”Te teitte tehtävänne aivan nappiin.”
”Hyvä on”, Iniko nyökkäsi. ”Kiitän teitä luottamuksesta. Minä ja maan henget teemme parhaamme. Ja uskon, että maavoimista on hyötyä, kun vihollisen tukikohdat ovat sen ympäröimiä.”
”Velvollisuuden kutsuun täytyy vastata”, Suga nyökkäsi tomerasti.
”Kannatetaanko Samen ehdotusta?” Tawa kysyi. Hän halusi selvästi saada kokouksen päätökseen.
Ehkä tässä vältettiin suurimmat ideologiset ansakuopat, ajatteli Tongu, mutta päätti olla sanomatta sen ääneen – hän ei enää kaivannut yhtään Niddin militaristista palopuhetta. ”Kannatetaan”, hän sanoi mahdollisimman neutraalisti. Muu kokous yhtyi kannanottoon.
Yksi kerrallaan, kuka varovaisesti, kuka rohkeasti, yhtyi ehdotukseen. Samoilla vauhdeilla kokos hyväksyi sekä sodanaikaisen komentoketjun luomisen että sen täyttämisen.
”Samen ehdotus Bio-Klaanin esikunnan perustamisesta on hyväksytty”, Tawa korotti ääntään, mutta erityisen juhlallinen toteamus ei ollut. ”Esikunta-asiaa alkaa järjestelemään Toa Iniko. Kokous on päätetty.”
Virallisen osan loputtua alkoi yleinen hälinä, kun itse kukin työnteli tuoleja ja pääsi viimein keskustelemaan vapaammin. Same jäi vielä käymään Inikon kanssa läpi joitakin käytännön asioita: esikunnalle suunniteltiin pysyväksi tilaksi yhtä suuremmista kokoushuoneista Admin-siiven läheltä, minne pitäisi saada kartat, kommunikaatioyhteydet ja kaikki muu mitä tarvittaisiin. Samella itsellään oli suuri määrä sodanjohtoon tähän mennessä liittyneitä papereita, jotka saisivat nyt jonkin muun paikan kuin päämoderaattorin pöytälaatikon. Sovittiin myös, että adminit ja moderaattorit ottaisivat osaa esikunnan kokouksiin sikäli kun halusivat tai kokivat sen tarpeelliseksi. Työjärjestyksen tarkemmat yksityiskohdat Iniko saisi itse järjestellä.
Tunnelma huoneessa oli vaihteleva. Innostusta, pelkoa, huojennusta, huolta. Sulfrey poistui huoneesta tyytyväisenä sääntötarkennuksiin, Valitai epäileväisenä sen suhteen, auttaisiko tämäkään häntä pitämään lentäjiään hengissä. Kyösti turhautuneena, Suga mietteliäänä. Bladis nälkäisenä; olisi pitänyt kiskoa isompi aamupala.
Mielialoja oli yhtä monta kuin kokouksessa oli ollut osanottajia. Epävarmuus kuitenkin yhdisti, siihen oli sota-aika heitä totuttanut. Mikään yhteinen ja kirkas visio ei ollut heitä tässäkään kokouksessa siunannut, mutta ainakin heillä oli joku polku eteenpäin.
”Tawa?” Tongu kysyi varovaisesti, kun joukkio teki lähtöä. ”Voisinko vaihtaa vielä sanasen kanssasi?”
”Totta kai”, admin vastasi. ”Täällä?”
”Vaikka alhaalla”, Tongu sanoi. ”Haluaisin näkemyksen päähallissa.”
Suga kantoi Bladiksen alas. Tongu otti pyörätuolin mukaansa ja laskeutui portaat Tawan kanssa muun joukon jatkona. Poistuessaan Klaanin suuntaan Same nyökkäsi Tawalle, Suga heilautti kättään sanoen moikat ja Tawa vastasi tutulla heleillään. Telakan matoralaiset palasivat hommiinsa, osa toimistoon, osa rassaamaan moottoreita tai laatimaan erikoisosia höyrykoneiden loputtomiin tarpeisiin. Keltainen kaksikko lähti ulko-ovista vastakkaiseen suuntaan, aulan läpi ilmalaivahalliin, joka sai himmeää aamupäivän valoa katonrajan nokeutuneen ikkunarivin läpi. Tongu oli tottunut Telakan mittakaavaan, käytännössähän hän asui siellä. Tawa taas kävi siellä paljon harvemmin, ja asioiden koko löi hänet aina ällikällä. Bio-Klaanin linnoitus oli mahtava ja loputtoman erikoinen ja kaunis, siellä oli niin kaikuvia saleja kuin jäsenten ainutlaatuisia, kotoisia soppejakin. Telakassakin oli omat, hurmaavat kummallisuutensa, mutta suuren ilmalaivahallin pääasiallinen tarkoitus oli saada tosi isoja asioita mahtumaan sisätiloihin.
