Avainsana: taistelu

  • Trooppinen saari: Sen pituinen se

    Sukellusvene

    Snowie oli palannut sukellusveneen käytävällä nuokkuvan Mäksän luo. Lumiukko istahti silmänsä sulkeneen ilman Toan viereen ja tapitti tätä odottavan näköisenä. Hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen Ämkoo avasikin silmänsä.

    ”No?”
    ”Aiotko jatkaa?”
    ”En.”
    ”Kiiiiltti.”
    ”Hmph.”

    – – –

    Sateen pahoinpitelemä kallioiden ympäröimä savimaa osoittautui hyvin upottavaksi. Vihreä Toa asteli varovasti pitkin kuramaasta pilkottavia kiviä, pysytellen täten upottavan maan ulottumattomissa. Välillä ilman Toa oli vähällä liukastua, sillä kiviä ei ollut lainkaan helppo havaita iltahämärän laskeutuessa maaston ylle.

    ”Herka, olen täällä!”, Ämkoo huusi pimeyteen. Vastausta ei kuulunut.

    Ämkoo kirosi hiljaa mielessään. Typerä tulipää oli haastanut hänet kaksintaisteluun, vaikka lopputulos oli jo selvä. Ja missä Herka edes oli? Kaksintaistelupaikaksi sovittu ikivanha louhos epäilytti Ämkoota siinä missä myös vastustajan puuttuminenkin. Jokin oli vialla.

    Äkkinäinen jyrähdys sai Ämkoon miltei horjahtamaan nurin. Toa ehti juuri ja juuri väistää takaansa hyökänneen valtavan rahin iskun. Kuma-nui syöksyi Toaa kohti valtaisan hammasrivistönsä kera.

    Ämkoo karjahti ja keskitti elementti-iskun suoraan kohti rahin suurta päätä. Olento ei kuitenkaan välittänyt iskusta vaan paiskasi Toan maata vasten. Sitten Kuma-nuin eturaajat painoivat Ämkoon rintapanssaria, saaden Toan uppoamaan koko ajan syvemmälle saveen.

    ”Kas, sinä tulit”, kuului Herkan ääni kallioiden päältä.
    ”Kiroan sinut, saasta!”, Ämkoo sai sanotuksi pistävän kivun vallatessa vihreän Toan kehon. Kuma-nui valmistautui syömään saaliinsa.

    Herka ei vastannut. Kateuden rappeuttama tulen Toa katseli ilmeettömänä valtavan rahi-pedon toimia.

    – – –

    Lumiukko tuijotti Mäksää ihmeissään.

    ”Menikö hän niin pitkälle?”
    ”Meni”, Ämkoo vastasi ja laski katseensa lattiaan.
    ”Mitä sitten tapahtui?”

    – – –

    Ämkoo taisteli kaikin voimin suuren rahin voimia vastaan. Ihme kyllä, Toa sai toisen kätensä vapaaksi ja vei tämän nopeasti miekkansa kahvalle.

    Herka ei ollut uskoa silmiään kun Ämkoon miekka upposi syvälle rahi-pedon kaulaan. Olento karjui raivoissaan ja syöksähti sitten pois Ämkoon päältä. Ilman Toa nousi seisomaan huohottaen äänekkäästi.

    ”Noniin”, Ämkoo aloitti. ”Tule tänne.”

    Herka ei ehtinyt vastata. Ämkoo ampaisi juoksuun ja pääsi pitkällä elementtienergian siivittämällä loikalla Tulen Toan vierelle.

    – – –

    Herka toipui nopeasti järkytyksestä ja taisteli raivoisasti minua vastaan. Olin hänelle kuitenkin liian vahva vastustaja, huolimatta Kuma-nuin minulle aiheuttamista vammoista. Lopulta paiskasin tulen Toan samaan saviloukkoon johon tämä oli itse hetki sitten minut huijannut.

    – – –

    Herka sai juuri ja juuri henkeä pudottuaan korkean jyrkänteen huipulta suoraan upottavaan savivelliin. Toa rimpuili ja karjui, yrittäen epätoivoisesti nousta ylös. Herkan liikehdintä kuitenkin vain nopeutti uppoamista.

    Silloin Kuma-nui tuli taas esiin. Haavoittunut rahi näki maassa rimpuilevan olennon, syöksyi tätä kohti ja käytännössä katsoen talloi tämän hengiltä. Toan karjunta hiljeni ja päättyi lopulta kokonaan.

    Ämkoo ei vaivautunut edes katsomaan. Hän oli jo hetki sitten kääntynyt loitommas ja lähtenyt kävelemään sinne, missä oletti muiden tiimiläisten olevan.

    – – –

    Leiriin päästyäni sain huomata, että kaksi tiimiläistäni eivät olleetkaan siellä. Sateen pehmittämään maahan jääneet jäljet antoivat olettaa kaikista pahinta. Seurattuani niitä hetken aikaa löysin Atyan ja Tharkonin sieltä, missä olin juuri itsekin ollut.

    – – –

    Tharkon polvistui maassa makaavan ruumiin vierelle ja katseli tämän saamia vammoja. Useat miekan aiheuttamat viillot kertoivat oitis, että Toan kuolema ei ollut pelkästään Atyan juuri surmaaman rahin syytä.

    Atya kääntyi katsomaan louhoksen laidalle ilmestynyttä hahmoa. Ämkoo katsoi johtajaansa suoraan silmiin.

    ”Miksi?”, Atya kysyi kylmästi. Ämkoo ei ollut varma, mitä vastaisi.
    ”Se oli hän. Hän haastoi minut ja-”
    ”Miksi sinä suostuit?”
    ”Minä-”
    ”Anna miekkasi.”
    ”Mitä?”

    – – –

    Atya teki minulle hyvin selväksi, että en ollut enää osa ryhmää. Olin hänen mukaansa väärinkäyttänyt voimiani, enkä siksi ollut enää kelvollinen kantamaan turagan minulle lahjoittamaa miekkaa, taikka edes kuulumaan Atyan johtamaan Toa-tiimiin.