Laivaston lippualus Tahtorak oli hallin keskellä, lyhyempi ja matalampi Hydraulinen Vapaus siinsi oikealla. Tahtorak oli ollut yli puoli vuotta liikkumatta. Pölyä oli kertynyt sen potkurien lavoille, mutta messinkiosat kiilsivät. Tällainen asia oli tarkoitettu nähtäväksi kaukaa, halkomassa pilviä jossain korkeuksissaan. Sen möllöttäminen nipin napin tarpeeksi suuressa sisätilassa oli tavallaan surumielistä; kuin majesteettisen plesiosauruksen kohtaaminen parkkipaikalla.
”Se on… hyvin suuri”, Tawa sanoi.
”Niin se on. Käsittämättömän suuri, voisin sanoa. Tarpeettoman suuri? Kerran yritin rakentaa vielä suurempaa. Tuskin sille oli tarvetta. Ja tällainen mittakaava olisi varmaan ymmärrettävää jossain Xian telakoilla. Miksei Steltinkin. Mutta täällä Välisaarilla? Sitä on niin asiansa sisällä, ettei juuri näe, miten epäuskottavalta se voikin tuntua.”
”Ja sinä teit sen. Rakensit. Periaatteessa.”
”Bio-Klaani antoi hyvän kehyksen”, Tongu sanoi hymyillen. ”Paljon erilaisia taitoja. Pääsyn paikkoihin, josta sai erikoisimmat varaosat ja sen tietotaidon, mitä jäsenillä ei ollut. Arkiston kokoelmat aeronautiikasta kuuluvat maailman parhaisiin. Ja sijainti Välisaarilla oli sikäli kätevä, että kun Pohjoismantereen Lex Mohram kielsi merirosvouden, saimme ostettua monta kolmekantista laivaa raaka-aineeksi. Ja niin, sain pari kertaa jopa Manun tekemään minulle laskelmia – se vaati kyllä omat rituaalinsa.”
Tawan katse vaelteli aluksesta toiseen. Telakan ilmalaivat olivat rauhanajan rakennelmia: optimistisemman ajan luomuksia. Niistä puuttui se tappava virtaviivaisuus tai pelkoa herättävä voima, joka suuren maailman sotakoneista huokui. Tawa oli välttynyt suurimmalta kontaktilta nazorakein sotavoimaan alkusyksyistä pommi-iskua lukuun ottamatta, mutta suuri sotalaiva Koi oli jyrissyt julman ukkosen lailla ja tuonut ymmärryksen siitä, mitä he todella olivat kohtaamassa. Kerran nazorakien ilmalaivasto oli torjuttu, mutta jo sen torjuntavoiton seuraamukset näyttäytyivät täällä syvinä arpina ja pitkänä puurtamisena.
”En pidä ajatuksesta, että jollekulle ulkopuoliselle tämän kaiken rakentaminen näyttäytyy jälkikäteen sotaan valmistautumisena”, Tawa sanoi. ”Se oli silloin vain elämää. Asiat johtivat toisiinsa. Mutta nyt meillä on laivasto, jolla käydä sotaa.”
”Synkimpinä hetkinä tuntuu, että sekin olisi parempi tulevaisuus”, Tongu huokaisi. ”Että meistä jäisi edes joku jälki, jota pohtia. Nazorakit koittavat pyyhkiä meidät historiasta. Mutta sotaan valmistautumista se ei ollut, päin vastoin. Sodan, siis Metru Nuin ison sodan, jälkeisessä maailmassa ajattelin, että yhteiseloa Klaania laajemminkin voisi yrittää rakentaa. Jotenkin levittää samaa ajatusta pidemmälle. Lähiseudut täällä ovat kuitenkin aika rentoja – Pohjoismantereella on monta mukavaa kauppalaa, ja Rumisgonessakin heppulit ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin täälläkin. Ja joitain merirosvoja lukuun ottamatta naapurit ovat suhtautuneet meihin hyvin, ehkä Klaanin avomielisyyden takia? Paikat Klaanin ulkopuolella ovat kuitenkin hyvin matoralaisia, elleivät sitten ole selvästi steltiläisläisiä tai skakdilaisia. Oikein missään ei ole samanlaista kuin täällä siltä kantilta. Paitsi jossain Odinalla, jossa sairaanhoitajatkin ovat rikollisia. Meillä on ollut jokaiselle jotakin, niin kuin mainosmies sanoisi. Mutta ei nazorakeille, ei ainakaan hyvällä.”
Toisessa seurassa Tawa olisi ehkä vältellyt seuraavan sanomista — mutta Tongu vaikutti turvalliselta henkilöltä jakaa tämä ajatus.
”Parempana aikana porttimme olisivat auki myös nazorakeille. Ei ehkä kaikille heistä, mutta niille, jotka tahtoisivat.”
”Onko kukaan meistä ikinä tiennyt, mitä yksikään niistä oikeasti tahtoo? Paitsi se heppuli, joka vaikuttaa ajattelevan nazorakin ja ei-nazorakin eron olevan vaatteiden määrässä. Mutta olen tietenkin samaa mieltä. Ei mikään laji ole pohjimmiltaan paha – meillä on siitä aika monta esimerkkiä! Manu ja Visokki nyt ainakin.”
Tawa kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tai no, totta kai Tongukin jo tiesi Kelvinistä. Oli turvallisempaa, että mahdollisimman moni komentoketjussa tiesi. ’Mahdollisimman moni’ ei valitettavasti tarkoittanut samaa kuin ’kaikki’. Tawa huomasi pysähtyvänsä miettimään, mitä Kelvinille mahtoi kuulua. Joko hän oli päässyt vaarallisten vesien toiselle puolelle, kauas imperiuminsa vaikutuspiiristä?
”Jos totta puhutaan, niin mietin nykyään aika paljon sitä, mitä jako ’meihin’ ja ’niihin’ tulee tekemään… no, meille”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Allekirjoitan kaiken kokouksessa sovitun ja uskon, että tiukempi sodanjohto auttaa meitä selviytymään tämän läpi. Ehkä silti…”
Tawa päästi ulos huokauksen, jota oli ollut pakko pitää sisällään kokouksen läpi.
”Ehkä silti olen edelleen sitä mieltä, että se naiivi ideaali, jolle tämä linnake rakennettiin on arvokas. Ja ehkä pelkään, minkälaiseksi sota tulee meidät vielä tekemään. Jos sallit suorapuheisuuteni, niin minusta Tahtorak ei muuttuisi yhtään kauniimmaksi ohjuksia lisäämällä, emmekä me yhtään viisaammiksi.”
”No niin! Naulan kantaan. Tuohon minulla on paljon, niin paljon sanottavaa, kun olen ajatellut sitä viime aikoina jatkuvasti. Kauniimmaksi – ei tosiaan. Eivätkä jo siellä olevat cordakpatterit ja rautalevyt, vaan rumemmaksi. Koitin toistella itselleni ja pojille, että nämä ovat sitten vain väliaikaisia – otamme ne pois, kun homma on ratkaistu. Tehtiin kaikki kiinnitykset muttereilla ja pulteilla, jotta ne voi irrottaa sitten rikkomatta rakenteita. Ajatus auttaa minua nukkumaan öisin – mutta se poiston päivä karkaa yhä kauemmaksi.”
Tongu viittilöi ylemmäs. Tahtorakin aseistus oli aluksen kokoon nähden melko mitätön – ainakin jos sitä vertasi vihollispuolen koneisiin. Mutta ne näkyivät silti.
”Silti oireet ovat syvemmällä”, suurempi keltainen jatkoi. ”Sanoit sen itsekin: Ideaali, jolle linnake rakennettiin. Oletko miettinyt, miksi ideaalille rakennettiin linnake – ei temppeliä, tai vaikka puutarhaa?”
”Meillä on tietty myös hyvin kaunis puutarha”, Tawa sanoi. ”Mutta niin. Kyllä meidän muurimme nousivat korkealle jo kauan ennen kuin nazorakien uhka oli käsinkosketeltava. Ja kyllä saaren matoralaiset ottivat minut vastaan suurena johtajana siksi, koska osaan kutsua ukkosen.”
Tawan kanohille nousi kuiva hymy.
”Toivottavasti muistakin syistä.”
”Kyllä minä uskon, että siihen oli muita syitä. Jos se olisi pelkkä ukkosen kutsuminen, niin kai kuka tahansa muukin toalainen olisi riittänyt.”
Tawa nyökkäsi Tongulle kohteliaasti ja antoi pienen hymyn. Kyllä hän oli ylpeä siitä, mitä oli tänne rakentanut — edes pieneksi hetkeksi. Juuri nyt oli vain mahdoton puskea pois pelottavaa kysymystä siitä, minkälaisen jäljen historiaan Toa Tawa jättäisi silloin, kun vain sodan aaveet vaeltaisivat läpi raunioiden.
”Siltikin – en voi olla miettimättä, onko tämän maailman asukkaiden ominaisuutena lähtökohtaisesti, että jos rakennamme jotakin, niin ympäröimme sen muureilla, joissa on ampuma-aukkoja ja isot vahvat portit. Matoralaiset muuttuvat toiksi ja saavat aseet, joita pitää sanoa työkaluiksi. No, nyt siitä on hyötyä. Alitajuista valmistautumista, ehkä. En tosiaankaan syytä sinua siitä. Ideaalisi on minunkin ideaalini, eikä se minusta ole naiivi. Mutta arvelitko jotain tällaista olevan tulossa, kun rakensitte klaanille nimenomaan linnoituksen, ensin puusta ja sitten kivestä?”
”Maailma on täynnä vaaroja ja vihamielisiä olentoja. Jälkikäteen minun on aika vaikeaa sanoa, mitä silloin vuosia sitten täsmällisesti ajattelin — mutta muurien tehtävä on suojella. Minä uskoin — ja uskon edelleen — että on paljon niitä, jotka kaipaavat suojelua. Miekkaan tarttuminen ei ole aina oikein, mutta haluaisin uskoa, että kilpeen tarttuminen on.”
”Niin kai. Menneiden spekuloinnissa on vielä vähemmän hyötyä kuin tulevien. Mutta tarkoitin toisaalta sitä, että muurien rakentaminen… on pois jostain muusta?”
”Niin”, Tawa myönsi. ”Kaikesta siitä kivestä saisi myös tietenkin taloja.”