    – – –

    Snowien ilmettä oli vaikea määritellä. Lumiukon pään sisällä vallitsi Ämkoon arvion mukaan tällä hetkellä jonkinlainen hyvin hämmentävä ja ristiriitainen tunnetila.

    ”Tiedän tehneeni väärin”, Ämkoo sanoi lopulta.
    ”Tuota… Miekkahan oli yhä sinulla?”, Snowman kysyi hieman epäröivällä äänellä.
    ”Ah, niin. Minä en totellut.”

    – – –

    En antanut miekkaa takaisin, vaan pakenin. Atya ja Tharkon eivät saaneet minua pysäytettyä, sillä olihan minulla ilman elementtivoiman lisäksi käytössäni yhä vieläkin kantamani kanohi Miru. Pakenin saaren rannalle ja loittonin sitten merelle veneellä, jolla yleensä taitoimme yhdessä matkaa.

    Samalla kun elementtikykyni puhalsivat tuulta veneen purjeisiin, mietiskelin ankarasti tulevaisuuttani koskevia asioita. Mitä tekisin? Käytännössä katsoen murhasin entisen tiimitoverini, minut erotettiin ryhmästäni ja kaiken lisäksi varastin legendaarisen aseen. Oliko minulla edes oikeus elää?

    Päiväkausia matkattuani olin tehnyt päätökseni. Vaikken enää ollut osa Atyan ryhmää, saatoin silti tuoda maailmaan vielä paljon oikeutta. Aloin kiertelemään eri saarilla ja mantereilla, auttaen matkani aikana useita matoran-tahoja. Näiden matkojen aikana sain myös itselleni läjäpäin uusia vihollisia, joista merkittävin…

    – – –

    ”Makuta?”, Lumiukko arvasi. Ämkoo virnisti.
    ”Niin”, ilman Toa vastasi. ”Vietin pitkän ajan eräällä saarella, joka kärsi paikallisen Makutan hirmuvallasta. Moneen kertaan onnistuin kuin ihmeen kaupalla vesittämään tämän suunnitelmat ja pelastamaan paikalliset matoranit. Vihollisuutemme huipentui lopulta kaksintaisteluun.”
    ”Silloin sait haarniskasi?”, Snowie jatkoi arvailuaan. Mäksä vastasi nyökkäämällä.
    ”Siitä taistelusta riittäisi tarinointia pitkäksi aikaa. En kuitenkaan aio syventyä nyt siihen, vaan kerron mitä sen jälkeen kävi…”

    – – –

    Kanohi-haarniska. Makutan kanssa tapahtuneen yhdistymisprosessin aikaansaama keho, joka mahdollisti kuuden kanohi-kyvyn samanaikaisen hallinnan. Uudet voimani kartuttivat mainettani pitkin maailmaa ja lopulta Atya sai kuulla tästä.

    Lienee selvää, että entinen johtajani ei pitänyt kuulemastaan. Seurasi viikkojen mittainen ajojahti, ja lopulta Toa Atya haastoi minut kaksintaisteluun saarella, joka sattumalta sijaitsi aivan Klaanin saaren lähettyvillä.

    Taistelin vastahakoisesti entistä johtajaani vastaan. Atya sen sijaan taisteli tappaakseen, olinhan sentään hänen mukaansa tappanut Herkan ja ryöstänyt jotain mittaamattoman arvokasta. Pitkä taistelu jatkui jatkumistaan, eikä Atya saanut surmattua minua.

    – – –

    Saaren kylmä ja kivikkoinen ranta sopi loistavasti lohduttoman taistelun tapahtumapaikaksi. Päättäväinen veden Toa nousi yhä uudestaan epätoivoiseen hyökkäykseen, jonka Ämkoo sai kuitenkin torjuttua. Makuta-voimat hidastivat Ämkoon väsymistä, ja useat kanohi-voimat tekivät hänestä muutenkin vahvan vastustajan väsyneelle nais-Toalle. Edes Atyan valttikortiksi muodostuneet miekkatekniikat eivät auttaneet Ämkoota vastaan, sillä olihan ilman Toa käynyt aikoinaan saman taistelukoulutuksen kuin Atya.

    ”Lopeta!”, Ämkoo karjui maassa makaavalle siniselle Toalle. ”Et voi voittaa minua!”
    ”Lopetan vasta kun kuolen”, Atya sanoi raskaalla äänellä ja pakottautui seisomaan. Toa syöksi Ämkoota kohti mittavan vesipyörteen, jonka Ämkoo kuitenkin väisti vauhdikkaalla loikalla.
    ”En halua tappaa sinua”, Ämkoo murisi ja laski asettaan. ”Minulla ei ole mitään sinua vastaan.”
    ”Tapoit jo yhden meistä. Mikä minun surmaamisessani sitten olisi niin vaikeaa?”, vastasi Atya kitkerään sävyyn ja kohotti katanansa. Sitten tämä syöksyi vielä kerran Ämkoota kohti ja iski.

    Miekat kalahtivat yhteen ja löivät sinistä kipinää. Pian sen jälkeen Ämkoon tähtäämä potku heitti Atyan kauemmas, ja Toa putosi mataliin ranta-aaltoihin. Atya jaksoi tuskin nousta seisomaan, ja nainen huohottikin kiivaasti polviasennossa, sulkien silmänsä.

    ”Olkoon sitten niin”, Atya sanoi.
    ”Mitä?”, Ämkoo ehti vastata, mutta hiljeni sitten silkasta järkytyksestä.

    Veden Toa Atya survaisi miekkansa läpi oman rintakehänsä. Nainen huusi, kiskoi miekkaa ylemmäs ja repäisi sen sitten irti rintapanssaristaan. Toan veri värjäsi rantakivet tummemmiksi samalla kun Atya katsoi Ämkoota viimeisen kerran.