”En minä sinällään ajattele, että se olisi ollut väärä valinta. Vielä vähemmän nykynäkökulmasta. Mutta ehkä jotkut näkevät sen haasteena. Että nämä muurit suojaavat jotain, josta emme halua luopua.”
Sen kuullessaan Tawa huomasi vältelleensä katsekontaktia Tongun kanssa lähes vaistonomaisesti. Tietäisitpä, hän ajatteli.
Jättiläinen huokaisi ja istuutui kontin päälle. ”Ja suojaavathan ne. Mutta minusta ne suojaavat lähinnä sellaisia asioita, joita ei voi saada omakseen väkivallalla. Yhteisöä. Yhtenäisyyttä, voisi joku sanoa. Porukkaa. Sen voi viedä meiltä pois miekalla ja terällä, mutta sitä ei saa omakseen… No, se meni syvälliseksi! Toisaalta taas muurit ovat torjuneet kaikki ne hyökkäykset, mitkä eivät ole tulleet, koska meillä on ollut ne muurit. Ehkä joku merirosvokuningas olisi kukistanut meidät yhdellä täyslaidallisella jo vuosikausia sitten. Muurit ovat antaneet meille aikaa, ja minun maailmani kannalta sillä on ollut hyvin paljon väliä. Tämän laivaston rakentamisen kannalta aika on ollut kaikkein tärkein resurssi. Muutama kymmentä vuotta keskittyä yhteen asiaan – mitä muuta sitä voi maailmalta pyytää? Jälkikäteen tajusin, että aika on yhtä kuin rauha: sota rikkoo rauhan ja pakottaa keskittymään muihin asioihin. Tässä ollaan.”
”Tässä ollaan”, Tawa toisti. Aivan jokaista ajatustaan Tawa ei sanonut ääneen, vaikka hän kunnioitti Tongun elämänkatsomusta.
Jo hetken Tawa oli ollut virallisesti Nimdan sirun kantaja — alkujaan aivan yhtä vastentahtoisesti kuin se suuri kenraali, jota hänestä oltiin nyt tekemässä. Tälläkin hetkellä yksi tämän järjettömältä vaikuttavan sodan synkistä siemenistä lepäsi hänen makuuhuoneessaan ja kuiski yöllä hänen korvaansa. Ja nämä muurit suojelivat yhteisöjä, ystäviä, karkureita ja pakolaisia, mutta kasvavissa määrin ne suojelivat myös suurta määrää voimaa, joka kyllä kykenisi hirvittävään väkivaltaan. Joka päivä ajatus sirun käyttämisestä sodan lopettamiseen tuntui vakuuttavammalta… mutta ei hän vielä voinut seistä sen takana. Samen varovaisuus aiheesta oli tarttunut.
Varmasti lähes jokainen, joka oli yrittänyt saavuttaa suuruuksia historian siipien havinassa, osasi perustella sen itselleen jollain ylevällä. Keskustelu Pyhän Äidin kanssa palasi ajoittain mieleen. Nimdan käyttäminen sodan lopettamiseen rauhanomaisin keinoin kuulosti ylväältä, mutta ihan yhtä paljon se voisi mennä kauhealla tavalla pieleen. Ja mikäli hän jättäisi jälkeensä verisen perinnön — Toa Tawan tragedian, Bio-Klaanin suuren joukkohaudan tai kymmeniä tuhansia kuolleita nazorakeja — paljastuisi kaiken tämän idealismin sydämestä jotain mätää.
Jos Telakan laivat tappaisivat tuhansia tulimeressä, oli yhtä kuin ne olisi aina tehty sitä tarkoitusta varten. Jos näiden muurien sisältä johdettaisiin silmittömän väkivallan aalto läpi saaren, se olisi lopulta syy sille, miksi ne oli rakennettu. Ehkä zyglakit olivat nähneet sen aina niin. Ja kaikki naiivi idealismi hautautuisi sen alle, mikä Sinisen Ussalin todelliseksi väriksi paljastuisikaan.
Tawa havahtui seuranneensa muutaman onu-matoralaisen puuhastelua moottorin parissa jo hetken. Hän kääntyi laatikolla istuvan Tongun suuntaan.
”Oliko sinulla joku erityinen syy, miksi halusit puhua tästä?”
”On, on”, Tongu sanoi. ”Se on kaikki tämä” – hän viittoili suurilla käsillä ympärilleen – ”asioiden valtava mittakaava! Nazorakeilla on isot joukot sotilaita, mutta niillä on myös valtavasti laitteita. Niillä on oma ilmalaivansa, Tulikärpänen, joka poltti Veljeskunnan saarelta kaiken elämän. Ja päälaiva, Rautasiipi, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta joka olisi tappanut minut ja satoja muita, jos olisimme evakuoineet Suurkylän veneillä. Ihmeellisiä koneita. Ja hirveitä, mutta tiedän kokemuksesta, että niiden takana on muutakin kuin suunnitelma kylvää kuolemaa ja tuhoa mahdollisimman tehokkaasti ja tarkasti. Näen sen niiden rautaan ikuistetuissa muodoissa: hengen palon. Joku välittää. Ja silti lopputulos on… irvikuva maailmasta ja elämästä.”
”En vieläkään aivan käsitä, että Veljeskunnan saari on poissa”, Tawa sanoi.
Olikohan nazorakien sotakoneet laittanut aluilleen joku Tongun kaltainen? Joku yhtä kauniita haaveita kasvatteleva? Oliko mahdollista, että se kaikki oli alkanut yhtä naiiveista ideaaleista, jotka olivat tulikosketuksessa vääristyneet — vai paljastuneet — sisimmissään mädiksi?
Jonkun idea oli ollut maalata Tawa Laivaston koneen kylkeen. Se oli näyttäytynyt niiden pienten käsien tekemänä hellyyttävänä, imartelevana jopa… mutta harvoin Tawa meni nukkumaan ilman ajatusta siitä, että sekin kone saattaisi minä tahansa päivänä kylvää kuolemaa ja kauhua vihollisten riveissä hänen hymyilevät kasvonsa kyljessään.
He eivät olleet tasa-arvoisia Keetongun kanssa. Tällaisten ajatusten jakaminen ei tuntunut oikeutetulta. Siihen pysähtyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta, koska Keetongu jatkoi:
”Me puhuimme tuolla ylhäällä äsken sissijoukoista, ja Lohrakeista, Troopperin katoamisesta. Tarkasti kohdistetusta, mutta kuitenkin aika pienistä voimista. Laivastolla ei ole valtavasti tulivoimaa… Mutta voimaa sillä on. Uskomattoman suurta voimaa vaati tuollaisten massojen nostaminen ilmaan. Pitää uskotella kappaleille, että ne ovat mieluummin ilman ylä- kuin alapuolella, heh! Valtava voima hyppysissämme, sitä se on. Kai niitä voisi jotenkin käyttää yhteiseen hyvään… kai niitä jotenkin pitäisi käyttää?”
”Kai niitä jotenkin pitäisi käyttää”, Tawa mutisi. Nimdan sirun sininen hehku piinasi. ”Onko sinulla jotain uusia ajatuksia?”
”Näitä on vaikea punnita. Kun meillä oli viimeksi isompi tällainen kokous, niin Guardian sanoi… ’Yksi osuma Rautasiivestä lentävään Tahtorakiin ja se on siinä’. Ja, no, tälle sotaporukalle Geen sana on laki, kuten tiedät. Ja minäkään en voi kyseenalaistaa hänen näkemystään kevyin perustein, kun ollaan käyty siellä Nynrahilla ja ties missä. Mutta sitten taas toisaalta, yksi osuma Rautasiivestä Telakkaan, niin se on siinäkin. Ilman yrittämistä. Ja monelta suunnalta raportit sanovat samaa, että Rautasiipi ei ole ihan lähivesillä. Näissä isoissa koneissa on se haittapuoli, ettei niitä voi piilottaa.”
Tawa ei ollut ollut siinä surullisenkuuluisassa kokouksessa, jossa Tongu oli tätä ehdottanut, mutta kyllä hän oli siitä kuullut. Kaikkialle ei hänkään pystynyt venymään. Tai ehkä pystyisi, jos hän vihdoin päättäisi hyväksyä sen, että hän voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
Ei. Se oli aivan liian hankala ajatus tähän soppaan. Jo se, että Xelakaan ei ollut perillä hänen kaksoisolennostaan oli vaatinut melko urhoollista suoriutumista aikataulutuksessa. Puhumattakaan siitä täydestä farssista Tagunan kanssa, joka hävetti häntä niin paljon, että hän oli valmis uskomaan Tagunan lähteneen livohkaan Kapuran kanssa edes osittain sen takia.
Siinä oli toinen ajatus aivan toiselle päivälle. Tätä meneillään oleva sota kai oli. Se vääristi kaiken, kurotti juurensa jokaiselle tasolle… ja hänen piti olla niillä kaikilla. Oli mystillinen taso, jossa sininen hohde, Totuuden pelottavat sanat ja selittämätön kaksoisolento saivat hänet joka päivä tuntemaan kahlaamiensa vesien syvyyden. Oli yhteiskunnallinen taso, jossa jokainen kokous, päätös ja keskustelu kulki edes paperilla hänen leimasimensa ja hyväksyntänsä läpi, halusi hän tai ei.
Ja sitten oli vielä henkilökohtainen taso muun muassa siitä, että nyt kyseenalaistettiin päätöksiä ja valintoja sellaiselta henkilöltä, josta Tawa välitti hyvin, hyvin paljon, ja jonka olinpaikasta hänellä ei ollut ollut kuukauteen tietoa. Kyllä se sattui edelleen. Tawa tunsi kurkunpohjallaan jotain, jolle ei ollut nyt oikea hetki.
Jos kaikki jatkuisi tähän tapaan, ehkä Tawa halkeaisi kahtia uudestaan. Ehkä sitten hänellä olisi vihdoin aikaa käsitellä kaikki kerralla.
Ei, Tawa toisti itselleen. Tämä ajatus oli, jos mahdollista, vielä tyhmempi kuin Nimdan käyttäminen.