    ”Mitä sinä…”, Ämkoo sai sanotuksi, mutta sanat juuttuivat Toan kurkkuun.”
    ”Sovitan rikoksesi, jos sinä et itse sitä kerran tee”, Atya vastasi ja yskäisi verta.

    Ämkoo tuijotti kun Atya lakkasi hengittämästä. Naisen ruumis kaatui hitaasti maahan ja sitten oli aivan hiljaista.

    – – –

    Lumiukko ei osannut sanoa mitään. Snowie vain tuijotti Ämkoota, jonka surumielinen ilme oli Snowien silmissä jotain aivan uutta.

    ”Hän tappoi itsensä”, Ämkoo toisti. ”Minun takiani.”
    ”Öh”, Lumiukko sai sanotuksi, yrittäen keksiä jotain lohduttavaa tai filosofista. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään.
    ”Niin”, Mäksä sanoi. ”Sen pituinen se.”

    Ilman Toa nousi seisomaan ja taitteli hetken niskaansa. Sitten tämä lähti tarpomaan kohti aluksen peräpäätä, ilman mitään sen kummempaa syytä.

    ”Tharkon haki Atyan ruumiin pois”, Ämkoo totesi jostain kauempaa. ”Emme vaihtaneet sanaakaan, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.”

    ”Hän siis elää?”, Snowie sai kysytyksi.
    ”Ehkä”, Mäksä vastasi ja katosi sitten sukellusveneen syövereihin.

    [spoiler=Spöilerssön]Tätä minä kutsun hätiköidyksi viestiksi.[/spoiler]

  • Valottujen suosekoilu osa 19: Paino-ongelmia

    Järvi, sisämaassa

    Umbra ja Glatorianking, sekä Umbran Fikou tutkailivat kuusen latvasta Zyglakien tukikohtaa. Joukkio oli päättänyt päättänyt tutkia ennen kuin hutkia, koska Zyglakit olivat vaarallisia olentoja, ja heillä oli ulottuvuusporttitykki. Umbra oli huomannut erään vakoiluoperaationsa aikana että valkomusta, yksisilmäinen Zyglak, nimeltään Flygel käytti usein tykkiä, muiden huomaamatta. Tämä oli hyvä tieto, koska tykillä ei ainakaan olisi mitään erikoislaatuista vartijointia.

    Joukkion alapuolella, muutama Zyglak kiiruhti veteen. Olennot hyppäsivät mutaveteen ja sukelsivat linnoituksen uumeniin. Tätä kolmikon pitäisi soveltaa tehtäväänsä.

    Umbra oli pannut merkille Zyglakien vedenpuhdistamogeneraattoripatolaitoksen, joka oli rakennettu toisen laskujoenhaaran eteen. Yhdellä vakoiluoperaatiolla, Umbra oli kohdannut Kirilä kantavan Matoranin, joka oli päättänyt kostaa Zyglakeille, koska nämä olivat saastuttaneet hänen kylänsä juomaveden ”puhdistamon” avulla. Matoran oli lähtenyt omille retkilleen, kehittelemään suunnitelmaansa vihollistensa tuhoamiseen.

    ”Meidän on aika lähteä veteen”, Umbra sanoi, hypäten alas puusta. Käyttäen painvoimakykyjään, Matoran sai laskeuduttua ääneti. Qewa laskeutui seittinsä varassa alas puun oksalta ja Umbra käytti voimiaan Glatoriankingiin, joka putosi puun oksalta. Valkoinen Toa putosi hiljakseen maahan, lähes ääneti.

    ”Kiitos painovoimavoimiesi, en rysähtänyt maahan”, Gekko kiitti.

    ”Ole hyvä vain kaveri. Mutta nyt meillä on kiire. Ties mitä Flygel on saanut selville aseen käyttötarkoituksista”, Umbra kertoi ja lähti johdattamaan ystäväänsä veden ääreen.

    Muta lätisi kaksikon jalkojen alla kun he kävelivät kohti vettä. Fikou peitti jaloillaan heidän jälkensä, etteivät Zyglakit saisi selville tunkeilijoita.

    ”Olet ovela pieni Fikou”, Gekko sanoi Qewalle, joka hyppi mudassa.

    ”Nyt tarkkana, Glatorianking”, Umbra sanoi. Matoran laski mustan jalkansa mutaiseen ja kylmään järviveteen. Vesi ei tuntunut kauhean houkuttelevalta, mutta mitä muutakaan toivoa hänellä olisi löytää tiensä takaisin kotiinsa.

    Ollen pian kaulaansa myöten vedessä, Umbra hoputti Glatoriankingiä tulemaan perässään. Valon Toa laskeutui veteen, katsoen haikeasti metsää. Jos hän kuolisi tänne veden alle, ruumista ei löydettäisi varmaan koskaan.

    Fikou hyppäsi viimeisenä veteen. Arasteleva hämähäkki ei ollut mikään Boggarak, joka olisi omiaan vedessä. Seuraten kuitenkin uskollisesti isäntäänsä, hämähäkki hyppäsi veteen. Keltainen hämähäkki sukelsi veteen ja keräsi ilmakuplia päänsä ympärille, jonka jälkeen Rahi kiinnitti ne paikoilleen hienonhienolla seitillään. Tämä riittäisi Rahille joksikin aikaa.

    ”Seuratkaa minua”, Umbra sanoi, sukeltaen pinnan alla oleviin syvyyksiin. Umbra laittoi mechalaitteistonsa päälle, ja ropellit alkoivat käynnistyä. Ne antoivat Umbralle nopean ja äänettömän tavan kulkea vedessä.

    Kolmikko ui hiljaa vedessä kohti vedenalaista tukikohtaa. He eivät tajunneet kuinka syvä järvi todellisuudessa oli. Järven todelinen syvyys oli monta sataa bioa ja järven syvimpään kohtaan oli perustettu Zyglakien kotarakennelmista tehty linnoitus, joka ylsi aina järven pintaan asti.