”Olen tietoinen siitä, mikä Geen kanta oli”, Tawa lopulta sanoi. ”Ymmärrän hänen huolensa. Ja olen käynyt päässäni läpi monen monta kertaa myös sitä ajatusta, jonka esitit: entä jos vain pakenemme ja annamme linnakkeen Allianssille. Ylpeydestä luopuminen ei olisi minulle kovin vaikeaa, mutta näen miten se voisi loppua kymmenellä eri tavalla, joita en halua edes kuvitella. Kuitenkin… sanoit, että Rautasiivestä ei ole ollut havaintoja?”
”Niin. Me teemme kuitenkin tiedustelulentoja, ja sellainen laiva näkyy tasaisella merellä kauas. Hautajärven pommituksen jälkeen olen pitänyt yhden Lohrakin kahdesti viikossa kaukoputkenkantaman päässä siitä, ja Ämtur on tehnyt Ilmaraptorilla voitavansa. Se hävisi puolitoista viikkoa sitten itään pois pikkualusten kantamalta. Ja onhan se mahdollista, että se on vain jossain piilossa väijyttämässä, jos alamme liian rohkeiksi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että sellaisen aluksen haltija toimisi niin – että sillä olisi mitään pelättävää. Eihän meillä ole mitään, millä taistella sitä vastaan.”
”Kuulostaa kieltämättä myös yhtä mahdolliselta, että se olisi vain ansa. Mutta… aika erikoista, joka tapauksessa.”
”Enkä minä enää mieti linnakkeen antamista Allianssille. Paristakin syystä. Toisaalta siksi, että osa pohjoisen evakoista on jo jotenkuten kotiutunut, ja haluaa jatkaa taistelua kanssamme, saada menetetyn kotinsa takaisin. Tilanne on vähemmän kaoottinen kuin viime kerralla. Toiseksi se johtuu Geestä. Ei siitä, mitä hän sanoi… vaan siitä, ettemme nyt voi jättää häntä sinne. Hän voi olla kuollut, juu, mutta tavallaan hän on myös esimerkki. Sen miehen karisma kattaa koko saaren.”
Tawaa teki mieli kiittää Keetongua siitä, että hän sanoi ääneen sen, mitä hän ajatteli. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti. Kuinka pitkään he vain vielä joutuisivat odottelemaan uutisia rintamalta?
”Mutta enimmäkseen se johtuu siitä, että koko väestön evakuoiminen vaatii niin paljon järjestelyä ja säätöä, että nazorakit saavat tietää siitä ja ne ovat valmiita. Rautasiiven ei tarvitse kuin olla jossain pitkän kantamansa sisällä pakoreitistä, niin ne saavat meidät – ja Tulikärpänenkin on todellinen uhka, jos meillä on alukset täällä täynnä väkeä.”
”Jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä enemmän.”
”Se on periaatteessa vain ilmapallo, jossa on liekinheitin ja sata tapaa räjäyttää itsensä.”
”Ja kokonaisen ekosysteemin tuhoaja”, Tawa sanoi synkästi. ”Vaikka epäonnistuittekin sen tuhoamisessa, en tiedä mitä muuta voimme kuin yrittää.”
”Niin, kyllä sen tuhovoima kauhistuttaa minuakin, mutta se on vastuuttomampi kone kuin Rautasiipi. Ilmapallot ei koskaan toimi, kokeiltu on. Siinä on oman tuhonsa avaimet, se on torakoiden Nimda.”
Tawa pakotti itsensä olemaan reagoimatta siihen näkyvästi. Tongulla oli kauhistuttavan osuvasti Tawan ihon alle meneviä tapoja ilmaista asiansa henkilöksi, joka ei tiennyt totuutta. Mitenköhän lempeä keltainen jätti suhtautuisi, jos Tawa kertoisi harkitsevansa sirun käyttöä harva se päivä?
Tongu naurahti kolkosti. ”Ideaalista huolimatta ajattelin pelata vähän niiden peliä”, hän lisäsi. ”Toimia röyhkeästi, toimia nopeasti, ja palata asemiin. Hyödyntää avausta. Saisimme Tahtorakiin sanotaanko neljä-viisisataa sellaista, jotka eivät tosiaankaan halua olla täällä. Kyllä siihen enemmänkin mahtuisi… Eikä siitä saa turvallista mitenkään… mutta jos pidämme asian salassa edes omalta väeltämme viime hetkeen asti, matkaamme lähimpään järkevään satamaan ja palaamme hetimiten takaisin, saisimme koko jutun hoidettua alle vuorokaudessa. Ja uskon, etteivät torakat saa järjestettyä Tahtorakia pudottavaa keskitystä siinä ajassa.”
”Satamaan? Onko sinulla jo paikka mielessä?”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tongu näytti jotenkin arkipäiväisellä tavalla epävarmalta tai jopa nololta. ”Noo… Rumisgone ei ole tukevin liittolaisemme, mutta hittolainen, kuka näinä päivinä olisi? Paikka on täynnä merirosvoja, mikä tarkoittaa laittomuuksia, mikä tarkoittaa aseita. Ruokaa siellä on myös, niin kuin kaikkialla. Eikä niillä ole mitään seulaa tulijoille, joita houkutella paheilla. Joo, se ei osaltaan miellytä minuakaan, tämän keskustelun takia eikä muutenkaan, mutta aseille olisi käyttöä. Evakot sinne, ja irti lähtevä vaarallinen kama meille. Rahalla me teemme juuri nyt harvinaisen vähän. Ja uskoakseni Klaaniin on kertynyt joitakin harvinaisempia kuriositeetteja ja taideaarteita, joiden todennäköisin tulevaisuudenkuva on päätyä Gaggulabion rasvaisten näppien kautta Xian huutokauppoihin.”