    Umbra johdatti ystävänsä vesikasviviidakkoon, jonka suojista he vakoilivat Zyglakeja, jotka menivät sisään linnoitukseen. Oviaukolla oli kaksi Zyglak vartijaa, jotka käyttivät kilpiä ja Zyglakien erikoisuuksia, räjähtäviä keihäitä. Zyglakit myös pitivät sarvekkaita kypäriä.

    ”Kuinka pääsemme noiden olentojen ohitse?” Glatorianking kysyi, osoittaen Zyglakeja.

    Umbra mietti. Veden alla taistelu oli jotain mitä hän ei ollut ennen kokeillut. Hän katseli linnoitusta joka oli tehty kallioista, koralleista ja puunrungoista. Ilmakuplat pitivät linnoituksen kasassa ja kotarakennelmia oli kyhätty kasaan köysillä ja valkoisilla ketjuilla.

    Umbra alkoi hiipiä mukanaan olevien vesikasvien kanssa pitkin merenpohjaa. Hän oli nostanut painoaan että pystyi kävelemään pohjaa pitkin. GK oli mennyt suureen kotilonkuoreen ja naamioitunut kaksikko lähestyi linnoitusta kokoajan.

    Päätyen hiljaa hiipien kallionkielekkeen taakse piiloon, joukkio tutki tilannetta. Zyglakeja ei näkynyt muualla kuin nuo kaksi jotka vartioivat oviaukkoa. Tämä olisi otollinen yllätyshyökkäyksen paikka.

  • Operaatio Beeta osa 61: Sarajin kyseenalainen lore

    Jääsaari, jyrkänne

    Summerganon istui valtavan jäästä muodostuneen jyrkänteen reunalla tuijottaen kohti taivaanrantaa. Vahkit olivat järjestäytyneet Matoron ja Kapuran kanssa kertaamaan tilannetta. Killjoy istui sivummalla lohkareen päällä, koettaen epätoivoisesti sulattaa Aizenin piirejä yhteen. Hän ei ollut sanonut sanaakaan taistelun jälkeen.

    Saraji irtautui Vahkien joukosta ja veti kaapuaan tiukasti ympärilleen. Hän istui Ganonin viereen ja hetken ajan kaksikko istui täysin hiljaa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Ganon aloitti keskustelun:

    ”Olen pahoillani ystäväsi puolesta.”

    Saraji ei vastannut, mutta Ganon tiesi Sarajin miettivän kuumeisesti viimeisimpiä tapahtumia.

    ”En tiedä mitä hänelle on tapahtunut… hän on aivan erilainen kuin silloin.”

    Summerganon näytti hieman apealta ja nyökkäsi: ”Niin, hän on… kokenut paljon hiljattain. Olen tosin aina tuntenut tämän Killjoyn. Hän on aina ollut yksinäinen susi, mutta tämä taitaa olla jo hänellekin liikaa.”

    ”Vuosia lähtönsä jälkeen… luulimme, että hän olisi kuollut, luulimme pitkään ja sitten… sitten hän vain ilmestyy. Murjottuna, palaneena, varustettuna laitteistolla jota ei pitänyt olla enää olemassa.”

    ”Lähtönsä?”, Summerganon kiinnostui.

    ”Hän ei ole kertonut vai? Ette tiedä hänen tarinaansa?” Summerganon pudisti päätään ja otti asennon, joka kertoi Sarajille valottaa asioita.

    Se ilta oli sateinen. Sodan loppua juhlittiin ympäri Metru Nuita. Kierrokseni päättyi odottamattomalla tavalla. Komentaja Niz tuli ulkoa vaikka hänen olisi pitänyt olla toipumassa edellisestä taistelustaan. Vaikka hän oli likomärkä ulkona pauhaavasta sateesta, kyyneleiden norot erottuivat selkeästi hänen naamionsa pinnalla.

    Kenraali oli poissa. Hän oli hyvästellyt Komentajan hetkeä aikaisemmin pihalla ja hävinnyt tämän jälkeen tuhka tuuleen. Komentaja ei koskaan suostunut kertomaan Kenraalin lähdön syytä ja Mustan Käden joukot jäivät yhtä tukipilaria vaille. Sen päivän jälkeen Komentaja ei enää koskaan hymyillyt.

    Kaikki ne muistot joita tuo kaksikko oli kokenut katosivat hetkessä. Se vaikutti välittömästi työilmapiiriimme. Koetimme olla vahvoja, hymyilimme väkisin joka päivä. Koetimme piristää Komentajaa, mutta turhaan. Hän oli jo menettänyt toivonsa.

    Komentaja masentui pian tämän jälkeen. Jokainen taistelu päättyi hänen kannaltaan entistä huonommin. Lopulta hänen vammansa olivat niin pahat, että hänet vedettiin pois rintamalta. Hän istui yksinäiset tunnit huoneessaan, rakentaen laitteita joista kukaan ei ottanut selkoa.

    Muutamaa viikkoa myöhemmin saimme tiedon Kenraalin siirtyneen Xialle. Hän oli pettänyt meidät, siirtynyt riveihin joita vastaan oli vannoutunut taistelevansa. Niz ei uskonut tätä, kieltäytyi kuulemasta mitään häneen viittaavaa. Johtoporras lähetti pienen tutkimusryhmän Xialle ja perustimme sinne pienen tutkimuskeskuksen maan alle. Kenraali oli kuitenkin jo ehtinyt kadota ja jäljet hänestä katosivat lopullisesti.

    Vuosia me jatkoimme toimintaamme. Uusia Kenraaleja tuli, mutta heistä jokainen kaatui Metsästäjien uudelleen kasvaneen aktiivisuuden takia. Moni tärkeä kaatui, moraalimme oli murrettu ja oli vain ajan kysymys kuinka kauan kestäisimme menetystemme keskellä. Ja sitten koitti päivä, jota olimme pelänneet. Dume kääntyi meitä vastaan. Metru Nuin johtaja päätti sulkea meidät. Emme suostuneet ja illalla Metsästäjiä tunkeutui tiloihimme, surmaten jokaisen. Niz tuli väliin, kun olimme saattamassa johtajaamme pois. Veimme hänet Xialle, viimeiseen paikkaan josta meitä osattaisiin etsiä. Komentaja Niz kuoli taistelussa urhoollisesti…

    Saimme pian viestin, että Metru Nuin Vahkit olivat muuttaneet lojaaliuden kohdettaan, Dume nyt yksin vastasi heidän toiminnastaan. Me olimme ainoat, ainoat niiden tuhannen kadonneen yksikön lisäksi, jota poistuivat rekisteristämme Kenraalin katoamisen yhteydessä…

    Hän petti meidät, mutta hän palasi… Hän haluaa korvata virheensä…

    Summerganon nojasi nyt käteensä. Hän oli sulkenut silmänsä tarinan ajaksi, mutta avasi ne taas nyt.

    ”Killjoy siis… jätti kaiken sen, kaiken hänelle tärkeän… miksi?”

    Saraji pudisti päätään: ”Vain hän itse tietää. Hän katuu, minä näen sen. Niz oli hänelle syy taistella, syy työskennellä ja lisäksi intohimo saada aikaan hyvää. Tuo ei ole se Kenraali, jonka tunsin. Hän ei koskaan satuttanut eläintä, ei koskaan korottanut ääntään, ei janonnut kostoa… Jotain tapahtui hänelle.”

    Killjoy oli noussut pystyyn etäämmällä. Hän oli luovuttanut ystävänsä korjausyrityksissä ja laski tämän palaset veteen ja jäi seisomaan laskupaikalle. Hänen rintapanssarinsa puuttui kokonaan, koko haarniska oli halkeamilla eikä hän sanonut mitään.

    Saraji loi vielä yhden merkitsevän katseen Ganoniin.

    ”Meidän kaltaisiamme ei ole paljoa.”

    Ganon ei selkeästikään ymmärtänyt mitä Saraji tarkoitti, jolloin hän tiputti kaapunsa, tarttui rintakehäänsä ja väänsi sen auki, paljastaen hehkuvan kiven sisällään.

    ”Heitä oli kaksitoista… Kaksitoista olentoa, joille tällainen kivi oli antanut elämän. Yksi on jäljellä…”

    Saraji sulki kehonsa, puki viittansa ja istui taas Ganonin viereen. Hiljaisuus vallitsi jälleen, eikä kumpikaan enää puhunut sanaakaan.

  • Trooppinen saari: Marionetti VS Lumiukko

    Pimeä

    ”Visokki?” Snowman oli hämillään. Hän oli luullut, että se Avdeksi kutsuttu oli näiden psyykkisten hyökkäysten takana. Ei suinkaan Visokki.
    ”Minä juuri” hämähäkin ääni vastasi näkymättömistä.
    ”Sinä… sinäkö minun päässäni olet?”
    ”En.”
    ”Vaan?”
    ”Avde on päässäsi. Minä… no, olen hänen kanssaan hieman samankaltaisessa yhteydessä. Hän se sinun mieltäsi riivaa.”
    ”En millään tahtoisi kuulostaa ilkeältä, mutta miksi minä sitten puhun sinulle?”
    ”Tajusin, että mielesi on taas hyökkäyksen kohteena, ja päätin iskeä väliin. Kerro, koskitko Nimdan sirua?”
    Snowmania häiritsi, kun hän ei nähnyt puhujaa, mutta jatkoi silti.
    ”Tuota, kait minä sitä hipaisin.”
    ”Eli siis sen takia… Aa, tässä on nyt järkeä.”
    ”Tuota… Täh?”
    ”Nyt ei ole aikaa selittää. Olen täällä varoittamassa sinua.”
    ”Varoittamassa?”
    ”Avde pääsi sisällä. Hän tietää missä olet, Snowman. Hän tietää missä Nimdan siru on!”

    Silloin mustuus väistyi humisten, ja tilalle tuli sademetsä ja auringonvalo. Mutta Snowmanin yllätykseksi hän ei ollut Matoralaisten ympäröimä. Hän näki edessään vain yhden hahmon.

    Lumiukko kohottautui ensin istumaan, ja sitten hitaasti seisomaan, koko ajan tarkkaillen hahmoa. Tuntomerkit täsmäsivät. Tuon täytyy olla se Mäksän maintsema miekkamies.

    Marionetti osoitti Snowmania miekalla.

    Piru vie.

    Lumiukko mietti vaihtoehtojaan. Pakeneminen ja piiloutuminen taitavat olla aika lailla poissa laskuista, jos olinpaikkani on tiedossa. Tuo ei näytä varsinaisesti sellaiselta tyypiltä, joka luopuu aikeistaan puhumallakaan. Entäs taistelu? Jos tuo kaveri voitti Mäksän, mitä mahdollisuuksia minulla muka on?

    ”Valmistaudu.”

    Valkoisen hahmon ääni karmaisi Snowmania. Se ei kuulostanut luonnolliselta, ja siinä mielessä sopikin hyvin hahmon muuhun olemukseen. Aivan kuin näkymättömät langat olisivat liikutelleet sitä.

    ”Eh, teillä taitaa nyt olla väärä henkilö, en oikein harrasta tällaisia kaksintaisteluita… Olen enemmänkin semmoi-”
    ”Valmistaudu.”

    No hemmetti, ei kai tässä muukaan auta, Snowie tuumi, ja hivutti kättään varustelaukkuunsa. Hän löysi Ämkoon käden alta etsimänsä, ja nosti painetykkinsä esiin.

    ShhhhhhklonkPAAUUUM!