Sotatilan aikana Tawa oli käynyt kirjeenvaihtoa muutaman välisaarelaishallitsijan kanssa ehdottaen ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Kaksi eri hallitsijaa oli kieltäytynyt yhteistyöstä Bio-Klaanin kanssa, koska nämä ”eivät halunneet asioida merirosvojen kanssa”. Juuri nyt tätä miettiessä harhaluulo Bio-Klaanista merirosvokaupunkina ei ollut aivan niin hataralla pohjalla kuin Tawa olisi halunnut.
”Sanon nyt varmasti asioita, jotka tiedät, mutta koen tarvetta sanallistaa ne silti. Ottaisimme valtavan riskin. Tahtorakin menettäminen olisi suuri isku, vaikka emme pakkaisikaan koko kaupunkia sen sisälle.”
”Se on menetetty jo, jos se ei koskaan lennä. Ja minulle minimimiehistökin on arvokkaampi kuin alus.”
”Ymmärrän sen kyllä”, Tawa sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi hyvin, kuinka raskaasti Telakan jättiläinen otti Laivaston menetykset.
”Se on riski… mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ruoka tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, ja tällaisten tekeminen aliravittuna on paljon vaikeampaa. Minä uskon, että me olemme nyt jonkinlaisessa taitekohdassa: vielä yhtenäisiä mutta kurjuutta edessä. Ja Rautasiiven reitteihin emme voi vaikuttaa, emmekä toivoa, että se katoaisi kokonaan.”
Tawan lyhytaikainen mutta hyvin vaiherikas visiitti Rumisgoneen joitakin vuosia sitten muistui mieleen juuri kaivelematta. Rommin, tervan ja ruudin tuoksu palauttivat lähes aina sinne. Adminkunnan diplomaattinen vierailu paikallisen merirosvoruhtinaan palatsiin oli päätynyt juopotteluun, huutamiseen, ampumiseen ja juoksemiseen. Merirosvoruhtinaan surmaajana Ämkoo oli saanut nauttia viitisen minuuttia Rumisgonen herruudesta ennen kuin noin sadan merirosvon valtaistuinhaasteet olivat pakottaneet heidät lopettamaan vierailun ennenaikaisesti. Tawa piti tuoreita pistokkaita siinä pullossa, joka kädessä hän oli juossut pakoon.
Tämä kaikki takaraivossa sai idean kuulostamaan vielä vähän hullummalta. Mutta hulluja olivat ajatkin.
”Oletko vielä suunnitellut tätä pidemmälle? Keitä matkalle lähtisi, kuinka paljon resursseja tarvitsisitte? En aio tyrmätä tätä välittömästi, mutta toivon että tämä tehdään hyvin varautuen.”
”Olen aika pitkällä teknisen puolen kanssa”, Tongu sanoi. ”Eli helpon puolen. Me saisimme otettua kolmesta kuuteen sataan riippuen lähtijöiden koosta ja lajista. Sellaisia, joita ei kiinnosta taistella saaren puolesta, tai jotka eivät pysty, tai jotka pelkäävät jo kuollakseen. Vaikein asia olisi se, että lähtijöitä olisi enemmän, ja joutuisimme valitsemaan. Siinä tarvitsen apua… Mutta sille emme voi tehdä paljoakaan etukäteen. Minusta onnistumisen avain on salaus, ja me emme voi olla julkisia ja salaisia samaan aikaan. Ja siinä, luulen, on idealismin joustettava. Minä ehdotan, että kerromme asiasta kaupungilla kuusi tuntia ennen lähtöä. Rumisgoneen emme kerro mitään etukäteen. Ja suljemme kaikki klaanin ulkopuolelle viestivät kanavat ilmoituksen ja lähdön välille. Ja sitten lennämme…”
Tongu hymyili surumielistä, mutta kuitenkin aivan aitoa hymyä.
”Toisin sanoen tarvitsen päiväksi jotakuinkin täydet admin-oikeudet, kaikkien modejen työpanoksen kuudeksi tunniksi, ja ihan helvetisti käteistä. Evakoillekin pitää maksaa joku avustus, jotta he pääsevät Rumisgonesta eteenpäin. Mutta vain vähävaraisille, rikkailta pirulaisilta kiellämme omaisuuden maastaviennin. Ja aseiden. Ehkä ne satamassa laivojansa pitävät kauppakiltalaiset suostuvat vaihtamaan paattinsa menolippuihin.”
Tawa pysähtyi aloilleen. Telakan metallinen kolina ja pihisevät putket eivät tarjonnut intiimeintä ja rauhallisinta ympäristöä näin järisyttävän ehdotuksen käsittelyyn.