    Snowman liukui aseensa potkaisun voimasta vähän matkaa taaksepäin, säilyttäen vaivoin tasapainonsa. Muutama puu napsahti poikki, hiekka pöllysi ja kasvillisuus painautui maata vasten paineen alla. Ja Marionetti seisoi hievahtamatta paikallaan.
    ”Oletkin kova kaveri,” Snowman aloitti. ”Jonain päivänä sinusta tulee vielä oikea poi-”

    Seuraavat sekunnit olivat Snowmanille hyvin epäselvä valkoinen sekamelska, johon liittyi viiltävää kipua, ja lopputulemana hän makasi maassa tuijottaen edessään seisovaa Marinettia tämän miekan vartta pitkin.
    ”Nimda” se sanoi.
    ”Hyvähän sieltä miekan kahvapuolelta on puhua, ja…. Onko tuo Mäksän miekka? Sinä senkin-”
    ”Nimda.”

    Marionetti liikutti miekan terää Lumiukon kasvoja kohti. Snowman vilkaisi syrjäsilmällä vieressään maassa lojuvaa keppiä.

    Se riitti Marionetille, joka yhä miekalla maassa lojuvaa Snowmania osoittaen asteli luonnottamasti sauvanpuolikkaan luo. Valkoinen hahmo kumartui, aivan kuin sen ruumista olisi lähtenyt naru, jota olisi nyt löysennetty. Se nappasi kepin käteensä, ja katosi viidakon siimekseen.

    Snowman nousi seisomaan, ja ihmetteli. Se… Sekö antaa minun jäädä henkiin? Mutta miksi? Mitä se merkitsee?

  • Valottujen suosekoilu osa 18: PAHA GEKKO kuolee…

    Eeeppinen taistelu metsän reunassa, järven vieressä

    Toa oli järkähtämättömän sitkeä, Mustassa, palavassa haarnsikassaan ja naamio sulaneen ja hajonneena lähestyi heitä.

    ”Umbra, et sitten ehtinyt olla painamatta?” Surullinen Glatorianking sanoi synkkänä.

    ”E-ehkä torakka erehtyi”, Umbra yritti takelellen.

    Panokset: tyhjä.

    Pala nousi Umbran kurkkuun, sinko oli tyhjä.

    ”Ehkä siinä on virhe, pakko olla virhe!”, Umbra hakkasi singon kojetaulua ja se hajosi.

    Sitten hän tähtäsi kohti etenevää tuhoa.

    Naks

    ”Ei laukaise…”, Umbra kohotti singon päänsä yläpuolelle ja paiskasi sen kohti Palavaa toaa.

    Toa katsahti hetken sinkoa, sitten hän kohotti kätensä sitä kohti ja se räjähti pirstaleiksi Glatorainkingin anelevien silmien edessä.

    ”Hyvästi, Umbra tästä olisi tullut mahtava voitto, mutta nyt minä kuolen…”, GK sanoi kyyneliä pidellen, samalaiseen olo tilaan hän oli joutunut kun Abzumo oli leikkinyt hänen päänsäpäällä kirveellä.

    Toan ruumis oli ollut raunio, nyt hänen mielensäkkin alkoi muistuttaa sitä.

    ”GK, lupaan, että onnistumme tässä, luota itseesi, olet toa!”, Umbra huusi sanat sellaisella voimalla, että GK:n onneksi Liekehtivä musta toa katsahti Umbraa kohti.

    ”Yritä selvitä, kaveri.” ja kyynel vierähti pitkin GK:n Avohkiita.

    ”Onpas tämäkin olevinaan liikuttavaa.” Musta toa heitti miekan kohti Umbraa ja tämä väisti kauhuissaan miekan viimeisellä hetkellä.

    ”En olisi odottanutkaan,että olet kömpelö, matoraninkuvatus.”,jos tämän olisi sanonut joku jokseenkin ei selväpäinen Skakdi Umbra olisi toden näköisesti näyttänyt tälle kaapin paikan, mutta nyt tilanne oli täysin erilainen.

    ”Mitäs pidät jos silvon valkoisen ystäväsi?”, kuului liekehtivän naamion alta.

    GK yritti keksiä strategiaa, sillä olisi kiire.

    ”Umbra, ota tästä.”, GK heitti plasma aseensa Umbralle.

    Toa otti miekan selästään ja nosti sen GK pään yläpuolelle, ”Sano hyvästit.”.

    Ensimmäisen sanan kuullessaan Umbra painoi liipasimesta ja plasmaa lensi Toan käteen, miekka suli siihen kiinni.
    Hämmentynyt toa katsahti Umbran kädessä olevaa asetta.

    ”Olet säästynyt suurimmilta vahingoilta, anna sinulle pinen lahjan.”
    Toa repi Puoliksi irronneen tulisen haarniskan palasen ja heitti sen Umbran kasvoille. Matoran kaatui maahan ja köhi savua.

    Umbra otti haarniskan palasen kasvoiltaan.

    ”Tämä on meidän taistelumme, häivy täältä keskenkasvuinen.”

    GK:lla ei ollut suunnitelmaa, mutta jotakin oli yritettävä, ja hän nousi äkillsiesti maasta ja sivalsi toan ase käden irti.

    Umbra käytti siitä seuraavaa parkaisua ja tilaisuutta hyväkseen ja ampui GK:n plasmaseella toaa rintakehään.

    ”Okei, olette johdossa, tapatte minut ja jatkatte pikku piknikkiänne, ei se minua liikuta, minä vain olen.”

    ”Ja siksi sinut luotiin ihan turhan takia.”

    Henkilökohtaiset kysymykset eivät vaikuttaneet tyrannin mielentilaan.

    GK sivalsi toisen jalan poikki ja toakaatui maahan.

    Umbra laukaisi plasmaa kohti toan rintaa, nestettä alkoi valua ulospäin, vihreää nestettä.

    ”Antidermistä, se oli suojattu hyvin.”, Umbra sanoi helpottuneena.

    ”Olisiko vaihteeksi minun vuoroni?”, toa heitti väliin ja löi GK:n jalan poikki.

    ”Jaa… sekin oli… pelkkää johtosotkua, kiitä onneasi”.