”Pyydät nyt aika paljoa”, Tawa sanoi. ”Ja tämä on kovempaa uhkapeliä kuin mikään, mitä olemme sodassa tähän asti tehneet. Ihannetilanteessa keskustelisin tästä ensin kaikkien adminien kesken, mutta… se ei ole mahdollista.”
Ämkoo valapatto, Gee kateissa, Visokki sairaslomalla. Nyt hän oli Bio-Klaanin yksinvaltias.
Tai kaksinvaltias, hän naurahti mielessään.
Hän voisi tehdä tämän päätöksen tässä ja nyt, jos haluaisi. Se tuntui uskomattoman kauhealta.
”Vaikka Ämkoo ei olisikaan vaihtanut numeroaan, niin en silti soittaisi ja kysyisi. Hah hah.”
Tawa hymähti lähinnä kohteliaisuudesta.
”Kuinka nopeasti uskot, että saisitte lähtövalmistelut tehtyä?”
Jätti kävi läpi mielessään olevaa moniportaista listaa. ”Tarvitsemme kolme-neljä päivää. Riippuen siitä, menemmekö yöllä vai päivällä. Ja tämän puolen valmistelujen aikana modejen, ja, no, sinun ja Visokin pitäisi pohtia muutamaa oleellista kysymystä: Miten valitsemme pakolaiset? Mitä olemme valmiita myymään? Millaisia ruoka- ja asevarusteita meidän kannattaa hankkia? Kuinka selvitämme, ketkä pakolaiset tarvitsevat avustusta ja keiltä voi kansallistaa omaisuutta yhteiseen hyvään? Tahtorakin lämmittämiseen menee pari päivää, ja silloin lähtö on täällä ilmiselvä, mutta saan piilotettua savun ja sen sellaisen.”
Tongu katsoi johtajaansa suoraan silmiin. ”Ja yhden asian haluan korjata. En pyydä sinulta aika paljon – pyydän niin paljon kun voin. Mutta usko minua: Olen miettinyt tätä. Jos emme kokeile, kadumme sitä lopun elämäämme, eikä se ole kovin pitkä katumus. On ääneen sanomaton fakta, että tällä saarelle on enemmän nazorakeja kuin meikäläisiä, kaikki matoralaiset mukaan luettuna. Troopperi ja Suga eivät niitä pysäytä, vaikka tekisivät kaiken täydellisesti.”
Tawa katsoi keltaista jättiläistä takaisin tämän ainoaan silmään. Tarinat sanoivat, että Keetongun kaltaiset kykenivät näkemään suoraan muiden sieluun. Jollain tapaa se oli helppo uskoa — jätissä oli tiettyä vilpittömyyttä ja herkkyyttä, joka teki tälle puhumisesta helppoa… ja valehtelemisesta vaikeaa.
”Minä tarvitsen valitettavasti mietintäaikaa. Joudun keskustelemaan tästä Visokin ja ainakin Samen kanssa.”
”Se on oikein ja kohtuullista. Pyydän, että pidätte asian toistaiseksi kolmenne sisäisenä. Minä olen puhunut tästä vain Tehmutille. Nähdään kahviossa ylihuomenna kymmeneltä? Jos se aika on riittävä… Rautasiipi voi matkata päivä päivältä kauemmaksi Klaanista, mutta se voi matkata myös jo takaisinpäin.”
Tawa nyökkäsi. ”Aivan totta. Mihin ratkaisuun ikinä sitten päädymmekään, ei taida olla aikaa odotella liikaa. Pyydän Xelaa tarkistamaan kalenterini, mutta uskon että voin luvata vastauksen siihen mennessä joka tapauksessa.”
Tawa ja Keetongu siunasivat toisilleen kohteliaat nyökkäykset ja alkoivat kävellä omiin suuntiinsa. Tawa takaisin keskikaupunkia päin, Keetongu kohti suurta lentävää silmäteräänsä.
Seistiin jälleen suurten valintojen edessä, eikä hyviä vaihtoehtoja ollut. Yhdellä päätöksellä Tawa voisi joko pelastaa monta sataa henkeä sodalta ja parantaa Klaanin mahdollisuuksia… tai tuomita heidät vetiseen hautaan. Se, että Keetongu oli valmiina ottamaan vastuun tuntui kuitenkin siltä, että suunnattoman raskas taakka ei levännyt vain hänen olkapäillään.
Ajatus oli pysäyttävä. Pako tästä kaikesta? Kuka sellaisen voisi edes ansaita? Miten sellainen valinta edes tehtiin?
Sinisen Ussalin ihanne seisoi tienristeyksessä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä Tawa sydämessään tunsi — historia tulisi muistamaan vain sen, kuka valinnan teki, ja mitä siitä seurasi. Pakoon lentäminen kuulosti harmillisen hyvältä idealta myös hänelle, mutta hän tiesi ettei voisi katsoa itseään peiliin, jos tekisi niin. Uusi pelko myös nosti päätään — ketkä hänen alaisistaan olivat niitä, joilla selviytymistahto ohitti lojaaliuden? Ketkä jäisivät sille matkalle? Ja voisiko heitä oikeastaan edes syyttää siitä?
Linnakkeen valtiattaren viitta tuntui juuri silloin erityisen raskaalta kantaa.
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