    Toa oli liian kiihtynyt huomatakseen vihreän nesteen valuva ulos hänen kehostaan.

    Toan katse herpaantui vihreään lätäkköön maassa ja GK sai tilaisuuden iskeä ja sivalti ulos lisää vihreää antidermistä, toa alkoi tuntea sen mielen hajotessa.

    ”Niin, minä kuolen, mutta varmistan, että te tulette mukaani…”

    Toa oli lataamassa energiaansa ja näytti siltä, että hän aikoisi luoda nova-räjähdyksen.

    ”Ei Mata Nuin nimeen, ei!”, GK huusi ja nousi kiireesti ylös.

    ”Se tuhoaa, meidät ja suuren osan metsää!”, Umbra kailotti hädissään.

    ”Umbra, anna ase tänne, jos kuolemme, ei ole syytä syyttää sinua.”

    GK laukaisi plasma ammuksen ja se osui tuhoisin seurauksin toan päähän ja tämä kaatui humsiten maahan.

    ”Onkä hän…”,Umbra sanoi, mutta GK keskeytti, ”En usko.”
    Molemmat etenivät varovaisesti kohti savuavaa ja humisevaa toan ruhoa.

    Sen silmiin syttyi kiilto.

    ”Olette voittaneet, oletteko tyytyväisiä?”

    ”En yllättynytkään tästä.”, GK sanoi jokseenkin voitonriemuisesti.

    Toan tajunta oli katoamassa.

    Sen silmien loiste hiipui ja ruho kaatui.

    Elämä oli kaikonnut.


    Kesti hetken, että GK sai mekaaniset osat taas paikalleen.

    ”Voimme kai jatkaa matkaa.”, Hän sanoi helpottuneena, taistelu oli ohi.

    ”Mennään nyt järvelle, se oli alkuperäinen tarkoituskemme Zyglakit ovat saattaneet jo keksiä jotain korvaamatonta”, Umbra sanoi päättäväisenä.

    ”Hei, odota, tämä jos mikä oli rankkaa…”.

    Ja kaksikko saapui järven rantaan.

    [spoil]Mwahhhaa, se oli siinä, kirjoitin kaiken itse. Luulen, että Umbra sinulla on hyvä mahsollisuus jatkaa tästä.

    Tähän ei sitten käytetty R&C, siitä syystä, että olin jo kuluttanut niistä parhaimman, tämä musiiki on Jak 3:sta.[/spoil]

  • Operaatio Beeta osa 44: Ylempi taho

    Xia, ilmalaiva Vuoren yllä

    Ilmalaivan sisällä raivoaa taistelu. Tai pikemminkin verilöyly, sillä aluksen vartijoita kaatuu eliittivahkien tulitukseen kuin heinää.
    ”Hajaannutaan! Etsitään Nimda!”, Matoro ohjeistaa kolmen toan ja kuuden vahkin ryhmää.

    Metallinen ovi räjäytetään auki vahkien toimesta yksi toisensa jälkeen. Toat syöskyvät käytävillä etsien jotakin, mikä voisi olla Nimda.
    ”Mukavaa. Tämä alus on iso, ja siru pieni. Huonolla säkällä tässä menee ikuisuus.”, Matoro päivittelee tilannetta.

    ”Itseasiassa ei mene ikuisuutta. Katsokaa!”, Kapura ilmoittaa tyytyväisenä, osoittaen ovea, jonka yllä lukee ”erikoisrahti”.
    Joukko syöksyy oven läpi (Okei, ovi väisti oma-aloitteisesti) ja saapuu hyvin valaistuun huoneeseen, jonka keskellä on lasikupolissa oleva siru.
    Liikkeentunnistimet olisivat käynnistäneet hälytyksen ellei hälyttimet soiso jo kuin viimeistä päivää.

    ”Onneksi tämä ei ole toimintaelokuva. Muuten täällä olisi itsetuhomekanismi kun otamme Nimdan.”, Suga päivittelee ja siirtää lasikuvun pois. Hän nappaa sirun nyrkkiinsä.
    Jos turvamekanismit toimisivat, teräsovi iskeytyisi kiinni. Klaanilaiset siirtyvät pois huoneesta nopeasti.

    ”Seuraava ongelma. Miten pääsemme pois?”, Kapura kysäisee.
    ”Osaako joku ohjata tätä?”, Suga tekee jatkokysymyksen.
    ”Ohjata kyllä. Laskeutua en.”, toinen jään toa ilmoittaa kevyesti.
    ”Se ei taida auttaa nyt.”, tulen toa vastaa.
    ”…Ei täällä tarvitse niin tyylipuhtaasti laskeutua.”, Matoro puolustelee.

    Vuoren juuri, Metsästäjien vartioasema

    Vartija-metsästäjä tähyilee taivaalle kiikareilla. Metorakkin ilmalaiva on pysähtynyt ja hetki sitten jotakin lensi ulos ikkunasta.

    ”Onko siellä joku?”, aseman radiosta kuuluu. Metsästäjä parantaa kuulokkeiden asentoa ja vastaa rauhallisesti.
    ”Mitä, kuka, missä.”
    ”Ampukaa ilmalaiva alas! Se on vallattu!”, radiosta kuuluu.
    ”Tarvitsemme ylemmän tahon luv-”
    ”MINÄ OLEN YLEMPI TAHO! OLEN METORAKK! NYT AMMUT SEN!”
    Metsästäjä tajuaa erehdyksensä ja ilmoittaa vartioaseman katolla oleville metsästäjille. Ne käsittelevät suurta tykkiä rakennuksen katolla, ja alkavat käännellä asetta.

  • Valottujen suosekoilu osa 15: On aika taitsella!

    Metsä, Pahan GKn ja GKn mittelö

    Umbra katseli kuinka tumma Glatoriankingiä lyhyempi olento, joka kantoi Avohkiimaista Kanohia ja mustaa miekkaa, käski Nazorakit hyökkäämään hänen ja Glatoriankingin kimppuun. Olento oli noin Toan kokoinen ja sen punaisissä silmissä väreili itse pahuus (aika geneerinen pahishahmo ja varjonkäyttäjä)

    Ottaen miekkansa vyöltään, Umbra valmistautui taisteluun. Hänen selässään olevat potkurit työntyivät taisteluvalmiiksi, ja Qewa alkoi äännellä agressiivisesti Nazorakeille.

    ”Mitä nuo ovat?” Umbra kysyi torakoilta. Maailmassa josta hän oli kotoisin, hän ei ollut kohdannut torakoita.

    ”Olemme Nazorakeja, tämän saaren todellisia valtiaita ja hallitseva herrarotu!” yksi Nazorakeista huusi, osoittaen samalla zamorminigunillaan Umbraa ja GKta sekä Fikoua joka oli heidän edessään ja loksutteli leukojaan ja levitteli eturaajojaan, samalla suihkuttaen myrkkyä ilmaan. Torakat piirittivät joukkoa aseillaan uhaten.

    ”Ai että oikein puhuvia torakoita?” Umbra sanoi huvittuneesti. ”Toivottavasti että haise liian pahalla ja tapa minua löyhkäänne, mokomatkin ötökät”, Umbra naurahti.

    Puhunut torakka käveli Umbran eteen, lyöden tätä paljaalla nyrkillään kasvoihin. Isku sai Pakarin vääntymään Umbran kasvoilla ja hän joutui asettelemaan sen takaisin paikoilleen. Torakka kääntyi joukkojensa puoleen ja muut torakat hurrasivat, kun yksi niistä oli onnistunut tekemään jotain ”bad-assia”.

    ”Kukaan, ei kukaan koske minun naamioni, mokomakin säälittävä ötökkä!” Umbra karjui, ottaen miekkansa vyöltään. Hän juoksi kohti Nazorakia, iskien miekkansa ötökän läpi, jolloin verta purskahti otuksen sisuksista ja se kaatui kituvana maahan.

    Muut torakat alkoivat tulittaa Umbraa ja Glatoriankingiä, mutta kaksikko sai täpärästi torjuttua miekkojensa avulla suurimmat ammukset. Kaksikko poukkoili jonkinaikaa ammuksia väistellen kun Glatoriankingin kaksonen, Glatoriantyranni, käveli Umbran luokse heittäen hänet maata päin ja vangiten Fikoun magnetismilla maahan.

    ”Tämä taistelu on tarkoitettu minulle ja Glatoriankingille”, Toa sanoi, iskien miekkansa yhteen Glatoriankingin kanssa.

    [spoil]Jatkuu…[/spoil]

  • Operaatio Beeta osa 27: Ritari ja lohikäärme

    Xia, Metsästäjien tukikohta

    ”Tämä alkaa pikku hiljaa syödä miestä, annetaan noille turpiin ja yritetään levähtää.”, Summerganon puhisee ja seuraa kuinka lohikäärmeet lähestyvät. Kolmikko odotti, kunnes lohikäärmeet olivat iskuetäisyyellä ja sitten alkoi tapahtua: Matoro ampu jäätä päin lohikäärmeiden näköä ja Summerganon hyppäsi korkealle ilmaan ja tuli alas miekka ojossa. Yksi lohikäärme karjui tuskasta miekan terän lävistäessä otuksen selän. Kapura paini parvekkeella yhden lohikäärmen kanssa, väistellen sen vahvoja iskuja. Matoro säntäsi apuun ja Summerganon jäi pitelemään muita petoja, saaden itse lieviä vammoja ja lohkeamia haarniskaan.

    Kapura ja Matoro kaatavat vastustajansa ja se putoaa parvekkeen kaiteen rikkoen alas. Kapura ja Matoro ryntäävät toverinsa avuksi ja yllättävä, ylhäältä tuleva hyökkäys saa lohikäärmeet perääntymään. Yksi lohikäärme on poissa pelissä putouksen jälkeen ja toinen haavoittunut vakavasti Sugan miekan lävistettyä sen, mutta kaksi on yhä jäljellä ja niiden uhkavuus tuntuu vain kasvaneen. Kamppailu saa portaikon rakenteet heikkenemään, sillä kolmikko saa paiskattua raskaan pedon alas ja lohikäärme putoaa rymisten. Tilanne on erittäin sekava, sillä portaiden lisäksi taistelu on levinnyt takaisin alas ja linnake alkaa ilmeisesti heräillä, sillä muutama tiedusteleva metsästäjä saapuu paikalle, mutta katsoo parhaaksi olla sekaantumatta. ”Tämä ei voi jatkua näin, meidät otetaan kiinni jos emme pian korjaa luitamme täältä.”, Kapura huutaa melskeen läpi. Lohikäärme kaatuu rymisten portaat alas Kapuran ja Matoron yhteiselementti-iskun voimasta Summerganonin lyödessä pedolta jalat alta. Kolme petoa voihkii ja ryömii lattialla, yksi on perääntynyt nurkkaan.

    ”Nyt on tilaisuutemme. Hoidamme tilanteen, nitistämme muutaman metsästäjän jos niitä ilmaantuu ja jatkamme matkaa ennenkuin metsästäjät järjestäytyvät ja lahtaavat meidät!”, Matoro sanoo vakaalla äänellä. He ovat edenneet taistosta taistoon tehtävänsä aikana, mutta kolmikko ei silti tunne pelkoa tai horju, he tulivat tänne auttamaan ystäväänsä Killjoyta ja he hoitaisivat tehtävänsä. Ja pienenä bonuksena he löylyttäisivät metsästäjiä. Niin he tilanteen ajattelivat ja terästäytyivät jälleen. Alhaalla tarkkaileva Hordika lohikäärme oli jopa hieman peloissaan, sillä runnellun huoneen portaikossa seisova kolmikko tuntui periksiantamattomalta.